-
Otsikko: Lankoja, syitä ja seurauksia
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: Kuroko no Basket
Genre: Fluff, romance, draama (+ angst ja humor sivuosassa silloin tällöin)
Ikäraja: Max K-11
Varoitukset: Murhaa ja itsemurhaa mainittu, lievää alkoholin käyttöä. Sekä tietysti törkeä määrä tunteiden vatvomista ja headcanonia.
Paritus/Päähenkilöt: Taiga Kagami/Tetsuya Kuroko + muita mainintoina
Haaste: Joulukalenterihaaste & Jouluhaaste VI
Disclaimer: Kuroko no Basket ei ole minun omaisuuttani, enkä tienaa kirjoittelullani yhtään mitään. Lainaan hahmoja ihan huvin vuoksi.
Summary: Kuroko Tetsuya ei ole sellainen ihminen, joka laittaisi tunteensa peliin joululahjassa.
A/N: Menin sitten valitsemaan sekä haastavan kertojan että fandomin. No, pitäähän sitä haastetta olla.
Miksi ihmeessä en ole törmännyt yhteenkään suomenkieliseen ficciin tästä fandomista?! En halua uskoa, ettei kukaan ole katsonut/lukenut. Tutustukaa ihmiset, tämä sarja on viihdyttävintä koripalloa, johon olen koskaan törmännyt. Minähän en yleensä edes välitä urheilusta. Ja kun mennään fanonin puolelle, niin tämä paritus on tietysti parasta ikinä. Pitemmittä puheitta, Mightyenan joulukalenteri vuosimallia 2012, olkaa hyvä. Toivottavasti edes yksi sarjaan tutustunut eksyy tänne (muutkin ovat tervetulleita, jos vaikka innostuisitte tästä fandomista). :--D Iiiks nyt en voi enää perääntyä.
* * * * * * * * *
1. joulukuuta: Vastakohdat
Kuroko Tetsuya ei ole sellainen ihminen, joka rakastuisi helposti.
Kuroko Tetsuya ei takuulla ole sellainen ihminen, joka edes ystävystyisi helposti.
Ja koska olen itse Kuroko Tetsuya, luulin tietäväni, mikä onnistuu minulta helposti ja mikä ei.
Joulukuun ensimmäinen oli pimeä. Kauan toivottu lumisade loisti poissaolollaan: sen sijaan asfalttia hyväili pieni sadekuuro. Olin hiukan aikaisemmin käynyt hakemassa kaupasta paperia ja värikyniä ja huomannut, että jääkylmät pisarat vasten kasvoja olivat oikeastaan varsin virkistäviä. Mikseivät ne muodostuneet uudelleen hiutaleiksi? Sellaisiksi, joita nappasin kielelläni joskus vuosia sitten.
Päätin jo silloin olla aina rehellinen itselleni. Valheet ovat uuvuttavia.
Sen vuoksi pystyinkin myöntämään ainakin pääni sisällä, että olin rakastunut, tai ainakin kiintynyt kovin tiettyyn kollegaani. Hän on typerä, äkkipikainen ja hiukan yksinkertainen, mutta kaikki huomaavat hänen läsnäolonsa metrien päästä siinä missä minä jään aina lähes huomiotta. Se on kliseistä, mutta vastakohdat täydentävät oikeasti toisiaan. Tai sitten se uskomus johtui vain temppuilevasta, rakastuneesta tai kovin kiintyneestä mielestäni. Enää en pystynyt ajattelemaan selkeästi.
Halusin tulla vedetyksi valoon hänen kanssaan ja sitten piiloutua taas hetkeksi varjoihin, ihan kaksin.
Kuroko Tetsuya ei ole sellainen ihminen, joka laittaisi tunteensa peliin joululahjassa.
Mutta joulukuun ensimmäisenä minä aloin muuttua, hiukan vain, jotta voisin olla sellainen ihminen joka ystävystyy ja rakastuu ja tekee joululahjansa tunteella.
Siksi minä otin yhden värikynän ja kirjoitin huolellisesti toistaiseksi valkoisen paperin yläkulmaan. Kirjoitin siihen, että Tetsuyalta Taigalle.
-
A/N: Vannon kautta kiven ja kannon, että tässä tehdään vielä muutakin kun suunnitellaan joululahjaa. Kai, lopulta, joo... Suuri osa tulevista luukuista on Kurokon näkökulmasta, mainitsen erikseen jos on toisin.
* * * * * * * * *
2. joulukuuta: Päättäväisyys
Kello oli sen verran, että viimeiset töistä palaajat ajoivat kotia kohti ja useat pienet liikkeet olivat jo menneet kiinni. Ajankuluksi hengitin syvään ja katsoin, kun vesihöyryä tulvi ulos suustani. En ollut koko päivänä tehnyt mitään tähdellistä ja sisäilma oli alkanut jo ahdistamaan henkeä. Olin sentään saanut kerrankin nukuttua pitkään, suhteellisen harvinaista minulle. Mutta siihen oli syynsä.
Eilen - ja tänään, jos ollaan kellonajan suhteen ihan tarkkoja - olin suunnitellut sitä lahjaa monta tuntia. Yöhön saakka. Pystyn kyllä normaalistikin syventymään tekemisiini varsin pitkäksi aikaa, joten tällä kertaa minun ei olisi pitänyt olla huolissani oudosta käyttäytymisestäni. Mutta jos useimmiten toisiin etäisyyttä ottava poika aloittaa ainakin kymmenen kertaa joululahjan miettimisen uudelleen, hänessä on kyllä takuulla jotain vialla.
Olin jo päässyt perille yhteen sellaisista kaupoista, jotka myivät hiukan kaikkea ja pysyisivät auki vaikka meteoriitteja putoaisi taivaalta. Suuntasin kulkuni kohti lankahyllyä, tulematta lainkaan ajatelleeksi sitä, että lukioikäinen poika ostamassa vanhojen naisten juttuja saattaisi herättää huvittuneisuutta. No, minua ei tietenkään kukaan huomannut, mutta joka tapauksessa - mitä hävettävää minulla muka oli? Kukaan ei kuitenkaan todellisuudessa tiennyt, mitä tämä merkitsi.
Katsoin lankoja ja juutuin siihen seisomaan. Mitäköhän minä ihan oikeasti halusin.
Juuri tavattuani Kagami Taigan ensimmäinen ajatukseni oli, että hän on hyvä pelaamaan koripalloa. Paitsi että hän on hyvä pelaamaan, hän myös tietää, mitä itse haluaa ja pyrkii sitä kohti luovuttamatta. Samaan aikaan kun minä olin hiukan hukassa.
"Minusta tulee Japanin paras!"
Vastasin, että mahdotonta. Lupauduin kuitenkin auttamaan. Jos hän olisi tuolloin tuntenut minut hiukan paremmin, hän olisi saattanut kuulla ihailun äänestäni. En ollut varma, olisiko se ollut hyvä asia vai ei.
Valitsin lankoja. Tapani mukaan tarkkailin myös lähellä oleskelevia ihmisiä: vieressäni seisova vanha nainen kysyi myyjältä, mikä väri oli nykyään trendikäs nuorten keskuudessa. Aikoi varmaan kutoa villasukkia lapsenlapsille. Tavallaan toivoin, ettei mummolla ollut heitä liikaa. Muoviset, punaiset joulupallot myivät jo kuin häkä. Kello löi eteenpäin vauhdilla.
-
A/N: Huomenna luukut alkavat tulla joskus kolmen jälkeen päivällä, kun en ole enää kipeä ja menen varmaan kouluun. :3 Ja kyllä, se englanninkielinen hienolta kuullostava termi oli pakko ujuttaa sinne.
* * * * * * * * *
3. joulukuuta: Ilo
"Kuroko! Kuroko!"
"Sinun ei tarvitse huutaa, Kagami. Kuulen kyllä."
Punahiuksinen poika virnisti.
"Sori, sori. Olen vaan aika innoissani."
"Onko siihen kenties jokin erityinen syy?"
"Kise soitti!" Kagami sanoi hiukan liiankin innoissaan. Kun kohotin kulmiani, hän ilmeisesti ymmärsi, mikä hänen repliikissään oli vikana.
"Äh, älä viitsi näyttää tuolta, idiootti. En minä ole innoissani siitä, että Kise soitti", hän selitti ääni normaalia hiljaisempana, "vaan siitä, että hän pyysi pelaamaan. Oikein uhosi oikeastaan. Ensimmäinen kunnon matsi joulukuussa", hän kertoi ääni taas innostuksesta kohoten. Suloista.
"One-on-one?" kysyin muka välinpitämättömästi. Saatoin vain toivoa, että Kagami oli yhtä sokea kuin aina ennenkin.
"Hmmm... Hän kyllä varmaan haluaisi sinutkin sinne. Enkä minäkään välitä."
Hän näytti hiukan ärsyyntyneeltä. Kallistin päätäni, mutta en viitsinyt uhrata sille kovin montaa ajatusta. "Ensimmäinen kunnon matsi joulukuussa" kuullosti hyvältä minunkin mielestäni, ja toisen into sai minutkin hymyilemään hiukan.
"Sinä aiot takuulla pelata aattonakin", totesin kuin se olisi absoluuttinen totuus.
"No joo, jos silloin ei ole kamalasti lunta. Voihan jonnekin sisätiloihinkin mennä, eikö? Ovat varmaan auki. Täällä Japanissa joulu ei ole edes tärkeä juhla, vai mitä? Amerikassa äiti sai aina kilarit, koska en arvostanut tarpeeksi perheen yhteistä aikaa tai jotain sellaista..."
Kuuntelin hänen puhettaan vain toisella korvalla. Yhdestä asiasta, Taiga, sinä olit väärässä. Joulu on tärkeä juhla. Ainakin tänä vuonna, kun minä olin vapaa, sinä olit vapaa ja minulla oli sinulle tärkeää kerrottavaa.
-
Kuroko no Basket! JESH! Hikisiä poikia ja absurdia, mutta loistavasti piirettyä koripalloa :D Alkaa melkein harmittamaan että oli niin huono lajissa koulu aikoinaan...
Suoraan sanottuna ei ole koskaan käynyt edes mielessä että tälläkin fandomilla voisi ficata, mutta animet ja mangat jäävätkin minulta aina vähemmälle mielikuvitukselle, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin. Mutta tämä sarja on aivan ihana ja tämä idea on puhdasta kultaa. Ihanaa että olet ottanut riskin ja kirjoittanut tätä suomeksi, etkä ole karannut ideasi kanssa jollekkin englannin kieliselle sivulle, mistä en olisi ikinä löytänyt sinua!
Pidän Kurokostasi jo nyt ja odotan innolla lisää. Paritus kun on minusta aivan parasta sarjassa, mikä tekee tästä kalenterista vielä hienomman. Joskus harvinaisemmassa fandomissa joutuu tyytymään liian usein siihen mitä saa, eikä siihen mitä haluaa.
Onneksi sinulla paritus toimii ja teksti toimii (toinen asia jossa joutuu kärsimään). Toki kaikki kolme luukkua ovat olleet lyhyitä, mutta se kuuluu joulukalenterin henkeen ja tunnelmaan. Sitä paitsi, jotkut osaavat pilata lyhyenkin tekstin totaalisesti, joten pelkkää hyvää sanottavaa täältä suunnalta tulee.
En varmaan joka luukkuun tule kiljumaan sinulle, mutta tiedä että seruaan kyllä innoissani ja kannustan Kurokoa aina joulukuun viimeiseen luukkuun asti.
-
Soni: AWWW olisitpa nähnyt, kun virnistelin koko eilisen illan (en tosiaan odottanut tähän kommentteja ihan heti, ikuinen pessimisti). Omista pelitaidoistani voisin kertoa muuten sen parhaimman jutun, eli onnistuin tosiaan heittämään kerran omaan koriin liikkatunnilla. :D:D Tuo englanninkielelle karkaaminen kävi mielessä, mutta kirjoittaminen on suomeksi kivempaa niin enpä vaivaantunut ja ilmeisesti se oli ihan hyvä juttu. Kiitos tosi paljon kommentista. :3
A/N: Jossain hahmotietokirjassa sanottiin, että Kuroko on lempeä tyyppi (♥♥) ja sain sen sitten käännettyä tällaiseksi. Vähän angstia tähän väliin.
* * * * * * * * *
4. joulukuuta: Suru
Tänään kaikki näytti hirveän rumalta.
Viime viikolla naapurin nuori nainen seisoi parvekkeella, kurotteli kohti taivasta värikkäät jouluvalot käsiensä ympärillä. Hän ei hymyillyt, muttei näyttänyt surulliseltakaan - hänen kasvonsa olivat valoisat ja rauhalliset. Kaunis ja takuulla onnellinen.
Kolmantena päivänä joulukuuta naisen aviomies puukotettiin kuoliaaksi - tai näin minä myöhemmin kuulin.
Neljäntenä päivänä joulukuuta ennen koulun alkua minä näin, kun nainen tiputtautui siltä parvekkeelta, jossa loisti valot.
Minun teki mieli huutaa tai ottaa hänet kiinni, mutta olin jähmettynyt paikalleni. Poliisit ja lääkärit tulivat omine loistavine valoineen, kyselivät. "Mitä sinä näit, oletko sinä kunnossa?"
Olinko minä kunnossa. Kun ihminen kuolee, eikö kukaan enää välitä hänestä? Siitä nuoresta naisesta, joka ei hymyillyt mutta näytti onnelliselta? Minä olin varmasti kummallinen, kun näin hänessä jotain samaa kuin itsessäni.
Tänään kaikki näytti hirveän rumalta.
Naapurin naisen onneton rakkaus sai minut ajattelemaan oman suunnitelmani varjopuolia. Hyvät tunteet voivat olla hyviä niin kauan, kun se toinen osapuoli on elossa. Tai jälkeen jätetty tarpeeksi vahva. Ja minä mietin, mitä mahtaisi tapahtua, jos hänelle kävisi jotakin. En olisi halunnut kääntyä enää yhtään sisäänpäin, olin jo tarpeeksi syvällä kuoressani.
Neljäntenä päivänä joulukuuta minulla oli melankolinen olo.
Neljäntenä päivänä joulukuuta minä nykäisin narusta ja katselin, kun silmukoita katosi yksi kerrallaan.
Koska tänään kaikki näytti hirveän rumalta.
-
A/N: Hmm, miksiköhän unohdan aina aamulla avata oman joulukalenterini, mutta tätä muistan päivittää. Ihan hyvä, että niin päin kuitenkin. Ja minun ficcimaailmassa sataa tosiaan lunta sitten kun minä käsken, ensimmäiseen lauseeseen viitaten. :D
* * * * * * * * *
5. joulukuuta: Ystävyys
Lunta ei vieläkään satanut. En ollut niin romanttinen, että olisin halunnut antaa joululahjani kynttilänvaloisessa ruokapöydässä ja piparintuoksuisessa talossa, kun taustan ikkunasta näkyy hiljalleen tippuva, puhtaan valkoinen lumi... Tai jotain. Siitä huolimatta minua harmitti hiukan.
Vilkaisin vastapäätäni istuvaan Kagamiin päin. Sydämeni ei jättänyt iskuja välistä tai mitään muutakaan, mutta ne silmät olivat värisyttävät - minusta tuntui, että hän voisi joko porata niillä suoraan sielusta läpi tai imaista syvyyksiinsä, niin ettei muualle voinut enää katsoa. Hän tuijotti tiiviisti. Samalla siis, kun ahtoi mahdollisimman paljon ruokaa suuhunsa. Aiempi ajatukseni romanttisesta illallisesta tuntui nyt kovin hauskalta. Hän älähti, kun kurottauduin lyömään häntä käsivarteen, muistuttaen pöytätavoista ilman sanoja.
Muistin vielä elävästi sen kerran, kun söimme näin yhdessä ensimmäistä kertaa.
"Hei, älä nyt siinä istu! Meitähän luullaan kohta ystäviksi!"
Siitä tuntui olleen niin pitkä aika - ainakin silloin, kun pelissä puhalsimme saumattomasti yhteen hiileen. Koripallon ulkopuolella tuntui joskus, että olimme vain liian erilaisia ja en tiennyt hänestä todella mitään. Siltikin pelkästään ajatus yhdessäolosta valaisi koko päivääni. Epäröinnissäni ei ollut kysymys siitä, että minua olisi hävettänyt: mietin vain, kannattikohan kaikki todella riskeerata syvempien tunteiden vuoksi, kun en itsekään oikein tiennyt, mitä halusin ja mitä en. Yhteistyö ja orastava ystävyys... vaiko mahdollisesti ihan kaikki.
Jos olin epävarma taitojeni suhteen, minä pyöritin palloa kämmenelläni.
Kun olin epävarma tunteistani, minun täytyi toimia.
En olisi saanut unta, jos en olisi kutonut melkein pimeässä huoneessa, kalisuttaen puikkoja yhteen aikaansaaden pienen tuutulaulun.
-
Hihhih! <3
Eipä ole tätä tullut mangana luettuna, mutta animea olen juuri vähän aikaa sitten aloittanut katsomaan (ok, on siitä jo aika kauan). :)
Tosi kivalta vaikuttaa tämä kalenteri ja innolla jään odottamaan sitten seuraavia luukkuja. Loppuun asti aion siis lueskella ja varmaan aina välillä kommentoida sitten kannustusta jatkamiseen! ;)
Mutta tähän asti tyksin kovasti ja päivien kulumista odotellessa. Kiitos, kumarrus. ~Rin
-
Rin: Jee mullahan on jo useampi lukija! Kiitos kommentista. ♥
A/N: Isänmaallisena ihmisenä kirjoitan... jostain muusta kansallisuudesta. Tässä jatketaan vähän samoilla teemoilla kuin eilenkin. Taistelin pitkään sen kanssa, onko tämä nyt kamalan sekava luukku, mutta lopulta pidän tästä. Kuroko on höpsö kun se miettii niin paljon. :)
* * * * * * * * *
6. joulukuuta: Amerikkalaisuus
Minua ei olisi haitannut, vaikka puhuisimme eri kieltä.
Iltapäivällä olin tylsistynyt. Koska olin lahjaprojektini kanssa tauolla ainakin tähän iltaan asti (sormet tulevat yllättävän kipeiksi, kun kutoo parisen tuntia keskellä yötä - siis pääsemättä kuitenkaan eteenpäin lähes lainkaan), päätin vaihteeksi käydä lukemassa sähköpostin. Ja niin kuin harmillisen usein nykyään, eksyin sivuraiteille.
Silti olisi ollut helppo rakastua.
Katselin kuvia laulavista lapsista, joulukuusista, jouluvaloista ja kalkkunoista. Amerikkalaisen Taigan amerikkalainen joulu oli varmasti yhtä mahtipontinen kuin hän itsekin. Mietin, mahtoiko hänellä olla suuri, onnellinen perhe - istuivatko he yhdessä pöydän ääressä, hymyillen ja ojentaen toisilleen kulhoja. Mietin, mahtoiko hän olla niin kiltti poika, että sai lahjaksi leluja eikä hiilenpaloja - antoiko hänen äitinsä lopulta anteeksi poikansa tulisieluisuuden ja levottomat jalat.
Jos totta puhutaan...
Siinä miettiessäni tajusin, miten hän muistutti paljonkin sellaista käsitystä amerikkalaisesta, joka minulla oli aina ollut. Mietin, kaihosiko hän sinne takaisin vai oliko täällä hyvä, oliko hän loppupeleissä sisimmältään enemmän japanilainen... Eikä miettiminen koskaan päättynyt.
...sanan järjellisessä merkityksessä meidän kielemme olivat alusta saakka erilaisia.
Siinä vaiheessa tuntui kuin olisin valaistunut. Ymmärsin, kuinka hirveän vähän hänestä tiesin oikeasti. Se tunne iski vasten kasvoja, paljon vahvempana kuin eilen siellä ravintolassa ja paljon vahvempana kuin koskaan aiemmin.
Mutta syvemmältä katsoen meidän kieltämme olivat alusta asti liikuntasalit, pallot, voitot, häviöt, murtuneet luut.
Sekin oli varmasti tärkeää, että olisin halunnut tietää aivan kaiken.
Siksi oli helppo rakastua.
-
A/N: Aaafghg rakastan tätä paritusta koko ajan enemmän. D: OTP forever -tyylillä.
ja kuvittelenko vai onko tässä luukussa oikeasti edistystä
* * * * * * * * *
7. joulukuuta: Tiimityötä
"Kerrataan vielä. Me olemme koripallokerho, ja joudumme koristelemaan koulua?"
Riko huokaisi raskaasti.
"Selitin tämän jo kerran. Kyllä, me joudumme koristelemaan koulua."
"Mutta me pelaamme koripalloa. Eikö tässä koulussa ole jokin..." Kagami nyrpisti nenäänsä ennen kuin jatkoi, "koristelukerho tai joku?"
Tuolla hän ansaitsi tirskahduksia muilta.
"Ilmeisesti kaikki joutuvat tähän hommaan", Riko selitti lopulta jättäen väittelykumppaninsa huomiotta, "me ripustamme pieniä koristeita sinne tänne. Ja nyt liikettä, että ehdimme tänään vielä harjoittelemaankin!"
* * *
"Ei se vieläkään ole hyvin", lausuin ääneen arvioni toisen asettamasta, punaisesta joulunauhasta. Kagami ei pitänyt siitä, että häntä kritisoitiin.
"Itse et edes yllä laittamaan sitä tuonne."
"Ei ole minun vikani, että täällä kirjahyllyt hipovat melkein kattoa", puolustauduin rauhallisesti, "sitä paitsi, sinunhan piti olla erinomainen hyppääjä. Mistäs nyt kiikastaa?"
Iskin herkkään kohtaan tarkoituksella. Minun oli vaikea peittää huvittuneisuutta äänestäni.
"Tällä ei ole mitään tekemistä koripallon kanssa!" hän melkein huohotti ärsyyntyneenä ja minä mietin, mahdoinko provosoida häntä aina liikaa. Mutta se oli niin hauskaa.
Kagami nappasi nauhan takaisin kirjahyllyn päältä yhdellä terävällä liikkeellä ja ojensi sen minulle.
"Jos minä en osaa, niin sinä teet sen varmaan paremmin."
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän oli jo kävellyt selkäni taakse, kiertänyt kätensä lantioni ympäri ja nostanut minut korkeuksiin. Älähdin yllätyksestä ja mietin, pitäisikö minun rimpuilla irti vai pysyä (periaatteessa) hänen sylissään mahdollisimman kauan. Mieleeni juolahti, että tämä saattaisi olla kostoa siitä, miten olin hiukan aikaisemmin ärsyttänyt häntä, mutta se ei kyllä toiminut minuun. Oli hänen oma vikansa, että minä oikeasti nautin tästä. En muistanut yhtäkään kertaa, jolloin olisimme olleet näin lähekkäin.
Asettelin nauhaa hyllyn päälle, kun en keksinyt enää mitään takaisin sanottavaa. Luojan kiitos hän ei osannut piikitellä, koska minähän olen aina tunteeton, ja...
"Olet hiljainen."
Selvä, tuo yllätti minut. Aavistiko hän jotakin? Ei se voinut mitenkään olla mahdollista, kunhan ei keksinyt muutakaan puhuttavaa. Silti minusta tuntui kuin minua olisi koskettu kamalan läheltä - siis muutenkin kuin fyysisesti.
"Minä olen aina hiljainen."
Kun jalkani koskettivat taas maata ja kädet katosivat johonkin, jäin kaipaamaan sitä lämpöä.
-
Aaw ..
Fandomi ei oo mulle mitenkään erityisen tuttu, mutta katotaan, ehkä sekin asia jossain vaiheessa korjaantuu.
En voinu vastustaa, kun huomasin, että 'aa joulukalenteri'. Mikä sen parempaa, kun saada joka päivä lukea jatkoa hyvistä ficeistä. Enpä ole pettynyt. Hyvin kirjoitat.
Jotain aivan pakollista:
Luojan kiitos hän ei osannut piikitellä, koska minähän olen aina tunteeton.
En tiedä miksi tuo. Jaa, söpöä.
Nonii, ei keksi mitään, niistin varmaan aivoni pihalle.
Mutta joo, pakollinen info vaan siitä, että seurailen tätä (:
-
TOKO ~: Tosi mukavaa kuulla, että seuraat, vaikka fandom ei olekaan niin tuttu. Olen oikeasti iloinen, että olen saanut tähän kommentteja :). Kiitos & kumarrus ~ ♥
A/N: Hmm, tästä ei erityisemmin sanottavaa. Opiskelua lauantaina, voi raukkoja. :(
* * * * * * * * *
8. joulukuuta: Opiskelua
"Usko jo, tämä on yksinkertainen. Saat minut kohta turhautumaan, kun et ymmärrä", huokaisin ja nojasin tuolissani taaksepäin venytelläkseni raajojani. Vieressäni istuva poika teki hyvin ärsyyntyneitä ilmeitä. Hän kumartui vielä kerran katsomaan vihkoani, naksautti kieltään, veti sormensa hiuksiensa läpi ja luovutti.
"Minun tässä kuuluu turhautua, Kuroko. Tuohan on ihan käsittämätöntä", hän sanoi äänensävy muuttuen hiljalleen vaaralliseksi, "Miten sinä osaat nämä jutut? Olet nukkunut tunneilla ihan yhtä paljon kuin minäkin."
Kohautin olkiani.
"Miksi pyysit minua opiskelemaan kanssasi, jos luulit, että olen huono tässä?"
"Mistä minä tiedän! Ajattelin kai, että voisimme olla surkeita yhdessä!"
Katselin häntä salaa, kun hän kääntyi oman vihkonsa puoleen, mietti ja mietti, pudisteli turhautuneena päätään. Pureuduin liikaa kaikkeen hänen sanomaansa. Sain päässäni lauseen "voisimme olla surkeita yhdessä" käännettyä jotenkin romanttiseksi. Hölmöä, kerta kaikkiaan.
"Miksi ne edes pitävät kokeita näin lähellä joulua?" hän mumisi. Hymähdin sille, että joulu oli hänen mielestään lähellä - mahtoikohan hän yhä laskea päiviä, vaikka tässä joulussa ei ollut mitään erikoista? Siis hänelle, siis välttämättä.
"Joulusta tuli mieleen, haluan lainata yhden kirjan täältä. Taidan lähteäkin tästä, yritä pärjäillä."
Hän katsoi minua kummastuneena.
"Olet ihan outo. Lisää lukemista koulukirjojen päälle."
Vilkutin hänelle pienesti ja lähdin etsimään käsityökirjoja. Langat olivat ehkä toistaiseksi kesytettävä vihollinen, mutta kirjat olivat aina liittolaisiani. Ja jos minulla on liittolainen puolellani, saavutan voiton minuuteissa.
-
Jee jee!
En sitten eilen (tai parina muunakaan päivänä) muistanut tulla lukemaan tätä, mutta nyt on asia korjattu. Kaikki luukut on luettu ja tykkään edelleen kovasti. ^^ Jatkoa odottelen ja kuhan vain ilmiannan itseni olemassaolon tänne... :D
-
Rin: Hihi kivaa, että tulit "ilmiantamaan" itsesi ja mukava kuulla, että tykkäät edelleen. :3
A/N: Tämä on raapale (huomenna jotain normaalin pituista, lupaan). Halusin koiria ja uskomuksen punaisesta langasta tähän, joten tadaa. anteeksi, leikin tapani mukaan aikamuodoilla :d
* * * * * * * * *
9. joulukuuta: Koiratkin saattavat nähdä kirkkaan punaista
Vastoin suunnitelmaani olin käynyt ostamassa punaista lankaa.
Kumarruin käsityökirjani päälle, luin ohjeet keskittymisen rypyt otsallani ja jatkoin sitten kutomista. Olin ehtinyt tulla siinä varsin hyväksi, vaikka itse sanonkin. Puikot liikkuivat melkein itsestään.
Vanhan uskomuksen mukaan kohtalon määräämiä kumppaneita yhdistää punainen lanka.
Katsoin tyytyväisenä aikaan saamaani pientä tonttulakkia. Vislasin pehmeästi ja hymyilin, kun pieni valkoharmaa otus köpötteli kohti kättäni. Pikkuriikkisen koiran pää melkein hukkui tonttulakkiin, vaikkei se ollutkaan kamalan suuri. Naurahdin pari kertaa lämpimästi.
Minä ja Taiga olemme varjo ja valo, päivä ja yö - erottamattomia. Siltä minusta tuntuu.
Minun ei tarvinnut värjätä lahjaa punaiseksi.
Meidän välillämme on takuulla sellainen lanka.
-
A/N: Öh... En tiedä, olisiko oikeasti mahdollista, että japanilainen Kuroko tekee pipareita. Älkää miettikö asiaa :D.
* * * * * * * * *
10. joulukuuta: Sokerileipuri
Minun oli vieläkin kamalan vaikea ymmärtää, miten olin päätynyt leipomaan hänen kotiinsa, mutta niin vain kävi. Painelin taikinaan muoteilla keskittyneesti, mutta kun yritin irrottaa tuotokseni pöydästä, niistä tuli epämuodostuneita (ja takuulla myös kamalan makuisia). Sisäinen perfektionistin luonteeni kiljui vastalauseita ja naksautin kieltäni ilkeästi. Kagami vilkaisi olkansa yli.
"Onnistuuko?" hän kysyi hiukan poissaolevana, keskittyen ankarasti täytekakun koristeluun.
"Eiköhän. En tiennytkään, että sinussa on sokerileipurin vikaa", huomautin lähinnä pitääkseni keskustelua yllä. Hän kohautti olkiaan.
"No, vähän joo. Ruokaa tulee enemmän laitettua, mutta haluan syödä jouluna jotain makeaa. Kuuluu asiaan."
"Autan sinua, mutta syöt kuitenkin kaiken."
"Hei, olen minä vähän reilumpi tyyppi! Saat ottaa pari keksiä mukaan."
Mutristin huuliani ja halusin lyödä tuota miestä kämmensyrjällä päähän. Ehkä se parantaisi hänen yksinkertaisuutensa. Ehkä hän sitten ymmärtäisi vinkin.
Minä pidin siitä, miten osasit loihtia kaikenmoisia herkkuja. Minä pidin siitä, miten asunnossasi lojui siellä täällä vaatteita, käsipainoja löytyi jokaisesta nurkasta ja kirjallisuudesta ei ollut tietoakaan. Minä pidin siitä, miten et ollut jaksanut ostaa lainkaan mattoja ja seinäsi loistivat valkoista puhtauttaan, olematta kuitenkaan ahdistavia. Koko paikka heijasti niin vahvasti sinua, että en voinut olla ihailematta.
Mutta minä olisin sillä hetkellä pitänyt sinusta vielä enemmän, jos olisit ymmärtänyt kutsua minut luoksesi uudelleen. Tyhmä, tyhmä.
Yhtäkkiä olin alkanut tuntea yksinäisyyttä, vaikka en koskaan ollutkaan yksin.
-
A/N: Tässä luukussa vaihdetaan vähän näkökulmaa. Ja lauletaan anteeksi biisivalinta älkää tappako :D. Näillä kahdella on muuten oikeasti duettobiisi (vai kaksi? toista en ole löytänyt), kuunnelkaa, se on söpö. Se, miksi Kuroko lintsaisi matikankokeesta jää muuten ikuiseksi arvoitukseksi. Mahdollisesti olikin siellä, mutta kukaan ei huomannut. c:
* * * * * * * * *
11. joulukuuta: Ääni
Kagami PoV
Kirosin hiljaa itsekseni, vedin kaulaliinaa enemmän kasvojeni eteen ja hytkyin pysyäkseni lämpimänä. Olikohan hauskempaa keinoa viettää ruokataukoa, kun etsiä tiettyä idioottia ympäri maita ja mantuja. Matematiikan opettajamme oli sattumalta nähnyt hänet aamulla, eikä pitänyt siitä, miten hän oli kadonnut sopivasti kokeen ajaksi. Ja tietysti minä olin juoksupoikana. Miten voikin olla mahdollista, etten päässyt livahtamaan...
Muutaman sadan metrin päässä koululta näin vilauksen tiiliseinää ja sitä vasten vielä kirkkaampana hohtavaa hiuspehkoa. Hän pureskeli purkkaa tai vastaavaa, pyöritti koripalloa sormiensa päällä, puoliksi keskittynyt ja puoliksi laiska ilme kasvoillaan (niin minä olin oppinut päättelemään hänen silmistänsä ja kulmien pienistä liikkeistä). Omat kasvoni pistelivät melkein kivuliaasti pakkasen punasta. Huomasin miettiväni, miten hän onnistuikin näyttämään niin hyvältä tässä säässä - ja ravistelin saman tien päätäni, karistaakseni sellaiset nolostuttavat ajatukset.
Kun olin enää muutaman metrin päässä hänestä, halusin ilmoittaa olemassaolostani mutta tulinkin toisiin ajatuksiin, kun kuulin vahvaa laulua hiljaisella äänellä.
"You better watch out
You better not cry
Better not pout
I'm telling you why
Santa Claus is coming to town..."
Siirryin vähin äänin kulman taakse ja pinnistelin kuullakseni mahdollisimman paljon. En tiennyt, miksi halusin kuulla - pienen lauleskelun pitäisi olla ihan normaalia - mutta hänen kaltaiseltaan henkilöltä se oli jotakin outoa. Ehkä ei ollutkaan. Ehkä minä vain en ollut nähnyt hänestä vielä kaikkea.
Hävettää myöntää, mutta halusin laulaa hänen kanssaan.
"He's making a list
And checking it twice;
Gonna find out,
Who's naughty and nice
Santa Claus is coming to town
He sees you when you're sleeping
He knows when you're awake
He knows if you've been bad or good
So be good for goodness sake!"
Ainakin ajatuksissani, muuten en olisi kehdannut.
Nykyään tuntui, että hymyni olivat ihan väkinäisiä. Mutta kun yritin pokerinaamaa, alkoi yhtäkkiä hymyilyttää.
Olin muuttunut niin oudoksi, etten tunnistanut itseäni enää.
-
A/N: Hyvää maagista päivää 12/12/12! Sen kunniaksi luukku, josta ainakin itse pidän kovasti. Muutama seuraava luukku tulee kertomaan saman päivän tapahtumista ainakin jossain mielessä, ja sitten tavallaan hypätään ajanlaskussa muutaman päivän ohi ja 24. päivä on 24. päivä ja minun ficcini ajankulussa on todellakin järkeä. Hehe. :3 Kise juo pikkujouluissakin ainoastaan viiniä, koska hän on niin hieno herra.
* * * * * * * * *
12. joulukuuta: Ryhti
"Kurokocchi!" kuului riemuisa tervehdys juuri kun olin astunut ovesta sisään. Kävelin Kisen ohi jättäen hänet levitettyine käsineen kokonaan huomiotta (hän valitti äärimmäisestä julmuudestani ja siitä, että olin ollut talvipakkastuulella jo keskikesällä) ja laitoin takkiani naulakkoon. Kagami käveli perässäni sisälle ja paiskasi oven kiinni, heittäen samalla kunnon mulkaisuja jokaiseen sillä hetkellä näkemäänsä. Hymyilin pienesti. Lähes jokainen paikanpäällä oleva taisi olla tosiaan vihollinen jossain mielessä - ottamatta siis laskuun joukkuelaisiamme, jotka istuivat lievästi kiusaantuneen näköisinä seinien vieressä. Käännyin viimein hetkeksi Kisen puoleen.
"Kiitos kutsusta, Kise. Mutta eikö tämä ole hiukan myöhäinen ajankohta pikkujouluun?"
Vaaleahiuksinen rypisti otsaansa, tajuamatta, miten ikinä voisi olla myöhäinen ajankohta juhliin. Niimpä hän keskittyi viittomaan meitä peremmälle lievästi koristeltuun (varsin hyvällä maulla koristeltuun, oikeastaan) taloon ja tarkemmin sanottuna pienen pöydän eteen.
"Naposteltavaa, juomista?" hän kysyi, samalla kaataen itselleen viinilasillista. Kagamia ei täytynyt kahta kertaa käskeä, tämän takiahan hän oli tänne vaivautunut. Hän nappasi pöydältä vähän kaikkea mahdollista, suolaista ja makeaa sekaisin. Minä otin maistettavaksi yhden leivän ja pureskelin hitaasti, seuraten kollegaani sivusilmällä. Hän saapui juuri juotavien luokse ja ilme muuttui epäileväksi.
"Hei, Kise!" hän huusi (vaikka toinen olikin melko lähellä), "alkoholia keskellä viikkoa?"
Kisen silmät laajenivat ensin hämmästyksestä ja sitten hän purskahti nauruun. Hän hekotteli pitkään kuin kovinkin hauskalle jutulle, pyyhkien kyyneliä silmäkulmistaan. Kagami naputteli terävästi jalkaansa lattiaan muutaman kerran. Kuin kysyäkseen, mikä oli niin hauskaa.
"Voi hyvänen aika, Kagamicchi", juhliemme isäntä sanoi naurahdellen vieläkin, "en tiennytkään, että olet noin viaton."
Sanomatta on tietenkin selvää, että tämä kaikki huvitti minua suuresti.
"Minun täytyy olla tässä samaa mieltä Kisen kanssa. En tosiaan uskonut kuulevani moista sinun suustasi."
Kise repesi vielä kerran huutonauruun, minäkin hymyilin viekkaasti. Punahiuksista ärsytti tämä yhtäkkinen liittouma ja hän mumisi jotain muiden tervehtimisestä. Toivoin, ettei hän tiputtaisi sylillistä ruokaa kenenkään kasvoille - ainakin hänen omat kasvonsa kertoivat, että varokaa, minä en pelkää sylkeä vasten naamaa ja vielä potkaista päälle.
En tiedä, miten juutuin siihen seisomaan nauruun kuolevan Kisen viereen, mutta halusin katsella Taigan loittonevaa selkää. Tulin ajatelleeksi, miten usein hänen tavoitteensa tai persoonansa lytättiin alas, joko kuolemanvakavana tai huumorilla. Hän ei välittänyt. Eikö hän välittänyt, koska niitä asioita sanovat ihmiset eivät merkinneet hänelle mitään? Vai tiesikö hän sen kaiken olevan valetta, luuliko hän että hänestä tulisi vielä kaikkein paras?
Suunnilleen sillä hetkellä, kun Kise lopetti nauramisen tajusin jotain. Olin mielessäni kutsunut häntä etunimellä. Olin varmaan kutsunut jo useammin, huomaamattani. Jos kenenkään sanat eivät merkinneet ikinä mitään, silläkään ei olisi pitänyt olla väliä. Kaikkein parasta olisi olla poikkeus sääntöön - kävellä hänen peräänsä, tarttua kädestä eikä päästää irti. Ja kysyvää katsetta ei tulisi, koska hän tietäisi, että se olen minä.
-
A/N: Tämän... te tulkitsette niin kuin haluatte. :D Ja tämä on muuten tuplaraapale. huomatkaa midorima/takao viittaus! (olennaista :d)
* * * * * * * * *
13. joulukuuta: Ikuisuus
Joku saapui myöhässä.
Aomine.
Aomine oli aina myöhässä.
Hän tervehti Kiseä, huuteli muillekin jotain epämääräistä. Oli ilmeisesti tuonut Momoin mukanaan. Aomine käveli kohti olohuonetta ja virnisti suuresti, kun näki meidät kaikki istumassa ringissä lattialla.
"Teilläpä on heterot juhlat", hän aloitti selvästi itsevarmana letkautuksestaan, "eihän täällä ole yhtään tyttöjä ja juoruilette oikein söpössä pikku piirissä."
"Hei", Riko varoitti. Aominea ei tainnut kiinnostaa.
"Minun on myönnettävä, että tämä seuraleikki näyttää epäilyttävältä. Kise pakotti. Pakottihan hän tulemaan näihin pikkujouluihinkin", Midorima huomautti, korjaten lasiensa asentoa ja sitten nojaten ärtyneen tylsistyneenä käteensä. Takao kailotti suureen ääneen Midoriman valehtelevan, oikeastihan hän piti tästä. Palkintona Takao sai kämmenselkäiskun niskaansa, kivuliaan näköisesti.
* * *
"Tetsu!" kuulin syvän äänen ja värähdin nostalgiasta tai kiintymyksestä tai jostain muusta. Maailmassa ei tosiaan ollut kovin montaa ihmistä, joka puhuttelisi minua tuolla tavalla.
"Hyvää iltaa, Aomine", vastasin ja mietin, mahtoiko hän huomata tuttavallisuuden puutteen äänestäni. Suuremman sellaisen kuin tavallisesti, siis.
"Päästiin eroon Kisen seuraleikeistä!" hän riemuitsi ihan vilpittömästi.
"Kyllä."
Tämän ei pitänyt
Hän katsoi minua kumman lempeästi ja vastapainoksi pörrötti hiuksiani rajusti. Mutristin suutani, ja hän nauroi valloittavasti.
Tämän ei pitänyt
Hymyilin ihan oikeasti.
Tämän ei pitänyt ikinä päättyä.
Jos hymyilee oikeasti, kasvoihin alkaa sattua. Ainakin jos se hymy on tuulahdus menneisyydestä.
-
A/N: Jos matikantaitoni eivät ihan pielessä ole, tätähän on enää kymmenisen osaa jäljellä. Saan ainakin vedettyä kunnialla loppuun jee. :3
* * * * * * * * *
14. joulukuuta: Mustat sukat
Viimeisenä jouluna yläasteella päätimme järjestää yhdessä tuumin juhlat. Emme mitään isoa: pukeuduimme vain päivän ajan vapaasti, katsoimme muutaman elokuvan ja toimme toisillemme lahjoja. Minä luin kirjaa nurkassa, kun tapahtui jotain odottamatonta. Yksi luokkalaiseni tyttö - melko tavallisen näköinen, ruskeat hiukset, ruskeat silmät, mutta silti oikein nätti - tuli antamaan minulle lahjan. Hikinauhan, sillä "sinähän pelaat koripalloa, etkö vain". En juuri puhunut tuolloin muille kuin joukkuelaisille ja Momoille, joten olin pakostakin yllättynyt. Keskustelimme hetken jostain tavallisesta, ehkäpä lumen määrästä tai juhlien onnistumisesta.
Käännyin ilman suurempaa tarkoitusta, katsoakseni ympärilleni. Sydämeni hyppäsi melkein kurkkuun.
Momoi seisoi siinä. En ollut aikaisemmin huomannut häntä, joten täytyi kai myöntää, että sain maistaa omaa lääkettäni. Tytön ilme oli hurja: hän tuijotti anteliasta luokkatoveriani murhakatseella, silmät ja suu kavenneina ohuiksi viivoiksi.
"Tetsuuu!" kuulin jo toiseen kertaan saman päivän aikana ja pian Momoi jo roikkui käsivarressani, painaen päätään olkapäätäni vasten.
"Pitkästä aikaa, Momoi."
Puhtaasti tieteen nimissä siirsin huomioni pois tytöstä ja puhuin Kagamille.
Momoi kehräsi minua vasten. Ei murhakatsetta, ei kavenneita silmiä tai suuta. Tietäisitpä vain, tyttö raukka. Tietäisitpä vain.
Ja jostain syystä istuimme taas leikkimässä sitä loputonta seuraleikkiä.
-
A/N: Voi terve. XD Voi olla, ettei kukaan muu naura minun vitseilleni, mutta tätä oli vaan niin hauska kirjoittaa. Ja Kagami PoV on tässä pakollinen, koska hän on niin söpö tuitui.
* * * * * * * * *
15. joulukuuta: Unessa
Kagami PoV
En tiedä, mikä minulla oli, mutta minun ei olisi pitänyt kuunnella hänen lauluaan.
Nukun yleensä niin sikeästi, että minua saa hakata hereille kirveillä ja rämpyttää kitaraa vahvistimien kera ihan korvan juuressa. Enkä siltikään välttämättä heräisi. Aamulla en muistaisi unestani yhtään mitään. Ennen peliä asia oli luonnollisesti toisin, mutta kerran minulle sattui jotain ennenkuulumatonta.
Eräs ystäväni tuli nimittäin kiusaamaan minua uneeni.
"Hyvää joulua, Taiga. Aika herätä."
Kuvittelin ensin, että se oli äitini herättelemässä minua, kun olin taas nukkunut kahteentoista. Kummallista, hän sanoisi, oletpa sinä kummallinen poika näin jouluisin. Sitten tajusin muutaman seikan.
A: Minähän asun yksin Japanissa.
B: Minä en hitto vieköön voisi syleillä äitiäni omassa sängyssäni.
C: Minä en hitto vieköön voisi syleillä äitiäni omassa sängyssäni ilman vaatteita (ainakin melkein).
D: Minun äitini ei hitto vieköön voisi suudella minun kaulaani uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen...
Tönäisin ahdistelijaani kauemmas ja kohtasin melkein läpikuultavan siniset silmät. Pasmani menivät ihan sekaisin, kasvoja kuumotti, en tiennyt miten reagoisin.
"Kuroko!" parahdin, kun en muutakaan keksinyt. Hän kallisti päätään aivan kuin minä olisin se, joka käyttäytyi oudosti. Ajattelin tarpeelliseksi selittää vielä hiukan, mutta sanat takertelivat kielellä.
"Älä... älä viitsi tehdä tuollaisia! Tosi noloa!"
"Eihän täällä ole kukaan näkemässä", hän huomautti.
"Sinä olet näkemässä!"
Hän naurahti.
"Älä viitsi puhua hassuja, Taiga."
"Älä itse viitsi tehdä hassuja!" huusin vieläkin kamalan lujaa, kun hän ei vain ymmärtänyt. "Ja ethän sinä ikinä edes kutsu minua etunimellä!" lisäsin vielä tajutessani senkin outouden.
Kuroko meni hiljaiseksi ja punastui hiukan.
"Voin kyllä kutsua herraksi tai johtajaksi tai isännäksi tai jotain, jos sinä... pidät sellaisista jutuista."
Tuo oli kyllä viimeinen pisara. Juuri kun ajattelin, ettei kasvoja voi enempää kuumottaa. Ja oliko hänen pakollista sanoa se tuollaisella ilmeellä?
"Eikä! Mistä sinä tuollaista repäisit?" kysyin ääni melkein kivuliaana, mutta luovutuksen värittämänä. Eihän tuosta pojasta voinut saada selvää. Hän haki hetken parempaa asentoa ja kääri lopulta kätensä selkäni taakse, painaen poskeaan rintakehääni vasten.
"Mmm", hän aloitti haukotuksen saattelemana, "sinusta olisi helppoa uskoa jotain sellaista."
Aamulla ensimmäinen ajatukseni oli, että ei hemmetti. En minä Kurokosta pitänyt. Hyvin vähän ystävänä ehkä, mutta en takuulla sillä tavalla. Kaikkea hauskaa sitä aivot voivatkin tuottaa ihan tyhjästä, heh heh...
En tiedä, mikä minulla oli, mutta minun ei olisi pitänyt nähdä hänestä unta.
-
Uaaah ! Niin söpöä !
"Voin kyllä kutsua herraksi tai johtajaksi tai isännäksi tai jotain, jos sinä... pidät sellaisista jutuista."
Kaikkea hauskaa sitä aivot voivatkin tuottaa ihan tyhjästä, heh heh...
Ihan tyhjästä, haa haa. Sen kun näkis.
Joo, tällä kommentilla ei ollut mitään muuta tarkoirusta, kuin ilmottaa, että luen edelleen ja tyksin kovasti :D
-
TOKO ~: Kiitos kommentista. ♥ haha, sanos muuta, sen kun näkis :D.
A/N: Tämä on tavallaan suoraa jatkoa eiliseen. :3
* * * * * * * * *
16. joulukuuta: Valveilla
Kagami PoV
Tiesin tasan tarkkaan, mikä minulla oli.
Jääkaapissa ei ollut mitään syömäkelpoista. Ja kun minä haluan syödä, haluan syödä heti. Niinpä lähdin hölkäten Maji Burgeriin. Eihän siinä muukaan auttanut. Ohuen lumihunnun päällä juokseminen oli varsin mielenkiintoista, etenkin silloin, kun tielle osui liukas kohta ja minun täytyi pinnistellä pysyäkseni jaloillani. Mieleeni juolahti, että Riko ainakin olisi minusta ylpeä: tämänkin olisi varmasti voinut laskea jonkin sortin treeniksi.
Kun sitten pääsin istumaan pöytääni, aikeissani syödä omassa rauhassa, tukehduin melkein ruokaani. Varmasti tuhannetta kertaa lukiotaipaleeni aikana, voi luoja.
"Kuroko! Mitä ihmettä sinä teet täällä?"
"Hyvää päivää. Juon pirtelöä ja katselen ihmisiä, kuten aina."
Muistin viimeöisen uneni ja tuntui kuin olisin punastunut kaulasta korviin. TAAS. Taas, voi hemmetti, voihemmetti. Toivoin, ettei hän huomaisi. Jos joku saisi tietää, kuolisin takuulla häpeästä.
"Sinähän et seuraa minua, vai mitä?" halusin hakata päätäni pöytään, kun menin kysymään sellaista. Mutta unessani hän oli vain sattunut olemaan hiukan hellyydenkipeä. Ja jostain syystä mielessäni välähti ajatus siitä, että se saattaisi olla totta. Ei tietenkään minua kohtaan. Enkä tietenkään kysynyt siksi, että minua kiinnostaisi.
Hän näytti loukkaantunutta naamaa perättömille syytöksilleni.
"Miten niin? Emmehän me ole tavanneet muutamaan päivään."
Huokaisin pääni sisällä helpotuksesta. Eihän Kuroko oikeasti ollut yhtään sellainen, koko ajatus oli täysin typerä.
"Ei mitään sittenkään, unohda. Syödään nyt vain."
Tiesin tasan tarkkaan, mikä minulla oli. Eikä ikinä saisi valehdella.
-
Mä olen ollut täällä kymmenestä asti päivystämässä, että millon tulee uusi luukku : DDD
Joo, yksi lukija ja Kurobasu-fani ilmoittautuu~ vaikka KagaKuro ei ole ihan suosikkiparitus, niin tämä on silti ihana, kirjoitat hahmot tosi ihanasti, kirjoitat muutenkin tosi ihanasti ja saanko sanoa vain että IHANA <3
Anteeksi hieman lyhyekö kommentti....mutta piristi väsynyttä ja kuumeista päivääni (:
-
Tulin nyt jo kommentoimaan tätä taas, vaikka päivän luukku ei olekkaan vielä ilmestynyt. Ajattelin jatkaa kommenttia sitten kun senkin olen lukaissut läpi.
Tykkäsin kauheesti 15. luukusta, kun alkoi "tapahtua". :DD Onhan se jo askel eteenpäin kun nähdään unia. ^^ Ja nyt 16. oli tosi kiva. Pöhöhöö! Palataan asiaan sitten illemmalla, kun 17. ilmestyy. :)
-
Ven: Jee! JEE! Minähän tiesin, että tämän sarjan faneja löytyy täältä enemmänkin. Tai jos en tiennyt, niin toivoin ainakin. Nyt saan ehkä anteeksi sen, että olen spämmännyt koko joulukuun Toista ulottuvuutta. Kiitos kommentista. ♥
Rin: Haha olin juuri laittamassa tätä tänne, kun kommentoit. Kiitos sinullekin kommentista. ♥ Ihan totta, unet ovat serious business näissä asioissa. ;)
A/N: Tajusin juuri, että tämä on ehkä vähän kliseinen. Ei anneta sen häiritä. Otsikon te saatte jättää huomiota, oli taas hauskaa sen kanssa. :D ^ hehe aika hassua, että tällainen luukku heti sen jälkeen, kun Ven sanoi olleensa kipeänä :).
* * * * * * * * *
17. joulukuuta: Riippuu siitä, onko neste juotavaa
Yskin niin, että olin melkein varma keuhkojeni puhkeavan tai lentävän ulos.
Koko kehoa kylmäsi, vaikka olin käpertynyt peittoon ja pukeutunut lämpimästi.
Kuumeisessa mielessäni ajattelin liioittelevani koko juttua. Minun olisi pitänyt olla koulussa ja treeneissä.
Olin jäänyt lahjani teossa jälkeen, koska jaksoin hädin tuskin nousta.
Kaikki synkkä kurjuus kirkastui kummasti, kun löysin tietyn henkilön oveni takaa. Yhtäkkiä sekaiset hiukseni ja peittoon kääritty kehoni alkoivat nolottaa.
"Terve, peittohirviö", Kagami virnisti, "vaikket sinä kovin terveeltä näytäkään."
* * *
Istuimme olohuoneessa - tai Kagami istui, minä makasin sohvalla. Koska hän käski, sillä eihän kuumeisena saanut nousta sängystä. Yritin olla ajattelematta toisen sanoja liikaa (koska niin hän ei takuulla itsekään tehnyt, sanokaa minun sanoneen) mutta silti mieltäni lämmitti hänen huolensa. Tai joku huolen tapainen. Punahiuksinen oli jopa lämmittänyt minulle keittoa. Ihan vain koska halusi itsekin sitä, luonnollisesti.
"Ajattelin tuoda sinulle läksyt ja muistiinpanot."
Laajensin silmiäni suurieleisesti, hengähdin epäuskosta.
"Teitkö sinä muistiinpanoja?"
"Osaatpa olla nenäkäs, tuossakin tilassa. En. Nukuin, jos välttämättä haluat tietää."
"Miksi sitten tulit?" mietin ääneen hörpäten samalla keittoa. Olin käyttänyt kaikki voimani yhteen hyökkäykseen, nyt kysyin normaalilla mekaanisella äänelläni. Ilmeisesti yllätin toisen suojaus matalalla, sillä hän näytti selvästi hämmentyneeltä: rypisti otsaansa, mietti oikeasti.
"Voin kyllä lähteä, jos haluat", hän vastasi lopulta, vain pieni turhautuminen äänessään. Vastaus aiheutti minulle epämukavan olon. Milloinkohan olin viimeksi osoittanut rehellistä lempeyttä, hänelle tai kelle tahansa muulle...
"Ei sinun tarvitse. Oikeastaan minulla on sinulle ehdotus. Tavataanko jouluaattona?" selitin rauhallisesti, miettien jokaista sanaa hiukan normaalia pidempään (sen olisin onneksi voinut laittaa kuumeen piikkiin, jotain hyötyä tästäkin). Joskus on pakko tehdä siirtonsa. Saamani reaktio oli odotettavissa.
"Häääh? Oletko kännissä kuumeen takia tai jotain?"
En, vaan sinun takiasi, älykääpiö.
"Seurassa aika kuluu nopeammin. Minulla ei ole mitään tekemistä."
Toivoin, ettei hän kyseenalaistaisi. Sanoisi, että on parempaa tekemistä. Ei kiinnosta sinun seurasi. Jouluhan on täällä parien juhla, haluan pokata jonkun tytön.
Sitten sain huomata, että joskus lasi voi olla puoliksi täynnä.
"Ihan miten vaan. Tai siis... okei."
-
Nonni! Nyt niillä on sitten treffit jouluaattona. <3 Hehheh... Mutta vooooi Kuroko oli sairastunut :( ja ja Kagami oli söpsä kun tuli tekemään keittoa "itselleen". Niin varmaan ;DD
Mut jee oli kiva ja alan itekki tykkää tästä parituksesta entistä enemmän. Huomisiin!
-
Huui, tässähän päästään jo etiäpäin : D Taiga miettii nyt siellä omassa päässään niitä uniaan tuon suostumisen myötä varmaan..ja ihan varmasti teki sitä keittoa koska halusi itse, joopa.
(Itse nyt antaisin mitä vaan jos olisin voinut olla Kurokon sijalla, oon maannut taas tämän päivän herran tavoin ensin sängyssä ja sitten sohvalla, ja ollut koko päivän sillä lailla että olisi kiva jos joku huomioisi...snif.)
Huomiseen~
Edit: Joo tosiaan, ajattelen tätä vähän "mun luukkuna" koska Kuro parka koki saman kohtalon : D
-
Varoitan, ettei tämä kommentti liity yhtään - taiino, ehkä ihan pikkiriikkisen - tähän kyseiseen tarinaan ( jonka viimeiset luukut ovat olleet tosi söpöjä. Keittoa itselleen .... Haha niin juu. Kuka uskoo ? ).
Tulin siis vaan kiittämään sua, että oot tutustuttanut mut tähän aivan ihanaan fandomiin, johon olen hyvää vauhtia jäämässä koukkuun. Vietin koko päivän katselemassa näitä jaksoja. Itse kun joskus viitisen vuotta koripalloa pelasin, niin lajikin on sinäänsä tuttu. ( Jokseenkin olen sitä muutaman viimeisen vuoden inhonnut. Mutta jaa, ehkä tämän myötä se on taas mukavampaa...)
Kuroko on komea ^^. Komeampi kuin googlatussa kuvassa. Unelma. Joomoi.
Eipä mulla muuta. Kiitos kun tutustutit mut aivan ihanaan .. Koripallojoukkueeseen (ko) ja aivan mahtaviin hahmoihin ja erityisesti aivan ihanaan paritukseen. (:
-
Olenko sanonut, että olette ihania, kun kommentoitte? Ai tuhanteen kertaan? No, sanotaan vielä kerran. Kiitoksia kiitoksia kaikille ihan tasapuolisesti. ♥
TOKO ~, kieriskelin täällä onnesta. :D Olen tasan kerran tai kaksi onnistunut aivopesemään tutustuttamaan ihmisiä fandomeihin IRL (koska kukaan ei kuuntele yyhh), ja nyt onnistuin siinä netin kautta. Voittajafiilis :).
A/N: Juu juu tämän piti olla Tetsun tarina, mutta ketään ei varmaan haittaa tämä PoV? Hyvä, ei minuakaan. Melkein kaikki loput ovat kyllä varmaan 'oikeasta' näkökulmasta. Melkein. En saanut aikaiseksi ihan sellaista, kun alunperin ajattelin, mutta eiköhän tämä menettele. ^^
* * * * * * * * *
18. joulukuuta: Silmät
Kagami PoV
Pallo löi liukkaaseen maahan, ja oletukseni mukaan ei palannutkaan kiltisti takaisin luokseni vaan vieri ties minne. Mutristin huuliani - olin jo luullut löytäneeni paikan, jossa tämä perhanan pakkassää ei haittaisi pelaamista. Toisaalta aloin huomata tunnottomat varpaani ja päättelin, että voisi olla aika lähteä takaisin. Lämpimään astuessa jalat pistelivät ilkeästi ja irvistelin talven varjopuolelle.
Kaverin tapaamisessa jouluna ei sinänsä pitäisi olla mitään kovin ihmeellistä, varsinkaan siis, jos se kaveri sattuu olemaan läheinen. No, emmehän me varsinaisesti läheisiä olleet, mutta joka tapauksessa en pystynyt lopettamaan ajattelua. Koska minä saatoin sittenkin pitää hänestä, myönnetään. Koko maailma olisi varmasti nauranut minulle, jos olisi saanut tietää. Mutta ei tämä ollut minullekaan helppoa. Sellaiset silmät pitäisi kieltää laissa tai jotain. Koska kun minä katsoin nyt sinistä paitaani, ei tullut mitään muuta mieleen. Sama tunne, kun katsoin taivasta tai vettä tai kerrostalorivejä ja mistä asti kaikki on ollut niin hemmetin sinistä?
Ja se ei edes ollut pahinta koko jutussa.
Pahinta siinä oli se, että kun katsoin häntä silmiin - en taivaaseen, veteen tai kerrostaloihin, vaan niihin aitoihin oikeisiin - kaikki muu kalpeni. Kaikki muu oli likaisensinistä, maailman aikojen saatossa tahraamaa. Kun minä katsoin niihin silmiin, halusin katsoa vielä vähän kauemmin ja lähempää ja lähempää ja voi helvetti. Jos olisin ääneen sanonut, että saatoin pitää hänestä, se olisi ollut suurinta vähättelyä ikinä.
Juomaveteeni oli takuulla lisätty epämääräisiä aineita. Tai joku oli hypnotisoinut minut ja tanssitti nyt oman pillinsä mukaan ihan puhtaasta vahingonilosta.
Koska ihminen ei oikeasti voinut seota näin lyhyessä ajassa. Toisaalta se olisi järkevin selitys. Huomaisinkohan itse, jos olisin seonnut? En varmaan.
Löysin jääkaapista vaniljajäätelöä. Enkä aikonut myöntää syöväni sitä siksi, että se tuoksui ihan häneltä tai muistutti minua hänestä tai jotain sellaista.
En myöntäisi enää sitä, kun pystyin myöntämään jotain paljon kamalampaa.
Olin varmaan rakastanut tai jotain. Koko sanakin nolotti niin, etten tiennyt miten päin olla.
-
No aaaawwwsss<3 <3 <3<3
Nää on söpöjä nää kagami PoVit! <3 Ihan sika söppänä ja liikkis ja hassu ja ja kaikkee! :D
Joulun odotus vaan paranee mitä pidemmälle mennään. ^^
Kiitos tästä söpöilystä ;)
~Rin
-
Rin: Kiitos taas kommentista! ♥ Hyvä, että tykkäät. (:
A/N: Random sivuparitus on random (ja vaikeasti kirjoitettava), mutta silläkin on pieni jonkunlainen merkitys tulevaisuuden kannalta. Saadaan komediaa. Tai draamaa. Tai molempia. Ja hei, minä onnistuin löytämään (periaatteessa) toimivaa hettiä tästä fandomista. Ihme ja kumma. ::D
* * * * * * * * *
19. joulukuuta: Korvat
Yhdeksästoista päivä joulukuuta en mennyt Kagamin kanssa samaa matkaa koulusta kotiin. Ajattelin samalla, että kaupungissa syömisestä ei olisi juurikaan iloa, joten oikaisin keskustan ohi välttääkseni pahimman ruuhkan. Tuntui kuin olisin vaihtanut hetkeksi maailmaa - ei näkynyt suuria ostoskeskuksia, vain pieniä putiikkeja jotka myivät lastenvaatteita ja karkkeja ja vanhoja, pölyisiä kirjoja. Ikkunoissa oli käsin kirjoitettuja, sympaattisia lappusia, jotka kertoivat milloin mistäkin uutuuksista.
Yksi kaupoista onnistui oikeastaan herättämään mielenkiintoni, mutta juuri, kun olin kääntymässä pienemmälle kujalle, näin jotain odottamatonta. Niin odottamatonta, että pidättelin hetken yskäkohtausta ja tuntui kuin olisin tukehtunut. Typerä flunssa.
Aomine ja Momoi.
Aomine ja Momoi, yhdessä, kädet muodostaen kaksi paria, kehot seinään nojaten.
He vain seisoivat siinä, hetkestään nauttien, kunnes tyttö painoi huulensa sekunnin murto-osaksi pojan suupielelle, irrotti kätensä toisen otteesta ja lähti sitten kävelemään pois rivakasti. Väistin kulman taakse, koska en varsinaisesti halunnut tulla hänen näkemäkseen siinä tilanteessa. Pitkät hiukset hulmusivat läheltä kasvojani, hän kiihdytti vauhtiaan juoksuun niin, ettei osannut edes kuulla, haistaa tai tuntea minua - saati sitten nähdä.
Vilkaisin takaisin kujalle, jossa Aomine virnisteli ja tuijotti kohtaan, jossa ei ollut enää ketään. Hetken mielijohteesta kävelin häntä kohti, katsoen suoraan silmiin niin, että hän saattoi huomata minut nopeasti. Nuorukaisen kasvot olivat yllättyneet, mutta hän vaihtoi nopeasti hymyyn - siihen hänelle niin ominaiseen, hiukan uhmakkaaseen hymyyn.
"Moi, Tetsu."
"Hyvää päivää, Aomine. Näin sinut äsken Momoin kanssa, oletteko te yhdessä?"
Hänen päänsä meni ilmiselvästi hiukan pyörälleen äkillisestä kysymyksestä, mutta sain silti vastaukseni varsin nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti.
"Sinä et tosiaan kiertele ja kaartele. Tämä on vain tällaista säätöä... Emme."
"Entä jos se olisi sinusta kiinni?"
Katsoimme toisiamme pitkään, yrittäen analysoida toinen toistemme tarkoitusperiä, tämän koko keskustelun ideaa. En enää osannut lukea häntä kuin avointa kirjaa ja se haittasi minua vähemmän kuin olin luullut. Puhumaan pystyimme aina, mikä oli tarpeeksi läheistä ollakseen haikeaa ja tarpeeksi kaukaista ollakseen hyväntuulista.
"Ehkäpä. Miksi kysyt? Alkaako kateus herätä?" Aomine vastasi lopulta ja minun oli vaikea sanoa, halusiko hän uhmata vai ainoastaan kiusoitella.
"Ei mitään sellaista", vastasin ilman sen kummempaa äänensävyä, "No, yhdessä mielessä saatan olla 'kateellinen'. Te pystytte suutelemaan, koska pidätte toisistanne. Teidän ei tarvitse miettiä sen kummemmin, missä mennään."
Nyt Aomine oli puhtaan hämmentynyt, hän ei oikeasti ymmärtänyt, mitä puhuin.
"Häh? Haluaisitko sinä suudella Momoita vai?"
"Ei. En häntä."
Käänsin hänelle selkäni ja kävelin pois kysyvän katseen luota.
-
A/N: Tämmöistä tänään, juuri kun pääsin sanomasta, että loput ovat "oikeasta" näkökulmasta. :D Mutta Kisellä on jotain muiden päänmenoksi ooh. Taustatietona niille, jotka eivät tiedä/muista/välitä: Kurokon horoskooppi on vesimies ja Kisen kaksoset. Ja juu, minä muuten nostan luukkujen määrää yhdellä. Jos kaikki nyt menee suunnitelmien mukaan. :)
* * * * * * * * *
20. joulukuuta: Huulet
Hän-kertoja
"Kannattaako tämän takia todella lintsata?" Kise mietiskeli, mutta ei kuulostanut liian huolestuneelta. Hänen vierellään kävelevä nuorukainen huokaisi raskaasti.
"Selitin tämän jo. Todellakin kannattaa. Etkö halua tietää, kenestä Tetsu tykkää?" Aomine haastoi, täysin varmana asiastaan.
"Niin, no siitä", Kise sanoi kallistaen päätään kiusaantuneena, "Sinä et ole ikinä ollut se penaalin terävin kynä, Aominecchi. Oletko ihan varma, ettet käsittänyt väärin?"
"Turpa kiinni. Hän sanoi, että oli kateel..." Aomine alkoi puhua tiuskaisun kera, mutta tajusi sitten saattavansa paljastaa itsensäkin samalla. Ja Kiselle ei kannattanut ikinä kertoa ihan kaikkea. "...Äh, ihan sama, mitä hän sanoi. En muista tarkkaan. Mutta olen varma."
Kise ei enää viitsinyt ottaa asiaa puheeksi, mutta ihmetteli yhtä kaikki. Jos hänen tuntemansa Kurokocchi oli langennut johonkuhun, sen henkilön täytyi olla jotenkin erityinen. Vaikka Kise kuinka muisteli, hän ei saanut mieleensä kertaa, jolloin hänen ex-joukkuekaverinsa olisi ollut erityisen kiinnostunut kenestäkään.
Pian malli sai kuitenkin muuta ajateltavaa, kun porukallinen tyttöjä käveli ohi. Hän tarkisti nopeasti vaatteensa päästä varpaisiin: harmaa takki, poolopaita, melkein kokonaan kasvot peittävä kaulahuivi ja repaleiset farkut. Sekä tietysti kulahtanut, typerää hiippalakkia muistuttava pipo.
"Hei, Aominecchi", vaaleahiuksinen valitti suureen ääneen, "Nämä vaatteet ovat ihan kamalat. Kukaan ei vilkaise minua kahta kertaa."
"Se oli tässä ideanakin, hölmö. Kun pääsemme perille, etsimme jostain Seirinin koulupuvut. Mieti nyt, jos Tetsu huomaisi meidät..."
* * *
KLO 12.05, ruokatunti
Kuroko syö koulun ruokalassa, Kagami seuranaan.
KLO 13.45, välitunti
Kuroko odottaa seuraavan tunnin alkua, Kagami seuranaan.
KLO 15.20, tunnit loppuneet
Kuroko menee treeneihin, Kagami seuranaan.
Kise naputteli kynänkärjellä köykäisiä muistiinpanojaan, pettyneen oloisena. Aomine istuskeli hiljaa, hänkin ärsyyntyneenä hukkareissusta.
Siinä vihkoansa tuijottavan Kisen mieleen juolahti vain yksi vaihtoehto.
Hän oli huomannut, kuinka usein Kuroko nykyään hymyili. Ei nyt virnistellyt missään nimessä tai edes hymyillyt kunnolla ja reilusti, mutta hänen suupielensä liikahtivat aina kohti kattoa, huulet muodostivat pienen kauniin kaaren.
Ja Kuroko ei ikinä ollut kenenkään muun kuin sen yhden henkilön kanssa. Ei katsonut muita, ei hymyillyt muille. Kise piti itseään vaatimattomasti rakkauden asiantuntijana, ja tämä näytti normaalilta ujon pojan tapaukselta (rakkauden asiantuntija ei tiedostanut sitä, että hän olisi ansainnut lyönnin Kurokolta, jos olisi mennyt kutsumaan tätä "ujoksi" tai "tapaukseksi").
Ajatuksissaan Kise oli alleviivannut paperistaan Kagami seuranaan, Kagami seuranaan, Kagami seuranaan.
* * *
"Midorimacchi! Emme ole taas nähneet tai puhuneet pitkään aikaan..." Kise oli valmis jaarittelemaan lopun päivää, mutta hänet keskeytettiin ikävästi.
"Minua ei kiinnosta kuulumisesi", Midorima totesi ääni täynnä sitä hänen hilpeää kyllästyneisyyttään koko maailmaa kohtaan. "Kerro, mikä on asiasi, Kise."
Vihreähiuksinen kuuli langan toisesta päästä naurahduksen.
"Ajattelin, että voisit kertoa minulle, mitä kannattaa ostaa jouluksi. Jotakin onnea tuottavaa."
Kise kuunteli hetken hiljaista rapinaa ja mietti, missä ihmeessä toinen mahtoi puhua puheluaan. Kun Midorima sitten vastasi, hän oli selvästi kiinnostuneempi koko asiasta kuin vain hetki sitten.
"Kaksosille?"
"Ei, ei kaksosille. Vesimiehelle."
-
A/N: Voisin puhua tästä luukusta ummet ja lammet. Ensinnäkin: tässä on paljon kaikkea koska viimeinen arkipäivä ennen joulua, omg. Toiseksi, mietin kauan miten ihmeessä Kuroko nyt puhuttelikaan Rikoa, mutta päädyin tässä sukunimeen. Kolmanneksi, muutamien panikointi kässänluokassa on täysin realistista ennen joulua, näin ainakin meidän koulussa (ja näköjään Seirinissä muhahaa). Neljänneksi, huomatkaa olennainen sivuparitus (aww). Viidenneksi, Taigalla on
menkat huono päivä. Ja vielä yksi juttu: en tiedä, onko tämä hyvä, mutta sanoja on ainakin rutosti! Hyvää perjantaita kaikille! :)
* * * * * * * * *
21. joulukuuta: Tuntematon alue
"Minun täytyy käydä hoitamassa yksi asia, nähdään."
Olin jo ehtinyt kävellä muutaman askeleen poispäin, kun tunsin otteen ranteeni ympärillä. Katsoin taakseni kysyvästi.
"Hei", Kagami tivasi ankarasti, "Mihin kuvittelet meneväsi? En minä halua mennä syömään ihan yksin."
Halusin henkäistä keuhkoihini happea, koska jostain syystä hengittäminen ei oikein luonnistunut. Mihin minä kuvittelen meneväni. Ei niin voinut kysyä. Tai niin ei voinut kysyä ainakaan tietty nimeltä mainitsematon koripalloilija, joka ei ilmeisesti tiedostanut ajavansa minua hulluuteen yleisellä tasolla ja juuri nyt puristavansa ranteestani melkoisen tiukasti. Niin voisi mahdollisesti kysyä ala-astelainen, joka esitti rohkeaa mutta pelkäsi kuitenkin jäämistä yksin pimeään. Mutta tuo henkilö, jonka näin nyt silmieni edessä? Ei, ei ikinä.
Mietin, mistäköhän asti pieni kosketus oli alkanut tuntumaan tältä. Sitä oli merkillisen vaikea pukea sanoiksi - ja vaikka itse sanonkin, olen aina ollut melko hyvä sanojen kanssa, ainakin silloin kun päätän avata suuni. Mutta halusin joka tapauksessa, että hän koskisi enemmän - sormet ranteen ympärillä vain kutittivat ärsyttävästi.
Yhtäkkiä hän irrotti otteensa ja minä pohdin, pystyisinköhän kokeilemaan poskeni lämpötilaa sormenpäällä kenenkään huomaamatta. Vältin kiusauksen ja nostin katseeni.
Nähdäkseni toisen rykimässä nyrkkiinsä. Olimme ehkä olleet hiljaa muutaman sekunnin liian kauan. Tai minuutin, tai tunnin.
"Näytän idiootilta, jos istun siellä ruuhkaisessa ruokalassa ihan yksin", Kagami sopersi. Sopersi?
"Se olisi hieno suunnitelma muuten, mutta jos aioit syödä minun kanssani kaksin, ei siinä ole muiden silmissä yhtään mitään eroa", sanoin turhankin kylmän kuuloisesti. Tämä kaikki sattui vain hämmentämään minua kovin, halusin häneltä selityksen ja mieluiten sellaisen, josta tulisin itse pitämään.
Kagami oli jo ehtinyt koota itsensä ja puhui täysin normaalisti (lähes vihaisesti, mutta hän unohtaisi sen kyllä pian).
"Ihan sama minulle sitten."
Ja kun hän lähti menemään, halusin vuorostani napata hänen ranteestaan kiinni - mutta kun minulla ihan oikeasti oli yksi asia hoidettavana.
* * *
Tuntui kuin olisin ollut hyvin kaukana tuntemattomilla mailla, vaikka olin omassa koulussani. Luokasta lipui ulos lähes yksinomaan tyttöjä, joilla oli käsissään hiukan kömpelöitä paitoja ja housuja. Joltakulta vilkkui kasa lankoja ja virkkuukoukku laukusta. Katselin ihmispaljoutta tarkkaavaisena, etsien tiettyä henkilöä. Kun häntä ei näkynyt eikä kuulunut, hiiviskelin sisälle luokkaan, valmiina pahoittelemaan häiriötä.
Mutta luokassa oli vain yksi ainoa tyttö.
Juuri se tyttö, jota olin etsinytkin.
"Aida... Aida", kutsuin hiljaa valmentajaani, mutta hän oli liian keskittynyt työhönsä huomatakseen. Kävelin hänen selkänsä taakse ja puhuin uudelleen, korottaen ääntäni. Riko pomppasi tuoliltansa vetäen kätensä itsepuolustusasentoon.
"KUKA SIEL... Ai, Kuroko. Saat kyllä lopettaa tuon tyhjästä ilmestymisen, säikähdin melkein kuoliaaksi."
"Puhuin sinulle jo ovelta, mutta et kuullut."
"Ai jaa."
Seisoimme sekunnin murto-osan hiljaa, kunnes tyttö näytti huomaavan jotain: hän katsoi nopeasti kangasmyttyyn pöydällä, sitten minuun, sitten takaisin kangasmyttyyn. Lievästi punastellen hän piilotti vaatekappaleen laatikkoon ja hyppäsi sitten istumaan pöydän päälle.
"No, oliko sinulla jotain erityistä?" hän tiedusteli vieläkin hiukan vaivaantuneen oloisena.
Sanaakaan sanomatta kaivoin laukusta pussin ja pussista kudottua pintaa, ojentaen sen Rikolle. Hän levitti vaatteen silmiensä tasolle, arvioi jokaista silmukkaa, tyytyi lopulta tuntemaan ihastusta.
"Onpa hieno, vähän hiuksiesi värinen, mutta ei satu silmiin yhtä paljon", hän nauroi. "Mutta miksi toit tämän minulle?"
"Tein sen itse", sanoin ykskantaan, "halusin neuvoa seuraavaan vaiheeseen."
Valmentaja pyöritteli työni tulosta käsistään.
"Hmm, vai seuraavaan vaiheeseen. Aika valmiilta tämä minun mielestäni näyttää..." Riko pohti, mutta näytti yhtäkkiä tajuavan jotain olennaista. "Hetkonen, sanoitko, että teit tämän itse?"
"Kyllä."
"Oikein hyvää työtä. En tiennyt, että sinulla on lahjakkuutta tällä saralla", hän sanoi aidosti vaikuttuneen oloisena. Minä yritin hymyillä hänelle parhaani mukaan.
"Haluaisin tietää, voiko tähän tehdä kuvan."
Riko upposi taas ajatuksiinsa, kunnes keksi jotain, liiteli luokan toiselle puolelle ja kolisteli kaappeja. Hän kirosi jotain siivousvuoroista ja siitä, että kaikki oli väärässä paikassa, mikään ei ollut oikein, aika loppui kohta kesken...
Tyttö tuli lopulta takaisin luokseni neulan ja oudon näköisen... kankaan kanssa. Kallistin päätäni, enpä ollut aikaisemmin moiseen törmännyt.
"Huovuttamista. Pistelet neulalla tätä siihen kiinni."
"Pistelen?"
"Pistelet. Se on helpompaa kuin uskoisi", Riko selitti hymyillen rohkaisevasti. Sitten hänen hymynsä vaihtui viekkaasti ja hän nojautui hiukan lähemmäksi minua.
"Onko tämä ehkä lahja jollekulle erityiselle?"
Yllätyin hiukan, kun valmentajani osasi edes arvata sellaista. Olisin kiusoitellut häntä heräävistä naisenvaistoista, jos olisin pystynyt olemaan tyttöjä kohtaan hiukan julkeampi, mutta sellainen heti avun saamisen jälkeen olisi ollut jo ilkeää kenen tahansa suusta. Sen sijaan vastasin kysymykseen kysymyksellä.
"Onko se piilottamasi asia ehkä lahja jollekulle erityiselle?"
Nyt Riko punastui ja kunnolla.
"N-no kun hänellä on kaikissa huppareissa reikä! Ja nyt talvella on kylmä, kyllä ihmisellä pitäisi vaatteita olla!" hän selitti yhtenä sanavyörynä.
"Ai, onko Hyuugalla kaikissa huppareissa reikä?"
"No juuri hänellä! Niinhän minä juuri sanoin-" Riko iski kätensä suun eteen, kun huomasi lipsauttaneensa jotakin. Kiitokseksi luottamuksesta päätin itsekin vastata.
"Kyllä, tämä on erityiselle henkilölle. Huomaat kyllä, jos onnistun. No, huomaat kyllä jos epäonnistunkin. Sinä tunnet hänet."
Riko nyökkäili tarmokkaasti, nyt peittäen kasvojansa käsillään vielä enemmän. Minusta tuntui, että oli minun aikani lähteä, joten kumarsin kiittääkseni vielä kerran ja lähdin sitten ovelle päin, kohti tuttuja maita, kohti sitä Seiriniä jossa minä kuljin.
"Hei, Kuroko."
Käännyin kohtaamaan kasvot, jotka hehkuivat vaarallisuutta.
"Jos kerrot kenellekään, olet kuollut."
"Luonnollisesti."
* * *
Tiesin vallan hyvin, että minun olisi pitänyt ajatella sitä huovuttamista. En pystynyt.
Ihan yksin, ihan yksin. Niin hän oli hokenut.
En minäkään halunnut jäädä ihan yksin. Ihan yksin eli ilman häntä. En halunnut jäädä ihan yksin, koulun ruokalassa tai varsinkaan elämässä.
-
A/N: Toivottavasti kukaan ei ole laskenut, montako kertaa olen tässä koko joulukalenterissa maininnut Maji Burgerin
aina ruoka mielessä pfft. Mitäköhän sanottavaa tästä keksisi. Vähän "arjen kauhua" löytyy? :D
* * * * * * * * *
22. joulukuuta: Hopeisia pistoksia
"Mitä tekisimme jouluaattona?" kysyin heti, kun Kagami oli päässyt istumaan ja haukannut ensimmäisen palan. Hän ei katsonut minua liian yllättyneesti - oli jo ilmeisesti arvannut läsnäoloni - mutta yskäisi yhtä kaikki muutamaan kertaan. Hän oli hetken hiljaa ja alkoi sitten mumista.
"Ai, se... Olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun..."
Mutristin huuliani. Pitäisikö tuollaisesta nyt sitten suuttua vai ei.
"Mitä tekisimme jouluaattona?" toistin, korottaen hiukan ääntäni. Punahiuksisella napsahti.
"Hei, lakkaa korostamasta sitä 'jouluaattoa'!" hän sihahti, mutta huomattuaan ihmisten tuijotukset rauhoittui silminnähden. Hän vei sormensa otsalleen ja hieraisi muutamaan kertaan. "Sinä et sitten puhunutkaan pehmoisia sen kuumeen takia."
"En."
Kagami oli kääntänyt päätään vasemmalle katsoakseen ulos ikkunasta. Käsi puoliksi otsan, puoliksi silmän päällä hän vilkaisi minua.
"Voit tulla minun luokseni."
"Etkö parempaa keksi?" kysyin vaistomaisesti, vaikka olin oikeasti melko hyvilläni kutsusta. Toisen silmissä leimahti, hän käänsi haastevaihteen päälle.
"No, ehdotuksia otetaan kyllä vastaan!"
Minä nappasin yhden hampurilaisen hänen tarjottimeltaan ja aloin kääriä huolellisesti paperia pois sen päältä.
"Ei, se on kyllä tarpeeksi hyvä." Kaikista paras.
* * *
Kulkiessani kotiin päin Maji Burgerista en todellakaan odottanut epätavallista tapahtumaketjua.
Ensin kuulin vain askeleita kumman läheltä itseäni ja kävelin vaistomaisesti hiukan vauhdikkaammin. Ei auttanut. Lumen narskunnasta päättelin, että takaa-ajajan ei juurikaan täytynyt kävellä nopeammin pysyäkseen tahdissa. Mielessäni kirosin lyhyehköt jalkani alimpaan maanrakoon.
Järjellisestihän ajateltuna minulla ei olisi pitänyt olla hätää. Olin yleisellä paikalla. Vaikka muutamat ohikulkijat eivät kiinnittäneet minuun lainkaan huomiota, jos tarpeeksi kovaa huutaisin, joku kuulisi varmasti. Päätin yrittää parhaani.
Vaikka olin kelannut päässäni selviytymissuunnitelmani jo muutamaan kertaan, en silti voinut olla miettimättä, oliko suojatien eteen pysähtyminen hyvä vai huono juttu. Autoja ei näkynyt, olin pysähtynyt odottamaan valoja ainoastaan muodon vuoksi. Sain ainakin varmistuksen siihen, että minua todella seurattiin: lumen narskuminen takanani oli päättynyt. Tai sitten "seuraaja" pysähtyi myös vain muodon vuoksi. Ja asui naapurissa.
Totinen ilmeeni alkoi hiljalleen valua pois, kun tunsin käden takkini taskussa. Melkein refleksinomaisesti nappasin sormista kiinni ja käännyin.
Silmäni laajenivat yllätyksestä.
"Midorima?" kysyin pystymättä peittämään hämmästystä.
"Kuroko", hän vastasi, hiukan pää pyörällä ja posket punaisina - tai sitten se johtui pakkasesta.
Seuraava hiljaisuus oli kiusallinen. Minä katsoin ylös hänen silmiinsä, hän katsoi alas minun silmiini. Kun hän oli ilmeisesti toipunut järkytyksestä, hän vetäisi kätensä nopeasti pois otteestani ja selvensi kurkkuaan.
"Kise pyysi minua tuomaan tämän", hän selitti ääni palaten normaalin ylimieliseksi ja ravisti kevyesti pientä rusetillista pakettia. Kohotin kulmiani, ja Midorima näytti ymmärtävän jotain. Hän suoristi lasejaan.
"En tee tätä sinun vuoksesi... Enkä varsinkaan Kisen vuoksi." Minua melkein huvitti se tapa, jolla hän sylki toisen nimen suustaan. Entinen joukkuelaiseni lähes runnoi paketin käteeni, selvästi helpottuneena vähenneestä taakasta. Hän lausui vielä muutaman sanan ja nyökkäsi sitten hyvästiksi.
"Se on joka tapauksessa hyvin mielenkiintoinen lahja, muuten en olisi suostunut tähän."
* * *
Avattu paketti lojui pöydällä. Sen sisältä oli paljastunut pieni, tummanvärinen, samettinen rasia. Rasian sisällön olin jättänyt paikoilleen. Keskityin mieluummin huovuttamiseen, vaikka se ei ollutkaan kovin miellyttävää puuhaa. Muutama pistoista meni kohdilleen, sitten osuin taas sormeen, sormeen ja sormeen.
Kännykkä piippasi.
Lähettäjä Kise
Kurokocchi! Katso taskuusi, jätin sinulle jotain.
Kise ei oikeasti voinut olla niin tyhmä, ettei tajuaisi minun huomaavan takaa-ajajia - varsinkaan niin huomiota herättävää henkilöä kuin Midorima. En jaksanut alkaa vääntää asiasta, mutta olin kieltämättä utelias lahjan tarkoituksen suhteen. Koska Midorima oli sen minulle tuonut, se oli varmasti tarkoitettu onnea tuomaan. Sen verran pystyin päättelemään.
Minä
...Rannekoru? Siinä on K.
Otin korun rasiastaan ja pyörittelin sitä kämmenelläni. Se oli hopeaa, eikä erityisen yksityiskohtainen: tavallisesta ketjusta roikkui yksi kirjain. Minun täytyi antaa Kiselle pisteet siitä, että koru oli oikeastaan minun tyyliseni. Jos käyttäisin rannekoruja, käyttäisin sellaista. Jos.
Lähettäjä Kise
Aivan! Niin kuin Kise tai Kuroko.
Sekunteja sitten syntyneet positiiviset tunteet Kiseä kohtaan lensivät roskakoriin. Pystyin kuvittelemaan tekstiviestin hänen kaikista eniten migreeniä aiheuttavalla äänensävyllään. Huokaisin pienesti ja jatkoin huovuttamista.
Mutta se hänen seuraava viestinsä.
Se hänen seuraava viestinsä pakotti minut taas arvioimaan häntä uudelleen.
Lähettäjä Kise
Tai Kagami. ;))
-
Ohhoh ohhoh..!
En nyt mitään rakentavia osaa antaa, niin kiire tuppaa olemaan näin joulun alla :P (tekosyitä, tekosyitä). Mut tää on tosi kiva ja toi viimenen lause oli paras! (y) :)) Jatka vaan samaa rataa.
[voi ei enää kolme päivää ja sit tää loppuu :(( ]
-
En ole nyt muutamaan päivään päässytkään kommentoimaan, ja mieleni tekisi kirjoittaa kauhea kilometrikommentti, mutta se olisi aika mahdotonta. Sun teksti on vain niin ajatuksia syövyttävän ihanaa, että jokaiseen luukkuun tulisi vain jotain epämääräistä mongerrusta siitä että rakastan tätä :'D <3
Ja. Voi hyvänen aika, tämän luukun loppu! Olen aivan kikseissä sen takia. Voi Kise kulta, sä olet ihana xDDD
-
Rin: No, kaikista tärkeintä, että ehdit kommentoimaan jotain. c: Kiitoksia paljon! ♥ Niinpä, mitäköhän teen elämälläni sitten muutaman päivän päästä...
Ven: Voi ei, että oikein rakastat. Mitäköhän tuohon nyt sanomaan, olen aika otettu. Kiitos. ♥ Kise on ihana :3.
A/N: Anteeksi, tämä on puhdasta hermoilua hermoilen itsekin poikien kanssa </3. Lukijaystävällisenä ihmisenä laitoin tähän kaksi PoVia, pidemmät kappaleet ovat Kagami PoV, välissä lyhyemmät kappaleet ovat Kuroko PoV. Ja jotkin kaupat ovat varmasti auki yhdeksältä, älkää takertuko siihen. En tiedä, miksi Kise + kännykkä liittyvät niin tiiviisti yhteen.
* * * * * * * * *
23. joulukuuta: Pistoksia kasvoihin, käsiin
Kagami PoV Kuroko PoV
Nostin käteni kohti kattoa, kouristin sormia niin, että saatoin melkein nähdä verisuonet. Väsyneet lihakset tärisivät, käsi alkoi heilua valkeaa taustaansa vasten. Annoin raajani pudota jo valmiiksi suljettujen silmien päälle. En ollut nukahtanut ennen aamuyötä, jokin koko tilanteessani ärsytti. Siis siinä tilanteessa, jossa halusin Kurokon omakseni ja koko asia kuulosti mahdottomalta. En ollut nukahtanut ennen aamuyötä, miksi ihmeessä minä olin silti hereillä näin aikaisin?
Pistelin, pistelin, pistelin pistelin. Ei ollut millään lailla todennäköistä, että olisin hävinnyt ajalle, mutta konemainen toiminta oli myllertävälle mielelle helpointa.
Pyyhin pölyjä - toinen käsi taskussa sentään, liikaa en kehdannut panostaa. Silmäni osuivat tuolilliseen vaatteita, likaisia ja puhtaita. Ajattelin, että ei ikinä. En ikinä ala siirtämään niitä tuosta. Mutta jalat eivät tahtoneet ollenkaan totella käskyjä, tai sitten minua ohjasi järjen sijasta pelkästään ajatus hänestä. Vaikka hän ei takuulla miettinyt sitä, oliko minun kotonani siistiä vai ei.
Pistelin ja pistelin, jokainen pistos osui varmaan sydämeen. Se moukaroi kivuliaasti. Yritin järkeillä, että se oli vain mielikuvitustani. Mutta tieto ei vähentänyt kipua lainkaan.
Yhdeksän aikoihin illalla mieleeni juolahti, että jouluisin on tapana antaa lahjoja. Olin kyllä oikeasti käsittänyt asian paljon aikaisemmin, mutta halusin työntää sen pois ajatuksistani. Ramppasin ovelle, takaisin huoneeseeni, revin hiuksia päästä, kävelin olohuoneen ympäri, kirosin itsekseni. Ei se oikeasti voinut olla näin hankalaa.
Lähdin ulko-ovesta puolijuoksua.
Nyt en enää pistellyt. Istuin sohvalla polvet rintakehässä kiinni ja odotin. Odotin vain, ja kello löi eteenpäin. Ulkona oli koko talven ensimmäinen kunnon lumimyrsky.
Kauppias irvisti minulle ilkeästi. Halusin näyttää rumaa merkkiä takaisin, mutta toisaalta pitkä, huppupäinen koripalloilija saattoi näyttääkin nuorisorikolliselta. Kävelin ensimmäisen hyllyn luokse, jonka näin, ja yhtäkkiä huomioni kiinnittyi kaikkeen muuhun. Housuihini oli tarttunut palasia lunta. Hengitykseni vinkui kumman paljon, vaikka olin täysin terve ja juossut vain muutamia metrejä.
Käytävän suurin valonlähde, surkea pikkiriikkinen hehkulamppu, välkkyi kuin olisi vetänyt viimeisiään.
Jokin välähti ja katsoin puoliksi uteliaana ylös. Olisi kai pitänyt vaihtaa lamppu.
Kännykän tärinä taskussa sai minut heräämään pienestä koomastani. Kiersin katseellani kauppaa ja huomasin myyjän, jonka kasvot olivat muuttumassa oikeasti vihamielisiksi - mitäs poika patsastelee keskellä käytävää, aiotkohan viedä jotakin. Päätin olla välittämättä ja luin sen sijaan näyttöni. Tuntematon numero.
"Nyt kun sain huomiosi... Moi, Kagamicchi."
Vetäydyin takuulla maailman noloimpaan itsepuolustusasentoon, vain kohdatakseni jo puhuttelutavastaan erottuvan henkilön.
"Kise", sihahdin, närkästyneenä säikäyttämisestä.
"Kagamicchi, mielesi harhailee oikein kunnolla. Minun piti soittaa, että huomaisit. Vaikka olen ihan vieressäsi."
Kavensin silmiäni ja astuin askeleen taaksepäin. Tosiaan, Kise oli ihan vieressäni. Liiankin lähellä.
"Mitä sinä haluat?"
Hän vastasi kysymykseen tavaramerkkinaurullaan. Sillä, joka kuulosti ihan aidolta, mutta jonka hän pystyisi vääntämään itkunkin keskeltä. Se oli takuulla selkäytimessä.
"Minä en halua mitään. Mutta satunpa tietämään, että sinä haluat. Tunnen rakkauden sen verran hyvin, että osaan sanoa epätoivoisen kaupassa pyörimisen ennen jouluaattoa olevan jotakuta ihan muuta kuin omaa itseä varten", hän selitti yhtenä sanavyörynä, selvästi tyytyväisenä vakavoituneeseen ilmeeseeni.
"Mitä sinä taas selität, Kise? Minä en ole epätoivoinen", sanoin mahdollisimman painokkaasti. Hän koki soveliaaksi vastata hymähdyksellä, ja minun teki mieli lyödä.
"Et, et tietenkään. Mutta haluan sinun tietävän, että minä olen edellä. Kurokocchilla on jo minun lahjani", Kise kertoi puoliksi laulaen, painottaen hänen nimeään raivostuttavalla tavalla. Sitten vaaleahiuksinen oli poissa ja minä jäin miettimään, mitä ihmettä juuri tapahtui.
Lamppu välkkyi rajusti autiolla käytävällä.
Kuulin ylhäältä pamahduksen ja pystyin melkein kuvittelemaan käryävän hajun. Tuli täysin pimeää.
-
A/N: Huomenna kirjoitan kunnon aaännät, nyt yritän vältellä perheen murhaavia katseita, kun luuhaan jouluaattona koneella. :D Tiger=Taiga on tavallaan Toradorasta pöllitty idea, en muista onko KuroBaskessa mainittu, kiitos sinnekin :3. HYVÄÄ JOULUA kaikille! <3
* * * * * * * * *
24. joulukuuta: Seuraus
Klo 9.00
Katsoin itseäni peilistä. Kylpyhuoneen valot särkivät silmiin ja hartioita jomotti, koska olin nukkunut huonossa asennossa. Hiukseni sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan. Kumarruin vesihanan alle, kastaen koko takaraivoni ja nousin sitten katsomaan uudestaan. Vesipisaroita tipahteli paidalleni ja lattialle asti.
No, ihan tarpeeksi hyvä.
Kävelin keittiön ohi ja katseeni osui rasiaan. Lähestyin sitä varovasti, aivan kuin siinä olisi ollut jotain kovinkin vaarallista, ja lopulta nostin korun silmieni tasolle. Hetken mielijohteesta laitoin sen ranteeseeni. Midorima ei tosiaan heittänyt palloa ohi korin monesti, ja lisäonni oli aina tarpeen minullekin.
Sinä aamuna minusta tuntui, että minulla taisi sittenkin olla arvokkaita ystäviä enemmän kuin yksi.
* * *
Klo 13.00
Eilisillan lumimyrskyn jäänteet näkyivät kaikkialla: joku raukkaparka oli jättänyt pyöränsä ulos, ja vaikka se olikin ihmeen kaupalla pysynyt pystyssä, en uskonut sen lähtevän mihinkään lumikasan alta. Jalkani liikkuivat kohti Kagamin kotia, melko vähän tietoisina siitä, kuinka niiden omistajan olisi pitänyt juuri nyt panikoida.
Olisi pitänyt, mutta en pystynyt. Hänen reaktiotansa oli niin vaikea kuvitella, että se oli melkein naurettavaa.
Hetken kuljettuani huomasin jotain.
Punaiset hiukset, punaiset silmät, kokonainen Kagami käveli minua vastaan.
En tiennyt, miksi hän käveli minua vastaan, mutta sydämeni oli haljeta.
Ennen kuin ehdin estellä itseäni yhtään, pyrähdin juoksuun. Kenkäni jäivät kiinni isoimpiin lumikinoksiin ja olin varmasti hyvin erikoinen näky - harvemmin sitä huomasi lukiolaispoikia juoksentelemassa, kasvoilla ilme kuin olisi matkalla karkkikauppaan, mutta ei ollut varma valikoimasta. Toisaalta taas olimme koko kadulla kaksin, tai siltä minusta ainakin tuntui.
Kun saavutin hänet, heilautin jotain hänen kaulansa ympäri (mikä oli varsin vaikeaa, perhanan kaula kun oli niin korkealla). Sitten olikin aika painua kaksin kerroin huohottamaan. Huippukunto on erittäin mukava asia.
Koko tapahtumaketju oli niin vauhdikas, että uskaltautuessani katsomaan ylös Kagami toljotti minua yhä tajuamatta mistään mitään.
"Joululahja. Kaulahuivi. Tein itse", töksäyttelin hengähdysten lomassa. Kagami räpäytti silmiään muutamaan kertaan, ei lopettanut tuijottamista. Kun hän sitten lopulta ymmärsi sanojeni merkityksen, muutos kasvoissa oli vaikuttava. Hän rykäisi nyrkkiinsä.
"K-kiitos?" hän yritti varovaisesti, raapien päätään. "En ole ikinä saanut tällaista, joten en oikein tiedä, mitä sanoa. Tämä on kyllä hieno. Kiitos."
Olin saanut kerättyä itselleni juuri tarpeeksi happea poratakseni syvälle toisen silmiin. Ilme näytti tarpeeksi vilpittömältä. Kagami ei kuitenkaan pitänyt katseestani erityisen paljon, vaan käänsi päänsä pois.
"Miksi juoksit?" kuului kysymys ja olin oikeastaan ihan onnellinen aiheenvaihdosta. Mutta hän saisi kyllä luvan pitää sitä keskikesälläkin, tai muuten.
"Minulla on yksi tärkeä asia."
Kagami rypisti otsaansa, minä vain viitoin häntä lähemmäksi. Hän astui askeleen eteenpäin, mutta minä pudistin päätäni ja hän näytti turhautuneelta.
"Miksi? Mistä sinä haluat puhua?" punahiuksinen tivasi kärsimättömästi. Pyöritin silmiäni.
"Säästä, idiootti", lausuin painottamalla 'idioottia' niin pitkään kuin mahdollista, ja sitten nykäisin häntä takinrinnuksesta, nousin hiukan varpailleni ja painoin huuleni poskea vasten. Se tuntui yllättävän pehmeältä.
Vastaukseksi sain epämääräisen ähkäisyn ja yritelmiä sanoista.
"M-mi...! Si...! Ku...!"
Olin takuulla sotkenut raukan pään jo totaalisesti, mutta kirsikkana kakun päälle siirsin huuliani hiukan ja suutelin häntä suoraan suulle. Sellaisella pienellä tavalla, tuskin hipaisemalla. Mieleni teki melkein huokaista - olin halunnut tehdä näin jo hyvän aikaa.
Irrottauduin kohdatakseni puhtaan hämmästyneet silmät. Ajattelin sulkea välimatkamme vielä kerran näykkäistäkseni alahuulesta, mutta ilmeisesti ei kannattanut olla niin toiveikas. Kagami nappasi hartioistani kiinni. Annoin katseeni harhailla kauemmas. Jonkun pihassa oli valtava kuusi. Olin kuullut, että jotkut kävivät varastamassa sellaisia. Olikohan Kagamilla kuusi kotonaan? Hänen äänensä katkaisi ajatuksenvirtani ja katsoin takaisin oikeaan suuntaan.
"Hei. Mitä sinä teet?" hän kysyi paljon vakavampana kuin yleensä ja minä olin varma, että sellaiset ilmeet koituisivat vielä kohtalokseni. Se oli niin läpitunkevaa, aseista riisuvaa. Olisin halunnut vastata sarkastisesti, mutta en vain pystynyt. Onneksi hän ei ollut tietoinen siitä, että pystyi moiseen.
"Minä osaan nykyään kutoa", vastasin ykskantaan. Kagami näytti siltä kuin ei olisi tiennyt, pitäisikö hänen olla huvittunut vai huolissaan mielenterveydestäni.
"Kuroko, mitä?" hän ihmetteli, lopulta päätyen siihen vakavaan äänensävyyn ja vakavaan katseeseen. Hyvänen aika, anna jo armoa.
"Minä osaan nykyään kutoa", toistin, "Ja sinä osaat muuten kokata. Pelaamme molemmat koripalloa ja minun mielestäni me olisimme paras pari ikinä."
Hän irrotti otteensa hartioistani, mutta ei vetäytynyt yhtään kauemmas. Sormet kulkivat hiuksien läpi (minun olisi ehkä pitänyt tehdä hänelle pipokin), kuulin raskaan huokaisun.
"Kuroko kuule. Minä en ehkä ole yhtä fiksu kuin sinä, mutta tajuan kyllä, että nuo olivat aika laimeat perustelut."
Yhtä hyvin voisi lyödä suoraan kasvoihin. Olisi edes suuttunut kunnolla tai ollut reilusti surullinen, niin kuin hänen kuuluu. Halusin kuulla jonkun äänensävyn. Olin jo tiedostanut, että käytökseni oli... erikoista nyt ainakin, jos ei täysin julkeaa. Hän olisi kuitenkin voinut tehdä jotain, kun oli kerrankin henkisesti niskan päällä. Nyt jouduin katsomaan kenkiäni ja miettimään, mitä ihmettä tekisin seuraavaksi.
En joutunut miettimään kauan.
"Jos me aiomme pelata näin, en kyllä todellakaan jää tossun alle", kuului uhkaus ja minun ei täytynyt edes nostaa katsettani, kun hän nappasi kasvoni käsiinsä ja suuteli.
Kunnolla. Raotin huuliani ja mieleeni juolahti pakollakin uutisista joku henkilö, joka kuoli liian intohimoiseen suudelmaan. Ei välttämättä hassumpi tapa kuolla.
Todella kunnolla, ja minä vastasin iloisesti.
Tein itselleni kaksi muistutusta:
Kerro hänelle, että kaikki ei ole aina "peliä".
Toru häntä kunnolla, jos hän ei ota minua kiinni, jos ja kun polveni pettävät.
* * *
Klo 15.00
Istuimme sohvalla. Televisio oli auki, mutta en kiinnittänyt siihen juuri huomiota ja tuskin Kagamikaan. Hänen kotonansa oli kumman siistiä, ehkä laiskuritkin tekivät joulusiivouksia. Kiersin katseellani huonetta, mielessäni nyökkäsin hyväksyvästi.
Pakko myöntää, se oli hiukan kiusallista.
Oli hiukan kiusallista jo yksinään istuskella sohvalla hiljaa tekemättä mitään, mutta vieläkin kiusallisempaa oli katsella, kuinka hänellä oli vieläkin lahjani kaulansa ympärillä. Eikä sitä millään voinut edes jättää huomiotta: oli pakko joko painella käsillä tai vain katsella. Minun olisi pitänyt olla tyytyväinen ja tavallaan olinkin, mutta tämä tuntui kamalan henkilökohtaiselta.
Hän juoksutti sormiaan pienen huovutetun kuvan yli ja virnisti.
"Tiikeri..."
"Kyllä, vähän niin kuin sinä, Taiga."
"...Harrastatko nykyään sanaleikkejä?"
"Jos vihjaat, että alan muistuttaa Izukia, kiellän sen. Tarkoitan muutakin kuin nimeäsi."
Kagami katsoi minua selittämättömästi ja kaivoi sitten jotain sohvapöydän alta, ojentaen sen minulle.
"Katso, minäkin ostin jotain sinulle."
Suklaalevy.
Painoin sen suuni päälle. Nyt nauratti, enkä tiennyt miksi. Se oli niin kömpelö lahja, mutta hänen antamanaan kaikki kelpasi. Ainakin melkein.
Suklaalevy. Vaikka suurin lahjatoiveeni oli jo toteutunut.
* * *
Klo 18.00
Tiskasimme.
Minulla ei ollut mitään aavistusta, miksi tiskasimme jouluaattona ja vielä vanhanaikaisella tavalla, mutta kun kätemme kohtasivat vaahtoisen vedenpinnan alla, minua hymyilytti.
Olimme jo syöneet, varsin mielenkiintoisen näköisiä ruokia, varmasti jotain, mitä hän oppi tekemään Amerikassa. Se oli joka tapauksessa hyvää, ja erityisen otettu olin siitä, että hän oli vaivautunut tekemään tarpeeksi minullekin - tai sitten vaihteeksi syönyt oikeasti vain yhden henkilön edestä, koska ruokaa jäi hiukan ylikin.
Yhtäkkiä tajusin, että minulla oli koru ranteessa, ja vaahdon peittämänä se olisi ollut vähemmän mukava pitkähihaista vasten. Nostin käteni altaasta ja aloin avata lukkoa. Se osoittautui vaikeammaksi kuin olin luullut.
"Hei", sanoin huuliani mutristellen, "Voitko auttaa tämän kanssa?"
Kagami katsoi minua et-voi-olla-tosissasi -ilmeellään, mutta toi yhtä kaikki sormensa ranteeni päälle ja alkoi taistella lukon kanssa. Turhaan. Hän kirosi hiljaa.
"Ei tämä lähde millään", hän mumisi, "Mistä ihmeestä pöllit tällaisen?"
"En 'pöllinyt'. Se on joululahja Kiseltä."
Punahiuksinen katsoi minua nopeasti, suu roikkuen auki. Minä en käsittänyt, mikä koko jutussa oli niin ihmeellistä. Olihan Kisellä jonkun asteen pakkomielle minua kohtaan, joten joululahjakaan tuskin oli kovin vaarallinen. Tai sitten malli oli mennyt ja kääntänyt takkia, ja koko koru oli kauttaaltaan myrkytetty.
"Mikä noin ihmetyttää?" kysyin, käyden jo hiukan kärsimättömäksi. Vastaukseksi Kagami puristi kättäni kovemmin, ilmeisesti alitajuisesti.
"Se jätkä", hän sihahti hampaidensa välistä, "Tuli eilen aukomaan päätään."
En voinut olla hymähtämättä - tuskin siinä nyt oli mitään uutta. Kaikki, mitä Kise sanoi, oli Kagamin korvissa päänauontaa.
"Mistä aiheesta?" koin vielä tarpeelliseksi kysyä, mutta vähemmän innostuneena kuin hetkiä sitten. Yllätyksekseni Kagami irrotti käteni otteestaan ja vältteli katsettani.
"Sinusta", hän vastasi hiljaa.
Yllätyin ensin vastauksesta, mutta sitten kokonaiskuva alkoi muodostua päässäni. Kise oli paljon terävämpi kuin antoi olettaa. Tässä asiassa ehkä terävämpi kuin minä, mutta sitä en aikonut myöntää. Jos joku kysyi, olin tiennyt Kagamin tunteista aina. Kise ei keksinyt ennen minua. Loppu, piste. Kävelin toiselle puolelle keittiötä napatakseni paperia kuivaamaan käsiäni.
"Mitä Kise sitten ikinä sanoikin, se johtui varmaan siitä, että hän tiesi. Sinusta ja minusta."
Kagami näytti oivaltavan, että sen täytyi olla totta, mutta väitti kuitenkin vastaan.
"Mi... Mi-miten niin..."
"Olit niin läpinäkyvä", sanoin naurua äänessäni.
"Itse olit!" hän tuhahti ja peitti sitten kasvojaan, hymyillen salaa. "Miten vain, olen vain iloinen, ettet sinä ole kiinnostunut Kisestä."
Halusin lyödä häntä, kun hän onnistui edes kehittelemään sellaista mielessään. Toisaalta halusin kääriä käteni hänen ympärilleen. Miten kukaan pystyi olemaan niin suloinen?
"Olet kyllä tyhmä. Mutta se on yksi syy siihen, miksi rakastan sinua."
Hetken hän näytti siltä, että aikoi väittää vastaan tyhmyydestään, mutta ymmärsi sitten jotain paljon tärkeämpää.
"H-hei!" hän puhui ääni selkeästi täristen, "S-sinä mitä?"
"Rakastan sinua. Oletin, että se oli melko selvää tämän päivän tapahtumien perusteella."
"No ei todellakaan ollut selvää!"
"Ai, eikö? No siinä tapauksessa, entä sinä sitten?"
Kagami seisoi hetken toimettomana, ilmeisen kiusaantuneena koko tilanteesta. Tällaiset keskustelut eivät olleet hänelle ihan helppoja, eivätkä välttämättä minullekaan. Jonkun täytyi kuitenkin kysyä suoraan, jos haluttiin edetä mihinkään. Olin odottanut ihan tarpeeksi kauan, jos hän torjuisi minut, yrittäisin kovemmin. Halusin totuuksia, enkä halunnut myöntää itseäni kärsimättömäksi. Olimme sitten olleet yhdessä muutaman tunnin tai muutaman vuoden, sillä hetkellä en halunnut välittää.
Lopulta Kagami käveli kohti minua ja kumartui suutelemaan. Pohdin, mahtoivatko huuleni kulua puhki tästä kaikesta, mutta toisaalta jotkut parit olivat yhdessä kymmeniä vuosia. Ehkä tässä ei tosiaan ollut yhtäkään huonoa puolta.
Hän vetäytyi takaisin ja katsoi minua silmiin.
"Tämä riittää, vai mitä? Minun ei tarvitse sanoa mitään, vai mitä?"
Se koiranpentuilme sai minut melkein heltymään, mutta ainoastaan melkein.
"Ei riitä", kuiskasin hiljaa vastaukseksi. Kagami irvisti ja katse muuttui heti paljon murhanhimoisemmaksi.
"Minä sinulle riittävät näytän", hän jupisi ja toi taas kasvonsa lähemmäksi, mutta minä pysäytin hänet nappaamalla hiuksista kiinni.
"Niin lupaavalta kuin tuo kuulostaakin", sanoin hymähtäen, "ei riitä."
"Ollaanpas sitä vaativia!" hän ärähti, selvästi tyytymättömänä yhtäkkiseen altavastaajan asemaansa. Lopultakin nolostus vei ärsyynnykseltä tilan ja hän yritti kääntää kasvonsa pois, mutta sai sitten huomata turhankin tiukan otteeni tekevän kipeää. Hymyilin mahdollisimman viattomasti. Yritäpäs nyt päästä pakoon, niin tukistan oikein kunnolla.
"Olet ihan kiva", hän ärähti.
"Ei ri-"
"JOO JOO, jos vielä kerran sanot tuon!" hän varoitti ja veti sitten syvään henkeä. "Minäkin tykkään sinusta, paljon", kuului kuiskaus ja pääni meni niin pyörälle, etten ollut lainkaan varma äänen kuuluvan sille henkilölle, jolle sen alun perin piti. Hellitin otteeni ja katsoin uteliaana, kuinka Kagami käveli takaisin tiskialtaan luokse.
Kun uteliaisuuteni ei millään ilveellä aikonut sammua, menin hänen viereensä kurkkaamaan kasvoja.
"Voi ei", voivottelin hymyillen, "sinähän punastuit."
Hän kääntyi katsomaan minuun päin, selvästi tavoitellen nyt-pidät-sen-suusi-kiinni -ilmettä, mutta sitä oli hiukan hankala ottaa tosissaan, kun toisen kasvot punottivat ihan oikeasti. Paljon miettimättä käärin käteni hänen ympärilleen ja halasin niin lujaa, kun pystyin ja kehtasin.
"Anteeksi, kun pakotin sanomaan tuollaista. Mutta oli se kyllä sen arvoista, tuo ilme on ihana."
Kagami alkoi hiljalleen rentoutua. Tunsin yhden käden hiuksissani.
"Perhanan sadisti, kostan tämän vielä."
"Tämän halusin sanoa jo aikaisemmin, mutta kaikki ei ole aina peliä."
Tuo sai hänet heltymään hymyyn, kunnon virnistykseen.
"Tietysti on!" hän puhui melkein nauraen, "Mutta mehän olemme aina olleet samalla puolella."
* * *
Klo 23.00
Sormet leikkivät vatsani päällä, vaeltaen kyljille, silittäen hiljaa.
Sähköä.
Jos sitä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi sähköä.
Sähkö on positiivinen tapa kuvailla asioita.
"Hei, Kagami, mitä sinä teet?" kysyin silmät puoliksi ummessa.
"Sanoinhan, että kostan. Etsin kutiavaa paikkaa."
Jos nauroin jollekin, nauroin hänen sanoilleen.
"En minä kutia mistään", naurahdin ja avasin sitten silmäni. Hän pysäytti sormiensa liikkeen ja katsoi minua kummeksuen.
"Etkö? Etkö edes jalkapohjista?"
Naurahdin taas. Sitten ymmärsin jotain ja katsoin häntä lievästi huolestuneena.
"Paljon kello on?"
"Ömmm... Yksitoista?"
Tosiaan. Ulkona oli niin pimeää melkein kellon ympäri, etten ollut huomannutkaan.
"Pitäisikö minun lähteä?" kysyin, yrittäen näyttää mahdollisimman vähän pettyneeltä. Kagami hymyili.
Hän hymyili ihan eri tavalla kuin yleensä. Ei riemukkaasti tai ilkikurisesti, mutta onnellisesti yhtä kaikki. Hän kääntyi niin, että pystyi painamaan otsamme kevyesti yhteen.
En ennen tiennyt, että hän kykeni niin lempeään ilmeeseen.
Olisin huomauttanut asiasta, mutta minulla oli pala kurkussa.
Kuiskaus:
"Luuletko, että päästäisin enää pakoon?"
* * * * * * * * *
A/N2: Nyt saattaa olla turvallista poistaa fluffylasit päästä, mutta asettakaa ne tarpeeksi lähelle huomisen varalle. (:
-
.......
Voi luoja, mä sulin tänne.
Tämä. Tämä. Helkkari. Oikeesti : D tää tuli mun fluffylaseista khyl läpi, mut ei haittaa <3 olen iloisesti sokaistunut nyt xD
Kiitos, ja aivan mahtia joulua! <3
-
Awws.... <3 Ihanaa, voiii ku ne oli söpsiä ^^
En osaa enää mitään sanoa... Ei on mulla yks juttu sittenkin. :D Toi vika lause:
"Luuletko, että päästäisin enää pakoon?"
Niin saattaapi olla niin, että sieltä joku sana hävisi hankeen..? En tiiä, itse ehkä etsisin sen tuolta lumi nietoksista.
Vooi huomenna tulee vika osa! Mitä mä nyt teen joka päivä..? D:D
-
Siis waaaau...
Tää on parantunut joka luukun myötä ja Kagamin luukut on olleet allekirjoittaneen lemppareita ;) Tämä viimeisin luukku oli just sopivan fluffy näille kahdelle, ilman sellaista kulutettua siirappia, eli fluffyä parhaimmillaan!
Mullekkin tulee hieman haikea olo kun tää loppuu, tätä fandomia lukisi mielellään kyllä lisääkin(vinkvink).
Hyvää joulua ja kiitosta jostain näin inanasta!
-
Aww, voi että kun te olette ihania, kun kommentoitte jouluaattona. Kiitos kiitos ♥.
Ven: Haha ihanaa :D. Tällaiset reaktiot on toivottuja. :>
Rin: Sinne pitäisi kai kaikkien kielen sääntöjen mukaan lisätä "sinua" tai jotain, mutta minun korvaani se kuulostaisi sitten kamalan hmm, muodolliselta mitäköhän taas selitän täällä. Jos siis tajusin sen puuttuvan sanan oikein, olen ehkä hiukan hidas tänään. :D
Soni: Vinkki ymmärretty, enköhän minä teitä vielä kiusaa tällä fandomilla. (: ja te kaikki muutkin voitte kiusata eiksjoo
A/N: Lupasin tänään kirjoittaa kunnon selitykset, unohtaen, että olen tässä huono hmm. No, voisin sanoa vaikka kirjoittamisesta sen verran, että näin moneen luukkuun oli aika hankala keksiä sisältöä. Noin niinkuin yhtäkkiä. :D Eli jos jonkun luukun jälkeen olette miettineet, että mikä tämänkin tarkoitus nyt oli, vastaus saattaa olla, että ei varsinaisesti mikään. Paitsi joulutunnelma (/muu tunnelma) tai hahmojen kiusaaminen. Itse kirjoittaminen sujui melko kivuttomasti, kun näiden ei täytynyt olla edes kamalan pitkiä. Viime luukussa juttu oli sitten toisin päin, eli ideat oli helppoja ja kirjoittaminen vaikeaa. Muttamutta, minä joka tapauksessa rakastan tätä fandomia ja näitä hahmoja ja tämä oli kivaa.
Mistä pääsenkin kätevästi aasinsiltana siihen, että tämä oli vielä kivempaa, kun tiesin, että joku luki tätä. Eli vielä kerran kiitos paljon teille, jotka kommentoitte. Ja jos minulla oli piilolukija/piilolukijoita, niin kiitoksia sinnekin päin.
Ja koska näissä kuuluu normaalisti puhua uudesta osasta, sanon pari asiaa. Ensinnäkin, fanityttö!Kise on ihana. :D Ja toinen juttu: loppu saattaa karata pienesti sinne kliseiden puolelle, mutta oli pakko. ;__: Hän-kertojalle ei ole sen kummempaa syytä, tämä oli jotenkin helpompi niin.
Jos kirjoitusohjelmani ei ole seonnut, koko kalenterissa oli sanoja suurin piirtein 10105.
* * * * * * * * *
25. joulukuuta: Välienselvittelyä
Hän-kertoja
Aamulla Kagami heräsi kahteen asiaan: himmeästi loistavaan pöytälamppuun ja piippaukseen melkein korvan juuressa. Ääni ärsytti jossain aivojen perukoilla asti. Hän avasi silmänsä hetkeksi rekisteröidäkseen kaiken tapahtuvan ja sulki ne sitten taas suojautuakseen valolta.
"Hei, Kuroko", hän marisi aamuäänellään, "Älä puhu kaiuttimen kanssa."
Läpikuultavan siniset silmät kääntyivät katsomaan toista ja niiden omistaja hymyili pienesti.
"Hyvää huomenta. Soitan Kiselle."
Kagami ei voinut uskoa kuulemaansa.
"Mitä? Sinä soitat Kiselle kello kuudelta aamulla-"
"Kello on kahdeksan", Kuroko huomautti.
"Kahdeksan!" Kagami parahti. "Sinä soitat Kiselle kello kahdeksan aamulla, ja-"
Tällä kertaa hänen puheensa keskeytti kännykästä kantautuva Kisen ääni. Se oli kaiuttimen vääristämä, mutta sekä Kuroko että Kagami ihmettelivät yhtä kaikki, miten ihmeessä heidän puhelunsa kohde onnistui kuulostamaan niin pirteältä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.
"Kurokocchi! Olen yrittänyt soittaa ties kuinka monta kertaa, hyvä että huomasit! Et kyllä ikinä arvaa, mitä tein toissapäivänä. Näin Kagamicchin kaupassa, ja kun otin sinut puheeksi, olisit nähnyt sen ilmeen. Ihan mustasukkainen, vaikka selitin omiani. Tai siis, liioittelin vähän totuutta, ymmärrätkö? Varmistin, että hän tulee hyökkäämään kimppuusi, onko vielä näkynyt? Muista Kurokocchi, että se onnenkoru suojelee sinua kyllä, jos hän käy liian aggressiiviseksi, ja..."
"Kise", Kuroko keskeytti vaarallisen pitkäksi venyneen sanavyöryn, "Minä puhuin hänelle jo."
Langan toisessa päässä laskeutui hiljaisuus. Sitten sanat iskivät Kisen tajuntaan ja hän oli puhtaan hämmästynyt, iloinenkin.
"Eikä! Miten kävi?"
Jopa Kuroko joutui räpäyttämään muutamaan kertaan silmiään ja miettimään, mitä häneltä oli juuri kysytty. Hän vilkaisi nopeasti Kagamiin, joka seurasi nyt keskustelua silmät täysin auki. Molempia alkoi hymyilyttää, mutta he käänsivät päänsä pois kuin tajuten oman höpsöytensä.
"Hyvin."
"Eikä!" Kise huusi jo toistamiseen, nyt ääni täynnä innostusta. "Mutta Kurokocchi kuule, vaikka sinä nyt ehdit puhumaan ensin, olen melko varma, että autoin kuitenkin. Se vätys osaa olla niin yksinkertainen, ettei olisi varmaan edes tajunnut tunteitaan, jos minä en olisi avustanut. Tiedäthän, antanut ymmärtää, että hänellä olisi kilpailija", hän nauroi iloisesti.
Kagami oli noussut istumaan ja katsoi puhelinta murhaavasti.
"Kerro hänelle, että hän vain mutkisti asioita", hän sanoi kevyesti ärsyyntyneenä. Kisen kuulossa ei ollut mitään vikaa, ainakaan silloin, kun hän ei itse halunnut siinä olevan.
"Hei, onko Kagamicchi siellä myös? Hyvänen aika, mitä kello on? Suoraan sängystäkö soitatte? Te olette seurustelleet mitä, muutamia tunteja? Tiesin, että tämä on suloista, mutta sen lisäksi tämä on potentiaalisesti skandaalimaista..."
"Kise..."
"Turpa kiinni!"
Kaksi hiljennysyritystä eivät toimineet Kiseen, joka suunnitteli jo seuraavaa askeltaan.
"Anteeksi, mutta minulla on vielä monta puhelua soitettavana. Hyvää joulua, Kurokocchi ja Kagamicchi ~!"
Tuut, tuut, tuut...
Pari istui hiljaa kauan, yrittäen toipua muutaman viime minuutin hyperaktiivisuudesta. Lopulta Kagami avasi suunsa.
"Monta puhelua soitettavana?" punahiuksinen kysyi, aavistellen pahaa. Kuroko kohautti olkiaan, mutta joutui lopulta vastaamaan toisen läpitunkevan katseen painostamana.
"Yläasteella sattui muutamia... tapauksia. Niiden yksityiskohtien selittäminen veisi kauan ja olisi hiukan kiusallista. Niitä joka tapauksessa seurasi se, että pidimme luokkakokouksen - no, oikeastaan useamman luokan kokouksen - jossa päätimme, että Kiselle ei kannata ikinä kertoa ihan kaikkea."
Jos Kagami olisin hiukankin vähemmän Kisekriittinen henkilö, hän olisi ehkäpä pitänyt moista toimintaa julmana. Nyt hän vain nyökkäsi hyväksyvästi. Hetken oli taas hiljaista, kunnes Kagami keksi jotakin.
"Hetkinen, miten tuo nyt liittyi kysymykseeni yhtään mitenkään?"
Kuroko empi.
"Tuota... Hän aikoo varmaankin kertoa kaikille. Ja kaikilla tarkoitan todella kaikkia. Tarina saattaa olla hiukan väritetty."
Kagami veti syvään henkeä ja puhalsi suun kautta ulos, vajoten takaisin makuulleen niin, että patja keinahti.
"Tiedätkö mitä? Minä en edes välitä. Mennään takaisin nukkumaan."
"Aiommeko me pysyä sinun kotonasi loppuelämän?" Kuroko mietti ääneen, samalla asettuen itsekin makuulleen. Hänellä oli yhä päällään aivan liian suuri yöpaita. Kagami nauroi väsyneesti.
"Paras idea, jonka olen ikinä kuullut."
"...Sanot noin, mutta tunnin päästä haluat kuitenkin lähteä lenkille..."
Kuroko hengitti rentoutuneesti, painoi silmiään kiinni. Hän luuli hetken nukahtavansa oikeasti, mutta kuuli sitten kuiskauksen jostain unen ja valveen rajamailta.
"Hei, Kuroko?"
"Mmmh?"
"Sanoinko minä sinulle vielä hyvää joulua? Niillä kahdella sanalla."
"...Tyhmä."
"Ei kun oikeasti! Sanoitko sinä minulle vielä hyvää joulua?"
Kuroko mietti päänsä puhki niin huolellisesti kuin siinä tilanteessa pystyi, mutta joutui lopulta myöntämään Kagamin voiton. Pienempi liikkui lähemmäksi toisen kylkeä ja haukotteli. Hän puhui vasten kämmentään.
"Hyvää joulua, Taiga."
"...Hyvää joulua, Tetsuya."
-
Nyt se sitten loppu :((
Mut oli kaikin puolin kiva kalenteri ja voisit kirjottaa sellasta koko vuoden kalenteria tällä parituksella, kun ne on niin söpsiä! ;D Ok ehkä se vuoden pituinen menee vähän yli, vai miten on? ;D Tällä parituksella saa siis jatkaa, vink vink! ;)
Kiitos ja kumarrus! <3
~Rin
-
Sanon tämän nyt aluksi, enne kuin ylistän koko kalenterin maasta taivaaseen =D. Siis, todellakin olen jo pitkään miettinyt tänne tunnuksen luomista ja nyt tämän myötä lopulta otin itseäni niskasta kiinni ja rekisteröidyin. Näin lopetuksen kunniaksi myös kommentoin ja päätin paljastaa itseni, enpähän ole enää piilolukija!
Mistähän aloittaisin, ihanasta kirjoitustavastasi, suloisista luvuista vai kiitänkö päivien piristyksestä? Noh, kuitenkin tätä oli ilo lukea ja luen mielläni lisää tekstejäsi tulevaisuudessa ;) Sait mut muuten tykästymään tähän paritukseen, en aikaisemmin siitä erityisemmin pitänyt. koska AoKise ♥
Mutta nyt se on loppu, ikävä tulee! :( mitä mä nyt teen, kun en tätäkään saa odottaa ja lukea? :<
-
Hou hou. Kommenttipukki tulossa. ^.^
Olen pirteällä tuulella tänään. Fikkisi ansiosta.
Ja nämä aivan ehdottoman pakolliset lainaukset.
"Minä osaan nykyään kutoa", toistin, "Ja sinä osaat muuten kokata. Pelaamme molemmat koripalloa ja minun mielestäni me olisimme paras pari ikinä."
Toru häntä kunnolla, jos hän ei ota minua kiinni, jos ja kun polveni pettävät.
"Sinusta", hän vastasi hiljaa.
Sydämeni suli lammikoksi.
"Rakastan sinua. Oletin, että se oli melko selvää tämän päivän tapahtumien perusteella."
"No ei todellakaan ollut selvää!"
Voin niin kuvitella Taigan hätääntyneenä tuohon. Ihanaa.
"Olet ihan kiva", hän ärähti.
Hm, ihan kiva ... :D
"Luuletko, että päästäisin enää pakoon?"
Herranjestas tiedän kuullostavani vanhanaikaiselta Aivan älyttömän ihanaa ja aaw.
"Hyvää joulua, Taiga."
"...Hyvää joulua, Tetsuya."
Sööttiä (:
Mä kuvittelin itteni ihmiseks, joka ei sorru hyperventiloimisen puolelle liiallisesta fluffysta ... Tarvitsisinkohan happinaamarin näitä varten ? Tämä oli varmaan söpöin fikki mitä olen lukenut. Johtui luultavasti juuri noiden hahmojen 'kömpelyydestä' ja siitä miten hyvin sä olit tuonut niiden oikeet persoonat esille. Jos itse olisin yrittänyt samaa tulos olisi ollut vain keskinkertainen, jos sitäkään. Siispä pitäydyn originaalien puolella.
Tätä oli ilo lukea ja päivätkin menivät mukavasti tätä odotellessa. Jokainen hahmo oli kuin suoraan animesta (mangaa en ole vielä saanut käsiini) ja paritus aivan ihana. Kirjoita tätä toki lisää, jos joskus tulet sille tuulelle ^^.
Kiitos ihanasta fikistä ~
-
Piilolukija ilmoittautuu!:3 Olen siis seurannut tätä jostain luukusta 17(?):sta lähtien!:3 aivan ihana!
Ja kuten joku jo kerkeskin ehottaa, niin lisää tätä sarjaa ja paritusta vaan kehiin:3
Et muuten voi uskookkaan mun ilmettä ja iloa, ku tajusin, et olin just edellispäivänä törmänny uuteen sarjaan ja kattonu heti sellaset 15 osaa putkeen sitä ja sit löydän joulukalenterin siitä!<3 Mie olin niin onneni kukkukoilla siinä vaiheessa:3
Kiitokset tästä ihanasta joulukuun piristyksestä, tee ens joulunakin!:3
Akira~
-
Ja nyt tämä loppui. Saanko itkeä? Mitä ihmettä mä nyt oikein odotan joka päivä D:
Oikein vaadin lisää tätä(koska haluan tietää mitä tämän jälkeen oikein tapahtui : DDDD), ja herranen aika, sähän sait mut tykkäämään KagaKurosta!AoKa tulee silti oleen suosikki mutta tämäkin on ihana (:
Kiitos kalenterista : D jospa sitä itsekin uskaltautuisi kirjoittamaan tästä fandomista myös.
-
Oii ihmiset. ;__: Minun pitää vastata teille kaikille jotenkin kivasti, mutta sitä ennen ilahdutan teitä tällä ilouutisella (http://myanimelist.net/forum/?topicid=536918), näin vähän offaten. Mutta teidän täytyy tietää tämä, itse olen ihan fiiliksissä. :D Toivotaan, ettei ole huijausta tai mitään.
Rin: Oi, koko vuoden KagaKuro-kalenteri olisi ihana. Mutta yksi osa päivässä taitaa olla mahdottomuus ainakin minulle. On kuitenkin tosi kiva kuulla, että saan ihan luvan kanssa jatkaa samalla parituksella. :D kyllä, aion kokeilla muitakin, mutta kun OTP ja silleen... Kiitos! ♥
Ana-chan: Oho! Tervetuloa foorumille (miksi ihmeessä minä sanon sen)! Minulle ei tosiaan ikinä kannattaisi alkaa puhumaan parituksista, koska höpötän aina loputtomasti, mutta AoKise on aika kiva. Vaikka se tässä ficissä olikin vain bromance. Hienoa, että tykästyit tähänkin paritukseen ja ihanaa, että tulit kommentoimaan, kiitos. ♥
TOKO ~: Kommenttisi sai kyllä hymyilemään vielä entistä enemmän, kommenttipukki. <3 Söpöys ja oikeantuntuiset hahmot olivat tietysti tavoitteeni koko ajan, et uskokaan, kuinka hienoa on kuulla, että onnistuin. Kiitos itsellesi ihanista kommenteista. ♥
Akira-senpai: Ooo jo toinen piilolukija! Painostinkohan vahingossa teitä kommentoimaan (anteeksi) :D. Olen onnellinen, kiitos. ♥
Ven: Jee! Eihän tästä parituksesta voi olla tykkäämättä vaikka sitten ihan pikkuisen. :) Oi, kirjoita (ja julkaise) vaan! Ja jos minä en ole kommentoimassa viiden sekunnin sisään, niin tule nykäisemään hihasta. Kiitoksia kommenteista sinullekin. ♥
Anteeksi yhteisesti, että ylikäytän sydämiä, mutta olen aika innoissani uudesta kaudesta siitä, että tälle fandomille löytyy kannattajia. Tekisi mieli sanoa vielä kerran kiitos, mutta en ihan viitsi. Ömmm... Hyvää uutta vuotta? :D