Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Skaber - 16.01.2010 18:45:33
-
// Alaotsikko: Slash, romance LUKU 6-7 VALMIS!!!!
Nimi: Arttu & Jesse
Kirjoittaja: Skaber
Genre: Slash, Romance, Drama
Ikäraja: k-11
Summary: Voiko vuosien veljeydeltä tuntuneen ystävyyden puitteista löytyä jotakin vielä suurempaa, paremmalta tuntuvaa?
A/N: Voih, Arttu ja Jesse. Pitkäaikaiset poikaystäväni vuoden takaa. Arttu & Jesse oli vuotiksessa yksi sen hetken suosituimpia novelleja, ja vaikka itse kestänkin enää lukea koko stoorista pelkästään tietyt kohdat, niin kyllä tälle on aina mun sydämessä tilaa. Vuotiksessa tän ikärajana oli k-15, mutt kun tarkastelin tämän foorumin ikärajasääntöjä, niin kyllä pitäisin tämän täällä k-11 -tasolla. SUURKIITOS henkilöille, joiden ominaisuuksilla ja omaisuudella olen inspiraationi liekkiä ruokkinut. Eli tarina on kokonaan valmis, laitan loppuja lukuja tänne jos niin haluatte. Enjoy! <3
Luku.1 - Odottamatta -
Mikäs tässä kävellessä, kolme kilometriä kouluun, tuuli puhaltaa tarkoin aseteltua tukkaa päin metsää ja pakkasta on ainakin 600 astetta. Ei saatana, voiko viikko enää huonommin alkaa? Kirottu herätyskello, meni aamun valinnaisetkin sivu suun. Kirottu mutsi, kirottu fleda ja kirottu maanantai..
Mutta ah, mikä siunattu koulu! Lämpöinen patteri johon nojata, iloiset, huomenta toivottavat kaverit ja kohta lempiaine, englanti.
“Moro, Arttu”
Tutun äänen kuullessani käännyin rinnakkaisluokan tytöistä poispäin. Kohtasinpa nuo samat, vaaleanruskeat silmät ja kurittoman pehkon, niin kuin joka ikinen kouluaamu tähänkin asti. Paras kaverini Jesse, yhtä energisenä kuin aina.
“Mooi. Miten meni viikonloppu?” kysyin nauraen. Jesse biletti aina kun pystyi ja ehti koululta ja urheiluiltaan, ja sattumoisin sillä ei ollut viimeviikonloppuna ensimmäisiäkään treenejä.
“Haha, ei puhuta siitä. Missäs kutussa sä olit kuviksentunnilta? Laitoiksä taas hiuksii kaks tuntii?” Jesse virnuili.
“Paraskin puhumaan, vitun metro! Hei ootas, sult karkaa pari suortuvaa ohimoilta...” sanoin ja kohotin kättäni. Jesse läpsäisi sen alas, ja suki suklaanruskeaa tukkaansa.
“Äläpäs koske siihen.” Jesse iski silmää. “Sitä paitsi, mä en voi olla oikaisematta sua nyt. Meistä kahdesta sä olet se, jolle verkkarit ja vääränsävyinen huppari on murhaa.”
“Vitun pelle, mä pelaan fudista. Verkkarit on ihan jees. Ja mikä sä oot värisilmästä puhumaan, senkin sateenkaari.”
Tämä oli tätä maanantaiaamua. Toisaalta, ilman viikonloppukeskustelua tätä olisi voinut luulla miksi tahansa aamuksi. Joskus ihmiset luulivat että mä ja Jesse tapeltiin, kun me puhuessamme haukuttiin ja kirottiin joka välissä ja pahoinpideltiin toisiamme lievästi ja korotettiin ivallista ääntä. Joka päivä opettajat käskivät irrottaa Jessen kurkusta, ja Jesse määrättiin jättämään mun kynsiminen sikseen. No ei me nyt ikinä oltu toisiamme kunnolla hakattu, mehän oltiin ystäviä. Mutta tottahan nuoren miehen piti johonkin voimansa ja energiansa purkaa, eikö totta? Sitähän varten tuo Jesse tuossa hymyilikin typerästi kuin mikäkin kuuluisuus. Rinnakkaisluokan tytöt näyttivät harmistuneilta kun olin unohtanut ne jutellessani Jesselle. Hahhah, siitäs saivat.
“Onks meil sanakoe? Mä en oo lukenu yhtää.” Jesse valitti. Se loisti taideaineissa ja äidinkielessä, mutta vieraat kielet ei ollut sen vahvimpia aloja. Niin, toisin kuin mun. Huokaisin, kaivoin englanninkirjan repusta ja aloin kuulustella Jesseä. Kyllä se muutaman sanan oppisi kymmenessä minuutissa, ennen tunnin alkua. Ja jos hyvin kävi, Lahti pitäisi testin vasta tunnin lopussa. Tosiaan, kielet eivät olleet Jesselle helppoja, mutta se oli vain pieni kivenmurikka sen tiellä taiteen maailmaan. Edes meidän kuviksen opettaja ei ollut yhtä hyvä piirtämään! Jesse keskustelisi värien ja muotojen avulla, sen tekemät kuvat kertoi tarinan yksityiskohtaisesti, vaikkei Jesse olisikaan ikinä osannut kertoa sitä millään kielellä. Mullakin pöytälaatikot pursuivat sen tekemiä piirustuksia, ja rakastin joka ikistä. Jopa sitä, jossa oli mun pikkusiskon kilpikonna kaulahuivi kaulassa. Jesse rakasti myös musiikkia, se soitti rumpuja ja pianoa, ja mun käsittääkseni se osasi säveltääkin. En ollut kyllä ikinä kuullut sen tekemiä biisejä, mutta mulla oli tunne, että jos joskus kuulisin, rakastuisin kappaleeseen vaikka se olisi miten huono. Mutta ei se olisi huono, nyt puhuttiin sentään Jessestä.
“Risteily?” Katselin Jessen kasvoja, kun se yritti muistella. Sen silmät olivat suljetut, ja otsa kurtussa. Hölmön näköistä. Se oli hetken ihan samannäköinen kuin kuusi vuotta sitten kolmosluokalla, kun kuulustelin siltä jotain tuoli-sanaa. Jesse hieroi naamaansa, ja käski skipata risteily-sanan.
“Ei tästä tuu nyt vittu yhtään mitään. Pänttää hetki, osaat kirjottaakki ne sit” sanoin. Jesse haistatti mulle, ja nappas kirjan itselleen. Mä siirsin katseeni vaivalloisesti Jessestä käytävällä liihottaviin kasiluokkalaisiin tyttöihin, ja unohduin miettimään omiani katsellessani ketkuttavaa tyttölaumaa.
Jessen arvosanat ei kärsisi, se katsoisi kuitenkin multa kaikki vastaukset. En tajunnut, miksi se luuli tällä kertaa tekevänsä sanakokeen rehellisesti ja opiskeli sanoja kuin hullu. Kysyin Jesseltä, että odottiko se Lahdelta yksityiskyttääjää jokaiselle sanankokeentekijälle, mutta se oli kuin ei olisi kuullut mitään. Huokaisin, ja sain jo nousta ylöskin, kun Lahti käyskenteli käytävää pitkin kohti vitosluokkaa. Se oli typerän näköinen keski-ikäinen nainen, mutta yksi parhaista opettajista koko koulussa. Se oli hervottoman hauska ihan vahingossa, toisinaan se vaikutti ihan siltä kuin se olisi vähän aineissa. Se ei koskaan rähjännyt meille, ei edes mulle ja Jesselle. Ehkä se tajusi että meidän tappelu oli pinttynyt niin syvälle sydämeen, ettei sitä saanut sieltä kiskottua. Joskus se kyllä käski pitämään pienenpää metakkaa, vaikka olikin varmasti hauskaa pistää Jesse sanomaan isyydelleen morjens. Eikä Lahti antanut edes paljoa läksyä, ja sen kokeetkin olivat piis ov keikkejä.
“Voi nyt vittu!” Jesse huusi Lahden nenän alla. Sen sanakoe oli mennyt aivan ketuiksi.
“Jesse, sä käytät ihan turhaan noin voimakkaita ilmauksia.” Lahti höpötti. Jesse tuhahti.
“Nyt kuules erehdyt, mä en saanut yhtäkään oikein.” Jotkut luokkalaiset ilmaisivat mielipiteensä Jessen suorituksesta. Tämä vilkaisi muuta luokkaa, ja katsoi sitten muhun, valmiina vaihtamaan turhautuneen katseen. Mutta mä olinkin aivan muissa sfääreissä, katsoin Jesseä monttu auki.
“Ei yhtäkään oikein? Sä taoit niitä äsken välkällä viistoist minuuttia!” Ihmettelin.
“Tänään ei jaksanut keskittyä” se huokaisi lopullisesti ja nojasi päätään taakse.
“Mikset kattonu multa?”
“No oisko se ollu sust vai siistii?” Jesse nauroi. Koe ei selvästikään haitannut sitä enää yhtään.
“Lähinnä mä tarkotin sitä, että sä olet joka ikisessä sanakokeessa ennen tätä päivää katsonut multa vastaukset.”
“Tänään ei käynyt mielessä. Vähän tärkeämpiä asioita mielessä, kuin jotkut sanakokeet.”
“Niin kuin mitä?”
“Ei sillä ole väliä.” Jesse sanoi äkkiä vakavana. Mä en enää vastannut, vaan siirryin keskittymään Lahden opetukseen infinitiivimuodosta. Samassa tajusin, että kyseessä oli perusmuodon ja to-partikkelin liittokielioppi. Voi tsiisus, me oltiin ysillä ja opiskeltiin englannin perusmuotoa.
Ajatukseni harhailivat Jesseen, joka teki tunnollisena tehtäviä. Mitä helvettiä se oli oikein sanonut? Se oli tänään ihan outo. Tuommoinen käytös ei ollut sille ominaista, normaalisti se olisi katsonut multa vastaukset ja leijunut menestyksestään lunttaajana. Mitä hittoa se oli oikein viikonloppuna tehnyt? Missä se oli ollut ja kenen kanssa ja mitä oli tapahtunut? Eihän nyt yksi sanakoe mitään tarkoittanut, mutta jos se olisi koko päivän ihan merkillinen, niin kysyisin siltä kyllä jotakin. Jossakin vaiheessa tajusin, että Jesse ei tehnyt englantia vihkoonsa, vaan piirsi auringonlaskuja ja tähtitaivaita.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------
Rävelsin Jessen vinyylisoitinta ja pistin Scorpionsit soimaan. En mä sille mitään ollut sen kummallisesta käytöksestä sanonut, mutta se oli kysynyt ihan itse mua niille koulun jälkeen. Sanoi että tarvitsee apua yhteiskuntaopinläksyissä.
Istahdin Jessen isolle vihreälle lattiatyynylle ja kumosin reppuni sisällön lattialle. Jos kerran jotain yhteiskuntaoppia tehtäisiin tänään ihan urakalla, niin miksei verryteltäisi saman tien matikan-, enkun-, ja bilsanläksyillä.
“Tuu nyt tänne sieltä vitun ääliö, mä en voi auttaa sua jos sä nukut” käskin Jesseä. Ahdistuneen urahduksen saattelemana se kampesi itsensä ylös sängystä ja rojahti lattialle. Jessen huone oli pieni ullakkohuone, jonne mahtui juuri ja juuri kolme ihmistä samalla kerralla. Suurimman osan huoneesta täytti rumpusetti, ja kun sinne oli ahdettu vielä syntikka ja 120-senttinen sänky, ei tilaa ollut paljoa jäljellä. Pöytää ei ollut, vain korkea, kapea lipasto, jonne Jesse tunki kaikki tilpehöörinsä ja piirustuksensa. Lipastoa oli kiva kopeloida, joka kerta sieltä löytyi jotakin, minkä olemassaolosta en ollut ikinä tiennytkään. Yläkerrassa oli Jessen huoneen lisäksi pikkuruinen wc, ja vaatehuone, jossa Jesse säilytti mittaamatonta kudearsenaaliaan. Vaikka tilat eivät olleet ruhtinaalliset koonsa puolesta, mä tykkäsin tosi paljon olla Jessellä. Sen huone oli eriskummallinen yhdistelmä vallattomuutta ja rauhallisuutta vaaleanruskeine seinineen ja riemunkirjavine tekstiileineen, se oli kuin olisi astunut johonkin toiseen maailmaan. Jessen maailmaan. Harva koulukavereista oli käynyt Jessellä, se sanoi ettei halunnut puolituttujen tahraavan sen huoneen taikaa. En ollut ihan varma, oliko se silloin sanonut sen vitsillä vai tosissaan, mutta jossain syvimmässä kolkassani lause oli liikuttanut mua. Se oli samalla sanonut, että koska mä olen osa Jessen elämää, mä kuulun tänne ihan samalla lailla kuin se vihreä tyyny, jonka päällä aina istuin. Joku olisi voinut pitää lausetta kummallisena, mutta mä tiesin paremmin. Se oli varmaan kauneinta mitä kukaan oli mulle koskaan sanonut, ja silloin mä tiesin että Jesse oikeesti välitti musta. Mä en vastannut sille, mutta se tajusi kyllä miten paljon lause mulle merkitsi.
“Sanoisikohan Savolainen mitään, jos piirtäisin sen yhteiskuntaopin työn?” Jesse mietiskeli laskiessaan yhtälöpareja.
“Suosittelen kirjottamaan sen. Sitä paitsi et sä siitä sen vähemmällä duunilla pääsis, ihan yhtä paljon sun pitäis tietää yritysmuodoista muutenkin. Millon sen pitikään olla valmis?” Katsoin Jesseä. Se selasi vihkoa, ja löysi sivun, jolla oli ohjeet ja deadlinet työlle.
“Perjantaina.” Se voihkaisi.
“Meillä on hyvin aikaa. Mä voin sanella sulle ja sä kirjotat. Kyllä sä voit sinne kuvia piirtää, sä saat plussaa niistä” rohkaisin. Jesse haroi sotkuista tukkaansa, ja katsoi muhun.
“Mitä sä oikee pupellat. Sulla on huomenna ja torstaina harkat, mullaki on torstaina pianotunti ja sunki pitäis tehä tää työ.”
“Mä oon tehny sen jo.” Mainitsin. Jesse ärähti mitään sanomatta kuin luolamies, ja syventyi taas yhtälöihinsä. Se oli ollut koko päivän vähän merkillinen, kuten aamulla uumoilin. Ehkä kaksi tehtävää oli tehnyt koko päivän aikana.
Olin kuullut sivusta kun yksi meidän luokkalainen Laura oli maininnut kavereilleen, että Jesse oli piirtänyt aamun kuviksentunneilla liekehtivän sydämen, vaikka aiheena oli ollut matkakohde. Jesse oli kuulemma tehnyt kuvaa viikonloppuna, ja sai Puustiselta luvan viimeistellä sen koulussa. Laura, joka oli ollut umpikusessa Jesseen koko yläasteen ajan, oli ihan varma, että Jesse oli vihdoin ymmärtänyt yhteyden heidän välillään, ja purki nyt tukahdutettua tunnetta luomalla rakkaudessa roihuavan sydämen. Tieto ihmetytti mua. Käsittääkseni Jesse ei juuri nyt haaveillut kenestäkään, kaikkein vähiten jostain Laurasta, kyllä se nyt mulle semmoiset asiat kertoi aina. Ihan uteliaisuuttani kävin yhdellä välitunnilla salaa kuviksenluokassa. Etsin laatikon, jossa luki “9. lk val. pitkä” ja avasin sen. Typerää, ettei se ollut lukossa, mutta enpähän valittanut. Puustinen, opettaja, ei kai koskaan laittanut laatikoita lukkoon keskellä päivää. Löysin kansion, jossa oli Jessen nimi, ja avasin sen. Päällimmäisenä oli jokin typerä tekniikkatyö, jossa oli kahdeksan jotain ötökkää erilaisilla kynillä piirrettyinä.
Nostin sen pois, ja hengitykseni katkesi.
Kuva ötökkätyön alla oli älyttömän kaunis, huolellinen A3-kokoinen piirustus. Jos Jesse tuolla kuvalla jotain tunteita pyrkikin ilmaisemaan, niin viimeinen niistä olisi ihastuminen. Kuvassa oli kyllä sydän, ja liekkejä, mutta itse tunsin sitä katsoessani tuskaa, epätoivoa, ikävää, ja kipua. Tausta oli tumman purppuranpunainen, reunoja kohti melkein musta. Keskellä kuvaa oli tummanpunainen sydän, joka oli sidottu piikkilankaan, ja se vuoti verta. Sydäntä ahdistelivat oranssiset, vihaiset liekit, ja jos kuvasta olisi kuulunut ääntä, korvani olisivat räjähtäneet tuskanhuudoista. Olin läimäyttänyt kansion kiinni, heittänyt sen laatikkoon ja juossut luokasta ulos.
“Mikset sä tee mitään? Mitä sulla oikein on mielessä?” Jesse ihmetteli. Mä olin tuijotellut ikkunasta ulos viimeiset kymmenen minuuttia tekemättä ensimmäistäkään infinitiivitehtävää.
“Mä vaan mietin syviä. Ootsä Jesse kusessa johonkuhun?” Kysyin suoraan. Jesse hätkähti kysymystä, ja katsoi muhun ällistyneenä.
“Kai mä nyt sulle ensimmäisenä olisin kertonut. Mistä sä tollasta päättelet? Ootko sit ite vai?” Jesse ei valehdellut. Muttei myöskään antanut vastauksia.
“En mä, mut kuulin vaan kun Laura sanoi tänään niille toisille muijille että sä olit aamulla piirtänyt jotain sydäntä. Mulla vaan mielenkiinto heräs.” Olisi tarpeetonta mainita Jesselle, että olin nähnytkin sen kuvan. Jesse pärskähti nauruun. Nauru oli jotenkin merkillistä, vaikkei Jesse näyttänytkään esittävän.
“Kyllähän mä kirjoitin äikässäkin aineen murhaajista ja skitsofreenikoista, mut en mä silti halua ketään tappaa. Sä oot vainoharhanen, Arttu. C’mon, joku Laura!” Jesse räkätti lattialla. Kun se sanoi sen tuolla lailla, asia muttuikin äkkiä typeräksi ja täysin mielettömäksi.
“No ei susta ikinä tiiä” kuittasin. Jesse heitti mua tyynyllä, ja käski keskittyä siihen perusmuotoon. Se kääntyi selälleen, ja venytteli haukotellen makeasti. Jessen vihreänruskea raitaneule nousi muutaman sentin, ja paljasti kaistaleen valkoista ihoa lantion seudulta. Voi hiton perkele, mikä mua vaivasi? En saanut silmiäni irti Jessen alavatsasta, vaikka yritin pakottaa katseeni muualle. Vitun Jesse, tee nyt jotain! Juuri kun tajusin että hengitykseni oli hyvää vauhtia kiihtymässä läähätykseksi, Jesse pelasti päiväni ja nousi istumaan. Se ei ollut onnekseni huomannut mun tukalia viittä sekuntiani, vaan otti kynän käteen ja vihon syliin, ja katsoi mua odottavan näköisesti.
“No? Mitä pitää tehdä?” Pakotin silmäni irti Jessen vaaleanruskeasta spanielinilmeestä, ja aloin ladella sille muistiinpanoja omasta vihostani. Verkkokalvojani kärvensi edelleen valkoisten farkkujen yläreuna ja kermanvärinen iho sen yläpuolella.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
AN: Toinen luku on vähän eri matskua kuin ykkösluku, ja niille, jotka pitivät erityisesti ensimmäisen luvun selkokielisyydestä ja helppolukuisuudesta, tämä voi vaatia vähän ajattelua. Henkilökohtaisesti, mitä pidemmälle kakkoslukua kirjoitin, sitä paremmin ymmärsin luovani ihanaa, herkkää, rakastettavaa poikaa, ja Jessen ensimmäisestä omasta luvusta tuli parempi kuin olisin uskonut. Luvassa alkoholia, tarkoitukseni ei ole yllyttää ketään käyttämään.
Arte: Kiitos! Kuten äsken notesissa mainitsin, tämä on vähän eri tavaraa kuin Artun arkipäiväiset mielenliikkeet, mutta toivottavasti jaksat lukea! Olen samaa mieltä nimestä, mutta aikanaan tämä oli Vuotiksessa samalla nimellä, joten en voinut pistää omaa lastani nimenvaihtoon (vaikka sitä harkitsinkin). Kerrohan mielipiteesi myös Jessen ajatuksista! <3
Resonanssi: Kiva kun luit! Joo, en mä niitä kaikkia tänne kerralla pistä, sitä mukaa kun ihmiset niitä janoaa. Kiinnitän huomiota kappalejakoihin kakkosluvussa. Palataan!<3
Luku 2. - Antautuminen -
Arttu oli lähtenyt, ja mä makasin sängyllä tuijottaen tuoreita yhteiskuntaopin muistiinpanoja, mitään ajattelematta. Kotona ei ollut ketään muuta, joten sain nauttia hiljaisuudesta. Yleensä kun äidin kälinältä ei päässyt minnekään pakoon, talokin oli perkele niin pieni. Äidillä oli onneksi tänään neljän päivä, ja me päästiin Artun kanssa maanantaisin jo yhdeltä. Katsoin kelloa, kymmenen yli kolme. Oih, autuutta.
Isäkin oli vielä töissä, vaikka ei sitä olisi huomannut edes samassa huoneessa. Hiljainen kaveri. Se oli töissä paikallislehdessä valokuvaajana, ja minne se ikinä menikin, sillä oli meidän tuhansien eurojen järjestelmäkamera mukanaan. Se teki työkseen sitä, millä se voitti rahaa kaikenmaailman kilpailuissa. Mielentilasta riippuen äiti sanoi aina isän joko elättävän meidät tuolla hienolla ja taiteellisella ammatillaan, tai itsensä elättävän isän sillä aikaa kun isä räpsi joutavuuksia. Tiedä sitten mikä on totta, vaikka äiti itse kyllä taisi tienata pitopalvelullaan kohtuullisesti.
Ei, oikeasti ei kiinnostanut pätkän vertaa, kunhan vain raha virtasi. Joojoo, olin pinnallisuuden perikuva.
Vaikka Arttu kyllä väitti muuta. En jaksanut käsittää, miten me oltiin vieläkin parhaita kavereita. Se oli ainoa ala-asteen kaveri jolle enää nykyään edes puhuin, ja jumalauta, me oltiin oltu samassa päiväkodissakin! Tunsin Artun vanhemmat melkein yhtä hyvin kuin omani, ja jos sillä olisi ollut kultakala, se varmaan tulisi aina kerjäämään rapsutuksia.
Mutta niin se oli aina ollut, enkä osannut edes kuvitella pienintäkään mahdollisuutta, ettei se enää joskus olisikaan niin.
Käännyin sängyllä selälleni ja heivasin vihon pääni alta lattialle. Paitani nousi taas muutaman sentin ylös, ja paljasti alavatsan. Iholla kihelmöi vieläkin Artun hätääntynyt, paniikkinen himoava katse.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------
“..Se oli ensimmäinen tapa, mutta yleensä tää toinen tapa on teidän ikäisille vähän helpompi. Yksinkertaisesti vain vaihdetaan termien paikkaa, jolloin x-luvut on yhtälön toisella, ja nämä pelkät luvut toisella puolella, ja yhtälön ratkaiseminen vasta kunnolla alkaa. Vaikea osa on muistaa etumerkit, jotka vaihtuvat…”
Ja blaa blaa blaa blaa. Ketä jaksoi kiinnostaa? Silmäluomeni lupsahtelivat, enkä jaksanut keskittyä matikanopettajan hepreankielisiin lauseisiin. Asetuin pulpetille makaamaan ristien käsivarteni pääni alle, ja suljin silmäni suosiolla.
Ei kestänyt kauaakaan, kun muutenkin hälisevää, surisevaa untani jo häirittiin. Joku tökki minua olkavarteen, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Avasin silmäni urahtaen, ja sydämeni pomppasi kurkkuun kun näin Artun makaavan millin päässä itsestäni ja tökkivän minua sormella. Se katsoi suurilla vihreänruskeilla silmillään muhun. Vähän saman värisillä kuin omani. Artulla tosin oli vielä enemmän vihreää. Sammaleenvihreää.
“Eikö yhtälöt innosta? Eilenki teit niitä niin antaumuksella!” Arttu kiusoitteli, tökkimistä lopettamatta. Tajusin äkkiä, ettei Artun tökkiminen haitannut minua enää yhtään, ja että sen lämpö hehkui muhun kuin lämpöpatteri.
Mitä Arttu olikaan sanonut? Jotakin yhtälöistä ja antaumuksesta. Antaumuksesta? Antautumisesta? Niin kuin siinä jenkkileffassa ne teki sitä huulipunamainosta. ‘Antaudutko tunteillesi?’ Tunteille? Olisiko Arttu vihdoin tajunnut sen tunteen, kun se puhui antautumisesta? Vai miettikö sekin sitä huulipunamainosta? Huulipuna. Huulet. Artun huulet. Artun kauniit, pehmoisen näköiset huulet..
“Jesse?!”
Mitäh? Voi nyt vittu, taisin nyt antautua haluille vähän liiaksikin. Typerä, typerä, typerä idiootti. Oliko Arttu huomannut? Se katsoi mua kuin sekopäätä.
“Täh? Sori, huomio herpaantu. Ei oo keskittyminen ihan kympissä tähän aikaan aamusta. Mitä sä sanoit?” Yritin olla kepeä ja jokapäiväinen. Tai asiahan oli sitä. Ei siis kepeä, vaan jokapäiväinen. Ei paska.
“Kysyin vaan, että mihin katosi yhtälöinto. Väsyttääkö?” Arttu virnisti. Teki mieli huokaista pallea pihalle ja nauraa riemusta. Arttu ei ollut huomannut.
“Arvaa vaan miten paljon. Tein eilen sitä kirottua työtä kahteen. Ei sais nuorella, kasvavalla miehellä niin lyhyeksi jäädä yöunet.”
“Nuorella ja kasvavalla. Eipäs nyt Jesse ylpistytä.”
“Nuorta et voi kieltää, kun sä oot vanhempi. Mut joo, tuskin mä tästä enää mihinkään kasvankaan, aikuisruumishan tässä on jo käsillä. Ainakin tietyistä paikoista, eiks niin?” Virnuilin ja iskin silmää. Ruumiinosaläppä oli erittäin kuivaa ja siihen tuli turvautua vain erittäin vakavassa hätätilanteessa, joten samassa toivoinkin, etten olisi turvautunut juuri siihen, - vaikka sen teinkin melko pienimuotoisesti verrattuna hirveimpiin kuultuihin letkautuksiin - sillä Arttu tajuaisi. Eikö tajuaisikin?
Arttu naurahti. Eikö se nyt vittu muka tajunnut?! Mikä sen oivallyskyvyssä oli tänään vikana?
“Eipäs nyt Jesse ylpistytä.” Arttu toisti, ja päätään pudistellen syventyi matikkaan.
Pitäisikö tässä kiittää jotain korkeampaa voimaa vai huolestua Artun hoksottimista? Eikö tämä nyt ollut ilmeistä kuin päivänpaiste? Selvää pässinlihaa? Halusin Arttua niin paljon, että teki mieli purra pulpettia ja katkaista hampaat. Halusin parasta ystävääni niin paljon, että pelkkä vilkaisu noihin täydellisiin, virheettömiin, elämäniloisiin kasvoihin sai minut unohtamaan hengittämisen merkityksen, sai minut harhailemaan ajatuksissani helvetti soikoon huulipunamainoksiin, olisi saanut minut vaikka hyppäämään pää edellä maailman reunalta alas! Ja tuo sokea paskiainen ei suvainnut tajuta sitä.
Niinpä. Miten se nyt voi olla mahdollista, että kaksi kersaiästä asti toisensa täydellisesti tunteneet pojat ovat viisitoistavuotiaina siinä tilanteessa, että he himoitsivat toisiaan kuin kiellettyä hedelmää? Ja miten voi vielä kaiken lisäksi käydä niin, että toinen näistä pojista ei tajua toisen, eikä edes omaa himoaan, ja toinen tajuaa molemmat? Mikä kirottu psykologian ja ihmismielen sääntökirjan poikkeusrivistön huomiopykälä salli tällaisen tilanteen?
Ei mulla siinä sikäli mitään. Elin elämäni onnellisinta aikaa. Rakastin olla Artun lähellä, enkä oikeastaan ikinä mitään muuta tehnytkään. Tai ollut kenenkään muun lähellä. Se vain, että.. olisin halunnut olla vielä lähempänä. Lähimpänä. Ja niin olisi Arttukin. No c’mon, kato nyt noita sen suuria, vauhkoja silmiä, niistä näkee senkin minkä värisiä Skittlesejä sen tekee mieli! Ja mä en muka pystyisi lukemaan niistä sitä tappavaa ymmärtämättömyyden usvaa kun se ei käsitä mitään. En muka pystyisi samalla lukemaan sitä, että se mitään, jota Arttu ei käsittänyt, oli puhdasta himoa mua kohtaan.
Olin tajunnut sen jo muutama viikko sitten. Olin ensimmäisinä päivänä ollut kai ihan yhtä lost kuin Arttukin nyt. Olin ihmetellyt, miksi Arttu oli ruvennut katsomaan muhun erilailla. Ei mitenkään inhoavasti tai mitenkään muutenkaan negatiivisella tavalla, vaan mielenkiintoisella tavalla erilailla. Arttu ei puhunut erilailla, ei käyttäytynyt eikä elehtinyt erilailla. Se vain katsoi erilailla.
Meni pari päivää, ja huomasin itsekin katsovani Arttua erilailla. Ensin ihmettelin, että mitäs helvettiä tämä nyt meinaa, oltiin oltu elinikä kavereita, ja nyt alettiin katsoa toisiamme erilailla. Ihmettelin, että mitä se Arttu nyt oikein miettii. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan annoin tilanteen rauhassa kyteä. Päätin katsoa, kehittyykö tilanne.
Ja voi veljet mihin tilanne johtikaan! Artun silmät loistivat päivä päivältä kirkkaammin, himosivat tunti tunnilta villimmin, ja kärsivät epätietoisuudessa viikko viikolta sietämättömämmin. Omien tunteideni oletin kasvavan Artun tunteiden kanssa rinta rinnan, joka päivä saman verran. Omani vain kasvoivat sisäisesti, tai sitten Arttu oli oikeasti niin puusilmä, ettei kyennyt oivaltamaan paljonko on yksi plus yksi.
Huolimatta raastavasta kiihkosta ja halusta Arttua kohtaan, samaan aikaan oli kasvanut mittaamaton pelko siitä, että Arttu joskus, ikinä saisi tietää tunteistani. En tiennyt tarkkaan miksi. Tai tiesin, mutta se ei käynyt järkeen. Eihän Arttu nyt voisi mua noin vain jättää, feidata, hylätä vain sen takia, että mä halusin sitä? Siksi, että välitin siitä enemmän ku kenestäkään, enkä piitannut enää muiden seurasta? Mehän oltiin ystäviä, entäs sitten vaikka olisinkin niin homo ettei homompaa? Kyllä Arttu nyt sen ymmärtäisi. Ja kun vielä ymmärtäisi omatkin tunteensa, niin olisin maailman onnellisin poika maailman täydellisin poika vierelläni.
Senkuin homottelisivat.
Homo. Lyäsh, sana maistui edelleen vieraalta suussani, vaikka olin pyöritellyt sitä vaikka kuinka kauan. Ei pahalta, mutta.. vieraalta.
Niinpä, olin oravanpyörässä. Suurin, hartain, ja ainoa mitään oikeasti merkitsevä toiveeni oli, että Arttu ymmärtäisi kaiken kuin kirjaan kirjoitettuna, ja antautuisi tunteilleen, kuten minä olin jo tehnyt. Samalla kuitenkin pahin ja hirvittävin pelkoni oli, että Arttu joskus saisi selville mitä tunsin sitä kohtaan, ja seurauksena tästä jättäisi minut yksin saastaiseen homouteeni, eikä suostuisi myöntämään tosiasioita.
Katselin Arttua kun se teki matikkaa, ja mietin varmaan miljoonatta kertaa, mitä kävisi jos kertoisin. Mietin, miten Arttu reagoisi. Tyhjää, Arttu saattoi tappaa mut tai muuttaa Kiinaan, tai mitä tahansa siltä väliltä. Mietin, mitä Arttu sanoisi. Tyhjää, Arttu oli sanallisesti niin ennalta arvaamaton. Luovutin vaikeilla osa-alueilla, ja siirryin siihen, minkä miettimisessä olin paras. Mietin Artun huulia. Voi luoja, mitkä huulet olivatkaan. Mietin, miten suutelisin noita täydellisiä huulia, ja miten ne suutelisivat takaisin. Miten Artun huulet avaisivat minulle ovia tunnetiloihin, joista en ollut koskaan edes kuullut. Mietin Artun silmiä. Mietin, miten Arttu katselisi minua, sen silmät loistaisivat kirkkaasta himosta ja hallitsemattomista tunteista ja mielihaluista. Mietin, miten Artun kasvot vääntyisivät nautinnolliseen huudonpidätykseen, kun tekisin hänelle asioita, joita kukaan ei ollut koskaan Artulle tehnyt.
Hyrr, ehkei ollutkaan hyvä idea miettiä semmoisia, sillä oloni alkoi siinä matikanluokan etupulpetissa tuntua epämiellyttävän tukalalta. Sitä paitsi Arttu katsoi mua taas vähän varautuneesti. Turvaudun tällä kertaa pokerinaamaan, ja kysyvään ilmeeseen.
“Mitä?” Olin toivoton. En ikinä koskaan pystyisi tällä menolla selvittämään asiaa.
“Mikä ihme sua riivaa tänään, Jesse? Sä kyyläät mua koko ajan” Arttu kuulosti huvittuneelta.
“Ei tässä mitään, lukittaa vaan,” vastasin.
“Nähtävästi. Sul on pääs vikaa”
“Ite oot kusipää”
“Ite oot vaan kusessa muhun.”
Meinasin pudota penkiltä. Perkeleen Arttu, etkö voisi edes hetkeksi joskus hellittää tuota typerän sananvalinnan pakkomiellettä? Keräsin itseni.
“Mitäs sitte vaikka olisinki? Sähän vaan tykkäisit.” Pelasinko liian kovilla panoksilla?
“Ja taas sä rupeet ylpistyy. Sä oot sit kans niin toivoton, Jesse.”
Olin niin toivoton..
----------------------------------------------------------------------------------
Viikko meni samoissa kuvioissa perjantaihin asti. Ei mitään järisyttävää tapahtunut, mutta en selvästikään pystynyt pitämään tunteitani täysin salassa, sillä Arttu esitti joka päivä useampaan kertaan kysymyksen ‘mikä sua vaivaa’. Viikko sitten samaan aikaan olin menossa tapaamaan serkkuani Amberia, joka oli ehdottomasti paras ystäväni heti Artun jälkeen. Serkkuni isä oli englantilainen, ja Amber oli Suomessa vain reilu kuusi kuukautta joka vuosi, joten näin häntä aina kun mahdollista. Amber oli ikäiseni tummatukkainen ihana tyttö, hyvin paljon itseni kaltainen; toisinaan hiukan liiankin tarkkanäköinen ja varma. Me olimme tehneet sitä samaa kuin aina tavatessamme; kaljoiteltu, kuunneltu ja soitettu musiikkia, katsottu elokuvia ja vain pyöritty kaupungilla, ja lauantai-iltana keskusteltu henkevyyksistä.
Amberin kanssa viettämäni lauantait olivat mielenkiintoinen rutiini, ei tahallinen, mutta jotenkin me siihen aina päädyttiin. Keskellä yötä villin päivän jälkeen me alettiin pohdiskella syvällisyyksiä. Tänä viikonloppuna pääaihe oli ollut Arttu. Amber oli alkanut kysellä siitä vitun sydämestä jonka piirsin siellä. Amber halusi tietää kaiken, kuten tavallista. Tottakai se tunsi Artun, nehän oli nähnyt vaikka kuinka monesti ja olin kertonut Amberille kaiken parhaasta ystävästäni. Siihen asti kaiken paitsi villin ihastumiseni häneen.
Amber oli laittanut minut lupaamaan. Puhuisin Artun kanssa ennen kuin näkisin serkkutyttöni taas.
Vitun Amber.
Perjantai. Tämän viikonlopun viettäisin kotona, varmaan läksyjä tehden, oli jäänyt vähän rästiin. Mutta perjantai-ilta. Ne oli aika usein varattu vapaaseen, huolettomaan viisitoistavuotiaan jätkän ajanviettoon. Ylös, ulos, ja kaupunkiin reput kilisten. Toisinaan se oli helmikuussa vähän huono idea, pakkasta kun oli usein ilta yhdentoista aikaan enemmän kuin kymmenen astetta, mutta eihän nyt pieni lumentulo ja hillitty miinusastelukema mitään haitannut. Pitkät kalsarit ja tumput niskaan ni kyllä pärjättiin. Ja viinahan se lämmittää.
“Jesse hei, montaks sul on?” Arttu laskeskeli juomisten määrää.
“Kaks sikspäkkii lonkeroa. Kai sä toit jotain vahvempaa litkua?” kysyin, ja otin Artun repun tutkiakseni sen sisältöä.
“Herra on hyvä ja lepuuttaa silmää vaan,” Arttu sanoi ja korkkasi ensimmäisen lonkeroistani. ‘Jaetaan viinat’. Joskus se sopimus oli perseestä, silloin kun olin vaivalla hankkinut vähän keskikaljaa, ja joutunut niistä puolet antamaan Artulle. Mutta pidin sopimuksesta hymyillen kiinni, totta kai viinatonta kaveria autettiin. Ja kun sopimuksesta piti kiinni, tuli palkituksi näillä illoilla, kun sai korvaamatonta kultajuomaa tylsän oluen sijaan. Ja kaikki vain siksi, että Arttu sattui olemaan olemassa, ja mun paras ystävä.
“Arttu, sä olet tuonut mut taivaaseen. Joko aloitetaan, vai odotetaanko viel Läävää?”
Läävää sai aina odottaa. Paikalla oli jo Jore, Pöde ja Krisu mun ja Artun lisäks, ja alustava porukka yleensä kasvoi aina parilla kimmalla jotka joku soitti seuraksi. Mutta sanattomasti sovittu diili oli, että ilman kaikkia kutsuvieraita juhlia ei aloitettu.
“Odotetaan Läävää, Arttu ei kaada tippaakaan siitä lonkerosta ennen ku se on täällä,” Pöde varoitti rastojensa takaa.
“Joo, kyl se koht saapuu. Kauan siit Arttu on ku viimeks olit juomas?” Krisu kysyi.
“Viime kerta oli ennen jouluu. Ihan hyvää tekee näin vaihteeksi taas.” Arttu kohotti tölkkiään, josta ei ollut vielä hörpännyt.
“Tätähän voisi jo kutsua melkein absolutismin rajaksi,” Jore pohti.
Oli siinäki nporukka. Minä ja Arttu, joukon neidit, toisin sanoen ulkonäöstään piittaavat, Pöde ruutupöksyineen ja rastahiuksineen, Krisu ja sen ainaiset säbäverkkarit sekä Jore ja sen viisaat kommentit kaikkien naisten kuolaamien vaaleiden kiharoiden heilautuksen saattelemana. Vielä kun Läävä mustan hevilettinsä kanssa saapuisi paikalle, niin jengi olisi koossa. Jengi, ou gaad mitä teinejä mekin oltiin. No, niitähän me oltiin, mutta kukaan ei ikinä käyttänyt sitä sanaa. Erinäinen porukka, tosiaan. Harva uskoi silmiään kun näki meidät ekaa kertaa kuudestaan jossain. Luulisi että me jotenkin oltiin vertaistuen puutteessa, tai oltaisiin kaivattu vähän enemmän omanlaista seuraa. Pödekin kasvissyöntinsä ja mielenosoitustensa kanssa, eikä meistä kukaan kuunnellut heviä niin kuin Läävä, tai koskaan pelannut mitään niin vannoutuneesti kuin Krisu salibandya. Välillä sitä itsekin ihmetteli, että miten tässä oikein ollaan.
“Arttu, Arttu, Arttu, hidasta nyt vähän, saatanan doku!” nauroin, kun Arttu otti vastaan yllytyksen maailman pisimmästä viinahuikasta. Nousin, ja pyrkimykseni oli mennä riuhtaisemaan Artulta pullo kädestä ja näyttää miten maailman pisimmät huikat suoritetaan. Matkalla kuitenkin horjahdin vähän ja menin suosiolla istumaan lähimpään penkkiin.
“Hähhäh, paraskin puhumaan, Jesse” Arttu sanoi, ja käveli luokseni tarjoten hörppyä suosiolla. Otin tarjouksen vastaan ja pian tunsin taas miten alkoholi poltteli ruokatorvessa. Tai jossain se poltteli. Annoin pullon takaisin; tarkoitukseni ei ollut vetää olkia. Olin laatinut loistavan suunnitelman. Tänään antaisin Artulle ensimmäisen shotin palavaa himoani. Eli käytännössä sanoisin ‘Arttu, minä..’, ja jänistäisin. Mutta johonkin oli pyrittävä, en voinut pettää Amberia.
Arttu istui viereeni, olimme vähän syrjässä muista neljästä.
“Jesse kuules,” se aloitti.
“Mm-mh?” vastasin nerokkaasti.
“Sä oot ollu tän koko viikon ihan friikki, ja mä luulin että olisit normalisoitunut edes kaljaillasta jätkien kanssa. Nyt ei auta enää minkäänlaiset selittelyt, mä haluan kuulla syyn tälle järjenvastaiselle toiminnalle.”
“Sä oot kännissä,” sanoin värittömästi Arttuun katsomatta. Reiteni ja jotkin kylkilihakseni olivat alkaneet täristä jännityksestä. Nytkö sitä vietiin?
“Vitut olen, ite oot,” Arttu kuittasi. Totta, eihän tässä missään kännissä vielä oltu, mutta takaraivossa surisi jo mukavasti. Se antoi Artulle uhkarohkean ja estottoman persoonan, ja oli päiviä, kun sitä oli mukava ja raikastava seurata. Tänään ei ollut sellainen päivä.
“Ei me täs mitään voida keskustella, jätkät kuulee,” puolustelin.
“Eihän kuule kun mennään kauemmas.”
“Ne tulee perässä.”
“Pistetään ne liekaan.”
“Mitä vittua sä selität?” Katsoin Arttua suoraan silmiin.
“Katso ja kunnioita mun nerokkuutta.” Arttu kaivoi repustaan avaamattoman viinan, ja meni parin penkin päähän Joren ja muiden luo.
“Kundit hei, vartioikaa meiän reppuja hetki, me käydään Jessen kanssa pienellä lämmittelylenkillä. Saatte avaa tän mun vikan, mut älkää juoko kokonaan.”
Arttu tuli takaisin kun muut alkoivat tapella Artun pullosta.
“Tuu nyt ni mennään,” Arttu hymyili ja tarjosi käden nostaakseen mut ylös penkistä. Tartuin siihen, pakottaen itseni unohtamaan, mitä parin minuutin päässä saattaisi tapahtua.
“Pirun kaunis yö.” Katselin taivaalle. Me pysähdyttiin yhden kukkulan päälle, josta me nähtiin heti, jos joku kundeista keksis lähteä meidän perään, mutta alhaalta ei mitenkään voinut nähdä pimeälle kummulle puiden väliin. Oli siinäkin paikka puiselle kukkulalle, keskellä kaupunkia. Katuvalojen yläpuolelta näki tähdet hyvin. Kellokin oli jo varmaan aika paljon.
“Niin on.” Arttu sanoi katse mussa. Aikoiko se nyt oikeasti riistää musta jotain tunnustuksia? Mä en kyllä auttaisi sitä yhtään.
“Miten on?” se kysyi.
“Mikä?” kysyin takaisin.
“Mikä sulla on ollut koko viime viikon?”
Huokaisin. Kai tässä nyt jotain vastauksia piti antaa, olin ilmeisesti onnistunut surkeasti kätkemään harhailevat tuntemukseni ja ajatukseni.
“Mä olin viime viikonloppuna Amberilla.” Huomasin, että kylmän alkoi huomata paremmin ilman huutavaa kaveriporukkaa ja valoja. Arttu ei hoputtanut. Se vaan seisoi mun vieressä ja katsoi. Katsoi taas se sama kiiltävä ilme silmissään. Hurr, ei saanut katsoa takaisin.
“Me juteltiin, niin kuin aina kun me tavataan. Juteltiin kaikkea syvällistä, ja viime lauantaina mä satuin kertomaan sille jotain, mistä en oo kellekään kertonut aikaisemmin. Yhdestä tosi tärkeästä jutusta. Ei se oo mikään paha juttu, tai ei musta ainakaan, mut vähän kumma silti.” Ihan säikähdin sanatulvaani. Mikä kirottu voima ajoi mut suoltamaan kuin lähde, ilman kunnon käskyä tai edes halua siihen? Arttu vaan katsoi mua, sen silmät villiintyi koko ajan. Se katsahti tärisevää kroppaani.
“Onks sul kylmä?” se kysyi.
“No vittu eiks sul muka oo, tääl on arktinen ilma.” Suljin silmäni ja vasta kunnolla tajusin, miten kylmä mulla oikeesti olikaan. Tungin käteni farkkujen taskuihin, josko sormet vähän lämpenisivät. Äkkiä Arttu liikahti lähemmäs, ja järkytyin niin paljon että lakkasin hytisemästä. Arttu tuli ihan mun viereen, oli varmaan sentin päässä, ja kiersi suoraan mun eteen.
En välittänyt enää, miten paljastavaa käytökseni oli, en vain voinut sille mitään.
Tunsin käden olallani. Lämpimän, varman käden.
Sitten toisen toisella olallani. Kehoni hylkäsi kaikki biologian luennot siitä, miten keuhkot hengittävät automaattisesti. Arttu tuli koko ajan lähemmäs. Kylmäkin alkoi kaikota, Artusta hehkui lämpö.
Arttu huokaisi hyvin hiljaa. Se oli enemmän henkäys. Tunsin sen kasvoillani, ja lämpö pyyhki poskiani.
Arttu siirsi toista kättään alemmas. Ruumiini alkoi taas tärisemään, ei kylmästä, vaan jännityksestä. Käsi liukui aina vain alemmas selkääni pitkin, kunnes pysähtyi tarkasti ohuen takkini reunan alapuolelle. Toinen käsi alkoi liukumaan niskaani, ja yhtäkkiä nopea liike kiskaisi minut aivan kiinni Arttuun, ja varmasti elämäni parhaaseen suudelmaan.
Sekosin. Menetin järkeni. En ollut ikinä kokenut enkä tuntenut mitään vastaavaa.
Avasin suuni Artun kostealle, kokeilevalle kielelle, ja tartuin Artun kasvoihin molemmin käsin.
Tässä se oli. Parempana kuin olisin koskaan uskonut tai pystynyt kuvittelemaan. Arttu, siinä, mun edessä, mussa kiinni ja täysin mun omana. Mun oma, rakas, kaunis Arttuni helvetin taitavasti suudellen. Silitin Artun hiuksia ja kasvoja, kosketin sen kaulaa ja niskaa niin kuin olin aina halunnut koskettaa. Tästä hetkestä olin nähnyt unta. Tästä hetkestä olin unelmoinut niin monta viikkoa. Tästä hetkestä olisin ollut valmis antamaan oikean peukaloni, ja nyt sainkin sen Artun omasta tahdosta, romanttisena, kauniina hetkenä, joka käsitti sillä hetkellä koko maailmani.
Joka loppui äkkiä kuin seinään. Arttu henkäisi irrottautuen minusta, ja astui monta askelta taaksepäin. Se katsoi muhun säikähtäneenä. Mä seisoin nerokkaasti kädet koholla kuin pitelisin Artun kasvoja vieläkin. Silmäni olivat täynnä kysymyksiä.
Mitä tää nyt meinas? Miksi Arttu näin teki? Eikö se pitänytkään suudelmasta? Oliko se vain jokin vitsi? Miksi Arttu oli säikähtänyt?
Vastauksia en saanut. Arttu juoksi alas kukkulalta, ja pikaisen repunhakulenkin jälkeen kiisi puiston poikki kotiin päin.
Mä jäin kukkulalle, ja kello oli puoli neljä kun äiti soitti ensimmäisen kerran.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
-
Tämähän oli ihan mielenkiintoinen! Vaikuttaa aika perusteinislashiltä, mutta ainapa ne on yhtä mukavia, joten en syyllistä (: Kieli oli välillä minun korvaani vähän.. omituista, mutta kuitenkin toimi sitten kokonaisuutena ihan hyvin. Hahmoihin rakastuin, tottakai, voisin itsekin ottaa tuollaisen huoneen nurkkaa pölyttämään :'D
Mutta tosiaan, tähän aikaan rankan viikon jälkeen minusta ei saa enempiä mehuja puristettua, pahoittelen.
Pidin siis kyllä ja luen mielelläni jatkoa, jos se sinulla valmiina kaiken lisäksi on! : )
-
Natte: Totta puhut, tämä on pelkkää perusteinislashia. Novellin kielestä pyrin tekemään mahdollisimman hyvän kopion kotipaikkakuntani nuorison käyttämästä kielestä, karsien kuitenkin liiat kirosanat pois; toisin sanoen en yhtään ihmettele että se voi jonkun korvissa kuulostaa kummalta =DD Positiivinen kommentti on aina positiivinen kommentti, vaikkei se olisikaan hirveän "mehukas" =D Kiitos että luit, toivottavasti jaksat lukea novellin loppuun asti! <3
-
Tämä oli kiva pätkä, kivaa rentoa tekstiä, johon ei kauheasti tarvinnut keskittyä ja saattoi vain rentoutua. Ihan mielenkiintoisilta vaikuttavat hahmot, natten sanoin aika perusteinislashiltä vaikuttavaa kamaa. Sopivasti, kaipailenkin juuri jotain tällaista luettavaksi. Jessen huone vaikuttaa kivalta ja tykästyin pojan piirustustaitoihin, samaten myös Artun kieli-intouteen.
Novellin nimi on aika tylsä, mutta nimien keksiminen on kyllä vaikeaa. Tykkäsin puhekielisyydestä, se sopi tähän. Kivan teinimäistä hommailua.
-
kyllä haluisin loppuja lukuja, muttei paljon kerralla, koska muuten en jaksa lukea
tää on hyvä, mut kappalejaot vois olla selvemmät
-
Kiinnostava ja vahva juoni ja sympaattiset henkilöt. Toivottavasti jatkat pian, odotan mielenkiinnolla!
-
Todellakin jatkoa. Tämä on äärimmäisen hyvä. Kerronta kulkee ihanan vaivattomasti, eikä ole sellainen perus slash, vaan omanlaisensa hyvällä tavalla. Olet onnistunut välttämään kliseisyyden tunnun tekstistäsi ;D.
En koe että yksikään luku olisi ollut vaikea luettava tai vaikea selkoinen. Ei ole oikeasti minkään laista negatiivista(siis sellaista rakentavaa tai huomautusta jostain outoudesta) sanottavaa tällä haavaa.
-
Joo, okei nyt ihmiset.
Miks kukaan ei oo kertonu mulle että kolmosluku ei tullu tänne kokonaan? Eikö tosta tajua että se on katki?
Aaah, voi kun ihanaa =D
A/N: Kun julkaisin kolmosluvun Vuotiksessa, pahoittelin Notesin yhteydessä sitä, että kolmosluku on friikki, ja lupasin ettei ne muutu sellaisiksi. Näin jälkeenpäin luen kolmoslukua kaikkein eniten, se on varmaan paras luku näistä kaikista kuudesta ja risoista. Tämä on se vaihe, kun Artun ja Jessen persoonien pitäisi ruveta kunnolla erottumaan toisistaan, kumpikin omalla tavallaan vastustamattomana. Ja vaikka ette sitä huomaisikaan, niin mun on pakko sanoa, että totta; Arttu ja Jessehän ovat siis täysin immuuneja laskuhumalalle ja krapulalle. No, ei se ole niin justiinsa. Kiitos Vertille, joka ennenkuulumattoman huonosti betasi kolmosluvun kaksi ekaa sivua. <3
Joo, ja nyt tää on siis kokonainenkin.. *nolo*. Fin ei ilmeisesti ime tota tekstiä yhteen viestiin samalla lailla kuin Vuotis.., no tästä lähin laitan luvut omissa viesteissään.
Elfmaiden: Kiitos palautteesta! Jatkanhan toki, ja jatkan loppuun asti hyvällä tahdilla jos ihmiset niin haluavat. Kiva että tykkäät, ja toivottavasti jaat mielipiteesi myös kolmosluvun jälkeen! <3
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Luku.3 -Halu-
Niinpä niin, kuinka voikaan elämä kääntyä yhdessä pirullisessa illassa täysin päälaelleen. Yks pienen pieni itsehillinnänkadottamismomentti, ja kaikki on ylösalaisin. Perkele.
Onneksi oli sentään viikonloppu. Pari päivää aikaa. Täytyi soittaa Jesselle. Mä en ollut mikään luuseri joka luistaa puhumistilanteista, vaikka eilen sieltä kukkulalta juoksinkin alas. No vittu, mä säikähdin! Vähemmästäki saa laakin.
Jesse ei ollut lähtenyt perään. Olikohan se lähtenyt ollenkaan kotiin? No ei se nyt mikään tyhmä jätkä ollut. Eikä muut sitä sinne ois jättäny. Kai.
Mä en tajunnut, mikä muhun oli mennyt. Yhtäkkiä vaan Jesse oli tuntunut niin rakastettavalta, kauniilta ja vastustamattomalta. Varmasti sillä viinalla oli ollut jotain tekemistä sen kanssa. En ollut ajatellut, että siinä olisi jotakin outoa tai väärää, ihan varmasti se viina esti sen. Olin vain nähnyt edessäni kauniin olennon, josta ei voinut pitää käsiään irti.
Mutta mitä väliä sillä on, miten kaunis Jesse oli?! Koko hetki ei muuta ollutkaan kuin outoa ja väärää. Niin outoa, että huippufyysikot pyörtyisivät, jos tietäisivät. Niin väärää, että joskus miljoona vuotta sitten kruununprinsessan ja tallipojan romanssikin oli oikeampaa.
Enkä mä edes tykännyt Jessestä sillä lailla, sehän oli mun paras ystävä! Ei ystävät yhtäkkiä vaan lankea toistensa syliin.
Ja miksi Jesse oli käyttäytynyt niin? Suudellut ja halannut takaisin, ihankuin se olisi halunnut sitä. Ja sitten kun mä tajusin mitä olin tekemässä, sain vuosisadan sydärin ja karkasin. Se oli jäänytkin siihen niin tyrmistyneenä, että voisin vannoa sen oikeasti halunneen ja kaivanneen sitä. Luullen, että niin oikeasti tapahtui. Vaikkei tapahtunut. Ei ollut voinut.
Se kaikki oli mun rajatulle ymmärrykselleni liikaa. Viikon mittainen kummallisuus, tuijotus, hassut kommentit ja epäselvät eleet, se vitun sydänmaalaus kuvisluokassa, auringonlaskut matikanvihossa, salamyhkäinen avautuminen Amberille, ja vielä intohimoinen suudelma kaiken huipuksi. Ja mistään en tajunnut mitään. Mistä kaikki johtui, miten ne liittyivät toisiinsa, mistä ne olivat saaneet alkunsa ja mitä ne ylipäätään olivat.
Katsoin kelloon. Seitsemän aamulla. Olinko mä istunut siinä sängyllä niin kauan? Ei se paljoa yli puolenyön silloin ollut kun mä puistosta kotiin lähdin. En ollut nukkunut sekuntiakaan. Tuskin Jessekään.
Valitsin puhelimeni pikavalinnoista ensimmäisen, ja painoin vihreää luuria. Kissa piti nyt nostaa pöydälle, muuten tapahtuis kauheita. Mä sekoaisin, Jesse sekoais, ja meidän ystävyys kariutuis. Se oli mun paras ystävä, enkä tosiaankaan halunnut menettää sitä, vaikka osa musta, erittäin pieni kylläkin, käski olla enää ikinä edes katsomatta Jesseen päin.
“Jesse.” Olin niin ajatuksissani, että kesti sekunnin tajuta sen vastanneen. Yhtäkkiä en saanut sanaa suustani. Mitä muka voisin sanoa?
“Mä..” Niin, mä mitä? Koita nyt Arttu kusipää sanoa jotain!
“Arttu? Mitä sä änkytät siel?”
“Sori. Meiän pitää nähä tänään, tuutko ulos heti vai meille myöhemmin?” kysyin. Puhuin nopeasti, enkä voinut pitää silmiäni auki, Jessen ääni kuulosti niin pehmoiselta ja uupuneelta. Se ei vastannut heti mitään.
“Jesse?” hoputin. Langan toisesta päästä kuului katkonainen huoahdus.
“Tuol on aika kylmä. Voin tulla teille myöhemmin, yhdeksän aikoihin?” Sen ääni katkeili, ja se hengitti tosi tiuhaan. Itkikö se? Jesse ei edes yrittänyt peitellä sitä, ja yhtäkkiä jossakin rintakehäni uumenissa vallan otti hyökyvä kipu. Jesse oikeasti itki.
“Okei, nähdään sitten,” sanoin nopeasti ja löin puhelimen kiinni.
“Arttu?”
Hätkähdin sängyllä, josta en ollut liikahtanutkaan moneen tuntiin.
“Miten sä sisälle pääsit? En kuullu kelloo.” Yritin pitää ääneni mahdollisimman vakaana, mutten voinut katsoa Jesseä silmiin.
“Sun vanhemmat lähti samal ku mä tulin. Kuulemma jonnekki messuille.”
“Ainiin.”
“Parempi näin.”
Niinpä, ehdottomasti parempi näin. Mulla, tuskin Jesselläkään, ei ollut mitään hajua siitä, mihin tämä keskustelu veisi. Parempi ilman yleisöä.
Jesse istui sohvalle huoneeni toisella laidalla. Se katseli kovinkin kiinnostuneena mun leffahyllyä. Se ei tosiaankaan näyttänyt siltä että aikoisi sanoa yhtään mitään ennen mua.
No joo, pakkohan mun oli myöntää, että kuka tahansa voisi kyrssiintyä sellasesta mitä mä eilen Jesselle tein. Mut mikä nimenomainen syy Jessellä siihen oli?
Plääh, josko lopettaisin arvailun ja itsekseni pohtimisen, ja kysyisin suoraan Jesseltä itseltään. Senhän takia sen olin siihen pyytänyt.
“Jesse?”
“No Arttu.” Auts.
“Mitä eilen oikeen tapahtu?” Kysyin loistavasti. Jesse katsoi mua suoraan silmiin, ja rintalastaani vihlaisi. Jos katse voisi tappaa…
“Olit niin kännissä ettet edes muista?” se kysyi hiljaa.
“Sä tiedät ettei kumpikaan meistä ollut niin kännissä ettei muistais.”
“Miks sä sit kysyt?” Hyvä kysymys.
“Okei, esitän kysymyksen toisella tavalla. Eilen, kun me suudeltiin siellä kukkulalla, ja kun mä juoksin sieltä äkkiä pois, mitä sä ajattelit siitä silloin ja mitä sä ajattelet siitä nyt?” Mitä vittua mä yritin selittää? Jesse käänsi katseensa pois.
“Ihan samaa mä ajattelen siitä nyt kuin silloinkin. Se oli uskomattominta mitä mä oon ikinä kokenu, ja oon ikuisesti kiitollinen jollekin korkeammalle taholle että sain sen kokea. Mut samalla mua ihmetyttää et miks sä juoksit pois. Mua vituttaa ja suututtaa se, et sä et nää asioiden oikeita laitoja, et sä oikeesti oot niin puusilmä, että kaikki pitää vääntää rautalangasta.” Jesse hautasi päänsä käsiinsä eikä sanonut enää mitään.
Oliks tässä keskustelussa mitään järkeä? Mä en tajunnut mitään mitä se puhui. Sanat juuttuivat mun kurkkuun, vaikka olisin halunnut selittää Jesselle jotenkin. Sen poskella vieri pari kyyneltä. Siihen ihan oikeesti sattu. En tajunnut, mikä siihen sattui, miksi se suudelma oli sille niin tärkeä, en ymmärtänyt sitä ollenkaan. Tajusin vain, että Jessen teki älyttömän kipeää, ja että kyyneleisin kasvoin se näytti järkyttävän kauniilta. Niin herkältä ja haavoittuneelta, aivan erilaiselta kuin mitä se koulussa ja yleensäkin julkisesti antoi ymmärtää. Nyt Jesse oli vain Jesse, poika ilman maskeja, ilman pönkitettyä egoa, ilman kaikkea, millä se peitti todellisen itsensä.
En kestänyt enää vain katsoa, en voinut. Millainen tane mäkin olin, en osannut edes lohduttaa kun toinen itki! Tämän ajatuksen rohkaisemana nousin, kävelin hitaasti Jessen luo, ja kiersin käsivarteni sen ympärille. Se oli Jesselle liikaa, ja se ei pystynyt pidättelemään itkuaan enää senkään vertaa, mitä se äsken oli pystynyt. Jesse käpertyi mun kainaloon, ja antoi itsensä itkeä.
Silittelin siinä Jessen olkapäätä ja hiuksia monta minuuttia, annoin sen kastella mun paidan kyyneliin, ja nojautua muhun koko painollaan. Se tärisi ja koitti kai saada aikaan jotain sanoja nyyhkytyksensä väleissä.
“Hysss..” sanoin hiljaa. “Kaikki järjestyy.” Niinpä, mikään ei jää perseelleen, aurinko paistaa taas jokin päivä, kaikilla pilvillä on hopeareunukset, blää blää. Vittu mä olin paska tässä. Jessekin ilmeisesti ymmärsi sen, sillä se kampesi itsensä ylös mun kainalosta ja katsoi muhun punaisilla ja turvonneilla silmillään.
“Vittu järjestä sitten! Tee jotain! Sä oot muutenkin kaiken paskan alku ja juuri, sun pitäis ruveta korjaamaan jälkiäs, kun kaikki kerran niin hyvin järjestyy!” Sen ääni oli säälittävästi kimakka, ja sen sanat oli jäätäviä. Yritin maalata kasvoilleni mahdollisimman vilpittömän ilmeen katsoessani Jesseen.
“Jesse, mä tein väärin juostessani alas sieltä, mä tiedän. Mut miks se vaikuttaa suhun noin? Ei suudelma ole iso niin iso asia, sä tiedät että sä oot mun paras ystävä vaikka mä juoksisin neljä kertaa päivässä sun luota panarissa pois.” Kertomani katkeili, kun yritin järjestää sanoja oikein päin ja ylipäätään saada niitä ylös kurkusta.
Jessen ilme meni sana sanalta epätoivoisemmaksi. Kyyneleet eivät olleet vieläkään loppuneet.
Se nosti kätensä ja silitti mun päätä pari kertaa.
“Mikä sua oikein estää näkemästä?” se kysyi. Kuulosti ihan kuin se olisi kysynyt lähinnä itseltään. “Mikä tässä on ongelmana? Miksei kaikki vaan voi sujua? Mikset sä voi hyväksyä ja ymmärtää?” se lateli kysymyksiään.
“Jesse..” aloitin, tarkoituksenani vaatia selitystä suoraan ja selkeästi. Jesse keskeytti mut.
“Ole hiljaa,” se sanoi. Aika tylyä, ajattelin, mutta ajatukseni katkesi, kun tunsin kämmenen kyljelläni. Pelkkä t-paita päällä lämmin käsi oli lamauttava.
Mikä vittu mua vaivasi? Miks Jesse vaikutti muhun näin? Jäin itselleni aika ajoin housut nilkoissa kiinni tuijottamasta Jesseä, ja miettimästä sen upeutta ja kauneutta. Eikä viinalla nyt voinut selittää sitä taivaanomaista suudelmaa. No vittu teini-ikä, mielialaheittelyt ja automaattinen identiteetti-etsiskely, jonka lomassa jokainen mahdollinen vaihe käytiin läpi kerran. Vitun terveystiedonmaikka, et sitten viitsinyt kertoa että kuuluiko parhaan ystävän haluaminen niihin vaiheisiin. Voi paska.
Jesse seurasi tarkkaan liikkeitäni, mutta varoi menettämästä katsekontaktia kovin pitkäksi aikaa. Mä en saanut silmiäni irti sen intensiivisestä tarkkailusta. Ne silmät olivat edelleen turvoksissa ja itkuiset, mutta hysteerinen nyyhkytys ja kyyneltulva oli jo ohi. Vasen käsi silitti mun kylkeä minimaalisen pienesti, mutta vahvalla ja varmalla otteella.
“Arttu. Kerro mulle, milt tää tuntuu.” Jesse näki suoraan mun läpi. Tai siltä se ainakin tuntui. Se tiesi tasan tarkkaan, miltä sen käsi mun kyljellä tuntui, mutta helvetti jäätyis ennen kuin Jesse lakkais vaatimasta multa vastausta tohon kysymykseen. Siispä ainoa vaihtoehtoni oli yrittää vastata. Ja niin kuin eilenkin illalla oli käynyt, hetken mielijohteesta päätin esittää asian suoraan.
“Hyvältä,” henkäisin. Kaduin sitä melkein heti, vaikka leimahdus Jessen silmissä ja otteen varmeneminen kyljellä, joiden huomaaminen teki helvetin gutaa, olivatkin kiitollinen palkkio sanastani. Etsä nyt nähnyt, Jesse? Tässä se ongelma oli, mä en hallinnut itseäni silloin, kun sä rupesit sopimattoman estottomaksi.
“Nimenomaan,” Jesse sanoi lyhyesti ja laajensi kätensä liikettä tuodessaan sen seuraksi toisen. Älä nyt Jesse kiltti pahenna tätä! Hengitykseni katkeili, ja Jessen suorastaan nälkäinen tuijotus saisi mut varmaan kohta hyökkäämään sen kimppuun.
“Vieläkin?” Jesse kysyi. Ihan kohta mä sekoaisin taas. Ääni mun päässäni käski pistää pelin poikki.
Hullu, kohta käy niin kuin eilen, ja tilanne vaan pahenee! Tämän ajatuksen seuraksi saapui toinen, epäröivämpi ajatus, joka aaltoili Jessen käsien liikkeiden tahdissa.
Hei, se on alkukantainen vietti, sitä kuuluu totella. Tosi mahtavaa.
Mut et sä ole homo, ja tässä on nyt vaakalaudalla vähän enemmänkin!
Mut tää tuntuu niin saakelin hyvälle!
Mut samalla väärälle. Lopeta!
Eihän, vaan niin oikealle.
“Joo,” vastasin hiljaa Jessen kysymykseen. Käsivarteni, jonka lihaksien piti olla tahdonalaiset, alkoi liikkua Jessen kättä kohti. Jesse taisi vähän hämmentyä sekä vastauksestani, että liikkeestäni. Liu’utin kättäni Jessen kyynärvartta pitkin sen olkapäälle, sitä kaulaa hipaisten leualle, ja jätin sen siihen. Jessen iho oli lämpöinen, niin kuin sen kädet, jotka omani rohkaisemana ottivat keskiruumiillani lisää pinta-alaa rintakehältä ja vatsalta. Voi vittu jumalauta mä pyörtyisin kohta.
“Mikä siinä on niin vaikeaa hyväksyä?” Jesse kuiskasi. Se kumartui mua kohti, ja väisti pääni jotta pääsi lähemmäs mun korvaa. “Sano se ääneen.”
En tiedä oliko se ollut jokin Jessen juoni vai mun oma reaktio, mutta täysin huomaamattani olin painautunut sohvalla lähes makuulle käsinojan päälle.
“Sano se ääneen.” Joo, varmaan sanoisin ääneen sen mikä me molemmat tiedettiin varmasti kuin vuoret, ja jos sanoisin sen ääneen tekisin asiasta vain kiusallisen. No niinpä, eikö se jo ollut?
Jesse suurin piirtein makasi mun päällä. Ehkä se oli tahallaan painanut mut käsinojaa vasten. Tajusin, että se oli mun mielestä lähinnä huvittava ja miellyttävä yksityiskohta.
“Miksei sitä voi myöntää? Sano se ääneen,” Jesse toisti mun korvaan niin hiljaa, että se tuskin itsekään sitä kuuli. Sivelin sen kasvoja pienesti, ja suljin silmäni. Olin yksinkertaisesti liian halukas pistämään kapuloita enää rattaisiin. Nautin tilanteesta suunnattomasti, Jesse tuntui paremmalta kuin mikään ja sen kädenliikkeiden edessä kovinkin luu olisi taipunut. Jesse käänsi päätään hieman, ja sen huulet kosketti mun korvaa. Sen suu ei liikkunut, mutta tunsin sen värisevän hengityksen, ja ymmärsin vihdoin monta asiaa.
Ensinnäkin Jesse halusi tätä. Se suunnitteli tätä ja se vei tätä, se nautti tästä ja halusi tätä. Toiseksi se näytti luulevan että mäkin halusin. Tai niinhän mä halusin, mutta en olisi halunnut haluta. Helvetti soikoon. Halusin tätä niin perkeleesti, mutta tiesin pitäväni tätä myöhemmin vääränä. Kolmanneksi Jesse oli epävarma. Se pelkäsi, etten sanoisikaan sitä ääneen. Se pelkäsi olevansa väärässä. Se oli epävarma taidoistaan, olettamuksistaan ja luuloistaan.
Ja se jos mikä todisti, että Jesse oli tosissaan.
Jesse tosissaan halusi tätä. Se oli koko ajan tilanteen tasalla, se suunnitteli liikkeensä ja sanansa, se tiesi mitä teki. Toisin kuin minä.
Mutta keskustella ehtisi myöhemminkin, eikö totta? Viettiä piti seurata. Eihän se sukua jatkaisi niin kuin sen perimmäinen tarkoitus kuului, mutta kai sillä silti jokin henkevä syy oli?
Keskustella ehtisi myöhemminkin. Nyt tärkeää oli sanoa vain se, minkä sanomiseen Jesse mua oli koko ajan kehottanut.
Ja juuri sopivasti Jesse hengähti korvaani ja esitti käskyn neljännen kerran.
“Sano se ääneen..” Peli oli menetetty, miksi siis enää ruveta valehtelemaan?
“Mä haluan sua,” kuiskasin, ja nostin Jessen päätä muutaman sentin. Ehdin pikaisesti nähdä sen silmissä jotakin elämää suurempaa, ennen kuin tajuntani jokaisen sopukan täytti vaativat huulet ja kuuma kieli, upeampana ja uskomattomampana kuin muistin.
Kokemus oli järkyttävä. Samanlainen kuin eilen, mutta kuitenkin niin erilainen. Sama Jesse siinä oli, samat uskomattomat huulet ja kädet. Mutta tänään ei etenemistä näyttänyt estävän mikään, ja se jos mikä pelotti mua.
Ei takkeja rajoittamasta kätten alueenvaltausta. Ei kylmyyttä turruttamassa kehoja. Ei alkoholia sumentamassa aivoja. Ei kavereita nurkan takana odottamassa. Ei lähenevää paniikkikohtausta jonka olisi voinut luottaa pysäyttävän leikin viime tingassa.
Eipä tietenkään. Nyt oli vaan minä ja Jesse t-paidoissa ja farkuissa, sekä hillitön himo.
Jessen kädet olivat vallattomat kulkiessaan hiljalleen pitkin mun kehoa, ne siveli mun vatsaa ja kylkiä, ja toinen hakeutui selvästi tielleen kohti mun kaulaa. Sormet löysi herkän ihon solisluun kuopan laitamilta, ja mun koko keho värähteli. Jessen huulet maistuivat kyynelistä suolaisilta, ja se vain lisäsi armotonta tunnetilaani. Sen toinen käsi jollakin uskomattomalla tarkkuudella löysi mun vaaleansinisen paidan alareunan, ja vaivoin sain pideltyä itseni kiemurtelemasta. Sen pianistinsormet hakeutuivat vikkelästi paidan reunan alle.
Ihoani kihelmöi. Jessen käsi oli ovela ja uskomaton, kun se viiletti kiihkeästi mutta rauhallisesti paljasta ihoani pitkin rinnan ja vatsan päällä. Sormenpäät olivat kuumat ja pehmeät, ja muutaman rintakehäkierroksen jälkeen ne jäivät farkkujeni reunan yläpuolelle lepäämään juuri siihen kohtaan, jossa iho tekee pudotuksen ja herkkenee.
Jesse pysähtyi. Se antoi suudelman soljua rauhassa loppuun asti, mutta nousi sitten katsomaan mua silmiin.
Tuntui että se katsoi suoraan mun ailahteleviin tunteisiin. Näki mut paremmin kuin kukaan. En tienny yhtään, miltä näytin, mutta ei siinä vaiheessa edes kiinnostanut. En saanut ajatuksestani kiinni, en pystynyt keskittymään akuutteihin kysymyksiin, vaan tunsin vain halua suudella Jesseä uudestaan ja jatkaa aloittamamme luku loppuun asti. Keskustella voisi edelleenkin myöhemmin.
Jessen katse oli lämmin ja onnellisen näköinen. Se antoi katseensa liukua ohimolta hiusrajalleni, ja nenänvartta pitkin poskelle, josta se kaarsi leuan kautta huulille. Jesse puraisi omaa huultaan, ja nosti kätensä mun solisluulta mun kasvoille. Se siveli mun huulia ja poskia, ja suljin silmäni vain nauttimaan kosketuksesta lantiollani ja kasvoillani. Jesse kumartui suutelemaan mun kasvoja joka puolelta.
“Vieläkin?” se kysyi hiljaa suudelmien lomassa. Vitun Jesse, älä kiduta mua.
“Joo..” ähisin. Ihan hävetti.
“Sä oot niin upea..” Jesse kuiskas mun kaulaa vasten. Tunsin miten se tärisi, yhtälailla kuin minäkin.
“Jesse..”
“Mm..?”
“Älä leiki mun kanssa.”
“Mä sun?”
“Nimenomaan. Umh, jatketaan nyt vaan, äläkä sano enää mitään.”
“Sä oot niin helvetin upea..” Ite olet, ajattelin. Eikä Jesse enää sen jälkeen sanonutkaan mitään.
Äkkiä Jesse tarttui paitani alareunaan, ja kiskaisi sen pääni yli. Heti perään vikkelämmin kuin salama se tarttui omaan paitaansa, ja riisui senkin. Molempien silmissä leimahti, ja sen jälkeen mikään ei enää pidellyt meitä.
Eikä sanoja tarvittu.
-------------------------------------------------------------------------
Mä olin keittiössä. Talo oli vieläkin tyhjä, ja Jesse palloili jotain mun huoneessa. Mä kittasin jääkaapista Jaffaa bokserisillani, ja mietin mitä sanoisin Jesselle.
Pakko oli sanoa jotain. En voisi vaan lähettää sitä himaan sanoen “kiitti, loistavaa käsityötä”. Tiesin tulevani tekemään jotain vielä paskamaisempaa kuin eilinen karkaus, mutta kaikki yksityiskohdat sotivat liikaa toisiaan vastaan.
Mä en ollut homo. En millään lailla ollut lätkiintynyt Jesseen, enkä halunnut sitä muussa kun fyysisessä mielessä ja sitäkin vain silloin kun Jesse pisti mun hormonit hyrräämään lämpimällä läheisyydellään. Kyllähän sitä side silmillä ottaisi käteen vaikka hevoselta, ja äskeinen oli hyvin verrattavissa sokeuteen. Ei sillä että Jesse olisi verrattavissa hevoseen, mutta ymmärrätte kyllä.
Mutta mä en ollut homo. En vain ollut, ja se piti hyväksyä. Jos Jesse nyt näki jollain tavalla palavasti rakastavansa mua, niin se pääsisi kyllä yli tästä. Vaikken ollut homo, en ollut myöskään idiootti. En aikonut jättää Jesseä, aioin säilyttää meidän ystävyyden juuri niin kuin se oli aikaisemminkin ollut, vaikka se olisi viimeinen tekoni. En luopuisi Jessestä.
Kävelin takaisin yläkertaan Jaffapullo kädessäni. Jesse löytyi mun huoneesta makaamasta sohvalta vatsallaan, juuri niin kuin olin sen jättänyt. Farkut se sentään oli saanut kiskotuksi jalkaan.
Onnellinen hymy sen kasvoilla sai mut melkein tuntemaan huonoa omatuntoa aikeistani. Mutta ei, nyt täytyi pysyä lujana, mitä nopeammin, sen kiltimpi olisin.
“Jesse?” En varmaan koskaan kyllästyisi Jessen nimeen. Paska vaan että nyt siihen liittyi jotain muuta kuin mielihyvää ja intohimoa.
“No Arttu,” Jesse vastasi. Nyt sen ääni kuitenkin oli tulvillaan hymyä ja lempeyttä.
Huokaisin vähän, ja menin sohvan luo hakemaan farkkuni. En uskaltanut katsoa Jesseen. Jätkä seurasi mun liikkeitä kun vedin housut jalkaan, muttei sanonut mitään.
Istuin vaitonaisena sängylleni, ja painoin pääni käsiini. Jesseen sattuisi niin.
“Arttu?”
Jesse nousi edelleen puolialastomana sohvalta, ja käveli mun viereen sängylle.
“Mikä on?” se kysyi. Lempeällä ja hiljaisella äänellä.
“Jesse, mä oon niin helvetin pahoillani,” sanoin. Jesse taisi vähän häkeltyä, ja olin varma että sen mielessä ainakin käväisi se mitä tulisin sanomaan.
“Tota noin.. mistä?” se kysyi rohkeasti ja vakaasti.
Nostin katseeni Jesseen. Sen kasvoilla oli vielä hippunen iloa ja onnea, joita pelko ja epäusko työnsivät tieltään pois. Rintaani vihlaisi. Anteeks, Jesse.
“Mä tiedän mitä sä haluat. Mä tiedän nyt mitä sä ajattelet ja toivot. Mut mä en voi antaa sulle mitään niistä.”
Ehdin nähdä miten Jessen silmissä välkähti, ennen kuin se kääntyi äkkiä ja käveli ikkunan luo.
“Miten niin et voi?” se kysyi.
“Jesse. Mä en ole homo,” vastasin. Se kuulosti kauhealta, sen keskustelun jokainen sana riipi korviani ja tajuntaani kuin ruoste. Jesse vääntelehti ikkunan edessä, ja yritti kerätä itsensä.
“Mä.. mä luulin..”
“Joo, kai niin hetken olikin. Mutta niin ei ole oikeasti. Se, että lämmin ruumis saa teinikundin hormonit hyrräämään ei tarkota sitä että mä olen kusessa parhaaseen ystävääni.” Aika pirun tylyä. Mutta Jesse parantuisi pikemmin kun sai äkkiä kaiken niskaansa, eikä epäselvyyksiä tulisi. Sen ruumis tärisi.
“Arttu, voiko tämä enää kliseisemmäksi mennä? Mä ihan oikeesti, tosissani, vakavissani luulin että se ois voinu mennä niin, luulin oikeesti että sä vihdoin olisit tajunnut. Ja mä olin sulle vain hyvä seksi ja loppu.” Sanat hyysivät päässäni, tunsin miten kylmä ääni teki itsehillinnästäni huurretta. En estänyt kyyneleitä, en halunnut, enkä olisi pystynytkään.
“Jesse, sä tiedät et niin ei ole. Sä olet mun paras ystävä nyt ja oot aina ollut, ja sä olet aina. Sä pääset yli, mä tiedän. Me ollaan ystäviä, eikä mua haittaa. Kaikki järjestyy kyllä. Kunhan vaan, annat mulle anteeksi..” Puhe juuttui matkalla huulilleni. Jesse kääntyi ikkunalla, ja meni kasvonsa peittäen pukemaan paidan päälleen.
“Eli mikään ei merkitse mitään, niinkö?” Jesse katsoi muhun. Se ei itkenyt, mutta sen katse oli täynnä kylmää pettymystä ja epätoivoa. Se oli pahempaa kuin kyyneleet.
“Kylläpäs merkitsee, ja sä tiedät sen, Jesse,” sanoin paksulla äänelläni. Aloin kohta jo suuttua, tunsin miten paskamainen raivo kupli noustessaan.
“Arttu, kun asiat on näin, mä tiedän sen,” Jesse alkoi korottaa ääntään. “Mä hyväksyn ja ymmärrän ja tiedän kaiken, kaiken muun paitsi sen, mikset sä voi ymmärtää myös. Miks vitussa sun pitää olla tollanen ääliö, etkä tajua asioita, vaikka sulle annetaan todisteet saatana silmien eteen! Ja sit siitä viel kärsii muutki ihmiset!”
“Sä kuvittelet jotenki tietäväs mitä mä oikeasti tunnen, niinkö? Säkö tiedät mitä mun tunteet oikeasti sanoo, ja mä kuitenkin olen kuuro niille?!” En voinut uskoa Jesseä. Ei tässä näin voinut käydä!
Jesse katsoi muhun pitkään hiljaa, ja kääntyi sitten ovelle päin.
“Sä olet kans yks vitun idiootti,” se sanoi, ja häipyi ovesta.
-
Aivan loistavaa työtä! Harmittaa ku en ennemmin huomennu, mut eipä nyt ole kuitenkaan myöhästä.
Sul on upee tapa kirjottaa, käytät sellasii ilmasuja ja kuvauksia joita mäki rakastan. Tää ei missään kohtaa tunnu mitenkään kököltä tai sisällöttömältä. Aivan upeesti kuvaat tunteet ja tilanteet, kirjotus tapas on just sellanen, jota mä yleensä pyrin ite käyttää. Jokaisella tyypillä on selvästi oma persoonansa.
Ehkä hieman nopeasti etenee, mutta toi Artun tajuamattomuus korvaa sen. Useimmissahan tarinois tunnustuksen jälkeen ollaan niin ihastuneita että... Tässä kuitenki oot luonu syvyyttä sillä, et toinen ymmärtää, toinen ei.
Jesse on ihana, vähän niinku mä. Englanti on mulle myrkkyä ja kuvis on mun suosikki (miks muuten olisin kuvispainotteisel luokal? ;D)Jesse on muutenki se henkilö, johon mä automaattisesti samaistuin, se on aidoin.
Arttu on normaalimman tuntunen, sillee peruskiva, mut ei erikoisempi. Ei siis huonol taval, se vaan tuntuu tasapainottavan tot Jessee hyvin.
Iha aa, että tää on jo valmis, toivon erittäin paljon lisää osia! Kiitos näistä, todella upeaa kirjoitustyötä!
-
No, minä kommentoin taas kun kivasti pyysit :)
Tosin en ihan tiedä, mitä sanoa...
Kerronta oli upeaa ja intensiivistä, teksti helppolukuista. Aidontuntuista.
Tunnelataus oli todella vahva ja loppu sai surumieliseksi.
Kiinnyin ja samastun Jesseen enemmän ja siksi toivon, että Arttu avaisi silmänsä toisen toivomalla tavalla. Luettavaksi kuitenkin (toivottavasti...!) jää, miten käy...
-
Otsikko on tylsä, mutta en todellakaan kadu että luin siitä huolimatta. Mä tosiaan olen huono kommentoimaan, mutta ilmoitampa silti että luin ja pidin. Ja jatkokaan ei tekisi pahaa (:
-
jäi mielenkiintoiseen kohtaan, en nyt oikein osaa sanoa pidinko todella vai enkö.
mutta jatko olisi kivaa.
-
Näin ekana voisin sanoa, että aika mukavaa tekstiä. Helppolukuista ja silleensä. Yks juttu vaan häiritsee; puhekielisyys vaihtuu välillä kokonaan kirjakieleksi. Musta tulee minusta. Jossakin kohtaa sen huomas tosi hyvin, mut sitten se taas liukeni vanhaan.
Hahmot on hyviä, perus teinislash-tekstien poikia (: Mutta kukas niistä ei tykkäis. Hahmot on mukavan selkeitä ja ne eroaa toisistaan ja jännäks tän tekee sen, että ne ei ajattelekaan välttämättä ihan samalla tapaa. Ettei ne yhtäkkiä olekaan ihan in lööv toisiinsa ja pane toisiaan hulluiksi. Se olis niin normaalia :D
Tässä kolmannessa luvussa oli jotain tosi herkullisia kohtia! Melkein näin sieluni silmin pojat ja... 8 ))) Ah.
Että ihan mukavaisaa tekstiä, jatkoa vaan (:
akinnah
-
miukeli: Ihanaa että oot samaistunu Jesseen! Itse tas olen aivan alusta asti ollut toivottoman heikkona Arttuun; sokea, hurmaava nuori mies, niin raivostuttavan jääräpää ja typerä, mutta silti maailman upein. Voi apua, jos sun mielestä nyt etenee nopeesti ni 5. ja 6. luku on todennäkösesti sulle luotijunaa. Mutta 4. luku on mun mielestä odottamisen arvoinen!! Kommentoihan sitäkin =) Kiitos kun luit! <3
Elfmaiden: Kiva kun jatkat lukemista! Hivelee mun egoa. Toivottavasti, kunpa vaan toivottavasti tarina loppuukin mieleiselläsi tavalla, ja jaksat hymyillä kun stoori on ohi. Kiitos kun luit, ja kommentoihan taas! <3
Dominic: Olen ihan samaa mieltä, otsikko on järkyttävän tylsä! Karkottaa varmasti monet kokeneet finiläiset, jotka ovat harjaantuneet päättelemään tarinoista seikkoja otsikkojen perusteella; tylsä, persoonaton otsikko = tylsä, persoonaton tarina. Kiva että pidit, kommentoihan vielä! <3
Resonanssi: En oikein tiedä oonko tyytyväinen tähän reaktioon, toisaalta on mahtava tunne tietää että mun tarina ei ole joko niin että kaikki rakastaa aivan kybällä, tai et kaikki syvästi vihaa, vaan että se luo jos ei ristiriitaisia niin vähintään epäselviä tunnetiloja. Toivottavasti mielenkiinto riittää loppu lukuihin myös! Kommenttia? <3
akinnah: Oho! Ensimmäinen joka huomauttaa tollasesta, en oo itekään kyllä pistäny merkille. Oisko sulla hyviä esimerkkejä, mä en ite tajua mistään kuitenkaan mitään =D Mulla on kyllä hyvä selitys tälle; ihmisten puhe on 1900-luvun myötä muuttunut ihan törkeän paljon nopeammaksi kuin mitä se on ennen ollut. Ihmiset puhuvat nykyään 50% nopeammin kuin mitä vielä 1800-luvulla (ja tämä on muuten täysi fakta!), joten sanoistakin pyritään tekemään mahdollisimman helppoja ja nopeita. Siksi jokapäiväisessä puhutussa puhekielessä valtaosa persoonamuodoista on lyhennettyjä. Jos oot ite kirjottanu, niin tiedät ettei novellia voi kirjottaa muodossa: "Ja sit Onni meni kouluun jos maikka kysy et hei mites läksyt Onni oli sillee et ai vittu unohtu no maikka sit siihe et noni jälkkää ja sit Onni heitti sille sentterin ja lähti menee" (kärjistetty esimerkki, en tarkoita loukata). Kirjoitetun kielen on pakko olla yksinkertaista, helppolukuista ja ihmisystävällistä, mutta jos sen heittää kokonaan kirjakielellä, tietyissä tapauksissa se saattaa hioa yleiskuvan särmää liikaa (kuten kokisin Artun ja Jessen kohdalla). Toki novelli voi olla puhekielessäkin yksinkertainen ja helposti luettava, mutta koska itse käytän puhekielessänikin toisinaan sanoja minä ja sinä, niin puhe- sekä kirjakielen sekoittaminen tuntuu luontevalta. En tiedä mistä päin suomea oot kotoisin, mutta omilla kotikulmillani tämä on aika yleistä. Tai sitten voi olla että mä olen ollut huolimaton (surprise!).
Aika kamala puolustuspuhe kyllä =D Kiinnitän huomiota asiaan, ja tulevissa novelleissa pistän merkille. Kiitos, että oot ollu tarkkana! Kiitos myös kolmosluvun siirapin kehumisesta, seksipätkät on mun erikoisalaa (tsekkaa Pöytälaatikossa one-shot nimeltä Birthday Sex ;) Jaksahan lukea vielä jatkossakin! =) <3
-
A/N: Joo, vastailin kommentteihin tossa omassa viestissään. Kiitos tuhannesti kaaaaaikille jotka on lukeneet, mutta SPECIAL THANKS goes to KOMMENTOIJAT, luonnollisesti.
Okei, edellisiin lukuihin verrattuna Pettymys voi olla vähän tasapaksu ja tylsä, mutta sen ansiosta tarinassa on se mulle itelleni rakas kontrasti. Teidän mielestänne tasapaksu ja tylsä tai ei, kielensä puolesta ja sen panostuksen puolesta, jonka Pettymykseen pistin, tämä on mun toplistalla Artun ja Jessen luvuista. Jesse oli paljon vaikeampi saada tuntemaan aggressiivista vihaa ja katkeruutta kuin Arttu, mutta toisaalta Jesse oli helpompi saada tuntemaan epätoivoa, murhetta ja laiminlyödyksi tulemista. Okei, mutta; Enjoy! <3
Luku 4. -Pettymys-
Suljin oven takanani. Potkaisin kengät jalasta ja harpon portaita pitkin suoraan yläkertaan. Äiti huusi perääni jotain, mutten kuullut mitään. Korvissani kohisi ja näköäni sumensi, lattia tuntui keinuvan jalkojeni alla. Nojauduin oveen huoneessani, hengitin epätasaisesti ja hysteerisesti.
Nyt tarvittiin jotain purkausta. Heitin hupparini sängylle ja pistin kaikki valot pois. Melkein juoksin rumpusettini taakse ja hapuilin kapulat käteeni. Suljin silmäni, vaikken nähnyt muutenkaan lähes mitään siinä pimeydessä. Hengitin muutaman kerran syvään ja aloin ottamaan kokeilevaa tuntumaa basariin. Tum, tum, tum.
Kiihdytin tahtiani, ja päästin tomit ja symbaalit mukaan tuohon kauniiseen rytmin harmoniaan, jonka en ikinä uskonut oikeasti lähtevän omista käsistäni.
Päästin kaiken tunteen vuotamaan, käteni tuntuivat toimivan lähes itsenäisesti, hakkasin settiä kuin hullu niin että lihaksiin sattui.
Kaikki tuntui niin lopulliselta. En nähnyt sekuntiakaan eteenpäin, kaikki minkä piti olla vakaata ja varmaa näytti kadonneen, tuntui kuin edessä olisi vain sokeaa usvaa johon piti rakentaa oma tulevaisuutensa uudestaan.
En osannut ajatella järkevästi, missään ei ollut enää mitään pointtia.
En tiennyt, oliko kulunut minuutteja vai tunteja, mutta lopetin rummutukseni kesken ja suuntasin pois huoneesta miniatyyrivessaani. Lukitsin oven, ja hanan jääkylmälle kääntäen huuhdoin kasvoni moneen kertaan. Vesi oli suloisen kylmää, muttei silti poistanut sairaudenomaista tunnetta ruumiistani. Nostin pääni ja jäin tuijottamaan itseäni peilistä.
Ihmettelin, miksi pääni ei vilissyt toinen toistaan epätoivoisempia miksi-sanalla alkavia kysymyksiä. Ihmettelin etten itkenyt. Näin peilistä vain päättäväisyyttä ja sanoinkuvaamatonta raivoa, mutten tippaakaan surua.
En jaksanut tätä samaa kuviota enää. Kaiken oli muututtava. Miten muka voisimme olla enää sen pellen kanssa missään tekemisissä, saatikka ystäviä? Enkä itsekään pystyisi siihen, Arttu oli tunteeton itsekäs kusipää, enkä hevillä antaisi näin kovaa iskua anteeksi. Kaikki mistä välitin, jokainen asia elämässäni, jota ennen olin rakastanut, tuntui nyt merkityksettömältä ja turhalta. Sisällöstä oli tullut täyttöä. Tärkeästä oli tullut mitätöntä.
Mulkaisin peiliä vielä kerran, ennekuin painelin takaisin huoneeseeni. Rojahdin sängylle ja kiskoin peiton korviin. Makasin siinä hiljaisuudessa monta minuuttia raivosta kihisten kunnes kuulin askeleita portaista. Perkeleen äiti, et sitten paremmin viitsinyt ajoittaa noita tulemisias?
Oveeni koputettiin.
“Jesse?”
“Hä?” melkein huusin. Ovi aukesi ja äiti jäi karmin viereen tuijottamaan. Huokaisin, ja nostin peiton korkeammalle. En jaksanut nyt yhtään mitään keskusteluja imuroinnista ja läksyistä, halusin tuon kirotun naisen vaan yksinkertaisesti painuvan helvettiin oveltani.
“Mä laitoin sun tilille rahaa, mut se on sitä maanantaista parturia varten, et älä tuhlaa sitä heti huomenna,” äiti ilmoitti. Tosi akuuttia ja elintärkeää.
“Ältsin kiva,” sanoin pilkallisesti. Lähtisi nyt vittu hyvän sään aikana.
“Ja sä voisit siivota ton laatikostos. Karseen näköstä.” Äiti sulki oven perässään ja lähti jolkottamaan portaita alas. Nostin pääni sänkyni uumenista ja katsahdin lipastoa. Se tursui kaikkea tilpehööriä, enimmäkseen piirustuksia, nuotteja sekä irtokyniä ja -pyyhekumeja, mutta seassa oli myös huiveja, kirjoja, koruja, vöitä ja kaikennäköistä pientä ja turhaa. Se oli aivan sekaisin, ja itsekseni mietin että se ehkä jopa kannattaisi siivota. Ei tässä kuolemantylsässä lauantaissa muutakaan tekemistä ollut, ja jotain ajateltavaa piti saada. Halusin mielikuvani irti Artusta.
“Äiti!! Onks meil mitää kansioita?!” huusin alakertaan parinkymmenen minuutin päästä aloitettuani siivousurakan.
“On meil kai jotain, montaks sä tarviit?” kuului vastaus.
“En tiiä, niin monta ku mahollista!”
Noin tunnin uurastuksen jälkeen olin lajitellut piirustuksia, nuotteja ja julisteita pinoihin, ja jaotellut omaisuuteni laatikoihin. Kun laittaisin kuningasideakansioni syntikan alle, lipastoon tulisi paljon enemmän tilaa.
Äiti kävi tuomassa kansiot, ja järjestelin paperilappuset niihin.
Kun olin saanut viisi laatikkoa kuudesta järjestettyä kolmessa tunnissa, juhlistin viimeistä laatikkoa ananasmehulasillisella. Avasin laatikon, ja kurkkasin sinne. Lisää piirustuksia, ruskeat pilottilasit, pari matikanmonistetta, kuulakärkikyniä, pieni pino jotain dekkarisarjaa, helmirannekoru ja suorakulmion muotoinen laatikko. Mikäs ihmeen laatikko tuo oli, en muistanut milloin viimeksi olin koskenutkaan siihen. Otin ruskean lippaan käteeni ja avasin sen jäykkien saranoiden vastaan jynnätessä. Se oli täynnä valokuvia. Otin pinon ja katselin ensimmäistä kuvaa. Nostin kuvan pois ja katsoin toista. Nostin senkin pois ja katsoin kolmatta. Selaillessani kuvia ymmärsin parikin asiaa. Ensinnäkin ne olivat lapsuuskuvia parhaillaan kymmenen vuoden takaa. Toisekseen joka ikisessä kuvassa olin minä ja Arttu. Minä ja Arttu ekana koulupäivänä. Minä ja Arttu ekaluokan päättäripäivänä. Minä ja Arttu naamiaissynttäreille lähdössä. Minä ja Arttu rakentamassa lankkulentokoneita meidän vajan luona. Minä ja Arttu lähdössä kutosluokalta. Minä ja Arttu kotikaupungin jokavuotisessa ulkoilmakonsertissa vuonna 2007.
Mitä pidemmälle pinkkaa selasin, sen tuoreemmiksi kuvat muuttuivat, ja sitä kauniimmiksi ja toisilleen tärkeämmiksi pojat niissä muuttuivat. Hymyt levenivät, ilmeet muuttuivat onnellisemmiksi ja katseet herkemmiksi. En pystynyt enää pitämään itseäni kurissa, vaan kyyneleet puskivat pakolla läpi. Pinon viimeinen kuva oli meidän konfirmaatiopäivästä. Artulla oli ruudullinen paita ja sillä oli punainen ruusu kädessä, jota se roikotti mun hartialla. Me katsottiin toisiamme ja naurettiin. Aurinko paistoi ja Artun hiukset kiilsivät. Se näytti niin onnelliselta. Kyynel tipahti kuvalle mun ja Artun väliin.
Kaikki tuntui hajoavan käsiin sillä sekunnilla. Suljin silmäni ja päästin tunteeni viimein valloilleen. Itkin, itkin niin kauan että pääni oli kipeä, itkin niin kauan etten enää jaksanut itkeä.
Mitä enää oli jäljellä? Kuinka kauan menisi että elämässäni olisi taas sisältöä? Kuinka kauan menisi että unohtaisin sen ihmisen, joka oli ollut koko elämäni jokaisena päivänä tähän asti, ihmisen, jota ilman en olisi se joka nyt olin. Kaikki mitä elämässäni rakastin, tuntui olevan kaukana, multa väkisin riistettynä, ja mut itse oli pistetty vastuulliseksi siitä.
-------------------------------------------------------------------------------------
Maanantai-aamu. Mieletön halua lähteä kouluun, mutta vähintään yhtä mieletön halu jäädä kotiin sängynpohjalle ja olla käymättä missään muutamaan vuoteen.
Mutta aina niin ihanaiset vanhemmat ovat jälleen valmiina pelastamaan päivän!
“JESSE!! Sun pitää lähtee kouluun!!!!”
Voi luoja, miten olinkaan kestänyt viisitoista vuotta sitä samaa turhanpäiväistä kälätystä ja merkityksetöntä louskutusta.
“Joojoo!!” huusin tyynyyni. Nousin sängystä ja laahustin vessaan herättämään itseäni. Olin jo puolisen tuntia aikataulusta myöhässä, koulu alkaisi vartin päästä, mutta vittujako sillä oli väliä enää tässä vaiheessa. Parikymmentä minuuttia sinne tai tänne, ei Puustinen suuttuisi. Pesin naamaani monta minuuttia ja harjasin hampaitani huoneessani samalla kun puin. Heitin vihaiset vahat hiuksiin ja nappasin repun.
Olin koulusta melkein puoli tuntia myöhässä, ja kuviksenmaikka Puustinen katsoi kuin katsoikin tuimasti kulmiensa alta pahoitellessani myöhäistä saapumista. Harpoin ihmisten vilkuillessa luokan läpi normaalille paikalleni Artun viereen, kuitenkaan tähän katsomatta. En sanoisi sille kirotulle solumuodostelmalle enää ikinä yhtään mitään. Hain laatikosta kansioni, ja jatkoin aihetyötä täyden hiljaisuuden vallitessa. Arttu lainasi pyyhekumiani ja minä hänen teroitintaan refleksinomaisesti niin kuin jokaisena tuntina aina ennenkin, emme vain kommunikoineet millään tavalla.
Koko päivän se jatkui, kuljimme käytävillä peräkanaa ja kävimme ruokatunnilla kahdestaan, silti mitään sanomatta ja toisiimme katsomatta.
Päivän viimeisellä tunnilla, joka oli ruotsia, Arttu avasi suunsa yhtäkkiä ja odottamatta. Olin niin tottunut hiljaisuuteen, että ihan hätkähdin.
“Näinkö me aiotaan jatkaa koko loppukevät?” Arttu katsoi mua ilmeettömästi. Olin hetken hiljaa. Mitä mä sille sanoisin? Tuijotin sitä silmiin ja yritin turhaan synnyttää itsessäni raivoa. Lauantaisesta huolimatta olin edelleen sulaa noiden silmien edessä, ja se jos mikä vasta vitutti.
“Mulla ei ole mitään sitä vastaan,” sanoin, ja käänsin katseeni takaisin lukukappaleeseen, jota meidän kuului suomentaa. Arttu piti katseensa mussa, ja mietti jotakin. Mun puolesta saisi luikkia helvettiin koko jätkä, varsinkin tällä hetkellä mua raivostutti harvinaisen paljon Artun kusipäisyys ja oma typerä saamattomuuteni jonka takia en voinut vastata Artulle yhtä voimakkaan kusipäisesti. Se olisi ansainnut sen. Ensin se suutelee mua, sit se feidaa mut, sit se taas myötäilee ja on leikissä mukana suorastaan vaarallisen innoissaan, sit se suurin piirtein heittää mut ulos niiden kämpästä, sit se on kun ei oliskaan, ja nyt se syyllisti mua. Ei siis mitään rotia.
“En mä halua valehdella sulle, Jesse. Eikö näin kuitenkin ole parempi, kuin että olisin antanut sulle turhia toiveita ja parin kuukauden päästä ilmoittanut ettei sittenkään. Nyt me kuitenkin voidaan vielä olla kavereita.” Arttu taisi ihan oikeasti kuvitella niin. Näinkö oli parempi? Turhia toiveita? Voidaan vielä olla kavereita? Mikä helvetti tota jätkää riivasi?
“Jaa voidaan vielä olla kavereita? Jos sä tätä kutsut kaveruudeksi niin aika huonossa jamassa taitaa sun ihmissuhteet olla,” vastasin katse ruotsinkirjassa. Arttu ärähti ja löi kädellään pöytään, juuri niin hillitysti ettei kukaan muu luokassa kiinnittänyt siihen huomiota, mutta juuri niin vaikuttavasti että tajusin sen olevan turhautunut.
“Se oli vain seksiä, Jesse! Meidän ystävyyden pitäis olla paljon syvempää ja tärkeämpää! Mä en voi oikeesti tajuta että sä osaat olla noin itsekäs!” Arttu puuskahti. Sen äänestä kuuli, miten paljon ongelmia sillä oli pitää äänensä normaaleissa desibeleissä. Mutta sillä samalla hetkellä multa katkesi pinna. Minäkö olin itsekäs?? Minä, joka olin loukkaantunut parhaan ystäväni ensin epäreilusti ja kylmästi käytettyä mua kuin jotain tavaraa, heitettyään mut pois kuin vanhan lelun ja sen jälkeen vielä syyllistänyt mua koko episodista, olin meistä kahdesta se itsekäs?
“Hassua että sä sanot noin, koska juuri samalla lailla mä olen tässä koko viikonlopun ajatellut susta. Mielenkiintoista että sä pidät meidän ystävyyttä syvänä ja tärkeänä, mutta kuitenkin sä käytät sitä hyväkses kuin pummi halpaa naista. Mä en voi käsittää mikä sussa saa toimimaan noin.” Puhuin taas yli äyräiden, mutten jaksanut välittää tai katua. Katsoin Arttuun. Se tuijotti mua silmät kiiluen, sormet rummuttivat pöydällä. Se ei sanonut pitkään aikaan mitään, mutta sen silmistä näin miten vihainen se oli. Sen katse viilsi mua kuin veitsi, ja mitä enemmän muhun sattui, sitä enemmän mä vihasin sekä Arttua että itseäni. Arttu nosti leukaansa ja lopetti sormiensa rummutuksen pöydällä.
“Painu Jesse helvettiin mun elämästä,” se sanoi, ja kääntyi takaisin kirjaan.
En voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. En saanut ääntä kurkustani, korvissani kohisi. Silmiäni alkoi kirvelemään, ja tunsin äkkiä mieletöntä halua poistua luokasta. Nostin kättäni, ja kosketin sillä kevyesti Artun poskea. Sormenpäitäni kihelmöi, kun irrotin katseeni Artusta, joka ei ollut huomaavinaan kosketustani. Nousin tuolista, kaappasin kirjani ja reppuni, ja kävelin ulos luokasta, kuulematta opettajan tai muiden oppilaiden kysymyksiä tai huutoja perääni.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
“Noh, mitäs laitettais?” purkkaa mässäävä blondi kampaajatyttönen kyseli tuolini takaa kampaillen niskavillojani. Katselin tummanruskeaa vallatonta pehkoani.
“Mikä sun nimi on?” kysyin tytöltä. Se oli itseäni ehkä viisi vuotta vanhempi, jos sitäkään. Se katsahti muhun virnuillen peilin kautta.
“Titta. Ootsä miettinyt mitään valmiiks?” Titta tiedusteli. Mietin hetken ja punnitsin vaihtoehtojani. Lopulta valitsin jännittävimmän vaihtoehdon.
“Titta, tee musta tunnistamaton.”
“Annatsä tän ihan mun käsiin?” Titta pyöritti silmiään.
“Joo. En usko että se on hyvä idea, mut se siinä viehättääkin.” Iskin tytölle silmää peilistä.
“Okei, ryhdytään hommiin sitten,” Titta hymyili mulle ja lähti sekoittelemaan jotain värejä verhon taakse.
‘Painu Jesse helvettiin mun elämästä.’
Lause hakkasi kalloni sisäseinämää kuin kasvain. Kuulin korvissani sen pehmeän äänensävyn, johon olin tottunut yhdistämään kiusoittelevan läpän, sarkastisen hauskanpidon ja huvittuneen hekotuksen. Noh, Arttu saisi mitä halusi. Mä painuisin helvettiin sen elämästä, todellakin painuisin. En puhuisi sille enää ikinä mitään, enkä edes katsoisi siihen päin. Aloittaisin kokonaan uuden sivun elämästäni, unohtaisin sen turhan ihmisen, ja olisin aivan uusi Jesse.
Titta tuli takahuoneesta sekoittaen astiaa, jossa oli valkoista väriä.
“Ootsä nyt varma tästä?” se kysyi vatkaten astiaa. Olin hetken vielä hiljaa miettien, mutta olin jo tehnyt päätökseni. Vaikka Arttu tulisi mulle polvillaan rakkauttaan tunnustamaan, olisin painunut helvettiin sen elämästä.
“Oon varma. Hoida hommas, Titta, äläkä kysele,” vastasin, ja hymyilin Titalle.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------
Maksoin Titalle, kiitin sitä ja astelin liikkeestä ulos vetäisten hupun päähäni. Huomenna kaikki sen saisi nähdä, olin kuin jostain kalifornialaisesta surffielokuvasta. Titta oli kai joku nero tai jotain, muistutin itselleni että viiden vuoden päästä menen kosimaan sitä naista.
Matkaa kotiin oli parisen kilometriä, ja matkalla vastaan tuli tosi paljon tuttuja. Onneksi olin pistänyt päälleni ainoan mustan hupparini, jossa mua ei tunnistettu niin helpolla; yleensä kuljeskelin värikkäissä vaatteissa jotka näkyivät kilometrien päähän. Oli vielä aurinkoinen päivä, ja sain hyvän tekosyyn asettaa mahtavat peilipokat nenälle. Vielä napit korviin ja saisin mennä rauhassa kotiin.
Loppupuolella matkaani näin Artun. Jähmetyin säikähdyksestä, ja tarkensin katseeni kolmeen ihmiseen, jotka näin suoraan edessäni. Arttu oli siellä Krisun ja Pöden kanssa. Ne seisoskeli ringissä sen näköisenä, että olivat vain törmänneet toisiinsa, että jatkaisivat pian matkaa kukin taholleen. Pöden naama oli suoraan muhun päin, ja rukoilin ettei ne tunnistaisi mua ja alkaisi huutelemaan että tuu Jesse tänne. Mun tie kaartuisi Leppäkujalle noin meidän puolivälissä, ja niin kaartuisi Artunkin, jos se oli menossa kotiin. Askelsin rauhallisesti eteenpäin yrittäen olla mahdollisimman näkymätön.
Näin Artun moikkaavan jätkille juuri kun olin saavuttamassa Leppäkujaa, ja lähtevän kävelemään mua kohti. En millään erottanut sen ilmeestä, huomasiko se mut. Käänsin katseeni lopulta pois, ja ripein askelin suuntasin kohti kotia.
Saavuin tyhjään kotiin, ja kiireettömästi otin kengät pois. Katselin voitonriemun- ja vihansekaisin tuntein itseäni ja uutta näköäni eteisen peilistä ennen kuin astelin yläkertaan. Tartuin kemiankirjaan, mutta huomasin parin minuutin jälkeen etten ollut lukenut sanaakaan. Tuijotin vain sitä samaa kohtaa ajatukseni vain yhdessä.
Tunsin kyyneleen vierivän poskelleni, ja siitä tipahtavan kirjan sivulle. Vihaisesti herpaannuin horroksestani, ja pyyhin silmäni.
Hitto soikoon, sen jätkän takia mä en enää ensimmäistäkään itkua poraisi.
-
Jesse-rukka! Nyt munkin alkaa olla helppo samaistua toiseen, miten monta tuollaista uhmakasta 'katoan sun elämästäsi nyt kertaheitolla' -kohtausta mullakin on mahtanut olla. Tässä luvussa kerronta oli musta oikein sulavaa ja hyvää, ja tuota akinnah'n esille nostamaa puhekieli-kirjakieli-sekoittelua jotenkin vähemmän. Mielestäni tässä on kivaa realiteetin tuntua, tai siis, ettei heti ollakin mystisesti ihan lääpällään siihen toiseen ja sitten vain painiskellaan sen kanssa että miten kertoa muille.
Eikä ollut minusta mitenkään kovin tasapaksua, ihan tuollaista soljuvaa tekstiähän tuo (:
Kai ensi jaksossa tapahtuu jotain järisyttävää? Sitä odotellessa!
-
Mulle nämä "ei potteria"-ficit on todella uusia ja lukenut tälläsiä vasta pari. Tää ficci herättää just sitä kiinnostusta jota tarvitsinki että voin sanoo et voit olla ylpee tästä ficistä. Jäin koukkuun heti kun sain luettua tämän ficin osat jotka oli jo tullu että todellakin jatkoa odotellessa! :D
Hisse
-
tää oli ihana :)
arvoasteikolla 9 pistettä kymmenestä.
jatkoa
-
Loistava kertakaikkiaan! Niin todentuntuinen ja tunnepitoinen, että karmaisee! Loistava, loistava, loistava. Ainut sopiva sana kuvailemaan tätä.
Rakastan tarkastella tätä tarinaa kummankin pojan ajatuksista ja AAAAA MITEN YLISTÄISIN SUA KIVEMMIN? D:
Joka tapauksessa;
Täydellistä.
Jatkoa pian!
Rakkaudella; Sonja
-
Aloin lukemaan tätä ehkä siitä, kun olit julkaissut toisen luvun ja nyt rohkaistuin kommentoimaan. :--D
Tykkään tästä todella paljon, päähenkilöt on ihan nappiin ja juoni on tosi mielenkiintoinen ja odotan jatkoa innolla.
Jäi mietityttämään, että millaiset niistä Jessen hiuksista tuli, mut ehkä se selviää sitten ensi luvussa.
-
natte: Kiitos kehuista! On tiedätkö u-p-e-a-a kuulla kun joku sanoo että tarina tuntuu todelliselta. Olo tuntuu ihan kuin hyvältä kirjoittajalta, kun on onnistunut luomaan skenejä ja hahmoja, jotka periaatteessa ihan oikeasti voisivat jonkun mielestä olla olemassa! Ei voi muuta sanoa kuin että omg. Mun itsetuntoa voitelevaa tekstiä, kiitos siitä! Olen ihan tosi pahoillani, mutta vitosluvussa ei tosiaankaan tapahdu mitään erityisen järisyttävää. Ja voin tässä kaikille muillekin samalla sanoa, että Artussa ja Jessessä ei tule tapahtumaan mitään dramaattisia sosiaalikatastrofeja!! Kirjoittaessani tätä, en osannut enkä halunnut tuhota tätä kaunista kuviota. Siitä lisää tarinan loputtua! Kuitenkin, natte, kiitos kun luit, ja kommentoihan taas! <3
Historiusa: Luulenpa, että jos on siirtymä potter-ficeistä novelleihin, mun Arttu ja Jesse on ehkä jopa erinomainen aloitus. Kun tekstejä ei luotsata jossakin Otavan tai WSOY:n konttorissa, niin kirjoittajilla on pelottavan paljon tilaa kirjoittaa juuri sitä mitä haluaa. Toivottavasti tykkäät Artusta ja jessestä loppuun asti! Kommentoihan vielä =) <3
Resonanssi: Jes!! Ilahduttava arvosana =) Arvioihan loppustooria myös! <3
Sonjapoika: Hei, vähän ihanaa palautetta!! Tuntuu ihan tosi hyvältä kuulla tommosta, ja voin kertoa, että kaikkein kivoin ylistäminen teiltä lukijoilta on positiivinen kommentti, ja sä onnistuit siinä erinomaisesti!! Kiitos toooosi paljon, kommentoihan taas! <3
tar: Hienoa että rohkaistuit, kommentit ovat parhaita! Kiitos tosi paljon kehuista!! Ihanaa että olet poiminut kaikista oleennaisimman juonenkäänteen, Jessen uudet hiukset! No ei, on hellyyttävää että joku antaa oikeasti noin paljon ajatteluarvoa mun tarinalle! Kommentoihan taas <3
A/N: Loppu alkaa lähestyä!! Artussa ja Jessessä on siis 6 pitkää lukua, plus yksi lyhyt epilogityyppinen luku. 6. ja 7. luku tulevat samaan aikaan tänne. Vaikka aiemmin sanoinkin, että Jesseen on helpompi saada epätoivoa kuin katkeruutta, niin kyllä onnistuin mielestäni aika hyvin kun yritin saada Arttuakin surkeaksi. Antakaa mielipiteenne! Toivotaan, että Katumus täyttää odotukset. Ihmiset ilmeisesti odottavat jotain järkyttävää juonenkäännettä, vaikka että Jesse pistää jonkun muijan paksuksi ja sit se tyttö kuolee ja ne Artun kanssa adoptoi sen lapsen. Artun ja Jessen järkyttävin kohta, se varsinainen juonenkäänne on jo takanapäin. Se oli se kun Jesse oli jo lähes sataprosenttisen varma, että Arttu on tajunnut, mutta sitten Arttu läjäyttikin tiiliseinän päin Jesseä. Se voi olla, että jotkut lukijoista pettyvät, mutta itselleni tarina on juuri näin rauhallisena, realiteetteja korostavana, kun mitään karseeta ei tapahdu. Artussa ja Jessessä on ollut alusta lähtien kyse oikeastaan siitä, että haluan luoda kauniita mielikuvia tekstin avulla, haluan kuvitella kauniita keskusteluja ja otaksun, että ihmiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin, jos tajuavat, mikä Artulla ja Jessellä mättää. Tarinassa on mielestäni juuri se verraton ominaisuus, että koska sitä kerrotaan molempien osapuolien näkökulmasta vuorotellen, joten molempia osapuolia voi ymmärtää. Kun lukee Jesseä, alkaa miettimään että voi Jesse parka, mutta sitten kun lukee Arttua, niin miettii että voi pientä Arttu, mikä tilanne.
Ja hei! Pistäkää merkille tuo, miten paljon aikaa on mennyt! Älkää saako käsitystä, että Arttu on alkuviikosta tätä mieltä, ja loppuviikosta tätä mieltä, vaan tosiaan muutos on tapahtunut kuukausien kuluessa. Voijei, nyt spoilasin.
Kylläpäs tästä nyt tulee Notesia, lukeekohan kukaan edes puolustuspuheitani. Arttu & Jesseä rakastettiin Vuotiksessa, toivottavasti finiläisetkään ei pety. Noh, tässä kuitenkin lisää tarinaa. Enjoy!!! <3
Luku 5. -Katumus-
Heräsin tiistai-aamuna hätkähtäen ja yhtäkkiä, aivan ilman syytä. Olin viime yönä heräillyt saman lailla useaan otteeseen, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Katsoin kelloa, puoli viisi. Helvetti soikoon, en varmaan saisi enää untakaan tähän aikaan. Käänsin herätyskelloni hälytysnappulan alas, ja jäin tuijottamaan kattoon.
Eilinen oli ollut hulluin päivä ikinä. Siitä tuntui olevan vuosia kun olimme Jessen ja jätkien kanssa puistossa viikonloppureiveissä, vaikka todellisuudessahan siitä oli vain kolme päivää. Aivan liikaa, ja kuitenkin samalla aivan liian vähän. En päässyt eroon raivostuttavasta harmin ja pettymyksen tunteesta, jotka olivat pitäneet valtaa mielessäni jo lauantaista lähtien. Oliko tämä nyt sitten se kuuluisa järki-tunteet -taistelu, vai? Toisaalta, järkeni sanoi että näin on hyvä, ja tunteeni sanoivat myös että näin on hyvä. Paitsi siis ne kaverilliset tunteet, kyllä mä tiesin edelleen että Jesse oli syvällä sisimmässään mun paras ystävä niin kuin aina ennenkin, mutta sille ei juuri nyt olisi tilaa. Jesse ei halunnut olla vain ystäviä, sen piti saada mut kokonaan varustuksiani myöten. Sille mun ja sen elinikäinen ystävyys oli uhrattavissa sen omien ihastumisien takia. Vaikka mä olin vielä kertonut hyväksyväni sen kaikenmaailman vitun suuntautumiset ja mitkä lie syvemmät tuntemukset, niin se riikinkukko päätti että joko kaikki tai ei mitään. Noh, omapahan oli päätöksensä, se itsekäs vittupää saisi painua helvettiin mun elämästä, ja toivottavasti se eilen tajusi että tarkoitin niitä sanoja oikeasti.
Käännyin sängyssäni kyljelleni, ja olin kai liian väsynyt estääkseni ajatuksiani liukumasta Jesseen, sillä äkkiä sain itseni taas kiinni muistelemasta perjantaita. Oli ollut niin kylmä, mutta silti niin kovin lämmin. Olin ollut niin peloissani, mutta silti niin kovin rauhallinen. En voinut kieltää niitä tuntemuksia, sillä ne olivat olleet todellisia, enkä ollut koskaan ennen tuntenut samanlaista.
Ärh, en halunnut ajatella niitä asioita. En ymmärtänyt niitä, sain niiden ajattelusta vain armottoman päänsäryn. Katsoin taas kelloa, ja totesin sen olevan tarpeeksi noustakseni ja mennäkseni suihkuun. Tepastelin silmät puoliummessa ympäri huonettani pyyhettä etsien.
Tultuani suihkusta, puettuani, laitettuani hiukseni ja napattuani reppuni rymistelin alakertaan.
“Huomenta,” äiti sanoi ruokapöydän äärestä nenä kiinni lehdessä.
“Hmnt..” isä urahti katse kahvikupissa.
“Huomenta,” vastasin niille. Menin jääkaapille, ja aloin väkertämään taiteellisia voileipiäni, joista kukaan muu kuin minä ei pitänyt. Katselin lukujärjestystäni jääkaapin ovessa, ja muistin, että minun olisi palautettava yksi lappu tänään luokanvalvojalle. Kysyin lapusta äidiltä, joka totesi sen olevan työhuoneessa.
Leipää syödessäni menin työhuoneeseen ja pengoin sotkuista tietokonepöytää. Laskuja, laskuja, laskuja, laskuja, mainoksia, mainoksia, mainoksia, reseptejä, reseptejä, lomakkeita, lomakkeita, ja kas viimeinkin, monen minuutin jälkeen mun pikkuinen lappuseni löytyi. Tungin sen takataskuun, ja olin juuri kääntymässä, ja lähtemässä takaisin keittiöön, kun katseeni osui valokuvaan lipaston päällä, enkä enää olisi kyennyt liikkumaan, vaikka olisinkin muistanut että omistan jalat joilla kävellä pois siitä huoneesta.
Valokuva oli mun ja Jessen konfirmaatiopäivältä. Se oli oikeestaan tosi hyvä kuva meistä molemmista. Se päivä oli ollut tajuttoman kaunis, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta mutta hentoinen kesätuulenvire esti kuoliaaksi paistumisen. Mun käsi oli Jessen hartialla, ja me katsottiin toisiimme nauraen. Jessen silmät loistivat aurinkoakin kirkkaammin. Se näytti niin onnelliselta. Eikä lainkaan samalta pojalta, jonka eilen käskin painua helvettiin.
Yhtäkkiä tunsin tunnevyöryn ottavan valtaa, ja häivyin huoneesta äkkiä. Huusin äidille välittömästä kiireestäni ja vastausta kuuntelematta häivyin ovesta ulos. Matkalla kouluun en vain jaksanut välittää kyyneleistä, jotka vierivät poskiani pitkin asvalttiin tipahdellen.
------------------------------------------------------------------------------------------------------
En vain voinut olla tuijottamatta Jesseä. Tai en edes tiennyt, pystyikö sitä poikaa enää sanomaan Jesseksi. En oikeastaan tiennyt ollenkaan, kuka tuo poika sittenkään oli.
Mulla kestäisi tottua Jessen uusiin hiuksiin koko loppuelämä. Sillä oli aina ollut ruskea, pörröinen pehko, eikä ikinä mitään muuta, se rakasti tukkaansa yhtä paljon kuin itseään, ehkä jopa enemmän, eikä siitä ollut kuin muutama viikko kun se oli viimeksi vannonut ettei koskaan muuttaisi hiuksiaan. Ja nyt ne olivat suorat ja platinaiset, joissa oli edessä vähän mustaa siellä jossakin välissä.
Ja Jesse käveli kohti bilsanluokkaa kuin olisi aina ollutkin sen näköinen, kuin viihtyisi tuossa uudessa tukassaan. Käänsin katseeni vaivoin pois, joka osoittautui entistä vaikeammaksi kun Jesse istahti penkille viereeni. Se aikoi kai sanoa jotakin, mutta muutti viime hetkellä mielensä, josta olin melko onnellinen. Nyt mulla oli muutenkin vaikeuksia säilyttää itsehillintäni ja peruslukemat, saatikka että Jesse vielä alkaisi vinoilemaan jotain.
Luokassa en pystynyt keskittymään, en saanut ajatuksiani taaskaan järjestykseen. Miksi ihmeessä Jesse oli tuollainen? Miksi näin piti käydä? Mitä helvettiä mä olin tehnyt jotta ansaitsin tällaisen iskun vyön alle? Koko tämä kuvio oli niin naurettava! Ihan kuin jostain typerästä kirjasta. Eikä tulevaa voinut ennakoida niin kuin ennen, ja se hirvitti mua ihan mielettömästi. Katsahtaessani Jesseen en voinut enää pysyä paikallani, vaan nyt oli mun vuoro häipyä huoneesta selittelemättä, koko tajunnan kiehuessa ahdistuksesta ja epätietoisuudesta jonka tuon pojan kasvoille pinttynyt pilkallinen virne sai aikaan.
Vaikken pystynytkään ennakoimaan tulevaa, tiesin silti bilsakäytävää pitkin juostessani, että lähestyvä kevät tulisi olemaan rankempi kuin yksikään vähään aikaan.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------
*** ***
--------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kesä.
Henkinen uusivuosi ja kaiken kauniin uudelleensyntyminen. Absoluuttisen stressinollauksen ja täydellisen vapaalle vaihdon mitä ihanteellisin ykköstilaisuus. Kesällä luonto puhkeaa kukkaan, vastaantulevien ihmisten kasvoilta voi nähdä, miten luonnon rehevyys ja virkeys heijastuu koko kansan mielialasta, perhoset ja kimalaiset lennähtävät kodeistaan ilahduttamaan lapsia ja linnut aloittavat loppumattoman viserryksen. Joillekin kesä tarkoittaa uuden alkua ja merkittävää yhden elämänsä suurimman virstanpylvään muistelua tai odotusta. Peruskoulun päättäville kesä on yhtä lailla juhlaa, lepoa, jännitystä ja odotusta, kun pakollinen koulunpenkki on istuttu loppuun ja tulevaisuus on täysin omissa käsissä.
Tai niin sen pitäisi olla.
Mulle tämä kesä tarkoitti ikävää, itsesäälimerta ja tyhjää tulevaisuutta. Olin yksin ja oman pääni kanssa saanut peruskoulusta kiitettävät arvosanat, mutta jos totta puhutaan, olisin mieluummin jäänyt luokalle ja palannut entiseen, jos se olisi vain mitenkään ollut mahdollista.
Päättäjäispäivänä Jesse ei katsonutkaan muhun. Se oli nauttinut uudesta elämästään, kirotusta uudesta tukastaan ja uudesta seurastaan koko kevään, eikä mulla ollut ollut siihen mitään sanomista. Miksi olisi pitänytkään olla, kyllä mä ymmärsin tietyllä tasolla että näin tän oli kuulunut mennä, että asiat nyt vain olivat näin ja mun oli tarkoitus olla tästä lähin ilman Jesseä.
Mutta silti mun oli pakko myöntää yksi asia; mitä pitempi aika siitä yhdestä tietystä hirveänkauniista perjantaista oli kulunut, sitä katkerammaksi, onnettomammaksi ja surkeammaksi itseni tunsin. Vaikka miten olinkaan Jesseä ja sen vitun asennetta ja helvetin kuvitelmia aiemmin talvella inhonnut, mulla oli sitä järjetön ikävä. Halusin takaisin entiseen, halusin Jessen mun vierelle niin kuin silloin, halusin halata sitä ja pyytää anteeksi kaikkea typerää mitä olikaan sattunut.
En ollut ihan varma, missä vaiheessa mieleni oli muuttunut. Olin vain yhtäkkiä huomannut, miten ylpeyteni ja vihaisuuteni olivat kadonneet jonnekin, ja katsoessani Jesseen en ollutkaan enää tuntenut pelkkää inhoa, vaan ikävää. Kai se oli mennyt sitten niin kuin kaikissa yltiöromanttisissa komedioissa, että “tajusin mitä mulla oli vasta sitten kuin olin sen menettänyt”.
Siitä oli nyt melkein neljä kuukautta, ja joka ikisenä päivänä siitä lähtien olin ajatellut vain Jesseä. En ollut saanut häntä mielestäni, aluksi vihan takia, mutta nyt välittäen. Syyllistin itseäni aivan mielettömästi. No totta kai syyllistin, minähän tässä olin oman jamani itselleni kyhännyt! En ollut silloin tajunnut, miten paljon Jessestä välitinkään aivan joka lailla, ja nyt se oli auttamatta liian myöhäistä. Jos Jesse mua ikinä ajattelikaan, mitä vahvasti epäilin, se muisti musta vain kylmän laiminlyönnin ja ystävyyden pilaamisen. Ja kuka sellaiseen enää haluaisi pitää mitään kontaktia.
En tajunnut, mikä silmiäni oli vaivannut silloin, kun Jessen tunteet tulivat esille. Miksen ollut tajunnut, miten onnekas ja ainutlaatuinen se tilanne oli, miksen ollut käsittänyt että käteni ulottuvilla oli ihminen joka olisi voinut tehdä musta maailman onnellisimman pojan.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
Olin meidän etupihalla heittelemässä koreja autotallin edessä omiin mietteisiini vaipuneena, kun puhelimeni soi. Nappasin pallon ilmasta kainaloon ja kaivoin kännykän taskustani. Katsoin soittavaa nimeä, ja silmäni lennähtivät ymmyrkäisiksi. Mitäs ihmettä?
Vastasin puhelimeen, ja kuulin hymyilevän, kauan kaivatun äänen. Juttelimme siinä hetkisen kuulumisista, kunnes asian ydin tuli esille. Mut haluttiin tavata. Noh, mikäs siinä, koko kesähän tässä aikaa olisi. Tänään? Jaahas, no eihän mulla mitään suunnitelmiakaan ollut. Urheilukentälle heittelemään koreja? Mikäs siinä, nähdään sitten.
Parin tunnin päästä suuntasin palloa pompotellen keskustaan ja urheilukentälle. Mua odotettiin siellä jo valmiiksi. Hyppäsin vihreän aidan yli, ja heitin pallon vastaan tulevalle tytölle. Pallo meni menojaan, kun Amber keskittyi mun halaamiseen.
“Arttu, perkele. Siit on aikaa.” Amber hymyili ja irtautui halauksesta.
“Niinpä. Pakko sanoa että oot yks viimeisimmistä ihmisistä joiden oletin haluavan jutella mun kanssa. Siis positiivisesti oon yllättynyt.” Katselin Amberia. Suuret, ruskeat silmät paistoivat vilpitöntä iloa ja pitkät tummat hiukset oli jätetty vapaasti auki. Tajusin vasta nyt, miten ikävä mulla oli Jessen serkkuakin ollut.
“Sä näytät hyvältä,” sanoin. Amber oli aina ollut mielestäni kaunis, brittiläiset piirteet omaava tyttö, jonka näki hymyilevän useammin kuin kenenkään muun. Vaikka ne ei ulkoisesti Jessen kanssa paljoa muistuttanutkaan toisiaan, parin tunnin kuulumisten vaihdon ja läpänheiton jälkeen persoonien yhtäläisyydet olivat alkaneet tulemaan esille. Tunsin vatsanpohjassani myllerrystä, ja koko ajan suurenevan palan kurkussani, kun Amber muistutti vielä Jessestäkin oman läsnäolonsa lisäksi.
Jossain vaiheessa olimme siirtyneet penkeille istumaan, ja pallo oli jäänyt korin luo. Amber mainitsi serkkunsa.
“Ootteko millon viimeks Jessen kanssa jutellut?” se kysyi. Se katsoi mua silmiin eikä enää hymyillyt. En ollut aivan varma, miten paljon Amber tiesi, mutta voisin olettaa että melko paljon ellei jopa kaikkea. Enkä aikonutkaan valehdella tuolle ihanalle tytölle, olihan hän minulle ennen kaikkea ystävä, oli sitten Jessen serkku tai ei.
“Helmikuussa,” vastasin. Helmikuussa, ei helvetti. Se tuntui järkyttävän pitkältä ajalta nyt kun sanoin sen ääneen.
“Siitä on niin kauan,” jatkoin. “Tuntuu oudolta että kaikki ne vuodet päättyi sellaiseen asiaan.” Pala kurkussani kasvoi vain, mutta hillitsin itseni. Enhän mä nyt tytön edessä itkisi. Amber oli aika pitkään hiljaa, ja katseli jonnekin kaukaisuuteen. Se oli keskustellut Jessen kanssa, kyllä sen huomasi. Toisaalta halusin mielettömästi kuulla mitä Jesse nykyään ajatteli, mutta kuitenkin samalla halusin Amberin pysyvän hiljaa, ja säästävän mut tiedolta että Jesse inhosi mua edelleen.
“Silläkin on ikävä sua.” Amber käänsi katseensa muhun. Tuhahdin, ja vilkaisin tyttöön.
“Kuka sanoi että mulla on sitä ikävä?” yritin. Olin surkea valehtelija, ja Amber tiesi sen.
“Tarvitaanko siihen joku sanomaan? Arttu rakas, sun naamalta paistaa järjetön ikävä ja oot ihan kohta alkamassa itkemään. Jessekin sanoi aina että sun tunteet on niin helppo nähdä. Ja silläkin on oikeasti ikävä sua.”
“Varmasti joo. Sanoiko se muka niin?” kysyin. Vatsani ei pysynyt aloillaan, jalkani ei pysynyt paikoillaan, enkä saanut ajatuksiani kasaan. En muistanut, koska viimeksi olin ollut näin hermostunut ja hajalla.
“Sanoi.”
“Miksei se ite ole kertonut sitä?” kysyin. Jesselläkö muka oli ikävä? Ja silti se oli tuommoinen?
“Samasta syystä kuin sä et ole kertonut sille että sulla on sitä ikävä. Sitä pelottaa aivan saatanasti että sä et tuntisikaan samoin. Sitä pelottaa että se saisi taas pelkkää kylmää kättä ja passituksen kääntyä takaisin.” Amber ei sitten säästellyt sanojaan. Kyynel tipahti poskelleni. Satutin Jesseä edelleen, vaikka olimme jo poissa toistemme elämästä.
“Mä olin sille ihan helvetin epäreilu. Syytin sitä kaikesta, vaikka itehän mä siinä se paska jätkä olin. Minkä Jesse muka tunteilleen pysty? Ei helvetti mä oon kusipää, Jesse on niin oikeessa. Vittu se vihaa mua.” Hieroin kasvojani ja välttelin Amberin katsetta.
“Haluutko kuulla mitä Jesse sanoi?” Amber kysyi.
“En tiiä.”
“Se sanoi että se antaisi kaiken sen anteeksi jos sä pyytäisit. Se luulee että sä et kadu mitään, ja se on ainoa asia mitä se ei kuulemma pystyis antamaan anteeksi. Siihen sattuu ihan helvetisti se ajatus, että sä olisit tyytyväinen siitä että annoit sille rukkaset, ei niinkään ne rukkaset itsessään.”
Siitäkin oli niin kauan kun olin viimeksi itkenyt.
“Ei vittu mä oon kyllä tyhmä jätkä,” manasin.
“Mut kyllähän suhunki sattuu, vai mitä, Arttu?” Amber kysyi. Kierrä nyt viel veistä haavassa.
Nyökkäsin, ja suljin silmäni.
“Mikä suhun tarkkaan ottaen sattuu?”
No mikäköhän vittu muhun sattui?! Vaatiko Amber mua vaan sanomaan sen ääneen, vai eikö se oikeesti tiennyt?
“No mitäköhän luulet? Muhun sattuu niin perkeleesti se, että Jesse ei enää ole mun vieressä joka vitun päivä, ettei me enää puhuta toisillemme! Se, että se poistui mun elämästä yhtäkkiä, eikä enää katso muhun päinkään. Ja kaikkein eniten muhun sattuu se, että mä itse olen sen aiheuttanut. Mä vitun idiootti ite käskin sen painua helvettiin mun elämästä, ja mä ite ruhjoin sitä sillon ku meillä oli herkimmät hetket. Ja nyt mulla on sitä niin järjetön ikävä, että se vois yhtä hyvin olla kuollut.”
Amber katsoi muhun, ja nosti kätensä mun hartialle. Se pienenpieni myötätunnon osoitus oli mulle liikaa. Hyppäsin ylös penkistä, ja huusin niin lujaa kuin ikinä keuhkoista lähti. Halusin kaikkien kuulevan, miten kipeää muhun teki. Vaikka ei sitä kukaan muu kuullut kuin Amber, aurinko oli jo laskemassa kaupungin taakse, ja ihmiset olivat menneet koteihinsa. Laskeuduin polvilleni maahan, ja annoin itseni itkeä.
Amber tuli luokseni ja istui viereeni.
“Mutta sähän rakastit jokaista herkkää hetkeä Jessen kanssa? Ethän sä muuten niissä olis mukana ollut, vai olisitko?” Amber kysyi.
Amber tiesi varmaan jokaisen kädenliikkeen, ja jokaisen suudelman. Eikä se itse asiassa haitannut mua ollenkaan, olin vain iloinen, että Jesse oli pitänyt niitä asioita tarpeeksi arvokkaina että niistä oli voinut kertoa Amberille, eikä siis hävennyt yhtäkään hetkeä. Ja mä pidin siitä ajatuksesta. Ja totta, mä olin rakastanut jokaista suudelmaa ja kosketusta.
“Totta. Niin rakastin. Jokaista hetkeä.” Katselin käsiäni.
“Etkä häpeä yhtäkään niistä?”
“En ikinä.” Katsoin Amberiin itkuisilla silmilläni. En tosiaankaan hävennyt.
“ Ja vieläkö sä väität ettet tuntis sitä kohtaan samoin ku se sua kohtaan?”
Amber osasi aina olla niin hienovarainen. Mutta totta, enhän mä sitä kieltämään pystynyt. Jesse oli mulle tärkein, ja tälläkin hetkellä Jessen olisi kuulunut olla täällä mun kanssa. Mutta silti mieltäni painoi jokin.
“Sä oot oikeessa, Amber. Mä välitän siitä enemmän ku kenestäkään, ja haluisin sen just nyt tähän. Mut sähän oot Amber tommonen ihmismielenanalysoija, ni miks mä silloin halusin hetken aikaa joka kerta lopettaa? Vaikka mä rakastin jokaista hetkeä, miks musta tuntui ettei niin olis saanut tehdä?” Halusin vastauksen tuohon kysymykseen, halusin että Amber nostaisi harteiltani sen viimeisen taakan, jottei se jäisi vaivaamaan mua enää.
“Sehän on selvä juttu. Sua pelotti. Se oli sulle uutta, etkä osannut handlata asiaa. Etkä sä silloin ollut myöntänyt tunteitas edes itelles, ni totta kai se pelottaa. Ihminen on sellanen, että tuntematon pelottaa lähes aina, vaikka se tuntuis miten hyvältä. Ei sun Arttu siitä tarvitse huolehtia.” Amber hymyili. Hymyilin takaisin, ja yhtäkkiä oloni tuntui niin vapaalta ja huojentuneelta, että pystyin jopa nauramaan.
“Ja Jesse on muuten värjännyt tukkansakin takas ruskeaksi,” Amber sanoi auttaen mut kädellään vetäen ylös maasta.
“Onko oikeesti?” kysyin.
“No on, on. Ei ne vaaleet sille sopineetkaan,” Amber mietti. Halasin tuota ihanaa ihmistä, joka oli muutamassa tunnissa saanut monen kuukauden epätoivon ja surkeuden muuttumaan merkityksettömäksi. Näin Jessen suhteen toivonpilkahduksen, ja se oli yksin Amberin ansiota.
“Kiitos, Amber. Sä oot lyömätön.”
“Noh, oonhan mä aika hyvä. Ei kestä, teiän molempien onnihan mulle tässä tärkeetä on. En mä serkkupoikaa sen näköisenä voinut katsoa, eikä sunkaan tilassas ollut kehumista. Sä oot hyvä jätkä, Arttu.”
“Mun pitää puhuu Jessen kanssa,” sanoin. Mitä pikemmin, sen parempi.
“Totta, niin pitää. Ja mä satun tietämään, että niillä on vanhemmat poissa tänään, ja että Jesse on kotona, ja että hetki on otollinen.”
“Amber, mitä mä tekisin ilman sua?” Annoin suukon Amberin poskelle, kaappasin pallon kentältä kainaloon ja lähdin juoksemaan. En epäröinyt hetkeäkään, vaan tiesin tasan tarkkaan missä mun kuului olla juurikin nyt.
-
AAA! Just näin, juuri näin, täydellistä! En tiiä mikä siinä on, mutta Imogen Heap vaan kruunaa aina meikäläisen lukukokemukset, varsinkin, kun kyseessä on jotain näinkin suloista ja ihanaa kuin poikarakkautta. Tässä luvussa oli mukava tempo, eikä tuo hyppy talvesta kesään tuntunut ollenkaan pahalta - itseasiassa paljon mukavampi noin kuin koittaa ympäripyöreästi selittää koko keväästä kerralla. Ja tässäkin oli minun mielestäni mukavaa realiteettia - tai siis, kun eiväthän tuollaiset solmut oikeassakaan elämässä aukea tuosta vain yhdessä yössä.
Joskin, jos edes toinen henkilöistä ei ole näin itsepäinen kuin pojat tässä, tuollaiset sotkut selviävät aika helposti. Tai no, vaikea sitäkin sanoa, satun olemaan vähän väärää sukupuolta toteamaan, että miten nuo poikien riidat oikeassa elämässä menevät.
Kerronta pysyi mielestäni nyt paremmin sellaisella persoonallisella kirjakieli-puhekieli-sekoituksella - sen huomaa aina jatkotarinoissa: ensimmäiset osat saattavat olla vähän haparoivia, mutta usein juttu paranee loppua kohti kun tulee enemmän varmuutta ja taitoa, ja hahmot alkavat selventyä omassa mielessäkin erillisiksi.
Jessen ja Artun suhde on minusta aivan ihana! Siinä on vain jotain tutunoloista ja jokapäiväistä, ja mielestäni konfirmaatiokuva oli kaunis yksityiskohta (: Odotan innolla, miten tämä tulee päätökseen. Amber on mielestäni myös mukava hahmo, juuri aika tuollainen tyypillinen kaverityttö, joka omaa ihmistuntemusta vaikka muille jakaa.
Ja tällä kertaa se on sitten Arttu joka saa sympatiat - hahmoon oli yllättävän helppo samaistua, ja voin vain kuvitella, miten kauhealta tuollainen tilanne tuntuisi - jos paras ystävä olisi tosiaan niin vihainen, ettei suostuisi puhumaan tai muutenkaan osoittamaan minkäänlaista huomiota moneen kuukauteen.
Eiköhän se tästä selviä piakkoin.. hyvä kun laitat luvut tällä tavalla erikseen, huomaa milloin jatkoakin on tullut! (:
Kiitoksia, odottelen innolla jatkoa - voin vain kuvitella, mitä tulee tapahtumaan... 8)
Joo, nimimerkillä harrastan pitkiä kommentteja :'D Kun tiedän että niitä on kiva saada.
-
mielenkiintoinen, ei yhtä hyvä ku edellinen, muttei todellakaan huono.
kiinnostaa että miten tämä päättyy.
-
Ah. Vatsanpohja kipinöi ja korvat on tulessa. Loistava luku jälleen kerran!
Kauniimmin ei ihminen voisi kertoa tunteista! Odotan kärkkäästi jatkoa sinulta, näitä lukuja ja loppua. Sinänsä en odota sitä vaan tahtoisin kiertää sen.
Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan.
Ääääää! Todellakin rakastan tätä. Kuvailet tunteita niin aidosti, että tekisi mieli itkeä. :---(
Jatkoa pian!
Rakkaudella; Sonja
-
Taas todellakin upeaa! Ne tunteet on niin aitoi, et muaki ahistaa ihan älyttömästi kumpaisenki puolest. Kauheeta ees ajatella, et joku mun kavereist ei puhuis mulle koskeen enää. En mä sellasta kestäis, nytki on tarpeeks jo se, ku yks tuttu on pitkävihanen. Se ei sano mitään jos mä vahingos loukkasin, mut sit se muuttuu kylmäks ja se sattee ihan helvetisti. Aina ennen ku edes päivä on loppu mä pyydän anteeks (vaik en aina ees tiiä et mitä oon tehny)
Sori, tais mennä vähän jaaritteluks ::)
Tarinasta viel, et Amber on loistava hahmo, silleen sivullinen mut silti tärkee
Kiitos kiitos!!!
-
En muutamiin päiviin käynyt katsomassa, joten tänään oli ihana yllätys löytää 2 uutta lukua.
Ja varsinkin jälkimmäinen oli aivan ihana luku! Täytyy heti tallettaa tarina wordina itselleni!
Onneksi on Amber! Oli muuten kiva, että soittajan henkilöllisyys paljastu vasta kentällä. Artun ajatuksia oli tosi kiinnostavaa lukea, terapeuttista...
-
natte: Kiitos kamalasti jälleen kehuista!! Ilmeisesti olet itsekin jonkintasoinen kirjoittaja? Puheittesi perusteella olet suurinpiirtein itse kirjottanut Artun & Jessen, kun tiedät noin paljon sen luomisprosessin vaiheistakin =D Se on ihmeellistä, miten aidon tuntuisesti naiset voivatkaan osata kirjoittaa miehistä ja niiden välisistä selkkauksista! Toisaalta tiedä sitten, oisiko Arttua & Jesseä vastaava tilanne yksienkään miehisten lakien mukainen. No, tarina päättyy nyt kutos- ja seiskalukuihin, kerrohan taas mielipiteesi. KIITOS KUN OLET JAKSANUT LUKEA JA OLLA KIINNOSTUNUT ARTUN JA JESSEN TARINASTA. <3
Resonanssi: Kiitos kommentista! Toivottavasti tarinan loppu ei tuota pettymystä. Kerrothan siitä lukemasi jälkeen? Kiitos, kun olet kannustanut läpi stoorin!! <3
Sonjapoika: Itke pois, ja katsokin että ilmoitat itkustasi! Paras kiitos ja palaute minkä lukijoilta voi saada ovat kyyneleet. En tiedä päteekö sama missään muussa toimessa..? Kuitenkin, toivottavasti loppustoori vastaa odotuksiasi, palaahan taas! KIITOS, kun olet pysynyt messissä alusta loppuun asti!! <3
Miukeli: Kiitos kehuista!! Se on kamalaa, kun hyvien ystävien kanssa on aiheita meneillään, ja osaksi mun omasta elämästä Artun & Jessen jotkin aiheetkin ovat pohjimmiltaan lähtöisin. Tsemppiä sen kaverin kanssa, väärinkäsitykset ja muut järjestyvät ihan varmasti! Jaksamisia =) Amber on mielestäni tarinassa se pikantti lisä. Ei tulisi mitään jos koko tarinan kulku nojaisi Arttuun ja Jesseen, pojat tarvitsivat Amberia. Kerrohan mielipiteesi tarinan lopustakin! Kiitos kun olet ollut kannustamassa!! <3
Elfmaiden: Kiitos kehuista! Wau, ihan mieletön ajatus että mun Arttu&Jesse olis jonkun muun koneella siksi että se joku muu haluaa lukea sitä aina silloin tällöin. Ihan hykerryttävää =D Totta, onneksi on Amber! En halua tietää, missä Arttu ja Jesse olisivat ilman serkkutyttöä. Jesse olisi varmaankin huumekierteessä huonossa seurassa ja Arttu olisi joko a) tappanut itsensä ikävässään tai b) pelaisi videopelejä niin että terveys kärsii. Eli onneksi on Amber!! Toivottavasti tykkäät viimeisistä luvuista myös, kerrohan siitä taas! Kiitos kun olet jaksanut lukea ja kommentoida!! <3
Kelmikiti: Kiitos kehuista!! Itku on paras lahja kirjoittajalle. Jatkoa tulee nyt, ja nää on vikat osat, eli enää ei tule Arttua & Jesseä. Kommentoihan taas!! <3
A/N: Ei voi muuta sanoa kuin että ou mai gaad. Olen aikalailla jopa ylpeä itsestäni. Olen suhteellisen sanaton. Olin niin innoissani ja hysteerinen kirjoittaessani kutoslukua, että se syntyikin melko sutjakkaasti ja vaivatta. Sitä oli kiva kirjoitella, sen vaan sanon. Artun&Jessen vuotisaikana eräs lukija mainitsi, että olisi ollut kiva kuulla mitä poikien vanhemmat ja muut kaverit mietti äkistä välirikosta, ja otinpa sitten neuvosta vaarin ja ajattelin vähän valaista asiaa viimeisessä seiskaluvussa, että miltä se kuvio poikien kahdenkeskeisen maailman ulkopuolelta mahtoi näyttää.
Artun ja Jessen kanssa kulkemani taival ei ollut pitkä, mutta jäin sitä kyllä kaipaamaan ja muistan sen varmasti pitkään ellen aina. Sain itse itsenikin ajattelemaan miten häkellyttävän syviä ja vaikeita nuoren rakkauden syöverit voivatkaan olla, ja voin antaa itselleni oikeuden röyhistää rintaani kaikki nämä rivit aikaansaatuani.
Superkiitokset koko tästä tarinasta lähtee Artun ja Jessen esikuville (nimet muutettu). Ilman teidän kahden välistä kaverisuhdetta en olisi koskaan saanut päähäni luoda teitä vastaavat fiktiiviset hahmot ja saattaa niitä yhteen, niinkuin aina tykkäsin kuvitella jonkun vielä saattavan teidät kaksi yhteen. KIITOS, POJAT<3 Pitäkää itsenne miehinä ja hyvät jatkot.
KIITOS TEILLE, UPEAT FINILÄISET<3 Kiitos kommenteista ja lukukerroista, kommentoikaa IHMEESSÄ vielä jälkeenpäinkin, mä vastailen täällä kyllä vielä. Kehut, kommentit ja lukukerrat tekevät gutaa itsetunnolle ja egolle, ja olen todella todella kiitollinen teille! Elin taipaleen Artun ja Jessen kanssa täällä Finissä uudestaan, ja se tuntui kyllä niin tosi hyvälle, että hop! Ilman kannustuksia ei olisi mun ittenikään nautinto tätä tarinaa tänne syöttäessä ollut läheskään niin hieno! Mutta nyt lähtee siis viimeiset luvut! SANOKAA HEIPPA MUN RAKKAILLE MIEHILLE!! Enjoy! <3
Luku 6. - Helpotus -
Istuin yksin kotona ja tuijotin telkkaria. Vanhemmat olivat lähteneet jo monta tuntia sitten, ja jostakin syystä olin tänään erityisen flegmaattinen lähteäkseni mihinkään viettämään iltaa. Oikeastaan olin hieman väsynyt, vaikken nähnyt sille mitään syytä. En ollut tehnyt mitään koko päivänä, ja olin nukkunutkin pitkälle iltapäivään. En jaksanut kurottautua kaukosäätimeen vaihtaakseni typerän talkshown johonkin kiintoisampaan, toisaalta luulinpa vahvasti, ettei kanavan vaihdolla olisi paljoakaan merkitystä.
Siispä luovutin ja suljin silmäni. Ihmisten äänet televisiossa muuttuivat taustahurinaksi, ja annoin ajatusteni vain leijailla.
Kesälomaa oli nyt jo jonkin aikaa takana, ja se oli ollut juuri niin perseestä ja epäkiinnostava ja helvetin tylsä kuin ennen lomaa oli uumoillutkin.
Olin pyörinyt bileissä, kaupungilla ja muuten vain ympäri taajamaa koko kevään. En halunnut tosiaankaan olla yksin, mutta kaikki niistä ihmisistä, joiden seura oli tällä haavaa mahdollista, olivat väistämättä uusia tuttavuuksia, joista en kunnolla tuntenut yhtäkään, ja joista suurimmasta osasta en tosissani edes pitänyt. Kun soitto tuli, sanoin “okei” lähinnä vain siksi etten taas jäisi yksin. En halunnut jäädä yksin ajatusteni vangiksi, ja se olikin suurin syy sille, miksi olin lähes pakkomielteisesti haalinut viime kuukausina ympärilleni mahdollisimman paljon sekalaista possea.
Olin niin lopen uupunut ja finaalissa. Koko kevät oli ollut yhtä esittämistä, väkisin vääntämistä ja yrittämistä. Uudet kaverit olivat teennäisiä ja tylsiä, eikä missään tuntunut enää olevan mitään mieltä. Olin niin väsynyt kaikkeen. Elämä tuntui kamalan rankalta nyt kun Arttu ei enää ollut osa sitä.
Kaipasin Arttua niin mielettömästi. Kaikki oli niin merkityksetöntä ja vaivalloista ilman sitä. Tuntui että kaikki hauskuus elämässä oli ollut yksin Artun ansiota, sillä se oli kadonnut kokonaan. Niin, vaivalloinen oli juuri oikea sana. Tuntui, että aina piti orientoitua ja valmistautua ja tsempata henkisesti, jotta yhtään mitään tapahtuisi. Ennen ei ollut pitänyt, kaikki oli tapahtunut luonnostaan, ja siksi, että pidin siitä.
Arttu oli vienyt multa kaiken tärkeän mennessään. Mun kaunis Arttuni oli käskenyt mun painua helvettiin sen elämästä. Toivottavasti se oli nyt onnellinen, sillä muuten tämä kaikki oli aivan turhaa. Ei, en oikeastaan ollut enää vihainen. En jaksanut, en voinut enkä edes halunnut olla Artulle enää vihainen. Mä itsehän olin oikeastaan pistänyt Artun valitsemaan kaiken ja ei minkään väliltä, sillä olinhan suurin piirtein pakottanut sen näkemään ja hyväksymään meidän kahden välillä olevan suhteen oikean laidan. Ja se ei ollut hyväksynyt, joten kai se oli ilmeistä että tämä oli toinen vaihtoehto. En suostunut ottamaan syitä kokonaan omille niskoilleni, mutta olisi hyvin kaksinaismoralistista ja tekopyhää jos väittäisin että kaikki oli Artun syytä.
Ja kyllä kaiken sen pystyisi hyvin ymmärtämään. Järkytyksen ja epäuskon ja kauhun sekaisen metelin jonka Arttu nosti mun tunteista. Ihan normaaliahan se tavallaan oli, että asia, joka on itsestäänselvyyksien ja olettamuksien vastakohta, tuntuu varsinkin omalla kohdalla erittäin epämiellyttävältä ja jopa väärältä. Arttuhan oli sanonutkin, että meidän ystävyys oli sille edelleen tärkeämpää ja ettei sitä olisi haitannut, joten ei Arttu mua itseäni, edes silloin, inhonnut ainakaan kaikin tavoin, vain mun tunteitani. En mä siitä Arttua voinut syyttää, että sitä pelotti ja että se oli epävarma. Mutta ajatuskin siitä, että Arttu nyt makoili jossakin kotona myhäillen itsekseen että helpotus kun sainkin Jessen häädettyä kimpustani, tuntui raa’alta ja syvältä avohaavalta rinnassa. Mitä tekisinkään, jotta Arttu vain edes pikkuisen katuisi kaikkea sitä, mitä sanoi ja teki.
Vaikka tähän paskamaiseen ja epätoivoiseen tilanteeseen nyt oltiinkin päädytty, en ollut silti hetkeäkään katunut enkä hävennyt tunteitani Arttua kohtaan, enkä myöskään tekoja joita tunteistani oli seurannut. Enkä hävennyt vieläkään, tuskinpa koskaan häpeäisin. Pari tuntia on aika helvetin lyhyt jakso melkein kuudentoista vuoden kokonaisuudesta, ja siltikin pystyin helposti nimeämään Artun kanssa vietetyt tietyt pari tuntia elämäni tähänastisiksi huippuhetkiksi. Omassa henkilökohtaisessa paremmuusjärjestyksessäni niitä seuraisi sitten ne Artun kanssa vietetyt tunnit, joihin ei ollut kuulunut suudelmia, helliä kuiskauksia ja hyväilyjä.
Pystyin kuvittelemaan, että jokin päivä vielä pystyisin elämään normaalisti ilman Arttua, vaikka ajattelisinkin sitä joka ikinen päivä. Aika loppujen lopuksi pyyhkisi muistoistani riidat ja loukkaukset, ja voisin muistella hyviä hetkiä ilman tuskaa ja ikävän pieksentää. Vaikkei Arttu ikinä pyytäisikään, joskus vielä antaisin sille anteeksi, ehkä vain siksi että rakkaat muistot olisivat näin vielä nautittavimpia. Ikään kuin rakas vanha ystävä joka oli kerran kusipää, mutta jolle annoin anteeksi. Ei rakas vanha ystävä joka on kusipää ja tulee aina olemaankin.
Ehkä kaiken oli kuulunutkin mennä näin. Oli suunniteltu ennalta, että Artun pinna katkeaisin, ja että meidän tiet eroaisi, ja että oppisin jotakin tästä harmaasta kaudesta. Tällaisen koettelemuksen läpikäymisen oli selvästikin tarkoitus antaa mulle näkökulmaa jotakin tulevaisuuden mieletöntä tapahtumaa varten. Vähän niin kuin näytön paikka. Joo, suhteellisen kornin ja typerän kuuloista, mutta nyt kun olin yksin, väsynyt ja tunteikkaalla fiiliksellä, niin tavallaan ajatus vaikutti lohdullisesta ja jopa hieman järkeenkäyvältäkin.
Olin vaipumassa suloiseen tietämättömyyden syleilyyn, aivan nukahtamaisillani, kun ovikello soi. Pomppasin sohvalla istumaan kuin laakin saaneena. Mitä vittua ihmiset säikyttelee tähän aikaan yöstä? Ja kuka helvetti siellä edes jaksoi olla ringuttelemassa? Joku turhanpäiväinen muija tietysti, tai joku nousuhumalainen puolituttu. Nousin sohvalta ja ovelle mennessäni pistin telkkarin kiinni. Vaistomaisesti ja tottumuksesta vilkaisin itseäni eteisen peilistä, vaikka ovella ringuteltiin kärsimättömästi toistamiseen.
“Joo joo..” mutisin, ja avasin oven.
Ei vitussa.
Paiskasin oven takaisin kiinni ja painoin selkäni sitä vasten. Sain hädin tuskin henkeä, olin varmaan sydärissä ja kohtapuoliin hyperventiloisin tai jos onni potkaisisi, pyörtyisin. Mitä kirottua Arttu täällä teki?!
Ovikello soi taas.
“JESSE?” Arttu huusi kurkku suorana; se luuli että olin luikkinut yläkertaan esittämään ettei ketään ollut kotona.
“No vittu mä kuulen kyllä ihan hyvin, oon tässä viiden sentin päässä!” huusin takaisin.
“Ai,” kuulin Artun tokaisevan. “Ai”. Voi jumalauta toi jätkä oli kyllä semmoinen lahna.
“Saanko kysyä että mitä helvettiä sä täällä teet?” Piti Artunkin mennä sitten pilaamaan kaikki, juuri kun olin ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen saanut itseni ajattelemaan että joskus vielä pystyisin elämään normaalisti. Ja nyt toi kiittämätön paska tuli tänne söhräämään.
“Jesse, avaisitsä oven?” Arttu kysyi huokaisten.
“Mikähän perkele saa sut luulemaan että tekisin niin?”
Arttu oli siinä oven takana. Arttu puhui mulle, ja halusi tulla sisään puhumaan lisää. Tuijotin kattoa hengitykseni koko ajan tasaantuen siinä missä sydämensykkeeni kiihtyen.
“Mistä mua oikein rangaistaan?” kuiskasin itsekseni, niin ettei Arttu voinut kuulla sitä oven läpi.
Arttu oli oven takana hetken hiljaa, ja ilmeisesti nojasi itsekin oveen sen ulkopuolella.
Lopulta se avasi suunsa.
“Jesse, mä oon jutellu Amberin kanssa.”
Vatsanpohjassani jokin villiintyi. Arttu oli puhunut Amberin kanssa? Amberille olin kertonut kaiken esittämiseen väsymisestä Artun ikävöimiseen asti. Amber tiesi, miltä musta tuntui, ja Amber tiesi että tunteeni Arttua kohtaan oli vieläkin juurikin samat kuin neljä kuukautta sitten. Oliko Amber kertonut Artulle kaiken, vai oliko se sanonut musta yhtään mitään? Ja jos Amber oli kertonu Artulle kaiken, oliko Arttu täällä nyt pyytämässä anteeksi ja sanomassa että ollaan taas ystäviä niin kuin ennenkin, vaiko nauramassa mut lyttyyn ja sanomassa että oletpas vieläkin kovin säälittävä?
Helvetti, ei kai siitä saanut kuin yhdellä tapaa selvän. Hengitin pari kertaa oikein syvään, ja avasin oven huolehtien siitä, että kasvoni olivat täysin peruslukemilla. Arttu oli yhtälailla ilmeetön, kun se käveli sisään ja potkaisi kengät jaloistaan eteisen nurkkaan. Sanaakaan sanomatta me käveltiin automaattisesti Arttu edellä yläkertaan ja mun huoneeseen. Arttu istahti vaaleanvihreälle lattiatyynylle ja jäi tuijottelemaan mun hyvässä järjestyksessä olevaa huonetta ja silmäilemään kiinnostuneesti sen yksityiskohtia, ihan niin kuin olisi ensimmäistä kertaa astunut siihen huoneeseen. Mä istuin sängylle ja olin hiljaa. En tosiaankaan aikoisi sanoa yhtään mitään. Arttu saisi ihan itse aloittaa asiansa, kun oli tullutkin tänne niin itsestään varmana.
Katsoin Arttuun, ja odotin että se sanoisi nyt sen mitä oli tullut sanomaan. Yritin olla arvailematta, jotten vain pettyisi. Tiedostin kyllä erittäin hyvin toiveikkaan roihun jossain pallean tienoilla, mutta yritin oman itseni takia sysätä sen muualle pois. En halunnut jättää varaa murtumiselle. Oli vaikea käsittää että Arttu oikeasti istui siinä, että se oikeasti oli ihan itse tullut takaisin. Että se ihan oikeasti kaiken maailman helvettiinlähettämisten jälkeen oli tullut mun luokse. Se tuntui liian hyvältä, tunsin itseni liian onnekkaaksi. Juuri kun olin pari sekuntia Artun pelmahtamista ennen ajatellut että vittu mulla on sitä ikävä.
Arttu siirsi katseensa muhun. Äkkiä mun sydän jätti yhden lyönnin välistä ja riehaantui, kun Arttu yllättäen hymyili.
Se oli se hymy joka oli Artussa yksi kauniimmista asioista. Tota hymyä mä niin rakastin, tolla samalla hymyllä Arttu oli aina ennen saanut mut leppymään riidan jälkeen pienestä pitäen, ja saanut mut myös paremmalle tuulelle silloin kun olin maassa. Ja muutama kuukausi sitten, silloin, ja monta viikkoa jo sitä ennenkin, se oli toi hymy joka olis saanu mut hyppäämään maailman laidalta pää edellä. Se yksinkertaisesti vei multa jalat alta ja salpas hengen.
“Miten sulla on mennyt, Jesse?” Arttu kysyi sillä pehmoisella äänellä, jolla se kuiskaili mun nimeä mun korvaan silloin talvella kun me oltiin sen sohvalla. Pelkästään tuon äänen kuuleminen sai mun niskakarvat pystyyn, ja kaulan ja rintakehän kihelmöimään. Vain vaivoin sain pidettyä ilmeeni kurissa ja silmäni auki.
“Tuota noin.. ei hassummin. Vähän yksitoikkoista, ehkä, nyt kun.. tai siis.. Tai ei oikeastaan.. No, ihan hyvin kai. Entäs itselläs?” kysyin, enkä voinut enää katsoa Arttua silmiin. Niihin silmiin, joiden jokaisen hieman rusehtavamman juovan mä tunsin, ja joiden vihreyteen olisin saattanut unohtua loppuiäksi.
Arttu hymähti itsekseen.
“Noh, jos nyt ihan suoraan saan sanoa, tämä kesä on ollut melko tylsä. En mä enää oikeastaan edes pyöri kauheasti missään kaupungeilla enkä missään.” Arttukin siirsi katseensa muina miehinä takaisin kattoon.
Mitä tämä nyt oli? Oliko ihan pakko tulla tänne hieromaan suolaa haavoihin ja pällistelemään ihan kuin kaikki olisi hyvin? Eikö tota jätkään muka YHTÄÄN hetkauttanut kaikki nämä kuukaudet joiden aikana olin lähinnä yrittänyt unohtaa koko Artun??
“Jaa,” sanoin vain. Jos se ei kohta itse ilmoittaisi asiaansa, niin multa katkeaisi takuuvarmasti pinna hyvinkin pian. Välttelin Artun katsetta vieläkin, ja yritin olla ajattelematta keskusteluamme yhtään eteenpäin.
“Sä oot siivonnu lipastos,” Arttu mainitsi edelleen kuin ohimennen.
“On siit jo jonku aikaa,” vastasin hampaideni välistä. Arttu katsahti muhun ja kohautti olkiaan.
“Heititkö paljonki tavaraa pois?” se kysyi. Ihan rauhassa Jesse, kyllä se kohta kertoisi mitä sillä oli mielessä.
“En yhtään mitään, kaikki on tallessa.” Katselin kynsinauhojani ja yritin kaikin voimin olla saamatta raivokohtausta. Miksi mun piti olla näin räjähdysaltis?
“Ai ku hyvä.” Arttu siirsi katseensa lipastosta ja antoi sen kierrellä mun huoneessa. Eikö se muka oikeasti muistanut mun huoneen jokaista yksityiskohtaa viidentoista vuoden jälkeenkään? Mä muistin sen katon puukuvioiden jokaisen oksatäplän ja syyjuovan, jokaisen repeämän tapetissa ja olisin varmasti osannut järjestää sen cd-levyt oikeaan järjestykseen. Arttu jäi hyvinkin kiinnostuneena silmäilemään rumpusettiäni, jota olin soittanut viimeksi niin kauan aikaa sitten että hävetti.
Ei se sitten sanonutkaan hetkeen enää mitään, ja jätti mut vain kiemurtelemaan epätietoisuuden tuskassa ja odottelemaan sen seuraavaa liikettä hengityksen katkeillessa. Mua raivostutti niin. Lähtisi nyt vittu himaansa siitä jos ei aikoisi jo kohta sanoa jotakin järkevää! Oliko sen pakko kiusata mua tällä tavalla? Mitä helvettiä se oli tullut tänne kuppaamaan ja juttelemaan ihan kuin se ei tietäisi että se oli itse käskenyt mun painua helvettiin sen elämästä. Luuliko se tosissaan että mä olin unohtanut? Vai oliko se itse unohtanut?
“Ootsä viel soittanu paljonki?” Arttu kysyi katse edelleen rumpusetissä. Huolimatta ihailtavasta itsehillinnästäni ja täysillä yrittämisestä, en kestänyt enää sekuntiakaan kauempaa. Rintalastani tienolla jonkin kuohahtaessa ponkaisin sängyltä seisomaan, ja kasvojani alkoi kuumottaa.
“Voisitko sä vittu nyt Arttu kertoa että mitä helvettiä sä täällä teet?!” karjuin ja revin jälleen tummanruskeaa hiuspehkoani. “Mitä te ootte oikein jutellut sen Amberin kanssa? Mitä se on sulle kertonu? Luuletsä oikeasti et sä voit vaan tulla tänne tollee ihan ku kahvittelemaan ja olla ku et oliskaan? Meinaan, et sä voi tulla tänne tolla lailla, sulla ei oo minkään näköistä oikeutta tulla tänne ja esittää ettei mitään ole tapahtunut! Ootko sattumoisin unohtanut että halusit päästä musta eroon, ja että mä inhotan sua, ja että mulla on helvetin hyvä syy olla sulle saatanan vihainen? Sun pitäis ryömiä siinä maassa ja anella multa anteeksi, eikä vaan istua siinä ihan lunkisti ja rupatella! Mitä vittua sä olet tullut tänne toimittamaan?! Voisitko hoitaa asias ja painua vittuun ni ei ihmisten tartteis kestää tollasia ilkeitä vittupäitä?!” Huusin keuhkojeni pohjasta enkä yrittänytkään enää hillitä itseäni.
Arttu suvaitsi vain katsella mua rauhallisesti ja seurata hiljaa ja keskeyttämättä kun raivosin särkyneen sydämeni kyllyydestä ja melkein kyynelissä. Oli Arttu hetken hiljaa vielä senkin jälkeen kun olin rojahtanut takaisin sängylle istumaan ja painanut otsani kämmeniä vasten silmät suljettuina.
Halusin Artun pyytävän anteeksi, halusin että Arttu olisi ikävöinyt mua edes vähän siitä miten mä olin ikävöinyt sitä. Halusin Artun tulevan siihen viereeni istumaan ja kiertävän käsivartensa hartioilleni, jotta voisin päästää irti ja itkeä ikävän pois Arttua vasten painautuen. Ja vaikka Arttu siinä samassa nousi lattialta ja tuli sängylle viereeni istumaan aikomuksenaan kiertää se käsivarsi hartioilleni juuri niin kuin olin toivonut, tönäisin Artun pois, nousin sängyltä ja kävelin rivakasti pienen huoneeni toiselle puolelle.
“Elä yhtään siinä osoita mitään myötätuntoa, mä oon pärjänny ihan hyvin ilman sua koko tän ajan ku sä olit jossain missälie kotonas köllöttelemässä ja nautiskelemasta elämästäs ilman mua! Mä en tosiaankaan kaipaa sun sääliäs enkä sua ylipäätään! Mä haluan nyt vaan kuulla että mitä vitun asiaa sulla on ku sä olet tänne tunkenut ilman minkäänlaista varoitusta, ja sitten haluan että lähdet täältä pois ja sassiin!” Se oli pelkkää valetta. En todellakaan ollut pärjännyt ilman Arttua, en mitään muuta niin kaivannut kuin Arttua, kaipasin Artun myötätuntoa, enkä missään nimessä, ikinä halunnut että Arttu lähtisi täältä pois. Mua ärsytti kun ylpeyteni ei antanut periksi, kun jostain syystä en voinut kertoa Artulle miten asiat oikeasti olivat, vaikka olisin oikeasti halunnut vain kertoa Artulle totuuden ja antaa itseni itkeä. Huutaminen ja riehuminen ajaisi Artun vain pois.
Huokaisin, laskin katseeni alas ja nojasin seinään. Arttu ei vieläkään sanonut mitään, se vain katsoi mua rauhallisesti ja tarkkaavaisesti ilman pientäkään merkkiä siitä, että se kyrssiintyisi mun huutamiseen ja lähtisi kotiin. Kai se odotti että olisin huutanut huutamiseni ja puhuisi vasta sitten, välttyäkseen keskeytyksiltä jotka saivat korvat soimaan. Olin kuitenkin lopettanut huutamisen, olin niin lähellä kyyneliä että sortuisin varmasti jos alkaisin vielä raivoamaan.
Arttukin ilmeisesti tajusi etten aikonut enää rähjätä, sillä se avasi suunsa istuen edelleen sängyllä.
“Jesse, mä oon niin hirveän pahoillani,” se sanoi vain. Sen ääni oli hiljainen ja siitä puuttui kokonaan ylpeys, itsevarmuus ja voima. Se kuulosti vilpittömältä, heikolta ja surkealta, eikä vankasti kyhätty muurini enää kestänyt. Kyyneleet puskivat väkisin läpi, mutta ne olivat äänettömiä enkä aikonutkaan päästää yhtäkään nyyhkäystä tiukasti suljettujen huulieni läpi. Arttu oli pyytänyt anteeksi. Se ei ollutkaan tullut tänne ilkkumaan ja parjaamaan, se oli tullut hautaamaan sotakirveen ja pahoittelemaan. Mieletön paino nousi sydämeltäni, ja jos en muuten olisi ollut juuri nyt niin vihainen ja tunteellisella tuulella äskeisestä raivonpurkauksestani, olisin varmaankin kyennyt nauramaan helpotuksesta. Se oikeasti katui, ja se halusi että mä antaisin sille anteeksi.
En ehtinyt spekuloimaan Artun aivoituksia enää kauempaa, sillä huomioni kiinnitti miten Arttu nousi, astui muutaman askelen lähemmäs mua, tarttui mua käsistä kiinni ja veti mut takaisin sängylle istumaan sen viereen. Käsiäni alkoi oitis kihelmöimään ja kuumottamaan, ja vedinkin ne Artun kosketuksen alta pois heti kun istuuduimme alas.
Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään, kun tunnustelimme toistemme mielialoja, ja koitimme arvailla, mitä kehtaisimme sanoa. Halusin edelleen kertoa Artulle totuuden, ja nyt kun ilmeni että Arttu oli tullut tapaamaan mua rauhanomaisin aikein, ei ylpeytenikään enää ollut estämässä vuolasta avautumistani. Halusin silti että Arttu puhuisi lisää. Arttu taisi tajuta sen, ja jatkoikin sitten sillä samalla heiveröisellä äänellä, eikä enää katsonut muhun päin.
“Mä tiedän, että mä satutin sua. Mä olin helvetin ilkee ja itsekäs ja ajattelematon, enkä mä mitenkään pysty luikertelemaan siitä. Sulla ei oo mitään velvollisuutta antaa mulle anteeksi, mut enemmän ku mitään mä haluan vaan että me oltaisi taas ystäviä. Mä sanoin sulle kaikkee tosi hirveetä, ja mä häpeän varmaan koko loppuelämäni sitä että satutin sua sellasilla sanoilla. En mä missään välissä oikeasti halunnut että sä painuisit helvettiin mun elämästä, sähän olit suurin piirtein mun elämäni keskipiste, mikä järki ois ollut lähettää sut pois siitä? Enkä mä oo varmaan ikinä aikaisemmin tuntenut itseäni niin yksinäiseksi ku viime kuukausina.” Artun ääni värisi vähän, ja se piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: “Jesse eihän tässä ole mitään järkeä, jos me ei olla yhdessä? Tai siis kyl mä ymmärrän jos sulla on mukavampaa ilman mua, jos tosissaan oot ihan hyvin pärjänny ilman mua niinku sanoit. Et en mä ala tuputtautumaan, jos sulla ei oo ollut mua yhtään ikävä, mut tulin vaan esittämään anteeksipyynnön. Ja jos sä vaikka et enää tarvitsekaan mua, ni voisitko silti antaa mulle anteeksi, ennenku meen?” Arttu nosti toiveikkaan katseensa muhun, joka tuijotin sitä sanattomana. Tämä oli enemmän kuin ikinä olisin voinut pyytää. Korvissani kohisi vähäsen, ja punnitsin hetken, oliko Arttu oikeasti sanonut kaiken tuon. Ilmeeni oli kai jotakin epäuskon ja järkytyksen tienoilta, sillä Arttu jatkoi taas kiireesti, ennen kuin ehtisin sanoa mitään.
“Jesse, kun juttu on niin, että vaikka sulla oisikin ollut hauskaa ilman mua, niin mä en pärjää ilman sua. Mulla on ollut sua niin helvetillinen ikävä että ihmettelen nyt tosissani miten en ole tullut jo monen monta viikkoa sitten suoltamaan tätä samaa.” Arttu naurahti lopussa pingottuneesti. Kun en vieläkään sanonut mitään, tuijotin vain sen kasvoja yrittäessäni päättää pillahtaisinko itkuun vai purskahtaisinko nauruun, Arttu ojensi kätensä ja otti taas omastani kiinni. Se laski katseensa meidän käsiin, kun ei ilmeisesti enää voinut katsoa mua silmiin. Arttu silitti sormillaan mun kämmenselkää, ja sen kädet olivat lämpimät ja pehmoiset. En vieläkään tiennyt mitä helpotuksensekaiselta shokiltani sanoisin, mutta olin pian hyvinkin tietoinen yhtäkkisestä tarpeesta suudella Arttua. Sekunnin murto-osan ajattelin jopa tehdä sen, kunnes sitten heti tajusinkin, etten olisi mitenkään voinut.
Arttu tunsi edelleen samoin kuin talvellakin, ei se ollut kokenut mitään ahaa -elämystä ja tullut tänne kertomaan tunteistaan jotka vastasivat omiani. Se oli vain tullut tarjoamaan ystävyyttään ja pyytämään käytöstään anteeksi. Parin hetken ajan tunsin hirvittävän pettymyksen aallon pyyhkäisevän ylitseni, kunnes järkiinnyin taas. Mikähän vitun oikeus mulla oli olla pettynyt? Arttu oli tullut takaisin, se oli enemmän kuin ikinä olisin voinut toivoa tai pyytää. Istuin melko kauan vain tuijottaen ja pyörittäen asiaa päässäni. Juuri kun olin juuri päättämäisilläni, mitä sanoisin Artulle, juuri kun olin ajatellut ettei tämä ilta enää paremmaksi olisi voinut muuttua millään mitä Arttu enää sanoi, se jatkoi taas nopeasti jotta ehtisi avata suunsa ennen mua.
“Ja, öh, tuota.. Niistä sun tunteista mua kohtaan.. ni mä tässä pari kuukautta sitten tulin huomanneeks että mulla ei oo sua ikävä pelkästään ystävänä, vaan että mun mielessä pyöri saman lailla haikeasti myös se meidän ensimmäinen suudelma siellä kukkulalla, ja sitten se yks aamu meillä, ja tajusin että sähän olitkin perkele oikeassa kaiken aikaa, ja että mä olin ollut vaan sokea ja typerä. Ei vittu miltä tää kuulostaa, mut ihan tosissaan, asiat on niin ja mä ajattelin, että jos sä vaan mitenkään voit antaa mulle anteeksi mun typeryyden ja ne asiat joita sulle sanoin ja tein, ni mehän voitais vaikka jatkaa siitä mihin jäätiin, sillee vakaammalla perustalla ja rauhallisesti, eikä aikaa tuhlaantuis sit siihen että jompikumpi meistä miettisi että onks tää nyt oikein. Jos mä ajattelen sun näkökulmasta, ni mun torjuminen ja se miten käännytin sut pois mun luota sillon talvella oli suoraan sanottuna anteeksantamatonta ja järkyttävää. Mun ainoa puolustus on, että mua tosissaan pelotti, Jesse. Joo, mä tiedän, se on ihan sairaan huono ja laimea selitys, mut se on ainoa totuus, ja siks se on ainoo mikä voi riittää. Me molemmat tiedetään että sä oot meistä se jolla on rohkeutta sukeltaa sellasiin tuntemattomiin vesiin ja seurata tunteita, mut mua Jesse oikeesti pelotti että mitä siinä tapahtui ja minkä ihmeen takia. En mä uskaltanut, ja varsinkin näin jälkikäteen katsottuna se oli typerin ja järjettömin syy minkä mä vaan voin kuvitella. Mut sitä mä siis vaan koitan sanoa, että mä oon ajatellut asioita ja mulle on käynyt selväks montakin asiaa, ja että mä uskaltaisin nyt.”
Arttu hymyili pikaisesti aina välillä kesken selostuksensa, ja pari kertaa se uskaltautui vilkaisemaan mua kulmiensa alta kunnes laski katseensa taas mun käteen, jota se omallaan silitteli.
Arttu ei ollut jättänyt mitään arvailujen varaan, eikä aukkoja joita täyttää lisäkysymyksillä. Nyt mut täytti vain äkillinen tarve juosta ja riehua ja purkaa tätä mittaamatonta tunnetta joka koitti väkisin purkautua mun kehosta.
Siispä salamannopeasti vedin käteni Artun kosketuksesta, juoksin huoneestani ulos ja harpoin portaat alas neljä askelmaa kerrallaan, riuhtaisin ulko-oven auki ja lähdin juoksemaan ympäri meidän pihaa. Tein kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä, kompastuin jalkoihini ja kaikkeen tiellä olevaan varmaan lähemmäs kymmenen kertaa, ja huusin niin kovaa riemusta kuin ikinä keuhkoistani lähti. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani edelleen vuolaasti, mutta ne olivat hetki sitten vaihtuneet onnen kyyneliksi. Nauruun sekoittui nyyhkäyksiä ja niiskutuksia, ja luulin vahvasti, etten ollut koskaan näyttänyt ja kuulostanut yhtä koomiselta.
Kun astelin takaisin yläkertaan, näin Artun istuvan mun sängyllä pää kämmeniin nojaten. Istuin hymyillen sen viereen, ja hengitin vielä vähän raskaasti riehumiseni jälkeen. Näytin varmasti räjähtäneeltä, mutta olin niin onnellinen, että tunsin itseni juuri sillä hetkellä viehättävämmäksi kuin ikinä ennen. Arttu katsoi muhun pöllämystyneesti hymyillen.
“Mä luulin että sä suutuit,” se sanoi ja sen silmissä leimahti onni.
“En tosiankaan. Mä kävin purkamassa vähän tunteita, kun muuten oisin voinu ehkä tappaa sut vahingossa ku olisin ollu niin innoissani,” vastasin
“No auttoks se? Vai pitääks mun pelätä vahinkomurhaa?” se kysyi kiusoitellen ja ääni tulvillaan onnea. Se katsoi muhun silmissään semmoinen loiste, jonka olin viimeksi nähnyt kauan sitten.
“Kyl se tais auttaa. Ehkä mä voin nyt koskettaa sua ilman että sun luut hajoo.” Se lause loi meidän väliin kipinät, jotka saivat mun kaulan ja hartiat taas kihelmöimään, ja sydämen lyömään kiivaammin. Pienen hetken välillämme oli ollut vain kaverillinen hyväntuulisuus, mutta nyt se oli vaihtunut sähköiseksi ja innoittavaksi.
Hetken ajan vain katselimme toisiamme hymyillen, kunnes Arttu kiristi jännitettä lisää ja kohotti kätensä mun kasvoja kohti. Kummankaan ilme ei värähtänytkään, mutta pystyin melkein kuulla miten Artunkin sydän hakkasi yhä kiihkeämmin. Kun Artun sormet koskettivat mun poskea, huuliltani karkasi hiljainen huokaus, ja tunteelle antautuneena suljin silmäni. Arttu painoi koko kämmenensä kasvojani vasten, ja silitti poskipäätäni peukalollaan. Otin omalla kädelläni hellästi kiinni Artun lämpimistä sormista, ja käänsin päätäni vähän, jotta pystyin hengittämään Artun ihon tuoksua ja painamaan pienenpienen suudelman kämmeneen. Avasin silmäni ja katsoin hymyilevään Arttuun. Se nojasi äkkiä eteenpäin, kiersi käsivartensa mun ympäri ja veti mut tiukkaan halaukseen.
“Mullakin on ollut sua niin hirveä ikävä,” kuiskasin ja hengitin Artun hiuksien tuoksua syvälle nenääni. Arttu ei sanonut siihen mitään, mutta kun tunsin kuumat huulet korvalehteni alapuolella, tiesin että tästä lähtien ongelmanamme ei tulisi enää olemaan tunne-epäselvyydet tai mitkään muutkaan väärinkäsitykset. Tällä kertaa tiesin, että Arttu toivoi olevansa vain ja ainoastaan juuri siinä missä se nyt oli, suutelemassa mun kaulaa ja silittäessään kädellään mun alaselkää. Tällä kertaa pystyimme nauttimaan toisistamme täysin siemauksin, ilman epävarmuutta ja pelkoa. Kun tiesimme mitä halusimme ja olimme valmiita toimimaan halujamme seuraten.
Tämä ajatus sai mieleni täyttymään helpotuksesta ja onnesta, ja samassa tajusin miten mielettömästi välitinkään siitä pojasta, josta nyt pitelin kiinni. Vetäydyin halauksesta sen verran, että pystyin katsomaan Arttua silmiin. Siinä katsellessani lupasin hiljaa mielessäni itselleni, että jos se joskus olisin minä, joka aiheuttaisi tuon onnen ja ilon loisteen sammumisen, huolehtisin siitä että kuolisin mahdollisimman kivuliaasti. Tekisin kaikkeni jotta Arttuun ei tarvitsisi enää sattua.
Kosketin peukalollani Artun kaunista alahuulta, ja ilman että oikein tajusinkaan, miten fysiikan lait sallivat kahdelle miesruumiille niin nopean liikkeen, pistin äkkiä merkille miten Arttu oli taikonut meidän makuuasentoon vieläpä oikein päin mun sängylle, ja mä olin vankina Artun vahvojen käsivarsien lomassa ja sen keskiruumis painautui omaani vasten. Me hengitettiin kiivaasti, ja olisin pystynyt pistämään rahaa vetoon siitä, että Artun sydän hakkasi vähintään yhtä villisti ja epätasaisesti kuin omanikin. Se ei varsinaisesti suudellut mua, mutta sen huulet hipoivat omieni reunoja ja mun suupieliä erittäin sietämättömällä tavalla, niin että olisin hyvinkin voinut pyörtyä. Artun hiukset laskeutuivat sen kasvojen reunoja pitkin, ja ne hipoivat sen poskia ja leukapieliä. Siirsin toisen käteni Artun lantiolle ja sujautin sen hyvin äkkiä t-paidan reunan ali paljaalle kyljelle, ja tunsin selvästi miten Arttu värähti nautinnosta. Toisen käteni liu’utin Artun rintaa ja kaulaa pitkin sen niskaan hieromaan virheetöntä ihoa ja kauniita lihaksia sen alla, ja juuri kun olin menettämässä hermoni ja pysäyttämässä Artun huulten raivostuttavan hentoisen hipomisen tulisella suudelmalla, Arttu kuiskasi mun nimen kysyvästi ja nousi parisen senttiä, jotta pystyi katsomaan mua silmiin.
“Jesse?”
Olin hetken hiljaa ja annoin käsieni liikkeiden pysähtyä.
“Niin?” vastasin. Arttu kumartui painamaan pienen, hellän suudelman mun suupieleen, ja katsoi mua taas syvälle silmiin hennon hymyn karehtiessa sen huulilla.
“Jesse mä rakastan sua.”
Ne sanat jäivät ilmaan leijumaan, enkä pystynyt pidätellä onnellista, hiljaista naurua kun tajusin että helvetti, Arttu rakastaa mua. Ja perkele, totta kai mä rakastin takasin, rakastin sitä jätkää sen luuytimiä myöten. Rakastin sitä miten se hyräili hampaita pestessään, ja miten se pisti jäätelökipon aina viideksi sekunniksi mikroaaltouuniin jotta jäätelö olisi mukavan notkeaa, ja miten se elokuvaa katsoessaan aina puristi sohvatyynyn itseään vasten, ja miten se lukiessaan hiplasi kulmakarvojaan. Rakastin myös niitä raivostuttavia puolia, miten se ei jaksanut välittää vaikka sen bokserit näkyivät joskus puoleen perseeseen asti koko koululle, ja miten se tuputti mulle niitä järkyttäviä voileipämuodostelmiaan, ja miten se aina tunnollisesti suoritti koulutehtävät. Rakastin sitä, miten ei tarvittu kuin pari hassua sanaa ja se oli jo haastamassa riitaa ja lyömässä vetoa, mutta kuitenkin piti nähdä järkyttävän paljon vaivaa ja tehdä jokin mittaamattoman suuri vääryys, jotta Artun sai oikeasti vihaiseksi. Tajusin siinä Artun alla maatessani että olin varmaankin maailman onnekkain ihminen kun juuri tuo poika tuossa makasi päälläni ja painoi itseään mua vasten ja hyvinkin ilmeisesti tosissaan rakasti mua.
“Ei helvetti, Arttu, nii mäki rakastan sua,” naurahdin, ja vedin Artun lähemmäs suudelmaan, jonka tajunnanräjäyttävistä hetkistä saattoi helposti maistaa monen kuukauden ikävän, ja helpotuksen jonka tämä ilta oli ympärillemme laskenut. Mielessäni käväisi siinä Artun kylkeä ja niskaa hyväillessäni, että olihan tämä mun ja sen järkyttävä draama loppujen lopuksi vähän tylsä ja tavanomainen, mutta kuka nyt ei kaikesta huolimatta rakastaisi onnellisia loppuja? Me Artun kanssa rakastettiin juuri nyt koko universumia, elämää ja tämän hetken joka ikistä sekunnin murto-osaa koko sydämellämme ja sielullamme.
Emme enää sinä iltana puhuneet mitään lukuun ottamatta toistemme nimien kuiskailuja ja äännähdyksiä, jotka eivät tarkoittaneet mitään, mutta tiesimme silti joka hetki, mitä toinen ajatteli ja tunsi. Tiesin, että Artun olo oli yhtä kevyt ja raikas kuin omani, kevyempi ja raikkaampi kuin pitkiin aikoihin.
Kaikki oli hyvin, ja tulevaisuus näytti yhtäkkiä turvalliselta ja kirkkaalta, ja tiesin, että pystyisin olemaan paljon varmempi huomisesta kuin eilen.
Luku 7. - Sivummalta -
Arttu ja Jesse olivat hyvin erikoinen kaksikko. Pienestä pitäen he olivat kuuluneet yhteen, olivat olleet erottamattomat ja välittäneet toisistaan selvästi enemmän kuin kenestäkään muista ystävistään. Vanhemmat, opettajat ja poikien toiset kaverit tiedostivat alusta alkaen, että näiden kahden lapsen välit olivat jotakin muuta kuin normaalien päiväkotilaisten. Eivät he ikinä toistensa kanssa riidelleet, ja toinen tuli apuun jos toista syytettiin jostakin pahanteosta.
Kun poikien koulu alkoi, sama jatkui. Yksikään luokkatoveri ei olisi pystynyt mitenkään korvaamaan Arttua tai Jesseä, ja ensimmäisestä luokasta lähtien muut oppilaat olivat tiedostaneet että Arttu ja Jesse olivat Arttu ja Jesse kahdestaan joka paikassa ja aina, eivät milloinkaan jättäneet toisiaan pulaan eivätkä koskaan tehneet toisilleen samanlaisia ilkikurisia jäyniä mitä muut pojat harrastivat taukoamatta.
Kun Artulla ja Jessellä alkoi yläaste, molempien poikien perheet ja muut ystävät olivat monen, monen vuoden kokemuksesta tottuneet siihen, että Arttu ja Jesse kuuluivat yhteen. Sitä ei enää päivitelty, ihmetelty ja spekuloitu, se oli luonnollinen ja itsestään selvä asia joka ei muuttunut. Iän myötä pojilla alkoi olla aikaa tietysti myös muille kavereille, mutta silti oli selvää, ettei Artulle ja Jesselle kukaan voinut olla sen läheisimmän lapsuudenystävän veroinen.
Sitten tuli yhdeksäs luokka. Arttu ja Jesse välittivät viikko viikolta toisistaan enemmän ja näiden kahden pojan ystävyys vaikutti loputtomalta. Joulu ja uusivuosi menivät ohitse, ja kevät alkoi olla enää muutamien viikkojen päässä. Kotona huomattiin, että Arttu ja Jesse eivät yhtäkkiä enää puhuneet toisistaan, eikä pojan lapsuudenkaveria ollut näkynyt moneen päivään. Se oli hyvin, hyvin tavatonta, jopa ennenkuulumatonta, ja ensimmäisten suoraan Artulta tai Jesseltä kysyttyjen kysymysten vastareaktiosta pystyi hyvin päättelemään, että lupaa ei ollut kysellä enää kertaakaan uudestaan. Monta viikkoa meni, koulu jatkui ja kevät saapui Suomeen, mutta Arttu ja Jesse käyttäytyivät edelleen niin kuin eivät koskaan olisi tunteneetkaan toisiaan. Koska molemmat pojat jatkoivat elämää täysin normaalisti vailla merkkejä siitä, että kumpaakaan erityisemmin haittaisi äkillinen välirikko, heidän perheensäkin loppujen lopuksi lakkasivat huolehtimasta, ja hyväksyivät ajatuksen, että ehkä Artun ja Jessen tiet olivat vain viimeinkin kulkeneet toisistaan erilleen, ja että syitä jatkuvalle yhdessäololle ei enää vain löytynyt.
Peruskoulu päättyi, ja kesäloma alkoi. Kesäkuu hurahti ohi, ja yhtäkkiä, aivan odottamatta ja ilman ennakkovaroituksia, Arttu ja Jesse vierailivat taas toistensa luona, juttelivat toisilleen ja kertoilivat yhteisistä hauskoista tapahtumista kotona. Kaikki oli taas kuten ennenkin, eikä poikien vanhemmat eivätkä muut ystävät viitsineet kysellä äkillisestä ystävyyden henkiinheräämisestä. Mutta oliko kaikki sittenkään kuten ennenkin? Tiesikö kukaan muu kuin Arttu ja Jesse itse asioiden oikean laidan? Ainakaan he eivät tarkoituksella jättäneet mitään salaisuudeksi, vaikka he eivät viitsineetkään ihmisten edessä kuitenkaan sentään suudella. He olivat puhuneet asiasta, ja sopineet että antaa muun maailman ajatella mitä huvittaa, mutta vain ennakkoluulojen tai kummien käsitysten takia he eivät alkaisi tunteitaan pitämään kurissa niin, ettei kukaan koskaan saisi vihiä. Eihän onnesta voisi nauttia täysin siemauksin, jos muut ihmiset eivät näkisi sitä. Jos he arvaisivat, he saisivat arvata, mutta mitään ylimääräisiä kohtauksia he eivät halunneet järjestää.
Vaikkeivät he suoranaisesti koskaan suudelleet kenenkään nähdessä, tarkkasilmäisimmät saattoivat hyvinkin huomata asioiden oikean laidan jo melko lyhyessä ajassa. Pariin otteeseen Arttu ja Jesse olivat saapuneet käsi kädessä kaupungille, joka oli herättänyt kummastuneita ja epäileviä ilmeitä. Jos joku joskus kysyi suoraan, leikillään tai tosissaan, että olivatko Jesse ja Arttu alkaneet seurustelemaan, vastaus oli niin suunnitellun epämääräinen, huvittunut ja täynnä aukkoja kuin reikäjuusto, että kysymyksiä lähinnä heräsi vain lisää, eikä tyydyttäviä vastauksia koskaan saanut kukaan. Lopulta, kuten silloinkin kun Arttu ja Jesse eivät yllättäen enää puhuneet toisilleen, ihmiset lakkasivat kyselemästä, ja alkoivat pitämään luonnollisena eikä enää niin kummastuttavana näiden kahden pojan ylenpalttista yhdessäoloa ja hämmentävää läheisyyttä.
Arttu ja Jesse itse nauttivat elämästään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. He olivat onnellisia ja tyytyväisiä, ja rakastivat toisiaan päivä päivältä syvemmin. Kuukaudet kuluivat, loppujen lopuksi vuodetkin vierivät ohi, ja Artusta ja Jessestä tuntui edelleen kun olisi vasta se päivä, joka oli seurannut sitä onnellista päivää kun korvaamaton ja ihana Amber oli rohkeasti edesauttanut heidän tapaamistaan. Arttu ja Jesse eivät koskaan unohtaneet sitä muutaman kuukauden surkeaa ja ikäväntäyteistä aikaa, aikaa kun he eivät kuuluneet toistensa elämään. He muistivat aina sen alakulon ja sietämättömän kivun, jonka he olivat toisilleen aiheuttaneet, ja varmaankin juuri se seikka oli suurilta osin syy sille, miksi Arttu ja Jesse tekivät kaikkensa rakastaakseen toisiaan jokaisena päivänä, ja pyrkivät aina olemaan satuttamatta toisiaan. Heidän rakkaudestaan olisi saanut maailmanhistorian kauneimman taulun, kuunnelluimman sävellyksen ja Romeon ja Julian veroisen rakkaustarinan, jos joku sen olisi osannut täysin vastaavasti maalata, säveltää tai kirjoittaa. Mutta kukaan ei osannut, joten Artun ja Jessen kauniin tarinan todellinen suurenmoisuus ilmeni vain heidän kahdenkeskisissä hetkissään, ja vain he kaksi tuon suurenmoisuuden täysin tiedostivat.
-
Oli suunniteltu ennalta, että Artun pinna katkeaisin
ainoa virhe jonka huomasin, siinä kai pitäisi olla: katkeaisi
mutta se kun pojat "palasivat" yhteen oli ihanin kohta, ja tykkäsin.
vaikka perusteinislashista en niin tykkääkään, niin onhan sitä joskus kiva lukea.
kokonaisuutena oli hyvä puoli se ettei Arttu ollut heti alussa umpirakastunut Jesseen, sillä sellainen on ärsyttävää kun sitä on jokapuolella, vaihtelu virkistäää.
se että pojat riitaantuivat oli myös plussaa.
-
Nytköse sitte on ohi?!?!?!?!?!??? Yäääähhh! :'(
Mut okei, ihana loppu, just tän tarinan arvonen!
Aivan mielettömän sulonen toi anteekspyyntö, hyvin realistinen. Siinäki noi tunteitten vaihtelut todentuntusii ja tunsin myötätuntoo kumpaaki kohtaan. Hyvä muuten, ettei tullu mitään sovintoseksii, toi pelkkä hellittely/kuiskailu tehos tuhat kertaa paremmin. Myös toimiva idea tuo muiden näkökulmasta kerrottu osuus :)
Juuri kun olin juuri päättämäisilläni, mitä sanoisin Artulle, juuri kun olin ajatellut ettei tämä ilta enää paremmaksi olisi voinut muuttua millään mitä Arttu enää sanoi, se jatkoi taas nopeasti jotta ehtisi avata suunsa ennen mua.
Eiköhän oo yks sana liikaa ;)
Arttu ja Jesse olivat hyvin erikoinen kaksikko. Pienestä pitäen he olivat kuuluneet yhteen, olivat olleet erottamattomat ja välittäneet toisistaan selvästi enemmän kuin kenestäkään muista ystävistään. Vanhemmat, opettajat ja poikien toiset kaverit tiedostivat alusta alkaen, että näiden kahden lapsen välit olivat jotakin muuta kuin normaalien päiväkotilaisten. Eivät he ikinä toistensa kanssa riidelleet, ja toinen tuli apuun jos toista syytettiin jostakin pahanteosta.
En oo varma, mut must toi kuulosti hiukan oudolt. Kenestäkään muusta ystävästään? Tai keistäkään muista ystävistään?
Kiiitos aivan mielettömästi, että tämän olet tänne laittanut, aivan pöyristyttävän ihana tarina! Danke!!! :-*
-
Selitän tämän nyt yksinkertaisesti ja lyhyesti, sillä sain kamalan tunnepuuskan.
1) Rakastan koko kertomusta
2) Rakastan tunnekuvailuasi
3) Rakastan onnellista loppua
4) Rakastan onnenkyyneleitä ja samaistumista
5) Rakastan Arttua ja Jesseä
6) Rakastan sinua ja innoittajiasi
7) Tulen ikävöimään tätä aina
Tämä on yksinkertaisesti täydellinen ja vuolaan tunnepitoinen. Olen itkenyt ja nauranut tämän ääressä, kaatanut aamukahvit tätä lukiessani ja vaikka mitä muuta. Et usko miten paljon olen tästä saanut, ja miten paljon tulen tätä kaipaamaan. Luultavasti vuosien saatossa palaan lukemaan tämän uudestaan ja kommentoin taas sydänjuurien varassa.
Kiitos sinulle aivan kaikesta!
Sait minut rakastumaan ajatusmaailmaasi.
Ikuisella, palavalla rakkaudella, haikeilla hetkillä ja kaikella hyvällä ikuisesti sinulle;
Sonja
-
Kiitos lopustakin tarinasta, pidin paljon! Sopiva ja ihanan romanttinen lopetus :)
Dialogi oli hyvin intensiivistä ja uskottavaa, herkkää. Jessen tunteidenpurkukirmaus oli myös ihana yksityiskohta - niin aito ja pidättymätön reaktio! Rakkaudentunnustuskin oli uskottava.
7. luvun suhteen oli hieman epäselvää, kuka kertoi tarinaa. Olisi ehkä ollut hauskempaa, jos asiat olisi kerrottu selvemmin jonkun suulla, eikä niin kaikkitietävänä kertojana. Minulle jäi myös yhdessä kohdassa epäselväksi, kulkivatko pojat käsikkäin jo ennen välirikkoaan... Tuskin? Siltä kuitenkin vaikutti, kun heti lauseen perään kuvattiin muiden suhtautumista poikien yllättävään erilläänoloon.
Välillä kappaleet olivat etenkin 6. luvussa vähän liian pitkiä, mikä tekee näytöltä lukemisesta raskasta, kun silmien pitäminen oikealla rivillä käy haastavaksi - painetun tekstin kanssa tilanne olisi vähän toinen. Kannattaisi siis jakaa tekstiä lyhyempiin kappaleisiin ja väljemmäksi.
Tallensin tottakai nämäkin luvut itselleni talteen! :)
Teen niin aina pitämilleni tarinoille, koska muuten niitä voi olla jälkikäteen vaikeaa löytää ja ikävä kyllä Finfanfunkin on vuosien mittaan kaatunut aina välillä :(
Kiitos Artun ja Jessen tarinan kertomisesta - ei se ollut tylsä tai tavanomainen, vaan uskottava ja helposti samastuttava :) Paljon itseäni nuorempien rakkauteen samastuminen voi joskus tuntua epäuskottavalta, mutta minusta näissä pojissa oli tarpeeksi kypsyyttä, vaikka kuitenkin myös ikäänsä sopivaa käytöstä.
-
Tämä oli aivan ihana, miten hyvin osaat kirjoittaa. Minua vain häiritsee sellainen asia, että meidän koulussa on rinnakkaisluokalla poika nimeltä Jesse, ja hänellä on ruskeat, kiharat hiukset. Voit vain arvata mitä mielikuvia tulee kun näen sen käytävällä. Se Jesse on luonteeltaankin melko samanlainen kuin tämän sinun tarinan Jesse.
Mutta tämä oli tosi hyvä, toisin kuin tämä kommentti, joka on huono. Pahoittelen rakentavan puutetta ja kiitän lukukokemuksesta.
-
anjuska, Elfmaiden, sonjapoika, miukeli, resonanssi: Kiitos teille kaikille kehuista ja kiitoksista, ja siitä että pysyitte Artun ja Jessen kanssa alusta loppuun.
-
The AnskuLol: Kiitos hei =DD Sitä varten mä Artun ja Jessen kirjotinki, pusipusisöpöilyksi ja kevyeksi luettavaksi. Hienoa että pidit!
Artusta ja Jessestä ei kyllä tulla enää kuulemaan, valitettavasti. Itsellänikin kytee mielessä pieni uteliaisuus että mitähän niille kuuluu nykyään mutta en aio perehtyä aiheeseen; en meinaan usko että siitä tulisi kaunista tai millään muotoa uskottavaa.
Kiitos kuitenkin kun luit ja tykkäsit!! =)
-
Lähdin harhailemaan tälle osastolle toiveena vain löytää joku hyvä slashia täynnä oleva jatkofic - ja sellaisen löysinkin, totta vieköön! Ehkä enemmänkin; ihastuin tähän nimittäin sydänjuuriani myöten jo lukiessani vaivaiset pari ensimmäistä lausetta ensimmäisestä luvusta. Kai siitäkin siis huomaa, kuinka erinomainen olet koukuttamaan viattomia lukijoita? Hyi sinua. ;)
Yleensä pidän enemmän kirjakielellä kirjoitetusta tekstistä, sillä puhekieli on aina vähän erilaista eri puolilla Suomea ja siksi jotkut sanat tuntuvat töksähtelevän korvissa; tässäkin tekstissä sitä töksähtelemistä tuntui olevan ensimmäisessä ja toisessa luvussa vähäsen. En tiedä, ehkä minä olen ainoa, joka näin kuvittelee ennakkoluulojeni ympäröimänä tai sitten vain annoin itseni tottua tekstiin. Miten vain, eivät moiset kohdat kamalasti haitanneet. Loppujen lopuksi taisin kuitenkin rakastua tekstiisi.
Tämä oli oikeasti todella oikeantuntuinen ja tunteita/ajatuksia herättävä fic. Sen aikana onnistuin itkemään, nauramaan, huokailemaan ihastuneena ja vaihein pettyneenä, pidättelemään henkeäni jännittyneenä, purskauttamaan kaakaot suustani ja nielaisemaan leivän palan väärään kurkkuun niin, että meinasin lähes tukehtua (kyllä, olen laiskimus, joka istuu sunnuntain koneella ja syöpöttelee samalla. Ja ei, en olisi haastanut sinua oikeuteen minun tappamisestani, olisinhan silloin jo kuollut - kai se olisi ollut mahdotonta).
Juuri tällaista siis etsin. Aika normaalia ja paljon draamaa omaavaa ficciä, joka ei ammu liiallisuuksiin; sellaista toden tuntuista tarinaa, jolle lopulta suodaan kaunis ja onnellinen loppu. Joten suuri kiitos tästä kutkuttelevasta lukukokemuksesta, jää mieleeni varmasti pitkäksikin aikaa!
-
Claire: Kiitos! Noh, koukutus on toinen nimeni ;)
Artun & Jessen kommenteissa on ennenkin tullut esille asia puhekieli. Tiedän sen itsekin, että outo murre tai ihan vain jonkin paikkakunnan nuorisolle ominaiset sanavalinnat voivat häiritä auttamattomasti liikaa kun yrittää lukea ficciä. En silti tunne omaksi tavakseni kirjottaa kirjakielellä, joten vaihtoehtoja jäi melko vähän; varsinkin kun koen kirjoituksen omaksi nautinnokseni ja luovuudenreiäkseni, en ensisijaisesti lukijoiden viihteeksi.
Toivon kovasti että nämä elintarvikkeisiin liittyvät koneesi äärellä tapahtuneet epämiellyttävyydet ovat johtuneet jostakin erityisen hauskasta tai hyvällä tavalla yllättävästä tarinan kohdasta =DD Mielessä on vain kauhukuva miten kuolet nisuun kun mun lauseet vaan on niin hirveitä. (Mun olisi pitänyt vaan luetuttaa Arttu & Jesse tuomarille siinä oikeudenkäynnissä ni sä olisit saanu marttyyrin leiman ots... hautakivees ja mua ylistettäis vaan lisää. Daa.)
Kiitos tosi paljon kun luit, silmäilehän Skaberia jatkossakin =)
-
Heidän rakkaudestaan olisi saanut maailmanhistorian kauneimman taulun, kuunnelluimman sävellyksen ja Romeon ja Julian veroisen rakkaustarinan, jos joku sen olisi osannut täysin vastaavasti maalata, säveltää tai kirjoittaa. Mutta kukaan ei osannut, joten
Heiheihei, löysin tekstistä erittäin pahan asiavirheen. MITEN NIIN EI OSANNUT KIRJOITTAA?! : D Noin pahaan virheeseen en ole yhdessäkään ficissä törmännyt, kamala.
Voisin aloittaa tämän kommentin "virallisesti" kertomalla semmoisen asian, että itkin aivan helvetisti tätä lukiessani, itkin myös silloin, kun aikoinaan Vuotiksessa (?) tämän luin. Se saattoi myös olla Fini, mutta jos tämä löytyy Vuotiksesta, niin Vuotis. Olen myös syvästi pahoillani, kun en ole aiemmin väsännyt mitään kunnollista kommenttia, mutta nytpä yritän. [/sekavuusvaroitus]
Itse henk koht rakastan söpöjä pieniä yksityiskohtia, ne tuovat aina maustetta tekstiin. Tässä oli aika suuri kiva yksityiskohta (voiko niin edes sanoa?), nimittäin kiinnitin huomiota vasta nyt siihen, että jokaisen luvun nimi on joku tunne. Ihastuin tuohon ihan älyttömästi, tällaiseen ficciin se sopii todella hyvin. (Toisin sanoen, vittu, miksen ole itse koskaan keksinyt tuota :'''D) Pienenä miinuksena nimiin liittyen on tosin sanottava se, ettei koko ficin nimi ole mikään maailman mielikuvituksellisin, mutta eipä se nyt suuresti haittaa. <::
Yleisesti ottaen mä en oikein tykkää ihan näin romanttisista ficeistä, oikeastaan tämä on ainut. :----D En mä yleensä jaksa kiinnostua mistään ficistä, edes slashista, jos siinä on monta osaa ilman edes K-15-luokan petitouhuja. ;p Myönnettävä on, että tähänkin niitä olisin ehkä kaivannut, mutta toisaalta se olisi pilannut kaiken tämän "puhatuden" ja "kauneuden". Minäpäs siveyspoliisiksi heittäydyn, huhhu. ;Dd Kuitenkin saattaisin pitää tätä ficciä reilustikin parempana, jos edes runkkauskohtaus olisi kuvailtu.
On aika yllättävää, että mä tykkään tästä ficistä näin paljon myös sen takia, että tämä oli omaan makuuni liian kirjakielinen. Realistisissa originaaleissa mä yleensä melkeinpä vaadin edes sellaista puhekielisyyttä, että minä ja sinä on korvattu mä ja sä tai joillakin murresanoilla. Tästäkin sitä löytyi, mutta välillä sekaan oli joutunut silmiin pistävä minä tms, joka kieltämättä mulla saa melkeinpä niskakarvat pystyyn. :------D
Pahoittelen, jos tämä kuulostaa jotenkni ruokutuskommentilta, oikeasti mä kuitenkin tykkään tästä ficistä niin paljon, että pää räjähtää, on vaan vaikeaa osata selittää niitä hyviä puolia edes jotenkni järkevän kuuloisesti. Voisin nyt vetää loppukevennykseksi sepustuksen siitä, miten ihanat hahmot olet onnistunut luomaan. Mua ei yhtään haittaa, että tämä asetelma on kliseinen, koska kliseisyydellään sehän on kaikista realistisin. Mä ihan oikeasti uskon, että monet parit muodostuvat parhaiden kavereiden suhteen syvennyksestä, ja teinihalut "ihastun parhaaseen kaveriin" jne on mun mielestä aika todenmukaista, vaikkei se ehkä päälle päin nuorisossa näykään. Arttu ja Jesse ovat muutenkin ihanan samaistuttavia hahmoja, koska vastaavan tyylistä jengiä kävelee kadulla vastaan joka päivä. Osaisin nimetä vaikka kuinka monta tuntemaani jätkää, jotka muistuttavat noita kahta niin yksin kuin yhdessäkin, ja mun mielestä se on erittäin hyvä asia. Pojilla on vieläpä niin tavanomaiset, mutteivat omasta mielestäni liian käytetyt nimet, ettei ole yhtään vaikeaa, kuvitella heitä oikeiksi ihmisiksi. <::
Kiitos aivan hirveästi tästä ficistä, tykkäilen yhä edelleen aivan yhtä valtavasti kuin silloin Vuotiksesta luettuani. ((;
-
Snouk: Kiitosta!! =D
Helvetti oot ihan oikeessa, jumpeperkele mikä virhe!
Saatan jopa muistaa sut Vuotiksesta, mutta no hard feelings, tää kommentti korvas kaiken.
Totta, melkein jokainen tän novellin otsikko on tunne, tai ainakin tunteeseen johdettavissa oleva tai siihen sidonnainen termi. Se oli tarkoituksellista muttei mikään grande plot tässä novellissa, lähinnä juurikin tuollainen yksityiskohta jonka joku ehkä pistää merkille ja oivaltaa asian ilahtuneena.
Ja olet oikeassa, Arttu & Jesse on nimenä aivan liian merkityksetön verrattuna itse tarinaan, mutta novellien nimeämiseen tarvitsisinkin jonkunlaisen assistancen tai edes generaattorin.
Olin itse niin kirotun nuori silloin kun kirjoitin tämän, etten voinut lähteä yksityiskohtaisiin seksin kuvailuihin, osaksi siksi ettei Skaber-vauvanperseellä tuolloin ollu mitään käsitystä niistä tunteista jotka lähtevät niin intiimistä fyysisestä läsnäolemisesta ja nautinnosta; en pystynyt kuvailemaan tunteita joista en tiedä mitään. Toisekseen vaikka olisinkin silloin tiennyt, miten olisin ne petitouhukohdat kuvaillut, olisin joutunut säveltämään hieman liikaa johtuen Artun ja Jessen sukupuolesta. Olisin saattanut pystyä samaistumaan heteropojan tunteisiin, saattanut pystyä samaistumaan lesbotytön tunteisiin, mutta tämä tilanne vaati liikaa jotain, minkä realistisuuteen ja aitouteen en ollut valmis luottamaan.
Sitä paitsi halusin ficistä suhteellisen viattoman, ja koska pojat itsekin ovat tässä vielä melko nuoria, halusin että nuoremmatkin lukijat voivat samaistua ja tunnistaa jätkien tunteita itsessään. Tai jotain =D
Puhekielestä ja murteista on puhuttu paljon, olen kirjoittanut Artun ja Jessen omaan puhekieleeni istuvaksi. Saatat ehkä löytää aiemmista kommenteista joitakin aiheeseen liittyviä vastauksia, jos olet kiinnostunut =)
Kommenttisi oli mieletön! Toit epäkohdat esille, sitä tarvitsenkin! Kiitän ja kumarran tästä todella paljon, ja toivon että kuulen sulta mielipidettä jos Skaber julkaisee joskus vielä lisää novelleja. Artun ja Jessen tarina on inspiroitunut omasta yläasteajastani, kun kehittelin mielessäni kahden kaveruksen tarinaa eteenpäin. Olisin siis epäonnistunut jos tarina ei jossain määrin tuntuisi aidolta, onhan sen alku lähtenyt aidosta tilanteesta. Näistä inspiroivista henkilöistä ei siis koskaan tullut paria, heteroita kun olivat, mutta jos heistä olisi tullut, olisivat he olleet Artun ja Jessen veroinen.
Tattis! Skaber kuittaa.
-
Kommenttikampanjasta päivää! Eli eksyin tuon kamppanjan kautta lukemaan tämän tarinan ja pitihän se heti tämän päivän (tai oikeastaan aamun) aikana lukea ihan alusta loppuun, kun ei vain voinut jättää lukemista kesken! Tarina tempaisi siis hyvin mukaansa alusta lähtien!
Poikien suhde eteni koko ajan mielenkiintoisella tavalla ja oli hyvä, että mukaan mahtui vähän riitaakin, ettei heti oltu onnellisesti yhdessä ja sitä rataa. Silloin tarinasta olisi muuten tullut hyvinkin kliseinen! Hahmoihin oli helppo samaistua, erityisesti samaistuin ehkä Jeseen, mutta pikkaisen myös Artturiin. Loppu sai melkein kylmät väreet kulemaan selkää pitkin ja muutenkin tarina herätti paljon tunteita! Amber oli myös mukava hahmo, joka kivasti auttoi pojat uudelleen yhteen! :)
Yksinkertaisesti siis: IHANA TARINA! LISÄÄ TÄLLAISIA! Voittavat niin mukavasti tavallisen tylsän tyttö-rakastuu-poikaan-menetelmän! Ah! Kiitokset tästä ja jatka samaan malliin!
-
Hei, tää oli aivan mieletöntä! Rakastin sun kerrontatapaas, varsinkin tossa seiska luvussa :)
Ihana tää tarina muutenkin, jotenkin tää ei vaikuttanu sellaselta massakirjoitukselta, vaikka idea ei varsin uusi olekaan... Kirjotit siis uudella ja mukaansatempaavalla tavalla, enkä ois millään malttanu lakkaa lukemista ja odottaa seuraavaan päivään, mutta pakko oli nukkua välillä... ;D
Juu, muutama virhe oli, en jaksa niitä nyt ettiä tuolta seasta, eikä ne edes sen suuremmin häirinneet. Ihmisiähän me vaan ollaan :D
Mää yleensä pyörin enemmän tuolla Potter puolella, ja tää oli vasta toinen lukemani pitempi originaalificci, mutta lukemisen arvoinen, todella :)
Kiitos tästä viikonpiristyksestä! :)
~Missy~