-
Nimi: Rakkauden aallolla
Kirjoittaja: Deph, eli minä
Oikolukija: Menschen
Fandom: Twilight
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Romance, drama, angst, AU(=kaikki ihmisiä)
Paritus: Normaalit, mutta erityisesti Alice/Jasper
Vastuuvapaus: Kaikki mitä tunnistat, on S. Meyerin, mutta kaikki mitä et tunnista on minun. En saa minkäänlaista korvausta tekeleestäni.
Varoitukset: Jotkut hahmot aika OoC.
Tiivistelmä: Jasper Whitlock jättää Los Angelesin ja salaperäisen menneisyyden taakseen ja suuntaa Forksiin, entisen parhaan ystävänsä Emmett McCartyn luokse. Mitä tapahtuukaan, kun Jasper törmää vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin?
A/N: Miksi kaikki ideat tupsahtavat esiin aina öisin? :D No, en tiedä, mutta toivon että saan kommentteja. Sittenhän tätä on järkevää jatkaa, vai mitä?
Traileri
Jasper Whitlock saapuu Forksiin.
”Jazzy! Mitä helkkaria sinä teet siinä?”
”Tulin lomalle, kai.”
Hän tapaa tuttuja…
”Jestas, onpa hauska nähdä sinua.”
”Samoin, Edward. Olet…kasvanut.”
…ja vähemmän tuttuja.
”Emmett, kuka tuo – hän on?”
”Ai, tässä on Rosalie Hale, vaimoni.”
”Rosalie McCarty, Emmett!”
Menneisyyttä kelataan…
”Mikset sinä istu tälläkin hetkellä LA:n korkeimmassa huoneistossa ja tee ikävystyttäviä paperihommia?”
”Minun päiväni Los Angelesissa ovat luetut, Emmett.”
…mutta siitä kerrotaan hyvin vähän.
”Teitkö mitään erikoista ennen kuin aloit lukea lakia?”
”En.”
”Ai. Ahaa. Ymmärrän.”
Nimittäin Jasper keskittyy tulevaisuuteen…
”Voisin lukea lääkäriksi…tai mennä töihin kioskiin.”
”Oletko varma, etteivät ylivertaiset lakilahjasi mene hukkaan kioskikopperossa?”
…joka tulee olemaan erittäin värikäs.
”Hei, olen Alice Cullen.”
”Jasper Whitlock, neiti.”
He ehkä kiinnostuvat…
”Näytätpä upealta, Alice.”
”Kiitos samoin, Jasper.”
…tai eivät.
”Bella, asianajajat ovat tylsiä!”
”Ehkä, mutta kuka puhui entisistä asianajajista?”
Deph enemmän tai vähemmän ylpeänä esittää…
”Minä en jaksa sinua!”
Rakkauden aallolla!
-
Uuuuuu! Mä tykkään! Tässä ois lukija sulle... ;)
Ihanaa, kun tehään lisää Jasper ficcejä! *kuola valuu*
Rakentavaa en osaa antaa mutta jään innolla odottamaan jatkoa!
~I!kku
-
traileri on mielenkiintoinen, joten jään seuraileen :)
joten pistäppäs ensimmäistä jaksoa tuleen :D
-
Traileri herätti ainakin mielenkiinnon. :)
Ihanaa, kun tehään lisää Jasper ficcejä! *kuola valuu*
I!kku on ihan oikeassa :D
”Emmett, kuka tuo – hän on?”
”Ai, tässä on Rosalie Hale, vaimoni.”
”Rosalie McCarty, Emmett!”
Tässä kyllä repesin ;D oli ihan mahti! :D
Minä yritän seurata tätä ainakin! Aina kun muistan...
Laita äkkiä eka luku, jookos? :D
~raww!
-
I!kku, mordelove ja raww! kiitos kommenteista (: ! Tässäpä sitten luku yksi ja kiitos betailusta Renezmeille.
Luku 1 – Kaikenmaailman tapaamisia
Jasper’s PoV
Nostin kolhiintuneen matkalaukkuni hihnalta ja lähdin suunnistamaan terminaalin läpi, kohti lasisia liukuovia. Taululla välähteli kaupunkien nimiä ja aikatauluja. Näin tietyn kaupungin nimen vilahtavan useaan otteeseen ja se sai palan nousemaan kurkkuuni. Los Angeles.
Yritin yleensä välttää tunteellisia hetkiä ja varsinkin tunteiden kertomista, mutta en voinut mitään sille, että kurkussa oleva pala jökötti paikallaan itsepäisesti, vaikka yritin kaikin voimin nieleskellä sitä pois.
Terminaalin tungos sai minut melkein pökerryksiin, vaikka kaupungissa, jossa olin asunut viimeiset kymmenen vuotta, oli ollut porukkaa hyvin paljon enemmän. Ehkä se johtui siitä, että päässäni humisi oudosti. Mistähän se johtui?
Viimein pääsin määränpäähäni – liukuovelle ja tungin itseni ulos ihmismassaan ilmestyneestä rakosesta. Humina lakkasi heti, kun pääsin ulos ja sain vedettyä muutaman kerran syvään raikasta ilmaa. No, raikasta ja raikasta, mutta Los Angelesin pakokaasujen jälkeen tällaisen ilman hengittäminen tuntui taivaalliselta.
Minulla oli tuuria; taksi nökötti avuliaasti suoraan liukuoven edessä, eikä kukaan tehnyt elettäkään istahtaakseen sinne sisään. Niinpä kiiruhdin taksin luokse ja avasin takapenkin oven. Heitin matkalaukkuni nopeasti sisään ja istahdin tupakalta haisevaan taksiin. Sen kaiken sain tehtyä yhdessä ainoassa sekunnissa.
”Tämä ei ollut varattu?” kysyin ja kohotin kulmaani, kun kuski tuijotti minua hiukan järkyttyneen oloisena. Oliko tässä jotain ihmeellistä?
”Ei, ei ollut”, kuski mumisi hämmentyneenä ja väänsi avainta virtalukossa.
”Minnekäs sitä ollaan menossa?” hän murahti ja katsoi minua taustapielistään.
”Forksiin”, vastasin ytimekkäästi ja siirsin huomioni kadulla kulkeviin ihmisiin.
”Se tulee aika kalliiksi”, kuski murahti ja haroi olemattomia hiuksiaan. Käänsin katseeni hitaasti kuskiin ja kohotin kulmiani.
”Ei sillä ole väliä”, vastasin hiljaisella äänellä ja vilkaisin sitten merkitsevästi ympärilleni. Kuski murahti jälleen ja käänsi rattia. Vihdoin.
Taksi puikkelehti nopeasti Seattlen liikenteessä. Yritin viihdyttää itseäni arvioimalla vastaantulevia autoja, mutta lopulta se kävi tylsäksi.
Talot ja muut rakennukset vähenivät ja vihreä metsä levittäytyi molemmilla puolilla tietä. Olisimme pian Forksin alueella.
Olin melkein unohtanut, miten vihreää täällä oli. Ja synkkää. Taivas oli muurattu umpeen pilvillä, enkä nähnyt ainuttakaan rakoa utuisessa pilviverhossa. Tulisin varmasti kaipaamaan aurinkoa, mutta ei voinut mitään. En olisi kestänyt Los Angelesia enää hetkeäkään.
Toisaalta, miksi juuri Forks? Miksi hitossa olin valinnut Forksin tämän pitkän lomani kohteeksi? Olin esittänyt itselleni aika monia vastauksia. Toiset olivat uskottavia. Toiset vähemmän uskottavia.
Esimerkiksi yksi uskottava syy oli se, että halusin nähdä Emmettin ja Edwardin. Olimme olleet parhaat ystävät aina siihen asti, kun olin häipynyt lukion jälkeen Forksista. Toki olimme pitäneet muutaman ensimmäisen vuoden ajan yhteyttä, mutta jossain vaiheessa sähköpostit ja puhelinsoitot olivat vähentyneet. Ja sitten loppuneet. En ollut kuullut heistä seitsemään vuoteen sanaakaan.
Toinen uskottava syy Emmettin ja Edwardin ohella oli se, että halusin ehkä aloittaa alusta. Forksiin palaaminen tuntui hyvältä aloitukselta. Siellä oli lapsuudenkotini ja kaikki tutut paikat. Luultavasti myös muutamia muita tuttuja entisten ystävieni lisäksi.
Muita uskottavia syitä en ollut keksinytkään. Ja niitä ei niin uskottavia – syitä en edes kehdannut muistella.
”Mihin osoitteeseen minä sinut jätän?” kuski murahti, saaden minut säpsähtämään.
Yritin muistella, mikä oli Emmettin talon osoite. Voi helkkari, miksen ollut ajatellut tätä aiemmin? Ja Emmett ei tuskin asunut edes enää lapsuudenkodissaan, Edwardista puhumattakaan.
”No?” kuski ärähti kärsimättömästi ja pysäytti taksin liikennevaloihin.
”Tuota, en ole varma. Tunnetko Emmett McCartyn tai Edward Masenin?” yritin udella toiveikkaasti, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Tuskin kukaan Seattlelainen taksikuski tunsi entisiä parhaita ystäviäni.
Yllätyksekseni kuskin ilme tummui ja hän vilkaisi minua kiukkuisesti taustapeilistä.
”Oletko sinä heidän tuttunsa?” hän kysyi äreänä ja käänsi sitten katseensa takaisin tiehen.
”Olenpa hyvinkin. Tunnetko heidät?” kysyin hämmentyneenä, mutta helpottuneena. Minun ei tarvinnut jäädäkään kaupan pihalle ja kysyä jokaiselta vastaantulijalta heidän osoitteitaan.
”Jotenkuten”, kuski murahti matalasti ja hänen silmänsä porasivat jälleen silmiäni taustapeilin kautta. Äkkiä hän ähkäisi ja tuijotti minua vihaisena. ”Oletko sinä Jasper Whitlock?”
Tuijotin hämmentyneenä kuskin silmiä taustapeilistä. Kuka tuo mies oli, jos hän tunsi minut? Luulin, että kovinkaan moni Forksissa ei enää muistaisi minua…eikä tuo mies edes ollut Forksista.
”Olen”, vastasin lopulta hiukan haparoiden ja kulmani painuivat alas, kun mies pudisti päätään äreänä ja alkoi tuijottaa tietä järkähtämättömänä.
”Sinä – sinä olet Matthew Lawrence!” huudahdin tarpeettoman kovaa, kun tunnistin nuo synkät kasvot. Olin nähnyt ne muutaman kerran aiemmin Forksissa, mutten ollut muistaa…
Voi hyväjumala. Matthew Lawrence. Olin kuolla häpeästä siihen paikkaan, vaikka nolostuminen oli minulle hyvin harvinaista.
”Lopeta tuo karjuminen!” Lawrence ärähti vihaisesti ja painoi kaasua reippaasti. Hänen katseensa oli luotu edelleen mustaan, joskin märkään asfalttiin.
Matthew Lawrence oli erään pojan isä. Pojan – joka oli mitä luultavimmin mies jo -, jonka minä, Emmett ja Edward olimme hakanneet yläasteella. Tai Emmett oli hakannut ja me olimme Edwardin kanssa pitäneet vahtia. Siitä oli reilusti yli kymmenen vuotta aikaa.
Henry Lawrence oli ollut melkein Emmettin kokoinen poika, joka oli tullut uhkailemaan meitä koulun jälkeen silloiseen kantakahvilaamme. Edward oli ollut aika varma, että hän oli juonut, mutta Emmett ei ollut välittänyt tuon taivaallista tulevan uhrinsa veren alkoholipitoisuudesta. Olimme marssineet Henryn kanssa kahvilan taakse ja Emmett oli hoitanut homman siististi kotiin. Henry oli ollut käsittelyn jälkeen pari tuntia tajuttomana ja lähtenyt sitten harhailemaan kotiinsa verta vuotaen. Totta kai tämän taksin kuski oli ilmoittanut asiasta poliisille ja meidät oli marssitettu asemalle. Emmett oli saanut merkinnän rikosrekisteriin, mutta minä ja Edward olimme säästyneet siltä. Tietysti Henry oli kieltänyt tiukasti olleensa kännissä, vaikka olimme poikien kanssa väittäneet vastaan.
Ei siis ollut ihme, että mieleni teki valua taksin pohjan läpi suoraan syvimpään kolkkaan, mikä maasta löytyi. Matthew Lawrence oli totta kai sitä mieltä, että minun täytyi olla vähintään sarjamurhaaja ja huumeiden välittäjä, kun olin osallistunut hänen poikansa hakkaamiseen.
”Tiedätkö missä Emmett tai Edward asuu?” kysyi hiljaa, mahdollisimman varovaisesti. Kuski tuhahti hiljaa ja ärähti: ”Tiedän kyllä, missä se ryökäle asuu.”
Sanasta ryökäle päättelin, että hän tarkoitti Emmettiä.
Muutaman kiusallisen ja hiljaisen minuutin kuluttua taksi kaarsi valkoisen puutalon eteen, jonka vieressä nökötti ilmeisesti autotalli. Pihassa oli vain pari pensasta ja puuta.
Nousin nopeasti taksista ylös ja vedin kovia kokeneen matkalaukkuni perässä. Heitin Lawrencelle puolihuolimattomasti rahat ja taksi kaarsi pois.
Astelin mahdollisimman rauhallisesti tummalle puuovelle ja painoin ovikelloa. Nyt sitä mentiin.
Talon sisältä kuului raskaita askelia, ilkeän kuuloinen kopsahdus ja ryöppy kirouksia, epäilemättä Emmettin suusta. Hänen äänensä ei ollut muuttunut yhtään.
Ovi avautui ja Emmett seisoi edessäni, kasvoillaan kärsivä ilme, joka muuttui nopeasti järkyttyneeksi. Hän tuntui täyttävän koko oviaukon ja oli juuri niin valtava kuin olin muistellutkin. Ainoastaan ennen olkapäille ulottuvat kiharat oli ajeltu pois ja hänen päätään koristi lyhyt siilitukka.
”Jazzy! Mitä helkkaria sinä teet siinä?” Emmett huudahti bassoäänellä, kun oli päässyt järkytyksen tuoman äänettömyyden yli.
”Tulin lomalle, kai”, vastasin rauhallisesti ja vilkaisin merkitsevästi pientä rakosta Emmettin ja ovenkarmin välillä.
”Ah, tule sisään”, Emmett sanoi ja siirtyi sivuun. Raahasin laukkuni pieneen eteiseen, joka oli täynnä kenkiä – useimmat niistä olivat naistenkenkiä. Oliko Emmettillä tapana ryövätä yövieraidensa jalkineita?
”Öh. Mitä kuuluu?” Emmett kysyi epävarmasti sulkiessaan ovea. Hänen kulmansa olivat mietteliäästi kurtussa.
”Hyvää. Entäs itsellesi?” kysyin vuorostani ja riisuin kengät jaloistani. Sitten tartuin jälleen matkalaukkuuni ja kohotin kulmiani kysyvästi. ”Missä on vierashuone?”
Emmett alkoi hekottelemaan ja hän taipui kaksinkerroin naurun voimasta. Tuijotin häntä rauhallisena, muistaen, että tällaiset tapaukset olivat olleet hyvin yleisiä, kun olimme olleet parhaat ystävät.
”Et ole muuttunut yhtään, kaveri”, Emmett ähkäisi naurunsa lomasta, joka oli vähenemään päin. Lopulta hän sai huvittuneisuutensa hillittyä ja kääntyi puoleeni esittäen viileää, vaikka suupielin nykiminen paljasti hänet.
”Kiitos samoin”, vastasin virheettömän kohteliaalla äänellä, saaden Emmettin naurahtamaan.
”Oletpas. Et sinä ollut ikinä tuollainen. Noin kohtelias ja kaunopuheinen”, Emmett myönsi pyöritellen silmiään. Virnistin kiusoittelevasti ja vilkaisin sitten taas matkalaukkuani.
”Minä näytän, minä näytän”, hän mumisi huvittuneena ja astui ulos eteisestä suoraan lyhyeen käytävään. Käytävän varrella oli neljä ovea, ja lähimpänä eteistä olevan oven hän avasi. Astelin sisään väliaikaiseen makuuhuoneeseen, joka oli sisustettu vaaleilla väreillä, lähinnä valkoisella ja beesillä. Puinen parivuode takaseinällä – ikkunan edessä – näytti erittäin houkuttelevalta, sillä olin vähän väsynyt.
Laskin laukkuni valkoisen lipaston eteen, sillä siihen lipastoon laittaisin vaatteeni ja muutkin tarvikkeeni.
”Kelpaako?” Emmett kysyi ovelta, naureskellen itsekseen. Hymyilin vinosti ja nyökkäsin myöntymisen merkiksi. ”Kelpaa.”
”Hienoa. Sitten voitkin tulla piipahtamaan olohuoneeseen, minulla on nimittäin vieraita, jotka varmasti kiinnostavat sinua”, Emmett sanoi ja virnuili leveästi, kun astelin hänen auki pitelemästään ovesta takaisin käytävään.
Emmett otti muutaman harppauksen ja käytävä loppui suureen kaareen, josta pääsi ilmeisesti olohuoneeseen. Astelin Emmettin perässä sisään, ja sain todeta, että kyseessä oli yhdistetty olohuone ja keittiö. Keittiössä oli käytetty tummempaa puuta kaapistoissa, kuin muualla talossa. Työtasot olivat taas valkeaa marmoria. Keskellä keittiötä oli tumma puinen ruokapöytä, jonka ympärillä oli kuusi tuolia.
”Jasper?” kuului ällistynyt älähdys olohuoneen puolelta ja siirsin arvioivan katseeni keittiöstä olohuoneeseen, jossa oli taas käytetty samoja sävyjä kuin vierashuoneessa. Muhkea sohva ja kaksi nojatuolia olivat täysin valkoisia, mutta niillä lepäsi paljon ruskeita tyynyjä. Olohuone oli valoisa suuren ikkunan ja vaaleiden väriensä takia.
Mutta olohuoneen väreihin kerkesin kiinnittää huomiota vain sekunnin murto-osan ajan, sillä katseeni hakeutui mieheen, joka oli lausunut nimeni. Mies oli Edward.
”Hei Edward”, tervehdin häntä hymyillen lämpimästi. Edward nousi nojatuolista, joka oli lähinnä suurta taulu tv:tä ja asteli luokseni kasvoillaan hämmentynyt ilme.
”Oletko se todellakin sinä?” hän kysyi järkyttyneenä, pudistellen itsekseen päätään. Pronssinväriset, pörrössä olevat hiukset liikahtelivat huvittavasti pudistusten tahdissa.
”Olenpa hyvinkin”, vastasin rauhallisesti. Yllätyksekseni Edward halasi minua tiukasti ja vastasin halaukseen, tosin aika epävarmasti.
Onnekseni hän päästi nopeasti irti ja tuijotti sitten minua edelleen hämmentyneenä.
”Jestas, onpa hauska nähdä sinua”, hän huudahti kovaa, saaden minut säpsähtämään. Hymyilin hiukan ja naurahdin sitten.
”Samoin, Edward. Olet…kasvanut”, vitsailin, saaden Edwardin naurahtamaan.
”Edward? Aiotko esitellä minua lainkaan?” kuului takaamme naisen ääni. Käännyin hämmentyneenä ja huomasin vasta nyt, että sohvalla istui tummahiuksinen nainen, jolla oli hyvin vaalea iho. Hän oli aika kaunis, muttei minun tyyppiäni.
”Ai, anteeksi kulta. Olen vain niin…hämmentynyt. Niin, Bella, tässä on lapsuudenystäväni Jasper Whitlock. Jasper, tässä on vaimoni Bella”, Edward esitteli meidät. Bellaksi esitelty nainen nousi sohvalta ylös ja ojensi kätensä minulle. Kättelimme ja hänen kädenpuristuksensa oli tiukempi kuin olin luullut.
”Hei, Jasper. Edward on kertonut sinusta”, Bella sanoi hymyillen ystävällisesti.
”Edward ei taas ole kertonut sinusta mitään, mutta emmehän ole pitäneet yhteyttä seitsemään vuoteen”, vastasin hänelle. Bella naurahti ja irrotti otteensa kädestäni.
”Et taida olla kotoisin Forksista? En ainakaan muista, että olisimme koskaan törmänneet”, kysyin kulmat koholla, miettien, mistähän Edward oli Bellan napannut.
”En olekaan. Kotikaupunkini on Phoenix”, Bella totesi, saaden minut hämmennyksiin.
”Olet noin kalpea, vaikka olet kotoisin Phoenixistä?” kysyin hämmästyneenä. Bella nauroi hyväntuulisesti. ”Niin.”
”No, saisiko olla vaikka kahvia?” Emmett kysyi keittiöstä. En ollut huomannutkaan, että hän oli hiippailut sinne jossain vaiheessa.
Kysymys oli aika turha, sillä kahvinkeitin porisi jo päällä ja ruokapöydällä oli matalassa vadissa leivoksia.
”Oho, ei olisi uskonut sinusta”, mumisin päätäni pudistellen ja asetuin istumaan pöytään. Bella ja Edward liittyivät seuraani, eivätkä näyttäneet yhtään hämmentyneiltä Emmettin käytöksen takia.
”Olen muuttunut mies, Jazz”, Emmett rehenteli ja kaatoi meille kahvia laventelinsinisiin mukeihin. Otin omani vastaan, lisäämättä siihen sokeria tai maitoa.
”Ah. Sellaista kuvaa en kyllä sinusta saanut ovella”, vastasin hänelle ja valitsin yhden vaaleanpunaisella kuorrutuksella peitetyn leivoksen. Ei Emmett ollut voinut mitenkään tehdä näitä itse. Hän oli ostanut ne takuuvarmasti leipomosta.
”Jasper. Itse asiassa, en edes tiedä, mitä teet nykyään työksesi. Yhteydenpitomme loppui collegessa”, Edward huomautti ja hörppäsi kahvia. Emmett istuutui myös pöytään oman kahvikuppinsa kanssa ja hänkin näytti hiukan kiinnostuneelta.
”Olen asianajaja”, vastasin, mutta muistin sitten lähtöni syyt. ”Entinen asianajaja.”
”Jazz asianajajana!” Emmett alkoi tyrskähdellä, ilmeisesti muistaen ne kaikki laittomuudet, mitä teimme yläasteella ja lukion ensimmäisellä luokalla. Hymyilin hänelle hiukan laimeasti ja kohautin sitten olkiani. ”Niin olen.”
”Mutta asiasta toiseen. Törmäsin tänään Matthew Lawrenceen, Henry Lawrencen isään. Hän ajaa taksia Seattlessa”, vaihdoin aihetta, sillä en halunut puhua menneisyydestäni.
”Ajoiko hän taksia, kun sinä olit kyydissä?” Emmett huudahti ja nyt vähintään ulvoi naurusta. Edwardinkin oli näköjään vaikea pitää pokka. Eiväthän he tietenkään tajunneet, miten kiusallista se oli ollut minulle.
Bella tuijotti meitä kulmat kurtussa, ilme tyytymättömänä.
”Mistä tuossa nyt on kysymys? Onko hän joku tiedän vanha tuttunne, vai?” Bella uteli. Hän ei ilmeisesti pitänyt siitä, että istui seurassa, jossa keskusteltiin asiasta, josta hän ei tiennyt mitään.
”Suurin piirtein”, vastasin, sillä taisin olla Bellan lisäksi ainoa, joka ei nauranut. Edwardin pokka oli nimittäin pettänyt.
”Miksi te sitten nauratte?” Bella kysyi terävästi Emmettiltä ja Edwardilta, jotka yrittivät tukahduttaa nauruaan. Ei se nyt noin hauskaa ollut.
”Matthew Lawrence on Henry Lawrencen isä. Henry taas oli meidän luokkakaverimme yläasteella. Hän oli…aika huvittava”, mumisin, kierrellen totuutta. Minusta tuntui, ettei Bella välttämättä olisi pitänyt kuulemastaan, jos olisin kertonut totuuden.
”Jaaha”, Bella sanoi edelleen tyytymättömänä, mutta ei udellut enää. Emmett ja Edward olivat saaneet huvittuneisuutensa kuriin ja aloimme jutella siitä, mitä Forksissa oli tapahtunut lähtöni jälkeen.
Noin varttitunnin kuluttua ovelta kuului askelia. Joku avasi ulko-oven, potkaisi äänekkäästi kengät jaloistaan ja asteli sitten olohuoneeseen. Äkkiä edessämme seisoi kurvikas blondi, joka kantoi kahta kauppakassia.
”Hei, rakas”, nainen tervehti Emmettiä ja mulkaisi sitten vieraita hyisesti.
-
voi jasper raukkaa, onneks matthew ei hakannu jazzii ;)
mut jatkoo toivosin pian ku ei jaksais oottaa :D
-
Ihanaa, eka luku tuli :D
Mitä Jasper jätti taakseen?! Tuun hulluks, jos en saa tietää äkkiä :D Se oli palkka-murhaaja tai jotain... Tai ehkei ihan palkka-murhaaja... Mielikuvitus lähti lentoon x}
Jatkoa äkkiä :)
~raww!
-
Betakin tulee tänne kurkkimaan ihan vain tylsyyden tappamiseksi.. (: Mutta Mutta. Minnes Dephinen on kadonnut? Kun olen jo toka luvun betannut ja lähettänyt takasin.. /: Mut joo.....
-
mordelove: Eihän se nyt sellasta :D Kunhan vain luuli Jasperista kaikkee pahaa :/ kiitos !
raww!: Tuota noin, en tiedä tuleeko se selville koko ficin aikana (; mutta ehkä osa ainakin tuosta salaperäisestä menneisyydestä. Nojaa, en lupaa mitään. Kiitos! (kyllä se ihan asianajaja oli)
Renezmei: Hiukan kiirettä pitäny, joten koneellakin paljon normaalia vähemmän oon ollu. Siksi lukua ei ole näkynyt.
Mutta joo nyt se toinen luku kehiin! Kiitos kommenteista ja myös iso kiitos betalle!
Luku 2 – Kiukkua ja juoruilua
Jasper’s PoV
”Emmett, kuka tuo – hän on?” ähkäisin hiljaa ja siirsin kummastuneen katseen Emmettiin. Minun oli vaikea puhua tuosta naisesta hänenä. Nimittäin kiharretut vaaleat hiukset, selvät silikonit ja punainen, suurella kaula-aukolla varustettu paita saivat minut inhoamaan häntä heti. En arvostanut tuollaisia naisia.
”Ai, tässä on Rosalie Hale, vaimoni”, Emmett esitteli minulle kasvot hiukan punertavina. Hetkinen…punastuiko Emmett?
”Rosalie McCarty, Emmett!” nainen ärähti korkealla äänellä. Rosalie mulkaisi minua häijysti, pudotti kauppakassit lattialle ja hävisi. Noin sekunnin kuluttua ulko-ovi pamahti kiinni.
”No, päästiinpä siitäkin riesasta”, Bella totesi hiljaa ja siemaisi kahviaan. Käänsin järkyttyneen katseeni Bellaan, jonka suusta en olisi ikinä kuvitellut kuulevani noita sanoja, varsinkaan Emmettin läsnä ollessa. Mutta Emmett vain vilkaisi Bellaa kulmat kurtussa ja alkoi purkaa kauppakasseja, jotka rouva McCarty oli jättänyt.
”Rosalie on ollut Emmettin heikko kohta jo vuosia. Hän on täysin tossun alla”, Edward kuiskasi minulle hiljaa pöydän yli. Nyökkäsin, esittäen ymmärtäväistä, vaikka minun oli vaikea kuvitella Emmettiä kenenkään naisen komennettavana.
”He ovat siis naimisissa”, mumisin matalalla äänellä ja siemaisin kahviani. Edward nyökkäsi. ”Rosalie odottaa vauvaa.”
Tuo uutinen sai minut melkein sylkemään kahvin ulos suustani. Onneksi sain sen nieltyä ja käännyin Edwardia kohden köhien. ”Mitä?!”
”Niin. Se on aika alussa, joten Rosaliesta ei näe ulkoapäin, että hän on raskaana”, Edward huokaisi ja vilkaisi hymyillen Bellaa. Oliko heillekin tulossa iloinen perhetapahtuma? Esitin ajatukseni ääneen, mutta Bella nauroi. ”Meillä on jo tytär – Vanessa - eikä toista ole suunnitteilla.”
”Ahaa. Minkä ikäinen hän on?” kysyin toinen kulma koholla ja siemaisin kahviani jälleen.
”Neljä”, Edward vastasi ja hymyili kasvot niin hehkuen, ettei kukaan voinut epäillä hänen rakkauttaan tytärtään kohtaan.
”Hän ei ole mukananne”, totesin ja vilkuilin merkitsevästi ympärilleni.
”Ei niin, hän on ystävänsä luona kyläilemässä ja päätimme Edwardin kanssa tulla tervehtimään vaihteeksi Emmettiä”, Bella vastasi hymyillen ja puraisi varovaisesti palasen leivosta.
”Ja Rosalieta”, mumisin puoliääneen, mutta Bella kuuli sen. Hänen kasvonsa synkkenivät ja Edwardkaan ei näyttänyt enää niin iloiselta.
”Rosalien ja Emmettin avioliitto ei taida olla kovin hyvä asia?” kysyin, vaikka vastaus oli luettavissa heidän kasvoistaan. Emmett hääri niin keskittyneesti ruokien parissa, että tuskin kuuli mitään.
”Ei olekaan. Rosalie käyttää Emmettiä…hyväkseen? Ehkä se on liian ankara sana, mutta jotain sinnepäin. Emmettin päätä on turha kääntää, hän on kokonaan Rosalien pauloissa. Älä luulekaan, ettemme olisi yrittäneet”, Edward selitti hiljaa ja huokaisi syvään, katse tiukasti leivosastiassa. Bellakin näytti yhtä surulliselta, sillä Emmett oli varmasti hänelle läheinen näiden vuosien jälkeen.
Yllemme levisi hiljaisuus, jonka halusin epätoivoisesti rikkoa, mutta mikään sana tai lause ei tuntunut oikealta. Edward ja Bella olivat niin kauhean synkkiä Emmettin takia…ei sillä, etten olisi välittänyt entisestä parhaasta ystävästäni, mutta en ollut elänyt heidän kanssaan näitä aikoja, jolloin Emmett on ollut Rosalien tossun alla. En osannut surra niin kuin he. Ainakaan vielä.
Lopulta Emmett sai hommansa valmiiksi ja istahti seuraamme. Hän rikkoi hiljaisuuden ja Edward ja Bella näyttivät molemmat säpsähtävän, kun hän istahti alas.
”Otatteko vielä kahvia?” Emmett kysyi ja vilkaisi tyhjentyneitä mukejamme. Pudistin nopeasti päätäni ja Edward ja Bella kieltäytyivät myös. He nousivat nopeasti pöydästä.
”Meidän täytyy lähteä. Lupasin hakea Nessien kuudelta”, Bella sanoi. Nousin ylös penkistä ja kättelin hänet ja Edwardin.
”Tule ihmeessä joskus piipahtamaan meillä, jos on aikaa”, Edward sanoi hymyillen. Kohautin olkiani ja naurahdin. ”Eiköhän minulla tule olemaan rutkasti aikaa.”
Bella ja Edward vetäytyivät eteiseen ja kuulin muutaman sekunnin kuluttua, miten ovi paukahti kiinni heidän jäljessään. Kuulostelin hetken, mutten kuullut auton moottorin ääntä. Käännyin hämmentyneenä Emmettin puoleen.
”Eikö heillä ole autoa?” kysyin muistellen, olinko nähnyt tullessani pihalla minkäänlaista autoa.
”On ja hieno onkin, mutta he asuvat niin lähellä, että he menevät kävelemällä”, Emmett selitti ja keräili kahvimukit pöydästä. Hän laski ne tiskialtaaseen. Ihme, kun ei ruvennut tiskaamaan.
Kävelin hitaasti olohuoneen puolelle ja istahdin yhteen nojatuoliin. Katseeni etsi kaukosäädintä, sillä yritin tehdä oloni mahdollisimman mukavaksi.
Nappasin kaukosäätimen lasiselta sohvapöydältä, jossa oli paljon muutakin roinaa ja avasin tv:n. Täytyi myöntää, että heillä oli hyvä televisio.
Kanavia oli paljon. Todella paljon. Varmasti yli sata, mutta en jaksanut selata kaikkia läpi, vaan pysähdyin jollekin minulle tuntemattomalle kanavalle, josta tuli ranskankieliset uutiset. En ymmärtänyt niistä mitään, mutta en viitsinyt etsiä parempaakaan, sillä harvoin televisiosta tuli mitään, mikä olisi kiinnostanut minua.
Näin silmäkulmastani, miten Emmett istahti rennosti sohvalle ja nosti jalkansa sohvapöydälle. Minua pelotti lasihökötyksen puolesta.
”No, Jazz, alapa kertoa”, Emmett naurahti ja heilautti käsivartensa sohvan selkänojalle. ”Mitä pitäisi kertoa?” ärähdin hiljaa ja ristin jalkani, katse edelleen uutisissa, joista en tajunnut mitään.
Emmett murahti hiljaa tyytymättömänä ja huokaisi sitten. ”Mikset sinä istu tälläkin hetkellä LA:n korkeimmassa huoneistossa ja tee ikävystyttäviä paperihommia?”
”Minun päiväni Los Angelesissa ovat luetut, Emmett”, vastasin sukkelasti, paljastamatta mitään. Minua ei huvittanut puhua menneisyydestäni, josta kaikki luultavasti tulisivat utelemaan.
”Miksi?” hän tivasi kulmat kurtussa, ilmeisesti tyytymättömänä vastaukseeni. Minua alkoi naurattaa, sillä hän muistutti juorukello Jessica Stanleyta, jonka kanssa olimme olleet lukiossa samalla luokalla. Esitin ajatukseni ääneen, saaden Emmettin tuhahtamaan äänekkäästi. ”Älä yritä johtaa minua sivupoluille, Jazz, sillä se ei onnistu.”
”En yrittänytkään”, puolustauduin äreänä ja kohotin kulmaani. Emmett tuhahti jälleen. ”Etpä niin”, hän mutisi, mutta jatkoi, ”teitkö mitään erikoista ennen kuin aloit lukea lakia?”
”En”, vastasin ja huokaisin hiljaa. Tämä ei ollut minun tuntemani Emmett. Tunsin nimittäin hyväntuulisen, vitsikkään ja hiukan välinpitämättömän Emmettin. Hän ei ollut ennen näin utelias tai pahantuulinen. Luultavasti se johtui Rosaliesta, sillä ennen kuin se harakka oli ilmestynyt, Emmett oli ollut oma itsensä, lukuun ottamatta kahvin keittoa ja leivoksia.
”Ai. Ahaa. Ymmärrän”, Emmett tuhahti ivallisesti, saaden kiukkuni pintaan. Mitä se hänelle kuului, mitä tein ennen kuin aloin lukea lakia?
Silmäni siristyivät hiukan ja nousin ylös nojatuolista.
”Menen lepäämään”, murahdin hiljaa ja astelin suoraan vierashuoneeseen, pitäen huolen, että ovi paukahti takanani kiinni niin kovaa, että ikkunalasit tärisivät.
Nyt ymmärsin tarkalleen, mitä Bella ja Edward olivat tarkoittaneet sillä, että Rosalien ja Emmettin avioliitto ei ollut hyvä asia. Jos Rosalie sai tehtyä Emmettistä tuollaisen, kuka tahtoi olla hänen lähellään? Ei kukaan.
Riisuin rivakasti valkoisen kauluspaidan ja tummat housut yltäni ja tungin ne lipastoon. Avasin matkalaukkuni niin äkäisellä liikkeellä, että vetoketju oli hajota. Kaivoin esiin vaaleansinisen pyyhkeeni ja astelin sitten kylpyhuoneeseen jonka arvelin olevan lipaston viereisen valkoisen puuoven takana.
Arveluni osui oikeaan, sillä kun astahdin sisään, eteeni levittäytyi normaalinkokoinen kylpyhuone, jossa oli suuri, valkoinen kylpyamme yhdistettynä suihkun kanssa. Oikeanpuoleisessa nurkassa oli myös valkoinen wc-pönttö ja valkoinen käsienpesuallas valkoisen tason päällä. Kylpyhuoneessa oli myös valkoiset kaakelit, joten kaikki oli hyvin valkoista.
Heitin pyyhkeen puolihuolimattomasti tason päälle ja laskin kuumaa vettä kylpyammeeseen. Kello ei ollut vielä paljoa, mutta mieleni teki kylpeä. Pestä pois Los Angelesin tomu.
Pulahdin lähes tulikuumaan veteen, lisäämättä kylpyvaahtoa. Kun asetuin istumaan ammeeseen, huomasin, että kylpyhuoneessa oli myös toinen valkoinen puuovi, joka johti epäilemättä johonkin toiseen huoneeseen. Toivoin kovasti, ettei Rosalien ja Emmettin makuuhuoneeseen.
Tuijotin valkoiseksi maalattua kattoa ja yritin karistaa parhaani mukaan muistot pois, mutta ne tungeksivat itsepäisesti päähäni, yrittivät valloittaa sieltä mahdollisimman paljon tilaa. En sallinut sitä, sillä en halunnut muistaa. En enää koskaan.
Kun olin lojunut tarpeeksi kauan kylvyssä, valutin jäähtyneen veden pois ja kuivasin itseni ripeästi. Kiedoin pyyhkeen lanteilleni ja päätin kurkistaa huoneeseen, jonka asukkien kanssa jakaisin kylpyhuoneen.
Raotin varovasti puuovea ja sain todeta, että mitään asukkeja ei ollut. Vielä. Edessäni oli selvästi huone, josta tulisi Rosalien ja Emmettin lapsen makuuhuone. Osa huoneesta oli kunnossa, mutta seinät olivat täysin paljaat. Tietysti, koska sukupuoli oli vielä arvoitus.
Suljin oven aivan yhtä hiljaa kuin olin sen avannutkin ja astelin vierashuoneeseen. Jätin pyyhkeen kuivumaan oven päälle ja etsin matkalaukusta ylleni yöhousut. Kello oli tuskin seitsemää, mutta en ajatellut poistua huoneestani ennen aamua.
Heitin matkalaukkuni sängylle ja aloin purkaa vaatteittani lipastoon.
**
Alice’s PoV
Hyräilin hajamielisesti ja työnsin tummanvihreän iltapuvun rekkitangolle. Se oli yksi viimeisimmistä luomuksistani ja olin siihen erittäin tyytyväinen. No, aihetta olikin. Olin ahertanut kyseisen puvun kimpussa kuukausikaupalla.
Äkkiä kello kilkahti sen merkiksi, että joku oli astunut kauppaani. Käännähdin nopeasti ympäri ja sain todeta, että Bella seisoskeli ovella ja mittaili katseellaan juuri sitä pukua, jonka olin työntänyt rekkitangolle muutama sekunti siten.
”Nätti”, Bella sanoi arvostavasti ja siirsi sitten katseensa minuun. Näin heti hänen suklaasilmistään, että hänellä oli kerrottavaa.
”Otatko teetä?” kysyin turhaan, sillä tiesin hänen ottavan. Joimme teetä ja juoruilimme. Mitä muutakaan hauskaa tässä käpykylässä voi harrastaa?
”Otan”, Bella huikkasi minulle kaupan puolelta, sillä olin viilettänyt jo takahuoneeseen, jossa pistin veden lämpiämään. Raivasin tilaa vanhalta, siniseltä puupöydältä, joka oli täynnä silkinpalasia, kaavoja ja muita paperilappusia.
Bella ilmestyi oviaukosta ja alkoi kiertää pienessä huoneessa. Huoneessa, joka oli täpötäynnä pahvilaatikoita, puolivalmiita pukuja, suunnitelmia, kankaanpalasia, langanpätkiä ja vaikka mitä muuta. Liikkumatilaa oli niukasti ja suurin osa siitä oli nurkassa olevan ompelukoneen läheisyydessä.
En udellut Bellalta mitään, ennen kuin olimme istahtaneet pöydän ääreen ja saaneet molemmat kupin teetä eteemme. Niin se oli hauskempaa.
”Olenko koskaan puhunut Jasper Whitlockista?” Bella kysäisi ensimmäiseksi ja siemaisi sitruunateetään. Kysymys yllätti minut, sillä luulin, että hänellä oli asiaa jostain tutustamme.
”Et”, sanoin totuudenmukaisesti ja join itsekin kulauksen teetä.
”Sitä arvelinkin. No, Jasper on Edwardin ja Emmettin lapsuudenystävä. Hän on kotoisin täältä, mutta lähti Los Angelesiin lukion jälkeen”, Bella selitti ja vaikeni sitten juodakseen teetään. Odotin kärsimättömänä jatkoa ja naputtelin huolellisesti lakatuilla kynsilläni pöydän pintaa. Se ärsytti Bellaa ja hän jatkoi hiukan ärtyneenä: ”No, arvaat varmaan, että Jasper on palannut!”
”Millainen hän on?” kysyin viipymättä. Bella hymyili hiukan ja se oli hyvä enne.
”Hänellä on hunajanväriset kiharat hiukset, aika lyhyet. Siniset, todella suloiset silmät ja hän on aika pitkä. Pukeutuu hyvin. Hän on toiminut Los Angelesissa asianajajana”, Bella kertoi ja nojautui hukan pöydän yli minuun päin.
”Entä muuta?” tivasin, sillä tämän Jasper vaikutti aika mielenkiintoiselta.
”No, en tiedä oikeastaan muuta. Hän ei kertonut mitään. Minusta tuntuu, että siinä on jotain hämärää”, Bella sanoi hiljaa, melkein kuiskaten, vaikka huoneessa ei ollut ketään muuta. Hän oli aina ollut hyvä jutunkertoja.
Luotin Bellan ihmistuntemukseen – sillä se oli hyvä – sen verran, että uskoin jutussa olevan jotain hämärää. Jos Jasper palasi Forksiin vuosien jälkeen ja paljasti vain entisen ammattinsa, siinä oli jotain outoa.
Joimme jo hiukan jäähtyneen teen loppuun ja keskustelimme turhanpäiväisemmistä asioista, kunnes Bella nousi valkoisesta puutuolista ylös ja ilmoitti lähtevänsä.
”Nyt jo?” kysyin kulmat koholla ja vilkaisin rannettani, jota koristi valkokultainen, pienillä timanteilla koristeltu kello.
”Ooh. Kello on jo kahdeksan. Minun olisi pitänyt sulkea kauppa puoli tuntia sitten”, älähdin ja nousin nopeasti ylös. Kiiruhdin äkkiä lasiovelle ja käänsin pahviin kirjoitetun suljettu tekstin ulospäin.
”Taitaa kassan sisältö kumminkin olla tallessa”, Bella totesi huvittuneena. Käännyin katsomaan ja huomasin, että hän oli avannut kassakoneen.
”Sinulla ei ole valtuuksia tuohon! Et ole töissä”, tuhahdin, esittäen loukkaantunutta. Bella kävi auttelemassa joskus harvoin kaupassani, lähinnä jouluina ja muina juhlina, jolloin asiakkaita riitti enemmän.
”Alice, älä nipota”, Bella naurahti ja pudisti sitten päätään. Hän asteli tiskin takaa eteeni ja halasi minua kevyesti. Vastasin halaukseen, vaikka minun piti olla ”loukkaantunut”.
”Hei. Tulen varmaan käymään taas huomenna”, hän hyvästeli ja astui sitten ulos ovesta, kellon kilahduksen saattelemana.
Lukitsin oven ja tarkistin kassan, vaikka Bella oli jo sorkkinut sitä. Kaikki tallessa.
Kipaisin takaisin takahuoneeseen ja varmistin, ettei mikään sähkölaite ollut jäänyt päälle – sähkölaitteisiin kuului ompelukone, vedenkeitin ja kahvinkeitin. Saatuani tarkastuksen loppuun aurasin itselleni polun portaikkoon, joka johti asuntooni.
Kiipesin portaat ylempään kerrokseen ja avasin lukitsemattoman puuoven. Heitin reilun kymmenen sentin korkoni eteisen lattialle, muiden korkokenkien seuraksi. Astelin hiljaa kaaren ali keittiöön ja aloin tekemään itselleni voileipää ja teetä. Kun teevesi kiehui kotoisasti keittimessä – join teetä hyvin usein -, aloin suunnitella uutta sisustusta asuntooni. Paikka oli vasta remontoitu asumiskuntoon ja sinne oli tuotu vain tarpeellisia tavaroita. Esimerkiksi verhot puuttuivat kokonaan ikkunoista eikä tummanruskealla puupöydällä – se oli antiikkia! Mummini vanha – ollut pöytäliinaa.
Pöydälle kävisi hyvin luonnonvalkoinen puuvillapöytäliina, sillä aioin pitää keittiön vaaleansävyisenä. Kaapit olivat valkoiset, joten se kävisi hyvin. Työtasot olivat tummanruskeaa, hiukan punertavaa marmoria, joten puupöytä ei näyttäisi kovinkaan hölmöltä. Seinät ja katon olin maalauttanut kermanvalkoisiksi, mutta aioin ripustaa seinille tauluja. Lattia sopi hyvin yhteen pöydän ja työtasojen kanssa, sillä se oli tummaa puuta.
Käännyin ympäri ja haihdutin sisustusasiat mielestäni tältä erää, vaikka päätinkin mennä jo heti huomanne katselemaan Seattleen kauppoja. Lähtisiköhän Bella mukaan? Hän voisi ottaa Nessien mukaan, sillä tytöllä oli värisilmää.
Kaadoin kiehuvan veden kissoilla kuvitettuun mukiin ja pudotin teepussin seuraksi. Istahdin puupenkille, joka kuului samaan sarjaan pöydän kanssa. Mummini oli säilyttänyt niitä hyvin ja olin perinyt ne hänen kuolemansa jälkeen. Tai äiti oli perinyt, muttei hän välittänyt oikein antiikista ja antoi nämä minulle. Olin ilahtunut.
Tuijottelin hiukan uneliaana valkoisten ikkunanpuitteitten reunustamasta ikkunasta ulos ja mutustelin rauhassa voileipääni. Ulkona hämärtyi hyvää vauhtia, vaikka oli kesä. Myöhäinen kesä, sillä koulut alkaisivat vain vaivaisen viikon kuluttua. Nessie menisi päiväkotiin, mutta tuskin se häntä jännitti, sillä hän kävi samaista päiväkotia jo toista vuotta. Bella taas menisi sairaalaan töihin, sillä hän oli koulutukseltaan sairaanhoitaja. Edward menisi Seattleen, jossa hän toimi automyyjänä. Minä pysyisin tässä kaupassa ja varmasti kuolisin tylsyyteen.
En oikein ymmärtänyt vieläkään ideaani perustaan Forksiin vaatekauppaa, jossa myytiin juhlavaatteita. Tienasin kohtuullisesti, varsinkin juhlien aikaan, sillä kovinkaan monet eivät viitsineet lähteä muualle ostamaan juhlapukuaan. He tiesivät, että tein parhaat asut, vaikka ne eivät olleet halvimmasta päästä. No, eivät olleet uudet Jimmy Choon käärmeennahkakuvioiset saappaanikaan halvat.
Join teeni ja söin leipäni loppuun ja tiskasin sitten astiat nopeasti. Huoneessa leijaili tiskiaineen ällöttävä haju ja pakenin sitä aika ankeaan olohuoneeseen. En ollut sisustanut kyseisestä huonetta yhtään sen enempää kuin keittiötäkään.
Istahdin kuluneelle nahkasohvalle – jota en todellakaan aikonut pitää! – ja avasin nurkassa olevan television kaukosäätimellä. Selailin kanavia nopeasti – usko pois, niitä ei ollut paljoa - . En ollut kerinnyt hankkia lisää ja suljin sitten tv:n – joka oli aika uusi sentään - . Annoin katseeni kiertää huonosti valaistussa huoneessa hetken ja pyyhin äskeisen lupauksen pois. Halusin ajatella sisustusta.
Olohuoneeseen valitsisin jotain värikkäämpää kuin keittiöön. Tahdoin ehdottomasti tummansinisen divaanisohvan, jossa oli muhkeita tyynyjä. Ehdottomasti violetteja, sillä yksi olohuoneen seinä oli maalattu violetiksi ja muut paljon olivat valkoisia. Päätyseinällä oli todella suuret ikkunat, koko seinä oli melkein niiden peitossa. Tähänkin huoneeseen pitäisi hankkia verhot…ja matto. Olohuoneessa oli valkoiseksi maalattu puulattia, joka oli ehdoton lempparini. Myös jotain kirjahyllyn tapaista pitäisi hankkia vasemmanpuoleiselle seinälle, mutta vanha tv taso oli tarpeeksi hyvä.
Nousin sohvalta ja potkin hiukan äreänä pahvilaatikot sivuun. Niissä oli koriste-esineitä, kirjoja ja kaikkea muuta turhanpäiväistä roinaa.
Suunnistin suoraan kylpyhuoneeseen, joka oli kaikista huoneista sisustetuin jo.
Heitin vaatteeni suoraan pesukoneeseen, joka tökötti valkoisena möhkäleenä vaaleansinisiä kaakeleita vasten ja astuin suihkukoppiin. Vieritin lasioven takaisin paikoilleen, vaikka talossa ei ollut ketään ja avasin hanan. Seisoin kuumaan suihkun alla ja pesin lyhyet hiukseni huolellisesti.
En ole ollut koskaan sitä tyyppiä, jotka seisoivat suihkussa tuntikausia ja miettivät maailman menoja. Tai sekstaisivat suihkussa. Niin kuin muka sekstaisin ollenkaan. En tietenkään ollut enää neitsyt - totta puhuen, en muistanut kyseisestä illasta mitään -, mutta olin seurustellut hyvin vähän ja vielä vähemmän harrastanut sänkypuuhia. Tietysti oli joitain tyyppejä, mutta ne tyypit eivät olleet muistelemisen arvoisia.
Ponkaisin kopista ulos ja kuivasin itseni valkoisella pyyhkeellä, jonka vedin allastasossa olevasta laatikosta. Kiedoin pyyhkeen kainaloiden alle, nojasin laiskasti allastasoon ja tuijottelin itseäni soikeasta peilistä. Pitäisi käydä nypityttämässä kulmat ja leikkaututtaa hiukset kampaajalla. Tuon kaiken voisi tehdä huomenna, kun menisin Seattleen Bellan ja Nessien kera tai ilman.
Jätin pyyhkeen roikkumanaan naulaan, jonka Edward oli kiinnittänyt kylpyhuoneen oveen ja tassuttelin alastomana makuuhuoneeseeni. Vedin ylleni punaisen silkkiyöpaidan ja heitin tummansinisen päiväpeitteen muhkean parisänkyni yltä lattialle. Kävin makaamaan sängylle ja vedin ylleni vaalean peiton. Suljin silmäni, viimeisenä muistikuvanani oli pilviverhon takaa pilkistävät tähdet. No ei todellakaan ollut, vaan Chanelin uusimmat hajuvedet, joita olin selannut tänään Internetistä.
-
jesh alice tuli mukaan!
oli taaas hyvä ja jatkoa toivosin :)
-
Tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta, jo näin tähän asti tulleiden osien perusteella. Kirjoitustyylisi on edelleen mitä mahtavinta, pidän sanavalinnoista, ja juonikin on mitä mainioin! Tässä Rose on kuvattu taas bitchiksi, mistä pidän paljon, ja Emmy on joutunut tossun alle. Voi raukkaa. :) Nyt enää odotellaan, mitä luurankoja Jasperin kaapista löytyykään (+ sitä, milloin Alice / Jasper paritus astuu voimaan). ;)
~ Bea kiittää, kumartaa ja toivoo jatkoa!
-
mordelove: Kiitos paljon ! Alicesta kuulette kyllä paljon lisää(;
Beatrize: Kiitoskiitos! Joo Emmett raukka on tossun alla, vaihteeksi :D Enpä tiedä, paljastuuko ne Jasperin luurangot kaapista, sillä se ei tule olemana ficin keskeien osa.
-
Voih, että minä rakastankaan tätä! <33
Siis aivan ihana idea, mitä muuta sinulta voi odottaakkaan?
jatkoa jos saanen pyytää.
-
Lööperiikka, kiitos kommentista (:
Jatkossa on hiukan kestänyt, mulla ei oikein ispis ole iskenyt viime aikoina. Kiitos kuitenkin kommentoijille ja tietysti Renezmeille joka betaa tekstit. Tämän luvun loppu (baari) on kuintenkin betaamatonta, koska muutin sen lähes kokonaan. Eli ne virheet, jotka sieltä löytyy on minun syytäni.
Vielä yksi asia. Kaikki te, jotka luette, olisitteko niiin ystävällisiä, että heittäisitte edes pienen kommentin? :) Tätä on paljon mukavempi aina jatkaa, kun tietää että niitä lukijoitakin on.
Luku 3 – Seattle eri merkityksissään
Alice’s PoV
Nousin varhain aamulla ja näppäilin heti ensimmäiseksi iPhoneeni Bellan numeron. Hän vastasi ääni tokkuraisena ja arvasin hänen olleen nukkumassa. Tietysti.
”Huomenta, Bella!” huudahdin luuriin pirteänä. Bella voihkaisi hiljaa ja kuulin hänen kömpivän ylös sängystä. ”Alice, nyt on niin varhainen aamu, että voisit toivottaa hyvää aamuyötä”, Bella nurisi. Tuhahdin, jättäen hänen vähemmän älykkäät nurinansa huomiotta.
”Ajattelin, että haluaisit ehkä tulla Seattleen kanssani tänään? Ota toki Nessie mukaan.” Bella haukotteli kovaäänisesti ja tiesin sillä sekunnilla, ettei hän suostuisi.
”Kuule nyt, Alice. Kello on viisi, emmekä ole lähdössä Nessien kanssa yhtään minnekään. Sitä paitsi, emme pääse tänään. Esme ja Carlisle tulevat käymään”, Bella selitti. Huokaisin syvään ja pyörittelin sitten silmiäni. Miksi Esmen ja Carlislen piti juuri tänään matkustaa Floridasta tapaamaan poikaansa?!
”Selvä sitten. Matkustan 45 minuutin matkan aivan ypöyksin ja shoppailen kuusi pitkää tuntia ypöyksin”, sanoin parhaalle ystävälleni. Kuulin Bellan tukahduttavan joko naurun tai haukotuksen. Epäilin vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa.
”Kuusi tuntia?! Alice, en olisi lähtenyt mukaasi, vaikka olisit soittanut kolme tuntia myöhemmin. Hei hei ja pidä hauskaa”, Bella mumisi ja sulki luurin. Kohautin olkapäitäni hiukan välinpitämättömästi ja annoin asian olla. Pärjäisin mainiosti yksinkin.
Heitin kännykkäni petaamattomalle sängylle ja astelin kylpyhuoneeseen. Harjasin hiukseni nopeasti ja aloin meikata itseäni huolellisesti. Olin menossa ihan oikeaan kaupunkiin, jossa ihmiset ihan oikeasti välittivät miltä näytin. Luulisin.
Levitin vielä ripsivärin huolellisesti ja olin vihdoin ja viimein tyytyväinen lopputulokseen. Hiuksiin en viitsinyt lisäillä mitään, sillä menisin tänään kampaajalle. Hiustenpesu siellä maksoi turhan paljon.
Heitin yöpaitani yltäni ja jätin sen lojumaan allastasolle. Vetäisisin sen päälleni sen jälkeen, kun olisin käynyt suihkussa illalla.
Menin takaisin makuuhuoneeseeni ja astelin sieltä suoraan valtavaan vaatehuoneeseeni. Omaan taivaaseeni.
Lopulta päädyin valitsemana päälleni normaalit farkut, mustat avokkaat, mustan röyhelötopin ja valkoisen nahkalaukun. Laukkuuni laitoin lompakon ja iPhonen.
Kello näytti kahdeksaa ja päätin lähteä.
**
Jasper’s PoV
Heräsin myöhään. Todella myöhään. Digitaalisen herätyskellon vihreät numerot näyttivät outoja lukemia: 8:23. Mitä ihmettä?
En muistanut päivää jolloin olisin herännyt näin myöhään. Tai mennyt nukkumaan niin aikaisin. Los Angeles oli liian vilkas kaupunki nukkumiseen. En juhlinut, mutten nukkunutkaan kovin paljoa. Forks oli unen kaupunki, sillä ketä huvitti tunkeutua ulos tuohon sumuun ja tihkusateeseen?
Heitin peiton yltäni ja kiedoin aamutakin ympärilleni. Astelin varovasti käytävälle, sillä en tiennyt mitään Rosalien tai Emmettin nukkumistottumuksista.
Hiiviskelyni oli aivan turhaa. Kun saavuin olohuoneeseen, huomasin Emmettin istuvan ruokapöydän ääressä kahvimukin ja sanomalehden kera. Nirppanokka blondia ei näkynyt missään.
”Huomenta”, Emmett murahti ja huomasin ilokseni, että eilispäivän kiukkuisuus oli haihtunut Emmettistä yön aikana. Hän oli taas oma itsensä. Suurimmaksi osaksi.
”Huomenta”, vastasin ja otin kahvimukin pöydältä. Se oli selvästi tarkoitettu minulle. Kaadoin mustaa nestettä kuppiin ja istahdin pöydän ääreen.
”Tuliko Rosalie yöksi kotiin?” kysyin varovaisesti hetken hiljaisuuden kuluttua. Emmett nosti katseensa hitaasti lehdestä ja murahti jälleen. ”Tuli.”
Ei siitä sen enempää.
Hörpin kahviani hitaasti ja mietiskelin kaikessa rauhassa päiväsuunnitelmaani. Voisin piipahtaa lapsuudenkotiini, vaikka vanhempani asuivat vanhainkodissa. Siitäkin talosta oli tuskin jäljellä muuta kuin homehtunut kuori.
Pian Emmett sai lehden luettua, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen pöydästä. Toivottavasti hän ei jatkaisi tenttaamistani.
Otin sanomalehden käteeni ja levitin sen auki. Otsikot pomppivat silmilleni ja aloin lukea niitä. Olimme Emmettin kanssa aivan hiljaa siihen saakka, kunnes pääsin sivulle, jossa ilmoitettiin vapaista työpaikoista. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekisin tulevaisuudellani.
”Voisin lukea lääkäriksi…tai mennä töihin kioskiin”, mumisin kokeeksi, aikomuksenani rikkoa painostava hiljaisuus välillämme.
Kuulin Emmettin tuhahtavan epäuskoisena. ”Oletko varma, etteivät ylivertaiset lakilahjasi mene hukkaan kioskikopperossa?”
Nostin katseeni Emmettiin, joka tuijotti minua kulma huvittuneesti koholla. Sitähän minäkin.
”Olen”, vastasin uhmakkaasti. En nimittäin aikonut enää palata lain pariin.
”Ammateista tulikin mieleen, mitä sinä teet työksesi?” kysäisin aidosti kiinnostuneena siitä, millä Emmett hommasi leivän pöytään.
”Olen valmentaja yhdellä kuntosalilla”, Emmett vastasi hiukan hymyillen.
”Missä se kuntosali on?” esitin jatkokysymyksen ja taittelin lehden pienempään kokoon.
”Port Angelesissa”, Emmett vastasi jälleen ja häntä selvästi huvitti pienoinen tenttaukseni.
”Ahaa”, mumisin, sillä en keksinyt enää mitään, mitä olisin kysynyt valmentajan työhön liittyen. Itse en paljon kuntosaleja harrastanut, mutta uimista kylläkin. Jos oli aikaa.
”Huvittaisiko sinua lähteä illalla baariin?” Emmett kysyi äkkiä virnistäen leveästi. Kohautin olkiani, mutta sanoin kuitenkin: ”Miksipä ei.”
”Hienoa! Olen tarvinnut ikuisuuden baariseuraa. Edward…on perheenisä ja eikä lähde koskaan mukaani”, Emmett selitti ja nauroi sitten hyväntuulisena.
”Niin. Edward on isä, kuten sinäkin kohta”, mumisin. Oli hetken ajan hiljaista ja sitten tajusin lipsahdukseni. Oho.
”Vai niin. Bella on taas juorunnut, niinkö?” Emmett kysäisi kulmat mietteliäästi kurtussa. Hän ei ollut vihainen. Onneksi.
”Hmm. Miten niin taas?” väistin kysymyksen, sillä en tahtonut myöntää Bellan kertoneen Rosalien raskaudesta, vaikka Emmett jo näköjään tiesi sen.
”No, hän ei yleensä ole kovin kova juoruilemaan, mutta Bellalla on yksi ystävä. Alice Cullen. Kun ne kaksi pääsevät yhteen ja teekuppien ääreen –”, Emmett keskeytti oman lauseensa ja napsautti sormiaan merkitsevästi. Jaaha.
”Aijaa”, mumisin, tietämättä mitä Emmettin sanoihin olisi pitänyt vastata. Se ei kuitenkaan häntä vaivannut. ”Selvä sitten, mennään illalla Seattleen”, Emmett sanoi tyytyväisenä ja nousi ylös. Hän vei kuppinsa tiskipöydälle ja poistui sitten käytävään. Kuulin hänen menevän eteiseen ja ähkinnästä päätellen hän yritti saada joitakin vaikeasta laitettavia kenkiä jalkaansa.
”Minne sinä menet?” huusin ja join kahvini loppuun. En vaivautunut tekemään itselleni muuta aamupalaa, koska en ollut tottunut siihen. Losissa siihen ei ollut koskaan aikaa, jos sattui olemaan kiireinen asianajaja. Ei ei ei! Älä ajattele sitä, Jasper!
”Töihin”, Emmett jylähti takaisin ja kuulin miten ulko-ovi jysähti kiinni hänen perässään. Kiirehdin nopeasti ikkunaan ja näin, miten Emmett peruutti mustan Mercedeksen autotallista ulos. Olihan se arvattavissa, että hänellä oli hieno auto.
**
Alice’s PoV
Työnnyin sisään jonkin sortin sisustusliikkeeseen. Ympärilläni lainehti kaikenmaailman tekstiilejä jokaisessa sateenkaarenvärissä ja meinasin mennä sekaisin. Pääni kuitenkin pysyi selvänä, sillä olin todella kokenut shoppaaja.
Astelin suoraan tiskille, jonka takana seisoi ystävällisen näköinen nainen.
”Päivää. Tarvitsisin hiukan apua”, tervehdin kohteliaasti. Nainen nyökkäsi hymyillen. ”Päivää. Mitä olisit etsimässä?”
”Tyynyjä. Minulla on sininen sohva asunnossani ja kaipaisin sen rinnalle jotain muutakin väriä. Lähinnä ajattelin violettia, sillä olohuoneen yksi seinistä on violetti”, selitin nopeasti ja nainen nyökkäili ymmärtäväisenä. ”Selvä. Onko sinulla mitään toiveita materiaalin suhteen?”
”Ei oikeastaan. Haluaisin ainakin nyt aluksi vilkaista mitä on tarjolla”, sanoin hymyillen. Nainen johdatti minut valikoiman ääreen ja vietin hänen seurassaan pitkän tovin. Lopulta kasassa oli ainakin kymmenen tyynyjä, joihin olin lopulta päätynyt. Muutama violetti ja valkoinen pörrötyyny, pari normaalia violettia ja pari normaalia valkoista ja loput olivat violettiraitaisia.
Kannoin autooni kaikki tyynykasat ja maksoin vähintäänkin kohtuullisen hinnan niin ihanista ja laadukkaista tuotteista. Seuraavaksi suuntaisin kangaskauppaan, josta ostaisin verhon kankaisiini. Ompelisin ne sitten itse myöhemmin kotona.
Nousin harmaan Audini kyytiin ja asettelin rakkaat Pradan kenkäni polkimille. Nakkasin toisen rakkaani, Guccin laukun viereiselle istuimelle ja lähdin ajamaan kohti kangaskauppaa, josta tiesin saavani laadukkaita kankaita.
Ei mennyt aikaakaan, kunnes pysäköin pienen tiilitalon eteen. Talo ei ollut aivan keskustan tuntumassa, mutta tiesin sen olevan kaupungin paras kangaskauppa.
Avasin valkoisen ulko-oven nopeasti ja astuin sisälle kauppaan. Kello kilkahti – aivan kuten omassa kaupassani – merkiksi saapumisestani ja eikös hetken kuluttua itse kaupan omistaja, Sarah Schmidt astunut takahuoneesta kaupan puolelle.
”Ai hei, Alice”, Sarah huudahti hymyillen leveästi. Hän harppoi nopeasti luokseni ja sulki minut pikaiseen syleilyyn. ”Mitä kuuluu?”
Laskin käteni hänen kapeilta harteiltaan, enkä estänyt ystävällisen hymyn leviämistä kasvoilleni. ”Hienoa. Kuuluu todella hienoa. Olen Seattlessa ja olen shoppaillut koko pitkän päivän! Jalkojani hiertää nämä avokkaat ja farkut ovat liian kuumat, mutta ei se mitään. Kuuluu silti hienoa.” Sarah nauroi omaa, helisevää nauruaan ja heitti vaaleat, pitkät hiuksensa olkansa yli selkään. ”Hienoa, että kuuluu hienoa.”
”Entä itsellesi?” kysäisin ja annoin katseeni kiertää puodissa. Löysin katseellani jo muutamia hienoja kankaita hyllyistä.
”Hienoa minullekin. Meillä menee Daven kanssa hyvin”, Sarah selitti ja rykäisi sitten. Hän astui taas kauppiaan rooliin.
”Miten voin olla avuksi?” hän kysyi kasvot peruslukemilla, sinisissä silmissään valpas katse. Se huvitti minua, mutta myös Sarahia; hän oli mutristanut huulensa yhteen sillä tavoin, että tiesin hänen pidättelevän naurua.
”Etsin verhokangasta olohuoneeseen ja keittiöön. Olohuoneeseen ajattelin jotain sinistä tai violettia ja keittiöön jotakin vaaleaa, hiukan punertavaa väriä. Löytyykö?” Puhuessani Sarah oli lähtenyt liikkeelle ja vetänyt hyllyköistä kankaita. Näin sinivalkoisia, violetteja, tummansinisiä, vaaleansinisiä, valkoisia ja lukemattomia muita kankaita. Mahtavaa!
Aloin kiertää huoneessa ja tutkia kankaita yksitellen, Sarahin edelleen kävellessä ympäri huonetta ja valiten kankaita valkoisilta puuhyllyiltä. Lopulta hän asteli luokseni kenkien korot kopisten ja kysyi mielipidettäni. Nostin katseeni sinisestä, lumovasta kankaasta. Tässä oli ehdottomasti olohuoneen verhot.
”Pidän tästä. Paljon”, mumisin ja nostin kankaan näkyville. Se oli tummansinistä, läpinäkyvää pellavaa. Sarah nyökkäsi hymyillen. ”Tiesin sinun pitävän siitä. Pellava antaa sisustukseen luonnonläheistä tunnelmaa”, Sarah sanoi ja nosti kankaan syliinsä. ”Minäpä käyn mittaamassa oikeankokoiset pätkät. Voisit sillä välin etsiä keittiöön sopivan kankaan”, Sarah sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Käännyin katselemaan kankaita ja uppouduin valitsemisen ihanaan ja kurjaan tunteeseen.
Kun Sarah astui taakseni ja ilmoitti, että kangas on leikattu valmiiksi, minulla oli juuri oikeanlainen kangas keittiön verhoihin. Beigeä puuvillaa, jossa oli epätasaisin välein vaaleita kuvioita. Sarah ilmoitti luulleensa, että hylkäisin sen loppupelissä. Tällä kertaa hän ei tuntenutkaan minua niin hyvin kuin luuli.
Kun olin saanut ostokseni maksettua ja tungettua ne jo muutenkin täyteen autoon, päätin poiketa enää kauneushoitolaan kampaajalle. Joku siellä voisi varmastikin nyppiä kulmakarvani myös.
**
Jasper’s PoV
Kun Emmett vihdoin tuli kotiin, kello oli jo kahdeksan. Hän parkkeerasi Mercedeksen autotalliin ja löntysteli sisälle päin raskain askelin. Rosalieta ei ollut näkynyt koko päivänä. Hyvä niin, sillä olisin luultavasti kuollut sen katseen voimasta.
Olin viettänyt sen tylsän ja hyvin pitkän päivän lojumalla Emmettin sohvalla, surffailemalla tv-kanavilla ja käymällä kävelemässä Forksin autioilla kaduilla. Se oli ollut lievästi sanottuna mielenkiintoista. Paikka oli muuttunut vain hyvin vähän kymmenen vuoden aikana ja olin jopa nähnyt muutaman tutun omakotitalojen pihoilla tai kaupan edustalla. Yksi oli tunnistanut minut kouluajoilta ja tervehtinyt epäuskoisen näköisenä. Ei ihmekään.
Emmett keskeytti mietteeni tempaistessaan ulko-oven auki vähän liiankin lujaa. Olin melkein varma, että saranat olivat narahtaneet kummallisesti.
”Hei Jazzy! Miten hurisee?” Emmett kysyi virnistäen leveästi. Hän istahti nojatuolille ja nakkasi autonavaimet sohvapöydälle.
”Ei ihmeempiä. Entäs itselläsi? Oliko mukava päivä töissä?” kysyin vähän välinpitämättömään sävyyn ja suljin television. Emmett rypisti kulmiaan äänensävylleni, mutta antoi asian ilmeisesti olla. ”Mikäpä siinä”, hän vastasi. ”Meille tulee niin hauskaa illalla. Harmi ettei Edward pääse. Tekee mieli kaivaa vanhat muistot esiin.”
”Ahaa. Hakataanko siis tänään joku? Tai siis hakkaatko sinä? Kenties varastetaan kaupasta viinaa ja tupakkaa?” kysyin muka viattomalla äänensävyllä, jonka takana olin ärtynyt. Minua ei huvittanut enää tehdä noita juttuja. Ei näköjään Emmettiäkään, sillä hän pudisti kiivaasti päätään. ”No ei. Ajattelin vain, että pidettäisiin yhdessä hauskaa. Niin kuin ennen vanhaa. Vai onko sana ’hauska’ sinulle täyttä hepreaa herra lakimies?” Emmett virnuili.
Tuhahdin ja pyörittelin silmiäni. ”Ei ole. No, herra valmentaja, milloinka sitä ollaan lähdössä?” kysyin ja nousin sohvalta pystyyn. Emmett nousi myös ja virnisti tyytyväisenä. ”Vaikka heti, herra Los Angelesin-huippu-asianajaja”, hän nauroi ja rymisteli makuuhuoneeseensa ilmeisesti vaihtamaan vaatteita.
Kävelin itse rauhallisempaa tahtia perässä, en tosin Emmettin ja Rosalien makuuhuoneeseen, vaan omaan väliaikaiseen huoneeseeni.
Muutaman tuskallisen minuutin kuluttua päädyin valitsemaan yksinkertaisen, mustaan kauluspaidan, josta jätin kolme ylintä nappia auki ja käärin hihat kyynärpäihin. Jalkaani laitoin vaaleat farkut. Minulla oli aika vähän tällaisiin tilaisuuksiin tarvittavia vaatteita, sillä olin viettänyt hyvin vähän aikaa elämästäni baarissa.
”Kamu, oletko valmis?” kysyi Emmett koputuksen saattelemana oveni takaa. Vedin nopeasti käteni vaaleiden hiuksieni läpi ja astelin sitten ulos huoneestani.
”Oho. Täytyy myöntää, että ei hullumpaa, kaveri”, Emmett sanoi vilkaistuaan vaatteitani. Kohotin kulmaani yllättyneenä. ”Oho itsellesi”, mumisin ja tallustelin eteiseen. ”Millä olisi tarkoitus mennä? Luultavasti emme ole ajokunnossa sitten kun on aika palata.”
”Tilasin taksin. Jonka pitäisi olla kohta pihassa, sillä se oli jossain Seattlen ja Forksin välisellä tiellä, tulossa jo muutenkin tännepäin”, Emmett selitti ja veti kengät jalkoihinsa. ”Toivottavasti et soittanut Matthew Lawrencelle. Hän vasta innostuisi kovasti, jos saisi sinut kyytiinsä”, naureskelin ja vedin omatkin kenkäni jalkoihini. Emmett kohautti olkiaan.
Muutaman hiljaisen minuutin kuluttua kuulin pyörien pyörähtävän pihaan ja heti sen jälkeen torvi tööttäsi kovaäänisesti.
**
Taksi ajoi pienen baarin pihaan ja kävelimme sisälle, vilauttaen nopeasti papereita portsarille, joka nyökkäsi meille hyväksyvästi. Ei meidän olisi välttämättä tarvinnut ottaa papereita mukaan, sillä näytimme aivan ikäisiltämme.
Paikka näytti mukavalta. Tanssilattia ja baari oli eritelty niin, ettei minulla ollut onneksi minkäänlaista mahdollisuutta joutua tanssimaan. Paitsi jos joutuisin sinne kännipäissäni. Ajatus puistatti.
Kohdistin tarkkailevan katseeni baariin, joka oli aika täynnä. Siellä oli kaksi baaritiskiä, joiden takana olevat baarimikot näyttivät kiireisiltä. Keskelle lattiaa oli laitettu korkeita pöytiä ja penkkejä, jotka muodostivat pieniä ryhmiä. Ilmassa haisi vahvana tupakka. Harmi, ettei paikka ollut savuton.
”Mennäänkö baariin?” Emmett kysyi ja osoitti tiskiä, jonka ympärillä oli hiukan vähemmän ihmisiä. Nyökkäsin. ”Mennään.”
Istahdimme baaritiskin ääreen ja jäimme odottamaan, että tiskin takana työskentelevän tyypin kiire hellittäisi hiukan.
Vihdoin suuri seurue hälveni tiskin äärestä ja pääsimme tilamaan. ”Kaksi olutta”, Emmett murahti ja nakkasi muutaman setelin pöydälle. Sitten hän kääntyi minun puoleeni.
”No, Jasper. Aiotko iskeä tänään ketään?” hän kysyi asialliseen sävyyn, mutta tunsin hänet niin hyvin, että huomasin sanojen takana piilevän huvittuneisuuden.
”En”, vastasin nopeasti ja vastaanotin oluen, joka tyrkättiin eteeni. Juoma oli hyvää.
”Niinpä niin. Minun on vähän vaikea kuvitella sinua iskemässä ketään”, Emmett naurahti ja siemaisi oluttaan. Kohautin olkiani. Ei ollut aikamustakaan iskeä ketään.
”Oletko vielä neitsyt?” hän täräytti ja nielaisin olutta väärään kurkkuun. Emmett sai takoa minua selkään hyvän tovin, ennen kuin sain pihistyä hampaideni välistä: ”No en todellakaan. Mitä sinä oikein ajattelet?”
”Höh. Totta puhuen, en tiedä”, hän mumisi ja kulautti lopun oluen kurkkuunsa. Tuijotin entistä parasta kaveriani kulmat koholla, mutta annoin asian olla. Olin tiennyt aina, että hän oli vähän outo.
Tiirailimme hetken hiljaisuuden ajan ympärillemme ja sitten Emmett ehdotti, että istahtaisimme yhteen neljänhengen pöytään muutaman metrin päässä tiskistä. Suostuin ja istuimme pöydän ääreen. Emmett etsi tarjoilijan käsiinsä ja tilasi toiset oluet meille.
”Näitkö?” Emmett kuiskasi, kun tarjoilijan selkä loittoni. Kohotin kulmiani ja siirsin kysyvän katseen Emmettiin. ”Mitä olisi pitänyt nähdä?”
”No tuo tarjoilija, idiootti!” Emmett ärähti ja huitaisi vähäeleisesti tarjoilijan suuntaan.
”No näin minä”, mumisin ja työnsin tyhjän olutlasin syrjään. Emmett ärähti turhautuneena. ”Et sillä tavalla kuin olisi pitänyt nähdä!”
Huokaisin ärtyneenä ja käänsin katseeni hitaasti kaapin kokoiseen kaveriini. ”Miten hänet olisi pitänyt nähdä?” ärähdin minä vuorostani. Emmett huokaisi kyllästyneenä. ”Sillä tavalla, miten jokainen mies olisi hänet nähnyt. Siis jokainen mies, joka ei ole elänyt viimeiset kymmenen vuotta selibaatissa”, Emmett tuhahti ja tuijotti minua epäuskoisena.
Jätin selibaatti asian omaan arvoonsa ja jatkoin outoa väittelyämme. Tai keskusteluamme, miten sen nyt halusi ilmaista. ”Miten jokainen mies olisi nähnyt hänet?”
”Voi hyvä jumala sinun kanssasi, Jasper! Mistä rautalangasta minun pitää vääntää, että tuo tarjoilija oli kuuma ja seksikäs ja sillä oli hyvä perse”, Emmett huudahti ja heilautti kättään niin suuressa kaaressa, että oli hutaista sillä yhtä hentoa naista päähän. Nainen mulkoili meitä, mutta hän ei ollut ainut, joka oli kääntänyt katseensa meihin Emmettin huudon takia. Jokainen baarissa olija oli varmasti kuullut sen ja melkein jokainen kääntynyt katsomaan.
”Emmett. Pääsikö unohtumaan, että olet naimisissa ja kohta lapsen isä? Silloin ei enää tuijoteta vieraiden naisten takamuksia”, mumisin ja tartuin häntä tiukasta ranteesta, vetäen sen korkeuksista takaisin pöydänpinnalle.
”Uh. Luulenpa, että olen naisen seurassa, Janica. Edwardkaan ei ole koskaan noin nipo. Oletko kuullut sanontaa: katsoa saa, mutta ei koskea? Täyttä asiaa”, Emmett urahti ja pyöritteli silmiään. Huokaisin turhautuneena ja jätin uuden lempinimeni omaan arvoonsa.
”Tässä oluenne, herrat.” Kuin tyhjästä luoksemme ilmestynyt tarjoilija sanoi ystävällisesti ja ojensi oluet eteemme. Ilmeestä päätellen – omahyväinen, pieni hymy – hän oli kuullut jokaisen sanamme. Hienoa.
”Toisitko kaksi Manhattania?” Emmett kysyi ja hymyili vinosti. Nainen nauroi matalasti ja nyökkäsi.
”Rosalie tappaa sinut, kun kerron, että flirttailit tarjoilijan kanssa”, mumisin ja otin kulauksen uutta juomaani. Emmett virnisti leveästi. ”Ei tapa, koska et muista enää huomenaamuna mitään”, hän nauroi. Kohotin kulmaani huvittuneena. ”Ahaa, sinä juotat minut humalaan?”
”Totta hitossa, Jazzy”, Emmett nauroi ja kalautti lasimme yhteen. Sitten hän otti pitkän huikan olutta. Olin melkein varma, että hän röyhtäisisi päälle, mutta en osunutkaan oikeaan.
”Miten ajattelit sen tehdä?” kysyin ja tutkin tarkasti katseellani kullanruskeaa nestettä lasissani, vaikkei siinä ollutkaan mitään mielenkiintoista.
”Nojaa…täytyy myöntää, etten ole vielä suunnitellut asiaa kovin pitkälle”, hän huokaisi ja joi jälleen lasistaan.
”Ja vaikka suunnittelisitkin, tuskinpa sen onnistuisi.”
**
”Kolmosella, hyvä mies! Yksi…kaksi…kolme!” Emmett huusi ja kumosi drinkin kurkkuunsa. Minä kumosin omani ja irvistin hiukan. Mutta vain hiukan.
”Emmett, monennetko nämä olivat?” mumisin ja tyrkkäsin lasin syrjään. Se luisui pöytää pitkin ja tömähti muiden tyhjien lasien seuraan. Niitä oli todella monta. Saattoi myös olla niin, että tarjoilija oli jossain välissä vienyt muutaman tarjottimellisen pois. En ollut varma.
”Varmaan sadannet”, Emmett huudahti ja nauroi sitten, vaikken nähnyt asiassa mitään huvittavaa. Nauru oli kuitenkin tarttuvaa ja aloin itsekin hohottaa.
”Oli sadannet tai ei, minusta tuntuu, että herrojen on aika poistua”, ilmoitti tarjoilija, joka ilmestyi jostain viereemme. Emmett tuijotti naista hetken järkyttyneenä ja alkoi nauraa.
”Kuulepas nyt neiti hyvä, me olemme maksavia asiakkaita”, huudahdin ja vedin haparoiden takkini taskusta muutaman setelin. Siinä taisi olla…50 dollaria? Ojensin rahat naiselle, joka pujotti ne nopeasti mekon kaula-aukosta sisään.
”Maksavia tai ei, minusta tuntuu, että teidän on lähdettävä”, nainen ilmoitti nyt jääräpäiselle äänellä ja heilautti kättään jollekin toiselle takanamme. Ehdimme tuskin kääntää päätämme, kunnes tajusimme että jokin iso raahasi meitä ovea kohden. Ehkäpä portsari?
”Emmett! Sinä – sinä – sinä onnistuit!” huusin täysiä kaverini korvaan, joka repesi nauramaan. Jos hän olisi ollut selvin päin, hän olisi luultavasti lyönyt portsaria. ”Missä Jazzy, missä?” hän huusi korvaani ja hetken minusta tuntui, että olin menettänyt kuuloni.
”Minun humalaan juottamisessani”, huusin takaisin. Jokin suuri – ai niin, se portsari viskasi meidät pihalle ja kuulin oven paukahtavan kiinni jäljessämme. Tuijotimme toisiamme, emmekä nauraneet.
”Rosalie tappaa minut”, Emmett uikutti hiljaa ja kömpi asvaltilta ylös. Nousin hänen perässään ja etsin puhelintani. Pitäisi kai soittaa taksi.
”Hah! Sinun pitäisi olla vastuullinen, herra McCarty. Olet naimissa! Ja mitä lapsesi ajatteleekaan, jos isä kulkee päivät pitkät salilla ohjaamassa kuumia misuja ja baarissa pyörimässä seksikkäiden kissojen ympärillä?” kysyin ja aloin nauraa. Puhelin lipesi sormistani ja räsähti asvalttiin. Tuijotin kallista kosketusnäytöllistä puhelintani hölmistyneenä. Oliko se todella mennyt rikki?
”Voi paska!” ärähdin ja kyykistyin. Koko puhelin oli palasina. Helvetti. Se oli maksanut 445 dollaria!
Emmett alkoi nauraa vieressäni ja sillä hetkellä olisin mieluusti lyönyt häntä. Suoraan suuhun ja kuullut mielelläni, miten hampaat rusahtaisivat rikki nyrkkini alla. Rauhoitin kuitenkin itseni ja potkaisin puhelimen säpäleet syrjään. Ostaisin huomenna uuden.
”Sinun täytyy soittaa taksi”, ärähdin ja tyrkkäsin nyrkillä Emmettin rintaa. Hän nauroi hiljaa ja kaivoi puhelimen esiin.
-
Ui ui ui ihan! En malta odottaa seuraavaa lukua! :D
-
Tää on huippuhyvä ficci! ;D Miten en oo huomannu tätä? Kirjotat tosi sujuvasti ja selkeesti, ja tätä on mukava lukee. En huomannu virheitä, tai jos huomasinki nii unohin ne. ;)
Kiitoksia, ootan jatkoo ja toivottavasti sitä tulee pian. (:
~Grozda
-
Nimi: Uudet tuulet
Kirjoittaja: Deph, eli minä
Oikolukija: Renezmei
Ikäraja: K13
Eikös sen pitäisi olla Rakkauden aallolla?? ((: (pilkunviilausta jooo....)
-
Kiitos ihanaisille kommentoijille <3 Ja betalle myös! pst. virhe korjattu.
Luku 4 – Vihdoin paljastuksia
Jasper’s PoV
Luoja. Päähäni sattui paljon. Paitsi että sana paljon ei riittänyt alkuunkaan kuvaamaan sitä kipua. Mitä ihmettä olin tehnyt? Oliko joku lyönyt minua? Hetkinen…se oli varmasti Emmett! Hän oli suuttunut minulle ja lyönyt ja nyt heräsin muistini menettäneenä. Niin se oli, ihan varmasti oli.
Avasin silmäni vaivalloisesti, täysin vakuuttuneena, että juuri niin oli käynyt. Kun menisin katsomaan kasvojani kylpyhuoneen peilistä, ne olisivat taatusti kuivuneen veren peitossa.
Hetki…miksi olin sängyssä? Oliko Emmett lyönyt minua ja kantanut sen jälkeen sänkyyni? Miksi ihmeessä? Tässä oli jotain todella kummallista.
Nousin hitaasti ylös sängystä ja astelin kylpyhuoneeseen askeleitani tasaten. Silti se sattui niin paljon, että jouduin irvistämään kivusta. Tappaisin Emmettin tästä hyvästä. Hän oli tärähtänyt, kun oli mennyt mottaamaan minua!
Avasin mahdollisimman vähän ääntä päästäen kylpyhuoneen oven ja astuin peilin eteen. Yllätyksekseni kasvoni olivat aivan normaalit, jos ei otettu lukuun tummia varjoja silmien alla. Mitä oli oikein tapahtunut?
Huokaisin, mutta kaduin sitä heti. Se sattui päähäni enemmän kuin mikään muu ja irvistin jälleen. Avasin hanan ja pesin kasvoni jääkylmällä vedellä. Se helpotti hieman.
Kun olin kuivannut kasvoni yhteen valkeaan pyyhkeeseen, huomasin allastasolla valkoisen paperinpalan, johon oli kirjoitettu jokunen rivi erittäin suttuisella käsialalla.
Hyvää huomenta, Jazzy!
Lyön kymppitonnin vetoa, ettet tiedä mitä sinulle on käynyt. No, minäpä kerron. Sinulla on KRAPULA, kaveri. Totta, joit eilen itsesi aika kivaan kuntoon ja sammahdit taksiin. Jouduin kantamaan sinut taksista ulos.
Särkylääkkeen löydät siitä vesilasin vierestä.
Tuijotin lappua järkyttyneenä hetken ajan ja heitin sen sitten kylpyammeeseen. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja huomasin, että vesilasi oli kokoajan ollut allastasolla, enkä ollut huomannut sitä. Lasin vieressä oli myös kirjeessä luvattu pieni valkoinen tabletti.
Nielaisin tabletin nopeasti ja kumosin koko vesilasin sisällön kurkkuuni. Tämän olisi parasta auttaa, sillä olin varma, etten kestäisi kokonaista päivää tätä päänsärkyä.
Riisuin eilisillan vaatteet yltäni ja nakkasin nekin kylpyammeeseen. Sitten etsin ylleni rennot housut ja paidan.
Kävelin hitaasti keittiöön ja huomasin, että pöydän ääressä istui tällä kertaa Emmettin seurana myös Rosalie. Ei hyvä. Ei yhtään hyvä.
”Huomenta”, toivotin kohteliaasti ja kaadoin itselleni kahvia. Vastaukseksi sain murahduksen Emmettiltä ja mulkaisun Rosalielta. Myrtyneistä ilmeistä ja välttelevistä katseista päätellen he olivat juuri riidelleet. Taisin arvata aiheenkin.
Noin vartin painostavan hiljaisuuden jälkeen Rosalie nousi nopeasti ylös ja ilmoitti lähtevänsä töihin. Emmett murahti jotain hyväksyvää ja sekös sai Rosalien ärtymään. Hän lähti talosta ovet paukkuen. Paukahdus kaikui päässäni vielä pitkään.
”Ei tainnut olla ihan paras aamusi”, sanoin hiljaa. Emmett kohotti katseensa päivän lehdestä ja kohautti olkiaan. Hän ei vaikuttanut enää ollenkaan niin myrtyneeltä kuin hetki sitten. ”Rosalie ei oikein pidä siitä, että käyn juhlimassa. Hän luulee että isken jonkun naisen sieltä.”
”Aha”, totesin ja join kahvini loppuun. Laskin mukin altaaseen ja olin juuri siirtymässä olohuoneen puolelle, kun Emmett kysyi: ”Jasper kuule. Bellalla jäi tänne toissapäivänä villatakki. Viitsisitkö käydä viemässä sen?”
Tajusin sillä sekunnilla, että Rosalie oli huomannut takin naulakossa ja luullut, että Emmettillä oli ollut joku juttu yöllä. Epäilin Rosalien älykkyyttä vahvasti. Ei sentään känninen Emmettkään ollut niin tyhmä, että olisi ottanut vieraan naisen villatakin mukaan.
”Tuota noin…tiedäthän, minulla on aika kova päänsärky, eikä kauheasti huvita kävellä”, yritin sanoa, mutta Emmett tuijotti minua epätoivoisena.
”Veisit nyt, Jazz. Kävisin heittämässä sen itse, mutta minulla on töitä ja aika kiire jo”, Emmett pyysi kulmat kurtussa. Tuijotin häntä mietteliäänä. Toisaalta, päänsärkyni oli hiukan hellittänyt särkylääkkeen ansiosta ja voisi olla ihan mukavaakin käydä Bellan ja Edwardin kodissa.
”Hyvä on. Tämän kerran”, suostuin ja istahdin sohvalle.
”Kiitos Jazzy. Se on sitten se harmaa”, Emmett sanoi ja nousi ylös. Hän kiirehti eteiseen ja muutaman minuutin kuluttua kuulin auton moottorin käynnistyvän autotallissa.
Katselin hetken televisiota, mutta kyllästyin nopeasti ja sammutin toosan. Voisin viedä sen villatakin nyt ja käydä samalla ostamassa jostain elektroniikkaliikkeestä uuden puhelimen. Jos Forksissa edes oli sellaista liikettä.
Nousin sohvalta ylös ja kävin vaihtamassa nopeasti rennot vaatteeni vaaleisiin puuvillahousuihin ja valkeaan villapuseroon.
Menin eteiseen ja vedin kenkäni jalkoihini. Sitten pysähdyin miettimään. Miten saisin ulko-oven auki, kun tulisin takaisin? Lukkoon se oli helppo laittaa, mutta auki sitä ei saanut ilman avainta. Päätin katsoa, oliko Emmettillä ja Rosaliella kotiavain rappusten alla.
Suljin oven perässäni, mutten vielä lukinnut sitä. Astelin lyhyet rappuset alas ja kyykistyin niiden viereen. Kokeilin kädellä puuaskelmien alapuolta ja sormiani hipaisi jokin kylmä ja kova. Avain. Hienoa.
Nousin raput ylös ja kävin nappaamassa harmaan villatakin naulakosta. Sitten lukitsin oven ja lähdin kävelemään katua pitkin. Emmett ei ollut sanonut missä he asuivat, mutta tiesin, että lähellä Emmettin ja Rosalien taloa. Minulla oli aikaa.
**
Kerkesin kävellä ehkä noin sata metriä, ennen kuin huomasin yhden talon ovessa nimen Masen. Mittailin katseellani tummaa tiilitaloa, jonka pihassa oli pari keinua ja hiekkalaatikko, muttei mitään kummempaa puutarhaa. Tähänkin taloon oli yhdistetty autotalli.
Astelin lyhyen hiekkapolun matkan ovelle ja painoin ovikelloa. Kuulin melkein välittömästi sisältä askelia ja sitten Edwardin pää ilmestyi ovesta.
”Hei Jasper”, hän kuiskasi. Tuijotin Edwardin hämmentyneenä, kulma koholla. Hän vastasi kysymykseen, jota en ollut lausunut ääneen. ”Sinun ei kannata tulla sisälle, äitini ja isäni ovat kyläilemässä ja he sekoaisivat, jos näkisivät sinut. Siis hyvällä tavalla, tietenkin. Mikä tuo on?” Hän tarkoitti villatakkia, jota roikotin kädessäni.
”Ai, tässä on Bellan villatakki. Se unohtui toissapäivänä Emmettille ja hän pyysi, että toisin sen”, selitin ja ojensin takin Edwardille. Hän otti sen nopeasti käteensä ja vilkaisi sitten hermostuneena taaksensa. ”Et kai pahastu, jos sanon sinun olleen turisti joka kysyi tietä vaelluspoluille?” hän kysyi, saaden minut naurahtamaan hiukan. Pudistin päätäni. ”Hei hei sitten”, mumisin ja käänsin talolle selkäni.
”Hei hei!” Edward huikkasi hiljaa. Kuulin oven naksahtavan kiinni takanani. Lähdin vaeltelemaan katuja päämäärättömästi, kuten eilenkin. Olikohan Forksin lukio samanlainen kuin ennenkin? En viitsinyt mennä katsomaan, mutta olisi ehkä parempi etsiä se elektroniikkaliike. Siis tietenkin jos koko kylässä oli sellaista liikettä.
Tai ei sittenkään. Oloni oli liian levoton. Halusin vain kävellä. Se tuntui rauhoittavalta ja ihme kyllä, lievitti päänsärkyä.
Ajatukseni vaeltelivat jälleen tulevaisuuteni. Hyvin epämääräiseen tulevaisuuteen, josta en tiennyt vielä mitään. Jäisinkö iäksi tänne Forksiin, Emmettin talon vierashuoneeseen ja kulkisin hänen kanssaan baarissa vuodesta toiseen? Ei kovin houkuttelevaa. Joten – mitä hittoa tekisin tulevaisuudellani? Minulla ei ollut unelmia, suunnitelmia, päämääriä – ei mitään. Olin tahtonut rahaa ja asiallisen ammatin. Asianajaja oli ollut sitä, mutta kun kaikki oli mennyt Los Angelesissa sekaisin, oli ollut pakko lähteä. Eikä laki enää huvittanut minua. Koko työstä oli mennyt hohto.
Entä menisin todella opiskelemaan lääkäriksi? Se voisi olla mielenkiintoista. Ehkä. Tai sitten ei. Veri oli pahan hajuista ja sai pääni sekaisin.
Mihin muuhun kuin lain pariin pääsisi asianajajan koulutuksella? Jotenkin opiskeluelämä tuntui hyvin kaukaiselta menneisyydeltä, eikä siis enää houkuttanut.
Äkkiä kuulin kovan rämähdyksen oikealta puoleltani ja säpsähdin. Käänsin nopeasti katseeni rämähdyksen suuntaan ja huomasin suuren auton, joka oli pysäköity kadunreunaan, pienen kaupan eteen. Näyteikkunassa oli paljon mallinukkeja, ja heidän yllään oli upeita mekkoja.
”Olisit varovaisempi! Parempi, ettei se mennyt rikki tai saatte lahjoittaa minulle uuden”, kuulin korkean naisen äänen huutavan ja käänsin katseeni näyteikkunasta. Todella pieni nainen, jolla oli tummat lyhkäiset hiukset, huusi työmiehelle, joka oli ilmeisesti vahingossa tipauttanut jonkin tavaran maahan. Oliko tuo nainen muuttamassa?
Sen enempää miettimättä käännyin kadulta pienelle parkkipaikalle ja kävelin sen läpi suoraan työmiestä ja äkeän näköistä naista kohden. Nainen huomasi minut vasta, kun olin melkein heidän luonaan. Hän katseli minua kulmat koholla, kasvoillaan ällistynyt ilme.
”Hei? Voinko auttaa?” hän kysyi edelleen hiukan ärtyneellä äänellä, mutta koska hän ei huutanut, erotin sen äänen olevan hyvin kaunis ja heleä.
”Ajattelin, että voisit tarvita apua noiden kanssa. Oletko muuttamassa?” kysyin aivan rennosti ja mietin itsekseni, mikä ihme minuun oli mennyt. Mistä lähtien olin tarjonnut ventovieraille apua? Vaikkakin tämä ventovieras oli hyvin kaunis ja hentoinen nainen.
”En ole muuttamassa, vaan nämä miehet tuovat uusia huonekaluja asuntooni”, nainen selitti ja mulkaisi sitten työmiestä, joka nosti nopeasti suuren pakettinsa ja lähti kantaman sitä kohti puotia.
”Asuntoosi? Asutko tuon kaupan yläkerrassa?” utelin. Saman tien minun teki mieli hakata päätä seinään. Mitä se minulle kuului, missä tuo nainen asui?!
”Asun”, hän myönsi ja huokaisi sitten. ”Aloitetaanko alusta? Minua jäi vähän ärsyttämään, että ensimmäinen kuva minusta sinulle oli kun huusin.”
Naurahdin hiljaa ja nyökkäsin. Tässäpä hurmaava nainen.
”Hei, olen Alice Cullen”, nainen esittäytyi ja ojensi kätensä. Tartuin siihen ja hymyilin. Jokin ääni päässäni huusi, että nimi oli tuttu.
”Jasper Whitlock, neiti”, esittäydyin ja painoin suukon Alicen kämmenselälle. Hän tuijotti minua silmät selällään. ”Oletko sinä Jasper Whitlock?” hän huudahti ja veti kätensä nopeasti pois. Tuijotin kättä kulmat koholla. Mitä minä olin hänelle tehnyt? Varastanut kymmenen vuotta sitten kaupasta mekon, vai? Paitsi että nainen oli kymmenen vuotta sitten ollut pelkkä lapsi, niin nuori hän oli.
”Olen. Haittaako se sinua?” kysyin tarpeettoman tylysti. Kaduin heti sanojani, mutta Alice tuskin huomasi niiden sävyä.
”Bella on kertonut sinusta! Sinä olet Emmettin ja Edwardin lapsuudenystävä, etkö vain?” Alice kysyi ja kallisti päätään hiukan, tarkkaavainen katse ruskeissa silmissään.
”Ja sinä olet Bellan juoruilukaveri Alice Cullen!” henkäisin melkein syyllistävään sävyyn, kun muistin Emmettin kertomuksen tästä naisesta. Sain heti katuja sanojani, mutta Alice vain kohotti kulmaansa huvittuneena.
”Keneltä sinä oikein kuulit minusta?” hän kysyi ja vilkaisi nopeasti työmiehiä, jotka jatkoivat ahkerasti työtään.
”Emmettiltä”, vastasin totuudenmukaisesti. Alice nyökkäsi suu virneessä. ”No sitten ei ole ihmekään, että ’juoruilukaveri’ lisättiin nimeni eteen”, hän sanoi, mutta huokaisi sitten kuin palaten jälleen maanpinnalle.
”Tahdotko vielä auttaa minua? Jos tahdot, voisit tulla asuntooni teelle, sillä minulla on kuolettavan tylsää. Uskon, että nämä miehet osaavat hommansa, sitä yhtä lukuun ottamatta”, Alice kysyi ja vilkaisi jälleen työmiehiä.
”Tulen mielelläni”, suostuin. En edes ajatellut toista vaihtoehtoa, niin paljon tämä nainen minua kiehtoi. Tahdoin tutustua häneen paremmin.
”Mukavaa”, Alice sanoi ja hymyili niin säteilevää hymyä, että pääni oli mennä sekaisin. Hän lähti kävelemään kauppaa kohden ja seurasin sirosti edessäni kävelevää – tai pikemminkin tanssahtelevaa – hahmoa, pää edelleen hiukan humussa hänen hymynsä jäljiltä.
Astelimme nopeasti kaupan läpi, eikä mieleeni jäänyt muuta kuin kymmeniä mekkoja.
”Teetkö nämä itse?” kysyin hiljaa, kun kävelimme takahuoneen läpi. Seinien viereen oli työnnetty paljon laatikoita ja muuta roinaa. Siitä päättelin, että takahuone ei ollut yleensä kovin siisti, mutta hänen oli ollut pakko raivata tilaa työmiehille.
”Mekotko? Totta kai, en luota kenenkään muuhun, kun kyseessä on juhla-asu”, Alice vastasi nopeasti ja alkoi nousta askelmia. Meillä kävi tuuri, sillä portaissa ei ollut ainuttakaan työmiestä.
Äkkiä Alice kääntyi otsa rypyssä. ”Älä pidä minua itsekkäänä, vaikka sanoin noin”, hän melkein huudahti ja kääntyi nopeasti ympäri, jatkaen matkaansa lyhyellä käytävällä. En ensin ollut ymmärtää, mitä hän tarkoitti, mutta sitten tajusin hänen viittaavaan aikaisimpiin sanoihinsa. Järkytyin. En voisi koskaan pitää häntä itsekkäänä, vaikka olimmekin tunteneet vain vähän aikaa.
”Täällä saattaa olla hiukan sotkuista, sillä en ole asunut tässä asunnossa kauaa”, Alice selitti ja kiirehti laittamaan teetä. Itse istahdin puisen pöydän ääreen ja annoin katseeni kiertää vaaleansävyisessä keittiössä, joka oli sisustettu kauniisti.
Muutaman hiljaisen hetken kuluttua Alice istahti alas ja työnsi eteeni kupin teetä. En erityisesti välittänyt teestä, mutta voisin juoda sitä tämän kerran. En halunnut pahastuttaa häntä. Enkä olisi näyttänyt itseäni kovin hyvässä valossa, jos olisin vasta jälkikäteen sanonut juovani kahvia.
”No, Jasper. Vai täytyy minun puhutella sinua herra Whitlockina?” hän kysyi äänessään pilkahdus huumoria. Hymyilin vinosti ja pudistin päätäni. ”Jasper riittää mainiosti.”
”Hyvä juttu. No, Jasper, kerro jotain itsestäsi”, Alice pyysi ja siemaisi varovaisesti kuumaa teetään. Huokaisin melkein kuulumattomasti ja tuijotin tyytymättömänä teekupin reunaa. Tämä ei kuulunut lempiaiheisiini nykyään, sillä jouduin aina puhumaan jotakin menneisyydestäni. ”Olen Jasper Whitlock, 29 vuotta, koulutukseltani asianajaja ja olen muuttanut vasta Los Angelesista Forksiin, Emmett McCartyn luokse”, selostin lyhyesti ja varmasti virallisenkuuloisesti, sillä Alice naurahti.
”Siinäpä taisi tulla koko paketti, mutta minua kiinnostaisi kuulla jotain sellaista, mitä en jo tiedä. Mitä harrastat? Kuunteletko musiikkia? Mikä on lempivärisi? Ja tietenkin jotakin salaperäisestä menneisyydestäsi”, Alice selitti. Hän ei edes yrittänyt olla paljastamatta, että tiesi jo minusta paljon enemmän kuin olisi pitänyt tietää.
”En harrasta varsinaisesti mitään, käyn vain joskus uimassa. En kuuntele musiikkia ollenkaan, jos ei lasketa sitä, mitä tulee radiosta. Enkä tiedä mikä on lempivärini. En myöskään puhuisi mieluusti menneisyydestäni”, kerroin hänelle. Kun sanoin sen kaiken ääneen, kuulostin todella tylsältä ihmiseltä. ”Entä sinä? Olisi mukavaa saada virallinen paketti sekä vähemmän virallinen.”
Alice naurahti ja siemaisi teetään. Hän katseli ulos ikkunasta ja kohautti olkiaan. ”Olen Alice Cullen, 24 vuotta, yrittäjä ja asun tässä asunnossa. Siirrytään vähemmän viralliseen pakettiin, joka houkuttelee minua paljon enemmän. Harrastan shoppailua. Kuuntelen lähinnä pop-musiikkia ja lempivärini on sininen.”
Alice kuulosti paljon mielenkiintoisemmalta ihmiseltä kuin minä. Hänellä oli mielipiteitä ja asioita, jotka olivat hänestä parempia kuin muut. Hänellä oli harrastuksia. Minulla ei ollut mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi ehkä asianajajan koulutus.
”Noniin. Tahtoisit kuulla oikeasta Jasperista nyt”, Alice ilmoitti päättäväisesti ja tuijotti minua tiukasti teekuppinsa takaa, jonka hän oli nostanut kapeille huulilleen. Tuijotin Alicea ällistyneenä. Minähän olin juuri kertonut!
”Siitä Jasperista, joka sinä olet. Tai olit. Itse asiassa, olet vieläkin, mutta olen haudannut sen Jasperin hautaan, jossa lukee menneisyys”, Alice sanoi ja siemaisi teetään. Kurtistin kulmiani. ”Minua ei huvita puhua siitä”, totesin hiljaa. Alice pudisti päätään ennen kuin sain lauseen loppuun. ”Jos kerrot minulle, kaikki muuttuu helpommaksi. Jos saat sanoa sen kaiken ääneen, asia tuntuu yksinkertaisemmalta. Vaikka Emmett sanoi, että olen juorukello, en kerro mitään mitä sanot.”
Mietin hetken hänen sanojaan. Ehkä hän oli oikeassa. Ehkä minun tosiaan pitäisi kertoa jollekin. Miksei se joku voisi olla Alice? Alice…hän oli minulle ventovieras henkilö, mutta halusin silti puhua juuri hänelle. Emmett tai Edward eivät tuntuneet oikeilta avautumisenkohteilta. Alice ymmärtäisi varmasti paremmin kuin he. Kertominen tuntui oikealta.
Rykäisin hiukan ja valmistauduin puhumaan. Kertoisin ainakin osan totuudesta. En ollut varma, olinko valmis puhumaan siitä toisesta osasta. Nostin katseeni teekupista ja kohtasin Alicen valppaat silmät. Hän tutki minua katseellaan.
”Oli yksi nainen. Hänen nimensä oli Rosalinda. Tapasimme kuusi vuotta sitten, sen jälkeen kun olin lopettanut yhteydenpidon Edwardiin ja Emmettiin. Silloin oli hyinen talvi ja satoi paljon lunta. Oli yhtä sattuman kauppaa, että aloimme jutella kaupan aulassa, jossa molemmat odottivat lumisateen hellittämistä – siinä sateessa oli mahdotonta ajaa. Kävin niin, että huomasimme olevamme samanlaisia ihmisiä. Ihmisiä, joilla oli edessään loistava tulevaisuus. Minulla lain parissa, Rosalla matkailualalla. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja sanoimme soittelevamme. Niin me soittelimme. Paljon. Keskustelimme rahasta, politiikasta, muodista, ruoasta – kaikesta mahdollisesta, muttemme kertaakaan rakkaudesta. Se käsite oli meille molemmille täysin vieras. Taisimme ajatella, ettei sitä ole. Tai ainakin minä ajattelin. En tiedä Rosasta.
Aloimme käydä syömässä kaupungin hienoimmissa ravintoloissa, muttemme olleet varsinaisesti treffeillä. Me vain keskustelimme, eikä siinä ollut mitään romanttista. Jossain vaiheessa, ehkä puoli vuotta myöhemmin, Rosa suuteli minua ensimmäisen kerran. Se oli yllättävää, mutta tuntui mukavalta. Ei mitään muuta. Se oli vain mukavaa. Vielä. Muutaman kuukauden kuluttua aloimme seurustella. Vuoden kuluttua olimme kihloissa. Tajusin, että olin rakastunut Rosaan. En kuitenkaan sanonut sitä hänelle, sillä pelkäsin, että hän ei ollut rakastanut minuun. Niinhän se olikin. Paljastui, että Rosalla oli ollut jo jonkin aikaa toinen mies, jota hän kertoi rakastavansa oikeasti. Hän oli ollut minun kanssani kaikki ne vuodet vain koska oli kiintynyt minuun jollakin tavalla. Olimme vain kasvaneet yhteen. Kaikki ne vuodet yksipuolista rakkautta, kuten olin arvellut. Koskaan en kuitenkaan ollut ottanut sitä puheeksi, sillä pelkäsin Rosan lähtöä, jos hän keskustelun myötä tunnustaisi, ettei rakastanutkaan minua.”
Alice oli ollut oikeassa. Oloni oli paljon rauhallisempi ja asia tuntui nyt järjellisemmältä, yksinkertaiselta. Minä olin rakastanut Rosaa johonkin pisteeseen asti, mutten läheskään tarpeeksi. Muuten emme olisi eläneet niitä vuosia valheessa. Rosa taas…hän ei ollut rakastanut minua. Hän oli rakastanut sitä miestä, jonka kanssa hän varmasti asui tälläkin hetkellä yhdessä. Sillä hetkellä olin kiitollinen, ettemme koskaan olleet menneet naimisiin.
”Rosa oli idiootti”, kuulin Alicen kuiskaavan. Käänsin haahuilevan katseeni häneen, mutta hän vain kohautti olkiaan sanoilleni. ”Et sinäkään ollut kovin viisas, kun et ottanut asiaa puheeksi.”
”En ole koskaan ollut hyvä tunteissa”, vastasin hänelle, katumatta tällä kertaa yhtään sanojani. Oloni oli rauhallinen ja rento sen avautumisen jälkeen.
”No, nyt kuulisin mieluusti oikeasta Jasperista”, Alice sanoi hetken hiljaisuuden kuluttua. Hän nousi ylös tuolista ja otti oman mukinsa ja minun mukini käteensä. ”Tämä on aivan jäähtynyttä”, hän vastasi hämmentyneeseen katseeseeni. Sitten hän kippasi teen lavuaariin ja kääntyi virnistäen puoleeni. ”Ensikerralla voisit sanoa, ettet pidä teestä. Vettä meni hukkaan.”
”Tuleeko ensikertakin?” utelin toiveikkaana. Alice kohautti olkiaan ja hymyili kiusoittelevasti. ”Ehkä. Jospa nyt vain kertoisit siitä oikeasta Jasperista.”
Ja niin minä kerroin.
-
Oi, aivan ihana! :) Pidän tavasta, jolla kerrot asioista sekä siitä ettet harpo lujaa vauhtia eteenpäin (kuten minulla on valitettavasti pahana tapana välillä). Kuvailet hyvin ja kerronta on hyvin sujuvaa kenen tahansa näkökulmasta sitten kerrotkin. Alice vaikutti hyvin omalta itseltään, pieni keijukainen joka yrittää saada järjestää ihan kaiken ja pitää toisten kanssa juttelemisesta. Jasper taas on oma hiljainen, kohtelias itsensä, oikea herrasmies jollainen minullekin toki kelpaisi. ;)
Pidin eritoten Emmettin ja Rosalien pikku riitelystä, Rose on tosiaankin mustasukkainen. Pidin myös siitä tavasta, jolla kuvailit Alicen saaneen houkuteltua Jasperin avautumaan menneisyydestään. :D
~ Bea kiittää, kumartaa ja odottaa erittäin innokkaasti jatkoa!
-
Oi, oli tosi ihana! :)
Oli just niin luonnollista, että Jazz kerto Alille noi jutut.
Ja se, ku Alice vaan raivos niille tyypeille oli niin hyvä!
. ”Aloitetaanko alusta? Minua jäi vähän ärsyttämään, että ensimmäinen kuva minusta sinulle oli kun huusin.”
Aww, ku söpöö! (mun mielest ::))
Jatkoa!
Anaid
-
Beatrize: Minulla on myös tapana harppoa, mutta sitten pitää vähän poista tekstiä ja aloittaa uudestaan :/ (ei sinulla ainakaan ficciesi perusteella ole sellaista tapaa ;o)
Jasper tosiaan kelpaisi minullekin, mutta taidan olla silti tuolla team Emmettin puolella (;
Uuui, kiitos ihanasta kommentista! Tässähän melkein punastuu, kun ajattelee noiden kehujen määrää :-*
Anaid: Kiitos sinullekin ihanasta kommentista! Mahtavaa, jos onnistuin Alicen kuvailussa :D Se ei nimittäin ole (ainakaan minusta) mikään helpoin homma.
-
Tyhmä minä! Miten en oo kommentoinut tätä kai ollenkaan...? :o
Pahottelen, olen tosi huono kommentoimaan, monesti luen mut en kommentoi. Yritän parantaa tapani.
Mutta siis, olen lukenut innolla kaikki osat ja tykkään tästä tosi paljon :)
Kirjotat jotenkin omalla tavallas ja tykkään siitä. Lisäks tykkään aina kun syvennytään Jasperiin, koska hänestä jotenkin niin vähän kirjoissa kerrotaan. Tässä ficissä hän on tosiaan vähän tylsä, mut hyvällä ja hauskalla tavalla! ;) Oli kiva kuulla Jasperin menneisyydestä.
Odotan kovasti, että Alicen ja Jasperin välit lämpenee... Joo-o, janoan joka ficciin romantiikkaa ::)
Mut loistava fic, jatkoa toivon! :D
-
Ihana ficci :D Mä oon täältä yrittäny poimia näitä Jasper & Alice aiheisia tai niin, että ficci on jomman kumman heidän näkökulmastaan ja sen myötä löysinkin tämän. Ja kannatti tulla lukemaan, kiinnostuin heti jo tuon trailerin perusteella ja lukaisin nämä tähän mennessä ilmestyneet luvut läpi. (: Tuo Emmettin muuttuminen oli mulle yllätys, en olisi hänestä uskonut että Rosalie vaikuttaisi tuollaisenakaan häneen noin paljoa :D Hahmoissa on jonkin verran samaa, mitä Meyerin kirjoissa ja mielestäni aikalailla sopivasti.
Tuo oli tosiaan ihana kohta kun Alice huusi sille työmiehelle :D Jotenkin Alicemaista sekin, hän niin huolehti ettei kyseessä ollut tavara mennyt rikki. Kuitenkin tämä viimeisin luku eteni mun makuun ehkä vähän liian nopeaa tahtia, kun ensin Jasper ja Alice eivät kunnolla tunteneetkaan toisiaan ja toisessa hetkessä he juttelivat jo toisistaan teekupposen äärellä. Mutta ei se kauheasti haittaa, koska ite en tykkää jos jankataan liikaa asioita :D Toivottavasti jatkoa tulee pian ! (:
-
ooi, aaw, ihana ficci! Jasper/Alice on lemppari paritukseni, ja olin ihan kikseissä kun löysin tämän ;)
eli siis, pidin tästä kovasti, ja odotan innolla jatkoa, ja kenties sitä että Jazzyn ja Alicen välit lämpenevät ;;--)
jennumiu
ps. yhyy, olipas lyhyt ja tyhmä kommentti, mutta nyt ei aivot vain toimi :(
-
Mikskähän en oo kommentoinu vaikka oon lukenu tän uuden luvun? ???
Mut joka tapauksessa ihana luku ja loistavaa kun se Jasper nyt tapas Alicen. Hihiii! ;D Hienosti ja sujuvasti osaat kirjottaa nuo tilanteet ja rakastan sun kirjotustyyliäs. :D Se on jotenki niin rento ja spontaani.
Ja jatkoa odottelen innolla. (:
~Grozda
-
Deep, greenmint, jennumiu ja Grozda kiitos kommenteista! Olen niin laiskalla päällä, etten jaksa vastata teille kaikille erikseen (njoo, tokkopa keksisinkään mitään muuta sanottavaa kuin kiitos). Kiitos kuuluu myös Renezmeille betailusta (:
Joo, tässäpä tällainen väliluku nyt, hiukan edellisiä lyhyempi, mutta toivottavasti kelpaa(komma ois kiva!):
Luku 5 – Yllättävä reaktio
Jasper’s PoV
Olin puhunut pitkään. En muistanut, milloin viimeksi olin puhunut niin pitkään. Kaikki työmiehet olivat lähteneet ja olohuone oli täyttynyt suurilla laatikoilla. Jossain välissä olin pitänyt hetken tauon ja jatkanut sitten. Alice oli kuunnellut kärsivällisesti. Kertaakaan hän ei ollut haukotellut tai näyttänyt mielenkiinnottomalta. Hän vain tuijotti minua valppaana ja välillä kurtisti kulmiaan tai katsoi minua kysyvästi. Hän kuunteli oikeasti. Häntä kiinnosti, millainen minä todella olin.
”Ja lempivärini on valkoinen”, lopetin pitkän puhetulvani ja vilkaisin ulos. Siellä satoi, eikä minulla ollut sateenvarjoa. Idiootti, Jasper. Nyt ollaan Forksissa!
”Sepäs oli mielenkiintoista”, Alice sanoi hiljaa, muttei välipitämättömästi. Käänsin katseeni jälleen hänen siroihin kasvoihinsa. Kauniisiin kasvoihinsa.
”Sinun täytyy varmaan lähteä”, Alice sanoi ja nousi ylös. Tuijotin häntä tarkkaavaisesti. ”Siellä sataa”, väitin vastaan ja nousin pöydästä. Alice nauroi.
”Lainaa minulta sateenvarjoa”, hän ehdotti ja katosi. Kerkesin tuskin kävellä ovelle asti, kunnes hän tuli luokseni punainen sateenvarjo kädessään.
”Oletko varma ettet tarvitse apua noiden kanssa?” viittasin olohuoneessa oleviin suuriin laatikoihin. Alice katseli minua hetken ajan aivan hiljaa. ”Taidan kyllä tarvita. Tuletko käymään huomenna?” hän ehdotti. Mieleni teki hyppiä ilosta.
”Totta kai”, vastasin saman tien ja otin sateenvarjon hänen kädestään. Hipaisin vahingossa pumpulinpehmeää, vaaleaa ihoa sormenpäälläni. Meinasin säpsähtää ihon pehmeyttä, mutta sain juuri ja juuri itseni hillittyä. Alice ei näyttänyt huomanneen mitään.
Työnsin kengät jalkoihini ja muistin vasta sitten, että minun pitäisi ostaa uusi puhelin. ”Alice kuule, tiedätkö mitään kauppaa josta voisin ostaa uuden puhelimen? Vain onko Forksissa ollenkaan sellaista kauppaa?” kysyi. Alicen otsa meni mietteliäästi kurttuun ja hän nyökkäsi. ”Kyllä, taitaa olla yksi. Se on samalla kadulla kuin Forksin ainut ruokakauppakin. Etköhän löydä sen keltaisista mainoksista ja pesukoneen kuvista”, Alice sanoi nauraen ja huiskutti hyvästiksi. Ymmärsin sen poistumisenmerkiksi ja astuin portaikkoon. Ovi sulkeutui nopeasti perässäni.
**
Alice’s PoV
Nojasin seinään kädet silmilläni. Mitä hittoa oli tapahtunut?
Tunsin polvieni pettävän ja lysähdin maahan istumaan. En antanut sen häiritä, vaan jatkoin asian vatvomista. Mitä oli tapahtunut?
Olinko minä saanut Jasper Whitlockin sana-arkun aukeamaan? Oliko hän kertonut minulle kaiken menneisyydestään? Hän oli tuplasti kypsempi ihminen kuin minä! Tuplasti kokeneempi. Olin hänen rinnallaan pieni sylivauva. Hän oli ollut kihloissa! Parisuhteessa vuosikausia. Hän oli lukenut itsensä asianajajaksi. Eikä häntä kiinnostanut mikään noista enää!
Minä. En. Ymmärtänyt. Se kelpasi. En ymmärtänyt, miksi Jasper oli mennyt kertomaan tuon kaiken juuri minulle? Tuskin tunsimmekaan. Jos kertoja olisi ollut joku muu kuin Jasper, olisin nukahtanut kesken tarinan. Mutten ollut haukotellutkaan koko aikana. Olin istunut tuntitolkulla tuolin reunalla selkä supisuorana ja jokainen lihas jännittyneenä. Ei ihmekään, että vartaloani särki julmetusti.
Nousin vaivalloisesti ylös lattialta ja laahasin keittiöön. Tiskasin teekupit hitaasti ja astelin tavaroiden täyttämän olohuoneen poikki suoraan makuuhuoneeseeni. Halusin nukkua, vaikkei kellokaan näyttänyt paljon mitään. Minua väsytti niin paljon, etten edes käynyt suihkussa! Se oli jo jotain. En tahtonut ajatella kasvojani aamulla.
Heitin vaatteet yltäni ja pujahdin peittojen väliin jaksamatta heittää päiväpeitettä syrjään. Olin juuri sulkemassa silmäni ja leijailemassa untenmaille, kun iPhoneni päästi äänekkään pirahduksen. Voihkaisin ja tartuin yöpöydällä lojuvaan puhelimeen.
Yksi uusi viesti.
Lähettäjä: Sarah Schmidt
Aika: 05.27 PM
Avasin viestin kummastuneena. Mitä asiaa Sarahilla oli?
Hei Alice!
Pidän pienet juhlat ylihuomenna taloni kellarikerroksessa. Ne ovat tarkoitettu vain lähimmille ystävilleni, ja sinut luen ystäväkseni. Joten, olisitko niin kiltti ja ilmoittaisit tekstiviestillä tai soittamalla, oletko tulossa? Juhlat alkavat ilta kuudelta, mutta lopusta ei ole tietoa. Seuralaisen saa tietysti ottaa mukaan (;
Rakkain terveisin, Sarah.
Päätin vastata viestiin heti, vaikka minua väsytti hurjasti.
Totta kai olen tulossa! En jättäisi juhlia väliin mistään hinnasta. Tuota, miten virallinen tilaisuus on? Tarkoitan siis, että saanko pukea kunnon iltapuvun vai täytyykö tyytyä johonkin vähempään? – Alice.
Huokaisin hiljaa ja olin juuri laskemassa puhelimeni yöpöydälle, kun se piippasi jälleen.
Tuota sinun ei olisi tarvinnut kysyä, sillä tiedän, ettet tyydy yhtään vähempään. Pukeudu niin kuin huvittaa.
Kohautin olkiani ja suljin puhelimen hymy huulillani. Tästä tulisi niin upeaa! Juhlat!
**
Kun heräsin, oli jo aamu. Minua väsytti edelleen, mutta kun vilkaisin kellon numeroita, minun oli pakko nousta ylös. Kello oli kahdeksan! Olin nukkunut yli puoli vuorokautta. Voi hyvä jumala, mikä minuun oli mennyt?! Ei kai Jasper Whitlockin tapaaminen nyt noin raskasta voinut olla?
Astelin äkeänä makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen ja kävin nopeassa suihkussa, vilkaisematta itseäni peilistä. En tahtonut katsoa minkä näköinen naamani oli meikit kasvoilla nukkumisen jälkeen.
Kuivasin itseni nopeasti pyyhkeeseen. Sitten minun oli yksinkertaisesti pakko vilkaista peiliin.
Voi. Luoja. Kasvoni…olivat hiukan punertavat ehkä. Silmien alla oli mustat ripsivärituhrut, joita en ollut hoksannut hangata pois suihkussa. Silmäni näyttivät väsyneiltä, vaikka olin nukkunut yli puoli vuorokautta. Pahin ei kuitenkaan ollut siinä. Otsaani nimittäin koristi neljä pientä näppylää. Pehmeässä, täysin puhtaassa ihossani oli neljä näppylää! Kaikki, minkä olin joutunut tekemään tämän ihon hyväksi, oli hukkaan heitettyä. En antaisi ikinä, ikinä, ikinä tätä itselleni anteeksi!
Velloin vielä hetken neljän pienen näpyn aiheuttamassa murheessa, mutta lopulta minun oli pakko ryhdistäytyä ja alkaa laittaa hiuksiani. Sekä tietysti meikkiä, joka peittäisi nuo neljä pientä paholaista.
Työnsin föönin johdonpään pistorasiaan ja aloin kuivata hiuksiani laite täysillä. Raukka kuumeni kuumenemistaan, kun kuivasin kosteita hiuksiani. Toivottavasti se ei alkaisi syöksemään tulilieskoja.
Kun hiukseni olivat vihdoin ja viimein kuivat irrotin föönin ja tungin kuumuutta hohkavan kapineen kaappiin. Olin hiuksiani kuivaillessa päätynyt tänään suoriin hiuksiin ja siksipä otinkin suoristusraudan esiin. Kytkin sen vuorostaan pistorasiaan ja jäin odottamaan raudan kuumenemista. Sillä aikaa voisin tehdä kaiken mahdollisen kasvojeni hyväksi.
**
Jasper’s PoV
09.16
Se ei tuntunut enää yllätykseltä. Forks oli tehnyt minulle ihmeitä.
Nousin sängystä ylös ja venyttelin nautinnollisesti. Kasvoilleni nousi tahtomattani leveä virne, kun viime iltapäivän tapahtumat alkoivat palautua mieleeni. Alice Cullen ja paljon puhetta. Olin vihdoin ja viimein kertonut jollekulle täällä Forksissa Rosalindasta. En edes pelännyt Alicen kertovan kenellekään. Hän oli aivan liian luotettava ihminen. Aivan liian siro ja pieni. Aivan liian kaunis. Aivan liian hauska. Aivan liian…Jasper, mitä ihmettä kuvittelet oikein ajattelevasi?!
Miksi ajattelin häntä koko ajan? Olin ollut eilen ostamassa puhelintani ja myyjä oli saanut monesti heilutella kättä kasvojeni edessä, jotta olin herännyt kuvitelmistani. Tai itse asiassa muistoistani. Olin elänyt iltapäiväni Alice Cullenin kanssa uudestaan ja uudestaan.
Haukottelin leveästi ja huomasin, että virne oli edelleen kasvoillani. Miksi hymyilin näin? Ei ollut mitään syytä hymyillä. Paitsi ehkä Alice Cullen.
MITÄ? Ajattelinko minä juuri, että Alice Cullen on syy hymyillä? Olinko ihan tärähtänyt? Tai kenties ihastunut?
Ihastunut…miten se oli mahdollista? Olin ollut kerran rakastunut ja muutaman kerran ihastunutkin…joskus vuosia sitten. Mutta kertaakaan minusta ei ollut tuntunut tältä…näin levolliselta ja tyytyväiseltä. Ei, sen täytyi johtua eilisillan avautumisestani. Mitään muuta järkevää syytä tälle ei ollut. Paitsi tietysti se, että olin tärähtänyt. Eikä ihastumista, puhumattakaan rakkaudesta, voinut syntyä ihan näin lyhyessä ajassa.
Astelin kylpyhuoneeseen ja tajusin, että virne oli kadonnut mietteitteni syvennyttyä rakastumiseen ja ihastumiseen. Johdatin askeleeni tason ääreen ja pesin kasvoni nopeasti kylmällä vedellä. Olin käynyt eilisiltana suihkussa, joten se olisi tarpeetonta nyt.
Menin nopeasti lipaston luokse ja puin ylleni vaaleat farkut – suorat housut päätin hylätä tänään – ja mustan pitkähihaisen puseron.
Suuntasin keittiöön, jossa istui Emmett ja Rosalie pöydän ääressä. Rosalie mulkoili miestään vihaisesti, muttei se ollut uutta. Emmett taas näytti väsähtäneeltä, eikä lainkaan vihaiselta. Mistähän he olivat taas riidelleet?
Tavoistani poiketen voitelin itselleni leivän kahvin seuraksi. En laittanut leivän päälle mitään, mutta sehän oli vain ajankysymys, kunnes söisin kunnollisen aamiaisen. En muistanutkaan, milloin viimeksi olisin syönyt monipuolisen aamiaisen.
”Jasper, eikö se sateenvarjo eteisessä olekin sinun naisvieraasi?” Emmett kysyi ja nosti katseensa päivän lehdestä. Tuijotin häntä hämmentyneenä. Minun naisvieraani?
”Ei…se on…vain yhden naisen, muttei se nainen ole minun naisvieraani”, takeltelin sanoissani. Varjo oli Alicen, mutten tahtonut tunnustaa, että olin käynyt hänen luonaan.
”Ahaa! Emmett, se on sinun naisvieraasi!” Rosalie huudahti kovaa ja korkealta. Hän tuijotti miestään syyttävästi ja nousi penkistä ylös kädet puuskassa.
”Rose, ymmärsit aivan väärin! Se on Jasperin. Minulla ei ole ollut mitään naisvieraita”, Emmett ärähti ärtyneenä ja mulkaisi minua syyttävästi. Ai. Ahaa.
”Rosalie, se on minun, mutta ei naisvieraani. Tai siis minä kävin yhden naisen luona ja hän lainasi sitä”, selitin nopeasti, mutta luultavasti vilpittömästi, sillä Rosalien kiukku laantui ainakin hiukan. Hän mulkaisi miestään ja istahti alas.
Hiljaisuus painui yllemme. Jatkoin aamiaiseni syömistä.
”Eikö se siis ole sinun?” Rosalie kysyi hiljaisella, jopa hiukan aralla äänellä. Nostin katseeni pöydän pinnasta häkeltyneenä, sillä en ollut kuullut Rosalieta kertaakaan tuollaisena.
”No ei todellakaan ole, Rose. Eikä edes minun naisvieraani”, Emmett sanoi rentoutuneempana ja käänsi lehden sivua. Rose näytti kutistuvan hiukan penkissä, mutten oikein ymmärtänyt mistä syystä. Häpeästä? Oliko mahdollista, että tuollainen epäaito naikkonen voisi tuntea häpeää?
”Ai. Hyvä juttu”, Rosalie sanoi hiljaa ja tuijotti kahvikuppiaan, josta pian hörppäsi.
Näin Emmettin nostavan kätensä ja ihmettelin sitä. Lentelikö täällä jossain kärpänen?
No ei, vaan Emmett laski kätensä Rosalien vaaleille hiuksille ja silitti niitä hellästi. Suuni oli loksahtaa auki. Miten Emmett teki jotain tuollaista Rosalielle? Hehän olivat naimisissa, mutta silti…En ollut nähnyt kertaakaan heidän koskettavan toisiaan. Ainakaan tuolla tavoin.
”Rose rakas, älä ole mustasukkainen. Minä rakastan vain ja ainoastaan sinua”, Emmett sanoi hellästi ja tällä kertaa suuni todella loksahti auki. He eivät sitä kuitenkaan huomanneet. Rosalie oli nostanut katseensa ja tarttunut Emmettin käteen, joka oli vasta hetki sitten sivellyt vaaleita hiuksia.
”Minä tiedän sen, mutten vain voi luonteelleni mitään”, Rosalie huokaisi ja näytti pyörittelevän Emmettin suurta kättä käsissään. Nousin hitaasti ylös ja päätin lähteä viemään Alicen sateenvarjoa. Rosaliella ja Emmettillä taisi olla jotain muuta kuin kädestä pitoa tulossa.
-
Hei, pääsin ekaks! ;) Aivan loistava luku taas kerran. Emmett on säälittäny mua edellisissä luvuissa ja ihanaa kun Rosen ja sen rakkaus näkyy selvemmin. :D
Kaikki yksityiskohat joita kirjottelet tähän ficciin, saa tän muistuttamaa jotenki paljon enemmän oikeeta elämää, kun jos niitä ei olis. Ja kaikki ne Alicen ja Jasperin ja muitten henkilöiden puheet ja reaktiot ja nii edespäin... ne on niin luonnollisia. (:
Ja jatkoo, kiitos. :D
~Grozda
-
Voi, Jasperista tuli tässä luvussa jotenkin niin suloinen (ja herrasmiesmäinen!) kuva, kun hän tarjoutui auttamaan vielä lisäksi Alicea laatikoiden kantamisessa ja aaah. Tahtoo oman Jasperin. Alice oli myös suloinen, kuinka hän ei normaalisti kuuntelisi montaa tuntia toisen selostusta, mutta Jasperin selostusta hän kuunteli kiinnostuneena. Lisäksi neitokaisen reaktio hänen neljään otsaan ilmestyneeseen näppyläänsä. Niin Alicea! ;)
Jotenkin myös tässä luvussa toit Rosaliesta sen rakastavankin puolen esille, etkä vain ylläpitänyt sitä pinnalla olevaa ämmää. Oli todella piristävää lukea, kuinka rakastuneita Rose ja Emmett loppujen lopuksi ovat ja kuinka rouva ei voi omalle luonteelleen mitään (kukapa voisi, luonnehan on melko hallitseva piirre ihmisessä, sitä ei noin vain muuteta). Jotenkin oli vain niin hellyyttävää lukea, kuinka Emmett silitteli Rosen hiuksia ja vannoi rakkauttaan. Pidin niin paljon siitä kohdasta! :D
Kirjoitat edelleenkin todella sujuvasti ja käytät paljon synonyymeja erilaisille sanoille, joten teksti ei ole yksitoikkoista. Puheenvuorot etenevät sujuvasti, enkä löytänyt virheitä. Tosin löysin yhden tönkön kohdan, jonka voisit ilmaista toisin:
Käänsin katseeni jälleen hänen siroihin kasvoihinsa. Kauniisiin kasvoihinsa.
Käänsin katseeni jälleen hänen siroihin, kauniisiin kasvoihinsa. Noin se kuulostaisi paremmalta, eikä töksähdä ollenkaan. Emme kuitenkaan jämähdä tuohon, vaan totean rakastavani edelleenkin kirjoittamistyyliäsi.
Kiitos jälleen kerran ihanasta lukukokemuksesta ja odotan innolla jatkoa! ♥
~ Beatrize
// Tietenkin, Renezmei. :D
-
Beea rupeen rakentamaan hirsipuuta itselleni. Ei pitäis koskaan betata lukuja kun on miljoona muuta hommaa kesken. Eli virheet joita löytyy ovat ihan yksistään minun jättämiäni... Minun typeryyteni piikkiin.. JookostaJoo? (:
-
Kiitoksia ihanille kommentoijille ja betalleni <3 (: kuutonen->
Luku 6 - Pyyntö
Jasper’s PoV
Avasin pienen putiikin oven varovasti. Kello kilkahti saapumiseni merkiksi. Varovaisuus oli siis ollut täysin turhaa.
”Jasper! Olenkin odottanut sinua”, kuulin Alicen kiljaisevan vasemmalta puoleltani. Käänsin pääni ääntä kohden ja näin hänen istuvan tiskin takana kärsimättömän näköisenä. ”Ai, anteeksi. Olisit soittanut.”
Astelin nopeasti pikkuruisen Alicen luokse ja ojensin sateenvarjon hänelle. Hän otti sen ja nakkasi tiskille huolimattomasti. ”No eihän minulla ole sinun numeroasi! No…millaisen puhelimen ostit?”
Kohautin olkiani ja vedin puhelimen esille housuntaskusta. ”Blackberry Bold 9000.”
Alice tutki puhelinta katseellaan. ”Paljonko tuollainen oikein maksaa?” Hänen äänensä oli hiukan ärtynyt jostain syystä.
Kohautin olkiani, mutta Alicen vaativa katse sai minut vastaamaan: ”No, tämä maksoi 603 dollaria.” Vastaukseni sai Alicen tuhahtamaan äänekkäästi. ”Miksi sinun täytyi ostaa niin kallis puhelin?”
Kurtistin kulmiani. Mieleni teki vastata, ettenkö saisi, mutta se tuntui turhan töykeältä. ”Minusta tämä oli hieno. Saan kai tuhlata niitä rahoja mitä olen tienannutkin?”
Vastaukseni kuulosti aikeistani huolimatta varsin tylyltä, mutta Alice vai kohautti olkiaan. ”Ihan sama. Jos nyt vain menisit tuonne yläkertaan ja alkaisit laitella sitä sohvaa kasaan.”
Tottelin hänen sanojaan ja kävelin nopeasti takahuoneen puolelle, miettien Alicen käytöstä ihmeissäni. Oliko hänellä mitään syytä olla noin tyly?
**
Alice’s PoV
Kun Jasper oli hävinnyt takahuoneeseen, minua alkoi kaduttaa käytökseni. Oliko minun pakko olla niin tyly häntä kohtaan? Eihän se ollut minun asiani jos hän osti huippuhienoja puhelimia. Hänellä oli rahaa jolla mällätä mielin määrin. Eihän sen minua pitäisi liikuttaa mitenkään.
Tai oikeastaan, tiesin tarkalleen miksi olin ollut niin tyly häntä kohtaan. Hän oli pistänyt minut aivan sekaisin eilen: olin nukkunut yli puolivuorokautta ja herännyt kohtuuttoman myöhään! Kaiken lisäksi olin kuunnellut lähes tuntemattoman ihmisen puhetta täysin keskittyneesti tuntitolkulla. En ymmärtänyt.
Istahdin takaisin tiskintakaiselle penkille ja aloin piirtää yhtä uutta mekko ideaani paperille. En kuitenkaan ehtinyt vetää montaa viivaa, kun kello kilkahti taas. Nostin katseeni luonnostelmasta ja huomasin Bellan ilmestyneen ovelle. Hän sulki lasi-oven perässään ja asteli luokseni. ”Hei Alice. Mitä kuuluu?”
”Ihan hyvää. Jasper on tuolla yläkerrassa kokoamassa sohvaani”, selitin. Yllätyksekseni tunsin kasvoilleni leviävän pienen punan. Bellan silmät ruskeat silmät suurenivat ja hän virnisti leveästi. ”Nyt kyllä kerrot kaiken! Mitä minulta on jäänyt väliin?”
Kohautin olkapäitäni mahdollisimman vaatimattomasti, mutta sekös sai Bellan vain innostumaan. Hän hihkaisi kuin pikkulapsi ja taputti käsiään kaksi kertaa yhteen. ”Alice! Voi kuinka ihanaa! Sinä pidät Jasperista sillä tavalla.”
Tuijotin ystävääni järkyttyneenä. Hän oli aivan hakoteillä! En pitänyt Jasperista yhtään sillä tavalla. Hän oli vain tarjonnut apua ja olin tarttunut tilaisuuteen. Siinä kaikki. Tämän selitin Bellalle, mutta hän vain tuhahti. ”Alice hyvä, jos et pitäisi Jasperista, hän ei ahkeroisi tällä hetkellä yläkerrassa.”
”No ahkeroisipas! Jasper on mielestäni ihan mukava, siinä kaikki. En pidä hänestä ’sillä tavalla’”, tuhahdin, mutta huokaisin sitten. ”Teetä?” En kuitenkaan odottanut Bellan vastausta, vaan kipitin suoraan takahuoneeseen ja napsautin vedenkeittimen päälle. Kaivelin tutut sitruunateepussit kaapista ja jäin odottamaan veden lämpiämistä, Bellan istahtaessa samalla pöydän ääreen.
”Alice, turhaan sinä häpeät tunteitasi Jasperia kohtaan. Hän on ihan söpö”, Bella sanoi hiljaa. Käännyin järkyttyneenä hänen suuntaansa ja totesin hänen punastuneen. Voi luoja sentään, Bella oli naimisissa ja hänellä oli tytär! Siitä vasta draama syntyisi, jos Bella ihastuisi Jasperiin. Ehkä minun pitäisi sulkea se vaihtoehto häneltä…
Sovitaan, etten ajatellut tuota.
Käännyin kuumentunen veden puoleen ja kaadoin sen kahteen kukilla koristeltuun mukiin. Pudotin teepussit myös mukeihin ja istahdin sitten itsekin pöydän ääreen, ojentaen toisen mukin Bellalle.
”Bella kulta, viimeisen kerran, en ole ihastunut Jasperiin”, vastasin hänen aiempaan kysymykseensä, jokseenkin vähän myöhässä. Bellan suu mutristui ja hän hörppäsi tulikuumaa teetä, näköjään välittämättä juomansa korkeasta lämpötilasta.
”Oletko nyt ihan varma?” Hän vielä tenttasi. Pyöräytin silmiäni, mutta nyökkäsin kuitenkin. Olin täysin varma…no, ehkä melkein varma kuulosti oikeammalta, mutta sitä en aikonut Bellalle sanoa.
Harvinaisen hiljaisuuden ympäröiminä joimme teemme loppuun ja sitten Bella lähti nopeasti. Hän puhui jotakin kaupassa käynnistä, mutten oikeastaan kuunnellut kovinkaan tarkkaan. Olin nimittäin asettunut uuden luonnokseni äärelle hänen lähtiessään.
En kuitenkaan saanut työskennellä rauhassa pitkään, sillä pian itse herra Whitlock asteli putiikinpuolelle ja hymyili leveästi, näköjään unohtaneena aiemman käytökseni. Hyvä juttu, sillä en tahtonut hänen ajattelevan minun olevan jokin töykeä idiootti. Sitä en nimittäin ollut.
”Sain sohvan koottua. Tarvitsetko apua jossain muussa vielä?” Jasper kysyi vaaleat kulmat koholla. Kohautin olkiani ja tein muutaman vedon vielä työhöni, joka jäi taas kesken. Sitten nostin katseeni Jasperiin, joka yritti selvästi kuikkuilla mitä oikein piirsin. Käänsin lehtiön ympäri, sillä minulla ei ollut tapana näyttää luomuksiani vielä siinä vaiheessa, kun ne olivat paperilla.
”Viitsisitkö koota myös sen kirjahyllyn? Ei pitäisi olla vaikeaa. Tietysti maksan sinulle tästä kaikesta…”, aloin vakuuttelemaan, mutta Jasper keskeytti minut pudistelemalla päätään ja sanomalla: ”En todellakaan ota rahaa sinulta, Alice Cullen.”
Kurtistin kulmiani ja työnsin lehtiö syrjään. Ei kai hän pitänyt minua jonakin köyhänä pikkuputiikin pitäjänä, vai? ”Mikset? Luuletko ettei minulla ole rahaa?”
Jasper pudisti jälleen päätään, muttei näyttänyt koviinkaan vakuuttavalta. ”No, ei se siitä johdu. Minun herrasmiesmäiset puoleni eivät salli ottaa sinulta rahaa.”
Mieleni teki nauraa noille typerille sanoille, mutten kuitenkaan nauranut. Olin liian kiukkuinen hänen ei-niin-vakuuttavan – ilmeensä takia.
”No tukahduta ne herrasmiesmäiset puolesi, sillä en todellakaan aio jättää sinua ilman palkkiota, Jasper”, tuhahdin kiukkuisesti ja polkaisin kauppani lattiaa korkokengänkorolla. ”Jasper Whitlock, minulla on varaa maksaa sinulle. Nämä Burberryn kengät maksoivat 515 dollaria ja tämä Pradan mekko 675 dollaria! Et voi väittää ettei minulla ole rahaa.”
Jasper tuijotti minua äimistyneenä, suu hiukan raollaan. ”Sinun mekkosi maksoi enemmän kuin puhelimeni ja sinä ihmettelit miksi ostin niin kalliin puhelimen!”
Tuijotin Jasperia hiukan hämmentyneenä. Eikö hän käsittänyt? Pradan mekko ja Blackberryn puhelin olivat ihan eri asia! Sanoin sen hänelle, mutta Jasper nauroi makeasti ja pudisti sitten päätään. ”Puhelimen kuuluu maksaa enemmän kuin mekon, Alice.”
”No ei kuulu jos kyseessä on Pradan mekko”, tiuskaisin, mutten enää ollut niin kiihdyksissäni. Sama se, mitä Jasper ajatteli rahoistani, maksaisin hänelle silti vaivanpalkkaa.
Tuo mies tuntui kuitenkin melkein lukevan ajatukseni. Tai sitten hän oli hyvä tulkitsemaan ilmeitä. ”Ei tule kuuloonkaan Alice. Et voi pakottaa minua ottamaan sinulta rahaa.”
Tuijotin häntä ärtyneenä, sillä olin tottunut saamaan tahtoni läpi. ”Minä en ole köyhä. Mikä sinua estää ottamasta edes muutamaa kymppiä?”
Jasper kohautti olkiaan välttelevästi. ”En tiedä. Mutta nyt menen kokoamaan sen hyllyn.”
Hän häipyi nopeasti. Epäilyttävän nopeasti. Mikä häntä vaivasi?
Kohautin olkiani välinpitämättömänä ja otin luonnokseni taas esiin. Tahdoin saada sen tänään valmiiksi, vaikka inspiraatio oli haihtunut taivaantuuliin.
**
Luonnostelma oli valmis. Enkä ollut siihen ollenkaan tyytyväinen. Ei ihmekään, nimittäin piirtäminen ei ollut innostanut enää raha-keskustelun jälkeen.
”Alice?” kysyi varovainen ääni jostain takaani. Käännyin ympäri ja huomasin Jasperin ilmestyneen oviaukkoon. Hänen vaatteensa olivat hiukan tomuiset ja hiukset harottivat, mutta muuten ulkomuodosta ei olisi voinut päätellä hänen urakoineen sohvan ja kirjahyllyn kanssa viimeiset kaksi tuntia.
”Niin?” kysyin ja työnsin epäonnistuneen luonnokseni syrjään. Tuskin toteuttaisin sitä koskaan.
”Sain koottua sen kirjahyllyn. Oliko vielä muuta?” hän kysyi, mutta äänensävystä sai sen käsityksen, ettei hän tahtonut lähteä vielä.
”Ei taida olla. Jos et halua tulla yläkertaan teelle – ei kun siis kahville.” Olin muistanut kesken lauseen, että häneltä oli jäänyt tee eilen juomatta.
Jasper hymyili minulle valkoiset hampaat välkehtien. ”Mielelläni.”
Hymyilin hänelle ja kiirehdin sitten takahuoneen kautta portaikkoon. Kuulin Jasperin nousevan askelmia aivan kannoillani. ”Miten sinä uskallat jättää kaupan ilman valvontaa?”
Kohautin olkiani, vaikka Jasper tuskin näki sitä. ”Kello kilkahtaa niin kovaa, että sen kuulee yläkertaan asti.”
Avasin oven ja sujahdin käytävälle, potkaisten ohimennen mustat korkokengät jaloistani. Astelin nopeasti keittiöön ja aloin laittaa kahvia.
Kuulin Jasperin astelevan perässäni keittiöön ja sitten istahtavan pöydän ääreen.
”Kiitos muuten avusta”, huikkasin selin häneen ja napsautin kahvikeittimen päälle.
”Ei kestä kiittää”, Jasper totesi vaatimattomasti, kun istahdin häntä vastapäätä.
”Olet turhan vaatimaton. En olisi pärjännyt ilman sinua”, moitin häntä, mutta virnistin kuitenkin leveästi. Jasper kohautti olkiaan. ”Eihän minulla muutakaan tekemistä täällä ole.”
”Ai sinulla on tylsää?” kysyin kulmat koholla ja oioin valkoisen mekkoni helmaa.
”No, niin taitaa olla. Mietin tässä, että mitähän tekisin tulevaisuudellani. Laki ei oikein huvita. Eikä kioskikoppero”, Jasper naureskeli viimeisille sanoilleen. Minulta oli ilmeisesti jäänyt väliin joku vitsi, mutten välittänyt siitä sillä hetkellä. Jasperin tulevaisuus kiinnosti enemmän.
”Sinulla on varmasti lahjoja vaikka mihin”, mumisin hiljaa ja nojasin päätäni käsiin. Jasper kohautti taas olkiaan. ”En olisi niin varma.”
Tuhahdin. Hän oli aivan liian vaatimaton ihminen!
”Aivan varmasti on. Mikset lukisi vaikka lääkäriksi? Minun on helppo kuvitella sinut heilumassa valkoinen takki yllä leikkauspöydän ääressä”, nauroin. Jasperkin nauroi, tosin ei aivan yhtä vapautuneesti kuin minä. ”Kiitos vain.”
”Ole hyvä”, vastasin iloisesti ja nousin ylös. Otin pannun keittimestä ja kaadoin kahteen kuppiin mustaa nestettä. Yleensä en välittänyt kovinkaan paljon kahvista, mutta menköön tämän kerran.
”Maitoa? Sokeria?” utelin laskiessani kupit pöydälle. Jasper pudisti päätään ja otti mukin kiitollinen hymy kasvoillaan vastaan. Hän hörppäsi tulikuumaa juomaa ja hymyili. Täytyi myöntää, aika vaikuttava suoritus. Juoda nyt tulikuumaa, pahanmakuista, mustaa kahvia ja hymyillä vielä päälle!
Itse kaadoin kuppiini hiukan jääkaapista otettua maitoa ja lisäsin teelusikallisen sokeria. Jasper katseli touhujani hiukan inhoava ilme kasvoillaan, muttei kommentoinut mitään. Kai hän oletti, etteivät kaikki voineet juoda tuollaista mustaa myrkkyä ilman laimennusta.
Hiljaisuus laskeutui yllemme, muttei se ollut vaivaantunut hiljaisuus. Se oli rauhallinen ja hyvin levollinen hiljaisuus. Luonnollinen hiljaisuus.
Äkkiä päähäni pälkähti hullu ajatus, sillä minua vaivasi vieläkin se, ettei Jasper suostunut ottamaan minulta palkkiota. Olin keksinyt yhden tavan, jolla maksaa hänen näkemänsä vaiva, mutta minua pelotti sanoa se ääneen…hän kieltäytyisi takuuvarmasti, mutta…
”Kuule Jasper”, sanoin hiljaa. Hän nosti katseensa kahvimukista nopeasti ja katseli minua kysyvästi, ”minulla on eräs - hm - ehdotus.”
”Millainen ehdotus?” hän kysyi kulmat koholla, kasvoillaan epäilevä ilme. Luottiko hän minuun noin vähän? Nojaa…olimmehan tunteneet vasta kaksi päivää…eikä se helpottanut yhtään ehdotuksen esittämistä ääneen.
”No, kun sinä et suostu ottamaan minulta rahaa palkkioksi sohvan ja kirjahyllyn kokoamisesta ajattelin, että voisin antaa…sinulle jotakin muuta”, selitin nopeasti, vetämättä henkeä. Kaduin kuitenkin nopeaa selitystäni, sillä sana antaa kuulosti aivan väärältä.
”No mitä sitten?” Jasper kysyi kasvoillaan entistä epäilevämpi ilme.
”On yhdet juhlat – huomenna. Ystäväni Sarah järjestää ne Seattlessa ja ajattelin, että…lähtisitkö seuralaisekseni sinne? Tietysti ihan ystävinä vain.” Viimeinen lauseen kohdalla tein kuitenkin virheen. Kasvoilleni levisi puna, joka ei varmastikaan jäänyt Jasperilta huomaamatta. Ei ainakaan sen virneen perusteella.
”No”, hän näytti miettivän ehdotustani tarkkaan. Huomasin pidätteleväni henkeä. ”Miksei.”
Huokaisin syvään helpotuksesta, mutta sitten punastuin entistä rajummin, Jasperin virneen vain levitessä.
”Se on sitten sillä selvä”, sanoin hymyillen, jaksamatta välittää kasvoillani riehuvasta punasta.
-
Aww... Ku söpö luku... ;D
Empä keksi mitään... :-[
Jatkoa tietysti odottelen!
Anaid
-
En voi sanoo muuta kun että upee luku. Mun mielestä näin hyviä ficcejä on tosi harvassa, ja siinä onki kaikki mitä voi sanoo. Tai sitte se johtuu siitä, että mä en vaa keksi mitää rakentavaa kommenttia. :P
Rakastan tätä siks koska osaat kirjottaa niin hyvin ja kiireettömästi ja luonnollisesti jajaja silleen oikeesti. ;D En nyt osaa selittää kunnolla mutta jotain sinne päin.
Ja kiva ku Alicella ja Jasperilla ei kuitenkaa koko ajan oo ruusuilla tanssimista, vaikka ne pienet 'riitelytki' korjaantu aika äkkiä.
Ja toivottavasti jatkoo tulee piiiaan. (:
~Grozda
-
awws tosi ihana luku jälleen!<3
En voi uskoa miksi rakastan tätä ficciä näin paljon, mutta kun tämä on niin saamarin ihana!
Jatkoahan sinä kirjoitat nopeasti tai minulle tulee vieroitusoireita.
Kiitos!
-
Kommentoin taas myöhäs, mut ihana luku taas!
Tykkään sun kirjotustavasta, se on jotenkin erilainen ja mielenkiintonen :)
Niin paljon tahtoisin et Alicelle ja Jasperille kehittyis jo jotain vakavampaa...
Mut innolla ootan et saan tietää mitä siel juhlis tapahtuu ;)
Jatkoa toivon ja pian!
-
Hehee, luin nyt koko ficin putkeen ja pakko sanoa että tykkäsin. Mietin ensin että mikäköhän se Jasperin ongelma on, mutta sitten se selvisikin. Kamala Rosalinda! >:( Mutta ilmeisesti on vielä jotakin muutakin? Toivottavasti ei mitään aivan kamalaa...
Alice on jotenkin ihana. Niin oma itsensä, muta kuitenkin sä olet jättänyt siihen sun oman leiman, jos sä siis tajuat mitä mä tarkoitan (mä oon nyt viime päivinä lukenut muutamankin sun kirjoittaman Alice/Jasper -ficin, ja voin sanoa että tykkään tosi paljon kaikista). Ja Emmett ja Rosalie... No, ne nyt on sellaisia vähän epämääräisiä ollut mun mielestä aina, ota niistä nyt sitten selko...
Ainut asia mikä mua oikeastaan häiritsi oli Bella. Se on jotenkin kummallinen. Vai onko se vaan mun oman villin mielikuvitukseni tuotetta? Luultavasti. :D Nii ja sit se Nessie. Vanessa? Mun mielestä se oli vähän hassu, mutta sun valintahan se on ollut. :D
Mutta siis kokonaisuudessa tykkään tosi paljon, ja odotan tosi innokkaana niitä Sarahin juhlia!
-
Oi kiitos ihanat kommentoijat ♥ Luvussa on kestänyt jonkin aikaa sillä inspis on ollut ihan kadoksissa.
Sallalle sen verran kuitenkin kerron, että Vanessa on lainattu Aamunkoista, kun Bella valehteli Nessien nimen. Eli ei ole oma keksimä :D
Ja mitä muuten Bellaan tulee, hän tosiaan on omasta mielestänikin vähän erikoinen tässä. Saattaa johtua siitä, etten juuri välitä Bellasta nykyään.
Tätä lukua ei ole betattu, sillä jostain syystä en ole saanut betaani kiinni. Joten, virheitä voi löytyä. Ja ne ovat sitten vain ja ainoastaan minun syytäni.
Nyt, seiskan kimppuun (jossa sitten selviää koko jasperin salaisuus)!
Luku 7 - Niitä juhlia odotellessa
Jasper’s PoV
”Minulla oli kivaa, vaikkakaan en osannut odottaa sitä pyyntöä, mutta voisitko kertoa mitä oikein puen ylleni? Jos et osaa sanoa vielä, niin voit vaikka laittaa viestiä nyt kun annoin sen puhelinnumeroni -”
”Jasper, mene jo!” Alice ärähti, mutta hän oli huvittuneen näköinen kaiken sen punan allakin. Oli todella suloista, miten Alice oli punastunut pyytäessään minua kanssaan niihin juhliin.
Naurahdin ja avasin oven, josta pääsi portaikkoon ja sitä kautta ulos talosta. ”Mutta ihan oikeasti en tiedä mitä puen päälleni.”
Alice pyöräytti silmiään ja hetken pelkäsin hänen kohauttavan olkiaan, mutta ei hän tietenkään voinut jättää väliin näin mahtavaa tilaisuutta opastaa jotakuta pukeutumisessa. ”Laita beesit, suorat housut ja valkea kauluspaita. Sillä tavalla rennosti. Hihat käärittyinä ja muutama nappi auki -”
”Selvä, ymmärsin jo”, vastasin hänelle, sillä vaistosin että tulossa oli pidemmänpuoleinen saarna vaatetuksesta. Alice näytti hiukan hämilliseltä, mutta piti suunsa kiinni.
”Mitä sinä puet yllesi?” kysyin, haluamatta lähteä vielä, vaikka Alice oli jo tehnyt muutaman vartin ajan eleillään selväksi, ettei minua kaivattu enää.
”Ihan niin kuin kertoisin”, Alice naurahti tyytyväisenä ja hänen kasvoilleen nousi omahyväinen virne. Pyöräytin silmiäni ja työnsin toisen jalan ovesta ulos. Jos hän aikoi rehennellä, en jäisi pitkäksi aikaa.
”Millä meidän on tarkoitus mennä sinne juhliin? Taksilla?” vaihdoin aihetta nopeasti, kun Alice aukaisi suunsa jatkaakseen puku-aihetta.
Alice tuhahti ja pudisti päätään. ”No ei todellakaan. Bella vie meidät, mutta pahoin pelkään, että meidän on tultava pois sieltä taksilla. En taida olla juhlien jälkeen siinä kunnossa että kykenisin ajamaan Audiani.”
”Ai sinulla on Audi? Minulla itselläni oli Range Rover Los Angelesissa. Se oli hyvä auto”, huokaisin kaipaavasti. Olin aina pitänyt autoista, mutta kun menneisyyden halusi jättää taakseen, se oli myös jätettävä taakseen. Autoa myöten.
”Tietenkin sinulla oli hieno, miljonäärien auto. Kenties vielä muutama Bentley ja Lamborghini?” Alice kysyi, mutta hänen äänensä ei ollut ivallinen vaan huvittunut. Kohotin kulmiani. ”Minulla oli Lamborghini, mutta se oli hiukan epäkäytännöllinen, kun…”
Tajusin lopettaa lauseen siihen. Olin mennyt liian pitkälle. Ehkä olin paljastanut Alicelle suuren osan menneisyyttäni, mutten sentään kaikkea. Enkä tulisikaan paljastamaan kaikkea.
”Niin?” Alice kysyi kulmat koholla, kasvoillaan kiinnostunut ilme.
”Ei mitään. Minun täytyy mennä nyt, mutta soitellaan”, hyvästelin nopeasti, sillä tiesin Alicen aloittavan utelut. Livahdin ovesta ulos ja suljin sen nopeasti perässäni. Hölkkäsin portaat alas ja syöksyin ovesta ulos, suoraan sateeseen. Kirosin koko helvetin Forksin, sillä kaikista vähiten tässä tarvittiin jumalatonta vesisadetta. Muistot olivat nimittäin nousseet jälleen pintaan, vaikka olinkin yrittänyt haudata ne mahdollisimman hyvin.
**
Astuin sisälle taloon, juurikaan välittämättä oven kovasta kolahduksesta tai muista tuloni synnyttämistä, ehkä jopa tarpeettoman kovista äänistä. Rosalien ja Emmettin vaaleanpunainen kupla saattoi rikkoutua, mutta tällä hetkellä mielessäni oli vain ja ainoastaan oma, tosin entinen vaaleanpunainen kupla. Joka ei sitten ollutkaan ollut niin kovin vaaleanpunainen.
Koska olin melkein möläyttänyt sen Alicelle, kaikki vanhat muistot olivat pompanneet päällimmäiseksi mieleeni. Näin kauniin Rosalindan, hänen siron hahmonsa, punaruskeat, olkapäitä hipovat hiukset ja tasaisesti ruskettuneen ihon. Hänen hoikat käsivartensa olivat kietoutuneet sylissä olevan pikkutytön ympärille. Tytön punaruskeat hiukset olivat kopiot äitinsä hiuksista, mutta siniset silmät eivät olleet lähelläkään Rosalindan ruskeita bambin silmiä. Ne olivat aivan jonkun muun…
En kestänyt enää itseni kituuttamista näillä kuvilla. Tarvitsin lisää kidutusta, jotain voimakkaampaa ja todellisempaa. Olin huoneeni ovella, mutta harppasin nopeasti Emmettin ja Rosalien makuuhuoneen ovelle ja olin jo koputtaa lujasti puuhun, mutta huikkaus keittiöstä esti minua. ”Jasper, sinäkö siellä?”
Äänen omisti Emmett. Hienoa, häntä nyt tarvitsinkin. Astelin nopeasti keittiöön ja jäin nojailemaan ovenkarmiin. ”Minähän se.”
”Tulit aika ryminällä”, Emmett sanoi varovaisella, hiljaisella äänellä. Se ääni houkutteli kertomaan, mutta minulla ei ollut aikomustakaan avautua.
”Olin Alicella”, totesin jähmeästi. Emmettin kulmat kohosivat ällistyneenä.
”Aijaa. Sattuiko siellä jotain?” hän kysyi. Pudistin kiivaasti päätäni ja heilautin sitten kättäni kuin mitätöidäkseni koko puheenaiheen. ”Ei sattunut. Paitsi että menen huomenna yksiin juhliin.”
”Hienoa! Saanko tulla mukaan?” Emmett tiedusteli ja hörppäsi sitten mukistaan kahvia. Tajusin vasta nyt, ettei hänellä ollut paitaa yllään. Olin osunut oikeaan. Rosaliella ja Emmettillä oli ollut jotakin muutakin kuin kädestä pitoa.
”Tuota, menen sinne Alicen kanssa”, vastasin nopeasti. Yleensä tapanani ei ollut näyttää tunteitani, mutta nyt en voinut hallita punaa, joka levisi poskilleni. Alicen kanssa juhliin…
”Oho! Luulisi, että LA olisi ollut parempi paikka naisten metsästykseen, mutta jos tykkäät pikkukaupunkien tytöistä, niin ei ongelmaa”, Emmett sanoi tyytyväisenä ja keikutti kulmiaan vihjailevasti. Los Angelesista ja naisista puheen ollen…
”Onko teillä tietokonetta?”
Kysymykseni näytti yllättävän Emmettin. Hän kai oli kuvitellut minut yksinäiseksi erokoksi, joka ei juuri välittänyt ympäröivästä elämästään. Ei varsinkaan tietokoneiden muodossa.
”On meillä kannettava minun ja Rosen huoneessa. Voit mennä sinne. Ei huolta - hän ei ole enää siellä”, Emmett naureskeli ja näytti hautautuvat kuvitelmiin, joista en halunnut kuulla mitään. Niinpä marssin suoraan Rosalien ja Emmettin ovelle ja astelin sisään. Huone oli sisustettu muunkin talon mukaan aika vaaleilla väreillä, mutta tähän huoneeseen oli tuotu esimerkiksi maton ja parivuoteella olevien tyynyjen muodossa sinistä väriä. Huoneessa oli yksi ovi, joka johti luultavasti vaatehuoneeseen. Nurkassa, pienellä valkoisella puupöydällä oli muusta sisustuksesta hiukan poikkeava musta läppäri, joka näytti jo olevan auki.
Istahdin pehmustetulle penkille ja klikkasin netin päälle. Kone toimi yllättävän nopeasti. Jotenkin olin olettanut, että pikkupaikka Forksissa kaikki olisi vähän…hitaita?
Klikkailin turhanpäiväiset mainokset pois ja kirjauduin nopeasti sähköpostiini, jossa tiesin yhden viestin odottavan. En ollut lukenut sitä vielä, mutta jos kerran aioin kiduttaa itseäni lisääkin, niin tämän viestin muodossa se onnistuisi. Kai minun joskus täytyisi lukea viesti, joten miksi ei nyt?
Siispä avasin viestin ja valmistauduin kohtaamaan palasen menneisyyttä.
Hei Jasper
Olen kovin pahoillani, mutta tilanne on tämä. Minä en vain rakasta sinua. Anteeksi. Oli väärin pitää sitä kaikkea niin kauan yllä ja vielä saattaa maailmaan jotain niin viatonta osallistumaan siihen näytelmään. Mutta en kadu Chelseaa tai suhdettamme. En kadu myöskään suhdetta Kylen kanssa. Tämä kaikki olisi vain pitänyt mennä toisin.
Siksi toivonkin, että tulisit kotiin, jotta voisimme selvitellä tämän. Tarkoituksenani ei ole nyt syytellä, mutta on pelkurimaista kadota ja jättää ongelmat minulle. Ennen kaikkea ajattelen Chelseaa. Pikkutytön ei pitäisi olla näin pitkään ilman isäänsä.
Jasper, ole kiltti ja tule kotiin. Chelsea kaipaa sinua.
Rosa
Kuinka tekopyhää. Hän halusi minut kotiin petettyään minua vuosikausia Kylen kanssa, eikä hän edes kadu sitä! ”Chelsea kaipaa sinua”…totta hitossa tyttäreni kaipasi minua, kun en ole ollut kuukausiin hänen luonaan! Totta hitossa minäkin kaipasin Chelseaa, mutta yhteishuoltajuus ei toiminut. Joko tyttö oli minun tai Rosan. Ja näillä näkymin hän oli Rosan.
Tunsin raivon ja surun kyyneleiden pakkautuvan silmiini. Hämmästyin. En ollut itkenyt aikoihin. Räpyttelin silmiäni, sillä aikomus ei ollut itkeä nytkään. Halusin vain sanoa suorat sanat tuolle naiselle, joka oli tehnyt minulle jo aivan liikaa pahaa. Hän oli vienyt minulta kaiken sen helvetin Kylensa kanssa!
Painoin nopeasti uuden viestipohjan esiin. Kirjoittaisin muutaman rivin Rosalle ja se siitä. Sitten unohtaisin hänet taas. Enkä enää ikinä puhuisi hänelle.
Rosalinda,
Minulla ei ole aikamusta palata sinun tekosi jälkeen. Ei edes tyttäreni vuoksi. Chelsea on turvassa ja se riittää minulle toistaiseksi. Toivottavasti tapaamme Chelsean kanssa joskus, mutta sinua en tahdo enää nähdä. En kaiken tämän jälkeen. Ja ongelmista sinä selviät loistavasti yksinkin. Me molemmat tiedämme kuinka hyvä olet valehtelemaan.
Jasper
Napsautin Lähetä palkkia ennen kuin ehdin katua. Tämän jälkeen en enää ottaisi yhteyttä Rosaan, mutta tyttäreni halusin vielä nähdä. Edes kerran.
**
Olin painanut koko menneisyyteni taka-alalle ja keskittynyt vain ja ainoastaan juhliin. Olin valinnut vaatteet valmiiksi ja juuri parasta aikaa vedinkin niitä ylleni. Ne olivat juuri Alicen kuvailun mukaiset. Tässä asiassa luotin häneen täysin.
Sidoin kengännauhat vielä kiinni ja vilkaisin itseäni kylpyhuoneen peilistä. Kieltämättä, näytin jopa siltä että olin menossa juhlimaan. Illasta tuli mahtava, sillä minulla oli myös mahtavaa seuraa. En enää yrittänyt kieltää itseltäni tosiasiaa että olin ihastunut Aliceen.
Rosalinda ei enää kuulunut elämääni, joten miksen voinut vain antaa mennä sellaisen naisen kanssa, josta todella pidin? Alice oli nainen josta todella pidin.
Kuulin vaimean tuuttauksen ulkoa. Bella oli tullut hakemaan minua. Astelin kylpyhuoneesta ulos nopeasti ja vilkaisin kerran ympärilleni. Kännykkä - mukana, lompakko - mukana. Toisaalta, en tiennyt mitä sillä tekisin, sillä tietääkseni näissä juhlissa juoma oli ilmaista. Voisin maksaa ehkä taksin Alicen puolesta, se olisi todella herramiesmäistä.
Toinen kärsimätön tuuttaus. Hermoilinko minä? Vai mikä kumma tunne se vatsassa oikein oli? No, nyt ei ollut aikaa miettiä. Vilkaisin vielä kerran huonettani.
”Kaveri hei, Bella alkaa olla kärsimätön!” Emmett huusi, kun ulkoa kuului kaksi peräkkäistä tuuttausta.
”Joo, joo, tulossa ollaan”, huusin hänelle ja säntäsin ulos huoneesta. Emmett nojaili eteisen ovenkarmiin huulillaan kiusoitteleva, vino hymy. Pyöräytin silmiäni ja vedin takin päälle. Ulkona oli viileää. Enkä todellakaan unohtaisi sateenvarjoa tällä kertaa.
”Älä turhaan pidä kiirettä”, Emmett tokaisi, virneen vain levitessä. Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni. Taas tuuttaus. ”Ei hätää, minulla ei ole mikään kiire todistelemaan tänne sinun ja Rosalien lemmenleikkejä.”
”Hienoa! Saammepa vihdoin viettää kahdenkeskisen illan”, Emmett virnisti ja risti kätensä rinnalleen.
”Hyvä juttu. Taidan jäädä Alicelle, sillä ei oikein huvita kuunnella koko yötä sängyn jousien kitinää”, tokaisin ja avasin oven ties kuinka monen tuuttauksen saattelemana. Nappasin mustan sateenvarjon käteeni ja heilautin toista kättäni Emmettille. ”Näkemisiin, herra McCarty.”
”Pidä hauskaa, Jazzy. Ihan tosi hauskaa”, Emmett naureskeli. Pujahdin nopeasti hämärään tihkusateeseen ja kiirehdin tumman auton luokse. Pujahdin auton takapenkille, sillä luultavasti Alice tahtoi istua Bellan vieressä edessä.
”Jasper, onko äiti opettanut mitä sana ajoissa tarkoittaa?” Bella kivahti ensisanoikseen, kun istahdin auton tummalle nahkapenkille. Huokaisin syvään.
”Ei, Bella, äiti ei opettanut mitä tuo mystinen sana tarkoittaa”, vastasin kylmänrauhallisesti.
”No kannattaisi sitten mennä äidin tykö ja pyytää pitämään pienimuotoinen koulu tuosta niin-sinulle-tuntemattomasta termistä”, Bella tuhahti ja painoi reippaasti kaasua. Minua hirvitti miten kovasti hän ajoi hämärässä. ”Vaikean tehtävän annoit, sillä äiti makaa mullan alla.”
”Ai - olen pahoillani”, Bella sanoi kiireesti, ”mutta voisit silti opetella katsomaan kelloa.”
”Sananne on lakinne, rouva Masen”, naurahdin hiljaa. En ollut varma kuuliko Bella, mutta taustapeilistä saadun mulkaisun perusteella hän oli saattanut hyvinkin kuulla.
Pian auto kurvasi Alicen puodin ja samalla myös asunnon pihaan. Ei ihmekään sillä Bella ajoi todella lujaa. Varmasti oppinut tavan aina niin paheelliselta Edwardilta.
En nähnyt Alicen hahmoa tihkusateen takia ennen kuin takapenkin ovi avautui - täysin yllätyksenä minulle, olin ollut varma että hän olisi mennyt eteen istumaan - ja Alice istahti sirosti viereeni. Hänellä oli yllään valkoinen, olkaimeton silkkimekko, jossa oli pitkä halkio - aina reiden puoleen väliin saakka. Jaloissaan Alicella oli vaaleanpunaiset, mielestäni vaarallisen korkeat korkokengät. Hän näytti upealta.
”Näytätpä upealta, Alice”, sanoin hänelle kasvoillani luultavasti idioottimainen hymy. Alice vastasi hymyyn. ”Kiitos samoin, Jasper.”
”Tosin, tunnen oloni hiukan alipukeutuneeksi sinun rinnallasi”, lisäsin ja sain hänet naurahtamaan kevyesti.
”Tiedäthän, en voinut vastustaa kiusausta pukeutua kunnon pukuun”, hän nauroi ja hymyili sitten Bellalle, joka oli katsellut sananvaihtoamme taustapeilin kautta. Hänen huulillaan oli leveä, kiusoitteleva virne.
”Matkaan vain, Bella”, Alice sanoi tiukasti. Äänensävy kielsi selvästi Bellaa heittämään mitään kommenttia äskeisestä sananvaihdostamme, mutta siitä huolimatta Bella nauroi hiljaa. Sitten hän kuitenkin painoa kaasua ja ohjasi auton kohti Seattlea. Illasta tulisi varmasti mahtava.
A/N: Komma ois superkiva (: