Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Ruskapoika - 21.05.2011 00:04:03
-
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: laitan jokaiseen raapaleeseen erikseen, mutta max K11
Genret: vaihtelevat raapaleittain, mutta lähinnä varmaaan lapsekasta draamaa ja angstia
Vastuuvapaus: muuten minun, ellen erikseen raapaleen yhteydessä mainitse jostain poikkeavaisuudesta
A/N: Min piti aluksi kirjoittaa Spurttiraapaleeseen vastaus raapalesarja, mutta sitten katosi ajatus heti ensimmäisen jälkeen ja syntyi monta, omaa erillistä raapalettaan, joita en kaikkia erikseen halua julkaista, joten alan tähän keräillä sellaisia raapaleita (ja ficlettejä, jos satun kirjoittamaan), jotka ovat jotain ihan randomia omaa.
Topsuun ilmestyneet raapaleet: 29 kpl
~ Häkkiharakka (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg484281#msg484281) (Sallittu | lapsekkaisuus) 100 sanaa
~ Kuiskintaa (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg484283#msg484283) (S | leivä angst, pohdinta) 100 sanaa
~ Hiekanjyvä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg486276#msg486276) (S | draama) 200 sanaa
~ Hylätyt (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg487924#msg487924) (K11 | angst, pohdinta) 200 sanaa
~ Sehän on ohi, eikö? (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg487969#msg487969) (S | drama) 200 sanaa
~ Aamuyön tunteja (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg488397#msg488397) (S | drama) 200 sanaa
~ Menneisyys; inhimillistä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg488701#msg488701) (S | pohdinta) 100 sanaa
~ Se vaan kiljuu (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg489490#msg489490) (S | drama) 100 sanaa
~ Kuolemisia (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg513168#msg513168) (K11 | drama) 150 sanaa
~ Kotiaave (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg513518#msg513518) (S | drama) 100 sanaa
~ Patajätkäsuojatteja (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg514701#msg514701) (K11 | angst) 100 sanaa
~ Ajatusuhkapelejä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg515765#msg515765) (S | pohdinta) 100 sanaa
~ Sanat sattuu (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg516150#msg516150) (S | drama) 150 sanaa
~ Ylinopeutta syyllisyyteen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg522930#msg522930) (K11 | angst) 200 sanaa
~ Älä kuole (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg522931#msg522931) (K11 | angst) 150 sanaa
~ Virheläheisyyttä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg526522#msg526522) (S | angst) 150 sanaa
~ Niitä kirkkaimpia (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg550068#msg550068) (S | angst) 100 sanaa
~ Harhatodellisuuskasvatti (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg557334#msg557334) (S | drama) 150 sanaa
~ Haluan kuolla (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg557667#msg557667) (K11 | angst) 300 sanaa
~ Kysymyksettömiä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg558191#msg558191) (K11 | angst) 150 sanaa
~ Kaarnaenkeli (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg562830#msg562830) (K11 | angst) 200 sanaa
~ Kylkiluusello (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg570729#msg570729) (K11 | angst, kaltoinkohtelu) 200 sanaa
~ Kanssasi kahleisiin (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg583028#msg583028) (K11 | angst, perheväkivalta, henkilökohtaisuus) ficlet
~ Selviytyjät (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg583315#msg583315) (S | drama, sisarusrakkaus) 150 sanaa
~ Vanha mekko (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg585858#msg585858) (S | drama, lievä angst) 100 sanaa
~ Shakkilauta (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg586798#msg586798) (S | drama, pohdinta) 100 sanaa
~ Pintasäkeitä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg634019#msg634019) (K11 | angst) 100 sanaa
~ Tuuttaukset (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg668838#msg668838) (S | drama, angst) 200 sanaa
~ Linnun putkiluut (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23997.msg674503#msg674503) (K11 | ansgt) 197 sanaa
-
Nimi: Häkkiharakka
Ikäraja: Sallittu
Genre: lapsekkaisuus
*
Häkkipoika. Niin äiti hänen luonnettaan nimitti. Hän ei hymyillyt. Ei, ei sitten millään, ei varsinkaan silloin, kun sukulaiset tulivat käymään. Joskus äiti lahjoi häntä lupaamalla, että ostaa hänelle palkkioksi jotain, jos hän hymyilee sukulaisille. Sanoo pari sanaa (ystävällisellä nauravaisella huolettomalla lapsen äänellä). Mutta ei, hän ei halua.
Kai hän saa päättää mitä puhuu – milloin nauraa – kenelle puhuu ystävällisesti? Eikä hän edes osannut lapsekasta ääntä. Ei vaikka oli vielä neljän vanha.
Mummi sanoi, että hän on outo lapsi. Sellainen, jonka harakat mukanaan vielä veisivät. Piilottaisivat pesäänsä. Yrittää häntä kai pelotella, mutta hän ei pelkää. Eivät harakat kuitenkaan jaksaisi kantaa häntä!
-
Nimi: Kuiskintaa
Ikäraja: S
Genre: lievähkö angst ja pohdinta
Varoitukset: Jonkin asteinen psyykkinensairaus
*
Olen pulassa. Se ajaa takaa ja kuiskii korviin. Se on pelottavaa, mutta samalla koukuttavaa. Siitä haluaa päästää irti, vaikka samalla siitä pitää kynsin ja hampain kiinni. Se on maailman oma pieni noidankehä. Pelottava, mutta adrenaliinista oppii nauttimaan – kun veri kohisee korvissa, kädet tärisevät ja nihkeä hiki valelee ihoa pitkin, liimaten vaatteet ihoon kiinni.
“Mitä jos kuunneltais jotain musiikkia? Sähän pidät musiikista.”
Heijaan itseäni edestakaisin, edestakaisin ja uudestaan. Ne äänet sanoo nykyään ihan selkeitä sanoja. Ennen se oli mutinaa, mutta nykyään; sanoja, lauseita – ne kuiskii korviin. Sanoo mitä pitäisi tehdä, mutta uskoa vaiko eikö?
“Sulla alkais olla lääkkeiden aika.”
-
Nimi: Hiekanjyvä
Ikäraja: S
Genre: mä en tierä! ehkä... draama?
A/N: Älkää sanoko mitään. Mie en tiedä mistä tää tuli, mutta kiitos Nukkiksen pitämän blogin Haastavaa kirjoittamista (http://haastavaakirjoittamista.blogspot.com/) tää sai alkunsa ja loppu on historiaa, josta ei puhuta. Tämä siis tulee viikon 21 (http://haastavaakirjoittamista.blogspot.com/2011/05/viikko-21-hiekanjyva.html) haasteeseen. Kommentit on kyllä kivoja, koska jos ollaan rehellisiä, niitä tähän oikeesti haluisin, vaikka noista muista ei välittäiskään sanoa sanaakaan. :)
*
Ajatteletteko te ihmiset koskaan, miltä meistä hiekanjyvistä tuntuu, kun te astutte suurilla, hilsettä tiputtelevilla ja useimmiten vielä kaiken lisäksi likaisilla jaloillanne meidän päällemme? No, minusta teidän pitäisi. Ajatelkaa, jos joku astuisi teidän ylitse vähintään kerran päivässä? Se tuskin kuulostaa kovin mukavalta ajatukselta, koska te tunnutte nauttivan hyvin paljon mukavuuksista. Minä olen nähnyt, joten teidän on sitä turha kiistää!
Pehmeitä sohvia, joita nimitätte myös löhölinnoiksi, ja suoraan sanottuna; siltä ne näyttävätkin! Teillä on ne isot masiinat, joidenka sisälle te olette tunkeneet toisia ihmisiä pelleilemään. Minä en tiedä, miten te olette siinä onnistuneet, mutta säälin niitä ihmisiä. Ne ovat ehkä ainoita ihmisiä joita säälin.
Ajatelkaa minkälaista rääkkiä arkemme on meille. Maata maassa teidän tallottavanne, joutua teistä tippuvan hilsesateen uhreiksi, joskus (omasta mielestäni liiankin usein; nykynuoriso on pilattua kansaa!) jopa teidän syljeskelynne uhreiksi. Päivästä toiseen vieläpä. Olemme teille kuin ilmaa. Pientä kansaa, jota saa kohdella kuin sitä ei olisi, kuin meillä ei olisi tunteita. Mutta minä sanon, meillä on tunteet. Ja ovat perhanan suuret!
Joten minä, pieni hiekanjyvä, joka on noussut kerrankin kertomaan suunsa puhtaaksi, annan teille tehtävän: asettukaa joskus meidän rooliimme ja säästäkää askeleenne asfaltille ja kivityksille! Ne ovat vähemmän sorrettuja kuin me… ja kaiken lisäksi paljon pahempia suustaan kuin me hiekanjyvät.
-
Voi voi, sorretun näkökulma ja sellainen tiukka pieni piipittävä ääni kuulosti jotenkin niin vihastuneelta hiekanjyvältä, kerrassaan riemastuttava ajatus. Sylki ja hilse oli muuten aika hieno idea, en olisi tullut keksineeksi. Vähän inhorealistisuutta tuli siinä ehkä. Ajattele hiekan jyvä parkaa, sitä isompi sylkitippa lörtsästää päälle... ällöä.
Kiitos, on superihanaa et tietää jonkun kirjottaneen<3
-
Nukkis, kiitos itsellesi kommentista. Hymyilen ihan tyhmänä täällä, kun joku vaivautui sanomaan tuosta pätkästä jotain. Se tuntui nimittäin niin yber hauskalta kirjoittaa. Inhoa siinä yritinkin saada pintaan, ja olen mielissäni, jos se siitä tuli esille. :)
Nimi: Hylätyt
Ikäraja: K11 (varmuuden vuoksi)
Genre: angst, pohdinta
A/N: En oo varma tosta ikärajasta, enkä tän tuplan aiheesta niinkään, mutta halusin purkaa hieman tunteita ja ajatuksia. :)
*
Isä lähti sinä päivä, kun täytin seitsemän vuotta. Hän jätti ainoastaan kirjeen pöydälle, yritti kai selittää äidille, että asianajaja ottaisi kyllä yhteyttä eron suhteen. Yritti kai pyytää anteeksi. Kuitenkin siitä päivästä lähtien äiti aina mollasi isää – aina mahdollisuuden sattuessa. Hän purki minuun sen turhautumisen, minkä isä aiheutti hänelle. Minuun, joka ei ollut tehnyt mitään väärää.
Enhän se minä ollut, joka isän kotoa pois ajoi. En minäkään hänen halunnut lähtevän! Äiti tosin varmaan asennoitui niin, koska vuosien varrella turhautuminen muuttui katkeruudeksi. Katkeruudeksi isää kohtaan ja minua kohtaan. Hän alkoi juoda, kun aloitin yläasteen. Juomaan enemmän kuin olisi hyväksi ja siksi hän alkoi sanoa asioita, jotka epäilin valheeksi.
“Se olit sää, Tanja, joka Karin pois ajoi!”, “Sää tuhosit meidän avioliiton! Kumpa vain olisit jäänyt syntymättä.” olivat hänen lempilauseitaan humalassa. Mutta pahinta oli se, että minä uskoin ne. Aloin lopulta ajatella, kuten hän. Minä olin se syy, miksi isä lähti, että hän kyllästyi äitiin ja minuun – perhe-elämäämme.
“Mää toivon, että se huora on jättäny isäs aivan, kuten se jätti meidät.” Niin äiti totesi kerran humalassa, kun tulin kotiin illalla elokuvista. Äiti ei ollut ennen puhunut kenestäkään toisesta naisesta isän yhteydessä, mutta kai sekin oli totta. Isä kyllästyi meihin, vaihtoi toiseen. Parempaan.
-
Nimi: Sehän on ohi, eikö?
Ikäraja: S
Genre: drama
A/N: Raapalehti 2011 aloitustupla.
*
“Ei meidän välillä ollut koskaan todellista ystävyyttä.”
Ne olivat viimeiset sanat, jotka sanoit minulle ennen kuin käänsit selkäsi ja jätit minut seisomaan yksin tuuliselle parkkialueelle. Tiedostin yhä selkeämmin, että paikka oli miltei autio; ei autoja kuin ne hylätyt, jotka olivat seisoneet siellä jo monta päivää, ei ihmisiä, ei ristinsielua missään – ei muita kuin minä, joka oli hylätty kuin nalli kalliolle. Viima puski tuulitakista lävitse ja pörrötti ohranvaaleat hiukseni silmille. Kylmä kietoutui luihin, kuin hätistäen miettimään, mikä meni mönkään välillämme?
En minä tätä halunnut. En minä halunnut, että sinä kävelet pois suutuspäissäsi. Että haukut minut äidillesi, kavereillesi ja työtutuillesi. Tiedän, että teet sen. Sellainen sinä vain olet. Teet asiat ilman, että ajattelet ja sitten vasta kadut, jos sinua huvittaa. Olet kylmä ihminen, enkä tiedä, miten jaksoin sinua toisinaan. En edes halua tietää ja ymmärtää. Sehän on ohi. Et halua minua enää elämääsi ystävänäsi, jota en ilmeisesti ollut koskaan.
Kännykästä on helppo poistaa numero, mutta mielestä on vaikea poistaa haalitut muistot. Kyllä meillä niitä hyviäkin hetkiä oli. Me nauroimme yhdessä paljon, me arvostelimme yhdessä kierolla tavalla niitä ihmisiä, joista emme pitäneet. Meillä sattui olemaan sama maku ihmisten suhteen, vaikka olimme itse hyvin erilaisia keskenämme.
Selkeästi vain liiankin erilaisia. Ei tarkoitettuja kestämään.
-
Nimi: Aamuyön tunteja
Ikäraja: Sallittu
Genre: drama
*
Kello tikittää jo aamu kolmea, mutta mä en saa unta. Istun sängyllä ja kuuntelen Johanna Kurkelan levyä. Sannan tuhina sekoittuu sanoihin ja saa ilman raskaaksi odotuksesta. Viimeiset pianon sävelet jäävät kaikumaan kappaleesta huoneeseen, kunnes seuraavan kappaleen alku pyyhkii niiden muiston pois. Pehmeä kitaran ja rummun sekoitus.
Sanna liikahtaa aavistuksen unissaan, mutta ei anna selkeitä merkkejä siitä, että musiikki häiritsisi sitä. Ainakaan otsalla ei ole ryppyjä. Ehkä se on tottunut siihen, että mä olen yöihminen, kuuntelen musiikkia sen vieressä, että herään lopulta siihen aikaan, kun se tulee töistä kotiin.
Sanna sanoo mua yökyöpeliksi ja ehkä mä olenkin. Yöllä vain on niin paljon helpompi hengittää, ja tehdä asioita. Se ei vaan aina ymmärrä mun logiikkaa, eikä sillä väliä ole. Mä rakastan sitä ja se rakastaa mua, eikä muuta tarvita. Meillä on aikaa, jolloin me ollaan yhdessä hereillä. Me tehdään asioita yhdessä, me puhutaan. Sen ystävät sanoo, että me ollaan outo pari, eikä meidän juttu kestä, mutta kyllä se kestää.
– Vieläkö sä olet hereillä?
– Joo, en mä saanut vielä unta.
– No tules tänne mun viekkuun. Tylsää nukkua yksin.
Loput sen lauseesta peittyy melkein mutinaan ja peiton kahinaan, kun möngin sen viereen. Pusun otsalle, tuhinaa ja siihen mä nukahdan lopulta. Levy jatkaa pyörimistään, kaikumistaan.
-
Nimi: Menneisyys; inhimillistä
Ikäraja: S
Genre: pohdinta
*
Menneisyys on sinänsä kiehtova asia, koska sinne mahtuu kaikkea; surua ja iloa, toivoa ja epätoivoa, naurua ja kyyneliä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Mutta ennen kaikkea menneisyys on ahdistuneisuutta. Mitä jos olisin tehnyt tuon ja tuon asian toisin? Mitä jos en olisikaan mennyt sinä aamuna metrolla ja joutunut todistamaan sisareni autokolaria; olisiko elämä helpompaa silloin?
Menneisyyttä ei voi muuttaa, siihen ei voi vaikuttaa, ja sen kanssa täytyy oppia elämään. Surullista, mutta sinänsä kiehtovaa. Mitä kaikkea itsestään voisi oppia, jos alkaisi listaamaan menneisyyttään paperille. Eikä jättäisi listaamatta mitään huonoa asiaa, tapahtumaa, sanaparia.
Tajuaisiko silloin, että on onnekas vai epätoivoinen?
Kurottuna; pelottavaa, turhaa, inhimillistä.
-
Nimi: Se vaan kiljuu
Ikäraja: S
Genre: ömh, drama
*
Se huutaa kirkkaalla lapsen äänellä täyttä kurkkua. On jo huutanut viimeisen tunnin. Hoitajat ei uskalla mennä sen oven lähellekään. Vain lääkäri oli käynyt kurkkaamassa pienestä lasineliöstä. Ei ne osaisi sitä auttaa. Se on tyttö ilman tilannetajua, tyttö ilman tunteita, tyttö ilman puhekykyä. Ollut aina – hoitajille se ei ole koskaan pukahtanut sanaakaan, eikä potilashistoriassa ole merkintöjä siitä, että se olisi koskaan sanonut mitään kenellekään.
Epäiltiin, että se on mykkä, mutta kiljuminen todistaa, ettei se ole mykkä. Se osaa puhua. Tai osaisi kyllä, muttei puhunut. Sen vanhemmat oli luopuneet siitä kai sen takia. Lapsi raukka. Tulevaisuus laitoksissa ja se vaan kiljuu.
-
Hyrrr... tämä oli lähinnä karmiva... huhu.... jos valvon yöllä se on sit sun syytä.
Mitähän lapsiraukalle on tapahtunut?
Onko se edes lapsi, vai jotain aivan muuta?
Kylmänväreitä nostattava pikkuteksti
-
Nukkis, toivottavasti et yötäs kuitenkaan valvonut. Se olis ollu ikävää, koska en kenenkään haluu menettävän yöuniaan näiden takia. :D Mitä lapselle oli tapahtunut? Sitä mie en tierä, joten se varmaan jääpi ikuiseksi arvoitukseksi. Kiitos, että kommentoit. ♥
Nimi: Kuolemisia
Ikäraja: K11
Genre: Drama kai
Varoitukset: Kuolemasta puhumista.
*
Kuoleminen on harvinaista.
Nyt te tietysti ajattelette, että olen hullu, kun noin väitän, koska ihmisiähän kuolee joka päivä, joka hetki, jossain päin maailmaa. Kuoleminen on luonnollista, ja se tulee jokaiselle vastaan jossain vaiheessa. Vaikka sen haluaisi estää ohittaa väistää, se tulee silti. Ei siihen ole parannuskeinoa (tai jos olisi, olisimme tuhoon tuomittuja), eikä kuolemaa voi huijata piiloutumalla (vaikka sitä haluaisi). Kuolemalla on läpikuultava katse, joka tietää jokaisen, löytää jokaisen, ja korjaa jokaisen seisomaan riveihinsä.
Mutta silti kuoleminen on harvinaista.
Itselle se nimittäin on. Kuinka monta kertaa ihminen muka saa kuolla elämänsä aikana? Yhden. Tasan yhden. Sitä ei lasketa, jos sydän pysähtyy ja lähtee uudestaan käyntiin. Se ei ole kuolemista. Me kuolemme sen yhden kerran, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Meistä kukaan ei pääse kuolemaan kahta kertaa lopullisesti.
Joten uskokaa tai älkää, minulla on mielipiteeni. Se on teidän itsenne päätöksenä, kummin haluatte uskoa. Minun näkemykseni on, että kuoleminen on harvinaista.
-
Epik, en varmaan osaa sanoo mitään järkevää siulle, koska oon edelleen ihan pää pilvissä kiitos siun kommentin. Miusta on ihana kuulla, että oot pitänyt, ja että kaikki raapaleet on onnistuneet pitämään tasonsa korkeella. Koska itseasiassa oon suurin piirtein samaa meiltä, koska pidän itekin näistä raapaleista, koska en tunne häpeää lukiessani näitä uudestaan. Se vaan kiljuu ja Häkkiharakka on tosiaan saanu vaikutteita Häkkipojasta, ja jos oikeen muistan niin oon tainnu kirjottaa ne silleen, että oon lukenu sitä kirjaa ja halunnu sitä kautta purkaa ajatusta ja tunnelmaa siitä kirjasta. Kiitos, että kommentoit. ♥
Nimi: Kotiaave
Ikäraja: Sallittu
Genre: Drama
A/N: Tän oon kirjoittanut Nukkiksen Haastavaa kirjoittamista (http://haastavaakirjoittamista.blogspot.com/) -blogin Kummitusnäkökulmaa (http://haastavaakirjoittamista.blogspot.com/2011/07/kummitusnakokulmaa.html)-haasteeseen.
*
Se kävelee iltaisin (melkein jokaisena) mun huoneen ovelta sängyn luokse, istuu sekunteja (neljä, kuusi, kymmenen), ja kävelee takaisin ovelle. En mä ole varma, onko nainen vai mies, lapsi vai aikuinen, tai ehkä jotain siltä väliltä. Ehkä se on kaikkia, mutta en mä sitä näe. Koskaan mä en kuule muuta kuin askeleet, tunnen sängyn painauman.
Aluksi se oli pelottavaa, mutta siihen tottui. Eihän se koskaan mitään pahaa halunnut, eikä halua edelleenkään. Se vaan kävelee luokse, istuu siinä reunalla ja kävelee pois. Mä haluisin ottaa siihen kontaktia, mutta mitä, jos se katoaa sen jälkeen? Mä en halua luopua siitä.
En mun kotiaaveesta.
-
Nimi: Patajätkäsuojatteja
Ikäraja: K11 (viitettä väkivaltaan)
Genre: Angst
*
Huutoa pilkkasanoja huutoa – ja sitten se lyö.
Ihan kuin ei muuta osaisi. Kumpikaan niistä. Ryyppää huutaa nukkuu, ja taas sama noidankehä alkaa uudestaan. Ne on huumaannuttaneet aistinsa tuntonsa ajatuksensa vallanhimolla, minkä ne saavuttaa lyömällä, eikä ne enää osaa riisua sen kalvavuutta pois itsestään. Ne kuvittelee olevansa korttipakkojen ässiä (mielipuolia), alistajia (masokisteja) viinilasit kädessä, mutta neste lasissa on liian kirkasta viiniksi.
Eikä ne tajua asuvansa haavemaailmassa, jonka alkoholi (väkivalta) on niille luonut. Eikä ne tiedä, kuka niiden teoista kärsii. Ei ne muista niiden teini-ikäistä tytärtä (rikkinäistä lasta). Se on vaan harmi; patajätkiä ei riitä kaikille. Ei niitä riitä meille suojelijoiksi.
-
Nimi: Ajatusuhkapelejä
Ikäraja: Sallittu
Genre: pohdinta uskoisin
*
Pimeä on kuin jääpuikoilla täytetty untuvapeitto. Huopa, jossa on reikiä, että kylmä ilma pääsee iholle tanssimaan polkua. Se harsopeite, joka suojaa, vaikkakin illuusion kautta. Se kietoo vaippaansa, ja tuudittaa valheelliseen turvaansa, koska todellisuudessa, pimeässä me kaikki olemme vaarassa. Vaarassa astua painajaiseen, joka ei koskaan lopu. Niille kaduille, missä rötöstelijät asuvat ja nauravat pilkkanauruaan. Tarttumaan väärään käteen, joka paljastuu pelkäksi valheeksi.
Pimeässä olemme sokeita itseämme kohtaan – kuiskauksia omilta huulilta, jotka eivät ole totta; me uskomme ne. Vaikka alitajunta kirkuisi niitä vastaan. Se on ajatusten uhkapeliä, johon me astumme mukaan välittämättä seurauksista.
Ja ne painajaiset iskevät, kun lyöt väärät kortit pöytään.
-
Epikki darling, kiitti jälleen kommentistas. Mie hymyilin kuin hullu ton kommentin jälkeen, koska on ihanaa tietää, että joku lukee (vaikka topicin lukukerrat varmaan kertoo, että joku muukin näitä lukee :D) ja pitää näistä, koska aina en oo täysin varma, että onko nää hyviä vai ei. Joten voit vaan arvata, miten hyvältä tuntuu saada lukee, että tykkäät ja että ne on onnistuneita (joo, moi, toistan asioita). Kotiaaveessa en oo edes ajatellut, että kumpi kertoja on, koska toi on totta, mitä sanon tossa raapaleessa. Toi aave nimittäin on oikeesti miun huoneessa, ja kerron siinä lähinnä suoraan omia tunteita. Joten sen saa mieltää kummaksi haluaa. :) Joo, tota, meen korjaamaan ton suojatti jutun tuolta. En oo ite ees moista tajunnu, mutta suojatti tosiaan tarkottaa nimenomaan sitä suojeltavaa. :D Omille virheilleen on niin sokee. </3
Nimi: Sanat sattuu
Ikäraja: S
Genre: Drama
A/N: Ei min parhaimpia raapaleita, mutta tää on niitä henkilökohtasimpia ja rikki repivimpiä.
*
Ja se sanoo, etten mää ole enää mää.
Mistä se sen tietää? Entäs, jos mää en ole koskaan ollut mää? Se sanoo, että mää esitän. Valehtelen itsellenikin, että olen tää, mitä tällä hetkellä olen. Onkohan se koskaan tajunnut, että saatan olla muuttunut vuosien varrella? Onkohan se ajatellut edes, ettei se välttämättä ole koskaan tuntenutkaan mua? Onko se koskaan miettinyt, kuinka paljon sen jokainen vihainen ja tunteeton sana on mut kolhinut ja syöstänyt aina vain alemmas itseinhoon?
Ei, ei se ole. Mää tiedän sen, ettei se ole. Se on sellainen ihminen, joka ei tuommoisia mieti, tai edes kykene ymmärtämään. Samoin kuin se, että se kieltää monet asiat, mitä mää tiedän sen tehneen. Mitä mää oon nähnyt sen tehneen. Miksi se kieltää ja väittää mun valehtelevan, kun mää tiedän, mitä oon nähnyt?
Ensin se haukkuu mut. Etten oo enää minä, ja silti se sanoo välittävänsä musta.
Ei se ansaitsisi olla isä kenellekään.
-
Nimi: Ylinopeutta syyllisyyteen
Ikäraja: K11
Genre: Angst
*
Mehän oltiin kuolemattomia, just täysikä saavuttaneita. Mä olin meistä ainoa, joka ajoi kortin heti. Olihan mulla rahat koossa, joten helpompi se oli niin. Ja tärkeintähän oli, että meillä jollakulla oli kortti, että päästiin helpommin paikasta toiseen. Ei vanhemmilta enää kehdannut pyytää kyytiä.
Se oli se viikonloppu, kun päätettiin, että lähetään lauantaina pitämään hauskaa. Mä tietysti ratissa, vaikka join itekin.
“Ei meille mitään tapahdu!”
Kyllä mulle monta kertaa oli vanhemmat ja sukulaiset sanoneet ja jankuttaneet, ettei silloin ajeta, kun alkoholia on tullut nautittua.
Silti mä tein sen. Mä ajoin kännissä, ja takapenkki oli porukkaa täynnä, sekä pelkääjän paikalla oli Mari – mun kihlattu. Nopeutta oli ihan liikaa. Kyllä mä nyt sen myönnän, tajuan. Varsinkin siinä mutkassa, joka me ajettiin (mä ajoin) suoraksi. Pitkältikin, ennen kuin törmättiin siihen puuhun.
Me etupenkkiläiset lennettiin etulasista läpi. Ei meistä kukaan ollut tajunnut käyttää turvavöitä, jonka seurauksena Mari halvaantu vyötäröstään alaspäin. Multa meni käsi ja jalat poikki, sekä sain aivotärähyksen. Mä selvisin pienellä.
Koska takapenkkiläiset kuoli välittömästi siinä törmäyksessä. Mä tapoin ne, ja aiheutin mun Marin halvaantumisen, vaikka ei se siitä mua syytä.
Mä olin syyllinen, olen edelleen, ja siitä on jo viis vuotta. Ittensä syyttäminen on vaan niin vitun vaikeaa lopettaa, kun kattoo jätkien hautakiviä.
-
Nimi: Älä kuole
Ikäraja: K11
Genre: Angst
*
“Nuutti, älä nyt vittu kuole! Mää oon ihan tässä, kaikki on hyvin. Kuuntele mun ääntä, kulta, ja pysy hereillä, niin kauan kuin ambulanssi on täällä.”
En mää ajatellut, että niin kävisi. En koskaan. Edes mun painajaisissa kukaan ei käynyt mun Nuutin kimppuun. Kukaan ei koskaan yrittänyt tappaa sitä.
“Kaikki on hyvin, kulta. Sää selviät, Nuutti. Ambulanssi on kohta täällä.”
En mää tiedä edelleenkään sen jätkän syytä puukottaa Nuuttia viittä kertaa mahaan. Mutta sen se teki. Se teki sen mun Nuutille, ja kehtasi ilkkua mulle katseellaan, kun en alkujärkytykseltäni pystynyt sanomaan tai tekemään mitään. Vasta, kun se käänsi meille selkänsä, mää olin vajonnu Nuutin viereen ja hätääntynyt. Soittanut hätäkeskukseen. Itkenyt Nuutin silmissä näkyvää tuskaa.
Ja silti, Nuutti oli meistä kahdesta rauhallisempi siinä tilanteessa loppujen lopuksi – se oli meistä kahdesta vahvempi.
“Nyt on hyvä, rakas. Enää ei satu.”
Ambulanssi saapui neljä minuuttia liian myöhään siitä, kun Nuutin ote oli höllenny mun kädestä.
-
Nimi: Virheläheisyyttä
Ikäraja: S
Genre: Angst
*
Hän on etäinen ja aavistuksen kylmä aika ajoin. Välillä taas kuin mitään ei olisikaan koskaan tapahtunut. Sulkeutunut katse ja hymy, jota en osaa enää tunnistaa siksi samaksi, joka se oli pari kuukautta sitten. Hänen huuliltaan ei enää tipu samaa naurua, jonka voisin sano tutuksi. Enää sekin on vierasta.
Teimmekö me virheen yrittäessämme olla läheisempiä?
Hän ei puhu enää samalla tavalla. Rennosti, vapautuneesti – ei hän puhu enää minulle kunnolla kaikesta, enkä minä osaa avautua itsekään hänelle. Aika ajoin (liian usein) kaikki sanat tuntuvat väkisin keksityiltä, kohteliaisuudet ja vanhat läpät tuntuvat ivalta.
Meillä ei ole enää mitään, mitä meillä oli ennen.
En minä halua häntä menettää, mutten voi pitää lähelläkään, kun joka sekunti hänen seurassaan tuntuu heittelevän meitä kuin pingispalloa. Yhdessä hetkessä hän on oma itsensä (esittää ehkä) ja seuraavassa hän on kuin… kuin hän olisi puolituttu. Liki tuntematon.
En minä kadu sitä, että yritimme seurustella, vaikka se taisi pilata ystävyytemme.
-
Nimi: Niitä kirkkaimpia
IKäraja: sallittu
Genre: angst
*
Niitä nukkuu jo liian monta pilven päällä, tähdistä seuraa mun menoa ja pitää huolta, etten astu niihin syvimpiin lätäkköihin. Liian monta mun nuoreen ikään katottuna; tähtiä (niitä kirkkaimpia), enkeleitä (niitä tärkeimpiä), rakkaita – liian aikaisin lähteneitä.
Ja tänään mää kaipaan niitä jokaista; joitakin hieman liikaakin, mutta tiedän, että niiden on luultavasti tällä hetkellä paljon parempi olla kuin täällä silloin, kun eivät vielä olleet lähteneet. Mää puhun jokaiselle omaansa, kun sytytän kynttilän palamaan. Kerron niille, että mää kaipaan, mää rakastan – ja haluan niiden luokse. Ehkä siihen menee aikaa, ehkä ei.
Ja hetken aikaa hautausmaa loistaa seitsemän kynttilän leikin voimin kirkkaampana.
-
Nimi: Harhatodellisuuskasvatti
Ikäraja: Sallittu
Genre: drama
*
Jotkut sanovat, että sen silmät on vihertävät, toiset taas mieltävät ne siniharmaiksi. Pari näkevät niissä jopa keltaista – niin kuin monilla käärmeillä. Kukaan ei osaa olla täysin varmaksi samaa meiltä, kuten se ei itsekään. Se nyökkäilee huvittuneena väitteille ja arvauksilla. Toiset näkevät, mitä haluavat ja kuvittelevat omiaan, vaikka todellisuus on toista. Se nimittäin pitää omia silmiään värittöminä.
Mää tiedän sen, koska luin salaa sen päiväkirjaa kerran. Rumaa, mutta tarpeellista, jos haluaa siitä tuntea edes pienen osan. Koskaan vaan ei voi tuntea täysin varmaksi ketään, mutta varsinkaan sitä.
Purkkapopin pinkit hiukset peittää alleen ovelan ja juonittelevan ihmisen. Sellaisen, joka putoaa maailman laidalta omaan alitajuntaansa. Sinne rajalla saakka, josta on vaikeaa palata takaisin. Se elää mielikuvituksensa kanssa ja ahdistuu väitteistä, ettei se ole oikein – että se on pelkkää harhatodellisuutta, johon ei kannattaisi luottaa. Se puhuu itsekseen ja näprää puolipitkiä hiuksiaan.
Ja todellisuudessa se ei itsekään tunne itseään, eikä tule koskaan tuntemaankaan.
-
Vinkuintiaani rakkaani, aina kannattaa olla kommentoimassa, vaikka ois kuinka väsyny. Sitä paitti miulle kelpaa kaikenlaiset kommentit, etkä usko, kuinka hyvälle tuulelle siun kommenttis eilen illalla sai. :-* Mie oon ilonen, jos saan näihin edelleen aidontuntua, ja niinko eilen mesessä totesin; miulta on seittemän läheistä kuollu, mutta sen kanssa on tottunut elämään. Kiitos kommentistas, puspus. ♥
Nimi: Haluan kuolla
Ikäraja: K11
Genre: angst
A/N: Luin Deborah Spungenin kirjan Nancy. Aivan upea, karu, todellisuudesta kertova huumetarina rockmaailmasta. Piti päästä tuulettamaan tunteita ja tälläinen syntyi. Tämä melkein voisi olla kuin repäisty kirjasta itsestään, mutta toisaalta. En osaa kirjoittaa yhtä hienosti, ja Nancy oli tyttö. Kehotan lukemaan kirjan, jos pystyy lukemaan ahdistavaa kirjallisuutta. (:
*
– Äiti, minä haluan kuolla.
Suljen silmäni ja hengitän syvään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän sanoo noin. En vastaa mitään ja kuuntelen puhelimesta kuuluvaa surinaa. Se alkaa olla vanha, liian vanha, ja minun pieni poikani on liian kaukana. En voi sulkea häntä syliini ja kertoa, että kuoleminen ei vaikuta mihinkään.
– Äiti?
– Niin, kultaseni?
– Minä kuolen tänään.
Enkä edelleenkään osaa vastata mitään. Langan toisesta päästä kuuluu raskasta hengittämistä ja jonkun muun puhetta. Rasahduksia, kun joku rapistelee paperipussia. Kalahdus lasista pöytää vasten.
– Äiti, minä rakastan sinua.
– Niin minäkin sinua, Stephen.
Itku säröttää ääneni ja silmät kostuvat. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun hän sanoo noin. Mutta äänen tasaisuus on varmempi kuin koskaan. Nyt hän on siitä varma. Hän kuolee, hän hyvästelee ja minulle jää vain kipu rintaan ja muistot siitä, kuinka hän on heitellyt laidasta laitaan ja lopulta lipunut pohjaan saakka. Sinne mistä ei pääse takaisin, ennen kuin repimällä ja Stephenia on revitty jo liikaa.
– Äiti, ei minua pelota. Minä haluan kuolla; en kasvaa aikuiseksi, vanhaksi, ottaa liikaa vastuuta. Ei minua pelota. Minä haluan polttohautauksen, mahdollisimman halvan lähdön. Ei mitään suurta. Enkä minä halua sinun surevan. Minä en olisi koskaan jaksanut tämän pidempään.
– Minä tiedän sen, kulta.
– Tiedätkö?
– Tiedän, vastaan varmana ääni tasaisena. Hänelle ei saa näyttää, että pelkään. En halua hänen lähtevän vielä.
– Se on hyvä, äiti. Se on hyvä, koska minäkin tiedän sen. Ja minä lupaan olla vastassa sitten, kun sinä tulet. Minä lupaan.
– Se olisi mukavaa.
– Niin olisi. Äiti?
– Niin, Stephen?
– Minä rakastan sinua; sinua ja isää. Sanothan sen hänelle?
– Minä sanon.
– Hyvästi, äiti.
– Hyvästi, kultaseni.
Lasken luurin hiljaa paikalleen ja tuijotan vastapäistä seinää. Istun keittiönpöydän ääressä ja jään odottamaan aamua, ilmoitusta, että minun poikalapseni – iltatähteni – on kuollut.
-
Oi, ihana! <3 Ja joo, tekstistä tuli vahva kirjan tuntu, ihan kun toi olisi ollut osa Nancyn (tai Sidin) ja Nancyn äidin puhelinkeskusteluista. Koskettavaa. Pidän paljon. Varsinkin kun Nancy on yksi lempparikirjoistani. Ja ehkä samastuin tuohon Stepheniinkin, koska en itsekään halua elää vanhukseksi,, ja haluan polttohautauksen.
Ei tästä nyt kummoistakaan kommenttia tullut, mutta ilmoitimpahan vain että luin, ja pidin paljon. <3
-fruu!
-
fruu muruseni, kiitos ihan mielettömästi kommentistas. Se kerto ihan tarpeeks ja miulle kelpaa oikeesti jokainen kommentti jonka saan, oli ne sitten, kuinka lyhyitä tahansa! Nancy on yks upeimmista kirjoista maailmassa, joten et voi uskoo, miten siun sanat liimas hymyn huulille, kun sanoit, että ois voinut olla osa jotain puhelinkeskustelua. Kiitos ja puspus. :-*
Hei beibs, onko väärin sanoa, että tunnen onnistuneena selkeästi, kun oon saanut siut melkein itkemään? No, oli tai ei, niin tunnen niin, koska. Jotenkin se on aina saavutus, että saa ihmiset tunnekuohujen valtaan. En oikeastaan edes yrittänyt saada samanlaista kertojaäitiä kuin Deborah oli, koska Deb oli ainutlaatunen ja sellainen aito. Se kerto sen omasta elämästä ja tää on vaan miun omaa alitajuntaa, sekä sen tuotosta. Oon ihan onnesta soikeena täällä kaikista siun kehuista ja hyvä, etten hypi pitkin seiniä. Mie muistan, ettet anna sitä anteeks, jos kuolen, mutta ei siun tartte olla huolissas. Kiitos ja puspus, oot ihana. :-*
Nimi: Kysymyksettömiä
Ikäraja: K11
Genre: Angst
Varoitukset: Viltelyyn viittausta.
*
Tuijotan sormestani pulppuavaa verta ja pöydällä lojuvaa A4 paperia, jolle veripisarat tippuvat. Paperihaava, kipeitä ja inhottavia, mutta nyt en tunne mitään. Veri on ohutta ja kirkkaan punaista – sen pitäisi olla paksumpaa. Ei noin ohutta, liian ohutta;
kuivaa ja pelottavaa.
Hymy kulkee kaulaa myöten, sipaisee huulia ja pysähtyy silmiin. Paperihaavat on niin paljon nätimpiä kuin keittiöveitsellä käsivarteen piirretyt. Sieviä, hauraita ja siroja. Ymmärrettäviä ja vahinkoa. Niitä sattuu kaikille, eikä niistä kysellä.
Kysymyksethän niitä pelottavimpia ovat.
Valheita, totuudenriistoa ja viulumusiikkia – jos painottaa liikaa kieli katkeaa ja sitten soittaminen on liian vaikeaa. Paperihaavoja liian vähän (kysymyksettömiä), keittiöveitsellä piirrettyjä liian monta (kyseltyjä, huolestuttavia). Ja hymy kuolee silmiin, ei hipaise huulia mennessään ja tippuu kaulalta jonkun muun matkaan. Alitajunta kytkee päälle illuusion ja se peittää alleen ajan, sekä keittiöveitsipiirrokset. A4:n jo täysin punainen keskeltä, päästää veren lävitseen ja jättää pöytään läikän. Siitäkin ehkä kysyttäisiin, ehkä sitä ei edes huomattaisi.
Ulkona syystuuli riepottaa puita.
-
Nimi: Kaarnaenkeli
Ikäraja: K11
Genre: Angst
Varoitus: Viittausta itsemurhaan, siksi ikäraja.
*
Mä muistan edelleen, kuinka Hanna leikki kaarnaveneillä, kun se oli viiden. Lapsen valehtelemattomalla ilolla. Sen nauru herskyi pitkin pihaa ja täytti jokaisen pikku kivikolonkin, johon aurinko ei päässyt heijastumaan.
Nyt se vain ei enää hersky mihinkään suuntaan. Se on poissa, eikä kukaan voi tuoda sitä takaisin. Hannan vihreät silmät eivät enää kerro salaisuuksia, joita ei saa selville, eikä suu höpötä tauotta niistä aiheista, jotka sillä oli lähellä sydäntä; musiikista ja kirjallisuudesta. Se on ikuisuudeksi vaiennut.
Mun pienen Hannan korutonta, mustaa arkkua kantaa kuusi miestä. Kolme isoveljeä, kaksi vuotta nuorempi pikkuveli, kummisetä ja toisen kummitädin mies. Kaikkien ilmeet ovat sellaiset, että he voisivat romahtaa missä vaiheessa tahansa. Liikaa surua ja kaipuuta; kaikkien silmät verestävät itkemisestä, vaikka kyyneliä ei saa enää kunnolla tähän maailmaan. Ne valuu sisällä, kun keho on liian väsyneet itkemään mielen surua ulos.
Hanna oli vasta kuudentoista ja makaa nyt mustassa arkussa, joka laskettiin syksyn viilentämään maahan. Teini-ikäinen, jonka piti kasvaa aikuiseksi ja muuttaa maailmaa ajatuksillaan.
Mutta se ei kerennyt. Se päätti itse, ettei kerkeäisi (haluaisi).
Hanna jätti meille kasan muistoja, jotka ovat jo nyt liian haalenneet. Se jätti meille pinkan valokuvia ja sanoja, jotka vuodatettiin kuiviin muistotilaisuudessa. Koruttomia, mutta kaikella rakkaudella vaalittuja. Muistoja pahoista ja hyvistä hetkistä;
kaipauksesta.
-
Runopoikani, ei minnuu haittaa miten sie kommentoit, koska siun kommentit saa hymyn huulille, koska oot vaan tommonen söppänä. Kerrot mielipitees suoraan, tai välillä selityksen kera, mutta kuitenkin sillein, että tiedän, jos tuolla on ollut jotain. Ja joo, toi viimesin raapale lähti siitä Enkeli-Elisa blogista, missä itseasiassa kirjottaa myös Elisan äiti aina välillä, mutta mitä ite sitä luin niin enimmäkseen isä. Karu blogi, mikä sai silmtä vuotamaan melkein jokaisen tekstin kohdalla... Ja oot obsessoitunut. Itellä ei Nancy liikkunut mielessä tota kaarnaenkeliä kirjottaessa, mutta ehkä Nancyn tyyli on varttunu miuun, koska se kirja oli mahti. ♥ Hih, kiitos kommentista, kehuistas ja kipeistä poskilihaksista! :-*
Nimi: Kylkiluusello
Ikäraja: K11
Genre: Angst, kaltoinkohtelu
Varoitukset: Viittausta lapsen heitteille jättöön ja kaltoinkohteluun.
*
Herätyskellon numerot vilkkuvat vihreinä – aavemaisina myrkkytippoina. Häiritsevinä ja muistuttavat, että päivä käy jo puoli kahdeksaa aamulla. Taas yksi turha yö, turhine ajatuksineen ohikiitävän elämän kanssa, jolla ei ole nuorelle ihmiselle mitään annettavaa. Sellaisen elämän, jossa ei ole mitään järkeä – ei niin mitään. Ja silti on pakko nousta sängystä aamulla päivällä iltapäivällä illalla yöllä aamuyöllä; jossain välissä tai saa huudot. Pilkat, että ei osaa tehdä mitään, ja taas päivä kuluu nälkäisenä.
Sormet eksyvät kylkiluille; liian hauraat (niin lääkäri kertoi), elämän runnomat (vaari sanoi), huonon ravinnon tulos (mummi on niin ankara, kun vika ei ole edes oma). Sormet soittavat niitä kuin selloa, jota kukaan ei osaa kuulla. Eivät ole tarpeeksi tarkkaavaisia nähdäkseen kiljuvaa tuskaa, joka ei lähtenyt huulilta vaan luilta.
Solisluut niin näkyvät; sisko kateellinen. Ohuet käsivarret, joiden ohuus jatkuu sormenpäihin saakka; kaverit ihmeissään. Piilotteleva luonne; tuntemattomat puhuvat pahaa, vaikkeivät edes tunne. Eivät tiedä, että se on kaltoin kohtelun tulos. Kun ei ole opetettu luottamaan ihmisiin. Kun rakkaus ei ole riittänyt tarpeeksi pienelle lapselle, joka haluaa takkuiset hiukset näteille kiharoille, mutta aikuisilla ei ole riittänyt aika.
Korvan taakse sipaistaan hiusten mukana muistutus (salainen sellainen, joka unohtuu hetkessä), kun luomet sulkevat maailman pois ympäriltä; herätyskellojen vilkkuvat numerot ovat Jumalan Paholaisen pilkkaa.
-
Kommenttikampanjasta tämän itselleni poimin ja mööhmääh no kommentoimaan vaan sitten, eikö?
Aikomuksenani on kyllä lukea jokaikinen läpi, sillä sait aika mukavasti vetäistyä jalat alta ja koukutettua minut näihin tekstipätkiin. Kaunista, synkkää ja kaikenmoista muuta. Pidänrakastan ♥ Tekstit on kaikki erilaisia, silti samanlaisia juuri sellaisella ihanalla tavalla, mistä tykkään ja mitä ihailen tosi paljon, hyvin kulkevaa mutta kaunista, rönsyilevää, katkeilevaa, mutta yhtäkaikki niin kaunista. (Ja sulkujen käyttösi on ihanaa.)
Myös tämä otsikko, "yöleikkejä ja yliaisteja" siis, on tosi loistava. Kaunista, kaunista, kaunistaaaaah
Kokoajan kun luen eteenpäin, kirjoitustaitosi tuntuvat paranevan ja paranevan, vaikka aikaa ei raapaleitten välillä kauheasti olisikaan. Ehkä kuvittelen, tai ehkä se on, tai ehkä vaan tykästyn kokoajan syvemmin ja syvemmin tapaasi kirjoittaa?
Häkkiharakasta en osaa sanoa mitään, paitsi että nimi on loistava ja tilanne epäreilu ja synkkä. Kuiskintaa sai minut lankeamaan pauloihinsa ihan täysin. Kirjoitit mielestäni tosi hyvin mielisairaan ihmisen näkökulmasta, sanat kuullaan mutta jotenkin ne ovat jotakin kaukaista millä ei ole väliä, ja se itsensä heijaaminen... Hienoa.
Hiekanjyvä: eriskummallista. : D Jotenkin jännittävä, vaikka kirjoitus itsessään ei ollutkaan niin mieleeni kuin monet muut kirjoittamasi jutut, mutta katkeruus siitä kyllä kuulsi hyvin läpi. Tuli sellainen olo, että se hiekanmurunen oli erittäin kettuuntunut ihan kaikkeen, muttei erityisen älykäs. Ei-kiemurteleva, suora teksti tuki kivasti sitä vaikutelmaa. Ja lopetus oli hauska, tuosta asfaltista ja kivetyksestä, nauratti hieman : D
Hylätyt oli karua, kamalaa luettavaa, enkä voi kuin surra kaikkia, joilla on tuollainen tilanne tullut eteen elämän aikana. Se olisi hirveää, ja syyllisyydentunteet varmasti kamalat... Tätä lausetta jäin miettimään, onko kirjoitusvirhe vai olenko tyhmä?: Enhän se minä ollut, jonka isän kotoa pois ajoi. Joka?
Sehän on ohi, eikö?:stä en osaa sanoa paljon mitään... Julmaa. Kylmää. Sitä seuraava Aamuyön tunteja oli kuitenkin ihan älyttömän ihana! Maailmanlaajuiset awwsit tai jotakin, tosi söpöä tekstiä ja ihana, rauhallinen tunnelma. Jotenkin tuli sellainen olo, että kyllä, kertoja on ehdottomasti oikeassa, tuo kestää ja kestää ja kestää aina maailmantappiin ja onnellisenhaikeita loppuja on sittenkin! ♥ Ihana. kuuntelen musiikkia sen vieressään, <--- olen taas tyhmä vai se vai hä?
Menneisyys; inhimillistä oli kaunis ja jännittävä, sellaista pohdintatyyppistä tekstiä joka saa ajatukset hurisemaan. Siinä oli myös tuo synkkä vivahde, sillä yleensä menneisyyteen viitatessa on joko "aaah, ihanat kultaiset muistot" tai "kauheat, hirveät, traumaattiset muistot" -katsomistapa. Tämä kuitenkin erosi tosi kivasti, kun puhuit siinä tuosta ikuisesta "jos"-jutusta, mitä jos, mitä jos sittenkin tai jos ei sittenkään. Varmaan yksi lemppareistani näistä raapaleistasi!
Tuota seuraava Se vaan kiljuu oli... en tiedä, tuli paha mieli sen tytön puolesta, kauhean paha mieli. Jäin miettimään, kenelle hän huutaa, huutaako hän tuskaa vai vihaa, vai huutaako jotakuta luokseen?
Kuoleminen on harvinaista: jännittävä, todellinen ja mielenkiintoinen kanta, jossa mitä ehdottomimmin on järkeä. En taida osata sanoa siitä muuta : D Taitaa se aika harvinaista olla. Sitten Kotiaaveesta sanon sen verran, että aww! Varmaan taas liitty lempparijoukkioon. Ihana tämä aave, kun ei tiennyt kuka tai mikä tai edes millainen, eikä pelännytkään enää. Ja en osaa sanoa siitä raapaleesta mitään huonoa, se vaan oli puhdasta täydellisyyttä. Melkein toivon, että saisin sellaisen itsellenikin :'' D
Patajätkäsuojatteja, taaaaas lemppariainesta! ♥ Nuo sulut, "korjaukset" ja viittaukset korttipakkaan. Täydellistäkö? No kyllä. Ajatusuhkapelejä... tiedätkö mitä jos vaan sanoisin että ihkutus sitä tätä ja tuota ja lopetan kommenttini tällä kertaa tähän? Tulen varmaan myöhemmin höpisemään lisää, mutta kun en nyt osaa kuin kehua maasta taivaisiin ihania tekstipätkiäsi niin että namss
ja heipä hei, kiitos lukukokemuksesta ♥
// Hei kuten luvattu, tulin nyt myöhemmin kommentoimaan loppuja : ) Harmi, ettei lisää ole ehtinyt tulla (onko edes tulossa? toivottavasti!) mutta onneksi jäi lueskeltavaa vielä viimekerraltakin.
Sanat sattuu sai olon tosi surkeaksi sen päähenkilön puolesta. Itselläni on tosi mukava isä, enkä osaa jotenkin kuvitella tuota... tai osaan, ja ehkä se siinä onkin. Kuinka paljon tuollainen voisikaan sattua, se ihan hämmentää. Mutta mukavasti olit saanut tunnetta tuohon, ja jotenkin pidin pitkistä "mää" -sanoista. Yleensä jos puhekielellä kirjoitetaan, näkee vain 'mä', mutta jotenkin ihana vivahde tuo pitempi loppu.
Ylinopeutta syyllisyyteen ei ollut juoneltaan mitenkään ihmeellinen mielestäni, mutta se oli ehdottoman rankka. Ja juuri noinhan sitä ajattelisi (ja niin monet ajattelee) että "ei meille nyt mitään voi käydä". Lopetus niistä poikien hautakivistä kruunasi jutun. Se jotenkin kirpaisi lukijassa asti.
Harhatodellisuuskasvatin kohta: Sellaisen, joka putoaa maailman laidalta omaan alitajuntaansa.
Tuo... Tajuttoman ihana lause, jotenkin niin rajoja vääntämä ja upeasti kuvailtu.
Se Haluan kuolla sai melkein kyyneleet silmiini ja aivan järkyttävän itseinhon aikaan, kun en vieläkään ole saanut luetuksi tuota Nancya. Murh, pitäisi nyt jaksaa, kun kaikki ovat sitä niin kehuneet. Mutta tuo oli aivan hirveä, se äidin tyyneys oli sydäntä repivää.
Ja tuo viiltelystä kertova oli jotenkin tosi, tosi ahdistava. Se kuinka henkilö mietti kysymyksiä ja kysymättömyyksiä ja kaikkea oli todellista ja petollisen hienosti kirjoitettua. Lopun mitenkään tekstiin liittymätön syystuulijuttu vielä ehkä kruunasi sen, jos vaan mahdollista. : D En tiedä, pidin siitä. Tuli sellainen kummallinen, kaukainen fiilis.
Kylkiluusello - ensinnäkin, kaunein nimi ehkä koskaan? Aivan ihana tunnelma jo heti ekoista sanoista asti, herätyskellon "myrkkytipoista".
Sormet soittavat niitä kuin selloa, jota kukaan ei osaa kuulla.
Vau. Kaunista, kaunista, älyttömän kaunista tekstiä. Kaikesta kuulsi jokin sellainen hauraus, voimattomuus, se kun elämä potkii ja potkii ja se tyttö ei jaksa enää edes väistää, vaan käpertyy vaan kokoon...
Kirjoitat kauhean surullisia, mutta kauhean, kauhean kauniita tarinoita.
Toivottavasti niitä tulee vielä lisää? ♥
flawless yhdisti tuplapostauksen
-
Crywell, voi apua papuva. Mitä mie noin ihanaan ja kauniiseen kommenttiin oikein vastaan? Oon ihan punanen ja leijun ainakin sentin maanpinnan yläpuolella, kiitos siun kommentin. Noh, jos aloittaisin sillä, että kyllä, ehdottomasti kyllä. Näitä on tulossa lisää. Tätä topaa en tuu unohtamaan, vaikka välillä hieman pidempiä taukoja onkin. Saatan vaan olla hieman pidemmässä reissussa tai sitten muuten vaan kirjottaminen ei suju, mutta raapaleet on sillei lievästi miun juttu, johon miun on helppo purkaa tunteitani, niin näitä tulee, kunhan kirjottamisen makuun vaan pääsen. Kiitos noiden virheiden pongailuista. Noissa kummassakin kohdassa oli virhettä, mitä sieltä huomasit. :) Hiekanjyvästä voisin sanoa sen verran, että tuollaista tekstiä ei varmaan olisi tullut kirjoitettua koskaan, ellei Nukkiksen kirjoitusblogi olisi siihen innostanut. Sitä oli hauska kirjottaa, joten on miellyttävintä kuulla, että se on siuu naurattanu. :D Toivottavasti tää uus ei nyt lopahda, kun siitä on aikaa, kun viimoks kirjotin, mutta toisaalta. Tää nyt tulee olemaan hieman tämmönen tunteiden purku. MUTTA! Mie kiitän suurella sydämellä kommentistas ja toivon, että jaksat kommentoida tulevaisuudessa! :-*
Nimi: Kanssasi kahleisiin
Ikäraja: K11
Genre: Angst, henkilökohtaisuus
Varoitus: Perheväkivalta, masennuksesta puhuminen
A/N: Kyllä. Tää kertoo mun ja miun isän suhteesta ja itse asiassa menee tää muistuttaa aikalailla tässä pari päivää sitten tapahtunutta episodia. Mutta, en sitten tiiä. Oli pakko kertoa se maailmalle. Ihan siitä syystä, että mulla on siihen oikeus ja se ukko on pilannut mun elämän suurimmilta osin. Susanna on miun vanha nimi, joka vaihtu Siriin tossa 16. tammikuuta. (: Enjoy.
*
Miksi Susanna, miksi?
– Iskä.
Mää luen viestin kolmeen kertaan ja haluaisin kiljua tuskaani sille. Se ei ymmärrä mua vieläkään, eikä tule koskaan ymmärtämään. Miksi se nyt koittaa, kun se on ihan liian myöhäistä ja liian vaikeaa? Ei sillä ole oikeutta siihen enää, ja mua ahdistaa. Enkö mää saisi olla jo vapaa tästä tuskasta? Enkö mää ole jo kärsinyt tarpeeksi iskän virheiden takia – iskän ymmärtämättömyyden takia?
Se kysyy miksi; juuri siksi, että se on aiheuttanut sen kaiken. Eikä edes ymmärrä, vaikka ne sille kissan kokoisilla kirjaimilla kirjoitettaisiin.
”Mää oon masentunut. Mää saan lääkityksen siihen! Ekkö sää ymmärrä?”
”Ne lääkkeet siihen mitään auta. Se on sama kuin vettä jois järvestä. Ja tiedätkö mitä, Susanna. Et sää ole masentunut. Sää vaan esität, että olet.”
Iskän sanat soi mun korvissa, kun mää painan vihreää luuria ja oon valmis itkemään valmiiksi sen suusta pääseviä sanoja. Kyllä mää tiesin, ettei se tule koskaan hyväksymään mun nimenvaihtoa. Se odotti, että mää kärsisin koko elämäni sen aiheuttamia haavoja. Antaisin sen antaman nimen muistuttaa sen kasvoista, sanoista ja teoista koko ajan.
Mää muistan jokaisen nyrkin iskun tarkkaan, vaikka ne eivät koskaan muhun itseeni osuneet. Mutta samalla tavalla mää kärsin ne veljien puolesta. Henkiset urat ei koskaan parane. Ne eivät edes haalene, niin kuin ihoon iskeytyvät arvet. Niitä voi nuolla nuolla ja nuolla, mutta ne eivät koskaan häviä. Niitä voi purkaa; huutaa ilmaan, purkaa sanoina ammatti-ihmiselle, mutta ne eivät koskaan häviä. Ne muistaa siihen hamaan saakka.
”Ole kiltti ja mene. Häviä tosta ovesta.”
Se ei liiku minnekään.
”Mää vihaan sua! Lähe vetämään!”
Pitkään aikaan hiljasta. Iskä tuijottaa mua painostavasti, painaa katseensa lattiaan ja mää pelkään, että se lyö mua. Se voisi tehdä se. Eihän se poikienkaan kohdalla ole nyrkkejään säästellyt. Mää en ole enää se pikkuprinsessa, joka mää olin, ennen kuin opin ajattelemaan itsenäisesti. Mitä järkeä mua on enää säästellä elämältä? Siksi mää odotan enemmänkin räjähtämistä kuin sitä, että se nostaa katseensa ja kysyy hiljaa: ”Väitätkö sää, Susanna, aivan tosissas, että vihaat isäukkoos?”
Ja mää vastaan järkähtämättä, värähtämättä senttiäkään: ”Kyllä.”
Kylmät väreet juoksee kilpaa mun selkäpiitä pitkin ja mua huippaa. Se suuttuu, se tuo pahan olon pintaan ja kaataa rymistellen sen aidan, jonka mää olen masennusta vastaan taistellut. Se väittää sen turhaksi ja – !
”Noniin.”
”Moi, sää laitoit sitä viestiä.”
-
Nimi: Selviytyjät
Ikäraja: Sallittu
Genre: Sisarusrakkaus, drama
A/N: Älkää oikeastaan kysykö, mistä tämä tuli, kun se vain kumpusi sisältä. Samoin kuin tuo sisaruskatraan lukumäärä; alitajuntaisesti. Meitä nimittäin on sisaruksia viisi; minä ja neljä veljeä. Mutta äh, fiktiota tämä puoliksi ainakin on. Kyllä sitä aina toisinaan tulee köllötettyä sohvalla yhdessä kasassa niiden köriläiden kanssa.
*
Aurinko paistaa ja nostattaa suupieliä kohti korvia. Sormet kääntää tottuneesti sätkää ja onnen tunne kukkii rinnassa, kun ulkona on nollakeli. Kevättä kohti. Jokainen sekunti on lähempänä kesää ja kevättä; lämmintä ilmaa.
Aleksandra potkaisi lumikökön kauemmas itsestään ja asetti sätkän huuliensa väliin. Taivaanranta oli kirkkaan sininen. Sellainen kuin kesällä ja tyttö tiesi kaivanneensa sitä. Se muistutti niistä huolettomista lapsuuspäivistä, jolloin sai telmiä nurmikossa veljien kanssa ja nauraa perhoset ilmaan kukista. Nyt nurmikossa telmiminen oli vaihtunut sohvalla löhöämiseen yhdessä kasassa, jalat solmussa ja television tuoma valo luomassa varjoja seinille, värittäen kauhuelokuva hetket pahemmiksi.
”Tuut sää, Ale?”
Tyttö nyökkää ja heittää tappiin asti poltetun tumpin lumihankeen. Hän jää keskimmäiseksi neljän veljensä väliin ja nauraa nuorimman sanoissa sekoilulle. Hatarasti muistossa vilahtelee huonojakin hetkiä, kun veljet olivat porukalla vastaan. Yhtä ainoaa vastaan, mutta tytöllä kovakuori – poikien varmistama. Sellainen, mistä sanat eivät pääse enää yhtä helposti lävitse kuin joskus.
Eihän heistä kukaan olisi pärjännyt yksin tässä maailmassa.
-
Nimi: Vanha mekko
Ikäraja: Sallittu
Genre: Draama, lievä angst
*
Henkarissa roikkuu vaatekoreja vasten seitsemäntoista vuotta vanha mekko. Tyttö tuijottaa ja tuijottaa. Musta kangas on hiemaan harmaantunut, menettänyt väriään pesuissa ja käytössä. Harmaansiniselle pohjalle tehty uniikki, lehti kuva tuntuu liian symmetriseltä, vaikka se ei ole sitä lähellekään. Oikean olkapään napit laittavat ahdistamaan; vanhaa. Mitä ne tietysti ovatkin, mutta niistä syntyy ulkonäköpaine.
Haluaa laittaa mekon päälleen, mutta pelkää, että siitä näkyy ajan kulutus ja saisi osakseen liikaa katseita – ehkä niissä halveksuntaa tai jotain muuta yhtä pahaa. Lisäksi helma liian pitkä. Luultavasti melkein nilkkoihin, mutta ei uskalla lyhentää. Mitä äiti sanoisi, kun mekko olisi riekaleina?
Siksi se jää roikkumaan päivä toisensa jälkeen paikalleen.
-
Nimi: Shakkilauta
Ikäraja: S
Genre: Pohdinta, draama
A/N: Idea tuli Nukkemestarin Haastavaa kirjoittamista -blogin viikkohaasteesta Arpa on heitetty (http://haastavaakirjoittamista.blogspot.com/2012/01/viikko-22012-arpa-on-heitetty.html).
*
Maailma on pelilauta; shakkilauta.
Joka toinen askel on musta ja joka toinen on valkoinen. Me emme tiedä, mikä tulee seuraavaksi, mutta se on kuin onnen sattumaa, mihin me jalkamme satumme laskemaan. Hyvää vai pahaa, mustaa vai valkoista? Emme me tiedä. Tuskin koskaan tulemme tietämään.
Emme edes tiedä – uskalla arvata – vastaantulijoista ovatko he sotilaita, lähettejä vai jopa kuningattaria. Onko heidän mahdollista satuttaa meitä vai olemmeko askeleen kahden tai kolmen liian kaukana. Sotilastovereitammekaan emme tunne; heillä on kasvoillaan naamiot. Tuntemattomien, tuttujen, tyttö- tai poikaystävien, mutta silti emme tajua.
Luulemme maailmaa hyväksi paikaksi elää.
Elämämme koko elämme valheessa, kunnes joku tulee ja kuolemme.
-
Nimi: Pintasäkeitä
Ikäraja: K11
Genre: Joo, tuota angst?
A/N: Älkää kysykö. Kuuntelin Emma Salokosken Veden alla (http://www.youtube.com/watch?v=Ysz0MJcSwLY&feature=related) ja yhtäkkiä oli vaan pakko alkaa kirjoittamaan. Ja viimeiset kursivoidut sanat ovat tuosta kappaleesta.
*
Kaikki näyttää erilaiselta veden alta. Kylpyhuoneen valo muistuttaa aurinkoa ja huulien välistä karkaavat kuplat muistuttaa jokainen sekunti siitä, että minä hetkenä hyvänsä on noustava takaisin pinnalle, koska hukkumisen tunne on liian vahva. Se saa paniikin nousemaan varpaista aina niskaan saakka, ohjaa käsiä itsestään, eikä siihen pysty vaikuttamaan itse. Kuristava tunne kurkun ympärillä tuntuu hyvältä ja samassa kädet vetää koko yläkropan pois pinnan alta.
Monta syvää vetoa sisään ja yhtä monta ulos – ja pettymys painaa rintalastaa. Miten kukaan voi olla niin voimakas, että pystyy hukuttamaan itsensä? Minä haluaisin ja silti en kykene. Ja äänet kaikuu pitkin seiniä, kun kiljun tuskaani.
Sulavaa
Valuvaa
Vahvaa
Vakuuttavaa
Vaikuttavaa
-
Nimi: Tuuttaukset
Ikäraja: Sallittu
Genre: Drama, angst
A/N: Tajusin tänään, että siitä on nyt vuosi ja 32 päivää, kun vaihdoin nimeni ja hymyilyttää. Sitten muistin iskän ja hymy laantui pikkasen. Sitten aloin miettimään, mitä ei olisi pitänyt tehdä ja tässä tulos. Eli toisin sanoen, pelkkää ajatusten purkua!
*
Siitä on nyt tasan vuosi ja 32 päivää. Eikä sanaakaan, ellei nyt niitä kaikkien kuultavissa olleita toteamuksia voida laskea kesältä. Eivät ne olleet suoria, mutta kumpikin tiesi, että ne särähtäisivät juuri sinun tai minun korvaani ymmärrettävästi. Joten ei. Vuosi ja 32 päivää puhumatta, ja minä alan pikku hiljaa luottaa ihmisiin. Melkein puolivuotta kertaakaan näkemättä, ja minä osaan jo kulkea kaupungilla sen suuremmin välittämättä ihmisten katseista.
”Et sää ole masentunut. Sää vaan esität, että olet.”
Mutta tiedätkö; ne sanat sattuvat edelleen ja se sattuu, ettet sinä muista sitä riitaa. Ettet tule koskaan myöntämään, että me kävimme sen lävitse. Että Jore sen joutui kuuntelemaan, jonka jälkeen en ole osannut kuin potea huonoa omaatuntoa isosiskona – pienempiäänhän kuuluu suojella.
Silti minä pelkään tulevaa lomaa. Mitä jos sinä tulet käymään? Minä en halua nähdä sinua. En tuntea sitä, kuinka jätät minut kokonaan huomioimatta, vaikka sen ei pitäisi tuntua. Silti se tuntuu. Joka kerta, kun soitat äidille ja kuulen, kuinka kysyt kuinka pojilla menee? Pojilla, ei lapsilla, kuten ennen. Äiti sanoo, ettei minun pitäisi välittää ja minä hoen sitä itselleni, hitain tuloksin, ja kun nimesi jossain mainitaan, sama viha nousee pintaan ja pettymys kurkunpäähän.
En minä välitä, ja silti ne tuuttaukset soivat edelleen päässä viimeisestä puhelustamme.
-
Nimi: Linnun putkiluut
Ikäraja: K11 (ihan varmuuden vuoksi)
Genre: Angst
*
Se tuijottaa ulos ikkunasta väsyneillä silmillä ja mää haluaisin pyyhkiä sen katseen pois. Se käyttäytyy tavallisesti, ihan kuten aikaisemminkin, mutta sen silmät ovat kuolleet. Sen ennen niin kauniit linnun liikkeet ovat muuttuneet kömpelöiksi ja sen hauraat putkiluut natisee. Kuin se vain laihtuisi ja laihtuisi, enkä mää saa kiinni, missä vaiheessa mennään liian pienissä lukemissa – vaikka sen vaatteet roikkuvat jo sen päällä. Mutta kun siltä kysyy asiasta, se pudistelee päätään, kun kysyy hennoilla sanoilla ”vaivaako jokin?” se vastaa;
”Maailma vaan painaa niin paljon…”
Ja mua huolettaa. Pelottaa niin luvattoman paljon sen puolesta, ja mää värähdän kauhusta, joka kerta, kun puhelin soi. Entä jos? Mitä jos on käynyt jotain peruuttamatonta, jota mää en kerinnyt nähdä ja estää? Siitä kantaisi liian pitkään huonoa omaatuntoa, kun ei osannut auttaa, ja pelkoa, koska sama tapahtuisi uudestaan – jos se olisi enää mahdollista. Ja musta tuntuu, ettei kukaan muu ole huomannut sen muutosta. Ihan kuin mää olisin ainoa, eikä musta ole yksin siihen. Jokainen tavu, jonka se suustaan päästää tuntuu pakotetuilta ja joidenkin kohdalla sen silmät kimmeltää surusta kuin liian kylmä tähtitaivas.
Mutta se ei kerro. Se ei puhu, jokainen sana on puoliksi valheen värjäämää värien moni kirjoa. Ja mun hartiat alkavat olla kipeät.