Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Larjus - 30.04.2020 15:21:01
-
Title: Vastaamattomuus ei ole vaihtoehto (Répondez s’il vous plaît)
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Characters: Ron Weasley
Genre: Drama
Rating: S
Disclaimer: Velhomaailma kuuluu luonnollisestikin J. K. Rowlingille. Teksti on kirjoitettu viihdytystarkoitukseen, eikä raha ole liikkunut mihinkään suuntaan tämän kirjoittamisen myötä.
Summary: Kesä kuluu, ja lupauksista huolimatta Harry ei vastaa Ronin kirjeisiin.
A/N: En oo oikeesti kirjoittanut mitään HP-ficciä yhdeksään vuoteen. Tää… tuntuu oudolta :D En kyl yllättänyt itteäni yhtään kirjoittamalla Ronista, koska Ron on paras ♥ Tää sijoittuu jonnekin Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion väliseen aikaan.
Répondez s’il vous plaît, usein lyhennetty myös muotoon R.S.V.P, on monille varmaan tuttu kirjeiden lopusta, suomeksi usein ”vastausta pyydetään” (käytännössä suomeksi ”olkaa hyvät ja vastatkaa”).
Osallistuu myös Multifandom-haasteen neloskiekalle (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=49452.0).
Vastaamattomuus ei ole vaihtoehto (Répondez s’il vous plaît)
Kun Ron oli kouluvuoden viimeisenä päivänä eronnut Harrysta ja Hermionesta King’s Crossilla, hän oli luvannut lähettää heille pöllöpostia ja kutsua heidät kylään. Ja sen hän oli tehnytkin. Hermionelta hän oli vastauksen saanutkin, mutta Harrysta ei useankaan kirjeen jälkeen kuulunut mitään.
Aluksi Ron oli syyttänyt Errolia. Hän kyllä tiesi, että perheen pöllö oli vanha, eivätkä vanhemmat sen vuoksi ilahtuneet siitä, että hän toistuvasti käytti sitä kavereille kirjoitteluun, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut? Percy ei suostunut lainaamaan hänelle Hermestä viemään kirjeitä Harrylle ja Hermionelle, eikä hän sitä luvatta edes yrittäisikään. Kutkakaan ei mitenkään voisi suoriutua moisesta tehtävästä, kaverit asuivat liian kaukana, ja Kutka jos kuka varmasti jättäisi kirjeet toimittamatta.
Olisipa hänellä ollut oma pöllö.
Errol kuitenkin kykeni palaamaan Kotikoloon aina mukanaan vastaus Hermionelta. Ainoastaan kirjeet Harrylta uupuivat, eikä lopulta Ronkaan voinut uskoa sitä, että Errol olisi niin hömelö, että onnistui hukkaamaan matkallaan vain juuri Harrylle tarkoitetut kirjeet. Kaiken lisäksi Harrylla oli oma pöllö, jonka tämä voisi hyvinkin lähettää tuomaan ja vaikka hakemaankin kirjeitä, mutta ei. Ei mitään.
Lopulta Ronin oli hyväksyttävä se, että syy Harryn vastaamattomuuteen ei ollut Errol. Hän haki epätoivoisesti mielessään vaihtoehtoisia syitä sille, miksei saanut Harrylta yhtäkään vastausta lukuisista lähetetyistä kirjeistä huolimatta. Ehkä kaikki johtuikin vain niistä jästeistä, joiden luona tämä asui. Ron muisti yhä, mitä kaikkea Harry oli kertonut tädistään, sedästään ja serkustaan. Tämähän ei ollut aluksi meinannut saada edes Tylypahkan kirjettään, kun jästit olivat kaikin tavoin pyrkineet tuhoamaan saadun velhopostin. Ron toivoi syvästi, etteivät jästit olleet anastaneet hänen Harrylle tarkoittamia kirjeitä tai estäneet Harrya kirjoittamasta hänelle takaisin. Hän alkoi mielessään syyttää ja inhota Harryn sukulaisia aina vain entistä enemmän, osin senkin takia, ettei halunnut antaa mielelleen tilaa ajatella sitä mahdollisuutta, että ehkä Harry sanoistaan huolimatta ei halunnutkaan kirjoittaa hänelle takaisin.
Harry ja kirjeiden kohtalo vaivasivat Ronia päivittäin ja pitivät häntä valveilla. Päivisin hän teki kaikkensa saadakseen muuta ajateltavaa, mutta aina iltaisin ikävät ajatukset tekivät paluuta, eikä hän saanut kunnolla nukuttua. Hän valvoi, torkahteli aina vain pieniksi hetkiksi ja pyöriskeli peiton alla Harrya ja lähettämiään kirjeitä miettien.
Lopulta yhtenä yönä hän totesi, että mitä järkeä sitä oli vuoteessa piehtaroida, ei hän kuitenkaan enää nukahtaisi, ja nousi ylös. Ron kompuroi sängystään, puki nopeasti ylleen ja poistui huoneestaan niin hiljaa kuin osasi. Kotikolossa oli vielä pimeää, olihan vasta aamuyö, eikä Ron halunnut herättää ketään. Hän kulki lukuisat, kapeat portaat alakertaan tietämättä itsekään, minne suuntasi. Pohjakerroksen hiljaisessa käytävässä hän puntaroi hetken ennen kuin lopulta pujahti ulko-ovesta pihamaalle.
Vaikka kesäpäivät olivatkin mukavan lämpimiä auringon porottaessa, yöt olivat vilpoisia, ja ruohikko tuntui jopa kylmältä hänen paljaissa jaloissaan. Vielä oli hämärämpää kuin päivällä, mutta Ron huomasi auringon jo kurkistelevan jossain ruohoisten kukkuloiden takana. Se oli selvästi sitä mieltä, että oli jo aika aloittaa aamu, vaikka jos Ronilta kysyttäisiin, aamu saisi alkaa vasta tuntien päästä.
Ron kuljeskeli pitkin pihamaata vailla päämäärää. Vielä vuoteessa ylös nouseminen oli tuntunut hyvältä ja mielen selkeyttävältä idealta, mutta nyt kun hän oli päässyt sängystä ylös ja pihalle, hänestä ei tuntunut yhtään sen kummoisemmalta. Hän mietti edelleen, miksei saanut Harrylta vastausta lukuisiin kirjeisiinsä. Voisipa hän taikoa itsensä Harryn luo ihan vaikka vain varmistaakseen, että tämä oli kunnossa ja halusi yhä olla hänen ystävänsä. Valitettavasti hän ei yhden Tylypahka-vuoden jälkeen sellaiseen kyennyt, ja mikäli olisi rohjennut yrittääkään, olisi saanut kimppuunsa jos ei taikaministeriötä niin ainakin äitinsä (mikä olisi huomattavasti karmaisevampi kohtalo).
Mietteisiinsä uponneena Ron käveli kanakoppien luo ja kurkisteli sisään nähdäkseen orsilla yhä torkkuvat kanat. Siitä hänen matkansa jatkui kuin huomaamatta kasvimaan ohi lammelle. Vesi oli niin kirkasta, että Ron näki vaivatta mutaisen pohjahiekan ja uiskentelevat kalat, mutta hänen oma mielensä oli samea ja tunkkainen. Ron valahti makaamaan lammen reunalle ja tuijotteli veteen syvästi ajatuksiinsa uppoutuneena.
Jotain hänen olisi keksittävä. Epätietoisuus ja ikävä kaihersivat hänen sisintään. Jos hän ei tekisi mitään vaan tyytyisi vain odottamaan, hän ei mitenkään voisi tavata Harrya tai edes puhua tälle ennen syyskuun ensimmäistä. Pieni ääni hänen mielessään lisäsi perään ”jos silloinkaan”, mutta sen hän vaimensi äkisti.
Mutta jotain hän kyllä tekisi. Syyskuun alkuun oli aivan liian pitkä aika, hän ehtisi murentua ikävästä ja epätietoisuudesta ennen sitä. Ron punnersi itsensä ylös lammen reunalta ja hieroi kylmettyneitä käsivarsiaan. Aluksi yön viileys oli tuntunut vain miellyttävältä vuoteen tunkkaisen kuumuuden jälkeen, mutta nyt hänen oli jo kylmä. Hänen olisi palattava sisälle.
Ron asteli takaisin kotia kohti ja matkallaan pyyhki ruohotahroja polvistaan ja hieroskeli käsivarsiaan saadakseen veren kiertämään niissä. Hän huomasi valoa keittiön ikkunassa, ja päätti mennä katsomaan, kuka oli hereillä, vaikka tiesikin jo vastauksen.
Molly hämmästyi huomatessaan Ronin ilmestyvän keittiöön niinkin aikaisin. Hän seurasi katsellaan nuorinta poikaansa, joka istui keittiön pöydän ääreen passiivisen oloisena ja joko syvästi mietteisiinsä uponneena tai mieli täysin tyhjänä.
”Oletpas sinä aikaisin hereillä”, Molly totesi katse yhä Ronissa.
Ron katosi häntä ilmeettömänä takaisin. ”Heräsin, enkä saanut enää unta.”
”Paha henkikö sinut taas herätti?”
Ron huokaisi ja pudisti päätään.
”Haluatko jo aamiaista?” Molly kysyi ja kääntyi takaisin hellan ääreen. ”Laitan juuri isällesi munakasta, kun hän joutuu jo lähtemään selvittelemään jotain työasioitaan, tästä riittää sinullekin.”
”Okei”, Ron mutisi.
”Voisit samalla kertoa minulle, mikä mieltäsi noin vaivaa”, Molly totesi ja jäi odottamaan poikansa vastausta.
Ron oli hetken hiljaa. Lopulta hän vastasi: ”No, kunhan tässä mietin, miksei Harry ole kirjoittanut minulle takaisin…”
Ron yritti kuulostaa mahdollisimman huolettomalta, vaikka se olikin turhaa, kun otti huomioon sen seikan, että asia kuitenkin oli pitänyt häntä hereillä. Pohjimmiltaan merkityksettömät asiat eivät vie yöunia.
”Ehkä hän on ollut niin kiireinen, ettei ole ehtinyt vielä vastata kirjeisiisi”, Molly ehdotti lempeästi yrittäen siten rauhoittaa Ronia. ”Tai ehkä Errol ei ole jostain syystä saanut toimitettua kirjeitäsi perille. Onhan se jo vanha eikä lainkaan tottunut lentelemään jästiasutuksen keskellä.”
Ron mutisi itsekseen, että varsin taidokkaasti Errol oli kuitenkin tuonut hänelle kirjeitä Hermionelta, joka yhtä lailla asui jästikaupungissa. Molly ei sitä kuitenkaan kuullut.
”Ei mitään hätää kulta”, Molly sanoi hymyillen äidillistä hymyään ja laski Ronin eteen lautasellisen munakasta ja paistettua pekonia. ”Eiköhän Harry kirjoita sinulle pian takaisin.”
Ron hotkaisi ruokansa nopeasti eikä puhunut enää kirjeistä tai Harrysta, tai ylipäätään mistään muustakaan. Isäkin saapui aamiaispöytään jupisten itsekseen kirotuista ovista ja kampasi samalla ohentuneita, punaisia hiuksiaan. Hän katsahti yllättyneenä Ronia, joka sulloi munakkaan ja pekoninpalat pikaisesti suuhunsa ja katosi sen enempää hyvästelemättä keittiöstä. Arthur katsoi vaimoaan kysyvästi.
Vaikka ruoka ei tietenkään ollut saanut Ronin mielialaa yhtään valoisammaksi, vatsa täynnä oli helpompi ajatella. Äiti sai sanoa mitä tahansa ja vakuutella vaikka päivittäin, että kyllä Harry hänelle pian vastaisi, mutta Ronin luotto siihen oli jo käytännössä tiessään. Eihän hän ollut lähettänyt kuin ainakin kymmenen kirjettä, ja kuinka monta kertaa oli saanut niihin minkäänlaista vastausta? Niinpä.
Hän oli jo lammen äärellä makoillessaan päättänyt, että jotain hän tekisi. Pelkkä odottelu vain syövytti hänet sisältäpäin, eikä hän kestänyt sitä enää. Vanhemmat kehottivat odottamaan, mutta tässä tilanteessa se oli huono neuvo. Mitä muutakaan hän muka oli tehnyt koko heinäkuun? Odottelulla ei saavuttanut mitään.
Yksin hänestä ei ehkä olisi tekemään juuri mitään (paitsi odottamaan, ja siihenhän hän ei enää suostuisi). Mutta onneksi yksinäisyyden tunteestaan huolimatta hän ei ollut yksin. Hän ei ehkä tiennyt, miten saisi yhteyden Harryyn, kun kirjeetkin tuntuivat haihtuvan savun lailla ilmaan, mutta hänellä oli veljinään kaksi ideanikkaria, jotka taatusti keksisivät jotain. Ideoiden luvallisuus olisi suurella todennäköisyydellä varsin kyseenalaista, mutta Ron ei välittänyt. Mitä vain, kunhan hän saisi kontaktin Harryyn vielä ennen koulun alkua.
Vaikka hän ei ollutkaan sitä ääneen sanonut tai kirjeisiinsä kirjoittanut, vastaamattomuus ei ollut vaihtoehto.
-
Olen jonkun verran miettinyt Ronia viime aikoina ja oli kiva löytää hänen näkökulmastaan kirjoitettu kesälomafikki. Eipä hänellä kovin lujaa mene, vaan levottomuus syö energiaa kesästä ja lomasta, jonka pitäisi olla mitä mukavinta aikaa. Eipä ole Ron turhaan rohkelikko, sillä ei hän muuten hoksaisi miten asioitten laita oikeasti on. Hän on kuunnellut Harrya hyvin ja tehnyt omat johtopäätöksensä, että Harrylla ei taida kaikki olla ihan kohdallaan "siellä jästien luona." Ja rohkelikkohan keinot keksii miten asioitten laita kaivetaan esille.
Äidit ovat viisaita ja tietäviä, mutta ei heilläkään ole aina tarjota nuorilleen niitä oikeita vastauksia. Onneksi Ronilla on kekseliäitä isoveljiä, joilta saa apua, vaikkakin toisinaan hieman kyseenalaista, mutta tehokasta apua kuitenkin. Mukavaa ettei Ron epäillyt Errolin viisautta, vaan päinvastoin pöllön toiminta antoi hänelle jo joitakin vastauksia rivien välistä. Eipä ole turhaa ruo Ronin huoli. Vaikka jäinkin miettimään jakoikohan hän huolensa Harryn vastaamattomuudesta Hermionen kanssa? En tiedä oliko Hermionella sellaista pöllöä että hän saattoi milloin tahansa lähettää Harrylle postia ja todeta sen saman kuin Ron - eipä kuulu vastauksia. Ehkäpä Hermionella ei pöllöä ollut.
-
Tämäpä oli kiva fikki Ronista. Ron on kyllä tosi ystävä, kun Harryn vastaamattomuus häntä noin vaivaa, eikä hän kuitenkaan anna asian kasvaa päässään tuon suuremmaksi - pahimmillaanhan Ron olisi voinut vetää aivan omia päätelmiään siitä, miksi Harry ei vastaa ja luulla, ettei Harry tahdo enää olla hänen ystävänsä. Onneksi Ron ei kuitenkaan suutu ja lakkaa yrittämästä, vaan pohtii lopussa jo keinoja hyödyntää kaksosten ideoita ongelman selvittämiseen. Molly on aivan ihanan äidillinen ja rakastin myös tuota pientä yksityiskohtaa Arthurista, kun tämä jupisee jostain ovista samalla harventunutta tukkaansa kammaten ♥
Kiitos tästä!
-
Olipa tämä ihanan keveä ficci ja vielä ihanasta aiheesta!
On jotenkin hauska saada lukea 12-vuotiaasta Ronista, joka on näin huolissaan ollakseen vielä kovin nuori. Samalla hänestä uhkuu se sama halu ratkaista mysteerejä, jonka ansiosta hän, Harry ja Hermione joutuvat koulussa aina ongelmiin – Ron on tässä tarinassa siis kovin tunnistettavasti oma itsensä :D Siksi tämän ficin nimi on myös kovin onnistunut! Pidän siitä, kuinka huolissaan Ron on Harrystä ja kuinka monta kirjettä hän on jo lähettänyt ystävälleen vastausta saamatta. Tässä ikään kuin rakennetaan ja havainnollistetaan sitä, kuinka tiivis ystävyys Harryn ja Ronin välillä vallitsee, ja mielestäni onnistut siinä hyvin!
Minustakin oli ihanaa, että Molly ja Arthur olivat tässä mukana ja kuinka Molly on ihanan äidillinen. Pidin myös tuosta yksityiskohdasta, jossa Arthur katsoo kysyvästi Mollyyn: se kertoo siitä, että molemmat vanhemmat kyllä pitävät Ronia silmällä ja huomaavat tämän olevan huolissaan. Ainoa asia, mitä jäin kaipaamaan, oli Kotikolon menoa ja siitä, miten Ginny, Percy, Fred ja George reagoivat Ronin kirjeiden lähettelyyn ja mietteliäisyyteen. Ajattelen jotenkin, että varsinkin kaksoset voisivat kiusoitella Ronia kaikista kirjeistä tai Ginny kysellä Harryn kuulumisten perään vain pahentaen Ronin olotilaa :) Muuten tämä on kyllä täynnä ihania yksityiskohtia, jotka kertovat paljon Ronista ja tämän elämästä, ja jotka osuvat niin oikeaan. Tämä oli ihana ficci näin iltaluettavaksi, kiitos :)
-
Fairy tale: Rohkelikko tosiaan kyllä keksii ratkaisut ongelmiinsa (vaikka niistä sitten voikin seurata lisää ongelmia ;D ). Ja eihän Ronkaan voi Errolia loputtomiin syyttää, varsinkin kun mystisesti juuri Harryn kirjeet ovat ne, jotka eivät perille pääse. En usko, että Hermionella on pöllöä käytössä loma-aikaan (hänhän suunnitteli vasta kolmantena vuonna hankkivansa oman, mutta ostikin Koukkujalan). Ajattelin myös, että tässä vaiheessa Ron on ollut jo keskittynyt lähettämään kirjeitä Harryn suuntaan, ettei vaivaa Errolia lisää passittamalla sitä Hermionenkin luo. Mutta ehkä Ron joskus alkuvaiheissa on todennut Hermionelle, että Harrysta ei ole kuulunut mitään (mutta on vielä siinä vaiheessa syyttänyt Errolia).
Thelina: Ron on tosiaan tosi ystävä ♥ Ronhan tossa oikein tietoisesti sivuuttaa sen mahdollisuuden, että ehkäpä Harry ei haluakaan olla hänen ystävänsä, kun keskittyy Errolin jälkeen syyttämään Dursleyja. Koska kukapa sitä haluaisi pahemmin ajatellakaan sitä, että toinen ei sanoistaan huolimatta haluakaan kirjoittaa takaisin, tulla kylään ja olla se ystävä, joka hänestä on edellisvuoden aikana ehtinyt tulla. Molly ja Arthur kirjoittivat itse itsensä tähän tarinaan, aluksi tässä ei pitänyt olla muita kuin Ron, mutta jostain ne vanhemmat ilmaantuivat ;D Kiva kuulla, että tuommoiset yksityiskohdat miellyttivät ^^
hiddenben: Ron on minustakin kovin ihana, joten hänestä oli kiva päätyä kirjoittamaan. Harrysta on ehtinyt tulla Ronille erittäin tärkeä, onhan tämä hänen ensimmäinen tosi ystävänsä (ja onhan se vaihteeksti kiva kaveerata muidenkin kuin omien sisarusten kanssa). Itse asiassa ihan alkujaan tähän piti tulla pieni tulkinnanvarainen ihastusaspekti, mutta sitten kirjoitusvaiheessa se haihtui jonnekin. Voihan se toki halutessaan jonnekin tuonne ujuttaa, vaikka oikeastaan vain ystävyydestä tämä on.
Kuten tossa ylempänä jo totesin, tähän ei alun perin pitänyt tulla ketään muita hahmoja kuin Ron, koska halusin keskittyä vain hänen ajatuksiinsa, huoleen ja ikävöintiin. Sen takia veljet ja Ginny jäivät kokonaan pois, vaikka kaipa he periaatteessa olisivat voineet jonkinmoisena mainintana olla. Ajattelin myös, että päivisin Ron yritti parhaansa mukaan olla mahdollisimman normaali eikä näyttää liiemmäksi huoltaan (kunnes se ei lopulta enää onnistu). Molly ja hänen myötä Arthur käytännössä kirjoittivat itse itsensä mukaan, koska hekään eivät alkuperäisideassa mukana olleet, mutta kiva että heidän läsnäolonsa ilahdutti ^^
Kiitos teille kaikille ihanista kommenteistanne ♥
-
Kommenttikampanjasta tervehdys! Valkkasin tämän tekstin, kun huomasin sen käsittelevän nuorta Ronia. Luen yleensä pääosin parituksellisia ficcejä, joten tämä oli piristävä poikkeus, ja ilahdutti minua kovasti. Pikku-Ron on suorastaan suloinen ollessaan huolissaan ystävästään. On varsin luontevaa, että taustalla vilahtaa myös ajatus siitä, että mitä jos syy onkin Ronissa itsessään, mutta sitten Ron onnistuu kuitenkin kääntämään ajatukset (oikeaan) toiseen vaihtoehtoon eli inhottaviin jästeihin, jotka estävät Harrya vastaamasta.
Kuvailusi Ronin öisestä kävelystä on todella kiva! On hauska lukea hänen pohdiskelustaan ja lopulta Mollyn ruokapöytään päätymisestään. Äiti ei välttämättä ihan ymmärrä poikansa huolta tai ehkä ei vain halua toisaalta huolestuttaa häntä enempää ja siksikin puhuu aiheesta kovin vähättelevään sävyyn. Molly varmaan itsekin on huolissaan Harrysta ja haluaa uskotella, että kyllä hänellä kaikki on hyvin ja kiire vain vaivaa. Onneksi Ron sitten lopuksi tajuaa kääntyä kekseliäiden veljiensä puoleen!
Voisipa hän taikoa itsensä Harryn luo ihan vaikka vain varmistaakseen, että tämä oli kunnossa ja halusi yhä olla hänen ystävänsä. Valitettavasti hän ei yhden Tylypahka-vuoden jälkeen sellaiseen kyennyt, ja mikäli olisi rohjennut yrittääkään, olisi saanut kimppuunsa jos ei taikaministeriötä niin ainakin äitinsä (mikä olisi huomattavasti karmaisevampi kohtalo).
Ihan mahtavaa, että Ronia kauhistuttaa ministeriötäkin enemmän ajatus äidistä vihaisena. Varsin oikeutettu kauhu kyllä! ;D
Hän oli jo lammen äärellä makoillessaan päättänyt, että jotain hän tekisi. Pelkkä odottelu vain syövytti hänet sisältäpäin, eikä hän kestänyt sitä enää. Vanhemmat kehottivat odottamaan, mutta tässä tilanteessa se oli huono neuvo. Mitä muutakaan hän muka oli tehnyt koko heinäkuun? Odottelulla ei saavuttanut mitään.
Pidin myös tästä kohdasta, koska siinä oikein tiivistyy se Ronin kirkastuva päätös. Harryyn on saatava yhteys keinolla kuin keinolla, koska odottelemalla ei ainakaan mitään tapahdu.
Hauskaa, että olit harkinnut jonkinlaista ihastusaspektia, koska joissain kohdissa lukiessani mietin, että tekstiä olisi hyvin helppo lähteä viemään siihen suuntaan. Toki tässä ei käynyt ilmi, miten pahasti Ron olisi ollut sydän syrjällään jos Hermione ei olisi vastannut, mutta onhan hänen omistautumisensa Harryn ystäväksi varsin suurta.
Kiitos tästä herttaisesta tekstistä ja toivottavasti päädyt kirjoittamaan lisääkin Ronista! Hänen sielunmaisemansa on selvästi sinulla hyvin tiedossa. :)
AK
-
toivottavasti päädyt kirjoittamaan lisääkin Ronista! Hänen sielunmaisemansa on selvästi sinulla hyvin tiedossa.
Iiih, kiitos, Alice Katarina! Ron on yksi lempihahmojani Pottereissa ja samaistun häneen suuresti, mikä lienee ehkä syynä sille, että tuolta vaikuttaa. Ties vaikka päätyisinkin kirjoittamaan Ronista joskus lisää, en tiedä, ei ole oikein ideoita Potter-ficeihin (yksi on kyllä mietinnän alla, mutta siinä on muita Weasleyja). Tämän kirjoittaminen oli kyllä kivaa. Pikku-Ron on ihana ♥ Ja tiettyhän sitä huoli herää ystävän takia :3
Ajattelin tätä kirjoittaessa niin, että Molly ensisijaisesti yrittää rauhoitella Ronia ja saada hänet miettimään jotain muuta. Kakkoskirjassa nimittäin oli joku sellainen kohta, missä Molly sanoo, että oli sopinut Arthurin kanssa heidän ottavan itse selvää Harryn voinnista, mikäli tämä ei vastaa Ronille sen viikon kuluessa (mutta sitten tulikin jo se, missä Harry sai ministeriöltä kirjeen siitä "luvattomasta taiastaan"). Ja voihan se toki olla, että hän ei täysin ymmärrä, miltä Ronista tuntuu. Ainakin Ron ajattelee niin :D
Ja joo, eihän ministeriön velhot ole mitään siihen verrattuna, että oma äiti suuttuu ;D
Ehkä sitä joskus päätyisikin kirjoittamaan ihan oikeasti Rarrya :D Tämä teksti kun nyt ei siihen alkuperäiseen ajatukseeni taipunut, mutta eipä se mitään. Heidän ystävyytensä on sellaisenaankin kaunis asia.
Kiitokset kommentista ^^
-
Olipa mielenkiintoista lukea tekstiä, joka ei liity mihinkään paritukseen vaan yhden hahmon ajatusmaailmaan. Tämmöisiä tulee kuitenkin luettua suhteellisen vähän.
Minua tässä kiehtoi ajatus, että Ron on hyvin nuori ja ajatuksetkin on juuri sellaisia, mitä hänellä voisi hyvin kuvitella olevankin. Kuitenkin Harry on Ronille todella tärkeä ystävä, josta toki kantaa huolta. Ajatuksena se varmasti on pelottava, jos Harry jättäisikin tahallaan vastaamatta, joten en ihmettele yhtään miksi Ron pyrki välttelemään tuotakin puolta asiasta. Olit hyvin saanut luotua tuota ajatusta siitä, kuinka ahdistava tilanne on Ronille.
Kirjoitat hyvin ja mielestäni teksti oli hyvin looginen ajatusmalliltaan. Keskustelu lopussa Mollyn ja Ronin välillä oli tietyllä tapaa tosi hellyyttävä, kun Ron ilmaisee huolensa asiaa kohtaan ja Molly äitinä toki rauhoittelee. Myöskin mukavaa, että lopussa päädytään tuohon, että Ron aikoo tehdä asialle jotain. Tykkäsin myös kovasti tuosta kohtauksesta, missä Ron kävelee ulkona kun ei saa unta. Oli kivaa kuvailua myös ympäristöstä!
Kiitos sinulle tästä ajatuksia herättävästä ja tietyllä tapaa somastakin tekstistä ja selkeästi nuo kommenttiarpajaiset on tehnyt ainakin allekirjoittaneelle hyvää, kun on lähtenyt tarttumaan teksteihin, mihin ei välttämättä muuten osaisi edes napata kiinni. :) Tulee vastaan monia hyviä tekeleitä!
-
niiina: Toi on kyl ihan totta, että harvemmin tulee luettua/kirjoitettua itsekään tekstiä, jossa pointtina on yhden hahmon ajatusmaailma eikä mikään paritus. Kaipa niitä on muutenkin vähemmän (kyllähän se vain niin on, että fanifiktiossa paritukset on aina ollut iso juttu). Kommenttiarpajaiset on kyllä ollut kiva keino päätyä semmoistenkin tekstien pariin, mitkä olisi ehkä muuten jäänyt kokonaan huomaamatta (oon huomannut saman).
Harryn ja Ronin ystävyys on yks mun lempijuttuja Potter-kirjoissa, ja joskus päädyin pohtimaan, että miten kurja tuo kesä on taatusti ollut Ronillekin. Harryn tuntemuksethan me hyvin tiedetään, miltä tuntuu kun vaikuttaa siltä, että kaverit ei kirjoita (eikä kutsu kylään) vaikka lupasivat, niin pakkohan se on ollut olla kamalaa myös Ronille, kun hänen silmissään Harry ei vastaa hänen lukuisiin kirjeisiinsä, vaikka heidän pitäisi olla hyviä ystäviä. On se fanifiktio kyllä kivaa, kun voi tarkastella canon-tilanteita eri hahmojen näkökulmista!
Lapsihahmoistakin on mun mielestä tosi kiva kirjoittaa. Ehkä se heijastelee vähän sitä, että oon töissä päiväkodissa joten lasten kanssa tulee vietettyä lähes päivittäin paljon aikaa. Toki tässä ficissä Ron on jo huomattavasti vanhempi kuin päiväkoti-ikäiset lapset, mutta kai mun ammatilliset kiinnostuksen kohteet ja näkökulmat saa silti jalansijaa :D Tälleen nuoremmista hahmoista kirjoittaessa saa myös eri tavalla tuotua esiin vanhempi-lapsi-dynamiikkaa kuin jos hahmot olisivat aikuisia/selvästi itsenäisempiä teinejä. Ehkä senkin takia Molly ja Arthur kirjoittivat itse itsensä tähän ficiin mukaan :D Mollyn äidillisyys ja huolehtivaisuus on ihana asia, kiva kuulla että hänen ja Ronin välinen keskustelu oli mielestäsi hellyttävä :3
Tykkäsin myös kovasti tuosta kohtauksesta, missä Ron kävelee ulkona kun ei saa unta.
Ihana kuulla tästä kehua, koska mulla on joku pinttynyt tapa ajaa hahmot ulos öisin kun eivät saa unta XD En kyl osaa sanoa niistä ficeistä, mitä mulla täällä finissä on julkaistuna, että monessako sitä on, mutta kyllä sitä on tässä reilun kymmenen vuoden aikana tullut kirjoitettua usein :'D (yhdessä keskeneräisessä tekstissäni on vähän sama... :''DD)
Kiitos oikein kivasta kommentistasi ^^ Jätti ihanan lämpöisen tunteen vatsanpohjaan :3
-
Olipas söpö ficci huolestuneesta ja harmistuneesta Ronista, jolla on hirveä ikävä parasta ystäväänsä <3 (luin tätä vähän rarry-lasit silmillä) Olenkin toisinaan miettinyt, mitä Ron ja Hermione ovat ajatelleet siitä, kun Harry ei ole vastannut heidän kirjeisiinsä, jotka Dobby pihisti. Harry ei tainnut koskaan niitä edes saada? On hyvin tyypillistä Ronille epäillä, että mitä jos Harry ei oikeasti haluakaan enää olla hänen ystävänsä, vaikka kiivaasti se ajatus työnnetäänkin pois.
Tunteiden ja ajatusten kuvailu tuntui paikoin turhan aikuismaiselta 12-vuotiaalle. Kerronta oli muuten kepeää, lämmintä ja lapsenomaista, mutta nuo ikävät tunteet olivat merkilisen tarkkoja. Ron ei kirjoissa nyt muutenkaan ole kauhean sensitiivinen tai taitava tunne-elämän navigoija – siitähän Hermione häntä useaan kertaan läksyttää – joten ehkä siksikin huomioni kiinnittyi tunnekuvailuun.
hänen oma mielensä oli samea ja tunkkainen.
hän ehtisi murentua ikävästä ja epätietoisuudesta ennen sitä
Pohjimmiltaan merkityksettömät asiat eivät vie yöunia.
Kaikki nämä kohdat on hyvin kirjoitettu – erityisesti pidän sameasta ja tunkkaisesta mielestä, hyvin kuvaavasti ilmaistu – ja jos tässä olisi ollut esimerkiksi kaikkitietävä kertoja, en olisi kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta kun äänessä on selvästi 12-vuotias Ron, joka pelkää äitinsä raivoa enemmän kuin Taikaministeriön rangaistuksia, nämä ilmaukset eivät tunnu hänelle luonteenomaisilta.
Tässä oli monia ihania yksityiskohtia kirjoista ja Weasleyn perheestä. Vanhuudenhöperö Errol, joka katoaa postireissuillaan eikä välttämättä pysy edes tolpillaan taittaessaan matkaansa, oli varsin hellyttävä <3 Myös Ronin perhekeskeisyydestä pidin kovasti ja tuo aamuinen hetki kahdestaan Mollyn kanssa oli todella ihana. Arthurin pöllämystyneisyys oli myös niin hänelle ominaista. Kivasti viitattiin myös tuleviin tapahtumiin kaksosten muodossa.
Kiitos suloisesta Ron-ficistä, pidin!
-
Sokerisiipi: Mulla oli tätä alkujaa suunnitellessa itselläkin Rarry-lasit silmillä, vaikka ne kirjoittaessa jossain välissä tipahtikin pois :D
Ja siis - tässä tekstissä nimenomaan on kaikkitietävä kertoja (joka vain on keskittynyt Roniin). Jos mulla olisi ollut Ron kertojana niin en tietenkään olisi tuohon tyyliin kirjoittanut kuvailua. Kertoja tietää, mitä Ron tuntee ja ajattelee, mutta puhuu niistä omilla sanoillaan ja tiedoillaan. Mä käytän muutenkin tosi harvoin muuta kuin semmoista ulkopuolista mutta kuitenkin kaikkitietävää kertojaa, ihan jo sen takia, että tykkään kirjoittaa tunnekuvailuja ja kuvailua muutenkin tosi luovasti ja vapaasti enkä miettiä liiaksi, miten hahmot itse niitä sanoittaisivat. Kertoja tietää enemmän kuin hahmot itse :D
Errol on musta jotenkin tosi symppis (ja niin on oikeestaan kaikki Potter-kirjoissa mainitut pöllöt, aivan ihania), joten kiva kuulla että joku muukin tykkäsi sen maininnoista. Weasleyn perheenjäsenten lämpimät välit on ihana juttu joten ei kai ole ihmekään että jotain semmoistakin eksyi tähän ficiin (vaikka niin en ihan alkujaan suunnitellutkaan) :D
Kiitos kommentista.
-
Etsin jotain kivaa lukemista junamatkalle enkä joutunut pettymään! Tässä oli tosi kivasti kuvattu tapahtumia Ronin näkökulmasta ja teksti tuntui "puuttuvalta" kohtaukselta Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion välissä. Olen tässä lueskellut Pottereita alusta asti ja itsekin miettinyt, mitä Ron ja Hermione ajattelivat kun Harry ei vastannut kirjeisiin ja tämä tuntui tosi luontevalta kohtaukselta. Tykkäsin siitä, että Ron sekä huolehti Harryn hyvinvoinnista että murehti, eikö tämä vain halunnut vastata hänelle. Ron on canonissa aika "simppeli" hahmo, joten on kiva lukea ficcejä, joissa hänelle on kirjoitettu enemmän ja syvällisempiä tunteita, joita Ron varmasti kokee, vaikka ei osaa niitä aina ilmaista.
En tiedä osasinko sanoa mitään järkevää muutaman tunnin yöunien jälkeen, kiitos hienosta ficistä ja anteeksi sekavasta kommentista :D
-
Kiva kuulla, että löysit tästä itsellesi kivaa luettavaa junamatkalle Satunnainen raapustelija! Pottereissa on samaan aikaan kivaa ja ikävää se, että kaikki on niin paljon Harryn näkökulmasta, kivaa siksi että se tarjoaa mahdollisuuden omalle ideoinnille! Ron on tosiaan kuvattu aika simppeliksi, ja siksikin musta on kiva pohtia hänen ajatuksiaan ja tunne-elämäänsä tälleen laaja-alaisemmin ja monimutkaisemmin kuin hän varmaan itsekään tekee :D Samaistun myös Roniin paljon. Lisäksi mä koen usein vaikeaksi sanoittaa omia tunteitani ja muutenkin välillä ilmaista itseäni sanoin, joten tämän tyylisten ficien kirjoittaminen on mulle osin coping-keinokin (ja ehkä jonkinlaista harjoitteluakin?).
Kiitos kommentistasi, ei se ollut lyhyistä yöunista huolimatta lainkaan sekava! ^^
-
Kommenttiarpajaisista eksyin tänne, ja hyvä oli että eksyinkin! Olen niin monta vuotta lukenut fikkejä missä vain bashataan Ronia, eikä canonisestikaan hahmo ole koskaan kuulunut lemppareihini, mutta tämä sai minut näkemään Ronin uudessa valossa. Hyvä vielä, että jopa canonia mukaillen. Todella suloista, että Ron menettää yöunensa ja harmittelee Harryn vastaamattomuutta. Voi että, se on niin pikkuinenkin tässä, että en voinut olla hykertelemättä kun nuori Ron päätti ottaa ajatuksissaan ohjat omiin käsiinsä ja laittaa pelastussuunnitelma alulle, kaksosten avulla tietenkin. Kotikolon kuvaileminen, ja Weasleyn perhearki miljöineen muutenkin on aina mukavaa ja wholesomia luettavaa. Pidin myös paljon siitä, miten otsikko tuli tekstin lopussa mukaan, se on tehokeinona aina minulle mieluinen. Kiitos tästä suloisesta shotista. <3
-Ansa
-
Ansa: Vähäks oon otettu kun sanot, että tämä sai sinut näkemään Ronin uudessa valossa 😭 ♥ Ite tosiaan tykkään hänestä huiman paljon (ehdottomasti lempihahmojani). Ron-bashaus-ficit olen siis luonnollisesti välttänyt, mutta hyvä että saat vähän muutakin luettavaa ;D Minäkin tykkään huimasti Weasleyn perheen arjesta kertovista tarinoista (koska siis kaikki kepeä perhe-elämään keskittyvä ficimaailmassa on rakkaus ♥), olihan sitä edes pikkuisen saatava tähän mukaan :3
Minustakin ajatus siitä, että saamattomat kirjeet ja Harryn kohtalo valvottavat Ronia, on suloinen. Olen muutenkin aina miettinyt, mitä kaikkea Ron on sinä kesänä ajatellut, kun lupauksista huolimatta vastauksia kirjeisiin ei kuulu. On se kyllä hyvä, että hän lopulta päätti ottaa ohjat käsiinsä Fredin ja Georgen avustuksella ^^
Ja hei, kiva kuulla, että lopetus toimi! Minulla oli pitkään sen kanssa ongelmia, että miten tämän lopetan, ja tässä onneksi toimi tuo, että loppu sitoo itsensä otsikkoon kiinni. Se on kiva keino, itsekin pidän, vaikkei se jokaisen tekstin rakenteeseen sovikaan (ja paha myös silloin, jos otsikko ei ole edes puoliksi päätetty). Mutta tässä se suorastaan pelasti mut ;D
Kaunis kiitos ilahduttavasta kommentistasi ♥
-
Tämä oli jotenkin ihana <3 Minusta kirjoissa alunperinkin koko se kutkuttava Ford Anglia-sekoilu oli ihana juuri siinä mielessä, että mitähän Ronin päässä on täytynyt liikkua, kun niinkin dramaattinen ratkasisu tuntui järkeenläyvältä. Esiteini-ikäiset toisaan osaavat olla niin täynnä tunnetta, mutta ilman vähäistäkäään järkeä <3
Ron on vaan niin kauhean liikkis tässä. Käy niin kun kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi ja silti meielssä kaihertaa, että mitä jos, mitäs jos Harry ei ollutkaan niin kiinnostunut, jos ystävyys olikin vaan väliaikaista? Samaistuin ylianalysointiin. Ja murehtimiseen. Ja Molly on herttainen mamma, vaikkei ihan nyt osannutkaan sillä tavalla lohduttaa, joka olisi tötöilyiltä suojellut.
Tästä tarinasta tuli kauhean hyvä mieli, vaikka tunnelma olikin huoletunut. Koska mehän kaikki tiedämme, että loppujen lopuksi kaikki tulee olemaan hyvin. Ja kaverista pidetään aina huolta.
Kiitos, tämä oli ihanin <3
jjb
-
Oi apua olin jo ihan unohtanut vastata tähän kommenttiin, hupsis ja anteeksi jossujb 🙊 Kommentti lämmitti kyllä mieltä jo silloin joulukuussa ja niin tekee edelleen ♥
Ron on musta ihan yleisesti ottaenkin ihan hirveen liikkis! Ei hän suotta kuulu lempihahmoihini Pottereissa. Vaikka hänestä ei kovin tunneälykästä kuvaa anneta, varmasti hänenkin mielessään myllertää paljon (joskin hän ei varmasti osaa sanoittaa sitä kaikkea niin kuin kertoja tässä ficissä).
Oon samaa mieltä tosta Ford Anglia -sekoilusta, mutta kyllä se varmasti on 12-vuotiaasta tuntunut ainoalta järkevältä vaihtoehdolta! ;D Dursleythan piti Harrya nälässäkin! (Ja siihen ei paljoa vaadita, että saa kaksoset mukaan moiseen pelastusoperaatioon.)
Tästä tarinasta tuli kauhean hyvä mieli, vaikka tunnelma olikin huoletunut. Koska mehän kaikki tiedämme, että loppujen lopuksi kaikki tulee olemaan hyvin. Ja kaverista pidetään aina huolta.
Ihana kuulla, että tästä tuli hyvä mieli perustunnelmasta huolimatta :3 Onneksi tosiaan tiedetään, että loppujen lopuksi käy ihan hyvin, vaikka Harryn kohtalo Dursleylla ei ole kiva (eikä pelastusoperaatiokaan pysynyt salassa niin kuin oli poikien toiveena :D)
Kaverista pidetään ehdottomasti huolta ♥ Mun mielestä se onkin aina ollut osa Ronin hahmon ydintä (vaikka niitä kompastuskiviäkin vuosiin mahtuu).
Kiitoksia kommentista!
-
Tämä on ihana. Ron on mainio, ja niin äärettömän lojaali. Toisaalta hän on tässä vielä nuori, ja on jotenkin koskettavaa ajatella nuorta poikaa murehtimassa tuota asiaa. Heidän ystävyytensä ei ole vielä niin pitkäikäinen tässä, joten toki kaikenlaiset asiat mietityttävät. Nämä ovat sellaisia tunteita, joita monet ovat käyneet läpi elämässään.
Hauska nähdä tällainen toisesta näkökulmasta kirjoitettu teksti tähän ajankohtaan Potter-kirjoissa. Oli jännä, että vaikka Ron on tässä tuskastuneessa mielentilassa, niin mulle jäi tästä sellainen toiveikkuus päällimmäiseksi fiilikseksi. Hän päätti tehdä jotain veljiensä avustuksella, eikä jäädä enää murehtimaan tuota tilannetta. Pidän myös tekstin nimestä. Siinä on tosi hyvä idea ja myönnetään, että opin juuri jotain uutta, kun en ennen tekstin lukemista tiennyt mitä suluissa oleva osa tarkoittaa :D
Kutkakaan ei mitenkään voisi suoriutua moisesta tehtävästä, kaverit asuivat liian kaukana, ja Kutka jos kuka varmasti jättäisi kirjeet toimittamatta.
Tämä oli niin hauska ajatus :D Mainiota ajatella pikkuista Kutkaa yrittämässä postirotan roolia.
Vaikka ruoka ei tietenkään ollut saanut Ronin mielialaa yhtään valoisammaksi, vatsa täynnä oli helpompi ajatella.
Tämä on niin totta monessa tilanteessa.
Vaikka kesäpäivät olivatkin mukavan lämpimiä auringon porottaessa, yöt olivat vilpoisia, ja ruohikko tuntui jopa kylmältä hänen paljaissa jaloissaan.
Tästäkin kuvailusta tykkäsin.
Kiitos kovasti tästä :)
-
Todella hyvä idea kirjoittaa VK:n ja SK:n välisestä kesästä! Jostain kumman syystä en ole aikaisemmin suonut yhtäkään ajatusta sille, miltä Ronista tuntui kun Harrylta ei tullut kirjeitä ja nyt mulla on huono omatunto. :D Olit kyllä hyvin tuonut esille sen, miten Hermione kuitenkin jäi aina toiseksi kun verrattiin Ronin ja Harryn ystävyyttä. #broesbeforehoes ja sitä rataa eiku. ::) Toisaalta jännää, että Ron ei kuitenkaan vaikuttanut kirjoittaneen Hermionelle vielä tässä vaiheessa Harryn vastaamattomuudesta? Molly oli kyllä hellyyttävä ja pohdinkin, että onkohan tämän jälkeen vanhemmat Weasleyt keskustelleet Harrysta? Koska hehän ilmeisesti kerkesivät pohtia Harryn hakemista, ennen kuin nuoremmat pojat kerkesivät ensin. x)
Kutka the postirotta! Jonkun pitäisi ehdottomasti kirjoittaa Kutkasta postirottana. :D Olisi mielenkiintoista lukea, mitä Peter ajattelee siitä että ensin palvellaan Pimeyden Lordia ja ollaan korkeassa asemassa, mutta sittemmin joudutaan POSTIROTAKSI.
Samoin kuin Sokerisiipi, lueskelin tätä ehkä hieman Rarrylasit silmillä ja tulin siihen tulokseen, että tässä oli satavarmaa Rarrya juuri niinkuin kirjoissakin! Pojat on vaan niin pieniä, että ei ne vielä tajua mitään tuommoisista ihastumisista. ;D Että enpä ihan usko sun Rarrylasien pudonneen missään kohtaa. Toki tää voi tietysti olla mun hyvin puolueellinen tulkinta, mutta pidän siitä kiinni viimeiseen asti!
Kiitoksia tästä! ♥
-
Salem: Ron tosiaan on lojaali, ja hänen ja Harryn ystävyys saa mieleni aina niin pehmoiseksi :3 Heistä tuli kyllä nopeasti toisilleen todella tärkeät ystävät ♥ Kyllähän sitä alkaa väkisinkin murehtia, kun ystävä ei vastaa, vaikka niin oli etukäteen luvannut! Vaikka tässä olikin paljon huolta, mukaan tuli myös toiveikkuutta (varsinkin loppuun) niin kuin mulla tämäntyylisissä teksteissä yleensä, joten ei ihmekään, että sellaista tästä bongasit. Ja sit varsinkin kun tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu :D Ron ei tosiaan ole tyytymässä pelkkään odottajan rooliin. (Eikä Kutkasta ole postirotaksi ;D ♥)
Kiva että tykkäsit tekstin nimestä! Tämän työnimenä oli alkujaan tuo pelkkä ranskankielinen osa, mutta sitten kun tämä muuttui ideointivaiheesta hieman, otsikko sai toisenkin puoliskon (mut en kuitenkaan suostunut tuosta rsvp-kohdasta luopumaan :D). Ficeistä tuppaa toisinaan oppimaan kaikenlaista uutta, ja musta on aina hauska kuulla, jos joku omista kirjoituksistani on moisen elämyksen kyennyt tarjoamaan :)
Iso kiitos kommentista ♥
Felia: VK:n ja SK:n välinen kesä on kyllä kiintoisa ajankohta (ja oikeestaan kaikki kouluvuosien väliin sijoittuvat kesät), siitä oli kiva kirjoittaa :) Muutenkin kun on tullut pohdittua sitä, miten kurjaa vastaamattomuus on ollut myös Ronille (ja Hermionelle), vaikka Harryn tilanne se ikävin onkin. Hermione ei tosiaan voi tulla näiden poikien veljeyden väliin, todellakin #broesbeforehoes ;D Mä en muista yhtään enää, mitä oon tähän kirjoittanut, mutta oli mulla ainakin ajatuksena, että Ron on kysynyt Hermioneltakin, onko Harrysta kuulunut mitään, mutta mihinkään isompiin keskusteluihin eivät missään vaiheessa ehtineet. Kun ei se pöllöpostikaan mitään maailman nopeinta ole, ja sit kuitenkin vain noin kuukausi kulunut. (Velhomaailmassa tuntuu kyl olevan hirveen hämmentävää, miten nopeaa pöllöposti on. Kun Harry sai niitä kirjeitä joskus tyyliin minuutin sisällä rikkeistään, mutta yleensä niissä meni useampi päivä. Mut Errol nyt ei ainakaan mikään nopein pöllö ole :D)
Kutka the postirotta! Jonkun pitäisi ehdottomasti kirjoittaa Kutkasta postirottana. :D Olisi mielenkiintoista lukea, mitä Peter ajattelee siitä että ensin palvellaan Pimeyden Lordia ja ollaan korkeassa asemassa, mutta sittemmin joudutaan POSTIROTAKSI.
Oi että, mäkin haluun tästä ficin! En tiedä, onnistuisinko itse semmoista kirjoittamaan (ehkä pitäis jossain välissä yrittää), mut lukisin kyl :D
Ja joo, voihan se olla, ettei ne mun Rarry-lasit niin kauas päästä pudonneetkaan ;D Mutta verrattuna niihin alkuperäisiin ajatuksiini, kaikki shippaukselta haiskahtavakaan on tässä huomattavasti laimeempaa kuin aluksi (koska ei se ajatus sitten ihan toiminutkaan kirjoitettuna vaan teksti taipui tähän suuntaan). En mä Rarry-tulkintoja vastaan ala tämän ficin suhteen väittämäänkään, koska Rarry on rakkaus ♥
Kiitos sinullekin kun jätit kommenttia ^^
-
Kommenttikampanjasta hyvää päivää! Mä päätin ottaa listauksestasi luettavaksi tämän tekstin, koska en ole tainnut koskaan lukea tekstiä, jossa Ron olisi päähenkilönä ja asioista kerrottaisiin nimenomaan Ronin näkökulmasta. Lisäksi tekstin nimi oli niin mielenkiintoinen ja puhutteleva, että koen tämän tuovan mukavaa virkistelyä gradun tuijottelemisen rinnalle!
Tämä sun teksti oli mun mielestä niin Ronia, että näin on aivan hyvin voinut käydä sinä Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion välisenä kesänä, kun Harry luuli ystäviensä hylänneen hänet - onhan se myös loogista, että Ronkin pohti päänsä kipeäksi miksi Harry ei vastannut hänelle. Toisaalta tässä myös huomaa sen, kuinka tärkeitä ystävyyssuhteet ovat ns. ala-asteikäisille (11-12-vuotiaille tässä tapauksessa) ja miksi sosiaalisten suhteiden ylläpito on tärkeää kaikenikäisille. Ron oli tässä myös aivan yhtä lojaali millaiseksi J.K. Rowling hänet sarjassa kirjoitti ja sait korostettua tätä piirrettä hyvin! Tykkäsin myös siitä, kuinka looginen Ron on 12-vuotiaaksi (opettajana oon huomannut, että 6.-luokkalaisten iässä olevien aivoitukset ovat hyvin usein kaikkea muuta kuin loogisia...) pohtiessaan syitä sille, miksi Harry ei ole saanut kirjettään. Joku toinen lapsi olisi voinut vain todeta, että Errol on niin vanha ettei löydä perille, mutta Ron osasi jo pistää merkille sen, että Hermione oli kuitenkin kirjeensä saanut vaikka hänkin asuu jästilähiössä. Loogista oli myös ajatus siitä, että ehkäpä ne ilkeät Dursleyt ovat estäneet kirjeet! Tässä tekstissä korostui myös lapsen viattomuus, sillä Ron ei edes halunnut hyväksyä sitä vaihtoehtoa, että Harry ei olisi enää halunnutkaan olla hänen ystävänsä - lapsilla on tapana nähdä asioiden positiiviset puolet. Toisaalta myös lasten ajattelua hallinnoiva mustavalkoisuus oli hienoisesti esillä juuri Dursleyn perheen pohdinnan muodossa. Kaiken kaikkiaan teit tässä Ronista ihanan syvällisen ja moniulotteisen hahmon!
Seuraavaksi haluan sanoa sanasen tavastasi kirjoittaa. Pidän sun tavasta kuvailla Ronin ajatuksia ja ympäröivää miljöötä, sillä siinä on jotain niin kaunista ja soljuvaa, että pystyin sieluni silmin näkemään asiat, jotka Ron näki ja joita hän ajatteli. Sulla on ihana kerronnallinen tapa kirjoittaa tällaisia kronologisia tekstejä, ja punainen lanka pysyy hyvin matkassa mukana koko tekstin ajan! Sun sanavalinnat ovat myös vaihtelevia, josta mä pidin hyvin paljon - se luo mun mielestä tekstiin sujuvuutta ja koheesiota. Lisäksi tätä oli helppo seurata eikä mulle jäänyt sellaisia ihmettelyn hetkiä, vaan mulle oli selvää mitä halusit tekstillä sanoa.
Yksin hänestä ei ehkä olisi tekemään juuri mitään (paitsi odottamaan, ja siihenhän hän ei enää suostuisi). Mutta onneksi yksinäisyyden tunteestaan huolimatta hän ei ollut yksin. Hän ei ehkä tiennyt, miten saisi yhteyden Harryyn, kun kirjeetkin tuntuivat haihtuvan savun lailla ilmaan, mutta hänellä oli veljinään kaksi ideanikkaria, jotka taatusti keksisivät jotain. Ideoiden luvallisuus olisi suurella todennäköisyydellä varsin kyseenalaista, mutta Ron ei välittänyt. Mitä vain, kunhan hän saisi kontaktin Harryyn vielä ennen koulun alkua.
Pidin tästä tekstinpalasesta eniten, sillä tämä jotenkin summasi koko tekstin. Koko "draaman kaari" kiteytyy mun mielestä tähän ja tästä saa luonnollisen jatkumon Salaisuuksien kammion tapahtumiin, joissa kaksoset ja Ron tulevat hakemaan Harryn Ford Anglialla. :D Ihanasti myös toit kaksosten keppostelevan mielenlaadun mukaan tässä pätkässä.
Kiitos paljon tästä tekstistä! Olen iloinen, että päätin tarttua tähän Kommenttikampanjan siivittämänä! <3
-
Kiitoksia kommentista Beatrix! On se hyvä, että säkin päädyit vihdoin lukemaan Ron-keskeisen ficin, koska Ron on paras :D Ja hyvä kuulla, että olen onnistunut kirjoittamaan hänen ajatuksistaan yms. tässä ficissä. Vastaamattomuuden ihmettely on varmasti ollut molemminpuolista, ja siitähän Ronkin vähän vaahtosi, kun vihdoin pääsi Harrya näkemään :3 Roniltakin löytyy jotain logiikan siementä ajatuksistaan, kun on niin pitkään ja antaumuksella miettinyt, että miksi Harry ei vastaa. Mä en oo hirveesti ollut ala-asteikäisten kanssa tekemisissä, mutta sitä pienempien kyllä (tälläkin hetkellä eskarien), ja voi että sen ikäisten lasten logiikkaa... ;D
Kaiken kaikkiaan teit tässä Ronista ihanan syvällisen ja moniulotteisen hahmon!
Kiitos tästä! Ron on mulle huisin tärkee hahmo, joten ihana kuulla, että olen kirjoittanut häntä hyvin canonin piirteitä huomioon ottaen :3 Hän on mielestäni syvällinen ja moniulotteinen, vaikka usein itseään yksinkertaisesti ilmaiseekin, ja siksi musta onkin kiva analysoida häntä 😊
Ja oi että mitä ihania kehuja kirjoitustyylistäni, kiitos ♥ Pyrin kirjoittamaan sellaista tekstiä, mistä itse pidän (sekä lukijana että kirjoittajana prosessin aikana), ja onhan se kiva että muutkin arvostaa :3 Varsinkin kun oikeesti koen sanallisen ilmaisun aika pahuksen vaikeaksi (vaikka tai oikeestaan juuri siksikin kirjoitan niin paljon), niin moiset kehut tuntuu tosi hyvältä ♥
Kiitos kauniista ja ihanan pohdiskelevasta kommentistasi, siitä oli mulle paljon iloa ^^ Ja ihana kuulla, että sinäkin tykkäsit tästä.
-
Kommiksesta helou! Nappasin sun listauksesta Potteria koska se on fandomina tutuin, mutta myös siksi että mun suosikki Ron ei todellakaan ole ja halusin koittaa saisinko vähän uutta näkökulmaa hahmoon :D
Nuori Ron on kyllä aika symppis, nuo pohdinnat siitä että olisipa oma pöllö, tai että Percyn Hermekseen ei kyllä uskalla salaa koskea oli ihanan lapsenomaisia :: D On myös täysin inhimillistä ja ymmärrettävää, että Ron mielessään syyttää Dursleyita jo valmiiksi, koska ei halua miettiäkään sitä vaihtoehtoa, että Harry jättäisi tarkoituksella vastaamatta.
Minäkin pidin siitä, että tekstissä olivat Molly ja Arthur mukana! Mielelläni olisin myös lukenut siitä, miten Fred, George ja Ron lopulta päätyivät siihen, että lainaavat Ford Angliaa, mutta ilahduin jo siitä miten Ron tässä ensimmäisenä ajattelee ideanikkariveljiään, joilta varmasti saa apua ;D Kyseenalaista kenties, mutta apua kuitenkin!
Tästä huomaa mun mielestä hyvin sen, että Ron kuuluu suosikkeihisi - olit mun mielestä tavoittanut tässä monia hänelle ominaisia piirteitä ja kokonaisuudessaan tää oli tosi toimiva ja uskottava teksti, joka täydensi tuota ensimmäisen ja toisen vuoden välistä kesää hyvin ja canonia erinomaisesti mukaillen. Kiitos tästä ♥
-
Toivottavasti sait tästä vähän uutta näkökulmaa Roniin, Angelina! Oon aina ollut sitä mieltä, että Ron tarvitsee HP-fandomissa enemmän rakkautta faneilta :D Ja vaik en pahemmin Pottereista kirjoitakaan niin pitäähän se oma korsi kekoon kantaa.
Kiva kulla, että Ron mielestäsi symppis ja että hänen ajatuksen juoksunsakin on järkevää (mutta sopivan lapsenomaista). Mä en muista enää, oliko mun alkuperäisessä ideassa Mollya ja Arthuria mukana, mutta kuten taisin aiemmissa kommenttivastauksissani mainita, tää kyllä koki sisällöltään varsinkin loppupuolen suhteen muutoksia. Ketään sisaruksista en kuitenkaan suunnitellutkaan ottavani mukaan, sillä vaikka oliskin hauska joku fici myös siitä, että he keksivät lainata salaa isänsä autoa jne., tän ficin pääpointti on kuitenkin toi ystäväänsä ikävöivä Ron, ja siksi kaikkea ei voi ottaa mukaan. Ehkä siinä olis toisen ficin paikka :D Kiitoksia kommentista! 😊
-
Oon lukenut tän ficin nyt varmaan kolmesti, koska tää on musta niin symppis! En tiiä, miksen oo aikaisemmin raapustellut kommenttia, mutta yritän nyt vihdoin saada senkin aikaiseksi.
Nuoressa Ronissa on jotain niin liikuttavaa, kun se on samaan aikaan vähän sellainen kovis ja rohkea, mutta sit samalla sitä nolottaa ja jännittää pienetkin jutut. Tässä esimerkiksi on niin söpöä, kun se pohtii ja haikailee sen parasta ystävää ja joku ääni siellä päässä vähän kummittelee, et mitä jos se ei nääkään Harrya kesän jälkeen, mutta saman tien se vaan päättää vaientaa sen äänen ja sitten hetken päästä se onkin jo uhmakkaasti miettimässä jonkinlaista sotasuunnitelmaa, ettei niin vaan pääse tapahtumaan. Tai miten se yrittää äidilleen esittää, että eipä tässä nyt varsinaisesti mikään hätä ole vaikka on valvonut puoli yötä miettien, miksei Harry vastaa. Jotenkin niin symppistä myös, että se on miettinyt, että voisko kirjeitä koittaa lähettää Kutkan matkassa Harrylle, kun Errol on vähän kehno pöllö eikä Hermestä uskalla lainata. :D Jotenkin niin Ronmaista myös se, että ruoka antaa uutta potkua pohdintoihin. Samaistun!
Tää on tosi onnistunut fic. Liian harvoin tulee avattua sellaisia tarinoita, joissa ei oo mitään paritusta tai romanttista juonta taustalla. Ehkä taas kerran tän ficin lukeneena ja tästä inspiroituneena voisin koittaa kaivella sellaisia tarinoita, missä se romanssi ei oo pääasia vaan ihan arkiset arjen jutut ja murheet. Kiitos tästä, tuun varmaan vielä neljännenkin kerran palaamaan tän ääreen, kun kaipaan jotain symppistä luettavaa.
-
Tikkis: Voi ääää mikä ihana kommentti ♥ Kiitos tosi paljon!
Ehkä ihanin asia, mitä voi kirjoittajana kuulla, on että joku on lukenut ficin useaan kertaan. Siinä todella tuntee onnistuneensa ♥ Ja tervetuloa lukemaan tämä uudestaan koska vain! Ihanaa, että olet tästä pitänyt :3 Ja lue ihmeessä myös parituksettomia tekstejä, niitä täällä Finissä riittää, ja kaikki lukemani ovat olleet mahtavia! (ja uskallan luottaa siihen, että niin on ne muutkin.)
Tosi kivaa pohdintaa oot kirjoitellut auki Ronista :3 Mä tätä kirjoitellessa aattelin noita samoja juttuja. Jokaisella on varmasti elämässään vaiheita, jolloin yrittää olla rohkean huoleton ja vähän uhmakaskin vaikka samaan aikaan huolettais jokin suurestikin. Niin lapsena kuin aikuisenakin. Eihän sitä silloin usein pystykään myöntämään muille, että jokin olisi vialla, ja kyllä mäkin muistan omista lapsuusvuosistani, miten sitä vanhempien edessä oli, ettei huolia ole vaikka oliskin. Helposti jättää paljon kertomatta, vaikka puhumalla vois ainakin osa asioista ratketa ja vähintään henkinen taakka kevetä.
Jotenkin niin Ronmaista myös se, että ruoka antaa uutta potkua pohdintoihin. Samaistun!
Niin minäkin :D Kyllä ruoka aina auttaa ♥ Ja onhan se nälkäisenä vaikea ajatella mitään suuria, ja muutenkin haasteet on helpompi ottaa vastaan kun on perustarpeet tyydytetty.
Tää on tosi onnistunut fic.
😭😭 Kiitos ♥ Kommentti täynnä kauniita sanoja, ai että tän lukemisesta on tullut mulle niin hyvä mieli. Tuhannet kiitokset ♥
-
Lämpimät onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! :D Mietin, mitä tällä kertaa kommentoisin, ja päädyin tähän kolmanteen ja viimeiseen HP-ficciisi. Olin lukenut tämän jo aikaisemmin ja pidin kovasti, vaikka en saanutkaan silloin kommentoitua. Seuraavaksi täytyy mennä sinun teksteissäsi näiden minulle tuntemattomien fandomien puolelle, tai originaaleihin, ellet sitten innostu kirjoittamaan lisää Pottereista. :)
Tämä oli ihan mielettömän hieno ja lisäksi hyvin inhimillinen ja samaistuttava tarina. :) Tuollainen tilanne, kun on itse ollut monta kertaa yhteydessä, eikä mitään kuulu toisesta, saa kyllä ajattelemaan kaikenlaisia asioita, ja tässä ne tulivat todella hyvin esiin. Täydellinen hiljaisuus on varmaan ihan pahinta ja jopa vaikeampaa kuin riita juuri epävarmuuden takia, kun ei yhtään tiedä, missä mennään. :( Siinä ehtii miettiä kaikenlaista, niin kuin Ron tässä teki. Ja vaikka sitä ei ihan suoraan sanottukaan, ymmärsin tämän niin, että Ron pelkäsi Harryn lopettaneen heidän ystävyytensä, ehkä ikiajoiksi. Tässä tuli kaikessa esiin, että Harry oli Ronille ihan mielettömän tärkeä. Paras ystävä, ja ehkä enemmänkin, ainakin jossain tulevaisuudessa. ;) Mietin tätä lukiessa sitäkin, että tuollainen sisäoppilaitos on aika jännä, kun sitten kesälomaksi kaikki hajaantuvat ympäri maata, eikä välttämättä näe yhtään ystävää kahteen kuukauteen, vaikka koko kouluvuoden ollaan tiiviisti yhdessä. Ei mikään ihme, että Ronista tuntui todella tyhjältä, eivätkä Hermionen kirjeet olleet ollenkaan sama asia kuin Harryn. :(
Vaikka Ronia ei yleensä pidetä kauhean syvällisenä hahmona, ainakaan kirjoissa, pidin todella paljon siitä, miten olit kuvannut hänet tässä. :) Ronin maailma oli ihan pois paikoiltaan, kun ruokakaan ei maistunut samalla tavalla, eikä pystynyt edes nukkumaan kunnolla. Mikään ei vain ollut kivaa, kun Harrysta ei kuulunut mitään. :( Jäin miettimään sitä, että kun Ron ja Hermione kuitenkin pitivät yhteyttä, ainakin jonkin verran, niin varmaan Ron oli saanut Hermionelta kuulla, ettei Harry ollut kirjoittanut Hermionellekaan. Sen olisi pitänyt minusta kertoa Ronille, ettei vika ollut hänessä, vaan jossain ihan muussa. Mutta toisaalta Hermione ei ollut kummallekaan samalla tavalla läheinen kuin mitä Harry ja Ron olivat keskenään, ja ehkä Ron ajatteli, ettei Harry halunnut pitää Hermioneenkaan yhteyttä. :(
Tässä oli aivan ihanaa se, miten Ron kävi läpi mielessään eri vaihtoehtoja sen pelottavimman lisäksi. Kuten vaikka Errollin vanhuutta, tai sitä, että Harryn jästisukulaiset estävät kirjeenvaihdon. Sehän olisi ollut varmaan se todennäköisin vaihtoehto, eikä kukaan tietysti tullut edes ajatelleeksi kotitonttua, miten olisikaan voinut. ;) Silti Ronin mielessä oli ymmärrettävästi se kaikkein suurin ja pahin pelko, mikä tuli tässä kohdassa todella hienosti esiin:
Ron toivoi syvästi, etteivät jästit olleet anastaneet hänen Harrylle tarkoittamia kirjeitä tai estäneet Harrya kirjoittamasta hänelle takaisin. Hän alkoi mielessään syyttää ja inhota Harryn sukulaisia aina vain entistä enemmän, osin senkin takia, ettei halunnut antaa mielelleen tilaa ajatella sitä mahdollisuutta, että ehkä Harry sanoistaan huolimatta ei halunnutkaan kirjoittaa hänelle takaisin.
Ronin yksinäisyys ja suru Harryn takia tulivat tässä varhaisen aamun hiljaisina hetkinä hyvin käsinkosketeltavasti esiin. Ei mikään ihme, että Ron alkoi vähitellen olla huolissaan paitsi Harryn hiljaisuudesta niin myös siitä, että oliko tälle sattunut jotain. :( Vähän suretti se, että Mollykaan ei ymmärtänyt, miten vaikea tuo tilanne oli Ronille, vaikka vähän yrittikin lohduttaa. Minusta oli aivan loistavaa, että Ron teki päätöksen, että nyt on tehtävä jotain ja tämä ei voi enää jatkua, eikä etenkään syyskuuhun saakka. Tämä loppu ja viittaus Weasleyn kaksosiin oli aivan loistava, samoin kuin tuo otsikon tuonti tekstiin, pidin tästä todella paljon:
Hän ei ehkä tiennyt, miten saisi yhteyden Harryyn, kun kirjeetkin tuntuivat haihtuvan savun lailla ilmaan, mutta hänellä oli veljinään kaksi ideanikkaria, jotka taatusti keksisivät jotain. Ideoiden luvallisuus olisi suurella todennäköisyydellä varsin kyseenalaista, mutta Ron ei välittänyt. Mitä vain, kunhan hän saisi kontaktin Harryyn vielä ennen koulun alkua.
Vaikka hän ei ollutkaan sitä ääneen sanonut tai kirjeisiinsä kirjoittanut, vastaamattomuus ei ollut vaihtoehto.
Nauratti kovasti, kun tämän myötä jäin muistelemaan sitä, miten Ron, Fred ja George lensivät autolla hakemaan Harryn Kotikoloon. :D Ehkäpä jo heti seuraavana yönä tämän päivän jälkeen? Suuri kiitos tästä, tätä oli aivan mahtavaa lukea ja tulin tästä tosi hyvälle mielelle. :)
-
Pahatar: Kiva juttu kun tulit lukemaan tämän uudestaan ja myös kommentoimaan! 😊 Saapi nähdä jos jossain vaiheessa tulee kirjoitettua lisää Potter-ficejä. Intoa noin periaatteessa olisi kyllä, mutta ei sitten oikein ideoita, joita haluaisi lähteä kirjoittamaan. Ehkä kun lukee niin paljon muiden kirjoituksia niin ei riitä enää ideoita itselleen samasta fandomista XD Tai alitajuisesti tunne, ettei "tarvitse".
Tämä oli ihan mielettömän hieno ja lisäksi hyvin inhimillinen ja samaistuttava tarina. :)
Voiii, ihana kuulla, kiitos tosi paljon ♥ Se on kyllä ikävä tunne, jos ei saa vastausta omiin kirjeisiinsä/viesteihinsä/soittoihinsa. Vaikka syitä sille onkin paljon, aina se ikävin on se, ettei toinen haluakaan vastata :< Varsinkin tällaisessa tilanteessa, kun ollaan ystäviä!
Mietin tätä lukiessa sitäkin, että tuollainen sisäoppilaitos on aika jännä, kun sitten kesälomaksi kaikki hajaantuvat ympäri maata, eikä välttämättä näe yhtään ystävää kahteen kuukauteen, vaikka koko kouluvuoden ollaan tiiviisti yhdessä.
Se on kyllä totta 🤔 Ja sitten omaa perhettään näkee lähinnä loma-aikoina. Muutenkin sisäoppilaitokset tuntuvat aika jänniltä, kun eihän niitä täällä Suomessa taida olla kuin ihan muutama. Vaikea kuvitella itseään opiskelemaan sellaiseen, kun tavalliset päiväkoulut ovat täällä niin itsestäänselvyys.
Vaikka Ronia ei yleensä pidetä kauhean syvällisenä hahmona, ainakaan kirjoissa, pidin todella paljon siitä, miten olit kuvannut hänet tässä. :)
Kiitos ♥ Ron ei tosiaan päällisin puolin ole kauhean syvällisen oloinen hahmo, mutta kyllä mä ajattelen, että hänenkin tunneskaalansa on oikeasti laajempi kuin teelusikalla ;D Hän ei vain ehkä osaa (ja haluakaan) ilmaista kunnolla sitä kaikkea, mitä ajattelee ja tuntee.
Jäin miettimään sitä, että kun Ron ja Hermione kuitenkin pitivät yhteyttä, ainakin jonkin verran, niin varmaan Ron oli saanut Hermionelta kuulla, ettei Harry ollut kirjoittanut Hermionellekaan. Sen olisi pitänyt minusta kertoa Ronille, ettei vika ollut hänessä, vaan jossain ihan muussa. Mutta toisaalta Hermione ei ollut kummallekaan samalla tavalla läheinen kuin mitä Harry ja Ron olivat keskenään, ja ehkä Ron ajatteli, ettei Harry halunnut pitää Hermioneenkaan yhteyttä. :(
Tämän kirjoittamisesta on jo niin pitkä aika, etten muista juurikaan senhetkisiä ajatuksiani, mutta jotain tuonnepäin ainakin. Vaikka he kaikki kolme ovatkin ystäviä keskenään, niin onhan Ronin ja Harryn ystävyys vielä syvempää, niin tuskinpa Ronista ajatus siitä, ettei Harry kirjoita Hermionelle, ole niin huolestuttava kuin se, ettei tämä kirjoita hänelle.
Nauratti kovasti, kun tämän myötä jäin muistelemaan sitä, miten Ron, Fred ja George lensivät autolla hakemaan Harryn Kotikoloon. :D Ehkäpä jo heti seuraavana yönä tämän päivän jälkeen?
Ehkäpä, tai ainakin lähipäivinä (tai oikeammin -öinä :P)! Kiva kuulla, että Harryn pelastamistehtävä muistui tätä lukiessa mieleesi, niin se oli vähän niin kuin tarkoituskin ;D Sitten saa Ronkin viimein vastauksensa, jota oli odotellut pitkään.
Kiitokset vielä kommentistasi, se oli ihanan pitkä ja runsas ja ilahdutti mua suuresti 😍😍
-
Oih, tällaiset saumattomasti canoniin sujahtavat ja siihen sopivat pätkät ovat niin kivoja! ^^ Enkä ollut ennen ajatellutkaan kauhean tarkasti, miten ikävää Ronillekin on ollut tuo kesä, kun ei ole kuullut Harrysta mitään. Harrylla on tietenkin ollut aika kamalaa aikaa, lukittuna huoneeseensa ja sellaista kivaa ;D mutta itsekin voisin Ronin saappaissa alkaa herkästi pohtia sitä pahinta vaihtoehtoa, että Harry ei vastaa, koska ei halua vastata Ronille. Onneksi Ron ei antanut itsensä jumittua tuohon ajatukseen kunnolla ja oli sen verran fiksu, että muisti Dursleyt. Ihanaa, miten uskolliselta hänen ajatuksensa tuntuivat, että hän oli suuttunut Dursleylle Harryn puolesta. Ja minusta on realistista ajatella, että Ron voisi ruveta ajattelemaan Harrysta pahaa, koska tuo hiljaisuus on varmasti korvia huumaavaa. Ehkä juuri siksi tykkäsin tosi paljon, että vaikka ajatus tuli aina välillä Ronin mieleen, hän ei suostunut uskomaan lopulta, että se oli syy. :) Ron on aivan ihana hahmo, hänestä tulee luettua liian vähän ficcejä ja varsinkin näin päähahmona. Tässä ficissä etenkin tuli tunne, että voi kun olisi itselläkin tuollainen ystävä kuin Ron. <3
Voisipa hän taikoa itsensä Harryn luo ihan vaikka vain varmistaakseen, että tämä oli kunnossa ja halusi yhä olla hänen ystävänsä. Valitettavasti hän ei yhden Tylypahka-vuoden jälkeen sellaiseen kyennyt, ja mikäli olisi rohjennut yrittääkään, olisi saanut kimppuunsa jos ei taikaministeriötä niin ainakin äitinsä (mikä olisi huomattavasti karmaisevampi kohtalo).
;D Joo voin kuvitella, ja minkä saarnan hän saikaan auton lainaamisesta, kummallakin kerralla.
Rakastan Mollya ja Arthuria, mutta heissä oli kyllä tässä näin Ronin näkökulmasta kuvattuna sellaista tuskastuttavaa vanhempi-energiaa, että älä sinä lapsiparka vaivaa pikku päätäsi sillä. Kaikki järjestyy. Eikä tuossa iässä voi todellakaan odotella. :D Ymmärrän Mollyn kommentit, jotenkin pakko rauhoitella Ronia, joka on selvästi todella harmissaan tilanteesta. Mutta minuakin turhauttaisi tuollainen asenne vain vielä enemmän. :D Olipas kiva vinkkaus tuo lopun huomio kaksosiin, että miten Ron lopulta ratkaiseekaan pulmansa. Tämä oli niin kiva kurkistus tokan vuoden kesäloman aikaan Ronin näkökulmasta, eikä riko mitään canonissa. Tykkäsin tästä ihan hirmuisesti, kiitos tosi paljon! ^^