Originaalit > Pergamentinpala

Toisen kerroksen käytävässä, paritukseton, K11, osa 2/2

(1/1)

hiddenben:
Title: Toisen kerroksen käytävässä
Pairing: ei ole
Rating: K11
Genre: drama, angst
Warnings: Viiltelyä
Summary: Kuinka paljon ihmisen tulee kestää kaksinaamaisia ihmisiä ja omaa pahaa oloa?
A/N: Päätin purkaa huonot muistoni kirjoittamalla ne ylös. Halusin julkaista tämän kaksiosaisen kirjoituksen, jossa kirjoitan masennuksestani ja syrjimisestäni.


Toisen kerroksen käytävässä


Osa 1/2


Se oli yksi niistä maanantaista, jolloin musaluokkalaiset eivät päässeet käytävään harjoittelemaan omia kappaleitaan. Säestin heitä usein ja keksin hyviä parannuksia kappaleisiin. Milloin laulaa kaksiäänisesti, milloin hiljaa. Sain niistä paljon kiitosta, ja musiikinopettajakin sai kuvan omasta musikaalisuudestani. Ehkäpä pääsisin musiikkiluokalle, jos onni olisi puolellani.

Niinä maanantaina, jolloin musaluokkalaiset saivat harjoitella käytävällä, en mennyt syömään, kuten muut luokkalaiseni. Maanantain kuusi tuntia selviydyin hyvin ilman sen kummempaa ruokaa. Kuitenkin tänä maanantaina, jolloin musaluokkalaiset eivät päässeet ulos, en mennyt ruokailuun. En halunnut syödä yksin, en missään nimessä, eikä luokkalaisteni poikien seura kiinnostanut kovinkaan paljon, vaikka viihdyinkin heidän seurassaan. Luokallani olevat tytöt antaisivat minulle vain hyvin ilkeän ja arvioivan katseen, joka kertoi, etten todellakaan ollut tervetullut heidän seuraansa.

Siispä jäin toisen kerroksen käytävään istumaan. Lukiolaisten tunti alkoi tasalta, ja kello oli vasta varttia vaille. Otin iPodini esiin, laitoin kuulokkeet korviini ja aloin kuunnella rauhallista musiikkia. Suljin silmäni ja aloin miettiä menneitä. En halunnut muistaa niitä, en ajatella silloisia tunteitani, en muistaa muiden sanoja. Ne kuitenkin valloittivat mieleni, ensimmäistä kertaa viikkoihin, kuukausiin.

Oli kesä. Olimme sopineet entisen parhaan kaverini kanssa menevämme katsomaan erään elokuvan ensi-iltaa. Sovittu päivä läheni, ja odotin sitä innolla. Viihdyin niin hyvin tämän tytön kanssa. Ymmärsimme toisiamme pienemmästäkin lauseesta. Saatoin yhtäkkiä vain sanoa ”Se oli muuten ihan sairaan hyvä se kohtaus”, vaikka olimme puhuneet siitä aiheesta yli kaksi tuntia sitten, ja silti ystäväni tiesi heti mistä puhuin. Meillä oli pitkä, riitaisa, mutta uskomaton aika takanamme.
Sinä aamuna, joka edusti päivää, jolloin menimme katsomaan elokuvaa, sain viestin ystävältäni. Se oli seuraavanlainen: ”Hei käyks jos Dora tulee mukaan? Ku sillä on sellanen alennuskuponki, enkä voi tulla, jos en saa sitä alennusta. Ja oon sopinu Doran kaa joskus kauan sitte, et mentäis kattomaan tätä leffaa.”
Mitä siihen pystyi vastaamaan? Älä puhu paskaa, me mennään kahdestaan? Kyllä mä tiedän, ettet sä halua olla kahdestaan missään mun kaa, eli älä valehtele? Ei, mikään niistä ei käynyt. Tiesin, että kaverini valehteli. Tiesin sen. Hän ei vain halunnut olla kahden kanssani. En tiedä miksi, mutta olin huomannut sen useamman kerran. Vastasin viestiin myöntävästi ja alennuin tilanteeseen.

Lähdin kotoa hyvillä mielin kohti keskustaa. Näin kaverini Stockmannilla, katselemassa kynsilakkoja. Katsoin heitä, kun he ostivat punaisen kynsilakan ja tulin vasta sitten heidän luokseen.
Sen päivän aikana puhuin viisi kertaa: ”Moi” ”Ei täs mitään, mitä teil kuuluu?” ”Eiei, älä ota musta kuvaa” ”Mä meen vessaan” ja ”Nähään”. Kaverini eivät kiinnittäneet lähes minkäänlaista huomiota minuun, nauroivat ja kuiskuttelivat vain keskenään ja ottivat toisistaan valokuvia. Kun kävin vessassa, aloin lähestulkoon itkeä. Lähetin isälleni viestin, ettei sittenkään heittäisi kavereitani kotiin, niin kuin olimme alun perin sopineet. He saivat mennä itse. Minä en ollut heille mitään velkaa.

Onneksi elokuva kuitenkin oli hyvä.
Avasin silmäni, kun ovi aukesi. Katsoin, kuinka yksi koulun hyvännäköisistä lukiolaisista käveli käytävään. Hän vilkaisi minua kerran ja käveli sitten luokkaan, jonka ovi oli auki. Suljin jälleen silmäni.

Oli syksy, jokin syyskuun päivä. Maanantai. Edellisenä perjantaina kolme hyvää ystävääni, kaksi heistä oli ollut elokuvissa, plus neljä muuta olivat menneet entisen parhaan kaverini luo yöksi. Minua ei ollut kutsuttu.

Päivä alkoi biologian kaksoistunnilla. Istuin yhden tytön vieressä, joka oli myös ollut perjantaina yötä. Hän oli moikannut käytävässä, mutta kaikki muut tytöt olivat olleet hiljaa. En ollut saanut katsetta, en minkäänlaista osoitusta siitä, että joku oli huomannut tuloni. Seisoin hetken hämmentyneenä, mutta siirryin sitten poikien seuraan juttelemaan viikonlopun suunnistuskisoista.
Tunnilla kukaan ei puhunut minulle sanallakaan. Aivan kuin en olisi ollut olemassa. Aivan kuin olisin ollut ainoa ihminen luokassa, tai kuin minua ei olisi ollut ollenkaan. Aloin ihmetellä heidän käyttäytymistään, mutta annoin asian olla. Ehkä se oli vain maanantaiväsymystä.
Kun kaksoistunti loppui ja välitunti alkoi, seurasin tapojen mukaisesti heitä ulos. Kaverini muodostivat ringin, johon mahduin juuri ja juuri mukaan. Yritin aina silloin tällöin sanoa jotain, mutta joku alkoi aina puhua päälleni tai kun kysyin, he eivät huomioineet kysymystäni. Lopulta he sulkivat minut ulos ringistä.
Päätin, ettei minua kohdella näin. Lähdin muiden kavereideni luo.

Onneksi tunsin ihmisiä muilta luokilta. Erityisesti musaluokkalaiset olivat kivoja.

Koulun kello soi. Viisarit näyttivät tasan yhtätoista. Vaihdoin kappaletta ja annoin ajatusteni lennellä seuraavaan muistoon.

Kun vanhemmat kuulivat asiasta, he olivat erittäin vihaisia. Eivät minulle, vaan kavereilleni. Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Milloin minusta oli tehty perättömiä juoruja, joiden mukaan minulla oli ADHD, tai kun selkäni takaa puhuttiin minusta ja vioistani. Joskus haukuttiin lihavaksi, joskus kommentoitiin muuten pukeutumistani. Ainoa asia, missä tunnuin olevan hyvä, oli kirjoittaminen. Jo kolmannella luokalla mistään lähtemättömät paineet alkoivat painaa mieltäni. Ysi plus ei riittänyt mihinkään, se oli huono! Yhdeksän puoli oli siedettävä, ja kympille saatoin antaa hymyn. Mutta elämä jatkui, piti suunnata ajatukset seuraavaan kokeeseen. Halusin siitäkin kympin. Huonompi ei riittänyt. Halusin olla paras, paras, paras.

Niin kaikki jatkui. Kun syrjimiseni alkoi, panostin kouluun mahdollisimman hyvin. He olivat kuitenkin tehneet minusta heikon, sillä koulunumerot huononivat. Halusin vain kotiin, pois heidän katseittensa alta. En halunnut tietää, mitä mieltä he olivat minusta. Halusin pois kaikesta.
Vanhemmat ilmoittivat siitä luokanvalvojalle. Hän piti yhden puhuttelun näille tytöille, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Opettaja vannotti heitä pysymään hiljaa asiasta, mutta seuraavan välitunnin lopussa kaikki tiesivät minusta, vanhemmistani, jotka tekivät kauhean numeron tilanteestani. Juorut kulkevat nopeasti, kun kyseessä on hyvä juoru.

Pyyhkäisin pienen kyyneleen poskeltani. En tajunnut, miten voimakkaasti muistot vaikuttivat minuun vieläkin, vaikka kaikki olikin hyvin.

Oli jälleen yksi maanantai, päivän viimeinen tunti. Yhdestä kahteen meillä oli äidinkielen tunti luokassa 50. Olimme juuri päässeet sisään, ja painin yhden pojan kanssa. En muista miksi, mutta se oli niin hauskaa, että nauroin. Samassa kuulin koputuksen ovelta. Miehen ääni kysyi Heini-nimistä tyttöä. Käännyin ja kysyin, kuka kysyy. Mies käski minun tulla mukaan ja ottaa takkini ja laukkuni mukaan. Hain äkkiä tavarani ja lähdin käytävään miehen kävellessä edelläni. Kysyin humoristisesti, mitä olin tehnyt. Mies vastasi, etten mitään. Hän kyseli lempiaineistani ja koulumenestyksestäni. Siinä vaiheessa, kun menimme ovesta, josta vain opettajat saivat mennä, tajusin mistä oli kyse.

Istuimme koulukuraattorin huoneessa. Mies istui minua vastapäätä, ja katsoin kiinnostuneena, kuinka hän laittoi kännykänsä äänettömälle. Hän oli ehkä kaksikymmentäviisi vuotias. Hänen vasemmassa nimettömässään oli sormus, eli hän oli naimisissa. Hänellä oli Lacosten musta kauluspaita, ja huomasin, että hän oli erittäin urheilullinen. Saatoin ihastuakin häneen hieman, hänen tummiin silmiinsä ja mukavaan ääneen.

Mies halusi tietää tilanteestani. Aloin hitaasti kertoa, kuinka kaikki alkoi. Ennen kuin huomasinkaan, itkin. Mies oli kiusaantunut, mutten pystynyt lopettamaankaan. Näin ikkunasta, kuinka luokkalaiseni lähtivät kotiin, mutta puhuimme vielä hetken sen jälkeen. Mies kyseli yksityiskohtia ja vastasin parhaani mukaisesti. Kun hän päätti keskustelumme, hän sanoi, että tämänkin lyhyen keskustelun aikana hän näki minusta, että tulisin menestymään elämässäni. Hän piristi päivääni, teki siitä elättävän arvoisen sinä päivänä.

Ensimmäiset oppilaat alkoivat tulla sisään välitunnilta. Kiersin kuulokkeet iPodin ympärille ja laitoin ne taskuuni. Nousin ylös odottelemaan matikan opettajaamme. Toivottavasti saisin tehdä tänään edes yhden tehtävän taululle.

Winthrop:
Miksi ihmeessä tätä ei ole kommentoitu... Jäin tarkastamaan, ettei A/N:ässä vain lukenut mitään 'älkää kommentoiko!'. Ei lukenut. Joten kommentoin. Ja jos oikein ymmärsin, niin tähän tulee toinenkin osa?

Todella kauniisti kirjoitettu. Kuvailu oli niin onnistunutta, että pystyin vaivatta kuvittelemaan tuon käytävän, iPodisi, kaverisi ottamassa kuvia toisistaan...

Tämä muistutti hämmästyttävän paljon omia muistojani. Tuo elokuvajuttukin. Olin yhden kaverini syntymäpäivillä, paikalla olivat ainoastaan kaverini, minä, ja yksi muu kaverimme (kaverit ovat bestoja keskenään...minä vähän niin kuin kolmas pyörä). Katsoimme yhtä elokuvaa, ja kaverini siinä sitten naureskelivat jollekin omalle vitsilleen, mistä minä en tiennyt yhtään mitään. Yritin siinä sitten jotenkin naureskella mukana, ja sitten tämä 'päivänsankari' kysyi, että mille nauran. Vastasin, että sille vitsille. Kaveri sanoi aika halveksivasti, että enhän minä voi sitä ymmärtää, koska en ollut paikalla kun se keksittiin. Se satutti.

Myös tuo ringistä pois 'työntäminen' on tuttua puuhaa. Muodostamme aina koulun käytävälle, ennen matikan tunnin alkua, sellaisen piirin luokkamme tyttöjen keskuudessa. Siinä sitten muut juttelevat keskenään, ja jos rupean kertomaan, että (esim.) koiramme kuoli viikonloppuna, kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Yksi ehkä sanoo vaan "Ai jaa", ja pölötys jatkuu. Jos yritän kommentoida jonkun kertomaa juttua, kukaan ei kuuntele.

Varmaan juuri omakohtaisten kokemusten takia tämä iski minuun niin syvästi. Kiitos kaunis tästä.

hiddenben:
Voi, kiitos paljon, Winthrop!  :) Paljon halauksia sinne päin, se on nimittäin ihan mielettömän kamala tunne. Ja se, miten he vieläkin käyttäytyvät sinua kohtaan. Onneksi löysin paremmat kaverit, jotka oikeasti kuuntelevat juttujani ja viihtyvät kanssani. Nykyisin katson kiusaajiani alaspäin, ja olen tyytyväinen, että pääsin monen vuoden kaatuneesta ystävyydestä yli.

Jees, ja tässä tosiaan on toinen osa.


Osa 2/2


Kun palasin illalla harjoituksistani, menin suoraan nukkumaan. Hyvä, että silmät pysyivät auki. Pakotin kuitenkin itseni tekemään päivällä tulleet läksyt ennen kuin painoin pääni tyynyyn. Nukahdin heti.

Heräsin hiljaisuuteen. Katsoin radioni kelloa, joka näytti 02:46. Huokaisin ja käännyin selälleni. Väsymys oli poissa, tunsin itseni virkeäksi kuin olisin nukkunut kokonaisen vuorokauden, vaikka tosiasiassa yöunia oli kertynyt viitisen tuntia.
Aloin kuunnella jälleen musiikkia uskollisesta iPodistani. Kokosin soittolistan rauhallisista kappaleista, joita tuli yhteensä kolmekymmentäviisi. Suljin silmäni ja annoin musiikin täyttää mieleni.

Terveydenhoitaja oli edellisenä vuonna jo huolestunut tilastani. Hän oli vannottanut minua käymään heti luonaan, jos tilani huononisi. Lupasin tulla.
En kuitenkaan pitänyt lupaustani. Eräänä iltana istuin yläkerran sohvalla ja katsoin telkkaria. Olin ottanut mukaani omenan ja hedelmäveitsen. Hetken mielijohteesta otin veitsen ja painoin sen ihooni. Siihen kohtaan, missä peukalon lihas on. Se ei sattunut ainakaan paljoa, ja painoin veistä niin kauan ihooni, että pieni verihelmi koristi kättäni. Annoin sen olla siinä siihen asti, että helmi kovettui ja kävin sitten puhdistamassa haavan.

Muutaman viikon päästä tapahtui samalla tavalla. Se vain tapahtui, uteliaisuus ja pakkomielle yhdistyivät. Sain mummiltani vanhemmille vietäväksi pienen terän, jolla oli tarkoitus puhdistaa liesi. En antanut sitä heti. Se paljastui teräväksi, ja viilsin ylemmäs käsivarteeni kyynärpään läheisyyteen kaksi pitkää haavaa. Vanhempani eivät onneksi huomanneet mitään, ja kun äiti kerran kesän keskivaiheilla niistä kysyi, sanoin niiden tulleen purjehduksella.

Tunsin jalkojeni alkavan pistellä ja aloin liikutella niitä saadakseni veren kiertämään. Kun pistely vihdoin ja viimein loppui, käännyin kyljelleni.

Olin kesäleirillä, jolla oli yli tuhat ihmistä. Leiri oli ollut todella hauska ja olin saanut paljon uusia kavereita. Olin tavannut vanhoja ja tutustunut heihin paremmin. Kaikki oli hyvin. Eräänä päivänä ystäväni kuitenkin tuntuivat jotenkin kypsiltä minuun ja juttuihini ja tuntuivat lähtevän aina muualle, kun tulin sinne, missä he olivat. Sinä yönä en saanut unta. Mukanani oli puukko, koska se oli lukenut tarvikelistassa. Viilsin varmaankin yli viisi syvää viiltoa käteeni. Tärisin, hikoilin, käteni olivat jääkylmät. Tunsin pääkivun alkavan, ja otin buranan. Kuivasin valuvan veren pumpuliin, ja yritin nukahtaa. Kylmä yöilma sai minut kuitenkin palelemaan entistä enemmän. Itkin sinä yönä. Harkitsin vakavissani syöväni kaikki mahdolliset lääkkeet, jotka teltastani löysin. Olin lähellä päätökseni toteuttamista.

Nousin ylös käydäkseni vessassa. Pesin kasvoni kylmällä vedellä ja kuivattuani ne palasin sänkyyn. Vaihdoin musiikin äänikirjaan. En kuitenkaan kuunnellut tarinaa, vaan annoin sanojen soljua korvieni ohi.

Viiltelystä tuli pakkomielle, lähes jokapäiväinen rutiini. Se oli helpottavaa, koska vei ajatukseni pois pahasta olostani. Jouduin piilottelemaan parhaani mukaan haavojani vanhempieni silmiltä. En enää ikinä käyttänyt lyhythihaisia paitoja ilman hupparia siinä päällä. Kukaan ei nähnyt käsivarsiani, ei oikeaa, täysin vahingoittumatonta kättäni, eikä vasenta, joka oli täynnä punaisia ja tulehtuneita haavoja.

Eräänä päivänä kuitenkin päätin, ettei tämä voinut enää jatkua. Menin terveydenhoitajalle, ja puhuin hänelle. Hän tiesi syrjimisestäni, ja huolestui erittäin paljon tilanteestani. Hän kutsui koululääkärin, ja keskustelimme vakavasti tilanteestani. Kerroin heille, että olin päättänyt lopettaa viiltelyn. Kerroin, kuinka olin monta kertaa halunnut yrittää itsemurhaa, ja kertonut miksen sitä ollut koskaan onnistunut tekemään.

Kului muutama viikko. Äitini soitti minulle ja käski mukaansa terveydenhoitajalle. Myös koululääkäri oli siellä, ja he halusivat jutella ensin kanssani kahdestaan. Kuulin, että äitini oli soittanut, ja kysynyt, pitäisikö hänen olla huolissaan minusta. Silloin terveydenhoitaja oli päättänyt, että heidän olisi parempi kertoa äidille tilanteestani. Annoin heille luvan ja siirryin ulkopuolelle odottamaan, että he kertoisivat äidilleni.

En halunnut katsoa häntä silmiin. En halunnut nähdä hänen ilmettään. Tiesin, että olin menettänyt hänen luottamuksensa pitkäksi aikaa. Inhosin itseäni, äitiäni, terveydenhoitajaa ja koululääkäriä. Kaikki olivat yhtä paskamaisia, minä kaikkein eniten. Miksi olin tällainen?

Kävelin alakertaan juodakseni vettä. Jäin sinne hetkeksi lukemaan aamun lehteä. Mitä telkkarista tulisi tänään?

Pääsin akuuttiterapiaan, jossa kävin kahdeksan kertaa. Nainen, joka kanssani oli, oli mukava ja sympaattinen. Pidin hänestä heti. He selvittivät tilanteeni, ja ilmoittivat minun pääsevän joulun jälkeen toiseen paikkaan, jossa tulisin käymään luultavasti vähintään vuoden.

Nainen toisessa paikassa oli vanha. Ensivaikutelmani hänestä oli nainen, joka yritti olla nuori, vaikka ikä alkoi ja painaa päälle. Hän kuitenkin vaikutti ihan siedettävältä, joten annoin asian olla. Ensimmäiseen aikaani oli seitsemän viikkoa. Sinä aikana vanhempani kävivät mahdollisimman paljon hermoilleni, kysyivät jatkuvasti miten voin, ja tuputtivat joitain aikoja paikkaan, jossa olin aikaisemmin käynyt. Onneksi viikot kuluivat nopeasti ja pääsin pian ensimmäiselle käynnilleni. Vanhemmat rauhoittuivat. En itse kuitenkaan pitänyt yhtään naisesta, jonka kanssa puhuin. Hän vaikutti ymmärtävän mitä tarkoitin, mutta hänessä oli kuitenkin jotain sellaista, mikä sai minut inhoamaan häntä.

Aloin kuitenkin voida paremmin. Se taisi olla suurin edistysaskel.

Palasin jälleen sänkyyni ja kävin selälleni. Laitoin äänikirjan jälleen päälle, mutta se sanoi levyn loppuneen. Vaihdoin sen toiseen, ja suljin jälleen silmäni.

Vaikka juttelin sen vanhan naisen kanssa, muutaman ystäväni kanssa, jotka tiesivät tilanteestani ja erään sähköpostikaverini kanssa, parhaaksi keskustelukaverikseni paljastui mies, joka oli tullut juttelemaan kanssani sinä yhtenä maanantaina.
Kun kävin hänen luonaan viikoittain selittämässä terapiakäynnin poissaoloja, vaihdoimme samalla muutaman sanan. Hän kysyi kuulumisia, kerroin, ja hän vastasi niihin. Sain häneltä paljon hyviä neuvoja, vinkkejä, miten selvitä. Hän sai minut odottamaan jokaista kertaa, kun kävin selittämässä poissaoloni.

Aloin kutsua häntä kavereideni kesken leikkimielisesti Bestaksi. Hänelle kerroin kaiken.

Tunsin vihdoin, kuinka uni alkoi painaa silmiäni ja ruumiinosia ja sammutin äänikirjan.


Seuraavana päivänä musaluokkalaiset menivät jälleen myöhäisempään ruokailuun liikuntatunnin takia. En välittänyt mennä ruokailuun, vaikka monia ystäviäni oli siellä syömässä. Kävelin päärakennuksen toisen kerroksen käytävään. Seuraava tuntimme olisi uskontoa, eli samassa kerroksessa, jossa olin.

Istuuduin alas ja laitoin jälleen kuulokkeet korviini. Laitoin eilen kokoamani soittolistan soimaan ja suljin jälleen silmäni. Huonosti nukutun yön jälkeen silmien kiinnilaittaminen tuntui hyvältä.

Kun kaveritilanteeni kohentui, ne kyseiset tytöt, jotka olivat alkaneet syrjiä minua, tulivat puhumaan kanssani. He sanoivat, etten koskaan kuunnellut heitä vaan selitin aina itse, enkä koskaan kysellyt heidän tekemisistään mitään. Luulin kuulemma itsestäni liikoja, enkä ollut niin mukava kuin kuvittelin olevani. Lause, joka on jäänyt parhaiten mieleeni, on ärsyttänyt minua kaikkein eniten: ”Ei me sua inhota, mutta ei me sun kanssa ollakaan haluta”.

Menin Bestan luo, ja kerroin hänelle keskustelumme. Itkin jälleen kerran, mutta vasta lopussa, kun vihdoin ja viimein sisäistin sen, mitä olin juuri saanut kuulla. Inhosin jälleen itseäni ja kavereitani. Besta jakoi jälleen mietteitään ja sain häneltä lohdutusta. Sain luvan lähteä kotiin kesken päivän, ja olin siitä kiitollinen. Juuri sillä hetkellä en osannut välittää siitä, mitä muut sanoisivat siitä.

Kun aloin kunnostautua ja hyväksyä sen totuuden, etten tulisi ikinä ystävystymään kunnolla uudelleen tyttöjen kanssa, aloin voida paremmin. Kuitenkin arvet vasemmassa kädessäni ja muutamat jaloissani jäivät muistuttamaan huonoista hetkistäni. Ne estävät minua olemasta normaalisti. Joudun peittelemään poissaolojani, ja inhoan, kuinka luokkalaiseni tytöt kyselevät niistä. He syyttävät minua siitä, kuinka Besta muka ottaa kaikki poissaoloni pois, oli kyseessä mitä tahansa, kuinka he sanovat minua lellittävän. Seuraavassa hetkessä he kuitenkin esittävät hyvää ystävääni, vaikka ketään ei ole näkemässä. He ovat niin kaksinaamaisia, etten ymmärrä heitä. Miten kukaan voi olla sellainen?

Miten kukaan voi inhota minua niin? Miten se voi olla mahdollista, että kaikki luokkalaiseni tytöt kääntyvät minua vastaan? Ottavat salaa valokuvia ja tekevät pilaa, levittävät juoruja ja puhuvat minusta?

Annoin ajatusteni olla. Keskityin musiikkiin ja sen sointuihin. Oloni oli helpottunut. Olin menossa kohti parempaa oloa hyvien ystävien kanssa, jotka eivät pettäisi minua niin vain.

Winthrop:
Tuntuu oudolta kommentoida tähän näin pian uudestaan...^^

Pidin. Jälleen. Tuo loppu jätti jotenkin hyvän mielen päälle: että maailmassa saa apua, ongelmiensa kanssa ei ole ikinä yksin, menneistä asioista pääsee yli...Ah, toivoa-antavaa. :)

Tuli mieleen tuosta terveydenhoitajasta ja koululääkäristä. Meidän koulussa (ja kai koko kaupungissa) terveydenhoitajalle puhuminen ei jää 'yksityiseksi'. Terkkari mainitsi luokallemme kerran, että jos hänen luokseen tulee puhumaan ilman ajanvarausta, hänen on miltei välttämätöntä ilmoittaa siitä vanhemmille. Koulukuraattorin kanssa sama juttu. Jos käy avautumassa, kuraattori ilmoittaa siitä vanhemmille. En oikein tajua tuota systeemiä. Onneksi kaikkialla Suomessa ei ole sama juttu.

Yksi juttu pisti silmään (viilaan pilkkua, ei tämä ole muuta kuin lievä vahinkovirhe):


--- Lainaus ---Palasin jälleen sänkyyni ja kävin selälleni. Laitoin äänikirjan jälleen päälle, mutta se sanoi levyn loppuneen. Vaihdoin sen toiseen, ja suljin jälleen silmäni.
--- Lainaus päättyy ---

Oletan, että tuon ei pitäisi olla kursivoituna...? Se jotenkin kuulostaa siltä, että sen ei pitäisi. Tai sitten kuume-höperöin täällä... ::)

Kiitos jälleen, tämä oli tosi kaunista luettavaa. Toivottavasti saat pitää nykyiset hyvät ystäväsi pitkään. :-*

Navigaatio

[0] Viestien etusivu