Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Velns Meica - 18.04.2008 13:33:31

Otsikko: Piece of us JATKOA 1.1.09.! [Kelmit, K-11, het]
Kirjoitti: Velns Meica - 18.04.2008 13:33:31

Nimi: Piece of us
Kirjoittaja: Velns Meica
Rating: K-11
Pairing: L/J + Kelmit/OC + R/OC
Genre: Romance, drama, het
Beta: Rebel
Summary: On elokuu, vuosi 1978, Tylypahka on siis ohi eli kertoo kelmien elämästä siitä lähtien aina jonnekin Reguluksen kuoleman jälkeiseen aikaan. Sisältää suhdesotkuja, painijan, korun, huumoria, riitoja, häitä ja hautajaisia, sotia ja banaaninkuoren
A/N: Eka ficcini, ilmestyy myös vuotiksessa kantaen samaa nimeä. Tämä eka luku on tosi lyhyt ja ekat viisi lukua on valmiita, laitan tänne jatkoa sitten kun ehin, kiitos :D

Luku 1 – Tervetuloa Kelmilään

James Potter istui uudessa kodissaan oman huoneensa ikkunalaudalla. Hän katseli Tylyahon pienten ja puisten talojen yli kohoavaa linnaa, jota kaipasi nyt hartaammin kuin koskaan.
James oli muuttanut ystäviensä kanssa tähän taloon vain muutamaa päivää aikaisemmin ja oli jo nyt saanut aikuisten maailmasta sekä Voldemortin ja laskujen täyteisestä elämästä tarpeekseen. Kyllähän Tylypahkassakin oli ollut huonot puolensa, määräilevät professorit ja läksyt nyt ainakin. Linnassa ei kuitenkaan asetettu oppilaiden harteille sitä painavaa vastuuta, joka aikuisilla oli osa jokapäiväistä elämää, eivätkä siellä jatkuvat vaikeudet ja vastoinkäymiset hallinneet maailmaa.
Onneksi oli sentään Lily, James ajatteli leveän hymyn kohotessa hänen huulilleen. Saavuttaessaan viime vuonna lopultakin tavoitteensa, unelmiensa tytön hurmaamisen, Jamesista tuntui, että jopa Voldemort olisi joskus mahdollista tuhota.
”Eikö sinulla ole parempaa tekemistä kuin istua täällä?” James kuuli tutun äänen kysyvän selkänsä takaa. Poika kääntyi ympäri ollakseen kasvokkain parhaan ystävänsä Siriuksen ja hänen epäluuloisen katseensa.
”On, mutta kunhan ajattelen”, James vastasi ympäripyöreästi. Sirius näytti siltä kuin James olisi sanonut lasten korville sopimattoman sanan.
”Ajatteleminen on liian kehittävää ajanvietettä sinulle, Sarvihaara-kultaseni.”
”Sinulleko se sitten olisi sopivaa?” James ivasi.
”En sanonut niin, enkä koskaan tule sanomaankaan”, mustahiuksinen poika totesi varmasti. ”Ja muuten, Kuutamo käski sinun raahata egosi portaita alas. Tytöt kuulemma saapuivat.”
”Ann myös?” James irvisti.
”Ei hyvää, ellei jotain pahaakin”, Sirius lausui epäluonteenomaisen viisaasti Jamesin noustessa ikkunalaudalta marttyyrimainen ilme kasvoillaan.
 
Kelmien asunnon siistin ja varsin tilavan keittiön kiiltävän puupöydän ääressä istui sillä hetkellä enemmän väkeä kuin koskaan aiemmin. Nyt kun tytöt olivat tulleet katsomaan viimeinkin valmiiksi sisustettua Kelmilää (kuten Sirius ja James olivat nimenneet sen), niin koko keittiö pursui iloa ja naurua.
Remus istui tapansa mukaan pöydän päässä ja katseli valppaasti Annia, joka istui hänen oikealla puolellaan. Ann oli Lilyn vanhin ystävä Tylypahkasta, jolla oli vaaleat olkapäille juuri ja juuri ulottuvat, kiharat hiukset. Annilla oli terävät kasvonpiirteet, jotka tekivät hänestä vakavan ja ilkeän näköisen ja hän oli hyvin kunnianhimoinen. Tyttö oli varmasti pohjimmiltaan oikein mukava, mutta Remus eikä yksikään toinen kelmi voinut sietää hänen jatkuvaa ja ilmiselvää vihaansa Jamesia kohtaan. Ann oli aina ollut hyvin omistushaluinen Lilyä kohtaan, erityisesti poikien lähettyvillä. Nyt, Lilyn seurustellessa Jamesin kanssa, hän muuttui vihaiseksi ja hiljaiseksi aina Jamesin ilmestyessä näköpiiriin. Remus oli jo pitkään ollut sitä mieltä, että tyttö oli typerä ja lapsellinen.
Lapsellisuudesta pojalle tuli mieleen Lilyn toinen ystävä, vaikka tämän henkinen ikä oli monta kertaa alempana. Aina Adaa ajatellessaan Remuksen mielessä kävi ajatus Jamesin tai Siriuksen kadonneesta siskosta. Tuntui, että Adasta hehkui kaikki lapsen perustunteet: hölmöys, ilo ja huolettomuus. Adan tuuhean ja pitkän vaalean otsatukan alta paistavat vihreät silmät pilkahtelivat aina jotain huvittuneisuuden sekaista onnea, tietenkin lukuun ottamatta huonoja hetkiä.
Juuri nyt vaikutti vahvasti siltä, että Adalla oli meneillään eräänlainen pahantuulisuus-kohtaus. Remuksen katsellessa vastapäätään istuvaa tyttöä, Ada haukotteli näkyvästi ja siirtyi sitten mulkoilemaan Lilyä, joka selitti jotain perheestään kädet villisti heiluen.
” – eli äiti ja isä uusivat vihkivalansa ensi kuussa”, punapää lopetti hänen koko olemuksensa hehkuen intoa.
”Minä en käsitä mitä ideaa on mennä uudestaan naimisiin ilman yhtäkään eroa välissä”, Sirius sanoi päätään pudistellen.
”Jotkut haluavat vahvistaa rakkauttaan toisiinsa, eivätkä pelkää sitoutumista”, Remus sanoi rauhallisesti.
”No, Lilyn vanhemmat ovat selvästikin fossiileja – anteeksi vain Lily –, joten ei silloin voi pelätä sitoutumista!”
”Sinä pelkäät sitoutumista vielä 90-vuotiaana”, James pisti väliin. Sirius vain tuhahti, muttei viitsinyt kieltääkään sitä.
”Ihan kuin hänellä olisi mahdollisuuksia elää niin vanhaksi, kun hän on tuollaisen ystävä”, Ann sanoi pilkkaavasti osoittaen pitkällä kynnellään Jamesia.
”Mitä tarkoitat?” Sirius kysyi nopeasti ennen kuin kukaan ehti sanoa tai tehdä mitään.
”No katsotaanpas”, Ann aloitti muka pohtien asiaa. ”Tuo tomppeli ei osannut edes kutsua kirjaa loitsulla räjäyttämättä sitä niin, että Lipetit joutui matami Pomfreyn hoidettavaksi! Mistä sitä tietää, ettei hän joskus polta ystäviään aivan vahingossa?”
”Ann!” Lily huudahti järkyttyneenä samalla kun Sirius nousi ylös tuolistaan taikasauva käyttövalmiina kädessään.
”Tuo sinun kerrassaan mahtava esimerkkisi sattui kolmannella luokalla”, Sirius sanoi nousten tuoliltaan ja lausuen sanat äänellä, josta suorastaan tihkui ivaa. ”Ja sinun ei tarvitse koko ajan halventaa Jamesia, me tiedämme kyllä valmiiksi, että toivot hänelle mahdollisimman tuskaista kuolemaa.”
Myös Ann oli nyt noussut ylös ja vilkuili Siriusta raivostuneena kulmiensa alta. Muut tarkkailivat tilannetta pohtien jännittyneinä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Remus oli täysin unohtanut kahvikuppinsa sijainnin kaataen kuuma nestettä suoraan ruskealle puulle. Ada oli lopettanut murjottamisen ja katsoi kiinnostuneena ystäviään, joka seisoivat pöydän vastakkaisilla sivuilla.
Sitten, varoittamatta, riitapukarit lopettivat toistensa mulkoilemisen ja kohottivat sauvansa. Kiroukset osuivat uhreihinsa melkein samaan aikaan. Ann kaatui tajuttomana lattialle, kun taas Sirius taipui kaksin kerroin älähtäen kivusta. James äännähti epämääräisesti ja riensi ystävänsä vierelle.
”Miten kävi?” James kysyi pähkinänruskeissa silmissä välähtäen huolestuneisuus.
”Ei tässä mitään”, Sirius mutisi vilkaistessaan murhaavasti valkoisella lattialla makaavaa tajutonta tyttöä hieroen vatsaansa. ”Miten voit olla hänen ystävänsä, Lily?”
”Ei hän yleensä tuollainen ole”, Lily sanoi katsoen jotenkin surullisesti ystäväänsä. ”Te ette tunne häntä samalla tavoin kuin minä. Kaikki vain johtuu Jamesista.”
    ”Mutta mitä vikaa minussa on?” James kysyi kummissaan.
”Annin mielestä vain se, että satuit rakastumaan rakkaaseen Lilyymme”, Ada sanoi puhuen ensimmäistä kertaa siinä seurassa. ”Mutta meidän muiden mielestä sinulla on paljon muitakin vikoja, älä pelkää. Esimerkiksi minun mielestäni – mutta tässä puhutaan Annin mielipiteistä”, Ada lopetti nopeasti nähtyään Lilyn ilmeen.
”Miksi sinä ja Lily olette riidoissa?” Remus kysyi suoraan.
”Emme me ole riidoissa”, Ada kiisti. ”Minä olen vain vihainen hänelle, siinä kaikki.”
”Ja mistäs tämä pieni kiista johtuu?” Sirius puuttui peliin aidosti kiinnostuneena.
    Ada näytti siltä, ettei aikonut kertoa, mutta kelmien vaativan katseen alla hän luovutti.
”Lily huijaa”, tyttö tokaisi ristien käsivartensa.
    Kaikki kolme poikaa käänsivät päänsä Adan kauniiseen ystävään, joka tuijotti heihin takaisin itsepäinen ilme kasvoillaan.
”Minä en huijaa”, Lily tiuskaisi hypistellen vihreää villapaitaansa.
”Huijaatpas!”
”En!”
”Kylläpäs! Koko ajanhan sinä huijaat!”
”En huijaa! Minä en luvannut mitään silloin!”
”Ja taas vale!” Ada huudahti osoittaen häntä voitonriemuisena sormellaan. ”Sinä lupasit, ettet kerro kellekään, ja nyt Ann tietää.”
Lily ei vastannut. Tiesihän hän kertoneensa, mutta siinä salaisuudessa ei ollut mitään noloa, joten Lily ei ymmärtänyt miksi Ada häpesi sitä niin paljon.
”Kertokaa heti mitä!” James vaati, kun kumpikaan tytöistä ei sanonut enää mitään.
”Sitä vain, että – ”
”Ei! Et kerro!” Ada keskeytti. ”Ja nyt, näyttäkääpä loput asunnostanne.”

Lily tarkkaili lattialla makaavaa ystäväänsä. Hän mietti surullisesti, missä vaiheessa yksi hänen parhaista ystävistään oli muuttunut niin, että hän päätyi satuttamaan ihmisiä ja makaamaan tajuttomana lattialla. Hänen ajatuksensa vaelsivat kuitenkin Annin loukkaukseen ja ymmärrys vei sijan harmilta. Annin käyttäytyminen oli ollut sopimatonta, ja kelmeillä oli hyvä syy jättää hänet tapaamisesta ulkopuolelle. Kuullessaan ympäriltään ääniä Lily kuitenkin keskittyi katselemaan Kelmilän huispausjulisteilla vuorattua olohuonetta. Hän oli jo rakastunut sen upottaviin nojatuoleihin ja lasipäällysteiseen kahvipöytään.
”Huomaa, että Remuksella on ollut huomattava osa huonekaluja valitessa”, Ada kommentoi.
”Niin. Kuutamon mukaan tämä on siisti ja mukava vain jos hän tekee sen itse”, Sirius sanoi pyöritellen silmiään.
”Kyllä minä teidänkin mielipiteitä kuuntelin”, Remus sanoi puolustelevasti.
”Sinä sanoit, ettet tee minulle enää ruokaa ellen lopeta sisustusneuvojen antamista!”
”Anteeksi vain, mutta minusta ei ole kovin hyvä idea ottaa nojatuolia, joka puree jokaista, joka siihen istuu!”
”Sen olisi voinut kouluttaa”, Sirius mutisi.
”Sinäkö sen olisit tehnyt?”
”Luonnollisesti!”
”Onko sinulla kenties jotain kokemusta nojatuolien kouluttamisesta?” Remus kysyi asiallisesti.
”Jonkun pitää olla ensimmäinen”, Sirius totesi lyhyesti, mutta jätti asian sikseen. Remus ei luovuttaisi, mutta toisaalta ei hänkään, joten hänen täytyisi vain löytää toinen keino lähestyä asiaa.
”Mitä tuossa huoneessa on?” Lily kysyi viitaten olohuoneen nurkassa sijaitsevaan oveen.
”Valitettavasti ei mitään”, James sanoi liioitellun murheellisena levitellen käsiään. ”Emme ole keksineet sinne mitään pantavaa.”
Lily mietti ankarasti. Nähtyään kelmien asunnon niin ylä- että alakerran, poikien sisustetut huoneet, kylpyhuoneet, keittiön ja pienen kirjaston pääasiassa Remuksen kirjoista koostuen, Lilyn oli vaikea keksiä käyttötarkoitusta pienelle huoneelle.
”Kuntosali?” Ada ehdotti.
”Liian pieni”, James pudisteli päätään.
”Ruokakomero?” Ada yritti uudestaan.
”Liian pitkä matka keittiöön”, Sirius tyrmäsi ehdotuksen.
”Vierashuone?” Lily koetti.
James pudisti päätään uudestaan niin, että hänen musta harakanpesää muistuttava tukkansa sotkeutui entisestään. ”Meillä on jo. Matohännän huoneen vieressä”, hän muistutti tyttöystävälleen, jonka käsi lepäsi pojan vyötäröllä.
”Peter!” Ada älähti yhtäkkiä lyöden samalla otsaa kädellään. ”Minä unohdin kokonaan, että hän on olemassa!”
”Niin me kaikki, valitettavan usein”, Peterin ääni kuului ovensuusta saaden muut huoneessa olijat hätkähtämään ja kääntämän päänsä itsensä suuntaan.
”Missä sinä olit?” Lily kysyi heti.
”Töissä”, Peter vastasi astuen peremmälle huoneeseen riisuen samalla ulkoviittaansa.
”Kohtelivatko pöllöt sinua nätisti?” Remus uteli unohtaen täysin heidän edellisen keskustelunsa, joka koostui pääasiassa Peterin luennosta siitä, miten pöllöjen olemassaolo olisi syytä kieltää lailla. 
”No eivät!” Peter puuskahti uupuneella äänellä. ”Sain 12 puremaa ja lukemattomia arpia! Miksi edes ryhdyin pöllöjen myyjäksi?” Peter kysyi lysähtäen toivottomasti lähimpään nojatuoliin painaen päänsä sideharsojen verhoamiin käsiinsä.
”Ehkä sinä sisimmässäsi pidät pöllöistä”, Sirius totesi nyökytellen vakavasti, mutta vaihtaen samalla huvittuneita katseita Lilyn kanssa.
”Ooh!” James ihasteli. ”En tiennytkään sinun osaavan olla myötätuntoinen, Anturajalka.”
”Palataanpa aiheeseen!” Sirius sanoi kovaan ääneen välittämättä Jamesin ivasta. ”Mitä me tuolle huoneelle teemme?”
”Pelkäänpä, että joudutte miettimään sitä keskenänne”, Lily sanoi murheellisesti. ”Meidän täytyy palata omaan asuntoomme, koska meidän on pakko vielä viimeistellä sisustusta.”
”Niin”, Ada sanoi nousten käsien varassa ylös nojatuolista. ”Herpaannuttakaa Ann muutaman tunnin päästä, niin hän ei välttämättä tapa teitä.”

Ada käveli rennosti Tylyahon pääkatua pitkin kohti mukulakivisen tien päässä sijaitsevaa Sianpäätä. Hänen musta viittansa oli polvista alaspäin täysin kurassa johtuen todennäköisesti hänen laiskuudesta johtuvasta päätöksestään puhdistaa viittansa vasta, kun viikkokausia jatkunut sade suostuisi loppumaan.
Hän veti hupun syvemmälle päähänsä kiristäen tahtiaan. Hän halusi juoda edes yhden lasillisen ennen kuin Lily huomaisi hänen katoamisensa ja lähtisi etsimään häntä, luultavasti kirveen kanssa. Heidän kahden palattua Kelmilästä edellä mainittu punapää oli keksinyt, että jos kerran he olivat nähneet kelmien asunnon, hekin haluaisivat varmasti nähdä tyttöjen huoneiston. Siitä asti Lily oli vuoroin siivonnut intohimoisesti, vuoroin sättinyt Adaa huolimattomasta sisustuksesta. Ada huokaisi ärtyneesti. Ei kai ollut hänen vikansa, ettei hän välittänyt rotan paskan vertaa oliko televisio oikeassa kulmassa mattoon nähden vai ei.
Kolahdus syrjäiseltä ja pimeältä sivukadulta sai tytön hyppäämään noin kaksi metriä ilmaan ja kääntymään sitten salamannopeasti äänen suuntaan. Hän etsi kuumeisesti sauvaansa ja olisi voinut kirota itsensä siihen paikkaan, kun tajusi jättäneensä sen sotkun valtaamalle pöydälleen. Taikaministeriö oli lähettänyt heille jo kolmesti neljän päivän sisällä turvamääräykset, joissa korostettiin vahvasti taikasauvan pitämistä aina lähettyvillä, mutta huomattavasti hänen paksuun kallonsa ei mahtunut niinkään suurta tietoa.
Heikko yskäisy sai Adan ottamaan pienen epäröinnin jälkeen ensimmäiset askeleensa ahtaalle kujalle. Hän ei tiennyt oliko se inhimillinen ääni ollut tahallinen teko vai ei, kenties houkutus tai ansa, mutta hän aikoi ottaa asiasta selvää. Hän tiesi olevansa äärimmäisen typerä, täysi idiootti kävellessään pimeyteen, joka oli kuin käärme, joka kietoutuu rauhallisesti uhrinsa ympärille ennen viimeistä iskua. Hän näki tuskin mitään, kuu oli vain pienoinen sirppi, niin pieni että se valaisi juuri ja juuri Adan eteensä ojentaman kätensä.
Yhtäkkinen valonlähde sai Adan peittämään silmät käsillään ja peruuttamaan reilusti taaksepäin. Hänen valoon tottumattomat silmänsä vetistivät runsaasti ja tyttö hieroi niitä vinhasti yrittäen samalla rauhoittaa aivan liian lujaa hakkaavaa sydäntään.
”Kuka siellä?” Ada huusi taistellen pitääkseen äänensä niin tasaisena kuin pystyi. Kujan päässä seisova mies vain nauroi ylimielisesti. Sillä välin Ada oli onnistunut palauttamaan näkökykynsä ja hän kohotti vihreiden silmiensä hieman hermostuneen katseen vastaantulijaansa.
Miehen hoikkaa ja lihaksikasta vartaloa peittävä musta viitta oli kiiltävä ja puhdas. Hänellä oli huppu suojaamassa tummaa tukkaa ja kasvoja, joista tosin osa oli valkoisen, pääkalloa esittävän naamion takana. Ada vetäisi terävästi henkeä. Kuolonsyöjä.
”Ai ai, tyttö on eksynyt väärälle kujalle”, kuolonsyöjä moitti matalalla äänellä, josta tuli mieleen koiran murina. Ada koetti keksiä nopean pakosuunnitelman, mutta hänen mielensä täytti sillä hetkellä vain yksi ajatus. Hän kuolisi tänään, tälle Merlinin selän takana olevalle, surkealle pikkukujalle. Ajatus sai hänet tärisemään.
”Kuka olet?” Ada kysyi, tällä kertaa hänen äänestään oli luettavissa selvästi pelkoa. Kuolonsyöjä huomasi sen, koska nauroi taas kylmää ja kumman tuttua naurua.
”No, kuolet kuitenkin. Henkilöllisyyteni paljastamisesta ei ole haittaa”, mies sanoi lopulta Adan suureksi hämmästykseksi. Yleensä kuolonsyöjät vain tappoivat sen enempiä puhumatta, toisinaan mahdollisimman kivuliaasti. Ada ajatteli ensin kuolonsyöjän olevan mahdottoman tylsistynyt, mutta tunnistaessaan maskin takaa ylpeän leuan, hän huomasi olevansa pahasti erehtynyt. Kuolonsyöjä halusi kiduttaa häntä henkisesti, tahtoi hänen tunnistavan tappajansa.
Naamion alta paljastuivat hyvin komeat ja tuskallisen tutut kasvot. Ada olisi halunnut huutaa, mutta järkytys oli liian suuri. Hämärässä valossa oli tietenkin mahdoton saada varmuus miehen henkilöllisyydestä, mutta tämä pieni arvelu riitti hyvin Adalle. Tyttöä pyörrytti, se ei voinut olla hän, se ei voinut olla hän, se ei voinut olla –
”Sirius?” Adan järkytyksestä tärisevä ääni kysyi varovaisesti.
 
A/N: Toivottavasti piditte ja kommentteja pyydän? :)

Otsikko: Vs: Piece of us
Kirjoitti: Velns Meica - 21.04.2008 22:12:16

Selvä, tässä on tämä toinen luku. Se on pidempi ja omasta mielestäni paljon parempi.
Kiitän ja kuittaan...

Luku 2- Herra banaanin tarinoita   

Kolmen luudanvarren suuren ja puisen etuoven takaa kantautuva humalaisen nauru sai Jamesin hidastamaan tahtiaan ja harkitsemaan illanvieton paikkaa tarkemmin. Hänen vieressään seisova Sirius huokaisi kärsimättömästi.
  ”Vaikka jotkut haluavatkin pitää siellä hauskaa pienillä sivuvaikutuksilla, ei meidän tarvitse liittyä heidän seurakseen.”
  James virnisti. ”En minä juomista tai humalaa pelkää, mietin vain, että eikö tätä iltaa pystyisi viettämään paremminkin?”
  ”Kuten?” Sirius kysyi äänellä, joka kieli, ettei hänen maailmassa ollut mitään parempaa kuin alkoholin liikakäyttö.
  ”No”, James pohti muka ankarasti. ”Museossa on kuulemma monen miljoonan vuoden takaisten dinosaurusten jäänteiden näyttely...”
Hänen mustatukkainen ystävänsä loi häneen vinon katseen. ”Ihan itsesi takia toivon, ettet ole tosissasi.”
James virnisti toistamiseen. ”No, ehkä alkoholi on sittenkin parempi vaihtoehto.”
  ”Siinä puhuu minun ystäväni”, Sirius huudahti läimäisten James veljellisesti selkään. Kohentaen silmälasejaan nenällään, James avasi baarin oven.

Ehkä ei olisi pitänyt tulla tänne ollenkaann, Sirius ajatteli puolta tuntia myöhemmin tarkkaillen Jamesia, joka sillä hetkellä pomppi yhdellä jalalla ympyrää runoillen samalla sienessä asuvasta banaanista.
  Sirius oli suunnitellut pääsevänsä tuohon samaan, kadehdittavan tietämättömään tilaan, mutta mitä enemmän hän joi, sitä enemmän hän joutui omien ajatustensa vangiksi. Ajatusten, jotka koskivat Naomia.
  Hän sulki silmänsä tuskastuneena. Hän oli luvannut, ettei ajattelisi Naomia, kun tyttö oli kesäkuussa eronnut hänestä. Ei ollut lainkaan Siriuksen tapaista jäädä itkemään tytön perään, mutta niin oli kaikesta huolimatta käynyt.
  Sirius painoi päänsä käsiinsä muistellen heidän seurusteluaikaansa. Sirius ja Naomi olivat aloittaneet seurustelun Tylypahkassa viime syksynä. He olivat olleet kiinteä pari, jopa rakastuneita, vaikkei Sirius sitä muille suostunutkaan myöntämään.
  Hän pystyi vaivattomasti kutsumaan mieleensä Naomin hahmon. Muistamaan tytön ruskeat hiukset, intohimoisesti palavat siniset silmät ja suun, joka vuoroin lausui teräviä sanoja toisensa perään ja vuoroin kohtasi Siriuksen huulet. Poika pystyi edelleen muistamaan Naomin kanssa käydyt sotaisat riidat ja niiden jälkeen tehdyt sovinnot. Hän muisti, kuinka häntä oli ärsyttänyt muiden erehtyessä kutsumaan tytön viisasta ja välillä omahyväistä olemusta tylsäksi.
  Sirius huokaisi. Kunpa vain Naomi olisi käsittänyt tarpeeksi ajoissa, ettei syrjähyppyä voisi antaa anteeksi...
Jamesin epämääräinen höpötys häiritsi Siriuksen ajatuksia sen verran, että hän alistui avaamaan silmänsä palatakseen takaisin todellisuuteen. Hän käänsi raskaasti katseensa kelmitoveriinsa, joka runoili onnellisena hänen sylissään olevalle kukkamaljakolle.
  ”... ja herra banaanilla oli vaimo, jonka nimi oli Aino. Rouva banaanilla oli nappi ja herra banaanilla puolestaan tappi.”
  Sirius kulautti lopun tuliviskistään kurkkuunsa ja pudisti irvistäen päätään. Sillä hetkellä hänellä oli vaikeuksia uskoa, että häntä kutsuttiin kelmeistä sekopäisimmäksi.

Lily arvioi kriittisesti vaaleankeltaista tapettia, joka peitti tyttöjen asunnon olohuoneen seinät. Hänellä oli kädessään riepu, joka odotti innoissaan mahdollisuutta saada taas uusi likatahra puhdistetuksi.
  Lily huokaisi ärtyneesti lysähtäen lähimmälle tuolille istumaan. Adalla olisi paras olla loistava syy poissaoloonsa! Mutta ei hänellä ole, pieni Lilyn päässä sanoi. Sellainen Ada oli. Ehkä jollain tasolla antelias ja hyväsydäminen, mutta etupäässä tyttö ajatteli aina itseään. Jos piti tehdä jotain, mikä ei tyttöä miellyttänyt, hän oli kadonnut tai osoittanut muulla tavoin vastahakoisuutensa tehtävään ennen kuin pyyntöä ehti edes esittää.
  Nytkin Ada todennäköisesti joi itseään umpikänniin ja aamulla tulisi takaisin pyydellen anteeksi niin, että Lilyn olisi pakko unohtaa suuttumuksensa, punapää ajatteli turhautuneena. Jamesilta opittu koiranpentu-ilme tulisi aina olemaan Adan valttikortti, halusi Lily sitä tai ei. Jamesin ajatteleminen venytti Lilyn suun hymyyn. Ellei poika olisi ollut niin törppö vielä kuudennella, Lily saattaisi ihmetellä, miksei ollut ottanut Jamesia jo aikaisemmin.
  Olihan Lilyn nytkin vaikea hyväksyä Jamesia joskus melkein rikollista kelmipuolta, mutta se oli niin kiinteä osa poikaa, että Lilyn oli vain pakko osata elää sen kanssa.
  ”Ajatteletko taas Jamesia?” vihainen ääni keskeytti Lilyn mietteet.
 Lily kääntyi ympäri kohdatakseen Annin, joka oli ilmeisesti siivonnut keittiön ja tullut tiedustelemaan häneltä lisätehtäviä.
  ”Ehkä ajattelinkin, mitä sitten? Viimeksi kun tarkistin, hän oli vielä luvallisesti poikaystäväni.”
  ”Mutta hänen ei tarvitsisi olla!” Ann huudahti tarttuen Lilyn käteen.
  ”Ann, miksi sinä vihaat Jamesia niin paljon?” Lily kysyi pakotetun rauhallisesti kysymyksen, johon hän ei ikinä ollut onnistunut saamaan vastausta.
  Ann vilkuili ympärilleen, aivan kuin peläten Jamesin yhtäkkiä saapuvan ja kuulevan tyttöjen keskustelun, ennen kuin vastasi matalalla äänellä.
  ”No, tiedäthän sinä. Hän on niin outo...”
  ”Ja juuri siitä outoudesta minä satun pitämään”, Lily kivahti nousten seisomaan ja asettaen kädet lanteilleen, jonne ne kulkeutuivat aina hänen kärsivällisyytensä lähentyessä loppuaan.
  ”Mutta sinä saisit ja ansaitsisit niin paljon parempaa! Jonkun paljon mukavamman ja vähemmän lapsellisemman...”
Lily tuijotti ystäväänsä epäuskoisena. ”Mikset voi ymmärtää, että James on täydellinen minulle?” Lily kysyi tuskastuneena, vaikka tiesikin huijaavansa ihan vähän.
  ”No, kun ei voi”, Ann tiuskaisi. ”Sinulla oli tilaisuus ottaa parempi, sinä olet kaunis ja viisas, mutta otat täysin kajahtaneen tollon! En käsitä sitä!”
  ”Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa”, Lily mutisi tietäen kuitenkin jo valmiiksi, että vastarinta oli turhaa.
  ”Älä yritä, Lily!” vaaleatukkainen tyttö tokaisi armottomasti. ”Minä tiedän sinun tietävän, että ansaitset parempaa. Sinuna en sekoilisi typerän ja henkisesti viisivuotiaan pojan kanssa, vaan etsisin sitä oikeaa.”
  Sen sanottuaan Ann marssi pois olohuoneesta jättäen Lilyn seisomaan epäuskoon vajonneena. Miksi Annin oli niin vaikea käsittää, että James oli normaali?

”Minä haluaisin olla herra banaani”, James sammalsi Siriukselle, joka samaisella hetkellä tuki rillipäistä poikaa niin, että tämä pystyi astelemaan eteenpäin.
  ”Sinä taisit sanoa tuon jo”, Sirius murahti kuivasti. Häntä ärsytti hienoisesti Jamesin ylipirteys, kun hän itse vain keskittyi murehtimiseen ja kaipaukseen, jotka löysivät hänet jopa humalan läpi.
  ”Niin sanoin, mutta nyt minä todella tarkoitan sitä”, James valisti pysähtyen äkisti. ”Minä keksin!”
  ”Mitä?” Sirius kysyi puoliksi kyllästyneenä, puoliksi huvittuneena.
  ”Uuden säkeistön runooni! Haluatko kuulla?” vastausta odottamatta James rykäisi ja aloitti hieman sammaltaen. ”Ja herra banaanin paras ystävä oli Sirius, jota myös kutsuttiin nimellä Lirius. Oli hänellä musta tukka, voiko häntä parempaa olla?” James silitti haparoiden Siriuksen sotkuista otsatukkaa, joka tavallisesti valui hänen silmilleen huolettomalla tyylikkyydellä.
  ”Olet aivan sekaisin”, Sirius älähti samalla, kun tönäisi ystävänsä kauemmas itsestään.
  ”Sekaisin sinusta ehkä”, James leperteli äänellä, joka sai kylmät väreet valumaan pitkin Siriuksen selkää.
  ”Sano mitä sanot, sinulle ei enää alkoholia.”

Pieni vaikerrus sai Siriuksen kääntämään katseensa erään sivukujan pimeyteen. Taikasauvan himmeässä valossa hän saattoi selvästi erottaa hoikan hahmon, joka nojasi kylmään kiviseinään varsin raskaasti.
  ”Kuka siellä?” Sirius ärähti valmistautuen jo henkisesti mahdolliseen taisteluun yrittäen samalla saada Jamesia tukeutumaan vähitellen omiin jalkoihinsa.
  ”Sirius?” ilmiselvästi Adalle kuuluva ääni kysyi niin epäluuloisesti, että tyttö vaikutti omistavan erittäin epäonnisia kokemuksia tuon nimenomaisen nimen lausumisesta.
  ”Kuka muukaan?” Sirius kysyi antaen kasvojensa terävien piirteiden sulaa tuttuun, vinoon hymyyn. ”Tule tänne, niin voit auttaa minua Jamesin kantamisessa, se ääliö joi varmaan-” lauseen loppu jäi täydelliseen unohdukseen, kun Sirius erotti Adan piirteet.
  Adan kasvot olivat käytännössä katsoen pelkästään mustelmia ja verijälkiä, huulten raosta vuotava verivana jatkui aina ruhjeilla olevaan kaulaan asti. Hänen vasen kätensä oli luonnottomassa asennossa, jossa kenenkään raaja ei saisi olla, ja Sirius oli erottavinaan olkavarressa mustelman, joka näytti aivan kengän jäljeltä. Hänen vaatteensa olivat repeilleet paikoitellen ja hänen polvensa vuosivat runsaasti verta.
  ”Onko hevoskotka-lauma ravannut päältäsi?” Sirius kysyi järkyttyneenä samalla, kun James tiedusteli, olisiko heiltä lainata banaania.
  Ada hymyili hieman Siriuksen kauhistuneelle ilmeelle, mutta hymy muuttui pian irvistyksen kaltaiseksi, kun hän tajusi iloisen ilmeen vääntämisen kasvoilleen olevan aivan liian tuskaista.                ”Pikemminkin sinun veljesi, vaikkei hän teoriassa ravannut päältäni, vaan pikemminkin käytti sauvaansa-”
  Sirius ei enää kuunnellut, vaan työnsi Jamesin päältään sillä seurauksella, että James kaatui illan sateen jälkeen vielä märälle kadulle, ja riensi itse tukemaan Adaa.
  ”Tekikö Regulus sinulle tämän?”
  Ada nyökkäsi. ”Hän käski sanoa, että toista kertaa hän ei päästä sauvattomia ystäviäsi näin helpolla vaan tappaa suoraan.”
 ”Sauvattomia ystäviä? Mitä hän sillä tarkoittaa? Et kai-” Sirius katsoi Adaa epäuskoisen ilmeen muodostuessa hänen kauhistuneille kasvoilleen. ”Älä vaan sano ettei sinulla ollut sauvaa mukana!”
  ”Se unohtui pöydälle”, Ada paljasti katkerana.
  Sirius kirosi raskaasti Adan ainaista huolimattomuutta samalla kun James huudahti heidän vieressään: ”Ja herra banaanin suu, oli iso kuin juustokuu. Siihen mahtui suuri kala tai vaikka lihapata.”
  ”Mikä ihme Jamesia riivaa?” Ada kysyi irvistäen sitten taas, kun Sirius tutki hänen haavojaan.
  ”Pikemminkin mikä SINUA riivaa? Kuinka moni unohtaa taikasauvansa, jos kaikkialla kaikki painottavat, että se pitää olla mukana KOKO AJAN?”
  ”Pakene itse Lilyn siivousintoa ja koeta muistaa kaikki!”
  ”Mutta tuo olisi ainoa asia, joka pitäisi muistaa”, Sirius mutisi samalla kun johdatti heitä kaikkia kolmea suoraan Kelmilään, jossa Remus olisi toivottavasti vielä valveilla.

Remus oli juuri hörppäämässä teekupin viimeisiä pisaroita, kun James, Sirius ja juuri ja juuri kävelyyn kykenevä Ada saapuivat. Poika riensi sanaakaan sanomatta avuksi, ja yhdessä hän ja Sirius kantoivat Adan olohuoneen sohvalle.
  ”Mitä tapahtui?” Remus kysyi pyytäen samalla Peteriä tuomaan kelmien juuri äskettäin erilaisia pilavälinekokeiluita varten hankkiman ensiapulaukun.
  ”Regulus”, Sirius sylkäisi nimen kuin pahimmanlaatuisen kirosanan, joka se Siriukselle oikeastaan olikin.
  ”Entä Jamesille?” Remus kysyi nyökäten kohti poikaa, joka kuori innokkaasti banaaneja laittaen kuoret päänsä päälle korkeaksi hatuksi.
  ”Hänelle tapahtui humala”, Sirius totesi siirtäen sitten katseensa sohvalla makaavaan tyttöön.   ”Tuleeko hän kuntoon?”
  Remus nyökkäsi hätäisesti samalla, kun hän avasi pienen vihreän pullon (Lohikäärmeuutetta – käytä palovammoihin ja verihaavoihin, saattaa aiheuttaa väsymystä, pahantuulisuutta ja tulen syöksemistä) ja hetkessä hän sai Adan vuotavat haavat tyrehtymään.
  ”Miten Ada Regulukseen törmäsi?” Peterin hiljainen ja ehkä vähän rottamainen ääni kysyi Siriuksen selän takaa.
  ”En tiedä.” Sirius vastasi. ”En ehtinyt kysyä, kun James häiritsi.”
  ”Siitä tulikin mieleeni”, Remus sanoi kohottamatta katsettaan makaavasta tytöstä. ”Voisit viedä Jamesin nukkumaan ja nukkuisit itsekin. Sinusta ei ole enää mitään hyötyä.”
Tietäen, ettei hyötyisi vastalauseilla mitään, Sirius tarttui Jamesia kainaloiden alta ja raahasi hänet yläkertaan.

Vai oli Regulus päässyt uhkailun makuun, Sirius mietti istuessaan mustatapettisen huoneensa lattialla ja tuijottaen eteensä. Hän oli luullut, ettei pikkuveli alentuisi siihen. Hän tunsi vihan kuohahtavan sisällään, kun muisti Adan veriset kasvot ja Reguluksen sanat: Ensi kerralla minä tapan.
  Mitä Regulus toivoi saavuttavansa tuolla? Vihasiko hän veljeään niin paljon, että halusi tappaa hänen ystävänsä? Mitä hän ylipäätään Siriuksesta halusi?
  Kysymyksiä oli enemmänkin, mutta mihinkään niistä Blackin perheen esikoinen ei keksinyt järkevää vastausta. Hän ei enää ymmärtänyt Regulusta, nähnyt pojan pään sisään kuten silloin, huolettomina lapsina.
  Sirius huokaisi asettuen makaamaan punaiselle matolle antautuen taas kerran muistojen valtaan...

Sirius katseli tylsistyneenä ympärilleen musta ja puhdas juhlakaapu yllään. Blackien olohuoneen tavallisesti musta ja ankea sisustus oli vaihtunut tummanvihreän ja -punaisen kirjavaan tilaan, jossa naurettiin ja viihdyttiin enemmän kuin luultavasti ikinä tässä perheessä. Sirius itse asiassa hämmästeli tätä ilon paljoutta, hänen äitinsä tuntien, oli suoranainen kuulla edes jotain iloon liittyviä ääniä tässä kirotussa talossa. Nyt kuitenkin jopa äiti näytti viihtyvän, Sirius ajatteli nähdessään tummatukkaisen, vanhan naisen viinilasi keikkumassa kädessään tämän jutellessa nuoren Lucius Malfoyn kanssa, aina välillä päästäen suustaan sen kylmän, iloiseksi tarkoitetun naurun.
 ”Tylsät juhlat, vai mitä?” Reguluksen ääni hänen takaataan kysyi. Sirius käännähti katsomaan poikaa, joka oli kuin pieni kopio hänestä itsestään, johon oli tehty pieniä virheitä. Hiukset olivat pidemmät ja silmät hehkuivat intoa, josta Sirius oli jo kasvanut yli.
 ”Tosi tylsät”, Sirius sanoi laiskasti samalla kun huokaisi tyytymättömänä. ”En voi uskoa, että minun juhlat voisivat olla näin typerät. Ihmiset eivät edes puhu minulle, juovat vain ja nauravat tyhmille asioille.”
 ”Sinä sentään saat juhlat”, Regulus jupisi saaden Siriuksen suupielet nykimään. Hänen pikkuveljensä oli järjestänyt hirvittävän kohtauksen, kun oli kuullut, että Siriuksen Tylypahkaan lähdön ansiosta järjestettäisiin suuret juhlat. Regulus oli parkunut koko aamun maailman epäreiluutta eikä edes suklaasammakoiden tarjoaminen tai vanhempien lohduttelu auttanut. Lopulta, lahjomisen ja muutaman äidin huutokohtauksen jälkeen Regulus oli saatu pukeutumaan juhlakaapunsa ja lupaamaan käyttäytymään siivosti.
 ”Sinulle järjestetään samanlaiset ensi vuonna”, Sirius sanoi napaten samalla koreasti katetun pöydän antimista itselleen lihapullilla täytetyn leivän.
 ”Silti, se on sitten ihan kulahtanut juttu”, Regulus intti mutristaen suutaan.
 ”Sinä lupasit käyttäytyä”, Sirius muistutti, koska alkoi näyttää uhkaavasti siltä, että Reguluksen itkukohtaus lähestyi.
  ”Tiedän”, Regulus mutisi työntämällä samalla kädet syvälle taskuihinsa.
  ”Pojat, pojat!” heidän isänsä matala ääni tavoitti poikien kuulon. ”Mitäs te täällä puhutte? Lähtekääpä siitä seurustelemaan ja pöydän herkuille kyytiä antamaan!”
Veljekset vilkaisivat toisiaan virnistäen ja sekunnin murto-osassa molemmat pojat olivat kiirehtineet pöydän toiselle puolelle, ottaneet eri kulhoista ruokia kouriinsa ja heittivät niitä vieraiden puvuille ja kasvoille huutaen samalla: ”Syökää! Ilmaista, lentävää ruokaa!”
Hauskuus loppui melkein yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, kun isän pöllämystyneen olemuksen takaa kuului uhkaava, suorastaan verenhimoinen karjaisu: ”SIRIUS JA REGULUS BLACK!”

Sirius pyöritteli huvittuneena päätään muistolle. Jos hän jotain entisestä elämästään kaipasi, niin juuri Regulusta ja heidän kepposiaan. Hän toivoi pystyvänsä vielä joskus saamaan pikkuveljensä pois pimeyden puolelta, jonne tämä oli johdatettu. Toivoi saavansa pojan onnellisuuteen, jota hän ei siinä kolkossa talossa ollut ikinä kokenut. Sirius puristi kätensä nyrkkiin luvaten yhden asian itselleen hämärässä. Hän tulisi yrittämään Reguluksen käännyttämistä kuolemaansa asti.

Remus istui olohuoneen sohvalla tämän illan kolmas teekupillinen kädessään. Hän laski kupin lasipöydälle huoneen keskelle siirtäen sitten katseensa vastapäätä, nojatuolissa istuvaan Peteriin.
  ”Sinäkin voit mennä nukkumaan”, Remus kehotti ystävälliseen tapaansa.
  Peter kuitenkin pudisti päätään. ”Minä haluan pitää sinulle seuraa. Sitä paitsi, luuletko että saan unta ennen kuin olen kuullut Adan tarinan?” ruskeatukkainen poika lisäsi huvittuneesti.
  Remus nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hänkin halusi kiihkeästi kuulla ystävänsä tarinan, vaikka olikin varma, ettei Ada heräisi ennen aamua, hänellä kun oli loistavat unenlahjat.
  Kaksi poikaa vajosi hiljaisuuteen, mitä Remus hämmästeli syvästi. Tunnettuaan Peterin melkein koko Tylypahka-aikansa, oli säälittävää, etteivät he vieläkään keksineet mitään yhteistä puhuttavaa ilman Siriusta ja Jamesia.
  Mutta sellaisia he olivat, Remus muistutti itseään järkevästi. Sirius ja James puhuivat niin paljon, ettei Remuksen tai Peterin edes tarvinnut keksiä omia puheenaiheita, tarttuivat vain ystäviensä avaamiin keskusteluihin. Nyt, kun molemmat puhujat olivat poissa, Remus huomasi, että hän ja Peter vajosivat omiin ajatuksiinsa sen sijaan, että jakaisivat ne toisilleen.
  ”Aiotko tehdä mitään erikoista huomenna?” Kysymys oli tyhmä, jopa Remuksen omassa päässä, mutta sai luvan kelvata.
  ”No, töissähän minä olen ja myöhemmin tapaan Sarahin”, Peter kertoi punastuen tyytyväisenä.
Remus ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli todella onnellinen Peterin puolesta, kun poika oli viimein löytänyt itselleen tytön kesän alussa. Sarah oli The Briket -bändin laulaja, hänellä oli punertavat hiukset ja leveä hymy. Hän ja Peter olivat tavanneet heti koulun loppumisen jälkeisellä viikolla, Peterin eksyttyä The Briketin keikalle.
  Vaikka he eivät seurustelletkaan kovin vakavasti, Remus todella toivoi suhteen kestävän vielä pitkään, koska Peter oli ollut itsevarmempi, rentoutuneempi ja hauskempi Sarahin tavattuaan.
  ”Toivoisin, että minullakin olisi jo työpaikka”, Remus sanoi hieman kaihoisasti. Peterin saatua Pöllökaupasta työ ja Siriuksen, Jamesin, Adan ja Lilyn päästyä auroriopiskelijoiksi pääsykokeiden kautta, hän tunsi itsensä hieman ulkopuoliseksi, koska ei vieläkään ollut keksinyt itselleen sopivaa ammattia.
  ”En vieläkään keksi, mitä voisin tehdä”, Remus puuskahti nojautuen taaksepäin tukeutuen selkänojaan.
  ”No, eihän kukaan ole vielä varma tulevaisuudestaan, sinulla on vielä aikaa”, Peter yritti lohduttaa.        ”Ihan kuin kukaan haluaisi palkata ihmissutta”, Remus sanoi katkerana.
”Entä Sirius ja James? Ihan kuin kukaan haluaisi palkata sellaisia riehuvia ääliöitä!” Peter jatkoi vakuuttavampana. ”Ja entä Ada? Ihan kuin sellainen neiti lapsellisuus edes pystyisi tekemään minkäänlaisia töitä kahta sekuntia kauempaa!”
  ”Pitääkö minun todella tulla ensin hakatuksi ja murjotuksi ennen kuin kuulen tuollaisia kohteliaisuuksia sinunkin suustasi”, Ada tiedusteli saaden pojat hätkähtämään ja kääntämään katseensa tyttöön.
  ”Mikä olo?” Remus kysyi tältä välittämättä Peterin epämääräisesti mumisemista anteeksipyynnöistä.
Ada liikautti vasenta kättään kokeilevasti ja väänteli sitten naamaansa eri asentoihin lopulta hymyillen leveästi.
  ”Käteen ei satu ainakaan kauheasti ja naama tuntuu olevan kunnossa”, Ada totesi nousten samalla varovaisesti istumaan tyynyjen varaan.
  ”Mitä sinulle oikein tapahtui?” Peter uteli nojautuen lähemmäs Adaa unohtaen lopulta epätoivoiset pahoittelunsa.
  Ada värähti hieman samalla, kun otti Remuksen tarjoaman teen. ”Lyhennettynä: olin menossa Sianpäähän paetakseni Lilyä, kun kuulin ääntä yhdeltä sivukujalta. Tyhmä kun olen, minä tietenkin menin sinne ilman sauvaani, koska olin unohtanut sen pöydälleni – eikä tarvitse mulkoilla noin, pojat-”, Remus ja Peter vilkaisivat noloina toisiaan, ennen kuin keskittyivät taas itse tarinaan. ”Kuitenkin, siellä kujalla odotti Regulus, joka alkoi heti uhkailla ja sanoa jotain siitä, että haluaa nähdä Siriuksen ja siitä, että ensi kerralla hän tappaa minut. Sitten hän alkoi käyttää sauvaansa ja olisi luultavasti käyttänyt enemmänkin ellei olisi yhtäkkiä vaan häipynyt jonnekin. Veikkaan, että Voldemort kutsui häntä tai jotain...” Ada lopetti kuulostaen äkkiä hirveän väsyneeltä aivan kuin pelkkä asioiden muisteleminen olisi tyystin uuvuttanut hänet.
  ”Miksihän Regulus haluaa nähdä Siriuksen?” Remus kysyi otsa mietteliäästi rypyssä.
  ”Ehkä hän tarvitsee Siriusta johonkin veljeskokoukseen”, Ada ehdotti latteasti hörppien ahkerasti teetään.
  Remus vilkaisi Peteriin, joka näytti aivan yhtä tietämättömältä kuin hänestä itsestään tuntui.
  ”Entä miksi Regulus ylipäätään oli siellä sivukujalla?” Peter kysyi, vaikka tiesi, ettei heiltä muilta herunut yhtään viisaampia ideoita kuin mitä hänellä liikkui päässään.
  ”Onneksi olemme sentään Blackeista sen kilteimmän ja yksinkertaisemman kanssa”, Ada sanoi yrittäen selvästi keventää tilanteen hiljaisuutta ja vakavuutta.
  ”En nyt menisi vannomaan”, Remus mutisi samalla kun portaiden juuresta kuului sammaltava ääni: ”Olisiko teillä mitään syötävää nälkäiselle herra banaanille?”

A/N: Kommentteja?

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 21.4!
Kirjoitti: mandeh - 22.04.2008 15:54:17

Jatkoa ehdottomasti! Ihan sairaan hyvä. Tuo Regulus juttu oli omituinen/kiva/ jotain. Elikkäs nopeasti vain jatkoa;D

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 21.4!
Kirjoitti: Velns Meica - 27.04.2008 13:55:03

Täällä taas jatkoa laittamaan. Tämä luku on pisin näistä kolmesta :) ja tänne tulee yksi lempihahmoistani, kertokaa mitä tykkäätte :D
mandeh: Kiitos oikein paljon kommentistasi! Se piristi päivääni tosi paljon :D

Luku 3- Qui est-ce Que?

Ennen kuin auringon ensimmäiset säteet olivat ehtineet lämmittää maan pintaa, Lily oli jo käynyt suihkussa ja ehtinyt istuutua keltaisen keittiönpöydän ääreen.
 Yhdellä sauvanheilautuksella hän loitsi kahvipannun hoitamaan tehtäväänsä ja hän itse jäi miettimään itselleen tekemistä. Kellon paljastettua sen ikävän tosiasian, että hän saisi odottaa Päivän profeettaa vielä uuvuttavan pitkään, Lily oli kuolemaisillaan tylsyyteen.
 Hän huokaisi ja rummutti kynsillään pöydän pintaan. Hän ei viitsinyt mennä kelmeille, jotka tahtoivat varmasti nukkua pitkään ilman, että Lily tulisi häiritsemään heidän untaan. Häntä itseään ei nukuttanut pätkääkään, joten sänkyyn meneminen olisi tuntunut enemmän kuin turhauttavalta.
 Voisinhan minä lukea, Lily ajatteli, mutta muisti sitten, että hän oli juuri eilen kahlannut loppuun sen viimeisen kirjan, jota ei muistanut ulkoa: Uhmakkaiden nuorien salaisuus. Tarkemmin ajatellen, lukeminenkin olisi tuntunut sillä hetkellä puulta.
 Lily nousi tuolilta ylös suunnistaen eteiseen noutamaan takkiaan. Yhtä hyvin hän voisi mennä kävelylle ja samalla etsiä Adaa jostain tienposkesta.

Ann heräsi siihen, että aurinko paistoi hänen vaaleanvihreiden verhojen läpi. Vilkaistessaan kelloaan ja nähdessään viisareidensa osoittavan vasta puoli kahdeksaa, hän kirosi auringon alimpaan helvettiin saakka. Häntä saatettiin joskus kutsua aamuvirkuksi, mutta aikaisin herääminen elokuun lauantaiaamuna oli jopa hänelle liikaa.
 Muutamaa hetkeä myöhemmin Ann väänsi suihkun päälle ja antoi lämpimän veden valua iholleen.
Hän hankasi itseään koettaen samalla karkottaa mielestään eilisen riidan Lilyn kanssa. Hänen ja Lilyn vihaiset sanat kaikuivat tytön päässä ja kylmäsivät sisältä. Ei Ann liiemmin riitelystä välittänyt, pikemminkin hän riiteli saadakseen ilman puhdistamaan. Tässä tapauksessa kuitenkin näytti siltä, että riitely oli saanut ilman sakenemaan niin, ettei hengittämisestä tullut mitään.
 ”Pitäisikö minun tästä lähin vain olla hiljaa?” Ann puuskahti epäuskoisena valkoisille kylpyhuoneen kaakeliseinille. Vastausta ei kuulunut, vaikka juuri ratkaisua hän etsi epätoivoisesti. Hän halusi tietää oliko nämä pitkät ja jatkuvat riidat Lilyn kanssa niin turhia ja ankaria, että etenisivät lopulta heidän suhteensa jäätymiseen. Arvosteliko hän Jamesia liian kovalla kädellä? Oliko hän todella tehnyt niin hirvittävän virheen, että oli tulkinnut Jamesin käytöksen väärin?
 Sitä vaihtoehtoa hän ei mielellään pohtinut. Puolen vuoden virhearviointia ja vihoittelua Jamesia kohtaan olisi vaikea korjata Annin nykyisellä tahdonvoimalla ja kärsivällisyydellä. Hän ei vain halunnut uskoa, että James oikeasti rakastaisi Lilyä. Ann ei pystynyt käsittämään, miten Jamesilla muka voisi olla mitään sydämeen viittaavaakaan kaiken sen ilkeyden ja ylimielisyyden keskellä. Miten muka kylmäverisesti Annin tupaan kuuluvia kiusaavalla pojalla voisi olla aidot tunteet?

Kun Ann saapui kosteine hiuksineen keittiöön puolta tuntia myöhemmin, hän havaitsi punatukkaisen ystävänsä jo istuvan keittiönpöydän ääressä. Lattialle viskotusta takista ja punaisista poskista päätellen Lily oli herännyt häntäkin aikaisemmin ja ehtinyt käydä jo ulkona.
Ann jähmettyi ovensuuhun epävarmana siitä pitäisikö jäädä vai lähteä. Riidan jättämä jäätävä hiljaisuus toimi vielä vahvana muurina heidän välissään.
 ”Missä Ada on?” Ann kysyi hiljaisuuden käytyä liian painostavaksi. Hän kyllä tajusi kysymyksen olleen typerä näin aamuvarhaisella, Ada kun tunnetusti nukkui yhtä paljon kuin laiskiainen unilääkkeiden alaisena. Ann ei vain ikinä ollut ollut hyvä kestämään riidan jälkeisiä, pakollisia hiljaisuuksia, jotka kerta toisensa jälkeen ahdistivat hänet onnistuneesti nurkkaan.
 ”En tiedä, ehkä jossain katuojassa humaloimassa. En ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun sanoin, että hänen pitää siivota”, Lily tuhahti halveksivasti ja Annista tuntui ikävästi siltä, ettei tyttö laantuisi vielä pitkään, ei ainakaan Annin seurassa.
 ”No, taidan vain ottaa kahvia ja häipyä”, Ann mutisi puoliksi itselleen napaten varovasti ja mahdollisimman äänettömästi kahvikupin komerosta, ettei ärsyttäisi ystäväänsä enempää kuin tarve vaati.
Hän kaatoi kupin täyteen tummaa nestettä ja siemaisi sitä suunnistaen samalla ovelle päin.
”Tämähän on kylmää!” Ann parkaisi järkyttyneenä tuntiessaan viileän juoman valuvan kurkkuaan pitkin alas. Hän taikoi itselleen nopeasti vesilasillisen käteensä ja joi sen nopeasti, mutta jäähtyneen kahvin kitkerä ja yksinkertaisesti kuvottava maku jäi hänen suuhunsa.
 Lily seurasi hänen puuhiaan puhtaasti vahingoniloisena. ”Minä tein tuon kahvin noin kolme tuntia sitten, joten ihmettelisin enemmän, jos se olisi vielä kuumaa.”
 Ann ei viitsinyt enää kysyä, mikä ihmeen salamanteri oli saanut tytön heräämään niin aikaisin, vastauksen tason ja ystävällisyyden kun voisi vaivatta lukea Lilyn kasvoilta, joten vaaleatukkainen tyttö alistui kohtaloonsa ja luikki huoneeseensa yhden mielestään anteeksipyytävän hymyn kera.

Lily ei edes ehtinyt tuntea mielipahaa ystävänsä epätoivoisten pahoittelujen puolesta, kun kuuli nokankoputuksen pöydän takana sijaitsevasta ikkunasta. Lily kääntyi saaden näkökenttäänsä kasan höyheniä, jotka hetken tarkastelun jälkeen muodostivat tunturipöllön.
 Lily kiirehti avaamaan ikkunan odottamattomalle vieraalle ja se lensi sisään kaarrellen pienessä keittiössä pudottaen lopulta kynsissä kuljettamansa kantamuksen tarkasti pöydän keskelle. Lily antoi maksun pöllölle, joka häipyi sitten pois taivaalle.
 Tyttö itse jäi katsomaan pöydälle jätettyjä tavaroita. Hän tunnisti joukosta Päivän profeetan, Adan tilaaman Noitamagiaa musiikissa –lehden sekä kirjeen, joka oli osoitettu Lilylle. Hän otti kirjeen käteensä ja yritti arvata lähettäjän. Vanhemmat eivät ainakaan, hän ajatteli hieman huvittuneena, hänen äitinsä ja isänsä olivat kyllä ylpeitä Lilyn noituudesta, mutta eivät vieläkään olleet tottuneet pöllöihin ja niiden kautta viestien välittämiseen.
 ”Lukemallahan se selviää”, hän mutisi itsekseen vetäen kirjeen kuoren sisältä ja alkaen lukea:

Rakas Lily!
Olen kovin pahoillani, etten ole ehtinyt kirjoittaa sinulla ikuisuuksiin. Koulu on lohkaissut suuren osan ajastani. Täällä Ranskassa kun on aivan pakko opiskella ankarasti, jotta saisi edes jokseenkin siedettäviä numeroita. Yhdenkin kerran päätin lähteä Tutustu jästien päivittäiseen patonginsyöntiin –opintoretkelle Pariisiin, enkä ehtinyt lukea muodonmuutosten läksynkuulusteluihin. Siitä kokeesta onnistuin riipimään juuri ja juuri Odotukset ylittävän. Oli nöyryyttävää selitellä professori Sinijuustolle, kuinka olin asettanut vaivaiset jästitiedon extrapisteet muodonmuutosten edelle.
 Olin erittäin iloisesti yllättynyt saadessani lopputodistukseeni tarpeeksi hyvät arvosanat stipendiin. Pystyn tämän johdosta palaamaan Englantiin rauhallisin mielin. Kyseinen H.I.K.K.E – hirvittävän innostunut kuuntelemaan kuiviakin esitelmiä –stipendi oikeuttaa minulle pääsyn taikaministeriön työntekijäksi. Voit vain arvata, kuinka tyytyväinen olin tästä kovan työn palkitsemisesta, sehän oli myös osasyy kovaan uurastukseeni arvosanojen vuoksi. Luonnollisesti opiskelin myös yleisen oppimisen ja tiedon karttumisen vuoksi, mutta senhän jo tiedät.
 Olen järjestänyt pikaisen muuton, joten asuntooni ilmestyn jo keskiviikkona. Kaikkien tavaroiden purkaminen ja Englantiin asettuminen vie kuitenkin niin paljon aikaa, että mielestäni meidän olisi parempi tavata vasta perjantaina – tietenkin vain jos sinulle sopii. Kuten tiedät, en ole nähnyt sinua tai Annia sitten viime kesän, ja vuosi on aivan liian pitkä aika viettää ystävistään erossa. Palan myös halusta nähdä ensimmäisen oman asuntosi (se kun on suuri harppaus aikuisuuteen, ja olen myös lukenut siitä, miten sisustuksesta on luettavissa merkkejä tulevaisuuden suurista käännekohdista) sekä ne kelmit, joista olet muutaman kerran maininnut. Luonnollisesti haluaisin tavata myös Adan, joten ole kiltti ja ilmoita piakkoin, pystytkö järjestämään aikaa tapaamisellemme ylihuomenna?
Pikaisiin näkemisiin,
Que 

Lily katsoi kirjettä hymyillen aidosti ensimmäistä kertaa sinä aamuna. Hän oli onnellinen saadessaan edes joitakin hyviä uutisia näinä synkkinä aikoina. Lily tarkasteli kirjettä kuin peläten sen yhtäkkiä haihtuvan savuna ilmaan. Oli vain niin uskomatonta tuuria, että hänen lapsuudenystävänsä oli tulossa takaisin Lilyn lähelle alle viikon sisällä.
 Lily ja Christina olivat olleet parhaita ystäviä lapsina. Sen jälkeen, kun Christina oli muuttanut Ranskaan opiskelemaan äitinsä tahdosta, he olivat tavanneet enää vain kesäisin. Lily rupesi kutsumaan Christinaa Queksi muutosta kuullessaan, sillä se oli ensimmäinen ranskalainen sana, jonka Lily oli kuullut.
 Christina oli älykäs ja toi sen myös muiden tietoon jatkuvasti. Hänellä oli melkein poikamaisen lyhyt, ruskea tukka, joka sopi hänelle ällistyttävän hyvin. Hän oli hoikka ja hänellä oli sellainen tietäjän hymy, joka sai muut aina raivon valtaan. Christina oli muutenkin hauska ja auttavainen, joka sai hänet vaikuttamaan melkein täydelliseltä. Täydellinen ystävä hän minulle ainakin oli, Lily muisteli hymyillen edelleen leveästi. Lily oli niin innoissaan ystävänsä Englantiin palaamisesta, että kaikkoontui välittömästi keittiön lämmöstä Kelmilä piirtyneenä mieleensä.

 Ensimmäinen asia, jonka Lily rekisteröi kelmien olohuoneessa, oli sohvalla nukkuva Ada. Lily tunsi ensin vihan syttyvän sisällään, kunnes näki tytön mustelmilla ja naarmuilla olevat kasvot. Lily rypisti kulmiaan ymmällään pohtien ankarasti, mitä hänen ystävälleen oli tehty.
 ”Lily?” epäilemättä Siriukselle kuuluva yllättynyt ääni kysyi tytön selän takaa. ”Miksi sinä tänne tulit?”
 Lily kääntyi kohdaten poikaystävänsä parhaan ystävän yläosattoman vartalon. ”Tulin tänne vain ilmoittaakseni, että-”
 ”Etsit Adaa?” Sirius arvasi ja hymyili sitten pirullisesti. ”Vai tulitko kenties etsimään minua? Jos olisin tiennyt, en olisi mennyt vielä suihkuun, niin olisimme päässeet sinne yhdessä.”
 Lily läimäisi poikaa käsivarteen seuratessaan poikaa keittiöön. ”Höntti”, Lily torui. ”Miksi Ada muuten tuossa nukkuu?”
 Siriuksen äsken niin iloinen ilme synkkeni aivan kuin hän olisi kuullut, että Kalkaros olisi juuri nimitetty seuraavaksi taikaministeriksi. ”Regulus”, Sirius murahti istuen Remuksen viereen ja tarttuen valmiiksi täytettyyn kahvimukiin.
 ”Mitä?” Lily kiljaisi unohtaen kokonaan saapuvan Christinan ja tämän kirjeen. ”Miten Regulus hänen kimppuunsa pääsi?”
 Remus katsoi ensin epäröiden Siriukseen, mutta kun poika vain tuijotti vihaisena pöydänpintaa kiinnittämättä muuhun huomiota, Remus huokaisi ja selitti sitten lyhyesti eilisillan tapahtumat.
 ”Ja minä kun luulin hänen olevan juomassa”, Lily sanoi katuen epäileväisiä ja ilkeitäkin ajatuksiaan.
 ”Vaikka tätä ei kannattaisi sinulle kertoa, niin minun suunnitelmiini kyllä kuului mennä Sianpäähän, mutta eräs nimeltä mainitsematon henkilö vähän niin kuin pilasi sen”, Adan nyrpeä ääni vastasi. ”Ja voisitteko puhua hiljempaa, jotkut täällä yrittävät nukkua.”
 ”Ei tule onnistumaan”, Sirius virnisti. ”jos minäkin joudun heräämään näin aikaisin, niin pidän huolen siitä, että muutkin saavat kärsiä.”
 ”Miksi sitten heräsit näin aikaisin?” Lily uteli välittämättä Adan paljastuksesta. Tärkeintä sillä hetkellä oli se, että tyttö oli kunnossa.
 ”Remus päätti hieman laulaa suihkussa”, Sirius selitti mulkaisten samalla jo kovaa vauhtia tomaatilta näyttävää poikaa.
 ”On sinun ongelmasi, jos et ymmärrä taidetta”, Remus jupisi loukkaantuneena kun Sirius aikoi vielä lisätä jotakin.

Oli kyllä viimeinen kerta, kun join, James lupasi itselleen istuen kylpyhuoneen kylmällä lattialla jo toista tuntia vatsakipuaan itsekseen valittaen. Hän kuitenkin tiesi, että rikkoisi lupauksen vähintään kahden viikon sisällä. Siriuksen ja Jamesin kuului pitää hauskaa, mutta ilman alkoholia se ei näemmä onnistunut, hän ajatteli puoliksi surullisena.
 Lapsena hän olisi löytänyt hauskaa pitkäksi aikaa vaikka kävystä ja kepistä, mutta nykyään kaikkeen piti lisätä alkoholi ja siitä kumpuava, keinotekoinen ilo.
 Eihän James edes paljon juonut, mutta tarpeeksi tietääkseen, että niin asia oli. Lapsuusaikoina hän oli nähnyt kaikkialla vain aidosti iloisia kasvoja. Kasvoja, joita mikään ei ollut vielä pilannut, mutta nykyisyys oli toinen.
 Voldemort oli niin pelottava ja vaikuttava, että ihmisten oli pakko turvautua viinaan saadakseen edes puolet entisestä onnestaan takaisin. Kaikki oli tuhottua, pilattua ja viinalla huurrutettua, James tajusi oksentaen viimeinkin krapula-olonsa pois, ainakin jotenkuten. Ei, James ajatteli hoiperrellessaan naurua täyteen ahdettuun keittiöön, en juo enää ikinä. Ellei syy ole hyvä, hän lisäsi saaden lupauksestaan edes jotenkin toteuttavan.


”Jos saisit olla mikä tahansa eläin, niin mikä olisit?” Lily kysyi lähinnä kaikilta keittiössä istuvilta, mutta ensimmäisenä kysymykseen vastasi Sirius.
 ”Koska olen valmiiksi jo niin ihana ja suloinen, haluaisin olla vaihtelun vuoksi pieni, mutta vaarallinen.”
 ”Väitätkö, ettet ole jo valmiiksi tarpeeksi vaarallinen?” Remus kysyi huvittuneena samalla kun silitti kädellään rypyn tummanvihreästä paidastaan.
 ”No, en”, Sirius sanoi loukkaantuneena. ”Mutta minä haluaisin olla PIENI ja vaarallinen, siinä on ero!”
 ”Ja sinäkö et ole yhtään pieni jo valmiiksi?” Ada kysyi huvittuneena hörpäten samalla kahvia Siriuksen lempimukista, jossa luki välkehtivin kirjaimin: ”En voi mitään sille, että kaikki rakastavat minua”.
 ”Sinuna en puhuisi mitään, neiti taskukokoinen!”
”Älä syytä minua, että kehoni päätti lopettaa kasvamisen päästyään puoleentoista metriin!”
”Totta kai se on sinun vikasi, ettet kasvanut, olisit voinut syödä enemmän kasviksia!”
”Paraskin puhumaan herra vihannestenpelkääjä!”
”Kas hei James!” Remus huudahti liioitellun iloisesti nähdessään pojan äkkinäisen ilmestymisen ovensuuhun. ”Haluatko teetä?”
 ”Teetä!” Sirius parkaisi pudottaen päänsä käsiensä varaan. ”Aina vain sitä pahuksen teetä! Eikö täällä kukaan juo enää kahvia?”
 ”Mitä vikaa teessä on?” Lily kysyi tervehdittyään ensin Jamesia lyhyellä halauksella.
”Tee on kauheaa hyvisten juomaa”, Sirius tokaisi varmasti saaden muiden ihmettelevät kasvot päälleen.
 ”Ja kahviko sitten pahisten?” Lily kysyi kohottaen kulmiaan.
”Ei tietenkään, mutta tee on sellaista, että vain terveysintoilijat juovat sitä!”
”Ei edes ole! Sitä paitsi kahvi kellastaa hampaat!”
”Niin kellastaa teekin!” Sirius heitti voitonriemuisena.
”Mistä sinä tuollaista opit?”
”Rasvan poltto terveellisesti – lehdestä!”
Kaikki keittiössä olevat tuijottivat Siriusta suu järkytyksestä auki.
”Sirius kuule”, Remus aloitti varovasti, sanojaa selvästi harkiten. ”Et kai sinä luule, että sinulla on tarvetta laihduttaa? Sillä me pidämme sinusta juuri sellaisena kuin olet ja- ”
Loppu Remuksen varsin hyvin alkaneesta saarnasta peittyi Siriuksen raikuvaan nauruun. ”Luuletteko te todella, että minä yritän laihduttaa? Oletteko ikinä nähneet minua?” hän älähti nauraen samalla kippurassa sillä seurauksella, että putosi tuolilta.
”Miksi sinä muuten sitä lehteä lukisit?” Ada tivasi närkästyneenä.
”Lukisit itsekin, jos pitäisit kuukauden lihaskunnon liikkeitä esittelevää tyttöä yhtä söpönä kuin minä pidän”, Sirius vastasi lopettaessaan nauramisensa hymyillen kuitenkin melkeinpä epäterveellisen leveästi. ”Ja mikä sinulla on, Sarvihaara?”
 Katseet siirtyivät tällä kertaa Jamesiin, joka nuokkui tuolillaan melkein pudoten siltä, hieroen ohimoitaan ponnekkaasti.
 ”Totta, näytät huonovointiselta”, Ada sanoi muka huolestuneena. ”Ettet vain haluaisi banaania tai jotain?”
 James läimäisi käden suunsa eteen tuntiessaan äkkinäisen pahoinvoinnin valtaavan hänet hyökyaallon lailla. ”Älä sano sitä sanaa!” hän mumisi epäselvästi painaen päänsä polvien väliin.
”Ai mitä, banaania vai?” Sirius kiusasi välittämättä Remuksen ja Lilyn häneen luomista likaisista katseista.
”Juuri sitä!” James vahvisti juosten samalla keittiöstä suoraan kylpyhuoneeseen Siriuksen ja Adan naurun saattelemana.
 ”Tuo oli julmaa!” Lily torui.
 ”Mutta hauskaa”, Ada virnisti ja lisäsi sitten nopeasti ennen kuin Lily ehti sanoa mitään: ”Mitä sinulla on kädessäsi?”
Lily vilkaisi nyrkkiin puristunutta kättään ja tajusi puristavansa Christinan kirjettä. Uusi innostuksenpuuska valtasi hänet ja hän selitti: ”Tämä on minun vanhan ystäväni, Christinan, kirje.”
”Vanhan ystävän? Tarkoitatko sellaista vanhainkodissa istuvaa vanhusta?” Ada kysyi ymmällään samalla kun otti kirjeen käteensä ja luki sen läpi. ”Kuka on Que?”
”Que on ranskaa ja se tarkoittaa muun muassa mikä”, Remus valisti. ”Se lausutaan ’Kö’.”
”Miksi mikä haluaa lähettää kirjeen Lilylle?” Sirius kysyi pöllämystyneenä. ”Voiko mikä kirjoittaa?”
”Ei tietenkään voi!” Lily nauroi. ”Ja se ei tarkoita mikä. Tai siis tarkoittaa, mutta ei tässä tapauksessa. Que on minun lapsuudenystäväni, joka muuttaa takaisin Ranskasta tänne lähelle.”
”Miksi sinä olet Kön ystävä?” Ada kysyi.
”Sitä ei lausuta Christinan tapauksessa ’Kö’, vaan ’Kue’”, Lily selitti ja muut näyttivät lopultakin ymmärtävän.
”Eli siis Que lähetti sinulle kirjeen, jossa ilmoitti tulevansa tänne”, Remus selvensi ja Lily nyökkäsi. ”Hän tulee tänne perjantaina käymään, kun on selvittänyt muutto-asiat.”
”Miltä hän näyttää?” Sirius kysyi silmät ilkikurisesti välkkyen.
”Ei!” Lily huudahti heti. ”Sinä et yritä iskeä häntä!”
”Miksen?” Sirius kysyi. ”Kai minä voin yrittää?”
”Et!” Lily sanoi ankarasti. ”Sinä et iske Christinaa. En halua hänen saavan heti huonoa kuvaa teistä, hänen on huomattava se itse.”

Päivä kului nopeasti ja ennen kuin Ada tajusikaan, hän huomasi makailevansa Lilyn sängyllä katsellen ikkunasta heijastuvaa auringonlaskua.
”Kaunis näky”, Ada sanoi pureskellen samalla purukumia, jonka maku muuttui mielialojen mukaan. Lily katsahti löysiin yöpuvunhousuihin ja toppiin varustautunutta ystäväänsä epäluuloisesti. Ada ei ikinä vaivautunut puhumaan luonnonilmiöistä, varsinkaan positiivisella äänensävyllä, joten Lily osasi varautua pahimpaan. ”Okei, mitä sinulla on mielessä?” Lily kysyi huokaisten.
”Ei mitään”, Ada sanoi koettaen näyttää viattomalta. ”Kehtaatkin epäillä, olen syvästi loukkaantunut.”
Lily hymyili pienesti samalla palaten alkuperäiseen puuhaansa eli meikinpoistoon. Hän oli tuonut kaikki voiteensa ja pesuvadin huoneeseensa, jotta voisi viettää lupaamansa hetken Adan kanssa ennen nukkumaanmenoa.
 Oikeastaan hän olisi voinut puhdistaa ihonsa kaikista meikeistä vain yhdellä vaivaisella sauvanheilautuksella, mutta Lily piti enemmän siitä perinteikkäämmästä tavasta. Vaikka tyttö pitikin taikamaailmaa paikoitellen kätevämpänä kuin jästien elintapoja, niin puhdistusmaidolla ja kasvovedellä naaman puhdistaminen oli asioita, jotka Lily tunsi tarvitsevansa säilyttääkseen edes osan entisestä elämästään.
”Mietin vaan, että onko Ranskassakin samanlainen auringonlasku…”
Lily kohottautui istuen selkä suorassa ja katsoi ystäväänsä kyllästyneenä. Hän ei vain jaksanut Siriuksen ja Adan koko päivän kestäneitä vihjailuja ja kysymyksiä Christinaan liittyen.
”Que ei ole ulkoavaruudesta!” Lily sanoi terävästi ties kuinka monennen kerran sinä päivänä.
”Ei tietenkään ole, hän on Ranskasta.”
”Pahus Ada, hän on yhtä englantilainen kuin sinä tai minä.”
”Eipäs ole! Hän meni opiskelemaan Ranskaan!”
”Mitä sitten?” Lily kysyi ärtyneenä. ”Ei Ranska ole mitenkään ihmeellinen, vaikka hän opiskeli muualla, hän voi silti olla yhtä fiksu ja yhtä normaali kuin me!”
”Eikä voi!” Ada sanoi varmana. ”Hän on epänormaali ranskalainen ja koulun perännuolija, joka ei osaa pitää hauskaa!”
”Et ole edes tavannut häntä! Miten voit tietää tuon kaiken, yhden kirjeen perusteella, vai?”
”En tiedäkään, minä vain aavistan…”
”No, älä aavista noin negatiivisia, minä en nimittäin halua riidellä minun ystävästäni, jota et ole edes tavannut.”
Ada etsi häntä ensin kuin murjottaen, kädet puskassa ja suu mutrulla, mutta sitten tytön ilme suli tuttuun, leveään hymyyn. ”Okei, ei enää riidellä hänestä ennen kuin olen tavannut hänet”, hän lupasi. ”Ja muistuta minua sitten, etten enää ikinä riitele purkka suussa. Tiedätkö nimittäin yhtään kuinka pahalta se maistuu riidellessä?”

Kuten Lily oli sanonutkin, Christina ei todellakaan näyttänyt ulkomaalaiselta tai sen puoleen ranskalaiselta, Ada totesi parin päivän päästä kun sai nähdä tämän omin silmin. Christina oli itse asiassa kovin normaalin näköinen, hän mietti pettyneenä. Christinalla oli tummanruskeat hiukset, jotka ylettivät juuri ja juuri leukaan asti. Hänen rusketuksensa vain korostui valkoista toppia vasten. Hän on varmaan ottanut pituutensa mallia Eiffel-tornista, ainakin minuun verrattuna, Ada ajatteli pahantuulisena, mutta sehän ei mikään saavutus itse asiassa ollutkaan.
Ada katsoi sivusta Lilyn ja Christinan tervehdystä ja vilkasta kuulumisien vaihtoa. Hän vilkaisi kelloa sivusilmällä ja huomasi sen liikkuvan tuskallisen hitaasti. Kelmit olivat luvanneet tulla puolen tunnin päästä, siinä ajassa hänen olisi tutustuttava tuohon ”Queen”.
”Sinä siis olet Ada”, Christina sanoi kääntäen hymyilevät kasvonsa Adaan, joka nyökkäsi vilkaisten samalla Lilyyn epäluuloisesti.
”Mitä sinä olet oikein kertonut minusta?”
”En mitään pahaa”, Lily sanoi nopeasti. Jostakin syystä Ada ei jaksanut uskoa häntä.

”Anturajalka, mitä kello on?” Jamesin karjunta täytti koko Kelmilän.
”Mistä minä sen tietäisin?” Siriuksen ääni sanoi Jamesiin takaa ja sai pojan hätkähtämään.
”Säikäytit minut”, James sanoi välittämättä Siriuksen kysymyksestä.
”Se ei ole mikään taito”, Sirius paljasti virnistäen valoisasti.
”Kuten ei myöskään olla maksamatta tämän kuun vuokraa, mutta silti se tuntuu teistä ylitsepääsemättömältä”, Remuksen epätavallisen tiukka ääni sanoi poikien takaa.
”Mistä tiedät, ettemme ole maksaneet sitä?” Sirius kysyi ovelana kietoen samalla kätensä Remuksen ympärille.
”Siitä, että sovimme teidän antavan rahan minulle ja minun lähettävän sen eteenpäin”, Remus vastasi saaden Siriuksen vaikenemaan.
”Miksi meidän pitää antaa raha jo nyt?” James nurisi pörröttäen samalla hiuksiaan katse peiliin suunnattuna.
”Siksi, että minä haluan asioiden hoituvan nopeasti. Sitä paitsi, meidän on pakko maksaa se ensi perjantaihin mennessä”, Remus vastasi kärsivällisesti, vaikka sisimmässään häntä ärsytti hiukan. Nämä asiat oli käyty jo miljoonia kertoja läpi. ”Älkääkä väittäkö teidän olevan rahattomia!” hän käski nopeasti nähdessään ystäviensä vastaväitteitä kuvaavat kasvot. ”Minä tiedän, että setäsi jätti sinulle rahaa, Sirius, ja sinun vanhempasi ovat antaneet sinulle rutkasti muuttorahaa, James.”
James ja Sirius vilkaisivat toisiaan ensin ja kohauttivat sitten harteitaan huomattavasti päättäen vastustelujen ja kysymysten olevan sillä erää ohi.
Heidän kaikkien yllätykseksi Peter ryntäsi huoneeseen aivan kuin hevoskotka kintereillään. Hän meinasi kompastua olohuoneen vihreäksi värjättyyn karvamattoon ja tarttui Remukseen hoippuen hetken hullunkurisesti tasapainonsa säilyttämiseksi. Lopulta Peter pääsi taas kunnon seisoma-asentoon ja huudahti hengästyneenä: ”Oletteko katsoneet kelloa? Meidän pitäisi olla jo siellä, Lily tappaa meidät jos myöhästymme!”
”Etköhän nyt vähän liioittele? Ei kai Lily niin temperamenttinen ole?” Sirius naurahti, mutta nappasi kuitenkin sohvan selkänojalla levänneen hupparinsa ja puki sen päälleen.
James pysähtyi kesken oman pusakkansa pukemisen ja kääntyi ystäväänsä päin liian paljon nähneen miehen katse kasvoillaan. ”Sano tuo sitten, kun olet seurustellut hänen kanssaan puoli vuotta.”

James tajusi heti ensimmäisenä tytöille ilmiintyessään kuulevansa kiivaita ääniä. Hän vaihtoi ihmetteleviä katseita Remuksen kanssa ennen kuin vetäisi mustaksi maalatun keittiön oven auki ja valmistautui tulevaan näkyyn.
”James!” Lilyn sydänjuuria myöten helpottunut ääni huudahti ja vihreään kesämekkoon sonnustautunut tyttö riensi Jamesin odottaville käsivarsille. Poika hymyili onnellisena tyttöystävälleen ja siirsi sitten katseensa itse äänenlähteisiin.
 Christina ja Ada seisoivat molemmat kädet puuskassa, toisiaan vastakkain. He katsoivat toisiaan vihaisina ja vuorotellen toinen päästi suustaan myrkyllisen sanaketjun.
”Oppitunnit pidetään, jotta ihmiset kuuntelisivat ja oppisivat”, Christina saarnasi parhaillaan Adalle, joka pyöräytti silmiään.
”Miksi ihmeessä minun pitäisi kuunnella jotakin, jonka voin lukea myöhemmin kirjasta?”
”Tunneilla tulee esiin asioita, joita ei voi lukea itse kirjasta!”
”No, sitten en opi kaikkea, mitä väliä?”
”Miten voit elää tuollaisella elämänasenteella?” Christina kysyi tuskastuneena ja kasvoillaan ilme, joka näytti siltä kuin Adan tunnustus olisi aiheuttanut jonkinlaista tuskaa tytölle. ”Kun on koulussa, pitää opiskella! Jos et kerran kuuntele tunneilla, mitä sinä ylipäätään teet?”
”Jos edes sinne vaivaudun”, Ada aloitti saaden taas vihaisen mulkaisun Christinan suunnalta, ”niin minä puhun ystävieni kanssa, leikin, nukun, häiritsen opetusta tai revin kirjan sivuja”, Ada luetteli hitaasti aivan kuin nauttien Christinan kiusaamisesta henkihieveriin.
”Miten sinä-”
James sulki päättäväisesti vihaiset äänet tajunnastaan ja kääntyi sen sijaan katsomaan tyttöystäväänsä mutisten tämän korvaan: ”Miten tuo tapahtui?”
Lily katsoi häneen onnettomana. ”Minä vain kysyin Quelta, mikä oli hänestä mielenkiintoista koulussa.”

”Se Christina vaikuttaa ihan mukavalta”, James sanoi muutamaa tuntia myöhemmin kun Lily oli valmistautumassa nukkumaan. James oli vain hetki sitten päättänyt jäädä tytöille yöksi ja istui nyt Lilyn sängyllä, täsmälleen siinä kohdassa missä Ada oli istunut muutamaa päivää aikaisemmin.
”Ja?” Lily sanoi odottavasti. Hän oli tietoinen, että kelmejä saattaisi ärsyttää Christinan koulukeskeisyys, mutta hän oli valmis mihin tahansa kritiikkiin ystävästään, kunhan vain perustelut olisivat hyviä.
”No”, James aloitti pohtien selvästi tarkkaan sanojaan. ”Hän on erittäin viisas.”
”Ei hän pelkästään viisas ole”, Lily sanoi luovuttamatta.
”Ei tietenkään”, James kiisti kuuliaisen poikaystävän tapaan. ”Hän on myös hauska ja kaunis. Ja mielenkiintoinen persoona totta tosiaan…”Jamesin ääni haipui pois pojan itse jäädessä ajatus- ja haavemaailmaan, josta Lily ei osannut kertoa tuon taivaallista. Hetki kuitenkin katosi pian ja yhtäkkiä James virnisti täysin omana itsenään. ”Tiedätkö mikä oli hänessä parasta?”
”Jos sanot jonkun naisellisen ruuminosan, et ole enää kauaa hengissä.”
”Ei mitään tuollaista rakkaani. Minusta parasta hänessä on se, että hän on ystäväsi.”
Lily hymyili vastaukselle uppoutuen katsomaan Jamesin pähkinänruskeisiin silmiin ja miettien, miten joskus olikin vihannut niitä…
”Lily?” James kysyi heilutellen kättään Lilyn silmien edessä.
”Mitä?” Lily havahtui ajatusmaailmastaan ja katsoi Jamesia vaivaantuneena. ”Minä vain jäin ajattelemaan.”
”Ajattelemaan mitä?” James uteli.
”No, sinua”, Lily vastasi virnistäen. ”Ja sinun pähkinänruskeita silmiä.”
”Uskaltaisiko tässä muuttua itserakkaaksi?”
”Varokin, tai taion sinut joksikin vähemmän miellyttäväksi!”
”Et sinä voisi, koska silloin et voisi naida minua.”
”Mistä päättelet, että minä naisin sinut?” Lily kysyi kohottaen kulmiaan.
”Koska minä olen ainoa, joka pystyy käsittelemään sinun hankalaa luonnettasi ja tyydyttämään sinut tarpeen mukaan.”
”Sinä olet ollut liikaa Siriuksen seurassa, puhut samalla tavalla”, Lily tuumi.
”Ei, vaan sinä olet ollut liikaa Siriuksen seurassa, koska ajattelet liian kaksimielisesti.”
”Ihan sama”, Lily puuskahti nostaen kätensä ilmaan antautumisen merkiksi. James hyväksyi sen nyökäten leveästi hymyillen. Sitten hän veti tytön syliinsä kietoen kätensä tiukasti hänen ympärilleen.
”Minä rakastan sinua”, James mutisi Lilyn korvaan onnellisena, eikä voinut olla ajattelematta, että sillä hetkellä hän ei välittänyt minne elämä hänet heittäisi, kunhan hän syöksyisi sinne yhdessä Lilyn kanssa.

A/N: Kommentteja?

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 27.4!
Kirjoitti: Velns Meica - 30.04.2008 11:23:39

Terve taas!
Tämä luku on sellainen pikku väliosa ennen töihinmeno-lukua. Se on kuitenkin hauska (ainakin omasta mielestäni), joten toivottavasti tekin tykkäätte. Seuraavaa lukua saattekin odottaa, koska pian olen täällä samassa vaiheessa kuin vuotiksessa, sillä kutosluku on vasta tekovaiheessa  :-[, laitan sitten tännekin jatkoa, kun kutosluku on valmis :)

Luku 4- Kesäpäivän riemut

”Minulla on tylsää”, Sirius puuskahti elokuun viimeisenä aamuna vielä äsken niin sikeästi unimaailmaan vaipuneen Jamesin korvan juurelta.
”Minulla ei”, James mumisi harmaalle, tonttukuvioiselle tyynylleen silmät tiukasti suljettuina. ”Joten voisitko mitenkään kunnioittaa sitä tietoa antamalla minun nukkua?”
James pystyi näkemään jopa silmät kiinni Siriuksen ärsyttävän määrätietoisen hymyn tuntiessaan peiton vedettävän yltään.
”Parhaana ystävänäni sinun pitää viihdyttää minua pois tylsyyden kuivalta polulta.”
”Luovutan Paras ystävä -paikkani hetkellisesti Remukselle”, James mutisi haukotellen leveästi haluamatta vieläkään avata silmiään. Avaushan todistaisi sen ikävän tosiasian, että hän todella oli hereillä, eikä hänellä ollut enää mahdollisuutta vajota Lily-unen syövereihin.
”Ei niin voi tehdä”, Sirius vastasi tyrmistyneesti. ”Sehän olisi kaikkia sääntöjämme vastaan.”
James myöntyi lopulta räväyttämään silmänsä auki. Hän erotti Siriuksen epäselvän hahmon keskellä värien sekamelskaa. Hän laittoi lasit päähänsä näkymän tarkentamiseksi ja toivoi melkein heti perään, ettei olisi tehnyt sitä. Hänen suunsa loksahti auki ällistyksestä.
Sirius seisoi hänen sänkynsä vierellä jo täysissä pukeissa. Hänen punaisen paitansa hihat oli leikattu pois ja farkuista revitty polvet auki. Pojan mustien hiusten päällä keikkui jokin, joka näytti maajussien unelmahatulta. Se oli lierinen ja näytti oljesta tehdyltä.
”Mitkä ihmeen ’meidän säännöt’ ja keltä maalaistollolta sinä tuon hatun olet napannut?”
Sirius asetteli hitain liikkein hatun paremmin päähänsä ennen kuin vastasi: ”Meidän säännöt ovat ne, jotka keksimme toisella luokalla, etkö muka muista?”
James pudisti päätään ihmeissään ja Sirius loi häneen katseen, joka kieli hänen olevan erittäin pettynyt ystävänsä huonomuistisuuteen.
”Sääntö numero yksi-” hän nosti etusormen pystyyn ”- älä leiki ystäväsi vihollisten kanssa. Sääntö numero kaksi -” hän nosti toisen sormen pystyyn ”- älä syö ystäväsi ruokia ilman lupaa. Sääntö numero kolme -” hän nosti kolmannen sormen pystyyn ja katsoi merkitsevästi Jamesia ”- viihdytä ystävääsi aina, kun hän on tylsistynyt. Sääntö numero neljä- ” hän veti neljännen sormen pystyyn ja väänsi naamansa keskittyneeseen irveeseen ja lopulta laski virnistäen kätensä. ”Sääntöjä oli enemmänkin, mutten millään muista niitä muita.”
James tuijotti Siriusta epäuskoisena. ”Emme me voineet keksiä noin lapsellisia sääntöjä!” hän parahti sitten.
”Kyllä me vain voimme”, Sirius sanoi taputtaen Jamesia lohduttavasti olalle. ”Ja vastauksena kysymykseesi, tämä hattu on heinähattujen aatelia. Tilasin sen lapusta, jonka Lily näytti minulle. Siihen liittyi jonkinlainen postimyynti ja tilauslomake. Ymmärsin ainoastaan sen, että sieltä sai hattuja. Sain tämän puolisen tuntia sitten joltain tollolta jästimieheltä. Me kuulemma tarvitsemme postiluukun, mikähän sekin on?”
James pudisti huvittuneena päätään Siriuksen sepustukselle. Olihan hän kuullut pojan kertovan monesti tilaamistaan eri hatuista, jotka tuntuivat olevan Siriuksen nykyinen villitys, mutta ei hän ollut hetkeäkään uskonut ystävänsä puhuvan totta.
”Sinä arvatenkin ostit enemmän hattuja”, James tiedusteli ääni pidätetystä naurusta täristen. 
Sirius nyökkäsi innoissaan. ”Yhteensä seitsemän: Tämän”, hän osoitti hattuaan. ”Heinähattujen aatelia –osastolta ja yhden Turnajaisten temmellykset –osastolta. Tilasin myös osastoilta Potentiaaliset rockpipot, Pilkatuimmat päähineet, Naamiaisiin menossa ja Kaikkien aikojen suurimmat sankarit.” Sirius piti pienen tauon raapien samalla leukaansa mietteliäänä. ”Vielä yksi… Ai niin, ostin myös merirosvo-päähineen.”
”Vau!” James kehaisi pitäen naamansa tiukasti peruslukemilla. Sirius palkitsi hänet hymyillen leveästi ja kysyi sitten: ”Suoriutuisimmeko nyt yhdessä aamiaiselle, James-kultaseni?”
James nousi raskaasti ylös kutsuvan pehmeältä sängyltään, mutta tyytyi sitten nuokkumaan alakertaan Siriuksen taluttamana.

Remus katseli Kelmilän ikkunasta Tylyahon pääkadulla leikkiviä lapsia. Kesävaatteissaan ja iloitsevissa ilmeissään he ovat oikeita huolettomuuden perikuvia, ainakin minun näkökulmastani, Remus ajatteli katkerana. Elokuun viimeinen päivä oli avautunut hänelle tavallista murskaavampana totuutena: hän ei vieläkään ollut löytänyt minkäänlaista työtä itselleen.
Muille hän ei ollut vielä tätä paljastanut, eikä tulisi paljastamaankaan pettymyksiä ja sitä kautta sääliä peläten, mutta Remuksen työnhaku oli koostunut jo muutaman viikon ajan ahkerista työhaastatteluissa käynneistä. Yritys ei vain ollut tuottanut tulosta. Remuksen papereita mädättävä tieto hänen ihmissuteudestaan vain karkotti yhden jos toisenkin muuten niin lupaavan ammatin. Hän oli tiennyt alusta asti, että ihmissuteus hankaloittaisi hänen elämäänsä, mutta että näin paljon.
Remus pudisti päätään ja sulki sitten ikkunan lasten naurun muuttuessa riemunkiljunnaksi, jota Remus ei voinut sietää. Kiljunta kuitenkin jatkui hänen päänsä sisällä aivan kuin pilkaten.
Lapset olivat onnekkaita, heillä oli vielä yksinkertaisia ja kadehdittavan huolettomia vuosia edessään ennen aikuiselämän vaikeuksia. Miksei elämä voisi säilyä aina helppona, Remus ajatteli nojaten päätään viileään ikkunalasiin. Hänen mieleensä nousivat kuvat Siriuksesta ja Jamesista. Molemmat olivat niin itsepäisiä ja määrätietoisia, että saivat kaiken haluamansa ja saivat sen näyttämään vielä helpoltakin. Remuksesta taas tuntui, että hän joko teki kaiken väärin tai aina vaikeimman kautta.
”Lopeta!” hän käski itseään ja hetki sitten korvissa soinut lasten kiljunta lakkasi. Aikoiko hän todellakin joutua taas itsesäälin valtaan? Eikö viime vuodessa ollut jo tarpeeksi? Remus tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitä, kun hän muisti edellisvuoden kauhut. Hän pakotti itsensä olemaan ajattelematta niitä ja avasi vieressään olevan liiankin kiillotetun kaapinoven napaten sieltä kaksi kuppia kuullessaan Siriuksen pulinan ja Jamesin nurinan kantautuvan portaista.

James avasi jääkaapin oven ja noukki sieltä pöydälle kaiken minkä arveli hiljentävän vatsansa murinan. Kelmien pöytä täyttyikin ihan mukavaa vauhtia, sillä Sirius availi ruokakaappeja ja tyhjenteli niitä sitä mukaan, kun löysi jotain aamiaiseksi sopivaa.
”Olisitte voineet kertoa aikaisemminkin, että meille on tulossa aamiaisvieraaksi Hagridin omin käsin hoivaama hevoskotkalauma”, Remus sanoi katsoen sivusta, kun hänen eteensä muodostui pikku hiljaa suuri ruokavuori, joka koostui sämpyläpussista, banaanitertusta, eilen syödyn pizzan tähteistä, maapähkinävoista, hernepurkista ja kolmesta eri keksipakkauksesta.
”Mies tarvitsee miehen aamiaisen”, James totesi puolihuolimattomasti avaten samalla jästikaupasta ostettua suklaakeksirasiaa.
”Niinpä, joten ole vaiti ja anna meille kahvia”, Sirius sanoi vähemmän kohteliaaseen sävyyn.
Huokaisten kuuluvasti Remus tarttui jo valmiiksi esille ottamiinsa kuppeihin, kaatoi ne täyteen kahvia ja lennätti ne sitten taikasauvansa avulla oikeille omistajilleen.
Seuraavina hetkinä Remus sai todistaa vuosisadan sotkuisinta aamiaista. James ja Sirius olivat selvästi päättäneet ärsyttää Remusta mahdollisimman paljon, sillä he ottivat molemmat suuhunsa enemmän kuin olisivat pystyneet, minkä seurauksena ruoka valui suupielistä leukaan ja sitä kautta rinnuksille. Tietenkin piti ottaa huomioon myös se, että toinen nauratti aina toisen juodessa, joten pian kahvia oli paljon enemmän pöydällä ja lattialla kuin vatsassa. Asiaa ei myöskään parantanut yhtään se, että Ada tuli kesken kaiken etsimään turvapaikkaa Christinalta laukaisten ruokasodan, johon Remuskin pakotettiin maalitaulun roolissa.
”Nyt riittää!” Remus ärähti lopulta saatuaan jo kolmannen kerran ruokaa suoraan naamaansa. ”Ei enää ruokasotia!”
”Minä lupaan ja vannon, ettei niitä tule”, Sirius sanoi majesteetillisesti. ”Ennen huomista”, hän jupisi niin hiljaa, että vain James ja Ada kuulivat.
Remuksen mulkoilusta päätellen hän näytti kuitenkin epäilevän Siriuksen sanoja, vaikkei ollutkaan kuullut tämän huomautusta siivotessaan sauvanheilautuksilla kolmen tuholaisen jälkiä keittiöstä.
”Miksi sinä Christinaa pakoilet?” Sirius tiedusteli Adalta kyllästyttyään Remuksen jatkuvaan vilkuiluun.
Adan kauniit kasvot vääristyivät tytön irvistäessä rumasti. ”Hän ehdotti, että voisimme viimeisen kesäpäivän kunniaksi esitellä hänelle kaupungin taikovaa osaa”, tyttö vastasi pahaenteisellä äänensävyllä.
Pojat vaihtoivat ihmetteleviä katseita ennen kuin James sanoi tunnustelevasti: ”Se ei kuulosta kovin pahalta.”
”Ei tietenkään”, Ada sanoi pyöritellen silmiään. ”Mutta Christinan tapauksessa kaupungin esittely olisi tylsien kauppojen kiertely Viistokujalla, Irvetakin taisi sisältyä listaan…”
”Minusta idea on mainio”, Remus sanoi suoraan. ”Kyllä Christina ansaitsee kierroksen kaupungissa, jota ei tunne.”
”Mutta kun hän tuntee”, Ada puuskahti. ”Hänhän asui elämästään ensimmäiset kymmenen vuotta täällä ennen kuin muutti ja hän on senkin lisäksi käynyt täällä joka kesä!”
”Totta kai”, Remus myönsi kärsivällisesti. ”Mutta hän on jästisyntyinen, joten hän ei ole ikinä nähnyt Iso-Britannian velhomaailmaa, vain sen jästiosan ja tietenkin Kelmilän ympäristön. Luonnollisesti hän haluaa nähdä myös Viistokujan”, Remus selitti siistien samalla viimeisenkin likaisen nurkan keittiöstä.
Ada katsoi Remukseen luovuttajan ilme kasvoillaan. ”Selvä, puhut järkeä.”
”Sen takia häntä kutsutaan viisaaksi”, James totesi taputtaen Adaa olalle.

”Hirmu jännittävää nähdä teidän pankkinne, Irvetahan se oli?” Christina höpötti puolta tuntia myöhemmin koko porukan, Annia lukuun ottamatta, kulkiessa Viistokujan ilmiintymispisteestä valkoista rakennusta kohti. ”En ole ikinä käynyt siellä, koska itselläni oli oma holvi Ranskan vastaavassa pankissa, joten mitä olisin täällä tehnyt?”
”Lukinnut itsesi vahingossa holviin ja kuollut sinne”, Ada ehdotti hiljaa ja Peter hänen vierellään tirskahti.
Remus pudisti päätään huvittuneena Adan sanat kuullessaan. Ada ja Christina olivat ensitapaamisesta asti käyttäytyneet muodollisesti kuvattuna hyökkäävästi toisiaan kohtaan. Christinaa ärsytti Adan välinpitämättömyys ja lapsellisuus, Adaa taas Christinan ainainen opiskelu etusijalle -asenne, joka Adan mielestä todisti toisen tytön tylsyyttä. Toiset eivät voineet muuta kuin katsoa sivusta tyttöjen riitelyä ja toivoa, että he onnistuisivat sopimaan vielä jossakin vaiheessa.
”…mutta olen lukenut, että 1800-luvulla teidän Irvetanne oli suoraa matkimista ranskalaisesta pankista, La banque égocentriquesta. Tietenkin sen jälkeen otitte käyttöön maahiset ja lohikäärmeet erottuaksenne, jotka taas ovat mielestäni hieman alkukantaisia verrattuna…” Christinan taukoamaton ja väsyttävä selitys lakkasi heidän pysähtyessään Irvetan suurten ja hopeaisten ovien eteen maahisvartijoiden mulkoillessa heitä kiukkuisesti. Oveen oli kaiverrettu seuraava runo:
”Käy sisään, vieras, mutta ole tarkka,
muistathan mikä on ahneuden palkka.
Sillä aina, kun ottaa omaa toisen,
saa kalliisti maksaa teon moisen.
Jos siis hamuat alta näiden lattiain
aarretta joka ei omasi ole lain,
rosvo, kuuntele varoituksen sanaa:
sua jokin muu kuin aarre odottaa. ”James oli lukenut tuon viestin joka kerta vieraillessaan viistokujalla, mutta vieläkin se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Aina kun hän luki sitä, hänelle tuli mieleen hänen äitinsä kertoma tarina rouva Tornitossusta, joka jäi Irvetan holveihin jumiin yritettyään varastaa timantteja. Rouva Tornitossu lojui siellä yhdeksän päivää vankina, kunnes tyhjän holvin suuret torakat tulivat ja söivät hänet. James ei ollut varma oliko tarina totta, mutta oli tai ei, se pelotti häntä silti.
Christina ei silti näyttänyt vakuuttuneelta. ”Ranskan runo on paljon pelottavampi:
Jos ottaa kultaa toisen, silloin tulee hoppu,
Jos sinut kiinni saamme, koittaa kivulias loppu.
Jos haluaa jotain anastaa,
täältä ei kannata aloittaa.
Palkka on nimittäin tuskaisempi kuin kuolema,
oletko valmis ryöstämään tämä tieto taakkana?”
”Totta, olet oikeassa”, Ada sanoi ivalliseen sävyyn. ”Tuo on paljon parempi kuin Irvetan runo, mutta tiedätkö mitä? Adalandiassa on pankki nimeltä Höksörönvänkyrä ja sen runo menee näin:
Peikkoja täällä vilistää,
ei kannata siis tirkistää
väärään holviin ollenkaan,
tai saat nuijasta naamaan.”
Christina avasi suunsa terävään vastaukseen, mutta Lilyn varoittava katse hiljensi tytön siinä missä muutkin.

”Olihan Irveta sittenkin ihan okei”, Ada sanoi heidän poistuessaan Irvetan valkoisten marmoriseinien sisältä. Hän tunsi itsensä yllättävän piristyneeksi aivan kuin Irvetan kolkko ja maahispainotteinen ilmapiiri olisi onnistunut virkistämään häntä. Hänestä tuntui, että pystyisi kuuntelemaan jopa Christinan puheita ärsyyntymättä viidessä sekunnissa.
”Totta kai sinä pidit siitä!” Sirius huudahti olkihattunsa alta, johon maahiset olivat luoneet likaisia katseita. ”Oli varmaan mukavaa olla vaihteeksi samanpituisten seurassa.”
”Ai anteeksi, sanoiko jyväjemmari jotain?” Ada kysyi huolitellun kohteliaasti.
”Ai niin, olisithan sinä kuulunut joukkoon myös lastentarhalaisten ja kääpiöitten luona”, Sirius jatkoi Adasta välittämättä.
”Kita kiinni, Lanttu-Lasse!”
”Pidä itse, kitukasvuinen kampela!”
”Parsapölvästi!”
”Lyhyenläntä lyllertäjä!”
”Turnipsi-tonttu!”
”Olkaa hiljaa, pallinaamat!” Lily ärjäisi ja Sirius ja Ada vaikenivat hätkähtäen. ”Minun retkeäni ette te ääliöt pilaa!”
”Hassua, ihan kuin olisin kuullut tuon McGarmiwan suusta joskus”, James mutisi muille heidän jatkaessa matkaa.

Lily katsoi Jamesin ja Siriuksen hippaa ympäri jästimuseon, jonne Lily oli heidät pakottanut kaikkien kyllästyttyä kaupoissa kiertelyyn, ensimmäistä kerrosta ja hieroi sitten ohimoitaan silmät suljettuina. Aamusta alkanut päänsärky alkoi pikku hiljaa viedä voiton ja tehdä Lilyn olon entistä ärtyneemmäksi. Hän epäili säryn johtuvan hermostuksesta huomisen johdosta. Vaikkei tätä ollut helppo myöntää edes itselleen, Lily pelkäsi aurori-opistoon menemistä enemmän kuin oli edes terveellisestä.
Lily ei vain voinut uskoa, että hänet olisi otettu sinne muuten kuin vitsin vuoksi. Hän ei ollut hyvä, hän oli surkea taistelemaan ja varmasti aurorit halusivat ottaa hänet vain nauraakseen makeasti Lilyn mokailuille. Sitä paitsi minä olen jästisyntyinen, Lily lisäksi vauhkona, ei minunlaisistani voi tulla auroreita, ei vain voi.
Lily näki sivusilmällään Jamesin ja Siriuksen tökkivän suurta dinosauruksen luurankoa koettaen selvästi saada se liikkumaan. Hän näki, kun Christina tuli paikalle pelastamaan tilannetta, ettei vain luuranko rysähtäisi maahaan ja aiheuttaisi heille isoja vaikeuksia. Lily huokaisi. Miksi juuri hänelle kävi näin, että hermostus puski hänen päälleen päänsäryn ja ärtyneisyyden oirein. Muut eivät näyttäneet pahemmin jännittävän huomista, korkeintaan tavallista suuremmalla energisyydellä, jota Lily kadehti nyt enemmän kuin koskaan.
”Mitä sinä täällä istut?” Remuksen hiljainen ääni tunkeutui Lilyn tajuntaan.
”En mitään”, tyttö vastasi vältellen, katse maahan suunnattuna.
”Älä viitsi, Lily. Kaikki huomaavat sinun olevan pahalla päällä.”
Lily tuhahti ärtyen taas. Hän toivoi Remuksen lähtevän muiden joukkoon analyyseineen, häntä ei huvittanut puhua.
”Mikä sinulla on?” Remuksen ääni oli liian ystävällinen, liian ymmärtäväinen. Pojan pitäisi mennä joksikin hemmetin psykiatriksi, Lily ajatteli tuskastuneena.
”Ei mikään, sanoin jo”, Lily ärähti. Hän ei halunnut puhua, hän ei halunnut myöntää lapsellista pelkoaan. Hän ei halunnut olla ymmärrettävänä, hän halusi murjottaa ja vajota siihen tuttuun ja turvalliseen itsesääliin tässä kovalla penkillä koko elämänsä loppuun asti.
”Haluatko, että haen sinulle Jamesin?”
Lily pudisti pienesti päätään päänsäryn kasvaessa. James ei ymmärtäisi, hän ei tajuaisi Lilyn pelkoa. Hän piti aurori-opistoa niin itsestäänselvyytenä, ettei tajuaisi niitä ihmisiä, joille se ei ollut sitä.
”Jos et halua puhua Jamesin kanssa, saat tyytyä minuun”, Remus totesi ja istui Lilyn viereen ällöttävän persikanväriselle penkille. Hän katsoi Lilyä odottavasti tehden selväksi, ettei aikonut luovuttaa ennen kuin Lily kertoisi, mikä häntä painoi.
”Minua pelottaa huominen”, tyttö puuskahti lopulta Remuksen intensiivisen katseen alaisena katse luotuna suoraan valkoisiin lenkkareihinsa. Hän ei ollut aiemmin huomannut niiden olevan yltä päällä kurassa. Missä hän oikein oli rypenyt?
”Mikä siinä?” Remus kysyi rauhallisesti kannustaen Lilyä puhumaan.
”Mitä jos en tarpeeksi hyvä? Entä jos he ottivat minut vain pilkatakseen? Minä olen mennyttä, he eivät halua jästisyntyisiä sinne! Minä mokaan ihan taatusti! Minä en pysty tähän, Remus!” Lily sopersi epämääräisesti itku kurkussa. Hän räpytteli silmiään kiivaasti, hän ei aikonut itkeä muiden nähden, ei ainakaan keskellä museota.
Remus tarttui Lilyä olkapäihin ja vangitsi katseensa Lilyn vihreisiin silmiin. ”Kuuntele, Lily, tarkkaan”, hän aloitti ankarasti. ”Sinä olet typerä. Kukaan ei ota sinua auroriksi siksi, että olisit surkea, he ottavat sinut sinne taitojesi takia. Sinä olet hyvä, yksi parhaista noidista, jotka tiedän ja sinä menet sinne ja näytät miten hyviä jästisyntyiset voivat olla.”
Lily hymyili kunnolla ensimmäisen kerran sinä päivänä. ”Kiitos Remus”, Lily sanoi tarkoittaen noita sanoja koko sydämestään. Hän tunsi olonsa helpottuneeksi purettuaan tuntojansa. ”Olet oikeassa, olen ollut ehkä vähän typerä. Miten muuten sinun työhakusi sujuu?”
Remus laski katseensa vaivaantuneena. ”Tuota - en ole vielä oikein keksinyt itselleni ammattia…”
Lily nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Oikeaa työtä kannattaa etsiä. Olisi tyhmää tuhlata aikaa työssä, jota vihaa.”
”Sano tuo Matohännälle”, Remus hymyili kääntäen päänsä Siriuksen ja Jamesiin, jotka olivat saaneet käsiinsä oppaan, jolle pommittivat kysymyksiä toisensa perään.
”Miksi tuon taulun hahmot eivät liiku?”
”Miksi nuo luut on kasattu tuollaiseen muotoon?”
”Miten olet pystynyt maalaamaan nämä kaikki taulut?” James ihmetteli.
”Mitä nuo pikkulaput ovat ja mikä on renessanssi?” Sirius uteli ja opas katsoi molempia kuin seinähulluja. Christina lähestyi joukkiota nopeasti ja Lily ja Remuskin nousivat ylös suunnaten kulkunsa kohti kolmikkoa.
”Mistä sinä tiedät tuon kaiken tapahtuneen 1800-luvun lopussa?” James kysyi osoittaen lappua liittyen Pariisin Maailmannäyttelyyn.
”Ehkä hän eli silloin”, Sirius virnisti ennen kuin Christina, Remus ja Lily saapuivat hätiin.
”He ovat serkkujani”, Remus sanoi nopeasti hämmentyneen oppaan raapiessa sänkistä leukaansa. ”Hieman jälkeenjääneitä, eivät kuunnelleet kuvataiteen tunnilla.”
James ja Sirius vilkaisivat toisiaan ja sitten virnistivät oppaalle valoisasti, kunnes suunnistivat kohti ulko-ovia, joiden taakse Ada oli museo-kammoisena paennut Peterin seuratessa häntä.

Ada juoksi Siriuksen perässä rantaa pitkin nauraen katketakseen. He olivat päättäneet ajanpuutteesta johtuen jättää lopun Lontoossa kiertelyn toiseen kertaan ja mennä nauttimaan kesän viimeisestä päivästä aurinkoiselle rannalle.
”Etkö kovempaa pääse?” Sirius kiusoitteli kääntäen päänsä Adan suuntaan, joka kiisi noin metrin hänen takanaan vaaleat hiukset takanaan hulmuten. Hetkellinen taakseen katsominen kuitenkin kostautui, sillä seuraavassa hetkessä Sirius huomasi makaavansa mahallaan maassa, koska oli kompastunut johonkin isoon.
”Sattuiko?” Ada kysyi nauraen vatsaansa pidellen aivan kuin hän pitäisi tilannetta äärimmäisen hauskana.
”Ei, hattuun tuli vain reikä”, Sirius mutisi sylkien suustansa hiekkaa ja osoittaen päästään pudonnutta hattua, joka oli yltä päältä hiekassa ja johon oli hänen sanojensa mukaan tullut muutama reikä. Hän avasi suunsa lisätäkseen vielä jotain, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun se iso, jonka ansiosta hän oli kaatunut, alkoi liikkua. Siriuksen silmät laajenivat järkytyksestä, kun hän tajusi kompastuneensa valtaisaan auringonottajaan, jonka naama punoitti joko liiasta auringonotosta tai kiukusta.
”Katso mihin astut”, mies mylväisi. Hänen äänensä kuulosti sonnin sotahuudolta.
”O-ou”, Sirius mutisi ja sekunnissa hän oli taas jaloillaan ja juoksemassa henkensä edestä auringonottaja perässään.
Kaikkea tuota sivusta seurannut Ada tunsi kylkiluidensa murtuvan liiasta naurusta. Hänen silmänsä vuosivat vettä ja hän lysähti maahan pidelleen edelleen vatsaansa.
”Mitä tapahtui? Missä Sirius on?” perästä muiden kanssa tullut Remus sanoi.
Ada hykerteli edelleen maassa nauraen samalla kun muut päättivät leiriytyä vihaisen auringonottajan varusteiden viereen. He olivat etsineet sopivaa leiripaikkaa jo vartin ajan ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän väsyneitä jatkuvaan rannalla kiertelyyn.
”Sirius kompastui auringonottajaan”, Ada, joka näytti pystyvän taas puhumaan, sanoi pyyhkien silmiään.
”Kompastui auringonottajaan?” James toisti puoliksi ihaillen, puoliksi epäuskoisena samalla kun noukki Siriuksen hatun maasta, johon se oli jätetty. ”Miten hän onnistui?”
He saivat odottaa Siriusta melkein kymmenen minuuttia, jonka aikana vihainen auringonottaja tuli noutamaan kamppeensa mulkoillen heitä kaikkia murhaavasti.
Miehen marssittua pois läähättävä ja punoittava Sirius saapui napaten hatun Jamesin kädestä, karistaen siitä ylimääräisen hiekan ja todeten sitten: ”Sanokaa mitä sanotte, mutta minä en ole ranta-ihmisiä.”

A/N2: Kommentteja?

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 30.4!
Kirjoitti: ujoenkeli - 02.05.2008 00:51:26

Jatkoa kiitos.. Tämä oli paras tarina ikinä.. Nauroin katketakseen.. "sirius kopastui auringon ottajaan.." Vähän oikeesti repesin.. :D

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 30.4!
Kirjoitti: Peikonsukka - 05.05.2008 14:39:03

Tää on kiva fic. Kaikki kelmificit kertoo vaan kelmejen a lilyn kouluajoista, nii on välillä kiva lukee siitä mitä niille tapahtu koulun jälkeen ennen Harryn syntymää. Jatkoa lisää, ootan innolla miten tää jatkuu.

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 30.4!
Kirjoitti: Needled Laiho - 05.05.2008 20:33:42

Tää on ihuna fic! Jatka ehdottomasti! Ja Sirius on niiiiiin ihuna <3<3<333

Muuten, aivan mahtavaa oli se kun kirjoitit Jamesista ja herra Banaanin seikkailuista  ;D

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 30.4!
Kirjoitti: mandeh - 05.05.2008 21:08:13

Mahtava kappale taas! Sirius hallitsee;DD jatkoa odottelen innolla:D

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 30.4!
Kirjoitti: Velns Meica - 06.05.2008 11:20:26

Täällä taas ja kommentteja on tullut paljon, ilahduin niistä mielettömästi :D
ujoenkeli: Kiitos, hienoa, että sain sinut nauramaan  ;D
_jj_: Kiitos! Kun aloitin tämän ficin, halusin tehdä jotain erilaista, joten päätin tarttua haasteeseen ja kirjoittaa ajasta Tylypahkan jälkeen. Saatan kirjoittaa samoilla hahmoilla vielä Tylypahkan vuodenkin tämän jälkeen ja jos lukijoita riittää :)
Neeppu: Kiitos! Minustakin Sirius on ihana, siksihän hänestä kirjoitankin ;)
mandeh: Kiitos taas kommentistasi :)

Tämä luku onkin sitten jo työ-juttuja, toivottavasti pidätte... Seuraava luku on tällä hetkellä betaajalla, en tiedä koska saan sen takaisin, mutta veikkaan että ensi luku tulee joskus viimeistään ens viikolla :)

Luku 5- Työ

Ajatus siitä, että aurorien päämaja olisi täynnä huolitellun näköisiä, viimeistäkin hiussuortuvaa myöten kiireisiä ihmisiä, kaikkosi Jamesin päästä pois nopeammin kuin sika lihakirveen nähdessään, pojan saapuessa tuohon paljonpuhuttuun paikkaan. Tungokseen asti täynnä oleva huone oli kyllä sisustettu tunnettujen kuolonsyöjien julisteilla ja seinillä oli hyllyjä täynnä kirjoja, jotka kertoivat selkämysten perusteilla erilaisista myrkyistä, pimeyden voimista ja hyödyllisistä puolustustaioista, mutta toisin kuin James oli kuvitellut, täällä ihmisillä ei näyttänyt olevaan minkäänlaista hoppua päästä hoitamaan aurorien velvollisuuksiaan. Päinvastoin, sieltä täältä kuului rattoisaa naurua ja iloista puheensorinaa. Lähimpänä Siriusta oleva, aurorin univormuun pukeutunut nainen makoili upottavan näköisessä vihreässä nojatuolissa silmät puoliummessa.
”Olemmeko me oikeassa paikassa?” Lilyn ääni kysyi hermostuneesti Jamesin kainalosta. Poika käänsi katseensa tyttöystäväänsä, joka näytti ihmettelevän aurorien uneliaisuutta vähintään yhtä paljon kuin hän itse.
”Olemme me, jos kello ei ole vielä kahdeksaa”, Ada sanoi itsevarmasti kädet rennosti revittyjen farkkujen taskuissa.
James vilkaisi rannekelloaan, jonka viisareina toimivat siepin siivet ja joka näytti muutamaa  minuuttia vailla kahdeksaa. Hän lausui kellon ajan ääneen ja vilkaisi sitten nopeasti Adaa käsi Lilyn vyötäröllä.
”Miten niin olemme oikeassa paikassa, kun kello ei ole vielä kahdeksan?”
”No, minun vanhempanihan ovat auroreita”, Ada aloitti venyttelevällä äänensävyllä nauttien selvästi siitä harvinaislaatuisesta tunteesta, että sai opettaa muita. ”Isäni kertoi, että täällä pitää olla viimeistään kahdeksalta, koska silloin tapahtuu jonkinnäköinen tarkastus, eikä sitä ennen saa lähteä kunnon töihin. Tarkastuksesta ei saa myöhästyä, joten monet tulevat tänne joskus kuudelta aamulla ja nukahtavat täällä uudestaan.”
”Miksi juuri kahdeksalta?” Sirius kysyi äänellä, joka osoitti hänen pitävän tytön tarinaa kaikin puolin typeränä.
”Kahdeksan on hyvä numero”, Ada totesi yksinkertaisesti kohauttaen olkapäitään. ”Mutta odottakaahan, kohta näette.”
Tuskin Ada oli ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun seinällä riippuva kärsineen näköinen kello löi jo kahdeksan kertaa ja sitä seuraava vaikutus näkyi hetkessä. Jokaisen aurorin ryhti parani välittömästi ja silmät rävähtivät auki keskittyneeseen ja ammattimaisen vakavaan ilmeeseen. Äsken luetut lehdet heitettiin huolimattomasti nurkassa lymynneelle pöydälle ja äsken tilassa kaikuneet naurunremakat kuolivat jokaisen huulilta, kun huolitellun kireä ja odottava ilme muodostui sen tilalle.
”TARKASTUS!” kuului huuto aurorien päämajan ovensuusta, ja niin kelmit kuin tytötkin käännähtivät automaattisesti äänen suuntaan.
Heitä kohti kiivaasti harppova mies oli luultavasti oudoin velho, jonka Lily oli ikinä nähnyt. Miehellä oli sotkuiset hiukset, nyt jo harmaantumaan päin ja hänen kasvojaan koristi erilaisten arpien kokoelma. Miehellä oli epäluuloiset kasvot ja suu, joka oli vääntynyt hieman alaspäin luoden vaikutelman hymyn liian vähäisestä käytöstä. Hänen takanaan liikahteli joukko ihmisiä, joiden Lily päätteli olevan yhtälailla pelokkaita aurori-opiskelijoita, koska heillä kaikilla oli sama hieman hermostunut ja jännittynyt ilme, jonka Lily arveli itselläänkin olevan.
Lily ja muut tarkkailivat sivusta, kun tuo mies tarkasti muut vihaisesti mulkoilevat aurorit ja heidän varusteensa muutaman paheksuvan tuhahtelun kera.
”Ja taasko tällainen tapaus? Minä olen sanonut selvästi, että näitä kirjoja ei hyväksytä täällä, nekin kuuluvat kategoriaan ”mitähän taikaministeri ajattelee, kun kuulee”. Entä sinä, Vance, luuletko vaikuttavasi kovinkin nerokkaalta, kun kuljetat tuollaista mukanasi?”
”Miksi hän tarkastaa kaikki?” James supatti matalalla äänellä, miehen vetäistessä erään naisen saappaasta terävän puukon tämän tuijottaessa miestä murhaavasti.
”Jaa miksi?” mies ärjäisi kuultuaan selvästi Jamesin sanat. ”Etkö kuuntele tunneilla, poika? Etkö ole kuullut kymmenen vuoden takaisesta onnettomuudesta, joka sattui kun aurorit sekoilivat omiaan ostamalla jästien aseita ja antamalla typeryyksineen paljastuksen taikaelämästämme! Reilusti yli kolmesataa jästiä sai tietää meistä, eikä unhoituttajien päämaja vieläkään tervehdi meitä silloisten ylitöiden takia! Ja sinä tosissasi kysyt, että miksi minun pitää tarkastaa nuo limaiset hanhenmaksat, jotka tunaroivat vieläkin tässä kyseisessä asiassa!”
”Sinä olet Vauhkomieli, vai mitä?” James kysyi mieheltä yrittäen olla näyttämättä liian ihailevalta, epäonnistuen laadukkaasti yrityksessään.
”Pahuksessa olen”, Vauhkomieli murahti pitäen edelleen kädessään puukkoa heilutellen sitä uhkaavasti sormiensa välissä. ”Te lienette Potter, Black, Evans ja Jones”, saatuaan nyökkäykset vastaukseksi Vauhkomieli katsoi jokaista vuoronperään ankarasti. ”Mitä te tässä vielä seisotte? Miksette ole jo muiden luona-”, hän viittasi arpisella kädellään mukanaan saapuneeseen pitkän jonon muodostaneen ihmisjoukkoon, ”-odottamassa lisäohjeita, jotka annetaan heti kun olen saanut nämä hevoskotkan jätösten arvoiset törpöt tarkastetuksi?” Hän käännähti poispäin kärjistämään muita, kelmien liittyessä vaitonaisina jonon jatkeeksi.
”Tuo Vauhkomieli on vähän vinksahtanut, vai?” Lily mutisi katse kiinnitettynä tuon pelottavan kiehtovan miehen selkään peläten tämän kuulevan.
”Ehkä, mutta sekin voi johtua maineesta, jonka hän on saanut osakseen. Hänhän on täyttänyt melkein koko Azkabanin omin käsin, hän on yksinkertaisesti paras”, Ada totesi kunnioittavaa sävyä äänessään, saaden muiden katseet osakseen. Ada ei käytännössä ikinä kehunut ketään, ellei kyseessä sattunut olemaan hän itse.
”En ole tainnut kuulla sinun kehuvan jotakuta elävää ihmistä noin paljon kertaakaan aiemmin pitkän ja aplodeja ansaitsevan elämäni aikana”, Sirius hämmästeli hymyillen härnäävästi.
”Et tietenkään, et kai luule, että sinun seurassasi tulisi mieleenkään kehua ketään, into menee katsoessaan sinua.”

Christina katsoi itseään tutkivasti eteisen vanhanaikaisen kokovartalopeilistä ja suoristi paitaansa. Tasan neljäntoista minuutin päästä hän olisi jo taikaministeriön neljän seinän sisällä ahkeroimassa ensimmäisen työpäivänsä nimissä. Ajatus hermostutti häntä enemmän kuin mikään pitkään aikaan; hänen kasvonsa olivat maidonvalkeat, hän kätensä tärisivät ja hän hikosi kuin kalkkuna ennen kiitospäivän ateriaa. Hän olisi varmasti huonoin, hänet potkittaisiin pois, kaikki muut saisivat opettajien kehuja osakseen. Hän yritti muistuttaa itseään taannoisesta stipendistään, mutta se tuntui arvottomalta hänen ajatellessaan englannissa kasvaneita himo-opiskelijoita. ”Olen selvinnyt pahemmastakin, siitäkin hyvällä tilannetajulla ja sosiaalisilla taidoilla”, hän mutisi itsekseen yrittäen rauhoittaa itseään paniikilta.
Christina istahti huoneen ainoalle tuolille ja sulki silmänsä syvään hengittäen. Eilinen hauskuus ja kesäpäivän ilo oli pyyhkäisty kokonaan pois mielestä, kun taikaministeriö puhdisti muut ajatukset tieltään. Hän oli valmistautunut tähän jo muutaman viikon ajan, harjoitellut puhumista, valmistautunut mahdollisten ongelmien varalle, hän ei voinut kuvitellakaan sitä hirvittävää pettymystä, jos joku menisi tässä pieleen.
Christina avasi nopeasti taas silmänsä ja taikoi itselleen lasin vettä kuivaa kurkkua helpottamaan. Hän keskittyi katsomaan tarkemmin huonetta, johon ei ollut tottunut vielä kolmen viikon asumisen jälkeenkään. Hän piirsi mieleensä kuvan unelmien talostaan ja vertasi sitä sitten nykyiseen olotilaansa. Ero oli huomattavan suuri: hänen unelmissaan talo olisi tilava ja siisti. Jokaisessa huoneessa olisi puiset parketit, jotka kopisisivat jalkojen alla ja hänen makuuhuoneessaan valtava, upottava parisänky, keittiötä ei voisi sekoittaa viereiseen siivouskomeroon kokonsa takia, eikä hän löytäisi kaiken maailman kuolleita hyönteisiä sänkynsä alta. Tämä koppero ei todellakaan ansainnut kodin tai edes asunnon nimeä, mutta muutakaan ei ollut ollut tarjolla. Hänen oli ollut kiire takaisin Englantiin, varsinkin nyt kun –.
Hänen ajatuksensa keskeytti turhankin innokas herätyskello, joka ilmoitti hänen ensimmäisen työpäivänsä alkavan niin pian, että oli aika lähteä. Christina sammutti herätyskellon iloisena siitä, että jästisyntyisenä osasi käyttää niin jästi- kuin velhokoneita varsin kätevästi.

Taikaministeriön toinen kerros ei vaikuttanut ensisilmäykseltä kovin kummoiselta. Se oli pitkä käytävä, jota reunustivat toimistot suljettuine ovineen ja nimikyltteineen. Christina käveli epävarmana kaikkien näiden huoneiden ohi päämääränään käytävän perällä avautuva taikalainvartijaosasto.
Hän pysähtyi puiselle ovelle, joka erotti taikalainvartijaosaston muusta kerroksesta ja huokaisi syvään. Hän oli varma, että tämän oven avattuaan paaluta entiseen ei enää ollut. Häntä hermostutti, mitä jos jokin ei onnistuisi, jos hän saisi potkut. Hän ravisti päätään kieltäytyen ajattelemasta mitään niistä pahoista ennustuksista, jotka tunkeutuivat hänen mieleensä tavoitteenaan selvästikin saattaa hänet täyteen paniikkiin. 
”Aiotteko te seistä tuossa oven edessä vielä pitkään vai voisinko minä kulkea siitä tässä välissä?” kohtelias ja hieman nöyristelevä miehen ääni sanoi Christinan takaa ja tyttö pyörähti ympäri anteeksipyytävästi hymyillen.
”Anteeksi, olin vain ajatuksissani”, hän vastasi totuudenmukaisesti nuorelle, ruskeatukkaiselle miehelle, joka nyökkäsi ymmärtävä hymy huulillaan.
”Täysin ymmärrettävää, tämä on varmaankin teidän ensimmäinen päivänne, vai olenko täysin väärässä?” miehen ääni oli jotenkin outo ja mahtipontinen, mutta silti hirvittävän kohtelias ja ystävällinen.
”Kyllä, tämä on ensimmäinen päiväni ja pyydän, sano vain Christina, Christina Adams”, hän tarjosi kätensä miehelle, joka tarttui siihen innokkaasti. Tyttö pani merkille, että miehen kädenpuristus oli kovin veltto.
”Sam Hannigan”, mies vastasi hymyillen sitä samaa kohteliasta hymyä, joka kyllä pidemmän päälle ärsytti Christinaa syvästi. Se hymy oli kuin taiottu miehen kasvoille ja se tuntui aivan liian teeskennellyltä. ”Sinäkin siis pääsit tänne ihmeelliseen taikalainvartijaosaston maailmaan”, Sam jatkoi sillä samalla mahtipontisen ystävällisellä äänellä.
”Niinpä taisin”, Christina sanoi onnistuen pitämään kasvonsa peruslukemilla. ”Meidän pitäisi varmaan mennä sisään”, hän jatkoi vilkaistuaan harmaalla seinällä roikkuvaa kelloa, joka näytti jo hälyttävän paljon.
”Sinun jälkeesi”, Sam sanoi ja avasi oven.

”Mitä pirua sinä oikein teet, Jones? Luulin, että tehtävänä piti harjoitella itsepuolustusloitsuja, mutta huomattavasti pitikin vain heiluttaa taikasauvaa humpan tahdissa!”
Ada irvisti Vauhkomielen karjunnalle ja pyyhki hikeä otsaltaan ennen kuin keskittyi katsomaan taas harjoittelupariaan, Siriusta. Koko aamupäivän aikana Vauhkomieli oli höykyttänyt Adaa joka ikisessä asiassa. Aina oli joku väärin, milloin asento, milloin ilme ja toisinaan myös vaatteet.
Hän ei ymmärtänyt mitä teki väärin tuon ärjyvän aurorin silmissä, mutta ei antanut sen häiritä. Hän oli tullut tänne auroriksi, eikä aikonut luovuttaa kesken kaiken.
”Estous”, Ada kiljaisi, kun huomasi valosuihkun lentävän kohti ja virnisti onnistuessaan torjumaan sen. Hyvää tuulta ei kuitenkaan kestänyt kauan.
”ESTOUS, Jones? Luuletko olevasi kolmannella? Koulu on ohi, tuolla on vastassa jotain paljon isompaa ja vaarallisempaa, joihin pikku-estous ei aivan riitä! Keskity siis äläkä pelleile!”
Hetken Adasta tuntui, että voisi nirhata Vauhkomielen, voisi vain karjua vihaisesti vastaan ja sitten tappaa hänet siististi hirttämällä. Hän olisi luultavasti tehnyt sen, ellei Lily hänen vasemmalta puoleltaan olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja vilkaissut varoittavasti.
Ada huokaisi. Hänen pitäisi hillitä itsensä, ei muodostuisi kovin hyvää mainetta, jos hän kuristaisi esimiehensä heti ensimmäisenä työpäivänä.
Hän kääntyi toistamiseen viimeisen kahden minuutin Siriukseen päin ja kutsui mieleensä sen loitsun, jota heidän pitäisi nyt harjoitella. Loitsu oli nimeltään Karkotmanaus ja se torjui suurimman osan eri kirouksista ja manauksista, se oli erittäin edistyksellistä taikuutta ja kätevä kaikissa kuolonsyöjiin liittyvissä tilanteissa.
Nähdessään taas valosuihkun lähestyvän Ada kohotti taikasauvaansa ja karjaisi: ”Karkotmanaus!” Hän huomasi onnistuneensa, kun valosuihku katkesi kesken matkan ja synnytti pienimuotoisen räjähdyksen.
”Loistavaa Jones-neiti!” Sirius virnisti matkien heidän toista ohjaajaansa asetellen mustaa tukkaansa entistä tyylikkäämmäksi.
”Oletko yllättynyt?” tyttö kysyi nenäkkäästi ja Siriuksen oli pakko pudistaa päätänsä. Ada oli aina ollut loistava, mitä taikasauvan käyttämiseen tuli. Niin kiroukset kuin muut loitsut olivat aina olleet kadehdittavan yksinkertaisia Adalle ja se oli auttanut hänet monen käytännön kokeen läpi Tylypahkassa.
”Minun vuoroni”, Sirius vaati ja Ada nyökkäsi tylsistyneen näköisenä kohottaen uudestaan sauvaansa suunnatessaan ensimmäisen mieleensä juolahtaneen kirouksen Siriusta kohti.

Aurinko porotti täydeltä terältä Maailma pöllöjen silmin –kaupan ikkunasta saaden Peterin hikoamaan kahta kovemmin ja uudistamaan viilennystaian jo viidennen kerran sinä aamupäivänä. Hän asteli tiskin takaa puhdistamattomien häkkien luokse päättäen aloittaa työn, jota hän oli lykännyt jo viimeisen viikon: häkkien siivoamisen.
Peter avasi ensimmäisen häkin tuntiessaan inhonväristyksien liukuvan ylitseen ja aloitti sen puhdistamisen rievulla itselleen vihaisena. Hän ei ymmärtänyt, miten jaksoi tehdä tätä työtä päivästä toiseen. Oliko hän kenties ollut huumattu tai sienien alainen suostuessaan ottaa tämän työn vastaan? Vaikkei Peter ollutkaan kovin lahjakas koulussa tai loitsuissa, niin aina hän saisi jostain paremman työn kuin pöllöjen häkkien siivoaminen ja itse lintujen ruokkiminen.
Hän nappasi rievulla muutaman pöllön jätöksen ja pudotti ne ämpäriin, jonka oli tuonut mukanaan ja tiirasi sitten kauppaa yrittämättä olla ajattelematta mitä parhaillaan teki. Hän olisi mieluusti tehnyt tämän kaiken siivoamisen yksinkertaisella loitsulla, mutta jostain syystä Peter ei ollut ikinä onnistunut tekemään siivousloitsua, että loppujälki olisi parempi kuin alkupiste.
Kauppa itse asiassa oli kohtalaisen mukava. Rakennuksen sisään oli kasvatettu neljä puuta, jonka oksille pöllöjen isot ja tilavat häkit oli ripustettu. Puiden keskellä oli tiski, missä oli kassa ja kansio, joka sisälsi joka ainoan pöllön tiedot. Yrityksen omistaja, rouva Sulakas oli ystävällinen vanha rouva, joka oli tuonut paikan päälle muutaman nojatuolin asiakkaita ja Peteriä viihdyttämään. Kaupassa oli myös taiottu kahvitarjoilu, joten ei ihme, että paikka oli niin suosittu.
Tänään oli kuitenkin ollut hiljaista. Eräs mustiin pukeutunut, kaljua myöten tatuoitu mies oli tullut aamulla ja sanonut haluavansa haukan tyttöystävälleen. Peter oli joutunut selittämään tälle reippaasti yli kymmenen minuuttia, ettei täällä myyty haukkoja, ja mies oli lähtenyt kirottuaan ensin raskaasti Peterin hymyillessä ymmärtäväisesti.
”Ai, puhdistatko sinä nyt nuo häkit, kultaseni?” kuului rouva Sulakasin hieman nariseva ääni Peterin takaa ja se sai pojan hätkähtämään.
”Kyllä, joskushan tämä pitää tehdä”, Peter vastasi yrittäen pitää äänensä puhtaasti miellyttävänä ja ystävällisenä vilkaisten samalla vanhaa naista, jolla oli valkoiset hiukset ja erittäin ryppyiset, mutta sydämelliset kasvot.
”Voi, olet niin herttainen, viitsisitkö ruokkia myös linnut?” Peter nyökkäsi vastaukseksi, vaikka tunsikin sen tarpeettomaksi; hänen tehtäviin kuului pitää huolta linnuista, hänen oli pakko tehdä se, siitähän hänelle maksettiin.
”Ai niin, nyt kun muistan, minulla on hyviä uutisia”, Sulakas sanoi. Peter kohotti katseensa juuri tutkimastaan erittäin sotkuisesta häkistä naiseen, joka nyt väänteli hauraita käsiään kovin innostuneen näköisenä. ”Minun mieheni Tim, tunnethan sinä hänet, no, hän voitti eläkeläisvelhojen jokavuotisen lentävien perunoiden syönti –kilpailun ja hän sai voitoksi mukavan summan.  Me siis laajennamme tätä tilaa ja ryhdymme myymään muitakin lintuja, mahdollisesti eksoottisia. Palkkaamme myös kaksi apulaista, jottet sinä joudu tekemään liikaa töitä.”
”Sehän on hienoa”, Peter sanoi hymyillen vilpittömän iloisena. Olisi mukavaa saada tänne uusia työntekijöitä, nyt hän ei ainakaan joutuisi kärsimään yksin.
”Olet niin kultainen”, rouva Sulakas hymyili Peterille ennen kuin sanoi lähtevänsä asioille. ”Sulje kauppa neljältä ja pidä loppupäivä vapaata”. Ennen kuin Peter oli ehtinyt sanoa mitään, oli rouva Sulakas jo lähtenyt ovesta ulos hyräillen samalla ilmeisen onnellisena.

Aurori-opiskelijoiden harjoittelupaikkana toimiva jättikokoinen rakennus, joka näkyi jästeille vain toimimattomana ulkohuussina, sai Lilyn hengen vieläkin kulkemaan tavallista tiheämpään tahtiin kauneutensa takia. Sen messinkiset ja suuret ulko-ovet johtivat korkeaan aulaan, joka toi mieleen etäisesti Mungon kaikessa valkoisuudessaan, mutta silti siinä oli jotain niin mahtavaa ja loisteliasta, jonka vain aurorit saivat aikaan. Aulassa oli pehmeät penkit, jotka oli tarkoitettu eri tilaisuuksien odottamiseen ja sieltä johti monta ovea. Lily oli kulkenut vasta kahdesta; yhdestä, joka johti upeaan harjoittelusaliin, jossa koko joukko oli viettänyt erittäin hikiset ja uuvuttavat aamutunnit eri kirousten parissa, ja toisesta, joka avasi tien suureen ruokatilaan, jossa Lily samaisella hetkellä istui  kelmien ja Adan seurassa omaa ruoka-annostaan syöden.
”Mihinhän niistä muista ovista pääsee?” Lily kysyi muilta pureskeltuaan kanapalansa loppuun ja katseltuaan tarpeeksi ruokatilaa, jossa tällä hetkellä istui vain aurori-opiskelijoita. Lilyn pohtiessa tarkemmin, talossa ei ollutkaan Vauhkomieltä ja muita ohjaajia lukuun ottamatta muita kuin aloittelijat.
”Ehkä jonnekin aurorimaiseen luutakomeroon”, Sirius ehdotti virnuillen.
”Mikä on aurorimainen luutakomero?” James kysyi näyttäen aidosti kiinnostuneelta.
”Sinänsä samanlainen kuin Tylypahkan luutakomero, mutta se on sisustettu Voldemortin kuvilla, jotka huutelevat väliin jästisyntyisten tuhoamisesta.”
”Miten sinä tuon päättelit?”
”HEI!” Ada keskeytti yllättäen juuri kun Sirius oli saanut suunsa auki vastatakseen Jamesin kysymykseen. ”Minä yritän syödä tässä”, hän selitti paljonpuhuvasti viitaten samalla puoliksi täyteen lautaseensa.
”Älä viitsi, ei siitä puhuminen saa sinua voimaan pahoin”, Sirius tuhahti samalla kun otti lautaseltaan viimeisen porkkananpalasen suuhunsa.
”Ei niin, mutta ajatus sinusta tekemässä sitä saa.”
”Jäikö Remus teidän asunnolle ihan yksin?” Lily kysyi kovaan ääneen ennen kuin Siriuksen ja Adan riita ehtisi alkaa.
”Jäi, siellä hän murjottaa”, James sanoi hieman apea hymy huulillaan ja Lily puristi hänen kättään rohkaisevasti. Oli varmaan rankkaa nähdä ystävä niin masentuneena.
”Minä en ymmärrä, miksei hän saa töitä”, Ada paljasti kovaan ääneen poimien samalla herneitä haarukkaansa yksitellen ja pudottaen ne sitten takaisin lautaselle vain aloittaakseen uudestaan.
”Hän on ihmissusi, ei kukaan halua palkata sellaista”, Sirius sanoi hiljaa ja epäluonteenomaisen synkästi.
”Minä haluaisin”, Ada sanoi poimien taas yhden herneen haarukan piikkeihin.
”Niin minäkin, mutta vain siksi koska tunnen yhden ihmissuden”, Lily sanoi surullisesti. ”Ihmiset vierastavat kaikkea uutta ja onhan se myönnettävä, että Remus on vaarallinen aina sinä tiettynä aikana kuusta.”
”Ni-in”, Ada myönsi. ”Mutta eihän Remuksen tarvitsisi työskennellä silloin, ei hän muuten poikkea normaalista, paitsi ehkä luonnottomalla kiltteydellään.”
”Ihmiset eivät silti halua häntä lähelleen, koska pelkäävät”, Lily sanoi ja sen ajatteleminen sai hänet vihaiseksi. ”Ihmiset ovat niin typeriä ja varuillaan, etteivät pysty luottamaan vähääkään sellaisiin, jotka eroavat heistä hiemankin.”
Kelmien masentava keskustelu olisi jatkunut vielä pitkään, ellei Vauhkomieli olisi juuri siiloin harpponut paikalle tyypillinen vihainen ilme kasvoillaan. ”Mitä te täällä istutte?” hän karjui kelmeille, jotka vasta nyt huomasivat vielä äsken heidän ympärilleen ruokailleiden henkilöiden häipyneen harjoitusten alkaessa. ”Tiedoksi vain, että on kulunut jo melkein viisi minuuttia ruokailun päättymisestä, eli te olette myöhässä! Ja näinkö paljon te arvostatte täsmällisyyttä, vaikka olette auroriopistossa? Toverinne ovat armollisesti odottaneet teitä ja teidän takianne koko tunti myöhästyy!”
Vaikka Lilyn mielestä mies liioitteli luvattoman paljon, hän ei uskaltanut sanoa mitään, vaan lähti kiireellä toiselle pitkälle tunnille, joka käsitteli hiipimisen saloja.

”Hannigan, Sam?”
”Täällä”, huusi Sam Christinan vierestä ja kohotti kättään paikallaolon merkiksi. Christina hymyili pojalle jännittyneesti ja keskittyi sitten taas nimenhuutoon, jonka Alysson Lamberttoksi esittäytynyt, nuori ja kyllästyneen näköinen nainen piti heille.
”Willey, Amy?” Christinaa kaksi riviä edellä istuva, ruskeatukkainen tyttö viittasi puolihuolimattomasti ja keskittyi sitten puhumaan taas vierustoverilleen.
”No niin, nyt kun esittely on hoidettu”, Alysson ilmoitti kuuluvasti tunkien samalla nimilistan takaisin farkkujen taskuun. ”Voisin aloittaa tervetuliaispuheeni ja pyydän, ettei siinä välissä keskeytettäisi, kysymykset esitetään vasta puheen jälkeen.
Eli lyhyesti: tervetuloa Taikalainvartijaosastolle. Täällä varmistetaan ja tutkitaan, että velhosääntöjä kunnioitetaan, eikä siis rikota niitä. Täällä myös suunnitellaan uusia lakeja tarpeen mukaan ja viedään ne sitten täältä eteenpäin meitä korkeammille ihmisille.
Teidän opiskeluaikanne on puolitoista vuotta, josta ensimmäisen puolen vietätte paperitöitä hoitaessa minun valvonnassani, mihin saatte esimakua jo tänään ja siitä lopun ajan olette hälytettävien joukossa jonkun kokeneemman kanssa eli tosin sanoen varmistatte, että sääntöjä noudatetaan.”
Christina nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja tunsi itsensä rentoutuneemmaksi; koko juttu kuulosti niin helpolta, ettei toteuttaminen voisi olla kovin kamalaa.
”Ja nyt, ensimmäisen päivän kunniaksi, jakaudutte pareiksi ja ryhdytte tutkimaan näitä kymmenen vuoden takaisia tapauksia, niitä on noin satakunta ja kaikki on tarkoitus saada tänään tutkituksi.”
”Kai sinä olet parini, vai oletko ehtinyt löytää itsellesi jo jonkun toisen?” Sam kysyi hänen viereltään siistien samalla ruskeaa, keskijakauksella tiukasti pysyvää tukkaansa.
”En ole, totta kai olen parisi, jos vain kelpuutat minut”, Christina hymyili kiinnittäen katseensa samalla Amyyn, joka oli jo ottanut paksun pinkan Alyssonin tarjoamia papereita ja alkanut tutkia niitä selvästi suurella mielenkiinnolla. Hän tunsi tutun kilpailuhengen heräävän sisällään.
”Kuule Sam, voisitko hakea noita papereita, niin paljon kuin pystyt?”

”Hubert Svensson, usuttanut hevoskotkan vaimonsa Irman kimppuun naisen yritettyä kirota Hubertin tämän sanottua Irman nenää perunamaiseksi”, Christina luki ääneen noin neljän tunnin päästä. Hän oli väsynyt; hänen silmänsä hyppivät rivejä silloin tällöin ja hänen suunsa venyi haukotukseen monia kertoja jo yhden tapauksen tutkimisen aikana. Christina ei voinut uskoa, että päätyi tällaiseen kuntoon neljän tunnin yhtämittaisesta lukemisesta ja pähkäilystä, mutta niin valitettavasti oli käynyt.
”Hmm…”, Sam pohti raapien sileää leukaansa hienoisesti. ”Ehkä pahin juttumme tähän asti. Irma on tietenkin syyllinen siltä kannalta, että suuttui tuosta ja yritti kirota, mutta Hubertin ei olisi pitänyt ottaa hevoskotkaa mukaan, vaimolle kävi todennäköisesti huonosti…”
”Mitä me näistä hyödymme?” Christina puuskahti turhautuneena nojaten taaksepäin kovalla tuolillaan. Häntä väsytti paljon ja hän haukotteli kädet suuta peittämässä.
”Ai mitäkö hyödymme?” Sam kysyi pyöristyneenä. ”Me opimme näin tutkimaan ja selvittämään, onko kukaan nähnyt rikosta vai ei, etkö muista? Muun muassa vahinkotaikojen peruutuspartio ja taikuuden sopimattoman käytön virasto lähettää meille tapauksia, joihin kuuluu sääntöjen rikkominen ja täällä me tutkimme kuka on syyllinen vai onko sellaista ollenkaan. Sitten me lähetämme tapauksen eteenpäin riippuen rikoksen suuruudesta, voimme lähettää esimerkiksi auroreille tai jästinkestävien selitysten valiokuntaan tietomme ja näin autamme taikamaailmaa pysymään salassa”, Sam selitti posket hehkuen. Christina aavisti, että Sam kyllä arvasi hänen tienneen jo kaiken tuon, mutta tämä oli halunnut vain näyttää osaamistaan.
”Ai niin, kiitos muistutuksesta”, tyttö kiitti hieman ärsyyntyneenä Samia nähtyään pojan odottavan sitä.
”Oih, ole hyvä. Ilo oli kokonaan minun puolellani”, Sam sanoi hyväsydämisesti ja kirjoitti sitten paperiin, joka toimi heidän muistionaan, Hubertin nimen. ”Minusta Hubert on enemmän syyllinen, hän ei olisi saanut tehdä mitään niin vakavaa.”
”Loistavaa, Sam”, Alysson, joka oli äkkiä ilmestynyt heidän taakseen, kehui. ”Sinussa on ainesta.”
”Kiitos neiti”, poika sanoi tarttuen sitten uuteen paperiin Christinan nyrpistäessä vieressä nenäänsä hänen välttyessä kehuilta. ”Huispaaja Troy Tinkis, lensi tarkoituksella vastustajaansa Helen Huckia päin, vaikka joukkuetoverit väittävät Helenin lyöneen vetoa siitä, onnistuisiko Troy tekemään rikettä häntä kohtaan vai ei.”
”Troy on syyllinen, hänen ei olisi pitänyt suostua vedonlyöntiin, jos sellaista edes oli”, Christina sanoi varmasti unelmoiden samalla pehmeästä sängystä.
”Olen samaa mieltä”, Sam myönsi ja kirjoitti Troyn nimen paperiin. ”Oho, kaikki tapaukset ovat nyt tutkittu, mitähän teemme tämän jälkeen?”
”Oletteko valmiita?” Alysson kysyi kuultuaan heidän kysymyksensä. Hän jauhoi purkkaa ja heilutteli sormiensa välissä poninhäntäänsä. ”Siinä tapauksessa voitte lähteä, minulla menee kuitenkin koko ilta teidän tapaustenne korjaamiseen.”

Peter kulki pitkin hiekkaista rantatietä pitäen kätensä tiukasti kiinni tyttöystävänsä Sarahin vyötäröllä. Niin, tyttöystävänsä, sana sai Peterin melkein leijailemaan ilmassa. Hän ei vieläkään ollut kunnolla sisäistänyt sitä tietoa, että hän todellakin seurusteli kuuluisan laulajan kanssa. Peter pelkäsi, että jos hän ajattelisi asiaa liikaa, Sarah saattaisi vain kadota. Hänestä vain tuntui niin uskomattomalta, että juuri hänellä oli seurustelukumppani, edes Siriuksella ei ollut ketään.
”Mitä sinä mietit?” Sarah kysyi pojalta härnäävästi heidän kääntyessään rannalta puiston varjoon.
”Miten niin?” Peter kysyi.
”Ei mitenkään, mutta sinulla oli todella outo hymy, jotenkin mielipuolisen iloinen.”
”Haluatko jäätelöä?” Peter vaihtoi nopeasti aihetta ja pysähtyi sitten nähdessään heidän edessään olevan jäätelökioskin.
”Voisin ottaakin, mutta minulla ei kyllä ole rahaa.”
”Sinä olet kuuluisassa bändissä eikä sinulla ole rahaa?”
”Ei mukana, koska ajattelin, että poikaystäväni maksaisi minulle kaiken, koska on niin kohtelias ja jalo.”
”Sinä pidät minua liian itsestäänselvyytenä”, Peter valitti ja kaivoi sen jälkeen muutaman taskunpohjalle eksyneen jästirahan farkuistaan. ”Minkä jäätelön haluat?”
”Otan samaa kuin sinä, kunhan et ota mitään laihdutusroskaa. En jaksa enää yhtään mitään dieettejä, olen ollut niillä liian kauan”, Sarah huokaisi istahtaen heidän vieressään olevaan rapistuneeseen puistonpenkkiin. Peter nyökkäsi ymmärtäväisesti ja lähti kioskin eteen vertailemaan eri jäätelöjen makuja hiljaa ääneen mutisten.

Sirius seisoi aurorien päämajan edessä uupuneempana kuin oli varmaan ikinä ollut elämässään. Hän oli hyppinyt ja ravannut melkein kahdeksan tuntia yhtä mittaa ja se oli käynyt hänen voimilleen. Onneksi kukaan muukaan aurori-opiskelijoista ei näyttänyt kovinkaan paremmalta, kaikilla oli samanlainen uupunut ilme ja kaikki laahustivat eteenpäin kuin juuri Azkabaniin tuomitut vangit. Ainoa, joka näytti edes jotenkin normaalilta, oli Ada. Hän oli kyllä yhtä hikinen kuin muutkin, mutta olemus oli eri; hän käveli selkä suorana ja hänen huulillaan oli hieman tyytyväinen hymy.
”Mitä sinä oikein hymyilet?” James kysyikin Adalta heti, kun Vauhkomieli oli pitänyt kannustavan puheen siitä miten surkeita he olivat olleet tänään ja siitä miten huomenna heidän pitäisi tulla tähän samaiseen paikkaan tasan kello kahdeksan, että Vauhkomieli voisi tarkastaa heidätkin.
”Vauhkomieli kehui minua”, Ada sanoi itsetyytyväisenä.
”Milloin muka, eikö hän vihannut sinua?” Sirius kysyi.
”Vihasi, mutta hän sanoi ihan lopussa, että ’Taistelet melkein yhtä hyvin kuin isäni’.”
”Ada, se ei ole kehu”, James sanoi varovaisesti.
”Onpas! Jos Vauhkomieli on mitä on, niin hänen isänsä oli pakko olla aivan ilmiömäinen!”
”Hänen isänsä on tällä hetkellä Mungossa, koska koetti kirota hermoille käyvää pöllöänsä, mutta osuikin peiliin, ja siitä kirous kimposi häneen itseensä”, Lily sanoi väsyneesti ja sai Adan hymyn hyytymään, mutta vain hetkellisesti.
”Kaikille voi käydä noin, parhaillekin”, Ada sanoi itsepäisesti eikä kukaan muu uskaltanut sanoa enää mitään vastaan.
”Mitä me muuten tässä seisomme, emmekö voi lähteä kotiin?” Sirius vaati.
”Emme voi”, Lily sanoi haroen punaisia, hiestä kosteita hiuksiaan. ”Minä olen sanonut tämän jo tuhat kertaa, Christina tulee tänne ja menemme samaa matkaa.”
”Christina?” Ada voihkaisi ja irvisti.
”Tiedän, ettet pidä hänestä, mutta teidän pitää sopia, ihan vain kaikkien muiden hyvinvoinnin vuok-”
”Hei kaikki!” Christinan ääni toivotti heidän takaansa ja sai heidät kääntymään hitaasti ympäri. ”Miten teillä sujui?”
”Ihan hyvin, en millään jaksaisi puhua siitä”, James mutisi.
”Ei tarvitse puhua siitä, voin kertoa teille omasta ensimmäisestä työpäivästäni. Tutustuin uuteen ihmiseen, Sam Hanniganiin ja hän on ehkä hieman konserva-”
”Sirius, mikä sinulla on?” James keskeytti nähdessään Siriuksen valahtaneen tuhkan väriseksi ja katsovan jonnekin kuin olisi nähnyt keksimiensä aurorien luutakomeroiden kieltokyltin.
Sirius ei vastannut, hän ei edes kuullut. Hänestä tuntui kuin hänen kielensä olisi liimattu kitalakeensa muiden ajatusten ohella. Hän hengityksensä kiihtyi ja häntä huimasi. Muut kelmit kuulivat vain hänen hiljaisia kirouksiaan ja etsivät hänen paikoilleen jähmettyneen katseensa kohdetta. James löysi sen ensimmäisenä ja ainoa sana, jonka hän onnistui Siriuksen suuntaan lausumaan, oli: ”Naomi.”

A/N: Kommentteja?

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 30.4!
Kirjoitti: Peikonsukka - 07.05.2008 20:44:43

Tää oli hyvä pätkä. Kiva ku Vauhkomieliki tuli mukaan. Se on nii oman luonteinen.

Lainaus

kaikkosi Jamesin päästä pois nopeammin kuin sika lihakirveen nähdessään,

tota sanontaa en ookkaa ennen kuullu, pitääpi pitää mielessä. Jatkoa lisää

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 30.4!
Kirjoitti: Velns Meica - 14.05.2008 11:20:19

Täällä taas olen, uuden luvun kera! Tästä luvusta en ole vielä kehittänyt tiettyä mielipidettä, joten kertokaa vaan mielipiteitänne tästäkin tekeleestä :)
7 lukua en osaa edes arvailla, milloin tulee, luultavasti ennen kesää kuitenkin ;D
_jj_:Kiitos taas kommentistasi! Minustakin Vauhkomieli on täällä aika omanlainen, yllätyin kuinka helppo hänet on tehdä...
Ei kai muuta, kuittaan tähän

Luku 6- Ennustukset

”Asenne kohti kattoa laita,
silloin ei mitkään huolet paina.
Kunpa saisin olla taas nuori,
päältä huoleton kuori...”Remus asetti veden valumaan täysille ja väänsi hanan äskeistä kuumemmalle. Hän lauloi vielä muutaman säkeistön legendaarisen Santiagon laulusta ”Ollapa taas nuori” ja huomasi nauttivansa suihkusta enemmän kuin pitkään aikaan.
Hän tarttui Adalta saamansa vaniljasuklaasammakon tuoksuiseen saippuaan ja antoi tuoksun leijailla nenäänsä. Oli hassua ajatella, että tämän vesihöyrystä täyttyvän huoneen ulkopuolella olisi jotain työhuolien kaltaisia varjoja vaanimassa, hän kun tunsi itsensä niin rentoutuneeksi.
Tämä päivän alku oli ollut Remuksen paras aikoihin. Noustuaan sängystä puolilta päivin, hän oli saanut huomata olevansa kotona täysin yksin vailla häiriötä ja päättänyt nauttia sen kunniaksi pitkän ja kaikin puolin runsaan aamiaisen. Tietenkin aamun riemua oli hieman laannuttanut Päivän profeetan artikkeli kuolonsyöjistä riehumassa Englannin itäosassa, mutta Remus ei ollut antanut sen tunkeutua ajatuksiinsa. Ei ainakaan vielä.
Pitkän kävelyretken jälkeen Remus olikin lukkiutunut suihkuun ja alkanut joka vesipisaralla ymmärtää yhä enemmän ja enemmän tyttöjen intoa pysytellä valuvan vesihanan alla niin pitkään kuin mahdollista. Vielä vähän aikaa sitten hän oli ollut sitä mieltä, että suihku oli vain pakollinen siistiytymisrutiini, jolla pääsi näyttämään rusinan sukulaissielulta. Nyt hänen oli pakko myöntää, että suihku oli ehkä rentouttavinta mitä hän oli kokenut viime aikoina, mutta kelmeille hän ei sitä myöntäisi. Hehän saattaisivat pitää häntä omituisena ja tyttömäisenä.
Oven kolaus. Poika kuuli heikosti Jamesin kovan äänen kutsuvan häntä ja Remus vastasi siihen huutamalla tulevansa kohta. Remus sammutti veden yhdellä näppärällä käden liikkeelle ja otti pehmeän pyyhkeen kouraansa, kuivasi itsensä sillä hätäisesti ja veti sitten kylpytakin ylleen. Hän tahtoi kiihkeästi kuulla miten ensimmäinen työpäivä oli sujunut, niin tytöiltä kuin kelmeiltä.

Olohuoneen tunnelma ei ollut niitä iloisempia, Remus joutui toteamaan saapuessaan huoneeseen. Lilyn, Christinan, Jamesin ja Adan ilmeet olivat vaivaantuneet ja hieman ahdistuneet, aivan kuin he olisivat halunneet olla missä tahansa muualla kuin siinä nimenomaisessa paikassa.
Siriuksen kasvot taas olivat oikea eri tunnetilojen kohtauspaikka. Siitä kuvastui samaan aikaan helpotus, masennus, mietteliäisyys ja se outo ilme, joka Siriuksella oli ollut silloin, kun oli lipsauttanut Naomille rakastavansa tätä.
”Onnistuitteko te kaikki hankkimaan nyt jo potkut?” Remus paukautti ja kaikki käännähtivät katsomaan Siriusta hermostuneina aivan kuin pojan tilalla olisi ollut tikittävä aikapommi.
”Emme, kaikki meni tavallaan ihan hyvin. Mutta...” Siriuksen ääni vaipui kaukaisuuteen. Hän silitti olohuoneen pöydällä olevaa, Remuksen lasikoristeen pintaa hajamielisenä ja näytti siltä, ettei oikein tiennyt miten jatkaa.
”Mutta mitä? Tapasitte Naomin, vai? Remus naurahti ajatuksen typeryydelle, kunnes huomasi muiden kasvojen venähtäneen. ”Oikeasti?”
”Minä menen huoneeseeni, unohdin housuni sinne”, Sirius mutisi ja suunnisti portaisiin ennen kuin kukaan muu oli ehtinyt edes ajatella miten muotoilla asian sanoiksi.
”Emme me Naomia tavanneet”, Lily paljasti hiljaa, kun oli varma Siriuksen olevan kuuloetäisyyden ulkopuolella. ”Melkein vain, me luulimme erästä tyttöä Naomiksi ja voit arvata, minkä kohtauksen Sirius melkein järjesti.”
”Mitä? Ryhtyikö hän kiroamaan opiskelijatovereitanne, vai opettajia? Tuhosiko hän Taikaministeriön? Minähän olen aina sanonut, että hänelle sauvan antaminen on sama kuin antaisi virtahevolle -”
”Ei mitään sellaista”, James kiirehti sanomaan ja sai Remuksen rauhoittumaan hieman. ”Hän vain meni sen tytön luo ja melkein aloitti huutamisen ennen kuin huomasi erehtyneensä. Sen jälkeen Sirius meni hiljaiseksi ja on käyttäytynyt kuin kävelevä ruumis tapauksen jälkeen.”
”Eli päivä ei mennyt kovin hyvin”, Remus varmisti niin hienovaraisesti kuin vain pystyi.
”Miten niin? Kuulit vasta Siriuksen version!” Ada huomautti ristien kätensä.
”No, miten sinun päiväsi meni?”
”Oikein hyvin, kiitos kysymästä”, Ada virnisti. ”Vauhkomieli vihasi minua ensin, mutta nyt hän rakastaa minusta.”
”Mistäs niin päättelet?” Remus kysyi uteliaana.
”Hän sanoi, että taistelen melkein yhtä hyvin kuin hänen isänsä”, Ada selitti ylpeänä.
”Tuota… Ada -”
”Ei kannata yrittää, kuutamo. Yritimme kyllä selittää jo”, James sanoi keskeyttäen Remuksen ennen tämän totaalista turhautumista.

Sirius makasi matollaan. Hän antoi auki olevasta ikkunasta puhaltavan tuulen hyväillä kasvojaan ja keskittyi hengittämiseen. Juuri sillä hetkellä hän vihasi itseään. Hän vihasi Naomia. Hän vihasi aurorien päämajaa ja taikaministeriötä. Itse asiassa, kun hän oikein tarkasteli ajatuksiaan, hän vihasi kaikkia ja kaikkea.
Miksi hän ei ollut vieläkään päässyt eroon Naomista? Sirius vihasi olla riippuvainen jostakin henkilöstä, varsinkin sellaisesta, joka jätti hänet toisen takia. Kaiken järjen mukaan sellaisia ihmisiä piti halveksia ja inhota eniten, joten miksi sellaiset ihmiset tuppaavat vainoamaan kaikkein pisimpään?
Sirius avasi silmänsä ja kierähti vatsalleen. Tästä matosta oli muotoutunut Siriukselle eräänlainen turvapaikka. Surettuaan Naomia koko kesän, hän oli istunut tällä matolla pohtien ja miettien yksin verhojen läpi tulvivassa auringonpaisteessa. Ei hän ystäviensä lohdutustaitoja epäillyt, mutta James ja Peter olivat molemmat niin onnellisia ja Remuksella taas oli jo tarpeeksi huolia, joten Sirius tiesi, että hänen ongelmaansa ei yksinkertaisesti ymmärretty.
Sirius huokaisi syvään ja tuskallisesti. Missä vaiheessa hän oli joutunut tähän tilanteeseen, itkemään tytön perään? Hän, joka oli ollut halutuin poika koko koulussa ja hän, jota oli kutsuttu sydäntensärkijäksi neljännestä luokasta asti? Oliko todella tapahtunut niin, että hän viimeinkin oli kohdannut voittajansa, saanut kokea sen saman tuskan kuin ne hylkäämänsä tytöt, ellei pahemmankin?
Äkkiä Sirius päätti sen. Hän ei enää leikkisi marttyyria ja valittaisi Remukselle kuinka tämä ei voinut hankkia verhoja, joista se hänen mielialansa kanssa ristiriidassa oleva auringonvalo ei pääsisi läpi. Hän ei enää ajattelisi sitä ärsyttävää Naomia, joka hylkäsi hänet, joka ei enää välittänyt hänestä selvästikään pätkän vertaa. Tietenkään hän ei hyväksynyt tytön tekoa, mutta lopullisen masentumisen sijaan hän jatkaisi elämäänsä naisrintamalla, nousisi takaisin kaikkein korkeimmalle sijalle, jolta oli hetkeksi pudonnut.
”No niin minä teen”, Sirius hihkaisi äkillisen keveyden puuskan vallassa. Hän nousi seisomaan ja hymyili leveästi. Hän ei ollut edes tajunnut omaavansa raskasta taakkaa, ennen kuin se oli jo poissa. Viimein Naomi oli jättänyt hänet rauhaan.

”Haluatteko nähdä jotain mielenkiintoista?” Christina kysyi kädet selän takana hymyillen salaperäisesti. Ada vilkaisi häntä kyllästyneenä otsatukkansa alta, joka oli normaalisti vedetty pinneillä taakse, ja kieltävä vastaus oli jo melkein hänen huulillaan, mutta Lily oli nopeampi:
”Riippuu siitä mitä se on”, tyttö hymyili vinosti ja lisäsi sitten: ”Jos se on jotain mikä liittyy ötököihin tai pieniin eläimiin, en halua tietää.”
Ada virnisti. Lily oli aina pelännyt ötököitä, joita Ada oli aina jahdannut yrittäen kouluttaa niitä. Hän oli luopunut yrityksestä sen jälkeen, kun hänen vangitsemansa tulta syöksevät muurahaiset olivat päässeet pakoon häkistään ja kostaneet tytölle varsin tulisin keinoin.
”Ei mitään sellaista, vaan..” Christina veti suurieleisesti selkänsä takaa tavaran, jota kaikki huoneessa olijat katsoivat jännittyneinä, kunnes huomasivat mikä se oli.
”Tuota, pitäisikö tuon tehdä jotain erikoista?” James kysyi toiveikkaasti osoittaen lehteä, jota Christina esitteli innokkaasti.
”Kyllä se tekee, tässä lehdessä on nimittäin se artikkeli josta kerroin kirjeessä.”
”Mikä artikkeli?” Ada kysyi viitsimättä peittää uteliaisuuttaan.
”’Mitä sisustuksesi kertoo’ -artikkeli, josta voimme katsoa elämämme seuraavat suuret käännekohdat.”
”Joten, yritätkö sinä kertoa, että nyt me ennustamme jostain lehdestä elämämme seuraavat tapahtumat?” Ada kysyi hyvin epäileväinen ja pilkallinen ilme kasvoillaan.
Christina nyökkäsi ja Lily oli jo kuulevinaan seuraavan riidan huudot. Kaikkien yllätykseksi Adan kasvot levisivät melkeinpä mielipuolisen lapsekkaaseen virnistykseen.
”Minun huoneeni katsotaan ensin”, hän kiljaisi vetäisten Christinan mukaansa ilmiintymisen pyörteeseen.

”Mitä tuo tuoli kertoo? Entä tuo pöytä? Entä tuo...” Adan kyselytulva jatkui innokkaaseen tahtiin ja Christinan oli pakko hymyillä.
”Rauhoitu, Ada. Ennustan kyllä kaiken mahdollisen”, hän rauhoitteli, kunnes siirsi katseensa Adan huoneeseen. Hän tarkasti joka ikisen yksityiskohdan tytön värikkäässä ja sotkuisessa huoneessa, joka oli täynnä erinäisiä jästipehmoleluja, joita Lily oli tytölle hankkinut, sekä pieniä paperinpaloja, joiden sisällöstä Ada ei varmasti tiennyt puoliakaan.
Christina mutisi hiljaa itsekseen ja kirjoitti aina välillä merkintöjä lehteen, jota piteli käsissään. ”Pitää huomioida tuo leijuva säkkituoli... ja tuo taas ehdottomasti merkitsee jotain... tapettien kuviot ovat tähtiä... yleinen sotku... okei, oletko valmis?”
”Kysytkin”, Ada virnisti, heittäytyi sängylleen ja hytkyi sitten paikoillaan jännittyneenä odottaen vastausta.
”Idea on siis se, että tässä ennustan muutaman sinulle tulevan ja merkittävän tapahtuman, joka tapahtuu noin puolen vuoden sisällä. Tässä kerrotaan, että sinä löydät jotain suurta ja pehmeää, joka saattaa sinut myöhemmin vaaraan, näet pitkäaikaisen tutun uusin silmin ja siivekkäät ovat sinulle haitaksi.”
”Eli pitää vältellä pöllöjä”, Ada päätteli ja ryhtyi sitten pohtimaan hiljaa ääneen muita ennustuksen kohtia.
”Muista sitten, että kaikki ennustukset eivät välttämättä toteudu”, Christina varoitti, vaikkei uskonutkaan Adan kuuntelevan häntä yhtään, niin innostunut tyttö oli koko ennustuksesta. Sitten hän kääntyi muihin päin. ”Kuka seuraavaksi?”
”Minä voin olla, kun kerran olemme meidän asunnolla jo valmiiksi”, Lily ehdotti hermostuneena ja he siirtyivät yksissä tuumin hänen huoneeseensa, Ada pomppien sinne Siriuksen kanssa ensimmäisenä. Hän pelkäsi, että hänelle ennustettaisiin vain katastrofia tai kuolemaa. Ei hän ollut ikinä uskonut ennustuksiin koulussa, ainakaan vakavasti, mutta tämä ennustus oli jotenkin todellisempaa, siinä kerrottaisiin hänen oman persoonallisuutensa kautta, mitä tulisi tapahtumaan.
”Valmis, haluatko kuulla tuloksen?” Christina kysyi ja Lily nyökkäsi epäröityään hetken.
”Sinulle on luvassa yllätys, joka muuttaa elämäsi lopullisesti.”
”Iloinen vai surullinen?”
”En minä tiedä, tässä ei sanota, äläkä keskeytä. Saat itkun kautta voittoa ja sinut pelastetaan yllättävältä taholta.”
”Uskotko sinä noihin ennustuksiin?” Lily kysyi saatuaan sydämensä lyömään taas normaalia vauhtia. Hän istuutui sängylleen ja katsoi Christinaa kiinnostuneena.
”Puoliksi, ennustin itselleni ja yksi kolmesta on toteutunut.”
”Mitä sait tietää ja mikä on toteutunut?” Remus uteli. Hänkin oli kiinnostunut tästä tulevaisuuden kertomisesta, vaikkei uskonut siihen juurikaan.
”Ennustin, että kohtaan uudet kasvot tutun kautta, minkä tein, koska tapasin teidät. Loput ennustukset olivat, että tapaan ystävän vihollisesta ja, että banaanista tulee pahin pelkoni.”
”Banaanista pahin pelko? Oletko varma, että ennustit oikein?” Remus kysyi huvittuneena.
”Totta kai olen varma, ennustukset vain eivät aina osu oikeaan!” Christina kivahti.
”Voiko minulle ennustaa seuraavaksi?” James kysyi.
”Jos haluat, mutta syödään ensin. Minulla on kammottava nälkä.”

Ann katsoi edessään kohoavaa taloa epävarmana. Syksyn ensimmäisen alkavan myrskyn synkässä valossa ja kovassa tuulessa kartano muistutti enemmän kauhutaloa kuin sitä lämminhenkistä kotia, jona Ann oli tottunut sen näkemään. Kuitenkaan tyttö ei ollut varma halusiko mennä sisään; hän tiesi äitinsä olevan liian sairas yksin elämiseen ja nyt oli hänen vuoronsa huolehtia hänestä, mutta tahtoiko Ann sitä? Joskus, synkeimpinä ja epätoivoisimpina hetkinään hän todella toivoi, että äiti kuolisi. Ei tarvitsisi enää vahtia ja huolehtia, mutta toivomusta hän ei ikinä lausuisi kellekään, se oli liian julma.
Tyttö henkäisi syvään ja astui sitten ovelle. Hän koputti viisi kertaa ilmoittaen saapumisensa ja odotti sitten puisen oven avautumista. Sitä ei tarvinnut odottaa kauaa.
”Hyvä, että tulit jo nyt”, uupuneen näköinen, kaksikymmenkesäinen mies sanoi oven takaa ennen kuin Ann työntyi hänen ohitseen sisälle, lämpimään.
”En kai minä sinua pulaan jättäisi, Daniel”, hän sanoi hymyillen lempeästi veljelleen riisuen mustan ja pitkän päällystakkinsa paljastaen sen alta farkkujen ja vaaleansinisen neulepuseron verhoaman vartalon.
”Tiedän, mutta kiitos silti. Ei sinun olisi tarvinnut tulla näin aikaisin, vuorosi alkaa vasta kahden päivän päästä.”
”Minusta on ilo auttaa ja sitä paitsi kotona on ollut hieman... vaikeuksia”, Ann koetti pitää katkeruuden loitolla äänestään, mutta uskoi epäonnistuneensa nähdessään Danielin luovan häneen epäilevän katseen. Vaikeuksia hän todellakin oli kohdannut. Ensin riidat Lilyn kanssa Jamesista ja sitten Christinan saapuminen, joka oli saanut kaikkien huomion ylleen. Ann oli vedetty ikään kuin syrjään, unohdettu, joten tytöstä tuntui hyvältä huolehtia jostakusta, joka välitti, saaden ajatukset muualle.
”Mitä tarkoitat?” hänen veljensä kysyi samalla kun he siirtyivät ahtaan keittiön puoleen, jossa he istuutuivat pienen keittiön pöydän ääreen. ”Haluatko kahvia vai teetä?”
”Onko minulla muuta vaihtoehtoa?” Ann kysyi hymyillen laiskasti.
”Jos haluat kertoa tapahtuneen ilman mitään juotavaa niin sekin kelpaa.”
”Eli minun on aivan pakko kertoa?” Ann varmisti. ”Otan teetä.”
”Aivan pakko”, Daniel vahvisti pöyhien hieman vaaleaa, kiharaa tukkaansa, joka muistutti hämmästyttävän paljon sisarensa aavistuksen verran pidempää samanlaista.
Ann hörppäsi teetään ja aukaisi suunsa valmiina kertomaan koko tarinan alusta loppuun.

Seuraavana päivänä Christina kulki jo varmemmin taikaministeriön toista kerrosta pitkin tasan kahtakymmentä minuuttia yli kahdeksan aamulla. Hän oli sinä päivänä valinnut itselleen vihreän topin ja farkut ja hän tunsi itsensä virkeämmäksi kuin eilen. Hän aikoi tänään keskittyä ja näyttää kunnolla osaamisensa.
Taikalainvartijaosaston edustalla ei ollut vielä ketään eikä Christina viitsinyt mennä sisään yksin. Eilen hän oli mennyt osastolle aikaisin Samin kanssa ja oppinut, ettei sisään ollut menemistä ennen kuin Alysson päästäisi heidät sisään.
Hän nojasi seinään ja katsoi kelloa koettaen saada sen kulkemaan nopeammin, hän vihasi odottamista. Kellon alapuolella käytävää siivosi hahmo, joka oli kumartunut lattialle siistimään paikkaa, johon joku tai jokin oli ilmeisesti oksentanut. Ensin Christina ei nähnyt asiassa mitään erikoista, kunnes tajusi. Hahmolla ei ollut sauvaa, hän oli taikaministeriössä ja hän siivosi lattiaa käsin.
”Anteeksi”, hän huudahti hahmolle, jonka katse kohosi maassa olevasta lätäköstä tytön kasvoihin.
Christina juoksi hahmon luo ja sanoi sitten:
”En voinut olla huomaamatta, että siivosit ilman sauvaa. Eihän asia tietenkään minulle kuulu, mutta sauvan avulla saisit kaiken nopeammin valmiimmaksi ja -” tyttö keskeytti äkisti, kun laski katseensa siivoajan kasvoihin. Ne olivat tutut kasvot, tuskallisen tutut, muistot tulvahtivat hänen mieleensä ja hänen hengityksensä muuttui katkonaiseksi. ”Sinun piti jäädä Ranskaan”, hän parahti siivoajalle, joka näytti hämmentyneeltä. ”Sinun piti jättää minut rauhaan, sinun ei pitäisi olla täällä! En halua nähdä sinua enää!” Christina huusi ja läimäisi hahmoa kovaa kasvoihin. Sitten hän kääntyi ja lähti leuka pystyssä oven luo kertyneen väkijoukon luo viha ja epäusko mielessä sekoittuen.

Remus istui olohuoneen sohvalla ja luki Päivän profeettaa. Hänen edessään pöydällä oli sen päivän laskut, jotka näyttivät niin masentavilta jo valmiiksi, että Remus oli päättänyt siirtää niiden tutkimista noin vuodella eteenpäin.
Sillä hetkellä myös Päivän profeetta tuotti hänelle pettymyksen: heti pääotsikko kertoi kuolonsyöjien riehunnasta. Remus keskittyi lukemaan:
”Kuolonsyöjät taas riehumassa, viisitoista kuolonuhria!
Kuolonsyöjät juhlivat syyskuun ensimmäisen päivän aamua Kings Crossin tuhoamisella kellon näyttäessä 11.04, jolloin koululaiset olivat onneksi jo ehtineet lähteä kohti Tylypahkaa. Vanhempia oli kuitenkin arviolta 50 ja kun aurorit olivat ehtineet paikalle, haavoittuneita oli jo yli kolmekymmentä.
Taistelu saatiin laannutettua puolilta päivin, mutta ainuttakaan kuolonsyöjää ei saatu kiinni, sen sijaan viisitoista kuoli ja kaksikymmentä joutui Pyhään mungoon. Tarkemmin sivuilla 4-6... ”
Remus ei kääntänyt sinua, vaan jäi tuijottamaan etusivun kuvaa ihmisistä, jotka taistelivat nähtävästi henkensä edestä. Kuolonsyöjien naamaa peittivät asiantuntevasti naamiot ja auroreilla oli keskittynyt ja asiallinen ilme. Hän muisti Lilyn ihmetelleen eilen sitä, ettei aurorien harjoittelutalossa ollut muita ihmisiä ja ilmeisesti syy oli tämä.
Häntä kylmäsi, sillä silloin kun muut olivat taistelleet verisesti, hän oli ollut suihkussa vain laulamassa. Hän tunsi itsensä turhaksi ja pahaksi, vaikka sisimmässään tiesi sen olevan typerää, mistä hän olisi muka voinut tietää hyökkäyksestä? Sillä hetkellä hänen työhuolensa tuntuivat typeriltä ongelmilta, kun monta perhettä oli menettänyt taas jäseniä.
Hän ei tajunnut, miksi Voldemort edes teki tuota, mitä hän hyötyi riehumisella, ihmisten elämän tuhoamisella? Hän ei saanut itselleen alaisia vaan vihollisia, mutta ilmiselvästi se ei kiinnostunut
velhoa yhtään, kunhan häntä vain pelättäisiin. Remus toivoi, että tappaminen ja hyökkäileminen loppuisivat, pakkohan Voldemortin olisi joskus lopettaa, mutta koska se aika tulisi?

Aurorien päämajasta tulvi ihmisiä ulos tasaisena virtana taikaministeriön iltapäivän vilskeeseen heti kun kaikki olivat saaneet Vauhkomieleltä palautteen. Ada oli saanut melkeinpä pelkkiä haukkuja ja oli sen takia pahalla tuulella ja hiljaa. Eivät muutkaan kyllä sen puheliaampia olleet: nyt kun mitään hyökkäystä ei ollut, auroreiden harjoittelutalo oli ollut täynnä oikeita auroreita käymässä harjoittelutaisteluita tai luomassa heihin melkein halveksivia katseita. Heillä oli ollut myös enemmän opettajia, neljän hengen ryhmälle yksi, eli he olivat saaneet tehdä paljon enemmän työtä kuin edellisenä päivänä.
”Jos tämä tahti jatkuu näin, minä lopetan”, Lily huohotti nojaten päätään Jamesin olkapäähään. Pahaksi onnekseen Lily oli sattunut Adan kanssa ryhmään, jota Vauhkomieli opetti, joten molemmat olivat automaattisesti saaneet enemmän hikeä osakseen.
”Sinun kuntosi kohoaa, pian jaksat paremmin”, James vakuutti koettaen kuulostaa lohduttavalta samalla kun kiskoi takaisin ylleen mustan hupparinsa, jonka oli ottanut kuumuuden takia pois.
”Väitätkö, että kuntoni on kehno?” Lily mutisi refleksinä eikä edes odottanut vastausta.
James taisi ymmärtää viestin, koska silitti vain hajamielisesti tytön hiestä märkiä hiuksia eikä sanonut mitään.
”Tiedättekö mitä? Minä haluaisin olla ampiainen”, Ada sanoi yhtäkkiä luopuen kädet ristissä murjottamisesta.
”Ampiainen? Mistä sinä tuon vedit?” James kysyi yllättyneenä.
”Jos olisin ampiainen, voisin pistää Villisilmää terveeseen silmään ja aiheuttaa hänelle sokeuden. Tai sitten voisin pistää häntä takapuoleen ja saada sen turpoamaan niin, ettei hän voisi enää istua eikä siis voisi enää opettaa meitä, koska silloin minä olisin onnellinen.”
”Ada, tuo on typerin idea, jonka olen kuullut ja minä sentään asun Siriuksen kanssa.”
”No, entä jos olisin lintu?” Ada kysyi kokeilevasti ja sai Lilyn sekä Jamesin huokaamaan kärsivästi. Sirius virnisti ensin huvittuneena, kunnes sai näkökenttäänsä Amyn.
Nyt, kun tiesi kuka tyttö oli, hänen oli myönnettävä, ettei Amy muistuttanut oikeastaan yhtään Naomia. Molemmilla tytöillä oli kyllä samanlainen, keskipitkä ruskea tukka ja sama, hieman omahyväinen katse. Kuitenkin Amy oli tukevampi ja hivenen lyhyempi ja hänellä oli ruskeat silmät sinisten sijaan.
”Minä käyn tuolla”, Sirius sanoi arvellen kuitenkin, että hänen sanansa jäivät kuulematta Adan kovaäänisen eläinselityksen takia, joka sillä hetkellä käsitteli virtahevon hienoutta.
”Hei Amy” Sirius tervehti tyttö, joka kääntyi ympäri nimensä kuultuaan. Ystävällinen hymy muuttui epäluuloiseksi ja vihaiseksi Amyn tajuttua, kuka hänelle puhui.
”Sinä”, hän sylkäisi. ”Jos aiot vielä huutaa, niin minä varoitan: en ole entinen tyttöystäväsi tai hänen haamunsa, joten tuhlaat ääntäsi väärään henkilöön.”
Siriuksen hymy hyytyi hieman, mutta sai sen pian korjattua entistä hurmaavampaan muotoon. ”Olen pahoillani siitä eilisestä, olin väsynyt silloin ja taidan olla vieläkin.”
Amy näytti epäluuloiselta. ”Mitä tarkoitat?”
”Sitä, että näen aivan varmasti harhoja; ei kukaan voi olla noin kaunis.”
Tuota iskurepliikkiä hän oli käyttänyt viimeksi kolmannella luokalla yrittäessään saada McGarmiwan antamaan hänelle loppuarvosanaksi paremman tuloksen, mutta Amyyn se näytti uppoavan kuin kirves lihaan. Tyttö nauroi ilahtuneesti ja katsoi Siriusta huomattavasti lempeämmällä katseella kuin äsken.
”Oliko tuo iskulause?”
”Jos haluat ottaa sen sellaisena”, Sirius lupasi ja otti Amyn käden hienovaraisesti omaan käteensä ja suuteli sitä kevyesti. ”Haluatko jatkaa flirttailua lasillisella?”
”Ehkä haluankin”, Amy sanoi ja hymyili viattomasti.
”Suoriudummeko sinne nyt heti?” Sirius kysyi ja tarjosi kättään tytölle.
”Jos sinä vain ehdit, minulla ei ole kiire minnekään.”
Sirius hymyili hurmaavasti ja sanoi tulevansa pian. Hän juoksi Jamesin ja muut kiinni.
”Minulle tuli kiireitä”, Sirius ilmoitti keskeyttäen Adan puheen.
”Minne ja miksi?” James kysyi luoden kiitollisen katseen parhaaseen ystäväänsä.
”Menen Pääkalloluolalle”, Sirius virnisti viitaten Viistokujan Vuotavaan noidankattilaan, jota James kutsui Pääkalloluolaksi, koska oli lapsena eksynyt sinne lähistölle, nähnyt sen pimeässä ja luullut sitä pääkalloksi.
Sirius juoksi takaisin Amyn luo ennen kuin kukaan oli ehtinyt sanoa mitään ja hymyili kuuluisaa naistenkaatajahymyään tytölle.
”Lähdetäänkö?”

Työpäivän jälkeen Christina tunsi itsensä hieman rauhoittuneemmaksi. Hän oli ollut energisempi ja keskittyneempi kuin eilen ja sen ansiosta hänestä oli muotoutunut Samin kanssa Alyssonin suosikki.
”Onko sinulla mitään suunnitelmia täksi päiväksi?” Sam kysyi hänen viereltään, kun he avasivat taikalainvartijaosaston pääoven.
”Ei mitään erikoista, miten niin?” Christina kysyi tahtomattaankin epäluuloisesti. Kyllä hän Samista piti, omalla tavallaan, muttei todellakaan muuten kuin ystävämielessä.
”Ajattelin vain, että voisimme juhlistaa tätä hyvää työpäivää vaikkapa lasillisella jossain, vain ystävinä tietenkin” mies lisäsi kiireesti kohteliaalla äänellä, kuin huomaten jo Christinan huulille pyrkineen kieltävän vastauksen.
Christinan kasvot puhkesivat ilahtuneeseen hymyyn. ”Siinä tapauksessa, kyllä kelpaa”, tyttö vastasi ja tarttui Samin tarjoamaan käteen nauraen hyväntuulisesti. Hymy kuitenkin kuoli hänen huuliltaan, kun hän tajusi kuka odotti häntä käytävän päässä.
”Mitä hemmettiä?” Christina kirosi ja lähti kiireellä juoksemaan hahmoa kohti Samin rynnätessä hänen peräänsä perin yllättyneenä.
”Enkö sanonut, etten halua nähdä sinua enää? Enkö artikuloinut sitä tarpeeksi selkeästi?” Christina huusi vihaisena ja turhautuneena. Hänen teki mieli hakata miehen päätä seinään, mutta hillitsi itsensä ajatellen tekonsa olevan kuitenkin liian säädytön.
”Ymmärsin kyllä mitä sanoit, et ollut vain tarkoittanut niitä minulle”, hänen puhetoverinsa mutisi katse juuri kiillotetussa lattiassa, aivan kuin Christinalle puhuminen olisi maailman hävettävin asia.
”Miten niin ’en ollut tarkoittanut sitä sinulle’?” Christina kysyi matkien siivoajan puhetta ilkeästi tuntien Samin ihmettelevän katseen, muttei välittänyt. Itse asiassa hän ei välittänyt mistään sillä hetkellä.
”Koska en ole se keneksi minua luulet.”
”Mitä tarkoitat?” Christina kysyi unohtaen kokonaan huutamisen.
”En ole Wilhelmi”, siivoaja mutisi hiljaa saaden Christinan leuan loksahtamaan sijoiltaan. Jos tuo ihminen ei ollut Wilhelmi, niin kuka sitten? Christina kysyi mielessään pienen paniikin kasvaessa sisällään. Ainakin Wilhelmin näköinen hän oli, samat kasvonpiirteet, silmät ja nenä.
Tyttö katsoi uhriaan tarkemmin ja tajusi vasta sitten jotakin, joka sai hänet melkein juoksemaan kirkuen suoraan omaan kotiinsa lukkojen taakse seuraavaksi sadaksi vuodeksi.
Siivoaja olikin tyttö. Christina kyllä ymmärsi miksi oli luullut tyttöä Wilhelmiksi. Erittäin lihaksikas vartalo ja lyhyet hiukset sekoittivat tytön pahasti poikiin, joten periaatteessa häntä ei voisi syyttä. Vai voisiko?
”En tiedä mitä sanoa...” Christina aloitti.
”Minä tiedän”, Sam pisti väliin, päätettyään ilmeisesti olleensa liian kauan aikaa hiljaa. ”Voisit sanoa anteeksi.”
”Kiitos Sam. Anteeksi”, Christina sanoi koettaen olla ärsyyntymättä Samiin liikaa, poikahan vain yritti auttaa, kummallisella ja raivostuttavalla tavalla tosin.
”Ymmärrettävää, kun miettii Wilhelmin sinua kohtaan tehdyt vääryydet”, tyttö vastasi katse vieläkin lattiassa.
”Kuka sinä olet?” Christina kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja kohteliaalta.
”Olen Wiivi, Wilhelmin sisko, tapasimme kaksi vuotta sitten”, siivoaja sanoi.
Nyt kun Christina oikein ajatteli, hän muisti tavanneensa entisen poikaystävänsä siskon joskus pari kesää sitten ja luullen tätä pojaksi. Asia oli paljastunut nolosti ja hän oli haudannut muiston syvälle mielensä perukoihinsa.
”Olen todella pahoillani, että huusin. Voinko korvata tämän kahvikupillisella?” hän kysyi ollen liian tietoinen Samin tiivistä katseesta ja yritti kaikin tavoin ravistaa sen harteiltaan.
”Ei sinun tarvitse”, Wiivi sanoi automaattisesti katse edelleen lattiassa vierastaen selvästi muiden seuraa.
”Kyllä minun tarvitsee”, Christina sanoi tarttuen tytön käteen.

”Entä jos olisin lammas?” Ada kysyi istuen risti-istunnassa Kelmilän pehmeällä sohvalla pitäen Siriuksen merirosvo-päähinettä päässään. Tyttö oli ihastunut mustaan hattuun, jota koristivat kolme pitkää, eriväristä sulkaa.
”Mitä sinä lampaana tekisit?” James kysyi uupuneena, Ada kun oli viimeisen puolen tunnin luetellut eläimiä, joita haluaisi olla ja keksinyt omasta mielestään loistavat perustelut valinnoilleen.
”Kasvattaisin lammas-armeijan tietenkin. Minä olisin päällikkö ja yhdessä lampaiden kanssa valloittaisin Islannin.”
”Miten sinä sen tekisit?” Lily kysyi huvittuneena käärien samalla yli-ison, vihreän paitansa hihoja.
”Tietenkin kävelemällä Islantiin, sehän on tässä vieressä”, Ada sanoi katsoen Lilyä oletko-ihan-tyhmä -ilmeellään.
”Se on Irlanti, ääliö”, James korjasi Lilyn nojatessa päätään hänen olkaansa heidän istuessaan keltaisella nojatuolilla sylikkäin.
”Ihan sama. Minä valloittaisin sen lampailla ja lopulta koko maailma olisi minun”, Adan silmiin nousi kunnianhimoinen kiilto ja hänen huulillaan karehti ylpeä hymy.
”Kuinka sinä tarkkaan ottaen valloittaisit maailman lampaiden kanssa?” Lily kysyi.
”Kai sinäkin hämmästyisit, jos päällesi yhtäkkiä hyökkäisi yli sata lammasta.”
”Niin, entä sen alkuhämmästyksen jälkeen? Söisivätkö lampaat muka ihmiset maan päältä?”
”Ei tietenkään, lampaat ovat kasvissyöjiä. Lampaat ottaisivat ihmiset vangeiksi.”
”Miten? Nehän ovat lampaita!”
”Mitä siitä? Lampaat voivat olla hyvinkin väkivaltaisia.”
Alkanut väittely kuitenkin keskeytyi, kun Remus yhtäkkiä ilmestyi huoneeseen keittiöstä pidellen Christinan sisustuslehteä kädessään. ”Jos teillä ei ole mitään kummempaa tekemistä, minä ajattelin, että voisimme ennustaa Siriukselle.”
”Käy minulle”, James sanoi heti ja ponkaisi ylös heittäen Lilyn melkein lattialle. Kunhan ei enää tarvitsisi kuunnella Adan eläinpohdiskeluja, kaikki kävi hänelle.
”No niin, aloitetaan”, Remus sanoi koettaen tulkita lehden artikkelia. Siinä oli monia pienen pieniä selityksiä joka ikiselle yksityiskohdalle, joten tulkitseminen kävi työstä. ”Sanokaa te mitä hänen huone sisältää, niin minä yritän tulkita asiaa.”
”Musta matto keskellä huonetta, sänky tummansinisellä päiväpeitteellä, ruskea kirjoituspöytä...” Lily alkoi luetella Siriuksen huoneen jokaista tavaraa ja väriä samalla kun James ja Ada penkoivat sitä.
”Täälläkö se minun viheltelevät kenkäni ovat? Minä luulin jo kadottaneeni ne!” James huudahti vetäen sängyn viereisestä kasasta kirkuvanpunaiset kengät.
”Hei, katso! Tämä on täynnä hattuja”, Ada sanoi osoittaen komeron alimmaista hyllyä, johon oli huolimattomasti kasattu lukuisia hattuja, joista James tunnisti Siriuksen elokuussa tilaamat hatut sekä parikymmentä pojalle ennennäkemätöntä hattua.
”Aikooko hän perustaa hattumyymälän?” James ähkäisi paremman sanomisen puutteessa. Ada avasi suunsa vastatakseen, mutta Remuksen ääni keskeytti hänet.
”Haluatteko kuulla tuloksen?” Vastausta odottamatta hän alkoi kertoa. ”Siriukselle koittaa synkät ajat”, Remus sanoi tavoitellen ääneensä aavemaista sävyä, mutta Jamesin nauruntyrskähdykset paljastivat hänen epäonnistuneen täydellisesti. ”Hänelle koituu työhuolia epäilysten takia ja ystävä pettää hänet. Lisäksi hän tapaa pian tulevan rakkaansa.”
”Kukahan on hänen uusi rakkaansa?” Ada kysyi uteliaana penkoen edelleen Siriuksen kaappeja suurella mielenkiinnolla.
”Mahdollisesti se Amy, jonka kanssa hän lähti lasilliselle”, James arveli toivoen mielessään osuvansa oikeaan. Oli masentavaa nähdä ystävä murjottamassa, varsinkin paras ystävä.

 Peter käveli rauhallisin askelin kohti Kelmilää yhdessä Sarahin kanssa. He olivat päättäneet tytön jäävän yöksi, koska huomenna Sarahin pitäisi lähteä Britannian kiertueelle bändinsä kanssa.
”Etkö voisi jättää kiertuetta väliin?” Peter kysyi tarttuen tytön käteen. Vaikkei hän muille tätä myöntänytkään, häntä pelotti, että Sarah löytäisi kiertueelta jonkun söpömmän, hauskemman ja paremman kuin Peter.
”Joo, bändi varmaan pärjäisi ilman laulajaa ja kitaristia”, Sarah nauroi heiluttaen punaista tukkaansa.
”Eivätkö he voisi ottaa sijaista?” Peter kysyi.
”Kiertue kestää vain kaksi viikkoa, kai sinä sen verran kestät ilman minua?”
”En minä itsestäni ole huolissani, minä vain mietin selviätkö sinä ilman minua”, Peter vastasi hymyillen kelmihymyään.
”Ai, nytkö minä olen riippuvainen sinusta? Eikö se ole toisin päin?” Sarah vitsaili silmät hyväntuulisesti tuikkien.
”Anteeksi”, heiveröinen pojan ääni kysyi kaksikon takaa ja he kääntyivät äänen suuntaan. Heidän edessään seisoi pieni, arviolta kymmenvuotias poika, joka piteli paperia ja kynää tärisevin sormin.
”Oletko sinä The Briketin Sarah?” poika kysyi hiljaisella äänellä.
”Olen minä, haluatko nimikirjoitukseni?” Sarah kysyi ystävällisellä äänellä pääteltyään sen pojan ojennellessa lehtiötä, ja pojan nyökkäyksen jälkeen hän tarttui lehtiöön ja kirjoitti nimensä siihen pojan antamalla kynällä. Poika änkytti kiitoksen ja juoksi sitten ilmeisesti äitinsä luo, joka hymyili heille.
”Sinä olet loistava”, Peter sanoi heidän jatkaessa taas matkaansa.
”Lausuit itsestäänselvyyden, mutta kiitos silti”, Sarah nauroi samalla kun salamanvalo välähti heidän takanaan. Kuului huutoja ja lisää salamanvälähdyksiä.
”Lehdistö”, tyttö huokaisi näyttäen äkkiä vähän ärtyneeltä.
”Annetaanko heille vähän kirjoittamisen aihetta?” Peter ehdotti matalla äänellä ja suuteli sitten tyttöä tiukasti huulille valojen räiskyessä valmiina näyttämään koko maailmalle, että hän seurusteli julkkiksen kanssa.

A/N: Kommentteja?

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 14.5!
Kirjoitti: Ansku-Ransku - 15.05.2008 21:54:10

Kuinkahan löysin tämän vasta nyt?
Nojaa.

Tässä ficissä on todella hieno juoni. Ja erilaiset hahmot. Ihanaa, kun Lilyn ystävät ovat epätäydellisiä, eivätkä blondi-brunetti-tyyppejä, joilla on taipuisat ripset ja loistava luonne (en minä niitä vihaa, mutta vaihtelu virkistää).

Yksi miinus tulee kuitenkin yleisistä kirjoitusvirheistä. Niitä nyt on joka ficissä, joten en valita. Muuten osaat kirjoittaa hyvin ja vertaukset ovat hyviä ja omaperäisiä.

Odottelen vain palavalla innolla loistavia Remus/OC- kohtauksia ^^

Jatkoa kiitos.

 

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 14.5!
Kirjoitti: Needled Laiho - 16.05.2008 12:54:56

Ihunaa että on tullut jatkoa!

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 14.5!
Kirjoitti: Peikonsukka - 17.05.2008 12:41:08

Ihana idea toi Siriuksen hattuvillitys. Ite en vois kuvitella sille minkään laista päähinettä, mut se täydentää sopivasti Siriuksen luonnetta. Ja hauskaa on myös ajatella että Siriuksen lempiesine on matto. Voin jopa kuvitella Siriuksen istuvan sellasel mustal karvamatolla. Siin alussa Remuksen suihkuhetki kuullosti ihanalta, (Nyt munki tekee mieli pitkään suihkuun :-[) ja se oli hyvin kuvailtu. Nyt en keksi enään kommattavaa, mut lisää jatkoa. Mä lupaan lukee sit senki pätkän :D :D

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 14.5!
Kirjoitti: Velns Meica - 24.05.2008 12:39:58

Täällä taas, piti tulla vastaamaan kaikkiin kommentteihin, kun en viitsi odottaa luvun valmistumista. Siinä nimittäin kestää, koska on yksi kohta josta en todellakaan pääse yli...

Ansku-Ransku: Kiitos paljon! Kirjotusvirheitä? Keskustelimme tästä henkevästi betaajani kanssa ja päätettiin hänen alkavan lukea noi luvut kolmannen kerran kirjoitusvirheiden vuoksi, jos niitä enää sen jälkeen löytyy, niin ilmoita :) Minäkin odotan Remus/OC-paritusta, en tiedä oletteko jo arvanneet Remukselle kaavailemani hahmon, mutta saatte siitä aika hyvän varmistuksen jo ensi luvussa (kunhan saisin sen kohtauksen valmiiks...)
Kiva, että tykkäät hahmoistani, kun aloin suunnitella niitä, en todellakaan halunnut heistä täydellisiä ja halusin myös erilaiset persoonat. Ulkonäkö taas saattoi muotoutua aika täydelliseksi, mutta korjailen sitä :)
Neeppu: Hassua miten viisi sanaa voi tehdä oloni niin hyväksi, kiitos niistä tosi paljon :)
_jj_: Ooh, vakio kommentoijani, kiitos taas! Siriuksen hattuvillitys on todellakin tosi söpöä, voitte vain kuvitella kuinka hauskaa on suunnitella niitä hattuja hänelle! Hyvä, että tykkäsit Remuksen suihkukohtauksesta, jouduin muokkamaan sitä aika paljon...

Nyt kun vielä muistan, niin kiinnostais tietää kuka on lempihahmonne?
Luvun tulosta en todellakaan osaa sanoa vielä mitään, mutta pelkään että se tulee vasta kesälomalla... Merlin, siihenkin on vain viikko! Kesäloma, täältä tullaan!!!

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 14.5!
Kirjoitti: Velns Meica - 11.06.2008 19:55:45

Täällä taas luku! Tässä luvussa päästään vähän Annin ja Adan pään sisälle, toivottavasti ahmoni alkaa hieman aukeutua teille...
Seuraavan luvun ilmestymistä saatatte joutua odottamaan aika kauan... Olen menossa Kreikkaan perjantaina ja sieltä mökille eikä kummassakaan ole nettimahdollisuuksia.... Tietysti voin yrittää kirjoittaa luvun perjantaiksi, mut se vaikuttaa mahdottomalta... :D

Luku 7- Eksymisen riemut
30.9.1978

Syyskuu kului loppuun nopeaan tahtiin kelmien silmien edessä, ja ennen kuin Ada tajusikaan, kuun viimeinen lauantai ja samalla viimeinen päivä avautui aurinkoisena ja pilvettömänä. Tyttöä ei kuitenkaan millään lailla vaivannut vetisenä tunnetun lokakuun saapuminen, hän oli aina pitänyt sateesta enemmän kuin liian kirkkaana ja tukalana paistavasta auringosta.
Ada kuuli avonaisesta ikkunasta lintujen lauluja. Hän vihasi lintuja. Hän makasi sängyllään Jamesilta lainatussa, liian isossa paidassa kuunnellen vihaamiensa eläinten ääniä liian uupuneena ja masentuneena sulkemaan ikkunaa. Saman viikon keskiviikkona hän oli taas ärsyyntynyt Vauhkomielen haukuista ja lopulta miehen yllyttämänä haastanut erään heidän auroriopettajansa, Nicole Sugdenin, kaksintaisteluun ja lopulta hävinnyt erittäin typerällä ja nöyryyttävällä tavalla.
Ada kääntyi vatsalleen ja hukutti päänsä tyynynsä haluten huutaa ja karjua kaiken pahan olon ulos suonistaan. Ei hän ollut missään tapauksessa uskonut voittavansa, mutta taistelu oli sujunut niin täydellisesti hänen osaltaan, että hänen odotuksensa olivat nousseet, kunnes hän oli astunut kirotulla jalallaan vasempaan oikean sijaan ja hävinnyt ottelun naurettavalla kompuroinnilla. Niin se aina meni, Ada huokaisi turhautuneena, hän onnistui jollain lailla töppäämään oikealla jalallaan, jonka oli huomannut heikoimmaksi kohdakseen. Se tuntui aina olevan väärässä paikassa ja se varmaankin koituisi hänen kohtalokseen.
Hän oli nyt menettänyt kaiken uskonsa taistelutaitojensa suhteen ja lukkiutunut huoneeseensa työpäivän jälkeen Lilyltä saamaansa jästien konvehtisuklaata ahmien. Huoneessaan hän makasi sängyllään turhanpanttina tuijottaen kattoon Adan mittakaavalla äänettömyydessä, jota hän normaalisti niin halveksi, kuunnellen linnun laulua, jota hän inhosi, päättäen pysytellä huoneessaan sillä hetkellä vihaamansa elämänsä loppuun asti.
Hän ei muistanut, miksi ylipäätään tunsi niin suurta vastenmielisyyttä lintujen laulua kohtaan. Ei siinä äänessä mitään pahaa suoranaisesti ollut, mutta kai viha johtui siitä, ettei Adalla ollut sitä oikeaa herkkyyttä kuunnellakseen eläinten ääniä.
Hänellä oli kyllä ollut joskus. Joskus pienenä, ennen Tylypahkaa, kun Adaa oli vielä pystynyt hyvällä omatunnolla kutsumaan suloiseksi pikkutytöksi, joka ihastutti kaikkia vaaleanpunaiset rusetit päässä, kainalossaan pitkäripsinen kaunis nukke, jolle oli kiinnittänyt samanlaiset hiuskoristeet. Hän oli ollut helposti naurava ja itkevä lapsi, joka oli rakastanut aurinkoa ja kukkia. Kun hänen vanhempansa olivat eronneet, kaikki oli muuttunut huonompaan suuntaan. Hän oppi vanhempien riitojen kautta, että itkeminen merkitsi vain luovuttamista ja heikkoutta, jota ei ihmisessä saisi olla. Eron jälkeen molemmat vanhemmat purkivat sydämensä Adalle, joka muotoutui pian kovemmaksi ja liian nopeasti kasvaneeksi aikuiseksi, joka ei antanut itselleen lupaa itkeä. Ada joutui koko nuoruutensa huolehtimaan ja vahtimaan musertuneita vanhempiaan viikko toisensa jälkeen kaivaten edes pientä osaa siitä huomiosta, joka oli ympäröinyt häntä pienenä.
Viidentenä vuotenaan Tylypahkassa hänen vanhempansa pystyivät viimein huolehtimaan itsestään ilman lapsensa vahtimista ja Ada pääsi keskittymään itseensä. Hän oli jo silloin aivan liian uupunut, vakava ja kova nuori nainen, vailla lapsuuden tuomia iloja silmissään, joten Ada päätti ottaa kaiken menettäneensä takaisin ryhtyen uudelleen lapseksi, mikä muuttui pian teeskentelystä suureksi osaksi tytön luonnetta.
Seitsemän vuoden huolehtiminen oli kuitenkin jättänyt arvet: Ada ei vieläkään pystynyt itkemään ja häpesi itseään, kun hänellä oli joku surtava asia tuntien silloin itsensä heikoksi ja säälittäväksi. Myös vakavat aiheet kavahduttivat, sillä hän pelkäsi niiden muuttavan hänet takaisin tylsäksi aikuiseksi.
”Aiotko sinä tukehtua tuohon tyynyyn?” selvästi Siriukselle kuuluva ääni kysyi jostain huoneen oven suunnalta.
”Tukehtuminen on hyvä itsemurhakeino, ja itsemurhahan on tunnetusti rehellistä itsekritiikkiä”, Ada mutisi tunnettua fraasia pitäen päätään edelleen tyynyä vasten heilutellen samalla jalkojaan hitaaseen tahtiin. Hän kuuli, kun Siriuksen luontaista itsevarmuutta huokuvat askeleet lähestyivät sänkyä ja tunsi pian, kun jalkopää painui alaspäin Siriuksen istahtaessa siihen.
”Et kai sinä vain mieti sitä taistelua?” Sirius kysyi hiljaa. Ada pudisti päätään hiljalleen kohottamatta kuitenkaan katsettaan. Sirius oli aina tuntunut enemmän isoveljeltä kuin muut kelmit, mutta tyttö ei vieläkään ollut tottunut Siriuksen lohduttelevaan puoleen, se ei vain sopinut pojan muuten niin vallattomaan luonteeseen.
”Sehän oli vain yksi taistelu, mitä se merkitsee”, hän sanoi tukahtuneesti pää tyynyssä, vaikka tiesi Siriuksen huomaavaan valheen. Ada otti harjoitustaistelut aina erittäin vakavasti; siinä asiassa, eikä paljon missään muussakaan, hän ei kestänyt häviämistä.
”Sinä taistelit opettajaa vastaan, niitä ei voiteta kovin helposti”, Sirius muistutti järkevästi.
”Kyllä minä voitin viime vuonna PVS-opettajamme ihan helposti.”
”Ada, puhpallurakin olisi voittanut hänet.”
”Mutta miksi minä?” Ada huokaisi nousten lopulta tyynynsä suojista ja katsoen Siriusta, jonka hiukset olivat piilossa valkoisen viidakkohatun alla.
”Miksi sinä mitä?” poika rypisti kulmiaan selvästi ymmällään.
”Miksi juuri minä jouduin taistelemaan? Miksi juuri minä hävisin? Miksi juuri minulla on näin surkea jalka, joka aina on tiellä?” Ada risti kätensä surullisen vihaisesti ja otti kasvoilleen ahkerasti harjoittelemansa ilmeen, joka kieli suuresta murjottamisen halusta.
Sirius katsoi häntä hetken pitkään tietämättä mitä sanoa Adan tuijottaessa häntä takaisin, lopulta molemmat purskahtivat nauruun.
”Tuntuuko paremmalta?” Sirius kysyi hetken päästä pahimman naurukohtauksen laannuttua ja Ada nyökkäsi. Hän hyppäsi suoraan jo seisomaan nousseen Siriuksen selkään ja nauroi sitten lisää. ”En tiedä miten sinä tuon teet, mutta olet ihan pirun hyvä lohduttaja.”

Ann avasi ikkunan tervehtien aurinkoa iloisena sen lämmöstä: tänään hän voisi viedä äitinsä pitkälle kävelyretkelle puistoon. Hän sitoi essuaan paremmin ylleen ja otti sitten taikasauvansa paremmin kouraansa jatkaakseen olohuoneen siivoamista. Se oli Danielin jäljiltä hirvittävässä kunnossa, mies kun ei ollut koskaan ilmaissut minkäänlaisia taipumuksia siivoojan uraa kohtaan toisin kuin kaksi muuta sisarustaan.
Ann nyrpisti nenäänsä nähdessään muutaman likaisen sukan nurkassa tyhjän jogurttipurkin vieressä ja huokaisi syvään. Hänen täytyisi todellakin antaa Danielille muutama oppitunti siivoamisesta heti kun mies vain palaisi aamulenkiltään.
Annilla oli kaksi veljeä, Daniel ja Kevin, joista Kevin oli onnistunut pakenemaan ulkomaille äidin sairautta. Daniel asui vakituisesti äitinsä luona, mikä haittasi miehen elämää ainakin siinä määrin, ettei tämän seuraelämä ollut kovin vilkasta. Miehen rutiineja helpotti kuitenkin Ann, joka hoiti joka toinen kuukausi äitiä antaen Danielille rauhan keskittyä omaan elämäänsä. Kevin taas oli Pariisissa muotialalla, jolla menestyi varsin kehnosti ja kävi vain juhlapyhinä käymässä, jos silloinkaan.
”Onko sinulla jotain suunnitelmia täksi päiväksi?” Daniel kysyi saaden Annin hätkähtämään ja herpaannuttamaan keskittymisensä sauvastaan sillä seurauksella, että hänen juuri puhdistamansa kattolamppu putosi lattialle särkyen sadoiksi teräviksi lasinsiruiksi.
Ann kääntyi mulkoilemaan lenkiltään saapunutta, hikistä veljeään vihaisena. ”Oliko sinun aivan pakko pelästyttää juuri tuolla nimenomaisella hetkellä?” hän kivahti kovaan ääneen, joka peittyi kuitenkin yläkerrasta kuuluvaan ääneen, joka kuulosti kituvan eläimen viimeisiltä tuskanhuudoilta. ”Ja nyt herätit äidinkin! Mikä ihme sinua vaivaa?” hän lisäsi huutaen pöllämystyneen näköiselle Danielille ennen kuin ryntäsi portaisiin.
Äidin kovaääninen ulina laukaisi Annille päänsäryn, jota hän oli koettanut viimeiseen asti välttää. Hän oli ollut huonolla tuulella koko viikon maanantaisen kirjeen saavuttua. Tänä aamuna hän oli päättänyt piristyä, mutta nyt sekin suunnitelma luhistui hänen silmiensä edessä samanlaiseksi kuin ne kaikki lakaistavat roskat alakerrassa ja Ann oli valmis luovuttamaan, hän ei kestänyt enää.
”Äiti, älä itke”, Ann koetti lohduttaa äitinsä epätoivoisen itkun ja kirkunan yli, mutta turhaan. Nainen ei ottanut kuuleviin korviinsa lapsensa lohdutusyrityksiä vaan valitti ja kirkui suruaan, pelkoaan ja kipuaan. Ann alkoi hiljalleen itkeä huomattuaan äitinsä välinpitämättömyyden hänen lohdutteluyrityksiään kohtaan ja vaipui lattialle nyyhkimään kilpaa äitinsä kanssa. Tyttö alkoi täristä ja hän halasi itseään kirjeen julmat ja kylmät sanat mielessä pyörien, Annia pyörrytti.
Yhtäkkiä äidin huuto lakkasi. Ann huomasi sen vasta tovin päästä, keskittyneenä omaan suruunsa. Ennen kuin hän ehti ihmetellä äidin äkillistä hiljentymistä, vahvat käsivarret tarttuivat häneen ja nostivat hänet lattialta. Ann talutettiin lempeästi portaita alas takaisin alas olohuoneeseen, missä ei enää ollut ainuttakaan lasinsirua ja istutettiin sohvalle. Vasta siellä tyttö kohotti jo hieman punoittavat silmänsä veljensä huolestuneisiin kasvoihin.
”Mistä tuossa oli kyse?” Daniel kysyi istuen Annin viereen. Mies tunsi sillä hetkellä enemmän huolta pikkusiskostaan kuin pitkään aikaan. Ann oli kyllä herkkä ja itki usein, mutta ei koskaan äitiä hoitaessa, sitä tyttö oli aina kestänyt.
”Minä en enää jaksa!” Ann ulvahti ja kyyneleet alkoivat valua taas, entistä voimakkaammin. Hän tarttui veljensä käsivarresta ja puristi sitä kuin hukkuva pelastusrengasta. Daniel veti hänet syliinsä. ”Minä en jaksa enää huolehtia äidistä eikä sinunkaan pitäisi. Miksi juuri meidän pitää hoitaa häntä? Eikö Kevin voisi? Kevin on niin ääliö! Minä en enää halua kuunnella sitä parkua ja sanoa, että kaikki on hyvin, kun kerran mikään ei ole hyvin!” hän selitti hysteerisenä koko ajan enemmän itkien. Daniel keinutti häntä hiljaa ja piti tiukasti sylissään.
”Mistä tuo tuli sinun mieleesi?” mies kysyi hiljaa miettien kuumeisesti mikä olisi saanut Annin ajatukset Keviniin, joka ei välittänyt pätkääkään äidistä.
”Minä sain häneltä kirjeen maanantaina”, tyttö selitti hiljaa nyyhkäisten ja alkoi pikku hiljaa rauhoittua.
”Mitä siinä luki?”
”Ettei”, Ann aloitti koettaen pidätellä itkua viimeiseen asti, ”aio tulla käymään enää ja ettei ole hänen vikansa missä kunnossa äiti on, eikä hän aio korvata ainuttakaan ’vahinkoa’, jonka teki täällä ollessaan. Hän myös sanoi minun olevan tässä vastuussa ja minun olevan se, joka ansaitsisi äidin kohtalon.”
Daniel kuunteli selitystä, joka loppui hysteeriseen itkukohtaukseen, tuntien raivoa pikkuveljeään kohtaan. Miksi Kevinin oli pakko pilata joka ikisen elämä, jos hänellä itsellään meni huonosti, ja miksi juuri Annin, joka ei muutenkaan ollut kovin onnekas tapaus?
”Anteeksi”, Ann mutisi irrottautuen veljensä syleilystä kuivaten kyyneliään kämmenselkäänsä. ”Taisin vähän ylireagoida.”
”Et ollenkaan”, Daniel kiisti välittömästi. ”Minun tekisi mieli tappaa Kevin.”
”Älä tee sitä”, Ann pyysi hymyillen hieman ja pyyhkäisten kyyneleitä kasvoiltaan. ”Miten voisin enää syödä lempiveljeni pannukakkuja halutessani, jos hän istuisi vankilassa?”

”Minkä hatun valitsisin tänään?” Sirius kysyi tutkiskellen kriittisesti kääntyilevää peilikuvaansa. Hän piteli toisessa kädessä vaaleansinistä hattua, jota koristi kaksi vihreää sulkaa ja toisessa Potentiaaliset rockpipot- osastolta ostettua mustaa hattua, joka oli tyylikkäästi kuluneen näköinen. Amy katsoi poikaa huvittunut hymy huulilla, tuskin kukaan voisi olla hatuista innostuneempi kuin hänen poikaystävänsä.
”Kuinka monta hattua sinulla oikein on?” tyttö kysyi ihmetellen Siriuksen sängyltä, jolle oli majoittautunut nähtyään pojalla kestävän yllättävän kauan jäätelön ostamisen valmistautumiseen.
”En tiedä, en ole koskaan vaivautunut laskemaan...”
”Osaisitko edes laskea niin pitkälle?” Amy keskeytti pyöritellen ruskeaa hiuskiehkuraa sormensa ympärillä.
”Totta kai osaisin, en minä mikään aivoton ole”, Sirius vastasi loukkaantuneen näköisenä mulkaisten Amya peilin kautta hatut edelleen käsissään. Sitten hän veti naamansa taas keskittyneeseen irveeseen. ”Hattuja taitaa nyt olla 36 tai 35, jos oikein muistan.”
”Selvä, luuloni osui siis oikeaan.”
”Mikä luulo?”
”Että olet enemmän tai yhä enemmän outo.”
”Ai kiit...”, Sirius aloitti hajamielisenä asettaen mustaa ja kulunutta hattua päähänsä, kunnes pysähtyi kesken liikkeen sisäistettyään tyttöystävänsä sanat. ”Hei HETKINEN! Minäkö outo, tästä et selviä!” hän huudahti, heitti siltä seisomalta hattunsa lattialle ja hyppäsi Amyn päälle sängylle.
”Apua, minä tukehdun!” tyttö huusi nauraen samalla, kun koetti työntää Siriusta pois päältään.
”Onneksi kuolet sentään siihen, että komea mies on päälläsi”, Sirius kiusasi suostumatta väistymään.
”Niin, olisihan paljon kammottavampaa olla ruman miehen alla makaamassa.”
”Kai sinäkin huomaat tuossa jotain kaksimielistä?” Sirius virnisti.
”Olet ällöttävä”, Amy nauroi läimäisten Siriusta lempeästi käsivarteen.
”Enpäs, olen mies”, Sirius sanoi ja suuteli Amya lujasti huulille.

Christina istui Kelmilän keittiön pöydän ääressä lauantaisena aamupäivänä Remuksen ja Peterin seurassa. Hän oli itse asiassa ollut siinä jo jonkin aikaa, mutta se ei häirinnyt häntä lainkaan. Syyskuun aikana hän oli onnekseen ja helpotuksekseen lähentynyt kelmien kanssa, joten hänen ei tarvinnut enää pelätä kiusaantuneita, hiljaisia hetkiä tai esittää mitään muuta kuin on. Hän huomasi nauttivansa eniten juuri Peterin ja Remuksen seurasta, koska heidän huumorinsa lähenteli kovin paljon hänen omaansa, eikä heidän juttunsa olleet ikinä tylsiä. Sirius ja James olivat välillä aivan liian lapsellisia hänen hermoilleen ja Adaan hän ei ollut vieläkään ehtinyt kunnolla tutustua muuten, kuin että Ada suuttui varsin helposti hänelle ja tytöllä oli myös erinomaiset keuhkot.
”Oletko jo lukenut uusimman Professori Edwardin sikailut merillä –kirjan?” Remus kysyi innokkaalla äänensävyllä laskien käsistään Päivän profeetan.
Christina pudisti inhoavasti päätään. Professori Edwardin sikailut merellä –kirjasarja omisti erittäin huonon maineen surkeilla juonillaan ja mielikuvituksettomilla hahmoilla. Silti hän oli iloinen, että Remus oli keksinyt puhua siitä. Remus oli vasta äsken surrut työttömyyttään ja vaikka Christinaa se säälittikin ja hän halusi auttaa ja tukea poikaa, niin siitä sureminen ei helpottanut kenenkään oloa.
”No, kannattaisi lukea, koska minusta se on paljon parempi kuin ne kaksikymmentä edeltävää. Siinä oli parempaa kuvailua ja hahmoja ei enää vain raapaistu pinnalta, vaan tutkittiin syvällisesti ja mitä juoneen tulee...” Remus keskeytti äkisti selityksensä kasvoillaan ilme, joka kieli hänen tajunneen juuri jotain erittäin tärkeää, mutta samalla epämiellyttävää.
”Mikä sinulle tuli?” Peter kysyi uteliaana, sillä Remuksen kasvoilla tuota ilmettä näki ani harvoin.
”Tajusin juuri, kuinka surkeita ne muut kirjat ovat! Miten minä olen pystynyt lukemaan ne kaksikymmentä maailman huonointa kirjaa varmaan niiden ainoana lukijana syöksymättä hukkumaan kaivoon joka toisella sivulla?” Remus parahti perin juurin järkyttyneenä. Christina ja Peter purskahtivat nauruun pojan ilmeen nähdessään ja pian Remus yhtyi ilonpitoon.
”Onhan se ilo nähdä teidät nauramassa, mutta voisitteko nyt mennä jonnekin muualle ilakoimaan?” Lily kysyi ilmestyen keittiöön sitoen esiliinaansa tummanvihreän mekon peitoksi. Hänellä oli kasvoillaan hitusen ärtynyt ilme, joka sai muut nousemaan vikkelästi pöydän äärestä.
”Miksi sinä täällä kokkaat ja mitä varten?” Remus uteli varovaisesti Lilyn alkaessa noukkia ruokatarvikkeita kaapeista suorastaan raivokkaalla voimalla.
”James ja Sirius haluavat kuulemma syödä jotain kunnon ruokaa puolen tunnin päästä ja olettavat minun tekevän jotain, koska osaan sattumoisin tehdä ruokaa polttamatta sitä”, Lily sanoi vihaisesti alkaen pilkkoa porkkanoita nopeasti. Christina pelkäsi, että Lily leikkaisi sormensa tuolla vauhdilla.
”En nyt tarkoita, että sinun pitää lähteä, mutta ihan mielenkiinnosta: mikset voi tehdä ruokaa omassa kodissasi?” Peter kysyi hämmentyneenä.
Lily kääntyi katsomaan ja lopetti hetkeksi pilkkomisen. ”Ada on siellä ja hän haluaisi auttaa”, tyttö sanoi paljonpuhuvasti.
”Sinä et siis ole antanut anteeksi sitä viime viikkoa”, Peter enemmän totesi kuin kysyi.
”En”, oli ainoa mitä Lily sai ärähdettyä, mutta kukaan ei tarvinnut enempää selityksiä. Kukaan ei ollut unohtanut, miten Ada oli viime viikolla halunnut ehdottomasti auttaa Lilyä laittamaan ruokaa Jamesin vanhemmille, jotka olivat tulleet syömään. Ensin hän oli lisännyt salaattiin hunajaa luullessaan sitä salaattikastikkeeksi, sitten hän oli kaatanut jauhelihaan koko purkin suolaa vahingossa ja maun peittämiseksi pannut siihen sokeria. Lopulta hän oli pannut jäätelön uuniin, koska oli saanut käskyksi lämmittää sitä hieman.
”No, me emme häiritse sinua, ellet kaipaa apua” Christina totesi perääntyen ovelle. Hän ei ollut kovin taitava tekemään ruokaa, mutta aina hän nyt Adan voittaisi.
”Apu saattaisi kelvata, jos välttämättä haluat sitä antaa”, Lily myöntyi katsoen sitten Christinaa yllättävän ankarasti ja arvostelevasti. ”Mutta jos vahingossakin laitat jotain maustetta liikaa, sinä olet yhtä kuin kuollut.”

”Tiedätkö sinä missä olemme?”
”Ada, usko minua, minä olen kyllä kulkenut monesti täällä ja tiedän täsmälleen missä olemme.”
”Sano sinä mitä vain, Sirius, mutta minusta olemme kyllä eksyneet”, Ada kivahti edessään oksien yli loikkivalle pojalle, joka johdatti häntä yhä syvemmälle Tylyahon metsään, poispäin kylästä ja Tylypahkasta.
”Sanon tämän viimeisen kerran, emme me ole eksyneet. Vain luuserit eksyvät ja ainakaan minä en kuulu siihen osaan ihmiskuntaa”, Sirius vastasi samalla äänensävyllä kuin Ada.
Ada vaikeni ärtyneenä ja ryhtyi katselemaan heidän ympärillään kasvavia puita ja pensaista varoen vilkaisemastakaan vihreään hattuun, farkkuihin ja harmaaseen huppariin sonnustautunutta Siriusta. Hän ei voinut käsittää omaa typeryyttään, kun oli suostunut lähtemään Siriuksen mukaan pienelle metsäretkelle päivällisen jälkeen. Olisi pitänyt arvata, että he eksyisivät ja lopulta joutuisivat asumaan metsässä syöden vain marjoja ja raakaa lihaa pukeutuen lehtiin, kuten se jästien Tarzan.
”Minne sinä yritit minua viedä?” tyttö kysyi muutaman hiljaisen hetken päästä, kun oli saanut tarpeekseen pelkkien lehtien rapinan kuuntelusta heidän kävelleessään niiden yli.
”Voitko nyt uskoa, että minä tiedän missä olemme”, Sirius ärjäisi suostumatta vilkaisemaan Adaan päin.
”Anteeksi vain, jos luulen meidän eksyneen kun olemme harhailleet metsässä viimeiset puoli tuntia ja ohittaneet tuon kannon vasta neljä kertaa”, Ada sutkautti sarkastisesti pyyhkien omiin verkkareihinsa uponneita takiaisia pois. Sirius pysähtyi ja kääntyi katsomaan tyttöä.
”Kaikki kannot näyttävät samalta”, Sirius tokaisi, vaikka näyttikin epävarmalta ja vilkuili ympärilleen kuin koettaen löytää jonkun merkin siitä, että he olisivat oikeassa paikassa.
”Onko kaikilla kannoilla minun toinen sukkani vieressä?” Ada kysyi kohottaen kulmakarvaansa ja osoittaen kantoa, jonka vieressä todellakin makasi turkoosi sukka, jossa oli ryhmyn kuva.
”Miksi sinä sen tuohon laitoit?” Sirius kysyi ärsyyntyen taas. ”Etkö luota suunnistustaitoihini?”
”No, onneksi en, muuten olisimme jatkaneet harhailua Merlin ties kuinka kauan”, Ada näpäytti ja poimi sukan maasta tunkien sen sitten taskuunsa. He olivat hetken hiljaa ja tuijottivat metsää vilkaisemattakaan toisiinsa, sitten Sirius avasi suunsa: ”Anteeksi, en osaakaan sinne paikalle enää”, hän sanoi näyttäen äkkiä paljon rauhallisemmalta ja hänen äänensä oli taas matala ja pahoitteleva. ”Voisitko nyt johdattaa meidät pois täältä, niin ostan vaikka jäätelön korvaukseksi.”
Ada näytti kauhistuneelta. ”Luuletko sinä, että minä osaan täältä pois? En minä tiedä missä olemme!”
”Mutta sinähän pistit tuon kannon merkille, pakko sinulla on olla joku aavistus sijainnistamme!”
”Kiinnitin vain huomiota kantoon, en minä muista minne tästä pitäisi mennä!”
Sirius vajosi istumaan kannon päälle ja hieroi ohimoitaan tuskastuneen näköisenä. ”Ada, jos et vielä ole sisäistänyt asiaa, niin sinä et ole se välkyimmästä päästä.”

Lily ja James istuivat kaikessa rauhassa Kelmilän olohuoneessa Lily Jamesin sylissä. He olivat istuneet niin jo pitkään, itse asiassa jo pian Siriuksen ja Adan lähdön jälkeen. Jamesin jalat olivat alkaneet puutua liian kauan samassa asennossa istumisesta, mutta poika ei aikonut valittaa. He eivät pitkään aikaan olleet olleet niin lähekkäin kahden kesken, eikä James oikein edes tiennyt syytä. Molemmat olivat olleet liian kiireisiä rentoutuakseen nauttien vain toistensa seurasta ilman häiriötekijöitä.
Lily tuntui olevan samaa mieltä. ”Lupaa minulle jotain”, tyttö mutisi vasten Jamesin rintakehää. Poika avasi silmänsä ja nosti Lilyn päätä pystyäkseen katsoen tätä silmiin.
”Mitä vain”, James vastasi. Hän tiedosti, että vastaus oli kliseinen ja kulutettu, mutta se oli aivan liian totuudenmukainen hänen tapauksessaan.
”Että varaamme tästä lähtien joka päivä aikaa toisillemme. En halua, että meistä tulee sellaista paria, jotka voivat olla kahden vain kerran viikossa ja silloinkin vain viisi minuuttia kerrallaan.”
”En usko, että niin tulee käymään”, James sanoi rehellisesti. ”Minä en nimittäin antaisi sen tapahtua.”
Lily vain hymyili vastaukseksi ja laski taas päänsä poikaystävänsä rintakehälle eikä sanonut enää mitään. Jameskin vaikeni ja sulki taas silmänsä antaen ajatusten taas virrata eteenpäin. Hän ei voinut vieläkään tajuta sitä, että Lily oli viimein hänen. Vuosikausia jatkuneiden riitojen jälkeen oli vaikea kuvitella, että hän saattoi pitää tyttöä sylissään ilman minkäänlaisia kirouksia ja tappouhkauksia. Kukaan ei ollut uskonut Lilyn rakastuvan häneen, etenkään James, kun Lily oli sen hänelle ensimmäisen kerran sanonut.

Oli alkukevät. Maassa näkyi siellä täällä vielä lumen peittämiä alueita, mutta ilma oli lämmennyt sen verran, ettei talviviittoja enää tarvittu.
Lily ja James olivat päättäneet lähteä kävelemään pitkin Tylypahkan maita nauttien kevään tulosta. Lilyllä oli yllään tavallinen kouluasu ja hänen hiuksensa olivat auki, Jamesin mielestä tyttö näytti erityisen kauniilta.
”En voi uskoa, että koulu loppuu pian”, Lily sanoi Jamesille kuulostaen hieman haikealta. James päätti saada Lilylle muuta ajateltavaa ja tokaisi: ”Sitä ennen on kuitenkin S.U.P.E.R. -kokeet, voit surra niitä ensin.”
Lily vilkaisi häntä toinen kulma koholla ja hymyillen huvittuneesti. ”Oliko tuon tarkoitus lohduttaa minua?”
”Ei, vaan saada ajatuksesi muualle.”
”No, kiitos. Nyt panikoin sekä kokeista, että suren koulun loppumista.”
”Ei siinä niin pitänyt käydä!” James tuskastui. ”Ei sinun molempia pitänyt miettiä!”
”No, minä pystyn ajattelemaan monta asiaa samaan aikaan, vaikket sinä-”
”Minä rakastan sinua”, James keskeytti äkkiä sanoen sen hetken mielijohteesta kiinnittäessään huomiota Lilyn suloiseen tapaan kiihtyä. Nähdessään Lilyn pysähtyvän kesken liikkeen ja tuijottavan häntä outo ilme kasvoillaan, häntä alkoi kaduttaa. ”Oletko tosissasi?” Lily kuiskasi.
Poika mietti hetken. Vielä hän voisi perua kaiken sanoen sitä vitsiksi, mutta tajusi sitten ettei halunnut tehdä sitä. Hän oli tarkoittanut joka sanaa, varsinkin keskimmäistä. ”Olen”, hän vastasi odottaen Lilyn juoksevan kirkuen pakoon tai lyövän häntä.
”James”, Lily aloitti ja hengitti syvään. James ensin pelkäsi Lilyn sanovan jotain siitä, ettei rakastanut Jamesia, kunnes näki tytön hymyilevän hymyä, jolla olisi voinut valaista koko Viistokujan.
”Minäkin rakastan sinua”, Lily vastasi ja suuteli poikaa huulille lempeästi. Suudellessaan tyttöä James ei voinut olla virnistämättä itsekseen. Hän oli saanut kuin saanutkin tytön ajatukset muualle.

”Minä rakastan sinua, Lily”, James sanoi halaten tyttöä tiukasti.
”Minäkin rakastan sinua, James”, Lily vastasi ennen kuin he upottautuivat  suudelmaan.

”Mitä sinun piti näyttää?” Ada kysyi Siriukselta. He olivat istuneet sen saman kannon päällä kauan, ikuisuuden Adan mielestä, kuunnellen hiljaa vain omaa vaimeaa hengitystä sekoittuneena metsän ääniin. Nyt kun aurinko oli laskeutunut ja pimeä oli ympäröinyt heidät ja he luultavasti kuolisivat tänne, ei Adan mielestä enää pitäisi istua kuin vaimennusloitsun alaisena, hiljaa ehti olla haudassakin.
”Minun piti viedä sinut yhdelle lammelle, jonka löysin kerran. Siinä on sellainen pieni vesiputous ja tiedän, kuinka paljon tykkäät veden katsomisesta, joten ajattelin -”
” -viedä minut sinne. Kiitos siitä, että sentään yritit”, Ada sanoi ottaen Siriuksen käden omaansa ja heilutellen sitä. He katsoivat toisiaan hetken taas hiljaa, kunnes Sirius sanoi vaivaantuneen näköisenä: ”Olen pahoillani, että eksytin meidät molemmat.”
”Ei se mitään, ajatus oli ihan hyvä. Sitä paitsi, nyt voin viimein opetella kiipeilemään puihin ja pukeutua lehtiin.”
Sirius naurahti tuntien olonsa paremmaksi. Siksi hän juuri rakasti Adan seuraa; ei turhan paljon vakavuutta. ”Tuotako olet haaveillut koko ikäsi? Saada pukeutua lehtiin?” hän kiusoitteli ja Ada virnisti.
”Nyt sait tietää salaisen unelmani”, hän nauroi vihreät silmät iloisesti pilkahdellen. Hänen hiuksensa olivat ponihännällä kuten tavallisestikin, mutta otsatukka oli poikkeuksellisesti vapaana pinneistä. ”Oletko muuten miettinyt miten pääsemme pois täältä?”
”Miksi juuri minun pitäisi miettiä sitä?”
”Minä en ole siitä välkyimmästä päästä, muistatko?” Ada kysyi huvittuneena. ”Muistatko muuten, kun haukuit minut lyttyyn kuukausi sitten siitä, etten ollut muistanut sauvaa mukaan?”
”Nyt me molemmat unohdimme”, Sirius naurahti ja katsoi ympärilleen varmaan sadannen kerran sinä päivänä; jos hän jatkaisi samaa rataa, hän voisi pian vaivatta maalaamaan taulun maisemasta. Jokainen oksa, lehti ja ruohonkorsi oli piirtynyt hänen mieleensä, muttei hän vieläkään keksinyt keinoa päästä pois täältä. Nyt kun sauvat olivat poissa, kaikkoontuminen ei käynyt vaihtoehdosta.
”Miksi sinä vihaat Christinaa?” Sirius kysyi äkkiä saaden Adan hämmästyneen katseen osakseen.
”Mistä tuo tuli?” Ada kysyi ihmeissään.
”Ajattelin vain, että jos me todella kuolemme tänne, niin nyt on aika tehdä viime hetken paljastukset.”
”Sinä et siis usko meidän selviävän tästä?”
”Täällä ei ole kulkenut ihmisiä viimeiseen kolmeen tuntiin, meillä ei ole aavistustakaan mistä tulimme, eikä meillä ole pöllöä, jonka voisimme lähettää muille, eli ei. En usko selviytymiseemme.”
Ada nyökkäsi epätavallisen vakavan näköisenä. ”No jos kerran haluat kuulla totuuksia, niin täältä pesee: vihaan Christinaa, koska hän on ärsyttävä tieteilijä. Minua raivostuttaa se, että hän puhuu koko ajan viisauksia ja sanoja, joita en ymmärrä, eikä voi keskustella normaaleista asioista. Sitä paitsi hänellä on aina vastaus kaikkeen ja hän on muka täydellinen”, Ada kertoi tuohtuneena. Hänen silmänsä leiskuivat vihaa ja kasvonsa vääristyivät irveeseen.
”Oletko sinä vaivautunut tutustumaan Queen, ennen kuin tuomitsit hänet?” Sirius kysäisi varoen kuitenkin suututtamasta häntä lisää.
”No kyllä minun piti tutustua, mutta hän oli heti niin ärsyttävä, että unohdin sen”, Ada selitti.
”Eli sinä olet vihannut häntä sen alun jälkeen etkä ole tullut ajatelleeksi, että hän oli vaikka silloin hermostunut ja yritti tehdä hyvää vaikutusta, mutta epäonnistui ja nyt olet automaattisesti tulkinnut hänet sellaiseksi koulurakastajaksi.”
Adan ilme tuli mietteliääksi ja ehkä vähän syylliseksikin ja Sirius pystyi näkemään, että hänen arvelunsa olivat osuneet oikeaan.
”Tiedätkö mitä?” tyttö kysyi päättäväinen ilme kasvoillaan.
”No?” Sirius kohotti kulmiaan.
”Jos me ikinä selviämme täältä pois, niin minä lupaan tutustua paremmin Christinaan.”
”Sehän on hyvä, sillä en minäkään häntä täydellisesti rakasta, mutta hän on tosi mukava ja minusta on typerää, että aina huudat -”
”Ole hiljaa ja katse tuonne!” Ada keskeytti äkkiä kuiskaten ja osoitti sormellaan jonnekin läheisten puiden väliin. Sirius ei ensin nähnyt muuta kuin pimeää, mutta pian hänen silmänsä tottuivat pimeyteen ja hän erotti metsän keskeltä, noin kolmenkymmenen jalan päässä kävelevän kaksikon, he pysähtyivät suoraan niiden kahden puun väliin, joiden luota näköyhteys heihin oli erinomainen. Sirius ja Ada jähmettyivät paikoilleen ja yrittivät kuunnella tarkasti joka sanan.
”Älä retuuta minua, Regulus! Minä en ole mikään lelu!” tytön ääni juuri kivahti.
Regulus? Mitä asiaa velipojalla oli tähän metsään? Siriuksella ei ollut aikaa ottaa asiasta selvää, kun jo kuuli Reguluksen vastaavan. ”Miksi sinä teit sen?” poika kysyi välittämättä tytön sanoista vähääkään. Hänen ääneensä oli raivostunut ja vihainen, mutta samalla epäluonteenomaisen huolestunut.
”Kaikki asiani eivät kuulu sinulle ja tämä asia sijoittuu siihen kategoriaan”, tyttö vastasi tyynesti ja Sirius näki kuinka hän riuhtaisi itsensä irti Reguluksen otteesta.
”Se ei ole yksin sinun asiasi! Tajuatko mihin vaaraan typeryytesi juuri sinut asetti?”
”Kyllä minä tajuan. Sinä et taas näytä tajuavan, että minä tajuan”, tytön ääni tokaisi pilkallisella äänensävyllä.
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?”
”Sitä, etten minä pelkää sanoa hänelle mitä haluan sanoa. Vaikka olisin typerä, niin ainakin MINÄ sanon asiat suoraan kiertelemättä enkä välitä vaikka se tappaisi minut!”
Regulus jätti ilmiselvän vihjauksen omaan arvoonsa. ”Et ole typerä, olet maailmankaikkeuden suurin idiootti! Kai tiedät kuinka paljon minä joudun puhumaan ja sovittelemaan, että saan virheesi anteeksi, Aurora? En pysty ikuisesti suojelemaan sinua.”
”Ehken tarvitse suojelua.”
”Niinhän sinä luulet ja toivot.”
”Voisitko selventää?”
”En, tämä sinun on keksittävä itse, mutta sanon vain, että pian tulet katumaan tekojasi. Vaikka olet hyvä vakooja ja tappelija, niin kuinka aiot pelastautua kolmeltakymmeneltä samanlaiselta?”
”Mieti sitä”, Aurora näpäytti lähtien kulkemaan poispäin Reguluksesta. Sirius oli edelleen jähmettynyt, vaikka hänen päässään ajatukset vilistivät tuhatta ja sataa. Mitä se Aurora oli tehnyt ja miksi häntä jahtasi kymmenet ihmiset? Mitä hän ylipäätänsä teki Reguluksen seurassa?
Sirius kääntyi katsomaan Adaa niin hiljaa kuin pystyi ja näki tytön kasvoilla samat kysymykset, jotka hänenkin päässään pyörivät.

A/N: Kommentteja toivoisin :D
Ne saattaisivat nopeuttaa uuden luvun kirjoittamista ;D

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 11.6!
Kirjoitti: Needled Laiho - 12.06.2008 22:32:05

Ihana luku, meitsi ei nyt oikeen osaa kommata. Lähen huomenna viideks päiväks reissuun ilman konetta, joten oli kiva saada lukee lisää tätä vielä ennen lähtöö.

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 11.6!
Kirjoitti: Peikonsukka - 16.06.2008 12:31:29

jatkoa oli mukava lukea. Oli nii Sirren tapasta löytää kerran yhteen paikkaan ja uskoa löytävänsä sinne vielä toisenki kerran. Olisit voinu kirjottaa vähän enemmän kelmeistä ja lilystä, mutta on sekin ihan mukavaa lukea uusista hahmoista.
pistä lisää vatkoa mukaan.

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 11.6!
Kirjoitti: Velns Meica - 04.08.2008 15:42:09

Olen niin pahoillani, että luku viivästyi näin paljon *anelee polvillaan anteeksiantoa teiltä*
Mökkilomailu venyi hyyvin pitkäksi ja olin monessa paikassa, jossa ei ollut konetta... Äkkiä olikin elokuun alku eikä luku ollut vieläkään valmis. No kuitenkin, lupaan ja vaanon ettei seuraavassa luvussa estä näin paljon. Sen voin oikeasti vannoa, koska olen loppuloman Stadissa ja sitten alkaakin koulu (yök!) ja sitten aikaa on vain lukuun ;D
No seuraavaksi, kiitos tuhannesti taas kommentoijille
Neeppu: Kiitos kommetistasi! Olen pahoillani, ettei luku tullut ennen retkeäsi, toivottavasti se oli kiva siitä huolimatta ;D
_jj_: Kiitos taas kommentistasi (kirjotetanko se noin?), toivottavsti jaksat kommentoida jatkossakin :D On todellakin aika tyypillistä Siriukselta eksyä vain sen takia ettei osaa johonkin paikkaan uudestaan....

No täs tulee luku, toivottavsti täyttää odotukset ;D
Luku 8 - Siriuksen Möykky
1.10.1978

Sam oli aina ollut se kohtelias poika. Leikkitarhasta alkaen hän oli ollut se, joka päällään surullisen kuluneet kurahousut pyysi anteeksi tiellä seisomistaan, jos hänet kaadettiin maahaan. Hän oli aina ollut se, joka hymyili ja tervehti jokaista vastaantulijaa iloisen kohteliaasti ja se, joka koetti aina löytää asioista sitä mahdollisimman positiivista puolta.
Sam oli kyllä kuullut hänestä puhutut pahat sanat. Useimmiten kiusaajat eivät ohi kulkiessaan edes viitsineet hiljentää ääntään haukkuessaan tämän henkseleitä, odottaen jotakin itkuun purskahduksen tapaista. Joskus lapsena Sam oli sen tehnytkin, itkenyt koko sydämestään sitä miten oli niin erilainen, ettei halunnut olla koko ajan synkkä ja itsekeskeinen, vaan itse asiassa nautti ystävällisyydestä ja muiden auttamisesta. Näin vanhempana hän oli pikkuhiljaa oivaltanut, ettei sitä kannattanut hävetä tai peitellä, päinvastoin. Ollessaan kiltti ja huomaavainen hän sai nykyään enemmän arvostusta kuin ne hänen entiset kiusaajansa tulisivat omalla asenteellaan saamaan luultavasti koskaan.
Silti oli mukavaa vaihtelua elää hetki ilman jonkinasteista häneen kohdistuvaa halveksuntaa, tuijotusta tai pilkkaa, johon hän oli kyllä vuosien varrella tottunut, mutta johon Christinan seurassa ei onneksi törmätty. Siksi tytön kanssa vietetyt, perinteiksi muodostuneet sunnuntaiset kahvihetket olivat yksi hänen viikkonsa kohokohdista.
”Oletko onnistunut lähentymään Adan kanssa yhtään?” Sam kysyi hienovaraisesti sinäkin sunnuntaina eräässä Tylyahon hiljaisessa kahvilassa. Hän siemaisi sitten viimeiset rippeet kahvistaan ja pyyhki sitten suunsa, ettei suupieliin vain jäisi ainuttakaan epämiellyttävää kahvitahraa.
”En”, Christina huokaisi uupuneesti ja Sam huomasi, että viimein tytön Adaa kohtaan tuntema suuri viha oli alkanut laantua ja Christina oli lähtenyt selkeälle sopimislinjalle. Poika olisi huokaissut helpotuksesta, ellei se olisi ollut niin sopimatonta.
”Oletko edes yrittänyt sopia hänen kanssaan?”
”En oikeastaan”, tyttö myönsi, suu vääntyi apeaan hymyyn. ”Ada itse on niin vihainen ja raivostunut eikä minulla ole ollut sellaista sopivaa hetkeä koettaa puhua hänen kanssaan rauhassa. Sitä paitsi, en ole täysin varma, haluanko sopia.”
”Oih, minä niin toivon, että sopisitte pian. Teidän riitaanne on kestänyt aivan liian kauan”, Sam totesi totuudenmukaisesti korostaen neljättä sanaansa luonteenomaiseen tapaansa ja hymyillen ystävällistä hymyään. Hän oli huomannut viihtyvänsä tytön seurassa paremmin kuin kenenkään kanssa aikaisemmin. Tyttö oli sekä viisas, että kaikesta vahvan ja selkeän mielipiteen omaava, mitä Sam arvosti kovasti ihmisissä. Olihan Christina tietenkin myös kaunis lyhyine hiuksineen, tuikkivine silmineen ja ihastuttavine hymyineen. Kyllä, voisi kai sanoa, että Sam tunsi vetoa Christinaa kohtaan.
”Sam?” tyttö kysyi kokeilevasti ja heilutti kättään Samin kasvojen edessä. Poika hätkähti ja käänsi katseensa Christinaan, joka laski juuri kätensä takaisin pöydälle kahvikuppinsa vierelle.
”Sanoitko jotain?” Sam kysyi huulillaan jo valmiiksi eri anteeksipyyntöjen kirjo.
”En muuta kuin, että haluaisitko nyt tavata Kelmit?” kysyi Christina, joka ei onneksi näyttänyt kovin loukkaantuneelta siitä tosiasiasta, että Sam oli hetkeksi vaipunut omiin ajatuksiinsa.
”En tiedä olenko siihen valmis”, Sam hymähti epävarmasti ja hänen hermostunut ilmeensä sai Christinan purskahtamaan nauruun.
”Eivät he niin pahoja ole!”
”Kun on kuunnellut kertomuksiasi heistä, on tuota hieman hankala uskoa”, Sam mutisi puoliääneen, yrittäen kuitenkin kuulostaa viimeiseen asti kohteliaalta. Sanoistaan huolimatta hän nousi tuolilta suunnistaen kohti kahvilan naulakoita, jonne he olivat jättäneet lokakuun säihin tarvittavat takkinsa.

Kun Christina ja Sam ilmiintyivät keskelle Kelmilän kodikasta olohuonetta, he saivat vastaansa omasta mielestään suuren sotkun ja Adan. Joka puolelta näkyi pelikortteja sinne tänne lattialle viskottuina, velhojen leikkiluutia pienet huispaajat selässä keikkuen, tai eri askartelutarvikkeita, kuten erivärisiä paperinpaloja, itse maalavaa maalia ja erikokoisia oksia. Tuon kaiken keskellä istui Ada verkkarit jalassa ja vihreä paita nurin perin päällä taikasauva kädessä, edessään jotakin, joka näytti epäilyttävästi vaaleahiuksiselta jästien nukelta.
Christina vaistosi Samin uteliaan katseen niskassaan ja toivoi, ettei Ada olisi kovin huonolla tuulella. Hän lähestyi muutaman askeleen kohti tyttöä, joka hyräili Christinalle tuntematonta sävelmää ilmeisen tietämättömänä kahden henkilön saapumisesta samaan huoneeseen. Christina rykäisi päätettyään pikaisesti sen olevan paras vaihtoehto ja odotti hiljaa mielessään uutta kohtausta vaikka siitä, miten hän oli keskeyttänyt Adan ainutlaatuisen hetken tehdä jästinukkea.
Ada nosti viivytellen katseensa aikaansaannoksestaan, mutta ärtymys vaihtui iloon tämän nähdessä tulijat, mikä hämmästytti Christinaa. ”Quehan se siinä!” hän kiljaisi suureen ääneen ja näytti siltä, että oli viettänyt viime yön erityisen suuri henkari suussaan. ”Kukas tuo mies on?”
Christina tiesi ilmeensä kielivän hämmästyksestä. Hän tuijotti epäuskoisena Adaa, joka näytti olevan, omituista kyllä, iloinen siitä tosiasiasta, että hän oli tullut tänne ja käytti vielä ensimmäisen kerran elämässään hänen lempinimeään. Vielä eilen kovalla vauhdilla singahdelleet ivahuudahdukset ja vihaiset katseet olivat kuin poispyyhityt Adan vaalean tukan verhoamasta päästä.
”Oletko tehnyt itsellesi unhoitusloitsun?” Christina ähkäisi liian mykistyneenä sanomaan mitään sen järkevämpää.
”En minä niin tyhmä ole, ainakaan tietääkseni”, Ada vastasi hyväntuulisesti sukien otsatukkaansa sivuun silmiltään pystyäkseen tuijottamaan Samia tarkemmin. ”Onko hän poikaystäväsi?”
”Miksi sinä käyttäydyt kuin olisit?”
”Olisin mitä?” Ada tiedusteli täysin rauhallisena pienentäen samalla edessään olevan nuken suuta hitusen. Sitten hän katsoi taas Samia, joka näytti myös hämmentyneeltä Adan iloisuuden takia. ”Hän näyttää taikaministeriön virkamieheltä, oletko hänen rakastajattarensa vai ihan vain tyttöystävä?”
”Käyttäydyt kuin unhoitusloitsun alaisena!” Christina parahti järkyttyneenä, kunnes hänen mieleensä syttyi epäilys ja hän kysyi vihaisena: ”Pilailetko kustannuksellani?”
”En minä ihan näin hyvä näyttelijä ole, usko minua”, Ada vakuutti maalaten nuken huulet punaiseksi taikasauvallaan. Hän vilkaisi taas Samia. ”Onko hän jo kosinut sinua?”
Christina päätti suosiolla luovuttaa. Hän ei tulisi ikinä ymmärtämään, mikä Adaan oli edellisiltapäivän jälkeen mennyt, muttei ollut varma halusiko. Tärkeintä oli se, että he näyttivät viimeinkin kykeneviltä puhumaan toisilleen ystävällisesti erittäin kuoppaisen alun jälkeen.
”Tässä on Sam Hannigan, hän on työtoverini”, hän esitteli Samin tämän astuessa hänen takaataan kunnolla Adan eteen käsi ojossa ja kohteliaan utelias hymy huulillaan. ”Todellakin perehdyttävän ilahduttavaa tavata teidät viimein. Christina on kertonut teistä paljon”, hän lausui hymyssä suin. Ada tarttui ojennettuun käteen nousematta kuitenkaan lattialta, joten jo muutenkin reilusti tyttöä päätä pidempi Sam joutui laskeutumaan melkein kyykkyyn voidakseen kätellä.
Ada luuli Samin vain pilailevan puhuessaan niin hienoja sanoja ja tuli peliin mukaan suurella innolla. ”Monipuolisen toverihdattavan opettavaista saada nähdä teidät viimein.”
”Oih, sanokaa vain Sam. Ei tarvitse teititellä.”
”Ah, sanokaa vain Ada. Ei minuakaan tarvitse teititellä.”
”Ada, mitä sinä teet?” Christina kysyi kovaan ääneen ennen kuin kumpikaan tajuaisi, että toinen oli tosissaan ja toinen vain pilaili. Tyttö viittasi kädellään Adan kädessä olevaan nukkeen.
”Itseäni”, Ada vastasi täysin vakavissaan palaten taas nuken pariin.
”Itseäsi?” Sam ja Christina toistivat yhteen ääneen.
”Joo, leikin tässä äsken nukeilla huispaus-ottelua”, Ada kertoi viitaten puolihuolimattomasti lattialla lojuviin luutiin ja pikku-ukkoihin ja –akkoihin. ”Sitten tajusin, ettei ole myynnissä ainuttakaan Ada-nukkea ja koska se on niin suuri vääryys, ajattelin tehdä sellaisen itse”, hän jatkoi kääntäen viimein nuken kasvot heihin päin. Christina katsoi nukkea ja sen tekijää tarkkaan ja hänen oli pakko myöntää, että molemmissa oli todellakin paljon samaa. Molemmilla oli paksut olkapäiden yli valuvat hiukset ja aavistuksen ylikasvanut otsatukka. Molemmilla oli myös vihreät, ilkikuriset silmät, kauniit kasvonpiirteet, tavallista suurempi nenä sekä leveä hymy.
”Vau, se on todella näköinen”, hän sanoi todella tarkoittaen sanojaan.
”Kiitos, mutta katsokaa tätä. Tämä on paras juttu”, Ada selitti epämääräisesti ja tarttui taikasauvaansa, jonka oli viskonut lattialle ja osoitti sillä nuken hiuksia. ”Vaihtaosväriös!” hän huudahti ja samassa niin nukella kuin hänellä oli ruskeaoranssiraitaiset hiukset.
”Oih, tuohan on erittäin edistyksellistä taikuutta!” Sam kehaisi vakuuttuneena. ”Mistä olet oppinut sen?”
”Edistyneiden taikojen teoria ja käyttö vakuuttavasti –kirjasarjan toisesta osasta”, Ada virnisti suostuen viimein nousemaan vihreän maton peittämältä lattialta. Hän kumartui lähemmäs Christinaa salaliittolaisen elkein ja kuiskasi. ”Älä kerro Lilylle, mutta minä itse asiassa olen lukenut molemmat kirjat. Hän luuli, että kirjat ovat aivan liian tylsiä minulle, mutta minusta ne olivat itse asiassa tosi mielenkiintoisia.”
Christina lupasi pitää salaisuuden kätkien vain vaivoin huvittuneen hymyn ja Ada kiitti häntä äänettömästi suoden kasvoilleen taas lumoavan, leveän hymyn. Sitten tyttö kääntyi Samin puoleen. ”Mikä sai sinut tulemaan tänne tänä ihastuttavana aamuna?”
”Ajattelin tulla esittäytymään, kun kerran olen ollut Christinan työtoveri jo kuukauden verran”, Sam vastasi hymyssä suin. Christina näki jo nyt, että Ada oli voittanut Samin puolelleen iloisuudellaan ja kohteliaisuudellaan, jota Sam ei tajunnut huomata pelkäksi leikiksi. Tämän jälkeen tulisi olemaan hankalaa valittaa pojalle tytön aggressiivisuudesta ja vihanpuuskista.
”Niin, ymmärrän”, Ada juuri sanoi ja lisäsi sitten pirullinen välke silmissään. ”Onhan se hyvä tutustuttaa poikaystävä ystävilleen jo varhaisessa vaiheessa.”
”Hän ei ole poikaystävä, vaan pelkkä ystävä ja työtoveri”, Christina korjasi heti painottaen ystävä-sanaa tiukasti. Hän oli näkevinään Samin hymyn valahtavan, mutta uskoi nähneensä vain harhoja.
”Ada! Oletko jo lopettanut sotkemisen, koska minä haluaisin tulla siivoamaan sen, kun kerran et voi omassa kodissasi sotkea!” Remuksen ääni kailotti keittiön suunnasta. Ada hymyili vielä kerran leveästi heille, ennen kuin ryntäsi keittiöön hurjaa vauhtia. Christina pystyi vaivatta kuulemaan tytön iloisen huudahduksen: ”Que tuli ja toi vielä poikaystävänsäkin!”
Hän hymyili pahoittelevasti, mutta merkitsevästi Samille, ennen kuin meni korjaamaan Adan sanoja Remukselle kiroten mielessään sitä tosiasiaa, ettei Ada ikinä suostunut kuuntelemaan sitä mitä ei halunnut.
 
Noin puolen tunnin kuluttua niin kelmit kuin Ada, Christina ja Samkin olivat levittäytyneet Kelmilän keittiöön kuka mihinkin. Remus, Sam ja Christina istuivat pöydän ääressä käsissään teekupit, joille Sirius oli irvistellyt. Sirius ja James istuivat tiskialtaan viereisellä tasopöydällä, kun taas Ada oli jatkanut lattialla istumis –linjaansa leikkien samalla lusikalla, jonka oli napannut Remuksen teestä.
Sirius myhäili itsekseen katsoessaan sivusta Adaa nauramassa täysillä Christinan jutuille muiden mukana. Tyttö oli kuin olikin pitänyt lupauksensa ja ystävystynyt Christinan kanssa, vaikka hän liioittelikin Siriuksen mielestä vähän liikaa olleessaan joka tilanteessa ystävällinen ja puhelias nuorelle taikalainvartijaosaston työntekijälle. Kyllähän Ada oli paljastanutkin Siriukselle myöhään eilen illalla, että joutuisi luultavasti näyttelemään hieman alussa, kun oli niin tottunut vihaamaan Christinaa, muttei Siriuksen mielestä tarvinnut niin tajuttoman paljon näytellä.
Sirius pystyi muistamaan myös veljensä puheet eilisillalta ja sitä seuranneet kysymykset kumisivat vieläkin hänen päässään vastausta odottaen. Reguluksen kävellessä metsästä Tylyahoon, luultavasti juomaan, oli tarjonnut tilaisuuden niin kotiin pääsyyn kuin pojan tarkemmin tutkailuun. Sirius oli nähnyt pojan menneinä vuosina vain muutaman kerran, ohimennen koulussa, mutta silloin molemmat olivat olleet niin täynnä halveksuntaa ja vihaa toisiaan kohtaan, ettei kumpikaan ollut tajunnut kunnolla katsoa toista.
Nyt Siriuksen oli pakko myöntää, että Regulus oli muuttunut paljon. Jo hänen äänensävynsä oli erilainen, se oli syvempi, väsyneempi ja pilkallisempi kuin ennen. Puheet olivat järkyttäneet Siriusta kaikkein eniten. Eikö jokaisen 16-vuotiaan pitäisi keskustella ennemmin huispauksesta ja uusista seurustelukumppaneista kuin kuolemasta ja toisten ihmisten suojelemisesta? Toisaalta, tässä nykyisyydessä Sirius ei tiennyt enää, mikä oli normaalia puhetta kenenkin suusta.
Mitä Sirius oli saanut selville puhuttuaan Adan kanssa Reguluksen hyökkäämisestä tämän kimppuun, poika oli muuttunut myös ulkoisesti. Hiukset olivat kasvaneet reilusti yli olkapäiden, kasvot olivat väsyneet ja arpiset, silmät olivat muuttuneet pelkiksi kylmiksi, harmaiksi jääkimpaleiksi vailla minkäänlaista rakkauden tuomaa lämpöä. Myös hymy oli vain oikean, pehmeän hymyn varjo, pelkkä ivallinen ja itserakkautta kuvastava viilto.
Kyllä, voisi kai sanoa, että Regulus oli vain mennyt huonompaan suuntaan, mutta se kohtalo oli luvattu kuolonsyöjille, joka poika huhujen mukaan oli.
”SIRIUS?” hän kuuli Jamesin karjaisevan vierestään ja lähestulkoon putosi tasopöydältä säikähdyksestä.
”Mitä?” hän ärjäisi pidellen kättään sydämensä kohdalla koettaen saada sitä rauhoittumaan kuullessaan korvissaan vallan mainiosti toisten hyväntahtoisen naurun.
”Joku taisi olla muissa maailmoissa?” Peter kysäisi virnuillen ja Sirius pakotti itseään nostamaan leukaansa ylpeänä. ”Jos sinulla olisi yhtä hieno mielikuvitusmaailma kuin minulla, niin kyllä sinäkin haluaisit vierailla siellä säännöllisin väliajoin.”
”Anteeksi, että häiritsemme teidän korkeuttanne, muuta ajattelimme, että teistä olisi mukavaa palata meidän saastaisten kurjimusten maahaan, mutta huomattavasti olimme väärässä”, James pamautti pilkallisesti ja Sirius nyrpisti tälle nenäänsä ennen kuin kääntyi muiden puoleen.
”Mistä olimme puhumassa?”
”Emme mistään maailmaa mullistavasta, lähinnä luimme Profeettaa”, Christina vastasi oikaisten lehteä voidakseen jatkaa lukemista Remuksen ja Samin välistä. ”Kuolonsyöjät ovat taas hyökänneet”, tyttö aloitti saaden muiden mielialat laskemaan.
”Jo neljäs kerta tällä viikolla”, Peter totesi apea sävy äänessään. Sirius nyökkäsi lipuen taas vaarallisen lähelle ajatusmaailmaansa. Kuolonsyöjät olivat koko syyskuun ajan tehneet pienimuotoisia hyökkäyksiä lähinnä Viistokujalla tai sen lähistöllä tuhoten muutaman talon kerrallaan ja kadonneet vain toistaakseen saman parin päivän päästä. Kohta koko Viistokujaa ei olisi olemassa, vaikka aurorit partioivatkin siellä nykyään vuorokauden ympäri. Kuolonsyöjät olivat vaan niin nopeita ja saapuivat niin yllättäen, ettei heitä yksinkertaisesti voinut saada kiinni. Pelottavinta oli, ettei kukaan tiennyt mitä kuolonsyöjät tai Voldemort yrittivät saavuttaa tuolla. Koko velhomaailma odotti, että tätä kaikkea seuraisi vain isompi hyökkäys, ja Sirius totesi sen ääneen myös huoneessa olijoille.
”Taidat olla oikeassa”, Sam myönsi kohteliaaseen äänensävyyn, josta oli kuitenkin luettavissa kauhua ja hermostusta, joka kuvastui myös pojan liidunvalkeilta kasvoilta. Hän ei todellakaan ollut mitään taistelutyyppiä, Sirius ajatteli ärtyneen ja huvittuneen sekaisesti.
”Mitä he oikein luulevat saavuttavansa tuolla?” Christina kysyi raivoissaan luettuaan jutun loppuun ja viskattuaan lehden pöydälle yhtenä surkeana myttynä. ”Ajattelevatko he tosissaan saavansa jotain kannattajia noilla ääliömäisillä hyökkäyksillä?”
”Eivät he tietenkään mitään riemujoukkoa odota saavansa mukaansa”, Remus puuttui puheeseen rauhallisella ja hiljaisella äänellään. ”Vaikka kyllähän ihmisiä voi liittyä senkin takia, että uskovat Tiedät-kai-kenen tekevän oikein. Eniten he kuitenkin pyrkivät kylvämään kauhua ja pelkoa kaikkialle. Tällä tavalla he koettavat osoittaa, että heistä katsottuna väärällä puolella olevat ihmiset vain kuolevat ja kituvat, mutta heidän puolen elämänsä on pelkkää kermakaljan juomista.”
”Sairasta”, Christina mutisi eikä raivo suostunut jättämään tytön silmiä hetkeksikään.
”Mikä on muuten paras kirja, jonka olet lukenut, Sam?” Ada kysyi, sillä syvällisyys tai Voldemortin tekosien miettiminen olivat aina olleet hänen puheenaiheidensa ulkopuolella. Siispä muut alkoivat kilpaa pohtia omaa lempikirjaansa, sillä kukaan ei erityisemmin jaksanut kuunnella Samin pitkää sepustusta Tutkielman taistot – kirjasta, jonka hän oli lukenut vasta noin kaksikymmentä kertaa.

Ann sulki haaleankeltaisella maalatun omakotitalon oven varovaisesti haluamatta herättää rakennuksen sisällä nukkuvaa henkilöä. Hän kietoi matkaviittaa paremmin ympärilleen kääntyen sitten katsomaan veljeään, joka seisoi talon pienen kuistin portaikossa. Daniel katsoi häntä hymyillen lämpimästi, mutta katse oli surullinen. Toisaalta kyllä sen ymmärsi, nyt mies joutuisi vahtimaan äitiä ilman mitään seuraa.
”Minä voisin jäädä tänne vielä hetkeksi”, Ann ehdotti varmaan seitsemännentoista kerran sinä aamuna. Hänestä tuntui aivan pahalta jättää veljensä äidin luo mennessään Tylypahkaan, tai tässä tapauksessa omaan asuntoonsa.
”Kyllä minä pärjään”, Daniel vakuutti jo vähän kyllästyneensä toistelemaan sitä. Ann näytti hetkellisesti luovuttavan avuntarjoamisen suhteen ja tyytyi vain taputtamaan veljeänsä olalle huvittunut hymy huulillaan. ”Olet oikeassa, eihän ole olemassa ainuttakaan tilannetta mistä minun rakas veljeni ei selviäisi”, tyttö tokaisi puoliksi leikillään ja Daniel purskahti vapauttavaan nauruun. ”Minulle tulee ikävä sinua”, mies mutisi vetäen sisarensa lämpimään syleilyyn.
”Tämä on hullua”, Ann mutisi heidän irrottautuessaan toisistaan ja hänen kuivaillessa kostuneita silmiään. ”Me näemme viimeistään kuukauden päästä, ei näistä pitäisi tulla itkuiset jäähyväiset.”
Daniel vain nyökkäsi hymyillen taas hieman surumielistä hymyä eikä sanonut mitään. Annkin vaipui hiljaisuuteen antaen auringon kylvää lämpöä itseensä. Lily oli luvannut tulla Annia vastaan, jotta he voisivat kävellä yhdessä tyttöjen asunnolle; ilma oli kaunis eikä matka ollut todellakaan pitkä.
Annin katse lukkiutui ison puutarhan nurkassa kököttävään, virnuilevaan puutarhatonttuun, jonka Kevin oli ostanut kuusi vuotta aikaisemmin. Tyttö tunsi surun- ja vihanaallon syöksyvän lävitseen.
Maanantaisen kirjeen tuoma järkytys ei olut vieläkään väistynyt täysin hänen mielestään, vaikka hän oli yrittänytkin parhaansa mukaan siirtää sen syrjään. Jollakin tavoin nyt, kun hän seisoi siinä kuistilla matkalaukku kädessä hyvästelemässä veljeään, Kevinin sanat iskivät uudella voimalla hänen tajuntaansa. Tyttö ei voinut eikä halunnut uskoa, että Kevin olisi itse asiassa syyttänyt häntä äidin sairaudesta ja toivonut hänen olevan äidin paikalla. Ann oli ensin ajatellut veljensä kirjoittaneen päissään, kunnes oli harmikseen muistanut, ettei Kevin ikinä juonut mitään kermakaljaa vahvempaa. Humalassahan myös yleensä paljasti todelliset tunteensa paremmin kuin selvänä, Ann ymmärsi yhtäkkiä masentuen entisestään. Vaikka hän kuinka kääntelisi asiaa, koettaisi muuttaa asian parhain päin, ei se auttaisi: veli oli ollut tosissaan.
”Mikä sinulle tuli?” Danielin huolestunut ääni tiedusteli hätkähdyttäen Annin ajatuksistaan. Tyttö kääntyi veljensä puoleen ja tajusi alkaneensa täristä.
”Ei mikään”, hän kuitenkin vakuutti pakottautuen vetämään leveän hymyn huulilleen. Daniel vilkuili häntä epäluuloisesti, muttei ehtinyt jauhaa asiasta sen enempää, kun Lilyn saapumisesta kielivä vaimea poksahdus löysi tiensä heidän korviinsa.
”Hei Lily!” sisarukset tervehtivät melkein samaan aikaan ja tyttö vastasi heidän sanoihinsa ystävällisellä hymyllä. ”Miten on mennyt kesä?” hän kysyi Danielilta päästyään heidän viereensä kuistille.
Ann ei jaksanut kuunnella, hän oli itse tentannut asian kuluneen kuukauden aikana niin tarkasti, ettei tarvinnut yhtään lisätietoja. Sen sijaan hänen katseensa vaelsi siellä täällä kunnes se pysähtyi yhteen yläkerran ikkunoista; äidin ikkunaan. Siitä oli nyt melkein neljä vuotta, kun äiti oli sairastunut. Aika oli kulunut nopeasti ja ollut silti kulumatta: oli päiviä jolloin aikaa ei ollut olemassa, oli vain äiti ja hänen surkea tuskan ja pelon sekainen huuto.
Ann tahtoi uskoa ja uskoikin äidin parantumiseen, vaikka toivo olikin mennyttä useimpien sairauden tuntevien silmissä. Ann ja Daniel kuitenkin tiesivät sairauden alla piilevän hellän ja ennen kaikkea voimakkaan naisen, jota rakastivat ja jonka halusivat parantuvan, vaikka siihen menisi monia vuosia.
”Ann?” Lilyn ääni kysyi ja taas kerran Ann sai huolestuneita katseita osakseen. Tälläkin kertaa hän teeskenteli, ettei huomannut mitään outoa muiden läsnäolijoiden katseissa. Hän ei halunnut antaa Danielille enää yhtään enempää ajatuksia Kevinistä, mies oli jo muutenkin maassa tämän takia, joten hän kysyi Lilyltä täysin neutraalilla äänensävyllä. ”Sanoitko jotain?”
”Kyllä”, hänen ystävänsä myönsi hitaasti aivan kuin miettisi, mitä sanoisi ja mitä jättäisi sanomatta. ”Sanoin, että pitäisikö meidän lähteä nyt kotiin?”
Ann nyökkäsi teeskennellyn reippaasti ja otti pienen vihreän matkalaukun käteensä jalkojensa juuresta käsiinsä. Hän vastaanotti vielä yhden lyhyen halauksen veljensä suunnalta ja lähti kohti ison pihan koristeellista porttia kohti antaen kevyen ja viileän tuulen kuljettaa vuotamattomat kyyneleet pois hänen silmistään.

”Ette ikinä arvaa, mitä minä ostin!” Siriuksen ääni kailotti Kelmilän eteisen suunnalta.
Ada nosti katseensa Ada-nukesta (jota oli juuri ihaillut suureen ääneen, jotta muutkin tajuaisivat katsoa sitä) Siriukseen. Pojalla oli päässään maastonvärinen lippalakki, joka sopi täydellisesti hänen punaiseen paitaansa ja farkkuihinsa, mutta siihen Ada ei kiinnittänyt huomiota.  Hänen katseensa oli jämähtänyt pojan takana olevaan pahvilaatikkoon, joka oli neliönmuotoinen ja niin suuri, että se peitti eteisen käytävän ovensuun kokonaan leveyssuunnalta.
”Mitä tuolla oikein on?” Peter kysyi omalta paikaltaan, sohvalta Jamesin vierestä, kasvoillaan ilme, joka kieli hänen odottavan vähintäänkin Kalkaroksen hyppäävän paketista pääsiäispukuun pukeutuneena.
”Onko Remus täällä?” Sirius puolestaan kysyi huomioimatta yhtään Peterin sanoja.
”Ei ole, mutta mitä tuossa paketissa on?”
”Kuinka kauan hän on poissa?” Sirius jatkoi kuulusteluaan välittämättä yhtään Adankaan kysymyksestä.
”Hän meni Samin kanssa kirjastoon, joten viipyy hän nyt pari tuntia ainakin. Voitko nyt paljastaa, mitä tuossa on?” James kysyi selvästi uteliaana ja hivenen ärtyneenä Siriuksen salaperäisyydestä.
Sirius väläytti kelmi-hymyään ja ryhtyi sitten avaamaan mahdollisimman suurieleisesti ja hitaasti pakettia, jotta muutkin saisivat nähdä sen ilmeisen ihmeellisen sisällön.
”Remus ei tule pitämään tuosta”, Peter totesi heikosti hetken hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana kaikki olivat tuijottaneet silmät suurina valtavaa, tummanruskeaa ja karvaista nojatuolia, jonka selkänojan ja istuttavan osan tyynyjä koristivat isot, alapäin vääntyneet suut täynnä teräviä hampaita. ”En ikinä uskonut, että sanoisin näin”, Ada aloitti karhealla äänellä. ”Mutta nojatuoli mulkoilee minua.”
Hän oli oikeassa. Nojatuolin silmät, jotka sijaitsivat selkänojassa, tuijottivat Adaa vihamielisesti, aivan kuin se toivoisi, että tämä istuisi sen päälle ja se saisi purukalustolleen käyttöä.
”Löysin sen Hulluillekosta”, Sirius kertoi viitaten kauppaan, josta niin kelmit kuin Adakin olivat ostaneet lahjoja tai tavaroita kuka kellekin. Se oli suuri kauppa Kolmen Luudanvarren vieressä, josta löysi kaiken itseään syövästä kurpitsasta rullaluistelevaan pienoishevoskotkaan. ”Tämä oli viimeinen kappale, sain sen puoleen hintaan!”
”Mikä yllätys”, James mutisi väliin puoliääneen.
”Kyllä minä sen aion kouluttaa!” Sirius puuskahti kuultuaan Jamesin sanat. ”Möykky tarvitsee kahdesti päivässä vanhoja sanomalehtiä ja lihapullia ruuakseen, muistakaa se, jos joskus en ehdi ruok-”
”Onko sen nimi Möykky?” Peter keskeytti kasvoillaan ilme, joka kieli ettei poika osannut päättää, nauraako vai itkeäkö.
”Jokainen, joka syö, ansaitsee myös nimen”, Sirius tokaisi kuin se olisi yksinkertaisin asia maailmassa.
”Ja sinä ajattelit, että Möykky olisi paras nimi?”
”Jos sinä keksit paremman nimen, niin ole hyvä vaan, James, kerro ehdotuksesi!”
”Miten olisi yksinkertaisesti vain Ada?” nimenomistaja kysyi ainaiseen vaatimattomaan tapaansa ja sai muut vaihtamaan puoliksi huvittuneita, puoliksi kyllästyneitä katseita.
”Jos nimiä etsit, niin anna sille nimeksi Kipu”, Peter esitti oman ehdotuksensa hivuttautuessaan mahdollisimman kauas nojatuolista, joka parhaillaan paljasti hampaansa Siriuksen takaata.
”Kipu?” nojatuolin onnellinen omistaja toisti hämmentyneen näköisenä.
”Sitä se tulee aiheuttamaan”, Peter ennusti synkän näköisenä, mutta Sirius vain tuhahti ylimielisesti.
Jotenkin Jamesin mieleen tuli Hagrid Siriuksen suhtautumisesta uuteen lemmikkiinsä. Tylypahkan riistanvartijakin oli mieltynyt vaarallisempiinkin otuksiin, joita muut olivat kartelleet kuin Ada tietosanakirjaa. Hagrid oli nähnyt kaikissa eläimissä herkän puolen jollakin oudolla tavalla ja saman teki Sirius nyt. James pystyi näkemään parhaan ystävänsä kasvoista, ettei tämä suostuisi luovuttamaan Möykkyä pois, joten suostuttelu olisi turhaa.
”Mihin se muka sopisi?” hän kysyi lopulta ansaiten voitonriemuisen virnistyksen Siriuksen suunnalta ja epätoivoisen äännähdyksen Peteriltä. Ada näytti hieman pelokkaalta, mutta silti innokkaalta samaan aikaan.
”Ajattelin, että alkuun se voisi olla siellä olohuoneen viereisessä tyhjässä huoneessa, kun kerran siellä ei mitään ole.”
”Kai se käy, mutta vain väliaikaisesti. En halua, että siitä huoneesta tulee mikään nojatuolien leponurkkaus!”
”Ei tietenkään tule, Sarvihaara. Älä hermoile”, Sirius rauhoitteli.
”Aiotko kertoa Remukselle, että pidät purevaa nojatuolia samassa rakennuksessa hänen kanssaan?” Ada kysyi tuijottaen edelleen nojatuolia jonkinlainen innostuksen kiilto silmissään.
”Aion tietenkin kertoa, mutta vasta viikon päästä keskiviikkona.”
”Miksi vasta silloin?” Peter kysäisi.
”Koska silloin Möykyn palautusaika menee umpeen. Sitä ennen kukaan ei kerro tästä kellekään ellette halua tunkea päätänne paikkaan, jonne aurinko ei koskaan langeta säteitään”, Sirius sanoi kevyesti, mutta hänen silmänsä kertoivat hänen olevan harvinaisen tosissaan. ”No niin, tule Möykky!” hän sanoi käskevästi nojatuolille, joka ärisi hieman. Vasta nyt James huomasi Siriuksen kädessä olevan talutushihnan, joka oli kiinni Möykyn ympärillä olevassa rautaketjussa. Möykky lähti vastahakoisesti kipittämään lyhyillä tuolinjaloillaan iloisesti hyräilevän omistajansa jäljessä ja muut seurasivat kaksikon menoa katastrofin kuvat mielessään. Sitten Ada aukaisi suunsa ja hänen äänessään oli loukkaantunut sävy: ”Tuo ’minne aurinko ei paista’ -juttu oli minun keksintöni.”

Ann ja Lily kävelivät pitkin pienen puiston halki kulkevaa hiekkatietä Tylyahoa kohti. Aurinko paistoi korkealla kello yhden kunniaksi, mutta ilma alkoi silti olla liian kylmä ilman takkia kulkemiseen, ainakin Annin mielestä.
”Talvi on todellakin tulossa”, hän mutisi nähdessään yhden jos toisenkin puiston puun menettäneen lehtensä, jotka oli kerätty värikkäisiin, isoihin kasoihin. Lily vain nyökkäsi näyttäen siltä, ettei ollut edes kuullut ystävänsä sanoja. Itse asiassa punapäällä oli ilme, jonka Ann tunsi liiankin hyvin: tytön uurteet otsalla ja pureskeltu alahuuli merkitsi sitä, että tällä oli mielessä asia, josta ei ollut varma puhuako vai.
”Mitä sinulla on mielessä?” Ann kysyi huokaisten ja Lily käänsi päänsä hätkähtäen tyttöön päin. Hänen virheisiin silmiinsä palasi keskittynyt katse, joskin epävarma.
”Äh, ei mitään erikoista”, hän yritti vakuuttaa, vaikka se olikin turhaa. Olihan Ann jo ilmoittanut hienovaraisesti Lilyn ajattelevan jotain tärkeää, joten oli typerää väittää enää tässä vaiheessa. Ann huokaisi uudemman kerran, tällä kertaa kärsimättömästi. ”Sano vain, jos sinulla kerran on jotain sanottavaa”, tyttö kehotti sitten koettaen näyttää mahdollisimman ystävälliseltä ja kannustavalta. Ilmeisesti hän onnistui, sillä Lily nyökkäsi. ”Okei, kai minä voin kertoa”, hän myönsi. ”Mietin vain sinua ja Jamesia.”
Tyttö pysähtyi jääden tarkkailemaan ystävänsä kasvoja, jotka sillä hetkellä olivat ilmeettömät, kuin Ann koittaisi parhaansa mukaan selvittää mitä tuntisi. ”Vai niin”, tyttö sanoi sitten melkeinpä mietiskelevän näköisenä.
”Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?” Lily kysyi hämmästyneenä. Hän oli odottanut vähintäänkin raivokohtausta tai muuta yhtä radikaalia, ei tuota tyyntä hiljaisuutta, joka iski nyt Lilyä vastaan.
”Mitä odotit, että sanoisin?” Ann kysyi aidosti kiinnostuneen näköisenä.
”No, odotin itse asiassa sinun vähintäänkin alkavan kirkua kuultuasi Jamesin nimen tai jotain”, Lily paljasti hymyillen pienesti.
”No, olen vähän miettinyt, enkä minä pidä Jamesista, mutta jos sinä rakastat häntä, mitä ihmettelen, niin en kai minä voi estää”, Ann totesi yhteen hengenvetoon alkaen taas kävellä hiekkatietä pitkin kohti tyttöjen asuntoa.
”Mitä sinulle oikein on tapahtunut?” Lily ähkäisi.
”Ei mitään.”
”Onpas, kuulostat kuin olisit kasvanut henkisesti kymmenen vuotta!”
”Kiitos vain”, Ann puuskahti loukkaantuneen näköisenä, mutta ajatellen sisimmässään Keviniä ja sitä miten melkeinpä turhat riidat olivat saaneet sisarukset erilleen, hän oli tajunnut miten ei halunnut niin käyvän myös ensimmäiselle kunnon ystävyyssuhteelleen. Ei hän kyllä edellenkään pitänyt Jamesista tai hyväksynyt hänen entisiä tapojaan satuttaa Annin tupatovereita, mutta kyllä hän pojan loppujen lopuksi kestäisi, ainakin hänen oli pakko yrittää.
”Tarkoitan vain sitä, että ennen sinun asenteesi oli niin jyrkkä Jamesia kohtaan ja nyt se on muuttunut aivan yhtäkkiä suvaitsevammaksi.”
”Näköjään Ada ei olekaan meistä ainoa, joka muuttaa mieltää nopeasti”, Ann sanoi pieni hymynpoikanen huulilla leikkien.
”Adasta puheen ollen, en voi uskoa, että hän häpeää sitä, että hän on ollut jo kolmesti pellefestivaalien pääpellettärenä ja vielä suuttui minulle, kun kerroin siitä sinulle”, Lily sanoi pudistellen päätään. ”Tai siis onhan se vähän nolo asia, mutta luulisi, että juuri Ada voisi kehuskella sillä.”
”No, loppujen lopuksi, Ada on niin monimutkainen ihminen, ettei voi oikein sanoa mikä on hänellä normaalia ja mikä ei.”

A/N: Kommentteja taas pyytäisin, kiitos :)

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA (VIHDOIN) 4.8!
Kirjoitti: Velns Meica - 17.08.2008 13:40:26

Uusi luku on taas täällä ja sain sen nopeammin kuin edellisen, olen siis superylpeä itsestäni... Ainakin kun vielä koulu on alkanut, on ihme et jaksan tehä mitään, mut olen aina sanonut itsestäni, et mitä enemmän mulla on tekemistä, sitä paremmin saan kaiken tehdyksi....
Ai niin, tässä luvussa on eri betaaja, joten älkää syyttäkö omaa betaajaani virheistä...
No, pitemmittä puheitta:
Luku 9- Perheillallinen
2.10.1978

”James, et ikinä arvaa keneltä tuli juuri kirje sinulle!” Lilyn iloinen ääni kutsui Jamesin makuuhuoneen oven suunnalta. Lily oli ottanut tavakseen nukkua aina välillä Kelmilässä Jamesin vieressä, eikä poika tietenkään ottanut sitä pahakseen.
James raotti silmiään nähdäkseen hämärän hahmon seisoen edessään, hän pani lasit päähänsä vain huomaten tyttöystävänsä vihreiden silmien katseen kohdistuneena itseensä. Väsymyksestä huolimatta hän tunsi miten ääliömäinen hymy muodostui hänen huulilleen nähdessään Lilyn siinä seisomassa beigessä, tiukassa kollarissa ja verkkareissa. Häntä itse asiassa aina hymyilytti Lilyn näkeminen, koska se muistutti siitä miten hän oli lopulta saanut kuin saanutkin tytön itselleen.
”Huomenta sinullekin”, poika toivotti haukotuksensa lomasta. ”Mitä sinä näin aikaisin olet ylhäällä?”
Lily pyöritti silmiään tuskastuneen näköisenä. ”Meillä alkaa työt tunnin päästä eli sinuna nousisin myös ja etkö halua tietää kuka lähetti sinulle kirjeen?”
James murahti myöntävästi, vaikka rehellisesti sanottuna häntä ei hirveästi kiinnostanut kirjeen lähettäjä tai edes sen sisältö. Hänen ja ystäviensä saatua liikaa kirjeitä läheistensä kuolemista ja onnettomuuksista, kirjeet olivat muuttuneet vähemmän mukaviksi vieraiksi. Nyt kuitenkaan Lilyn kasvoilla ei ollut merkkiäkään mahdollisen huonon uutisen aiheuttamasta apeasta hymystä, vaan tyttö hymyili hieman jännittyneen näköisenä.
”Kirjeen lähetti sinun vanhempasi ja he kutsuivat meidät syömään yhdessä sinne tänä iltapäivänä”, punapää kertoi heittäen poikaa kyseisellä kirjepaperilla.
James otti sen käteensä ja tarkasteli sitä kulmat kevyesti koholla. Hän ei oikein tiennyt oliko hän iloinen vai kauhistunut vanhempiensa kutsusta; molemmat olivat kyllä ihan reiluja ja mukavia vanhemmiksi ja siellä oli aina hyvää ruokaa, mutta jotenkin vanhemmilla suunniteltu illallinen ei vastannut hänen unelmiensa iltapäivän viettoa.
”No, etkö ole iloinen?” Lily kysyi nähdessään Jamesin ilmeen.
”Olen... Kai.”
”Kai? James, en pidä tuosta sanasta ja sinä tiedät sen. Yhtä hyvin voisit sanoa, että: ’Lily, on hirveää tavata vanhempani, voimmeko mitenkään luistaa siitä?’”
”Voisimmeko luistaa siitä?” James vilkaisi Lilyä toiveikkaan näköisenä ja ansaitsi sanoistaan hyvin tähdätyn Lilyn yöpuvun päähänsä. ”Ihan totta Lily, ei meidän tarvitsisi mennä sinne, sanotaan vaikka, että olet pahassa kuumeessa.”
”JAMES!”
”No, hyvä on, hyvä on. Mennään sitten”, James mutisi nostaen kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. ”Mennäänkö nyt aamupalalle? Minulla on nälkä ja mikäli sinun sanoihisi on uskominen, työtkin alkavat pian.”
Tyttö vain nyökkäsi ja kääntyi jo ovea päin ennen kuin tunsi äkkiä Jamesin kädet lantiollaan.
”Et ole ehtinyt toivottaa minulle huomenta vielä”, poika mutisi hänen korvaansa matalasti kuiskaten kääntäen tytön itseensä päin.
”James, meillä alkaa olla jo kiire”, tyttö muistutti koettaen kuulostaa kovinkin ärtyneeltä, muttei pystynyt estämään leveää hymyä huulillaan.
”Todellako?” James kysyi näyttäen siltä, ettei asia voinut kiinnostaa häntä vähempää.
”Minä en halua myöhästyä töistä, varsinkaan kun meillä on aluksi Vauhkomielen oppitunti.”
”Kuka tässä on myöhästelystä puhunut?” James kysyi matalasti ennen kuin suuteli Lilyä pehmeästi huulille.

Kun Lily ja James myöhemmin saapuivat keittiöön, oli kelmit vielä siellä nauttimassa aamupalastaan pöydän ääressä. Pöydän päällä, kahvipannua vasten nojasi myös uusin Päivän Profeetta, joka oli Remuksen edessä Vapaat työpaikat – sivulta auki. Lily vilkaisi sitä Remuksen olan yli ottaessaan itselleen paahtoleipiensä seuraksi kupin kahvia ja näki, että erilaisia työpaikkoja oli ympyröity keltaisella tussilla. Lily nojautui eteenpäin nähdäkseen lukemaan niitä: Rapakon pallosalamien maskotin kouluttaja, eläinten surmaaja, Tuholaiset Tärviölle – yhtiön menninkäisten tainnuttaja, Virallisen Kitakivikerhon apulaissiivooja...
”Ööh Lily”, Remus aloitti mahdollisimman hienovaraisesti. ”Tiedäthän sinä kuinka paljon minä rakastan sinun hiuksiasi, mutta voisitko sinä mitenkään ottaa niitä pois minun kahvistani, koska haluaisin juoda sen.”
”Anteeksi Remus”, Lily huudahti ja kohottautui nopeasti pystyasentoon heittäen samalla hiuksensa olkansa yli. ”Ovatko nuo sinun työpaikka-ehdokkaitasi?” hän kysyi rypistäen kulmiaan lehden sivulle.
”Ovat”, Remus myönsi hörpäten uutta kahviaan, jonka oli kaatanut äsken vaihdettuaan sen hius-kahvista.
”Haluatko sinä todella eläinten surmaaja?” James kysyi epäuskoisena luettuaan hänkin kyseisen sivun. ”Sillä minä tunnen sinut varsin hyvin ja minä tiedän, ettet pysty edes katsomaan kuolleita eläimiä.”
”Ei voi mitään, nuo ovat suurin piirtein ainoita töitä, joissa ei tarvita sairaalan virallisia terveyspapereita, joissa paljastuisi minun olevan ihmissusi”, Remus selitti katkeran kuuloisena ja Lily tunsi taas epämiellyttävän tunteen mahassaan. Se tapahtui aina kun puhuttiin Remuksen ”sairaudesta”, koska Lilyltä tuntui aina silloin pahalta, koska hän ei voinut tehdä mitään pojan hyväksi ennen kuin pääsisi vähintään Taikaministeriksi, mikä oli periaatteessa mahdoton ajatuksenakin.
”Tämä on niin väärin!” Lily huokaisi lysähtäen istumaan Siriuksen viereen. Hän puraisi paahtoleivästään palasen ja tunsi kuinka vielä äsken sisällä pulpunnut iloisuus laski. ”Joudutko sinä tosiaan päivittäin tappamaan joitain eläimiä etkä tehdä työksesi mitä haluat vain sen naurettavan asian takia, että satut olemaan ihmissusi?”
”Minä en hyväksy sitä”, James sanoi lujasti ja hänen äänestään sekä käsien asennosta oli luettavissa pidätettyä suuttumusta. ”Minähän en anna sen tapahtua yhdelle parhaista ystävistäni!”
”Mitä sinä sitten ajattelit tehdä? Pitää pitkän ja puuduttavan puheen Taikaministerin väestölle, miten ihmissudet ovat aivan tavallisia tallaajia lukuun ottamatta sitä yhtä tiettyä päivää kuukaudessa?” Remus ehdotti kuivasti, vaikka hänellä olikin lämmin ja mukava olo muiden sanoista. Tuntui hyvältä, että muut halusivat toisissaan auttaa häntä tämän ”sairauden” kanssa.
”Jos se on tarpeen, niin menen heti vaikka tekemään sitä puhetta”, James vakuutti.
”Miten sinä muka sellaisen osaisit tehdä?” Sirius tuhahti epäuskoisen näköisenä.
”Osaan tarpeen tullen olla erittäin vakuuttava.”
”Ai niin kuin silloin, kun koetit viidennellä vakuuttaa Lilylle, että hänen pitäisi pukeutua koko ajan bikineihin ja päädyit sairaalasiipeen silmät turvonneina?” Peter kysäisi virnuillen.
”Minä olin pieni silloin”, James puolustautui loukkaantuneena ja vilkaisi hieman nolona punastuneeseen Lilyyn.
”Tuo ei ollut mikään puolustus, se oli kolme vuotta sitten”, Sirius tokaisi armottomasti ja keskittyi taas sitten edessään olevan pekoni-annoksen tuhoamiseen.
James tuhahti ärtyneen kuuloisesti, muttei jatkanut enää aiheesta pidemmälle; se olisi voinut johtaa vielä pahempiin ja kiusallisiin muisteluihin, joihin poika ei ollut kovin innostunut ryhtymään.
”Mitä te aiotte tehdä tänä iltapäivänä?” Remus kysyi hetken hiljaisuuden päästä. Hän oli viimein lukenut kaikki työpaikka-ilmoitukset läpi löytämättä mitään sellaista, omasta mielestään, kunnon työtä, johon voisi päästäkin ja joka voisi kiinnostaa. Kaikki oli aivan liian tylsää tai murhanhimoista hänelle.
”Minä aion tavata Sarahin”, Peter vastasi pienen hymyn levitessä kasvoilleen. Niin kävi aina Sarahista puhuttaessa.
 ”Minä taas näen Amyn illalla, mutta menen Adan kanssa Kolmeen Luudanvarteen heti työpäivän jälkeen.”
”Entä te?” Remus kysyi Lilyltä ja Jamesilta, jotka olivat vilkaisseet toisiaan, mutta pysyneet vaiti.
”Me menemme Jamesin vanhemmille syömään.”
”Eli minulla ei ole tekemistä koko päivänä taskaan”, Remus totesi vihaisen kuuloisena, vaikka yrittikin kätkeä tunteensa huolettoman hymyn suojiin.
”Voithan aina olla Christinan kanssa, jos sinulla kerran on tylsää”, Lily ehdotti juoden sitten viimeisetkin pisarat kahvistaan. Hän meni kaapille ottamaan uuden lasin, jonka täytti vedellä. Hän kulautti lasin tyhjäksi kerralla saaden kahvin maun pois suustaan. Oli outoa, että ilman kahvia Lily ei ikinä pysynyt hereillä, mutta sen jälkeen hänen oli pakko juoda vettä, koska vihasi kahvin jälkimakua.
”Niin, mutta hänelläkin taitaa olla Samin kanssa jotain suunnitelmia”, Remus sanoi. Lily aikoi juuri kysyä, miksei poika voisi olla heidän kanssaan, muttei ehtinyt edes avata suutaan, kun kovaääninen poksaus kantautui eteisestä ja pian Ada ryntäsi keittiöön hurjistuneen näköisenä. ”Ettekö ole katsoneet kelloa vai oletteko kaikki sattumoisin yhtä aikaa sairaina? Vauhkomielen tarkistus alkaa kolmen ja puolen minuutin päästä eikä teistä ketään näy missään!”
Lily huokaisi kuuluvasti lavuaarin vierestä, mutta lähti kuitenkin eteiseen ottaakseen takkinsa voidakseen lähteä. Adasta oli alkanut tulla töiden suhteen entistä rasittavampi, tyttö kun halusi olla paras siinä ja lisäksi saada arvostusta Vauhkomieleltä, kun sitä ei ollut edelleenkään kuulunut. Vaikutti melkeinpä siltä, että aurorin homma oli varmaan ainoa asia, jonka tyttö oli ikinä elämässään ottanut vakavasti.

 ”Ada, jos liikutat oikeassa taistelussa yhtä huonosti vasenta jalkaasi, se olisi ollut mennyttä jo noin puoli tuntia sitten!” Vauhkomielen karjunta täytti Jamesin tajunnan, kun mies huusi aivan pojan korvan juuressa kunnes lähti vihaisen näköisenä nilkuttamaan kohti kauempana taistelevaa tyttöä. James virnisti itsekseen, vaikka tunsikin sääliä Adaa kohtaan, vasen jalka kun oli ollut tytön heikkous koko tämän elämän ajan, mutta siirsi sitten katseensa takaisin taistelukumppaniinsa, Jackiin, ennen kuin heidän toinen opettajansa, nuori, ruskeatukkainen ja teräväkatseinen Nicole Eden ehtisi syyttää laiskottelusta. Jack oli ruskea- ja pystytukkainen komea poika, jolla oli muutama arpi naamassaan aivan kuin tämä olisi joutunut muutamaan pahempaankin tappeluun ja johon melkein kaikki auroriopistossa tänä vuonna aloittaneet tytöt olivat iskeneet silmänsä. Jackin luonne vaan ei ollut niitä parhaita, ainakin mitä James arvioi. Ensinnäkin, kaikki näkivät, että Jack oli masentunut jollakin asteella. Vaikka auroriksi opiskeleminen olikin rankkaa, niin oli heillä hyvää vitsiäkin heitetty, mutta James ei ollut ikinä nähnyt Jackin nauravan, korkeintaan hymähtävän, pojalla oli myös koko ajan sellainen synkkä, maailmaa murjova ilme kasvoillaan. Lisäksi Jamesista tuntui, että Jackilla oli jotain salattavaa, ainakin poika hymyili aina jotenkin ivallisesti ja salaperäisesti Vauhkomielen saarnojen aikana.
”Jatketaanko?” James kysyi Jackilta pörröttäen hikistä ja sotkuista mustaa tukkaansa. Jack nyökkäsi kyllästyneen oloisesti ja pian jo ensimmäinen, sanattomasti lähetetty kirous lensi pojan sauvasta ja James joutui heittäytymään sivuun estääkseen sitä osumasta itseensä.
James lähetti kirouksen nousten ketterästi lattialta, samalla kun Jack torjui tainnutus-loitsun ja lähetti melkein samaan sauvanvetoon uuden kirouksen Jamesia kohti.
James väisti taas täpärästi ja koetti saada ajatuksiaan kokoon ja jatkaa taistelua edes jokseenkin kunniakkaammin. Ajatukset kuitenkin Remuksesta ja hänen ilmiselvistä työvaikeuksistaan ja tylsistymisestään tekivät kuitenkin taisteluun keskittymisestä melkein mahdotonta, ja kun viisi minuuttia oli kulunut James huomasi lentävänsä ilmassa holtittomasti paiskautuen sitten vauhdilla suuren harjoitussalin seinää päin.
”JAMES POTTER!” Nicolen ja Vauhkomielen tärykalvoja tärisyttävä karjaisu sai jokaisen opiskelijan keskeyttämään taistelunsa ja kääntämään katseensa Jamesiin ja opettajiin, jotka molemmat seisoivat pojan molemmin puolin ja tuijottivat tätä epäuskoisen näköisinä.
”Kutsuitte?” James vastasi uhkarohkeasti, sillä tiesi miten huonolla tuulella arvatenkin hänen ohjaajansa olivat. Nämä kun olivat tulleet huomauttelemaan tavallista useammin pojalle huolimattomuus-virheistä ja nyt tämä oli vieläpä tullut hävinneeksi typerän lausumisvirheen takia.
”Voisitko ystävällisesti selittää, että miksi ihmeessä luulit voivasi torjuta kirouksen huutamalla: ”Esnous”?” Vauhkomieli kysyi ivalliseen äänensävyyn. James näki Jackin kohottavan kulmakarvojaan kiinnostuneen näköisenä opettajien takana ja Lilyn pudistelevan päätään toivottomana tämän vierestä.
”Minä vain... olin muissa maailmoissa”, hän mutisi puoliääneen, muttei laskenut katsettaan Vauhkomielen silmistä, siihen hän ei alentuisi.
”Olit muissa maailmoissa? Olit MUISSA MAAILMOISSSA? Ajattelitko sinä hyökkäyksen aikanakin vain ajatella tulevia teekutsuja ja kutomisvinkkejä?” Nicole ärjäisi vihaisen näköisenä ennen kuin kääntyi muiden puoleen. ”Ja kuka antoi teille luvan lepoon? Töihin siitä, ei teistä auroreita tule lorvailemalla!”
Muut alkoivat etsiä omaa pariansa ja pian kaikki olivat taas keskellä taistelunhurmaa. James antoi katseensa kiertää yrittäen paikantaa ystävänsä. Lily taisteli lähellä ovea Charlien, vähän nössömäisen, mutta hiiviskelyissä ylivoimaisen, mustatukkaisen pojan kanssa ja Sirius otteli kaksi paria Lilyä oikealta aina sanavalmiin ja pilkallisen, lyhythiuksisen Emilyn kanssa. Ada ja punatukkainen ja hieman hienosteleva Ashlee taas taistelivat Jamesin vieressä. Muut parit muodostuivat Chrisistä, joka oli oranssitukkainen ja vähän hölmö nuorukainen, ja Helenistä, joka yleensä viihdytti muita ennen oppituntien alkua ja joka oli erittäin nopea väistöliikkeissä, sekä toinen pari oli Matthew, joka oli hiljainen ja pitkä, mutta joka tiesi yllättävän paljon kaikenlaisista teorioista vastustajan lyömisestä ja Nea, joka oli vähän hidasälyinen blondi ja jonka erityisalaa oli erilaisten liemien keitto, mutta muuta James ei hänestä tiennytkään.
Äkkiä Jamesin näkökenttään osui ojennettu, arpinen käsi ja poika nosti katseensa pilkallisen huvittuneesti hymyilevän Jackin kasvoihin. ”Oletko valmis paiskautumaan seinään uudestaan?”
”Varo vain, tällä kertaa sinä lennät”, James uhosi, kun nousi Jackin avustuksella ylös maasta.
”Niinhän sinä väität”, Jack hymyili vinosti.

”Mikä sinulle oikein tuli?” Ada kysyi Jamesilta noin tunnin kuluttua, lounastauolla. He istuivat vakiopöydässään, mahdollisimman kaukana opettajien ja valmistautuneiden auroreiden pöydästä, koska eivät jaksaneet katsoa ruokatauollakin niitä jatkuvia ala-arvoisia katseita, joita heihin opiskelijoihin yleensä luotiin.
”Milloin?” James kysyi päättäen näytellä niin tyhmää kuin olisi luonnollista. Hänen katseensa harhaili ympäri ruokailutilaa yrittäessään paikantaa kaikki ensimmäisen vuoden toisen ryhmän, johon kelmit kuuluivat, oppilaat. Hän oli ottanut sen tavaksi heti siitä lähtien, kun he olivat myöhästyneet ensimmäisenä päivänään; nyt jos muut lähtisivät, James huomaisi sen.
”No, silloin kun sanoit väärän sanan ja lensit päin seinää”, Ada pyöritti silmiään. ”Haluaisin tietää, että mikä sinulla oli silloin?”
”Ei minulla mikään ollut, tein vain pienen lausumisvirheen, siinä kaikki”, James sanoi mahdollisimman rauhallisesti, vaikka sisimmässään häntä ärsytti hitusen. Eikö hän saanut tehdä pientä virhettä ilman, että siitä tehdään iso numero?
”No, minä olen lukenut, että on olemassa KTE-sairaus, jonka ensioireet ovat juuri lausumisvirheet ja sairaus voi mennä hoitamattomana niin pahaksi, että kieli irtoaa ja hampaat muuttuvat ruskeiksi.”
”Milloin sinä muka olet milloinkaan mitään lukenut?” Lily uteli kuivasti solmien hikisiä hiuksiaan samalla tiukemmalle poninhännälle.
”No, kyllä minä luen aina silloin tällöin. Muutenhan minä en osaisi mitään”, Ada totesi yksinkertaisesti.
”Osuit asian ytimeen”, Sirius virnisti.
”Miten niin?” Ada rypisti otsaansa.
Sirius huiskautti kättään siirtäen kysymyksen syrjään ja kääntyi sitten taas Jamesin puoleen. ”Ei kun, ihan tosissaan. Et sinä kyllä ikinä tee tuollaisia virheitä, joten mikä sinua painaa?”
James, joka oli jo luullut että pääsisi pois piinapenkistä, nousi ylös hyvin ärtyneenä. ”Ai, että jos minä teen virheen niin heti aletaan pohtia, onko minulla ongelmia, mutta jos Ada tekee saman virheen, niin se on täysin normaalia, vai?”
”Emme tarkoittaneet niin, James, mutta-”
”Ette tietenkään, tarkoititte vain, että James on niin täydellinen, ettei hän voi tehdä virheitä ilman hyvää syytä!”
”Me olimme vain huolis-”
”Totta kai olitte, eihän James voi tehdä edes pientä virhettä ilman että siitä aletaan huutaa ja kysellä. Aivan, Jamesin pitää olla täydellinen osaaja eikä se mokaaja!”
”Kuulepas nyt, James...”
”Ei kun kuule itse, Sirius!” James lähestulkoon huusi silmät salamoiden. ”Minä en nyt jaksa teidän kyselyjä enkä varsinkaan mitään saarnoja, joten suonette anteeksi, poistun seurastanne”, hän lähti kävelemään rivakoin askelin poispäin kelmien pöydästä välittämättä vähääkään ystäviensä oudoksuvista katseista tai edes opettajien paheksuvista ilmeistä. Hän suuntasi kulkunsa pieneen käytävään, joka johti ovelle, josta pääsi liemivarastoon. Hän oli etsinyt sieltä monesti rohtoja tai kasveja eri liemiin, joita he opettelivat valmistamaan. James jäi nojaamaan auroriopiston perustajaa, Tombier Maxwellin, esittävään patsaaseen antaen hengityksensä tasaantua.
Hän ei tajunnut, mikä hänelle oli tullut. Hänen ystävänsä olivat vain yrittäneet kysyä, oliko hänellä huolia, mutta hän sen sijaan oli ärjynyt vain vastaukseksi kasan vihaisia sanoja. Vaikka olihan hän toisaalta ollut oikeassa, ei Jamesin pitänyt olettaa olevan täydellinen, hän ei vain ollut ennen tehnyt tuollaista virhettä, joten pitikö siitä, pahus vie, tehdä tuollainen numero? James kyllä häpesi hieman äskeistä raivostumistaan. Miksei hän ollut voinut kertoa, että oli ajatellut vain Remuksen ongelmia? Jotenkin se hirveä kuulustelu oli vain saanut Jamesin menettämään malttinsa.
Jamesin ajatukset kääntyivät Remukseen. Hän halusi auttaa hyvin paljon ystäväänsä, ainakin nyt kun tällä oli oikein pahoja ongelmia, koska laskujen maksaminenkin alkoi tulla pojalle pian ylivoimaiseksi. Hän ei vain tiennyt miten hän sen tekisi, pitäisikö hänen oikeasti ruveta kehittelemään puhetta ihmissusien puolesta? James ei voinut tällä hetkellä muuta kuin toivoa, että joku näkisi Remuksessa muutakin kuin pelkän ihmiseksi muuntautuneen pedon.
”Sinä hermostut aika helposti”, kuului ääni Jamesin vierestä. Tämä hätkähti ja käänsi päätään huomaten Ashleen seisovan vieressään. Poika hämmästyi, Ashlee ei suurin piirtein ikinä sanonut kelmeille sanaakaan, korkeintaan tervehti ollessaan hyvällä tuulella, useimmiten tämä vain pörräsi Jackin ympärillä.
”Mitä ihmettä sinä haluat?” James kysyi suoraan, koska oli ilmiselvää, että jotain hänen puhekumppaninsa Jamesista halusi, miksi muuten tämä puhuisi hänen kanssaan?
”Pitäisikö minun haluta jotain heti kun puhun kanssasi?” Ashlee kysyi hymyillen hieman liian viattomasti puhuakseen totta.
”Kysy suoraan vain”, James kehotti, vaikka rehellisesti sanoen häntä ei kiinnostanut mitä tyttö oikein halusi, normaalisti ehkä olisi voinutkin, mutta nyt hän vain halusi olla hetken yksin.
”Etkö sinä ole hyvä kaveri Jackin kanssa?” tyttö kysyi toiveikas hymy punatuilla huulillaan.
James huokaisi mielessään, olisi pitänyt arvata. ”No, kai minä sitten olen...” hän vältteli, koska ei itsekään tiennyt. Ei hän nyt Jackia tuntenut hyvin edes nimeksi, mutta kuka oikein voisi olla ystävä sellaisen masentuneen persoonan kanssa? Jotenkin Jackista vain näki, ettei poikaa kiinnostanut kenenkään muun asiat kuin omansa, jos edes ne, sitä paitsi poika oli niin syvällä alakulon surullisissa syövereissä, että tuskin hänellä oli kovin läheisiä ystäviä. ”Mutta mistä sinä sen keksit?”
”No, näin teidän tänään juttelevan taisteluharjoituksissa ja olet suurin piirtein ainoa, jonka kanssa hän edes viettää aikaa, joten...”
James nyökkäsi tajuten asian vasta nyt itsekin. Jack todellakaan ei puhunut melkein ikinä kenenkään kanssa, oli todella outoa, että poika edes halusi keskustella edes muutaman sanan Jamesin kanssa.
”Selvä, tunnen hänet jotenkuten, miten niin?” James kysyi haluten päästä äkkiä keskustelusta, hän halusi miettiä hetken yksin ennen ruokatunnin päättymistä ja se ei onnistuisi, jos Ashlee heilui siinä koko ajan.
”Niin, mietin vain, jos vaikka haluaisit jutella hänelle minusta tai edes kysyä mistä hän pitää ja mistä ei, niin olisin todella kiitollinen”, Ashlee väläytti taas herttaisen hymyn.
James tuijotti tyttöä uskomatta korviaan. Pitikö hänen alkaa ryhtyä jo parittajaksi? Hänellä oli tarpeeksi tekemistä oman suhteensa kanssa, saatikka sitten puolitutun! Maailma alkoi todella käydä hulluksi, James ajatteli mielessään epäuskoisena. ”Selvä, minä teen sen”, hän lupasi kuitenkin. Hän halusi olla taas yksin ja jos se tarkoitti, että hänen pitäisi kysyä Jackilta muutama hassu kysymys, niin olkoon niin.
”Kiitos, James”, Ashlee sanoi kuulostaen siltä, että tarkoitti sanojaan koko sydämestään ja kääntyi sitten lähteäkseen. James huokaisi helpotuksesta, muttei ehtinyt nauttia yksinäisyydestä sen enempää, kun kuuli jo tutun tytön äänen tervehtivän poikaa tämän oikealta puolelta hiljaisella äänellä.
”Hei Lily”, James tervehti mahdollisimman normaalilla äänellä, vaikka hänen mielensä karjuikin siitä, miten ihmiset eivät osanneet kunnioittaa yksinäisyyttä.
”Hei James, oletko vielä vihainen?”
”En, kai, olen. Äh, en tiedä, en kai ole ollut missään vaiheessa vihainen”, James hymyili pienesti.
Lily siirtyi hänen viereensä ja otti hänen kätensä omaansa. ”Sinä kai olet liian stressaantunut tai ehkä hermoilet sitä illallista.”
”Ai niin sekin vielä”, James huokaisi. Hän oli unohtanut sen kokonaan kaiken keskellä.
Lily hymähti hänen huokailulleen. ”Tiedäthän sinä, ettei kukaan odota sinun olevan herra Täydellinen tai tekevän koko ajan oikein”, tyttö sanoi hiljaisella äänellä, etteivät muut, seuraavaa tuntia odottavat opiskelijat, voisi kuulla heitä.
”Tiedän, tiedän”, poika sanoi. ”En tiedä miksi sanoin sen, se vain... lipsahti. Anteeksi, jos se loukkasi.”
”Ei se mitään, me ymmärrämme kyllä, tai ainakin yritämme. Olemme ehkä asettaneet sinulle liian kovat paineet, minä pyydän sitä anteeksi.”
James pudisti päätään. ”Ette te mitään paineita ole minulle asettaneet, minulla on vain huono päivä.”
”Toivottavasti se jatkuu parempana”, Lily sanoi hymyillen lämpimästi. James veti tytön syliinsä ja he jakoivat lämpimän halauksen, joka olisi jatkunut luultavasti pidempään, ellei juuri Vauhkomielen karjunta ovella olisi havahduttaneet heitä.
”Pitää kai mennä”, Lily huokaisi. James nyökkäsi ja yhdessä he siirtyivät muiden vanavedessä suureen luokkatilaan.

Remus istui pienen, vaaleankeltaiseksi maalatun huoneen toisen, huonokuntoisen tuolin reunalla koettaen estää inhon väristyksiä kulkemasta selkäänsä pitkin. Huone oli Tuholaiset Tärviölle – yhtiön virallinen toimisto, vaikkei Remus tarkkaan tiennytkään miten tämä työ liittyi mitenkään viralliseen. Ainakaan huone ei ollut kovin asiallinen; siinä oli kaksi tuolia, molemmat huonokuntoisia ja näyttivät siltä, että katkeaisivat vähäisestäkin painosta. Tuolien välissä oli pöytä, joka oli ainakin alkuperäiseltä väriltään ollut valkoinen, nyt se oli jotain harmaankeltaista, pöydän päällä oli pino rypistyneitä papereita ja kahvikuppi, jossa oli niin paljon säröjä, että oli ihme, että mikään juoma pysyi ylipäätään kupin sisässä. Muuta huoneessa ei ollutkaan lukuun ottamatta nurkassa jököttävää, kuollutta kukkaa, jonka lajia Remus ei olisi arvannut puolen tunnin tuijotuksen jälkeenkään.
”... oletko valmis ryhtymään tälle menninkäisten tainnuttajan vaativalle uralle?” häntä vastapäätä istuva, etäisesti naamaltaan paisunutta tomaattia muistuttava, hinkuvaääninen vanha mies sanoi.
Remus tuhahti mielessään, mutta hymyili silti jokseenkin ystävällisesti miehelle, joka oli kertonut nimekseen Jeremiah Eagleton. ”Ainakin uskoisin niin, että olen valmis”, hän totesi mahdollisimman vakuuttuvasti. Viimeisen neljänkymmenen minuutin ajan hän oli kuullut erittäin moniulotteisesti selitettynä miten menninkäisen tainnuttajan ammatti oli kuin puutarhureiden aurori, miten työstä selviytyi ja miten Tuholaiset Tärviölle – firma oli aina ollut ykkönen puutarhojen epätoivottujen vieraiden tuhoajana.
”Hyvä, sitten vain nimi alle tähän ja tähän. Olet kuukauden koeajalla ja tapaamme tässä toimistossa keskiviikkona kello kahdeksalta, muista olla ajoissa”, Jeremiah lopetti puheensa hirvittävään yskäkohtaukseen, jonka sai noin kymmenen minuutin välein. Ensimmäisellä kerralla Remus oli jo luullut, että vanhus lyyhistyisi kuolleena lattialle yskäkohtauksen jäädessä tämän viimeisiksi äänikseen, mutta pian mies olikin jo suoristunut ja jatkanut puhettaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Remuksen kirjottaessa nimeään ties mihin papereihin, hän tiesi jo valmiiksi, että tämä oli ehkä hänen typerimpiä ideoitaan. Hän kyllä tiesi, ettei muita vaihtoehtoja ollut ja hän oli jo niin tylsistynyt istumaan kotona, että ainakin oli jotain tekemistä vaihteeksi, vaikkei tämä vastannutkaan hänen unelmatöitään.
”Valmis”, hän ilmoitti, kun oli saanut kirjoitettua nimensä kaikkiin tarvittaviin kohtiin. ”Nähdään keskiviikkona”, hän katsoi tarpeelliseksi huikata ennen kuin nousi lähestulkoon hajonneelta tuolilta ja lähti ovelle päin. Hän kuuli vielä epämääräisen mutinan takaataan, muttei enää kääntynyt katsomaan. Hän halusi pois.
No, sentään minulla on työpaikka, Remus ajatteli itsekseen maleksiessaan päämärättömästi pitkin katuja, hän ei jaksanut vielä mennä kotiinkaan, joten kulkeminen eksyksiin olisi tällä hetkellä ihanteellinen vaihtoehto iltapäivän viettoon.
Remus ei todellakaan tiennyt olisiko onnellinen vai pohjattoman masentunut työpaikastaan. Tietenkin hän oli iloinen, kun sai edes yhden työpaikan, vaikka se suoraan sanottuna olikin surkea, mutta silti, hänen elämänsä olisi voinut olla erilainen, jos hän ei olisi ihmisusi. Se ajatus vain kaiversi mieltä eikä hän saanut ajatusta pois mielestään, ei, vaikka kuinka tahtoisi.

Jamesin vanhempien koti oli aina ollut kaunis Lilyn mielestä. Se sijaitsi pienessä kylässä, Grand Hillissä, lähellä Tylyahoa, itse asiassa samassa kylässä kuin Annin synnyinkoti. Itse talo oli kaksi kerroksinen ja vaaleansininen, jossa oli valkoinen katto. Taloa ympäröi suuri puutarha, jossa oli vieläkin jäljet Jamesin ja Siriuksen leikeistä, kuten muutamissa kohdissa ei kasvanut ruohoa ollenkaan ja talon vieressä sijaitsi ulkonäöltään ränsistynyt leikkimökki, mutta joka sisältä paljastui luksushuvilaksi.
James ja Lily astelivat pihan poikki pienelle kuistille ja pian messinkikahvainen ovi avautui paljastaen pitkän, vaaleatukkaisen naisen, jonka silmät olivat täydellinen kopio Jamesin silmistä. Tällä oli päällään vaaleanvihreä kaapu ja tämä hymyili lämpimästi.
”Kuulinkin jo teidän tulevan”, Dorea Potter sanoi rutistaen ensin poikaansa ja sitten Lilyä, tyttö vastasi halaukseen hieman vaimeasti; hän oli nähnyt Jamesin vanhemmat jo muutaman kerran, muttei ollut vieläkään kunnolla tottunut näiden tervehdyksiin.
”Mitäs teidän työelämäänne kuuluu?” Dorea Potter kyseli Jamesilta ja Lilyltä saattaessaan heitä peremmälle taloon.
”Oikein hyvää”, Lily vastasi. ”Vauhkomieli vain höykyttää hieman liikaa.”
Rouva Potter nauroi. ”Vauhkomieli ei ole ikinä ollut se iloisin tuntemani ihminen. Kyllä hän minullekin on karjunut, vaikkei ole ikinä opettanut.”
Lily nyökkäsi. Rouva Potter oli myös toiminut aurorina, mutta oli siirretty eläkkeelle uuden, Taikaministerin säätämän ja kansainvälisen taikalakiosaston toteuttaman, lain mukaan, joka määräsi, että yli neljäkymmentä vuotiaat aurorit pääsisivät varhaiseläkkeelle. Ainoa, jota tämä laki ei koskenut, oli Alastor Vauhkomieli.
Sama laki oli myös vähentänyt auroreiden opiskeluaikaa kolmesta vuodesta puoleentoista vuoteen, sillä sodan tullessa väistämättä eteen auroreita kaivattiin entistä enemmän. Lilyn mielestä uusi määräys oli järjetön, kyllähän sodassa tietenkin tarvittiin asiansa osaavia auroreita, mutta jos opiskeluaikaa vähennettiin puoleen, niin ainakaan Lily ei tuntisi olevansa silloin vielä ammattilainen.
Rouva Potter käänsi katseensa Jamesiin tuijottaen poikaa äkkiä ankarasti. ”Ja sinä toivottavasti olet ollut kaukana kepposista?”
”Tietenkin, äiti”, James vakuutti kiireesti.
”No, hyvä”, hänen äitinsä puuskahti. ”Tiedäthän sinä miten kepposet ja aurorin ura eivät kuulu yhteen?”
”Tiedän, äiti. Aion pysyä kaidalla tiellä”, James sanoi kärsivänä, hän alkoi jo kyllästyä saarnaan kepposten tekemisestä kuultuaan sen joka kerran kotona ollessaan. Hän näki Lilyn hymyilevän vahingoniloisena Rouva Potterin takaa. ”Mitä ruokaa olette tehneet meille?” hän kysyi vaihtaen puheenaihetta parempaan itseään kohtaan.
”Teimme lempiruokaasi, tai ainakin se oli silloin, kun viimeksi kävit. Käyt nykyään aina niin harvoin, etten pysy perällä sinun lempiruuistasi enää”, Rouva Potter vastasi aavistuksen syyttävällä äänellä.
James huokaisi hiljaa itsekseen, juuri tämän takia hän ei pitänyt kotona vierailuista. Hänen vanhempansa eivät oikein olleet vieläkään hyväksyneet ainoan poikansa muuttoa pois kotoa ja antoivat sen kuulua. ”Jos olette valmistaneet lihapullia ja perunamuusia, niin kyllä, olette tehneet oikeaa ruokaa”, hän tyytyi sanomaan. Hänen kyllä teki mieli huomauttaa, että Tylypahkassa ollessaan oli nähnyt vanhempiaan vielä harvemmin ja, ettei lempiruoka ainakaan Jamesin tapauksessa vaihtunut muutaman viikon välein.
”Sopisiko, jos aloittaisimme ruokailun?” Lily kysyi pelastaen Jamesin viimein epämukavasta tilanteesta. Poika hymyili kiitollisena tyttöystävälleen, kun he siirtyivät ruokailuhuoneen puoleen.
Ruokailuhuone oli tilava ja valoisa huone, jonka huonekalut olivat saman sävyistä tummanruskeaa kuin seinät. Itse asiassa koko talon huonekalut olivat aika pitkälti juuri seinän väristä tummanruskeaa, mikä teki koko sisustuksesta varsin elegantin ja tyylikkään kokonaisuuden, ja juuri sen takia Lily olikin tullut juuri rouva Potterin luo kysymään sisustusvinkkejä muuttaessaan omaan asuntoonsa.
”Mukavaa, että tulitte! Mitä uuttaa teidän elämässänne?” Herra Potter kysyi hymyillen ilahtuneesti nähdessään ruokailuhuoneeseen saapuvat vieraat. Charlus Potter oli työkseen Velhojen neuvoston hallintopalvelujen puheenjohtaja ja viihtyi omien puheidensa mukaan työssä erinomaisesti. Charlus oli päälaeltaan jo kaljuuntumaan päin oleva mies, joka oli yleensä hilpeällä tuulella, mutta pojalleen tuon tuostakin ankara. Mies ei ollut vaimonsa tavoin lähtenyt auroreiden uralle, koska ei ollut valmistunut Tylypahkasta riittävin korkein arvosanoin, mutta taisteluissa Charlus väisti kirouksia huolimatta vuosien aikana jo hieman kasvaneesta vatsakummustaan.
”Ei mitään ihmeellistä, Herra Potter”, Lily vastasi irrottauduttuaan tämän halauksesta. ”Koetamme pysyä vielä auroriopistossa.”
”Et kai sinä ole tehnyt mitään kepposia siellä?” Herra Potter kysyi tuimasti pojaltaan, joka huokaisi kuuluvaan ääneen.
”En ole! Miksi kaikki ajattelevat minusta vain pahoja asioita?” poika kysyi tuskastuneena, suoranaisesti ei keneltäkään, mutta vastauksen antoi hänen äitinsä.
”Ehkä se johtuu siitä, että olemme saaneet niin paljon kirjeitä piloistasi Tylypahkasta vuosien varrella, että niillä voisi tapetoida vaikka tämän koko huoneen”, Rouva Potter tokaisi leijuttaen sauvansa avulla pöydälle ison kulhollisen höyryäviä lihapullia ja kattilan, mikä arvatenkin sisälsi perunamuusin.
James mutisi jotain itsekseen, josta ei varmaan itsekään saanut selvää, mutta jätti asian siihen. He istahtivat pöytään ja aloittivat ruokailun, jonka alussa käytiin läpi pakolliset kuulumisten vaihdot viime kuukauden tapahtumista. Jamesin vanhemmat purskahtivat nauruun kuullessaan Siriuksesta ja tämän Möykystä.
”Niin Siriuksen tapaista”, Dorea pudisteli päätään. ”Olitko tosissasi siinä, että Siriuksella todella on tyttöystävä, Lily?”
Tyttö nyökkäsi vastaukseksi suu täynnä ruokaa. Charlus täytti kaikkien viinilasit samalla, kun sanoi: ”On se onni, ettei Sirius jäänyt sitä Naomia liian pitkäksi aikaa suremaan, vaikka mitä kuulin nyt teiltä, niin Amy ei ole ihan Siriuksen tyyppiä.”
”Kuka sitten muka olisi?” Lily puuskahti saatuaan viimein suunsa tyhjäksi. Hänestä Sirius oli enemmän villiä poikamiestyyppiä, eihän tämän seurustellessa Naomin kanssa kukaan ollut uskonut senkään suhteen kestävän. Sirius vain oli niitä, joille ei tuntunut sopivan kukaan.
”Ada?” James ehdotti virnuillen. ”Molemmat leikkivät yhä eikä kumpikaan tiedä mitä säädyllisyys tarkoittaa.”
”Siinähän voisi olla ideaa”, Dorea huudahti Jamesin ja Lilyn hämmästykseksi ja järkytykseksi. ”Hehän aina ovat olleet niin hyviä ystäviä ja molemmat ovat samantapaisia.”
”Mutta eivätkö vastakohdat vedä enemmän toisiaan puoleensa?”
”Tietenkin, James-kulta, ne myös, mutta kyllä parissa jotain samantapaista pitää olla myös, muuten se ei toimi.”
”Sinun äitisi saattaa olla oikeassa”, Lily sanoi äkkiä. James vilkaisi tyttöä ällistyneenä.
”Menetitkö sinäkin järkesi?”
”En! Etkö muista ennustuksia: Ada näkee jonkun tutun uusin silmin ja Siriuksesta ja hänestä tulisi söpö pari.”
”Eli teidän mielestä Siriuksesta ja Adasta tulee pari, koska ENNUTUS sanoo niin ja heillä sattuu olemaan pari yhteistä luonteenpiirrettä?”
”Tiedän, että se kuulostaa oudolta...”
”Ei oudolta, Lily, vaan sekopäiseltä”, James oikaisi päätään pudistellen.
”Äläpäs sano mitään vielä, poikaseni”, Herra Potter myhäili pöydän päästä. ”Olen huomannut, että äidilläsi on uskomaton kyky huomata tulevat parit. Saammepa vielä nähdä, että ennen kun vuosi on kulunut, niin Ada ja Blackin poika ovat yhdessä.”

Vuotavan Noidankattilan sisällä istuivat Ada ja Sirius päätettyään viettää hetken laatuaikaa keskenään kermakaljojen ääressä. He olivat istuneet siinä nurkkapöydässä jo toista tuntia, mutta kumpikaan ei ollut vielä valmis lähtemään ulos omille teilleen, heillä oli liian hauskaa toistensa seurassa.
”Eikö sinun pitänyt mennä Amyn kanssa jonnekin illalla?” Ada kysyi kellon lähestyessä uhkaavasti kahdeksaa.
”Piti, mutta hän perui”, Sirius selitti hörpäten varmaan viidettä kermakaljaansa. Kalju, mutta ironista kyllä isot korvakarvat omistava, ja hampaaton Tom oli jo uhannut häätää heidät, koska he pitivät liian kovaa meteliä ja he olivat jo juoneet juomansa tyhjiksi, joten nyt he pitivät visusti huolen siitä, että molemmilla oli jotain juotavaa koko ajan.
”Miksi?” Ada kysyi varovaisesti. Hän tiesi miten kuulustelu tai liika kysyminen Siriuksen henkilökohtaisista asioista sai pojan hermostumaan.
”Äh, en tiedä”, poika huokaisi kuulostaen jopa hieman pettyneeltä perutuista treffeistä. ”Hän sanoi, että hänen pitää auttaa veljeään tämän uuden luudan rekisteröimisessä.”
”Etkö usko, että hän puhuu totta?”
”En ja kyllä. Tuntuu oudolta, että hän yhtäkkiä muisti tuon ja, että hän ei voinut sanoa veljelleen, että hänellä oli tapaaminen minun kanssani. Toisaalta taas, miksi ihmeessä hän valehtisi?”
”Ehkä hänellä on joku toinen”, Ada ehdotti.
”Kiitos, Ada, tuo helpotti kummasti oloani”, Sirius tokaisi sarkastisesti mulkoillen edessään istuvaa tyttöä.
”Hei, yritin vain tuoda senkin vaihtoehdon esille. Paitsi toisaalta, jos hän seurustelee sinun kanssasi, niin eikö aina petetä komeamman kanssa ja kuka olisi komeampi kuin sinä?” Ada pohti mukamas ankarasti mietiskelevä ilme kasvoillaan. ”Ei, sellaista ei varmaan ole olemassakaan.”
”Havaitsen sarkasmia äänessäsi, enkä pidä siitä, neiti Jones.”
”Kuvittelet vain”, Ada sanoi vinosti hymyillen. ”Minä en ikinä voisi tehdä pilaa sinun ulkonäöstäsi, se on aivan liian jumalaisen upea siihen.”
”Ei enää vitsailua, Ada! En pidä siitä”, Sirius sanoi mukamas vihaisena.
”Okei, tosissaan Sirius, en usko, että Amylla olisi jotain meneillään kenenkään muun kanssa kuin sinun. Luulen vain, että hänellä oikeasti oli jotain veljensä kanssa tai, että hänellä oli joku nolo salaisuus, josta hän ei halua sinun tietävän, ei sen vakavampaa.”
”Nolo salaisuus?” Sirius toisti hymähtäen.
”Kuten, että hänellä on nenäleikkaus tai jotain”, Ada huiskautti kättään laajassa kaaressa. Hän kulautti kermakaljaa kunnon kulauksen kurkkuunsa.
”No, onkos sinulla mitään miesongelmia?” Sirius kysyi sitten uteliaana, hän alkoi tuntea itsensä jo idiootiksi, kun hän valitti vain omasta suhteestaan.
”Miksi kysyt?”
”Siksi, että tunnen itseni säälittäväksi, jos olen ainoa, jolla on niitä.”
Ada oli tukehtua kermakaljaansa. Hän purskautti juomansa pöydälle ja katsoi Siriusta järkyttyneenä. ”Onko SINULLA miesongelmia?” tyttö kysyi tyrmistyneen näköisenä.
”Ei!” Sirius puuskahti muistuttaen itseään mielessään, että ensi kerralla valitsisi sanansa paremmin. ”Tarkoitin suhdeongelmia. Pahus, sinä otat kaiken liian kirjaimellisesti.”
”Minulla oli hyvä opettaja”, tyttö tokaisi kuivasti vilkaisten merkitsevästi Siriusta, joka virnisti. ”Ja mitä tulee kysymykseesi, minulla ei ole tällä hetkellä mitään tekeillä miesasioissani.”
”Niin varmaan.”
”Ihan totta, olen tylsä. En ole iskenyt silmiäni kehenkään, paitsi ehkä...” Adan ääni vaimeni ja pojan uteliaisuus heräsi.
”Arvasin”, hän sanoi hymyillen kuuluisaa kelmi-hymyään. ”Sinulla on joku, eikö olekin?”
”Ehkä”, Ada sanoi hitaasti, vaikka leveä hymy paljastikin asian oikean laidan.
”No niin, kuka se on? Haluan tietää, kuka voi täyttää Neiti Jonesin korkeat vaatimukset!”
”Haluatko oikeasti kuulla?” Ada kysyi puoliksi yllättyneenä. Innokkaan nyökkäyksen jälkeen, Ada avasi uudestaan suunsa. ”No, se on...”
”Anteeksi vain, kun häiritsen teidän leppoisaa iltapäiväänne”, kuului ärtynyt ääni heidän vierestään. ”Mutta, aiotteko sattumoisin jättää tämän pöydän tähän kuntoon?” He kääntyivät ja näkivät Tomin seisovan heidän pöytänsä ääressä osoittaen rumalla ja pitkällä, keltaisella kynnellään hetki sitten Adan suusta purskautunutta kermakaljaa vihaisen näköisenä.
”Anteeksi vain, mutta sinähän olet baarimikko, niin eikö sinun tehtäväsi ole siivota sotkut eikä asiakkaiden?” Ada kysyi suorasukaisesti.
Sirius pystyi näkemään savun tulevan Tomin karvaisista korvista. Vanhus avasi suunsa raivoissaan, mutta Sirius ei ikinä saanut kuulla mitä tällä oli sanottavaa, sillä juuri sillä hetkellä korvia huumaava räjähdys kuului heidän oikealta puolelta ja poika tunsi lentävänsä kovaa vauhtia ilman halki paiskautuen täydellä voimalla baarin seinään. Sirius tuijotti vauhkona ympärilleen. Baarin oikea puoli oli räjähtänyt ja siinä missä seinä oli ennen ollut, koristi nyt vain iso aukko, koko rakennus oli täynnä puunkappaleita ja pöly leijui talon sisällä tehden hengityksen painajaismaiseksi tekemiseksi. Ihmiset kiljuivat Vuotavan Noidankattilan sisällä hysteerisesti, Sirius näki myös muutaman liikkumattoman hahmon baarin räjähtäneellä puolella.
Poika nousi istuma-asentoon ja tutki itsensä nopeasti saadakseen selville missä kunnossa oli. Oikean puolen kylkiluita särki kovan iskun jälkeen ja poika tunsi myös jonkin paksun nesteen valuvan otsaansa pitkin alas. Häntä huimasi hieman, mutta muuten hän oli kunnossa.
Pakko päästä ulos, poika ajatteli hämärästi. Sirius meni nelinkontin ja lähti täristen konttaamaan kohti räjähdyksen aikana repeytynyttä seinää kohti, hän liikkui varovasti väistellen huolellisesti puunkappaleita ja ruumiita tuntien pienen paniikin nousten pintaan. Miten näin oli tapahtunut? Missä kaikki aurorit olivat ja ennen kaikkea, missä olivat Kuolonsyöjät? Sirius ei kuullut mitään ääniä mitkä voisivat vihjaista mitä ulkona tapahtui ja se, jos mikä, pelotti häntä.
Ikuisuudelta kestävän ajan päästä Sirius viimein pääsi ulos puukappaleiden ja ruumiiden valtaavasta sekamelskasta. Kun hän oli päässyt ulos, hän toivoi saman tien, että voisi olla taas sisällä. Koko Viistokuja oli täydellisen katastrofin lumoissa. Joka puolella näkyi paniikista kirkuvia ihmisiä, miehiä ja naisia taistelemassa Kuolonsyöjien kanssa, ruumiita tai vakavasti loukkaantuneita. Siriuksen onneksi kukaan ei tuntunut huomaavan häntä. Moni talo oli poltettu tuhkakasaksi tai vähintään talojen ikkunat olivat säpäleinä.
Siriuksesta tuntui, kuin hän olisi keskellä pahinta painajaisuntaan. Hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä eikä hänellä ollut ketään sitä kertomassa. Äkkiä tähän mennessä kammottavin ajatus iski hänen tajuntaansa; hän ei tiennyt missä Ada oli. Tyttö oli vielä sisällä, sen poika sentään tajusi, mutta miksei Ada tullut jo ulos? Paniikki alkoi jo ottaa pojasta vallan, kun hän tärisevin käsin otti peilin takataskustaan. Hän kiitti Merliniä, ettei se ollut mennyt rikki. ”James Potter”, hän sanoi tärisevällä äänellä. Siriuksesta tuntui oudolta, hän oli aina pitänyt itseään sellaisena, joka taistelun edessä olisi valmis toimimaan heti, mutta tällä hetkellä hän halusi vain ilmiintyä kotiinsa ja jäädä sinne nukkumaan unohtaakseen koko tapahtuman.
”Sirius?” Jamesin huolestuneen kuuloinen ääni kysyi peilistä. Sirius hätkähti, hän ei ollut huomannut pojan ilmestyneen peiliin. ” Missä oikein olet? Mitä on tapahtunut?”
”James, me taidamme olla pulassa”, Sirius sanoi tarkoittaen sanojaan koko sydämestään.

A/N: Kommentteja pyytäisin, koska en oo yhtään varma onks toi loppu hyvä, ni olis mukavaa saada kuulla, mitä te piditte siitä ;D

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 17.8.!
Kirjoitti: Needled Laiho - 18.08.2008 20:08:31

Vau, pidin. Luku oli todella hyvä. Teksti oli virheetöntä, ja sitä oli mukava lukea. Tämä on mukava tarina, idea on ihana, ja juonenkäänteet ovat todella hyviä. Mutta äkkiä Ada/Siriusta tulemaan! Vaikka Sirius/Remus-paritus onkin paljon ihanampi. Mutta eikun lisää tulemaan! Tätä jaksaa lukea ihan kuinka paljon tahansa

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 17.8.!
Kirjoitti: Peikonsukka - 29.08.2008 14:04:41

Pidin pienen lukutauon, eli en oo ehtiny lukeen nyt ku koulut on alkanu, mut nyt jaksoin lukee jo ton kaheksannen luvun ja alottelen nyt yheksättä. vielä et saa jatkaa, sill sit jään ihan kujalle koko tarinast,nii luen nyt viimesimmän luvun, ja saat kirjottaa lisää ;)

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 17.8.!
Kirjoitti: Velns Meica - 03.09.2008 19:46:38

Uusi luku on jälleen täällä ;D

Neeppu:Kiitos :) mukava kuulla, että ainakin joku jaksaa tätä lukea... Miten musta tuntuu, et kaikki haluavat Ada/Siriusta? Odottakaa vaan, odottakaan vaan *pirullinen virn*
_jj_: Kiitos, ihanaa et sinäkin olet tullut kommentoimaan pitkästä aikaa :D Toivottavasti olet saanut luettua jo edellisen, koska täältä tulee uusi...

No, tässä se siis tulee...
Luku 10- Loukussa
2.10.1978

Kaksi minuuttia sen jälkeen, kun James oli saanut Siriukselta erittäin sekavan selostuksen Viistokujan tapahtumista ja he kaikki olivat valmiina lähtemään sinne tarkastamaan tilannetta, hopeinen villisika liisi sisään Pottereiden avoimesta ikkunasta.
”Villisilmä”, Charlus mutisi nopeasti ennen kuin suojelius puhkesi puhumaan Vauhkomielen tutulla möreällä ja äreällä äänellä: ”Hyökkäys Viistokujalla, tällä hetkellä Vuotava Noidankattila, Säilä ja Imupaperi sekä Matami Malkinin kaapu kauppa tuhottuina. Viimeisimpien tietojen mukaan seitsemäntoista kuollutta, niistä kaksi auroreita, lisäksi kymmeniä loukkaantuneita. Lähtekää välittömästi, ottakaa Lily ja James mukaanne.”
”Lähdetään”, Dorea sanoi suu pelkkänä viivana villisian haihtuessa ilmaan. Sitten kuului poksahdus ja molemmat Jamesin vanhemmista olivat poissa.
”Valmis?” Lily kysyi yrittäen peittää hermostustaan. Hyökkäys oli tullut liian nopeasti, kukaan ei ollut ehtinyt mitenkään valmistua siihen, vaikka sitä olikin koko ajan ennustettu tulevaksi.
”Sinun ei tarvitse tulla”, James yritti heikosti, mutta Lilyn varma päänpudistus riitti kertomaan pojalle, ettei tyttö aikonut jäädä mistään hinnasta neljän seinän sisälle.
”Haluan auttaa ja Sirius ja Ada ja ilmeisesti kymmenet muut ovat vaarassa”, Lily totesi lujasti ja pian hänkin oli kadonnut vaimean poksahduksen saattelemana. James jäi vielä hetkeksi seisomaan huolestuneena keskelle vanhempiensa kotoisaa olohuonetta. Hän myönsi sen: häntä pelotti, pelotti että taistelun loputtua Lilyä ei enää olisikaan. Häntä värisytti jo pelkkä ajatuskin siitä, joten hän karisti sen mielestään. Ei Lilylle mitään tapahtuisi, hän oli hyvä taistelemaan, James vakuutti mielessään ennen kuin valmistautui itsekin tuntemaan sen puristavan tyhjyyden, jonka ilmiintyminen toi tullessaan.

Kun James ilmestyi Vuotavan Noidankattilan eteen, tai sen mitä siitä oli jäljellä, oli Viistokujan tilanne vähintäänkin kaaosmainen. Joka puolella näkyi taistelevia kuolonsyöjiä ja auroreita, joiden sauvoista purkautui tiheään tahtiin erivärisiä valosuihkuja. Liikkumattomia hahmoja makasi kaikkialla, ihmisten kirkunaa kuului taukoamatta, raunioita oli joka puolella. Se oli kaikkien aikojen hirvittävin näky, jonka James oli koskaan nähnyt.
”Sarvihaara”, vaimea ääni kuului Jamesin vasemmalta puolelta alaviistosta. Hän käänsi päänsä nopeasti äänen suuntaan ja näki Siriuksen makaavaan selällään baarin raunioiden edustalla. Pojan otsalle norui paksu verivana ja hän näytti muutenkin heikolta ja sekavalta. James vilkuili ympärilleen: kukaan ei näyttänyt nähneen heitä. Sitten hän kumartui pyyhkimään verta pois ystävänsä kasvoista. ”Oletko kunnossa?”
Tilanteesta huolimatta Sirius virnisti vaivalloisesti. ”Näytänkö mahdollisesti siltä, että olen kunnossa?”
”Et, anteeksi.”
”Ei se mitään”, Sirius mutisi sulkien silmänsä tuskaisen näköisenä. ”Missä Ada?”
”Mitä?” James kysyi hämmentyneenä, häntä alkoi jo hermostuttaa pelkkä paikallaan seisominen. Hänestä tuntui, että minä hetkenä hyvänsä joku, todennäköisesti kuolonsyöjä, huomaisi ja kiroaisi heidät.
”Ada... hän on edelleen sisällä... pitää saada ulos”, Sirius mutisi epäselvästi yrittäen jo punnertaa itsensä ylös maasta. Jamesin kädet kuitenkin estivät häntä. ”Me etsimme hänet, hän on ihan kunnossa, kyllä hän löytyy pian”, James selitti epäselvästi, oikeastaan sillä ei ollut kauheasti väliä mitä hän sanoi, koska hänestä tuntui, ettei Sirius edes kuullut mitä hän puhui.
Häntä kammotti, hän ei nähnyt ketään tuttua ihmistä. Missä Lily oli ja hänen vanhempansa? Hehän ilmiintyivät vain hetki ennen Jamesia, mutta nyt he kaikki olivat kadonneet. Eivätkö he olleet huomanneet Siriusta vai olivatko he ilmiintyneet jonnekin kauemmas? Häntä hermostutti ja pelotti, hän ei yhtään tiennyt mitä tehdä. Hänen ystävänsä oli loukkaantunut, hänen oli vietävä tämä jonnekin, mutta minne?
Yhtäkkiä tuttu hahmo vilahti Jamesin silmäkulmassa, hän käänsi päätään hahmon suuntaan ja alkoi huutaa täyttä kurkkua: ”JACK! HEI, JACK, TULE TÄNNE!”
Jack hätkähti ja hölkkäsi pojan luo. ”Haluatko, että kaikki kuolonsyöjät hyökkäävät kimppuusi vai onko sinulla jokin yhtä korkea-arvoinen syy karjumiseesi?” hän ärähti pilkallisen näköisenä kumartuen Jamesin tasolle, tämän viereen.
”Sinun pitää auttaa meitä”, James selitti hätäisesti. Hän oli helpottunut, että joku oli hänen kanssaan. ”Sirius on loukkaantunut.”
”Minä en huomannutkaan sitä”, Jack sanoi pyörittäen silmiään. ”Mikset vain ilmiinny hänen kanssaan Pyh-”
”TAINNUTU!” naisen ääni huusi heidän selkänsä takaa. Jack vetäisi Jamesin mukanaan sivulle ja punainen valosuihku osui Siriukseen, joka retkahti hervottomaksi.
”TAINNUTU!” James karjaisi heitä uhonneeseen kuolonsyöjään, joka ei ehtinyt väistää vaan kaatui kiviseen maahan.
”Minähän sanoin, että karjuminen ei ollut hyvä idea!” Jack sanoi. Hän näytti jotenkin erilaiselta taistelun keskellä kuin oppitunneilla, jotenkin hän näytti nauttivan enemmän olostaan tässä kaikessa kaaoksessa kuin auroriopiston tylsissä, vaarattomissa taisteluissa. Hänen katseensa kierteli kaiken aikaa, kun tämä tarkkaili mistä tulisi uhka heitä kohti ja tämän kasvot näyttivät jotenkin eläväisemmiltä kuin aikaisemmin.
”No, mennään”, Jack alkoi vetää Jamesia käsivarresta takaisin pystyasentoon, kun viisi kuolonsyöjää lähestyi heitä nopeaan tahtiin taikasauvat käyttövalmiina.
”Entä Sirius?” James kysyi vilkaisten parasta ystäväänsä olkansa yli. Hän ei halunnut tämän jäävän yksin.
”Hän pärjää ihan hyvin, kaikki luulevat kuolleeksi, ei kukaan hänestä välitä.”
James koetti olla värähtämättä Jackin sanoille, mutta se oli melkein mahdotonta. Kaikki luulevat kuolleeksi, no onneksi Sirius sentään ei ollut sitä, poika ajatteli itsekseen samalla kun nousi pystyyn maasta Jackin vetämänä ja aloitti Jackin kanssa raa’an taistelun elämänsä puolesta viittä kuolonsyöjää vastaan. James ei voinut muuta kuin rukoilla, että kaikki hänen ystävänsä selviäisivät hengissä tämän päivän loppuun asti.

Lily oli sillä hetkellä pahassa pulassa. Hän oli ilmiintynyt Säilä ja Imupaperin eteen luullen, ettei siellä taistelu olisi niin pahasti käynnissä, koska rakennus oli jo tuhottu; hän oli ollut pahasti väärässä. Rakennus oli täynnä lasinsirpaleita ja epätoivoisesti ulos yrittäviä ihmisiä, kaupan edustalla oli kymmenkunta kuolonsyöjää, joista osa taisteli raivokkaasti auroreita vastaan, kun taas toinen osa kidutti tai tappoi Säilä ja Imupaperista ulos tulevia loukkaantuneita.
Lily oli heti tultuaan saanut vastaansa kaksi valkoisen naamion suojissa lymyilevää kuolonsyöjää. Tyttö oli välittömästi aloittanut nopeatempoisen taistelun kiittäen Merliniä siitä, että Vauhkomieli oli pakottanut heidät harjoittelemaan nopeutta ja väistelyä niinkin paljon.
Lily tunsi olonsa hermostuneeksi ja levottomaksi, hänellä ei ollut taistelun aikana saanut pienintäkään mahdollisuutta vilkaista ympärilleen voidakseen paikantaa edes jonkun kelmeistä tai aurori-ryhmästään. Toisaalta ei hän edes tiennyt ketkä hänen ystävistään olivat paikalla, tyttö toivoi, ettei kovin moni.
”Kidutu!”
”Estous!”
”Avada Kedav-”
”TAINNUTU!” Vauhkomielen möreä ääni karjaisi jostain Lilyn vasemmalta puolelta ja yhtä sauvanheilutusta myöhemmin molemmat Lilyn kanssa taistelleet kuolonsyöjät makasivat tajuttomana maassa toistensa päällä. Lily pyyhki hikeä otsaltaan ja kääntyi lausumaan kiitoksen sanan valmentajalleen, joka seisoi hänen vieressään täysin tyyneltä näyttäen. Toisaalta ei se mikään ihme ollut, kuolonsyöjät kun eivät olleet niin tyhmiä, että lähtisivät yksin haastamaan auroria, jota kutsuttiin syystä alansa parhaimmaksi. He mieluiten kiersivät tämän kauempaa aiheuttaen muualla entistä kammottavampaa sekasortoa.
”Sinun pitäisi harjoitella enemmän nopeutta”, Vauhkomieli totesi sivuuttaen siten kiitoksen syrjään. ”Missäs muut teikäläiset?”
”James taistelee jossain, Sirius on Vuotavan Noidankattilan edessä loukkaantuneena ja Ada-” Lily hengähti syvään ennen kuin jatkoi. ”on loukussa Vuotavan Noidankattilan raunioissa.”
Lilyn suureksi järkytykseksi Vauhkomieli hymähti pienesti huvittunut hymy huulillaan.
”Anteeksi vain, mutta naurattaako sinua se, että minun ystäväni ovat kuoleman vaarassa?” tyttö tiuskaisi pystymättä pidättelemään itseään.
”Minä nauran siksi, että jos Ada olisi kuoleman vaarassa raunioiden sisällä, hän tuskin taistelisi nyt Irvetan äärellä neljää vihollista vastaan.”
”Mitä?”
”Se Ada huomattavasti pääsee pälkähästä nopeammin kuin suklaasammakko tulee syödyksi”, Vauhkomieli mörisi tyytyväisen näköisenä ennen kuin kääntyi taas jatkaakseen taistelua jättäen Lilyn äimistyneenä jälkeensä.
Tyttö aikoi juuri lähteä Vauhkomielen kertomaan suuntaan etsimään Adaa, kun kuuli tutun äänen kiljuvan avunhuutoja takaataan. Lily kääntyi ympäri rukoillen kuulleensa väärin, mutta turhaan; Säilä ja Imupaperista oli alkanut valua ihmisiä nyt kun Kuolonsyöjät olivat viimein kukistettu niiden edustalta. Kaikki eivät kuitenkaan olleet päässeet ulos ja Lily näki savuavan kaupan rikkoutuneesta ikkunasta sisään sen verran, että huomasi Annin makaamassa kaupan seinustalla pöydän alla pelkkänä verisenä myttynä kiljuen hysteerisesti. Tytön päästä valui hurja määrä verta lattialle, sellainen määrä, että se sai Lilyn voimaan pahoin. Hän juoksi ystävänsä vierelle ja tarttui tämän käsiin, jotka hieroivat kovalla voimalla päätä aivan kuin se saisi verenvuodon tyrehtymään. Ann ei lakannut kiljumasta, hän ei edes näyttänyt tajuavan Lilyn olevan siinä ja se sai Lilyn pelkäämään enemmän kuin mikään muu sinä päivänä.
”Apua! Täällä tarvitaan apua!” Lily yritti huutaa kovaan ääneen, mutta huulien raosta purkautui vain surkea, melkein äänetön nyyhkäisy. Kukaan ei kuullut häntä, kaikki olivat liian keskittyneitä toisiin loukkaantuneisiin, joilla oli samanlainen kauhistunut ilme kasvoillaan kuin Annilla ja vakavia vammoja. Pelottavinta kuitenkin oli, että nämä huusivat, kirkuivat samaa loputtoman kauhistunutta ääntä, joka tuli Anniltakin ulos. Aivan kuin heistä kukaan ei olisi tajunnut vaaraan vielä loppuneen vaan eläisivät yhä uudelleen ja uudelleen samoja kauhun hetkiä.
Lily tunsi itkun ja toivottomuuden tunteen kurkussaan. Hän tunsi olevansa yksin huolimatta nopean toiminnan yksikköjen väestä, jotka paraikaa kuljettivat pikavauhtia kirkuvat loukkaantuneet ulos savuavasta rakennuksesta. Lily yritti huutaa heille, mutta savu hänen ympärillään oli niin paksu, ettei häntä huomattu.  Tyttö ei tiennyt mitä tekisi, voisiko Annin jättää yksin? Toisaalta, mitä Annille voisi sattua, jos hän ei kerran voinut liikkua minnekään?
Hitaasti Lily nousi ylös irrottaen otteensa ystävänsä käsistä; ne tipahtivat jäykkinä tytön sivuille eivätkä enä onneksi hieroneet päätä, josta valui edelleen huolestuttavan paljon verta.
Lily lähti juoksemaan sokeasti pääkadulle yrittäen etsiä nopean toiminnan yksikön väkeä, auroreita, parantajia, keitä vain. Kunhan vain olisi joku, joka tietäisi jotain loukkaantuneista; Lily ei ollut vielä niin kokenut. Joku, joka osaisi sanoa, olisiko ilmiintyminen liikaa Annin voimille.
”Lily! LILY!” tyttö kuuli Jamesin äänen ja kääntyi helpottuneena äänen suuntaan. Poika tappelikin varsin kehuttavaan tahtiin itsensä punapäätä kohti, joka vasta silloin huomasi Jackin olevan Jamesin seurassa. Tämä näytti hikiseltä ja väsyneeltä kaikesta taistelusta, mutta tämän silmiin oli syttynyt outo kiilto, aivan kuin hän nauttisi olostaan kaiken tämän katastrofin keskellä, eikä Lily pitänyt siitä.
”James!” Lily huudahti lähtien hölkäten poikaystäväänsä vastaan. Takaansa hän kuuli vaimean jysähdyksen ja värähti; niitä oli kuulunut pitkin iltaa, se tarkoitti, että jossain oli taas romahtanut talo. Hän heittäytyi kirjaimellisesti Jamesin kaulaan päästessään tämän luo. ”Annontuolla... jahänonloukkantunut... minäentiedämitätekisinja-”
”Lily, en ymmärrä mitään, sano hitaammin.”’
Tyttö veti henkeä irrottautuen Jamesin syleilystä ja yritti uudestaan. ”Ann on Säilä ja Imupaperin sisällä, hän on pahasti loukkaantunut, enkä minä saanut ketään auttamaan minua, joten nyt pitää vain hakea joku, joka voisi katsoa onko hän tarpeeksi hyvässä kunnossa, että voisimme ilmiinnyttää hänet Pyhään Mungoon. Mitä te tuijotatte?”
James ja Jack olivat vaihtaneet katseita tytön selityksen aikana ja tuijottivat tätä nyt, James huolestuneena ja Jack hieman vaivaantuneena.
”Lily-” James aloitti varovaisesti tarttuen tytön käsivarteen. Jack kuitenkin puuttui puheeseen, ennen kuin James ehti jatkaa pidemmälle. ”Mietimme vain, että mahdatko tarkoittaa, että Ann on tuon Säilä ja Imupaperin sisällä, joka juuri romahti?” hän kysyi varovaisesti osoittaen sormellaan jonnekin Lilyn taakse. Tyttö kääntyi täristen kauttaaltaan ja seuraava näkymä sai hänen polvensa notkahtamaan.
Säilä ja Imupaperin katto oli romahtanut. Rakennus oli kokonaan maan tasalla ja väki talon ympärillä yritti turhaan sammuttaa talosta kohoavia tulilieskoja.
”Ann...”, oli viimeinen tuskainen huokaisu, joka pääsi Lilyn suusta ennen kuin tämän polvet pettivät alta ja maailma pimeni.

”Lily? Oletko hereillä?” Jamesin ääni kuului jostain hyvin kaukaa. Lily tunsi itsensä heikoksi, häntä väsytti, raajat tuntuivat raskailta ja turhan painavilta. Oikea olkapää oli kankea ja kipeä ja hänen oikea jalkansa tuntui olleen lihaveitsen uhrina. Hän avasi hitaasti silmänsä. Ensin kaikki näkyi vain sumeasti, sitten kuva tarkentui. James istui hänen vieressään, pojan vaatteet olivat pölyssä ja tällä oli kasvoissaan ja käsivarsissaan muutamia syviä haavoja, muuten tämä näytti voivan hyvin.
Lily taas makasi pehmeällä penkillä ja hänen päänsä alla oli tyyny. Kaikkialla oli valkoista.
”Missä me olemme?” Lily kysyi heikosti, sanojen muodostaminen tuntui tavallista hankalammalta.
”Pyhässä Mungossa”, James vastasi hiljaa. Näytti siltä kuin poika pelkäisi puhuessaan liian kovaa Lilyn menettävän tajuntansa uudestaan.
Lily nyökkäsi koettaen koota ajatuksiaan, hänen päätään särki, viime hetken tapahtumat tuntuivat epäselviltä. Yhtäkkiä hän muisti kaiken, Annin ja tuhoutuneen rakennuksen, Lilyn kurkkua kuristi. Hän nousi istumaan nopeasti. ”Missä Ann on? Onko hän kunnossa? Mitä tapahtui?”
”Lily...” James katsoi vaivaantuneena jalkoihinsa.
”James”, Lily katsoi poikaystäväänsä vetoavasti.
”Sinä pyörryit, ja löit pääsi katukiveen kaatuessasi. Menit tajuttomaksi ja olet nyt ollut tajuttomana neljä tuntia, hyökkäys saatiin taltutetuksi vasta noin puoli tuntia sitten. Uhreja on ollut monta kymmentä ja-” James lopetti kesken lauseen tietämättä miten jatkaa.
”Entä Ann?” Lily kysyi vaativaan sävyyn.
”Ann on... Lily, Säilä ja Imupaperiin jäi muitakin ihmisiä sisään, muun muassa muutama aurori ja nopean toiminnan yksiköstä ja heitä kaikkia, Annia mukaan lukien, yritetään saada ulos koko ajan”, James sanoi neutraalilla äänellä kiinnostuen suunnattoman paljon kengänkärjistään.
Lily hengähti syvään, hän ei enää jaksanut itkeä, mutta kyyneleet alkoivat melkein pakosta virrata pitkin tytön poskia. ”Entä muut?” hän kuiskasi, vaikka rehellisesti pelkäsi vastausta kuollakseen.
”Sirius on nyt hoidossa, mutta hän pääsee heti kotiin, Remus ja Peter eivät edes olleet taistelussa ja ovat nyt hoitamassa joitain papereita Siriuksen hoitoa varten ja Christina meni hakemaan kahvia Adan kanssa, jolla ei myöskään ollut mitään vakavia vammoja.”
Lily nyökkäsi saaden pienen hymyn muodostumaan huulilleen. Hän oli helpottunut, kun muut hänen ystävänsä olivat edes jotenkuten kunnossa.
James silitti Lilyn poskea etusormellaan katsoen Lilyä silmiin huolestunut ilme kasvoillaan. ” Nyt kun tiedät ystäviesi kuulumiset, voisit kertoa minulle miten sinä voit?”
”Ihan hyvin olosuhteisiin nähden”, Lily sanoi koskettaen päätään, sitä särki edelleen. ”Päätäni särkee aika paljon ja olen tosi väsynyt, jalkani ja olkapääni tuntuvat olevan tulessa, mutta muuten olen okei.”
James nyökkäsi. ”Lääkärit tutkivat sinut, kun olit tajuttomana. Olkapääsi oli sijoiltaan, mutta se korjattiin. Samoin jalassasi oli tosi syvä ja pahannäköinen haava, mutta siihen ei kuulemma jää edes arpea, mutta se voi olla arka muutaman päivän ajan, samoin olkapää.”
”Lily, sinä olet hereillä! Oletko kunnossa?” Adan huudahdus kaikui pitkin Pyhän Mungon seiniä, kun tyttö lähti juoksemaan pillimehu kädessään ystävänsä luo. Ada näytti paremmalta kuin Lily oli odottanut; tämän farkut, värikäs toppi ja lanteille sidottu huivi olivat kyllä saman pölyn peitossa kuin Jamesinkin ja kaikissa oli vähintään muutama repeämä. Adan naamaa koristi pitkä viilto, joka kyllä näytti olevan jo paranemaan päin, myös tämän käteen oli sidottu sideharso kyynärtaipeen kohdalla. Silti Lily olisi odottanut jotain enemmän, Adahan oli tapellut monen kanssa, kai siitä nyt joitain haavoja sai?
”Voin ihan hyvin, Ada”, Lily vastasi, ennen kuin Ada ehtisi huutamaan mitään enempää.
”Pääsi on varmaan kipeä, Jack kertoi, että löit sen tosi kovaa. Eikö olkasi ollut sijoiltaan, ainakin Christina kertoi sen minulle, oletko sinä muuten kunnossa, ainakin toinen jalkasi näyttää turvonneemmalta kuin toinen, mutta sehän voi olla synnyinvika, tai siis Christinakin mainitsi, että hänellä on vino selkäranka, joka liittyi jotenkin siihen, että hänellä on erikokoiset jalat ja-?”
”Lily, oletko sinä kunnossa?” Christinan huolestunut ääni keskeytti Adan puhetulvan, tämä vaikeni nyrpeän näköisenä. Lily käänsi katseensa saapuvaan Christinaan, joka kulki heitä kohti kahvikuppi tiukasti kourassaan.
”Joo, no olosuhteisiin nähden voin hyvin”, Lily ei tajunnut miten jaksoi hokea sitä kaikille, kun kerran se ei ollut totta, miten hän voisi olla kunnossa ja voida hyvin, jos hänen yksi parhaista ystävistään oli jumissa raunioiden sisällä.
”Miksi sinulla on pillimehu?” James kysyi Adalta tuijottaen tämän juomaa.
”No, kun minun piti ensin ottaa kahvi, mutta sitten näin pillimehun ja täällähän lukee, että”, Ada käänsi pillimehun purkkia niin, että näki lukea sen kyljestä tuoteselosteen ”juomalla säännöllisesti Velhomanian suunnittelemaa, mansikanmakuista juomaa, saa vahvemman pikkukirousten sietokyvyn ja näkö paranee jopa huimat 0,03 prosenttia vuodessa. Liikanautiskelusta saattaa ilmestyä KVE. Ei alle 3 vuotiaille.”
”Mikä on KVE?” James kysyi.
”Se on sairaus, josta tulee isoja rakkoja jalkoihin. Ne saattavat puhjeta ja silloin niistä valuu todella paljon pollomuhkun mätää muistuttavaa nestettä, joka värjää ihon punaiseksi pariksi viikoksi.”
Kaikkien katseet kääntyivät Adaan. ”Miten sinä tuon sairauden tiedät?” James uteli.
”Minulla on laaja yleistieto”, tyttö tokaisi nostaen leukaansa saaden Christinalle ja Lilylle hurjan yskäkohtauksen. ”Ettekö muka usko?” hän kysyi yrittäen näyttää loukkaantuneelta, mutta hänen silmiensä katse paljasti tämän todellisen mielialan.
”Sanotaanko, että sinun yleistietosi laajuus ei ole tullut vielä kunnolla esille näiden vuosien varrella”, Lily totesi virnistäen ilkikurisesti. Hän tunsi olonsa paremmaksi kuin hetki sitten, olkapää ei enää tuntunut kankealta ja väsymys oli kaikonnut hänen jäsenistään. ”Etkö sinä ollut taistelussa, Que?” hän kysyi Christinalta, koska ei huomannut tässä mitään ruumiillisia vammoja tai mitään mikä viittaisi tämän olleen mukana kuolonsyöjiä vastaan käydyssä taistelussa. Tyttö ravisti päätään vastaukseksi näyttäen hieman anteeksipyytävältä, vaikka eihän se ollut mitenkään tämän syy, että hän sattui olemaan tässä tapauksessa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
”Okei, sitten seuraava kysymys onkin teille, jotka olitte paikalla”, Lily aloitti katsoen merkitsevästi Adaa ja Jamesia, jotka nyökkäsivät ymmärtämisen merkiksi. ”Mitä oikein tapahtui, kun minä olin menettänyt tajuntani? Mitä sinä teit, James? Miten sinä pääsit ulos sieltä raunioista, Ada? Haluan kuulla kaiken”, Lily katsoi molempia vuoron perään, kunnes Ada kohautti olkiaan sen merkiksi, että voisi aloittaa:
”Kun Vuotava Noidankattila räjähti, me lensimme Siriuksen kanssa eri suuntiin. Hän lensi jonnekin takaseinälle, mutta minä lensin rakennuksen sivulle, josta oli ovi ulos jollekin sivukadulle. En ollut loukkaantunut räjähdyksen aikana, koska olin lentänyt Tomin päälle – hän on yllättävän pehmeä -, joten lähdin juoksemaan pääkadulle päin. Luulin, että Sirius oli päässyt omin avuin ulos, joten en lähtenyt takaisin Vuotavalle Noidankattilalle. Suunnistin Irvetan luo, koska siellä oli eniten ihmisiä kiljumassa – en tiedä kuulitteko sitä ääntä, mikä heistä lähti, mutta sanonpa vaan, että se oli korvia särkevä -. Siellä minun kimppuun hyökkäsi koko ajan kuolonsyöjiä, he ovat koko ajan kimpussasi, jos olet hetken paikallasi”, Ada joi kulauksen mehustaan ennen kuin jatkoi. ”Tulin itse asiassa vasta hyökkäyksen loputtua, eli noin ”, -Ada piti pienen tauon laskien päässään ajan - ”kaksikymmentä minuuttia sitten - minut paikattiin nopeasti siellä käden kohdalla, siinä oli tosi iso ja syvä haava, olisi hauskaa, jos siitä jäisi arpi ja täällä kuulin Jamesilta, että olet tajuton ja sitten menin hakemaan kahvia. Sen pituinen se”, Ada lopetti ja antoi puolestaan Jamesille puheenvuoron. 
”No, silloin kun sinä menetit tajuntasi, minä vein sinut Pyhään Mungoon nopeasti, koska pelkäsin sinun saaneen jonkun aivoverenvuodon tai jotain vastaavaa. Siellä minulle sanottiin, että pitäisivät sinut nukutettuna vielä muutaman tunnin, että saisit levätä kunnolla, joten lähdin takaisin Viistokujalle ja hain Siriuksen (matkalla hänen luo sain vastaani muutaman kuolonsyöjän) ja ilmiinnyin hänen kanssaan tänne, koska sanoi Jack mitä vain, minä en olisi voinut jättää häntä sinne yhtään pidemmäksi aikaa.
Lähdin vielä kerran takaisin Viistokujalle ilmiinnyttäen kaikkia matkan varrelle osuneita loukkaantuneita Pyhään Mungoon.”
”Eli toimit siis ihmisten yksityisenä ambulanssina?” Lily kysyi tuntien ylpeyttä poikaystäväänsä kohtaan.
”En tiedä mikä tuo ankutanssi on, mutta kai niin voisi sanoa”, James nyökkäili tietäväisen näköisenä.
”No, nyt kun, kaikki on selvää, niin lähdetään”, Lily totesi nousten ylös penkiltä. Hänen helpotuksekseen oikea jalka kesti hyvin painoa, syvästä haavasta huolimatta.
”Lähdetään minne?” James kysyi nousten hänkin ylös istumaltaan penkiltä.
”Viistokujalle”, Lily sanoi ja hänen ilmeensä paljasti muille, ettei muita vaihtoehtoja ollut. ”Minä haluan tietää, milloin Ann pääsee ulos Säilä ja Imupaperista.”
”Tiedäthän sinä, Lily, että on olemassa mahdollisuus... aivan pieni mahdollisuus, ettei Ann ole... Tuota...”
Kyllä hän tiesi, hän ei vain halunnut ajatella sitä. ”Tiedän, James ja sitä suuremmalla syyllä, haluan nähdä, miten on käynyt.”
”Mutta Lily”, James näytti siltä, että halusi epätoivoisesti keksiä vielä jonkun syyn, joka voisi estää Lilyn lähdön.
”Sirius luultavasti tarvitsee sinua, sinä voit mennä hänen luokseen ja minä menen oman ystäväni luo”, Lily sanoi varmaan sävyyn, sitten hän kääntyi tyttöjen puoleen. ”Tuletteko te mukaan?”
”Nääh, taidan mennä viihdyttämään Siriusta, olen saanut Viistokujasta tarpeekseni, jos ei haittaa”, Ada sanoi nousten ylös hörpäten taas pillimehuaan. Hän väläytti muille iloisen hymyn ja suunnisti sitten portaita kohti päästäkseen kerrokseen, missä Sirius sillä hetkellä majaili.
”Minä voin tulla, Lily”, Christina sanoi vetäen hartioillensa viitan, jota oli vielä äsken pidellyt käsissään.
”Entä sinä, James, jäät vai tulet?” Lily kysyi kulmat koholla.
James huokaisi ensin pitkään, mutta antoi sitten kasvonsa sulaa tuttuun, lämpimään hymyyn. ”Luuletko, että päästäisin sinut sinne yksin?” hän kysyi laittaen kädet Lilyn hartioiden ympärille.
”Mennään”, Lily sanoi tuntien itsensä helpottuneeksi, ainakaan hän ei joutuisi kokemaan yksin sitä kaaosta, joka Säilä ja Imupaperin ympärillä varmasti oli.

Sirius oli maannut Pyhän Mungon pehmeällä ja kaikin puolin miellyttävällä sängyllä jo niin kauan, että hän oli varma, että jos makaisi siinä vielä sekunninkin ilman seuraa, hänet voitaisiin suoraan viedä mielipuoli-osastolle tiukasti sidottuna. Ei sängyssä mitään vikaa ollut, sen hän olisi voinut viedä suoraan kotiin ja nukkua sillä monta vuorokautta putkeen ilman mitään vaikeuksia. Ei, syy hänen haluttomuuteen maata tässä sängyssä johtui siitä, että se sänky sijaitsi Pyhässä Mungossa, tuntui ahdistavalta maata paikoillaan paikassa, jossa kuoli samaan aikaan monia ihmishenkiä. Sen takia, hän tunsi syvää helpotusta, kun Ada pelmahti hänen huoneeseensa kolme pillimehua käsissään.
”Kolme pillimehua, Ada?” Sirius kysyi ensi sanoikseen.
Ada virnisti. ”Kuljin kahvilan ohi ja ne suorastaan kutsuivat minua, vähän niin kuin jotkut kengät tai vaatteet joskus. Sitä paitsi, sinä saat yhden.”
Sirius ei kysynyt, miten pillimehu tai kengät voisivat kutsua ihmistä, hänen tietonsa mukaan ne kun eivät osanneet puhua, mutta hän uskoi Adan lauseen viitanneen taas johonkin tyttöjen juttuihin. ”Missä muut ovat?” hän kysyi sen sijaan.
”Christina ja Lily lähtivät katsomaan miten Ann voi, Jameskin kai lähti mukaan, kun ei ole täällä. Remus ja Peter lähtivät täyttämään joitain sinun papereitasi jotain kaksi tuntia sitten.”
”Hehän viipyvät”, Sirius hymyili vinosti.
”Tiedäthän sinä paperityöt, ne kestävät, kestävät, kestävät, kestävät, kestävät, kestävät...”
”Okei, Ada. Ymmärsin kyllä! Mutta silti, ei siellä niin kauan voi mennä.”
”Ehkä he löysivät jonkun siivouskomeron”, Ada ehdotti viattomana ja Sirius purskahti nauruun.
”Mitäs täällä nauretaan? Sirius, luulisi, että loukkaantuneena sinä sentään pystyisit tuomaan vakavan puolesi esiin”, Remuksen ääni kuului sairaalahuoneen ovensuulta saaden Adan ja Siriuksen vaikenemaan ja kääntämään katseensa poikaan ja hänen vieressään seisovaan Peteriin.
”On vaikeaa olla nauramatta, kun aiheutatte niin paljon hupia”, Sirius ilmoitti hilpeästi.
Remus ja Peter vilkaisivat toisiinsa hämmästyneet ilmeet kasvoillaan. ”Nyt se sitten tapahtui, hän on seonnut”, Peter sanoi päätään pudistaen.

”Siirtäkää kiviä nopeampaan tahtiin, muistakaa heiluttaa kättänne heti, kun näette tai kuulette jotain, mikä viittaisi ihmiseen”, Vauhkomielen ääni jakoi ohjeita auroreille, nopean toiminnan yksikön väelle ja muutamalle taikalainvartijaosaston korkeimmalle henkilölle, jotka olivat tulleet vapaaehtoisina auttamaan Säilä ja Imupaperin korjaustöissä. Kaikki Viistokujan kaupat olivat suljettu siivous- ja rakennustöiden ajaksi ja kaikki Taikaministeriön väki oli pakotettu jättämään työnsä ja auttamaan Viistokujan kunnostamisessa uuteen uskoon. Vain opiskelijat ja loukkaantuneet olivat saaneet vapautuksen, mutta Christina oli tullut auttamaan Säilä ja Imupaperin kanssa; harva oli siihen hommaan suostunut, koska ei ollut kovin innostunut näkemään mitä kaikkien niiden raunioiden alla oli enää jäljellä, jos ylipäätään oli mitään.
”Ann oli juuri aikonut pitää sinusta”, Lily sanoi Jamesille, kun he katsoivat viitat liehuen vierestä Christinan ja muiden ponnisteluja raunioita vastaan. Oli pimeää ja tuuli oli kova, yö oli jo pitkällä, mutta kumpaakaan heistä ei väsyttänyt, hyökkäys oli tehnyt varmaksi sen, ettei heitä tulisi nukuttamaan pitkään aikaan.
”Oliko?” James yllättyi. Ennen kuin Ann oli lähtenyt vanhempiensa talolle, tämä oli vielä vihannut häntä henkeen ja vereen.
Lily nyökkäsi tuntien itsensä pohjattoman tyhjäksi, jos Ann oli kuollut, hän ei tiennyt mitä hänen sitten olisi tarkoitus tehdä. ”Hän sanoi, ettei pidä sinusta eikä hyväksy mitä teit hänen tupatovereilleen koulussa, mutta yrittää sietää sinua vastedes, koska et voi muuttaa menneisyyttäsi tai jotain siihen suuntaan”, Lily vilkaisi Jamesia saadakseen nähdä, mitä tämä oli mieltä. Tämän ilme oli mietteliäs.
”En tiedä, tuo tuli aika yllätyksenä, mutta... Voin kai yrittää unohtaa hänen tekonsa, jos hän on valmis yrittämään unohtaa minun tekoni.”
”Eli teistä voisi tulla ystävät?” Lily kysyi toiveikkaana.
”No, ei ehkä ystävät”, James vastasi nopeasti ja Lilyn ilme valahti hieman. ”Hyvän päivän tutut olisi todenmukaisempi vaihtoehto” hän lisäsi, ennen kuin he vaipuivat taas hiljaisuuteen.
Lilyä itketti. Olo tuntui vieläkin sekavalta ja häntä ahdisti ja hermostutti vain seistä paikoillaan. Tuntui kuin hänestä ei olisi ollut mitään hyötyä kellekään, vaikka itse Vauhkomieli sanoi, ettei tämä saisi tehdä mitään, hän oli liian huonossa kunnossa.
”Vauhkomieli, täällä näkyy jotain”, eräs auroreista huusi heilutellen villisti kättään ja Lilyn sydän sykähti. Hän katsoi sivusta miten Vauhkomieli kiirehti huutaneen aurorin luo ja muut keskeyttivät oman hommansa tullakseen auttamaan.
”Mitä näit, Dixon?” kuului Vauhkomielen vaimea kysymys, mutta aurorin vastausta Lily ei kuullut. Sitten Vauhkomieli kohottautui ja kajautti kuuluvaan ääneen muille: ”Parantajia tänne, täällä on selvästi ihmisiä.”
Tuli hetkeksi yleinen hälinä, kun parantajat, jotka oli jo kutsuttu paikalle, lähestyivät raunioita ja muut antoivat heille tilaa. Jamesin ja Lilyn viereen saapui muita ihmisiä, joko uteliaita ohikulkijoita tai raunioihin jumiin joutuneiden omaisia. Hermostus oli käsin kosketeltavaa, James otti Lilyä kädestä ja puristi rohkaisevasti.
”Jalat näkyvät jo”, Vauhkomieli huuteli hetken päästä ja väki henkäisi. Sitten mies kääntyi puhumaan aurorille, joka kannatteli kiviä hiki otsaa pitkin valuen. ”Ponnista vielä vähän, kyllä sinä jaksat... Ponnista.” Lily olisi luultavasti nauranut Vauhkomielen sanoille, ellei tilanne olisi ollut niin vakava. Sitten, ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä, noin kolmikymppinen, kuolemanväsyneeltä näyttävä, verta valuva ja mustatukkainen aurorin univormuun pukeutunut mies kohosi kivikasasta ja väki puhkesi hurraahuutoihin. Lily katsoi sydän verta valuen kuinka kaksi, ilmeisesti hänen työtovereitaan, auttoivat miestä pysymään pystyssä ja laittoivat huovan tämän ympärille. Tyttö kuunteli puolihuolimattomasti heidän puhettaan.
”Derek, me pelkäsimme, että olet kuollut!”
”Nuo vuodot pitää tukkia, parantajat auttavat sinua, olet pian työkunnossa.”
”Se oli hirveää”, Derekiksi kutsuttu mies sanoi ääni pidätellyistä tunteista väristen. ”Talon katto tuli meidän päällemme, olimme kaikki puristuksissa ja ihmiset huutavat siellä, Al. He huutavat ja huutavat, eräs tyttö minun läheltäni, hänen päästään valui verta, enkä minä voinut tehdä mitään, kun hän huusi, hän huutaa vieläkin, mutta vaimeammin, minä...” Derekin ääni sortui ja tämä lysähti kokoon kuin ei olisi jaksanut enää kannatella sitä painoa, joka varmasti tämän hartioilla lepäsi painavana ja tuskallisena. Miehet hänen vieressään kiirehtivät parantamaan otteitaan tästä.
Lily ei kuunnellut, kun miehet lohduttivat Derekiä, hän ei itse asiassa kuullut mitään, koska eräs tietty lause nuoren aurorin puheista oli jäänyt kaikumaan tämän päähän: ”Eräs tyttö minun läheltäni, hänen päästään valui verta”. Tarkoittiko mies Annia? Vuosiko tytön päästä vielä verta? Huusiko tämä vieläkin sitä kammottavaa ääntä, joka oli kuulunut tämän verta valuvien huulien raosta monta tuntia sitten? Voisiko ihminen olla vielä hengissä sellaisen verenvuodon jälkeen, ja jos pystyi, niin missä kunnossa? Lilyllä oli liikaa kysymyksiä eikä ainuttakaan vastausta, tyttö painoi päänsä Jamesin viitan suojaamaan rintakehään toivoen sydämestään, että Derek ei ollut ainoa, joka tuli elävänä ulos noista petollisista raunioista.
”Lily, mitä te täällä teette?” tuttu ääni kysyi Lilyn selän takaa havahduttaen tämän ankeasta ajatusmaailmastaan. Lily kääntyi rukoillen, että oli kuullut väärin, kaikista ihmisistä juuri tämä henkilö oli se, jota Lily ei halunnut mistään hinnasta tavata tällä nimenomaisella hetkellä.
”Hei Daniel”, Lily mutisi hiljaa. Pojan silmissä oli hämmästynyt katse, mutta mikään ei viitannut siihen, että tämä olisi surullinen sisarensa kohtalosta ja se sai Lilyn sisuskalut kääntymään vatsassa monta kertaa ympäri; Daniel ei tiennyt Annin olinpaikkaa. ”Tiesitkö, että täällä oli hyökkäys?”
Daniel naurahti. ”Kuka ei olisi huomannut sitä? Tuolla on ilmeisesti ihmisiä sisällä, näin kun se yksi aurori tuli ulos tuolta, mahtaa olla pahat oltavat siellä... Etsin itse asiassa Annia täältä, hän oli unohtanut ottaa... Sanoinko jotain väärin?” mies kysyi hämmentyneenä Jamesilta, sillä Lilyn ilme oli venähtänyt täysin ja tämä oli haudannut päänsä Jamesin kaulaan nyyhkyttäen hiljaa.
”Daniel”, James aloitti mahdollisimman ystävällisellä äänellä. Hän ei tuntenut Danielia melkein yhtään, joten hänestä tuntui kamalalta miehen puolesta, että tämä kuulisi yhden elämänsä pahimmista uutisistaan käytännöllisesti katsoen ventovieraalta. ”Sinun siskosi, hän on jumissa tuolla raunioissa.”
”Ei”, Daniel sanoi vaimeasti, aivan kuin saisi sillä huonot uutiset karkotetuksi. ”Se ei ole mahdollista, ei Ann voi olla tuolla”, mies parahti järkyttyneen näköisenä.
James nyökkäsi, sillä tiesi puhumisen olevan turhaa, se ei parantaisi oloa.
”Miten hän tuonne päätyi?” Daniel kysyi kaatuen maahan polvilleen. Hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä ja James tunsi olevansa aivan väärässä paikassa, onneksi Lily pelasti tämänkin tilanteen. Tyttö irrottautui Jamesista hymyillen tälle sanattoman kiitoksen kera ennen kuin laskeutui Danielin tasolle alkaen puhua hiljaa ja rauhoittavasti vetäen samalla tämän syliinsä.
”Lisää ihmisiä tulossa!” Vauhkomieli karjui hetken päästä, hän oli tällä kertaa Christinan luona, joka näytti hitusen ylpeältä siitä, että hän oli löytänyt ihmisiä raunioista, ja kaikki heräsivät taas transsistaan. Parantajat olivat taas toimintavalmiina ja katsojat eivät meinanneet jännityksissään pysyä paikallaan. Aika tuntui kuluvan taas etanavauhdilla, James tunsi taas jännityksen valtaavan joka jäsenen, hän toivoi syvästi, että seuraava ihminen raunioista olisi Ann, elävänä.
Pian väki sai taas hurraamisen aihetta, kun ihmisiä alkoi hitaasti nousta kasasta. Heitä oli neljä, yksi nopean toiminnan yksiköstä, kaksi tavallista naista ja yksi vanhus, joista kukaan ei enää pysynyt omin avuin pystyssä. James kuunteli ihmisten hoitoa ja tovereiden lohduttelua uhreille vain puolella korvalla, hänen huomionsa oli vienyt kirkuna, joka kuului nyt hiljaa raunioista. Kirkujia oli monta, sen James kuuli, ja se huuto oli hirvittävin ääni, minkä hän oli ikinä kuullut. Se oli kuin kidutuskirousten uhrien taukoamatonta tuskanhuutoa, se oli kauhistuneen, loukossa olevan henkilön avunpyyntöä, joka luultavasti joskus eksyisi Jamesin pahimpiin painajaisiin.
Muutkin ihmiset olivat kuulleet huudon päätellen katsojien huolestuneesta puheensorinasta ja Säilä ja Imupaperi-toimijoukon ripeämmästä toiminnasta. Kivet siirtyivät nyt puolta nopeammin kuin äsken ja Vauhkomieli huuteli ohjeita työläisille sutjakkaan tahtiin.
Pian, Jamesin mielestä liian pian, ratkaiseva kivi siirrettiin ja kirkuna kuului nyt sata kertaa kovempaa kuin äsken. Huuto oli sanoinkuvaamattoman kammottavaa, siihen ääneen teki mieli kuolla. James näki, kun kaksi auroria sukelsi kivikasan uumeniin, aikomuksenaan luultavasti hakea kirkujat ulos, Vauhkomielen selvistä kielloista huolimatta. Koko väki ei enää voinut muuta kuin odottaa.

”Mikset ole Lilyn kanssa Annin luona?” Remus kysyi Adalta. He kaksi ja Peter olivat viettäneet Siriuksen huoneessa aikaansa heti sen jälkeen, kun kuulivat, että Sirius joutuisi jäämään sairaalaan yöksi. Ketään heistä ei väsyttänyt, joten kukaan ei jaksanut lähteä kotiinkaan istumaan peukaloitaan pyörittelemään, kun pystyi tekemään sen täällä.
”Mitä minä siellä tekisin?” Ada kysyi kohottaen kulmiaan Siriuksen sängyn jalkopäästä, jossa istui. ”En halua vaan katsoa ja odottaa, koska Ann tulee raunioista ulos. Ajattelin, että voin hyvin olla täällä häntä vastassa, kun hän tietenkin tulee tänne”, Ada piti äänensävyn mahdollisimman kevyenä, mutta kaikki huomasivat, että tämä huolehti ystävästään enemmän kuin antoi ymmärtää.
”Minusta sinun pitäisi mennä”, Peter totesi hiljaa mielipiteensä. Ada pudisti päätään varman näköisenä.
”Kuten sanoin, en minä siellä mitään tekisi. Sitä paitsi, miksette te halua mennä sinne?”
”Koska Ann on ääliö ja vihaa Jamesia”, Sirius sanoi heti.
”Älä viitsi olla noin tuomitseva, kun me molemmat tiedämme, että olette Annin kanssa varsin samanlaisia”, Ada sinkautti.
”Anteeksi vain, mutta meissä ei ole mitään samaa Annin kanssa. Ensinnäkin, minä olen mies ja hän on nainen ja minä en vihaa Jamesia.”
Ada pyöritti silmiään. ”En tarkoittanut, että näyttäisitte mitenkään samalta. Tarkoitin vain, että jos olettaisimme, että minä seurustelin tyypin kanssa, joka olisi seitsemän vuotta kiusannut muita kelmejä etkä sinä olisi mahtanut mitään, niin kyllä sinäkin vihaisit häntä.”
”Tuo oli harvinaisen viisasta puhetta sinulta”, Sirius totesi, koska ei halunnut paljastaa tytön osuneen oikeaan. Ada väläytti itserakkaan hymyn.
”Minä yllätän joskus itsenikin tällä älykkyydellä. Pointtini oli kuitenkin se, että älä viitsi tuomita ihmistä ennen kuin mietit vähän, mitä sinä tekisit siinä tilanteessa, koska tuo on ärsyttävää.”
Sirius vaikeni, hassua kyllä Ada oli oikeassa. Annin asemassa, hän olisi taatusti vihannut Jamesia vielä enemmän. Hän tajusi vasta nyt, kuinka vaikeaa tytön oli olla, kun paras ystävä oli seurustellut vihamiehen kanssa. Olihan Siriuskin ensin vihannut Lilyä, koska tämä oli ollut turhan julma Jamesia kohtaan. Ajan myötä hän oli kuitenkin oppinut pitämään, jopa rakastamaan ystävämielessä, tyttöä. ”Kai sinä olet oikeassa”, hän myönsi lopulta vastahakoisesti.
”Tuon täytyi olla kolaus itsetunnolle. Ada oli oikeassa ja sinä väärässä”, Remus päivitteli kuivakkaan sävyyn samalla kun Ada ryhtyi tanssimaan oma keksimäänsä voitontanssia huonetta ympäri.
”Saimmepa kokea tämänkin päivän”, Peter virnisti huoneen perällä olevalta tuolilta, johon oli käpertynyt pieneksi mytyksi. ”Minä haluan kahvia, haluaako joku muu jotain?”
”Minä voisin ottaa pillimehun”, Ada sanoi keskeyttäen tanssinsa kesken liikkeen jääden seisomaan yhdelle jalalle, molemmat kädet kattoa kurkottaen.
”Ei enää pillimehuja sinulle!” Remus sanoi ankarasti. ”Sinä olet juonut tänä yönä jo kolme.”
”No, jos isä”, Ada korosti sanaa mulkaisten pahasti Remusta. ”Ei anna minun ottaa juomaa, joka antaa vahvemman pikkukirousten sietokyvyn ja näkö paranee jopa huimat 0,03 prosenttia vuodessa, niin otan kahvia, joka taas antaa keltaiset hampaat ja antaa minulle kofeiinimyrkytyksen ja-”
”Minä otan kamomillateen”, Remus sanoi kovaan ääneen saaden Adan vaikenemaan. ”Ja muutaman rauhoittavan”, hän lisäsi kärsivän näköisenä, kun Ada oli ryhtynyt tanssimaan taas voitontanssiaan alkaen laulaa jotain etäisesti tuttua laulua väärällä sävelellä tahallaan kovalla äänellä aina osuessaan Remuksen lähelle.

”Vauhkomieli!” Nicole Edenin, aurori-opiskelijoiden valmentajan pää pisti esiin kivikasasta ja Vauhkomieli kumartui tämän puoleen. Väki seurasi näiden kahden keskustelua henkeään pidättäen, mutta vaikka kuinka kaikki yrittivät, kukaan ei pystynyt kuulemaan näiden kahden melkein äänetöntä sananvaihtoa. Pian Vauhkomieli korotti kuitenkin taas ääntään. ”Tilanne on nyt tämä, yhdet parhaista auroreista ovat käyneet raunioiden sisällä ja ovat löytäneet viisi henkilöä, jotka voimme pelastaa. Se kuitenkin edellyttää täydellistä hiljaisuutta, sillä parantajien ja auroreiden täytyy saada työrauha. Kukaan ei siis saa hiiskahtaa, koska me yritämme todella pelastaa nämä ihmiset”, Vauhkomieli mulkoili heitä vielä hetken ennen kuin kääntyi parantajien ja ryhmänsä puoleen. Hetken neuvottelun jälkeen Christina ja muut, jotka eivät kuuluneet auroreihin tai nopean toiminnan yksikköön, lähetettiin takaisin yleisön luo. Christina suunnisti heidän luo ja aloitti keskustelun Jamesin kanssa matalalla äänellä.
Lily ei välittänyt, hän halasi edelleen Danielia ja piti tästä kiinni lujaa, etteivät muut olisi huomanneet hänen tärisevän. Vain viisi oli pelastettavissa, jos Ann eivät olisi niiden joukossa... Lily ei halunnut edes ajatella loppua.
Vauhkomielen ryhmä työskenteli hiljaisuudessa, ensimmäisen uhrin luo oli ilmeisesti vaikea päästä, sillä pari kertaa raunioiden sisälle menneet aurorit tulivat takaisin ja puhuivat hetken Nicolen kanssa, joka oli jäänyt tällä kertaa ylös, ennen kuin palasivat takaisin alas.
Viimein, ikuisuuden jälkeen, kaksi auroria tulivat ylös – kahden kirkuvan uhrin kanssa. Parantajat syöksyivät heti loukkaantuneiden luo, joita olivat noin kymmenenvuotias pikku poika ja keski-ikäinen nainen.
Seuraava loukkaantunut, nuori tyttö, jolla oli vaaleat pitkät hiukset, löytyi melkein heti ensimmäisten uhrien jälkeen. Tämänkin parantajat ottivat heti hoiveisiinsa ja pienen ensihoidon jälkeen nämäkin ilmiintyivät suoraan Pyhään Mungoon.
Neljäs uhri oli vanha mies, jonka silmälasien linssi oli säpäleinä. Enää oli jäljellä yksi, se viimeinen uhri, jonka näkemistä Lily hermoili, entä jos se ei ollut Ann? Mitä hän tekisi, jos se ei todellakaan olisi Ann? Lily pudisti päätään epätoivoisena; odottaminen ahdisti.
”Täältä tulee viimeinen”, kuului Emmeline Vancen ääni raunioista ja hermostus täytti Lilyn joka solun. Hän tunsi miten Daniel puristi hänen kättä kouristuksen omaisesti, muttei edes tajunnut sen aiheuttavan kipua, hän oli liian jännittynyt.
Sitten, aivan yhtäkkiä viimeinen, kirkuva uhri tuli ulos raunioista. Parantajat olivat heti tämän kimpussa, ettei Lily nähnyt kasvoja. Hän koetti muistella, oliko Annilla ollut housut vai hame, muttei pystynyt saamaan minkäänlaista muistikuvaa tämän vaatetuksesta.
Parantajat taikoivat kirkuvalle uhrille paarit ja mutisivat loitsun, joka sai kirkumisen hiljentymään, aivan kuin he olisivat panneet tämän ääntä pienemmälle kuin radiosta. He tekivät pikaisen ensihoidon, joka tuntui kestävän nyt pidempään, joka johtui joko siitä, että tämän ihmisen vammat olivat vakavampia tai siitä, että Lilyn mielestä aika tuntui kuluvan hitaammin, kun hän ei tiennyt kuka uhri oli.
Parantajat viittoivat muille olevansa valmiita ilmiintymään ja silloin Lily näki uhrin kasvot; paareilla makasi yltä päältä veressä oleva, nyt enää vaimeasti kirkuva Ann.

A/N: Toivottavasti te piditte, koska musta tämä on ehkä parhain lukuni... Mut sanokaa te, kuuntelen. Eli siis toisin sanoen, kommentteja?

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 3.9.!
Kirjoitti: Velns Meica - 02.12.2008 23:14:53

Uusi luku jälleen  ;D Ennen kuin alatte syyttämään mua siitä , että luvussa kesti näin kauan... (voi merlin, että tässä kestikin) niin voin puolustautua sillä, et koneeni hajosi ja kadotutti kaikki tiedostot ja mm. wordin. Dain wordin takas noin viikko sitte ja siitä lähtien oon kirjottanu tätä hirveel kiirellä ja metsästäny kadonneita tiedostoja, jotka ei ota asiakseen löytyä... (kadonneet tiedostot on siis kaikki pikku-asiat tästä ficistä mut puolet on kyl vihossa turvassa, älkää huoliko...) Tarinan opetus: käyttäkää musititikkua!
Uuden luvun koitan saada itsenäisyyspäivään, niin ei tulis näin pitkiä taukoja enää :D
Joka tapaukses, tässä teille, toivottavasti pidätte....

Luku 11- Tie onneen
10.10.1978

Aika tuntui pysähtyneen. Jos Lilyn edessä olevalla seinällä ei olisi roikkunut täydellisen hyvin toimivaa kelloa, tyttö olisi todennut, että aika oli lopettanut eteenpäin kulkemisen lokakuun kolmantena päivänä, siinä kahdeksan aikaan aamulla.
Lilystä oli varma, että oli lakannut olemasta sen hetken jälkeen. Tuntui, kun muut olivat sen jälkeen johdattaneet häntä tekemään sen, mitä nyt oli tehtävä pysyäkseen hengissä: syömään, nukkumaan, liikkumaan. Hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi edelleen, yli viikon jälkeenkin, seisomassa parantajan edessä yrittäen sisäistää tämän sanoja ystävänsä kohtalosta. Hän ei ollut vieläkään ymmärtänyt asiaa, vaikka se oli selitetty tarpeettoman monta kertaa hänelle, ja miten olisi voinutkaan ymmärtää? Se oli uutinen, jota kukaan ei halunnut kuulla, eikä siihen kukaan osannut valmistautua.
Lily nousi seisomaan elvyttäen puutuneita jalkojaan. Hän oli istunut epämukavan kovalla penkillä heti aamusta, jolloin oli saapunut Pyhään Mungoon. Hän ei ollut suostunut lähtemään parantolasta minnekään muualle kuin nukkumaan omaan kotiinsa, joskin heti herättyään hän saapui joka aamu tähän samaan huoneeseen odottaen ihmettä.
Hän käveli huoneen ainoalle ikkunalle, joka avasi näkymän loskaisesta jästi-Lontoon kadusta. Maisema oli kaukana lohdullisuudesta ja turvallisuudesta, mutta Lilystä tuntui siltä, ettei edes näky Voldemortista hirtettynä saisi häntä iloiseksi. Kaikki oli menetetty, eikä mikään tulisi takaisin ennen kuin se ihme tapahtuisi ja Ann heräisi.

”Missä Lily on?”
Ada nosti katseensa pitelemistään kuraisista, pikaisesta puhdistuksesta anelevista kengistä, Jamesiin, joka seisoi tytön edessä kasvoillaan hieman huolestunut katse.”Arvaa kolmesti”, Ada kehotti.
”Annin luona”, James huokaisi raskaasti ja tunki kätensä farkkujensa taskuun.
”Kerralla oikein, kerro minulle miten teet tuon”, Ada tokaisi kuivasti pudottaen kengät lattialle, minkä seurauksena kaikki kuivahtanut muta varisi vielä äsken niin puhtaalle eteisen matolle. Ada ei joko huomannut tai välittänyt asiasta seuratessaan Jamesia olohuoneeseen, missä myös Sirius makoili tuttuun tapaansa mukavimmassa ja upottavimmassa nojatuolissa.
Kelmit olivat ryhtyneet, Christinan ohella, viettämään aikaansa tyttöjen asunnolla, joka oli tuntunut tyhjältä sekä Annin että Lilyn pois ollessa. Ada oli siitä kiitollinen, vaikka hänestä olisi ollut mukavampaa viettää aikaa Kelmilässä, joka oli aina kodikkaan sotkuinen ja siellä hän sitä paitsi sai syödä ilmaista ruokaa. Täällä ollessaan kelmit tyhjensivät tehokkaasti ruokakaapin, minkä täyttäminen oli edelleen vaikeaa Adalle, joka ei yksinkertaisesti osannut ostaa Lilyn mukaan oikeaa ruokaa.
”Meidän pitäisi keksiä Lilylle jotain muuta ajateltavaa”, James sanoi istuutuen sohvalle nojaten käsiään polviinsa. ”Ei ole hänelle hyväksi, että hän istuu siellä valkoisessa painajaisessa päivät pitkät odottaen ystävänsä heräämistä.”
”Ihan hyvä suunnitelma, mutta Lily ei halua tehdä mitään”, Ada muistutti. ”Nyt kun töistäkin on vielä lomaa, hän ei suostu liikkumaan minnekään Annin luota.”
Kaikki kolme huokaisivat yhteen ääneen. Ann oli maannut koomassa nyt jo viikon ja jos parantajaa oli uskominen, hän ei tulisi heräämään unestaan pitkään aikaan. Itse asiassa ennustusten mukaan Ann heräisi aikaisintaan vuoden päästä.
”Jos Lily on jo nyt noin masentunut, niin miettikää kuinka masentunut hän on joskus vuoden päästä, jolloin Ann voi herätä”, Ada mutisi.
”Unohdit nyt sen, että Lily ei ole enää siinä vaiheessa masentunut, vaan yksinkertaisesti sekopää.”
”Anturajalka, tuki suusi”, James pyysi kireästi. Hän oli sitä ollut hermostuneempi ja ahdistuneempi mitä kauemmin Lily oli ollut onneton. Hän ei kestänyt nähdä tyttöystäväänsä niin surullisena, mutta ei toisaalta tiennyt mitä voisi tehdä parantaakseen tytön mielen.
”Haluatteko kuulla jotain sellaista, joka varmasti saa teidät paremmalle tuulelle?” Ada yhtäkkiä kysyi, kun hiljaisuutta oli jatkunut hänen mielestään tarpeeksi kauan. Hänen äänensä oli taas pirteä ja hän hymyili ovelan näköisesti.
”No?” Sirius tiedusteli huvittuneena. Mikä tahansa piristävä tieto oli tervetullut, hän ei jaksanut olla masentunut, kun kerran töistäkin oli vapaata hyökkäyksen takia vielä melkein viikko.
”Olin eilen iltapäivällä ostamassa joululahjoja -”
”Löysitkö mitään?”
”Löysin, mutta älä yritä udella mitä, Sirius! Minä en aio kertoa ja sitä paitsi sinä keskeytit minun tarinani.”
”Anteeksi”, Sirius virnisti paheellisesti Jamesiin päin, joka virnisti takaisin. Sitten Sirius otti nöyrimmän ilmeensä ja kääntyi Adaan päin sanoen maireimmalla äänellään: ”En tee sitä toiste, jatka ihmeessä.”
”Joka tapauksessa, kiertelimme kaupasta toiseen ja juuri kun aioimme mennä onnistuneen päivän lopuksi Kolmeen luudanvarteen, näin Remuksen ja Quen suunnistavan yhdessä sinne”, Ada sanoi katsoen odottavasti Jamesia ja Siriusta, jotka vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.
”Tuoko oli se hauska juttu? Kyllähän Que ja Remus ovat viettäneet aika yhdessä aika paljon viime aikoina. Ja kenen kanssa sinä muuten olit?”
”Mitä puhuin keskeyttämisestä, Sirius? Juttu ei ollut vielä lopussa. Aioin sanoa, että näin Remuksen ja Quen suunnistavan yhdessä ja KÄSI KÄDESSÄ Kolmeen luudanvarteen. Eikä siinä vielä kaikki”, Ada kiirehti lisäämään, kun Sirius avasi jälleen kerran suunsa. ”Minä näin, kuinka he myös halasivat ennen kuin menivät sisään.”
”Onko juttu nyt loppu?” James varmisti ja nyökkäyksen saatuaan hän jatkoi huvittuneella äänellä. ”Tuo on kyllä vähän kaukaa haettua. Kyllähän he voivat kulkea käsikkäin vaikka vitsin vuoksi. Sitä paitsi, halailu ei merkitse suhdetta, muuten minä pettäisin Lilyä teidän kaikkien kanssa.”
”Ei tietenkään halaus merkitse suhdetta, en minä niin tyhmä ole, että sellaista luulisin”, Ada puuskahti.
”Vaan?”
”No, minä satun tietämään, ettei Que tai Remus, varsinkaan ensimmäinen, ole sitä tyyppiä, että pitelisi toisia kädestä julkisella paikalla. Te saatatte olla sellaisia, mutta toisaalta ei Siriuskaan pidä minua kädestä.”
”Vain koska en halua naisien ajattelevan meidän olevan yhdessä!” Sirius puolusteli.
”Aivan, joten hekään kaksi eivät kulkisi käsikkäin, elleivät seurustelisi.”
”Toisin sanoen, sinun tuo loistava teoriasi perustuu siihen, miten Sirius käyttäytyy julkisella paikalla”, James tiivisti hymyillen vinosti.
Ada mulkaisi poikaa vihaisesti ja nosti leukaansa ylpeänä. ”Jos te ette halua uskoa sanojani, älkää uskoko. Omapa on menetyksenne”.
Sirius virnisti Adan loukkaantumiselle, tyttö teki sitä vähän väliä eikä se ikinä tarkoittanut mitään. Juuri sen takia Sirius pysyi jälleen kerran hiljaa ja antoi Adan murjottaa rauhassa, eikä siis jatkanut aiheesta.
Sirius vilkaisi ikkunasta ulos, josta näkyi raskaan pilviverhon takaa pilkottava aurinko. Sirius hymähti mielessään, hän oli iloinen siitä asiasta, että Tylyaho oli säästynyt hyökkäykseltä. Viistokujalla ei oltu vieläkään toivuttu hyökkäyksestä, vaikka taikaministeriön taikaonnettomuuksien ja –katastrofien osasto olikin tehnyt loistavaa korjaustyötä. Työtä kuitenkin oli paljon, kuolonsyöjät olivat tuhonneet varsin mallikkaasti melkein kaikki rakennukset. Ainoa joka ei ollut kärsinyt hirvittävän suurista vahingoista, oli Irveta. Kuolleitakin oli ollut parisenkymmentä, mutta Päivän profeetta ei ollut paljastanut sen tarkemmin vainajien määrää. Sirius itse uskoi, ettei edes lehti tiennyt tarkkaa lukua, poika oli nimittäin kuullut ohimennen Jamesin isältä, että auroreille oli ilmoitettu lukuisista kadonneista ihmisistä. Herra Potter epäili kuolonsyöjien napanneen ihmisiä urkkiakseen sisäpiirin tietoja, luultavasti Dumbledoresta ja ministeriöstä, tai suostutellakseen heidät Voldemortin puolelle.
Tuo tieto sai Siriuksen tuntemaan suurta halveksuntaa Voldemortia kohtaan, oliko tämä niin halpamainen, että hänen oli pakko uhkailla ja kiristää ihmiset puolelleen?
”Kenen kanssa sinä muuten olit?” James kysyi yllättäen Adalta saaden Siriuksen hätkähtämään ajatuksistaan. Sirius käänsi katseensa pois ikkunasta kaksikkoon, jotka istuivat samalla sohvalla tuijottaen toisiaan: James uteliaana ja Ada hämmentyneenä.
”Ai missä?” Ada kysyi otsa rypyssä. Hän näytti unohtaneen täydellisesti heidän edellisen keskustelunsa.
James pyöritti silmiään merkitsevästi ennen kuin vastasi. ”No eilen, kun olit ostamassa joululahjoja! Sinä sanoit, että: ”me kiertelimme kaupasta toiseen’”, niin ketkä ne ’”me” ovat?  Vai oletko ruvennut puhumaan itsestäsi monikossa?”
”En ole, vaikka voisin ruvetakin. Vastauksena kysymykseesi, menin eilen kaupungille Jackin kanssa”, Ada kertoi hymyillen leveää hymyään.
”Jackin? Eikö hän olekaan kivisydäminen homeläjä, joka ei pysty tuntemaan mitään ilon kaltaisia tunteita?” Sirius kysyi.
”Niin minäkin luulin, mutta hän sitä itse asiassa ehdotti.”
”MITÄ?” James ja Sirius huudahtivat yhtä aikaa.
”Älkää kuulostako noin yllättyneiltä. Kyllä Jackin voi kaivata jotain hauskaa tekemistä ja minä luonnollisesti olen kaiken hauskan alku, juuri ja keskikohta”, Ada sanoi hymyillen edelleen. ”Sitä paitsi on Jack ihan hyvää seuraa, hän on tosi viisas ja kunhan hän olisi iloisempi, niin hän olisi täydellinen. Hän osti minulle tämän hupparin”, Ada lisäsi esitellen oikein kunnolla päällään olevaa harmaata, aivan liian suurta hupparia, joka koostaan huolimatta näytti sopivan hyvin yhteen Adan värikkäiden villasukkien ja vaaleiden hiusten kanssa.
”Minä luulin, ettet välitä viisaista ihmisistä”, Sirius muistutti ärtyneen näköisenä.
”Kyllä minä heistä välitän ja Jack on -”
”Eli toisin sanoen, sinä et voi enää haukkua Samia kuivapalloksi, koska hän on viisas ja sinun sanojesi perusteella, hänkin voisi olla täydellinen, jos hän olisi hauska”, Sirius keskeytti kohottaen kulmakarvaansa hieman pilkallisesti.
”Jack on eri lailla viisas ja kyllä Samkin olisi siedettävämpi, jos hän olisi hauskempi ja-”
”Minä tunnen Jackin sen verran hyvin, että tiedän hänen olevan samalla tavalla viisas kuin Sam. Sam on vain kohteliaampi ja mistä lähtien kohteliaisuus on ollut pahaksi? Sitä paitsi, sinä sanoit, että hauskuus tekisi Samista siedettävän ja Jackista täydellisen, mitä sinä tarkoitat sillä?” Sirius kysyi. Ada avasi raivostuneen näköisenä suunsa huulillaan varmasti loistava perustelu, mutta Sirius ei jäänyt odottamaan sitä: ”Johtuuko se siitä, että Jack on komea ja Sam ei? Koko meidän ystävyytemme ajan olet saarnannut minulle, etten saa valita tyttöystäviäni ulkonäön perusteella, koska pinnallisuus on typerää ja lapsellista, mutta nyt sinä paljastutkin pinnalliseksi!”
”Kuuntele!” Ada tiuskaisi vihaisesti ja ennen kuin Sirius ehti keksiä mitään muuta syytöstä, hän jatkoi. ”Myönnän, että olen sanonut noin, mutta olen myös sanonut, että me kaikki olemme pinnallisia ihmisiä ja koska kaikilla ihmisillä on eri maku, niin jokainen valitsee omasta mielestään kauniin tai komean ihmisen eli rumia ihmisiä ei ole olemassakaan. Mikä helvetin kuulustelu tämä muuten on, koska tietääkseni sanoin vain, että menin Jackin kanssa ostamaan teille joululahjoja ja en tiedä sinusta, mutta minun kielelläni se tarkoittaa todella joululahjojen ostamista, EI makuuhuoneessa toisen tutkimista. Ja mistä lähtien sinä olet ruvennut puolustamaan Samia, sillä muistaakseni, se olit sinä, joka kutsui häntä kuivapalloksi enkä minä!” hän tilitti sekä vihaisena että loukkaantuneena Siriuksen sanoista. Hän nousi ylös sohvalta ja käveli rivakkain askelein omaa huonettaan kohti, mutta matkan varrella kääntyi silmät salamoiden myrtyneen näköistä Siriusta päin. ”Kehottaisin sinua raahaaman oksettavat luusi ulos tästä talosta, koska kun seuraavan kerran tulen huoneestani ulos, olen varmasti vielä vihainen sinulle. Ja jos näen sinut silloin vielä täällä, sinulle voi käydä niin, ettei sinulla pian ole mitään luita mitä raahailla mukanaan.”

James ja Sirius istuivat Kelmilän keittiössä hiljaisuuden vallitessa. Itse asiassa hiljaisuutta oli jatkunut jo 13 minuuttia ja noin 27 sekuntia, mikäli Jamesin laskut pitivät paikkansa. Hän oli kuitenkin aika varma siitä, että oli oikeassa, koska hiljaisuuden ainoa ääni oli kellon tikitys ja sen seuraaminen oli ainoa asia, jota pystyi tekemään ilman että saisi Siriuksen vihaisia mulkoiluja osakseen.
James ja Sirius olivat istuneet paikallaan keittiön pöydän ääressä kahvimukit käsissään suurin piirtein siitä asti, kun Ada ja Sirius olivat päättäneet riitansa. Ainoa asia, jonka Sirius oli sanonut tässä huoneessa riidan jälkeen, oli se, että hän halusi kahvia. James, joka oli aivan onneton kahvinlaiton suhteen, ei ollut uskaltanut sanoa vastaan miltei räjähdyspisteessä olevalle Siriukselle, joten siinä he nyt istuivat, tuhkalta ja ummehtuneelta maistuvaa kahvia hörppien vaivaannuttavan ja vihamieleisen hiljaisuuden ehdottomina vankeina.
”Aiotko olla hiljaa vielä kauankin, Anturajalka?” James kysyi varovasti. Hän oli kyllästynyt mulkoilemaan kelloa toivoen saavansa siitä seuraavan parhaan ystävänsä, kun hän voisi itse asiassa yrittää lepyttää nykyisen ystävänsä.
Sirius murahti. Hänen katseensa oli jämähtänyt kanariankeltaisen kahvimukin reunaan, eikä hän näyttänyt kunnolla edes sisäistävän Jamesin puhetta.
James huokaisi ensin kuuluvasti, sitten hän yskäisi muutaman kerran, mutta vieläkään Sirius ei nostanut katsettaan. Jamesia ei huvittanut esittää pyörtyvää, joten hän nousi tuoliltaan, täytti tiskipöydällä olleen lasin vedellä ja heitti nesteen ystävänsä päälle. Sirius rääkäisi ja putosi tuolilta kuuluvan rämähdyksen kera.
”Sattuiko?” James kysyi peittäen hymynsä etäisesti huolestuneen ilmeen taakse.
”Oliko pakko tehdä tuo? Olisin voinut taittaa niskani”, Sirius murisi kuivaten sauvallaan itsensä ja pahasti kastuneen hattunsa.
”Miten traagista. Auroriopiskelija kuoli omassa keittiössään päälleen heitetyn veden kohtalokkain jälkiseurauksin”, James totesi virnistäen iloisesti. Hän ei viitsinyt teeskennellä enää, kun kerran huomasi Siriuksen rauhoittuneen.
”Älä siinä vinoile, ei sinun olisi tarvinnut heittää vettä päälleni.”
”Anteeksi kamu, mutta se oli ainoa keino sinun herättämiseksesi”, James ilmoitti ja kiirehti jatkamaan, kun näki Siriuksen ilmeen taas synkistyvän. ”Aiotko nyt kertoa, miksi ihmeessä sinä aloit syyttää Adaa Jackin tapaamisesta?”
Sirius mutisi jotain epäselvää samalla kun nousi ylös lattialta.
”Anteeksi mitä?” James kysyi niin kovaan ääneen, ettei Sirius mitenkään voisi jättää häntä huomioimatta. ”Jos luulet, että pääset välttelemään tätä puheenaihetta, niin olet erittäin pahasti väärässä. Minä nimittäin olen utelias ihminen ja minä haluan kuulla vastauksen.”
”Jos vastausta kaipaat, niin minä en tiedä vastausta”, Sirius sanoi.
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä, että kyllä minä tiedän olleeni yksi pahainen palsternakka loukkaamalla Adaa niin”, Sirius aloitti hiljaa. Hän ei katsonut Jamesia silmiin, vaan näytti etäisesti tuhmalta pojalta, joka tuli pahan teon jälkeen tunnustamaan syntinsä vanhemmilleen. ”Se vaan, että ajatus hänestä Jackin kanssa on niin vastenmielinen, etten voinut raivolle mitään. Ei hän ja Jack kuulu yhteen, Ada on yksinkertaisesti liian hyvä hänelle.”
”Saanko sanoa jotain?” James kysyi. Luvan saatuaan hän aloitti varmalla ja mahdollisimman rauhoittavalla äänellä. ”Minusta tuntuu, että tässä on kyse pienestä mustasukkaisuudesta, joka meidän olisi aika kitkeä pois ja-”
”Tämä ei ole mustasukkaisuutta!” Sirius kimpaantui heti. ”Minulla on Amy, pahus vie. Jos olisin kiinnostunut Adasta, olisin aikaa sitten tehnyt siirtoni, mutta minä satun rakastamaan häntä vain ystävämielessä.”
”Selvä, selvä”, James rauhoitteli nostaen kätensä pystyyn. ”Ymmärsin jo. Se ei siis ole mustasukkaisuutta, mutta vaikka olisikin, niin eiväthän Ada ja Jack vielä yhdessä ole.”
”Eivät niin, mutta en anna sen mennä niin pitkälle”, Sirius tokaisi varmaan sävyyn.
”Älä nyt vain sano, että ajattelit estää tämän suhteen, joka ei vielä edes ole suhde”, James voihkaisi. Päivä alkoi mennä entistä huonompaan suuntaan. Hänen pitäisi mennä katsomaan Lilyn vointia ja nyt Sirius alkoi suunnitella jotain noin järjetöntä ilmiselvässä mustasukkaisuudessaan.
”Kyllä aion, minä en anna Adan olla Jackin seurassa!”
”Mitä vikaa Jackissa on?”
”Minusta tuntuu… Ei, vaan minä tiedän, että Jack on Adan kanssa vain sen takia, että haluaa häneltä jotain muuta kuin rakkautta”, Sirius sanoi.

Peter harhaili Tylyahon pääkadulla päämäärättömästi. Hänen suunnitelminaan oli ollut ostaa tyttöystävälleen Sarahille syntymäpäivälahja, koska tytön merkkipäivä läheni melkein pelottavan nopeasti. Peterin ainoa ongelma oli, ettei hänellä ollut ainoatakaan ideaa siitä, mikä voisi olla Sarahin mielestä hyvä lahja? Mitä ostaa kuuluisalle laulajalle, jolla luultavasti oli jo kaikkea? Eniten poikaa hermostutti tyttöystävänsä bändi-kaverit, koska he luultavasti ostaisivat tuhottoman suurilla rahamäärillään asioita, joista Peter ei ollut koskaan tajunnut edes unelmoida. Ei Peter kovin köyhä ollut, mutta ei hänen palkoillaan ostettu uutta taloa heräteostoksena.
Peter suuntasi askeleensa Kolmeen luudanvarteen. Juuri alkanut sade palellutti kovan tuulen kanssa tehokkaasti ja hänestä tuntui, että levättyään hetkisen, hän voisi saada aikaan sen verran luovuutta, että löytäisi Sarahille lahjan pienellä budjetilla.
”Yksi kermakalja ja suklaaleivonnainen, kiitos”, Peter pyysi Matami Rosmertalta selvittyään tiskille kunnialla pienoisen ruuhkan läpi. Rosmerta nyökkäsi ja Peter meni istumaan hänen ja muiden kelmien vakiopöytään: suuren, neliön muotoiseen nurkkapöytään, joka oli ikkunan edessä ja lähellä ovea.
Peter riisui takkinsa ja ripusti sen pöydän viereiseen naulakkoon. Hän nojasi pehmeään selkänojaan katsoen ulos ikkunasta miettien kuumeisesti lahjaideoita. Kaikki tuntuivat enemmän tai vähemmän surkeilta. Peter ei halunnut mitään liian syvällistä, ettei Sarah pelästyisi ja karkaisi pois, muttei myöskään halunnut ostaa mitään vitsiä, koska hän halusi lahjassa olevan jotain merkitystäkin.
”Hei Peter”, tytön ääni sanoi jostain yläilmoista. Peter käänsi päätään äänen suuntaan ja näki yllätyksekseen Christinan ja Remuksen edessään.
”Mitä te täällä teette?” Peter pamautti heti jäämättä miettimään kuinka epäkohtelias ja ylipäätään typerä hänen kysymyksensä mahtoi olla.
”Me tulimme tänne kahville”, Remus kertoi hymyillen jotenkin epäremusmaisesti. Hymyssä oli jotain ovelaa ja sellaista, jota Peter ei osannut kuvailla. ”Meillä molemmilla on nyt ruokatauko töistä.”
Peter nyökkäsi. Christina ja Remus olivat ainoita, joiden työt olivat jatkuneet normaalisti hyökkäyksestä huolimatta. Peterin omat työt olivat myös keskeytetty, vaikkei Maailma Pöllöjen Silmin - kauppa ollutkaan varsinaisesti Viistokujalla. Rouva Sulakas oli ollut kuitenkin asioimassa siellä juuri kohtalokkaana tiistaina ja hänen sairaslomansa tulisi kestämään vielä viikon loppuun, ja rouva oli sanonut Peterille, että kauppa pysyisi suljettuna sen ajan. ”Ja päätitte tulla tänne syömään?”
”No, se oli aikomus”, Christina sanoi istuutuen alas, Peteriä vastapäätä. ”Entä mitä sinä täällä teet?”
”Olin ostamassa Sarahille syntymäpäivälahjaa, mutten keksinyt mitään, joten tulin tänne etsimään inspiraatiota”, Peter kertoi ottaen samalla ison haarukallisen suklaaleivonnaistaan suuhunsa. Maku oli ihana, täyteläinen ja suklainen, muttei siitä mitään ideaa tai luovuutta saanut.
”Ehkä me voimme auttaa”, Remus totesi istuutuen hänkin alas. Hänen käsissään oli kaksi kermakalja-pulloa ja toisen hän ojensi Christinalle.
”Toivottavasti voitte, minulla ei ole mitään kunnollista ideaa.”
”Aloitetaan siis alusta, kuinka paljon sinulla on rahaa lahjan ostamiseen ja pitääkö sen olla jotain syvällistä vai jotain sellaista, jota Sirius ostaisi?” Christina kysyi ottaen hieman virallisen äänen käyttöönsä samalla kun vastaanotti matami Rosmertalta tilaamansa annoksen friteerattuja kananpaloja.
”Ei mitään siriusostaisi-lahjoja!” Peter sanoi varmaan sävyyn. ”Mutta en halua mitään liian syvällistäkään, ettei Sarah pakenen jonnekin Afrikkaan. Rahaa ei minulla ole paljoa, mutta eihän se haittaakaan, vai?”
”Ei”, Remus myönsi. Hän pureskeli huolellisesti lohikäärmeenmaksasiivunansa, ennen kuin jatkoi vinosti hymyillen. ”Voithan aina tehdä itse, mikään ei voita itse tehtyjä leivonnaisia.”
”Haluatteko mahdollisesti, että tyttöystäväni kuolee ruokamyrkytykseen syntymäpäivänään?” Peter tiedusteli sarkastiseen sävyyn ennen kuin huokaisi raskaasti. ”Jos tämän lahjan keksiminen on näin vaikeaa, niin mitä ihmettä minä voin ostan hänelle joululahjaksi?”
”Yksi asia kerrallaan”, Christina muistutti rauhallisesti. ”Eikö joku koru olisi ihan kiva? Tai vaikka jotain sellaista, joka muistuttaisi sinusta?”
”Rotta”, Remukselta lipsahti ja Peter virnisti Remukselle sen merkiksi, että oli ymmärtänyt jutun.
Christina taas mulkoili poikia epäluuloisesti juomansa takaa. ”Mikä ihme vitsi tuo on?”
”Kelmien muistoja”, Remus vältteli ja palasi kiireesti heidän alkuperäiseen aiheeseensa. ”Etkö voisi hankkia hänelle mitään korua, kuten Que ehdotti?”
”Se ei ole niin personnallista ja sitä paitsi muut bändinjäsenet hankkivat varmasti tuhansia kaljuunoita maksavia koruja, enkä halua kilpailla niiden kanssa”, Peter paljasti.
”Minusta sinun ei pitäisi ajatella niin paljon mitä muut ostavat hänelle, koska jos jatkat tuohon malliin, et osta hänelle pian mitään, koska kaikki on sinusta niin surkeaa ja epätäydellistä”, Christina virkkoi. Hän pyöritteli kapeaan ranteeseensa kiinnitettyä kultaista rengasta ja jatkoi. ”Minä uskon, että Sarahista tärkeintä on se, että olet edes vaivautunut muistamaan hänen merkkipäivänsä ja ostanut hänelle edes jotain. Ei hinnalla ole siinä vaiheessa enää mitään merkitystä.”
”Kiitos, Que”, Peter sanoi aidosti kiitollisena tytölle, joka oli saanut ahdistuneisuuden hänen vatsassaan kevenemään. ”Olette oikeassa, sen pitää olla sellaista, joka muistuttaa minusta eikä sellaista, joka on kallis.” Peter otti viimeisen lusikallisen suklaaleivonnaistaan ja tunki sen suuhunsa samalla, kun tarttui ruskeaan talviviittansa. ”Anteeksi, mutta minun pitää poistua. Minulla on lahja hankittavana.”

Pyhä Mungo seisoi jykevänä ja luotaantyöntävänä Jamesin edessä. Hän ei pitänyt ajatuksesta rakennukseen menemisestä, hänellä oli vain huonoja muistoja Pyhästä Mungosta. Jamesilla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, jos hän halusi mennä Lilyn tueksi Annin luo. Poika lähti astelemaan hitain askelin kohti valkoista taloa, joka suorastaan kirkui kuolemaa, tuskaa ja epätoivoa. Se, että siellä itse asiassa pelastettiin ihmisiä ja tavattiin onnellisiakin hetkiä, ei näkynyt julkisivusta ja sen myös James oli kokonaan unohtanut työntäessään parantolan oven auki.
Hän kulki suhteellisen täyden aulan poikki jäämättä kuuntelemaan ihmisten valitusta ja itkua. Jamesia ahdisti Pyhä Mungo, suoraan sanottuna se kammoksutti häntä, varsinkin sen jälkeen, kun raunioista pois autetut ihmiset olivat saapuneet tänne. James oli tullut heidän mukanaan, koska Lily oli halunnut olla Annin vierellä joka hetki. Hän ei tulisi ikinä unohtamaan sitä kammottavaa ääntä, joka oli lähtenyt raunion uhreista. Vieläkin tuli hetkiä, jolloin hänestä tuntui, että hän seisoi tuhoutuneen Säilä ja imupaperin edessä kuulleen koko ajan sen saman kirkunan. Toisaalta hänellä ei ollut varaa valittaa, niinä hetkinä, jotka James oli viettänyt Lilyn kanssa ja saanut tytön itse asiassa puhumaan, Lily oli paljastunut, että se hirvittävä tuskanhuuto tunkeutui hänen uniinsa ja soi melkein koko ajan korvissa tämän valveillaolonkin ajan. Jamesia pelotti, ettei Lily pääsisi tästä yli, koska nyt tilanne näytti varsin toivottamalta.
James pysähtyi hetkeksi päästyään oikean oven luo. Sisustukselleen uskonnollisena pysyvä valkoinen ovi johtaisi Annin huoneeseen, missä ei ollut sijaa naurulle tai ilolle, eikä James tiennyt kestäisikö sitä enää. Hän kuitenkin kovetti itsensä, nosti leukansa päättäväisenä ja avasi oven määrätietoisesti valmistautuen kohtaamaan minkä tahansa surunäytelmän.
Huoneen sisällä olevassa sängyssä makasi Ann, kuten oli jo viikon ajan maannut. Hän ei näyttänyt eilistä paremmalta: kasvot olivat kalpeat ja hieman vahamaiset, silmät ja suu olivat kiinni eikä pienintäkään liikettä näkynyt missään ruumiinosassa, lukuun ottamatta rintakehän hidasta nousua ja laskua, jota ilman James olisi luullut tyttöä kuolleeksi.
Huoneen yhdellä tuolilla istui Lily. Tyttö oli ilmeisesti juuri itkenyt päätellen tämän turvonneista silmistä ja punaläikikkäistä kasvoista. Hänen punaiset hiukset oli kiinnitetty puolihuolimattomasti kiinni, sivuun kasvoilta ja ne näyttivät elottomilta ja kuluneilta, kuten Lily itse. Jamesin sydäntä särki nähdä tyttöystävänsä siinä tilanteessa, muttei ollut vieläkään keksinyt mitään keinoa, millä parantaa tytön mieltä.
Toisella tuolilla istui Jamesin yllätykseksi Daniel. Mies ei myöskään näyttänyt elävän parhaita hetkiään, ymmärrettävästä syystä. Hänen katseensa oli lasittunut eikä hän näyttänyt edes huomanneen Jamesin tuloa.
James epäröi. Äsken roihunnut itsevarmuus oli varissut pois lattialle, jossa se kipitti kiireenvilkkaa portaita alaspäin ulos asti ja James olisi mieluusti halunnut seurata sitä. Juuri kun poika aikoi kääntyä ja leikkiä, ettei koskaan ollut täällä käynytkään tänä kellonaikana, Danielin ääni pysäytti hänet. ”Hei James”, miehen ääni oli vaimea ja väsynyt, mutta huulille pinnistetty tervehdyshymy näytti aidolta.
”Hei”, James vastasi ja asteli peremmälle huoneeseen, vaikka hänen järkensä huusikin pään sisällä aivan päinvastaisia käskyjä. ”Onko tullut mitään uutta tietoa?”
Daniel pudisti päätään näyttäen sydäntäsärkevän surulliselta. Jamesia kadutti hänen tulonsa jo nyt harvinaisen paljon, kun hän istui kolmannelle, kovalle tuolille. Mitä hän luuli tekevänsä? Hän oli olettanut vain Lilyn olevan paikalla, mutta Danielin paikallaolo muutti kaiken, miten hän voisi piristää kahta ihmistä? Hän oli huono piristämään ihmisiä, lukuun ottamatta ehkä Siriusta, mutta se oli eri asia. Sirius oli aina poikkeus.
He istuivat hetken hiljaisuudessa, kaikki kolme, katsoen sängyllä makaavaa tyttöä. James tunsi olonsa ahdistuneeksi. Hän tunsi olevansa enemmän väärässä paikassa kuin koskaan ennen elämässään. Hänellä ja Annilla oli ollut riitaa, he olivat olleet veriviholliset ja nyt hän on liittynyt tyttöä surevien joukkoon, se tuntui jo tekopyhältä toiminnalta. James ei halunnut edes kuvitella Danielin ajatuksia, miehen täytyi halveksia häntä sydämensä pohjasta.
”Haluaako joku kahvia?” Daniel kysyi hetken päästä. Hänen äänensä tuntui oudon kovalta syvän hiljaisuuden jälkeen.
”En tarvitse” Lily mutisi vaisusti katse edelleen kiinnitettynä kalpeaan Anniin. Jameskin pudisti päätään, hän ei halunnut olla ylimääräinen taakka Danielille.
Danielin poistuttua huoneesta, James siirsi tuolinsa Lilyn tuolin viereen ja kiersi kätensä tytön hartioille ja Lily painoi päänsä pojan rintakehää vasten.
”Tiesitkö, että Danielin äitikin on sairaana?”
”En”, James myönsi. Hänen olonsa muuttui sata kertaa kurjemmaksi, kun hän mietti Danielin suurta vastuuta ja epäilemättä kurjaa elämää. ”Mikä hänen äidillään on?”
”En tiedä, mutta kai se on jotain vakavaa. Häntä ei saisi jättää pitkäksi aikaa yksin, mutta silti Daniel tuli tänne katsomaan Annia, jos hän olisi vaikka.. herännyt tai jotain.”
”Eikä hänen veljensä voisi hoitaa äitiä?” James kysyi. Hän muisteli, että Annilla oli kaksi veljeä.
”Ei Kevin edes asu täällä ja kuulemma hän ei halua edes tavata perhettään. Tuskin hän edes tietää Annin tilannetta…”
”Tilanne vaikuttaa hankalalta, kunpa voisimme auttaa jotenkin.”
Lily nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Jameskin oli hiljaa, hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän todella toivoi Annin heräävän pian, niin kaikkien elämä muuttuisi taas parempaan päin.

Remus katsoi odottavasti Tuholaiset tärviölle -firman toimiston kelloa, joka oli ripustettu huolimattomasti maaliaan pois hilseilevälle seinälle. Kellonviisarit lähestyivät viimein kello neljää, jolloin Remus olisi viimein vapaa lähtemään töistään.
Oli hänen toinen viikkonsa maahisentorjujana ja poika ei voinut kuvitella vastenmielisempää ja kuvottavampaa työtä kuin tämä. Remuksella ei kuitenkaan ollut hirvittävästi vaihtoehtoa, sillä palkka oli saatava, koska laskuja ei voinut loputtomiin vältellä. Tämä oli lisäksi niitä harvoja töitä, jotka Remus sai ihmissusi-papereillaan.
Ennen kuin Remus ehti edes kuvitella vaipua tuttuun itsesääliinsä ihmissuteutensa tähden, hän muistutti itseään toisesta syystä miksi odotti niin paljon töiden loppumista: Christina. Tyttö oli nimittäin luvannut tulla häntä vastaan, jotta he voisivat mennä jonnekin kahville vielä päivän päätteeksi. Remusta hymyilytti, kun hän vain ajattelikin Christinaa, kirkkaasti loistavia silmiä ja kaunista hymyä. Remus rakasti puhua tytön kanssa ja kuunnella tämän viisaita, hauskoja tai sarkastisia vastauksia tämän pehmeällä ranskanaksentilla. Remus tiesi olevansa hölmö, kun ajatteli koko ajan Christinaa, mutta ei voinut itselleen mitään, ehkä hän todella oli ihastunut tyttöön. Remus naurahti itsekseen, kuka olisi uskonut, että hän voisi rakastua vielä?
”Remus”, hinkuva ääni kutsui menninkäistentorjunta-osaston ovelta. Remus nosti katseensa pomoonsa, Jeremiah Eagletoniin. Vanha mies seisoi tavanomaisessa kumarassa asennossa ja hän yskähti muutaman kerran ennen kuin jatkoi puhettaan. ”Sinun työpäiväsi on nyt päättynyt, tapaamme taas huomenna.”
Remus vilkaisi kelloa ja yllättyi, kun se todellakin oli jo niin paljon, että hän voisi sanoa tehneensä ylitöitä kahden minuutin ajan. Hän pinnisti kohteliaan hymyn huulilleen. ”Huomisiin ja hyvää päivän jatkoa”, hän toivotti napaten samalla viittansa naulakosta ja kiirehtiessään ulkoilmaan pois homeisesta rakennuksesta.
Ulkona Remus melkein törmäsi toimiston oven edessä seisovaan Christinaan, joka katsoi firman kallellaan olevaa kylttiä otsa pienoisessa rypyssä.
”Ei millään pahalla, mutta sinun työpaikkasi julkisivu ei vakuuta minua”, tyttö tokaisi ensi sanoikseen.
Remus nauroi samalla, kun tarttui Christinaa kädestä sydän paljon keveämpänä nyt, kun hän oli ulkona ja ihmisen kanssa, josta välitti. ”Ei se minuakaan vakuuta, mutta ei ole muita vaihtoehtoa.”
”Minä etsin sinulle miellyttävämmän työn”, Christina lupasi ja vaihtoi sitten aihetta. ”Minne kahvilaan haluat mennä?”
Remus kohautti harteitaan. ”Niin outoa kuin se onkin, sinä tunnut tietävän tämän maan parhaat kahvilat paremmin kuin minä, vaikka minä olen asunut täällä koko ikäni.”
”Minä tutustun aina tärkeimpiin paikkoihin”, Christina virnisti. ”Mitä haluat syödä? Koska minä haluan kakkua ja tiedän paikan, josta saa uskomattoman hyvää kakkua, mutta jos sinä et halua kakkua, niin ei mennä sinne.”
”Minulle kelpaa kakku loistavasti”, Remus hymyili.
”Mennään sitten”, Christina kehotti. ”Se on ihan lähellä, joten voimme yhtä hyvin kävellä.” he lähtivät astelemaan tytön johdattamaan suuntaan. Remus kietoi kätensä Christinan vyötärölle uskoen viimein, että hänellä olisi uusi mahdollisuus onneen.

A/N: Kommenteja pyytelisin..?

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 2.12.!
Kirjoitti: Velns Meica - 07.12.2008 14:01:39

Uusi luku jälleen täällä  ;D
Seuraava ilmestyy joskus kahden viikon päästä, jos oikein arvioin. Se on nimittäin suunniteltu, mut en oo viel alottanu sitä. Onneks kohta tulee joululoma, ni on aikaa kirjottaa (toivottavasti)  :)

Luku 12- Mustasukkaisuuden merkit

11.10.1978


”Heitä noppaa, Anturajalka.”
”Soppaa? Sitäkö sinä haluat? Luulin, että haluat pelata ja yhtäkkiä sinulle tuli nälkä?”
”Ei vaan, heitä NOPPAA!”
”Mihin? Ketä minun pitää heittää ja mihin?”
”Mehän kertasimme juuri säännöt”, Remus muistutti rauhallisesti pitäen Jamesia kiinni käsivarresta, jottei tämä olisi hyökännyt ja kuristanut Siriusta.
Remuksen työt olivat loppuneet jo kahdelta, ja koska kaikilla muilla kelmeillä oli lomaa töistä, he olivat pitkästä aikaa voineet viettää aikaansa kaikki neljä yhdessä. Remus oli siitä iloinen, koska, vaikka he kaikki neljä asuivat samassa huoneistossa, he eivät yleensä ikinä olleet asunnossaan samaan aikaan niin, että olisivat voineet viettää vanhaa kunnon kelmi-aikaa keskenään.
”En minä niitä kuunnellut”, Sirius tuhahti ylimieliseen tapaansa. ”En minä kuitenkaan olisi ymmärtänyt ja koko idea on muutenkin tyhmä.”
”Mitä tyhmää tässä pelissä on?” Peter kysyi rypistäen kulmiaan. Hänen tietääkseen tässä Lilyn aikaa sitten tuomassa pelissä, monopolissa, ei ollut mitään vikaa. Toisaalta, Sirius oli ollut koko päivän huonolla tuulella, Peterille tuntemattomasta syystä, joten ei kai se ihme ollut, että pojan oli pakko vihoitella myös lautapeleille.
”Tämä peli on liian raha-painotteinen”, Sirius totesi arvokkaalla äänellä väistäen Jamesin puolihuolimattomasti heittämän aamiaisentähteitä sisältävän lautasen, joka osui särkyen keittiön seinään.
”Oliko pakko, Sarvihaara? Tiesitkö, että lautaset eivät kasva puussa?” Remus murahti siivoten taikasauvallaan lasinsirpaleet lattialta.
”Tiesin, en minä muuten olisi voinut saada yrttitiedosta Upeaa”, James totesi, kunnes siirtyi taas Siriuksen puoleen. ”Minä näin erittäin paljon vaivaa selittäessäni nämä säännöt sinulle, joten heitä noppaa, talikko!”
Sirius jupisi jotain, josta kukaan ei saanut selvää, mutta tarttui silti noppaan. Hän heitti sen pelilaudan keskelle ja katsoi sitten Jamesia odottavasti. ”Mitä nyt, oi suuri lautapeli-tietäjämme?”
James katsoi noppaa neuvottomana, tätä vaihetta hän ei ollut opetellut, ja vilkaisi Remusta kysyvänä. ”Mitä sitten?”
Remus huokaisi kuuluvasti, mutta kumartui hänkin nopan ylle lukien samalla ohjepaperia tarkkaan. ”Nyt sinun pitää ilmeisesti liikkua pelinappulallasi yhtä paljon, kun nopassa on noita palloja”, hän neuvoi sitten.
”Nyt tässä pelissä ei ole mitään järkeä”, Peter ilmoitti. ”Missä ne raha-asiat on?”
”Ne tulevat varmaan pian”, Remus huomautti ennen kuin jatkoi ohjeiden lukemista. Hänestä monopolin pelaaminen alkoi vaikuttaakin huonolta ajatukselta. Sirius oli pahalla tuulella, James ei tajunnut sääntöjä ja… No, Peter saattoi pitääkin tästä, mutta ei Remus hänestäkään mennyt takuuseen. ”Ehkä meidän pitäisi tehdä jotain muuta”, hän ehdotti laskien pelin säännöt laudalle.
”EI!” James ja Sirius protestoivat heti Remuksen yllätykseksi.
”Minä haluan pelata, kun kerran aloitettiin”, Sirius selitti, kun muut katsoivat häntä hämmästyneinä.
He jatkoivat peliä seuraten sääntöjä niin hyvin kuin osasivat. Remus kuitenkin epäili, etteivät he pelanneet aivan oikein, mutta raha-asiat ja talojen ostaminen tuottivat sen verran päävaivaa, ettei heistä kukaan jaksanut pohtia niitä turhan pitkään.
Heidän pelinsä keskeytti kuitenkin napakka koputus keittiön ikkunan suunnalta. Kaikki kääntyivät katsomaan äänen suuntaan ja näkivät suureksi yllätyksekseen virallisen näköisen, valkoisen pöllön tuijottavan heitä mustilla silmillään.
”Kenelle se on?” Peter kysyi ääni väristen. Hän oli näemmä ajatellut täsmälleen samaa kuin Remuskin, eli uutta kuollutta läheistä. Remus kävi mielessään nopeasti läpi kaikkien nimet, joiden nimi ei saisi olla tuossa kirjeessä. Hän pelkäsi sillä hetkellä kaikkien puolesta: mitä jos Jamesin vanhemmille oli sattunut jotain, hehän olivat auroreita. Tai mitä jos Ada oli taas löytänyt itsensä hankaluuksiin ja päätynyt Pyhän Mungon ruumishuoneelle? Kaikkien eniten Remus pelkäsi, että Christinan nimi paljastuisi sieltä. Sitä hän ei yksinkertaisesti kestäisi, juuri kun hän oli saanut palan edellistä onnentunnettaan takaisin, se riistettiin häneltä heti.
Eihän sitä kirjettä vielä ole avattu, et voi tietää, mitä se sisältää, Remuksen järjenääni muistutti ja poika kokosi taas itsensä. Hän käänsi katseensa kirjeestä muihin kelmeihin, joista Peter näytti yhtä kauhistuneelta kuin Remus oli äsken itsensä tuntenut. Sirius oli hieman kalpea, mutta muuten tyynen näköinen, aivan kuin hän olisi jo henkisesti valmistunut ties mihin hirveään uutiseen, joka kirjeestä voisi paljastua. Jameskin näytti aika rauhalliselta, mutta hän oli kalpeampi kuin Sirius ja syvät huolen uurteet olivat löytäneet tiensä hänen otsalleen. Hän ajattelee varmasti Lilyä, Remus tajusi ja nousi sitten ylös tuolistaan. Tuolin jalkojen raapiminen vasten lattiaa sai muut säpsähtämään horroksestaan ja nousemaan myös.
”Kuka sen avaa?” Peter kysyi äänellä, joka kieli että hän mieluummin suutelisi Kalkarosta kuin koskisi tuohon pergamentinpalaan.
”Minä voin avata”, Sirius tarjoutui hetken hiljaisuuden päästä, kun muut eivät sanoneet mitään.
Remus tunsi itsensä kieltämättä typeräksi pelätessään typerää lappusta, mutta se lappu pystyisi muutamalla musteella kirjoitetulla sanalla tuhoamaan jonkun heistä elämän ikiajoiksi ja jo se tieto riitti vakuuttamaan Remukselle, ettei hän pystyisi lukemaan kirjettä.
Sirius avasi ikkunan pöllölle, joka ojensi välittömästi koipensa, johon oli kiinnitetty taikaministeriön virallisen leiman sisältävä kirjekuori. Poika otti kirjeen käteensä ja vilkaistuaan kelmejä vielä kerran, hän avasi sen ja taittoi paperin auki.
Remus odotti henkeään pidättäen Siriuksen lukiessa paperia läpi ja kun poika oli sen tehnyt, hän Remuksen suureksi järkytykseksi purskahti raikuvaan nauruun.
”Mitä ihmettä sinä teet?” hän tiuskaisi. ”Onko kuolema noin hauskaa?”
Sirius nauroi niin, ettei vastaamisesta tullut mitään. Hän taittui kaksin kerroin ja pudotti kirjeen lattialle pidellen vatsansa molemmin käsin. James katsoi ystäväänsä tavalla, joka kieli tämän uskovan Siriuksen menettäneen viimein joka ainoan järjenhippusen päästään.
”Se ei ole mitään kuolemaan liittyvää”, Sirius sai viimein sanottua. Hän ei enää nauranut, mutta hänen hymynsä oli sitäkin leveämpi. ”Tai miten sen nyt ottaa, se on nimittäin Vauhkomieleltä. Hän ilmoitti, että aurori-opiskelijoiden harjoittaminen alkaa taas huomenna.”
Remus huokaisi helpotuksesta ja nauroi muiden mukana heidän typeryydelleen, luulla nyt kirjettä heti kuoleman kertojaksi. Hän kuitenkin tiesi, että ajat olivat muuttuneet: heidän pelkonsa kertoi sen heti, ja siitä Remus oli surullinen. Pelkäsivätkö he nykyään niin paljon läheistensä menettämistä, että se näkyi näin selvästi arkipäivänkin asioissa?
Hän todella toivoi, että ajat muuttuisivat, että Voldemort tuhoutuisi jonkin ihmeen kautta. Mitä pikemmin, sen parempi, niin saataisiin taas rauha maailmaan.

Sirius käveli rivakkain askelin Tylyahon halki suuntanaan eräs pieni kahvila, Toivomustaika, kylän laidalla. Hänen mielestään paikan nimi oli typerä ja liian siirappimainen, mutta Amy oli välttämättä halunnut sinne, koska sieltä kuulemma sai parasta yrttiteetä koko Brittein saarilla. Sirius tuhahti itsekseen, ihan kuin hän teestä välittäisi.
Tuuli oli lokakuiseen tapaansa kolea ja kostea, Sirius veti viittaansa paremmin hartioilleen kiroten itsekseen tämän kuun alimpaan helvettiin. Hän ei kuitenkaan ilmiintynyt paikalle, koska hän ei halunnut olla liian nopeasti päämäärässään. Silloin hänellä ei nimittäin olisi ollut aikaa valmistautua Amyn tapaamiseen.
Sirius huokaisi syvään hidastaen hieman tahtiaan. Hän oli miettinyt jo muutaman viikon ajan, oliko Amyn kanssa seurustelu sittenkään niin järkevää. Hän oli seurustellut tytön kanssa yllättävän pitkään, jo yli kuukauden, ja Siriuksen mielestä se alkoi riittää.
Ei Sirius ollut alun perinkään etsinyt Amysta mitään vakituista kumppania, pikemminkin sen oli pitänyt jäädä yhteen iltaan, mutta sitten Amy oli vain jäänyt. Sitä paitsi, Siriuksella oli ollut kädet täynnä töitä oman elämänsä setvimisessä ja läpi kahlaamisessa, ettei hän ollut ehtinyt ajatella nykyistä tyttöystäväänsä kovinkaan paljon kunnolla. Hän oli vain tavannut tyttöä pari kertaa viikossa, pakottanut itsensä nauttimaan tytön olosta muutaman tunnin kerrallaan, ja sitten jatkanut elämäänsä Amyttä, kunnes oli taas seuraavan tapaamisen vuoro.
Hän ei ollut edes tajunnut kunnolla suhteen kestoa, kunnes James oli muutaman viikko sitten ilmoittanut hämmästyksensä sen johdosta, että Siriuksella oli vieläkin sama seurustelukumppani. Silloin poika oli tajunnut, ettei hän ollut milloinkaan ollut tunteella mukana Amyn ja hänen suhteessa.
Entä jos eroan Amysta? Sirius kysyi itseltään hidastaen taas tahtiaan jääden seuraamaan kahden mustahiuksisen pojan pääkadulle järjestämää hippaleikkiä. Ero tytöstä tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta, mutta entä sitten? Kenen kanssa hän sitten olisi vai olisiko kenenkään kanssa? Sirius ei pitänyt ajatuksesta sinkkuna: kaikilla muilla kelmeillä oli tyttöystävä, ja olisi hänen maineensa vastaista, jos hän jäisi yksin.
Pitää vain keksiä joku, Sirius päätti päästyään viimein Toivomustaian puiselle etuovelle. Hän tarttui ovenkahvaan hymyillen vinosti itsekseen, ainahan sitä sanottiin, että tosirakkauteen törmää vahingossa.
”Hei Sirius”, Amy tervehti heti, kun poika oli päässyt ovesta sisään. Paikka oli todella pieni, mutta kodikas, ja vaikka Sirius pitikin nimeä edelleen ääliömäisenä, oli hänen myönnettävä, että kahvilasta virtasi jotain lämminhenkistä heti sisään astuessa.
Kahvila oli punaiseksi sisustettu ja siellä oli vain kolme pientä, pyöreää pöytää, joita koristivat punaiset pöytäliinat. Myyntitiskin takana näkyi kaikenlaisia, herkullisen näköisiä piirakoita, leivonnaisia ja täytettyjä voileipiä. Paikan pitäjä, pyöreä ja lyhyt rouva, hymyili Siriukselle lämpimästi tämän astuessa peremmälle.
”Sinäkö olet Sirius?” rouva kysyi miellyttävän pehmeällä äänellä.
”Olen”, Sirius vastasi kohteliaasti, hän piti vanhasta naisesta jo nyt. ”Ja te olette?”
”Olen paikan omistaja, rouva Pullava. Laita vain takki naulakkoon ja tule valitsemaan, mitä haluat syödä.”
Sirius totteli käskyä mielellään, hänellä oli jo kova nälkä, mutta tunsi olonsa siitä huolimatta ahdistuneeksi. Miten hän voisi jättää Amyn tällaisessa paikassa, jossa myyjä kuulisi hänen joka ikisen sanansa varmasti ja, jonka nimi jo kertoi, että täällä puhuttiin vain pehmoisia?
Otettuaan annoksensa munakoisopiirakkaa, hän istuutui Amya vastapäätä pöydälle, joka oli Siriuksen harmiksi tiskiä lähimpänä. Onneksi paikassa ei ollut muita asiakkaita, joten Amy pelastuisi suuremmalta nöyryytykseltä.
”Etkö ota jälkiruokaa?” Amy kysyi vinosti hymyillen.
”En vielä, otan sitä sitten, kun saan tämän syötyä”, Sirius vastasi viitaten sitten päällään Amyn edessä olevaan, höyryävään kuppiin. ”Onko tuo sitä yrttiteetä?”
Tyttö nyökkäsi ja vakuudeksi hän otti siitä yhden pienen kulauksen, varoen kuitenkin polttamasta kieltään. ”Parasta Englannissa”, hän hymyili leveästi rouva Pullavalle, joka lehahti mielihyvästä punaiseksi siivoten samalla huolellisesti paikan muita pöytiä taikasauvallaan. ”Haluatko tehdä jotain muuta tänään?” hän kysyi kääntyen sitten Siriuksen puoleen.
”Ei minun tarvitse”, Sirius vältteli, hän ei nimittäin tiennyt miten aloittaa ikävän uutisen paljastaminen. Miksi eroaminen oli joka kerta niin vaikeaa, luulisi, että se helpottuisi mitä enemmän sitä tekee. Siinä tapauksessa, hänelle sen pitäisi olla aika helppoa nykyään, hän mietti puoliksi huvittuneena.
”Mietin vain, että jos haluaisit mennä jonnekin. Mennään vaikka baariin illalla tai voitaisiin mennä ostamaan sinulle vaikka uusia hattuja.
Ai niin, ennen kuin unohdan, mitä olisit mieltä jostain viikonloppu-lomasta? Juhlittaisiin vähän sitä, että ollaan oltu niin kauan yhdessä. Voitaisiin mennä vaikka Havaijille tai jonnekin muualle lämpimään, otettaisiin aurinkoa ja juotaisiin virkistäviä drinkkejä, mitäs sanot?”
Jos Sirius olisi kehdannut, hän olisi ruvennut itkemään ja hajottamaan tuoleja epäreiluuden nimissä. Miksi kaikki tytöt muuttuivat kaikkien ihanimmiksi, kun heistä aiottiin erota? Aavistivatko he tulevat uutiset etukäteen ja ryhtyivät houkuttelemaan poikaystäviään jäämään erilaisilla lahjoilla tai muuten vain paremmalla käytöksellä? ”Amy”, Sirius aloitti hitaasti, oli pakko pudottaa pommi nyt, tai hän jäisi vielä ikuisiksi ajoiksi suhteeseen, jota ei edes halunnut. ”Minusta meidän pitäisi erota.”
Sirius oli aina pitänyt Amyä vahvana tyttönä, joka kohtasi asiat pystypäin ja rauhallisesti. Sirius ei siis ollut odottanut yhtään sitä reaktiota, joka kohtasi Amyn. Tyttö alkoi itkeä peittäen puolet kasvoistaan käsiinsä. Hän polki jalkojaan lattiaa vasten vääntäen kasvonsa raivostuneeseen irveeseen. ”Miten niin erota?” hän kysyi maailmanloppua enteilevällä äänellä. ”Mitä vikaa minussa muka on?”
”Ei mitään”, Sirius sanoi, vaikkei ollut varma pitikö se paikkaansa. ”Me olemme vain liian erilaisia.”
”Se on ainakin totta”, Amy vastasi kovalla äänellä. ”Minä en ole noin outo kuin sinä.”
”Anteeksi?” Sirius kysyi kohottaen kulmiaan.
”Myönnä pois. Sinä olet outo kaikkine hattuhullutuksinesi ja puheinesi. Ja kuka ostaa purevan nojatuolin?”
”Sen voi kouluttaa!” Sirius puolusti. Totta puhuen, hän ei ollut vielä varma siitä asiasta, Möykky vaikutti vielä erittäin tottelemattomalta eikä halunnut luultavasti tulla tuon kiltimmäksi. Onneksi Remus ei vielä tiennyt nojatuolista mitään, vaikka palautusaika oli mennyt aikaa sitten umpeen, joten ei Remus olisi voinut asialle enää mitään tehdäkään.
”Sitä paitsi kaikki ne sinun kelmi-juttusi ja ystäväsi…”
”Sanakin jotain pahaa ystävistäni, niin olet mennyttä”, Sirius uhkasi matalalla äänellä.
”Ei sitten, huomaat heidän vikansa myöhemmin, mutta heidän suurin vikansa on se, että he ovat sinun kanssasi. Olet täsmälleen samanlainen kuin sukusi, olet julma ja tunteeton”, Amy huusi. Hänen silmänsä salamoivat ja hän oli noussut seisomaan.
”Olen julma ja tunteeton, koska eroan sinusta?” Sirius kysyi hämmentyneenä. Tuota syytöstä hän oli odottanut kaikkein vähiten.
”Niin, et välitä yhtään muiden tunteista! Sitä paitsi olet hirmuisen itsekäs, miksi ilmoitit erosta noin vain varoittamatta yhtään etukäteen? Olisit voinut odottaa vähän tai kuunnella, jos minäkin olisin halunnut erota sinusta!”
”Jos olisit halunnut erota, olisit vain sanonut”, Sirius totesi koettaen pysyä rauhallisena. Hän oli iloinen erotessaan Amystä nyt, tyttöhän oli suurin ääliö, jonka hän oli koskaan tavannut.
Amy mulkaisi poikaa raivostuneena. ”Älä koeta vierittää syytä minun niskoilleni”, hän ilmoitti jääkylmällä äänellä. ”Sinä olet tässä se häviäjä enkä minä.” Hän otti teekuppinsa käteen ja mulkoili sitäkin yhtä halveksivasti kuin Siriustakin, aivan kuin tämä olisi ollut osasyyllinen eroon. ”Hyvää eropäivää ja loppuelämää sinulle”, hän toivotti vihaisena Siriukselle heittäen teet hänen päälleen tämän parahtaessa kovaäänisesti ja ryntäsi ovesta ulos vilkaisematta nyt jo entistä poikaystäväänsä kertaakaan.
”Voi pahus, se nainen on täysi sekopää”, Sirius jupisi itsekseen kuivaten tulikuuman teen päältään yhdellä taikasauvan heilutuksella. Kuumuus ei kuitenkaan kadonnut vartalolta, poika epäili vahvasti saaneensa ainakin sata pahaa palovammaa, koska teen uhriksi joutunutta ihoa sattui ja poltteli paljon. Hän ei kuitenkaan jaksanut tehdä asialle mitään, vaan jatkoi manailuaan. ”Minä muka outo, kukakohan täällä heittää nestettä toisten päälle? Toisaalta, Jameskin heitti, mutta se oli sentään vettä, hemmetti. Minä tulen kyllä, Amy, ja kostan tämän. Saat päällesi jotain paljon pahempaa kuin teetä, vaikka pollomuhkun mätää tai…”
Sirius lopetti yksinpuhelunsa kuin seinään, kun hän nosti katseensa nähden rouva Pullavan seisovan myyntitiskin takana tuijottaen poikaa järkyttynyt ilme iän vanhentamilla kasvoillaan. He tuijottivat toisiaan hetken hiljaisuuden vallitessa, kunnes Sirius yskähti kerran virkayskäänsä ja sanoi mahdollisimman normaalilla äänellä. ”Voisin katsoa niitä jälkiruokia nyt.”

Aurinko paistoi taivaalta kirkastaen koko Tylyahon kaupungin. James katseli ulos ikkunasta toivoen liittyvänsä joukkoon kylälle ostamaan vaikka uusia vaatteita, menemään juomaan lämmittävää juomaa Kolmessa luudanvarressa tai vain käyskentelemään pitkin kylän pikkuteitä löytäen kauppoja, joiden olemassaolosta ei edes tiennyt. Sen hän toki voisi tehdä, mutta hän halusi tehdä sen yhdessä Lilyn kanssa. James halusi jo palata arkeen, hän oli käynyt ilmoittamassa tyttöystävälleen, että työt alkaisivat huomenna, mutta tämä oli vain sanonut, ettei halunnut tulla, ettei pystynyt.
James huokaisi syvään, hän oli huokaillut liikaa viikon aikana ja alkoi jo kyllästyä siihen. Mikä elämässä voisi olla pielessä, hän oli elossa ja hän oli yhdessä tytön kanssa, josta oli unelmoinut monta vuotta? Ei mikään muu ollutkaan pielessä, paitsi Ann.
Poika toivoi sadannen kerran, että pystyisi herättämään Annin, mutta osa hänestä toivoi, että tyttö olisi koomassa koko elämänsä loppuun asti. Eniten James nimittäin pelkäsi, että Annille oli tullut joitain jälkiseurauksia. Mitä jos tämä vihaisi taas Jamesia ja koko juttu pitäisi aloittaa alusta? Siinä tapauksessa, olisi ollut paljon helpompaa, jos tyttö vain jatkaisi nukkumistaan mahdollisimman pitkään. Lily kyllä oppisi elämään asian kanssa, se vain vaatisi totuttelua.
James käänsi ajatuksensa kunnolla tyttöystäväänsä. Hän oli yrittänyt miettiä keinoa tämän piristämiseen jo viikon ajan, mutta vieläkään hän ei ollut keksinyt varteenotettavaa keinoa. Kaikki ideat olivat joko typeriä tai saaneet Lilyn itkemään entistä enemmän kuten vaikka se, että James olisi tehnyt laulun Lilylle.
James nousi ylös istumaltaan ikkunalaudalta ja ryhtyi kiertämään kehää pitkin omaan huoneensa mattoa. 
Pitää keksiä idea, pitää keksiä idea, pitää keksiä idea, hän hoki mielessään koko ajan, joka askeleella. Kuitenkaan mikään neroleimaus ei syttynyt hänen päässään, kunnes hän melkein kompastui lattialle viskomansa eilisen Päivän Profeetan.
”Mitä helv…?” hän kirosi samalla, kun poimi lehden käteensä, Miksi ihmeessä hän ei osannut siivota jälkiään, hän kysyi itseltään vihaisena, kunnes hänen katseensa osui yhteen pieneen mainokseen etusivun alanurkassa.
Suuret Halloween-juhlat 31.10 Männinkäiskuja 3:ssa kello 18 alkaen. Pukeudu hirviöksi tai juhla-asuun, ruokaa ja juomaa tarjolla. Tule sinäkin pitämään hauskaa!
Ilmoitus oli lyhyt ja hieman typerä ja kaiken lisäksi James tiesi sen ihmisen, joka asui Männinkäiskuja 3:ssa: Amos Diggory. Kukaan ei varmasti menisi juhliin, James ennusti vahingoniloisena, kunnes keksi ilmoituksesta sen kaivatun idean: hän järjestäisi Lilylle juhlat! Isot juhlat, jossa Lily olisi kunniavieras.
Kiitos Amos, James lausui uskomatta itsekään, että joutui kiittämään itse asiassa Amostakin. Maailma toden totta meni aina vain kummallisemmaksi.

Sirius heräsi seuraavana aamuna herätyskellon ärsyttävään pirinään. Hän oli jo melkein unohtanut, miltä se kuulosti. Hän kierähti vatsalleen ja sammutti tuon epätoivotun äänen haukotellen makeasti, hän ei ollut muistanut kuinka raskaasta aikaisin herääminen oli.
Hän nousi ylös venytellen raajojaan pitkään ja hartaasti, häntä nukutti edelleen melkeinpä tuskallisen paljon. Hän laahusti huoneensa omaan kylpyhuoneeseen, jokaisessa makuuhuoneessa oli omansa, koska kelmit tiesivät Tylypahka-ajoiltaan kuinka paljon he riitelisivät kylpyhuoneesta, jos niitä oli vain yksi. Hän antoi veden virrata vartalolleen ja hankasi itseään, jotta saisi väsymyksen katoamaan itsestään. Hän hieroi hiuksiaan ajatellen eilispäiväistä kahvila-reissuaan Amyn kanssa. Palovammat olivat edelleen hänen vartalollaan punaisina läiskinä, joihin kirveli veden osuessa niihin. Sirius ei osannut parantaa niitä eikä viitsinyt näyttää niitä Remukselle, koska jostain syystä hän ei halunnut kertoa erosta muille. Kai hän jollain tasolla häpesi sitä, hän tajusi sammuttaessaan vesihanan sauvallaan ja kuivatessaan itsensä. Tai ei itse asiassa, hänestä se oli edelleen järkevä teko, mutta hän ei halunnut kuulla muiden kelmien mielipiteitä.
Hän pukeutui tavanomaisiin työvaatteisiinsa, verkkareihin ja t-paitaan. Hän täydensi asunsa harmaalla hatulla ja asetteli vielä hiuksensa siististi hatun mukaan. Hän tuhahti halveksuvasti muistaessaan Amyn sanoneen hänen hattu intoiluaan oudoksi, mitä tyttö muka tiesi yhtään mistään?
Siriuksen päästessä alakertaan, hän huomasi Jamesin ja Remuksen jo heränneen. Peter tietenkin nukkui vielä, olihan hänellä vieläkin vapaapäivä. ”Huomenta”, hän toivotti rutiininomaisesti.
”Huomenta”, Remus vastasi. ”Haluatko munia ja pekonia?” hän kysyi hellan vierestä tarjoten paistinpannulla tiriseviä pekonin- ja munanpaloja.
Sirius nyökkäsi täyttäen kuppinsa kahvilla ja istuutuen Jamesin viereen pöydälle. Pian hänen edessään oli lautasellinen ruokaa, jota hän rupesi syömään hyvällä ruokahalulla. ”Tuleeko Lily töihin?” hän kysyi haarukallistensa välistä.
James pudisti päätään näyttäen etäisesti huolestuneelta. Hänellä oli kuitenkin ilmeessään myös jotain ovelaa, joka kieli tällä olevan mielessä joku erityisen loistava idea.
”Mitä sinä virnuilet?” Remus kysyi kummissaan Jamesilta.
”No, minulla on pieniä suunnitelmia, joilla saadaan Lily taas hyvälle tuulelle”, James vastasi ympäripyöreästi.
”Mitä suunnitelmia?”
”Selitän myöhemmin, Anturajalka”, James lupasi. ”Nyt meidän pitää mennä, työt alkavat.”

”Liikettä ja vauhtia! Luuletteko todella, että tuolla vauhdilla ja kunnolla päihitetään kuolonsyöjä?” Vauhkomieli karjui saaden noin viidentoista aurori-opiskelijan jo ennestään myrtyneen ilmeen kääntymään entistä pahempaan irveeseen. Opiskelijat lisäsivät kuitenkin tottelevaisesti vauhtia juostessaan edestakaisin suurta harjoitussalia, joka oli taiottu pysymään aina ylämäkenä puuskuttaville ja hikisille nuorille.
Sirius pyyhki hikeä otsallaan ja vilkaisi kärsivänä kelloa. He olivat jatkaneet tätä juoksemista jo tunnin ajan ja Vauhkomielen tuntien, he aikoivat jatkaa näin siihen asti, kunnes he kaikki olisivat sulaneet hiki-lätäköiksi. Hän henkäisi syvään ja puri hammasta yhteen, ettei olisi ottanut taikasauvaansa ja kironnut esimiestään huutaen, että tämä järjetön kidutus saisi luvan loppua.
Hyökkäyksessä oli kuollut viisi auroria, joista kaksi oli ollut harjoittelijoita. Silti heille ei ollut pidetty minkään näköistä muisto-tilaisuutta, ei yhtäkään kaunista sanaa ihmisistä, jotka olivat kuolleet yrittäessään tehdä velhomaailmasta suvaitsevamman paikan elää. Sirius ei voinut ymmärtää siihen syytä, oliko hänen pomonsa todella niin halpamainen mursu, ettei edes voinut keksiä ainuttakaan kilttiä sanaa kuolleista alaisistaan? Eikö se tehnyt miestä vähintään yhtä tunteettomaksi, kuin toisen puolen edustajat?
Se ainoa info-tilaisuus, joka heille oli pidetty hätäisesti tänä aamuna ennen armotonta rääkkiä, oli ollut sellainen, missä Vauhkomieli oli ärjäissyt heille kaikille, opiskelijoille että auroreille, miten surkeita ja hitaita taistelijoita he olivat olleet hyökkäyksessä ja siihen oli tultava muutos. Hän oli kertonut miten opiskelijoiden harjoittelu-ohjelma oli muokattu enemmän kuntoa kohottavaksi. Hän oli myös maininnut, että siitä lähtien joka iltapäivä ne aurorit, jotka eivät olleet partiovuorossa, saivat luvan ottaa muutaman harjoitustaistelun parin opiskelijan kanssa. Tämä kuulemma edistäisi ”amatöörien” valmistautumista tuleviin hyökkäyksiin, tai jotain muuta sellaista, Sirius ei muistanut tarkkaan. Hän muisti ainoastaan sen, miten jokainen valmistunut aurori oli katsonut häntä ja muita harjoittelijoita kuin joitain korvavaikusta veistettyjä jalkasieniä. Siriusta oli se ärsyttänyt suunnattomasti: miksi valmistuneet aurorit pitivät heitä niin huonoina ja tyhminä, olivathan hekin olleet samassa tilanteessa!
”Pidetään pieni tauko, juokaa hieman vettä”, Vauhkomieli huuteli huoneen keskeltä puhaltaen pilliin, johon oli innokkaasti puhallellut koko työpäivän ajan. Jokainen otti kuitenkin tuon neuvon vastaan enemmän kuin innoissaan ja he rynnistivät nurkassa odottavien juomapullojen luo kuin hurjistunut virtahepo-lauma. Sirius kiersi pullonsa korkin auki ja joi ahnain kulauksin. Sitten, kun suurin vedentarve oli tyydytetty, hän katseli ympärilleen yrittäen paikantaa Jamesia tai Adaa.
Sirius huomasi Jamesin seisomassa Helenin kanssa yhdessä nurkassa, mutta tällä kertaa Heleninkään kasvoilla ei loistanut se tuttu, hieman ilkikurinen hymy, joka ulottui silmiin asti. Sen sijaan tytön kasvot olivat punaiset, hikiset ja uupuneen näköiset, nyt kun Sirius mietti asiaa, hän ei kuullut mistään naurua tai tavanomaista puheensorinaa. Nyt kaikki olivat hiljaa tai mutisivat mahdollisille puhetovereilleen liian väsyneinä ajatellakseen mitään muuta kuin omaa sänkyä ja siihen nukahtamista.
Ainoa, kenen suusta kuului juuri iloisen naurun ääntä, oli Ada. Sirius käänsi päätään äänen suuntaan ja oli pudottaa silmänsä päästään järkytyksestä.  Ada jutteli Jackin kanssa ja oli vielä nauranut tämän jutulle! Sirius oli kyllä toissapäivänä saanut ikäväkseen kuulla, että Ada vietti aikaansa Jackin kanssa, muttei ollut ikinä osannut odottaa, että tyttö myös nauraisi pojan seurassa. Sirius ei tuntenut Jackia kovin hyvin, ei yhtään jos rehellisiä oltiin, mutta mitä hän tiesi pojasta ja mitä saattoi päätellä tämän käytöksestä, oli se, että Jack ei ollut se hauska. Synkkä hän oli, ivallinen myös ja aivan varmasti jotenkin paha ihminen, mutta ei missään nimessä hauska. Siinä hän kuitenkin hymyili hieman huvittuneena nauravalle Adalle ja Sirius tunsi ärtymisen kytevän sisällään. Se ei ollut mustasukkaisuutta, mitä James varmasti luulisi, vaan se oli suoraa raivoa Jackia kohtaan. Hän oli hyvin varma, että Jack oli jotenkin pahojen puolella, koska tämä oli niin synkkä, eikä Sirius voinut sietää ajatusta siitä, että Ada olisi sellaisen ihmisen kanssa. Hän lähti kulkemaan kaksikkoa kohti myrtyneen näköisenä ja saavuttaessaan heidät, Ada oli jo saanut itsensä takaisin hallintaan hymyillen kuitenkin sitä leveää hymyä, joka tuntui aina valaisevan huoneen. Sitä hän hymyilee, kun hänellä on hyvä olla, Sirius ajatteli ärsyyntyneenä, ja se on silloin kun hän on ystävien seurassa.
”Hei Sirius”, Ada tervehti iloisen kuuloisena. Hän ja Sirius olivat sopineet riitansa tavanomaisella tavallaan: he eivät puhuneet asiasta enempää. Kuitenkin heidän välillään oli jotain jäistä, sillä Adan silmät kylmenivät aavistuksen, kun hän katsoi Siriusta. Hän puhui kuitenkin normaalilla äänensävyllään, eli aika kovaa, joten hänen äänensä kaikui pitkin harjoitussalin seiniä.
”Hei Ada! Jack”, Sirius nyökkäsi viileästi päätään pojalle, joka Siriuksen harmiksi ei ollut yhtään niin väsynyt kuin pitäisi olla tuon rääkin jälkeen. Jackin naama ei punoittanut juuri lainkaan ja vaikka hän oli vähintään yhtä hikinen kuin muutkin, väsymys ei ollut tavoittanut hänen jäseniään vaan hän näytti olevan täydessä energiassa, mutta kyllästynyt.
”Me puhuimme juuri Jackin kanssa”, Ada kertoi tarpeettomasti, ihan kuin Sirius ei olisi huomannut sitä. Ada näytti yhtä väsyneeltä kuin Sirius itsensä tunsi, mutta äänensävy oli virkeä ja energinen. Sirius epäili sen johtuvan Jackista, kaikki oli jotenkin aina luonnotonta pojan läheisyydessä.
”Huomasin”, Sirius totesi. ”Mistä te puhuitte, kun nauroit niin makeasti?”
Jack kohotti toista kulmakarvaansa laiskasti ja näytti etäisesti huvittuneelta Siriuksen selvästä huonosta tuulesta. Se sai Siriuksen melkein hyppäämään tämän kurkkuun.
”Asioista”, Ada sanoi katsoen Siriusta hieman varoittavasti. Tämä näytti aavistaneen pilkan Siriuksen äänessä. ”Mitäs olet mieltä Vauhkomielen uudesta rääkki-kuurista?”
”On se ihan okei ja niin varmaan sinäkin ajattelet, Jack. Et näytä yhtään väsyneeltä”, Sirius sanoi katsoen suoraan Jackin ilmeettömiin silmiin.
”Minulla on parempi kunto kuin useimmilla ihmisillä, se ei tietääkseni ole mikään synti”, Jack vastasi katsoen Siriusta vähintään yhtä kiinteästi.
”Ei tietenkään ole, mutta mistä sinä olet sen saanut?”
”Mitä tarkoitat, Sirius?” Ada kysyi väliin epäluuloisella äänellä, hän näytti olevan räjähdyspisteessä.
”En mitään”, Sirius kiirehti sanomaan, vaikka kohotti sitten kulmakarvaansa ja kysyi matalalla äänellä. ”Eikö Voldemortin kannattajilla yleensä ole hyvä kunto?”
Jackin ilme muuttui hämmästyneeksi. ”Luuletko sinä, että minä olen kuolonsyöjä?” hän kysyi ihmettelevällä äänellä ja naurahti sitten. ”Sinun ystävälläsi on hyvä mielikuvitus, Ada, pakko myöntää. Jos minä olisin kuolonsyöjä, niin mitä minä sitten täällä tekisin?” hän kysyi Siriukselta pää hitusen kallellaan. Ele ei sopinut Jackin karuihin piirteisiin.
”Ottaisit tietoja Voldemortin hyväksi auroreilta”, Sirius vastasi heti kylmästi.
”Ja mitä tietoa luulisit hänen saavan kuolonsyöjältä, joka on aurori-opiskelija? Eikö olisi kannattavampaa, jos hän komennuttaisi vaikka Vauhkomielen, kuin panisi kannattajansa opiskelijaksi?”
Sirius hämmentyi. Hän ei ollut miettinyt sitä kohtaa, hän oli ollut niin varma, että Jack oli yksi heistä, ettei ollut ajatellut sitä, että mitä Voldemort opiskelijalla tekisi. Sirius tunsi olevansa ansassa, hän ei halunnut myöntää olleensa väärässä eikä hän todellakaan luottanut kunnolla Jackiin, mutta ei voinut jatkaa väittelyä, joka päättyisi joka tapauksessa selvään häviöön.
”No niin, jatketaan”, Vauhkomielen karjaisu oli Siriuksen mielestä tervetulleempi kuin ikinä ennen, se oli ainoa, mikä pelasti hänet totaaliselta nöyryytykseltä. Hän lähti kiireesti hölkkäämään muiden mukana vilkaisemattakaan puhetovereihinsa. Jack kuitenkin sai hänet kiinni ja tarttui tätä käsivarresta, ennen kuin Sirius ehti juosta karkuun.
”Minä en ole Voldemortin puolella, Sirius. Se, että olen Adan kanssa, ei tarkoita, että haluan hyötyä hänestä jotenkin. Koeta päästä mustasukkaisuudestasi yli”, Jack sanoi niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu voinut kuullut häntä. Sitten hän hymyili merkitsevästi ja pyyhälsi Siriuksen ohi kovaa vauhtia. Sirius kysyi itseltään noin sadannen kerran kysymyksen, joka tuntui nyt entistäkin ratkaisemattomalta: Kuka Jack oikein oli?

Aurori-opiston pienin harjoitussali oli täynnä opiskelijoita sekä auroreita, jotka eivät olleet partiovuorossa. Heillä oli vuorossa pieni hengähdystauko ennen kuin oli vuorossa heidän ensimmäinen harjoitustaistelunsa auroreiden kanssa.
James seisoi Siriuksen vieressä vähän syrjässä nojaten seinään rennosti. Hän vilkuili aina välillä ystäväänsä, jonka kasvot olivat synkät ja mietteliäät. James aavisti tämän ajattelevan Adaa ja Jackia, jotka nytkin seisoivat yhdessä jutellen matalalla äänellä keskenään.
James katsoi ympärilleen saliin, joka oli hieman liian ahdas ottaen huomioon, että täällä olisi kaksintaisteltava. Muut salit olivat kuitenkin varattuja muihin tarkoituksiin, joten heidän oli tyydyttävä tähän.
Hän koetti tunnistaa ympärillään seisovat ihmiset parhaansa mukaan. Hän näki Derekin, raunioihin jääneen aurorin, seisovan ystäviensä seurassa, joista James tiesi vain Alin, joka oli sinä hirvittävänä päivänä auttanut Derekiä. Muita auroreita James ei tiennyt edes ulkonäöltä, lukuun ottamatta ohjaajiaan, hänen vanhempansa olivat olleet tämän onneksi partiovuorossa, sillä olisi hirvittävän noloa taistella vanhempiaan vastaan.
Opiskelijat James tunsi paremmin, oman ryhmänsä lisäksi, hän tunsi Alice Prewettin, joka oli lajiteltu toiseen opiskelija-ryhmään. Hänen poikaystävänsä Frank ei ollut täällä, koska hän oli opiskellut aurori-uraa jo vuoden ja aloittanut siis toisen vuoden koulutuksessaan. Harjoitus-taistelut koskivat nimittäin vain ensimmäisen vuoden opiskelijoita.
”Haluatko muuten tietää sen minun suunnitelmani Lilyn suhteen?” James kysyi yhtäkkiä muistaen taas loistavan keksintönsä.
Sirius innostui välittömästi ja kohotti katseensa maasta Jamesiin, hänen silmänsä kiilsivät innosta. ”Mikä se on? Liittyykö siihen mitenkään alkoholi ja juhliminen?”
”Itse asiassa kyllä”, James paljasti hymyillen merkitsevästi. ”Ajattelin järjestää Lilylle yllätysjuhlat, mitäs sanot?”
”Ei idea huono ole”, Sirius totesi hyväksyvään sävyyn. ”Toivottavasti suunnitelma toimii. Ketä ajattelit kutsua?”
”Kelmit ja Adan tietenkin, Quen, Frankin ja Alicen ja kaikki meidän ryhmän opiskelijat”, James luetteli. ”Ja kyllä Saminkin voisi kutsua.”
”Samin?” Sirius toisti ällistyneenä. ”Haluatko, että hän tulee jaarittelemaan miten alkoholi pilaa aivomme ja miten tietokirjojen lukeminen on niin hämmästyttävän ilahduttavaa?”
James kohautti harteitaan hymyillen. ”Kyllä hän osaa käyttäytyä meidän tavoin juhlissa, hänhän on viisas.”
Sirius pudisteli päätään. ”Sinun pääsi on pehmentynyt. Kas, kun et kutsu Kalkarosta ja Amosta!”
”Amokselta minä tämän idean sain ja Kalkaros on kunniavieras”, James sanoi katsoen suoraan Siriuksen harmaisiin silmiin.
”MITÄ?”
”No, okei Kalkarosta ei ole kutsuttu.”
”Mutta Amokselta sait idean vai?”
”No-”
”Tauko on ohi”, Vauhkomieli karjaisi salin etuosasta. ”Aurorit, etsikää se opiskelija, jonka nimen olen teille sanonut ja ryhtykää harjoittelemaan. Muutama taistelu riittänee, menkää sitten koteihinne tai jääkää katsomaan, miten itse tykkäätte.”
Ihmiset alkoivat hajaantua ryhmistään etsien oikeaa pariaan. James seurasi puolihuolimattomasti ihmisten etsintää, hän näki silmäkulmastaan yhden Derekin ystävistä saaneen Adan ja he menivät etsimään itselleen tilaa taistelua varten naureskellen. Siriuskin lähti hänen vierestään seurassaan joku ruskeahiuksinen ja suhteellisen pitkä nainen, joka näytti juuri sellaiselta aurorilta, jonka mielestä opiskelijoista ei ollut mihinkään. Niitä James vihasi eniten.
”James Potter?” miehen ääni kysyi Jamesin vierestä.
James kääntyi ja huomasi katsovansa silmästä silmään Derekiä, joka ei tuntunut edes kunnolla katsovan tätä. ”Olen minä”, James vastasi muodollisesti.
”Hyvä, mennään etsimään joku paikka taisteluamme varten, että voidaan aloittaa. Kuinka hyvä sinä olet? Haluaisin vain tietää, että mitä loitsuja voin käyttää ja-” mies lopetti lauseensa kesken katsottuaan Jamesia hieman tarkemmin. Tämän suu loksahti auki. ”Etkö sinä ollut se poika, joka seisoi siellä raunioita katsovien ihmisten joukossa, eturivissä?” hän kysyi.
”Kyllä olin”, James myönteli tuntien itsensä imarrelluksi, kun Derek oli muistanut hänet.
”Arvasin, tunnistin sinut. Ketä sinä siellä katselit vai olitko vain utelias sivustakatsoja?”
”Itse asiassa olin tyttöystäväni, Lily Evansin, kanssa odottamassa hänen ystävänsä vapautumista raunioista.”
”Miten kävi?” Derek kysyi ilmeettömänä. James ihmetteli, kävikö kaikkien aurorien äänille ja ajatuksille noin? Ettei enää osannut olla aidosti surullinen, vaan se piti peittää mitäänsanomattomaan sävyyn, joka ei antanut sijaa millekään inhimilliselle tunteelle?
”Hän selvisi”, James sanoi ykskantaan. Hän ei halunnut selittää vieraalle ihmiselle, varsinkaan aurorille, Annin todellisista vaikeuksista.
”Hyvä”, Derek sanoi lyhyesti ennen kuin otti muutaman ison harppauksen poispäin Jamesista. ”Aloitetaan sitten”, hän totesi kohottaen sauvaansa. James seurasi esimerkkiä.
”KARKOTASEET!”

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin melkein kaikkien taistelut oli käyty läpi. Kukaan ei kuitenkaan ollut vielä lähtenyt paikalta, vaan jäänyt salin katsomoon meluisaksi yleisöksi. Opiskelijat kannustivat omiaan ja aurorit omiaan, joten hurraus oli hirvittävä. Vauhkomieli ei kuitenkaan välittänyt asiasta, vaan kulki nyt jo vähentyneiden taisteluparien lomassa jakaen ohjeita tai vaan haukkujaan.
”Helen? Mitä luulet tekeväsi? Tuolla menolla kuka tahansa kuolonsyöjä saisi sinut lyödyksi - ja nähtävästi aurorikin”, mies lisäsi, kun Helen makasi nyt kolmannen kerran maassa ja liittyi myrtyneen ilmeen kera hurraavaan yleisöön.
James onnekseen huomasi kuuluvansa viimeisten taistelijoiden joukkoon. Hänen lisäkseen ryhmässä oli Ada, Emily, muutama muu Jamesille tuntematon opiskelija ja Jack. Sirius oli pudonnut jo aika alussa joukosta, mitä James oli ihmetellyt ensin, kunnes oli tajunnut, että tämän ajatuksia häiritsi luultavasti vieläkin Ada ja Jack.
Jamesin mielestä Siriuksen olisi pitänyt päästä Adasta yli, tämä oli selvästi mustasukkainen. Niin selvästi, että Jamesista oli naurettavaa, että tämä ei suostunut myöntää sitä. Ainoa syy, miksi hän ei voinut avoimesti vihjailla Adaan ihastumisesta Siriukselle, oli, että hän seurusteli vielä Amyn kanssa.
”TAINNUTU!” Derek karjaisi ja taas uusi valosuihku lensi Jamesia kohti, hän heittäytyi lattialle syrjään. Sieltä käsin hän lähetti äänettömän taian Derekiä päin ja nousi ylös vain nähdäkseen miehen torjuvan sen. Derek oli todella hyvä taistelija, sen James oli oppinut näiden taisteluiden aikana ja hän oli iloinen satuaan niinkin hyvän vastustajan, koska James oli todella oppinut jotain. Joka taistelun jälkeen he vaihtoivat ajatuksiaan toisen toiminnasta ja se, jos mikä, oli Jamesista tärkeää.
Jamesin huomaamatta Derekin lähettämä, äänetön valosuihku osui häntä rintaan ja hänen sauvansa liisi kauniissa kaaressa Derekin odottavaan käteen. ”Parempi”, mies sanoi ensisanoikseen valmistuneiden auroreiden kannustushuutojen yli. Hän heitti Jamesin sauvan takaisin omistajalleen samalla, kun sanoi: ”Äänettömästi lähetetyt loitsut ovat edelleen sinulle se heikko kohta, mutta parannat koko ajan.”
James nyökkäsi hymyillen kiitokseksi. Sitten hän suunnisti katsojien joukkoon, istahtaen Siriuksen viereen. ”Voititko ainuttakaan taistelua?” hän kysyi Siriukselta, jonka silmät katsoivat räpäyttämättä jotakin taisteluparia.
”Miten hän pystyy tuohon?” Sirius mutisi vilkaisemattakaan Jamesia. Hän oli tuskin edes kuullut Jamesin kysymystä.
”Kuka?”
”Jack”, Sirius vastasi vihaisena. ”Tämä on heidän kolmas taistelunsa, ensimmäiset Jack jo voitti. Hän on liian hyvä!”
”Opiskelijat voivat olla hyviä”, James muistutti. Hän ei jaksanut Siriuksen ainaista vihamielisyyttä Jackia kohtaan, olihan poika synkkä ja vähän salaperäinen, mutta muuten ihan okei. Sitä paitsi, Ada viihtyi hänen seurassaan.
”Ai noin hyviä? Katso itse!” Sirius kehotti vilkaisten Jamesia osoittaen sormellaan taistelevien parien keskelle.
James kohotti katseensa ja etsi Jackin. Hänen leukansa loksahti auki. Oli hän aina tiennyt pojan olevan hyvä, mutta noin hyvä. Tuohon verrattuna Adan ja Siriuksen parhaat liikkeetkään eivät olleet melkein mitään ja he saivat sentään kehuja suhteellisen paljon.
Mutta Jack. Tämän taistelu vaaleahiuksisen, lihaksikkaan aurorin kanssa, oli vienyt kaikkien katsojien huomion. Jackin vauhti oli uskomaton, tämä lausui kirouksia samalla kun väisti parinsa lähettämiä loitsuja ällistyttävän nopeasti. Pojan ilme oli keskittynyt ja hänen silmistään näkyi samaa hullunkiiltoa, jota silloin hyökkäyspäivänä oli myös ollut havaittavissa, mikä kieli tämän nauttivan tilanteesta suunnattomasti.
 ”Eikö hän olekin loistava?” Adan ääni kysyi Jamesin vierestä ihailevalla äänellä.
”Kyllä on”, James vastasi kääntäen päänsä tyttöön päin, jonka keltaisessa topissa oli hien tuottamia läikkiä selässä. ”Miten kävi taisteluissa?”
”Voitin kaksi”, Ada vastasi hymyillen leveästi. ”Toisen ja kolmannen, mutta Al oli tosi hyvä. Entä mitä itsellesi kävi?”
”Voitin yhden täpärästi, mutta se oli vain koska Derekin keskittyminen herpaantui Vauhkomielen karjuessa”, James vastasi kunnes siirtyi tuijottamaan taas Jackia, pojan taistelutapa hipoi täydellisyyttä, se oli raakaa, pelotonta ja riskien ottamista.
”Minkälainen Jack on?” James kysyi sitten Adalta, joka katsoi lumoutuneena Jackin taistelua.
”Hän on hieman synkkä, mutta hänellä on oma kieroutunut huumorinsa, aika sarkastinen oikeastaan. Hän on kuitenkin tosi viisas ja tietää asioista”, Ada kehui. James oli haistavinaan ihastuneisuutta ilmassa.
”TAINNUTU!” Jack äkkiä karjaisi kovaan ääneen kaikkien yllätykseksi, tähän mennessä poika oli suosinut vain äänettömiä loitsuja, jotka tuntuivat olevan tämän vahvuus.
Aurori ei kuitenkaan ollut ehtinyt varautua loitsuun, koska hätkähti huutoa sen verran paljon, että seuraavaksi tämä makasi lattialla Jackin edessä. Äsken hiiren hiljaa ottelun päätöstä odottanut yleisö puhkesi suuriin suosionosoituksiin, joita Jack tuskin edes tajusi. Tämä vain tuijotti taistelupariaan pyyhkien hikeä otsaltaan. Hänen suunsa vääntyi tyytyväisyyttä kuvastavaan hymyyn, joka silti näytti hieman pilkkaavalta ilmeeltä.
”JACK!” Vauhkomieli karjaisi astellen rivakkain askelin pojan luo. Mies näytti ilmeettömältä, vaikka James pystyi kuvittelemaan tämän tyrmistyksen, joka varmasti velloi tämän sisällä. ”Tule huoneeseeni ja Ada myös”, hän sanoi kuuluvasti osoittaen sormellaan Jamesin vieressä istuvaa tyttöä, joka näytti hämmentyneeltä.
”Mitä asia koskee?” Ada kysyi juosten katsomon portaat alas esimiehensä ja Jackin luo.
”Tärkeä asia, joka koskee opiskeluanne”, Vauhkomieli sanoi ilmeettömänä, Ada oli kuulevinaan pientä kireyttä tämän äänessä, minkä syytä tyttö pohti kuumeisesti. ”Tulkaa”, hän sanoi lähtien suunnistamaan ulos harjoitussalista kaksikon seuratessa kannustushuutojen vaimentuessa vähitellen olemattomiin.

A/N:Tämä luku on melkein suosikkini, joten pyytäisin kommentteja tästä ihan hirveesti ;D

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 7.12.!
Kirjoitti: mandeh - 07.12.2008 18:35:27

Oivoi Jatkoa!
Toi Jack on kyllä niin epämääräinen tyyppi kun olla ja voi! ;D (Voi Sirius parkaa)
Mitäköhän Vauhkomieli haluu sanoo Jackille ja Adalle?! :D
Jatkoa!

Otsikko: Vs: Piece of us JATKOA 7.12.!
Kirjoitti: Velns Meica - 01.01.2009 10:29:23

Jatkoa taas näin uuden vuoden kunniaksi ;D
mandeh: Kiitos :) No, Jackin epämäärääisyydelle on luonnollinen selitys, kuten kaikelle, hieman paljastusta tulee tässä luvussa...
Tämä luku on aika sellainen väli-osa, kun ei oikein ollu mitään kerrottavaa täs luvussa, mutten voinut jättää tätä kuitenkaan huomioimatta, koska ensi luvun tapahtumia ei olis voinu tulla tähän lukuun, vaan niitä ennen tarvittiin jonkinlainen osa (toivottavasti ymmärrätte jotain tästä selityksestä, aamu kun ei ole parhaita aikojani selittää asioita ;D)

No, tässä on tämä luku, toivottavasti pidätte:
Luku 13- Nimetön
12.10.1978

Ada käveli hermostuneena Vauhkomielen ja Jackin ripeiden askeleiden perässä tytölle tuntematonta päämäärää kohti, ajatukset päässä pyörien. Tytöllä ei rehellisesti sanoen ollut aavistustakaan, miksi Vauhkomieli haluaisi puhua hänen ja Jackin kanssa, sillä hänen tietojensa mukaan he eivät olleet tehneet mitään luvatonta.
Paitsi jos olen tehnyt jotain, minkä en ole tiennyt olevan kiellettyä? hän pohti nopeuttaen vauhtiaan niin, että pääsi Jackin rinnalle. Mikä se asia voisi olla, jota he molemmat olivat tehneet? Olivathan he viettäneet aikaa kahdestaan, mutta vain puhuen, eikä se ollut väärin, vai oliko?
Ada vilkaisi Jackia nopeasti, pojalla oli muuten tavanomainen ilmeetön naamio kasvoillaan, mutta silmissä näkyi pientä ihmetystä asioiden saamasta käänteestä. Ada ei käsittänyt pojan kykyä olla paljastamatta tunteitaan selvästi, hän itse ei pystynyt pitämään mielialojaan salassa, vaikka kuinka yritti. Nytkin hän arveli, että hänen omilla kasvoillaan oli hämmentynyt ilme, josta kuvastui myös pieni kauhu siitä, mitä Vauhkomieli voisi sanoa.
Mitä jos meidät erotetaan? Ada kysyi itseltään pienen kauhun tunkeutuessa hänen ajatuksiinsa. Hän yritti ravistaa ajatuksen pois päästään, mutta se valtasi hänet. Hän ei voinut kuvitella mitä tekisi silloin, tämä oli hänen pitkäaikaisin unelmansa, jonka toteuttamisen eteen hän oli valmis tekemään koko elämänsä loppuun asti töitä. Hän ei kestäisi eroa, hän ei vain kykenisi toimimaan enää sen jälkeen.
”Astukaa sisään”, Vauhkomieli sanoi avaten oven huoneeseen, jossa luki virallisin kirjaimin: ”Auroriviraston päällikkö”. Ada ja Jack seurasivat miestä huoneeseen, joka oli synkkä ja juuri niin aurorimaisen virallinen, kuin päälliköltä sopisi odottaa. Huoneessa oli muutama kappale kalliin ja upottavan näköisiä nojatuoleja, kaksi tummanruskeaa pöytää ja kirjahylly, jonka sisällöstä Ada pani merkille mittavan kokoelman erilaisia kirjoja, joiden kaikkien otsikko liittyi enemmän tai vähemmän pimeyden voimilta suojautumiseen. Huoneen seinät olivat väritykseltään metallinharmaita, joka loi sopivasti ammattimaista sävyä.
”Istukaa”, Vauhkomieli käski lyhyesti viittoen tuoleihin. Jack istuutui ovea lähimpään tuoliin ja Ada istui sekunnin murto-osan epäröityään viereiseen tuoliin. ”No niin, haluaisin puhua teille siitä tämänpäiväisestä taistelusta”, heidän ohjaajansa aloitti sävyyn, jota Ada ei osannut tulkita. Tytöstä ääni kuulosti hieman ylpeältä, mutta siinä taas ei ollut minkään valtakunnan järkeä.
”Mitä siitä?” Jack kysyi otsa hienoisessa rypyssä.
”Sitä vain, että mistä ihmeestä te olette oppineet nuo liikkeet?”
”Miten niin?” Ada kysyi väliin hämmästyneenä. Hänen mielestään liikkeet eivät olleet mitenkään erikoisia tai vaikeita, joten hän ei tajunnut Vauhkomielen sanojen jujua.
”Siten niin, että ne ovat hämmästyttäviä. Oletteko varmoja, että olette aurorikoulutuksessa ensimmäistä kertaa?” Vauhkomieli murahti näyttäen tällä kertaa avoimesti tyytyväisyytensä.
”Oletko sinä tosissasi?” Ada paukautti katsoen Vauhkomieltä epäluuloisena. ”Ettei tämä vain ole auroreiden keksimä erittäin mauton ja outo vitsi?”
”Tiedoksesi vain neiti Jones, meillä auroreilla on mainio huumorintaju ja minä olen mainio esimerkki siitä!” Vauhkomieli ärjäisi voimalla ja Jack kääntyi luomaan huvittuneen katseen Adaan, joka ei vieläkään tiennyt oliko esimiehensä äskeiset sanat tarkoitettu vitsiksi vai ei. ”Mutta ei, tämä ei ole vitsi. Teidän liikkeenne ja taistelukykynne ovat parempia kuin aloittelijoilta sopisi odottaa.”
”Eli?”
”Meillä on kova kiire saada auroreita valmiiksi ja koska te alatte vaikuttaa sopivilta tähän hommaan, siirrän teidät toisen eli viimeisen vuoden kurssille. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että teillä on joulukuussa luvassa tehokurssi, jonka jälkeen olettekin valmiita auroreita, mutta se edellyttää aikamoisen määrän työtä”, Vauhkomieli selitti.
”Koska meidät siirretään?” Ada kysyi intoa ja jännitystä täynnä. Tätä hän oli viimeiseksi odottanut: hän pääsisi vuodella eteenpäin opinnoissaan ja pian hän olisi vakavasti otettava aurori.
”Muotoseikoista joudutte tietenkin harkitsemaan tätä ehdotusta, ettei se tuntuisi liian hätiköidyltä päätökseltä”, Vauhkomieli tuhahti halveksuvasti, aivan kuin kukaan voisi kieltäytyä tällaisesta tarjouksesta. ”Ja kun olette päätöksenne tehneet, minä opetan teitä oman harjoitteluaikanne lisäksi, jotta saatte muut varmasti kiinni, onko selvä? Hyvä, kertokaa valintanne viikonlopun jälkeen, nyt: Poistukaa huoneestani.”
Ada hyppeli huoneesta ulos Jackin seuratessa verkkaisesti perässä, ja kun he molemmat olivat päässeet auroriopiston suureen aulaan, tyttö alkoi rallattaa: ”Minusta tulee aurori, minusta tulee aurori, minusta tulee aurori…”
Hänen äänensä kaikui tyhjässä aulassa kovana: muut olivat jo lähteneet koteihinsa. Hän lopetti kuitenkin laulunsa, kun näki Jackin synkän ilmeen. ”Mikä on? Luulisi, että sinäkin ilahtuisit tuosta sen verran, että voisit edes hymyillä vähän.”
Jack ei vastannut, itse asiassa hän ei näyttänyt edes kuulevan Adan ääntä, hän vain tuijotti tyhjyyteen ja näytti mietteliäältä.
Ada heilautti kättään Jackin kasvojen edessä ja poika hätkähti kääntäen katseensa ärtyneenä Adaan. ”Mitä nyt?”
”Ajattelin vain, että mikä sinulla on, kun näytit noin lasittuneelta”, Ada selitti välittämättä erityisemmin Jackin selvästä huonotuulisuudesta; tyttö oli jo hyvää vauhtia alkanut tottua siihen.
”Ei minulla mikään ole, satun vain pitämään lasittuneisuudesta.”
”Älä viitsi, Jack, tiedän että sinulla on jotain mielessä. Voitko siis kertoa mikä se on?” Ada vaati kärsimättömästi.
Jack nosti katseensa Adan silmiin tuijottaen niitä kiinteästi. Tyttö vastasi katseeseen vaativasti yrittäen lukea pojan ruskeista silmistä edes jonkin tunteen, mutta turhaan: ne olivat täysin ilmeettömät.
Ada mietti usein mitä Jackin päässä liikkui. Poika vaikutti viisaalta ja ajattelevaiselta, muttei kuitenkaan toiminut niin. Itse asiassa Adasta tuntui siltä, että Jack teki kaiken tahallaan typerästi, toivoen toimiessaan, että kaikki menisi pieleen, eikä tyttö ymmärtänyt sitä.
”Haluatko, että näytän sinulle jotain?” Jack kysyi yhtäkkiä lopettaen läpitunkevan tuijotuksensa.
Ada huokaisi äänettä, Jack oli taas vaihtanut aihetta kesken kaiken. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan pakottautui hymyilemään aurinkoiseen tapaansa. ”Haluan.”

”Mitä luulet, että Vauhkomieli sanoo Adalle ja Jackille?”
James käänsi katseensa pöydällä lepäävästä tyhjästä pergamentista parhaaseen ystäväänsä, joka istui hänen vieressään hipelöiden päässään olevaa vaaleanvihreää hattua. ”En tiedä”, hän sanoi rehellisesti, hän oli arvaillut samaan kysymykseen vastausta hetki sitten, muttei ollut keksinyt mitään.
”Tai eihän se voi olla mikään erottamis-asiakaan, vai?”
”Ehkä Vauhkomieli on saanut viimein selville, että Jack on kuolonsyöjä”, Sirius innostui.
”Miksi hän sitten haluaisi puhua Adan kanssa?” James kysyi kuivasti jaksamatta kiinnittää huomiota Siriuksen selvään mustasukkaisuuteen Jackia kohtaan.
”Ai niin”, Sirius nojasi päätään käsiensä varaan, hän näytti miettivän ankarasti.
”Jospa se oli joku henkilökohtainen kehitys-keskustelu, joka tulee meille kaikille?”
”Ei se voi olla”, Sirius tyrmäsi pudistaen päätään. ”Siitä olisi kerrottu etukäteen, sitä paitsi miksi Vauhkomieli haluaisi kaksi sinne samaan aikaan?”
”Okei, en minä tiedä, kysytään Adalta kun hän tulee”, James sanoi ennen kuin veti tyhjän pergamentin taas eteensä. ”Nyt kun tuo asia on käsitelty, niin voimme kai taas keskittyä Lilyn juhlien suunnittelemiseen?”
Sirius nyökkäsi. ”Selvä, minkälaisia juhlia olet suunnitellut?”
”En tiedä”, James puuskahti pörröttäen hiuksiaan. Hänen päässään oli satoja suunnitelmia juhlia varten, muttei kuitenkaan ainuttakaan varteenotettavaa. Kaikki oli liian kallista, liian halpaa, liian väritöntä, liian värikästä, liian mitä vain. Hän halusi illasta Lilylle täydellisen, mutta ei tiennyt miten sen tekisi. ”Tämä on hirveän vaikeaa, en tiedä miten tehdä hänelle se kaikkein paras juhla, jossa hän on ikinä ollut”, James puuskahti Siriukselle, joka veti heti pergamentin itselleen näyttäen valmiilta toimimaan.
”Ei hätää kaveri, hoidetaan tämä minun tavallani”, hän sanoi päättäväiseen sävyyn hymyillen ovelasti. ”Aloitetaan: pitääkö hän enemmän kukista vai ilmapalloista?”
”Kukista”, James sanoi heti ja Sirius kirjoitti sanan ylös.
”Entä mitkä ovat hänen lempivärinsä?”
”Vihreä ja taivaansininen.”
”Hänen lempijuomansa?”
”Kurpitsamehu ja kermakalja.”
”Ei mikään alkoholi?” Sirius varmisti epäuskoisena.
”Anturajalka”, James varoitti.
”Okei, okei, mutta oletko varma, ettei hän pidä yhtään vaikka animaagivodkasta?”
”SIRIUS!”
”Ei sitten”, Sirius nosti kätensä antautumisen merkiksi. ”Olenkin aina sanonut, että seurustelet liian tiukkapipoisen kanssa.  Jatketaan sitten, lempikakkumaku?”
”Sitruuna.”
”Hyvä valinta, entä lempikarkit?”
”Valkosuklaasammakko.”
”Mitä muuta me tarvitsemme?” Sirius kysyi kirjoitettuaan Jamesin vastauksen pergamenttiin.
”Aika rutosti muuta, esimerkiksi musiikki, lisää ruokaa, sisustus, ohjelma, lahjat…”
”Et sitten anna minun levätä tänä yönä”, Sirius totesi näyttäen siltä, ettei tiennyt pitäisikö asiasta olla iloinen vai vihainen.
”En”, James hymyili kiitollisena Siriukselle siitä, että tämä tulisi auttamaan häntä juhlissa niin paljon kuin tarve vaati.
”Eiköhän jatketa sitten, meillä on enää puoli vuorokautta aikaa jäljellä.”

Peter katsoi tarkkaavaisena tyttöystävänsä ilmettä, kun tämä avasi hitaasti Peterin suurella vaivalla pakattua lahjaa. Hän ei ollut ikinä ollut kovin hyvä paketoimaan lahjoja, mutta tällä kertaa hän todella oli nähnyt vaivaa. Rusettikaan ei ollut tavanomainen epämääräinen kasa nauhaa vaan solmi kauniisti kiinni punaisen lahjapaperin.
Poika oli hermostunut siitä miten Sarah reagoisi lahjaan, josta Peterkään ei itsekään ollut niin varma. Hän pelkäsi, että tyttö ei pitäisi siitä tai pitäisi sitä vitsinä ja rupeaisi nauramaan sille. Lahja nimittäin ei ollut vitsiksi tarkoitettu, joten hän ei kestäisi, jos Sarah nauraisi.
”Peter, se on…” Sarah henkäisi, kun viimeinenkin teippi oli avattu ja koristeellinen lahjapaperi oli siirtynyt lahjan tieltä.
”Pidätkö siitä?” Peter kysyi epävarmasti tuijottaen Sarahin kädessä olevia esineitä. Hänen vaivalla ja ajatuksella ostettu lahja sisälsi kolme tavaraa: valkoisen paperikyyhkysen, kullanvärisen rannekorun ja mustanvärisen, suuren pehmorotan.  ”Minun pitää varmaa selittää tämä lahja.”
”Ei tarvitse, taidan ymmärtää tämän”, Sarah esti ja otti paperikyyhkysen käteensä. ”Tämä on sinun tekemäsi, eikö olekin?”
Peter nyökkäsi. ”Sinä sanoit ensi tapaamisellamme, että rakastat paperikyyhkysiä ja- ”
”- sinä sanoit, että teet minulle joskus sellaisen”, Sarah jatkoi hymyillen. Hän laski linnun hellästi viereiselleen pöydälle ja otti sylistään käsiinsä korun. ”Mikä viesti tällä on?”
”Sisällä on kaiverrus”, Peter selitti.
Sarah käänsi korua niin, että näki sen sisälle. ”Sinä olet oma tähteni”, hän luki ääneen ja nosti katseensa sitten Peteriin. ”Tämä on siitä laulusta, vai mitä?”
Peter nyökkäsi toistamiseen. The Briket oli nimittäin tehnyt juuri viimeisimmälle levylleen Sarahin kirjoittaman laulun nimeltä: ”Tähti.” Laulun päähenkilö oli tyttö, joka oli tavannut pojan, joka oli tuonut valon tytön ankeaan ja synkkään elämään, aivan kuin kirkas tähti pimeässä yössä. Peterin mielestä sanat olivat vähän hölmöt, eihän yksi tähti voinut koko yötä valaista. Laulu oli kuitenkin kaunis ja se oli omistettu Peterille.
”Entä tämä rotta?” Sarah kysyi ihailtuaan korua tarpeeksi.
”Se olen minä”, poika sanoi hitaasti. Hänellä ei ollut aikomustakaan kertoa Sarahille koko animaagi-tarinaa, mutta kai hän voisi jotakin vihjailla.
”Miten niin sinä?”
”Sellaisena kai minä itseni näen”, Peter kertoi tarkkaillen tytön kasvoja, tämä näytti hämmentyneeltä.
”Et sinä mikään rotta ole vaan maailman suloisin ihminen”, Sarah puuskahti ja syöksyi tämän kaulaan. He kietoutuivat tiukkaan syleilyyn ja jakoivat pitkän suudelman.
”Sinä siis pidät lahjasta?” Peter varmisti sitten, hän ei voinut uskoa tehneensä jotain oikein.
”Se on ihanin ja romanttisin lahja, jonka kukaan voi saada”, Sarah vakuutti silmät onnesta tuikkien.

Aurinko oli laskeutumassa luoden taivaalle punertavan sävyn. Ilma oli kylmenemässä ja hämärän laskeutuessa tuntui siltä, että lämpötila kylmeni kaksinkertaisesti.
 Ada käveli Jackin vierellä pitkin Lontoon hiljaisia katuja, kukaan ei ollut enää myöhään ulkona näinä aikoina, eikä Ada voinut ketään siitä syyttää. Hänenkin selkäpiitään kieltämättä karmi, kun hän kulki näitä likaisia teitä pitkin ja hän piti sauvaa kätensä lähettyvillä varmuuden varalta. ”Onko vielä pitkä matka?”
Jack vilkaisi vierellään kulkevaa tyttöä kulmat hieman pilkallisesti koholla. ”Väsyttääkö?”
”Ei varsinaisesti, haluan vaan päästä perille”, Ada vastasi koleaan sävyyn, hän ei jaksanut Jackin pilkkaavaa sävyä, varsinkaan kun se kohdistui tyttöön itseensä. Ada ei kuitenkaan jatkanut vihanpitoaan, koska tiesi Jackin vain nauravan, jos tyttö mainitsisi asian häiritsevän eikä hän halunnut tehdä itseään liian typeräksi.
”Mihin se paikka liittyy?” Ada siis kysyi, hän oli nimittäin yrittänyt selvittää paikan nimeä koko heidän matkansa ajan, mutta Jack ei vastannut mitään suoriin kysymyksiin mitään, joten Ada käytti epäsuoria kysymyksiä. Tytöllä ei ollut aavistustakaan, mikä se paikka voisi olla, ja koska Jack ei halunnut ilmiintyä sinne, Ada oli erittäin kiinnostunut perille pääsemisestä.
”Miten niin?”
”Siten vain, että onko se joku lapsuudenkoti vai joku harrastuspaikka?”
”Lapsuudenkoti?” Jack toisti ja nauroi sitten ilottomasti. ”Sitä se ehdottomasti on.”
Ada ei ollut varma vitsailiko poika vai ei, joten ei jatkanut aiheesta. He vaipuivat hiljaisuuteen ja nopeuttivat aivan kuin itsestään askeliaan. Ada ei pitänyt näistä hetkistä Jackin kanssa, hän ei pitänyt hiljaisuudesta oikein kenenkään kanssa, mutta Jackin kanssa se oli kaikkein kamalinta. Silloin ei vain oikeasti keksinyt puheenaiheita, Jack kun ei halunnut puhua menneisyydestään, tulevaisuudensuunnitelmistaan, tai mistään sellaisesta, josta Ada puhui kaikkien muiden kanssa. Poika halusi puhua vain nykyisyydestä ja siitäkin harvinaisen vähän, joten puheenaiheet olivat aika rajallisia. Hän usein mietti, miksi hän sitten vietti niin paljon aikaa Jackin kanssa? Vastaus oli kuitenkin se, että Jack oli salaperäinen ja niin synkkä, että sai Adan uteliaisuuden heräämään. Jackilla oli myös oma kiero sarkastinen huumorinsa ja tytöstä oli mukavaa vaihtelua viettää aikaa seurassa, jossa keskustelun toisella osapuolella oli usein sanojensa takana viesti, jota Ada usein pohti yön hiljaisessa pimeydessä.
”Olemme perillä”, Jack lopulta tokaisi saaden Adan taas hereille omasta ajatusmaailmasta. He pysähtyivät kujan päähään, jossa ei ollut muuta kuin muutaman sateen ja ajan kuluttama pahvilaatikko, lasinsirpaleita sekä paloportaat katolle asti.
”Tämänkö halusit näyttää?” Ada kohotti kulmiansa. ”Onko tämä sinun lapsuudenkotisi?”
”Ei ihan, meidän pitää vielä kiivetä nuo ylös”, Jack sanoi osoittaen paloportaita.
”Selvä, eiköhän se hoidu helposti”, Ada sanoi ja lähti kiipeämään Jackin tullessa perässä.  He kiipesivät ylös asti hiljaa ja ripeästi, ruumiillinen ponnistus sai molempien jäsenet kohmeesta taas lämpenemään, joten he ottivat portaista kaiken ilon irti. Ylhäällä Jack johdatti Adan kattoa pitkin aivan toiseen päähään, jossa oli pieni ja nuhjuinen nurkkaus, josta tyttö olisi pystynyt suurta mielikuvitustaan käyttämällä näkemään eräänlaisen olinpaikan. Nurkkaukseen sisältyi huopa, tyyny ja laatikko, jonka päällä oli jo melkein pirstaleiksi särkynyt lasi sekä nurinpäin käännetty kuva.
”Mikä tämä on?” Ada kysyi hiljaa, hänestä tuntui että normaali puheääni olisi liian kova särkemään paikan yllä leijuvan surumielisen tunnelman.
”Lapsuudenkotini”, Jack vastasi liioitellun huolettomalla äänellä.
”Sinä huijaat”, Ada vastasi muitta mutkitta kääntyen Jackiin päin, joka näytti jotenkin pelottavan rauhalliselta.
”Miksi huijaisin? Enhän minä haluaisi näyttää sinulle huonompaa kotia kuin mitä minulla oli”, Jack totesi kuivasti katsoen Adaa silmiin tavanomaisella synkällä katseellaan, jonka synnyinperän tyttö tuntui ymmärtävän nyt paremmin kuin ennen.
Jack käveli hitaasti poispäin nurkkauksesta kattoa pitkin kääntäen näin ollen Adalle ja entiselle nukkumapaikalleen selkänsä. Tyttö kuitenkin katsoi sitä tarkemmin. Hän olisi halunnut kysyä, miten Jack oli oikein päätynyt tähän koloon ja mitä tämän vanhemmille oli tapahtunut, mutta tiesi entuudestaan, ettei Jack vastaisi. Sen sijaan hän otti nurinpäin käännetyn kuvan käteensä ja tunki sen nahkatakkinsa taskuun, hän katsoisi sitä myöhemmin. Sitten hän juoksi Jackin luo ja kietoi kätensä pojan harteille, joka vastasi äkilliseen hellyydenosoitukseen hieman yllättyneenä ja siellä katolla, jäätävän tuulen ja kylmyyden armoilla, jäsenet kohmeessa, he jakoivat ensimmäisen yhteisen suudelmansa.

”Okei, meillä on melkein kaikki tiedot Lilyn juhliin”, James sanoi tyytyväisenä lukien pergamenttia läpi. ”Mitä olet mieltä, Anturajalka, pitäisikö meidän tietää vielä jotain muuta?” hän kysyi, mutta vastausta ei kuulunut. ”Sirius?” hän kääntyi katsomaan ystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen viereensä sohvalle. Siriuksen hattu oli pudonnut maahan ja pojan epämukavasta asennosta huolimatta tämä näytti nukkuvan syvää unta.
James ei kuitenkaan pitänyt siitä. ”SIRIUS!” hän karjaisi kovalla äänellä ja Sirius hätkähti hereille.
”Täh?” hän murahti unenpöpperössä ja meinasi nukahtaa heti perään uudelleen.
”Herää”, James ravisteli ystäväänsä kovakouraisesti. ”Mehän sovimme, että saisimme suunnitelmat valmiiksi tänään, joten alahan pysyä hereillä!”
”Okei okei, hereillä ollaan”, Sirius vakuutteli parantaen asentoaan. ”Mitä sinun enää tarvitsee tietää?”
”Ei enää mitään, paitsi nyt pitää päättää mitkä asiat ovat juhlan kannalta tärkeitä.”
”Miten niin? Minusta ne kaikki ovat tärkeitä tietoja!”
”Ai Lilyn lempijästimusikaalikin?” James kohotti kulmakarvojaan.
”Voidaan tehdä siitä oma versio tai pukeutua sen musikaalin mukaan”, Sirius ehdotti.
”Miten ajattelit esittää sen, kun et osaa laulaa?”
”En minä sanonutkaan, että minä esittäisin siinä. Voimme kutsua muita.”
”Ai keitä?” James kysyi, vaikka todellisuudessa hän ei tajunnut miksi he tarttuivat näin naurettavaan aiheeseen. Ei musikaalilla ollut mitään merkitystä, he olivat vain väsyneitä.
”Kuulin, että Hagrid haaveilee laulajanurasta”, Sirius virnisti.
”HAGRID?” James purskahti nauruun. ”Älä huijaa!”
”Joo joo, hän sanoi niin itse!” Sirius sanoi hymyillen iloisesti saaden viimein unenrippeet päältään.
”Milloin muka?”
”Kun olimme kolmannella ja sinä olit sanonut minun lauluääntäni yhtä hyväksi kuin sammakon. Olin silloin suuttunut sinulle ja minä menin Hagridin luo ja hän sanoi, ettei kannata välittää muiden mielipiteistä, koska hänenkin ääntään on haukuttu ja silti hän on varma, että joskus hänestä tulee laulaja”, Sirius nauroi muistolle. ”Merlin sentään, mieti miten pieniä ja tyhmiä olimme kolmannella. Siitä on neljä vuotta!”
”Totta, silloin minä ja Lily emme olleet vielä yhdessä”, James lisäsi pörröttäen hajamielisesti hiuksiaan.
”Mutta nyt olette ja meidän on saatava juhlat valmiiksi nopeasti, että Lily piristyy”, Sirius muistutti.
”Eikö sinua väsyttänytkään?” James härnäsi katsoen vierestä, kun Sirius otti pergamentin haltuunsa lukien sitä läpi ja lisäillen pieniä merkintöjä suorastaan epäinhimillisen nopeaa vauhtia.
”Ei väsytä enää, meidän on saatava suunnitelmat tehtyä, jotta voimme kertoa juhlista muille huomenna.”
”Hyvä, että sinulla on oikea asenne”, James totesi ryhtyen itsekin tutkimaan juhlasuunnitelmia sisältävää listaa ja virnisti sitten Siriukselle. ”Kyllä Lily piristyy, kun pääsee meidän järjestämiin juhliin.”

A/N: Kommentteja toivoisin :D