Originaalit > Pergamentinpala
Luoksesi jään (K11, Aala/Elvar, tunturidraamaa, 150/150 raapaletta)
Isfet:
Okakettu, olen hädin tuskin itsekään sisäistänyt että tämä loppuu... Olen ollut Aalan ja Elvarin kanssa yhdessä niin kauan. Ihanaa että pidit, yritän saada väliin mahtumaan hieman suloisuuttakin ♥
A/N: Huh hellettä! Päivät kuitenkin lyhenevät jo, joten on korkea aika julkaista hieman lisää osia. Edelleen dialogia on melkoisen paljon.
145.
200 sanaa
Loppu on lyhyesti kerrottu, eikä ainakaan auta vahvistamaan Aalan uskoa ihmisiin. Kylässä oltiin jo pitkään epäilty että kirous oli langennut heidän ylleen, koska Neuvosto oli päästänyt valanrikkojat elossa menemään. Siis Aalan, Elvarin ja heitä puolustaneen Idunnan.
”Tiesin että pojan ajateltaisiin olevan enne, jopa paha henki. Minä ja Touva piilottelimme asiaa niin kauan kuin pystyimme, mutta lopulta joku sai asian selville. En jäänyt odottelemana oikeutta, vaan varastin yhden poron ja reen. Ne olivat tappaneet hänet, Elvar. Minä tiedän sen. En voinut… Minä en…”
”Sinun ei tarvitse puolustella tekojasi minulle, Joret. Ei kenellekään meistä”, Elvar vakuuttaa.
”Teit oikein”, Idunna sanoo ääni väristen, Emíl painettuna rintaansa vasten.
Joret huokaisee ja laskee päänsä käsien varaan.
”Minä en yhtään tiedä mitä tehdä. Edes Islan kanssa, puhumattakaan Heldestä. Aala, minä toivoin että sinä voisit auttaa.”
Aala katsahtaa Jorettia yllätettynä. Hän? Ei Aalalla ole keinoja parantaa kuuroutta, ja Idunna ymmärtää lastenhoidosta varmasti enemmän. Hän ei tunne oloaan kovin varmaksi tyttärensäkään kanssa.
”Minä tarkoitan vain, että sinä tiedät millaista on, kun ei voi ilmaista itseään puhumalla. Voisit ymmärtää häntä. Tai auttaa minua ymmärtämään”, Joret pyytää.
Aala puree huultaan, mutta silloin Idunna puuttuu puheeseen.
”Tuossa on järkeä. Aalalla on ihan oma sanastonsa, vai mitä Elvar?”
”Totisesti”, Elvar sanoo hymyillen.
146.
200 sanaa
Lopulta Aala lupautuu yrittämään. He sopivat että Joret lapsineen majoittuu yöksi niille sijoilleen, mutta muuttaa heti seuraavana päivänä Aalan ja Elvarin kotiin. Vielä lähtiessään Aala varmistaa että tyttö, Isla, voi jo paremmin, sekä jättää Idunnalle yrttisekoitusta tälle juotettavaksi. Idunna vakuuttaa kaiken olevan hyvin ja alkaa valmistaa ruokaa Joretille ja tämän tyttärelle, Mijè puhelee jo hiljaa miehen kanssa.
”En uskonut näkeväni häntä enää koskaan, en sen enempää kuin ketään muutakaan”, Elvar sanoo kun he harppovat pakkasen läpi kotiin.
Aala puristaa toisen kättä omassaan, kiirehtii lisäämään puita heti sisälle ehdittyään. Mökki ei ole vielä ehtinyt jäähtyä. Elvar peittelee Soljan, kävelee hänen taakseen ja laskee käden olkapäälle.
”Kai tämä sopii sinulle? Minä tiedän että rajat ovat sinulle tärkeitä, mutta Joretilla ei ole oikein ketään muuta jonka puoleen kääntyä. Ja minä uskon todella että sinä osaat auttaa Heldeä.”
Elvarin ääni on lempeä, mutta hieman varovainen. Aala kääntyy ympäri hymy kasvoillaan ja heilauttaa kättään, mutta Elvar ottaa hänen leuastaan kiinni.
”Eikö meidän pitänyt olla ohi tuosta?” mies kuiskaa hieman karheasti.
Aala huokaa lannistuneena ja painautuu Elvarin rintaa vasten. Vasta hengiteltyään Aala vetäytyy hieman ja painaa kätensä kaulalleen hetkeksi, puristaa sormensa nyrkkiin ja jättää sen lepäämään soliskuopalleen.
”Minuakin pelottaa”, Elvar kuiskaa, ”mutta me tulemme pärjäämään hyvin.”
Okakettu:
Runsas dialogi ei haittaa mitään, pitäähän tässä vaiheessa ehdottomasti päästä keskustelemaan tuosta Joretin perheen tilanteesta. :) Ja hienosti olet kyllä jälleen saanut mahtumaan 200 sanaan kaiken tarpeellisen, ihailen! Aa, surullista mutta kamalalla tavalla myös ymmärrettävää, että Aalan ja Elvarin lähtö on herättänyt kylässä moisia ajatuksia kirouksesta. Sopii kyllä tämän tarinan maailmaan, niin valitettavaa kuin se onkin. Lohdullinen ajatus kuitenkin, että Aalan olisi kenties mahdollisuus auttaa Heldea omien kokemustensa takia. Kertoo paljon siitäkin, kuinka pitkälle Aala on oman mykkyytensä kanssa matkannut ja oppinut elämään sen kanssa. Tykkäsin todella paljon myös tuosta Aalan ja Elvarin omasta hetkestä ja siitä, että he kommunikoivat avoimesti ja omalla tavallaan tilanteestaan:
--- Lainaus ---”Kai tämä sopii sinulle? Minä tiedän että rajat ovat sinulle tärkeitä, mutta Joretilla ei ole oikein ketään muuta jonka puoleen kääntyä. Ja minä uskon todella että sinä osaat auttaa Heldeä.”
Elvarin ääni on lempeä, mutta hieman varovainen. Aala kääntyy ympäri hymy kasvoillaan ja heilauttaa kättään, mutta Elvar ottaa hänen leuastaan kiinni.
”Eikö meidän pitänyt olla ohi tuosta?” mies kuiskaa hieman karheasti.
Aala huokaa lannistuneena ja painautuu Elvarin rintaa vasten. Vasta hengiteltyään Aala vetäytyy hieman ja painaa kätensä kaulalleen hetkeksi, puristaa sormensa nyrkkiin ja jättää sen lepäämään soliskuopalleen.
”Minuakin pelottaa”, Elvar kuiskaa, ”mutta me tulemme pärjäämään hyvin.”
--- Lainaus päättyy ---
Olen sanonut tästä ennenkin, mutta on aina tosi ilahduttavaa nähdä, miten hyvin Aala ja Elvar ovat oppineet toisiaan lukemaan. ♥ Kiitos paljon uusista osista! :)
Isfet:
Okakettu, kiitos kehuista, on tässä näiden sarjojen aikana tullut harjoiteltuakin raapalehtimista! Tämän sarjan päättyessä on varmaan pidettävä taukoa, pitkä proosa alkaa pian tuntua turhan työläältä... Ihanaa että pidit viimeisestä raapaleesta, se oli omakin suosikkini vähään aikaan ♥
A/N: Tuli näköjään taas pidettyä tauko, vaikka onhan näitä nähty. Ehkä saan seuraavat ja viimeiset osat julkaistua kuitenkin ihan lähipäivinä, aioin ainakin yrittää. Tarkoituksenihan oli siis parannella näitä jotenkin, mutta nyt olen sopivan väsynyt vain postaamaan nämä välittämättä moisesta. Kiitos ja anteeksi, loppusuoralla ollaan! ♥
147.
200 sanaa
Elvar käy ilmoittamassa Neuvostolle että tulokkaat ovat heidän suojeluksessaan, eikä kukaan puutu asiaan enempää. Elvar ja Joret puhuvat kahdestaan paljon, vaihtavat kuulumisia ja hakevat uudestaan yhteyttä joka katkesi äkillisesti vuosia sitten. Aalasta näyttää, että he pärjäävät siinä hyvin.
Hänellä puolestaan on kädet täynnä työtä opetellessaan tulkitsemaan Helden ilmeitä ja Islan pyyntöjä, unohtamatta omaa tytärtään. Se on haastavaa, varsinkin kun ovesta tupsahtelee milloin Idunna, Lumae, tai joku aivan muu kyläläinen, joka tahtoo tietää onko heillä kaikki hyvin. Mökki on taas täynnä elämää, sillä virkistyttyään Isla on iloinen ja utelias tyttö, jota uuvuttava vaellus ei näytä haavoittaneen. Helde on vakavampi ja tarkkailee ympäristöään tiiviisti, ehkä hieman pelokkaanakin. Aala pitää huolen poika saa osakseen huomiota ja kosketuksia, koska ne ovat ainoa tapa näyttää rakkautta ilman ääntä. Siitä Aala tietää jo melko paljon.
Siinä sivussa Joret opettelee kuuntelemaan Aalaa silmillään, ilmeisesti päivä päivältä vakuuttuneempana. Aala ei ole edes tajunnut miten paljon hänellä on tiettyjä eleitä korvaamaan tiettyjä sanoja, sekä miten paljon hän ylipäänsä selittää itseään ilmeillään ja käsillään. Joretilta se ei jää huomaamatta, ja hän alkaa opetella olemaan enemmän läsnä molemmille lapsilleen.
”Teit oikein puolustaessasi häntä”, Joret sanoo.
”En ole koskaan muuta epäillytkään”, Elvar vastaa.
Sitten tämä katsoo Aalaa hymyillen, ja hänen sisällään läikkyy.
148.
200 sanaa
”Minä odotan toista lasta”, Idunna tunnustaa.
On kirpeä pakkasaamu, hangenkuori on kovettunut lähes kiiltäväksi. Aala pysähtyy ja katsoo leveästi hymyilevää Idunnaa silmiin, halatakseen sitten ystäväänsä.
”Lapsi syntyy joskus kesän lopulla. Minä olen aina halunnut suuren perheen, eikä koskaan voi tietää… Vaikka ainahan sitä toivoo ettei mitään tapahdu, eikä meillä ole vielä täällä ollessamme koskaan ollut puutetta ruoasta tai rohdoista”, Idunna sanoo vähän vaikeana, miettien ehkä imeväisenä kuollutta veljeään, ehkä jotain muuta. Sitten hän ravistelee itseään ja kääntyy katsomaan Aalaa.
”Miten Joretin ja lasten kanssa sujuu? Isla on aivan ihana tyttö.”
Aala nyökkää hymyillen ja heilauttaa kättään, painaen sitten kuitenkin rehellisyyden nimissä sormet otsalleen. Kyllähän heidän uusi arkensa on jo asettumassa uomiinsa, mutta hän on myös väsyneempi kuin aikoihin, sekä ehkä hieman mustasukkainen Elvarista. Pelkkä ajatus on toki hieman häpeällinen, mutta Aala ei mahda tunteilleen mitään.
”Teillä on vaikuttanutkin menevän ihan hyvin. Joret on todella kiitollinen sinulta saamastaan avusta, olemme puhuneet muutaman kerran.”
Aala nyökkää. Sitten Idunna alkaa muistella menneitä ja Aala upottautuu iloiseen kerrontaan, missä ei ole Neuvoston heittämää varjoa tai Idunnan määräilevää äitiä. Ei edes kaunaa, vaikka Aala ei olekaan varma miten tämä pystyy siihen. Olihan Aalallakin kylässä hyviä hetkiä, joten ehkä hänkin vielä joskus muistelee niitä ilman kipua.
Okakettu:
Voi ei, aivan viimeisiä raapaleita viedään! Näitä osia lukiessa oli sen vuoksi jo aika haikea olo, mutta ei onneksi surullinen, koska tunnelmaltaan nämä olivat kuitenkin toiveikkaita. Tuli jälleen sellainen tietynlainen eteenpäin menemisen tunne, että asiat järjestyvät kyllä kaikesta huolimatta. Mielikuva huolehtivaisista kyläläisistä oli sympaattinen, vaikka se Aalalle kiirettä tuottikin. Aalan ja Helden kanssakäymisen kuvaus oli ihana ja vähän sydäntäsärkevä - "Aala pitää huolen, että poika saa osakseen huomiota ja kosketuksia, koska ne ovat ainoa tapa näyttää rakkautta ilman ääntä. Siitä Aala tietää jo melko paljon." Voi, niinpä. Joretin sanat Aalasta ja Elvarin itseensäselvä vastaus ilahduttivat paljon myös. ♥ Toisaalta pidän siitä, ettei kaikki ole kerralla selvää ja uudessa tilanteessa on omatkin hankaluutensa (Elvarista mustasukkainen Aala esimerkiksi, heh :D).
--- Lainaus ---Sitten Idunna alkaa muistella menneitä ja Aala upottautuu iloiseen kerrontaan, missä ei ole Neuvoston heittämää varjoa tai Idunnan määräilevää äitiä. Ei edes kaunaa, vaikka Aala ei olekaan varma miten tämä pystyy siihen. Olihan Aalallakin kylässä hyviä hetkiä, joten ehkä hänkin vielä joskus muistelee niitä ilman kipua.
--- Lainaus päättyy ---
Tämä kohta ja Idunnan raskaus ilahduttivat nekin suuresti, tämä kaksikko ja Elvar ovat kyllä kaikkien vaikeuksien jälkeen ansainneet kohdalleen osuvat hyvät asiat. Toivon, että näin tulee jatkumaan myös viimeisissä osissa. Kiitos jälleen! Jään odottamaan päätösraapaleita haikeana. :)
Isfet:
Okakettu, niinpä, VOI EI! En minä kuitenkaan julma ole, lue huoletta! Kiitos siitä että olet pysynyt uskollisesti mukana koko sarjan ajan :-*
A/N: Tässä nämä nyt ovat. Onpa haikea olo! Niin pitkän aikaa olen Aalasta ja Elvarista kirjoittanut, aina Luoksesi palaan -sarjasta (S) asti neljä vuotta sitten (hui!). Iso kiitos jokaiselle joka on jompaa kumpaa sarjaa joskus kommentoinut, ilman teitä en olisi vienyt tätä näin kauas.
Ennen kuin alan volista linkkaan vielä kappaleen, jonka löysin vasta viime kesänä, vaikka muuta voisi luulla! Siitä asti tämä on ollut LP:n ja etenkin Luoksesi jään -sarjan virallinen biisi. Lyriikat spoilerin alla lopussa (molemmat S). Olette ihania ♥
149.
200 sanaa
Soljan tukka on syvänruskea, aivan kuten Aalalla tapasi olla. Vielä hennot haituvat peittävät pehmeää päätä, silmät ovat syvää sinistä. Aala on kuitenkin tunnistavinaan tytössä myös Elvarin piirteitä, ehkä nenän, korvat.
”Aala, saako pitää taas vauvaa?”
Aala hymyilee Islelle ja nyökkää hieman. Tytön kasvot kirkastuvat kun tämä istahtaa taljalle ja ojentaa kätensä valmiiksi, niin että Aala voi laskea pienokaisen varovasti tämän syliin. Isla kujertelee Soljalle ja antaa vauvan leikkiä sormillaan. Aalan sydämeen tulvii lämpöä kun hän suukottaa Islaa otsalle ja lähtee muihin askareisiin.
”Isla pitää kovasti muista lapsista, mutta pikkuveli taitaa olla jo vähän liian tuttu, eikä edes kyllin pieni”, Joret hymähtää hyppyyttäen punaisena kitisevää Heldeä.
Aala on joskus miettinyt miksei Joret mennyt Eilven kuoleman jälkeen uudestaan avioon, tai vaivaako häntä joutua jäämään pois joistakin miesten töistä. Mutta ei hän ehkä rohkenisi kysyä vaikka voisikin. Loppujen lopuksi Joret vaikuttaa aika tyytyväiseltä, olkoonkin että tämä on yhä hiljainen ja näyttää joskus eksyneeltä. Aala tahtoisi sanoa ettei se haittaa, he ymmärtävät kyllä ja ovat valmiita auttamaan. Jaloilleen pääsy vaatii aikaa.
Ehkä Aalakin alkaa vasta nyt tuntea askeleidensa alla tukevan maaperän.
”Tämä merkitsee minulle todella paljon”, Joret sanoo keskeyttäen hänen ajatuksensa.
Aala koskettaa Joretin kyynärvartta ohimennen, toivoo että toinen ymmärtää mitä hän tahtoo sanoa.
150.
200 sanaa
”Oletko sinä onnellinen?”
Aala kääntyy katsomaan Elvaria, joka kurkistaa ulos ovenraosta. On kirkas kevätyö, ja Aala on juuri todennut tähtien asennosta viimeisenkin talven häiveen taittuvan pian pois. Porot ja metsäpeurat vasovat, hanki häviää maahan ja luonto herää horroksestaan. Pian revontulten tanssia ei enää näe.
Elvar astuu kokonaan ulos ja sulkee oven hiljaa perässään. Joret ja kaikki lapset nukkuvat. Aala varvistaa suutelemaan Elvaria, hengähtäen yllättyneenä tämän painaessa hänet ulkoseinää vasten. Kuuranpeittämä hirsi on kylmä hänen selkänsä takana, eristävää turvetta varmaan pitäisi lisätä. Elvarin suu on kuitenkin lämmin, samoin kun tämän kädet hänen lantiollaan.
”Meillä ei ole oikein ollut kahdenkeskeistä aikaa”, Elvar mutisee.
Aala hymähtää ja katsoo Elvaria silmiin. Hymy kohoaa molempien huulille yhtä vaivattomasti.
”Kaikki on ihan sekaisin. Tarkoitan että äkkiä jaloissa pyörikin yhden sijaan kolme lasta, enkä vielä tiedä milloin Joret on valmis omilleen, mutta… Minusta meillä menee hyvin”, Elvar kuiskaa.
Aala miettii asiaa. On totta, ettei hän koskaan ajatellut elämästään muodostuvan tällaista, saati sitten uskonut viihtyvänsä moisen kaaoksen keskellä. Mutta nyt ensikertaa Aala tuntee kuuluvansa johonkin. Yhteisöön, sukuun, perheeseen. Ja se tuntuu paremmalle kuin hän olisi uskonutkaan.
Aala nyökkää ja suutelee Elvaria uudestaan. Kyllä hän on onnellinen. Mitä tahansa tapahtuukin, he selviävät siitä yhdessä. Ja he jäävät tänne, kotiin.
Spoiler: näytäMun
Pete Parkkonen
Säv: Joonas Angeria, Risto Asikainen
San: Niki Duuri
Koita mieleesi tää painaa
Sä et ole saari irti mantereesta, irti jokaisesta
Saari tarvii vettä
Mä oon luonas että
Voisin suojaa antaa, kun käy tuulemaan
Silloin kun kyyneleet poskillasi nään
Sun suru on mun mun mun mun
Ja jos niin toivot luoksesi jään
Sun ilo on mun mun mun mun
Kellot jossakin kun soittaa
Älä kysy kelle, ne soi jokaiselle meistä täällä
Sä kuulut joukkoon, vaikka sanot tää ei oo sun paikka
Sama maapallo kiertää
Se taukoomatta kuljettaa
Silloin kun kyyneleet poskillasi nään
Sun suru on mun mun mun mun
Ja jos niin toivot luoksesi jään
Sun ilo on mun mun mun mun
Yksinäisyyttäpä ei ole olemassakaan
Kaikki kaikkeen liittyy palapelin osii oomme vaan
Usko pois se mitä teet
Koko kuvaan vaikuttaa
Sulla merkitystä on
Et sitä unohtaa sä saa
Silloin kun kyyneleet poskillasi nään
Sun suru on mun mun mun mun
Ja jos niin toivot luoksesi jään
Sun ilo on mun mun mun mun
Silloin kun kyyneleet poskillasi nään
Sun suru on mun mun mun mun
Ja jos niin toivot luoksesi jään
Sun ilo on mun mun mun mun
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta