Originaalit > Pergamentinpala

Huh hellettä (ja hellyyttä) • K-11 • kesähömppää, Jani/Simo • 6/7 raapaletta

<< < (2/3) > >>

Waulish:
Vielä sinnittelen mukana stressaavasta työviikosta huolimatta, jes!

Vendela, ihanaa että rento fiilis tavoitti! Yritän pitää tämän sarjan rentona ihan kirjoittamisenkin näkökulmasta, jotta voin vähän höllätä ja antaa tämän rauhassa muotoua sellaiseksi, jollaiseksi tämä nyt on muotoutuakseen. Reaktioyhtälöitä en ole unohtanut, vaan pikemminkin pidän siitä pientä hengähdystaukoa. Siinä on piakkoin tapahtumassa isoja, jänniä asioita, jotka vaativat aika paljon ajatustyötä, enkä ehkä oikein luota kirjoittajankykyihini tarpeeksi, jotta saisin niitä jalostumaan tekstiksi saakka. Yritän kyllä piakkoin jatkaa, koska se pahuksen tarina ei jätä minua rauhaan! ;D (Ei sillä, että haluaisinkaan sen jättävän...)

Märkiin vaatteisiin uinnin jälkeen sonnustautuminen ei ehkä tosiaan ole kovin miellyttävää, mutta näkisin niin, että ehkä miehet ripustivat vaatteensa jonnekin puun oksalle hetkeksi kuivumaan, lämmintä kun kuitenkin oli. Tai ehkäpä asenne vain oli se, ettei pieni lisäepämukavuus haittaa, kun ollaan jo valmiiksi märkiä. Tai jospa he pulikoivatkin vaatteineen päivineen, haha! Muistan kun joskus kakaroina uitiin kaverin kanssa vaatteet päällä, mikä lie neronleimaus. :D

Kiitoksia kovasti kommentista, se kannusti minua kirjoittamaan tämän neljännen raapaleen! :-*


4.



300 sanaa • spurttisana harvoin
Jani kävi hyvin harvoin vaa’alla, mutta eräänä heinäkuisena iltana hän hetken mielijohteesta hyppäsi sille. Hän oli juuri punninnut heidän matkalaukkuaan tulevaa Saksan-matkaa varten, ja hän ajatteli samalla punnita itsensäkin nähdäkseen, mitä kesän herkuttelu ja laiskottelu olivat tehneet hänen linjoilleen.

77.5, väitti vaaka. Janin oli pakko kokeilla uudestaan, mutta väite oli vuorenvarma, ja hiljalleen hänen aivonsa alkoivat prosessoida faktaa. Hän oli 182-senttinen, ja hänen painonsa oli koko aikuisiän huidellut jossakin seitsemänkymmenen kilon tietämillä; hän oli luonnostaan hoikanpuoleinen, ja hän liikkui ahkerasti salibandy- ja juoksuharrastustensa ja työmatkapyöräilyn parissa. Kesällä salibandytreenit toki olivat tauolla, samoin työmatkapyöräily, ja syötyäkin tuli kaikenlaista… Ehkä kolmenkympin rajapyykin lähestyminenkin alkoi tehdä tehtäväänsä. Hän ei ollut enää se teini, josta ruoka sujahti suoraan läpi.

”Sun täytyy alkaa tehdä pahempaa ruokaa”, Jani ilmoitti Simolle, joka istui sohvalla risti-istunnassa ja selaili jotain puutarhalehteä.

Simo selvästikin luki virkkeen loppuun ennen kuin käänsi katseensa Janiin. ”Mm?”

Janikin rojahti sohvalle. ”Mä olen lihonut. Julma totuus.”

Simo naurahti ja pudisti päätään. ”Sä olet ihan normaalin ja terveen näköinen. Älä stressaa.”

”En mä sitä, höpsö. Mä vain saatan lihoa lisääkin, ja kohta mä en olekaan enää normaali ja terve.”

”No siihen sulla on vielä pitkä matka, ja totta puhuakseni mä en usko sun sinne saakka koskaan edes pääsevän noilla liikuntamäärillä, muutama kesäkilo sinne tai tänne.”

Simo nakkasi lehtensä sohvapöydälle – se näkyi olevan Viherpiha –, veti Janin kainaloonsa ja suukotti tämän päälakea. Läheisyyden lämpö rentoutti paitsi Janin kehon, myös mielen, ja häntä alkoi yhtäkkiä huvittaa. Ei ollut mitään järkeä ehdoin tahdoin nähdä ongelmia siellä, missä niitä ei ollut.

”Okei, mä taidan olla vähän hassu”, hän myönsi. ”Mutta meidän matkalaukulla sen sijaan alkaa oikeasti olla ylipainoa. Pitäisi jäädä tilaa parille reissussa karttuvalle kesäkilolle...”

”Pikemminkin parille kymmenelle. Meidän täytyy kohta oikeasti hankkia toinen kirjahylly, jos sä vielä jatkat saksalaisen kirjallisuuden hamstraamista.”

Simo suikkasi toisenkin suukon Janin hiuksiin, ja Jani nauroi.

Vendela:
Hauska nimi tällä rapsulla. Kesäkilot on varmaan itse kunkin vitsauksena aina näin jäätelön ja muiden herkkujen kulta-aikaan. Onneksi tästä ei tullut Janille sen isompaa kriisiä vaan tunnelma pysyi leppoisana ja rentona ja kääntyi lopulta aivan muihin asioihin. Oi, kirjat ovat aivan parasta <3 Toivottavasti Jani löytää paljon kivoja kirjoja Saksasta.

Mutta tuosta painoasiasta on vielä sanottava, että minä olen aivan onneton arvioimaan ihmisten painoja tai sitä kuinka paljon he ovat lihoneet/laihtuneet. En välttämättä edes tajua että joku on laihtunut ihan hurjasti ellei siitä sanota erikseen. Joten tässä oli tosi vaikea hahmottaa Janin ulkonäköä painon ja pituuden perusteella, sillä minun silmissäni 70 ja 77,5 kiloa painava ihminen näyttää varmaan hyvin samanlaiselta. Joo, olen outo ;D

Tsemppiä työviikkoon, toivottavasti stressi helpottaa näin viikonlopun kynnyksellä ja jaksat spurttailla tämän loppuun!

Vendela

Waulish:
Minua hävettää palata tämän rapsusarjan pariin näin puolta vuotta myöhemmin! :-[ Spurtti kosahti johonkin silloin kesällä, ja varmaan silkkaa laiskuuttani jätin tämän sarjan kesken, vaikka tämä seuraava raapale oli jo viittä vaille valmis. Yritän nyt kuitenkin pikkuhiljaa saatella sarjan loppuun. Kiitos siitä kuuluu Ronenille, joka sai minut muistamaan, että ai niin, Jani ja Simokin on olemassa! ;D En tällä kertaa spurttaile, vaikka sopivasti tällä viikolla kyllä olisi spurttikierros, mutta hyödynnän kuitenkin nuo silloisen kierroksen inspissanat näissä lopuissa osissa.

Vendela, onnettomastihan tämä spurtti sitten lopulta päättyi, mutta jospa nyt talvipakkasten keskellä innostuisin kesätunnelmoinnista sen verran, että tämäkin sarja vihdoin valmistuisi. :) Pahoittelut siitä, että sait odottaa jatkoa näin kamalan kauan, jos nyt edes muistat tätä sarjaa enää! Mututuntumalla heittäisin, että Jani on varmaan aika hoikassa kunnossa 77-kiloisenakin. Poikaystäväni on vähän Jania pidempi ja oli minusta vähän turhankin hoikka joskus 80-kiloisena! ;D Minäkin olen kyllä tosi huono arvioimaan ihmisten painoja. Töissä magneettikuvantamisessa aina heitellään paino-arvioita tulevista potilaista, kun kuvausjärjestelmään pitää syöttää paino, mutta minulla menee yleensä ihan metsään. ;D Kiitos kaikista ihanista kommenteistasi, kivaa kun seurailit tätä sarjaa silloin kesällä! :-*


5.



300 sanaa • spurttisana katu
Simo hautasi päänsä tyynyn alle, kiskaisi vielä Janinkin tyynyn sen päälle ja asetteli käsivartensa kasan päällimmäiseksi pitämään kotikutoisia melunvaimentimia aloillaan. Hän oli yrittänyt nukkua yövuoron jälkeen jo pari tuntia, mutta kadun toiselle puolen vastikään kohonneelta työmaalta kantautui sellainen pauke ja jytä, ettei rentoutuminen onnistunut. Ikkunoiden sulkeminen ei ollut riittänyt eliminoimaan melusaastetta, ja korvatulpista Simo sai aina korvansa kipeiksi. Tavallisesti hän olisi jo luovuttanut ja noussut tekemään jotain muuta, mutta häntä vaivasi ilkeä päänsärky, joka tuskin hellittäisi, ellei hän saisi levättyä edes hieman. Yleensä Jani oli heistä se, joka kärsi pääkivuista, mutta Simokaan ei ollut aina immuuni aamuvuorosta yövuoroon loikkimiselle ja sen lieveilmiöille.

Kuului etäinen naksahdus, aivan kuin ulko-ovi olisi käynyt. Samassa Simo muisti, että Jani oli tuntia aikaisemmin lähtenyt aamulenkille. Simo nosti päänsä tyynyhaudastaan juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka Janin toinen silmä kurkisti makuuhuoneen liukuoven raosta.

”Herätinkö mä?” Jani kysyi ja työsi ovenrakoa leveämmäksi mahtuakseen luikahtamaan sisään. Hän roikotti reppua olallaan. Hän näytti rennolta kesälomalaiselta ikivanhassa, ties keneltä sukulaiselta perityssä hihattomassa paidassaan, jossa komeili piirroskuva jäätelötötteröstä. Sellaista paitaa Jani ei takuulla olisi kuuna päivänä pukenut opiskelijoidensa nähden. Simoa hymyilytti.

”Et, sä olet hiirenhiljainen”, Simo hymähti kellahdettuaan selälleen. ”Samaa ei voi sanoa noista.” Hän nyökkäsi ikkunan suuntaan. ”Tosin työtäänhän ne vain tekee.”

”Niin teet säkin, ja siksi sun pitää saada nukkua”, Jani totesi, istahti omalle puolelleen sänkyä ja kaiveli reppuaan. ”Siksi mä kävin ostamassa sulle –”, hän veti repustaan pahvilaatikon, ”– kuulosuojaimet. Näiden pitäisi olla kevyet, kätevänkokoiset ja hiostamattomat, eli näillä pystyy ehkä jopa nukkumaan. Siis ainakin selällään…”

Simo vei kätensä Janin alaselälle. ”Vai sellainen aamulenkki sulla oli…”

Jani pyöritteli laatikkoa käsissään, kohautti olkiaan ja hymyili vaisusti. Simo tunsi, kuinka väsymys väistyi kiintymyksen tieltä. Jani oli juuri sellainen: vaatimaton ja vähäeleinen, mutta kuitenkin välittävä. Simo halasi Jania takaapäin, suukotti tämän selkää ja mutisi kiitoksen tämän paitaan.

Puolen tunnin kuluttua Simo oli jo sikeässä unessa.

Waulish:
6.



300 sanaa • spurttisana turkoosi
Vesi liplatti laituria ja rantakiviä vasten. Välillä se lorisi, loiskui ja pärskähteli, kun Simo nosteli jalkojaan pinnan yläpuolelle ja antoi niiden taas upota uppeluksiin. He istuivat laiturinnokassa Simon vanhempien mökillä, välissään rasiallinen vasta kerättyjä mustaviinimarjoja. Loppukesän auringonpaiste ja lämpö hellivät paljasta ihoa. Janikin huljutteli sääriään vedessä, mutta hän ei leikkinyt vedellä Simon tapaan; hän vain istui hieman etukenossa käsiinsä nojaten, järvenselälle katsellen.

Vastaranta oli niin etäällä, ettei sitä erottanut paljain silmin, ainakaan auringon häikäistessä. Joku mökkinaapureista souteli verkkaan, mutta hänkin niin etäällä, etteivät airojen loiskahdukset kantautuneet rantaan. Mökkipiha heidän takanaan oli sekin hiljainen, sillä Simon veljen lapset olivat siirtyneet sisälle leikkimään.

Laineilla tanssahtelevat auringonläikät saivat järven kimmeltämään ja elämään. Jani muisteli, kuinka hän oli joskus talven pakkasten ja kiireiden keskellä haaveillut etelänlomasta, lämmöstä ja turkoosista merestä, joka levittäytyisi silmänkantamattomiin ja henkisi aikaa ja vapautta. Siinä supisuomalaisen järven ääressä istuessaan hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, ettei ollut mitään mieltä kaivata merta, jos edes muutaman kuukauden vuodesta sai nauttia kesäisistä järvimaisemista.

”Mitä mietit?” Simo kysyi.

”Merta.”

”Merta, järven rannalla?”

”Niin.” Jani hymyili ja katsahti Simoon. ”Sitä, miten järvi oikeastaan riittää kaikin mahdollisin tavoin, vaikka talvisin sitä haaveilee kaukomatkoista ja meressä lillumisesta.”

Simo vastasi hymyyn ja palautti sitten katseensa järvelle. ”Suomalainen järvi on kyllä ilmestys vertaansa vailla.”

He upposivat taas hiljaisuuteen. Simo nosti jälleen toisen säärensä pinnan yläpuolelle. Jani katseli, kuinka vesipisarat kiemursivat ja helmeilivät ihokarvojen seassa. Hän näki silmäkulmastaan hymyn Simon kasvoilla, ja hän tunsi olonsa seesteiseksi. Siinä hetkessä ei ollut mitään parempaa kuin Simo, järvi ja kesä. Mitä muuta Jani olisi voinut kaivatakaan? Häntä ei huvittanut edes yrittää keksiä, niin tyytyväinen hän oli.

Jani otti muutaman mustaviinimarjan rasiasta ja nakkeli ne yksi kerrallaan suuhunsa. Ne olivat samettisen pehmeitä ja makeita, juuri sopivan kypsiä. He olivat keränneet marjoja koko aamupäivän, mutta niitä oli vielä paljon jäljellä.

Niin kuin kesääkin, Jani ajatteli hymyillen.

Vendela:
Kyllä minä muistan tämän sarjan :D Olipa kivaa kun tähän tuli jatkoa näin talvipakkasilla!

Viides rapsu oli suloinen. Voi miten ihana ele Janilta <3 Juuri tuollainen on täydellinen kumppani! Hienoa, että Simo sai viimein vähän nukuttua.

Tästä kuudennesta rapsusta pidin paljon. Järvimaisema on itselleni ehkä se rakkain joten oli ihanaa sukeltaa siihen näin kylmimpään aikaan vuodesta. Tuosta tuli mieleen A Moment in the Reeds-leffa ja sen tunnelma. Tosin yhtä asiaa jäin kaipaamaan: hyttysiä ;D Tuntuu, ettei ole aitoa fiilistä ellei ole pientä ininää jossain korvan juuressa. Mutta toisaalta mukavaa että nämä saivat nauttia siitä parhaasta hetkestä ilman verenhimoisia ötököitä!

Kivaa kun palasit näiden pariin :) Jään odottelemaan viimeistä rapsua.

Vendela

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu