Nimi: Palotorni (kipinöitä iholla)
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: romantiikka
Paritus: Niilo/Joakim
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII, Spurttiraapale V, FinFanFun1000 (20. Elokuu) ja Sana/kuva/lause10 #2 (kuva (https://i.imgur.com/WwjpPwT.jpg))
A/N: Tämä kohtaus – siis palotorni ja suuren katastrofin jälkeinen hiljaisuus – on ollut mielessäni jo pitkään. Tästä nyt ei tullut kaunista tunnelmointitarinaa (koska Niilon typerät kommentit :--D) mutta on tämä hyvä näinkin.
Palotorni (kipinöitä iholla)
1
(300 sanaa, nauraa)
”Tämä oli hyvä löytö”, Joakim sanoi tyytyväisenä heittäessään reppunsa palotornin lattialle. ”Ei villieläimiä eikä ötököitä. Ehkä saadaan oikeesti untakin, kun täällä ylhäällä ei ole niin kuuma.”
”Miltäköhän näyttäisi, jos kusisin täältä alas? Ois takuulla eeppistä!” Niilo intoili palotornin kaiteella ja kuikuili vaarallisen näköisesti kohti maata.
”Jospa et”, Joakim huokaisi. ”Koita rauhoittua. Tolla tavoin kekkuloimalla sä tuhlaat sun viimeisimmätkin energiavarat.”
”Joojoo, äiti”, Niilo irvaili ja nojaili kaiteeseen katsellen elokuun helteiden runtelemaa metsää heidän alapuolellaan. Vihreän keskellä näkyi siellä täällä kuivuudesta kieliviä keltaisia läikkiä. Jos metsäpalovaroituksia vielä annettaisiin, ne olisivat varmasti korkeimmillaan. Jokainen sytytetty leirituli aiheutti Joakimille levottomia sydämentykytyksiä, mutta täältä he ainakin näkisivät vaaran ajoissa. ”Mut hemmetin siisti mesta, eikö?”
”Jep”, Joakim myönsi ja meni Niilon viereen. Maailma näytti korkeuksista katsottuna paljon kauniimmalta. Kuivuudenkin keskellä luonto näytti turmelemattomalta. Se loi hämmentävän illuusion siitä, ettei mitään hirveää ja lopullista ollut koskaan tapahtunutkaan. Älä lankea siihen, Joakim varoitti itseään, mutta loppukesän ilta-auringossa oli äärimmäisen vaikea huolehtia mistään. ”Mahtavat maisemat.”
”Romanttiset”, Niilo myötäili ja katsoi häntä virnistäen. ”Tekee hirveesti mieli alkaa pussailla sun kanssa.”
Joakimin poskia poltti. Hän äännähti hämillään. Niilo nauroi hänen hämmennykselleen, ei varmaankaan pahantahtoisesti, mutta Joakimia nolotti silti.
”Oot söötti”, Niilo kujersi.
”Pää kiinni”, Joakim ärähti.
”Olin täysin tosissani!”
”Okei, mutta oliko sun pakko nauraa? Helvetti”, Joakim sanoi ja meni palotornin toisella laidalle häpeämään itseään ja omaa reaktiotaan. Hän oli ihan liian herkkä ja epävarma itsestään. Niilo taas ei ollut. Hitto, täältä tornista ei päässyt edes pakoon omia mokiaan.
”Joakim”, Niilo sanoi hänen takaansa. Niilon ääni oli epätavallisen pehmeä. Joakimin harmiksi hänestä oli ihanaa kuunnella, kuinka Niilo lausui hänen nimensä. ”Oot oikeassa. Olin tökerö, kun nauroin, joten… sori siitä.”
”Joo, ei mitään”, Joakim mumisi. Niilo tuli hänen viereensä, mutta vastoin tapojaan hän piti suunsa kiinni. Joakim katse suuntautui kauas länteen, jonne aurinko päättäisi päivän matkansa, ja hän antoi itsensä vihdoin hengähtää.