Kuurankukka (ihana nimimerkki), kiitos kommentista! Toiveesi toteutui eli aika pianhan jatkoa nyt laitan. :) Varsinkin loppua kohden tämän ficin luvut ovat muuten jo melko mammuttimaisiakin, alussa sellaisia n. 5-7 sivun pituisia worldilla. \o
3. luku
Pimeitä suunnitelmia
Harry ja Ron tapasivat Hermionen kolmannessa kerroksessa, murjottavan Myrtin vessassa. Kuten tavallista, vessassa ei ollut muita oppilaita. Myrttiäkään ei näkynyt, joten Harry ja Ron riisuivat näkymättömyysviitan yltään.
”Me nähtiin vanhat kunnon kelmit – tai siis ei niin kovin vanhat”, Ron kertoi Hermionelle innoissaan. ”Ne aikoo pitää tänä iltana juhlat oleskeluhuoneessa. Miksi me ei ikinä juhlittu kuin huispausvoittoja?”
Hermione, joka ei ollut ikinä osoittanut erityistä kiintymystä edes huispauspitoihin, kiiruhti muistuttamaan tärkeämmistä asioista.
”Meidän pitää palata samantien nykyaikaan!” Hermione huudahti ja vaikutti hermostuneelta. Hän ei ollut vielä kertonut Harrylle ja Ronille kohtaamisesta Kalkaroksen kanssa.
”Hermione on oikeassa”, Harry myönsi. ”Olemme pulassa, jos jäämme kiinni täällä tai poissaolomme huomataan Kotikolossa.”
Ron näytti epäröivän, mutta sanoi varmana:
”Kai me voidaan palata siihen aikaan josta lähdimmekin. Ei meillä ole kiire mihinkään.”
Harry oli oikeastaan samaa mieltä, mutta ei viitsinyt sanoa mitään, koska Hermione oli silti epäluuloinen ja varuillaan.
”Häivytään heti niiden pitojen jälkeen”, Hermione sanoi topakasti, "mutta jos jotain sattuu, minä poltan sen Prinssin kirjan."
Harry ja Ron suostuivat tähän, vaikka he olisivatkin halunneet jäädä pidemmäksi aikaa. Harrysta oli mukavaa nähdä vanhempiensa nauravan ja juttelevan, elävän. Ronista koko aikamatka oli seikkailu, joka oli hyvää harjoitusta tulevaa varten.
Ron keksi mielestään mainion suunnitelman. Hän antoi Hermionen taikoa hiuksistaan täysin vaaleat, jolloin häntä olisi vaikeampi muistaa tai tunnistaa. Harryn silmät Hermione muutti sinisiksi ja hiukset lyhyemmiksi ja siisteiksi. Omat hiuksensa Hermione suoristi ja lyhensi yhdellä taikasauvan heilautuksella.
Hermione ja Harry heilauttivat näkymättömyysviitan ylleen, eli vain Ronin muodonmuutos oli oikeasti tarpeellinen. Ron oli yhä pukeutunut vihreään koulukaapuunsa, joten hän voisi vakuuttaa olevansa pelkkä vierailija ulkomaalaisesta koulusta.
”Nyt me olemme varautuneet utelijoihin”, Ron vakuutteli ja katseli itseään vessan peilistä, "mina olla Durmstrang."
Hermione hoputti häntä, ja niin he lähtivät vessasta ja suuntasivat taas Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Matkalla Hermione jollotti suunnitelman vaarallisuutta, Ron pöyhi hiuksiaan jamesmaisesti ja Harry yritti olla astumatta Hermionen varpaille.
”Ron”, Hermione sanoi hiljaa, kun he lähestyivät Lihavaa Leidiä, ”lähdetään pois tasan kahden tunnin päästä. Me tulemme sinun perässäsi muotokuva-aukosta.”
Ron nyökkäsi.
Oleskeluhuoneessa olivat pidot alkaneet. Vanha gramofoni soitti nurkassa vauhdikasta musiikkia. Muutamat nuoremmat oppilaat tanssivat. Puinen pöytä oli lastattu täyteen tuulihattuja, kermaleivoksia ja muita keittiön herkkuja sekä kermakaljaa. Huone oli täyttynyt vilkkaasta puheensorinasta.
Harry oli näkevinään vain äitinsä ja Lupinin kasvoilla tyytymättömän ilmeen. Harry tiesi katsomattakin, että Hermionen kasvoilla oli sillä hetkellä sama ilme.
Ron meni heti noukkimaan käsiinsä kasan syötävää ja lasin kermakaljaa. Sitten hän kiiruhti istumaan syrjään muista. Ron sujautti vaivihkaa Harrylle palan siirappitorttua.
Viitan alla turvallisesti leivostaan mutustava Harry etsi isänsä näköpiiriinsä. Tämä istui tuttuun tapaan kelmien vieressä, tosin joukkoon oli liittynyt nyt kaksi niistä tytöistä, jotka olivat aikaisemmin katselleet Siriusta kiinnostuneina.
Harry ei erottanut kelmien puheesta mitään metelin yli. Sen sijaan hän kuuli pian nuoren äitinsä äänen yllättävän läheltä.
”Anteeksi, mutta oletko uusi täällä?”
Harry käänsi katseensa kelmeistä ja näki Lilyn vain vajaan metrin päässä itsestään. Hänen pitkät punaiset hiuksensa olivat auki, ja hänellä oli yhä koulukaapu päällä. Rinnassa kiilteli johtajatytön merkki.
Lily katsoi kysyvästi Ronia.
”Öh, tuota, en ole kovin uusi tai siis…” Ron katsoi avuttomana ympärilleen hakien apua Harrylta ja Hermionelta, jotka eivät kuitenkaan voineet auttaa. Kuten yleensä, jännittävä tilanne heikensi Ronin suoritusta.
”Ensiluokkalainen et ainakaan ole”, Lily sanoi epäluuloisesti.
”Olen tutustumassa kouluun”, Ron sopersi. ”Olen siis ehka vaihtamassa koulua, tulen Durmstrangista. Olen Tylypahkassa vain taman illan.”
Vaikka Ronin selitys selvästi ontui, Lily näytti uskovan Ronin tekoaksenttia.
Harry katseli pisamaista äitiään viitan alta ja paloi halusta kysyä tältä vaikka mitä.
”Albus Dumbledore on koulumme rehtori”, Lily jatkoi keskustelua Ronin kanssa, ”hän on etevä velho, usko pois!”
Ron nyökkäsi ja otti kulauksen kermakaljastaan. Harry saattoi melkein kuulla hänen aivojensa raksutuksen.
”Mikä sinun nimesi on?” Lily kysyi uteliaana.
Hänellä ei näyttänyt olevan kiire mihinkään.
”Ron… Poljakoff”, Ron tajusi muuttaa sukunimensä.
”Lily Evans”, Harryn äiti sanoi ja ojensi kätensä Ronille. He kättelivät.
Harry vilkaisi taas kelmeihin päin. Sirius tanssi nyt toisen kanssa niistä tytöistä, jotka olivat liittyneet kelmien seuraan aikaisemmin. James ja Remus istuivat paikoillaan ja juttelivat hiljaa. He näyttivät riitelevän jostain, koska Jamesin ilme oli vihainen ja Remus pudisteli päätään. Peter oli keskittynyt tuulihattuihin.
”He ovat epäkypsiä idiootteja”, Lily sanoi ääni täynnä inhoa. Harry käänsi päänsä ja näki Lilynkin katsovan kelmejä.
”Miksi?” Ron kysyi Lilyltä hämmästyneenä. Harry ei ollut koskaan kertonut ystävilleen viidennen luokan ajatuseulamatkasta, eikä liioin vanhempiensa erimielisyyksistä.
”Ensinnäkin he ovat niin olevinaan”, Lily sanoi ja heilautti päätään niin, että punaiset hiukset lennähtivät kevyesti. ”Nimittävät itseään kelmeiksi ja puhuvat toisistaan tyhmillä lempinimillä. He luulevat saavansa aina kaiken mitä haluavat.”
Lilyn katse viivähti Jamesissa.
”Etko sina seurustelekaan Jamesin kanssa?” Ron möläytti. Harryn olisi tehnyt mieli läimäyttää käsi hänen suunsa eteen. Lilyn ilme kieli samaa.
”Kuka sinulle sellaista on väittänyt? Jamesko? Minä en ikinä seurustelisi hänen kanssaan”, Lily kiivastui.
Ron kiirehti selittämään, että hän oli varmasti erehtynyt. Lily risti kätensä ja vilkuili Jamesia kiukkuisesti.
”Tylypahka vaikuttaa mukavalta paikalta”, Ron totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. Lilyn ilme vaihtui hymyyn ja hän nyökkäsi.
”Harmi ettet viivy pidempään. Olisi ollut mukavaa ystävystyä paremmin. Kansainvälisten taikasuhteiden ylläpito on tärkeää.”
Ron punastui kevyesti.
"Niin on", hän vakuutti, "minulla olla paljon ulkomaalaisia tuttuja."
Hermione tuhahti hiljaa Harryn vieressä.
”Vaihto-oppilas vai?”
Harry kääntyi ja näki nuoren isänsä katsovan hymyillen Ronista Lilyyn. James piteli kermakaljatuoppia kädessään ja hörppäsi siitä rennosti kulauksen.
”Potter”, Lily sanoi kylmästi. Harry hätkähti, vaikka tajusikin samalla Lilyn tarkoittavan Jamesia.
”Evans”, James sanoi välinpitämättömästi. Hän haroi laiskasti hiuksiaan toisella kädellään. Sitten hän katsoi Roniin ja hänen ilmeensä muuttui arvioivaksi.
”Ja kukahan sinä olet?” James kysyi Ronilta melko töykeästi.
Ron nousi seisomaan ja katsoi Jamesia tuimasti.
”Hän on Durmstrangista käymässä”, Lily ehätti vastaamaan. ”Ron Poljakoff.”
Harry tunsi Hermionen nykivän hänen hihaansa sen merkiksi, että heidän pitäisi häipyä. Ron vaikutti kuitenkin siltä, ettei hän ollut häipymässä yhtään minnekään.
”Miksi sinä et ole hieromassa ystävyyttä luihuisten kanssa?” James ilkkui Ronille. ”Olet Durmstrangista! Pimeiden voimien ihailija!”
Ron puristi kätensä nyrkkiin.
”Minusta pimeissä voimissa ei ole mitään hienoa, tiedän sen varmasti paremmin kuin sinä”, Ron sanoi unohtaen tekaistun aksentin ja näytti siltä, että oli aikeissa tapella. Lähes koko oleskeluhuone tuijotti nyt Jamesia ja Ronia. Luultavasti he halusivat nähdä tappelun, mikä ei sopinut olelnkaan Harryn suunnitelmaan.
”Sinä olet Durmstrangista”, James syytti taas ja veti taikasauvansa esiin.
”Lopeta, James!” Lily huudahti ja astui Ronin ja Jamesin väliin. ”Se ei ole mikään syy käydä hänen kimppuunsa. Miksi sinun pitää olla aina isottelemassa?”
James pyöräytti silmiään halveksivasti.
”Meidän pitää häipyä, me herätetään liikaa huomiota”, Hermione kuiskasi Harrylle. Sitten hän hivuttautui lähemmäs Ronia ja tökkäsi tätä olkapäähän. Ron hätkähti, mutta näytti tajuavan merkin. Hän rauhoittui ja nosti kätensä puolittain ylös.
”Anteeksi, jos olin vaivaksi”, Ron sopersi Jamesille ja Lilylle. ”Taidankin sitten palata sinne Durmstrangiin. Hyvästi!”
Ron ryntäsi muotokuva-aukolle ja viiletti ulos oleskeluhuoneesta. Harry ja Hermione juoksivat ulos hänen jäljessään, ja Harry kuuli Lilyn huutavan isälleen:
”Katso nyt, mitä sinä teit! Ajoit hänet pois Tylypahkasta! Senkin itserakas pässi!”
Murjottavan Myrtin vessa oli edelleen tyhjä. Harry, Ron ja Hermione saapuivat sinne hengästyneinä, koska he olivat juosseet koko matkan Rohkelikkojen oleskeluhuoneesta vessaan.
”Sinä kiinnitit liikaa huomiota”, Hermione sanoi kiukkuisesti Ronille, joka taikoi hiuksensa taas punaisiksi, ”typerää muutenkin – tietenkin he ihmettelivät – meidän ei olisi pitänyt – ”
”Minkä minä sille voin, jos Harryn äiti puhui minulle? Olisiko pitänyt sanoa, että nimeni on Viktor Krum ja että olen täydellinen huispaaja? Eikä siitä voinut olla mitään haittaa, Harryn vanhemmat eivät koskaan ehtineet nähdä minua, koska he…”
Ron ei sanonut lausettaan loppuun. Harry kuitenkin tiesi, miten se olisi päättynyt. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, kun hän oli vuoden vanha. Heistä ei ollut enää mitään haittaa kenellekään. He elivät vain menneisyydessä.
”Harry?”
Hermione katsoi Harrya huolestuneena.
”Meidän pitää palata takaisin omaan aikaamme”, Hermione vaati.
”Totta”, Harry sanoi havahtuen mietteistään ja otti taikasauvansa esiin. Hermione ja Ron tarttuivat hänen olkapäihinsä.
”Menopaluu, kolmas päivä elokuuta ja vuosi 1997, Kotikolo!” Harry lausui selkeästi.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. He olivat ja pysyivät Myrtin likaisessa vessassa, vuodessa 1977.
”Tämä ei voi olla mahdollista!” Hermione huusi epätoivoisesti. ”Me olemme jumissa menneisyydessä!”
Hermione valui istumaan vessan lattialle, nojasi kaakeliseinään ja painoi kasvot käsiinsä.
”Jos yrittäisimme vielä kerran”, Ron sanoi ääni täristen, mutta Hermione pudisti päätään.
”Me ollaan kokeiltu jo kymmenen kertaa ja eri tavalla… ei ei ei, me ei päästä enää takaisin.”
Hermione näytti olevan hermoromahduksen partaalla. Kyynelet valuivat hänen poskilleen.
Harry käveli ympyrää vessassa eikä voinut ymmärtää, miksi loitsu ei toiminut. Ehkä se oli ollut Prinssin – tai siis Kalkaroksen – tarkoituskin. Huijata ihmiset menneisyyteen, mutta ei takaisin. Harry saattoi sielunsa silmin nähdä, miten Voldermort ojensi parhaillaan Kalkarokselle kultaisen mitalin urotyöstään.
Ron hypisteli näkymöttömyysviittaa ja tuijotti tyhjyyteen. Hetken he olivat vain hiljaa ja kuuntelivat vuotavan hanan hiljaista lotinaa.
”Meidän on pakko mennä puhumaan Dumbledorelle”, Ron sanoi sitten hitaasti.
”EI!” Hermione huudahti mielipuolisesti ja nousi seisomaan. ”Me emme voi muuttaa menneisyyttä!”
Sitten hän ryntäsi ulos vessan ovesta. Harry ja Ron jäivät kahden.
”Liikaa järkytystä yhdelle päivälle”, Ron sanoi ja pudisti päätään.
Hermione suuntasi jälleen kirjastoon. Hänen jalkansa vain yksinkertaisesti kuljettivat hänet sinne. Käytävillä oli hiljaista. Kello oli melkein kahdeksan, mutta kirjasto oli vielä auki. Harva oppilas vietti aikaa siellä, koska lukukausi oli vasta alkanut. Rohkelikot olivat tietysti pidoissa oleskeluhuoneessaan, huispaajat harjoituksissa ja muut viettämässä aikaa mahdollisimman kaukana oppikirjoista. Mutta Hermionelle kirjat eivät olleet vihollisia. Ne olivat olleet hänen turvansa siitä asti, kun hän oli 6-vuotiaana alkanut tuntea olonsa erilaiseksi kuin naapurin lapset - toisin sanoen jästit.
Hermione pujahti Matami Prillin ohi ja sukelsi kirjahyllyjen väliin piiloon. Siellä hän saattoi tuntea olonsa edes jossain määrin rauhalliseksi, kotoisammaksi.
Hermione vaelsi hyllyjen lomassa ja noukki sieltä täältä kiinnostavan näköisiä kirjoja, joista saattaisi löytää apua aikamatkailuun. Tietenkin ajankäännin olisi ratkaissut kaiken, mutta sellaisen saattoi saada vain opettajien kautta. Eikä Hermione halunnut ottaa sitä riskiä, että tulevaisuus… kuolisi.
Hetken kuluttua hän kuuli ääntä hiljaisuuden keskeltä. Jotkut puhuivat toisella puolella sitä kirjahyllyä, jonka luona Hermione seisoi.
”…mutta olemme luvanneet tehdä sen”, sanoi kopea pojan ääni, joka ei kuulostanut tyytyväiseltä.
”Sinä voit sitten tehdä sen”, sanoi toinen ääni, joka kuulosti tutummalta. ”Minä en halua paljastua.”
Ensimmäinen ääni mutisi jotain niin hiljaa, ettei Hermione kuullut sanoja. Hän painoi korvansa kiinni hyllyyn ja yritti kuulla, mistä henkilöt sen toisella puolella keskustelivat.
”Olet yhtä sietämätön kuin raukkamainen veljesi”, toinen ääni sanoi, ja nyt Hermione tunnisti sen. Ääni kuului nuorelle Kalkarokselle, joka jatkoi puhumista:
”Pimeyden veikkojen tehtävä on vain vakoilla häntä.”
Pimeyden veikot? Hermione ei ollut kuullut sellaisista koskaan aikaisemmin.
”Vakoilussa ei ole mitään ideaa, koska hän ei tee mitään kiinnostavaa koulun käytävillä”, sanoi tyytymätön ääni ivallisesti.
Sitten he lakkasivat puhumasta. Uteliaana Hermione yritti vielä kuulostella, mitä Kalkaros ja toinen poika tekivät. Sitten Hermione kuuli kolmannen äänen yllättävän läheltä:
”KIRJASTO ON MENNYT KIINNI JO KYMMENEN MINUUTTIA SITTEN!”
Hermione hätkähti rajusti ja näki Matami Prillin tuijottavan häntä silmät leimuten.
”A-anteeksi”, Hermione sopersi ja kiiruhti ulos kirjastosta. Hän toivoi, ettei Prillillä ollut loistava kasvomuisti.
Käytävällä hän näki Kalkaroksen ja tummatukkaisen, pitkän ja ryhdikkään pojan, jota Hermione ei tuntenut. He ilmeisesti jatkoivat kirjastossa käymäänsä riitaisaa keskustelua. Hermione kiihdytti askeleitaan erottaakseen heidän sanansa paremmin.
”Regulus, sinun pitäisi ujuttautua heidän joukkoonsa”, Kalkaros sanoi happamasti. Regulukseksi nimitetty poika tuhahti halveksivasti.
”Vaikka minä pääsisin lähipiiriin, he eivät puhuisi minun kuulteni mistään, mikä koskee seitsemää.”
Hermione henkäisi kuuluvasti. Liiankin kuuluvasti, sillä Kalkaros ja Regulus kääntyivät hetkessä katsomaan suoraan Hermionea. Regulus veti taikasauvansa esiin, mutta Kalkaros pudisti hänelle päätään.
”Hän ei kuitenkaan tajunnut mitään”, Kalkaros mutisi Regulukselle, joka laski sauvansa vastahakoisena.
Jokin Hermionen sisuksissa kolahti inhottavasti. Ei kuitenkaan tajunnut mitään. Sehän nähdään.
”Tuollaisen heitukan pitäisi tietää, ettei minua kannata seurata”, Regulus tiuskaisi vihaisesti Hermionelle ja asteli pois paikalta äkäisenä. Hermione mulkaisi Kalkarosta, joka väisti hänen katseensa ja lähti Reguluksen perään.
”Mitä on seitsemän?” Hermione kysyi uhkarohkeasti. Kalkaros pysähtyi, mutta ei kääntynyt katsomaan Hermionea.
Ehkä ei olisi pitänyt kysyä, Hermione tuumi itsekseen sydän pamppaillen. Tällaista kohtausta Kalkaros ei saisi muistaa kahdenkymmenen vuoden päästä.
Hermione otti varmuuden vuoksi taikasauvansa esiin. Kalkaros saattaisi vaikka kirota hänet. Hermionen täytyisi ehkä harjoitella muistiloitsun tekemistä...
”Kuten Regulus sanoi”, Kalkaros töksäytti ja kääntyi hitaasti katsomaan Hermionea. ”Varo.”
Sitten Kalkaroskin poistui paikalta muisti tallella ja Hermione jäi yksin käytävälle, päällimmäisenä mielessään seitsemän hirnyrkkiä.
Harry ja Ron eivät istuneet rikkinäisessä vessassa enää kahdestaan.
”Myrtti!” Hermione huudahti kauhuissaan, kun hän näki silmälasipäisen tyttöaaveen leijuvan ilmassa Harryn yllä. Murjottava Myrtti kikatti ja pyörähti vallattomasti kuperkeikan ilmassa.
”Myrtillä on taas salaisuus varjeltavanaan”, Myrtti sanoi ovelasti ja lennähti Harryn viereen. ”Ja ehkä joudutte jäämään tänne minun kanssani ainiaaksi.”
Ron kohautti olkiaan Hermionelle, kun Myrtti oli keskittynyt härnäämään Harrya.
”Hermione, oletko sinä kunnossa?” Ron varmisti, kun näki hänen järkyttyneet kasvonsa.
Hermione vilkaisi varautuneesti Myrttiä ja sanoi vakavana:
”Kuulin jotain kiinnostavaa.”
”Jotain kiinnostavampaa kuin meidän kotiinpaluu?” Ron kysyi epäuskoisena, ja Myrtti alkoi hihkua kovaäänisesti. Sitten se lennähti lähimpään vessanpönttöön ja katosi.
Seuraavaksi Hermione kertoi Harrylle ja Ronille kaiken, mitä oli kuullut Kalkaroksen ja äkäisen Reguluksen puhuvan.
”Sinä näit Kalkaroksen?” Ron hämmästeli. ”Nuoren Kalkaroksen?”
Hermione väänteli käsiään.
”Oikeastaan näin hänet jo toisen kerran”, hän sanoi nopeasti. ”Mutta he selvästikin vakoilevat jota kuta. Ja ne seitsemän… ”
”Ovat hirnyrkkejä”, Harry päätti Hermionen lauseen.
”Se ei ole varmaa”, Hermione sanoi, mutta näki Harryn kasvoilla tutun ilmeen, joka kertoi pojan päättäneen, että asia oli sillä selvä.
”Ei Voldemort olisi kertonut salaisuudestaan teinipojille”, Hermione yritti.
Kului tovi, ja sitten Harry sanoi ääneen sen, minkä he kaikki olivatkin jo osanneet arvata:
”Meidän on jäätävä tänne, kunnes saamme asian selvitettyä.”