Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Vaarallinen Komentoija - 21.08.2011 18:21:29
-
Nimi: Pelko, tuska ja rakkaus kulkevat käsi kädessä
Ikäraja: K11
Tekijä: Miusamo
Oikolukija: Ei ole, paikka on vapaa.
Paritukset: Sirius/Severus/Lily ja Harry/Draco ja monia muita
Yhteenveto: Vaarallinen velho Sirius Musta on vapaalla jalalla eikä Severus Kalkaros uskalla päästää poikaansa hetkeksikään silmistään. Mutta Harry on tasan yhtä itsepäinen, kuin isänsä eikä halua kahlituksi Tylypahkaan, hän saa käsiinsä Kelmien kartan, kummisetänsä kartan, ja pääsee luvatta Tylyahoon. Mutta siellä hän joutuu myöntämään, että isä oli oikeassa; Sirius Musta on vaarallinen. Samaan aikaan Sirius muistelee vanhoja koulupäiviään, aikoja, jolloin hän seurusteli Severus Kalkaroksen kanssa...
Haasteet: One true something Severus Kalkaroksella ja isienvaihdolla
Oma sana: Idea tuli jo jonkin aikaa sitten, mutta vasta tänään aloin todella hiostamaan sitä. Trailerin julkaisen nyt, prologin hieman myöhemmin ja ensimmäisen luvun hieman hieman myöhemmin :D
Oma sana2: Myöhemmissä osissa (tarkalleen sanottuna Riitaa ja uusia tuttavuuksia luvun jälkeen) ficiin tulee mukaan kaksoset Shana ja Stewart, joiden yhteiskuva löytyy täältä (http://aijaa.com/0043610323871)
Luvut:
1, Tunteita
2, Vierailu Malfoyille ja sen seassa muutakin
3, Selityksiä, valheita ja taisteluja
4, Tähtiä
5, Menneitä ja nykyisiä hetkiä
6, Kouluun
7, Kelmien kartta
8, Ongelmallinen keskiviikko
9, Sairaalassa
10, Isä, poika ja hänen opettajansa
11, Yllättäviä uutisia
12, Pimeää taikuutta
13, Tulisalama
14, Mahdottomia ja mahdollisia asioita
15, Matka sairaalaan
16, Kurkistus menneisyyteen
17, Kevätflunssaa
18, Pöpöjä
19, Musta yö osa 1/2
20, Musta yö osa 2/2
21, Surun keskellä
22, Ja näin elämä jatkaa kulkuaan
23, Riitaa ja uusia tuttavuuksia
24, Asioiden setvimistä
25, Kaikkea kivaa
26, Paluu kouluun
27, Jännittäviä hetkiä
28, Öinen Tylypahka
29, Musiikkia ja yllättäviä sukulaisia
30 Apua
31 Pullonpyöritystä ja muuta mukavaa
32 Ensimmäinen koetus
...
Muuta:
- Tietoisku Shanasta ja Stewartista
Miusamo ylpeänä esittää....
(http://i10.aijaa.com/t/00536/10323912.t.jpg) (http://aijaa.com/0053610323912)
Traileri
Miltä tuntuisi...
Sirius Mustan karkaamisen jälkeen Severus Kalkaros, Harryn isä, oli ollut mielettömän ylihuolehtivainen, eikä suostunut päästämään poikaansa Tylyahoon.
… Elää ylihuolehtivan isän kanssa?
”Ehdottomasti ei.”
Tänä vuonna...
”Ministeri! Ettekö te voi tehdä mitään? Kyllä kai meillä vielä on toivoa?”
”Me teemme parhaamme poikasi ja hänen ystäviensä löytämiseksi, Severus.”
… Pelko...
”Tiedän, mitä teit isälleni. Tiedän, mitä olet tehnyt äidilleni. Tiedän, että petit vanhempani ja yritit tappaa Piskuilanin!”
”Mutta tiesitkö, mitä minulla ja isälläsi oli?”
”Vihasit häntä, inhosit hänen katsomistasikin!”
”Ei. Minä rakastin häntä.”
… Tuska...
”Harry...”
”Minä pyydän, Hermione. Tottele kerrankin: älä tule lähemmäksi.”
”Mutta...”
”Mene pois.”
… Ja rakkaus...
”Harry!”
”Isä!”
***
”Severus...”
”Musta...”
… Saavat yliotteen heistä kaikista.
”Katso, tähtiä.”
”Tuolla, tuo Otavan lähellä oleva tähti on Sirius.”
Harryn viimeisimpiä seikkailuja katkerasti kuvaillen...
”Viimeinen matka.”
”Matka kauas.”
… Ja Siriuksen ja Severuksen rakkaustarinaa iloisesti värittäen...
”Huolehditaan hänestä yhdessä.”
”Hän ei ole sinun lapsesi.”
… Miusamo tarinoi jälleen...
”Tämä on vain tarinaa.”
”Niin. Eikä tarina koskaan ole todellista.”
”Ei, mutta joskus sen saa näyttämään siltä.”
… Eikä vanhoista tavoista pääse koskaan eroon.
”Käännä katseesi oikealle, Harry.”
”Mitä?”
Pelko, tuska ja rakkaus kulkevat käsi kädessä ilmestyy...
”Katso hänen silmiään.”
”Lilyn silmät.”
”Selvästi. Siksi hän ei ole sinun poikasi.”
… Viimeistään syyskuussa 2011
-
Isienvaihto ei kyllä ole mun juttu, enimmäkseen se on hieman häiritsevää,
Mutta Tämä ! Nyt kyllä niin mielenkiintoisen trailerin julkaisit, että eihän tässä voi muuta kuin alkaa odottamaan innolla jo jatkon ilmestymistä :D
”Selvästi. Siksi hän ei ole sinun poikasi.”
heiheiii mitäs tuo oli olevinaan ?!
(okei, en kysele etukäteen ;D)
-
Voi jessus, Miusamo! :D Jep, koukutuin jo traileriin.
(Oikeesti, kai sulla on jonnekin lisätty, että isillä leikkiminen on sun harrastus? ;D)
Siis, ihan hemmetin mielenkiintoinen! Tosin sulle aika tavanomaista, mutta, whatever. Mulle ei ole. :D Tosi mielenkiintoinen paritus! Sirius/Severus... OOH. Jään seurailemaan.
Jatkoa! :-*
Antelope
-
meFaireCroire, :D Kiitos kovasti kommentistasi!
Antelope, joo, kyllä mä sen mainitsen harrastuksia kysellessä. Ihmiset vaan sekoaa vähän, ku kysyy harrastusta ja vastaa, et isienvaihto :DDD Joo, kiitos sullekin kommentistasi. Severus/Sirius on ihku pari <3
Oma sana: Eka luku venähti hiukan pituuttaan. Ai niin, taisin sanoa, että julkaisen prologin trailerin jälkeen. No, yritin kirjoittaa sitä lauantaina, mutta en sitten saanutkaan sitä kirjoitetuksi joten päätin hypätä prologin yli suoraan ensimmäiseen lukuun. Toivottavasti ette sekaannu kovinkaan pahasti. :)
Luku 1
Tunteita
Kolmetoista vuotiaan pojan syyttävä katse oli Severuksessa, joka istui tyynesti keittiön pöydän ääressä ja kirjoitti jotain.
”Et voi olla tosissasi, isä”, Harry aloitti.
”Tarkoitin, mitä sanoin”, Severus vastasi sihisten pojalleen. ”Sirius Musta on vaarallinen, tiedät sen hyvin itsekin, enkä aio saattaa sinua vaaraan. Tylypahkassa olet turvassa, mutta koulun ulkopuolella et todellakaan ole turvassa”, mies jatkoi pitäen katseensa edelleen kirjeessään.
”Miksi Musta etsisi juuri minua?” Harry kysyi istuutuen isäänsä vastapäätä. Viimein Severus kohotti katseensa poikaansa ja Harry näki, miten vanhentunut mies oli vain muutamien viikkojen aikana.
”Olen selittänyt sinulle monta kertaa minun ja Mustan menneisyydestä, joten en uskoisi, että olisit todella niin tyhmä, ettet tajuaisi vaaroja”, Severus sanoi ja nousi ylös. ”Tästä ei enää puhuta.”
”Mutta, isä...”, Harry aloitti.
”Montako vuotta olitkaan?” Severus kysyi yhtäkkiä. Kysymys sai Harryn säpsähtämään.
”Älä jaksa, isä”, Harry sanoi tietäen mitä oli tulossa.
”Vastaa kysymykseeni.”
Harry huokaisi.
”Kolmetoista”, hän sanoi ja irvisti.
”Muista se. Älä käyttäydy, kuin kolme vuotias”, Severus sanoi kääntäen selkänsä pojalleen. Harry huokaisi syvään ja käveli pettyneenä huoneeseensa.
Koko riita oli alkanut siitä, kun Harry oli pyytänyt isältään allekirjoitusta Tylyahon lupalappuun. Harry oli unelmoinut Tylyaho viikonlopuista viimeiset kaksi vuotta ja isä oli sanonut ei! Harry oli varma, että kaikki muut hänen ystävänsä pääsivät Tylyahoon ja kaikki muutkin kolmasluokkalaiset, joten hän istuisi yksin ensi- ja toisluokkalaisten kanssa oleskeluhuoneessa. Pelkkä ajatuksin hirvitti.
Severus oli sanonut, että syy oli Sirius Musta, mutta Harry oli melkein varma, että isällä oli jokin toinenkin syy.
Raivoissaan Harry paiskasi kaksi koulukirjaa lattialle ja toisesta irtosi kannet.
”Harry!” kuului Severuksen ankara ääni toisesta huoneesta.
Harry aukaisi oven.
”Niin?” hän huusi.
Severus ilmestyi hänen eteensä ja tuijotti pitkään poikaansa.
”Älä paisko tavaroitasi”, mies sanoi.
”Minä...”, Harry aloitti vihan vallatessa hänen sydämensä ja mielensä kokonaan. Hän vain seisoi paikallaan täristen raivosta.
”Muista, mitä minä sanoin”, Severus sanoi ankarasti.
Severus oli aina ollut ankara kasvattaja. Harry oli kolmentoista ikäisenä saanut kokea paljon sitä, mitä sanottiin virheeksi isän ja pojan välillä. Kaikesta huolimatta heidän välinsä olivat hyvät, he pystyivät puhumaan toisilleen paljon ja tiesivät voivansa luottamaan toisiinsa.
”Muistan, isä”, Harry mutisi vain. Hän perääntyi huoneeseensa ja nosti rikkinäisen kirjan lattialta. ”Voitko korjata tämän?” poika kysyi.
”Entistus”, Severus sanoi osoittaen taikasauvallaan kirjaa. Kannet lensivät lattialta heti oikealle paikalleen.
”Siivoa huoneesi”, Severus sanoi ennen kuin kääntyi lähteäkseen keittiöön.
Harry heitti kirjan sängylleen ja sulki oven. Hänen teki mieli paiskata se kovaa kiinni, mutta tiesi saavansa sellaisesta kotiarestia tai huispauskieltoa. Kumpaakaan Harry ei olisi kestänyt.
Harry polvistui matka-arkkunsa viereen ja alkoi penkoa sitä. Hän etsi, etsi, mutta ei löytänyt mitään. Hän etsi isänsä antamaa joululahjaa, joka oli hyvin paksu kirja. Kirja oli täynnä muistiinpanoja heidän entisistä sukulaisistaan, heidän piirteistään, tavoistaan. Severus oli Harryn ollessa kymmenen antanut kirjan hänelle ja käskenyt häntä alkamaan kirjoittamaan omaa tarinaansa kirjan sivuille tulevia sukupolvia varten. Harry oli ottanut kirjan ja kirjoittanut jonkin verran, mutta enemmän hän oli lukenut sitä. Nyt hänellä oli menossa osio isoisoisästään Severus Kalkaros vanhemmasta.
Mutta kirja näytti mystisesti kadonneen. Harry oli penkonut koko huoneensa, kaikki tavarat olivat keskellä huonetta ja vasta sitten hän muisti että oli lukenut kirjaa kirjastossa edellisellä viikolla ja se oli jäänyt sinne. Raskaasti kiroillen hän avasi huoneensa oven ja lähti kirjastoa kohti. Talon kirjasto sijaitsi keittiön vieressä ja se oli Harryn lempipaikka koko talossa. Se oli suuri ja täynnä kirjahyllyjä. Jos Hermione Granger, yksi Harryn parhaista kavereista, pääsisi Kalkarosten kirjastoon hän viettäisi siellä todennäköisesti koko vuoden. Mutta Hermione ei ollut vielä kolmen vuoden aikana käynyt kertaakaan Harryn luona. Severus ei oikein ollut tyytyväinen poikansa ystävistä. Varsinkin Hermionea ja Ronia tämä inhosi.
Harry livahti kirjaston ovesta sisään ja huomasi pöydällä kirjansa. Hän syöksähti sitä kohti, mutta Severus ilmestyi ovenpieleen.
”Käskin sinun siivoamaan huoneesi, en suinkaan sotkemaan sitä”, Severus huomautti. ”Onko kuulossasi jotain vikaa?” hän kysyi.
”Ei ole”, Harry vastasi. ”Etsin tuota”, hän jatkoi ja osoitti kirjaa pöydällä.
”Kirja on minulla siihen saakka, kun saat huoneesi siistiksi”, Severus sanoi ja otti kirjan pöydältä. Harry irvisti rumasti isälleen ja kääntyi lähteäkseen.
”Harry!” Severus huusi poikansa perään.
”No?” Harry kysyi kääntyen ympäri.
”Irvistitkö sinä minulle?” Severus kysyi.
”Ei, irvistin sille kirjalle, joka makaa sylissäsi”, Harry vastasi sarkastisesti.
Severus ei kiinnittänyt huomiota poikansa sanoihin, vaan käänsi tälle selkänsä ja antoi Harryn mennä menojaan. Hän tiesi, että Harry oli nyt vihainen, mutta ajan kanssa poika leppyisi kyllä. Niin kävi aina.
***
Harry antoi lopulta periksi ja siivosi huonettaan hiukan. Muutamassa minuutissa huone oli siisti ja Harry oli valmis lähtemään isänsä luokse kysyäkseen kirjaansa. Juuri silloin Harryn pöllö Hedwig päätti lentää sisään. Hedwigillä oli jalassaan kirje, jonka käsialan Harry erotti hetkessä ystävänsä Ron Weasleyn käsialaksi.
Harry irrotti kirjeen ja aukaisi sen mietteliäänä. Hän ei ollut kuullut Ronista pitkään aikaan ja kaipasi siksi uutisia ystävästään.
Moi, Harry,
Olen juuri palannut kotiin Egyptistä- olimme siellä Billin luona. Ohessa on syntymäpäivälahjasi, anteeksi, kun se kesti, mutta en viitsinyt käyttää Errolia sen lähettämiseen, koska se ei olisi varmastikaan jaksanut lentää Egyptistä Englantiin.
Milloin tavattaisiin? Hermione on nyt täällä, hän lähettää terveiset. Me olemme menossa Viistokujalle ensi viikolla. Päästääkö isäsi sinut sinne silloin?
Nähdään ehkä Viistokujalla, jos ei, niin viimeistään Tylypahkassa,
Ron
Harry hymyili ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan vastauskirjettään.
Moi, Ron ja Hermione,
En ole vielä kysynyt isältä saanko tulla, koska hän on vähän kireä juuri nyt. Aion kuitenkin lähipäivinä kysyä häneltä. Kesä on mennyt ihan kivasti, pari kertaa olen riidellyt isän kanssa. Malfoyt ovat käyneet meillä muutaman kerran, mutta Draco ei ole ollut kertaakaan mukana. Isä sanoi viimeksi eilen, että minun pitäisi yrittää tehdä hänen kanssaan sovinto.
Kirjoittelen myöhemmin Viistokujasta. Tällä hetkellä isä ei halua päästää minua silmistään Mustan takia. Nähdään,
Harry
Lähetettyään kirjeensä Harry käveli kirjastoon, jossa tiesi isänsä olevan. Aivan oikein, Severus istui pehmeässä nojatuolissa ja selaili valokuva-albumia selin Harryyn.
”Isä?” Harry sanoi kysyvästi ja kohotti kulmakarvaansa.
Severus kääntyi ja huomasi poikansa.
”Niin?” mies kysyi hajamielisesti.
”Mitä sinä teet?” Harry kysyi. Se ei ollut kysymys, jonka hän oli aikonut esittää, mutta se lipsahti hänen huuliltaan.
”Kunhan katselen vanhoja valokuvia kouluajoiltani”, Severus vastasi kääntäen taas katseensa valokuva-albumiin.
Harry käveli isänsä viereen ja katseli hiljaisuudessa kuvia. Suurin osa kuvista oli sellaisia, joissa oli Severus ja Lily, mutta joukossa oli myös luihuisten oleskeluhuoneesta otettuja kuvia ja tanssiaisista. Yhdessä kuvassa Severus tanssi Lilyn kanssa kädet tytön lantioilla ja Lilyn kädet puolestaan olivat Severuksen olkapäillä.
”Hän oli niin kaunis”, Severus huokaisi. Harry katsoi isäänsä ja huomasi, että kyyneliä valui tämän poskille. ”Niin kaunis ja hyväsydäminen tyttö. Ja silti hän kuoli”, Severus huokaisi uudelleen ja pyyhki nopeasti kyyneleensä.
”Oliko sinulla jotain asiaa?” Severus kysyi äkkiä.
”Oli”, Harry sanoi. ”Ron pyysi minua Viistokujalle hänen ja hänen perheensä ja Hermionen kanssa ensi viikolla. Saanko mennä?” hän kysyi.
”Mene vain”, Severus sanoi Harryn yllätykseksi.
Harry hymyili kiitollisesti isälleen ja ryntäsi heti huoneeseensa kirjoittamaan ystävilleen. Severus katsoi pitkään poikansa perään, mutta kääntyi sitten katsomaan valokuva-albumin seuraavaa kuvaa. Kuvaa, jota Harry ei ollut onneksi kerennyt nähdä. Kuvassa Severus seisoi kameraa kohti ja hänen takanaan oli komea mustatukkainen poika, joka oli kietonut kätensä Severuksen ympärille ja joka nauroi iloisesti kameralle. Kun vertasi albumin ja Päivän profeetan kuvaa keskenään tajusi selkeästi, että poika oli Sirius Musta. Ja siihen mieheen Severus oli yhä palavasti rakastunut, vaikka hän ei suostunut sitä kenellekään -hyvä että edes itselleen- myöntämään.
-
Ou jee, ensimmäinen luku ♥
Sev on näköjään aika ankara isä, mikä sopii hänelle. Sellainen hellyyttävän isän rooli - mikä James olisi ollut - ei sovi Severukselle. Harrykin on ihan sopivasti IC kapinoidessaan Severusta vastaan ja lukiessaan tuota sukulaisista kertovaa kirjaa.
Sirius/Severus-paritus kiehtoo edelleen kovin. :3
Kun vertasi albumin ja Päivän profeetan kuvaa keskenään tajusi selkeästi, että poika oli Sirius Musta. Ja siihen mieheen Severus oli yhä palavasti rakastunut, vaikka hän ei suostunut sitä kenellekään -hyvä että edes itselleen- myöntämään.
♥
Ääws, tässä luvussa ei vielä oikein tapahtunut mitään maata mullistavaa - odotan innolla toista lukua! ^^
Antelope :-*
-
Oi miten ihana ficci!
Tämä on todella mielenkiintoinen aivan kuin kaikki ficcisi!No jännittävää on se mitä tapahtuu seuraavaksi, Sirius on varmasti oikein ihastuttava hahmonen.No Isä ja poika ottavat varmasti usein yhteen!Ihanaa oli löytää ficci joka herätti sisälläni purkauksen, se taas johtuu sitää että että minä aivan tärisen uteliaisuudesta sillä halua tietää miten tämä jatkuu!Oih Severus tykkää Siriuksesta ja toisin päin he ovat varmasti helluinen pari!
Kuolotar
-
Jei, eka luku !
Hahmot ovat kivasti IC, Severuksen "Harry, minkä ikäinen olet?"-juttu oli kyllä ihan aww :D
Ehdottomasti mielenkiinnon herättävintä oli tuo, minkä Antelope jo lainasikin ;)
(ARGH ei mulla ole rakentavaa)
Jatkoa, Jatkoa !
-
Kiitos teille ihanaisille kommenteista, jotka piristelivät päiviäni :-* Jatkoa tulossa! :)
Luku 2
Vierailu Malfoyille ja sen seassa muutakin
Seuraavana päivänä Harry heräsi varhain. Hetken hän ajatteli, miksi oli oikeastaan herännyt niin aikaisin, kello oli puoli kahdeksan, kun hän nousi ja yleensä hän nousi vasta kymmeneltä. Silloinkin hyvin vastahakoisasti, silloin oikeastaan, kun Severus tuli melkein repimään hänet sängystä. Harry piti nukkumisesta ja nukkui mielellään pitkään.
Harry puki päälleen lämpimän sinisen hupparin ja mustat collegehousut ja käveli keittiöön, jossa hänen isänsä istuikin jo lukemassa lehteä. Severus heräsi aina ennen Harrya.
”Mites sinä tähän aikaan olet hereillä?” isä kysyi pojaltaan. Harry virnisti ja pöyhi mustaa tukkaansa.
”En vain saanut enää unta”, hän vastasi ja käveli kahvinkeittimen luokse. Hän kaatoi kahvia mukiinsa ja istuutui pöydän ääreen. Harry rakasti kahvia, ilman kahvia hän ei oikeastaan koskaan edes päässyt hereille.
”Mitä aiot tehdä tänään?” Severus kysyi tavanomaisen kysymyksensä.
Harry kohotti olkapäitään.
”Mitä jos menisit käymään Malfoyilla?” Severus ehdotti.
Harry huokaisi.
”Isä, minä ja Draco emme edelleenkään ole misssään parhaissa väleissä”, hän sanoi tuijottaen nyt pöytää.
Severus katsoi poikaansa vakavana.
”Teidän pitäisi sopia vanhat riitanne. Emme voi olla huonoissa väleissä Malfoyiden kanssa, tiedät sen vallan hyvin itsekin. Tänään menemme molemmat käymään Malfoyilla ja sillä aikaa, kun hoidan Luciuksen kanssa asiani sinä ja Draco sovitte typerän riitanne. Mistä se edes alkoi?” mies kysyi.
”Siitä, kun me menimme eri tupiin”, Harry myönsi.
Severus huokaisi.
”Minä ja äitisi olimme...”, hän aloitti, mutta Harry keskeytti hänet ennen kuin hän kerkesi jatkaa pidemmälle.
”Eri tuvissa! Tiedän. Mutta isä, olitteko te äidin kanssa koko ajan ystäviä keskenänne?” Harry kysyi ovelasti.
Severuksen mielessä kävi vastata myöntävästi, mutta hän kuitenkin pudisti hiljaa päätään muistaen ensimmäisen, toisen, kolmannen, neljännen ja viidennen kouluvuotensa. Ensimmäisestä viidenteen saakka hän ja Lily olivat todellakin olleet huonoissa väleissä. He eivät olleet katsoneet toisiaan ollenkaan ja olivat vain kävelleet ohi sanomatta sanaakaan, joskus jopa tönäisseet toisiaan pois tieltä. Viidennen vuoden kesällä Lily oli kuitenkin ottanut ensimmäisen askeleen sovintoa kohti ja seitsemäntenä vuonaan he olivat alkaneet seurustella. Kaksi vuotta sen jälkeen he olivat menneet naimisiin ja kaksikymmentäyksi vuotiaina he olivat saaneet Harryn. Vain vuosi sen jälkeen Lily oli kuollut ja vaimon kuolema oli yhä Severukselle paha paikka. Joka vuosi kesäkuun viidentenä päivänä hän ja Harry kävivät Lilyn haudalla ja polttivat kynttilää koko päivän. Joulut he viettivät molemmat usein Tylypahkassa, mutta joskus he saattoivat mennä kotiin juhlimaan hiljaa keskenään.
”Isä, mitä nyt?” Harry kysyi huomatessaan surumielisen ilmeen isänsä kasvoilla.
Severus hätkähti ja pyyhkäisi hennon kyyneleen poskeltaan.
”Ei mitään. Ajattelin vain Lilyä”, mies mutisi ja nousi äkkiä pöydästä. Hän kääntyi selin Harryyn ja käveli jo makuuhuonettaan kohti.
”Syö nopeasti aamiaisesi niin menemme sen jälkeen Malfoyille. Käyn lähettämässä pöllön”, mies sanoi ja kiiruhti jo makuuhuoneen suuntaan.
Harry huokaisi ja kaatoi loput kahvistaan suuhunsa. Hän vei mukinsa tiskialtaaseen ja kiiruhti omaan huoneeseensa. Ei olisi mitään hyötyä syödä aamulla, sitä Harry ei koskaan tehnyt, hän vain joi kahvia.
Muutaman minuutin päästä Severus jo hoputtikin poikaansa eteiseen.
”Olen lähdössä, Harry!” mies huusi oven läpi. Harry mutisi jotain itsekseen, mutta heitti kirjan sängylleen, nousi tuolista ja lähti kävelemään ovea kohti.
”Viivyttelet tahallasi”, Severuksen ääni kuului taas.
”Enkä viivyttele. Kaikkilla ei vain satu olemaan yhtä kiire, kuin sinulla”, Harry vastasi nyrpeästi. ”En edes halua mukaan”, hän jatkoi avatessaan samalla ovensa.
”Et halua, mutta minä pakotan”, Severus sanoi.
”Sen minä huomaan”, Harry sanoi sarkastisesti.
Severus ei kiinnittänyt huomiota poikansa sanoihin vaan otti kiinni tämän olkapäästä ja ilmiinnytti molemmat muutaman metrin päähän Malfoyiden asunnosta. He kävelivät sateessa hiljaisina ja ovelle päästyään koputtivat.
Lucius tuli avaamaan.
”Severus ja Harry, mikä suo meille moisen kunnian?” mies kysyi päästäessään vieraat peremmälle.
”Minulla on muutamia asioita”, Severus aloitti. ”Kuolonsyöjät aikovat hyökätä tänään ja sitä ennen on todennäköisesti kokous. Tulin kysymään, että pidetäänkö kokous täällä?” mies kysyi kulmiaan kohottaen.
”Todennäköisesti. Harry, menepä yläkertaan, Draco on siellä”, Lucius sanoi kummipojalleen, joka oli kuunnellut tarkasti keskustelua.
”Ei kiinnosta”, Harry mutisi, mutta vain Severus kuuli. Tämä mulkaisi poikaansa todella pahasti ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:
”Ala laputtaa.”
Harry vilkaisi isäänsä ja käveli sitten taakseen katsomatta ylös.
Severus huokaisi.
”Että voi jonkun kanssa olla hankalaa”, tämä mutisi.
Lucius katsoi vanhaa ystäväänsä myötätuntoisesti.
”Tiedän tunteen. Yleensä Narcissa hoitaa kaikki Dracon asiat, mutta joskus se poika osaa olla niin yhteistyöhaluton”, hän sanoi hymyillen pienesti.
***
Samaan aikaan Harry istui Dracon tuolissa, kun taas luihuinen itse makasi sängyllään selkä Harryyn päin. Harry huokaisi syvään ja aloitti keskustelun.
”En minäkään tätä halua”, poika mutisi. ”Mutta isä pakottaa minut tähän”, hän jatkoi.
Draco murahti.
”Malfoy, olisi ihan kiva, jos suostuisit edes juttelemaan asiasta”, Harry sihisi hampaidensa välistä uhkaavasti.
”Minä en alennu juttelemaan tuollaisen petturin kanssa, Kalkaros”, Draco sanoi kuuluvalla äänellä. Hän kääntyi Harryyn päin ja Harry huomasi, miten hänen entisen ystävänsä silmistä paisui viha.
”Minäkään en alentuisi...”, Harry aloitti.
”Mutta isäsi pakottaa sinut! Merlin sentään, etkö sinä osaa sanoa Severukselle mitään vastaan?” Draco kysyi. ”Näkisitpä vain, kuinka paljon minä ja isä riitelemme. Mutta ehkä se johtuu vain isäsi yksinhuoltajuudesta”, hän pohdiskeli.
”Pää kiinni, Malfoy, kun yritän sanoa sanottavani. En voinut päättää itse tupaani, lajitteluhattu sen huusi, joten et voi sanoa, että olen pettänyt sinut jollakin tavalla”, Harry sanoi.
”Tuo on varmaan ensimmäinen totuus, jonka olen kuullut sinun suustasi viimeisen kahden vuoden aikana”, Draco vastasi halveksuen.
”Uskallatko väittää, että valehtelen?” Harry kysyi.
”Uskallan. Minä tiedän sen. Esimerkiksi viime vuonna yhdellä taikaliemi tunnilla sanoit Severukselle, että olet tehnyt tehtäväsi ajan kanssa, vaikka minä kuulin sinun myöhemmin kerskuvan Weasleylle ja kuraveri-Grangerille, että olit vain kopioinut ne minun kirjastani”, Draco sanoi. ”Silloin varmaan kopioit tehtäväni, kun tulit kirjastoon sanomaan minulle, että Pansy odotti jo minua ja minä jätin kirjani kirjastoon”, poika jatkoi pudistellen päätään. ”Sinä olet todellakin perinyt isäsi oveluuden”, hän lopetti.
Harry oli muuttunut kasvoiltaan omenanpunaiseksi ja nyt hän hyökkäsi puolestaan Dracon kimppuun.
”Entäs sinä sitten? Oliko totta, kun sanoit itse isälle, että unohdit kirjasi luihuisten oleskeluhuoneeseen, vain jotta pääsisit tunnilta hakemaan jotain isän juomavarastoista? Näin sinut itse, kun poikkesin vessaan tunnilla”, Harry sanoi.
”No se nyt ei ollut totta, mutta en minä valehtele ummet ja lammet niin kuin sinä...”, Draco aloitti, mutta Harry keskeytti hänet.
”Tai ne kaikki riitatilanteet, joissa yritit mustamaalata minua? Tai sitten kaikki muut haukkumasanat, joita aina minut kohdatessasi lauoit? Onko ne totta? Olenko todellakin niin typerä, isän lellikki, rehtorin lellikki, koulun hikipinko, sokea, lihava, ahne ja niin edelleen, kuin väität minun olevan?” hän kysyi.
”Pää kiinni, Kalkaros, kun yritän kerrankin selittää jotain. En voinut ruveta kauheasti ylistämään sinua niissä tilanteissa, kun ympärilläni oli puolet luihuisten tuvasta. Olisin saanut kaikki heidän vihansa niskaani”, Draco sanoi pudistaen hitaasti vaaleaa päätään.
Harry nyökkäsi.
”Vähän sama täällä”, hän tunnusti. ”Joten uskon sinua. Voimmeko nyt olla sujut?” hän kysyi.
Draco katsoi Harrya arvostelevasti.
”En edelleenkään pidä sinusta, mutta voimme ainakin isäsi mieleksi yrittää tulla toimeen”, poika sanoi.
Harry ojensi kätensä luihuiselle ja tämä puristi omaa kättään. Ystävyyttä ei oltu vielä vahvistettu, mutta ensimmäinen askel sinnepäin oli jo otettu.
”Ja jos nähdään koulun käytävillä ei kiinnitetä mitään huomiota toisiimme, jooko?” Draco ehdotti.
Harry nyökkäsi hymyillen. Äkkiä hän otti Dracon sängyltä tyynyn ja paiskasi sen suoraan Dracon naamaan.
”Tuon olen halunnut tehdä viimeisen kahden vuoden ajan!” Harry huudahti voitonriemuisesti ja löi nyrkkiään ilmassa.
”Vai kaipaa Kalkaros kunnon rökitystä? Täältä pesee!” Draco huusi ja heitteli Harrya päin tyynyjä.
Harry ja Draco pitivät niin kovaa ääntä, että se kuului alakertaan saakka. Severus vilkaisi huolestuneena ylös, kun kuuli ensimmäiset kiljumiset. Oliko jommalle kummalle pojalle sattunut jotain? Kun hän erotti kiljumisten seasta Harryn nauruäänen hän pudisteli hymyillen päätään. Ilmeisesti pojat olivat vain sopineet vanhan riitansa.
”Menen sanomaan heille, että pitävät pienempää ääntä”, Severus sanoi huomatessaan Luciuksen kasvoilla ärttyneen ilmeen. Lucius nyökkäsi ja Severus nousi portaat ylös ja koputti ensimmäiseen oveen.
Hän avasi oven. Harry makasi lattialla, mitä erikoisemmassa asennossa ja Draco puolestaan oli polvillaan tämän vieressä ja hakkasi ystäväänsä selkää tyynyllä. Harryn nauru kuului selvästi Dracon alta ja Severus hymyili hetken miettien, milloin viimeksi olikaan sen kuullut. Oli melkein sääli lopettaa poikien tyynysota.
”Harry!” Severus huusi. Harry jähmettyi paikoilleen lattialla ja Draco puristi tyynyään sylissään. ”Olen lähdössä”, Severus sanoi pojalleen, joka kompuroi ylös lattialta ja pudisteli vaatteistaan pölyt ja höyhenet.
”Minä tulen”, Harry sanoi. Hän käveli isänsä luokse varoen astumasta oikealla jalallaan.
”Mikä jalassasi on?” Severus kysyi.
”Ei mikään. Se vain on vähän kipeänä”, Harry vastasi.
Severus huokaisi.
”Sinä se et osaa pitää mitään ruumiinosaasi terveenä edes viikkoa”, tämä sanoi pyöritellen silmiään.
”Älä valehtele. Oli minulla viimeiset kaksi viikkoa kaikki terveenä”, Harry puolustautui.
Severus huokaisi, polvistui ja heilautti taikasauvaansa Harryn jalkaa osoittaen. Hetken päästä Harry pystyikin jo kävelemään.
”Heippa, Draco. Nähdään viimeistään koulussa”, Harry sanoi virnistäen. Draco nyökkäsi ja hymyili pienesti.
Severus johdatti Harryn alakertaan ja Lucius tuli saattamaan heidät ovelle.
”Tulen sitten myöhemmin illalla”, Severus sanoi tuskin kuuluvalla äänellä. Lucius nyökkäsi ja katsoi kysyvästi Harrya. ”Hän jää kotiin”, Severus jatkoi.
”Nähdään”, Severus sanoi ja Lucius nyökkäsi. Severus otti Harrya kiinni kädestä ja ilmiinnytti molemmat heidän aika isoon omakotitaloon, joka oli oikeastaan sukukartano. Se koostui Harryn laskujen mukaan kahdesta eri siivestä. Tornihuoneita oli kaksi, joista toinen oli Harryn huone. Se oli rakennettu tiileistä ja laudoista ja väriltään se oli pikimusta. Talo ei ollut yhtä suuri, kuin Malfoiyiden talo, mutta melkein.
Harry ja Severus astuivat sisään tottunein askelin ja Severus sytytti valot taikasauvansa heilautuksella. Harry livahti heti omaan tornihuoneeseensa ja jäi seisomaan ikkunan ääreen. Ikkuna oli iso lattiasta kattoon ja se oli melkein koko seinän kokoinen. Siitä näkyi pihamaa, jossa Harry oli usein lennellyt luudallaan ja pelannut monien ystäviensä kanssa huispausta.
Harry ei huomannut, kun Severus astui sisään. Ei, ennen kuin tämä oli jo sisällä.
”Harry”, Severus sanoi. ”Olen menossa Malfoyille, pärjäätkö sinä yksin?” mies kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa.
Harry nyökkäsi.
”Oletko varma?” Severus kysyi huolestuneena.
Harry huokaisi.
”En ole mikään pikkulapsi enää, isä”, hän totesi. ”Ja olen ollut ennenkin yksin kotona”, hän jatkoi.
Severus pörrötti poikansa hiuksia.
”Totta. Lähetä minulle kuitenkin pöllö, jos jotain tapahtuu”, mies käski. ”Äläkä valvo liian myöhään. Minä tulen kotiin todella myöhään, joten tee myös itsellesi jotain iltapalaa”, hän jatkoi.
”Älä viitsi huolehtia turhaan, isä. Tiedät, etten polta taloa”, Harry sanoi virnistäen. ”Ja kyllä minä pärjään”, hän jatkoi.
”Hyvä”, Severus sanoi. ”Jos olet hereillä vielä silloin, kun tulen kotiin, pieksen sinut, onko selvä?” mies jatkoi ankaraan sävyyn.
”Merlin, isä, huolehtivaisuus ei sovi sinulle”, Harry totesi virnistäen vain leveämmin.
Severus naurahti, pörrötti poikansa hiuksia vielä kerran ja katosi sitten poksahtaen. Harry kaatui sängylleen ja hymyili. Yksinolo ei haitannut häntä, päinvastoin. Tästä tulisi hauskaa.
***
Samaan aikaan Severus astui toisen kerran Malfoyiden rappusille sen päivän aikana ja koputti.
”Kas, Severus, eipä olla aikoihin nähty”, Lucius totesi ivallinen hymy huulillaan.
”Puhut kerrankin asiaa, Lucius”, Severus vastasi samaan sävyyn.
Severus ja Lucius astuivat molemmat kartanon suureen oleskeluhuoneeseen. Heidän lisäkseen huoneessa istuivat jo pitkän pöydän ääressä Voldemort, Bellatrix, Narcissa ja monia muita kuolonsyöjiä.
”Severus, aloimme jo huolestua. Luulin, ettet tulisikaan”, Voldemort sanoi ja taas kerran miehen kylmä ääni sai Severuksen niskakarvat pystyyn. ”Istu tuohon”, Voldemort jatkoi ja osoitti paikkaa vieressään.
Severus istuutui kylmän rauhallinen ilme kasvoillaan.
***
Harry huokaisi. Kello oli jo kahdentoista ja häntä väsytti hiukan. Hän oli käynyt suihkussa, lukenut kirjoja kirjastossa, lentänyt luudalla ja jopa tehnyt jonkin verran läksyjään. Mutta silti hänellä oli yksinäinen olo ja äkkiä hän ymmärsi, miksi isä oli ollut hänestä niin huolissaan ennen lähtöä. Harry ei ollut aiemmin ollut niin kauan aikaa yksin. Jotenkin Harry kuitenkin aavisti, että isällä kestäisi vielä kauankin.
Harry kierteli taloa ympäriinsä ja katseli ikkunoista ulos. Äkkiä hän näki punaisen valon, valon, joka tuli ilmasta. Valo tuli ilman muuta jonkun taikasauvasta.
-
Toinen luku, ja eka olen. :D ♥
Hei, ei tommoiseen kohtaan saa jättää! :o
Tykkäsin tästäkin luvusta. Sev on jotenkin aivan ihana, vaikka tuollainen ankara ja ylihuolehtivainen. Harry taas on mahdottoman IC, kun Au:ssa voi vain olla. Tuo tyynytappelu Dracon kanssa oli suloinen, hih. ♥
”Älä valahtele. Oli minulla viimeiset kaksi viikkoa kaikki terveenä”
valehtele, luulisin? (:
Jatkoa haluan! ♥
Antelope :-*
-
Ihanaa, toka luku !
Ja hei ei, ei lukua voi noin jättää kesken !
Hyvin kirjoitettu luku, ihana tuo tyynytappelu ♥
Antelope jo korjasikin sen virheen minkä itsekkin bongasin, joten eipä mulla muuta kuin että
Jatkoa !! :D
-
Kiitos taas ihanaisille ihmisille kommenteista! :-* Kolmas luku, olkaa hyvät.
Luku 3,
Selityksiä, valheita ja taisteluja
Harry otti sauvansa ja ryntäsi vauhdilla ulos. Oli kuolemanhiljaista ja todella pimeää, vaikka olikin heinäkuu.
”Valois”, Harry kuiskasi hiljaa ja taikasauvaan syttyi valo. Harry hymähti pienesti, mutta hänen sydämensä takoi kovaa hänen rinnassaan.
Yhtäkkiä kuului kauhea pamaus ja toinen heidän torneistaan levähti alas, juuri se torni, jossa oli Harryn huone. Harry kohotti taikasauvaansa ja suuntasi ääntä kohti. Yhtäkkiä hän olikin keskellä taistelutannerta.
Harry ei voinut käsittää. Hänen isänsä ystävät hyökkäsivät heille! Harry yritti etsiä katseellaan joukosta isäänsä, muttei löytänyt. Hän heitteli kaikkia muistamiaan loitsuja kuolonsyöjiin, mutta hän oli vasta kolmentoista eikä todellakaan mikään taitava loitsuissa. Hän yritti parhaansa, yritti loitsia jokaista, mutta ei vaan pystynyt. Se ei aina riittänyt. Juuri kun tappokirous oli lähellä Harrya, kuolema näkyi jo viiden metrin päässä... Juuri silloin yksi kuolonsyöjistä nosti huppunsa pois ja alta paljastui Sirius Mustan kasvot.
Harryn ilme muuttui järkyttyneeksi. Sirius Musta? Hän ei todellakaan voinut uskoa sitä! Mustan esimerkkiä seuraten muutkin laskivat huppunsa ja alta paljastui lisää kiltalaisia. Sirius Musta, Remus Lupin, Nymfadora Tonks, Arthur Weasley, Molly Weasley, Alastor Vauhkomieli... Vuorotellen he laskivat huppunsa ja Harryn täytyi ottaa tukea pylväästä, jottei hän pyörtyisi. Ei, tätä hän ei nielisi.
Samassa tuli määrä uusia hahmoja huput päässä ja tällä kertaa Harry oli varma, että he kaikki olivat kuolonsyöjiä, sillä yksi heistä asteli heti hänen luokseen. Isänsä huolestuneet kasvot nähdessään Harry valahti nurmikolle tajuttomana. Hän kerkesi vielä tuntea, kun Severus nosti hänet syliinsä ja ilmeisesti vei sisälle turvaan. Hänet laskettiin jollekin lämpimälle ja pehmeälle varmaankin sohvalle.
”Harry, Harry, herää”, Severus kuiskasi ja hyvin vastahakoisesti Harry aukaisi silmänsä. Ikkunoista näkyi edelleen kirkkaita valoja ja kylmyys valtasi Harryn.
”Miksi täällä on näin kylmä?” hän kysyi ja tärisi. Severus otti lämpimän huovan Harryn jalkopäästä ja peitteli poikansa sillä. Harry huomasi, miten huolestunut hänen isänsä oli.
”Torni on murtunut. Heti, kun kiltalaiset ovat paenneet yritämme saada sen paikoilleen”, Severus selitti. ”Osuiko sinuun?” hän kysyi mustat silmät kiiluen.
”Ei”, Harry vastasi.
”Mitä edes tapahtui?” Severus kysyi.
Harry huokaisi.
”Näin vain, kuinka taivaalta lensi punainen valo ja juoksin ulos. Torni kaatui ja takapihalle ilmestyi, kuin tyhjästä kiltalaisia. Luulin, että ne olivat kuolonsyöjiä, kunnes Sirius Musta laski huppunsa. Isä, miten Sirius Musta saattoi olla heidän mukanaan?” Harry kysyi ääni pelosta täristen.
”Musta oli alusta asti killan puolella. Kaikki se paska, että hän on muka ollut kuolonsyöjä on täyttä valhetta. Mutta myös se paska, että kuolonsyöjät ovat pahoja, on valhetta. Me emme ole pahoja, muista se, Harry. En ole koskaan aiemmin kertonut sinulle, mutta kilta toimii Dumbledoren pussiin. Dumbledore taas pyrkii siihen, että jästit katoaisivat maasta ja hän itse pääsisi maamme valtiaaksi. Me olemme yrittäneet kaikin voimin saada hänet luopumaan haaveistaan, mutta kuten tiedät, sen vanhan huuhkan päätä ei mikään pysäytä”, Severus sanoi huokaisten.
Harry yritti ymmärtää.
”Eli tavallaan kiltalaiset ovat valmiina tappamaan kaikki jästit ja kuolonsyöjät puolestaan valmiina pelastamaan maailman”, hän huomautti.
Severus pudisti päätään hitaasti.
”Ei nyt ihan niinkään. Katsos, tämä on tavallaan kostonkierrettä. Me kostamme killalle siitä, että he hyökkäävät meidän kimppuumme ja kilta taas kostaa meille samasta asiasta. Tavallaan kummallakaan meistä ei ole täysin puhtaita jauhoja pussissaan. Mekin olemme hyökkäilleet ties minne ja tehneet ties mitä”, Severus selitti.
Harry rypisti otsaansa.
”Entä sitten Sirius Musta?” hän kysyi.
”Sirius Musta oli joko erittäin typerä tai sitten mielettömän rohkea, riippuu miten ajattelee. Joka tapauksessa hän meni vapaaehtoisesti Azkabaniin saadakseen meidän puolellemme huonon maineen. Hän tappoi kyllä ne kaikki kolmetoista jästiä ja kaikki muutkin sen kylän lähettyvillä olevat ihmiset, mutta hänet olisi päästetty vapaaksi, mutta hän meni mieluummin Azkabaniin mustamaalatakseen meitä. Ikävä kyllä, me emme ehtineet tarpeeksi ajoissa tappamaan Mustaa. Mutta myöskään sen takia ankeuttajat eivät koskaan suudelleet häntä tai imeneet hänestä kaikkea toivoa pois, kuten kaikista muista, jotka Azkabanissa olivat. Musta joka tapauksessa päätti, että kolmetoista vuotta olisi tarpeeksi viirua vankilassa ja hänet päästettiin pois. Dumbledore päästi hänet pois ja kehitteli mukavan pienen peitetarinan siihen, että Musta olisi palaamassa taas meidän puolellemme. Dumbledore piilotti Mustan jonnekin emme edelleenkään tiedä minne, mutta nyt Musta ilmeisesti päätti näyttäytyä”, Severus irvisti sekavan selityksensä lopuksi.
”Kumpi puoli on sitten oikea?” Harry kysyi. Hän ei edelleenkään oikein ymmärtänyt kaikkea, mitä hänen isänsä oli sanonut.
”Ei ole olemassa oikeaa tai väärää puolta”, Severus sanoi. Taistelun äänet olivat kadonneet heidän ympäriltään, joten Severus nousi.
”Menen auttamaan muita tornin uudelleen pystyttämisessä”, mies sanoi.
”Minä tulen kanssa”, Harry totesi ja nousi jo ylös, mutta Severus työnsi hänet lujasti takaisin sohvalle.
”Sinä pysyt siinä”, mies sanoi tutulla ankaralla äänensävyllään.
”Enkä pysy. Minä tulen mukaan”, Harry sanoi vihaisesti ja nousi uudelleen ylös. Tällä kertaa Severus vain huokaisi, mutta antoi poikansa seurata häntä.
Ulkona oli paljon väkeä. Malfoyt, Lestraget, Voldemort ja monia muita yksittäisiä kuolonsyöjiä, myös sellaisia, joita Harry ei ollut koskaan ennen nähnyt. Draco oli myös mukana samoin Theodore Nott. Harry huokaisi vihaisena, molemmat pojista olivat tietystikin saaneet olla taistelussakin mukana, hän vain jäi yksin. Hän mulkaisi isäänsä, joka seisoi juttelemassa Lucius ja Narcissa Malfoyn kanssa. Severus ei huomannut poikansa mulkaisua.
”Onko kaikki ok?” Dracon ääni kuului Harryn takaa.
”On”, Harry vastasi ja samassa hän tunsi isänsä lämpimät kädet olkapäillään. Severus kietoi huopaa paremmin Harryn päälle poikansa vastusteluista huolimatta.
”Ei minulla ole kylmä”, Harry mutisi. ”On kesä, isä”, hän jatkoi.
Severuksen ilme ei värähtänytkään hymyn puoleen. Harry huokaisi syvään, mutta antoi lopulta isänsä kietoa huopaa paremmin päälleen. Hänellä ei ollut huovan alla muuta kuin musta tiukka t-paita ja tiukat farkut jalassaan. Ja kesäyöt alkoivat olemaan jo kylmiä. Dracolla oli päällään musta hyvin lämpimän ja kalliin näköinen huppari ja mustat collegehousut. Theodorella oli päällään sininen huppari ja normaalit farkut. Kumpikaan pojista ei sanonut sanaakaan, kun Severus talutti oman poikansa pois heidän luotaan. Severus käveli Lucius Malfoyta kohti.
”Saako tornin kuntoon?” Severus kysyi huolestuneella äänellään.
Lucius katseli hetken aikaa raunioita ennen kuin vastasi.
”Saa. Mutta sen korjaamiseen menee aikaa”, mies huokaisi. ”Saatte kernaasti asua meillä korjauksen aikana”, hän jatkoi ja Severus nyökkäsi hyväksymisen merkiksi.
Harry puolestaan tunsi olonsa varsin epämukavaksi. Hänen kaikki tavaransa olivat levällään nurmikolla ja talon raunioissa. Kaikki hänen koulukirjansa olivat revenneet kahtia ja useita sivuja leijui tuulessa. Severus huomasi myös koulukirjojen sivut ja poikansa huolestuneen katseen.
”Ostamme sinulle uudet kirjat”, mies sanoi. ”Vaikka käytettyinä”, hän jatkoi ja Harry nyökkäsi.
”Poikien pitäisi kai päästä nukkumaan”, Narcissa huomautti. ”Kello on jo ties mitä”, hän jatkoi ja kutsui poikaansa luokseen. Pian Draco jo ilmestyikin heidän pieneen piirinsä Theodore kintereillään.
”Voiko Theo tulla meille yöksi?” Draco kysyi.
Harry näki, että Narcissa empi hieman.
”Voi. Harry ja Severus asuvat meillä sen aikaa, kunnes saamme heidän talonsa kuntoon”, nainen ilmoitti ja Theodoren kasvoille muodostui irvistys. Theodore ei pitänyt Harrysta ja Harryn oli pakko myöntää, että tunne oli molemminpuoleinen.
Muutaman minuutin päästä Harry kuitenkin istui Dracon huoneessa Dracon ja Theodoren kanssa. Hän istui, kun Draco ja Theodore juttelivat keskenään eikä edes yrittänyt kuunnella. Hän istui kädet polvien ympärillä ja katseli ympärilleen Dracon huoneessa.
”Harry, kuunteletko sinä?” Draco kysyi heilauttaen kättään Harryn silmien edessä.
Harry säpsähti.
”Anteeksi. Olin ajatuksissani”, hän sanoi.
Theodore irvisti rumasti.
”Ja sen huomasi”, poika huomautti. ”Ilmeisesti rohkelikko on liian ylpeä ollakseen meidän mätäisten luihuisten kanssa”, hän jatkoi.
Harry ponkaisi ylös tuolistaan ja otti jo sauvaansakin taskustaan, mutta Draco pysäytti hänet.
”Lopeta. Theo on minun ystäväni ja Theolle tiedoksi, että Harry on minun ystäväni tätä nykyä, joten yrittäkää edes tulla toimeen keskenänne!” hän huudahti vihaisena.
”Hyvä on”, Harry sanoi ja viittasi Theodorea mukaansa. ”Haluan puhua kaksinkesken”, hän jatkoi painottaen eniten viimeistä sanaa.
”Miten vain professori Kalkaroksen lellilapsi tahtoo”, Theodore vastasi ärsyttävällä äänellään ja käveli Harryn perässä pois Dracon huoneesta.
Draco huokaisi. Mitähän tästäkin tulisi? Hän kysyi jo itseltään.
-
Kiitos kun näin nopeasti jatkoit !
Hmm.. Tämäpäs menee mielenkiintoiseksi, pysyinköhän itsekkään aivan kärryillä ? :D
Joitakin pilkkuvirheitä huomasin, mutta ei niillä niin väliä.
Ilkeää, kun jätät aina tuollaisiin kohtiin ;D mistähän se Harry meinaa keskustella.. ("Malfoy on minun !!!!")
Mutta jatkoajatkoa vaan ! :)
-
No höh. Oon ihan tyystin missannut, että tähän on tullut jatkoa! Damn, en ollut eka. :D
(En luovuta vielä meFaireCroire... ;D)
Mutta juu. Tykkäsin tästä(kin) luvusta. Eli ihan vain, että pääsen kärryille. Sev & kuolarit on ns. hyviksia? Ja kiltalaiset pahiksia? AU ♥ Vai onko tämä nyt vain, että Severus vähän muunteli totutta, jotta Harry (oikeudenmukainen) ei saisi selville, että hänen isänsä on pahis.
Hmm. Hmm.
Ja minäkin huomasin joitakin virheitä, mutta en nyt tietenkään enää niitä löydä... -.-
Jatkoa, kiitos. ♥
Antelope :-*
-
Oii ompas kiinnostava... Severus Harryn isänä. Kuulostaa hauskalta, vaikka monia lukuja ei olekkaan vielä tullut ! En huomannut paljonkaan kirjoitusvirheitä... enkä jaksa huomuttaa niistä pienistä mitä löytyi ;D
Jatkoa odotellen... ♥
-
meFaireCroire, Seuraavassa luvussa on vielä hiukan jännitystä luvassa, enemmän ehkä kyllä rakkautta ja tunteita muutenkin. Vieläkään ei selviä ihan kaikki, mutta kiitos kommentistasi <3
Antelope, Päätin, että jos AU- teemalla mennään niin sitten mennään eikä meinata :D En lupaa enkä myönnä mitään, että Sev muuntelisi totuutta tai että kuolonsyöjät/Voldemort olis hyviksiä. Kaikki selviää kyllä aikanaan :D Kiitos itsellesi kommentistasi!
dracolove, Kiitos sinullekin! :-*
Oma sana luvusta: Huhuh, kaksi päivää ja kuukausi on jo kulunut eikä lukua ole vielä tullut. Pahoitteluni siitä, armolliset lukijani <3, mutta siis... Joo, nyt luvun teemana on rakkaus ja tunteet, eikä pahoinpitely ja ruumiit :D Piteimmittä puheitta päästän teidät lukemaan seuraavan luvun! (Ja jättäkää kirjanmerkkinne...)
Luku 4
Tähtiä
Harry nojasi Dracon huoneen ovea vastapäätä olevaan seinään ja Theodore seisoi hänen edessään kädet lanteilla. Theodore veti yhdellä kädenliikkeellä Dracon huoneen oven kiinni, jottei Draco kuulisi mistä he puhuivat.
”No? Mitä asiaa sinulla oli?” Theodore kysyi haastava katse silmissään.
”Tiedät vallan hyvin, mistä on kyse”, Harry sihahti hampaidensa välistä. ”Haluan, että selvitämme koko tämän roskan”, hän jatkoi.
”Minä en luota sinuun”, Theodore huomautti.
”Tunne on molemminpuoleinen. Miksi et luota minuun?” Harry kysyi.
”Koska olet rohkelikko ja rohkelikkoihin ei voi koskaan luottaa”, Theodore vastasi hetkeäkään epäröimättä.
”Ilmeisesti et tiennyt, mutta äitini oli rohkelikko”, Harry pani väliin. ”Isä rakastui äitiin heidän ensi tapaamisellaan”, Harry jatkoi.
Theodore aukoi suutaan.
”Luulin, että molemmat vanhempasi olivat luihuisia”, hän mutisi.
Harry naurahti.
”Luihuinenko olisi ottanut äidin tapaisen jästisyntyisen?” hän kysyi ivallinen hymy huulillaan. Theodoren katse muuttui entistä hämmästyneemmäksi. ”Aivan, olen puoliverinen”, Harry jatkoi. ”Puoliverinen ja ylpeä siitä”, hän lopetti kohottautuen seisomaan koko pituudellaan.
”En tiennyt”, Theodore myönsi. ”Hyvä on. Yritän Dracon vuoksi sietää seuraasi”, hän jatkoi hymynkaare huulillaan.
”Et joudu kauan kestämään, sillä haluan auttaa muita tornin korjaamisessa”, Harry sanoi.
Theodore rypisti otsaansa.
”En usko, että he huolivat kolmetoista vuotiaan apua”, hän sanoi.
Harry huokaisi.
”Sitä minä vähän pelkäänkin”, hän mutisi tuskin kuuluvalla äänellä.
”Mitä? Eikö sinun ja isäsi välit olekaan mitä parhaimmat?” Theodore kysyi.
Harry nauroi halveksivasti.
”Tietäisitkin”, hän sanoi.
”Valaise minua hiukan”, Theodore pyysi, nyt pyyntö kuulosti selvältä utelulta.
Harry huokaisi uudelleen, tällä kertaa syvemmin. Ajatuksissaan hän matkusti niihin aikoihin, jolloin hänen isänsä ja hänen välit olivat olleet vielä hyvät. Harrysta tuntui, että heidän välinsä olivat muuttuneet sen jälkeen, kun Harrysta oli tullut rohkelikko. Aivan kuin isä ei olisi vieläkään hyväksynyt sitä. Aivan kuin isä tuntisi olevansa petetty... Niin kuin Dracokin oli tuntenut olevansa petetty, kun Harrysta oli tullut rohkelikko. Harry oivalsi äkkiä, että asia oli juuri niin. Hänen isänsä oli jostain syystä vain niin vaikea hyväksyä sitä, että hänen ainoasta lapsestaan oli tullut rohkelikko. Harryn täytyisi saada isä uskomaan, että rohkelikot olivat hyviä. Paitsi, jos Severuksen aikaisemmin kertoma juttu olisikin totta... Silloin rohkelikot olisivat kaikkea muuta kuin hyviä. Harry oli jo päästään pyörällä tästä kaikesta.
Äkkiä Theodore napsautti sormiaan Harryn silmien edessä ja Harry hätkähti. Pieni ele sai molemmat nauramaan.
”Draco, Theodore ja Harry!” alakerrasta kuului. ”Olisi iltapalan aika!” nyt ääni kuului jo lähempää.
”Jes, ruokaa”, Draco ilmestyi omasta huoneestaan ja pojat lähtivät juosten alakertaan. Portaissa he tönivät toisiaan leikkimielisesti. Äkkiä ei ollut enää väliä sillä, kuka oli luihuinen ja kuka rohkelikko. Äkkiä pääasia oli vain se, että heillä oli hauskaa keskenään.
Keittiön pöydällä oli kasa ruokaa. Kinkusta porkkanoihin ja leivästä muroihin. Kolme nälkäistä poikaa pysähtyivät pöydän eteen ja vilkaisivat toisiaan.
”Mitähän aikuisille jää?” Draco kysyi muka huolissaan. Luciuksen käsi laskeutui pojan olkapäälle.
”Edes te kolme ette pysty syömään tuota kaikkea”, mies vastasi hymyillen.
”Lyödäänkö vetoa?” Harry kysyi.
Äkkiä pöytä olikin täynnä väkeä. Harry istui Dracon ja Luciuksen välissä, isäänsä vastapäätä. Hänen isänsä vieressä istui Narcissa Luciusta vastapäätä ja Dracoa vastapäätä puolestaan istui Theodore.
Heillä oli pitkästä aikaa hyvin hauskaa keskenään. Kaikki vitsailivat ja nauroivat. Hauskanpito loppui siihen, kun Harry muisti äkisti, että seuraava päivä olisi kesäkuun viides ja tulisi täyteen kolmetoista vuotta Lilyn kuolemasta. Hän laski huonovointisena haarukan ja veitsen käsistään ja nousi pystyyn ja ryntäsi suoraan pois huoneesta.
”Harry!” Harry kuuli Dracon hätääntyneen äänen ja tuolin laahaantumisen keittiön lattiaa vasten.
”Anna hänen mennä”, Harry kuuli isänsä sanovan.
Harry aukaisi ulko-oven ja istuutui ylimälle portaalle. Hänen poskilleen valui kyyneliä, mutta hän ei tehnyt elettäkään pyyhkiäkseen niitä pois. Hän vilkaisi taivaalle ja näki tähdet. Harry huokaisi, hän ei koskaan ollut oppinut erottamaan tähtikuvioita toisistaan. Hän tiesi vain Otavan. Äkkiä Harry tunsi käden olkapäällään ja kääntyi. Hänen isänsä seisoi oven edessä. Isällä oli surumielinen hymy huulillaan ja hän istuutui Harryn viereen portaille.
”Luulin, että jäit syömään muiden kanssa”, Harry sanoi. Hän nojasi isänsä olkapäähän ja näytti Severuksen mielestä hyvin väsyneeltä. Eikä ihme, kello oli jo kolme yöllä.
”Jäisin syömään, kun oma poikani istuu täällä? Tuskin”, Severus tuhahti.
Harry ei sanonut mitään. Hän vain käänsi katseensa takaisin taivaalle.
”Katso, tähtiä”, hän mutisi.
”Tuolla, tuo Otavan lähellä oleva tähti on Sirius”, Severus opetti ja osoitti pientä tähteä taivaalla.
”Sirius? Onko Sirius Musta saanut nimensä tähden mukaan?” Harry kysyi.
”Kaikki Mustat saavat nimensä tähdistä. Andromeda, Orion, Bellatrix... ”, Severus kertoi. ”Tuolla on kotka”, hän sanoi ja osoitti toista tähtikuviota Harryn pään yläpuolella.
”Mikä tuo on?” Harry kysyi ja osoitti hiukan kotkasta ylöspäin, hyvin pientä tähtikuviota.
”Se on delfiini”, Severus vastasi. Hän huokaisi. ”Me katselimme Lilyn kanssa usein tähtiä, tähtitiede oli Lilyn lempiaineita koulussa”, hän kertoi.
Harry katsoi alas. Taas tultiin äitiin.
”Millainen äiti oli?” Harry kysyi varovasti. He eivät olleet koskaan kunnolla puhuneet Lilystä. Severus oli näyttänyt kuvia, mutta hän ei ollut koskaan kertonut millainen Lily oli ollut.
Severus sulki silmänsä.
”Lily oli... Lily oli hurmaavin noita, jonka olen koskaan tavannut. Hän ymmärsi kaiken, osasi kaiken ja oli todella sosiaalinen. Hän oli kaunein, sinulla ei ole hänen paljoakaan hänen piirteitään, ainoastaan hänen silmänsä ja hänen nenänsä, samoin hymy, hymysi on suora kopio Lilyn hymystä”, mies kertoi ja avasi silmänsä.
Harry ei sanonut mitään, hän kosketti isänsä olkapäätä ja isä hymyili pojalleen. Korkeammalta, Dracon huoneen ikkunasta heitä tarkkaili vaaleapäinen poika, joka hymyili.
Severus nousi seisomaan ja kääntyi ovea kohti.
”Tule, mennään nukkumaan. Sinulla on ollut raskas yö”, hän sanoi ja Harry nousi myös. Harry haukotteli makeasti ja Severus naurahti.
He kävelivät hiljaisuuden vallassa yläkertaan ja Harry katosi Dracon huoneeseen.
”Hyvää yötä, isä”, hän huikkasi ennen kuin laittoi oven hiljaa kiinni.
”Hyvää yötä, Harry”, Severus mutisi ja katosi viitta hulmuten vastakkaiseen huoneeseen.
”Mitä te tuolla ulkona teitte?” Draco kysyi heti, kun Harry astui huoneeseen.
”Katseltiin tähtiä. Tiesitkö, että Sirius Musta sai nimensä tähdestä?” Harry kysyi kulmakarvaansa kohottaen.
Draco tuijotti ystäväänsä
”Tiesin. Mutta... Tänäänhän on se päivä, etkö muista?” Draco kysyi.
Harry laski katseensa alas.
”Muistan. Ole kiltti, äläkä muistuta minua siitä tämän enempää”, hän sanoi. ”Haluan päästää äidistä irti myöhemmin tänään”, hän jatkoi ja riisui mustan paidansa. Hän vaihtoi päälleen valkoisen yöpaidan ja siirtyi makaamaan telttavuoteelleen. Hän hautasi kasvonsa tyynyyn ja peiton päänsä päälle. Draco jäi huomaamattaan tuijottamaan ystäväänsä, mutta hetken päästä hänkin makasi jo omassa sängyssään.
***
Dracon vastapäätä sijaitsevassa huoneessa Severus ei saanut unta. Hänellä oli sylissään pieni valokuva. Valokuva, jossa oli kaunis punapäinen tyttö ja Severus itse. Severus oli kietonut kätensä tytön ympärille ja tyttö nauroi iloisesti. Kumpikin heilutti kättään kameralle ja Severuksen kasvot olivat tytön punaisissa, pitkissä hiuksissa. Tyttö oli Lily Evans.
”Rakastan sinua. Nyt ja aina. Mutta on muitakin, joita rakastan”, Severus kuiskasi kuvalle ja asetti sen yöpöydälleen ennen kuin kävi nukkumaan.
-
Ooh, jatkoa. ♥
Anteeksi, nyt on kyllä semmoinen fiilis, etten osaa sanoa oikein mitään... :D Tykkäsin tästä luvusta ja Sevin ja Harryn herkästä hetkestä. Loppulause oli mieleenpainuva, ja taas vihjausta Severus/Siriukseen. Draco ja Harry on aika sööttejä, kun ne ovat kuitenkin aika nuoria verrattuna muihin H/D-ficceihin.
Jatkoa haluan, jeejee. ^^
Antelope :-*
-
Ihana luku, tykkäsintykkäsin !
Severus on niin ihuna ja H/D kans (onkohan joku kolmiodraama tulossa poikien väliin.. haha :D)
ja Severus/Siriusmaisia juttuja odotellessa.. ;)
Jooo, olipas turha kommentti kyllä nytten, mutta jatkoa odotellessa :)
-
Ihana luku c:
Tykkäsin kyllä.
Eipä tässä sitten, muuta rakentavaa tuttuun tapaani ei löydy.
Jatkoa odotellen...
-
Oi! Taas sinulta lupaava ficci.
Tutti frutti
-
Antelope, Kiitos taas!
meFaireCroire, Hihiih, kiitos!
dracolove, oi, kiitos!
tutti frutti, aawwwss, kiitos!
Ootte edelleen ihania kaikki ja kiitos tuhannesti kommenteistanne ja anteeksi, kun jatko on taas kestänyt- turha edes mainitakaan syitä :D Kiitos, jos jaksatte edelleen lukea ja kommentoida olette ihania! (montako kertaa mä sanon ton? :D) :-* :-*
Luku 5,
Menneitä ja nykyisiä hetkiä
Sirius Musta seisoi katse suunnattuna järvelle. Hänen takkuiset, mustat hiuksensa loistivat kilpaa auringon kanssa, mutta mies itse seisoi luolan suulla kyynelien valuessa poskille. Mitä kaikkea hän olikaan tehnyt? Edellisen viikon taistelun merkeissä hän oli vilaukselta nähnyt Severuksen, miehen, jota hän kaikesta huolimatta yhä ja edelleen rakasti. Severus oli näyttänyt väsyneeltä ja huolestuneelta. Sirius oli kerennyt nähdä Severuksen pojankin, Harryn. Harry oli ollut laiha, mutta pyöreäposkinen ja kalpea. Sirius oli muistanut hetken, jolloin oli itse pidellyt Harrya sylissään. Hän oli halunnut huutaa pojalle, huutaa, että välitti tästä ja oli tämän toinen kummisetä. Mutta juuri silloin kuolonsyöjät olivat tulleet pelastamaan Harrya.
Sirus huokaisi syvään ja istuutui nojaten luolan seinämään. Hän hieroi särkevää päätään ja pyyhki kyyneleensä. Tuska, jota hän koki oli suuri, liian suuri. Aivan liian suuri yhden miehen tuskaksi. Hän muisti, miten Severuksen katse oli kerran, yhden ainoan kerran, taistelussa osunut Siriuksen silmiin ja miehen silmät olivat hymyilleet, kertoneet, että tämä välitti yhä ja rakasti enemmän kuin koskaan. Äkkiä Sirius katosi muistojensa maahan.
Sirius makasi Tylypahkan katolla, katseli tähtiä. Hänen vieressään makasi Severus, joka puolestaan katseli häntä, ei tähtiä. Sirius käänsi katseensa Severukseen ja hymyili pojalle. Severus vastasi hymyyn.
Sirius siirsi kättään Severuksen reidelle, siveli sitä ja siirsi kättään yhä ylemmäs. Nyt käsi oli jo Severuksen paljaan rintakehän päällä ja Severus ei voinut, kuin hengittää tasaisesti. Tasaisesti, mutta samalla silti niin jännittyneesti. Sirius virnisti ja siirsi kätensä Severuksen poskelle.
Äkkiä Severus otti käden pois ja puristi sitä, lempeästi. Hän yritti hymyillä, mutta katse oli pelokas.
”Sirius”, poika sanoi.
”Niin?” Sirius kysyi hymynkaare huulillaan, aavistamatta pahinta.
”Minä en rakasta sinua enää. Olen rakastunut Lilyyn”, Severus kuiskasi, hyvin pienellä äänellä.
Juuri silloin Siriuksen teki mieli nousta ja hypätä katolta pehmeälle nurmikolle. Pehmeälle, mutta samalla niin kovalle.
Siriuksen poskilla oli jälleen kyyneliä. Severus oli jättänyt hänet, unohtanut hänet. Ehkä hän ei koskaan saisi tietää, että sisimmissään Severus rakasti häntä yhä.
***
Samalla hetkellä Severus seisoi Harryn kanssa Lilyn haudalla. Hän ei voinut edelleenkään uskoa, että Lily, kaikkien rakastama ja huolehtiva punapää, oli viety pois. Hän ei pystynyt uskomaan, että hänen rakastamaa naista ei ollut enää. Sen takia Severus huolehti niin paljon Harrysta, hän pelkäsi, että Harrylle kävisi jotain. Että kuolema kohtaisi Harryn.
Harryn kasvoilla oli kyyneliä ja Severus laski kätensä poikansa olkapäälle ja puristi lempeästi. Harry kääntyi katsomaan isäänsä ja pyyhki kyyneleensä. Hän katsoi, kun Severus laski Lilyn haudalle kimpun vaaleanpunaisia ja tummanpunaisia ruusuja, jotka he olivat matkan varrella käyneet ostamassa.
”Haluatko sinä sanoa jotain?” Severus kysyi rikkoen hiljaisuuden.
Harry nyökkäsi ja Severus mutisi menevänsä vanhempiensa haudalle. Hän ymmärsi, että Harry halusi olla yksin.
Harry rykäisi. Hänestä tuntui edelleen oudolta se, että äiti makasi nyt tuolla. Ja vasta muutama vuosi sitten Lily oli ollut heidän luonaan!
”Äiti hei”, Harry sanoi kuiskaten. Hän polvistui maahan haudan viereen, välittämättä sateen jäljeltä märästä sammaleesta, välittämättä siitä, että hänen polviinsa tulisivat nyt vihreät sammaleen läiskät. Ei, tärkeintä oli nyt saada puhua hetken aikaa. Hetken aikaa äidin kanssa. Ja äidin hauta oli viimeinen paikka, jossa Harry enää pystyi tämän kanssa puhumaan. Vaikka Lilyn kuolemasta oli kohta kymmenen vuotta silti Harry rakasti äitiään yhä ja kaipasi tätä koko sydämestään. Mutta hänen oli jo korkea aika unohtaa äiti ja jatkaa elämäänsä eteenpäin. ”Rakastan sinua aina ja tulen kaipaamaan sinua ikuisesti”, Harry jatkoi edelleen kuiskaten ja sanoi viimein ajatuksensa ääneen. ”Haluan vain jatkaa elämääni. Tiedän, että isä rakastaa minua ja on siksi niin huolehtivainen. Hän pelkää kauheasti, että minä... että minulle tapahtuisi jotain. Hän pelkää jäävänsä yksin. Mutta minä en ole koskaan yksin. Sinun sielusi on aina minun sisälläni”, hän lopetti ja kosketti hellästi hautakiven tekstiä, jossa luki: Tiellä enkelien kuljet nyt.
Sitten Harry antoi isälleen samaisen hetken. Hetken aikaa puhua Lilyn kanssa. Harry ilmoitti lähtevänsä kävelemään Malfoyiden luokse.
Juuri, kun hän oli päässyt hautausmaan portista ulos alkoi sataa. Pian sade muuttui jo kaatosateeksi eikä kestänyt kolmeakaan minuuttia, kun Harry oli litimärkä. Hän huokaisi ja nopeutti askeliaan. Harry ehti Malfoyiden kartanoon ennen kuin hänen isänsä sai hänet kiinni. Kohteliaana hän koputti oveen ja Lucius tuli avaamaan.
”Mihin sinä isäsi jätit?” mies kysyi uteliaana.
”Hän jäi hautausmaalle. Tulee kai kohta”, Harry vastasi hytisten kylmästä.
Lucius huomasi Harryn märät vaatteet ja huokaisi. Hän heilautti taikasauvaansa, mutisi jotain ja samassa Harryn vaatteet kuivuivat.
”Mene keittiöön ja käske Elainaa antamaan sinulle kuppi kaakaota”, Lucius käski ja Harry meni. Hän kutsui Malfoyiden kotitontun Elainan luokseen ja pyysi tältä kaakaota. Hetkessä Elaina toi Harryn eteen kuuman kupillisen kaakaota ja kenenkään huomaamatta Harry sujautti Elainan kämmeneen kaljuunan.
”Harry-herra on ylen ystävällinen, mutta Elaina ei saa ottaa palkkaa vastaan”, Elaina ilmoitti ja yritti työntää kaljuunaa takaisin. Harry virnisti ja pudisti päätään.
”Pidä se. Täytyyhän hyvän kotitontun jotain palkkaa työstään saada”, hän hymyili. Elainan silmät tulvahtivat täyteen liikutuksen kyyneliä ja tämä kipitti oitis pois keittiöstä.
Harry sekoitteli hajamielisesti kaakaotaan ja ajatteli samalla Dracoa. Draco oli totisesti muuttunut sen kesäloman aikana ja Harry tunsi jotain poikaa kohtaan. Suurempaa kuin ystävyyttä, jotain suurempaa, mutta hän ei millään keksinyt mitä. Hän veti hajamielisesti sormiaan mustien isältään perittyjen hiuksiensa läpi ja hörppäsi kuumaa kaakaota.
Juuri silloin keittiön ovi avautui ja Draco tuli sisään. Tämä istuutui Harrya vastapäätä ja katseli häntä.
”Oliko hautausmaalla paljon porukkaa?” poika kysyi.
Harry vilkaisi ystäväänsä ja sekoitteli sitten kaakaotaan.
”Ei. Vain minä ja isä”, hän mutisi katse kupissaan.
”Minne Severus jäi?” Draco kysyi.
”Haudalle. Mikä ristiinkuulustelu tämä oikein on?” Harry kivahti vihaisesti.
Draco säpsähti.
”Ei mikään. Yritin vain saada keskustelua pystyyn”, hän mumisi.
Harry huokaisi syvään ja uskaltautui viimein katsomaan Dracoon. Heidän katseensa kohtasivat ja kumpikin kurotti kättään toista kohti. He kurottivat niin kauan, kun heidän kätensä vihdoin yhdistyivät ja he puristivat toinen toisiaan lempeästi käsistä, lempeästi, mutta samalla niin lujasti.
Sinä iltana he juttelivat pitkän aikaa. Kaikesta mahdollisesta, Harry kertoi, miten paljon hän yhä kaipasi äitiään ja Draco taas kertoi, miten häntä ärsytti se, etteivät he olleet aikaisemmin sopineet.
”Jos olisin tiennyt, että osaat oikeasti olla mukavakin, olisin ehkä sopinut”, Draco virnisti ja sai Harrynkin virnistämään.
”Sinä tiesit sen. Olimmehan ystäviä ensimmäiseen vuoteen saakka. Yksitoista vuotta”, Harry mumisi ja Draco nyökkäsi pienesti.
”Olet oikeassa. Taisin todellakin tietää sen”, vaaleapää mutisi. Harry haukoitteli ja venytteli telttavuoteellaan.
”Taidan painua pehkuihin, minua väsyttää”, poika mutisi ja Draco sammutti valot.
Dracosta tuntui, että hän ehti hädin tuskin painaa päätään tyynyyn, kun hän kuuli jo Harryn kiljunnan ja vaikerruksen. Ensin hän luuli, että oli jo aamu ja että Harry yritti saada häntä hereille, joten hän vain käänsi päätään ja tiesi, että Harry luovuttaisi sillä. Mutta niin ei käynyt tällä kertaa. Kiljunta ja vaikerrus vain jatkui ja tällä kertaa Draco erotti sanojakin.
”Älä tapa häntä!” hän kuuli Harryn huutavan. Draco nousi heti pystyyn ja katsoi ystäväänsä. Harry makasi telttavuoteellaan kietoutuneena peittoon ja pyöri mahdottomasti. Draco puolestaan sytytti valot ja juoksi heti vastakkaiseen huoneeseen, jossa Severus nukkui.
Severus ei edes ollut nukkumassa. Tämä luki otsa rypyssä jotain kirjettä, jonka oli juuri saanut ja kohotti katseensa Dracoon.
”Severus, tule äkkiä. Harry näkee painajaisia”, Draco huohotti hädissään.
”Taas”, Severus mumisi ja kiiruhti heti Dracon huoneeseen. Draco istuutui omalle vuoteelleen ja Severus istuutui Harryn telttavuoteen laidalle.
”Shh, Harry, se on vain unta”, Severus hyssytteli ja nosti poikansa syliinsä. Hän keinutti tätä hiljaa ja hitaasti, hyvin hitaasti Harry aukaisi silmänsä. Hänen virheissä silmissään oli pelästynyt katse.
”Mitä unta näit? Kerro, se on tärkeää”, Severus kehotti ja puristi poikaansa hellästi.
Harry rypisti otsaansa.
”En muista. Muistan vain Voldemortin ja... ja Mustan. En muuta”, hän mumisi ja painoi kasvonsa isänsä tummaan viittaan välittämättä kyynelistään.
Severus huokaisi ja nousi ylös Harry edelleen sylissään.
”Kiitos, että tulit hakemaan minut, Draco. Vien Harryn keittiöön ja teen hänelle kupin kaakaota tai jotain. Mene sinä vain takaisin nukkumaan”, hän sanoi ja sammutti valot ohikulkiessaan. Draco kerkesi nyökätä, vaikka hän ei sitä olisi halunnutkaan. Hän olisi halunnut olla Harryn kanssa, Harryn tukena. Mutta kaikkea ei aina saanut, vaikka kovasti halusikin. Se Dracon olisi elämästä opittava.
-
Olipas kiva saada jatkoa! (:
Khih, kun minua ihan hymyilyttää tuo Harryn lapsellisuus. Suloista jotenkin. :'3 Kuka tahansa muu 13-vuotias teinipoika todennäköisesti tönäisisi isänsä pois ja sanoisi ettei hänellä ole, mitään hätää, jos isä tulisi tuolla lailla halimaan ja sylimään, kun on nähnyt painajaista. :D (Ääh, voin oikein kuvitella teinipojan olevan sillattiin: "Faija älä lääpi" ;D) Varsinkin, kun vieressä oli Draco, joka oli hänen ystävänsä, ja kohta jotain muutakin, vih vih. (; Harry on niin viaton, hih.
Oi, olipas kiva lukea vähän Siriuksenkin näkökulmasta hänen ja Severuksen suhdetta. Tuo kyllä yllätti tuo kursivoisun kohdan loppu! : o Olin kuvitellut sellaisen ällöromanttisen: "Minä rakastan sinua, Sirius." "Niin minäkin sinua, oma Ruikulini" :'D Ja muutenkin silleen aika jännästi, kuka nyt valitsisi Lilyn aina ihanan Siriuksen ohi?
Severus on jotenkin kamalan huolehtiva isä, ja tykkäsin tuosta haustasmaakohdasta, kun Harry kävi heittämässä hyvästit Lilylle.
”Oliko hautausmaalla paljon porukkaa?” poika kysyi.
Harry vilkaisi ystäväänsä ja sekoitteli sitten kaakaotaan.
”Ei. Vain minä ja isä”, hän mutisi katse kupissaan.
Tämä jäi vähän mietityttämään. Onko tämä sarkasmia kuolleista, jota Harry ei tajunnut, vai...? :DD Oli miten oli, kyllä nauratti, kun tämän kohdan luin. :D
(Kylläpäs minä nyt aawwittelen Harrylle...)
Anygays, oli mukava/ihana luku ja tykkäsin kyllä. Lisää vaan. <3
Antelope :-*
-
Oi jee jatkoa !
Tykkäsin luvusta toosi paljon ja jee, Siriusta !
Meinasin teehen tukehtua kun muistelot loppui tuollaiseen, raukka Sirius..
Ääh en keksi mitään järkevää, joten tyydynkin vain komppailemaan Antelopea :D
Ja uuh, Harryn painajaisten Voldu ja Musta, jännää (:
Kiitos tästä ja jatkoa ♥
-
Uusi lukija ilmoittautuu ;D JA KYLLÄ, SE OLEN TAAS MINÄ ;D hmmm... Tykkään paljon ja ei tuo H/D tätä pahenna ;) :D en nyt saa mitään hienoja kommentteja päästäni tänään joten anteeksi se ;D
Jatkostahan me kaikki pidämme ;)
-
Ilmoittaudun minäkin uudeksi lukijaksi ja antamaan kommenttia.
Hih, tässähän on varsin mielenkiintoinen lähtökohta ficille. Ilmeisesti isyys on hieman pehmentänyt Seviä, mutta silti herrasta löytyy niitä puolia, joita me kaikki rakastamme. Tykkäsin tästä kuolonsyöjät - Kilta vastakkainasettelusta ja siistiä, että Albus on pahis. : D Myöskään Lily Seviä (+ Sirreä) ei koskaan voi lukea liikaa. H/D ei ole koskaan kuulunut suosikkiparituksiini, mutta tässä ficissä se on toiminut varsin mallikkaasti ainakin tähän mennessä. Ja täytyy myöntää, että onnistunut traileri, sillä se imaisi jo täysin mukaansa.
Muutamia pienen pieniä kirjoitusvirheitä löytyi muutama, mutta niitä en löydä enää tähän hätään. Voin yrittää kaivella ne esiin, jo vain haluat. :)
Mort kiittää ja jää odottelemaan jatkoa.
-
Hei kaikki! Tässä nyt sattui pari pientä vahinkoa. Ensinäkin, idiootti pikkuveljeni pääsi sisään finin tunnuksillani ja poisti tunnukseni (pääs sisään myös facebookissa ja leikki hiukan... Toisin sanoen poisti mut kaikista ryhmistä, jollain ihme keinolla.) tajusin sen vasta äsken ja tietenkin loin uuden tunnuksen heti, eli olen sama ihminen, kuin aina ennenkin. Sanajärjestys <3, mutta jatkoa on edelleen tulossa, ei nyt heti, ilmottelin vain, että tällaistakin pääsee tapahtumaan XD. Kiitokset kaikille ihanaisille ihmisille kommenteistanne! :-*
-
Nyt vastaan kommentteihinne kunnolla :D
Antelope, Mun mielikuvituksessa Sev on aina sellanen tavallista huolehtivaisempi isä, varsinkin, kun on yksinhuoltaja. Kiitos taas kommentistasi, sinä ikuinen kommentoija! :-*
meFaireCroire, Hih, mä tyksin kirjottaa angstia ja tykkään todellakin kirjottaa Siriuksesta jotain angsista, vaikka se ansaitsisikin vierelleen jonkun rakkaan, Severuksen siis :D Kiitos sinullekin kommentoimisesta!
my96, OMG!! Sinä! :D Hih, kiitos! :)
Mort, Halusin todella kirjoittaa jotain hiukan erilaista ja tykkään kirjotta Severusta Harryn isäksi, joten päätin, että laitan velhomaailman samalla kunnolla sekaisin, eli tästä syntyi idea Dumbledoresta pahiksena. Lisäksi mua on aina kirjoissa ärsyttäny Dumbledoren ikuinen hyvyys ja tyyneys, joten ajattelin, et vaihtelu virkistää. Ja kuten jo Antelopelle sanoinkin, minun mielikuvituksessani Sev on aina huolehtiva ja hiukan pehmokin, mutta jollain tapaa myös kova ja ankara kasvattaja. Ja H/D:n jätän suosiolla myöhemmälle, koska pojat ovat vasta kolmentoista, joten ajattelin, että ei sen ikäisenä voi ainakaan mitään seksiä ruveta harrastamaan :D Ja kiva, kun traileri onnistui, tein sitä varmaan tunnin ;D Kiitos tosi paljon kommentistasi ja voit etsiä niitä kirjoitusvirheitä, jos sinulla vain on aikaa ja jaksat, koska minut tuntien niitä riittää :D
Erityiskiitokset vielä kaikille kommentoimisesta, jos jotakuta unohdin kiittää ja kiitos myös muille lukijoilleni, ootte kaikki ihania! :-*
- Miusamo
Luku 6,
Kouluun
Kesäloma oli ohitse, matka-arkut pakattu ja syksy ja koulu alkamassa. Harry, Draco, Severus, Lucius ja Narcissa seisoivat kaikki laiturilla yhdeksän ja kolme neljäsosaa. Harry tuskin kuunteli kummisetänsä ja isänsä vuoron perään jakelemia neuvoja- hän tähyili väkijoukkoon löytääkseen sieltä kahdet tutut kasvot. Kasvot, joita hän ei ollut nähnyt koko kesän aikana, sillä heidän sovittu Viistokuja-reissunsa oli mennyt piloille, koska Severus oli pannut viime hetkillä hanttiin ja sanonut, ettei voisi päästää Harrya yksin.
Harry nousi junaan sanottuaan Malfoyille ensin kiitokset kodista, ruuoasta ja kaikesta muustakin. Hänen isänsä ilmiintyi Tylyahon asemalle ja tämä kerkiäisi sen takia aikasemmin pitoihin. Draco hyppäsi Harryn perässä junaan vilkutettuaan vanhemmilleen ja yhdessä pojat lähtivät etsimään tyhjää vaunuosastoa. He löysivät tyhjän vaunuosaston heti junan keskivaiheilta ja jättivät matka-arkkunsa sinne. Heti sen jälkeen Harry kääntyi junan käytävää päin.
”Minne matka?” Draco kysyi.
”Käyn katsomassa Ronia ja Hermionea”, Harry vastasi ja Draco nyökkäsi. Harry aukaisi vaunuosaston oven ja käveli täynnä olevaa käytävää pitkin. Koululaiset halailivat toinen toisiaan eivätkä millään malttaneet kävellä vaunuosastoihin asti.
Harry löysi Ronin ja Hermionen junan päästä.
”Hei, Harry! Mitä kuuluu? Sinua ei olekaan näkynyt koko kesänä”, Ginny, Ronin pikkusisko sanoi iloisesti. Ginny istui Ronia vastapäätä. Ron söi suklaasammakkoa ja Hermione luki kirjaa nojaten penkkiin, hän istui lattialla. Molemmat heistä tervehtivät Harrya
Harry virnisti.
”Isä ei meinannut päästää minua käsistään. Kuka tuo muuten on?” hän kysyi osoittaen aikuista, rähjääntyneen näköistä miestä, joka nukkui vaunuosaston nurkassa.
”Professori Lupin- ilmeisesti uusi Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja”, Hermione vastasi kaikkitietävään sävyyn.
Harry jäi aika pitkäksi aikaa muiden rohkelikkojen vaunuosastoon, sillä hän tiesi, että Draco saisi seurakseen muita luihuisia. He vaihtelivat kesäloma kuulumisiaan. Ron oli käynyt Egyptissä perheensä kanssa ja näytteli ylpeänä Päivän profeetan kuvaa. He olivat voittaneet arpajaisissa paljon kaljuunoita ja tieto sai Harryn hymyilemään, sillä hän tiesi, että Weasleyt olivat köyhiä ja että Ron oli jo pidemmän aikaan halunnut päästä käymään Egyptiin.
”Siellä oli hurjan hauskaa. Fred ja George yrittivät sulkea Percyä pyramidiin, mutta äiti tajusi sen ja kiljui heille puoli päivää siitä aiheesta”, Ron kertoi ja sai Harryn nauramaan. Harry pystyi hyvinkin kuvittelemaan Ronin isoveljet työntämässä Ronin toista isoveljeä pyramidiin.
”Bill vei meitä pyramideistä toiseen- ne oli kaikki hurjan mielenkiintoisia. Yhdessä roikkui kauheasti timantteja katoissa ja luolamaalauksia, jotka oli tehty kunnioituksenosoitukseksi vainajille”, Ginny jatkoi.
”Se viimeinen oli paras”, Ron ilmoitti.
”Äiti ei päästänyt minua sinne”, Ginny murehti.
”Saat takuulla toisen mahdollisuuden joskus”, Harry yritti piristää.
”Joo, meidän rahoilla, todellakin”, Ginny sanoi, mutta hymyili kaikesta huolimatta. Raha ei ollut Ginnylle arka paikka, toisin kuin se oli Ronille arka paikka. Valitettavasti luihuiset sattuivat tietämään tämän asian ja kiusasivat Ronia useinkin hänen perheen köyhyydestä.
Samassa juna pysähtyi ja kaikki kylmeni ja muuttui pimeäksi.
”Menikö veturi rikki?” Harry kysyi ja yritti päästä ylös lattialta, jonne oli tipahtanut. Hän pääsi seisomaan, mutta samassa hän törmäsi johonkin.
”Au”, Neville Longbottomin ääni sanoi.
”Neville!” Harry, Ginny, Ron ja Hermione huudahtivat yhtä aikaa.
”Istu”, Harry sanoi ja työnsi Nevilleä istumaan. Samassa vaunuosaston ovi aukeni ja hetken Harry luuli jo, että tulija oli Draco, joka tulisi katsomaan oliko hänellä kaikki okei, mutta hän ei kerennyt nähdä tulijaa ennen kuin hän alkoi kuulla kiljuntaa ja ääniä.
Nainen kirkui ja suojeli poikaansa... Nainen, kaunis punapää yritti kaikin voimin päästä pinnasängyn luokse, mutta kidutuskirous oli liian voimakas, eikä nainen saanut otettua askeltakaan. Hän makasi pitkin pituuttaan muutaman tuuman päästä pinnasängystä, niin lyhyen matkan, että jos hän kurottaisi kädellään hän osuisi pinnasänkyyn... Mutta hän ei pystynyt. Hän vain kirkui ja lapsi pinnasängyssä katseli viaton ilme kasvoillaan naista ja tuntematonta miestä, joka osoitti sauvallaan hänen äitiään.
”En jaksa katsella sinua ja sinun säälittävää kirkumistasi. Avada Kedavra!” mies huusi ja vihreä valo häikäisi kaiken...
”Harry!” joku läpsi hänen poskeaan. Harry aukaisi silmänsä, joita hän ei edes muistanut sulkeneensa. Hän näki edessään professori Lupinin ja tämän takana seisoi Ron ja Hermione näyttäen valtavan huolestuneilta. Ginny ja Neville istuivat penkeillä ja he näyttivät pelokkailta.
”Oliko se ankeuttaja?” Harry sai kysytyksi. Hänen isänsä oli kertonut hänelle Azkabanin ankeuttajista, jotka veivät kaiken ilon ja onnen pois.
”Oli”, professori Lupin vastasi ja pilkkoi samalla Harrylle ja muille suklaata. ”Ottakaa tästä- se helpottaa oloa”, mies sanoi ja jakoi kaikille yhden rivin.
Harry hymyili.
”Isä antoi aina suklaata”, hän sanoi ja pisti palasen suuhunsa. Lämpö alkoi virrata häneen. ”Isä on Tylypahkassa liemien professorina, mutta tietää paljon Pimeyden voimista”, hän selitti. Professori Lupin nyökkäsi. Opettaja katseli Harrya hyvin mielenkiintoisen näköisesti ja katse sai Harryn kääntämään oman katseensa ystäviinsä. Ron mutusteli suu täynnä suklaata ja Hermione oli kietonut kätensä lohduttavasti Ginnyn ympärille ja kuiskutteli tälle jotain. Harry nousi.
”Menen katsomaan, miten Draco voi”, hän ilmoitti ja käveli junan käytävään. Juna liikkui taas ja lamput olivat syttyneet. Harry käveli luihuisten vaunuosastoa kohti, huokaisi syvään ja aukaisi oven.
Draco istui kalpeana penkillä, häntä vastapäätä istui pelokas Blaise ja Blaisen vieressä taas istui Theodore, jota vastapäätä istui Pansy ja hänen vieressään Grabbe ja Goyle. Kaikki näyttivät hurjan kalpeilta ja pelokkailta.
Draco ponkaisi ylös huomattuaan Harryn.
”Kuulin Longbottomilta, että sinä pyörryit. Oletko kunnossa?” poika kysyi huolestuneena.
Harry huokaisi uudelleen syvään.
”Olen”, hän sanoi. ”Älä viitsi käyttäytyä isän tapaan”, hän jatkoi saaden aikaan hennon hymyn. Draco nyökkäsi ja yllättäen halasi Harrya. Se oli heidän ensimmäinen halauksensa pitkään aikaan.
Lopulta Draco irrottautui, pyysi anteeksi ja istuutui uudelleen Pansyn viereen.
Tylypahkassa Minerva McGarmiwa, rohkelikkojen tuvanjohtaja, pyysi Harrya ja Hermionea mukaansa. Harrya siksi, koska oli kuullut tämän pyörtymisestä ja Hermionea siksi, koska halusi jutella tämän lukujärjestyksestä.
McGarmiwa vei Harryn ja Hermionen Severuksen huonetta kohti ja siitä Harry arvasi, että myös hänen isälleen oli kerrottu hänen pyörtymisestään. Tieto sai hänet hermostumaan, sillä hän ei ollut koskaan ennen pyörtynyt samalla tavalla ja hän oli vuoden varma siitä, että isä nostaisi metelin. Pahimmassa tapauksessa hän ei pääsisi Tylypahkaan enää koskaan, isä ottaisi eron ja opettaisi häntä kotona. Pelkkä ajatuskin siitä sai Harryn voimaan pahoin.
McGarmiwa koputti Severuksen oveen ja tämä otti heidät vastaan. Isä seisoi keskellä huonetta, katse ikkunassa, mutta heidän sisään astuessaan tämä käänsi katseensa heihin, käveli suoraan Harryn luokse ja kysyi, oliko poika kunnossa.
”Olen”, Harry vastasi huokaisten.
”Pitäisikö hänen olla yö sairaalasiivessä?” Severus kysyi McGarmiwalta. Nainen kohotti olkapäitään.
”Minähän en tiedä näistä asioista, mutta uskoakseni herra Kalkaros on kunnossa”, hän sanoi arvokkaasti ja väläytti Harrylle hymyn, johon poika vastasi.
”Oletko saanut suklaata?” Severus kysyi Harrylta.
”Olen. Professori Lupin antoi”, Harry vastasi pyöräyttäen silmiään.
Jostain syystä isän otsa rypistyi ja hänen kasvoilleen tuli inhoava ilme.
”Niinpä tietysti”, Severus mumisi hyvin pienellä äänellä. ”Jos olet kunnossa voimme varmaan mennä pitoihin”, hän jatkoi kuuluvammalla äänellä.
Pidot olivat täysin samanlaiset, kuin aina ennenkin. Tyypilliseen tuuriinsa Harry oli joutunut jättämään lajittelun väliin. Uudet rohkelikot istuivat pöydän päässä, silmäilivät utelijoina Suurta salia ja Harrya. Harry oli kuuluisa, hänen arpensa teki hänestä kuuluisan. Arven Harry oli saanut sinä iltana, kun Lily Kalkaros oli kuollut. Harryn isä oli ollut silloin viettämässä iltaansa jossain ja Harry oli ollut kahdestaan äitinsä kanssa kotona. Juuri sinä iltana lordi Voldemort oli saapunut- eikä todellakaan missään ystävällisissä merkeissä. Tämän tarinan Harry oli kuullut kaikilta muilta, Hagridilta, Dumbledorelta, Weasleyiltä... Kiltalaisilta lyhyesti sanottuna. Isältään hän oli kuullut jotain aivan muuta.
Isän mukaan lordi Voldemort oli ollut heidän luonaan, kyllä, mutta ei suinkaan tappamisretkillä vaan pitämässä pientä kokousta, Harryn äidin ja isän kanssa. Isän mukaan itse professori Dumbledore oli hyökännyt heille ja yrittänyt tappaa Harryn ja Harryn vanhemmat sekä myös Voldemortin. Isän mukaan juuri Dumbledore oli taikonut Harrylle arven, tuon salamanmuotoisen arven, jonka takia hän oli niin kuuluisa. Ja saman taian voimasta Voldemort oli melkein kuollut. Oli edelleen ja silti taistelu hyvän ja pahan välillä jatkui. Tosin Harry ei enää tiennyt, kumpi puoli oli hyvä ja kumpi paha. Tai ehkä ei ollut olemassa hyvää ja pahaa, kuten isä oli sanonut. Ehkä oli olemassa vain kostoa ja rakkautta. Ehkä kiltalaiset taistelivat rakkaudesta, suojallakseen muita ja kuolonsyöjät kostosta, kostaakseen kiltalaisille kaiken.
Pitojen jälkeen Harry oli niin väsynyt, että hän nukahti heti, kun hänen päänsä vain kosketti tyynyä. Hän nukkui yön unia näkemättä ja heräämättä kertaakaan. Vaihteeksi hän oli virkeä herätessään aamulla herätyskellon pirinään. Hän oli tarkoituksella laittanut kellon soimaan viisi minuuttia normaalia aikaisempaan, jotta pääsisi ensimmäisenä käymään suihkussa. Tosin heistä pojista vain hän ja Ron taisivat aamuisin käydä suihkussa. Seamus ja Dean heräsivät aina niin viime minuuteilla, etteivät kerenneet käydä suihkussa ja Neville ei vain viitsinyt. Ron kyllä heräsi myös usein niin viime minuuteilla, mutta yleensä Harry kiskoi pojan ylös sängystä, sillä myöhemmin päivällä Ron olisi ruvennut valittamaan siitä, ettei Harry herättänyt häntä koskaan ajoissa.
Harry kokeili sormellaan vettä ennen kuin astui sen alle. Vesi oli ihanan viileää ja sai ajatukset helposti pois kaikesta. Mustasta, isästä, Dumbeldoresta, Voldemortista... Harry sulki silmänsä.
”Sulje hana ja päästä minut sinne!” kuului Ronin ääni oven takaa. Poika hakkasi nyrkeillään ovea niin kovaa, että jopa seinät heiluivat hiukan.
”Joo, joo! Lopeta se hakkaaminen!” Harry huusi takaisin ja kietoi pyyhkeensä paljaan vartalonsa ympärille. Hän aukaisi oven ja Ron seisoi kädet lanteilla hänen edessään. Harry meinasi törmätä ystäväänsä. Hänen oli pakko nauraa, sillä Ron näytti niin huvittavalta, jotenkin tyttömäiseltä.
”Kiva, kun sinulla on hauskaa”, Ron mutisi mennessään suihkuun. Sillä välin Harry vaihtoi vaatteet päälleen ja jäi odottelemaan Ronia, joka etsi sukkiaan sänkynsä alta. Harry naputteli sormillaan kärsimättömästi ovenkarmiin ja vaihtoi painoa toiselle jalalleen. Ron vilkaisi ystäväänsä ja kätki salakalavan hymynsä.
”Mille virnistelet?” Harry kysyi kärsimättömänä. ”Etkö voisi panna vauhtia töppösiin? Minä haluan syömään ennen kuin ruoat loppuvat”, hän sanoi ja sai Roniin liikettä. Oli Ronin vuoro hoputtaa Harrya ja kauhukuva ruoan loppumisesta valtasi pojan mielen.
He saivat lukujärjestyksensä ja Harry vilkaisi ankeana omaansa. Heti sinä aamuna kaksoistunti Taikaolentojen hoitoa, sen jälkeen kaksoistunti loitsuja, sen jälkeen muodonmuutoksia ja lopuksi kaksoistunti Taikaliemiä luihuisten kanssa. Kolmasluokkalaiset huokailivat pettymyksestä. Kuudesluokkalaiset sen sijaan naureskelivat ja nauttivat kolmesta hyppytunnistaan.
”Kunhan me saamme hyppyntunteja...”, Ron aloitti. ”Aion lähettää noille kirjeen, jossa kerron, että makaan rohkelikkojen oleskeluhuoneessa ja syön suklaata- sillä aikaa, kun he raatavat töissä”, hän jatkoi melkein sihisten.
Hermione henkäisi kauhistuneena.
”Ron, ne hyppytunnit on tarkoitettu läksyihin. Kuudennella me saamme taatusti tuplasti enemmän läksyjä, kun mitä me nyt saamme”, hän sanoi.
Harry hymyili. Hän sai Dracoon katsekontaktin ja virnisti pojalle. Draco nosti peukalonsa pystyyn.
-
*nauraa räkäistä naurua* I'M BACK!!!! >:D *calming down in progress*
Jaahas, jaahas...
Vai halailee luihusprinssini muita poikia kuin minua :'( :D
Snapu on kivan huolehtivainen :) tyksin :) Rjhähjhähjhähähää, sinne saapui ihmissusi Remus Lupin joka puree Harrylta pään poikki ja syö sen >:D :D ehkä ei kuitenkaan :D
njääh, en osaa ilmeisestikään kommentoida, VIELÄKÄÄN :(
Kiitos uudesta luvusta ja jatkoa sit joskus ??? ;D
Kiitos :) (oliko tää mun synttärilahja? :D ihana lahja jos oli <3)
Nyt mä meen tästä häiriköimästä viattomia finiläisiä :D
-
Ooh jatkoa !
Taas oli oikein hyvä luku, mutta sehän ei olekkaan mikään yllätys (:
Mielenkiintoinen "toinen versio" Lilyn kuolemaan, meinasin tukehtua nauruun kun kuvittelin Dumbledoren avadoimassa.. (Ja Nevillelle kun se yhtäkkiä olikin siellä vaunukopperossa, vai missä lie) ::)
Ja hyvä ettei Kalkaros mitään kauheeta slaagia saanut Harryn pyörtymisestä, vaikka onhan se suloinen kun on niin huolehtivainen
En ehkä osaa kuvitella Dracoa halaamassa Harrya kaikkien kavereidensa nähden siellä junassa, mutta ei mulla mitään niiden halailua vastaan ole :D
Voi ei mikä kamala kommentti tuli, pahoittelen !
Hih, jatkoa odottaen !
-
Huomasin juuri että tämä oli jatkunut, olin hyvin iloinen !
Pidin ja severus oli söpön huolehtivainen. Ei sitä tuollaisena aina näe :D
-
Oi, miten minulla on mennyt kaksi lukua ohi??
En tiedä, mutta tämä on niin lupaava...
Minulla on niin monta fikkiäsi kesken, että meni hetken ennen kun muistin mitä tässä on tapahtunut ja sitten tuli ahaa elämys.
En malta odottaa jatkoa, voi kun minäkin jaksaisin tähän tahtiin kirjottaa näitä fikkejäni.
Tutti frutti
-
Hihi, eli moi. ^^
Ui jee, kun tykkäsin tästä luvusta! Varsinkin tuosta alusta, koska sen tapahtumat oli lähes suoraan Azkabanin vangista ja se toi taas tähän ficciin lisää uskottavuutta - ja niin. :3 Ja tuo Egyptijuttu oli hih, koska koska. Samoin kuin ankeuttajajuttu ja kaikki oli kyllä aika hih : D Severus isänä on myös todella ihana ja huolehtivainen ja tästä uhkaa tulla kohta joku fanonjuttu minulle sun takia. : D En tahdo, koska mulla on jo oma juttu, miten James ja Lily päätyivät yhteen, että Lily oli hullu ja kaappasi Jamesin ja sen vaimon lapsen ja -
Mutta löysin yhden kökköyden, jos haluat muokata:
Raha ei ollut Ginnylle arka paikka, toisin kuin se oli Ronille arka paikka.
Vähän toistoa, "arka paikka" uudestaan on tarpeeton. (:
Tykkäsin tästä(kin) luvusta ja tahdon lisää, pusipus. ^^ (ja anteeksi kämäkommentista)
Antelope :-*
-
my96, Myöhästyneet onnittelut! Mun tosissaan piti kirjottaa D/H ficciin uus luku sun synttärilahjaks, mut en sit jaksanu/viitsiny/osannu. :D Joten anteeks ja tämä olkoon lahjasi, sinä mymmeli. :D
meFaireCroire, Dumbbis avadoimassahan on ihan perus näky :D Eiku...? :D Mut joo, "toiset versiot" Lilyn kuolemasta on aina kivoja :D
dracolove, aawwss <3
Suklaakissa, sama: aawwsss <3
tutti frutti, No siis, nythän mä oon niin suuttunu sulle, ku sä et oo kommentoinu kahta lukua :D No en. (muuten, hukkasin mun puhelimen, joten sun ei kannata laitaa mulle viestii tai soittaa. :D ) Jaa-a, nopeako minä? Pyhpah. Olisinkin!
Antelope, vaaviseni! <3 Kieltämättä tohon Antelopeen ei totu enää :D Mut joo, Sev on <3
Kiitokset kaikille!
Miusamo
Luku 7,
Kelmien kartta
”Hei, Fred, mitä tuumaat, jos me...”, George Weasley aloitti ja veti kaksoisveljensä sivummalle loitsujen käytävästä. Kaksoset hiipivät nurkan taakse, painoivat päänsä yhteen ja keskustelivat.
”Ei me voida, George, se on meidän kallein aarre! Miksi me annettaisiin sellainen jollekin Kalkarokselle?” Fred kysyi närkästyneenä.
”Mutta Harry ei pääse muuten ikinä Tylyahoon ja me osataan se ulkoa”, George huomautti ovelasti ja osoitti ilmoitustaululla olevaa julistetta. ”Ensimmäinen Tylyahon reissu on tänä viikonloppuna!” hän jatkoi.
Fred pudisteli edelleen päätään.
”Ei, ei me voida vielä...”, hän aloitti. ”Harry on sitä paitsi Kalkaros”, hän jatkoi ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä.
George huokaisi.
”Eihän sillä loppujen lopuksi ole paljoakaan merkitystä, kuka hän on, sillä hän on kuitenkin rohkelikko. Fred, me emme tiedä, keitä nämä Sarvihaara, Anturajalka sun muut ovat, mutta minulla on tunne, että Harry tietää siitä jotain”, hän sanoi.
Oli Fredin vuoro huokaista syvään. Hän puristi taikasauvaansa niin kovaa, että hänen rystysensä muuttuivat valkoisiksi. George laski hitaasti kätensä veljensä käden päälle ja tämän kova ote hellitti hiukan.
”Hyvä on. Lyödään kolmesta sirpistä vetoa, niin Kalkaroksen kultapoika näyttää karttaa heti isälleen”, Fred tuhahti vihaisesti ja irrotti otteensa Georgen kädestä.
George nauroi.
”Lyödään vain. Muistutan vain, että Harry on viettänyt paljon aikaa meidän kanssamme ja sen, minkä olen hänestä Ronilta saanut kuulla, hänen ja hänen isänsä välit eivät todellakaan aina ole olleet parhaimmat. Sitä paitsi, me olemme kaikki rohkelikkoja ja McGarmiwa sanoi joskus ensimmäisellä luokalla, että tupamme ovat kuin perheitämme ja perhettä pitää tukea. Samalla tavalla, kun minä tuen sinua, sinä minua, Ron Ginnyä, me tuemme kaikki yhdessä Harrya”, hän sanoi hymyillen ja Fred katsoi veljeään ällistyneenä.
”George”, kaksoisveli sanoi hiljaa. ”Mistä noita viisauksia sinun suuhusi oikein tulee? Kohta saan pelätä, että sinä olet viisaampi, kuin minä”, hän sanoi virnistäen. George vastasi virnistykseen ja tönäisi veljeään leikkisästi kylkeen.
”Minä sinulle viisaudet näytän, veliseni. Etsitään Harry käsiimme”, hän sanoi virnistäen entistäkin leveämmin.
***
Harry istui kirjastossa lukemassa, kun Weasleyn kaksoset lähestyivät häntä. Harry kavahti hieman, hän ei suostunut kenellekään tunnustamaan, että pelkäsi hieman -mutta vain hieman- Weasleyn kaksosia ja sitä, mitä nämä voisivat hänelle tehdä. Ties vaikka Weasleyt purkaisivat oman vihansa hänen isäänsä kohtaan häneen ja kävisivät hänen kimpuunsa? Kyllä, mielestään hänellä oli täysi oikeus pelätä Weasleyn kaksosia, vaikka viettikin heidän pikkuveljensä kanssa suurimman osan ajastaan.
Harry ei ollut koskaan oikein päässyt kunnolla tutustumaan Weasleyn perheeseen. Hänen isänsä ei koskaan päästänyt häntä Weasleyiden luokse, kun nämä kohteliaasti kirjoittivat ja pyysivät häntä käymään. Kesälomilla Harry kerkesi usein nähdä vain pienen vilauksen Ronista, Hermionesta ja muista harvoista rohkelikkoystävistään. Hän kerkesi nippa nappa vaihtaa ystäviensä kanssa pari sanaa Viistokujalla, melkein saman tien isä raahasi hänet pois. Aivan kuin isä pelkäisi, että mitä enemmän Harry veitti aikaa rohkelikkojen kanssa sitä enemmän hänestä itsestään tulisi rohkelikkojen kaltainen.
”Moi, Kalkaros”, Fred tai George, Harry ei ollut vielä oppinut erottamaan kaksoisia toisistaan, sanoi. Toinen kaksosista mulkaisi veljeään ja hymyili Harrylle.
”Terve, Harry. Ja Fred, lopeta saman tien tuo silmiesi muljottaminen. Lupasit, että teemme tämän kunnolla”, toinen kaksosista sanoi. Harry tajusi, että tämä oli George ja että Fred ei ollut valmis yhteistyöhön, oli se sitten mikä tahansa.
”No? Aiotteko te vaikka vaihteeksi hakata minut tai jotain?” Harry kysyi.
George katsoi pikkuveljensä parasta ystävää hämmästyneenä.
”Ei, ei me aiota. Me hakataan luihuisia ja sinä olet rohkelikko”, hän tuumi.
”Sääli kylläkin...”, Fred aloitti, mutta George astui veljensä varpaille ja tämä kirosi vaimeasti.
”Olin sanomassa että sääli kylläkin, että luihuiset käy meikäläisten kimppuun ensin!” Fred puolustautui.
Harry naurahti.
”Mitä asiaa teillä sitten oli?” hän kysyi. Hän huomasi, että kaksoset vaihtoivat keskenään katseen, istuutuivat sitten hänen seuraansa ja painautuivat mahdollisimman lähelle ja puhuivat hyvin hiljaa.
”Lupaatko, ettet kerro tästä kenellekään?” he kysyivät.
Harry nyökkäsi.
”Lupaan”, hän vannoi.
”Et edes isällesi?” Fredin oli pakko varmistaa.
Harry huokaisi.
”Jäitä hattuun. En todellakaan kerro”, hän sanoi hieman liian kovaan ääneen.
”Hys. Tämä on meidän suurin salaisuus”, George sanoi ja otti taskustaan jotain. Se jotain oli pelkkä pergamentin palanen.
”Yritättekö te huijata minua? Koska jos yritätte niin minä kyllä...”, Harry aloitti, mutta Fred puhui päälle.
”Hiljaa. Kunnioita salaisuuttamme. George, näytä hänelle.”
George otti taskustaan taikasauvansa ja napautti pergamenttiä sauvallaan sanoen:
”Vannon, että minulla on vain pahat mielessä.”
Viiva kerrallaan pergamentille avautui kartta, mutta ei mikä tahansa kartta, vaan Tylypahkan kartta. Kartalta näkyi missä jokainen oli, Harry huomasi, että hänen isänsä istui omassa huoneessaan, Ron oli rohkelikkojen oleskeluhuoneessa, Dumbledore käveli ympyrää rehtorin kansliassa... Keskellä karttaa luki isoin kirjaimin:
Herrat Kuutamo, Matohäntä, Anturajalka ja Sarvihaara ylpeinä esittävät
KELMIEN KARTTA!
”Tiedätkö sinä heistä jotain?” Fred kysyi epätavallisen innokaana.
Harry pudisti päätään, vaikka pieni ääni hänen sisällään sanoi, tai suorastaan huusi, kerro kaksosille.
”Eikö isäsi ole koskaan maininnut heitä?” George kysyi.
”Ei”, Harry valehteli. ”Enkä aio häneltä kysyäkään.”
”Me ollaan kelmeille paljon velkaa”, Fred tuumi ja George nyökkäsi. ”Mutta Kelmien kartta on tästä lähtien sinun. Kun haluat sulkea sen, napauta sitä sauvallasi ja sano: ”Ilkityö onnistui.” ja se sulkeutuu. Äläkä koskaan jätä sitä lojumaan sinne sun tänne, varsinkaan isäsi katseen alle.”
”En jätä”, Harry lupasi, vaikka ei vielä täysin ymmärtänytkään, miksi veljekset antoivat kartan hänelle.
”Miksi annatte kartan minulle? Mitä minä sillä tekisin?” hän lausui ajatuksensa ääneen.
”Vilkaisepa muutamaa tunnelia kartassa, esimerkiksi tuota tuossa ja katso, minne se vie. Sitten ymmärrät”, George sanoi ja osoitti erästä tunnelia. Sen sanottuaan kaksoset katosivat.
Harry katsoi tunnelia ja ymmärsi. Tunneli vei suoraan Tylyahoon.
-
Moimoi, oli kivaa saada uusi luku. ♥
Haha, Fred ja George on ihania. : D Mutta sitten ehkä toisaalta tämä luku oli pelkkää kelmien karttaa ja kaksosia, ne olisi voinut helposti ujuttaa johonkin toiseen lukuun lyhyemmin ja samalla olisi voitu lisätä se ensimmäinen meno Hunajaherttuaan/Tylyahoon, mutta no, ehkä se näin menee kivemmin, koska haluan nauttia tästä ficistä mahdollisimman pitkään, jee. (: (ja sitä paitsi, kun nämä luvut ei ole mitään multapitkiä, niin joo, kyllä näinkin menee)
Hihi, jee, pidin siitä, kun Fred ja George oikein alleviivat Harryn isää ja sukua, kun miettivät antaako kartan vai ei. Harry oli rohkelikossa, mutta kuitenkin Kalkaros. Epäilyksiä puolin ja toisin. : D Mutta anygays, lisää tahdon, kiitos kiitos. ♥
Antelope :-*
-
Jjjjeeeeeeeiiiii booooooyaaaaa wooooohooooo JATKOA <3 :D
sori, en osaa olla normaali :D
hih hei, aivot syöty ja järki jäässä joten en kommentoi parempi kuin tälläistä peeaskaa :D SORI!
Hmmm... Fred on kiva ^^ :] he hee, jatkoa odottelisin tänne mielisairaalaan ;D
♥: Typottava homokalja
-
Tää oli jatkunu !
George on näköjään viisaampi kuin Fred ... Vaikkei Fred tule sitä ikinä myöntämään ;D
En malta odottaa mitä Kalkaros sanoo kun se tajuaa että toi kartta on Harryllä ...
Hyvä tämä oli, Tosin en osannut kommentoida mitään järkevää ;)
Odotellen jatkoa ...
-
Heei jatkoa !
Kiva luku ja sujuvaa tekstiä, enkä virheitäkään nähnyt.
Hahmot ihan itsensälaisiaan ja kaksoset ihanan suloisia (:
Hmm.. apua. En mä keksi mitään sanottavaa, jatkoa odottaen ! :D
-
Oi, tälle saatiin jatkoa ja mukava vaihtoehto sille mitä kirjassa tapahtui ja sille, että kaikki ihannoivat Harrya. Jatkoa, pian.
tutti frutti
-
Antelope, Tylyahosta tulee hieman myöhemmin, lupaan sen!
my96, Aaawwsss! :-*
dracolove, ^^ :-*
meFaireCroire, Aaawwss! :-*
ttti frutti, Hihii! :D :-*
Kiitokset kaikille! Miusamo kumartaa, kiittää, toivottaa hyviä jouluja ja menee nukkumaan. :)
Luku 8,
Ongelmallinen keskiviikko
Oli jo keskiviikko. Harry, Ron ja Hermione kävelivät Hagridin mökkiä kohti, sillä heillä oli taikaeläinten hoitoa. Luihuiset kävelivät itsekseen jupisten ja valittaen innokkaiden rohkelikkojen perässä.
Hagrid seisoi mökkinsä edessä ja kohotti kätensä, jotta he pysähtyisivät. Oppilaat tottelivat, joskin luihuiset hyvin vastahakoisasti.
”No niin. Eli, meillä on tänään tiedossa jotain erityistä”, Hagrid aloitti hermostuneena ja Harry kuuli Dracon mutisevan muille luihuisille:
”En voi uskoa, että Tylypahkalla menee näin pahasti alakynteen. Eikö koululla ole varaa palkita muita opettamaan, kun tuollaisia puoli-idiootteja? Minä kirjoitan isälle.”
Harrya hymyilytti pakostikin, sillä hän tiesi, ettei Lucius pystyisi tekemään Hagridin työpaikalle mitään. Hän vilkaisi Dracoa ja tämä huomasi hänen pilkkaavan hymynsä.
”No niin, tulkaapas kaikki tänne mettään päin. Mennään tervehtimään vanhoja kavereita”, Hagrid julisti kovaan ääneen ja Harry, Ron ja Hermione vilkaisivat pelokkaasti toisiaan. He kuitenkin astuivat ensimmäisinä Hagridin perään.
Hagrid vei heidät aukiolle, jossa oli ainakin kymmenen hevoskotkaa. Ne raapivat maata etsien itselleen syötävää ja jotkut kävelivät jopa Hagridin luokse tietäen, että saisivat tältä jotakin. Hagrid heitti maahan punaisen raan lihan ja kymmenen hevoskotkaa oli hetkessä sen kimpussa.
”Kuka tietää, mitä nää on?” Hagrid kysyi ja Harry, Hermione ja muutama muu rohkelikko viittasivat.
”Kalkaros?” Hagrid antoi puheenvuoron Harrylle.
”Ne ovat hevoskotkia. Ne ovat taitavia ja vahvoja lentäjiä ja luonteeltaan kiivoja ja itseään kunnioittavia”, Harry sanoi nopeasti ja Hermione laski kätensä pettyneenä.
”Okein. Viisi pistettä rohkelikoille”, Hagrid sanoi hento hymy naamallaan. ”Entä kuka tietää, montako ihmistä yksi hevoskotka pystyy parhaimmillaan lennättää?”
Hermionen käsi ponnahti ensimmäisenä ilmaan ja Hagrid antoi tytön vastata.
”Kaksi, koska ne ovat niin vahvoja ja isoja. Jopa kaksi aikuista velhoa tai noitaa”, Hermione selitti innostuneesti.
”Jälleen oikein ja toiset viisi pistettä rohkelikoille”, Hagrid sanoi.
”Kuka haluaa ensimmäisenä kokeilla?” Hagrid kysyi. Luihuiset vilkuilivat toisiaan ja Harry huomasi, että Draco oli painanut päänsä yhteen Theodoren kanssa. Näky ei tiennyt hyvää.
”Kokeilla mitä? Tappaa itsensä noiden lähellä?” Kuten arvata saattoi ääni kuului Dracolle, joka oli yllättäen nostanut päänsä ylös. ”Kiitos, mutta ei kiitos, haluan elää muutaman vuoden pidempään”, poika jatkoi ivallisesti ja sai kaikki luihuiset nauramaan.
”Minä... Ei... Hevoskotkat eivät ikuna tappais ketään”, Hagrid sopersi ja Harryn kävi kookasta miestä sääliksi, vaikka hän ei tätä hyvin tuntenutkaan.
”Minä kokeilen”, hän sanoi. ”Oli kyse mistä tahansa”, hän jatkoi uhmakkaasti ja kuuli Dracon henkäisyn ja huokaisun selkänsä takaa.
Hagrid hymyili vaimeasti.
”Hienoa, Kalkaros. Katsotaanpa, miten sinun ja Hiinokan yhteistyö sujuu. Saat tehdä tuttavuutta sen kanssa”, tämä sanoi ja irrotti yhden hevoskotkan paksuista ketjuista.
”Askel lähemmäs”, Hagrid neuvoi ja vaikka Harryn olisi tehnyt mieli astua taaksepäin hän astui kuitenkin eteen.
”Älä liiku liian nopeasti...”
Harry pysähtyi ja keräsi kaikki rohkeutensa. Hän oli tehnyt tätäkin ennen kaikenlaista, kohdannut Voldemortin, hämähäkkien kuninkaan, tappanut basiliskin, miksei hän siis selviytyisi tästäkin koetuksesta? Tämä ei ollut mitään verrattuna basiliskiin tai opettajaan, jolla oli ollut Voldemortin kasvot takaraivossa.
Mutta jokin hevoskotkan silmissä, tämän asennossa aisti vaaraa. Hagridin käskystä Harry kumarsi hevoskotkalle, mutta tämä seisoi paikallaan.
”Peräänny”, Hagridin kauhistunut ääni kehotti.
Kiitollisena Harry tarttui ohjeeseen ja otti askeleen taaksepäin, mutta juuri silloin Hiinokka nousi takajaloilleen ja kumarsi Harrylle.
”Hienoa!” Hagrid sanoi hymyssä suin. ”Nyt voit taputtaa sitä! Anna mennä!” hän jatkoi ja rohkelikot taputtivat. Harry pani vaimeasti merkille, että Draconkin kasvoilla oli hymy ja tämä läimäytti kerran kätensä yhteen, mutta lopetti saman tien. Harry hymyili ystävälleen takaisin ja käveli Hiinokan luokse taputtaakseen hevoskotkaa.
Joku heitti Hiinokkaa kivellä ja Harry kompastui, kun kivi osui hevoskotkan siipeen ja tämä nousi takajaloilleen.
”Nouse ylös, Harry!” Hermione huusi pelästyneenä, mutta Harryn jalat ja kädet eivät kerta kaikkiaan totelleet häntä. Hän pysyi paikoillaan, kun raivostunut hevoskotka iski kyntensä häneen. Hän vilkaisi kauhistuneena oikeaa käsivarttaan ja huomasi, että se oli olkapäästä kyynärpäähän veressä ja hänen kylkiinsä sattui niin, että muutama kylkiluu oli varmasti murtunut. Hän yritti nousta ylös, mutta vieläkään hänen jalkansa eivät totelleet. Joku oli vienyt Hiinokan pois ja Hermione, Draco ja Ron juoksivat ensimmäisenä hänen luokseen.
”Ei hätää. Minä nousen ylös”, Harry sanoi ja yritti uudelleen nousta.
Draco painoi ystävänsä vasemmasta olkapäästä takaisin maahan makaamaan.
”Se ei ehkä ole hyvä ajatus”, Hermione sai juuri ja juuri sanotua.
”Ai miten niin?” Harry kysyi hölmistyneenä.
”Vilkaisepa oikeaa jalkaasi”, Ron sanoi pahoinvoivan näköisenä.
Harry nousi vasemman kyynärpäänsä varaan ja tällä kertaa Dracocaan ei estellyt. Hän katsoi oikeaa jalkaansa ja oli vähällä, ettei hän olisi pyörtynyt. Hänen oikea jalkansa sojotti neljäkymmentä astetta täysin väärään suuntaan ja oli muutenkin täysin vereslihalla. Hänen mustat housunsa olivat yltäpäätä veressä. Hevoskotka oli muutamalla raapaisulla tuhonnut Harryn oikean käden, murtanut muutaman hänen kylkiluistaan ja kaiken lisäksi tuhonnut hänen oikean jalkansa. Meni hetki, ennen kuin hän tajusi, ettei ehkä koskaan pystyisi kävelemään.
Hän menetti tajuntansa hetkeksi ja kun hän heräsi hän makasi pehmeällä sairaalasängyllä ja näki isänsä kasvot edessään.
Hän vilkaisi ympärilleen, muttei tunnistanut huonetta mistään.
”Missä minä olen?” hän kysyi.
”Pyhässä Mungossa”, hänen isänsä vastasi siirtäen hänen mustia hiuksiaan pois silmiltä. ”Sinut siirrettiin melkein heti tänne, koska matami Pomfrey ei voinut tehdä sinulle oikein mitään. No, hän korjasi murtuneet kylkiluusi.”
Harry katsoi isäänsä hämmästyneenä.
”Kauanko minä olen maannut täällä?” hän kysyi.
”Kolme päivää”, Severus vastasi eikä maininnut ollenkaan, miten huolissaan oli ollut pojastaan. Harryn veltto ruumis vain makasi silmät kiinni.
”Mitä? Se tuntui vain hetkeltä!” Harry huudahti vieläkin hämmästyneenpänä. ”Uskomatonta”, hän lisäsi.
Severus huokaisi. Oli niin Harryn tapaista ihmetellä tuollaista asiaa, kun itse makasi sairaalassa.
”Ystäväsi ovat aulassa. Voin mennä hakemaan heidät”, hän sanoi jotain sanoakseen.
”Minä menen itse sinne”, Harry sanoi päättäväisesti ja nousi jo ylös.
Severus kuitenkin työnsi poikansa takaisin makuulle.
”Sinä pysyt siinä”, hän sanoi ankarasti. ”Ja mitä se pelleily hevoskotkien kanssa oli olevinaan?” hän kysyi.
Oli Harryn vuoro huokaista.
”Ei mitään. Kukaan muu ei vaan mennyt sen luokse, joten minä ajattelin, että...”, hän aloitti.
”Et ajatellut yhtään mitään! Sinä vain päätit! Jos et olisi mennyt sinne et nyt makaisi siinä!” Severus sanoi vanhalla tutulla hiljaisella äänellään. Severus ei koskaan huutanut, ei, hänelle riitti, että hän sai sanoa sanottavansa ja jo hänen hiljainen äänensä oli tarpeeksi paha.
”Parempi minä, kun joku muu”, Harry sanoi uhmakkaasti. ”Ja sinä voisit puolestasi olla hiljaa”, hän jatkoi ennen kuin kerkesi sulkea suunsa.
Severus pudotti pitelemänsä taikasauvan. Taikasauvan, jonka hän oli ottanut kutsuakseen sillä parantajan, jos jotain tapahtuisi.
”Mitä sinä sanoit?” hän kysyi aika kovalla äänellä.
”Sanoin, että voit olla hiljaa”, Harry vastasi hieman äskeistä hiljaisemmalla äänellä, nypläten samalla peittoaan. ”Minä nimittäin tiedän, miksi raivoat. Et sinä minun takiani raivoa, raivoat siksi, että saisit jotain raivottavaa. Jos rakastaisit minua niin tyyntyisit vain siihen, että olen hengissä ja osapuolin ehjäkin”, hän jatkoi madaltaen ääntään niin paljon, ettei Severuskaan melkein kuullut sitä.
Severuksen kasvot muuttuivat punaisista äkkiä valkoisiksi.
”Etsi minulle isä, joka ei rakastaisi poikaansa”, mies mumisi hyvin hiljaisella äänellä. Hän kohotti kättään ja siirsi poikansa hiuksia pois tämän silmien edestä. ”Olet ainoa, mitä minulla on perheestäni jäljellä. Oma isäni on luultavasti kuollut, äitini on kuollut, vaimoni on kuollut. Minulla on vain sinut. Etkö sinäkin minun tilanteessani haluaisi jonkinlaista oikeutta sille, joka melkein tappoi oman lapseni? Ainoan lapseni. Sen takia teen, minkä teen”, Severus jatkoi puhuen ensimmäistä kertaa elämässään Harrylle tunteistaan poikaansa kohtaan. Lilyä kohtaan Severus oli kyllä puhunut tunteistaan, paljonkin, hyvä, että meni edes viikko, ettei Severus sanoisi rakastavansa Lilyä yhä ja edelleen. Mutta koskaan, ikinä ennen, Severus ei ollut sanonut, että rakastaisi Harrya.
”Mitä... sinä... sitten... aiot... tehdä?” Harry kysyi saadessaan samaan aikaan valtavan yskänpuuskahduksen. Hän yski ja köhi ja Severus nosti poikansa ylös ja hakkasi kevyin, mutta kovin ottein tämän selkää.
”Painu maate”, Severus käski ja laski poikansa hellävaroen sängylle makaamaan. ”Ota pienet nokkaunet niin jaksat huomenna”, hän jatkoi hiljaa ja sai Harryn hymähtämään.
”Isä, en ole mikään kolme vuotias”, poika mumisi ennen kuin sulki silmänsä ja antoi päänsä valahtaa tyynylle.
”Et olekaan”, Severus vastasi hiljaa. Hän oli salaa tyytyväinen Harryn yskänpuuskahdukseen, sillä se tiesi sitä, ettei hänen tarvitsisi vastata poikansa kysymykseen ennen seuraavaa päivää. Silloin Severus olisi jo henkisesti ja fyysisesti valmis vastaamaan.
Hän aikoi haastaa hevoskotkan kuolemaan.
-
Yaiks :o jännä paikka, jatkoa pian :) En osaa kommata nyt enkä milloinkaan :D kiitos tästä luvusta :-*
my96
-
Oi. Severus on niin ihana<3 rakentava jäi
tutti frutti
-
Iiks, Pelastakaa Hiirinokka!
Toivon todellakin, että Hiirinokkaa ei tapeta!
Ja oli aika jännää että Harryy kutsuttiin Kalkarokseksi, sukunimensä perusteella ;D
Rakentavat taisi jäädä bussiin jolla tulin kotiin.
Odotellen jatkoa ...
-
Hah tuo Harry Kalkaros saa kyllä joka kerta aikaan pienen naurukohtauksen :D
Mutta joo, todella hyvä luku jälleen !
Menee niinkuin kirjassa, mutta sitten pienet yksityiskohdat muutta kaiken, kuten tuo Harry-ei-ole-Hagridin-ystävä (tai sen käsityksen ainakin sain)
Ja voooi että pieni aww-hetki pyhitetään nyt kyllä Kalkarokselle ja sen ihanalle huolehtivaisuudelle ♥
Öö joo niin, rakentava..? Jatkoa vaan innokkaasti odotellen (:
-
Hih, kiitos kaikille kommenteista ja hyvää joulua! Tämä olkoon joululahjani teille, arvon lukijani! Olette ihania! :-* :-*
- Miusamo
Luku 9
Sairaalassa
Harry selasi tylsistyneenä koulukirjojaan ja paiskasi lopulta kirjat Pyhän Mungon lattialle, koska ei jaksanut lukea. Hän huokaisi syvään ja painoi päänsä tyynyyn. Oli niin tylsää maata vain aloillaan. Hän pääsi nippa nappa käymään vessassa, sinnekin hänen täytyi nilkuttaa tai hyppiä vasemmalla jalalla. Oikea jalka oli polvesta nilkkaan saakka täysin käyttämiskyvytön. Se oli jopa laitettu jästien inhottavaan pakettiin ja hänellä oli ensimmäistä kertaa elämässään kainalosauvat. Parantajat eivät yksinkertaisesti olleet vielä löytäneet parannuskeinoa hänen jalkaansa. Oikea käsikin oli paketissa, joten kainalosauvoilla oli vaikea kävellä.
Hänen ystävänsä kävivät melkein päivittäin viihdyttämässä häntä ja jos ystävät eivät käyneet niin Severus uhmasi luonnonasettelemia hurjia lumimyrskyjä tai vesisateita kävelemällä Tylypahkasta Tylyahoon ja ilmiintymällä sieltä Pyhään Mungoon. Harry oli kuitenkin saanut vieraakseen jopa kauhistuneen Hagridin, joka oli pahoitellut Hiinokan käyttäytymistä sekä professori McGarmiwan, joka oli myöskin näyttänyt kauhistuneelta. Hermione oli tuonut hänelle joka päivä uskollisesti läksyt, vaikka Harry ei ollut niitä pystynyt tekemäänkään. Hän oli kätensä takia joutunut isänsä kanssa opettelemaan kirjoittamista vasemmalla kädellä. Ja se oli suurta tuskaa. Harrylla ei kerta kaikkiaan riittänyt kärsivällisyys vasemmalla kädellä kirjoittamiseen. Ja aina muste levisi- ihan aina!
Juuri, kun Harry oli nukahtamaisillaan hänen huoneensa ovi aukeni ja Severus astui sisään. Tällä oli valkoisia lumihiutaleita hiuksissaan ja kaavussaan ja tuulen tuoksu vaatteissaan. Harry huokaisi syvään, hän ei ollut käynyt ulkona pitkiin aikoihin, koko sinä aikana, kun hän oli ollut sairaalassa. Hän ei vain halunnut ottaa yhtäkään ylimääräistä askelta naurettavien kainalosauvojen kanssa.
”Onko siellä paljon lunta?” Harry kysyi. Oli hyvin uutta, että ylipäätään satoi lunta Lontoossa, vaikka oli vasta syyskuu.
Severus ravisteli viitan pois harteiltaan ja istuutui, ennen kuin vastasi.
”Ei. Muutama milli”, hän vastasi. ”Kannattaisiko mennä itse katsomaan?” hän jatkoi kohottaen samalla toista kulmakarvaansa.
”Ei. En halua”, Harry vastasi. ”Onko jotain uutta?” hän kysyi.
”Ei”, Severus sanoi. Totuutta hän ei kertonut. Hän ei kertonut, että oli ottanut yhteyttä sekä Dumbledoreen että itse taikaministeriin hevoskotka-asiassa ja että oikeudenkäynti oli tulossa. Hagrid ja Hiinokka, samoin kuin Severus itse joutuisivat sinne. Ja Harry tietysti.
”Haluatko jotain syötävää?” Severus kysyi vaihtaen puheenaihetta ovelasti. Harry kuitenkin pudisti päätään, niin kuin aina ennenkin.
”En. Ei ole nälkä.”
Severus huokaisi.
”Harry, sinun täytyy syödä jotain”, hän sanoi.
”Minä syönkin. Silloin, kun parantajat tuovat ruoan”, Harry väitti. Oikeasti hän ei ollut syönyt kolmeen päivään mitään ja se alkoi näkyä jo. Hän alkoi laihtua. Ja hän tiesi, että enemmin tai myöhemmin Severus huomaisi hänen laihtumisensa. Ellei isä sitten ollut jo huomannut.
Severus ei kuitenkaan sanonut enempää. Tämä vain otti viittansa, jonka oli laskenut Harryn vuoteen jalkopäähän, ja puki sen päälleen.
”Joko lähdet?” Harry kysyi. Hän ei oikein itsekään tiennyt, oliko hän tyytyväinen vai surullinen, kun isä lähti niin nopeasti.
Severus nyökkäsi.
”Minun täytyy korjata vielä viidesluokkalaisten kokeet”, hän mumisi. Hän kumartui siirtämään mustia hiuksia pois Harryn silmiltä ja hymyili pienesti.
”Tulen pian uudestaan. Sitä paitsi, jos olet mitään minulta perinyt, olet tyytyväinen saadessasi olla hetken rauhassa. Täällä tuntuu virtaavan ystäviäsi jatkuvasti.”
Harry virnisti. Isä oli oikeassa.
”Kello onkin kohta jo viisi. Hermione ja Ron tulevat yleensä siihen aikaan, jos ovat saaneet Dumbledorelta tai McGarmiwalta luvan. Ja jos he eivät tule niin Draco tulee Theon kanssa”, hän sanoi. Hän tiesi jo, mihin aikaan hänen ystävänsä yleensä tulisivat. Hänen päivärituaalinsa oli seuraavanlainen: aamulla hän nousi ja käveli tai pomppi vessaan, sen jälkeen hän nukkui hiukan, sitten parantaja toi aamiaisen, jota Harry hiukan näykki, seuraavaksi olikin vuorossa jo läksyjen epäsäännöllinen lukeminen, sitten yleensä isä tuli käymään ja auttoi hiukan läksyissä, lopuksi viiden maissa Ron ja Hermione tai Theo ja Draco kävivät. Sen jälkeen Harry oli yleensä niin väsynyt, että nukahti hetkessä ja heräsi vasta, kun parantaja toi päivän lämpimän aterian, joka jäi kuitenkin syömättä.
Severus hymyili poikansa sanoille. Hän heilautti mustan viittansa hupun hiustensa peitoksi.
”Nähdään pian”, hän sanoi kääntyessään ovelle.
”Heippa, isä”, Harry mumisi painaessaan silmänsä kiinni.
**
”Unikeko! Herätys!” Dracon ääni kuului jostain kaukaa, hyvin kaukaa, eikä Harry millään jaksanut avata silmiään. Uni oli ollut ihana, hän oli lentänyt korkeuksissa luudallaan, katsomo oli ollut täysin hiljaa, katsonut jännittyneenä häntä, kun hän oli kiitänyt siepin perässä...
”Herää jo!” Theonkin kärsimätön ääni kuului ja joku heitti valkoisen, pehmeän tyynyn Harryn naamalle.
”Turvat umpeen. Olen juuri nostamassa huispauspokaalia. Olen voittamassa huispauksen maailmanmestaruuden!” Harry mumisi avaamatta vieläkään silmiään.
Dracon huokaus kuului hyvin selvästi.
”Avaa silmät helvetti. Ei se nyt niin vaikeaa voi olla”, poika sanoi ja Harry virnisti tahtomattaan. Vastahakoisasti hän aukaisi silmänsä. Draco ja Theo seisoivat molemmat suu virneessä hänen sängynsä päässä, molemmilla oli luihuisen virheä kaulaliina, pipo ja lapaset käsissään. Dracolla oli kädessään vielä muovipussi, jonka hän laski Harryn vuoteenreunalle.
”Aloitetaan pidot. Vilkastiin Theon kanssa tuota ruokalistaa viime kerralla ja nuo sairaalan ruoaksi kutsumat keitot, joissa ui varmana jotain veriläiskiä, kuulosti aika inhottavilta. Siksi me päätettiin, että tuodaan sinulle jotain mukanamme tänään”, Draco selitti virnistäen lammasmaisesti. Hän otti pussista pullollisen kermakaljaa, suklaasammakoita, joka maun rakeita ja muita velhomaailman herkkuja, joita Harry rakasti.
”Ei ole nälkä”, Harry kuitenkin sanoi. Hänen teki mieli oksentaa nähdessään Dracon herkut. Draco ilmeisesti huomasi Harryn pahoinvoivan ilmeen, sillä hän työnsi nopeasti herkut takaisin pussiin ja piilotti pussin Harryn sängyn alle.
”Jos sinulle tulee nälkä jossain vaiheessa ja kaipaat Hunajaherttuan hyviä makeisia”, poika selitti. ”Mitä kuuluu?” hän kysyi.
Harry hymyili ystävälleen.
”Mitäs tässä. Istun täällä jalka ja käsi jästien inhottavissa, kutiavissa kipseissä. Mitäs luulet, mitä kuuluu?” hän kysyi ärttyisämmin, kun oli tarkoittanut.
Draco säpsähti vihamieliselle sävylle.
”Anteeksi. Me muuten kuultiin, kun parantaja puhui äsken Severukselle sinusta!” hän huudahti muistaen hyvät uutiset. ”Parantaja sanoi, että sinä pääset huomenissa sairaalasiipeen ja siellä sinut hoidetaan kunnolla kuntoon”, hän jatkoi leveästi virnistäen. Theodorekin hymyili.
Harry rypisti otsaansa.
”Miten niin kunnolla kuntoon?” hän kysyi. ”Eivät nuo parantajat ole tehneet jalalleni tai kädelleni mitään!” hän jatkoi.
Theodore ja Draco vilkaisivat toisiaan.
”Tuota... Etkö sinä ole kuullut?” Draco aloitti, mutta katsoi Theota apua anoen.
”Niin... Sinut viedään kuulemma tänään johonkin leikkaukseen...”, Theodore sanoi empien.
”Ja mitä siellä tehdään?” Harry kysyi aavistaen pahinta.
Draco vilkaisi taas Theodorea.
”Etkö todellakaan osaa arvata?” hän kysyi. Kauhea totuus iski Harryyn, kuin salama. Äkkiä hän tiesi, miksi isä oli ollut poikkeuksellisen lempeä tänään. Äkkiä hän tiesi, mitä häneltä oli salattu. Hän tiesi, että pahin oli vielä edessä.
Hänen jalkansa... Hän ei koskaan pystyisi kävelemään. Se merkitsi vain sitä, että hänelle laitettaisiin tekojalka ja häneltä amputoitaisiin jalka.
Ja se taas merkitsisi sitä, että hän voisi saman tien heittää hyvästit muun muassa huispaukselle. Ja kaikelle muullekin. Todennäköisesti hänen isänsä ottaisi eron ja opettaisi häntä kotona. Sitä hän ei kestäisi.
Älä maalaa piruja seinälle, hän muistutti itseään. Oli oltava vahva. Oli osattava ottaa huomioon tosiseikat.
Siitäkin huolimatta hän yhtäkkiä vihasi hevoskotkaa.
-
O_o
iiiik.
sori en osaa kommaa :D
-Crisu-
-
Voi ei! Ja järkevä jäi johonkin.
Hyvää joulua!
-
Aawws! Kiitos kiitos tuhannesti kaikille kommenteistanne! :-* Ootte ihania! :)
-Miusamo
Luku 10,
Isä, poika ja hänen opettajansa
Harry makasi sairaalasiivessä, jonne hänet oli tuotu osapuolin tunti sitten. Hän ei suostunut vilkaisemaankaan säälittävää tekojalkaansa, joka kuitenkin näytti vielä ihan oikealta jalalta. Uskomatonta, hänen käteensä parantajat olivat löytäneet parannuskeinon ja vaikka käsi olikin vielä siteessä, se oli melko kunnossa. Menisi vain pari päivää ja Harry pääsisi pois sairaalasiivestä. Mutta hän ei halunnut, hän halusi oman jalkansa takaisin. Hän halusi lentää, huispata. Hän ei halunnut muiden säälisiä katseita, vaan oman jalkansa, jotta pääsisi lentämään. Sillä Harryn isä oli sanonut, ettei hän saisi lentää enää, riski olisi liian suuri.
Harry huokaisi syvään muistaessaan ison riidan, jonka hän oli käynyt isänsä kanssa juuri ennen kuin hänet oli viety leikkaussaliin. Harry oli syyttänyt isäänsä asioiden salailusta ja Severus taas oli väittänyt, että oli tehnyt kaiken vain poikansa parhaaksi.
”Harry, kuuletko sinä ollenkaan mitä minä puhun?” Severus kysyi. Harry hätkähti hereille ajatuksistaan ja tajusi, että sulkakynä, jota hän oli pidellyt vasemmassa kädessään oli tehnyt pergamentille ison mustan läiskän, joka vain levisi lisää.
Harry ja Severus olivat pian jo sopineet riitansa ja Severus oli tullut auttamaan Harrya läksyissä ja opettamaan poikaansa kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Harryn oli pitänyt kuusi minuuttia jo kirjoittaa esseetä ihmissusista. Esseen, jonka Severus oli kolmasluokkalaisille määrännyt oltuaan viikon professori Lupinin sijaisena.
”Miksi sinun piti antaa juuri essee läksyksi? Etkö voisi antaa minulle erityisvapautta tästä?” Harry kysyi voihkaisten.
Severus naurahti.
”En anna. Sinä kirjoitat esseen tai joudut jälki-istuntoon, jossa joudut joka tapauksessa kirjoittamaan esseen”, hän sanoi hymyillen ovelasti.
Harry irvisti rumasti ja selasi oppikirjaansa kolmellesadalle sivulle. Hän oli onnistunut kirjoittamaan otsikon, tosin siitäkin sai vain hyvin huonosti selvää. Severus otti pergamenttirullan poikansa kädestä ja huokaisi.
”Etkö voisi edes hiukan auttaa? En minä tiedä ihmissusista mitään! Mistä minä voin tietää?” hän kysyi.
”Se lukee kirjassa”, Severus sanoi kärsivällisesti ja otti kirjan käsiinsä. ”Ihminen voi muuttua ihmissudeksi toisen ihmissuden puremalla. Jos sattuu olemaan tarpeeksi vahva ja itsetuntoinen ihmissusi sattaa pystyä muuttumaan omasta tahdostaan milloin tahansa ihmissudeksi. Jos taas ei ole vahva tai itsetuntoinen muuttuu pakosta vain täysikuuöinä ihmissudeksi. Parannuskeinoa ei ole, mutta aivan viime aikoina on kehitelty liemi, joka lieventää suuresti pahimpia oireita. Ihmissusi raapii itsensä vereslihalle, saattaa jopa tappaa itsensä tai jonkun muun, jos ei hallitse mieltään. Täysikuuöinä ihmissutta ei pysty mikään pidättelemään, se unohtaa kuka se on, mitä se on luvannut joskus tehdä eikä hallitse omaa mieltään.”, Severus luki ääneen ja vilkaisi sivusilmällä poikaansa, joka kirjoitti kiihkeästi vasemmalla kädellään kieli keskellä suuta.
Kun Harry oli kirjoittanut kaiken Severus otti pergamentin poikansa kädestä ja luki sitä sieltä täältä. Luettuaan muutaman rivin hän huokaisi syvään.
”Sinulla on huono käsiala, Harry. Tästä saa hädin tuskin selvää”, hän moitti.
Harry hautasi kasvonsa tyynyyn.
”En jaksa! En varmastikaan kirjoita sitä uudestaan! Hemmetin hevoskotka, kun meni tappamaan käteni ja jalkani!” hän kirosi äänekkäästi ajattelematta ollenkaan, mitä sanoi.
”Harry”, Severus torui.
”Totta se on! Hemmetin hevoskotka”, Harry sanoi tajuamatta vieläkään, mitä oli suustaan päästänyt.
”Harry! Kielenkäyttö on sallittua”, Severus sanoi. ”Minun läsnäollessani ei kolmetoista vuotias kiroile”, hän jatkoi ankarasti.
Harry huokaisi. Hänen teki mieli äyskäistä jotain ilkeää takaisin, mutta malttoi mielensä ja tyytyi kohottamaan olkapäitään.
”No niin. Jatketaan”, Severus sanoi.
Harry kuitenkin pudisti itsepäisesti päätään.
”En ala. Minä en kirjoita sitä”, hän sanoi. ”Ihan hel... Ihan sama laitatko minut jälki-istuntoon. En kirjoita tuota typerää esseetä ennen kuin oikea käteni on kirjoituskunnossa”, hän jatkoi puristaen vasemman kätensä nyrkkiin.
Oli Severuksen vuoro huokaista. Hän taitteli pergamentin sujuvasti vittansa taskuun, otti laukkunsa lattialta ja sieltä uuden pergamenttirullan. Harry pudisti taas päätään.
”Et ole kuullut, mitä haluan. Haluan, että kirjoitat tähän aakkoset vasemmalla kädelläsi kolme kertaa. Nimesi viisikymmentä kertaa. Se korvaa esseen”, Severus ilmoitti päättäväisesti.
Harry katsoi isäänsä järkyttyneenä.
”Isä! Minä en ole ekalla luokalla. Eikö riitä, että osaan kirjoittaa oikealla kädellä? Ei kukaan muukaan minun ystävistäni osaa kirjoittaa molemmilla käsillä!” hän protestoi.
”Joko kirjoitat esseen vasemmalla kädelläsi tai sitten teet tämän tehtävän vasemmalla kädelläsi. Saat itse valita”, Severus sanoi.
”Mutta...”, Harry yritti.
”Ei muttia. Olen päätökseni tehnyt”, Severus sanoi osoittaen äänensävyllään, ettei aiheesta enää puhuttaisi. ”Odotan tehtävääsi viimeistään viikon päästä”, hän jatkoi puhuen nyt jo Harrylle tutuksi tulleella opettajanäänellään.
Harry hautasi kasvonsa uudelleen tyynyyn. Oliko hänellä muka valinnanvaraa? Hän ei aikonut kirjoittaa esseetä, se vaatisi häneltä liikoja. Toisaalta hänen ei myöskään tehnyt mieli alistua isänsä tahtoon ja kirjoittaa aakkosia ja omaa nimeään.
”Harry?” Severus sanoi kysyvästi. ”Olen lähdössä”, hän jatkoi.
”Hyvä”, Harry mumisi tuskin kuuluvalla äänellä. Severus ei jaksanut enää rueta oikaisemaan poikansa kielenkäyttöä vaan pörrötti hänen mustia hiuksiaan.
”Kyllä sinä selviät. Olet selvinnyt ennenkin”, isä sanoi pojalleen. ”Muista, että... Muista, että olen aina ylpeä sinusta. Ja pysyn tukenasi”, hän jatkoi.
Harry kohotti katseensa.
”Kiitos, isä. Kaikesta”, hän sanoi, mutta irvisti sitten. ”Kaikesta muusta paitsi tuosta inhottavasta tehtävästä”, hän jatkoi ja sai aikaan pienen hymyn isänsä kasvoille.
”Ron ja Hermione ovat varmaan tulossa tänne. He ainakin tulivat vähän aikaa sitten Tylyahosta”, Severus tuumi ja nousi ylös. ”On parasta, että menen ennen kuin he kerkeävät tänne asti”, hän jatkoi.
”Miksi inhoat heitä noin paljon, isä? Eivät he ole tehneet mitään”, Harry puolusti ystäviään. ”Päinvastoin, he ovat tehneet minut onnelliseksi. Luulisi, että olisit tyytyväinen”, hän jatkoi huokaisten.
Severus hymyili.
”Hyvä, että olet onnellinen. Olen vain sitä mieltä, että... Olisit voinut valita paremmin ystävät, joiden kanssa olisit onnellinen”, hän sanoi valiten sanansa tarkkaan.
”Tarkoitatko Dracoa? Minä olen onnellinen hänenkin seurassaan”, Harry mumisi väsyneesti. Hän ei jaksanut iänikuista kinaa isänsä ja ystäviensä välillä. Hänen ystävänsä vetivät häntä toiseen suuntaan ja isä toiseen eikä kumpikaan osapuoli tajunnut, kuinka paljon se Harrya satutti.
”Kun olet vanhempi, selitän sinulle tarkemmin”, Severus lupasi. ”Minulla on omat syyni”, hän jatkoi hiljaisella äänellään.
”Taas tuo iänikuinen kun olet vanhempi-saarna! Sanot saman joka ikinen vuosi, kun kysyn sinulta tätä. Milloin minä olen tarpeeksi vanha? Neljäkymmentä vuotiaanako?” Harry äyskäisi vihaisesti saaden Severuksen säpsähtämään.
”Sitä en tiedä”, Severus sanoi. ”Mutta sen tiedän, ettet ole vielä valmis kuulemaan kaikkea. Tiedät sitä paitsi suunnilleen, miksi inhoan rohkelikkoja”, Severus jatkoi.
Harry huokaisi.
”Suunnilleen joo! Luuletko että se riittää minulle?” hän kysyi.
”Sinut tuntien ei”, Severus vastasi hymyillen.
Ennen kuin Harry kerkesi vastata isälleen sairaalasiiven ovi aukeni ja Ron ja Hermione astuivat sisään. Harry pelkäsi isänsä rupeavan haukkumaan hänen ystäviään, mutta onneksi Severus asteli viitta hulmuten mitään sanomatta ulos sairaalasiivestä.
”Epäkohtelias”, Ron mutisi hiljaa Hermionelle. Niin hiljaa, ettei Harry kuullut. Hermione tönäisi Ronia olkapäähän.
”Moi, Harry” rohkelikot tervehtivät ystäväänsä hymyssä suin. Harrykin hymyili ja käski vieraidensa istua.
”Moi. Millaista Tylyahossa oli?” mustatukkainen poika kysyi.
Hermione alkoi kertoa ja Ron täytti puuttuvat kohdat. Tylyaho kuulosti entistäkin paremmalta ja sai Harryn tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja... kateelliseksi.
”Miten jalkasi?” Hermione kysyi lopetettuaan tarinan Tylyahosta.
Harry kohautti olkapäitään.
”Kipua ei ole. En toisaalta edes tiedä, tunnenko kipua jalassani enää koskaan”, hän mumisi.
Ron ja Hermione vaihtoivat yllättyneet katseet. He eivät olleet kuulleet Harryn tekojalasta
”Mitä? Tuntoko sinulta otettiin pois leikkauksessa?” Ron kysyi hämmästyneenä.
Harry tuijotti ystäviään yhtä hämmästyneenä takaisin. Hän oli luullut, että he tiesivät.
”Älkää nyt vaan väittäkö ettette te tiedä”, hän sanoi. ”Kaikkihan siitä tietävät”, hän jatkoi.
”Tietävät mistä?” Hermione kysyi hiljaa.
Harry huokaisi.
”Siitä, että minulla on tekojalka hemmetti soikoon! Se hevoskotka kirjaimellisesti tappoi minun oikean jalkani!” hän huusi antaen raivonsa valloilleen.
Ron ja Hermione aukoivat suutaan yllättyneinä.
”Harry, me ei...”, Hermione yritti selittää.
”Älkää väittäkö, ettette te muka tiedä! Kuten sanoin kaikki tietävät! Sen näkeekin niin helposti! Minulla on tekojalka ja jos tulitte tänne säälimään minua voitte häipyä saman tien. Antaa heittää vain!” Harry huusi edelleen raivoissaan. Hän ei voinut uskoa, että hänen ystävänsä esittivät etteivät tienneet mitään. Hänelle ei olisi tullut mieleenkään, että Ron ja Hermione eivät esittäneet, he eivät tienneet. Severus ei ollut puhunut asiasta kenellekään.
”Harry...”, Ronkin yritti.
”Sinä! Saat minun paikkani huispauksessa. Tai anna se siskollesi tai jollekin. En huispaa enää!” Harry huusi viimeisen lauseen ja hautasi kasvonsa tyynyyn.
”Menkää pois. Antakaa minun olla yksin”, poika pyysi.
”Harry...”, Hermione yritti vielä kerran. ”Me ei oikeasti tiedetty. Me emme olisi ottaneet aihetta esille, jos isäsi olisi edes kertonut meille...”, hän jatkoi. Tytön ääni särkyi ennen viimeisen lauseen loppua.
”Älkää sotkeko isää tähän. Menkää pois”, Harry pyysi nostamatta kasvojaan tyynystä.
”Harry me...”, Ron aloitti.
”Eikö sana kuulu? Menkää pois!” Harry sanoi korostaen viimeistä lausetta. Hermionen kasvoilla oli kyyneliä ja Ron katseli ystäväänsä kasvot kalpeina. Tuntui niin kamalalta nähdä toisen kärsivän eivätkä he voineet auttaa. Oli, kuin he katselisivat Harrya läpinäkyvän seinän lävitse. Katselisivat vain, voimatta koskettaa, voimatta auttaa ollenkaan.
Hermione kosketti lempeästi ystävänsä olkapäätä, puristi sitä ja antoi kyyneleidensä valua. Hän tiesi, miten tuskallista Harrylle oli, se ettei hän saanut enää lentää. Lentäminen oli, kuin osa Harrya, ilman luutaa ei Harryakaan olisi. Hermione tiesi, ettei Harry pystyisi elämään kauan jos ei saisi lentää.
”Me tullaan pian katsomaan sinua uudestaan. Lupaamme sen”, Ron sanoi ja laski jotain Harryn jalkopäähän. ”Tämä me löydettiin sinun sänkysi alta ja ajateltiin, että saisit siitä... tuota...”, punapää katsoi avuttomana Hermioneen.
”Ajateltiin, että voisit katsella sitä ja miettiä, millaista elämää ennen oli. Me ollaan lisätty sinne omiakin ajatuksia, voisit vaikka lueskella niitä ja tietää, että me... Että me välitetään sinusta yhä”, Hermione auttoi hiljaa.
Ystävät lähtivät jättäen Harryn yksin makaamaan sairaalasiipeen. Harry kohotti katseensa tarkistaakseen olivatko he todella menneet. Kyllä olivat.
Harry otti Ronin mainitseman lahjan jalkopäästään ja tunnisti sen heti. Se oli hänen iso, paksu perhealbuminsa. Siellä oli kuvia Harryn syntymästä tähän päivään saakka. Viimeinen kuva taisi Harryn muistin mukaan olla otettu kesälomalla.
Harry aukaisi albumin. Ensimmäisellä sivulla oli kuva, jossa hän vauvana makasi äitinsä sylissä, Lilyn punaiset hiukset kutittelivat hänen nenäänsä ja Severus oli kietonut kätensä vaimonsa ympärille. Hermionen käsialalla luki kuvan alla: Nyt ymmärrän, miksi kaipaat äitiäsi; noin kaunista naista on vaikea unohtaa. Harry hymyili.
Harry selaili albumia ja palasi mielessään menneisiin aikoihin. Yksi kuva jäi hänen mieleensä; siinä olivat hän, Ron ja Hermione. Harry itse istui Tylypahkan pihamaan aidan päällä, Hermione hänen ja Ronin välissä ja kaikilla kolmella oli kädet toistensa olkapäiden päällä. Hermione oli kirjoittanut: Paras kuva ikinä! Mitkä muistot! Ja Ron: Harry, muistatko, kun minä oksensin tuon laatan päälle, joka on vasemman jalkasi alla? Luojan kiitos, et saanut siitä kuvaa.
Harry katsoi viimeisen kuvan albumista. Siinä oli hän ja hänen isänsä, he seisoivat heidän suuren kartanonsa pihalla ja katselivat tähtiä. Kuvaaja oli hiipinyt heidän taakseen ottaakseen kuvan heidän huomaamattaan. Kartano näkyi heidän takanaan. Kuvan alle Ron oli kirjoittanut: Vau. Tuollako sinä asut? Uskomaton paikka. Hermione taas oli kirjoittanut: Hyvä kuva. En olisi uskonut, että professori Kalkaroskin katselee tähtiä. Se ei jotenkin sovi kuvaan, jonka olen hänestä saanut. Ei pahalla, Harry.
Harry sulki albumin ja jäi katselemaan sen kantta. Kannessa luki isoin, koukeroisin kirjaimin Snape's family. Kansi oli musta, teksti taas oli kirjoitettu valkoisella. Harryn sormet piirtelivät kanteen uusia tekstejä, uusia kuvia. Kuvia, jotka jäivät kuitenkin näkymättömiin. Tekstejä, joita kukaan ei nähnyt lukea. Lopulta Harry huokaisi syvään, laski albumin yöpöydälleen ja painoi päänsä tyynyyn nukkuakseen.
Hän nukahti. Ja uni alkoi. Se ei ollut painajainen, eikä se ollut hyvä uni. Se oli jotain niiden kahden väliltä. Se oli outo uni.
***
Harry käveli pois sairaalasiivestä. Hän vilkaisi kelloa ja huomasi, että taikajuomien tuntia oli mennyt jo viisi minuuttia. Hän nopeutti askeliaan.
Hän oli hämmästynyt huomatessaan, kuinka helposti hän pystyi kävelemään tekojalastaan huolimatta. Harry oli luullut, että joutuisi ainakin hiukan nilkuttamaan tai jotain. Mutta hän pystyi jopa juoksemaan. Jos hän pystyi juoksemaan, kai isä antaisi hänen huispatakin? Pieni toivonkipinä alkoi itää.
Harry koputti vasemmalla kädellä luokan oveen ja aukaisi sen sitten. Hänen oikea kätensä oli yhä siteessä, matami Pomfrey oli antanut julman käskyn; ennen ensi viikkoa sitä ei saisi ottaa pois eikä sillä saisi kirjoittaa.
Sekä rohkelikot että luihuiset kääntyivät katsomaan, kun Harry käveli luokkaan. Severuskin kohotti katseensa opettajan pöydän edestä.
Luokassa haisi. Harry oli jo unohtanut, miltä taikajuomat haisivat. Sekä kotonaan että koulussa hän oli joutunut niitä haistelemaan, joten hän oli jo osapuolin tottunut hajuun. Silti viikon poissaollessa hän oli jo kerennyt tottua Pyhän Mungon ja sairaalasiiven puhtaaseen ilmaan.
”Käy istumaan, Harry”, Severus sanoi ja sai aikaan rohkelikoissa kadehtimista. Jos joku muu rohkelikko olisi tullut myöhässä tunnille, mistä syystä tahansa tämä olisi joutunut hetkessä jälki-istuntoon.
Harry puolestaan pujahti omalle paikalleen Ronin viereen ja käänsi katseensa taululle. Ilmeisesti muut keittivät – monen rohkelikon tapauksessa yritttivät – elävien kuolleiden juomaa. Harry ei viitsinyt edes aloittaa juoman tekemistä, koska hän oli tehnyt juoman kesälomalla ja häntä ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut. Niinpä hän selaili kirjaansa ja kirjoitteli hajamielisesti muistiinpanoja liemestä, jota muut keittelivät. Joskus hän nousi ylös auttaakseen Ronia, mutta muuten hän pysyi paikallaan.
Tunnin lopussa Severus käski Harryn jäädä istumaan, muut saisivat mennä. Harry huokaisi jälleen syvään, mutta pysyi paikallaan.
”Onko sinulla se tehtäväsi?” Severus kysyi. Harry nyökkäsi ja ojensi isälleen pergamentin. Severus lueskeli sitä sieltä täältä, nyökkäsi hyväksyvästi ja rullasi pergamentin.
”Miten sinä jo nyt pääsit pois sairaalasiivestä? Minulle Pomfrey sanoi, että pääset vasta ensi viikolla”, Severus sanoi.
”Pomfrey tarkisti minut tänä aamuna ja totesi, että olen kunnossa ja käski lähteä”, Harry vastasi olkapäitään kohottaen. Samassa hän huomasi isänsä kasvoilla olevan oikeasta silmästä posken alaosaan asti ulottuvan avohaavan. Haava oli ilmeisesti tullut joko sinä päivänä tai sitä edellisenä päivänä iltana, sillä iltapäivällä sitä ei ollut ollut.
”Mistä tuo on tullut?” Harry kysyi osoittaen jälkeä. Severus peitti poskensa nopeasti kädellään.
”Ei mistään”, hän mumisi hiljaa.
Harry antoi asian olla. Kai isällä oli oikeus salaisuuksiin. Hän nousi, keräsi tavaransa ja lähti luokkahuoneesta. Hän käveli suoraan syömään Suureen saliin ja istuutui normaalille paikalleen Ronin viereen ja Hermionea vastapäätä.
”Mistä Kalkaros halusi puhua?” Ron kysyi.
”Vähän kaikesta”, Harry vastasi epämääräisesti ja kaatoi samalla lasiinsa kurpistamehua.
”Kuten mistä?” Ron uteli edelleen.
”Vähän kaikesta”, Harry toisti.
”Ron hei, jos Harry ei halua kertoa ei hänen ole pakko”, Hermione tuhahti. ”Ne voivat olla henkilökohtaisia asioita”, tyttö jatkoi kääntäen katseensa taas kirjaansa. Hän nousi.
”Minne olet menossa?” Harry kysyi.
”Kirjastoon”, Hermione vastasi. ”Minun täytyy... No jaa, saada tietää yksi asia. Tarkistaa”, hän jatkoi hymyillen anteeksipyytäväisesti. Tyttö katosi kantaen suurta ja varmasti painavaa koululaukkuaan. Harry ja Ron tuijottivat hetken tämän perään.
”Kannattaisiko hänen edes joskus kertoa meille, mitä hän meinaa?” Ron kysyi happamana.
***
”Odota! Professori Lupin!” Harry huusi juoksiessaan opettajan perään ensimmäisen ennustuksen tunnin jälkeen.
Professori Lupin pysähtyi ja jäi odottamaan, että Harry pääsisi hänen luokseen. Harry juoksi nopeasti miehen luokse ja huohotti samalla.
”Hei, Harry. Anteeksi, en huomannut sinua. Miten jalkasi ja kätesi?” Lupin kysyi. Harryn kädessä oli yhä valkoinen side.
”Ihan hyvin. Kuule... Olet PVS opettaja ja karkoitit sen ankeuttajan junasta”, Harry aloitti kiireesti.
”Niin?” Lupin kysyi.
”Tuota... Ajattelin, että voisitko mitenkään opettaa minua karkoittamaan ankeuttajia?” Harry kysyi nopeasti.
”Entä isäsi? Eikö Severus voisi opettaa sinua?” Lupin kysyi kulmakarvojaan kohottaen.
Harry mietti hetken. Kertoisiko hän totuuden vai valehtelisi? Hän turvautui viimeiseen vaihtoehtoon.
”Tuota... Isällä on paljon kiireitä”, hän keksi. ”Enkä usko, että hän... edes haluaisi”, hän jatkoi.
Lupin huokaisi.
”Minusta sinun pitäisi kysyä isältäsi ensin”, hän sanoi. ”Hän on kuitenkin huoltajasi”, hän jatkoi.
Harry pudisti päätään.
”En aio kysyä häneltä. Etkö voisi opettaa minua salassa isältä?” hän kysyi toiveikkaasti. Hänen vihreät silmänsä toivat Remuksen mieleen erään kauniin rohkelikkotytön, johon hänen yksi kavereistaan oli aikoinaan ihastunut.
”Hyvä on. Mutta vain muutaman kerran”, Lupin myöntyi.
Harry nyökkäsi innokkaasti ja he sopivat, että ensimmäinen tunti olisi seuraavan viikon torstaina melkein viikon päästä.
Kävellessään kohti rohkelikkotornia Harry vasta ajatteli, mitä isä sanoisi, jos saisi joskus tietää.
Hän ei saa, Harry ajatteli puristaen kätensä nyrkkiin. Hän lausui Lihavalle leidille tunnussanan ja astui sisään rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen.
-
Okei, ekaksi kysyisin sitä miten oikein sait mut itkemään koska mä en ikinä itke :D
Ja toiseksi, tää oli ihana ♥
Yksi juttu puuttui ja nyyh, se oli vain mainittu kerran tässä luvussa ;___;
Ja kukaan tuskin jaksaa edes kuulla mikä se on, mutta kerron silti ^^
Draco Malfoy
Yhyy, ei ollut Dracoa piristämässä Harrya ;__;
Harry-parka ;__;
Mä en tosiaankaan osaa kommentoida tähän. en ollenkaan :D
hmm... Mitäs Harry juonii? ::)
ajattele että tää on varmaan tähän ficciin kommentoitu järkevin kommentti multa :D
^ja tossa lauseessa oli taas niin paljon järkeä :D
Ihana luku ♥
Kiitos tästä :3
pus pus,
♥: Crisu
-
Kauheeta kaksi lukua tullut enkä mä ole huomannut mitään !
En osaa sanoa mitään, mutta ihania lukuja molemmat.
Ja oho, en ois uskonut että Harrylle oikeasti laitetaan se tekojalka :D
Etenee kivaa vauhtia, mutta nyt multa meni kyllä vähän ohi että oliko tuo luvun loppu sitä Harryn unta vai ihan totta ?
No enivei, kiitos näistä ja jatkoa (:
-
Kauheeta kaksi lukua tullut enkä mä ole huomannut mitään !
Noin minullekkin oli käynyt :o En edes tajua kuinka se on mahdollista.
Hyviä molemmat oli, Harryn tekojalka ei tietystikkään ole kiva juttu :(
Odotellen jatkoa ;)
-
Tyksin:) sori, siihen jäi. Saat syy lomaa ja niitä lukuisia tunteja tv ääressä.
-
Criss Angel, muahhaa, mä saan aina kaikki itkemään- eiku? Mut oikeesti, mä en vielkää ymmärrä, miten sä oot itkenyt tolle luvulle, ku toi ei ees oo angstia? :D Ja muahahhaaa, Draco on vaan mainittu tässäkin luvussa : DDDDDDDD Ajattelin pyyhkiä Dracon pois kokonaan tästä ficistä- eiku? Kiitos kommentistasi, ihana! :-*
meFaireCroire, Kaikki on ihan totta tossa luvussa ei unikuvia :) Kiitos sullekin kommentistasi!
dracolove, Kiitos! :-*
tutti frutti, Lyhyt, mutta ytimekäs kommentti riittää mulle- eiku? :D Kiitos! :-*
Luku 11
Yllättäviä uutisia
Kolmasluokkalaiset Harrya lukuunottamatta olivat kaikki jonossa Tylyahon reissua varten. Harry päätti tällä kertaa tavalla tai toisella tulla mukaan.
Niinpä hän hyvästeli Dracon, Ronin ja Hermionen ja lähti muka apeana kävelemään rohkelikkotornia kohti. Heti mutkan takana hän otti Kelmien kartan esiin.
Hyvä. Isä oli omassa huoneessaan, Dumbledore kansliassaan eikä yksinäisen noidan luona – jonne Harryn piti mennä – näkynyt ketään. Harry hymyili tietäväisesti, piilotti kartan kaapunsa alle ja lähti kävelemään.
Mutta juuri, kun Harry oli piilottanut näkymättömyysviittansa ja kelmien kartan pyyhittynä yksinäisen noidan patsaan taakse, juuri silloin Severus astui esiin kulman takaa. Harry säikähti niin, että pudotti pitelemänsä taikasauvan.
”Mitä ihmettä sinä teet täällä?” Severus kysyi kulmiaan kohottaen.
Harry virnisti vinosti.
”Kunhan tutustun Tylypahkan upeaan linnaan paremmin”, hän sanoi nauttien isänsä vihaisesta katseesta.
”Harry, mitä sinä oikeasti teet täällä?” Severus muotoili kysymyksensä uudelleen katsoen poikaansa suoraan silmiin.
Harry katseli isänsä mustia silmiä antamatta ilmeensä värähtää.
”Hei muuten, mitä sinä teet täällä?” Harry kysyi uteliaana.
”Etsin sinua”, Severus vastasi. ”Ja näin, kun katosit kulman taakse”, hän jatkoi.
”Onko sinulla jotain asiaa minulle?” Harry kysyi entistäkin uteliaanpana.
”On. Ajattelin, että... Oikeastaan McGarmiwa kävi minun puheillani”, Severus aloitti epäröiden. Hän ei todellakaan osannut päättää, millä tavalla kertoisi asiansa parhaiten.
”En minä ole tehnyt mitään pahaa”, Harry puolustautui heti hymynkaare huulillaan. Severus naurahti.
”McGarmiwa ei tullut syyttämään sinua mistään”, tämä mutisi hiljaa. ”Vaan hän tuli puhumaan minulle omien sanojensa mukaan järkeä”, mies jatkoi tuhahtaen. Hänen ilmeestään Harry päätteli, ettei isä ollut McGarmiwan kanssa samaa mieltä.
”McGarmiwa käski minun olla vähemmän huolehtivaisempi sinua kohtaan ja suorastaan käski minun antaa sinun huispata, koska hänen mielestään rohkelikoilla ei ole koskaan ollut parempaa etsijää”, Severus kertoi nyrpeänä. Tietysti mies oli ylpeä poikansa huispaustaidosta, mutta silti häntä hiukan hirvitti päästää tämä jälleen luudanpäälle.
”Saanko minä siis huispata?” Harry kysyi ihmeissään. Hän ei olisi uskonut isänsä koskaan enää suostuvan huispaamiseen.
Severus nyökkäsi.
”Päätin antaa periksi. Mutta sinun pitää olla varovainen”, hän jatkoi.
Harry hymyili.
”Ainahan minä olen. Kiitos, isä”, hän sanoi. Äkkiä hän oli tyystin unohtanut Tylyahon. Eihän velhokylä loppujen lopuksi niin tärkeä ollutkaan.
**
Samana iltana Harry lähti kävelemään professori Lupinin huonetta kohti käydäkseen siellä ensimmäisen oppituntinsa. Häntä jännitti, mitä jos Lupin olisikin perunut koko jutun? Jos tämä päättäisikin, ettei pitäisikään Harrylle oppitunteja ankeuttajista?
Hän huokaisi syvään koputtaessaan ovelle. Lupin pyysi hänet sisään ja hän aukaisi luokkahuoneen oven.
”Ai, hei, Harry”, Lupin sanoi huomattuaan tulijan.
Harry hymyili. Etunimen käyttö opettajalta tiesi jo hyvää.
”Hei”, hän mumisi.
Oli hetken aikaa hiljaista.
”Paljonko isäsi on kertonut sinulle ankeuttajista?” Lupin kysyi rikkoen hiljaisuuden.
”Ei kovinkaan paljoa. Tiedän vain, että ne imevät ihmisestä ilon ja onnen pois. Ja että on olemassa muutamia loitsuja, joilla voi vastustaa niitä”, Harry vastasi.
”Vain yksi loitsu. Suojeliusloitsu”, Lupin korjasi Harryn puheita. ”Jästit eivät näe ankeuttajia, eivätkä käsitysteni mukaan myöskään surkit”, hän jatkoi.
”Suojeliusloitsu on ainoa tapa saada ankeuttaja perääntymään. Sitä tehdessään täytyy ajatella jotakin onnellista muistoa elämässään”, Lupin lopetti.
Onnellista muistoa. Harry mietti, mikä olikaan hänen onnellisin muisto. Yksi onnellisimmista oli ehdottomasti se, kun hän sai kaikki riidat sovittua Dracon kanssa...
”Loitsun nimi on Odotum suojelius”, Lupin jatkoi selitystään.
”Odotum suojelius, okei”, Harry sanoi.
”Loitsu ottaa hahmokseen jonkun eläimen, sitä hahmoa sanotaan suojeliukseksi ja vaikka se on kaunis sen on tarkoitus suojella sinua”, Lupin selitti.
”Okei”, Harry sanoi taas.
”Haluatko kokeilla?” Lupin kysyi ja veti pöydän alta arkun, joka oli punainen. ”Tämä on vain mörkö. Oikean ankeuttajan olisi saattanut pistää sinut taas tajuttomaksi”, hän jatkoi.
”Haluan kokeilla”, Harry sanoi.
”Muista onnellinen muisto”, Lupin käski avatessaan arkun kannen. Harry odotti, kun mörkö otti ankeuttajan hahmon ja piti taikasauvansa vakaana. Hän sulki silmänsä ja mietti hetkeä, jolloin oli sopinut kaikki riitansa Dracon kanssa...
”Odotum suojelius!” Harry huusi ja huitoi sauvallaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hän yritti saada äidin kiljunnan pois päästään, mutta huuto vain vahvistui, vahvistui... Lopulta Harry tajusi makaavansa polvillaan lattialla. Lupin oli karkoittanut mörön takaisin arkkuun.
”Harry?” Lupin kysyi. Harry kohotti katseensa. Lupin ojensi pojalle suklaapatukan, jonka Harry pureskeli pieniksi paloiksi.
”Sinulla oli liian hauras muisto. Saanko kysyä, mitä muistoa ajattelit?” Lupin kysyi.
”Joo, saat. Minä, tuota... Ajattelin sitä hetkeä, kun, tuota, sovin Dracon kanssa meidän vanhan riidan”, Harry mumisi epäselvästi ja tunsi punan poskillaan.
”Ei riitä. Muiston pitää olla todella onnellinen”, Lupin sanoi. ”Haluatko yrittää uudestaan?” hän jatkoi kohottaen kulmakarvojaan.
Harry nousi ylös.
”Haluan”, hän sanoi pidellen taikasauvaansa ylhäällä.
”Oletko valmis? Lasken kolmeen”, Lupin sanoi.
”Yksi.”
Harry puristi taikasauvaansa ja sulki silmänsä.
”Kaksi. Muista muisto...”
Harry mietti. Mikä olisi tarpeeksi onnellinen muisto? Hän ajatteli äitiään.
”Kolme”, Lupin sanoi ja avasi arkun.
Harry aukaisi silmänsä, tällä kertaa mörkö otti heti ankeuttajan muodon, lähestyi häntä ja äidin kirkunta lähestyi myös, mutta Harry ajatteli vain äitiään ja sitä, miten joskus... Joskus ehkä tapaisi tämän uudelleen.
”Odotum suojelius!” hän huudahti ja tällä kertaa hänen sauvastaan lähti jotain kirkkaan sinistä ankeuttajaa päin. Suojelius otti muodokseen joutsenen, kauniin, hehkuvan kirkkaan joutsenen, joka liiteli ympäri huonetta.
”Hyvä, Harry”, Lupin sanoi leveästi hymyillen. ”Edistyt loistavasti, tuo oli jo suojelius!” hän riemuitsi.
Harry hymyili innostuneesti.
”Voinko kokeilla uudestaan?” hän kysyi.
Lupin katsahti kelloa. Se näytti jo seitsemää.
”Ehkä myöhemmin. Kello tulee pian jo kahdeksan”, hän sanoi. ”Selvisit kuitenkin hienosti”, hän jatkoi hymyillen ja pilkkoi Harrylle suklaalevystä rivin.
”Syö nämä, etten saa isäsi vihoja päälleni”, hän jatkoi melkein jo nauraen. ”Paitsi ettei se olisi mitenkään erilaista verrattuna tähän hetkiseen tilanteeseen”, opettaja mumisi hiljaa päätään pudistaen.
”Miksi isä vihaa sinua niin paljon?” Harry kysyi uteliaana.
”Se johtuu menneisyydestä. Niin ja tästä työpaikastani. Isäsi on sitä mieltä, ettei minuun voi luottaa”, Lupin sanoi hymyillen kuitenkin urheasti.
”Miksi hän on sitä mieltä?” Harry kysyi.
Lupin heilautti väheksyvästi kättään.
”Se on meidän kahden ongelma, ei sinun. Ansaitsit muuten tänään viisi pistettä rohkelikoille upeasta suojeliuksestasi”, hän jatkoi vaihtaen ovelasti aihetta.
Remus katseli, kun Harryn kasvoille levisi hymy ja tämä katosi koulun käytävälle toivotettuaan ensin hyvää yötä. Mies huokaisi syvään. Vaikka Harry oli Remuksen entisen vihamiehen poika tämä ei ollut yhtään isänsä kaltainen. Ulkonäöltään kyllä, mutta luonteeltaan Harry oli enemmän Lilyä kuin Severusta. Harry oli selvästikin perinyt vanhempiensa parhaat puolet. Lilyn kiltteyden ja Severuksen lojaalisuuden. Lisäksi hänessä oli jotain, joka tuli vain hänestä itsestään. Remus tunsi polttavaa halua suojella tuota poikaa, suojella häntä vaaroilta. Harryssa oli joku vetovoima, joka veti kaikkia suojelemaan poikaa. Remus oli aistinut sen ensimmäisestä hetkestä lähtien.
***
Seuraava päivä oli ensimmäinen joululomapäivä. Harry pakkasi tavaroitaan, sillä hän oli menossa sinä päivänä kotiinsa kartanolle. Ron istui omalla sängyllään ja söi suklaata, jonka oli ostanut Tylyahosta. Hän jäisi Tylypahkaan.
”Miksi et pakannut tavaroitasi eilen?” punapää kysyi kulmiaan kohottaen.
Harry viskasi arkuun päällimmäiseksi kahdet sukat.
”Minulla oli muuta puuhaa”, hän mumisi epäselvästi sulkiessaan arkkunsa. ”Minun täytyy löytää isä”, hän jatkoi muminaansa.
”Hän on kirjastossa”, Ron sanoi heti.
Harry vilkaisi ystäväänsä epäilevästi.
”Mistä tiedät? Tiirailetko isääni selkäni takana?” hän kysyi huvittuneena.
Ron nauroi.
”En. Hermione kertoi”, hän sanoi olkapäitään kohottaen.
Harry huokaisi helpotuksesta.
”Minä jo luulin, että olet alkanut tapailemaan isääni salaa. Tiedätkö, hän on ehkä vähän liian vanha sinulle”, hän tuumi.
Ron virnisti.
”Älä nyt. Sehän olisi hyvä, saisin määräillä sinua”, hän sanoi virnistäen leveästi.
Harry voihkaisi.
”Pidä vain näppisi erossa isästä, jooko?” hän sanoi.
”Haluat pitää hänet itselläsi. Olenkin aina miettinyt isäsi ylihuolehtivaisuutta”, Ron sanoi kasvoillaan edelleen virne.
Harry heitti ystäväänsä tyynyllä, joka lensi kuitenkin ohi. Tyyny tippui suoraan Seamuksen vuoteelle. Harry huokaisi uudelleen.
”Minun pitää kai hakea tuo, ennen kuin Finnigan keksii jotain, josta voi syyttää minua”, hän sanoi noustessaan lattialta.
Seamuksen ja Harryn välit olivat todella huonot. Seamus ei voinut sietää Harrya silmissään, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä oli Kalkaros. Valitettavasti Dean, Seamuksen paras ystävä oli ystävänsä kannoilla ja myöskin inhosi Harrya. Neville Longbottom pelkäsi Harryn isää, mutta ei varsinaisesti inhonnut Harrya.
Harry heitti koristetyynyn takaisin sängylleen ja otti matka-arkkunsa lattialta.
”Nähdään loman jälkeen”, hän sanoi Ronille, halasi ystäväänsä ja katosi.
Kävellessään Rohkelikkokäytävää pitkin Harry törmäsi taas kerran isäänsä. Severus käveli viitta hulmuten rohkelikkojen oleskeluhuonetta kohti, oli ilmeisesti etsimässä poikaansa.
”Minulla on sinulle uutinen”, Severus ilmoitti ensimmäiseksi.
”Mikä uutinen?” Harry kysyi uteliaana, kuten aina.
”Suostun lopultakin siihen, että ystäväsi saavat tulla meille jouluksi”, Severus sanoi. Harryn suu loksahti auki. ”Minulla on sen verran työjuttuja, etten kerkeä olla sinun kanssasi ehkä niin paljon, kuin haluaisit, joten ajattelin, että kaipaat varmasti seuraa”, Severus jatkoi selitykseksi.
”Kiitos, isä!” Harry huudahti heti, kun sai äänensä takaisin. ”Menen heti etsimään Ronin ja Hermionen”, hän jatkoi hymyillen leveästi.
Nyt hän oli sitä mieltä, että tästä tulisi kaikkien aikojen paras loma. Ikinä.
-
Älä nyt jauha siitä itkemisestä! XD eiku?
Ööäääh. Mä en osaa kommentoida :( senkin rontti, kirjoitat liian hyvin niin en osaa kommentoida :( kirjoittaisit huonommin :< *mökötys* eiku? :D
Höh. Mä en oikeesti keksi sanottavaa! DD:::
Miksi mä sitten kommentoin? o______O'
Pjaah. Ihana luku oli taas kerran ja jatkoa sitten joskus :>
~ Aivohäiriöinen Crisuuh ~
-
Jatkoa!
-
Kiitokset taas kommenteistanne! Nyt tulee piiitkä luku, todennäköisesti kaikista minun tekemistä luvuistani pisin. :)
Luku 12,
Pimeää taikuutta
Harry, Ron, Hermione ja Severus seisoivat kaikki Kalkarosten suuren kartanon edessä. Harry oli onnellisempi, kuin kertaakaan hänen jalkansa leikkauttamisen jälkeen ja jopa Severuksen huulilla kaarteili hymyntapainen, jonka mies kuitenkin pyyhki pois huomattuaan Ronin tuijotuksen.
Severus katosi nopeasti työhuoneeseensa selittäen ensin Harrylle moneltako aamiainen, iltapala sun muut olivat. Harry nyökkäili kuuliaisesti isänsä puheille ja hymyili.
”Älä stressaa”, hän kehotti isäänsä. ”Nyt on loma”, hän jatkoi hymynkaare edelleen huulillaan.
”Yhdestä asiasta en tingi. Olette te vieraita tai ette, minua ei saa keskeyttää tai työhuoneeseeni ei saa tulla. Jos jompikumpi tekee sen virheen, hän lentää pihalle nopeammin, kun kerkee tavuttaa taikajuomat. Ymmärsittekö?” Severus kysyi kääntyen äkkiä poikansa ystävien puoleen.
Ron ja Hermione nyökkäsivät.
”Hyvä”, Severus mutisi kiirehtiesssään ulko-ovelle ja riuhtoessaan sen auki. Hän katosi nopeasti sisälle.
Harry hymyili ystäviensä hämmentyneille ilmeille.
”Älkää välittäkö isästä. Hän on vain huolissaan minusta. Tiedättehän, huispauksen ja teidän tulonne takia”, hän sanoi kohottaen olkapäitään.
Ron kääntyi salamana ystäväänsä päin kuullessaan sanan huispaus.
”Mistä puhut? Ethän sinä saa huispata enää!” punapää totesi.
Harry naurahti.
”Ai, en olekaan kertonut. Isä antoi luvan huispaamiseen”, rohkelikko sanoi virnistäen sitten ystäviensä hämmästyneille ilmeille. Hermione kapsahti Harryn kaulaan heti lauseen kunnolla tajuttuaan, sillä tyttö tiesi, miten tärkeää huispaus oli Harrylle. Ron riuhtoi Hermionen irti ja halasi puolestaan Harrya.
”No niin. Etteköhän te ole lääppineet minua tarpeeksi. Mennään sisälle. Hermione, odota, kun näet kirjastomme”, Harry sanoi edelleen virnistäen.
Hermionen ruskea pää kääntyi salamana Harrya päin.
”Onko teillä täällä kirjastokin?” hän kysyi epäuskoisesti.
Harry vilkaisi virnistäen Ronia.
”On”, hän sanoi. ”Kuvittele mielessäsi: kymmeniä isoja kirjahyllyjä, kaikki täynnä kirjoja...”, Harry aloitti. Hermionen silmät alkoivat loistaa.
”Ihmissusista hämykeijuihin... Sukuhistoriasta manaliuksiin”, Harry jatkoi.
”Mennään jo!” Hermione sanoi innoissaan. Harry ja Ron nauroivat.
”Vampyyreista sotahistoriaan”, Harry sanoi nauraen. Hermione painoi kädet korvilleen ja mumisi:
”Jos et nyt lopeta, muutan tänne.”
Kolmikko lähti raahaamaan laukkujaaan ulko-ovea kohti. Oli kylmä pakkassää, pakkasasteita oli ainakin viisi ja lunta satoi koko ajan. Harrylla, Hermionella ja Ronilla oli kaikilla päällä rohkelikon kaulaliinat, pipot ja lapaset.
He astuivat ulko-ovesta eteiseen. Ron vilkaisi kateellisena ympärilleen. Jos eteinen näyttää jo tältä, miltä muu talo näyttäisi? Poika pohti mielessään.
Eteisestä suoraan aulaan ja sieltä Harry lähtikin yllättäen kävelemään torniin viemiä portaita. Kesäisen räjähdyksen jälkeen Harryn tornihuone oli korjattu ja se oli nyt jo melkein entisellään. Ainoa ero oli siinä, että huoneen halkaisi nyt seinä, johon oli laitettu ovi, joka taas vei Harryn oleskeluhuoneeseen. Ja Harryn huone oli hieman erilaisempi, ei niin valoisa.
Ron ja Hermione olivat uteliaita näkemään ystävänsä huoneen, niin uteliaita, että he melkein hyppivät portaat ylös. Harry oli asetellut jo portaiden seiniin kuvia suosikki huispausjoukkeistaan, kuuluisista velhoista ja parista velhobändistä.
Harry aukaisi huoneensa oven ja astui sisään uteliaat Ron ja Hermione perässään. Ron ja Hermione tuijottivat näkyä epäuskoisena.
”Tässäkö tämä on?” he kysyivät.
Harry pudisti päätään. Hänen oma huoneensa oli pieni, seinät oli maalattu mustanharmaiksi ja vain yksi ikkuna korosti vinoa kattoa. Sänky oli heti ikkunan vieressä, oikeassa nurkassa ja sänkyä vastapäätä – vasemmassa nurkassa – oli valkoinen koulupöytä. Harry kuitenkin hymyili ja avasi sängyn varjoon jääneen oven, jota Ron ja Hermione eivät olleet edes huomanneet.
”Ei aivan. Tulkaa tänne”, poika sanoi virnistellen ovelasti. ”Tämä torni kaatui kesällä... öö... myrskyssä koko talon päälle, asuimme Malfoyilla sen aikaa, kun torni korjattiin”, hän selitti.
”Tämä on minun oleskeluhuoneeni”, Harry ilmoitti astuessaan ovesta sisään. Hermione astui heti ystävänsä perässä ja henkäisi ihastuneena. Ron ilmestyi vasta silloin, sillä hän oli jäänyt katselemaan ikkunasta näkyvää maisemaa. Ovelle päästyään punapää kuitenkin pysähtyi niille sijoilleen suu auki.
Oleskeluhuone korvasi Harryn huoneen huonot edut. Se oli kirkas, täynnä valoa ja värikäs. Seinät olivat ruskeat, ikkunoita jokaisella seinällä kautta koko huoneen. Lamppuja jokaisessa nurkassa ja muuallakin. Valkoinen matto, joka jätti suuren osan parkettilattiasta piilottamatta. Huoneeseen oli aseteltu tuoleja ja sohva ja ne muodostivat keskenään ison ringin. Ringin keskelle oli laitettu kaksi toisissaan kiinni olevaa kaunista sinimustaa pöytää.
Sohva oli haalean ruskea ja koristeeksi siihen oli laitettu paljon punaisia, mustia ja erivärisiä ruskeita tyynyjä. Se näytti hyvin pehmeältä.
Yksi ikkuna olikin lasiovi, josta pääsi parvekkeelle. Parveke oli kaunis, kuten koko muukin huone. Muualla huoneessa oli muun muassa kunnon ruokapöytä, paljon tasoja ja kaksi isoa kirjahyllyä täynnä kaikenlaista luettavaa. Hermione riensi heti kirjojen luokse ja huokaili ihastuksesta ja kateellisuudesta niiden nimiä selaillessaan.
”No? Mitä sanotte?” Harry kysyi kärsimättömänä.
”Ihan kamala”, Ron sanoi ja Harryn suu loksahti auki.
”Ron, mitä sinä...”, Hermione aloitti, huomasi sitten Ronin kiusoittelevan ilmeen ja jatkoi nopeasti. ”Todella karmiva”, tyttö sanoi virnistäen.
Hermionen virnistyksen nähdessään Harry tajusi, että koko juttu oli vain pilaa ja hän hymyili.
”Okei. Menin lankaan. No niin, rehellinen tuomio”, hän sanoi.
”Todella ihana!” Hermione huudahti heti Ronin nyökkäillessä vieressä.
”Tosi mahtava”, punapää lisäsi. ”Tämän rakentamisessa on varmasti mennyt kauan”, poika jatkoi.
Harry nyökkäsi.
”Koko kesä. Me asuimme isän kanssa sillä aikaa Malfoyilla”, hän jatkoi. ”Ennen oma huoneeni oli paljon valoisampi, kuin nyt. Mutta kun sain päättää uuden järjestyksen, halusin huoneestani hieman enemmän oman näköiseni”, hän selitti.
”Ja täysin musta huone on sinun käsityksesi oman näköisyydestäsi? Olet hullu”, Ron sanoi pudistellen päätään epäuskoisena.
”Mieti kenelle puhut”, Harry mutisi vain. Ron virnisti heittäytyen samalla sohvalle.
Rohkelikot istuutuivat kaikki sohvalle ja tuoleille ja juttelivat niitä näitä illalliseen saakka. Kellon lyödessä yhdeksän Harry nousi ylös.
”Illallinen”, hän selitti kahdelle ystävälleen, jotka nousivat myös ylös nälän kiilto silmissään.
Harry, Ron ja Hermione kävelivät ripein askelin keittiöön, joka sijaitsi aivan torniin viemän oven vieressä. Severus istui jo keittiön pöydän ääressä edessään valtava määrä ruokaa.
Harry pysähtyi.
”Öö... Isä? Me ei olla mitään hevoskotkia”, hän sanoi. Severuksen katse kävi Harryssa ja poika tajusi, mitä oli sanonut. Hän löi käden suulleen.
”Tarkoitan, että kyllä me olisimme selvinneet pienemmälläkin ruokamäärällä”, hän selitti vaivautuneesti.
”Älä minua syytä. Tuo kirottu kotitonttu päätti hemmotella sinua”, Severus sihisi ja osoitti Elainaa, jonka Lucius oli lainannut heille.
”Onko teillä kotitonttukin?” Hermione kysyi hämmästyneenä.
Harry vilkaisi ystäväänsä.
”Elaina on Malfoyiden kotitonttu. Miksi Elaina on muuten täällä?” Harry kysyi kääntäen katseensa isäänsä.
Severus otti kulauksen Tuliviski-lasistaan ennen kuin vastasi.
”Lucius, Narcissa ja Draco ovat tämän ja huomisen Luciuksen vanhempien luona. Tiedäthän, että he asuvat Skotlannissa. Lucius sitten tarjoutui 'lainaamaan' Elainaa minulle pariksi päiväksi, jottei tontun tarvitsisi mennä Tylypahkaan tai olla yksin”, Severus vastasi kohottaen olkapäitään.
”Kotitonttujen hyväksikäyttöä”, Hermione huomautti. Severus vilkaisi tyttöä ja hetken ajan miehen teki mieli sanoa jotain todella pahaa takaisin. Severus kuitenkin hillitsi itsensä ja tyytyi kohottamaan olkapäitään.
”Hermionella on kummallinen pakkomielle kotitonttuihin”, Harry sanoi vaivautuneena. Hän ei voinut kestää riitoja – varsinkaan riitoja ystäviensä ja isänsä välillä.
”Joo. Hänen mielestään kotitontut ansaitsevat kunnon kohtelua ja palkkaa”, Ron sanoi ja hänen äänestään kuulsi, kuinka naurettavana hän ajatusta piti.
Severus ei kiinnittänyt pienentäkään huomiota heidän sanoihinsa. Sen sijaan hän vilkaisi kysyvästi Harrya, nousi sitten ja katosi keittiön pöydästä. Salamana Elaina ilmestyi paikalle ja haki likaiset astiat. Harry puolestaan kääntyi mennäkseen isänsä perään.
”Minne sinä menet?” Ron kysyi hölmistyneenä istuutuessaan pöydän ääreen. Hermione istuutui ystäväänsä vastapäätä ja kohotti katseensa Harryyn.
”Isän luokse. Kun hän katsoo tietyllä tavalla, minun on mentävä. Valitettavasti tämä tietty katse tuli juuri äsken”, Harry vastasi.
”Mutta...”, Ron aloitti.
”Älä viitsi, Ron. Tietysti Harry haluaa puhua isänsä kanssa edes kerran päivässä”, Hermione totesi.
”Tulen pian takaisin”, Harry lupasi. ”Jättäkää tästä juhla-ateriasta minullekin osa, jooko?” hän jatkoi hymy huulillaan.
”Saa nähdä, kun Ron on syömässä...”, Hermione sanoi pyöritellen silmiään ystävälleen, joka kasasi ruokaa lautaselleen.
Harry nauroi ennen kuin katosi keittiön ovesta aulaan. Hän käveli isänsä työhuonetta kohti ja kurkisti sisään. Severus seisoi ikkunan edessä selin Harryyn. Hän näytti ajattelevan syvästi jotain asiaa.
Harry kosketti isänsä olkapäätä ja tämä hätkähti. Severus kääntyi ympäri ja huomattuaan tulijan olevan vain Harry hän huokaisi helpotuksesta.
”Mennään. Haluan antaa joululahjani”, Severus sanoi ja otti poikansa tämän täydeksi yllätykseksi syliinsä.
”Osaan kävellä itsekin, kiitos vain”, Harry sanoi vastaan yrittäessään rimpuilla isänsä tiukasta otteesta.
”Paikka, jonne menemme ei ole lapsia varten”, Severus selitti ottaessaan naulakosta päälleen hansikkaat.
”Minä en olekaan mikään lapsi”, Harry vastusteli edelleen.
”Anteeksi. Korjaan sanavalintaani. Paikka, jonne menemme, ei ole ala-ikäisiä varten. Oletko nyt tyytyväinen?” Severus kysyi.
Harry mulkaisi isäänsä.
”Miksen voi kävellä itse? Tuskin sentään räjähdän kappaleiksi, jos astunkin omalla jalallani”, hän mutisi.
”Itse asiassa...”, Severus sanoi kurottaessaan samalla ottamaan taikasauvaansa. ”Niin sinulle juuri käy”, hän jatkoi ja sai Harryn hiljaiseksi.
”Ilmiinnymmekö me?” Harry kysyi muuttaen taitavasti puheenaihetta.
Severus nyökkäsi.
”Kyllä. Pidä minusta tiukasti kiinni”, hän käski ja Harry kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille samalla, kun Severus heilautti vaivalloisesti sauvaansa.
***
He olivat pimeällä, täysin mustalla ja melkein autiolla kadulla. Missään ei näkynyt ketään eikä katuvalojakaan ollut. Harry katseli ympärilleen isänsä sylissä täysin mykistettynä.
”Isä”, hän aloitti.
”Niin?” Severus kysyi kävellessään nopeaan tahtiin pimeää kujaa eteenpäin. Severus oli ilmeisesti käynyt kujalla monta kertaa, sillä pimeässäkin tämä tunsi paikat.
”Onko täällä pimeää taikuutta? Tiedät, että en pidä siitä”, Harry sanoi.
Severus huokaisi.
”On. Mutta me kävelemme vain tämän paikan ohi nopeasti. Muutaman korttelin päässä on kauppa, jossa on joululahjasi”, hän vastasi.
”Tarkoitat, että sinä kävelet ja minä makaan tässä kuin joku hemmetin pikkulapsi”, Harry huomautti.
”Kielenkäyttö”, Severus muistutti.
Harry ei kiinnittänyt huomiota isäänsä. Severus kyllä itse kiroili, mutta Harry ei saanut niin tehdä. Hemmetti, poika ajatteli vihaisesti, mutta virnistys valtasi hänen kasvonsa, kun hän tajusi, mitä kaikkea hän voisikaan ajatella eikä isä tietäisi mitään.
”Luulen tunnistavani tuon ilmeen”, Severus sanoi.
Harry virnisti uudelleen. Hän tärisi.
”Minulla on kylmä. Miksi ihmeessä et antanut minun pukea päälleni paremmin ennen kuin rupeat kantamaan minua jossain jääkylmällä kadulla?” mustatukkainen poika kysyi vihaisesti.
”Koska minulla on kiire”, Severus vastasi kärsivällisesti. ”Annoin itselleni vain tunnin aikaa, sillä minun täytyy mennä kokeilemaan kuudesluokkalaisen pojan liemi, jota hän valitti tunneilla”, mies jatkoi.
”Ei sinulla varmaan niin kiire ole, että et olisi kerennyt antaa minulle päälleni edes viittaa”, Harry vastasi. ”Kuulemieni juttujen mukaan kukaan vanhemmista ei anna lapsensa paleltua jäiseen talvi-ilmaan?” hän jatkoi kysyvästi.
”Nyt riittää. Olen kuunnellut tarpeeksi. Jos et lopeta nyt niin perun päätökseni huispauksesta”, Severus uhkasi.
”Hui. Pelottaa”, Harry vastasi ivallisesti.
”Hyvä on. Tiputan sinut sylistäni”, Severus sanoi.
”Et tekisi niin. Rakastat minua liikaa”, Harry vastasi virnistäen.
”Vien sinut kotiin ja perun joululahjasi”, Severus uhkasi.
”Haha. Niin kuin sinä tekisit sellaista”, Harry sanoi melkein jo nauraen. Hän nautti tästä pienestä väittelystä. Näitä heillä oli isän kanssa aivan liian vähän.
”Teen, jos et lopeta”, Severus vastasi tyynesti.
”Mutta kun minun ei tee mieli lopettaa”, Harry sanoi. ”Haluan kiusata sinua vähän”, hän jatkoi.
”Harry, nyt oikeasti lopetat. Kauppa on tuossa”, Severus sanoi. Harry sulki suunsa ja avasi sen sijaan silmänsä katsoessaan isänsä mainitsemaa kauppaa. Se oli aivan yhtä musta kuin koko katu, mutta sisältä loisti kirkas valo.
Severus aukaisi oven ja astui sisään.
”Saanko minä täällä kävellä itse?” Harry kysyi.
”Hyvä on. Mutta älä koske mihinkään ja pysy minun lähelläni”, Severus myöntyi ja laski poikansa maahan. Harry antoi katseensa kiertää kaupassa.
Kauppa oli pikimusta ja hyvin sotkuinen. Jokaisella seinällä oli hyllyjä, jotka pursuivat erilaisia tavaroita ja esineitä. Kauppa oli pölyinen ja likainen.
”Hei, tämähän on sotkuisempi, kuin minun huoneeni”, Harry sanoi piloillaan.
”Luulin, ettei se ole edes mahdollista”, Severus mutisi astellessaan harmaalle tiskille. ”Herra Month?” hän sanoi kysyvästi.
”Harry, muista, mitä sanoin”, Severus sanoi huomattuaan poikansa kävelevän uteliaana erään hyllyn luokse. Harry kääntyi ja käveli nopeasti takaisin isänsä luokse.
”Minä vain katsoin”, hän sanoi.
”Aioit katsoa käsilläsi. Minä näin”, Severus sanoi.
”Enhän”, Harry väitti vastaan.
”Lopeta”, Severus sanoi.
”Herra Kalkaros, tekö siellä olette?” ääni kuului tiskin takana olevasta valtavan kokoisesta huoneesta.
”Kyllä. Minä. Tulin hakemaan poikani joululahjaa”, Severus sanoi äänekkäästi takaisin.
Huoneesta asteli pieni mies. Mies ei ollut kääpiö, mutta ei myöskään ihminen. Hän oli hiukan Harrya lyhyempi. Miehellä oli musta tuuhea parta ja mustat hiukset. Hänen silmänsä olivat ruskeat. Hän oli aika lihava ja noin viidenkymmenen ikäinen, Harry päätteli.
”Toitte poikanne mukananne. Miten hän pääsi tänne räjähtämättä palasiksi?” mies kysyi.
”Kannoin hänet”, Severus vastasi olkapäitään kohottaen. ”Se joululahja, herra Month?” hän jatkoi kysyvästi.
”Aivan, aivan. Jospa poikanne ojentaisi kätensä?” herra Month ehdotti.
Harry katsoi kysyvästi isäänsä, joka nyökkäsi. Poika laski kätensä tiskille. Herra Month pyysi Severusta laskemaan kätensä Harryn käden päälle ja sen jälkeen mies mutisi jotain merkillistä pitäen omaa kättään ilmassa heidän käsiensä päällä.
”Mitä hän tekee?” Harry kysyi ihmeissään isältään.
”Otan selvää kyvyistäsi, nuori mies”, herra Month vastasi ja Harry hätkähti.
”Ai te niin kuin ennustatte?” hän kysyi.
Herra Month naurahti.
”Ei. Minä luen merkkejä kädestänne”, mies korjasi. ”Jotta voin asettaa ne isänne antamaan joululahjaan”, hän jatkoi.
Harry vilkaisi isäänsä, joka oli jo vetänyt kätensä pois.
”Entä mihin te tarvitsitte isän kättä?” Harry kysyi.
”Harry, älä kysele noin paljon”, Severus sanoi. ”Selitän sinulle kaiken kotona”, hän jatkoi.
Herra Month naurahti uudestaan.
”Voi, ei se haittaa. Siitä on ikuisuus, kun täällä on käynyt lapsia”, hän totesi. ”Olen melkein unohtanut, miten paljon te kyselette”, hän jatkoi silmäillen Harrya.
”Poikanne on muuten aivan teidän näköisenne. Paitsi silmistä...”, mies sanoi.
”Hänellä on äitinsä silmät”, Severus sanoi lyhyesti ja Harry tunsi olonsa vaivautuneeksi. Hän oli aina silloin vaivautunut kun ihmiset tuijottivat ja kuiskuttelivat.
Herra Month nyökkäsi ja otti pienen ruskean paketin käteensä.
”Odottakaa kolmekymmentä minuuttia niin tuon valmiin”, hän sanoi ja katosi taas huoneeseen.
Harry ja Severus istuutuivat mustiin nahkaisiin nojatuoleihin.
”Mikä tuo mies oikein on?” Harry kysyi isältään.
”Puoliksi kääpiö puoliksi ihminen”, Severus vastasi.
”Mihin hän tarvitsi sinun kättäsi?” Harry kysyi.
Severus huokaisi.
”Oletpa sinä utelias. Hän tarvitsi minun kättäni verratakseen niitä toisiinsa”, mies selitti.
”Minä vain haluan tietää asioita”, Harry vastasi isänsä ensimmäiselle lauseelle.
”Kas, tuossahan herra Month onkin. Paljonko olen velkaa?” Severus kysyi noustessaan ylös. Harry seurasi isäänsä tiskille.
”Se tekee kahdeksankymmentä kaljuunaa ja viisi sirppiä”, herra Month ilmoitti hinnan ja Harryn silmät laajenivat. Niinkö kalliin lahjan hänen isänsä osti hänelle? Poika katseli kun Severus iski tasarahan tiskiin ja piilotti pienen ruskean paketin viittansa taskuun.
”Nähdään taas, herra Kalkaros. Oli ilo asioida kanssanne ja tavata vihdoin poikanne”, herra Month sanoi hymyillen pienesti.
”Kiitos paljon, herra Month”, Severus sanoi. Harry hymyili ystävälliselle kauppiaalle ja tämä vastasi hymyyn.
”Harry, älä mene ulos”, Severus sanoi.
”En ollut menossakaan”, Harry protestoi, kun hänen isänsä nosti poikansa jälleen syliinsä.
”Etpä”, Severus pudisteli päätään itsepäiselle pojalleen. Hän kiitti vielä kerran kauppiasta, asteli sitten ovelle, aukaisi sen ja katosi mustaan yöhön poika sylisssään.
Harrya inhotti maata isänsä sylissä kuin joku pikkulapsi, mutta hän ymmärsi, ettei isä halunnut hänen räjähtävän.
”Miksi tämä on kiellettyä aluetta lapselle?” hän kysyi unisesti.
Severus kaivoi sauvansa taskustaan ennen kuin vastasi.
”Koska täällä on pimeää taikaa”, mies sanoi lopulta. ”Tämä oli toisessa sodassa kuolonsyöjien kokoontumiskeskus”, hän jatkoi.
”Ai. Kuolonsyöjätkö ovat asettaneet ehdon, ettei lapsia saa tuoda tänne?” Harry kysyi uteliaana.
Severus nyökkäsi.
”Kokoukset ovat vaarallisia ja ehkä jopa pelottavia lapsille”, hän sanoi. ”Sen takia en anna sinunkaan koskaan olla mukana kokouksissa”, hän jatkoi.
Severus heilautti sauvaansa.
***
He seisoivat vieritysten Kalkarosten suuren kartanon edessä. Harry käveli nopeasti sisälle taloon ettei jäätyisi kokonaan. Hän käveli suoraan keittiöön, jossa hänellä oli jäänyt iltapala kesken. Ron ja Hermione istuivat edelleen keittiön pöydässä ja pelasivat velhoshakkia.
”Kylläpä sinulla kesti. Missä ihmeessä te kävitte?” Ron kysyi.
”Kaupassa”, Harry vastasi kohottaen olkapäitään. ”Isä osti joululahjani”, hän selitti nähdessään ystäviensä hämmästyneet ilmeet.
”Ai. Mitä sait häneltä?” Ron kysyi iskiessään Hermionen ratsun.
”En tiedä. Jouluaatto on vasta huomenna”, Harry vastasi pyöritellen silmiään. ”Jotain pimeään taikuuteen liittyvää, kai”, hän jatkoi.
Nyt Hermione kohotti katseensa shakkilaudasta.
”Pimeää taikuutta?” tyttö kysyi. ”Miksi professori Kalkaros antaisi sinulle jotain pimeään taikuuteen liittyvää?” hän jatkoi rypistäen otsaansa.
”Ehkä sinä saat Valedron päiväkirjan”, Ron kiusoitteli.
Harry hymyili ja pudisteli päätään. Kolmikko istui keittiön pöydässä vielä puoleenyötä saakka ja sen jälkeen he kipusivat Harryn tornihuoneeseen nukkumaan. Kaikki kolme nukahtivat heti.
-
Huuuuu! Tahdon jo tietää mitä Harry saa lahjaksi :o yhyy, ja missä Draco :'(
missä on minun drarrypornoni ;_______; EIKU? :D pupau, pidän tästä ja jatkoa joskus taas jookosta :> :D
kiitos tästä luvusta :-*
~ Crisun prkl ~
-
Koska mä nykyään saan jatkuvasti ideoita ja kirjotan nopeesti nii luvutkin ilmestyy nopeasti - valitettavasti. Tässä on siis seuraava luku.
Criss Angel, Voi sua, ku Draco ei oo tässäkään luvussa :D Mä aina unohdan sen. Mut ens luvussa sillä on merkittävä osuus, lupaan sen! :D Kiitos kommentistasi sinä ihana :-*
A/N: Olen muuten unohtanut kertoa, että tässä ficissä on jo 63 sivua! :o
Luku 13
Tulisalama
Seuraavana aamuna Harry heräsi jälleen kerran aikaisin. Hän ei koskaan oikein ollut aamuvirkku, mutta viime aikoina hän oli kummallisesti herännyt aina aikaisin. Nyt aikainen ylösnouseminen johtui tietysti osapuolin lahjakasasta, joka oli hänen jalkopäädyssään.
Harry hymyili kääriessään peiton pois jalkojensa päältä ja istuutui kunnolla sänkynsä jalkopäätyyn. Hän oli saanut ainakin Theolta, Dracolta, Ronilta ja Hermionelta lahjan. Lisäksi pinossa oli myös joku muukin paketti, pitkä ja kapea. Harry henkäisi. Se oli luudanvarsi. Oliko se isältä?
Ron, joka makasi Harryn vuoteen vieressä telttavuoteessa heräsi myös. Tämä katsoi omaa pakettipinoaan ja hymyili sitten. Sen jälkeen punapää käänsi katseensa Harryn lahjakasaan ja henkäisi aivan samalla tavalla, kuin Harry nähdessään luudanvarren.
”Avaa se! Onko tuo isältäsi?” poika kysyi hämmästyneenä ja kateellisena.
Harry pudisteli päätään.
”Ei kai. Isän pakettia ei edes ole tässä”, poika mumisi pettyneenä. Hän otti kuitenkin osaksi Ronin yllytyksestä ja osaksi omasta mielenkiinnostaan paketin syliinsä ja aukaisi sen.
Se ei ollut, mikä tahansa luuta vaan Tulisalama. Se Harryn unelmaluuta, jota hän oli kauan kinunut isältään. Isä vain sanoi aina, että Harrylla oli kunnollinen luuta ja se sai kelvata. Isä oli ostanut Harrylle vain kerran markkinoiden parhaimman luudan, ensimmäisellä luokalla, kun Harry oli päässyt tupajoukkueseen tietyin ehdoin. Silloin Severus oli ostanut Harrylle Nimbus 2000. Mutta Nimbuksen olisi pitänyt olla Harrylla vielä ainakin kolme vuotta ennen kuin hän saisi uuden. Ja silti, se markkinoiden nopein luuta makasi juuri nyt hänen sylissään.
”Vau. Se on Tulisalama!” Ron huudahti uskomatta silmiään. ”Kuka sen on antanut?” hän jatkoi.
”Ei mitään havaintoa”, Harry vastasi täysin typertyneenä. Hän silitteli luutaansa, antoi käsiensä kulkea sitä pitkin ja kuvitteli mielessään hetkeä, jolloin hän ponnistaisi maasta ja lentäisi luudalla...
”Anna minunkin kokeilla sitä joskus!” Ron mankui samalla, kun Hermione astui sisään sylissään kaksi avaamatonta lahjapakettia. Tyttö pudotti hämmästyneenä lahjapaketit Harryn huoneen lattialle nähdessään luudan, jota Harry piti sylissään.
”Oho. Keneltä sinä tuon sait?” rohkelikko kysyi hämmästyneenä.
Harry kohotti olkapäitään.
”En tiedä. Ei ollut korttia tai mitään mukana”, hän sanoi.
Hermionen otsa rypistyi kummallisella tavalla ja tämä mutisi kiireesti menevänsä vessaan. Harry ja Ron tuijottivat tytön perään hämmästyneinä.
”Mikähän hänelle tuli?” Harry kysyi otsa rypyssä. Hän osasi jo arvata pahinta.
Kului tuskin viitäkään minuuttia kun hyvin vihaisen näköinen Severus Kalkaros astui Harryn huoneeseen.
”Voi hemmetti”, Harry kuiskasi ja huokaisi syvään.
”Mikä se luudanvarsi on, josta neiti Granger puhui?” Severus kysyi katsellen ympärilleen. Sitten hän äkäsi luudanvarren poikansa sylissä, syöksähti sen luokse ja nappasi luudanvarren.
”Mitä ihmettä sinä teet, isä?” Harry kysyi edelleen typertyneenä. Hetken ajan hän oli pitänyt maailman nopeinta luutaa sylissään...
”Takavarikoin tämän”, Severus vastasi aivan kuin asia olisi itsestään selvä. Severukselle se ilmeisesti olikin.
Ron sen sijaan aukoi suutaan.
”Ette te voi tehdä sellaista, professori!” Punapää sanoi loukkaantuneena. ”Luuta, joka annettiin pojallesi joululahjaksi on maailman arvokkain ja nopein ja mahtavin luuta!” hän jatkoi sinnikkäästi puristaen samalla kätensä nyrkkiin.
Severus vain mulkaisi poikaa ja tämä hiljeni heti. Harryyn sen sijaan ei tepsinyt isänsä mulkoilut, hän oli kerennyt jo tottua niihin.
”Anna luutani takaisin! Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta viedä sitä!” poika sanoi tuhahtaen.
”Ai ei vai? Miten olisi sellainen oikeus, kuin suojeluoikeus?” Severus kysyi tyynesti.
Harry tuhahti uudestaan.
”Mitä vaarallista luudassa muka voi olla?” hän kysyi ristien samalla kätensä ja jalkansa. Severuksesta poika näytti ihan samalta kuin hän aikoinaan. Silloin kun Severus itse oli riidellyt isänsä kanssa monista aiheista. Severus oli silloin vannonut, ettei ikinä kohtelisi omia lapsiaan sillä tavalla. Ja silti se tapa tuli nyt ilmi. Severus oli jo aikoja sitten rikkonut omat nuoruuden lupauksensa. Mies vilkaisi Ronia ja Hermionea, jotka tajusivat vihjeen ja katosivat nopeasti Harryn oleskeluhuoneeseen. Sen jälkeen Severus istuutui Harryn vuoteen laidalle poikansa viereen.
”Luudan on todennäköisesti lähettänyt Sirius Musta, joten se voi olla kirottu”, hän sanoi koettaen pitää äänensä lempeänä. Harryn silmistä paisui raivo, viha ja epätoivo ja pelkkä pojan katse repi Severuksen tunteita kahtia.
”Ei Musta voi noin vain marssia Hienoihin luudanvarsiin ja ilmoittaa aikovansa ostaa luudan! Hän on etsintäkuulutettu ja koko maa haluaa hänen päänsä! Hänet on luovutettava taikaministeriölle elävänä tai kuolleena mieluiten kuolleena jos minulta kysytään”, Harry sanoi edelleen vihaisena.
Severus henkäisi kauhistuneena kuullessaan poikansa viimeiset sanat. Kuva Siriuksesta kuolleena, kuva Siriuksen hautakilvestä nosti miehen niskakarvat pystyyn ja sai melkein kyyneleet valumaan hänen poskilleen. Hän ei voisi antaa Siriuksen kuolla. Hän rakasti liikaa miestä, ihan niin kuin hän rakasti Harryakin. Rakkaus oli kaikille hallitsematon voima.
”Älä enää ikinä puhu noin. Lupaa minulle”, Severus sanoi ääneen koettaessaan estää kyynelien valumasta poskilleen. Hän huokaisi ja käänsi päänsä voidakseen rauhassa itkeä pari kyyneltä ja pyyhkiä ne saman tien.
”Minähän puhun, miten haluan”, Harry sanoi vihaisesti, huomaamatta isässään minkäänlaista muutosta.
Severus käänsi päänsä taas poikaansa päin ja katsoi tätä.
”Ei. On asioita, joita ei pidä sanoa ääneen”, mies sanoi hiljaa. ”Ja valitettavasti edellinen lauseesi loppu oli juuri niitä asioita”, hän jatkoi.
Sanat saivat Harryn näkemään punaista. Yhtäkkiä hän oli niin täynnä raivoa, että nousi pystyyn ja koko huone tuntui pyörivän pojan silmissä. Hänen mustat hiuksensa nousivat pystyyn, aivan kuin olisi tuullut todella kovaa. Severus oli vain kerran aikaisemmin nähnyt Harryn suuttuvan todella pahasti ja se ei todellakaan ollut ollut mukavaa katseltavaa. Harryn vihreät silmät salamoivat vihasta ja tämän katse oli tuomitseva. Hän saattaisi vaikka tappaa Severuksen siinä mielentilassa.
”Mikä sinä olet minulle saarnaamaan asioista, joita en saa sanoa? Sinä, joka olet monta vuotta sanonut asioita, jotka olisi pitänyt jättää sanomatta! Sinä, joka et ole muuta minulle tehnytkään kuin huutanut ja huutanut! Sinä, joka takavarikoit minulta kaiken, mitä minä rakastan! Sinä, joka inhoat ystäviäni, jotka kuitenkin osoittavat välittävänsä minusta enemmän kuin sinä itse koskaan! Olet säälittävä ja häpeän myöntää, että olen poikasi!” mustatukkainen poika sanoi vihaisesti. Ei, hän ei sanonut, hän huusi. Huusi niin kovaa, että tuuli talon sisällä vain yltyi yltymistään.
”Harry, rauhoitu”, Severus sanoi lempeästi, tarttui poikaansa hartioista kiinni ja koetti hymyillä tälle. ”Hajotat pian koko talon”, mies jatkoi.
Harry huokaisi syvään, painoi viileän käden lämpimälle otsalleen ja istuutui sängylleen. Hän hengitti syvään monta kertaa, yrittäen rauhoittua. Pikku hiljaa hänen aiheuttama myrsky laantui, tavarat lensivät oikeille paikoilleen. Harry huokaisi uudelleen syvään.
”Anteeksi”, poika kuiskasi. ”En aikonut hajottaa mitään”, hän jatkoi ja pieni kyynel putosi hänen poskelleen.
Severus painoi poikansa pään rintaansa vasten ja silitteli tämän mustia hiuksia.
”Ei mitään hätää. Olet perinyt tuon Lilyn isältä. Kun hän suuttui, kaikki kävi melkein samalla tavalla, kenenkään ymmärtämättä syytä”, Severus sanoi.
”Haluan tämän pois. En halua olla tällainen. Haluan olla normaali, tai niin normaali, kuin velho vain voi olla”, Harry sanoi apeasti, mutta onnistui hymyilemään hiukan.
Severus vastasi poikansa pieneen hymyyn.
”Perinyttä asiaa ei voi vetää pois. Geenit ovat lahja”, hän sanoi silittäen poikansa hiuksia. Harry nyökkäsi pienesti, nousi kunnolla ylös ja katseli pienestä ikkunastaan ulos.
”Haluatko muuten saada joululahjasi?” Severus kysyi.
Harry kääntyi heti isäänsä päin.
”Totta kai haluan! Olen ollut todella utelias siitä asti, kun veit minut sinne ihme kauppaan!” hän huudahti.
Severus naurahti.
”Päivä ei ole aika eikä mikään. Tässä se kuitekin on”, mies sanoi ja ojensi Harrylle tuon saman ruskean paketin, jonka oli kaupassa aikaisin piilottanut viittansa taskuun.
Harry tarkasteli pakettia kauan ennen kuin aikaisi sen. Lopulta poika kuitenkin veti ensimmäiset paperit pois ja henkäisi nähdessään pienen mustan silkkirasian. Hän tutki sitäkin kauan, ennen kuin aukaisi.
Rasian sisällä makasi musta medaljonki. Se oli pyöreä ympyrä, halkasijaltaan ehkä kolme senttiä. Medaljongin keskellä oli kirjaimet H ja K. Harry aukaisi medaljongin ja henkäisi.
Keskellä ympyrää oli pieni peilinpalainen, mutta siihen Harry ei aluksi kiinnittänyt ollenkaan huomiota. Peilin reunoilla oli nimittäin miljoonia erivärisiä jalokiviä. Oli tummanvirheää, vaalean sinistä, tumman sinistä, punaista, violettia ja läpinäkyviä jalokiviä. Kaikki heijastuivat peiliin ja näyttivät upeilta.
Ympyrän kansi sitten... Siinä oli kaunis kuva Lilystä ja Severuksesta ja kun Harry kosketti kuvaa hän tajusi, että kaikki oli painettu erivärisistä kivistä. Kuvassa Lilyn punaiset hiukset loistivat, tämä suuteli Severusta suoraan suulle, Severus piteli Lilyä lantioista. Kuva ei liikkunut, mutta paikallaankin se oli suorastaan ihmeellinen. Harry oli nähnyt kyseisen kuvan perhealbumissa.
”Oho. Vau”, olivat ainoat sanat, jotka Harryn suusta sillä hetkellä pääsi ulos asti.
”Jokainen jalokivi merkitsee jotakin”, Severus kertoi. ”Smaragdi, - tuo tuossa – kertoo miten paljon rakastat perhettäsi. Akvamariini, tuo vaalean sininen, kertoo miten hyvä olet koulussa. Topaasi, tuo sininen, kertoo miten paljon pidät elämästäsi tällä hetkellä. Rubiini, tuo punainen, heijastaa tunteita. Granaatti, tuo violetti, kertoo harrastuksista. Timantti taas ystävistä”, Severus selitti.
Harry tuijotti koruaan. Hänen smaragdi-jalokivensä oli tummanvirheä, akvamariini taas oli sopivan sininen, topaasi oli myöskin normaalin sininen, rubiini taas oli verenpunainen, granaatti melkein vaalean violetti ja timantti ihan läpinäkyvä.
”Miten ne kertovat sen?” Harry kysyi.
”Väreillään. Smaragdissa on kolme väriastetta, vaalea, keskivertainen ja tumma. Tumma kertoo kaikista suurimmasta rakkaudesta perheenjäseniin. Akvamariinissä on sama asia. Kolme väriastetta, vaalea, keskivertainen ja tumma. Samoin topaasissa ja rubiinissa. Granaatissa ja timantissa ne menee toisin päin, vaalea kertoo granaatissa, että on todella, todella hyvä harrastuksessaan, timantissa vaalea kertoo, että välittää todella paljon ystävistään. Mitä tummempi taas on näissä, sitä vähemmän välittää”, Severus selitti.
”Oho. Mikä tuo peili sitten on tuossa keskellä?” Harry kysyi osoittaen peiliä, johon ilmestyi hänen kasvonsa, kun hän katsoi sitä.
Vastaukseksi Severus otti paitansa alta esiin samanlaisen mustan medaljongin. Siinä oli kirjaimet S ja K. Severus aukaisi medaljongin ja sisältään se oli täysin samanlainen, paitsi, että jalokivien värit oli erilaiset ja ne olivat muutenkin erinäköisiä. Ja kivikuvassa oli vain Harry.
”Tämän peilin avulla minä pystyn keskustelemaan sinun kanssasi olit sitten missä tahansa. Aina, kun minulla on asiaa, korua alkaa polttaa”, Severus ilmoitti.
”Miksi äiti ei ole tuossa kuvassa?” Harry kysyi osoittaen isän kivikuvaa.
Severus huokaisi.
”Koska päivä, jona sain tämän olin vielä Lilyn kanssa yhdessä. Lily ei halunnut itse kuvaan”, mies sanoi pudistellen päätään.
”Oliko äidilläkin tällainen?” Harry kysyi.
Severus nyökkäsi.
”Muuten täysin samanlainen, paitsi että se oli mustan sijaan verenpunainen. Koru oli Lilyllä kaulassa aina, myös hänen kuolinpäivänään”, mies kertoi ja nousi sängyltä.
”Missä se on nyt?” Harry kysyi, vaikka oikeastaan tiesi jo vastauksen.
”Alakerrassa Lilyn laatikoissa”, Severus sanoi yllättäen Harryn vastauksellaan. Harry olisi voinut lyödä koko omaisuudestaan vetoa, että koru oli äidin kaulassa.
”Haluan nähdä sen”, Harry ilmoitti ja Severus nyökkäsi. Mies käveli alas poika perässään.
Severus astui olohuoneeseen. Hermione istui lattialla nojaten sohvaan ja lukien jotain kirjaa, Ron taas lämmitteli itseään takan edessä. Severus ei kiinnittänyt huomiota poikansa ystäviin, vaan käveli kahden ison kirjahyllyn eteen, polvistui ja otti esiin ison pahvilaatikon. Harry istuutui pehmeälle mustalle matolle polvilleen ja Severus aukaisi laatikon.
Severus otti päällimäisen kirjan pois laatikosta. Mies siveli kantta hetken ja aukaisi kirjan. Hän henkäisi.
”Tämä on Lilyn päiväkirja. Sinä voit lukea sen”, hän sanoi ojentaen kirjaa Harrylle.
Harry otti sen vastaan, sulki kirjan ja katseli sen kantta. Se oli pehmeä vaaleanpunainen eikä siinä lukenut mitään. Hän pani kirjan vastahakoisena syrjään.
Tällä välin Severus oli löytänyt etsimänsä. Hän otti samanlaisen mustan samettirasian, jossa Harryn medaljonki oli maannut esille laatikosta ja aukaisi sen. Hetken päästä Severus piteli käsissään verenpunaista medaljonkia, jossa oli kirjaimet L ja K. Harry otti sen isänsä kädestä ja aukaisi sen. Lilyn kivikuvassa oli he kaksi, Severus ja Harry. Kaikki timantit olivat mahdottomat vaaleita, vain smaragdi loisti tummanvirheänä.
”Sinä saat sen. Lily antaisi sen sinulle, jos olisi täällä”, Severus sanoi hiljaa ja nousi. ”Minä menen tekemään töitä”, hän jatkoi kääntyi ja käveli pois huoneesta.
Hermione asteli Harryn luokse, polvistui ja hymyili. Harry vastasi hymyyn, mutta ei sanonut sanaakaan, puristi vain äitinsä medaljonkia kädessään ja tämän päiväkirja makasi hänen polvillaan.
Harry käveli sohvalle, käpertyi sohvan nurkkaan ja aukaisi äitinsä päiväkirjan.
Rakas päiväkirja,
Välillä en tiedä, mitä tekisin. Tunnen polttavaa surua aina kun vain vilkaisen Jamesia. Minusta on sääli, että hän rakastaa minua niin paljon, mutta minä en rakasta häntä vaan Severusta. Haluaisin rakastaa Jamesia, jotta hän ei olisi aina niin... niin surullinen. Aina kun kohtaan hänen katseensa jossain hänen pähkinänruskeista silmistään loistaa suru. James ei inhoa minua, hän rakastaa minua niin paljon, että häneen tekee kipeää kun minä olen Severuksen seurassa. Kun suutelen Severusta Jamesin katseen alla.
Severus sanoo, että minun ei pitäisi välittää Jamesista. Että minun pitäisi antaa asian olla ja olla itse onnellinen. Mutta Severus onkin aina ollut mustasukkainen Jamesille ja nyt hän on tyytyväinen kun on kerrankin saanut jotain, jota James ei koskaan saavuta. Minut.
James ja Severus ovat aina kisanneet kaikesta keskenään. Milloin aiheena on ollut huispaus, milloin koulu, milloin tytöt. Lista jatkuu loputtomiin. Ja ihan aina James on voittanut. Joten kyllä minäkin olisin Sevin tapauksessa onnellinen. Vahingoniloinen. Mutta Jamesin katse...
James on muuttunut. Hän on lopettanut luihuisten kiusaamisen kokonaan, tunneilla hän ei enää heitä typeriä kommentteja tai lausu vitsejä vaan opiskelee pää painoksissa. Hän on selvästikin maseentunut. Minun tekee pahaa kun vain vilkaisen häntä. Sirius yrittää lohduttaa Jamesia, mutta se vain pahentaa tilannetta. Ei auta, vaikka Sirius huutaisi:
”Sarvihaara, nyt tehdään jotain hauskaa! Mennään kiusaamaan luihuisia! Kepposia!”
Mutta toisaalta Siriuksen lohduttamisyritykset on hieman omalaatuisia. Hänen mielestään Jamesin pitäisi mennä Kolmeen luudanvarteen ja vetää elämänsä kännit. Mutta James on johtajapoika ja hänen pitää näyttää esimerkkiä pienimmille, joten siinä tapauksessa olen iloinen, ettei hän noudata Siriuksen ehdotuksia. Siriuksen ehdotuksiin kuuluu myös luihuisten kiusaaminen, kepposten tekeminen ja huispaus. Sana huispaus sai aina ennen Jamesin silmät loistamaan ja hän suorastaan lensi kentälle. Mutta nykyään, nykyään edes huispaus ei helpota.
Minä en edes tiedä, miksi kirjoitan Jamesin murheista, vaikka me emme seurustele emmekä ole edes ystäviä. Mutta jostain kumman syystä minun tekee pahaa katsoa toisen pahaa oloa ja tekisin mitä vain, jotta saisin Jamesin taas onnelliseksi. Paitsi sen yhden asian. Minä en rakasta Jamesia enkä voi sen takia seurustella hänen kanssaan.
Kuka tietää, ehkä Jamesin tilanne helpottuu ja hän löytää elämänsä tytön vielä joskus! Toivon Jamesin itsensä takia sitä.
Rakkaudella
Lily
Harry sulki päiväkirjan. Lily oli ollut huomaavainen, ystävällinen. Sosiaalinen. Välittävä. Kaikkea sitä, mitä isä sanoi usein äidin olevan. Harry pakeni omaan huoneeseensa ja hautasi kasvonsa tyynyyn. Miksi hän ei saanut koskaan nähdä äitiään elävänä? Miksi vain isällä oli ollut oikeus tähän? Mitä hän, Harry, oli tehnyt väärin? Harry vihasi Voldemortia. Voldemortin takia hänellä oli vain isä, ei äitiä.
*****
Joululoma lähestyi loppuaan ja Harry, Ron ja Hermione kävelivät jo Tylypahkan tutuilla käytävillä. Oliver Wood, rohkelikkojen huispausjoukkueen kapteeni ja pitäjä, käveli heitä vastaan ja pysäytti Harryn.
”Hei, Harry. Ensi viikolla on peli korpinkynttä vastaan, pystytkö pelaamaan?” poika kysyi.
Harry nyökkäsi.
”Joo. Anteeksi, kun en päässyt viime matsiin”, hän sanoi.
Wood naurahti.
”Ei se sinun vikasi ollut. Se hevoskothahan kävi sinun kimppuusi etkä sinä sen”, poika sanoi hymyillen. Hän taputti Harrya olkapäälle ystävällisesti. ”Miten joululoma?” hän kysyi kohteliaasti.
”Iha ok”, Harry sanoi pakottaen itsensä hymyilemään.
Ron pukkasi ystäväänsä kylkeen.
”Kerro hänelle!” punapää vaati.
Harry vilkaisi ystäväänsä.
”Kerro mitä?” Wood kysyi hämmentyneenä.
”Harry sai joululahjaksi Tulisalaman!” Ron hihkui riemuissaan.
”Tulisalaman? Aidon Tulisalaman? Minun joukkueessani!” Wood sanoi.
Harry pudisteli päätään.
”Älä innostu. Se takavarikoitiin”, hän sanoi alakuloisesti ja kertoi koko jutun.
”Mitä? Eihän Siris Musta voi noin vain astua Hienoihin huispaustarvikkeisiin ja ostaa luudanvarren!” Wood tuskastui.
Harry nyökkäsi.
”Niin minä sanoin isälle. Mutta hän sanoi, että Mustalla on omat keinonsa. Että tämä on todennäköisesti käyttänyt pimeää taikuutta”, Harry sanoi edelleen apeana.
Wood hymyili.
”Älä huoli. Minä puhun professori Kalkarokselle järkeä”, hän lupasi ja lähti kävelemään kohti liemien luokkaa mutisten samalla jotain käsittämätöntä.
Harry katsoi epäuskoisena pojan perään.
”Hän ei tiedä, mihin ryhtyi. Isä ei anna periksi”, hän sanoi.
Ron taputti ystäväänsä olkapäälle.
”Kyllä sinä vielä korpinkynttä vastaan pelaat – Tulisalamalla vieläpä, saat nähdä”, poika sanoi lähtiessään raahaamaan laukkuaan rohkelikkotornia kohti.
Harry katsoi tämänkin pojan perään. Oliko Ronilla jotain mielessä? Jokin suunnitelma?
-
Nyt pääsin oikaisemaan tämän ja tuo medaljonki oli ihana keksintö.
-
Oi! Olin ihan varma, että Draco olisi antanut sen luudan 8DDD ei näköjään 8( no mut mut, ihana luku taas, jatkoa pian, jooko? :3
(jee, Draco \o/ )
-
tutti frutti, Awwss, kiitos! :-*
Criss, muahah, ei Draco ei. :D Kiitos! :-*
A/N: Mä en todellakaan tiiä, mikä saa mut kirjottamaan tätä koko ajan. Mut teidän riemuksenne seuraava luku on jälleen täällä :) Aika paljon vuoropuhelua, mut antakaa se anteeksi, jooko? :)
Luku 14,
Mahdottomia ja mahdollisia asioita
Seuraavana päivänä Oliver Wood ilmestyi synkän näköinen ilme naamallaan rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen ja etsi käsiinsä Harryn.
”Minä juttelin isäsi kanssa”, poika sanoi katsellen käsiään. ”Ja hän, tuota...”, hän jatkoi, mutta lopetti lauseensa kesken.
Harry huokaisi.
”Anna kun arvaan. Isä syytti sinua siitä, ettet välitä minusta ollenkaan ja että miten vastuuton kapteeni olet ja että luuta on kirottu ja että minä en todellakaan saa pelata sillä luudalla”, hän sanoi.
Wood tuijotti Harrya ihmeissään.
”Mistä sinä arvasit?” poika kysyi.
Harry huokaisi uudelleen.
”Tunnen oman isäni”, hän mumisi.
”Minä keksin!” Ron huudahti. Hän makasi rohkelikkojen oleskeluhuoneen pehmeällä pörrömatolla ja lämmitteli itseään takan ääressä. ”Jospa menisit itse puhumaan isällesi?” hän ehdotti.
Harry mulkaisi ystäväänsä.
”Ja hankin kaikki huudot ja haukut? Isän päätä ei noin vain käännetä, kun hän on päättänyt jotain. Hän on yhtä itsepäinen kuin minä”, hän sanoi.
Ron ei välittänyt ystävänsä mulkoilusta, vaan painosti tätä edelleen ja lopulta Harry suostui. Hän nousi saman tien.
”Taidan mennä heti puhumaan, jotta se on ohi nopeammin”, poika mutisi.
Ron nyökkäsi.
”Kun saat Tulisalaman takaisin, saanko kokeilla sitä?” hän kysyi. Punapää vilkaisi ulos. ”Siellä on vielä aika valoisaakin”, hän jatkoi.
Harry tuijotti ystäväänsä epäuskoisena.
”Sano minun sanoneen, että tämä tulee olemaan täysin turha reissu”, hän sanoi silmiään pyöritellen.
”Ääh, isäsi suostuu mihin vain, kun sinä olet kyseessä”, Ron vastasi virnistäen.
”Tietäisitkin”, Harry mumisi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Hän heilautti kättään ystävilleen ja käveli nopeasti pois rohkelikkojen oleskeluhuoneesta ettei vain tulisi koskaan katumaan päätöstään.
***
Harry aukaisi isänsä huoneen oven koputtamatta ja astui sisään. Severus istui pöytänsä ääressä ja luki otsa kurtussa jotakin juuri saamaansa kirjettä.
”Yleensä koputetaan ennen kun astutaan opettajan huoneeseen”, Severus sanoi katse edelleen kirjeessään.
”Ehkä opettajan, mutta entä isän?” Harry kysyi istuutuessaan isäänsä vastapäätä.
Severus pisti kirjeensä pois ja nousi ylös.
”Mitä asiaa sinulla on?” hän kysyi kulmaansa kohottaen. ”Minulla on kiire”, hän jatkoi ottaessaan viittansa naulakosta.
”Oletko menossa Tylypahkan ulkopuolelle?” Harry kysyi ihmeissään. Yleensä isä poistui koululta vain silloin, kun hän, Harry, oli lähdössä jonnekin.
”Olen. Kerro nyt asiasi, jotta pääsen lähtemään”, Severus hoputti.
Harry käänsi katseensa käsiinsä.
”Tuota, Woodhan kävi tänään luonasi...”, hän aloitti.
Severus huokaisi.
”Jos on kyse Tulisalamasta, niin ei, en muuta mieltäni”, mies sanoi.
Harry katsoi isäänsä rukoilevasti.
”Minä pyydän. Meillä on Tulisalaman kanssa parhaimmat mahdollisuudet voittaa korpinkynsi”, hän sanoi.
Severus käveli ikkunan luokse ja käänsi selkänsä Harrylle.
”Onko huispaus sinulle tärkeämpää kuin oma turvallisuutesi?” hän kysyi hiljaa.
Oli Harryn vuoro huokaista.
”Isä, sinä sanoit McGarmiwalle, että lopetat ylihuolehtivaisuutesi”, hän muistutti.
”Sanoin, että olen vähemmän huolehtivaisempi sinua kohtaan, en, että lopettaisin huolehtimasta kokonaan”, Severus korjasi katse edelleen ikkunassa.
”Jos rakastat minua niin sinä annat Tulisalaman takaisin”, Harry tarttui viimeiseen oljenkorteensa.
”Uskallatko väittää, että en rakastaisi?” Severus kysyi sihisten kääntymättä vieläkään.
”Uskallan”, Harry sanoi, vaikka ei oikeastaan tarkoittanut sanojaan.
Severus sen sijaan uskoi hänen tarkoittaneen. Mies kääntyi salamannopeasti poikaansa päin ja näki tämän pelokkaat silmät. Severuksella oli takanaan raskas päivä, pelkkiä rohkelikkojen ja korpinkynsien tunteja. Kaiken lisäksi hän oli juuri saanut kirjeen taikaministeriltä. Kirjeessä kerrottiin, että Tobias Kalkaros, Severuksen isä, oli saanut sydänkohtauksen samana aamuna ja makasi juuri sillä hetkellä jästisairaalassa. Severus oli juuri menossa katsomaan isäänsä, mutta Harrylle hän ei aikonut sanoa sanaakaan Tobiaksesta.
”Uskallat väittää, etten rakasta sinua! Kerronko Lilyn viimeiset sanat minulle? Hän hengitti vielä, kun pääsin kotiin. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja kuiskasi: 'Pidä huolta Harrysta.' Sen jälkeen hän kuoli. Ja sinä väität, etten muka ole pitänyt huolta sinusta! Etten muka rakasta sinua?” Severus sanoi purstaen kaikella voimallaan työpöytäänsä. Kaikki päivän aikana tapahtuneet asiat, toisella luokalla oleva rohkelikkopoika oli pilannut liemensä totaalisesti, korpinkynnet taas olivat olleet niin ärsyttävän täydellisiä kuin aina, kaikki päivän huonot asiat tulvivat hänen mieleensä ja hän purki pahan tuulensa poikaansa.
Sanottuaan kaiken Severus irrotti otteensa työpöydästään ja hetkessä hänen nyrkkinsä olikin jo Harryn vasemassa silmässä. Harry oli totaalisen yllättynyt eikä edes puolustautunut isänsä lyöntiä vastaan. Harry taipui kaksinkerroin mahalleen lattialle. Hän piteli kättään vasemman silmänsä edessä ja veri vain vuoti hänen paidalleen ja lattialle.
”Harry...”, Severus aloitti ja polvistui poikansa viereen.
Harry nousi salamannopeasti ylös, vaikka kipu silmässä pyöryttikin häntä. Hän ei aikonut itkeä, ei todellakaan.
”Minä vihaan sinua, vihaan!” poika huusi, juoksi ovelle, riuhtoi sen auki ja lähti juosten pois. Hän tiesi, että maailmassa oli vain yksi ainoa ihminen, joka sillä hetkellä ymmärtäisi ja toivoi löytävänsä tämän ihmisen tähtitornista. Sinne Draco yleensä lähti päivän päätteeksi. Sinne Harry juoksi ja siellä Draco seisoi, katsellen tähtiä. Luihuinen yllättyi kuulessaan ystävänsä askeleet takanaan. Vielä enemmän hän yllättyi nähdessään tämän silmän.
”Mitä tapahtui?” Draco kysyi rientäessään Harryn luokse.
”Isä”, Harry mutisi hiljaa yrittäen vieläkin peittää tuskan kyyneleet.
”Mitä? Luulin, että te tulette hyvin toimeen!” Draco sanoi taikoessaan nenäliinan käteensä. Hän käski Harryn istua lattialle ja poika totteli. Draco itse polvistui tämän eteen ja puhdisti hitaasti silmää.
”Hän raivostui. Kysyin häneltä Tulisalamaa takaisin ja hän raivostui ja löi”, Harry vastasi. ”Emmekä me ole tulleet ollenkaan toimeen viimeisten kuukausien aikana. Sirius Mustan paon jälkeen olemme vain riidelleet”, hän jatkoi huokaisten.
”Onko hän lyönyt sinua aikaisemmin?” Draco kysyi hiljaa.
Harry pudisti päätään.
”Ei koskaan”, hän sanoi. ”Ei edes pienenä. Kyllä hän karjuu, jos olen tehnyt jotain väärin, mutta ei hän ole ennen sortunut väkivaltaan saakka”, hän jatkoi ja nyt pieni kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän käänsi kasvonsa.
”Harry”, Draco aloitti. ”Severus rakastaa sinua”, hän sanoi lempeästi, otti ystäväänsä kädestä ja puristi sitä.
Harry pudisteli päätään.
”Eikä rakasta. Ei ole koskaan rakastanut”, hän väitti vastaan.
Draco naurahti.
”Luuletko, että me olemme ihan sokeita? Kuka tahansa näkee, kuinka paljon isäsi rakastaa sinua. Ainahan hän juoksee heti sinun luoksesi, kun sinulle on sattunut jotain tai kun olet pahalla päällä. Muistatko ensimmäisellä luokalla kun te lähditte hakemaan Viisasten kiveä? Kenen kasvot näit ensimmäisenä kun heräsit sairaalasiivestä? Isäsi. Hän valvoi silloin vuoteesi ääressä kolme päivää. Entä toisella luokalla kun ryhmy melkein tappoi sinut? Kuka sinut kantoi sairaalasiipeen? Isäsi. Tai kesälomalla kun pyörryit kun kiltalaiset hyökkäsivät kotiinne, kuka kantoi sinut olohuoneenne sohvalle? Isäsi. Tajuatko? Isäsi on aina silloin luonasi ja tukenasi kun sinulla on kaikista vaikeinta. Luin kerran joskus, että joku tyttö oli nähnyt unta, jossa oli kävellyt hiekkarannalla enkelin kanssa. Heidän ohitseen valui tytön elämästä kaikkea, melkein aina oli hiekassa kahdet jalanjäljet, paitsi silloin, kun tytöllä oli kaikista vaikeinta. Silloin hiekassa oli vain yhdet jalanjäljet. Se tyttö kysyi enkeliltä, miksi tämä oli jättänyt hänet silloin kun hänellä oli ollut kaikista vaikeinta. Enkeli vastasi, että silloin hän oli kantanut tyttöä sylissä”, Draco sanoi ja Harry käänsi hämmästyneenä katseensa ystäväänsä.
”Tai silloin kun hevoskotka kävi sinun kimppuusi? Silloinkin isäsi valvoi vuoteesi äärellä”, Draco jatkoi. ”Me muut vain katsomme kadehtien. Isäsi rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta. Sinä olet ainoa, joka on hänen perheestään jäljellä”, Draco lopetti ja puristi edelleen lempeästi Harryn kättä.
”Olet oikeassa. Kiitos Draco”, Harry sanoi. Muistot vierivät hänen mieleensä, kyllä, isä oli todellakin ollut aina hänen lähellään, kun hänellä oli vaikeaa. Kun hän oli sairaalassa. Tai kun hän muuten vain oli surullinen. Harry alkoi jo hävetä sanojaan. Hän nousi ylös.
”Minun täytyy mennä pyytämään isältä anteeksi”, hän sanoi hiljaa.
Draco nousi myös, mutta ennen kuin Harry kerkesi lähteä hän painoi suukon tämän poskelle.
”Ajattele, joku muukin taitaa rakastaa sinua”, hän sanoi hymyillen.
Harry vastasi hymyyn.
”Pidän tuon mielessä. Kiitos vielä kerran, Draco”, hän sanoi.
-
Oi! Täydellinen aloitus viikolle! ^^
Severus on kiva! Jee jee! jokseenkin mulle tuli taas se eilinen "käy käsiksi" juttu mieleen ja se mitä mulle tuli siitä ekana mieleen! :D
Mut juu, Draco oli suloinen :3 ja Ron oli ärsyttävä! tappaisit sen xD
Ihana luku taas, kiitos täsä ja jatkoa jooko *3*
-
Criss, Toivottavasti tää on täydellinen lopetus viikolle, eiku? :D Kiitos itsellesi, mussu! <3
Luku 15,
Matka sairaalaan
Harry käveli hiljaa takaisin samaa reittiä, mitä oli vähän aikaa sitten juossut. Hän hymyili koputtaessaan isänsä ovelle.
”Sisään”, isän ääni sanoi.
Harry aukaisi oven. Isä seisoi katse ikkunassa. Hän kääntyi kun kuuli oven narahtavan.
”Ai. Sinä”, hän mutisi.
Harryn sydän hakkasi. Normaali tervehdys lapselle, hän tuumi ivallisesti.
”Minä”, hän totesi hiljaa.
Isä ja poika katsoivat hetken aikaa toisiaan suoraan silmiin. Kumpikaan ei osannut sanoa sanaakaan. Lopulta Severus rikkoi jään heidän väliltään astumalla muutaman askeleen poikaansa kohti, ottamalla taikasauvansa esiin ja puhdistamalla poikansa mustaa silmää.
”En olisi saanut lyödä sinua”, hän sanoi. ”Olet oikeassa: olen pirun huono isä”, hän jatkoi hiljaa.
Harry pudisti päätään itsepäisesti.
”Ei. Draco sai minut tajuamaan, että olet kaikkea muuta”, hän sanoi.
Severus naurahti.
”Montako viikkoa sinulla on kaikki ruumiinosat tallessa ja ehjinä? Kuinka monta kertaa olet meinannut päästä hengestäsi? Kuinka monta kertaa minä olen pilannut sinun elämäsi ties millä tekosyillä?”
”Taisteluista voin syyttää vain itseäni. Voldemort, kiltalaiset, minulla riittää vihollisia, jotka haluavat päästä eroon minusta. Ja sinulla muka tekosyy? Pah. Kuten itse olet joskus sanonut suojeleminen ei ole mikään tekosyy”, Harry vastasi hymyillen.
Severus vastasi poikansa hymyyn. He olivat taas hetken aikaa hiljaa ja vain tuijottivat toisiaan suoraan silmiin. He olivat lopultakin, monen vuoden jälkeen, löytäneet yhteisen tien. Severus ymmärsi, ettei saisi kahlita poikaansa, sillä ennemin tai myöhemmin poika yrittäisi päästä ulos. Niin McGarmiwa oli itse hänelle sanonut ennen joulua. Mutta Severus ymmärsi asian kokonaisuudessaan vasta nyt. Harry puolestaan ymmärsi, mitä Draco, Hermione, Ron ja Severus itse olivat hänelle kolmen vuoden ajan yrittäneet hänelle sanoa; isä yritti parhaansa suojella häntä. Harry ymmärsi, että Severus oli vaikka valmis kuolemaan hänen puolestaan. Että isä teki kaikkensa pitääkseen hänet hengissä. Ja että sellaisia vanhempia oli harvassa.
He eivät sanoneet sanaakaan. Heidän ei tarvinnut kuin katsoa toinen toistaan ja he ymmärsivät, että kumpikin tiesi. Että kumpikin ymmärsi. He olivat ainoa, mikä Kalkarosten kolmihenkisestä perheestä oli jäljellä. Lily oli kuollut. Vaikka Harry ei äitiään koskaan ollut tuntenut, häneenkin äidin kuolema oli jättänyt arvet. Severukseen se oli jättänyt arvet, joita kukaan ei saanut pois. Ainoat hänen elämänsä tärkeät asiat olivat Harry ja Sirius. Ja nyt kun Siriuskin oli osoittautunut petturiksi hänen elämänsä keskipiste oli Harry. Hän teki kaikkensa, jottei Harrylla olisi samanlaista lapsuutta kuin hänellä itsellään.
Harry tunsi Dracon pusun edelleen poskellaan ja hän muisti, että hänen pitäisi kiittää Dracoa vielä uudestaan.
”Minä lupaan pitää itsestäni huolta. Jos sinä... Jos sinä vain annat Tulisalaman takaisin”, Harry sanoi hiljaa ja painoi katseensa isänsä huoneen kokolattiamattoon.
Severus huokaisi syvään. Hän irrotti vastahakoisesti katseensa pojastaan ja käveli sen sijaan työhuoneensa nurkkaan, jossa Tulisalama oli. Hän ojensi kätensä ja nappasi luudan.
”Jos petät luottamukseni...”, Severus aloitti ja Harry tiesi, mitä lauseen loppu sisälsi. ”Lily lupasi kerran pitää itsestään huolta. Ja tiedät itsekin, kuinka äidillesi loppujen lopuksi kävi”, Severus lopetti.
Harry nyökkäsi.
”Minä pysyn sanojeni takana”, hän sanoi ja suoristi selkänsä. Severus ojensi hänelle Tulisalaman.
”Ole hyvä. Saat sen takaisin. Mutta jos se on tosissaan kirottu niin luotan siihen, että pidät sanasi etkä tipu kolmensadan metrin korkeudesta maahan”, mies sanoi.
”Miten sen voi testata? Siis sen, onko luuta kirottu?” Harry kysyi.
Severus katsoi poikaansa.
”Lentämällä”, hän vastasi.
Harry nyökkäsi. Hän puristi Tulisalamaa kädessään kuin viimeistä päivää eikä voinut edelleenkään uskoa, että oli tosissaan saanut sen takaisin.
”Minne sinä olit menossa silloin aiemmin päivällä?” Harry kysyi muistaen asian vasta nyt.
Severus kohotti katseensa yllättyneenä.
”Katsomaan isoisääsi. Tobias Kalkaros on saanut sydänkohtauksen ja on tällä hetkellä jästien sairaalassa”, hän tunnusti.
Harry tuijotti hämmästyneenä isäänsä. Hän oli luullut ettei tämä koskaan enää olisi missään tekemisissä Harryn isoisän kanssa.
”Saanko tulla mukaasi katsomaan isoisää?” Harry kysyi heti.
Severus mietti hetken.
”Hyvä on. Onhan hän sinunkin sukulaisesi”, hän myöntyi.
”Mennään sitten heti!” Harry sanoi innokkaana.
Severus pudisteli päätään.
”Ei me voida vielä mennä... Minun täytyy sanoa Dumbledorelle aluksi ja...”, hän yritti etsiä syitä.
Harry tuijotti isäänsä ja pudisteli päätään huvittuneena.
”Et vain uskalla”, hän härnäsi.
Severus pudisteli uudestaan päätään, huokaisi ja istuutui pöytänsä reunalle.
”Tiedät, mitä mieltä olen isästäni. Meidän välimme eivät koskaan ole olleet hyvät. Hän jätti minut ja isoäitisi kahdestaan asumaan kuultuaan, keitä me olemme. Tai pikemminkin, mitä me olemme. Sitä ennen isä hakkasi sekä minua että äitiä. Hänen takiaan me köyhdyimme. Hänen takiaan äiti kuoli ennenaikaisesti. En vain voi astua hänen sairaalavuoteensa eteen niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silloin kun isä lähti lupasin itselleni, etten koskaan ikinä kohtelisi omia lapsiani samalla tavalla. Ja silti olen sortunut samoihin virheisiin”, Severus sanoi katsoen nyt Harryn vasenta silmää, johon oli kohoamassa ilkeän näköinen mustelma.
Harry kuitenkin hymyili.
”Olet ollut paras isä. Ei yksi pieni mustelma sinua vankilaan vie”, hän sanoi. ”Draco sanoi minulle jotakin, jonka avulla tajusin, miten paljon...”
”Miten paljon rakastan sinua?” Severus arvasi.
Harry nyökkäsi.
”Ja minusta... Minusta sinun pitäisi antaa isoisälle anteeksi”, hän sanoi hiljaa. ”Mennään katsomaan häntä. Hän on vanha mies”, hän jatkoi hymyillen hieman.
Severus huokaisi.
”Miten sinä aina saatkin minut kaikkeen mukaan? Siinä suhteessa olet aivan kuin Lily”, hän sanoi pudistellen päätään. ”Hyvä on jääräpää, mennään katsomaan isää”, hän jatkoi hymyillen.
Harry naurahti.
”Minulla on vain sellainen taito. Ja sinä rakastat minua niin paljon, ettet viitsi kieltää minulta mitään”, hän jatkoi pilke silmäkulmassaan.
Severus hymyili edelleen.
”Yksi suurimmista virheistäni”, hän sanoi pilaillen.
Harry nauroi.
”Saattaa olla”, hän meni leikkiin mukaan.
”Miten on, menemmekö me ilmiintymällä vai poimittaislinjalla?” Severus kysyi poikansa mielipidettä.
”Inhoan ilmiintymistä, mutta en ole koskaan kokeillut poimittaislinjaa”, Harry sanoi.
Severus huokaisi.
”Minä taas inhoan poimittaislinjaa”, hän mumisi. ”Mutta mennään silti sillä”, hän jatkoi nähdessään poikansa pettyneen ilmeen.
Severus puki paksun viitan päälleen ja Harry kävi hakemassa kaulaliinan, pipon, lapaset ja viitan rohkelikkotornista. Samalla hän kertoi Ronille ja Hermionelle, minne oli menossa. Isänsä hän tapasi taas etuovien luona.
”Olisin ihan hyvin voinut mennä koulupuvussa”, Harry mutisi vihaisena.
Severus huokaisi.
”Voit paleltua, sillä meidän täytyy kävellä osa matkaa”, hän huomautti.
”Jouluna sinulla ei ollut aikaa antaa minun hakea ulkovaatteita, mutta nyt sinulla on yllättäen”, Harry jatkoi hiljaista mutinaansa. Hän kyllä ymmärsi, että isä oli vain pahoillaan hänen mustasta silmästään ja sen takia käyttäytyi hieman normaalia ystävällisemmin.
Severus kohotti oikean kätensä sauva kädessään heti, kun he olivat päässeet Tylyahoon. Hetkessä violetti kolmikerroksinen bussi ilmestyi heidän eteensä. Siinä luki isoin kirjaimin Poimittaislinja. Severus astui bussin sisään Harry perässään.
”Minne matka?” rahastaja kysyi.
”Lontoon jästisairaalaan”, Severus vastasi. ”Voitte jättää meidät Vuotavan noidankattilan kohdalle”, hän jatkoi.
”Selvä. Se tekee kahdeksan kaljuunaa yhteensä”, rahastaja sanoi.
Severus kaiveli taskujaan ja sai vedettyä kahdeksan kaljuunaa esiin.
”Ole hyvä”, hän totesi hiljaa ja ohjasi Harrya istumaan taaemmas. He kävelivät muiden tuijottaessa ihan takapenkille asti ja Severus kirjaimellisesti työnsi poikansa nurkkaan istumaan, jotta tämä ei satuttaisi itseään ensimmäisessä pysähdyksessä.
”Älä töni. Sinusta on tullut kauhean väkivaltainen”, Harry kuiskasi isälleen. Severus jäykistyi ja puristi kätensä nyrkkiin. Hän kalpeni entisestään. Harry oletti, että isä jännitti isoisän tapaamista.
Koko matkalla Severus ei sanonut sanaakaan, tuijotti vain eteensä ja pysähdyksen tullessa siirsi kätensä Harryn eteen, jotta tämä ei lentäisi lattialle. Harry yritti pitää puhetta yllä, mutta saadessaan vastauksekseen vain mulkaisun tai huokaisun hän lopetti.
Sen takia Harry oli iloinen, kun he lopulta saapuivat Vuotavan noidankattilan kohdalle. Hänellä oli alkanut olla jo huono olo velhobussissa, joten oli vain parempi, että he pääsivät ulos raikkaaseen ilmaan.
He kävelivät hiljaisuuden vallassa suoraan eteenpäin. Äkkiä Severus kääntyi ja Harry ei nähnyt isäänsä ollenkaan. Hän etsi joka puolelta, mutta kaikkialla oli vain tyhjää. Sitten hän käveli takaisinpäin. Kai isä nyt jossain vaiheessa tajuaisi, ettei häntä ollut enää?
”Mihin päin nuori mies on menossa?” ohikulkeva mies kysyi kohottaen kulmiaan. ”Naamiaisiinko?” hän jatkoi osoittaen Harryn viittaa ja koulupukua.
”Minä... Ei. En ole. Etsin vain i- sairaalaa”, Harry sanoi muuttaen viime hetkessä mielensä. ”Voisitteko kertoa missä päin se on?” hän kysyi ystävällisesti.
Mies vilkaisi taakseen.
”Sairaalako? Olet kävellyt ohi. Kävele kaksi korttelia taaksepäin, sitten käänny oikealle, loppumatka suoraan”, hän sanoi väsyneesti.
Harry kurtisti kulmiaan. Hän oli varmasti nähnyt isän kääntyvän juuri tästä kulmasta vasemmalle.
”Mitä tuolla sitten on?” hän kysyi osoittaen Severuksen lähtemään kujaan päin.
Mies vilkaisi uudestaan taakseen ja katsoi Harryn osoittamaa kujaa. Hän henkäisi.
”Varjelkoon! Tuossako tuo risteys jo onkin! Kävelet siis tuota kujaa eteenpäin niin kauan, kunnes tulee sairaalan punainen kyltti”, mies selitti kuin pikkulapselle.
”Kiitos”, Harry sanoi kohteliaasti ja astui jo jalkakäytävältä autotielle.
”Oletko sinä yksin liikenteessä? Noin pieni poika, et varmasti ole neljäätoista vanhempi. Miten vastuuttomia vanhemmat nykyaikoina ovatkaan...”, mies aloitti, mutta lopetti saman tien, sillä Severus ilmestyi yhtäkkiä hänen taakseen ja käveli suoraan Harryn luokse.
”Minne sinä katosit? Sinun pitää seurata perässäni!” hän tokaisi vihaisesti pojalleen, joka käänsi katseensa.
”Oli niin ruhkaa, etten huomannut, että olit poissa...”, Harry aloitti selityksensä.
”Älä selittele. Tule nyt”, Severus sanoi ja otti poikaansa varmuuden vuoksi kädestä kiinni.
Harry irrotti otteensa isänsä kädestä.
”Me olemme käyneet tämän keskustelun läpi aikaisemminkin. Minä en ole pikkulapsi eikä sinun tarvitse pitää minua kädestä”, hän sanoi huokaisten syvään.
Severus kääntyi poikaansa päin.
”Äsken katosit kuin tuhka tuuleen”, hän sanoi. ”Luuletko, että minua kiinnostaa juosta ympäri Lontoota etsimässä kadonneita poikia?” hän kysyi tiukasti.
”Mutta isä, sinähän se...”, Harry aloitti, mutta Severus ei antanut hänen jatkaa.
”Ei selityksiä. Ai niin, kiitos teille, että piditte huolta hetken ajan pojastani”, Severus sanoi kääntyen nyt jästin puoleen, joka katsoi heitä suu auki ja seurasi keskustelua.
”Eipä mitään. Aikaahan minulla on”, jästi sanoi huokaisten. Hän vilkaisi kolmannen kerran taakseen. ”Paitsi nyt minun täytyy lähteä. Ilo huomata, että poikaa ei ole päästetty yksin ulos. Ajat ovat vaaralliset”, hän sanoi hiljaa.
Severus vilkaisi miestä varuillaan. Miten tämä huomasi vaarallisista ajoista? Ajat olivat vaaralliset vain velhoille.
”Totta. No niin, Harry, lähdetään jo sairaalaan. Isoisäsi odottaa”, hän sanoi hiljempaa kuin jästi äsken.
Harry nyökkäsi jännittyneenä ja niin he käänsivät jästille selkänsä ja lähtivät kävelemään eteenpäin.
Kumpikaan heistä ei huomannut, kuinka jästi heilautti taikasauvaa ja katosi.
----------
71 sivua koko ficissä tällä hetkellä.
-
Ei kommentteja? Jaa-a. No, uusi luku on täällä siitä huolimatta. (Toivottavasti en ole karkoittanut ihania lukijoitani...)
Luku 16,
Kurkistus menneisyyteen
Mustiin pukeutunut mies huppu päässään käveli Kalmanhaukion katua eteenpäin. Talojen yksitoista ja kolmetoista välissä hän pysähtyi. Hän tuijotti kauan aikaa talojen välistä välikköä ja heilautti sitten taskustaan ottamaa taikasauvaansa. Talojen väliin tuli vielä yksi talo. Talo numero kaksitoista.
Mies käveli talon sisään ja suoraan keittiöön. Siellä oli suuri joukko ihmisiä, pukeutuneena viittoihin ja he huokaisivat helpotuksesta nähdessään miehen.
”Sirius, luulimme jo, että jäit kiinni”, punatukkainen ehkä kahdeksantoista ikäinen mies sanoi helpottuneena.
Sirius heilautti taikasauvaansa ja oli hetkessä jo normaali itsensä.
”Minä en jää kiinni, Bill. Ja muuten, näin Harryn ja Severuksen”, mies sanoi istuutuessaan hänelle varattuun paikkaan.
”Mitä he tekivät niin kaukana koulusta?” Billiksi kutsuttu mies kysyi kohottaen kysyvästi kulmiaan. ”Ron viestitti, että Harry oli lähdössä jonnekin...”
”Sairaalaan. En tiedä minkä takia, mutta ei ainakaan Severuksen takia, sillä hän oli poikansa vieressä”, Sirius sanoi.
”Isä, onko Ron antanut uusia tietoja?” Bill kysyi. Hän katsoi Siriukseen.
Herra Weasley hymyili ja otti esiin pergamentin.
”Ron sanoo, että Harry meni isänsä kanssa sairaalaan ilmeisesti katsomaan isoisäänsä, joka oli saanut sydänkohtauksen”, hän sanoi.
Sirius huokaisi.
”Luulin, että se kidutuskirous oli hyvä tapa. Ilmeisesti jästeille se ei olekaan”, hän sanoi.
Rouva Weasley katsoi Siriusta ankarasti.
”Sinäkö aiheutit Tobias Kalkaroksen sydänkohtauksen? Sirius, et saa paljastaa meitä!” hän sanoi.
Sirius ei kiinnittänyt huomiota naisen sanoihin vaan kohautti olkapäitään.
”Mitä me tehdään seuraavaksi?” Bill kysyi yleisesti kaikilta.
Vastauksen antoi Sirius.
”Ensin minä puhun Remuksen kanssa. Sitten me tuhoamme Kalkarosten viimeisetkin sukujuuret. En kestä enää sitä perhettä.”
****
Samaan aikaan pahaa aavistamatta Harry seisoi vaivautuneena isoisänsä vuoteen jalkopäässä. Isoisä oli herännyt vasta vähän aikaa sitten ja näytti väsyneeltä.
”Onko teillä lisää yllätyksiä minulle?” Tobias Kalkaros kysyi katsoen Harrya.
”Yllätyksiä?” Harry kysyi hiljaa.
Tobias hymyili.
”En tiennyt sinusta mitään”, hän totesi.
Severus löi nyrkkinsä kovaa Tobiaksen patjaan. Niin kovaa, että Tobias hätkähti.
”Ei ihme ettet tiennyt. En pitänyt sinuun yhteyttä, koska eräs lähti!” Severus sihisi isälleen. Harry oli aiemmin luullut näkevänsä isänsä monta kertaa vihaisena, mutta nyt hän tiesi, että tosiasiassa hän oli nähnyt isänsä vain pari kertaa todella vihaisena. Tämä oli valitettavasti yksi niistä.
”Miksi sitten tulit tänne? Jos kerran vihaat minua vielä noin paljon”, Tobias kysyi.
”Harryn takia. Hän on itsepäinen”, Severus myönsi.
Harry hymyili.
”Jotain olen sentään sinulta perinyt”, hän sanoi melkein nauraen.
Tobiaskin hymyili.
”Selvä. Tule, Harry, lähdetään pois. Sanoin, että tämä on huono idea. Tulipahan todistettua sinullekin”, Severus sanoi ja vilkaisi viimeisen kerran vihaisena isäänsä.
”Haluan jutella hetken aikaa poikasi kanssa. Jos se vain sopii?” Tobias katsoi Harrya kysyvänä.
”Ei sovi”, Severus kielsi.
Tobias tuhahti.
”Kysyin pojaltasi, en sinulta. No, Harry haluatko jutella vanhan isoisäsi kanssa kahden?” Tobias kysyi uudestaan.
Harry hymyili.
”Haluan”, hän sanoi.
Severus huokaisi, mutta kääntyi sanaakaan sanomatta ja paiskasi sairaalan huoneen oven kiinni. Oli hetken aikaa hiljaista ja Harry katseli uutta sukulaistaan hämmentyneenä, vailla pelkoa.
Tobias huokaisi.
”Isäsi”, hän aloitti.
”On itsepäinen mäntti”, Harry jatkoi.
Tobias hymyili.
”Pyytäisin, ettet puhuisi noin pojastani. Joka tapauksessa, isäsi ei ole näköjään muuttunut tippaakaan siten viime tapaamisen. Ainoastaan ulkonäöltä”, hän sanoi.
”Mitä teidän välillänne tapahtui?” Harry kysyi.
Tobias huokaisi uudelleen.
”Niin monia vääriä asioita. Olen koko elämäni puhunut asioita, joita ei olisi pitänyt sanoa. Älä koskaan tee samaa virhettä.”
”Se on jo liian myöhäistä”, Harry mutisi. ”Velhomaailmassa elämä on täynnä riitaa”, hän jatkoi olkapäitään kohottaen.
Tobias kuunteli tarkkaavaisesti.
”Olin kateelinen isällesi ja isoäidillesi. He saivat elämältään, mitä tahansa vain heilauttamalla sauvaansa. Ja minä... Minä jouduin raatamaan haluamani asian eteen. Minusta se ei ollut reilua. Siksi... Severuksen ollessa kolmentoista minä lähdin. En kestänyt enää”, hän sanoi.
Harry henkäisi.
”Isä oli minun ikäiseni”, hän huokaisi.
Tobias vilkaisi pojanpoikaansa ensimmäisen kerran kunnolla.
”En olisi koskaan uskonut, että näen pojanpoikani. Pitääkö Severus sinusta hyvää huolta?” hän kysyi hymyillen.
”Vähän liiankin hyvää. Isä haluaisi laittaa minut kaappiin, jotta minulle ei tapahtuisi mitään pahaa”, Harry vastasi ivallisesti. ”Mutta kun tilanne on mikä on velhomaailmassa niin on vähän mahdotonta pysyä hengissä. Saan olla kiitollinen, jos pääsen viettämään seitsemäntoistavuotis syntymäpäiviäni”, hän kertoi.
Tobias hämmentyi.
”Onko tilanne tosissaan niin paha?” hän kysyi.
Harry nyökkäsi.
”Velhomaailmassa käydään sotaa parhaillaankin. Eikä kestä kauaakaan, ennen kuin se leviää koko maailmaan”, hän sanoi.
****
Sirius vilkaisi hymyillen Severuksen kasvoja.
”Kappas, täällähän tapaa ihan vanhoja tuttaviakin. Minne olet jälkikasvusi jättänyt?” hän kysyi ivallisesti.
Severus tuijotti kauhuissaaan entisen rakastettunsa kasvoja. Sirius oli ilmestynyt kuin tyhjästä sairaalan odotushuoneeseen eikä kukaan jästi näyttänyt hämmästyvän miehen tulosta. Siitä Severus tiesi, että Sirius oli loihtinut koko sairaalan.
”Pidä näppisi erossa Harrysta. Hän on kaikkeni, kun sinäkin petit minut!” Severus sanoi vihaisesti.
Sirius pudisti päätään.
”Erehdyt. Minä en jättänyt sinua. Sinä jätit minut. Muistuuko mieleen?” hän kysyi.
Severus painoi kasvonsa maahan. Sirius kohotti sauvaansa.
”Taistele poikasi puolesta!” hän huusi ja oli jo valmis huutamaan kidutuskirouksen, kun Harry yllättäen astuikin kahden vihamiehen väliin.
”Näpit irti isästäni, senkin luukasa”, hän sanoi ja kaivoi oman sauvansa taskustaan.
Sirius nauroi.
”Onko minulla ilo taistella kolmetoistavuotiaan pojan rääpäleen kanssa?” hän kysyi.
”Harry, mene tiehesi. Mene kotiin”, Severus sanoi.
Harry pudisti päätään.
”Ja jättäisin sinut tänne? Unelmoi. Kukaan ei sitä paitsi päästä näin nuorta liikkelle yksinään”, hän sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Mitä tuo edes tekee täällä?” hän jatkoi kohottaen toista kulmakarvaansa kysyvästi.
Sirius hymyili.
”Minulla on maksettavana muutama kalavelka isäsi kanssa”, hän ilmoitti. ”Ensinäkin se, että hän sattui jät-”, hän aikoi jatkaa, mutta Severus nousi äkkiä ylös lattialta ja kohotti sauvansa Siriusta kohti.
”Sulje suusi menneisyydestä. Se on menneisyyttä! Ja se vain sattui olemaan elämäni suurin virhe, mutta olenpa tehnyt pari muutakin virhettä elämäni aikana, joten pää kiinni!” hän sanoi vihaisesti ja Harry tuijotti isäänsä ja Siriusta ihmeissään. Mitä näiden kahden menneisyyteen muka kuului? Mistä elämänsä suurimmasta virheestä Severus puhui? Ja mitä Sirius oli ollut sanomassa ennen kuin isä oli keskeyttänyt hänet?
”Olet yhä sama jääräpää kuin ennenkin, Ruikuli”, Sirius sanoi tuhahtaen. ”Menetät malttisi liian nopeasti. Tiesitkö, ettei sellainen koskaan pärjää tappeluissa?” mies jatkoi kysyvästi.
Severus ei vastannut, vaan siirsi Harryn selkänsä taakse toisella kädellään. Toisella kädellä mies puristi edelleen taikasauvaa. Taikasauvan kärki osoitti Siriuksen rintaa, tismalleen sitä paikkaa, jossa sydän oli.
”Severus...”, Sirius anoi. Harryn sydän jyskytti. Sirius todella anoi, anoi henkensä säästämiseen, anoi vanhaa vihollistaan.
”Sinä häpesit minua. Häpesit minua aina. Kiistätkö sen?” Severus kysyi.
Sirius pudisti päätään.
”Ei. Minä en koskaan hävennyt sinua. Kun kerroin meistä Jamesille hän...”, Sirius ei saanut sanottua lausettaan loppuun vaan käänsi kasvonsa maahan. Hän heitti taikasauvansa lattialle.
”Anna mennä, Severus. Tee se. Mutta lupaa tehdä se nopeasti.”
Harry seurasi näitä kahta miestä ja hänen sydämensä jyskytti edelleen, mutta ei pelosta. Ei pelosta vaan jännityksestä ja epävarmuudesta. Hänen suureksi hämmästyksekseen Severus pudotti sauvansa.
”Tule, Harry. Mennään kotiin”, Severus sanoi. ”Ilmoitan opettajille, että otan lomaa ja että sinä olet ainakin tämän viikon pois koulusta”, hän jatkoi.
Harryn teki mieli kysyä kaikenlaista sekä Siriukselta että Severukselta. Mutta Sirius oli polvillaan lattialla ja yritti nyt nousta ylös.
”Severus... Saanko... Saanko puhua kanssasi kahden kesken?” Sirius sai sanottua.
Severus vilkaisi poikaansa, joka kohautti olkapäitään.
”Hyvä on. Mutta muista, että sanoit puhua”, Severus myöntyi ja Harry pakeni sairaalan ala-aulaan.
”No? Mitä asiaa sinulla oli?” Severus kysyi.
Sirius oli taas pystyssä ja haroi hiuksiaan.
”Tuo poika... Harry. Onko hän...?” hän aloitti.
”Minun ja Lilyn? On”, Severus vastasi. ”Enkä edes epäile, ettet tiennyt sitä”, hän jatkoi.
Sirius huokaisi.
”Muistatko sen illan Tylypahkan katolla? Sen, kun jätit minut lopullisesti?” hän kysyi äkkiä.
Severus nyökkäsi.
”Luulin, että rakastan Lilyä enemmän. Mutta nyt...”, hän pudisteli päätään.
Sirius hymyili hieman. Se hymy aiheutti Severuksessa paljon muistoja. Muistoja salatuista illoista Tylypahkan koulun katolla, Tylyahossa, Rääkyvässä röttelössä, luutakomeroissa, Tarvehuoneessa...
He katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Molemmat hymyilivät aavistuksen verran ja Severus astui jo askeleeen lähemmäs Siriusta. Ties mitä olisi tapahtunut, ellei Harry olisi juuri silloin astunut sairaalan ovesta sisään. Hän virnisti huomatessaan isänsä ja Siriuksen.
”Anteeksi, tulin vain hakemaan vettä”, hän sanoi virnistäen edelleen. ”Oletteko te nyt sujut?” hän jatkoi kohottaen kulmaansa.
Severus säpsähti. Hänenkin oli pakko hymyillä.
”Asutko edelleen Kalmanhaukiolla?” hän kysyi Siriukselta.
Sirius nyökkäsi.
”Tosin nyt voisin muuttaa sinun luoksesi”, hän ehdotti virnistäen saman kelmivirnistyksen, johon Severus aikoinaan rakastui.
Severus katsoi poikaansa ja Sirius ymmärsi heti.
”Huolehditaan hänestä yhdessä”, hän ehdotti.
”Hän ei ole sinun poikasi”, Severus sanoi aivan kuin sillä olisi ollut merkitystä.
”Mutta...”, Sirius aloitti.
”Katso hänen silmiään”, Severus kehotti ja Sirius kumartui Harryn tasolle. Hän vilkaisi pojan virheitä, smaragdinvirheitä silmiä ja henkäisi. Silmät elivät vieläkin vaikka edellinen kantaja oli jo kuollut.
”Lilyn silmät”, hän sanoi katkerasti.
”Selvästi. Siksi hän ei ole sinun poikasi”, Severus sanoi.
Sirius huokaisi.
”Rakastat häntä vieläkin?” hän pikemminkin totesi, kuin kysyi.
Severus nyökkäsi.
”Rakastan. Sinä et tuntenut häntä samalla tavalla. Minä en voi rakastaa ketää muuta. Lily oli kaikkeni”, hän sanoi pyyhkien silmäkulmaansa.
Sirius huokaisi uudelleen.
”Mutta vielä äsken sanoit, että vain luulit rakastavasi Lilyä! Lily on kuollut! Eikö minulla silti ole edes pientä mahdollisuutta?” hän kysyi ja hänen silmistään heijastui toivo.
Severus pudisti päätään.
”Olen pahoillani. Ei ole. Kilta etenee askel askeleelta ja kohta kiltalaiset ovat taas ovellamme. Minun täytyy huolehtia pojastani”, hän sanoi.
”Minähän ehdotin jo! Huolehditaan hänestä yhdessä!” Sirius huusi jo. ”Minulla on tiettyjä oikeuksia häneen!” hän jatkoi.
Harry pysähtyi.
”Mitä? Oikeuksia minuun?” hän kysyi. ”Isä, mistä tuo puhuu?” hän kyseli.
”Etkö ole kertonut hänelle?” Sirius kysyi katsoen Severusta epäuskoisena. ”Harry, minä olen sinun toinen kummisetäsi.”
-
anteeksi mussu kun en ole kommentoinut ;__; Anteeksi anteeksi anteeksi ;__;
mutta juu, muahahahahahahah (8 jännitys tiivistyy :P on aika hauskaa, että ne tollai riitelee, eikä Harry ymmärrä mitään XD tyhmä Harry :')
aawwww toi Sirius, kun noin Tobiasta kiduttaa :D aawwwwwwwwwww
ihanat luvut 15 ja 16 :-*
kiitos niistä ja anteeksi ihan hirmusti kun en ole kommentoinut ;__;
~ Crissy ~
-
Criss, mussu, ei se haittaa, vaikka et ole kommentoinut aikoihin! :-* *hali* Pääasia, että kommentoit nyt. Kiitos siitä!
Luku 17
Kevätflunssaa
Harry katsoi epäuskoisena isäänsä.
”Sanoit, että vain Lucius on kummisetäni! Olet valehdellut minulle kolmetoista vuotta!” hän huusi.
Sirius säpsähti kuullessaan Luciuksen nimen.
”Lucius... Lucius Malfoy?” hän kysyi.
Severus hymyili pienesti.
”Yhdistit oikein”, hän sanoi.
Sirius puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi Severusta. Harry ei osannut lukea miehen kasvoista paisuvaa tunnetta, mutta hän epäili, että se tuskin oli mitään hehkuvaa rakkautta. Siriuksen harmaat silmät hehkuivat, mutta enemmän vihasta, kuin rakkaudesta.
”Minun kummipoikani toinen kummisetä on haiseva, Voldemortin perseen nuolija, inhottava Lucius Malfoy!” Sirius sihisi vihaisena.
Harry tuijotti vasta löytämäänsä kummisetää.
”Puhut niin kuin olisit itse puhdas ja paras”, Severus totesi olkapäitään kohottaen. ”Lucius sattuu olemaan edelleen ystäväni enkä siedä haukkumisia ystävistäni tai pojastani. Varsinkaan mieheltä, joka on itse istunut vankilassa kolmetoista vuotta kolmentoista jästin ja yhden velhon tappamisesta”, hän jatkoi.
”Severus”, Sirius aloitti. Harry oli hämmästynyt. Hän ei ollut kuullut Siriuksen vielä kertaakan puhuttelevan hänen isäänsä tämän etunimellä.
”Tule, Harry. Lähdetään”, Severus sanoi tiukasti. Harry seurasi isäänsä ja Sirius jäi seisomaan suu auki paikoilleen. Hetken hän seisoi siinä, sitten heilautti sauvaansa ja katosi kuin tuhka tuuleen.
*****
Severus ilmiinnytti poikansa heidän kotitalolleen. He kävelivät hiljaisina ovelle, aukasivat sen ja Harry oli lähdössä jo kävelemään huonettaan kohti, kun Severus pysäytti poikansa.
”Harry, anna minun selittää”, hän pyysi.
Harry huokaisi syvään.
”Hyvä on. Kerro, miksi et ole aikaisemmin puhunut kummisedästäni mitään!” hän sanoi vihaisesti.
Severus käveli keittiöön päin ja Harry seurasi perässä. Harry istuutui tuolille ja Severus keitti itselleen kahvia.
”Haluatko kaakaota vai kahvia?” hän kysyi.
”Kaakao”, Harry sanoi.
Severus nyökkäsi selkä Harryyn päin. Hän kaatoi mukiin maitoa ja lämmitti sen mikrossa. Sen jälkeen hän lisäsi mukiin vielä kaakaojauhetta ja ojensi sen pojalleen lusikan kera.
”Kiitos”, Harry sanoi vetäessään hupparinsa vetoketjua ylemmäs.
”Paleleeko sinua?” Severus kysyi huolestuneena ja koetti poikansa otsaa. Se oli tulikuuma.
”Sinulla on varmasti kuumetta!” hän huudahti. ”Otsasi melkein palaa”, hän jatkoi.
Harry hymyili hiukan.
”Kaikki on ok”, hän väitti.
Severus polvistui poikansa tasolle ja katsoi tätä suoraan silmiin.
”Onko varmasti? Millainen olo sinulla on?” hän kysyi.
Harry huokaisi.
”No, jos totta puhutaan niin minua palelee ihan kauheasti, kurkku on kipeänä ja on huono-olo”, hän myönsi.
Oli Severuksen vuoro huokaista.
”Minä laitan sinulle pedin olohuoneen sohvalle. Et voi nukkua omassa huoneessasi, se on talvisin liian kylmä”, hän ilmoitti tiukasti.
”Ei siellä ole edes kylmää. Siellä on jotain 12 astetta lämpöä!” Harry vastusteli.
Severus kääntyi ympäri.
”Normaalissa huoneissa lämpöä on 21 astetta ainakin”, hän väitti. ”Nyt ylös siitä, mars, sohvalle!” hän käski ja hyvin vastahakoisasti kaakaomuki kädessään mustatukkainen poika nousi ylös tuolistaan.
Harry kävi pitkäkseen olohuoneen pehmeälle sohvalle ja Severus peitteli hänet kahteen lämpimään huopaan. Siltikin poika tärisi huopiensa ja paksun hupparinsa alla. Severus kumartui lämmittämään takkaa.
”Ei sinun sitä minun vuokseni tarvitse lämmittää”, Harry vastusteli.
Severus vain mulkaisi poikaansa.
”Tarvitseepas”, hän sanoi.
”Isä”, Harry sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Severus taisteli tulitikkujen kanssa.
”Niin?” mies kysyi kääntymättä.
”Ensinäkin sytytä se takka taikasauvallasi. Ja toiseksi, haluan edelleen kuulla Siriuksesta”, Harry sanoi ja Severus pudotti tulitikkunsa. Hän huokaisi, otti taikasauvansa viittansa taskusta ja sytytti takan yhdellä sauvan heilautuksella. Sen jälkeen hän istuutui takan ääreen ja katseli tulta.
”Minun on kai lopultakin kerrottava sinulle jotain Mustan ja minun menneisyydestä”, hän sanoi hiljaa.
”Minä tiedän, että kelmit eivät pitäneet sinusta”, Harry sanoi. Häneen alkoi pikkuhiljaa tulla lämpöä.
”Ei ole kyse siitä”, Severus katseli edelleen tulta.
”Mistä sitten?” Harry kysyi uteliaana. Mistä isä puhui? Severus kohotti katseensa poikaansa.
”Minusta ja... kummisedästäsi”, Severus punastui hennosti sanottuaan tämän ja se sai Harryn mielenkiinnon heräämään. Mikä ihme sai isän punastumaan?
”Oletan, ettet puhu Luciuksesta”, Harry puuskahti.
Severus hymyili väkisinkin.
”En todellakaan. Jaa-a, taidan odottaa vielä muutaman vuoden ennen kuin alan kertomaan sinulle tästä lisää”, hän sanoi ja nousi ylös.
Harry pudisti päätään.
”Aloitit jo!” hän sanoi.
Severus hymyili edelleen. Hän pörrötti poikansa hiuksia.
”Aloitin ja lopetin. Nyt sinä alat nukkumaan kuin kiltti poika ainakin”, hän käski.
Harry mutristi huuliaan.
”Minä en ole kiltti”, hän väitti.
Severus pyöritteli silmiään.
”Päinvastoin, minä uskon, että olet hyvinkin kiltti”, hän sanoi ja Harry pudisti päätään. ”Olet hyvin kiltti varsinkin sen jälkeen, kun kuulet, että aion... hmm...”, Severus mietti.
”Aiot mitä? Takavarikoida Tulisalamani?” Harry kysyi.
Severus hymyili ovelasti.
”Ehei. Aion kirjottaa Vorolle ja annan hänelle henkilökohtaisen luvan ripustaa sinut sormenpäästäsi tyrmään”, hän sanoi virnistäen.
Harrya ei hymyilyttänyt.
”Et sinä niin tekisi”, hän väitti.
”En vai? Sinun on paras olla nukkumassa, kun minä puolen tunnin kuluuttua tulen tänne tai saatan muuttaa mieleni jälki-istuntojesi suhteen”, Severus sanoi.
Harry naurahti.
”Minulla ei ole jälki-istuntoja”, hän protestoi.
Severus tuhahti.
”Ai ei vai? Muistaakseni sinulla oli ainakin kolme jälki-istuntoa rästissä luihuisten kiusaamisesta”, liemiprofessori sanoi rypistäen otsaansa muka mietteissään.
Harry aukoi suutaan.
”Sinä olet puolueellinen luihuisia kohtaan”, hän sanoi vastaan.
Severus pudisti päätään ottaessaan Harryn tyhjän kaakaomukin pöydältä.
”Rohkelikot vain sattuvat käymään ensimmäisenä päälle”, hän sanoi puolustuksekseen.
”Koska luihuiset ärsyttävät”, Harry puolusti tupaansa.
Severus tuhahti.
”Minun aikoinani rohkelikot ärsyttivät luihuisia enemmän”, hän sanoi.
Oli Harryn vuoro pyöritellä silmiään.
”Sinä kävitkin koulua joskus muinaisaikoina”, hän väitti.
Severuksen oli pakko naurahtaa.
”No niin, paina nyt se pää siihen tyynyyn ja sulje silmäsi”, hän kehotti. ”Tai minä alan laulaa sinulle tuutulaulua ja sitä sinä et halua kuulla, sen verran varoituksena”, hän jatkoi.
Harry nauroi.
”Hyvää yötä”, Severus huikkasi vielä ovelta ja ehti kuulla poikansa väsyneen vastauksen.
”Hyvää yötä, isä.”
*****
Severus kävi viemässä kaakaomukin tiskialtaaseen ja sen jälkeen hän istuutui keittiön pöydän ääreen. Hän mietti vielä sitä, pitäisikö hänen oikeasti puhua Harrylle hänen ja Siriuksen menneisyydestä. Heidän seurusteluistaan ei tiennyt kukaan muu kuin Remus, Dumbledore, Lucius ja Lily. Ja Lily oli kuollut, joten häntä ei laskettu mukaan.
Severus istui kauan keittiön pöydän ääressä. Hän pohti monenlaisia asioita. Oliko Sirius puhunut totta sanoessaan, että voisi muuttaa hänen luokseen? Entinen luihuinen huokaisi syvään. Jos hän olisi antanut anteeksi olisi Sirius nyt täällä. Mutta jos hän olisi antanut anteeksi hän olisi joutunut selittämään enemmän Harrylle.
Samassa Severus tajusi, ettei ollut ilmoittanut mitään Dumbledorelle. Hän huokaisi uudelleen ja nousi ylös. Hän käveli työhuoneeseensa ja istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan kirjettä työnantajalleen.
Hyvä rehtori Dumbledore,
Kävin tänään poikani Harry Kalkaroksen kanssa katsomassa isääni Tobias Kalkarosta jästisairaalassa ja sen takia en tullut tunneille. Palasin kotiini sairaalareissun jälkeen, sillä Harry on kipeänä. En uskaltanut vielä rueta raahaamaan häntä Tylypahkaan asti, koska hän olisi voinut vilustua pahemmin matkan aikana. Ja hänen otsansa on sen verran kuuma, etten usko, että olisi hyväksi edes liikuttaa häntä mihinkään. Annan hänelle yksityisopetusta kaikissa aineissa, ettei hän jää jälkeen. Pidän itsekin parin viikon loman. Tunnen olevani sen tarpeessa.
Ystävällisin terveisin,
Severus Kalkaros,
Tylypahkan liemiprofessori ja
luihuisten tuvan johtaja
Severus luki lyhyen kirjeensä läpi kertaalleen ja päätti sitten, että se sai luvan kelvata. Hän käveli takaisin olohuoneeseen, jossa Harry nukkui sohvalla täydessä unessa ja kutsui heidän pöllöään Hedwigiä luokseen. Hetken päästä Hedwig lensikin jo sisään suussaan kuollut rotta.
”Pistä tuo pois”, Severus sanoi tuhahtaen, kun pöllö ojensi koipeaan. Severus kiinnitti kirjeen siihen.
”Tylypahkaan, rehtori Dumbledorelle, heti”, Severus käski ja lähetti pöllön menemään. Sen jälkeen hän istuutui sohvan laidalle ja katseli poikaansa. Harryn silmäluomet tuntuivat nauravan unessa ja Severusksen oli pakko hymyillä. Hän kosketti poikansa otsaa ja veti kätensä saman tien pois. Otsa oli edelleen tulikuuma, ellei jopa edellistä kuumempi. Severus ei voinut mitään sille, että hänellä tuli omaan otsaansa huolen ryppyjä. Mitä jos Harry olikin todella pahassa kuumeessa? Hänen olisi saatava tietää se heti.
Niinpä Severus ravisti poikaansa.
”Harry, herätys”, hän sanoi ja hitaasti, hyvin hitaasti ja vastahakoisasti Harry avasi silmänsä.
”Mitä? Ensin pakotat minut nukkumaan ja sen jälkeen herätät minut”, poika mumisi unenpöpperöisenä.
Severus ei edes hymyillyt.
”Haluan mitata kuumeesi”, hän ilmoitti tiukasti.
Harry nyökkäsi unisesti ja Severus taikoi kuumemittarin esille. Hän painoi sen päälle ja Harry työnsi mittarin kainaloonsa.
Hiljaisuus. Piinaava hiljaisuus.
Piip-piip, ilmoitti kuumemittari parin minuutin päästä ja Harry otti sen esiin.
”No?” Severus kysyi huolestuneena.
Harry tihrusti lukemaa.
”En minä näe”, hän valitti ja ojensi mittaria isälleen.
Severus henkäisi.
”Sinulla on 42.5 astetta kuumetta!” hän huudahti pelästyneenä.
Harry pyöritteli väsyneesti silmiään.
”Mitä sitten? Joko minä saan nukkua?” hän kysyi.
”Yli 42 asteen kuume voi olla hengenvaarallista”, Severus selitti. Hän nousi ylös ja ilmoitti tulevansa kohta takaisin.
Harry odotti. Hän ei vieläkään oikein käsittänyt, että oli kuoleman vaarassa. Lopulta isä tuli takaisin ja sylissään tällä oli vati, joka oli täynnä vettä ja jossa ui märkiä pyyhkeitä. Severus laittoi yhden pyyhkeen poikansa otsalle.
”Mitä sinä teet?” Harry kysyi ihmeissään.
”Haihtuva vesi vie lämpöä pois iholta eli sen pitäisi ainakin laskea lämpöä alemmas”, Severus selitti monimutkaisesti. Hän ihmetteli, miksei Harrylla ollut kuumekouristuksia tai miksei tämä ollut ihan tiellä tietämättömillä. Miksi poika oli niin järjissään?
Sitten Severus muisti lukeneensa jostain, että velhoilla kuumekouristukset olivat vieläkin harvinaisimpia kuin jästeillä ja että velhopotilas oli usein järjissään, vaikka olikin yli neljänkymmenen kahden asteen kuumeessa.
”Ai jaa”, Harry haukotteli ja Severus käski pojan mennä takaisin nukkumaan.
Severus huokaisi, kun Harry sulki silmänsä. Koko yön hän pysytteli poikansa vierellä. Harry nukkui niin sikeästi, että Severus pelkäsi tämän jo kuolleen.
*****
Seuraavana aamuna Severus sai vastauskirjeen Dumbledorelta.
Hyvä, Severus,
Ymmärrän huolesi poikasi sairastumista kohtaan ja sen tähden annankin sekä sinulle että Harrylle lomaa. Harryn ei tarvitse tehdä koulutehtäviä, jos hän kerran on kipeänä. Hankin sinulle sijaisen koululle,
rehtori Dumbledore
Severus repi kirjeen kahtia ja heitti sen takkaan.
”Mokomaa roskaa”, hän tuhahti vihaisena.
Samassa Harry heräsi. Hän hieroi silmiään sohvalla ja hytisi kylmästä.
”Mikä on olo?” Severus kysyi.
Harry haukotteli makeasti.
”Huono”, hän sanoi rehellisesti. ”Palelee”, hän jatkoi.
Severus kosketti poikansa otsaa. Se oli edelleen kuuma.
”Oksettaako sinua?” hän kysyi.
Harry pudisti päätään.
”Haluatko syödä jotain?”
Harry pudisti taas päätään.
”Minä järjestän meille aikataulun. Aamusta opetan sinulle neljää ainetta: muodonmuutoksia, loitsuja, taikajuomia ja taikakausien historiaa. Sitten sinulla on iltapäivään asti vapaata. Sen jälkeen opetan sinulle kahta ainetta: Pimeyden voimilta suojautumista ja ennustamista, jonka olet typeränä valinnut. Loput aineet on sitten illasta”, Severus ilmoitti ja Harry huokaisi raskaasti.
”Isä, minulla on melkein 43 astetta kuumetta ja sinä pakotat minut tekemään koulutehtäviä? Oletko ihan tosissasi?” hän kysyi.
”Avaa muodonmuutoksien kirja sivulta kuusisataayhdeksän”, Severus vastasi tyypillisellä opettajanäänellään.
Harry huokaisi uudelleen.
”Et voi olla tosissasi!” hän protestoi.
”Sivu kuusisataayhdeksän, auki nyt heti!” Severus vastasi vihaisena.
Harry otti muodonmuutoksien kirjan lattialta, johon Severus oli sen yön aikana tuonut ja avasi sen sivulta kuusisataayhdeksän. Seurasi yksi hyvin pitkäveteinen tunti, kun Severus selitti miten hiiret muutetaan kupeiksi. Sen jälkeen hän pakotti poikansa tekemään asian teoriassa.
Harry heilautti tylsistyneenä sauvaansa. Hiiri pysyi edelleen hiirenä.
”Ei noin. Heilautat sauvaasi väärällä tapaa”, Severus opetti. ”Sitä pidetään ensinäkin kädessä kahden sormen välissä, etusormen ja peukalon. Eikä puristeta koko nyrkissä tuolla tavalla. Sitten heilautat sauvaasi niin, että sauva tekee pienen ympyrän. Näin.”
Severus otti oman sauvansa taskustaan ja heilautti sitä hiiren pään ympärillä. Hiiri muuttui hetkessä kauniiksi lasikupiksi.
”Täydellistä, eikö?” Severus hymyili pojalleen. ”Kokeile sinä”, hän sanoi ja muutti hiiren taas hiireksi.
Harry pisti sauvansa peukalon ja etusormen väliin ja heilautti sauvaansa hiiren pään yläpuolella niin, että sauva teki täydellisen ympyrän. Hetkessä hiiri muuttui samanlaiseksi kauniiksi lasikupiksi.
”Hienoa, Harry”, Severus sanoi edelleen hymyillen ja pörrötti poikansa hiuksia.
Harry vastasi isänsä hymyyn ja mietti hetken, miten oikeastaan jaksaisi koko päivää.
Toisaalta, Hermione olisi ylpeä hänestä, kun hän kertoisi tämän.
****
Päivän edetessä Harry oli oppinut jo paljon. Taikajuomien kahdella tunnilla hänen isänsä oli pannut poikansa sekoittamaan liemeä, jonka nimeä hän ei muistanut, mutta joka joka tapauksessa oli mennyt erittäin pilalle. Se nimittäin oli räjähtänyt ja hänen naamansa oli ollut räjähdyksen jälkeen musta. Loitsujen tunnilla Severus oli pistänyt Harryn kirjoittamaan esseetä ja Pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla Severus oli pistänyt Harryn lukemaan ääneen kirjaa viisi sivua. Ennustamisen tunnilla Severus oli itse ollut niin kyllästynyt koko aineeseen, että oli jättänyt sen väliin. Hän väitti, ettei Harry tarvitsisi ennustamisen taitoa mihinkään eikä Harry ollut oikeastaan kovinkaan pettynyt isänsä päätökseen. Hänkin inhosi ennustamista ja olisi mielellään luopunut siitä. Taikakausien historia oli taas tasan yhtä tylsää Severuksen opettamana, kuin professori Binnsinkin opettamana. Harry ei ollut oikeastaan koskaan edes tajunnut, mitä ideaa koko aineessa on.
”Sehän on historiaa”, hän sanoi. ”Miksei me eletä nykyajassa eikä mennä johonkin historialliseen aikaan ennen ajanlaskun syntyä?” hän kysyi vihaisesti.
Severus huokaisi.
”Jokaisen velhon ja noidan on hyvä tietää, mistä me olemme lähtöisin”, hän vastasi. ”Minäkin inhosin taikakausien historiaa aikoinaan”, hän paljasti.
”Oliko professori Binns teidänkin opettajana?” Harry kysyi.
Severus nyökkäsi.
”Oli. Ja voin sanoa, että kaikki nukkuivat niillä tunneilla. Kaikki paitsi Remus Lupin, minä ja Lily”, hän kertoi. ”Seitsemännellä luokalla Lilyn ja Jamesin lyhyen seurustelun ajan Jameskin yritti opiskella tunneilla, mutta ei siitä tullut mitään”, hän jatkoi päätään pudistellen.
”Seurusteliko äiti James Potterin kanssa?” Harry kysyi ihmeissään.
”Ennen kun alkoi seurustelemaan minun kanssani, kyllä. Mutta he seurustelivat vain muutaman viikon ja sitten äitisi jätti Potterin”, Severus kertoi.
”Äiti kirjoitti päiväkirjaansa, että James oli maseentunut”, Harry muisteli.
Severus läpsäytti otsaansa.
”Niin muuten olikin. Kesti varmaan kuukausi ennen kuin hän selvisi pettymyksestään”, hän hymyili vahingoniloisesti.
Harry katsoi isäänsä huvittuneena.
”Keiden muun kanssa sinä sitten seurustelit?” hän kysyi pilke silmäkulmassaan.
”Eiköhän jatketa taikakausien historiaa”, Severus väisti kysymyksen ovelasti.
Harry huokasi syvään. Ehkä hän jonakin päivänä saisi tietää. Hän tuskin malttoi odottaa, että pääsisi taas selailemaan äitinsä päiväkirjaa. Ehkä Lily oli kirjoittanut jotain isästä? Ehkä Lily tiesi, kenen kaikkien kanssa Severus oli seurustellut aikoinaan? Tavalla tai toisella Harry aikoi ottaa asiasta selvää.
Pitihän hänen nyt jotain isänsä menneisyydestä tietää!
******
Illalla, kun Severus oli lähtenyt asioille Harry kaivoi äitinsä päiväkirjan laukustaan ja selaili sitä. Lily oli kirjoittanut koko päiväkirjan täyteen ja Harry avasi umpimähkään jonkun sivun.
Rakas päiväkirja,
Seurustelen nyt Jamesin kanssa ja olen iki onnellinen. James on huolissaan Siriuksesta, sillä tämä katoilee mystisesti jonnekin aina iltaisin. Ehkä Siriuksella on joku nainen? Joku kertoi nähneensä Siriuksen ja Severuksen makaavan Tylypahkan katolla, mutta sitä huhua minä en usko. Ensinäkin, Sirius inhoaa Severusta ja Severus inhoaa Siriusta. Miksi nämä kaksi vihamiestä sitten päätyisivät koulumme katolle makamaan? Severus tosin sanoi joskus, että hän pystyi rauhoittumaan parhaiten koulun katolla. Muistan, että katsoin häntä kuin pähkähullua, kun hän kertoi sen. Miten joku pystyy rauhoittumaan yli sadan metrin korkeudessa? Minua ainakin huippaa jo Tähtitornissa.
James on niin ihana. Hän osti minulle syntymäpäivälahjaksi sellaisen maailman ihanimman korun! Se on sydämenmuotoinen ja sen sisällä oli kuva meistä kahdesta. Sen sisään James oli taitellut rakkauskirjeen, jota en aio kopioida tähän, koska se on jotain niin suloista, etten voi pilata sanoja kopioimalla niitä. Siksi taitankin kirjeen kahtia ja laitan sen tähän väliin, jotta voin aina lukea sitä, kun epäilen Jamesin rakkautta minua kohtaan.
Kaikki hemmottelivat minua muutenkin eilen, kun oli syntymäpäiväni. Äiti ja isä lähettivät kotoa minulle jästien valkosuklaata ja valokuva-albumin, johon voin ottaa kuvia. James oli ilmeisesti juonessa mukana sillä korun lisäksi hän oli ostanut minulle ihanan kameran. Severus antoi minulle lahjaksi kirjan, Lilli taas paidan, sellaisen vaaleanvihreän. Alise osti minulle mustan laukun.
Lisäksi kelmit pitävät syntymäpäiväjuhlat lauantaina minun kunniaaksi Tarvehuoneessa. Kaikki tylypahkalaiset ovat tervetulleita, siis eivät opettajat! Saa nähdä, kumpa tilanne ei riistäytyisi käsistä, kun kelmit ovat järjestämässä... James kutsuu minua pullonpyöritykseen, pakko mennä!
Kirjoittelemisiin,
Lily
Harry sulki päiväkirjan. Sirius ja isä olivat maanneet Tylypahkan katolla? Ei, se ei voinut olla totta. Lilykin oli kirjoittanut päiväkirjaansa ettei uskoisi moista huhua. Ei Harrykaan sitä uskonut. Ei varmasti.
Niin hän ainakin kovasti uskotteli itselleen.
-
Olen yli-innokas tämän kanssa ja jo tänään saanut 18. luvun valmiiksi ja tässä ficissä on muuten täydet 90 sivua!!!! :)
Luku 18
Pöpöjä
Seuraavana päivänä Harrylla oli niin huono olo, että Severus vapautti poikansa koulusta. Harry nukahti heti aamiaisen jälkeen uudelleen ja Severus vilkuili poikansa terveydentilaa päivän mittaa hyvin huolestuneena. Pojan kuume tuntui vain nousevan ja hän hytisi koko ajan kylmyydestä. Harry myös nukkui hyvin paljon, kaiken kaikkiaan hän oli hereillä vain kaksi tuntia päivän aikana.
Lopulta Severus oli sen verran huolestunut, että päätti kirjoittaa matami Pomfreylle ja pyytää häntä tulemaan katsomaan Harrya.
Hyvä, matami Pomfrey,
Poikani on ollut kovassa kuumeessa jo päivän ja kuume tuntuu vain nousevan. Häntä paleltaa jatkuvasti ja hän nukkuu hyvin paljon. Voisitteko millään tulla käymään täällä kotitarkastuksella, sillä en uskalla lähteä Tylypahkaan asti, kun Harrylla on niin huono olo ja hän on niin kovassa kuumeessa. Olen kerta kaikkiaan neuvoton. Tänä aamuna kuumemittari näytti jo 42.7!
Ystävällisin terveisin,
Severus Kalkaros, Tylypahkan liemien professori
Jälleen Severus lähetti kirjeen Hedwigin mukana ja istuutui sitten Harryn jalkopäätyyn katselemaan nukkuvaa poikaansa. Harry mumisi jotain unissaan, mutta Severus ei saanut sanoista selvää.
Matami Pomfrey ei edes lähettänyt vastauskirjettä vaan ilmiintyi puoli tuntia Severuksen lähettämän kirjeen jälkeen. Hän koputti ja Severus meni avaamaan.
”Missä potilas on?” nainen kysyi heti valmiina auttamaan.
Sanaakaan sanomatta Severus johdatti Pomfreyn olohuoneeseen. Matami riensi heti Harryn luokse ja kokeili tämän otsaa.
”Otsa on todella kuuma”, hän sanoi oma otsa rypyssä. Hän kumartui ottamaan taikasauvansa taskustaan ja heilautti sitä. Pian Harryn yläpuolelle ilmestyivät hohtavan vihreinä numerot 43.3
Matami Pomfrey henkäisi.
”Hänellä on todella kova kuume!” hän huokaisi. ”On ihme, jos hän herää tuosta unesta!” hän jatkoi.
Severus säpsähti. Ei kai vain...
”Häntä pitää kylmettää”, matami sanoi. ”Hakisitko minulle ämpärillisen jääkylmää vettä ja kasan pyyhkeitä?” hän pyysi kääntäen katseensa Severukseen.
Severus teki työtä käskettyä ja pian hän tulikin jo ison ämpärin kanssa. Toisessa kädessään hänellä oli viisi pyyhettä. Matami otti ämpärin ja laski sen Harryn viereen. Hän kasteli yksi kerrallaan pyyhkeet jääkylmässä vedessä ja kietoi niitä sitten Harryn käsiin, jalkoihin ja päähän. Lopuksi hän teki vielä taikasauvallaan kylmennysloitsun. Sen jälkeen hän otti salkustaan jotain aineita ja kumartui sekoittelemaan niitä keskenään. Lopputuloksen hän laski Harryn viereiselle pöydälle.
”Tämä pitäisi juottaa hänelle nyt heti”, hän sanoi.
Severus nyökkäsi ja kumartui ravistelemaan poikansa hereille.
”Harry, Harry, herää”, hän pyysi ja vihdoin Harry avasi väsyneenä smaragdinvihreät silmät.
”Onko joku kipeä?” hän kysyi unenpöpperöisenä huomatessaan matamin samassa huoneessa.
”On”, Severus vastasi eikä suostunut sanomaan enempää. ”Juopa nyt tämä”, hän pikemminkin pyysi kuin käski ja ojensi Harrylle matamin sekoittaman lasin.
Harry joi kulauksen. Sitten hän laski lasin takaisin yöpöydälle.
”Juo se kokonaan”, matami käski ja Harry totteli irvistellen. Juoma oli kirpeää, aivan liian kirpeää ja imelää. Äitelää.
”Minua väsyttää”, Harry sanoi ja nukahti heti sanat sanottuaan.
Severus huokaisi väsyneenä ja huolestuneena.
”Paraneeko Harry tuosta?” hän kysyi matamilta.
Matami kohotti olkapäitään.
”En todellakaan tiedä. Jos hänellä on sisukas ja taisteleva luonne hän voi hyvinkin selvitä”, tämä sanoi ja Severus hymyili pienesti.
”Todellakin on”, hän sanoi. ”Tämä on siis hänestä itsestään kiinni?” hän kysyi.
Matami pudisteli päätään.
”Ei. Teistä molemmista. Sinä et saa antaa hänelle huopaa tai peittoa, vaikka hän kuinka pyytäisi. Et saa sulkea olohuoneen ikkunaa, vaikka hän kuinka valittelisi kylmästä. Hänen on tarkoitus olla kylmissään, jotta kuume laskee”, hän sanoi.
Severus huokaisi uudelleen.
”Hyvä on. Minä teen parhaani”, hän lupasi.
Mitä muutakaan hän voisi tehdä?
********
Harry siirrettiin seuraavana päivänä vaaroista huolimatta sairaalasiipeen. Hermione, Ron, Draco, Theodore ja muut hänen ystävänsä olivat käyneet vuorotellen valittamassa Dumbledorelle siitä, etteivät he saaneet mennä Harryn kotiin katsomaan poikaa ja lopulta Dumbledore oli kirjoittanut Severukselle, joka oli taas liikuttunut poikansa ystävien huolenpidosta ja suostunut poikansa kuljettamiseen sairaalasiipeen. Sitä paitsi sairaalasiivessä Harrylla oli koko ajan matami Pomfrey hoitamassa häntä eikä matamin tiedetty koskaan epäonnistuvan missään.
”Kyllä, te voitte käydä katsomassa häntä, mutta hän on koomassa, joten hän kuulee teidät, mutta ei vastaa”, matami Pomfrey sanoi Dracolle ja Theodorelle.
Draco melkein juoksi Harryn luokse ja huomasi, että Severus istui taas poikansa vuoteen vierellä. Severus oli painanut kasvonsa käsiinsä ja toisella kädellä mies piteli kaikin voimin kiinni Harryn oikeasta kädestä. Dracoa melkein satutti nähdä kummisetänsä olevan niin raunioina.
”Minä lähden nyt, Harry”, Severus sanoi, kun huomasi Dracon ja Theodoren. ”Mutta palaan taas huomenna”, hän lupasi ja painoi huulensa hetkeksi Harryn otsalle.
Ja niin Draco, Harry ja Theodore jäivät kolmisin.
”Severus on näköjään ihan romuna”, Draco huokaisi.
Theodore kosketti Harryn olkapäätä.
”Kuka ei olisi”, hän tuumi. ”Grangerkin melkein itki tunnilla”, hän muisteli.
”Puhumattakaan Weasleystä”, Draco jatkoi ja molemmat luihuispojat hymyilivät hieman. Ron Weasley oli heittäytynyt hyvin hankalaksi nähdessään Harryn ensimmäisen kerran makaavan koomassa. Huhujen mukaan Ron oli istuutunut Harryn vuoteen reunalle eikä ollut suostunut liikkumaan siitä ennen kuin Hermione oli Fredin ja Georgen kanssa väkisin raahannut pojan rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Siellä Ron oli kävellyt suoraan makuuhuoneeseen eikä ollut tullut ulos koko viikonloppuna.
”Luulin, ettei professori Kalkarosta hajota mikään. Nyt tiedän, että olin väärässä”, Theodore sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Draco kohautti olkapäitään.
”Minulle on aina ollut itsestään selvää, että hän rakastaa Harrya”, hän sanoi.
”Harrysta puheen ollen... Kuuleekohan hän meitä?” Theodore kysyi.
Draco kohautti uudestaan olkapäitään.
”En tiedä. Matami Pomfrey sanoi, että kuulee, mutta...”, hän hiljeni hetkeksi ja katsoi sängyssä makaavaa rohkelikkoa. Harryn käsi oli liikkunut muutaman millin verran. Draco huomasi sen silti.
”Katso”, hän kuiskasi ja samassa Harryn toinenkin käsi liikahti.
”Hän herää”, Theodore sanoi ja Harryn silmäluomet avautuivat pikkuhiljaa. Hänen smaragdinvihreät silmänsä tulivat esille ja Draco hymyili onnellisena. Harry vastasi hymyyn.
”Mikä olosi on?” Draco kysyi huolestuneena.
”Täydellinen! Voin todella hyvin”, Harry vastasi ja Draco melkein hihkaisi ääneen.
”Kaikki ovat olleet sinusta todella huolissaan. Katsokin, että oli viimeinen kerta, kun huolestutit meidät näin pahasti”, Draco sanoi teeskennellen nuhtelevaa.
Harry irvisti.
”Kuulostat ihan isältä. Missä hän muuten on?” hän kysyi vilkuillen ympärilleen. ”Taitaa olla ensimmäinen kerta ettei isä ole täällä, kun minä herään koomasta tai jostain”, hän sanoi virnistäen.
”Tehdään historiaa”, Draco virnisti. Hän kumartui painamaan suukon Harryn otsalle. Theodore tuijotti kauhistuneena, kunnes Draco nauraen käski tämän mennä hakemaan Severus paikalle. Sen jälkeen blondi istuutui aivan lähelle Harrya.
”Olitko sinäkin huolissasi?” Harry kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän tunsi olonsa jotenkin vaivautuneeksi Dracon seurassa eikä todellakaan tiennyt miksi.
Draco punastui. Oliko Harry aikaisemmin nähnyt ystäväänsä niin punaisena?
”Olin... Mutta tiesin, että sinä paranet”, luihuinen kehuskeli.
”Tiesitkö?” Harry kysyi huvittuneena.
Draco nauroi.
”Hyvä on en tiennyt, mutta uskoin siihen. Eikö se olle pääasia?” hän kysyi.
Oli Harry vuoro nauraa ja Draco haltioitui äänestä. Oli niin ihanaa kuulla Harryn jälleen nauravan. Hän kumartui painamaan uuden suukon ystävänsä otsalle.
”Miksi sinä suukottelet minua koko ajan?” Harry kysyi.
Draco virnisti.
”Etkö pidä siitä?” hän kysyi hymyillen.
”En. Pidän enemmän tästä”, Harry vastasi ja nousi sen verran kyynärpäidensä varaan että pystyi suutelemaan Draco kunnolla huulille. Draco vastasi suudelmaan ja kumpikin tunsivat olevansa kahdeksannessa taivaassa...
Lopulta Draco työnsi Harryn takaisin sänkyyn.
”Olet kipeä”, hän nuhteli. ”Saan pöpöjä”, hän jatkoi nyt jo virnistäen.
Harry vastasi virnistykseen automaattisesti.
”Luulin, että pidät pöpöistäni”, hän sanoi ja sai Dracon naurahtamaan.
”Ei. Minä rakastan niitä. Rakastan niitä yhtä paljon kuin rakastan sinua”, blondi sanoi hymyillen ja Harry vastasi hymyyn.
Dracon kulmakarvat nousivat kysyvästi.
”Eikö tämä ole yleensä se hetki, kun sinä vastaat, että sinäkin rakastat minua?” hän kysyi jäänharmaat silmät vilkkuen.
Harry virnisti.
”On. Mutta luulin, että tiedät sen jo”, hän myönsi.
Voiko ihanempia sanoja lausua? Draco oli vahvasti sitä mieltä, että ei.
-
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAWWWWWWWWWWWWWWWW :-*
ihana osa ja edellinenkin oli ihana ja äääk kun on ihanaa <3
Katso nyt mitä sait aikaan? Sekosin ihan totaalisesti ja kokonaan! :D
Tää on niin paras tarina/ficci vai mikä lie auts aivoihin sattuu. Ja mua ihmetyttää miksi tällä on bäin vähän kommentteja.__. hhävetkää ihmiset !
Kiitos paljon tästäkin osasta!
~ Crissy ~
-
Oii miljoona lukuu tullu ja en ollu huomannu mitään ! :o
Mutta joka tapauksessa olin innostunut. Severus oli söpö ja ihanan huolehtivainen.
Draco taas ... oli aivan ihana, muttei muistuttanut kuitenkaan omaa itseään. Haluaisin, että Draco olisi kuitenkin Draco. Kovis, mutta pehmeä sisältä. Kuitenkin esittää aina jotain :)
-
Anteeksi! Minulla on jäänyt niin monta lukua väliin, että ihan hävettää! Nyt luin monta lukua putkeenja ah, nautin niistä. Pidin Siriuksen ja Severuksen välisestä kohtauksesta ja siitä, että Severus oli raunioina Harryn sairaudesta. Tekee hänestäkin inhimillisemmän. Seuraavaa luku odotellen,
Tutti frutti
-
Oho. Taas kommentteja vaihteeksi! :)
Criss, Sä oot seonnu jo aikoja sitten, et voi syyttää mua siitä. Paras ficci? Tyydytpä vähään. Kiitos kommentistasi, ihana! :-*
SuklaaKissa, Harryn ja Dracon suhteeseen on tulossa mutkia vielä aika paljon, odotapa vain, mm. eräs hyvin ylihuolehtivainen isä ;) :D Ja ei se mitään, vaikka et ookaan kommentoinu :) Kiitos kommentistasi!
dracolove, Ei nyt ihan miljoona (vielä). Dracoa ei tulevassa luvussa ole juuri ollenkaan mainittuna vain, joten en ole voinut tehdä hänestä enemmän omaa itseään. Kiitos kommentistasi sinullekin!
tutti frutti, Kiitti :)
Huhhuh. Luku 19!!! Oho. Mihin tää aika on menny? Joka tapauksessa, ficissä on nyt huimat 93 ja puoli sivua ja 30528 sanaa ja 220093 merkkiä! Kiitos kommentoijille ja lukijoille, tässäpä seuraava luku :)
Luku 19
Musta yö (osa 1/2)
Seuraavana iltana Harry pääsi jo pois sairaalasiivestä ja hän kuljeskeli hajamielisenä Tylypahkan käytävillä, kunnes törmäsi Seamus Finniganiin ja Dean Thomasiin, kahteen rohkelikkoon, joita hän inhosi kaikista eniten ja tunne oli ehdottomasti molemminpuoleinen.
”Kas, kas, Kalkaroshan se täällä hortoilee”, Seamus totesi irvistäen.
Harry mulkaisi poikaa ja siirsi painoaan toiselle jalalle.
”Mitä asiaa sinulla on, Finnigan?” hän kysyi sihisten.
”Mihin olet tukijoukkosi jättänyt? Malfoyn ja isäsi”, Dean kysyi.
Harry kohautti olkapäitään.
”Eivät ole tukijoukkoani. Draco on ystäväni ja isä perheenjäsen”, hän puolusteli.
Seamus ja Dean nauroivat ilkeästi.
”Ystäviä tai enemmän. Kuulimme huhuja”, Seamus sanoi nauttien jokaisesta hetkestä.
Harry hallitsi hyvin itsensä eikä edes punastunut.
”Mitä sinä tarkoitat?” hän kysyi.
”Olit kuulemma suudellut Malfoyta sairaalasiivessä eilen illalla”, Dean vastasi hänen kysymykseensä.
”Roskaa”, Harry väitti.
”Roskaa tai ei, me uskomme siihen. Taidat olla melkoinen homo, Kalkaros”, Seamus sanoi irvistäen rumasti.
Harry irvisti takaisin.
”Tai sitten sinä olet homo tuon ystäväsi kanssa, jonka älykkyysosamäärä hipoo nollaa”, hän sanoi virnistäen Deanin raivosta punaisille kasvoille.
”Varokin, ketä nimität tyhmäksi!” poika sihisi.
Harry hymyili.
”Mitä? Äitini Lily oli fiksu ja isä on opettaja. Olen vain perinyt heidän geeninsä”, hän sanoi melkein nauraen.
”Paskat ole mitään geenejä perinyt”, Seamus sanoi pidellen Deania olkapäästä kiinni.
”Ai en vai? Olen saanut H:n melkein jokaisesta tehtävästä tänä vuonna, joskus jopa U:n”, Harry sanoi hymyillen edelleen. ”Suokaa anteeksi, mutta taidan poistua tekemään rästiin jääneitä läksyjäni”, hän jatkoi ohittaen kaksikon.
Seamus veti taikasauvansa Harryn selän takana esiin, mutta ei kerennyt sanoa sanaakaan, kun Severus astui kulman takaa ja melkein törmäsi poikaansa.
”Finnigan!” hän karjaisi. ”Alhainen temppu!” hän jatkoi vihaisesti ja Seamus piilotti taikasauvansa saman tien kaavunsa taskuun.
”Ai mikä, professori?” poika kysyi viattomana.
”Todella alhaista taikoa vastustajan kääntäessä selkänsä”, Severus sanoi. ”Rohkelikko menettää takiasi viisi pistettä ja sinä ja herra Thomas voitte liittyä seuraani huomenillalla jälki-istuntoon”, hän sanoi.
Dean kohotti kättään.
”Minä en ole tehnyt mitään, professori! Kalkaros vain ärsytti meitä!” hän jatkoi.
Severus käänsi katseensa poikaansa, joka hymyili viattomana.
”Puhuuko hän totta, herra Kalkaros?” hän kysyi eikä Harry enää hymyillyt.
”Osittain, isä”, poika mutisi katse lattiassa.
”Osittain, mikä?” Severus kysyi Deanin ja Seamusin virnistellessä vieressä.
”Osittain, professori”, Harry korjasi sanavalintaansa.
”Sitten tulet luokseni nyt heti”, Severus sanoi ja lähti kävelemään omaa työhuonettaan kohti. Harry käveli nolona hänen perässään ja kuuli vielä Seamusin ja Deanin räkäiset naurut kulman takana.
Severus ei sanonut sanaakaan ennen kuin pääsi turvallisesti omaan työhuoneeseensa. Sitten hän kääntyi Harrya kohti.
”Vaikka oletkin poikani et saa minkäänlaisia erikoisvapautuksia jälki-istunnoista”, hän sanoi. ”Odotan perheenjäseniltäni oikeanlaista käytöstä, eikä toisten haukkuminen todellakaan kuulu siihen, ymmärrätkö?” hän kysyi vihaisena ja Harry nyökkäsi.
”Ymmärrätkö?” Severus toisti.
”Ymmärrän, professori”, Harry vastasi katse edelleen lattiassa.
”Harry, katso minuun ja sano, että ymmärrät!” Severus käski ja kohtasi poikansa pelokkaat smaragdinvihreät silmät.
”Minä ymmärrän, professori”, Harry sanoi ja Severus nyökkäsi hyväksyvästi.
”Nyt sinä voit sitten selittää minulle, mitä teet Tylypahkan käytävillä ottaen huomioon, että olit vielä eilen korkeassa kuumeessa”, Severus vaihtoi aihetta ja Harry huokaisi.
”Matami Pomfrey päästi minut pois sairaalasiivestä”, Harry sanoi.
”Pomfreyn ote on selvästikin lipsumaisillaan”, Severus mutisi.
Harry virnisti.
”Olen ihan terve”, hän vakuutti.
”Ja sen takia lähditkin ärsyttämään rohkelikkoja, niinkö? Jotta pääsisit takaisin Sairaalasiipeen”, Severus tuhahti.
Harry hätkähti.
”Olin vain kävelemässä ohi, kun Finnigan ja Thomas rupesivat ärsyttämään minua”, hän protestoi. ”Pakko minun oli jollain lailla puolustautua!” hän jatkoi.
Severus huokaisi.
”Sinun pitäisi hillitä itsesi”, hän moitti.
Harryn oli pakko virnistää.
”Niin kuin et itse koskaan olisi paria taikaa rohkelikkoihin kokeillut”, hän sanoi.
”Ei ole kyse siitä”, Severus vastasi.
”Eikö? Mistä sitten? Siitä, että saat vaihteeksi nolata minut?” Harry kysyi vihaisesti.
”Kyse on siitä, että sinä oppisit olemaan katsomatta vaaroja silmiin! Että oppisit joskus käyttäytymään!” Severuskin suuttui jo.
”Minä osaan käyttäytyä. Paremmin kuin sinä!” Harry sanoi vihaisesti ja nousi jo ylös tuolista. Hän käveli ovelle, mutta se oli lukossa.
”Päästä minut pois”, Harry vaati seisoessaan oven edessä kädet lanteilla.
”En. En päästä ennen kuin olen sanonut sanottavani”, Severus vastasi tuhahtaen. ”Olet menettänyt jalkasi tänä vuonna, olet katsonut kuolemaa pari kertaa silmiin jo aikaisimpina kouluvuosinasi. Voisitko mitenkään pysyä hengissä? En kestä menettää taas yhtä perheenjäsentäni”, Severus sanoi.
Harry ei edes hymyillyt. Hän lähti sanaakaan sanomatta pois isänsä huoneesta. Severus jäi katsomaan poikansa perään. Mitä hän oli nyt sanonut?
****
Harry, Ron ja Hermione kävelivät kolmestaan näkymättömyysviitan alla kohteenaan Hagridin mökki. He olivat vihdoin kuulleet Hiinokasta ja olivat saaneet tietää, että hevoskotka lopetettaisiin. Harry oli vihainen.
”Isä on sydämetön idiootti”, hän sanoi Hagridille.
”Ei, ei... Isäsi vain yrittää huolehtia sinusta”, Hermione korjaisi pienellä äänellä.
”Huolehtia? Huolehtia minusta tappamalla hevoskotkan! Paskat se mitään huolehtimista ole!” Harry sanoi vihaisena ja potkaisi vihoissaan Hagridin ylisuurta nojatuolia.
”Luulen, että professori Kalkaros saa vain mielenrauhaa ja että hänellä on kostonhimoa hevoskotkaa kohtaan. Ajattele, jos itse olisit hänen tilassaan. Mieti, jos sinun poikasi menettäisi jalkansa hevoskotkan takia. Pystyisitkö itse antamaan hevoskotkalle anteeksi?” Hermione kysyi ja Harry tuijotti ystäväänsä hämmästyneenä. Milloin Hermione oli viimeksi puolustanut hänen isäänsä? Hän huokaisi syvään.
”Teidän pitää mennä”, Hagrid sanoi kalpeana. ”Ne tulevat”, hän jatkoi ja Harry kääntyi katsomaan ikkunasta. Hänen isänsä, Dumbledore, taikaministeri Toffee ja teloittaja astelivat perä kanaa rinnettä alas. Harry veti kiireesti näkymättömyysviitan itsensä, Ronin ja Hermionen päälle. He pakenivat metsään takaovesta ja ehtivät juuri ja juuri kadota metsän uumeniin, kun Severus koputti Hagridin ovelle.
Metsässä Ronin rotta Kutka rupesi häiriköimään. Se rimpuili pois Ronin taskusta ja Harry näki taas tutun mustan ison koiran. Koira hyökkäsi suoraan Ronia päin ja Hermione kiljaisi säikähtyneenä.
”RON!” Molemmat rohkelikot huusivat, kun koira lähti raahamaan Ronia poispäin. He lähtivät juoksemaan ja huomasivat kauhukseen, kuinka koira vei Ronia Tällipajua kohti.
”Ei”, Hermione kuiskasi ja sulki silmänsä. Harry tarttui ystäväänsä kädestä ja lähti juoksemaan. Ron oli saatava pois.
Koira retuutti Ronia takaperin juurten lomassa olevaan onkaloon. Ron yritti taistella vastaan, mutta koira oli häntä vahvempi. Pian Ronista näkyi enää jalat, jotka poika oli epätoivoissaan taivuttanut puunjuuren ympäri. Äkkiä kuului kammottava räsähdys ja sekä Harry että Hermione tiesivät, mitä oli tapahtunut. Ronin sääri oli murtunut ja koira veti hänet sisään Tällipajun salaperäiseen tunneliin.
”Me ei selvitä. Meidän täytyy hakea Dumbledore!” Hermione huusi hypätessään valtavan oksan yli.
”Ei! Me ei ehditä hakea Dumbledorea ennen kuin tuo koira on syönyt Ronin tai jotain muuta vastaavaa!” Harry vastasi hänkin huutaen. Oksa heilahti lujaa hänen otsaansa ja hän näki hetken pelkkiä mustaa.
”Mutta me ei päästä puun ohi ilman apua. Haetaan Dumbledore, Harry kiltti!” Hermione rukoili.
”Ei. Jos me haetaan Dumbledore isä tulee ihan varmasti tänne myös!” Harry sanoi vastaan. ”Jos koira pääsi puun ohi, mekin päästään. Tavalla tai toisella.”
Jälleen yksi oksa huitaisi heitä päin, mutta molemmat kerkesivät väistää ajoissa.
Äkkiä heidän ohitseen loikkasi kellertävän oranssi kissa, joka luokersi hakkaavien oksien lomitse käärmeen tavoin ja painoi etutassullaan rungossa näkyvään kyhmyyn. Siinä samassa puu lakkasi liikkumasta. Pieninkään lehti ei värähtänyt tai liikahtanut.
”Koukkujalka”, Hermione kuiskasi käheästi. Hän oli ostanut kissan kesälomalla Viistokujalta. ”Miten se tiesi?” hän ihmetteli.
Harry kohautti olkapäitään.
”Tule, mennään pelastamaan Ron”, hän sanoi. Hermione tarttui häntä käsivarresta ja yhdessä he katosivat onkaloon.
”Pidä taikasauva valmiina”, Hermione kehoitti Harrya hänen takanaan.
-
oho :o kylläpä on jännää .__. nyt ootan ihan intona täällä jatkoa <3
ja jee (8 juoruja, juoruja <3
tämän järkevämpää en saa sanotuksi :)
kiitos taas hienosta luvusta sulle :-*
-
Oi!
En jaksa odottaa seuraavan luvun saapumista. Saa nähdä miten tässä käy!
Tutti frutti
-
uusi luku (taas) ja huomasin juuri, että käyn täällä aivan liian vähän lukemassa ficcejä.
Mutta no, odotellen jatkoa ... ;)
ja myönnän tämä oli oikein rakentava viesti
-
Criss, Hihi, kiitos!
tutti frutti, Kiitos!
dracolove, Hihii, kiitos!
Taas on uusi luku ilmestynyt ja arvatkaa mitä? Bileet pystyyn, ficissä on sata sivua!!!!!!!! Kuka lähtee bilettää mun kanssa? XD
Luku 20,
Musta yö osa 2/2
Harry ja Hermione astuivat valtavaan huoneeseen. Ron makasi nurkassa käpertyneenä, jalka suorana. Harry juoksi heti hänen vierelleen.
”Missä se koira on?” hän kysyi.
Ron oli kasvoiltaan vihreä. Kipu jalassa oli varmasti kammottava.
”Ei se ole koira. Se on se”, poika sanoi ja Harry tuijotti ystäväänsä. Mistä ihmeestä Ron puhui?
”Se on hän. Sirius Musta”, Ron sanoi ja Harry pudotti hämmästyneenä taikasauvansa.
”Karkotaseet!” Sirius Mustan ääni kuului aivan heidän takanaan ja sekä Harryn että Hermionen sauvat lensivät miehen käsiin. Harry kääntyi ja Sirius naulitsi katseensa pojan vihreisiin silmiin.
”Nytkö sinä viimein tulit tappamaan minut?” Harry kysyi tyynesti, melkein odottavana.
Sirius pudisti kaikkien kolmen hämmästykseksi päätään.
”Ei. En”, hän mumisi hiljaa käheällä äänellään. ”En tullut. Ja muista se, että sinä seurasit minua”, hän jatkoi hymynkaare huulillaan.
”Tällä kertaa”, Harry huomautti.
”Tällä kertaa”, Sirius myönsi. ”Tulit hakemaan ystävääsi, eikö niin?” hän arvasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Oikein arvattu”, Harry vastasi.
”Onneksi et hakenut opettajia apuun. Se helpottaa tilannetta paljon”, Sirius sanoi. ”Haluan selittää sinulle pari asiaa.”
”Meillä ei ole mitään puhuttavaa.”
”Onpas.”
Harry huomasi Siriuksen kasvoilla vakavan ilmeen ja hän huokaisi, kun mies heilutteli virne kasvoillaan hänen, Hermionen ja Ronin taikasauvoja.
”Jos haluat saada sauvasi takaisin kuuntelet minua”, Sirius sanoi.
Harry huokaisi syvään ja vain tuijotti itsepäisesti kuluneeseen lattiaan. Hän ei katsonut Siriukseen päinkään.
”Tiedän, mitä teit isälleni. Tiedän, että petit Potterit ja yritit tappaa Piskuilanin! Miksi minä sen jälkeen kuuntelisin sinua?” Harry kysyi.
”Koska lehdet eivät välttämättä puhu totta”, Sirius vastasi hiljaa.
Harry tuhahti.
”Kiistät siis kaiken?” hän kysyi.
”Niin kiistän.”
Hiljaisuus. Piinaava hiljaisuus, jonka aikana Harry oli kääntänyt katseensa takaisin Siriukseen ja tuijotti miehen harmaita silmiä.
”Mutta tiedätkö, mitä isälläsi ja minulla oli?” Sirius kysyi yllättäen.
”Vihasit häntä. Inhosit hänen katsomistakin! Isä on kertonut menneisyydestään”, Harry vastasi. Hän tunsi Hermionen lempeän käden olkapäällään, mutta ravisti sen pois.
”Ei. Minä rakastin häntä”, Sirius sanoi hyvin hiljaa ja painoi päänsä alas.
Harry haukkoi henkeään. Hetken hän tuijotti kummisetäänsä aivan kuin toivoisi tämän huutavan kohta aprillia ja osoittavan sauvallaan häneen ja tappavan hänet. Sitten hän vilkaisi Hermionea, jonka kasvoilla oli hänelle tyypillinen minä-tiesin-tämän-koko-ajan ilme. Ron oli puolestaan yhtä tietämätön kuin hän. Punapääkin tuijotti Siriusta ihmeissään.
”Etkä rakastanut. Et koskaan”, ääni kuului jostain ovelta ja äkkiä Harryn isä veti Harryn näkymättömyysviitan pois päältään.
Sirius henkäisi.
”Severus...”
”Tämä löytyi Tällipajun juurelta. Hyvin käytännöllinen”, Severus sanoi kylmästi ja heitti näkymättömyysviittansa Harryn jalkojen juureen. Harry kumartui nostamaaan sitä ylös.
”Unohditko kenties mainita, että James Potter antoi ennen kuolemaansa tuon sinulle?” Severus kysyi Harrylta katsoen kuitenkin koko ajan Siriusta.
”Itseasiassa sain sen Dumbledorelta yksitoistavuotiaana”, Harry vastasi.
”Miksi Sarvihaara olisi antanut näkymättömyysviittansa vapaaehtoisesti sinun pojallesi, Severus? Näkymättömyysviitat kulkevat isältä pojalle”, Sirius pani väliin.
”Ellet sattunut tietämään, että James Potterin poika kuoli nyt tiedät. Harry on heti Potterin pojan jälkeen seuraava, jolle viitta kuuluu, koska Lily on Potterin pojan oikea äiti”, Severus vastasi tyynesti.
Harryn suu loksahti auki.
”Mitä? Onko James Potterin poika minun velipuoleni?” hän kysyi.
”Älä sinä sekaannu tähän”, Severus sihisi takaisin. ”Olet jo muutenkin vaikeuksissa. Sinua, Grangeria ja Weasleytä odottaa pakkoloma”, hän jatkoi.
”Vastaa minulle! Onko James Potterin kuollut poika minun velipuoleni?!” Harry kysyi kovemmalla äänellä.
”Minä sanoin, että älä sinä sekaannu tähän, kun et kuitenkaan mitään ymmärrä!” Severus vastasi.
”Onko James Potterin kuollut poika minun velipuoleni?” Harry kysyi korostaen jokaista lausumaansa sanaa.
”ÄLÄ SEKAANNU TÄHÄN, POIKA!” Severus huusi nyt.
”Sinä olet valehdellut minulle monestakin asiasta kuluneen kolmentoista vuoden aikana!” Harry huusi vastaan.
”SULJE SUUSI!” Severus sanoi kovaan ääneen.
”EN!” Harrykin korotti ääntään.
”Hiljaa nyt molemmat!” Sirius sanoi yllättäen väliin.
Molemmat Kalkarokset kohottivat katseensa vankikarkuriin.
”Sinä. Sinulla on otsaa komennella minua!” Severus tuhahti.
Sirius astui tyynesti askeleen lähemmäs Severusta ja tuijotti tätä kylmästi harmailla silmillään.
”Niin. Niin minulla on”, hän sanoi.
Harrykin tuijotti kummisetäänsä vihaisena. Hän oli ristinyt kädet rinnalleen ja katseli vuoroin isäänsä vuoroin kummisetäänsä, molempia varuillaan ja vihaisena. Miten monesta asiasta isä oli valehdellut hänelle? Ensin Sirius, nyt tämä. Mitä vielä? Montako asiaa isä piti salassa? Milloin isä oli ajatellut kertoa hänen velipuolestaan?
”Minä haluan kertoa Harrylle totuuden, Severus. Puhtaan totuuden”, Sirius sanoi katsoen Severusta suoraan silmiin.
”Älä lausu nimeäni huuliltasi”, Severus sihahti. ”Totuutta ei ole. Kukaan ei voi väittää tietävänsä ainoaa totuutta tässä helvetin sopassa, jossa me kaikki elämme”, hän jatkoi hyvin hiljaa olkapäitään kohottaen.
Sirius huokaisi syvään. Severus huomasi, miten paljon Azkabanin vuodet olivat vaikuttaneet mieheen. Sirius näytti paljon vanhemmalta. Hänen hiuksensa olivat takussa ja hän oli laiha. Hyvin laiha. Pesemättömät keltaiset hampaat näkyivät suusta.
”Aina on yksi totuus”, ääni kuului ovelta ja heidän joukkoonsa liittyi myös Remus Lupin.
Severus tuhahti.
”Hyvä on. Olen valmis kuulemaan teidän niin sanotun totuuden”, hän sanoi.
Remus vilkaisi Siriusta.
”Tiedätkö sinä mistä aloitat?” hän kysyi kohottaen kulmakarvaansa.
Sirius nyökkäsi.
”Kerron lyhyesti”, hän lupasi ja hymyili pienesti. Severuksen sydän teki voltin. Tuota hymyä hän oli aina rakastanut.
”Remus on ihmissusi, minä animaagi eli koira toisin sanoen, James Potter oli hirvi, Peter Piskuilan rotta”, Sirius aloitti. ”Eli tuo rotta, joka on tuon punapään sylissä”, hän jatkoi ja kiristeli hampaitaan.
”Eikä ole!” Ron sanoi ja puristi Kutkaa sylissään.
”Te olette hulluja molemmat!” Harry sanoi melkein nauraen.
”Peter Piskuilan kuoli kolmetoista vuotta sitten, sinä itse tapoit hänet. Miten sinulla on otsaa väittää, että Piskuilan olisi elossa?” Severus kysyi otsa rypyssä.
”Minä yritin tappaa hänet”, Sirius korjasi. ”Mutta Peter kerkesi muuttautua rotaksi!” hän jatkoi sihisten raivoissaan keltaisten hampaidensa takaa.
”Ron, annatko meidän kokeilla näyttäytymisloitsua Peteriin?” Remus kysyi. ”Jos tuo on oikea rotta, sille ei käy kuinkaan.”
Ron puristi Kutkaa edelleen käsisään. Sitten hän vilkaisi ensin Harryyn, sitten Hermioneen ja lopuksi Siriukseen. Siriuksen toivekas katse sai hänet lopulta nyökkäämään.
Sirius osoitti rottaa Ronin taikasauvalla, Remus omallaan ja yhdessä he sanoivat hiljaa kuiskaten jonkun loitsun, joka ei kantautunut Harryn korviin asti.
Kutka alkoi muuttua. Se muuttui mieheksi, joka ei ollut paljoa Harrya tai Hermionea pidempi. Miehellä oli ruskehtavan harmaat hiukset ja ruskeat silmät.
”Sirius, Remus...”, mies piipitti. ”Vanhat ystäväni!”
”Tiedä niistä ystävistä”, Sirius sanoi raivoissaan. ”Sinun takiasi James, hänen poikansa ja Jamesin vaimo kuolivat!” hän sanoi ja viha näkyi miehen harmaista silmistä.
”Minä olen syytön! Sinä heidät kavalsit tiedät-kai-kenelle!” Peter sanoi.
Sirius haukkoi henkeään.
”Minä? Se, että et suostu myöntämään itse kavaltaneesi ystävääsi Voldemortille on jo alhaista, mutta on todella alhaisempaa se, että syytät siitä minua! Minä olin Jamesin paras ystävä! Olin hänen poikansa kummisetä samalla tavalla, kun olen Harryn kummisetä! Luuletko että pystyisin kavaltamaan oman kummipoikani? Jos luulet, katso Harrya. Olenko muka kavaltanut hänet? Olenko muka tappanut hänet tai vienyt hänet Voldemortille? Enkö olisi tehnyt sen aikoja sitten, jos olisin todella Voldemortin puolella?” hän kysyi ja Harry huomasi miehen silmissä olevan raivon.
Peter oli hätkähtänyt jokaisen kerran, kun Sirius oli maininnut Voldemortin nimen. Siriuskin oli huomannut sen ja virnisti nyt häijysti.
”Pelkäätkö entisen isäntäsi nimeä? En yhtään ihmettele. Hän ja hänen joukkonsa ei taida olla kovinkaan tyytyväinen sinuun, vai mitä?” hän totesi.
”Minuun? Ainoa syy, miksi tiedät-kai-kuka ei olisi tyytyväinen minuun on se, että minä sain yhden hänen kuolonsyöjistään Azkabaniin, vakoojan Sirius Mustan!” hän huudahti ja osoitti Siriusta keskisormellaan. Harry pani merkille, ettei mies omistanut etusormea ollenkaan.
”Sanoin jo äsken, että on todella alhaista syyttää omista rikoksistaan toisia”, Sirius sihisi hampaidensa välistä. ”Kun Voldemort ei kerran tappanut sinua, minä tapan. Viimeksi epäonnistuin, nyt en aio epäonnistua. Lupaan kuitenkin yhden asian sinulle.”
”Minkä?” Peter kysyi, vaikka ei oikeastaan edes halunnut tietää.
”Tapan sinut kiduttamatta”, Sirius sanoi häijysti ja kohotti Ronin taikasauvaa.
Severus astui Harryn taakse ja peitti tämän silmät käsillään. Harry kuitenkin riuhtoi isänsä otteen irti ja käveli Peterin ja Siriuksen väliin.
”Ei”, hän sanoi hiljaa.
”Mitä?” Sirius ja Severus kysyivät yhteen ääneen. Remus hymyili. Hän oli ollut varma tästä. Hän oli tiennyt koko ajan, että jos joku astuisi kahden vihamiehen väliin se olisi Harry. Sillä Harry oli se, jota asia koski kaikista eniten.
”Et saa tappaa häntä”, Harry sanoi kovempaa. ”Et saa.”
”Harry, tuo idiootti on syy siihen, että James on kuollut. Tuo idiootti on syy siihen, ettei sinulla ole velipuolta. Tuo idiootti on syy siihen, että sinulla ei ole äitiä. Tuo idiootti on syy siihen, että minä olen ollut kolmetoista vuotta Azkabanin sellissä syyttömänä. Tuon idiootin mielestä hänen kurja elämänsä on niin paljon tärkeämpi, kuin Jamesin, Jamesin vaimon, Jamesin lapsen, joka oli myös sinun velipuolesi ja sinun äitisi elämä! Hän olisi voinut säästää syyttömiä ihmisiä, jopa pienen pojan, mutta hän ei säästänyt. Hän säästi vain itsensä. Ja nyt sinä seisot siinä välissä etkä anna minun... Minun tehdä hänestä loppua!” Sirius sanoi ja levitti käsiään.
”Niin seison. Tiedän, mitä hän on tehnyt. Tiedän, miksi äiti kuoli. Tiedän, miksi James Potter kuoli. Tiedän, miksi velipuoleni kuoli. Tiedän, miksi sinä olet ollut Azkabanissa. Mutta et silti saa tappaa häntä. Luuletko, että James Potter olisi tahtonut? Luuletko, että hän olisi halunnut tehdä ystävästään murhaajan? Tuollaisen saastan takia”, Harry sanoi ja katsoi Peteriä inhoen.
”Mitä me sitten teemme hänelle?” Sirius kysyi.
Harrylla oli vastaus valmiina.
”Hän saa mennä Azkabaniin. On hänen vuoronsa olla Azkabanissa, oli hän syytön tai ei”, hän sanoi.
Severuksen kasvoille nousi isällisen ylpeä hymy. Hänkin oli Remus Lupinin tapaan tiennyt, ettei Harry halunnut kenenkään kuolevan tänään. He kaikki olivat nähneet jo tarpeeksi kuolemia yhdelle elämälle. Varsinkin Harry.
”Mennään ylös linnaan”, Remus sanoi ja veti taikasauvansa taskustaan. ”Köytän tuon”, hän sanoi Harrylle, joka katsoi epäröiden Remuksen taikasauvaa.
”Hyvä on. Haluan jo nukkumaan”, Harry totesi haukotellen makeasti. Severus hymähti. Harry asteli isänsä luokse ja tämä kietoi kätensä poikansa hartioiden ympärille.
”Olet kunnon poika, Harry”, Severus kuiskasi. ”Olen... Ylpeä sinusta.”
Harry hymyili.
Samassa tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. Peter oli saanut jostain taikasauvan ja osoitti sauvallaan nyt Harrya. Harry kääntyi hitaasti ympäri ja huomasi miehen vihaisen katseen. Severus oli heti tilanteen tasalla ja otti taikasauvansa taskustaan ja osoitti sillä Peteriä.
”Olet käytännössä tappanut vaimoni, joka oli poikani äiti. Luuletko, että annan sinun vielä viedä poikanikin saastainen rotta?” Severus kysyi.
”Päinvastoin”, Peter sanoi. ”Uskon, että sinä annat poikasi mielihyvin Pimeän lordille”, hän jatkoi häijy hymy huulillaan.
”Minäkö antaisin poikani hänelle? Poikani, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta! Poikani, joka on minulle koko elämäni!” Severus sanoi tuhahtaen.
”Poika lähtee mukaani. Pimeän lordille armolahjaksi”, Peter sanoi ja häijy hymy oli edelleen hänen huulillaan. ”Ei, taidan tappaa hänet mieluummin itse. Pimeän lordi aikoo joka tapauksessa tappaa hänet.”
”Ei, ei minun poikaani!” Severus sanoi ja oli jo astumassa Harryn ja Peterin väliin, mutta Sirius ehti ensin.
”Sirius”, Severus sanoi hiljaa. Niin hiljaa, että vain Sirius ja Harry kuulivat tämän.
”Avada kedavra!” Peter huusi.
”Severus, minä rakastan sinua. Aina”, Sirius kerkesi vielä sanoa ennen kuin vihreä valo osui suoraan hänen sydämeensä. Hän kaatui, kuin hidastetuissa elokuvissa, siltä se Harrysta näytti. Ron ja Hermione kerkesivät piilottaa kasvonsa seinään.
”Ei. Ei. Sinä... Sinä tapoit hänet!” Severus sanoi raivoissaan. ”Sinä tapoit taas yhden minun rakkaistani!”
Peter nauroi.
”Vai rakkaista? Eipä näyttänyt hetki sitten olevan sinulle kovinkaan rakas”, hän sanoi.
Severus kohotti taikasauvansa.
”Avada kedavra”, hän sanoi ja niin kuin Siriuskin, myös Peter kaatui taaksepäin.
”Velhojen sota on ohi”, Severus totesi kylmästi katsoessaan Peterin ruumista.
Harryn kasvoilla oli kyyneliä. Severus asteli poikansa luokse, kumartui tämän tasolle ja halasi häntä. Harry vastasi halaukseen ja takertui isäänsä kuin hukkuva. Severus nosti poikansa ylös.
”Aika mennä nukkumaan”, mies sanoi ja katsoi viimeisen kerran Siriuksen ruumista. Hänenkin silmistään tippui kyyneliä.
”Minäkin rakastan sinua, Sirius.”
Severuksen kuiskaus jäi kaikumaan Rääkyvässä röttelössä.
-
Sirius kuoli!!!
Tapot sen!
Enpäs osannut odottaa sitä! Jatkathan vielä?
Järkevä jäi,
tutti frutti
-
tutti frutti, muahhahahhaaa, niin tapoin! XD Ja joo, jatkan :) Kiitti kommentistasi.
21 luku, olkaatte hyvät! :)
Luku 21,
Surun keskellä
Seuraavana aamuna Harry heräsi isänsä makuuhuoneesta. He olivat kotona. Harry katseli ympärilleen ja yritti muistaa viimeöiset tapahtumat.
”Kopkop. Oletko jo hereillä?” isän ääni kysyi oven takaa.
”Joo”, Harry vastasi unisesti ja isä aukaisi oven.
Severus astui huolestuneen näköisenä makuuhuoneeseen ja istuutui sängylle Harryn jalkopäätyyn.
”Eikö koulua pitäisi olla vielä tänään?” Harry kysyi.
Severus nyökkäsi.
”Pitäisi. Mutta me menemme tänään Siriuksen hautajaisiin”, hän sanoi luoden katseensa äkkiä lattiaan.
Harryn kasvoille nousi kyyneliä.
”Onko pakko?” hän kysyi.
Severus nyökkäsi.
”Sirius tahtoisi, että me menisimme”, hän sanoi hiljaa. ”Usko pois, ei tämä minullekaan ole helppoa”, hän huokaisi.
”Isä...”, Harry sanoi hiljaa.
Severus katsoi poikaansa.
”Niin?” tämä kysyi.
”Suostutko nyt kertomaan, mitä sinun ja Siriuksen välillä tapahtui? Puhuiko Sirius totta sanoessaan, että hän rakasti sinua?” Harry kysyi otsa kurtussa.
Severus huokaisi syvään.
”En kerro kaikkea. Mutta... Minä seurustelin hetken aikaa Siriuksen kanssa. Lopulta jätin hänet, koska olin rakastunut äitiisi”, Severus sanoi. ”Muuta sinun ei tarvitse tietää. Vielä ei ole sen aika”, hän jatkoi.
Oli Harryn vuoro huokaista.
”Sinä olit... homo?” hän varmisti.
Severus naurahti pienesti.
”Niinhän sitä nykyään sanotaan”, hän hymyili. Sen sanottuaan hän nousi ylös, katsoi kelloa ja huokaisi uudestaan.
”Hautajaisten aika.”
***
Hautajaisissa ei ollut paljoa porukkaa. Severuksen ja Harryn lisäksi Ron, Hermione, Remus, Dumbledore ja muutama muu Tylypahkan opettajista.
Harry pysytteli koko ajan isänsä vierellä, vähän sivussa muista hautajaisvieraista. Hän ei edes vilkaissut Roniin ja Hermioneen päin.
”Sirius oli aina loojaali ystävilleen. Hän tuki heitä, hän välitti heistä aina. Sirius oli ainoa Musta, joka lajiteltiin rohkelikkoihin ja kuusitoista vuotiaana hän muutti pois kotoaan. Katkaisi viimeisetkin välit sukulaisiinsa. Huomasin kuitenkin eilen, kun juttelin hetken aikaa Siriuksen kanssa, että varsinkin pikkuveljeeään Regulusta hän kaipasi yhä. Siriuksella ja Reguluksella oli ennen Tylypahkaan menoa hyvät välit. He olivat toistensa parhaat kaverit. Sitten Sirius meni Tylypahkaan, päätyikin luihuisen sijaan rohkelikkoon ja oli suvun musta lammas. Tai kun tästä suvusta puhutaan niin valkoinen lammas”, Remus Lupin sanoi hymyillen pienesti. ”Tunsin Siriuksen kauan ja voin sanoa, että me kaikki jäämme varmasti kaipaamaan häntä.”
Harryn kasvoille tippui hiljaa kyyneleitä, mutta hän ei pyyhkinyt niitä pois. Hän seurasi katseellaan, kun Sirius laskettiin maahan. Hän tunsi isänsä käden olkapäällään. Hetken ajan hän oli löytänyt kummisetänsä, jota hän ei oikeastaan edes tiennyt omistavansa. Ja sitten Sirius oli kuollut. Äkkiä hän ei kestänyt enää. Hän pakeni, lähti hautajaisista juosten. Hän tunsi kaikkien hautajaisvieraiden katseet selässään, mutta ei silti pysähtynyt. Hän juoksi tunteitaan pakoon. Juoksi pakoon, pakoon. Kaikkea.
Lopulta Harry istuutui maahan nojaten karheaan puunrunkoon. Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti. Hän itki häpeämättä.
Harry istui siinä kunnes aurinko laski ja tuli kylmä. Hän nousi täristen kylmyydestä ja itkusta ja katseli ympärilleen. Hän oli eksynyt. Hänellä ei ollut hajuakaan, missä hän oli tai missä päin hänen kotinsa oli.
Harry huokaisi syvään ja lähti kävelemään sinne suuntaan, mistä oli mielestään tullut. Hän käveli pitkän ajan, tunnin, kahden kunnes saapui lammelle. Harry ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä lampea ja hän istuutui lammen reunalle, heitti kengät ja sukat jaloistaan ja upotti varpaansa viileään veteen. Hän heilutteli jalkojaan ja hymyili typerästi. Jos hän jonnekin jäisi yöksi se olisi tämä lampi.
****
'”Professori Kalkaros!”
Severus kääntyi kuullessaan tytön äänen. Kuka häntä kutsuisi? Hän huokaisi syvään huomatessaan, että huutaja oli Hermione Granger, yksi hänen poikansa parhaista ystävistä.
”No mitä?” mies kysyi tylysti. Hän oli ollut juuri avaamassa kotioveaan.
”Harry on kadonnut.”
Hermionen äänestä kuulsi hätä ja pelko. Severus puolestaan vilkaisi tyttöön kuin varmistaakseen, että tämä oli tosissaan.
”Minne päin hän lähti?” Severus kysyi.
”Metsään”, Hermione vastasi ja Severus kääntyi juoksemaan metsään. Hermione lähti juoksemaan miehen perään.
”Harry!” Severus huusi poikaansa.
Ei vastausta.
”Harry!” Hermionekin huusi.
”HARRY!” Severus korotti äänensä karjaisuksi.
”Täällä!” jostain kaukaa kuului vastaus.
”Pidä ääntä!” Severus kehotti poikaansa juostessaan ääntä kohti. Harry huusi ja kiljui ja lopulta Severus ja Hermione tulivat pojan kohdalle.
Harry makasi maassa vasen jalka suorana. Jalka oli polvea myöten veressä.
”Mikä jalassasi on?” Severus kysyi huolestuneena. Hän huomasi tuskan ja kivun poikansa katseesta.
”Kaaduin”, Harry vastasi pidellen jalastaan kiinni. Hermione pani merkille, että poika pidätteli kyyneleitä. Tuskan ja kivun kyyneleitä.
Sanomatta sanaakaan Severus nosti poikansa syliinsä ja lähti kävelemään pois metsästä.
”Katson, mitä voin tehdä”, hän lupasi.
Hermione käveli heidän perässään. Hän siirsi ruskean hiussuortuvan selkänsä taakse ja hymyili Harrylle, joka hymyili takaisin. Kalkarosten kartanolla Severus käski Hermionen odottaa hetken ja vei poikansa sisälle. Sen jälkeen hän palasi tytön luokse ulko-ovelle.
”Kiitos, kun ilmotit Harryn katoamisesta minulle”, mies sanoi vaivautuneena.
Hermione hymyili.
”Harry on ystäväni. Ja sinä hänen isänsä. Tietysti sinulle pitää ilmottaa jos jotain erikoista tapahtuu”, hän sanoi. ”Jotain, joka liittyy Harryyn”, hän jatkoi painaen katseensa maahan.
”Olet harvinaisen fiksu ihminen”, Severus totesi. Lause lipsahti hänen huuliltaan ennen kuin hän kerkesi estää sitä. Mutta Hermione oli kuin Lily. Aivan kuin Lily.
Hermione kohautti olkapäitään yllättyneenä.
”Tein vain sen, minkä katsoin parhaaksi”, hän sanoi. ”En olisi koskaan löytänyt Harrya yksin”, hän jatkoi.
Severus laski kätensä lempeästi tytön olkapäälle.
”Olisitpas. Tunnet hänet, tiedät, minne hän menee ollessaan surullinen”, hän sanoi.
Hermione pudisti päätään.
”En olisi arvannut... En olisi ehkä ikinä löytänyt häntä...” Kyyneleet valuivat tytön poskille ja hetken mielijohteesta Severus kaappasi tytön lämpimään halaukseen. Hermione nyyhkytti miehen rintaa vasten ja kumpikin pohti, miten naurettava koko tilanne oli. Toisaalta, kumpikin tunsi olevansa onnellinen toisen halauksessa.
Lopulta Hermione irrotti otteensa Severuksesta ja pyyhki kyyneleensä hihaansa.
”Olen pahoillani. Harry kaipaa huolenpitoasi, mene hänen luokseen”, tyttö sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
”Odota!” Severus huusi hänen peräänsä. ”Ethän sinä voi taikoa ja sinulla kestää monta tuntia ennen kuin pääset kotiisi asti. Nuku yö täällä ja vien sinut huomenna kotiisi”, hän ehdotti. ”Saat nukkua joko sohvalla alakerrassa tai Harryn huoneessa”, hän jatkoi ja hymyili hiukan.
Hermione oli kääntynyt Severuksen puhuessa ja hän vastasi miehen hymyyn.
”Hyvä on. Otan tarjouksen vastaan”, hän sanoi edelleen hymyillen.
Yhdessä he kävelivät sisälle.
-
Saipas Sirius sentään hautajaiset tässä versiossa. Kirjoissahan hän ei (muistaakseni) saanut edes tätä vähäistä kunninaosoitusta.
Hermionen ja Severuksen välit lämpenevät... hmm...
Tutti frutti kiitää ja kumartaa ja pahoittelee kommentin sanomattomuutta
-
Oh my Gee! 0_____0 Sirius kuoli ja tollai sit Hermy ja Sev :o hrr hmm :-------D tästäpä on tullut jännä : )
Kiva kiva, en osaa kommentoida 8DD
no mut siis; jatkoa jooko :> :3
-
Aikas hauska ja tosi hyvä, kun kaikki on käännetty melkein päälaelleen.
Olisiko jo jatkoa tiedossa? :) ???
-
tutti frutti, oi, kiitos! Ja joo, Sirius ei saanut kirjoissa hautajaisiaan. Ja Hermionen ja Severuksen välit lämpenee enemmän tässä luvussa ;)
Criss, Haha, kiitos :-*
MasterSkald, Joo jatkoa tulee nyt, anteeksi kesto :) Kiitos kommentistasi!
Oma sana: Mä olen aina ajatellut, etten koskaan kirjota Severus/Hermionea ja tässä sitä nyt ollaan. Joskus mä tosissaan ajattelin myös, etten koskaan kirjota Harry/Dracoa... Mutta nopeasti se ihmisen mieli muuttuu. Ja tässä taas uusi luku, olkaatte hyvät :)
Luku 22,
Ja näin elämä jatkaa kulkuaan
Severus ja Hermione astuivat samaan aikaan olohuoneeseen. Severus oli vähän aikaa sitten laittanut Harryn nukkumaan ja nyt mies valmisteli Hermionelle petiä olohuoneen sohvalle. Hermione seisoi vaivautuneena takan edessä.
”Olisin minä voinut sen itsekin laittaa”, hän sanoi hiljaa. ”Kiitos kuitenkin”, hän jatkoi ja hymyili pienesti. Severus vastasi tytön hymyyn.
Hermione istuutui sohvalle ja potkaisi jaloistaan sukat. Hän otti irronneen narun hiuksistaan ja aloitti letittämisen. Severus katseli hetken aikaa huvittuneena tytön epätoivoista yritystä saada hiuksensa letille. Lopulta mies käveli eteenpäin, istuutui Hermionen viereen ja pian Hermione tunsi jo miehen kädet hiuksissaan. Severus letitti hänen hiuksiaan.
”Mistä sinä olet oppinut letittämisen?” Hermione kysyi ihmeissään.
Severus hymyili.
”Lilyltä. Hän kyllästyi jatkuvasti letittämään omia hiuksiaan”, hän sanoi hiljaa.
Hermione nyökkäsi pienesti. Severus sai letin valmiiksi ja Hermione kiitti miestä.
”Haluatko mennä jo nukkumaan?” Severus kysyi.
Hermione nyökkäsi ja haukotteli.
”Olen aika väsynyt. Oli pitkä päivä”, hän sanoi.
Nyt nyökkäsi Severus.
”Hyvää yötä”, mies toivotti poistuessaan ovelle. ”Tiedät varmaan missä meillä on keittiö tai vessa?” hän varmisti ja Hermione nyökkäsi uudestaan.
”Hyvää yötä”, hänkin toivotti ystävänsä isälle kun tämä katosi ja sulki oven perässään. Hermione hiipi hitaasti ovelle ja aukaisi sen. Severus käveli Harryn huoneeseen johtaviin torniportaisiin.
Nukkuukohan professori Kalkaros ollenkaan tänä yönnä? Hermione pohti mielessään. Tuskin.
Hän on kyllä aika hyvännäköinen ja tosi mukava... Hermione ajatteli viimeisiksi sanoikseen ennen kuin vaipui unten maille.
***
Seuraavana aamuna Hermione heräsi auringonvaloon, joka paistoi mustien verhojen läpi. Hän huokaisi tyytyväisenä, oli aina yhtä ihanaa herätä auringonvaloon. Hermione puki päälleen valkoisen kesämekon ja sitoi ruskeat kiharansa poninhännälle niskaansa. Sen jälkeen hän lähti kävelemään keittiötä kohti.
Keittiössä Harry istui jo pöydän ääressä ja söi paahtoleipää ja ilmeisesti joi kahvia. Severus istui toisessa päässä pöytää ja luki Päivän profettaa. Hänkin joi kahvia. Molemmat kohottivat katseensa, kun Hermione astui sisään. Harry hymyili ystävälleen, joka hymyili leveästi takaisin.
”Miten jalkasi voi?” Hermione kysyi Harrylta rikkoen samalla kiusallisen hiljaisuuden.
Harry hymyili edelleen.
”Se oli vain murtunut”, hän sanoi.
”Vain murtunut...”, Severus huokaisi syvään ja sekä Harry että Hermione nauroivat.
”No, ottaen huomioon että toinen jalkani on säälittävä tekojalka niin kyllä, se on vain murtunut”, Harry perusteli.
Severus pudisteli päätään. Hän syventyi lehteensä ja Harry käski Hermionea etsimään itselleen aamiasta. Hermione käveli jääkaapille ja otti sieltä pienen laatikollisen voita ja paahtoi leivän. Voin lisäksi tyttö laittoi leivälleen juustoa ja kaatoi maitoa lasiinsa. Hän ei pitänyt kahvista.
”Onko Siriuksesta sanottu jotain lehdessä, isä?” Harry kysyi uteliaana.
Severus tuhahti.
”On. Paljonkin”, hän sanoi. Hän rykäisi ja luki ääneen:
”Viime aikoina paljon otsikoissa ollut vanki Sirius Musta kuoli kaksi päivää sitten. Hänen hautajaisensa pidettiin eilen iltapäivällä ja siellä vangin kuolemaa oli todistamassa muun muassa Tylypahkan taikaliemien ja -juomien professori Severus Kalkaros ja hänen poikansa Harry Kalkaros, jotka molemmat huhujen mukaan olivat myös paikalla Mustan kuollessa. Mustan kuolinsyy on toistaiseksi tuntematon. Hänen ruumiinsa löydettiin Tylyahon Rääkyvästä röttelöstä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore järjesti välittömättömästi vangille hautajaiset. Viime aikoina on ollut myös puhetta siitä, että Musta olisikin ollut syytön, mutta toistaiseksi huhuja ei ole vahvistettu. Päivän profeetta sai myös kommentin Remus Lupinilta, joka oli pitkään Mustan parhaimpia ystäviä ja toimi myös edeltävän vuoden Tylypahkassa opettamassa Pimeyden voimilta suojautumista. Olisikohan Lupinilla jotain tekemistä myös sen kanssa, että Musta oli päässyt luvattomasti pari kertaa linnan muurien sisäpuolelle?
”Sirius Musta oli loojaali ja ystäviensä parasta ajatteleva ihminen. Hän oli sukunsa valkoinen lammas eikä häntä pitäisi tuomita siitä, että hänen sukunsa oli tiedätte-kai-kenen palvojia. Sirius oli syytön, Peter Piskuilan lavasti kuolemansa.”
Näin sanoo Remus Lupin, joka – kuten jo mainittiinkin – oli Mustan parhaimpia ystäviä. Merkillistä, ettei mainitusta Peter Piskuilanista näkynyt merkkiäkään eikä kukaan muu ole edes muistanut häntä kolmeentoista vuoteen.
Professori Kalkarosta eikä hänen poikaansa Harrya näkynyt missään, joten emme saaneet heiltä kommentteja.”
Harry sieppasi lehden isältään ja tutki sitä tarkasti.
”Täyttä roskaa. Kuunnelkaa tätä: Mustan kuolinsyy on toistaiseksi tuntematon. Onhan se tietysti vähän vaikeaa tunnistaa avada kedavraa, jonka loitsi Peter Piskuilan jonkun sauvalla. Puhumattakaan tästä: Olisikohan Lupinilla jotain tekemistä myös sen kanssa, että Musta oli päässyt luvattomasti pari kertaa linnan muurien sisäpuolelle? Lupinilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä!” poika tuhahti lopulta vihaisena ja heitti lehden lähellä olevaan roskakoriin sellaisella voimalla, että kori kaatui nurin ja kaikki roskat tippuivat lattialle.
”Harry, rauhoitu. Päivän profeetta ei ole juuri koskaan ollut oikeassa. Ainakaan siitä lähtien kun Rita Luodiko alkoi kirjoittamaan siihen”, Severus sanoi. ”Siivoa tuo sotku”, hän jatkoi ja osoitti sormellaan roskia lattialla.
Harry pudottautui polvilleen roskakasan viereen, nosti roskakorin ylös ja alkoi viskaamaan roskia koriin sellaisella voimalla, että puolet lensivät ulos. Poika huokaisi raskaasti ja alkoi keräämään loppujakin roskia koriin ja lopulta kori oli täynnä ja lattia tyhjä.
Harry ei vaihtanut katsettakaan Hermionen tai isänsä kanssa, katosi vain sanaa sanomatta torniin vieviin portaisiin. Hermione jäi katsomaan ystävänsä perään mietteliäänä. Kannattaisiko hänen lähteä perään vai jäädä keittiöön?
”Anna hänen olla hetki rauhassa”, Severus sanoi aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. Hermione kohotti katseensa mieheen ja nyökkäsi pienesti.
”Haluatko lähteä jo aamiaisen jälkeen kotiisi?” Severus kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Voit toki jäädä meillekin niin pitkäksi aikaa, kuin vain itse haluat”, mies jatkoi.
”Jäisin ehkä mieluummin tänne. Kaipaan aikaa... velhojen parissa”, Hermione sanoi. ”Sitä paitsi vanhempani ovat ulkomailla”, hän jatkoi.
”Ai”, Severus ei keksinyt mitään muuta sanottavaa. ”Minne he menivät?” hän kysyi ollakseen kohtelias.
Hermione kohautti olkapäitään.
”En tiedä. Jonnekin päin Australiaa”, hän vastasi.
”Eivätkä ottaneet sinua mukaansa?” Severus hämmästeli ääneen. Nähdessään kyyneleen Hermionen poskella hän tajusi, mitä oli sanonut.
”Minä... anteeksi. En tarkoittanut...”
Hermione pyyhkäisi kyyneleensä ja katsoi Severusta. Hän tajusi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Severus oli pyytänyt häneltä jotain anteeksi.
”Ei se mitään. Minä vain...”, hän aloitti, mutta ei sitten sanonutkaan lausettaan loppuun.
Severus hymyili. Ystävällisesti, Hermione ajatteli hämmästyneenä. Ystävällinen hymy oli jotenkin niin uutta Severukselta. Yleensä mies hymyili hänelle ivallisesti, sarkastisesti, vihaisesti. Välinpitämättömästi.
”Älä sano mitään”, Severus kehotti kiertäessään pöydän. Hän asteli Hermionen viereen ja Hermione n sydän pomppi hänen rinnassaan.
Severus asetti kätensä Hermionen reidelle ja lähti kuljettamaan sitä ylöspäin. Hän muisti hämärästi, kuinka Sirius oli kuljettanut omaa kättään hänen rintakehänsä päällä aivan samalla tavalla, samoja reittejä. Ja tehnyt sen niin usein. Ja joka kerta Severus itse oli istunut tai maannut jännittyneenä. Nyt kun hän huomasi Hermionen jännityksen hän hymyili.
”Älä pelkää.”
Lause oli kuiskaus, niin pieni, että Hermione tuskin kuuli sitä. Miten voisinkaan pelätä, Hermione ajatteli. Tätä hän oli odottanut niin pitkän aikaa. Joulusta, ehkä kesästä asti. Hän sulki silmänsä, kun Severuksen käsi löysi tiensä hänen olkapäälleen. Ja Severus itse kumartui lähemmäs. Pian hänen kasvonsa olivat vain muutaman tuuman päässä Hermionen kasvoista, vaikka Hermione ei sitä itse nähnytkään.
Heidän huulensa kohtasivat toisensa. Hermionen huulet raottuivat hiukan, hyvin pienesti. Hän huokaisi syvään ilosta. Hän työnsi kätensä Severuksen mustiin, pitkiin hiuksiin ja avasi silmänsä nähdäkseen tämän mustat silmät. Severuskin aukaisi silmänsä, joita hän ei ollut edes muistanut sulkea ja vetäytyi kauemmaksi Hermionesta.
Kumpikin seisoi vaiti. He seisoivat siinä, tuijottaen toinen toisiaan. Hiljaa. Aivan liian hiljaa.
Lopulta kuului Severuksen viitan heilahdus ja hetkessä Hermione tajusi seisovansa keittiössä yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän oli yksin.
-
Tui mikä luku :3
Hermione ja Severus on ihana pari, aww <3 :3
Enpäs osaa oikein muuta sanoa kuin upeaa työtä jälleen! :3
Kiituksia :3 ~ Crissie
ps. Aawww toi banneri <3 :-----D oot söde, moi (8
-
Sermionea!! Ihanaa!!
Päivän profeetta oli mukava lisä tähän. Toki Severus on tässä hieman OoC, mutta se tulee välttämättä pelkkien perhesiteidenkin takia.
Jatkoa,
Tutti frutti
-
Criss, Aaaww, kiitos rakas :-*
tutti frutti, Kiitos :)
Hyh. Mulla on ollu kirjotusblokkia vähän väliä, joten siitä johtunee, ettei jatkoa ole vielä tullut. Mutta nyt saatte oikein piiiitkän jatkon, olkaatte hyvät! Toivottavasti nautitte ja jätätte kirjanmerkkinne!
Luku 23,
Riitaa ja uusia tuttavuuksia
Hermione istui Kalkarosten suuren olohuoneen lattialla, polvet pystyssä ja kädet polvien ympärillä. Ikkuna oli auki ja viileä kesätuuli leijaili huoneeseen ja leikki Hermionen hiusten kanssa. Hermionen polviin nojasi paksukantinen kirja, jota hän ei edes lukenut. Äkkiä olohuoneen ovi avautui ja Hermionen katse lensi ovelle. Aivan oikein, Severus astui sisään, viitta hulmuten kuten tavallisesti.
Hermione käänsi katseensa pois Severuksesta, joka puolestaan käveli ikkunan luokse ja katseli ulos. Selkä Hermioneen päin.
”Katso, kuinka kukat kukkivat. Kuule, kuinka linnut laulavat. Noista kahdesta vasta huomaa, että kesä on tullut”, Severus sanoi hiljaa.
”Lily rakasti kesiä eniten. Minun lempivuodenaikani on talvi, Harryn syksy, mutta Lily rakasti kesää”, Severus jatkoi.
”Rakastat häntä vieläkin eikö niin?” Hermione pikemminkin totesi, kuin kysyi.
Severus nyökkäsi.
”Mutta rakastan erästä toistakin. Erästä pientä, ruskeatukkaista älykästä rohkelikkotyttöä. Erästä, joka tuo mieleeni Lilyn”, Severus kuiskasi kierrellen Hermionen ympärillä. Äkkiä hän pysähtyi aivan Hermionen eteen.
”Ja se eräs toinen taitaa rakastaa sinua”, Hermione sanoi punastuen hieman. ”On ehkä rakastanut jo kauan aikaa”, tyttö kuiskasi pienellä äänellä.
Severus ei hymyillyt. Sen sijaan hänen katseensa kiersi Hermionessa, aivan kuin tyttö olisi kiertopalkinto, mutta Hermione ei pannut kiertelevää katsetta pahakseen. Varsinkaan, kun katsoja oli Severus.
”Meidän pitäisi ehkä puhua...”, Hermione aloitti.
Severus ei hymyillyt vieläkään, käveli vain lähemmäs ja lähemmäs Hermionea.
”Miksi ihmeessä, kun voimme siirtyä suoraan toimintaan?” mies kysyi viekkaasti ja suuteli taas Hermionen huulia.
He ehtivät suudella vasta muutaman sekunnin, kun olohuoneen ovi avautui ja Harry astui sisään. Poika jäi seisomaan olohuoneen ovelle hölmistyneenä ja typertyneenä. Severus irroitti hetkessä otteensa Hermionen hiuksista ja huulensa tytön huulista. Harry seisoi edelleen hämmästyneenä ovella, mutta tavoittaessaan isänsä silmät hän kääntyi ja pakeni saman tien takaisin omaan huoneeseensa. Severus lähti poikansa perään.
”Harry!” Severus huusi tornin portaissa.
”Mene pois, en halua nähdä sinua, mene pois!” Harry tiuskaisi vastaan kompuroidessaan epätoivoisesti portaita. Severus kuitenkin sai otteen poikansa kädestä ja pakotti tämän pysähtymään juuri kolmanneksi viimeisellä portaalla. Molemmat istuutuivat torniportaisiin.
Harryn huoneeseen vievät portaat olivat hyvin kapeat ja valoisat. Ne kiersivät melkein koko tornin ympäri ja avustukseksi ylös kapuamisessa Severus oli laittanut köyden tiukalle koko matkan ajan. Severus oli myös vaatinut, että portaat olivat valoisat.
”Anna minun selittää. Edes tämän yhden ainoan kerran ja sitten voit tehdä tai sanoa mitä hyvänsä”, Severus sanoi. ”Kunhan taikasauva ei liity tekoihisi”, hän jatkoi hieman hymyillen.
”No, anna tulla”, Harry sanoi tuhahtaen. Hänen suunsa ei värähtänytkään hymyn puoleen.
”Olet aina sanonut siitä, miten haluaisit minun olevan onnellinen. Olet aina halunnut minun saavan jonkun naisen tai tytön vierelleni, tiedän sen, näen sen silmistäsi. Nyt kun olen vihdoin löytänyt ihmisen, jonka kanssa voin jakaa suurimmatkin salaisuuteni ja joka on minulle hyvin tärkeä, miksi et voi hyväksyä sitä asiaa? Etkä voi väittää, että tämä ihminen ei olisi sinulle mieluinen, sillä Hermione on sinun hyvä ystäväsi...”
”Nimenomaan! Siitä tässä onkin kyse! Kuluu tuskin viikoakaan kummisetäni kuolemasta, kun sinä jo varastat ystäväni!” Harry syytti.
Severuksen teki mieli nauraa, mutta hillitsi itsensä.
”Ai varastan ystäväsi? En tietenkään! Ystävät eivät ole esineitä, joita voi varastaa eivätkä ystävät ole kenenkään omaisuutta. Enkä minä vie Hermionea sinulta. Hän on edelleen sinun ystäväsi ja minun...”
”Tyttöystävä”, Harry mutisi pienellä äänellä. ”Ja voit jättää nuo hemmetin filosofiasi niille, jotka niitä jaksavat kuunnella”, hän jatkoi.
”Minä vain opetan sinua”, Severus sanoi.
”Miksi edes vaivaudut?” Harry kysyi tuhahtaen. ”Miksi edes juoksit perääni? Miksi et jäänyt nuoleskelemaan Hermionen kanssa?” hän jatkoi.
Severus nousi ylös ja katseli poikaansa.
”Juoksin perääsi, koska rakastan sinua. Merkitset minulle enemmän kuin kukaan muu ja tulet aina merkitsemään. Samasta syystä en jäänyt Hermionen luokse, sinä merkitset minulle enemmän, olet minulle miljoona kertaa tärkeämpi”, hän sanoi hiljaa.
Harry nousi myös ylös, mutta pystyi vain katsomaan isänsä kasvoja. Sanaakaan sanomatta hän pakeni omaan huoneeseensa ja ovi sulkeutui hiljaa.
Severus huokaisi. Vain muutaman viikon aikana hän oli tuntenut vanhentuvansa kolme kertaa enemmän, kuin mitä koko elämänsä aikana.
*****
Seuraavana päivänä Harry käveli yksin jästien kaduilla. Hermione oli kysynyt halusiko hän seuraa, mutta hän oli vastannut haluavansa olla yksin hetken aikaa. Harry ei ollut vielä kerennyt puhua Hermionen kanssa ystävänsä ja isän suhteesta ja pelkäsi sitä hetkeä, jolloin olisi loppujen lopuksi pakko puhua. Hän ei halunnut puhua kenenkään kanssa Hermionen suhteesta hänen isäänsä.
Harry muisti, kuinka hän oli aina ennen kysynyt isältään, miksei tämä pitänyt hänen ystävistään. Kuinka hän oli aina ennen halunnut isän tulevan edes toimeen ystäviensä kanssa. Nyt hän halusi päinvastaista. Olisi vaihteeksi mieluisaa nähdä isän katsovan Hermionea tappavan myrkyllisesti eikä aina niin imeliällä tavalla. Raivoissaan Harry potkaisi kivenmurikan pois tieltään ja se kieri ojaan.
”Kappas vain. Mitäs me löysimmekään täältä jästikatujen harmaista nurkista? Epäilyttävästi fletkumatoa muistuttavan ihmisen”, Harryn takaa kuului ja Harry huokaisi raskaasti tunnistaessaan äänen. Hän kääntyi ympäri ja tajusi seisovansa keskellä Seamus Finniganin ja hänen ystäviensä muodostavaa piiriä. Seamus seisoi hänen edessään ja pojan oikealla puolella oli Dean Thomas. Muita poikia Harry ei tuntenut.
”Et taida tietää heitä, vai kuinka? Esittelyt taitavat olla paikallaan”, Seamus totesi. Hän osoitti vasemmalla puolellaan olevaa poikaa. ”Ystäväni Stewart Adisson, käy Drumstangia”, hän kerskaili. ”Voittaa kaksintaistelussa jopa sinun säälittävän isäsi. Niin ja tässä on Stewartin kaksoissisko Shana. Hänen vieressään puolestaan Shanan paras kaveri Jessica, hänen vieressään on Jessican veli Jack. Deanin sinä tiedätkin. Jessicalle, Shanalle, Stewartille ja Jackille tiedoksi että keskellämme seisoo Harry Kalkaros, tylypahkalainen”, Seamus ilmoitti.
Harry katseli kuuden hengen porukkaa yleisesti, mutta eniten ehkä hänelle tuntemattomampia ihmisiä, nimittäin Jessicaa, Shanaa, Stewartia ja Jackia. Shana ja Stewart olivat kuin toisensa peilikuvia. Molemmilla samanlaiset olkapäille asti ulottuvat mustat hiukset, Stewartin hiukset olivat tosin poninhännällä niskassa, Shanan auki. Molemmilla oli vihreät silmät, melkein pelottavan samanlaiset kuin Harrylla itsellään. Shana oli pukeutunut mustaan hameeseen ja valkoiseen olkaimettomaan toppiin, Stewart puolestaan mustiin collegehousuihin ja valkoiseen huppariin.
Harry siirsi katseensa kaksosista toisiin sisaruksiin, Jessicaan ja Jackiin. Hän päätteli heti, etteivät nämä voineet olla kaksosia, sillä Jack oli ainakin kaksi päätä Jessicaa pidempi ja tämän hiukset olivat mustat, kun taas Jessican reiskuvan punaiset. Jackin silmät olivat taivaansiniset ja Jessican tummanruskeat. Molemmat kuitenkin seisoivat samalla tavalla, paino siirrettynä oikealle jalalle. Ja molempien housujen taskusta pilkotti taikasauva.
”Harry Kalkaros vai? Kyllä me hänet tiedämme. Kuolleen Sirius Mustan kummipoika, eikös vain?” Jack totesi katsoen Harrya yhtä mielenkiintoisena kuin Harry häntä äsken.
Harry säpsähti kuullessaan kummisetänsä nimen.
”Älä lausu hänen nimeään säälittäviltä huuliltasi”, hän tiuskaisi.
Jack nauroi.
”Kappas vain. Taisit rakastaa tappaja kummisetääsi. Sääli, että hän kuoli, sillä muuten hän olisi varmasti jo Azkabanissa”, poika sanoi rennosti, mutta katsoi Harrya uhkaavasti.
”Älä puhu hänestä”, Harry sihahti.
”Jack, sinuna minä pitäisin varani”, Seamus nauroi Harryn takana. ”Tämä on nimittäin aika kiukkuisa luonne”, hän jatkoi laskien kätensä Harryn olkapäälle.
”Sitä suuremmalla syyllä voimme siirtyä sanoista suoraan tekoihin”, Jack sanoi virnistäen ilkeästi. Hän kaivoi sauvaansa taskustaan.
”Jack, älä viitsi. Jätetään hänet rauhaan”, nyt avasi suunsa Shana. ”Meillä on muutakin tekemistä”, tyttö jatkoi, mutta vilkaisi Harrya kerran hymyillen pojalle. Harry vastasi nopeasti hymyyn. Hän piti Shanasta.
”Jospa sinä jättäisit meidät rauhaan?” Jack tulistui Shanalle, mutta tyttö heilautti vain mustat hiuksensa olkapäidensä taakse näyttäen äärimmäisen rennolta. Stewart riensi puolustamaan siskoaan.
”Älä sinä puhu siskolleni tuohon sävyyn!” poika sanoi vihaisesti.
”Älä puutu tähän, Stew”, Shana sanoi. ”En minä välitä siitä, mitä tuollainen Jackin kaltainen paskiainen sanoo”, tyttö jatkoi ja pyöräytti silmiään.
”Sanoitko sinä minun veljeäni paskiaiseksi?” Jessica kysyi vihaisesti. ”Katso omaa veljeäsi! Ja hänen mustia rasvaisia hiuksiaan!”
”Minun veljelläni ei ole rasvaisia hiuksia!” Shana protestoi.
”Onpas!”
”Eipäs ole!”
Jack pyöritteli silmiään, samoin teki Stewart. Molemmat tuijottivat ystävyksiä hämmästyneinä.
”Shana, lopeta jo. Hän ei ole tuon arvoinen”, Stewart totesi ja kosketti siskonsa käsivartta lempeästi. Shana riuhtaisi kätensä vapaaksi ja työnsi sen taskuunsa. Hetkessä taikasauva oli tytön kädessä. Ja sauva osoitti suoraan Jessicaa, joka nauroi pilkallisesti.
”En tiedä teistä, mutta minusta ystävät eivät käyttäydy tuolla tavoin”, Harry tuumi ja vaihtoi painoaan vasemmalle jalalleen. Shana, Jessica, Stewart, Jack, Dean ja Seamus kääntyivät kaikki katsomaan häntä. He olivat jo unohtaneet pojan läsnäolon.
”Pää kiinni, Kalkaros”, Jack tuhahti.
”Mitäpä jos sulkisit itse suusi?” Harry kysyi rennosti.
Jack lähestyi häntä.
”Minä olen vanhempi kuin sinä, joten sinä tottelet minua”, poika sihisi hampaidensa välistä.
”Mitä täällä tapahtuu?” Harryn takaa kuului ääni ja Harry voihkaisi. Hän tunnisti äänen.
Severus Kalkaros seisoi hänen takanaan käsi huolettomasti poikansa olkapäällä. Mutta hän ei tuijottanut Harrya.
Jostain syystä hän tuijotti Stewartia ja Shanaa. Ja hänen katseensa oli... pelokas, mitään muuta sanaa Harry ei keksinyt.
”Jättäkää poikani rauhaan”, Severus sanoi vihaisesti kiusaajille.
”Ilman muuta. Me kävimme vain mukavaa juttutuokiota keskenämme, professori Kalkaros”, Dean sanoi kunnioittavan pilkallisesti.
Severus tuhahti.
”En tiennytkään, että mukavia juttutuokioita käydään nykyään sauvojen kera”, hän sanoi ivallisesti. Dean ja Seamus punastuivat.
”Jack aikoi vain näyttää Harrylle pari temppua...”, Seamus yritti.
”Aivan sama minulle. Pääasia on, ettette enää ikinä koske poikaani sormenpäällännekään ettekä sen puolin loitsi häneen mitään”, Severus sanoi.
”Tule, Harry, mennään”, Severus käski ja ohjasi jo poikaansa pois kiusaajien luota, kun tämä äkkiä kääntyi. Jack ja Jessica samoin kuin Seamus ja Dean olivat jo lähteneet, mutta Shana ja Stewart olivat jääneet paikalleen seisomaan. Kaksoset tuijottivat heidän peräänsä sama hämmästynyt ja pelon sekoittama ilme kasvoillaan kuin mitä Severuksella oli ollut tämän nähdessä heidät ensimmäisen kerran.
”Etkö kuullut, mitä minä sanoin? Mennään”, Severus toisti.
”Odota hetki”, Harry pyysi ja juoksi takaisin kaksosten luokse.
Hetken kolmikko vain tuijotti toinen toisiaan, mutta tällä kertaa tarkemmin. Harry huomasi, että Stewartilla oli samanlaiset huulet kuin hänellä, Shanalla samanlaiset korvat. Tajuttuaan keskeisen asian kolmikko henkäisi yhteen ääneen. Heillä oli kaikilla tismalleen samanlaiset silmät. Smaragdinvihreät ja mantelinmuotoiset.
Lily Kalkaroksen silmät.
-
Camoon!! Ei tollaseen kohtaan saa jättää! Ei saa! Se on ilkeetä! Ei reilua!
öhöm... *häpeää*
*häpeää lisää*
*häpeää vielä enemmän, mutta kokoaa itsensä*
Siis, hyvin olit kirjottanut, tuo viimeinen kohta oli kiinnostava ja odotan innolla jatkoa
Tutti frutti
-
tutti frutti, mä olen Slytherin, mä voin jättää tollaseen kohtaan ;) Jatkoa tulee nyt ja kiitos kommentistasi!
Luku 24 olkaa hyvät :)
Luku 24,
Asioiden setvimistä
”Sinä olet...”
”Oletko sinä...”
Kaksoset puhuivat yhteen ääneen.
”Mitä?” Harry kysyi hämmentyneenä.
Stewart löi käsiään yhteen.
”Kerrataanpa vielä. Onko sinun vanhempiesi nimet Lily ja Severus?” poika kysyi.
Harry nyökkäsi.
”Äiti on kuollut”, hän kertoi.
Shana löi kätensä suulleen estääkseen henkäyksensä.
”Meidän oikeiden vanhempiemme nimet ovat Lily ja Severus. Isämme – adoptioisämme Edwin – kertoi sen”, tyttö kuiskasi.
”Onko teidät adoptoitu?” Harry kysyi hämmästyneenä.
Molemmat nyökkäsivät. Severus asteli lähemmäs kolmikkoa.
”Eli... Jos osaan yhdistää oikein sinä olet meidän pikkuveljemme”, Stewart sanoi.
”Mitä?” Harry huudahti. Hän oli tämän vuoden aikana saanut tietää toisesta kummisedästään ja velipuolestaan ja nyt hän löysi vielä isoveljen ja isosiskon! Hän vilkaisi vihaisena isäänsä, joka seisoi noin kahden metrin päässä. ”Isä saa kyllä kuulla tästä”, hän mumisi ja astui jo askeleen kohti isäänsä.
”Älä”, Shana sanoi nopeasti. ”Edetään hitaasti. Kuuntele, ollaan ovelia. Kysele isältäsi paljon hänen menneisyydestään, paljon kaksosista ja siitä haluaisiko hän sellaisia ja mitä tekisi jos hänellä olisi sellaiset. Mutta älä missään nimessä mene suoraan huutamaan isällesi, että hän on valehtelija”, tyttö kuiskasi ja otti Harrya kädestä kiinni. Hän veti pojan takaisin heidän luokseen.
Harry huokaisi. Stewart sen sijaan katsoi sisartaan hämmästyneenä.
”Mistä lähin sinä olet ollut noin ovela?” hän kysyi aidosti hämmästyneenä.
Harry naurahti.
”Shana kuuluisi varmasti luihuiseen, jos kävisi Tylypahkaa”, hän sanoi.
Shana läpsäytti kätensä yhteen.
”Stew, vaihdetaan Tylypahkaan!” hän sanoi. ”Jooko? Haluan olla lähellä... oikeaa perhettäni”, hän sanoi ja hymyili Harrylle, joka virnisti takaisin.
Stewart hymyili. Hän oli arvannut, että sisko kysyisi tätä jossain vaiheessa. Niinpä hän nyökkäsi.
”Harry, olen lähdössä!” Severus sanoi kovaan ääneen hiukan kauempana.
”Minun täytyy mennä”, Harry sanoi. ”Nähdään viimestään Tylypahkassa, jooko?” hän varmisti ja kaksoset nyökkäsivät.
Harry käveli isänsä luokse.
”Mistä tuosta oli kyse?” Severus uteli heti pojaltaan.
Harry kohautti olkapäitään.
”Ei mistään. He halusivat vain jutella kanssani”, hän sanoi.
Severus nyökkäsi eikä kysellyt enempää. Hän otti poikaansa kädestä kiinni ja heilautti taikasauvaansa ja samassa molemmat katosivat.
***
Oli lauantai. Hermione oli lähtenyt kaksi päivää sitten ja Harry ja Severus istuivat hiljaa olohuoneessa, Severus lukien lehteä ja Harry tuijottaen takan liekkejä.
Harry ei ollut saanut Shanaa ja Stewartia pois mielestään kuluneen kuukauden aikana. Hän ei ollut ottanut vielä puheeksi isälleen kaksosia, vaan istui usein hiljaa tämän läsnäollessa. Hermionellekaan Harry ei ollut kertonut mitään.
Lopulta Harry ei kestänyt enää. Hän päätti avata suunsa.
”Isä hei”, hän sanoi.
Severus hymähti osoittaakseen kuuntelevansa.
”Tuota... Haluaisitko sinä kaksosia?” Harry kysyi.
Severus melkein pudotti lehtensä lattialle.
”Kaksosia? Mistä ihmeestä sinä puhut, poika?” hän kysyi säikähtyneenä.
Harry kiemurteli paikallaan.
”Kaksosista. Sellaisista niin kuin sisarukset, mutta he ovat läheisempiä ja...”, hän aloitti.
”Kyllä minä tiedän, mitä kaksoset ovat! Mietin vain, miksi ihmeessä sinä puhut heistä”, Severus sanoi.
”Ajattelin vain kaikkia tuntemiani kaksosia, niin kuin Frediä ja Georgea, Shanaa ja Stewartia ja mietin, että haluaisitko sinä kaksosia”, Harry selitti.
”En. En haluaisi. Minulla on tarpeeksi huolehtimista sinussa, en tarvitse kaksosia”, Severus sanoi tuhahtaen.
”Mutta entä jos ne kaksoset olisivatkin minua vanhempia?” Harry kysyi. ”Jos he olisivat jotain kuuden- tai seitsemäntoista”, hän jatkoi.
”Sanoin jo etten tarvitse kaksosia. Olivat he sitten minkä ikäisiä tahansa”, Severus sanoi vihaisesti.
”Mutta jos...”, Harry aloitti.
”Ei enää mitään muttia. Emme puhu enää tästä aiheesta.”
Isän ääni oli päättäväinen ja Harry tiesi hänen tarkoittavan sanojaan. Sanottuaan lauseensa isä nosti lehtensä lattialta ja uppoutui siihen. Harry puolestaan nousi ja ilmoitti menevänsä huoneeseensa. Hän käveli huoneeseensa, otti pergamentin ja sulkakynän ja rupesi kirjoittamaan.
Hei, Shana ja Stewart,
Kysyin isältä kaksosista. Aluksi hän teeskenteli, ettei tiennyt, mistä minä puhuin, mutta lopulta hän tiuskaisi, ettei halua kaksosia, olivat he minkä ikäisiä tahansa. Hänellä on kuulemma tarpeeksi huolehtimista minussa. Sen jälkeen isä ei enää halunnut kuulla puhuttavan kaksosista ollenkaan. Hän nosti lehtensä lattialta ja jatkoi lukemista aivan kuin mitään keskeytystä ei olisi koskaan tullutkaan. Mutta mitä minä isääni yhtään tunnen, luulen, että hän ajatteli teitä, sillä hänen kasvonsa rypistyivät ja hänen silmänsä olivat huolestuneet. Hän kai miettii yhä, missä te olette, kaipaa teitä edelleen. En tiedä osasiko hän yhdistää teidät ja kaksoset, jotka hän aikoinaan ajoi pois vai ei, mutta uskon, että kun aikaa kuluu, hän on valmis kohtaamaan teidät ja me voimme jälleen olla kunnon perhe.
Harry
Harry käveli alakertaan ja etsi käsiinsä isänsä, joka istui edelleen olohuoneessa lukemassa lehteään. Harry pani kuitenkin merkille, että lehti oli tismalleen samalla sivulla, kuin hänen lähtiessään. Isä oli selvästikin omissa ajatuksissaan ja vain teeskenteli lukevansa.
”Saanko käyttää pöllöä? Lähetän Shanalle ja Stewartille kirjeen”, Harry sanoi.
Severus mumisi jotain, jonka Harry oletti hyväksymiseksi. Hän kääntyi ja katosi keittiöön. Hän lähetti Hedwigin matkaan ja istuutui keittiön tuolille kaakao mukillisen kanssa. Harry huokaisi syvään pyöritellessään lusikkaa mukissaan.
Äkkiä ovikello soi. Harry melkein lensi eteiseen ja avasi oven. Hänen teki mieli huokaista pettymyksestä. Oven takana ei ollutkaan Shana ja Stewart vaan Draco ja Lucius.
”Missä isäsi on?” Lucius kysyi ensimmäisenä. ”Minulla on hänelle tärkeää asiaa”, hän jatkoi.
”Olohuoneessa, voin kyllä hakea...”, Harry ei kerennyt sanoa lausettaan loppuun, sillä Lucius melkein lensi jo olohuoneeseen.
Harry kohotti yllättyneenä katseensa Dracoon, joka nojaili ovenpieleen.
”Mikä Luciusta vaivaa?” Harry kysyi. ”Yleensä hän ainakin kysyy jotain kuulumisia, nyt melkein lensi isän luokse...”, hän jatkoi otsa rypyssä.
Draco naurahti.
”Isä menee takuulla kertomaan jotain Tylypahkaan liittyvää Severukselle”, hän sanoi virnistäen. Draco itse oli jo selvillä asiasta ja melko innostunut.
”Tapahtuuko Tylypahkassa jotain ensi vuonna?” Harry kysyi uteliaana.
Draco nyökkäsi.
”Minä en saa puhua siitä. Isä luulee, etten edes tiedä, mutta satuin kuulemaan sen kun hän kertoi asian äidille”, hän tunnusti.
Harry huokaisi.
”Onko se jännittävää?” hän uteli.
Draco nyökkäsi.
”Odota vain, kun kuulet”, hän sanoi. ”En malta odottaa koulun alkamista!” hän jatkoi.
”No huhhuh, jos sinä et malta odottaa koulun alkamista, sen täytyy olla todella jännittävää”, Harry virnisti.
Draco vastasi virnistykseen.
”Mennäänpä salakuuntelemaan”, hän ehdotti ja iski silmää Harrylle. Harry hymyili ja yhdessä pojat kävelivät olohuoneen oven taakse ja painoivat korvansa oveen.
”Mahdotonta. He ovat käyttäneet vaimennousta”, Harry mutisi. ”Isä varmaan”, hän jatkoi pettyneenä.
Draco huokaisi syvään.
”Käydään kirjastossa tutkimassa”, hän ehdotti. ”Mehän tiedämme jo, mitä Tylypahkassa tapahtuu, voimme helposti käydä vilkaisemassa”, hän jatkoi. ”Etsimässä taustatietoja”, hän lopetti ja käveli kohti Kalkarosten suurta kirjastoa.
Harry maleksi perässä.
”Tarkoitat, että sinä tiedät, mitä Tylypahkassa tapahtuu, minä en”, hän mutisi hiljaa. Draco ei joko kuullut tai sitten kiinnittänyt huomiota pojan sanoihin.
Dracon johdolla he katosivat kahden suuren kirjahyllyn väliin ja Draco kumartui alaspäin.
”Etsi k-kirjaimen kohdalta”, hän käski.
”Mitä sanaa?” Harry kysyi.
”Kolmivelhoturnajaisia”, Draco vastasi.
Harry pudotti pitelemänsä kirjan lattialle.
”Kolmivelhoturnajaisia! Järjestetäänkö Tylypahkassa kolmivelhoturnajaiset?” hän kysyi jännittyneenä.
”Niinhän minä sanoin. Etsi nyt!” Draco käski. ”Hitto, teillä on ihan liikaa kirjoja”, hän jatkoi.
”Yli puolet on äidin. Hän piti lukemisesta”, Harry vastasi. Hän käveli k-kirjaimen kohdalle ja juoksutti sormeaan paksujen, vanhojen kirjojen selkämystä pitkin. Yksi kirja osui hänen silmiinsä. Se oli hyvin paksu ja varmasti todella vanha. Hiukan ruskehtunut. Harryn kädet tärisivät jännityksestä, kun hän nosti kirjan syliinsä. Tämä olisi vastaus kaikkeen.
Kirjan kannessa luki Kalkarosten suku.
-
Voi, jatkoa pian... Siihen jäi
Tutti frutti
-
Siis sun on ihan ihan pakko jatkaa tätä. Tämä on aivan loistava. Sitä vain mietin, että onko ne kaksoset siis tyttö ja poika, kun kuvasit heidät toistensa peilikuviksi? No eipä tässä muita.
-
Taas on kymmenen päivää kulunut ilman uutta lukua, mutta nyt se on täällä teidän iloksenne!
tutti frutti, jatkoa tulee nyt :)
Rentun Ruusunen, Shana ja Stewart ovat tyttö ja poika, kyllä. Kiitos kommentistasi.
Kiitos molemmille :)
Luku 25,
Kaikkea kivaa
Harrylla ei ollut aikaa katsella kirjaa enää sinä päivänä, joten hän salakuljetti kirjan huoneeseensa sillä aikaa, kun Severus oli hyvästelemässä Luciusta ja Dracoa. Draco oli ollut hyvin pettynyt, kun he eivät olleetkaan löytäneen Kolmivelhoturnajaisista mitään tietoa, mutta Harrya se ei enää niin paljon haitannut. Hän oli löytänyt jotain paljon tärkeämpää.
Illalla ennen nukkumaanmenoa Harry selaili hiukan kirjaa ja katseli kuvia, joita oli laitettu melkein jokaiselle sivulle. Kirja oli sukukirja ja kertoi ensin Kalkaroksen suvun perinteet, sitten sen, mistä he olivat lähtöisin ja sukupuukin oli tässä vaiheessa, loppuosa oli pelkästään Kalkarosten suvun jäsenistä olevaa tietoa. Harry selasi innokkaasti äitinsä kohdalle ja luki:
Lily Kalkaros (o.s Evans)
Syntynyt: 30. tammikuuta 1960
Kuollut: 4. kesäkuuta 1991
Aviopuoliso: Severus Kalkaros
Lapset: Stewart Kalkaros, Shana Kalkaros, Harry Kalkaros ja Jasper Potter
Tässä vaiheessa Harry henkäisi. Kuka oli Jasper Potter? Sitten hän muisti. James Potterin lapsi, hänen velipuolensa. Harry jatkoi lukemista.
Elämä: Lily aloitti Tylypahkassa vuonna 1971 ja hänet lajiteltiin rohkelikon tupaan. Eri tuvistaan huolimatta Lily ja Severus Kalkaros ystävystyivät molempien viidennellä luokalla. Lily oli Tylypahkan parhaimpia oppilaita ja saikin viidennellä luokallaan valvojaoppilas-merkin, seitsemännellä johtajatyttö-merkin ja koulun loputtua koulun paras tyttö-merkin. Lily sai Velhomaailman ihmeisiin perehdyttävästä kokeesta neljä Upeaa, taikajuomat, yrttitieto, numerologia ja muodonmuutokset. Loitsut, tähtitiede, pimeyden voimilta suojautuminen ja ennustaminen olivat Odotukset ylittäviä. Loput Kelvollisia. Lily pääsi siis kaikista läpi, mutta jatkoi kuudennella luokallaan aineita: taikajuomia, numerologiaa, muodonmuutoksia, loitsuja, tähtitiedettä, pimeyden voimilta suojautumista ja yrttitietoa. Koulun loputtua Lily meni hetkeksi Pyhään Mungoon töihin, mutta lopetti pian tajutessaan olevansa raskaana. Lily synnytti kaksoset, joiden nimiksi hän antoi Shanan ja Stewartin. Lilyllä ja Severuksella oli noihin aikoihin riita eikä Lily pystynyt huolehtimaan kaksosista yksin, joten hän pisti heidät adoptioon. Vain vuosi sen jälkeen Lily ja Severus sopivat riitansa, menivät naimisiin ja saivat kolmannen lapsensa, Harryn kaksi vuotta kaksosten syntymän jälkeen. Tämän jälkeen Lily synnytti vielä James Potterin kanssa yhden lapsen, jonka nimeksi James antoi Jasper. James, Jamesin vaimo Jessica ja Jasper kuolivat kaikki kolme Pimeän lordin tapettua heidät. Harryn ollessa yksitoista Pimeän lordi tappoi Lilynkin.
”Harry!” isän ääni kuului Harryn huoneen takaa. Harry työnsi nopeasti kirjan tyynynsä alle ja heittäytyi itse sängylleen ja oli nukkuvinaan. Mahdollisimman väsyneenä hän huusi:
”Niin?”
”Saanko tulla sisään?” Severus kysyi.
”Siitä vaan”, Harry mumisi kääntäessään kylkensä oveen päin.
Severus aukaisi oven. Hän hämmästyi nähdessään poikansa makaavassa sängyssä tähän aikaan kesälomalla.
”Olitko nukkumassa?” hän kysyi epäilevästi.
”Joo”, Harry mumisi hieroessaan silmiään.
”Ai. Ajattelin ilmoittaa, että menen Malfoyille”, Severus sanoi. ”Voitko olla hetken aikaa yksin?” hän jatkoi kysyvästi.
”Joojoo. Isä hei”, Harry aloitti.
”Niin?” Severus kysyi.
”Tuota... Kauanko aiot viipyä?” Harry muutti kysymystään.
Severus naurahti.
”Ehkä tunnin. Korkeintaan kaksi”, hän mumisi. ”Sinun kannattaisi siivota täällä sillä aikaa. Jos tämä on tämän näköinen, millainen oleskeluhuoneesi on?” hän kysyi ja vilkaisi Harryn oleskeluhuoneen ovea.
Harry säpsähti. Hän todellakin tiesi, minkä näköinen oleskeluhuone oli eikä ollut aivan varma halusiko isä tietää sen.
”Täysin kunnossa”, hän valehteli.
”Niinkö? Sitten minä voisin tehdä tarkastuskierroksen”, Severus totesi ja asteli jo ovea kohti. Harry hyppäsi pois sängystään ja riensi ovelle juuri ennen isäänsä.
”Ei tarvitse. Ihan totta, se on siisti”, hän yritti.
”En usko sinua”, Severus sanoi suoraan ja työnsi poikaansa pois tieltään. Hän aukaisi oleskeluhuoneen oven ja pysähtyi niille sijoilleen.
Harry irvisti. Oleskeluhuone ei todellakaan ollut siisti, se hänen oli myönnettävä. Sohvan tyyyt olivat lattialla, sohvilla ja pöydillä rumissa kasoissa kirjoja ja jopa muutama lasi huojui epäilyttävän näköisenä pöydällä ja kirjapinojen päällä. Vaatteita lojui lattialla ja sohvalla.
”Harry”, Severus sanoi toruvasti.
Harry irvisti uudestaan. Hän tiesi, mitä oli tiedossa.
”Lupasin sinulle huoneen, jossa voit oleskella ja tehdä mitä tahansa vain yhdellä ehdolla”, Severus aloitti. ”Muistutapa minua mikä se ehto oli?” hän jatkoi.
Harry ei sanonut mitään.
”Mikä se ehto oli?” Severus kysyi uudestaan, tällä kertaa kovempaa ja ankarammin.
”Että pitäisin huoneen siistinä”, Harry sanoi hiljaa.
”Onko tämä sinusta siisti?” Severus kysyi levittäen käsiään huoneessa.
Harry pudisti hiljaa päätään.
”Siivoat sekä tämän huoneen että oman huoneesi sillä aikaa kun olen poissa. Jos oleskeluhuone on vielä sotkuinen, vien kaikki tavarasi ullakolle ja lukitsen oleskeluhuoneen oven”, Severus sanoi ankarasti ja Harry nyökkäsi.
Severus asteli Harryn oleskeluhuoneesta pojan huoneeseen ja sieltä tornin portaisiin.
”Minä menen nyt”, hän sanoi.
”Nähdään taas”, Harry mumisi hiljaa.
****
”No niin, nyt et voi syyttää minua sotkuisesta huoneesta, isä”, Harry sanoi itsekseen kolme tuntia myöhemmin tarkistaessaan sänkynsä alusen olevan varmasti tyhjä. Se ei ollut. Siellä oli yksi kirja, jonka Harry onki käteensä.
Lilyn päiväkirja.
Harry muisti isänsä antaneen hänelle jouluna Lilyn päiväkirjan, mutta hän ei ollut pitkään aikaan löytänyt kirjaa mistään. Ja jos ihan totta puhutaan, Harry oli unohtanut koko päiväkirjan.
Hän vilkaisi ympärilleen huoneessaan. Se oli kerrankin todella siisti. Hän oli siivonnut koko illan putkeen, ensin oleskeluhuoneen ja myöhemmin oman huoneensa ja siihen oli mennyt kolme tuntia. Kolme kirottua tuntia, kahdeksan jätesäkillistä turhaa krääsää, kolme jätesäkillistä liian pieniksi käyneitä vaatteita ja kaksi hajonnutta imuria myöhemmin Harry alkoi vihdoin nähdä tulosta tornihuoneistostaan. Hänen vaatekaappinsa oli tosin aika tyhjä, joten shoppailukierros Viistokujalla ennen kesän alkua olisi varmasti tarpeen. Hän oli heittänyt pois muun muassa kaikki ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan kirjat, ison kasan papereita, joita oli piiretty tylsistyneenä tunneilla, ison kasan lappuja, joita hän oli vielä joskus ensimmäisellä lähetellyt Ronin kanssa tunneilla, muutamia rikkoutuneita tavaroita niiden joukossa muun muassa vanha luudanvarsi, joka oli katkennut. Muutamia peilinsirpaleita, turhia tauluja ja ylipäätään kaikkea turhaa krääsää, jota hän ei enää halunnut tai jaksanut pitää huoneessaan.
Siivouksen aikana Harry oli tietysti myös löytänyt joukon tavaroita, joita oli luullut heittäneensä jo pois. Kaikki tavarat oli nyt kasattu hänen sängylleen ja niiden joukossa oli muun muassa Lilyn verenpunainen medaljonki. Harry otti korun käteensä, siveli sitä ja hymyili pienesti. Hän avasi sen ja mumisi hiljaa:
”Voisinpa puhua edes yhden ainoan kerran kanssasi, äiti.”
Sanojen myötä koru hänen omassa kaulassaan alkoi polttaa. Harry otti korun pois kaulastaan, avasi sen ja henkäisi. Peilistä ei heijastunut hänen oma kuvansa, vaan Lily. Lily kirkkaanpunaisine hiuksineen ja vihreine silmineen.
”Äiti”, Harry mumisi edelleen hyvin hiljaa.
Lily hymyili.
”Miten voit olla siinä? Oletko... Oletko sinä elossa?” Harry kysyi, vaikka katui saman tien kysymystään. Tietysti Lily oli kuollut.
Lily pudisti päätään.
”Olen edelleen kuollut, haamu. Siirtymässä tuonpuoleiseen, tämä on viimeinen kerta kun voit nähdä minut. Olen tässä siksi, koska rakastat minua ja kaipaat minua”, hän sanoi.
Harry huokaisi.
”Tämä on siis ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun voin puhua kanssasi”, hän sanoi.
Lily nyökkäsi.
”Minulle annettiin vain hyvin vähän aikaa. Onko jotain, josta halusit puhua? Jotain hyvin tärkeää?” hän kysyi.
Oli Harryn vuoro nyökätä.
”Onko Shana ja Stewart sinun ja isän lapsia?” hän kysyi ensimmäisenä.
”On. Laitoin heidät adoptioon, koska...”, Lily aloitti.
”Koska olit liian nuori pitämään heitä ja et voinut kasvattaa heitä yksin”, Harry jatkoi. ”Luin sen sukukirjasta”, hän selitti nähdessään äitinsä hämmästyneen ilmeen.
”Niin. Sukukirja paljastaa kaiken. Lopulta”, Lily mutisi.
”Miksi isä on niin... huolehtiva?” Harry kysyi seuraavaksi.
Lily naurahti.
”Vieläkö hän on sellainen? Hän oli jo minun eläessäni huolehtivainen. Kun sinua ei ollut, hän huolehti minusta. Severus yksinkertaisesti tarvitsee jonkun, josta huolehtia”, punapää sanoi hymyillen.
Harry vastasi äitinsä hymyyn ja kaiveli seuraavan kysymyksen.
”Mitä isän ja Siriuksen välillä oli?” hän kysyi.
Lily huokaisi.
”Isäsi ja Siriuksen välit olivat syy, miksi me riitannuimme Shanan ja Stewartin syntymän aikoihin. Olin saanut kuulla isältäsi, että hän oli seurustullut aikoinaan Siriuksen kanssa ja Sirius lähetti kirjeen, jonka minä luin... Kirjeessä sanottiin, että hän rakastaa vielä Severusta ja pyytää tätä palaamaan luokseen. Minä poltin kirjeen. Ja lähdin. Olen syyllinen koko riitaan”, nainen sanoi. ”Kesti vuosi ennen kuin nielin ylpeyteni ja suostuin lähtemään tapaamaan Severusta, kun hän lähetti minulle kirjeen, jossa pyysi tapaamista. Me palasimme yhteen. Sirius oli tabu, hänestä ei puhuttu”, hän lopetti.
”Oliko sinulla vielä muuta?” Lily kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.
Harry meinasi pudistaa päätään, mutta nyökkäsi kumminkin.
”Onko isä Voldemortin puolella?” hän kysyi suoraan. ”Onko se totta, että Dumbledore haluaa vallata maan ja Voldemort pelastaa?” hän jatkoi.
Lily nauroi.
”Severus näkee asiat eri tavalla. Hän on kaksoisagentti, sillä Voldemort tarvitsee sopivan ihmisen Dumbledoren puolelle, sellaisen, johon luottaa. Mistään muusta en tiedä”, hän sanoi.
Harry nyökkäsi.
”Kiitos, äiti. Autoit minua paljon”, hän sanoi hymyillen.
Lily vastasi hymyyn.
”Kerro Shanalle ja Stewartille, että rakastan heitä. En olisi halunnut hylätä heitä, mutta minun oli pakko. Olin kahdeksantoista, liian nuori kasvattamaan yksin kahta lasta”, hän sanoi ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
”Minä kerron”, Harry lupasi. Hän kuuli oveltaan koputuksen. ”Isä taitaa olla tulossa. Minun täytyy lopettaaa. Nähdään taas.”
”Emme näe ennnen kuin sinä olet täällä, mitä ei toivon mukaan tapahdu nopeasti. Hyvästi, siihen asti”, Lily sanoi ja katosi peilikuvasta.
”Harry!” Isän ääni kuului oven takaa. ”Saanko tulla sisään?”
”No tule ihmeessä”, Harry vastasi kovaan ääneen.
Severus aukaisi oven. Hän hämmästyi silmin nähden, kun Harryn huoneessa ei ollutkaan enää niin sotkuista.
”Oho. Onko nuo kaikki turhia?” hän kysyi osoittaen kolmea suurta jätesäkkiä.
”On. Siitä puheen ollen, tarvitsen uusia vaatteita”, Harry sanoi.
Severus voihkaisi.
”Mikä tietää shoppailua”, hän mumisi.
Harry nauroi.
”Minä en ole tyttö. Pystyn shoppailemaan nopeasti ja kivuttomasti”, hän virnisti. ”Sitä paitsi, olen jo neljäntoista, joten voisin varmaan mennä Dracon kanssa shoppailemaan...”, hän jatkoi.
”Ei missään nimessä”, Severus esti heti.
”Mutta ei Sirius halunnut minua tappaa eikä hän ole enää edes elossa! Eikä Piskuilan!” Harry vastusteli.
”Sinulla on silti liikaa vihamiehiä. En voi päästää sinua yksin”, Severus sanoi.
”Mutta...”, Harry aloitti.
”Ei muttia. Asia on loppuunkäsitelty”, Severus ilmoitti.
”Kaikki muutkin pääsevät. Vain sinä olet tuollainen tyranni!” Harry syytti.
”Kukaan muu ei ole käynyt läpi samoja vaiheita kuin sinä”, Severus sanoi istuutuessaan Harryn sängylle.
”Mutta he ovat käyneet läpi melko lailla samoja vaiheita! Ronilla ja Hermionella on tasan yhtä paljon vihamiehiä, kuin minulla”, Harry protestoi.
”Ei ole. Pimeän lordi haluaa vain satuttaa Ronaldia ja Hermionea. Sinut hän haluaa tappaa. Sinä olet hänelle uhka, eivät he”, Severus sanoi.
”Ei hän halua satuttaa Ronia ja Hermionea, vaan tappaa heidät. Mahdollisen kivullisesti. Minä ehkä olen hänelle uhka, mutta miksi? Miksi juuri minä?” Harry kysyi.
Severus huokaisi. Ensimmäinen kysymys, joka viittasi jollain tapaa ennustukseen. Neljätoista vuotias, ei ehkä niin vanha ja kokenut voidakseen kantaa sellaista taakkaa. Hän päätti turvautua vaihtoehtoon numero kaksi: kiertele, älä sano suoraan, äläkä aiheuta epäilyksiä. Anna hänen unohtaa.
”Minä en tiedä. Ehkä kukaan ei tiedä”, Severus sanoi hiljaa.
Hän tarkisti menikö se läpi. Kyllä. Kyllä meni. Harry huokaisi raskaasti ja painoi päänsä alas.
”Ehkä meidän pitäisi käydä huomenna Viistokujalla, kun kirjalistat kerran tulivat tänään”, Severus tuumi.
”Isä...”, Harryn ääni oli pieni.
”Niin?” Severus kysyi teeskennellen huoletonta.
”Saanko minä tänä vuonna käydä Tylyahossa?” hän kysyi.
Severus huokaisi syvään.
”Katsotaan nyt”, hän mumisi. Hän nousi ylös. ”Viedään nuo jätesäkit pihalle, josta jästien roska-auto voi ne viedä pois”, hän sanoi.
”Ai koulukirjoja? Koulukirjoja, joissa on liikkuvia kuvia ja joista opetellaan taikuutta?” Harry kysyi ivallisesti.
Severus voihkaisi.
”Ajattelin, että laitoit jätesäkeihin vain vaatteita. No, nuo pitää kai sitten raahata ullakolle”, hän sanoi.
Harry hymyili.
***
Seuraavana päivänä molemmat nousivat hyvin aikaisin. Harry kellon lyödessä seitsemän, Severus viisitoista minuuttia myöhemmin. Jo kello kahdeksan molemmat olivat täysissä pukeissa ja valmiina lähtemään Viistokujalle.
”Ilmiinnytäänkö me?” Harry kysyi.
”Ei. Menemme tällä kertaa hormipulverilla”, Severus vastasi ja otti takan päältä mustan kupin, jossa oli epämääräisen näköistä jauhetta.
”Mene sinä ensin ja odota minua”, Severus käski. ”Säilä&Imupaperiin”, hän lisäsi nähdessään poikansa kysyvän ilmeen. Harry nyökkäsi ja otti kourallisen jauhetta isänsä kädessä olevasta kupista. Hän astui liekkeihin ja avasi kouransa.
”Viistokujalle”, hän äänsi selkeästi.
Ja alle minuutin päästä Harry astui jo Säilä&Imupaperin takasta ulos. Hän ei kerennyt ottaa kuin muutaman askeleen, kun Severus tuli jo perässä.
”Ostetaan ensin kirjasi, sitten vaatteita”, Severus sanoi ja asteli jo kirjahyllyjen väliin. Harry asteli perässä.
Tunnin päästä kaikki Harryn neljännen vuoden koulukirjat oli ostettu ja he olivat matkalla vaatepuotiin. Harry astui ensimmäisenä sisään.
”Oho. Täälläpä on paljon vaatteita”, hän hämmästyi.
Severus nyökkäsi.
”Täältä saat melkein kaiken tarvittavan”, hän sanoi. ”Mitä kaikkea muuten tarvitset?” hän jatkoi kohottaen toista kulmakarvaansa kysyvästi.
Harry mietti.
”No, ainakin kahdet uudet farkut, pari hupparia, collegehousut, uuden koulupuvun...”, hän alkoi luetella.
Severus voihkaisi. Hän inhosi vaatekaupoissa pyörimistä, sen Harry tiesi.
Lopulta heillä ei kestänyt kuin kaksi tuntia samassa kaupassa. He löysivät Harrylle kaksi mustaa hupparia, harmaat ja mustat collegehousut, kolmet farkut ja uudet kengät ja vyön. Myös uusi koulupuku ostettiin ja Harryn hämmästykseksi Severus osti pojalle myös puvun.
”Mitä ihmettä minä tuolla teen?” Harry kysyi. ”En ole menossa tanssimaan tai minnekään”, hän mutisi.
”Se selviää kyllä aikoinaan”, Severus sanoi salamyhkäisesti maksaessaan ostoksia. ”Meidän pitää varmaan lähteä, jos olet saanut kaiken tarvittavan”, hän jatkoi.
Harry nyökkäsi.
”En tarvitse enää mitään. Kiitos”, hän lisäsi nopeasti.
”Nyt me ilmiinnymme. En kestä hormipulveria”, Severus sanoi, kun he olivat päässeet Vuotavaan noidankattilaan.
”Minä taas en kestä ilmiintymistä”, Harry voihkaisi, mutta otti silti isäänsä kädestä kiinni.
Hetkessä he olivat jo Kalkarosten suurella kartanolla.
”Tiedätkö, tästä kouluvuodesta tulee varmasti paras”, Harry tuumi ääneen astuessaan sisälle.
”Toivottavasti se ei tarkoita luihuisten tai nimeltä mainitsemattojen rohkelikkojen kiusaamista”, Severus mutisi hiljaa.
Harry nauroi.
”Osataan me Dracon kanssa muutenkin pitää hauskaa”, hän protestoi.
”Todellako? Rohkenen epäillä”, Severus sanoi.
”Haha. Tosi hauskaa, isä”, Harry pyöritteli silmiään. ”Hauskoista asioista puheen ollen, kun et kerran päästänyt minua Dracon kanssa Viistokujalle, saako Draco tulla meille yökyläilemään?” hän kysyi virnistäen.
Severus huokaisi.
”Jos ette valvo liian pitkään. Ylihuomenna alkaa koulu”, hän sanoi alistuneena.
Harry lupasi olla valvomatta liian pitkään ja katosi saman tien omaan huoneeseensa, todennäköisesti kirjoittamaan viestiä Dracolle.
-
Selkeni taas vähän asioita. Minä niin rakastan tätä. Ihanaa, kun Harry ja Lily saivat puhua.
-
Rentun ruusunen, hihi, kiitos :-* On aina mahtavaa kuulla, kun joku tykkää!
Tätä ficciä on nyt kunnioitettavat 132 sivua!
Luku 26,
Paluu kouluun
Harry seisoi taas laiturilla yhdeksän ja kolme neljäsosaa. Mahtavat yökyläbileet oli pidetty, kesäloma ohitse. Oli aika aloittaa neljäs kouluvuosi ja tällä kertaa Harrylla oli oikeassa kädessään lappu: Minä, Severus Kalkaros, Harry Kalkaroksen isä, annan täten poikani käydä Tylyahossa luvattuina viikonloppuina. Harry oli vihdoin saanut isänsä ylipuhuttua Tylyahon vaarattomuudesta ja hehkui onnellisuutta. Shana ja Stewart seisoivat toinen hänen toisella puolellaan toinen toisella.
”Mitä me odotamme? Emmekö voisi jo nousta junaan?” Stewart kysyi kärsimättömänä.
”Odotamme Ronia, hänen perhettään ja Hermionea”, Harry vastasi. Hän kurkotti kaulaansa nähdäkseen pidemmälle. Weasleyistä ja Hermionesta ei näkynyt jälkeäkään. ”He ovat ystäviäni”, hän lisäsi huomatessaan Shanan kysyvän katseen.
He seisoivat siinä vielä hetken, mutta junan pillin soidessa ensimmäisen kerran Shana huokaisi ja tarttui Harrya lempeästi kädestä.
”Meidän pitää mennä junaan”, tyttö totesi siirtäen mustan hiussuortuvan korvansa taakse.
”Ron ja Hermione voivat olla jo junassa”, Stewart jatkoi huomatessaan pikkuveljensä pettyneen ilmeen.
Harry nyökkäsi.
”Mennään katsomaan”, hän sanoi ja yhdessä kolmikko kiipesi junaan.
He kävelivät käytävällä, kunnes löysivät sen vaunuosaston, jossa Harry, Ron ja Hermione usein istuivat ja siellä kaksi rohkelikkoa olikin. Heidän lisäkseen osastoon oli päätynyt Ginny, Neville ja Luna.
”Moi kaikille”, Harry sanoi astuessaan sisään. Muut viisi henkäisivät kuorossa nähdessään Harryn takaa ilmestyvän Stewartin, joka oli kuin kaksoismalli Harrysta ja Shanan, joka taas oli muuten samannäköinen, paitsi että hän oli tyttö.
”Tässä ovat Shana ja Stewart Adisson. He vaihtavat Tylypahkaan”, Harry sanoi.
”Hei, minä olen Hermione Granger Rohkelikosta. Harryn ystävä”, Hermione esittäytyi toivuttuaan ensi järkytyksestä. Hänen kasvoillaan oli hänelle tyypillinen minä-aion-etsiä-tästä-tietoa-ja-ottaa-selvää-ilme.
”Minä olen Ron, Ron Weasley. Rohkelikosta”, Ron sanoi hänkin järkyttyneenä. Hän tuijotti ensin Shanaa ja Harrya sitten Stewartia ja Harrya kuin katsoisi tennisottelua.
”Luna Lovekiva. Korpinkynnestä”, Luna esitteli itsensä hiukan poissaolevan näköisenä. ”Tiesittekö, että teidän päissänne on paljon narskuja?” hän jatkoi katsoen kaksosia.
Harry tyrskähti.
”Niinkö? Sehän mielenkiintoista”, Shana sanoi hymyillen Lunalle.
”Mi-minä olen Neville Longbottom”, Neville änkytti.
”Ginny Weasley, tuon idiootin sisko”, Ginny esittäytyi pyöritellen silmiään Ronia päin, joka kaivoi kynnellään hampaankolossaan olevaa roskaa.
”Hauska tutustua”, Shana naurahti istuutuessaan lattialle. Hän nojasi penkkiin. Stewart istuutui penkille Ginnyn viereen ja tuijotti tyttöä melkein koko ajan palvova ilme kasvoillaan. Harry istuutui isoveljeään vastapäätä ja pyöritteli silmiään pojalle, joka virnisti takaisin.
Melko pian Neville, Luna ja Ginny lähtivät kukin omiin vaunuosastoihinsa. Stewart tosin katseli Ginnyn perään pettyneenä.
”Kunpa minä pääsisin rohkelikkoon”, poika huokaisi ja Harry virnisti.
”Haluatko sinne mistä syystä?” hän kysyi virnistellen edelleen.
Stewart nojautui niin etäälle, että pystyi läpsäyttämään pikkuveljensä polvea. Aika kovaa, sillä Harry huudahti yllättyneenä kivusta.
”Erityisesti siitä syystä, että rohkelikko on paras tupa, kuulemma. Lisäksi siitä syystä, että te kaikki olette rohkelikossa”, Stewart sanoi.
”Varsinkin eräs punapää...”, Harry aloitti, mutta ei kerennyt päästä pidemmälle, sillä Stewart hyökkäsi hänen päälleen. Ron ja Hermione katselivat kaksikon kamppailua yllättyneinä. He eivät tienneet, että Harrylla oli noin hyvät välit johonkin. Oli odottamatonta, että Harry ei ollut kertonut kaksosista aikaisemmin. Shana puolestaan katsoi heidän kamppailuaan hymy huulillaan.
”Oletteko te sukua toisillenne?” Hermione kysyi mieltään vaivaavan kysymyksen.
Harryn ja Stewartin kamppailu loppui kuin seinään. He vilkaisivat toisiaan kysyvänä ja sen jälkeen molemmat käänsivät katseensa Shanaan päin. Shana nyökkäsi aavistuksen verran pojille.
”Ollaan. Stewart ja Shana ovat minun isoveljeni ja isosiskoni”, Harry paljasti.
”Mitä?” Ron huudahti.
”Arvasin sen!” Hermione huudahti heti perään. ”Te olette niin toisenne näköisiä! Tietääkö Severus?” hän kysyi.
”Ei. Tai ainakaan isä ei tiedä, että me tiedämme. Ja pyydän, ettet sinäkään kertoisi hänelle siitä”, Harry sanoi katsellen Hermionea rukoilevasti.
”En tietenkään! Tietenkään minä en sano mitään Severukselle, jos sinä et halua”, Hermione lupasi ja Harry, Shana ja Stewart huokaisivat kaikki yhteen ääneen.
”Montako vuotta teillä on ikäeroa?” Ron kysyi tajuttuaan asian kunnolla.
”Kaksi. Me olemme Shanan kanssa kuudentoista. Eli paljon viisaampia ja komeimpia ja kauniimpia kuin tuo eräs pentu tuossa...”, Stewart ei päässyt pidemälle, sillä tällä kertaa Harry läpsäytti isoveljeään kovaa reiteen.
”Mitä? Se oli kosto. Mitäs et osaa pitää suutasi kiinni vaan sinun on pakko vittuilla”, Stewart puolustautui.
Shana naurahti.
”Lopettakaa jo. Tehän kinastelette, kuin pikkupennut”, hän sanoi pyöritellen silmiään. Harry ja Stewart virnistivät sekä toisilleen että Shanalle. He tiesivät, että tyttö oli vain huvittunut heidän välisestä 'kinastelusta'.
”Kertokaa sen sijaan jotain Tylypahkasta”, Shana pyysi.
Harry istuutui takaisin penkilleen, tällä kertaa Stewartin viereen.
”Tylypahka on mahtava koulu. Kun menemme sinne, siellä on alkajaispidot, lajittelu, rutkasti hyvää ruokaa ja ystäviä. Me kokoonnumme Suuressa salissa, se on nimensä mukaan valtava ja istumme tuvattain. Luihuiset aivan vasemmassa päädyssä, puuskupuhit heti heidän jälkeensä, rohkelikot seuraavaksi ja viimeiseksi korpinkynnet. Uudet oppilaat kävelevät keskikäytävää pitkin suoraan opettajienkorokkeen eteen. Aivan opettajienpöydän edessä on penkki ja sen päällä vanha, kulahtanut hattu. Se on lajitteluhattu, joka huutaa teidät tupanne kun se lasketaan teidän päähänne”, Harry kertoi. ”Kun teidät on lajiteltu tupiin, te istutte sen tuvan pöytään ja pidätte hauskaa. Lopuksi lauletaan koko koulun laulu ja sen jälkeen meidän on aika mennä nukkumaan. Me nukumme oman tuvan makuuhuoneissa, jonne pääsee oleskeluhuoneen kautta. Rohkelikkojen oleskeluhuone on punainen ja keltainen, luihuisten vihreä ja harmaa, korpinkynsien kuulemma sininen ja harmaa ja puuskupuhien varmaan keltainen ja musta. Oleskeluhuoneesta pääsee makuuhuoneisiin, tytöille oma ja pojille oma. Jokaiselle vuosikurssille on oma makuuhuone, eli te ette tule meidän kanssamme samaan. Te menette kuudensien vuosikurssien maakuuhuoneisiin. Siellä on neljä tai viisi sänkyä ja sekin on sisustettu tuvan värein”, hän jatkoi ja veti henkeä lopettaessaan.
”Kuulostaa kivalta. Entä sitten se opiskelupuoli? Millaisia opettajia Tylypahkassa on?” Shana kysyi mielenkiintoisena.
”Muodonmuutoksia opettaa rohkelikkojen tuvanjohtaja professori McGwarmiwa, loitsuja professori Lipetit, ennustamista professori Punurmio, taikajuomia ja -liemiä professori Kalkaros, eli teidän isänne ja pimeyden voimilta suojautumisen opettajaa emme tiedä”, Ron sanoi.
”Miten niin ette tiedä?” Stewart kysyi.
”No siten niin, että opettaja vaihtuu vuosittain. Viime vuonna se oli professori Lupin, sitä edellisenä Lokchart ja sitä edellisenä Orave. Orave oli kaksinaamainen, toisin sanoen hän omasi Voldemortin kasvot takaraivossaan, Lokchart menetti muistinsa ja Lupin oli ihmissusi ja menetti siksi lopulta työnsä”, Harry selosti.
”Oho. Ei noin vain ollut Drumstangissa”, Shana hymyili.
”Me uskotaan, että siihen aineeseen on pantu joku kirous”, Hermione selosti.
”Tai siis hän uskoo, toisin sanoen”, Ron korjasi. Hermione loi poikaan murhaavan katseen.
”Mitä muuta?” Stewart kysyi.
”Mitä mitä muuta? Näette loput itse tunnin sisällä”, Harry vastasi.
”Sanotaanko pikemminkin, että viidentoista minuutin sisällä, sillä olemme jo Tylyahossa”, Hermione sanoi. ”Harry, sinun Shanan ja Stewartin kannattaisi varmaan vaihtaa kaavut...”, hän jatkoi.
”Hyvä idea. Shana, Ron ja Hermione, menettekö vaunuosaston ulkopuolelle niin että saamme kaavut vaihdettua?” Harry pyysi ja yksi toisensa jälkeen hänen ystävänsä katosivat vaunuosastosta ja sulkivat oven perässään. Vain Stewart jäi kaivamaan matka-arkkuaan. Hän etsi kaapuaan.
”Oliko sinun mielestäsi virhe kertoa Ronille ja Hermionelle totuus henkilöllisyydestänne?” Harry kysyi huolestuneena vetäessään t-paitaansa pois päältään.
”Ei. Ron ja Hermione tuntuivat kivoilta ja uskon, että he osaavat säilyttää salaisuuden”, Stewart vastasi.
”Kyllä minä tiedän, että he osaavat säilyttää salaisuuden, mutta mietin vain jos...”, Harry aloitti, mutta lopetti lauseensa.
”Jos jompikumpi vahingossa lipsauttaa jotain jollekin?” Stewart jatkoi kysyvästi.
Harry nyökkäsi.
”Niin. Tai jos joku kuulee, kun me puhumme siitä ja sitten huhu leviää nopeasti. Tylypahkassa täytyy olla tarkkana tällaisten asioiden kanssa...”, Harry sanoi.
”Sitten me emme puhu siitä”, Stewart sanoi päättäväisesti. ”No niin, olemme valmiita. Shana, sinun vuorosi”, hän jatkoi avatessaan vaunuosaston oven. Shana pujahti samalla kertaa sisään, kun Harry ja Stewart ulos.
Pian Shana olikin jo valmis ja he kaikki katosivat taas vaunuosastoon. Kaikki nousivat ottamaan matka-arkkujaan tavaratelineiltä, sillä juna oli juuri pysähtynyt.
”Mennään”, Harry sanoi ja johdatti koko joukon ulos.
”Menevätköhän Shana ja Stewart vaunuilla vai veneillä?” Ron pohdiskeli ääneen.
Hänen kysymykseensä tuli vastaus saman tien. Nimittäin Hagrid huusi aivan heidän taakanaan:
”Ekaluokkalaiset tänne! Samoin kuudetta vuottaan aloittavat Shana ja Stewart Adisson! Ekaluokkalaiset tänne!”
”Adisson”, Stewart tuhahti.
Harry hymyili.
”Onnea lajitteluun”, hän toivotti. ”Toivottavasti te saatte molemmat juuri oikean tuvan. Ei sillä meille ole merkitystä, mikä se tupa on”, hän jatkoi edelleen hymyillen.
”Kunhan ette luihuiseen joudu...”, Ron mutisi hiljaa ja sai Harrylta murhaavan katseen.
”Nähdään taas. Tule, Stew”, Shana sanoi ja tarttui kaksoisveljeään kädestä. He kävelivät yhdessä veneille ensiluokkalaisten kanssa jättäen Harryn, Ronin ja Hermionen taakseen.
”Minua pelottaa”, Shana tunnusti astuessaan veneeseen.
”Älä huoli, et sinä putoa. Ja jos putoat, minä nostan sinut ylös”, Stewart lupasi.
Shana löi kaksoisveljeään olkapäähän.
”Idiootti. Tarkoitin Tylypahkaa. Opettajia. Erityisesti... isää. Ja sitä, että voimme joutua eri tupiin...”, hän tunnusti katsellessaan järveä.
”Vaikka me joutuisimme eri tupiin, olemme silti kaksosia”, Stewart sanoi. ”Minä en jätä sinua”, hän jatkoi.
Shana pyörähti ympäri tavoittaakseen kaksoisveljensä smaragdinvihreät silmät.
”Etkö?” hän kysyi.
Stewart huokaisi syvään.
”Kuinka suuri sinun älykkyysosamääräsi oikein on? Tietenkään en jätä sinua. Meillä on lisäksi Harry”, hän sanoi.
Shana hymyili pimeässä illassa.
”Olen iloinen, että löysimme hänet”, hän totesi.
Stewart nyökkäsi.
”Niin minäkin. Oikeastaan saisimme kiittää siitä Seamus Finnigania”, hän sanoi irvistäen.
Shana vastasi irvistykseen.
”Oi, haluaisin niin opettaa hänelle muutaman loitsun”, hän sanoi.
”Ei turvauduta väkivaltaan, siskoseni”, Stewart sanoi virnistäen. ”Mutta olet oikeassa, olemme Seamukselle muutaman loitsun auki”, hän jatkoi.
*****
Muutamaa minuuttia myöhemmin Harry tuijotti, kun ensiluokkalaiset saapuivat sisään. Häntä hymyilytti, sillä hän muisti sen tunteen, kun hän oli itse tasan neljä vuotta sitten itse ollut ensiluokkalaisten joukossa.
Opettajienkorokkeella Dumbledore taputti käsiään saadakseen salin hiljaiseksi.
”Tänä vuonna Tylypahkaan ei tule pelkästään ensiluokkalaisia. Drumstangista tänne vaihtoivat kaksoset Shana ja Stewart Adisson. Heidät lajitellaan ensin”, hän sanoi.
”Shana Adisson!” Professori McGarmiwa kutsui ja Harry katseli, kun hänen isosiskonsa käveli korokkeelle, istuutui penkille ja McGarmiwa laittoi lajitteluhatun hänen päähänsä. Hatulla meni kauan ennen kuin se lopulta huusi:
”LUIHUINEN!”
Luihuisten tupa hurrasi ja Harrykin taputti muiden mukana. Hän tavoitti isänsä katseen ja huomasi tämän tuijottavan Shanaa ylpeänä. Isällisen ylpeänä. Shana pujahti istumaan Dracon viereen ja Draco esitteli tytölle itsensä.
”Stewart Adisson!”
Isoveli asteli rennon näköisenä penkkiä kohti, istuutui siihen ja lajitteluhattu laskettiin hänen päähänsä. Tällä kertaa hänellä ei mennyt kauan päättää Stewartin tupaa.
”ROHKELIKKO!”
Harry hurrasi muiden mukana taaskin ja Stewart käveli istumaan hänen viereensä. Hän paiskasi Harryn kanssa kättä ja hymyili muillekin.
”Että kaksoset sitten päätyivät eri tupiin”, Ron tuumi ihmeissään.
”Ette ole ainoita”, Parvati Patil, Harryn vuosikurssilla oleva tyttö totesi kuullessaan Ronin sanat. Hän istui Hermionen ja parhaan ystävänsä Lavenderin välissä. ”Minä ja kaksoissiskoni Padma olemme myös eri tuvissa. Padma on korpinkynsissä”, hän kertoi Stewartille.
”Padma ja Parvati ovat identtiset. Jopa minun on vaikea tunnistaa heitä”, Lavender sanoi hihittäen.
Stewart pyöritteli silmiään.
”Minkä ikäinen sinä olet... Stewart?” Lavender kysyi.
”Kuudentoista”, Stewart vastasi.
”Harrastatko sinä huispausta?” Oli Lavenderin seuraava kysymys.
Stewart nyökkäsi.
”Kyllä. Pelasimme joskus ystäväni Viktorin kanssa huispausta Drumstangissa”, hän sanoi.
Ron melkein tukehtui kurpitsamehuunsa.
”Viktor? Mahdatko tarkoittaa Viktor Krumia? Bulgarian huispausjoukkueen etsijää?” hän kysyi.
”Kyllä. Hän on erittäin hyvä ystäväni”, Stewart sanoi ja teki vaikutuksen koko pöytäseurueeseen.
”Minä näin hänet kesällä! Siis... Huispauksen maailmanmestaruuskisoissa”, Ron sanoi.
”Joo, minäkin olin siellä”, Stewart sanoi.
”Ja nyt puhumme pelkästään huispauksesta”, Hermione mutisi kuuluvalla äänellä Ginnylle, joka oli juuri tullut heidän luokseen. Tyttö seisoi Stewartin vieressä ja tämä tuijotti häntä lumoutuneena.
”Halusin vain onnitella rohkelikkoon pääsystä”, Ginny sanoi.
”Kiitos. Istu toki seuraamme”, Stewart kehotti ja teki tytölle tilaa penkillä. Ginny istuutui oitis hänen viereensä.
He eivät ehtineet vaihtaa sanaakaan, kun Dumbledore nousi jo ylös.
”Nyt kun olemme saaneet syödäksemme ja juodaksemme, minulla on muutamia ilmoitusasioita”, hän sanoi. ”Ensimmäiseksi ilmoitan, että Tylypahkassa ei ole tulevana vuotena ollenkaan huispausta”, hän sanoi.
”Roskaa!” Harry kuuli Fred ja George Weasleyn äänet muiden buuaksen lomasta. Hän vilkaisi isäänsä, joka katseli tyynesti oppilaita.
”Hiljaisuutta! Huispauksen poisjäämiseen on erittäin hyvä syy”, Dumbledore aloitti uudestaan.
”Saa luvan ollakin”, Harry mutisi vihaisena.
”Tänä vuonna Tylypahkassa järjestetään Kolmivelhoturnajaiset!” Dumbledore kuulutti.
”Mitkähän ne sellaset on?” Stewart kysyi. ”Kuulostaa nimittäin jännittävältä”, hän jatkoi.
”Kolmivelhoturnajaisissa koulumme ottelija pääsee kokeilemaan voimiaan kolmessa koetuksessa, joita emme paljasta. Se on leikkimielinen kilpailu Euroopan kolmen suurimman taikakoulun välillä. Tylypahkan, Drumstangin ja Beauxbatonsin. Vieraat ottelijat ja suurin osa heidän koulustaan saapuvat Tylypahkaan muutaman viikon päästä. Kolmivelhoturnajaisia ei ole pidetty seitsemäänsataan vuoteen, joten tämä on erityistapaus!” Dumbledore selitti.
”Minä ainakin haluan mukaan! Entä sinä Harry?” Ron sanoi innoissaan.
Harry oli juuri vastaamassa, kun Hermione keskeytti hänet sanomalla:
”Ettekö te ymmärrä? Luin jostain, että kolmivelhoturnajaisten pito lakkautettiin liian useiden kuolemantapauksien takia!”
Tieto sai jopa Ronin hiljentymään.
”Kolmivelhoturnajaisten sääntöjä on seuraavia: vain täysi-ikäinen saa osallistua...”, Dumbledore aloitti taas.
”Roskaa!” Fred ja George huusivat uudestaan. Jopa Stewart näytti pettyneeltä.
”Minä täytän seitsemäntoista vasta tammikuussa, en kerkeä osallistumaan”, hän sanoi.
”Haluatko sinä tapattaa itsesi?” Hermione tuhahti.
Stewart ei kerennyt vastata, sillä Dumbledore kuulutti edelleen:
”Sääntö on ainoastaan teidän turvallisuutenne hyväksi. Jokainen kilpailuun haluava täysi-ikäinen kirjoittaa lappuun nimensä ja pistää sen liekehtivään pikariin, joka sijoitetaan Suuren salin viereiseen tyhjään luokkahuoneeseen. Ottelijat arvotaan tasan kuukauden päästä”, Dumbledore jatkoi.
”Nyt minulla on ilo esitellä teille tämän vuoden uudet opettajat! Tai... uusi opettaja, tarkemmin sanottuna”, Dumbledore sanoi hymyillen. ”Saanko esitellä, professori Alastor Vauhkomieli! Hän opettaa sitä ainoaa vapaana olevaa paikkaa eli Pimeyden voimilta suojautumista”, hän jatkoi ja professori Vauhkomieli käveli opettajankorokkeelle.
”Hänkö? Isä joutui auttamaan Vauhkomieltä jossain asiassa kesälomalla!” Ron kuiskutti. ”Vauhkomieli on täyttänyt varmaan puolet Azkabanin sellistä – yksin!” hän jatkoi ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen edes vilauksen opettajastaan.
Harry vilkaisi isäänsä, joka katseli Vauhkomieltä vihaisena. Oli yleisesti tiedossa, että Harryn isä halusi päästä opettamaan Pimeyden voimilta suojautumista, pääsemättä vielä kertaakaan opettamaan kyseistä ainetta. Sen tähden Severus oli yleensä pahalla päällä vuoden alussa. Harry ei käsittänyt, miksi isä edes jaksoi aina lähettää Dumbledorelle kirjeen, jossa pyysi ainetta. Mutta Severus ei luovuttanut, vaikka joka vuosi tulikin kieltävä vastaus.
”Isäsi ei näytä kovinkaan iloiselta”, Ron sanoi naama virneessä Harrylle. Harryn ja Hermionen mulkaistua poikaa, tämä hiljeni.
”Miten se professori Kalkarosta kiinnostaa kuka opettaa Pimeyden voimilta suojautumista?” Stewart kysyi ihmeissään.
”Kalkaros haluaa kyseisen aineen itselleen”, Ron selitti.
”Nyt teidän on aika mennä pehkuihin!” Dumbledore kuulutti.
Harry nousi muiden mukana ja käveli Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. He heittäytyivät kaikki viisi – Harry, Hermione, Stewart, Ginny ja Ron - sohville ja jatkoivat juttelua.
”Meinaatteko te kokeilla onneanne Kolmivelhoturnajaisissa?” Ohikulkevat Fred ja George kysyivät.
”Ettekö te kuulleet, mitä Dumbledore sanoi? Kolmivelhoturnajaisiin saa osallistua vain täysi-ikäiset!” Hermione tulistui heti.
”Rauhoitu, Mione. Meillä on Fredin kanssa mahtava idea”, George sanoi ja kääntyi sitten Stewartin puoleen. ”Oletko sinä kuudesluokkalainen?” hän kysyi pojalta.
Stewart nyökkäsi.
”Mainiota. Tulet sitten meidän makuuhuoneeseemme”, tällä kertaa puhui Fred.
”Me järjestetään aina yllätys uusille oppilaille”, George sanoi ja iski silmää Stewartille.
Hermione voihkaisi.
”Sinuna pitäisin huoleni siitä, mitä syön enkä ottaisi noiden tarjoamana mitään, Stewart”, hän sanoi ja nousi. ”Minä menen nukkumaan, öitä kaikille”, hän jatkoi.
”Tuletko sinä Ginny?” tyttö kysyi vielä portaissa.
”Kohta”, Ginny mumisi katsellen Stewartia.
”Mitä luulette, millainen Vauhkomieli on?” Harry vaihtoi puheenaihetta.
”Jos Roniin voi uskoa, hän on mahtava”, Stewart tuumi. ”En malta odottaa hänen tuntiaan”, hän tunnusti.
”Minä ennustan, että meillä on Vauhkomieltä tiistaina”, Fred sanoi ja George virnisti.
”Mistä sinä sen tiedät?” Ron kysyi isoveljeltään.
”Me satuimme vahingossa näkemään Voron huoneessa meidän lukujärjestykset”, George sanoi virnistäen edelleen.
”Vahingossa?” Harry kohotti kulmiaan.
”Mitä te teitte Voron huoneessa?” Ron kysyi samaan aikaan.
”Äh, älä viitsi Ron. Ikään kuin me se sinulle kerrottaisiin. Tule, Fred. Aika mennä järjestämään Stewartin yllätystä”, George sanoi.
Stewart näytti pelokkaalta ja kaksoset katosivat nauraen hänen ilmeelleen.
”Miten luulette Shanan pärjäävän luihuisissa?” Stewart kysyi huolestuneena kaksoissiskostaan.
”Hyvin hän pärjää. Luihuisissa on paras ystäväni”, Harry sanoi punastuen hieman.
”Ai? Minä kun luulin olevani paras ystäväsi”, Ron sanoi muka loukkaantuneena.
Harry virnisti.
”Luulo ei ole tiedon väärtti”, hän sanoi.
”Oli miten oli, minä menen nukkumaan ja kehotan teitäkin painumaan pehkuihin”, Stewart sanoi tyypillisellä isoveljen asenteellaan.
Harryn virnistys muuttui irvistykseksi.
”Kyllä me menemmekin, ihan kohta”, hän vastasi haukotellen makeasti. Sillä hetkellä sänky rohkelikkojen neljäsluokkalaisten makuuhuoneessa tuntui mahtavalta.
”Kunhan ette valvo niin pitkään, ettette jaksa nousta huomenna”, Stewart sanoi.
”Merlin, Stewart! Nytkö sinä käyt minun kimppuuni, kun Shana ei ole täällä?” Harry kysyi. ”Ei ihme, että Shana halusi eri tupaan”, hän jatkoi virnistäen. Stewart heitti tyynyn pikkuveljeään päin, mutta tämä nappasi sen kiinni lennosta.
”Ei kannata heittää Harrya päin mitään, hän saa kaikki kiinni”, Ron sanoi.
”Ai? Mitä minun pitää sitten tehdä, kun olen vihainen hänelle?” Stewart uteli.
”Lyöt häntä”, Ron ehdotti heti.
Stewart noudatti neuvoa ja pamautti Harryn olkapäätä nyrkillään.
”Au. Tuo sattui”, Harry irvisti.
”Kannattaa mennä nukkumaan, ennen kuin lyön uudestaan”, Stewart uhkasi.
”Oi, kun pelottaa”, Harry sanoi, mutta nousi silti ylös huomatessaan isoveljen puristavan oikean kätensä uudestaan nyrkkiin. ”Hullut turvautuu väkivaltaan!” hän vielä huusi ennen kuin juoksi makuuhuoneeseen Ron kintereillään.
”Joskus minä vielä...”, Stewart aloitti, mutta lopetti saman tien. Hän heitti pitelemänsä tyynyn sohvalle ja käveli omaan makuuhuoneeseensa.
-
Jäi edellinen luku välistä teknisen ongelman takia. Upea luku, kaksoset (ei Weasleyn) Tylypahkaam ja kolmivelho turnajaiset!! En malta odottaa seuraavaa lukua.
Tutti frutti
-
En nyt tiedä mitä kommentoisin. Jotenkin arvasin toisen joutuvan eri tupaan. Mut mut. Harry ja Stewart ovat ihanan veljellisiä.
-
Tähän väliin jotain kivaa, eli tietoisku Shanasta ja Stewartista ja heidän yhteiskuvansa (http://aijaa.com/0043610323871). (feilasin ton, mutta...)
Tätä et tiennyt Shana ja Stewart Kalkaroksesta
Shana Kalkaros
- Hänen syntymäpäivänsä on 16.1.1978
- Hänen lempivärinsä on vihreä, tummanvihreä
- Hän haluaisi lemmikseen käärmeen
- Hän rakastaa lukemista
- Hänen paras ystävänsä oli Jessica, mutta riitannuttuaan Shana pitää Daphne Greengrassia parhaana ystävänään.
- Shanan toinen nimi on Lily, hänen äitinsä mukaan.
Stewart Kalkaros
- Hänen syntymäpäivänsä on 16.1.1978
- Hän on Shanaa puolitoista tuntia vanhempi
- Hänen lempivärinsä on musta ja harmaa
- Hän inhoaa yksinolemista ja rakastaa huispausta
- Viktor Krum on hänen paras ystävänsä
- Stewartin toinen nimi on Severus, hänen isänsä mukaan.
-
Toi tietoisku on kiva, mutta ei kaksosilla voi olla noin isoa ikäeroa, koska muuten nuorempi osapuoli kuolee äidin mahaan.
-
Toi tietoisku on kiva, mutta ei kaksosilla voi olla noin isoa ikäeroa, koska muuten nuorempi osapuoli kuolee äidin mahaan.
Ei ole totta. Muuten en olisi itse tässä kirjoittamassa tätä. Minulla ja kaksoisveljelläni on kaksi ja puoli tuntia ikäeroa.
-
Toi tietoisku on kiva, mutta ei kaksosilla voi olla noin isoa ikäeroa, koska muuten nuorempi osapuoli kuolee äidin mahaan.
Ei ole totta. Muuten en olisi itse tässä kirjoittamassa tätä. Minulla ja kaksoisveljelläni on kaksi ja puoli tuntia ikäeroa.
Jaa. No sitten meidän bilsan kirja on vajaa ;)
-
Nyt olisi taas jatkoa tiedossa! :)
Luku 27,
Jännittäviä hetkiä
Kuukausi vierähti ja kaikki olivat taas kokoontuneet Suureen saliin. Sanojaan noudattaen Fred ja George olivat järjestäneet Stewartille sellaisen yllätyksen, että koko rohkelikkotorni oli remahtanut nauruun. Yllätykseen oli liittynyt Fredin ja Georgen uusin keksintö: lintukarkit, joilla pystyi muuttamaan ihmisiä hetken ajaksi linnuiksi. Muutaman sekunnin Stewart oli leijaillut nauravien rohkelikkojen yläpuolella, sitten tipahtanut sohvalle ja sen jälkeen hänelle olikin alkanut sulkasato, joka vei hänen siipensä. Lintupojan takaa paljastuikin naurava kuudesluokkalainen poika.
”Olisin voinut mennä huispaamaan siipien kanssa”, Stewart oli murehtinut menetystä seuraavana aamuna.
”Siipien kanssa on hieman hankalaa saada sieppiä tai kaatoa kiinni”, Harry oli huomauttanut.
”Harmi, että huispaukseen tarvitaan käsiä melkein jokaiseen pelipaikkaan”, Stewart oli sanonut.
Mutta nyt kaikki kuusi rohkelikkoa suuntasi tiensä Suureen saliin, josta he pääsivät katsomaan liekehtivän pikarin valintaa. Ketkä olisivat seuraavat ottelijat?
”Viktor Krum on ihan varmasti Drumstangin ottelija”, Ron arveli. ”Beauxbatonsista on vaikea sanoa. Tylypahkasta toivon, että se olisi Angelina”, poika jatkoi.
Seitsemäsluokkalainen Angelina, joka kuului rohkelikkojen huispausjoukkueeseen, oli muutama viikko sitten juossut riemuissaan Harryn, Ronin ja Hermionen luokse ja ilmoittanut, että oli osallistunut kolmivelhoturnajaisiin.
”Kuulemma Cedric Diggorykin on osallistunut”, Hermione sanoi.
”Ei, ei häntä Tylypahkan ottelijaksi!” Fred ja George vastustelivat.
”Miksei?” Hermione kysyi.
”Hän on puuskupuh. Angelina on sentään rohkelikko”, Fred vastasi aivan kuin asia olisi sillä selvä.
Hermione huokaisi ja oli juuri vastaamassa jotain takaisin, kun Dumbledore taputti käsiään.
”No niin! On aika valita Kolmivelhoturnajaisten ottelijat!”
Ludo Bagman toi liekehtivän pikarin opettajien korokkeelle ja pian se syöksähti ulos ensimmäisen nimen.
”Fleur Delacour Beauxbatonsista.”
Jotkut Beauxbatonsin tytöt olivat silmin nähden pettyneitä. Muutama itki toisiaan vasten, muutama raivosi Fleurille ja vain muutama hurrasi tytölle. Harry taputti kohteliaasti muiden mukana. Fleur käveli opettajienkorokkeelle, kätteli jokaista tuomaria ja käveli saman tien ottelijoille tarkoitettuun huoneeseen kadoten näkyvistä.
”Viktor Krum Drumstangista.”
”Minähän sanoin!” Ron huusi raikuvien aplodien yli Harryn ja Stewartin korvaan. Molemmat virnistivät ja Stewart heilautti kättään Krumille, joka iski silmää takaisin kävellessään hänkin huoneeseen pois näkyvistä.
”Cedric Diggory Tylypahkasta.”
”Ei!” Fred ja George voihkaisivat ääneen ja Harrykin oli hieman pettynyt. Hän kuitenkin taputti kohteliaasti Cedricille.
”Erinomaista! Nyt meillä on kolme ottelijaa...”, Dumbledore ei päässyt pidemmälle, sillä liekehtivä pikari toi esiin vielä yhden lapun, jonka Ludo Bagman otti kiinni. ”Ludo voi ystävällisesti paljastaa neljännen ottelijan nimen”, Dumbledore jatkoi erittäin vaivautuneena.
”Harry Kalkaros Tylypahkasta.”
Harryn sydän melkein pysähtyi. Hän vilkisi ensin isoveljeään, joka oli hyvin järkyttynyt, sitten Hermionea, joka myöskin näytti järkyttyneeltä ja lopuksi Ronia, joka ihme kyllä näytti hyvin vihaiselta. Käytyään kierroksen ystävissään Harry vilkaisi isäänsä, jonka kasvot olivat kalpeat ja järkyttyneet.
”Harry, mene”, Hermione tönäisi ystäväänsä samalla, kun Dumbledore huusi:
”Harry Kalkaros! Tulepa tänne.”
Harry nousi tärisevin jaloin ja pelkäsi koko ajan kaatuvansa järkytyksestä. Hän käveli tuomareiden ohitse, vilkaisemattakaan ketään, suoraan ottelijoiden huoneeseen ja kuuli mennessään kuiskauksia. Kuiskauksia hänestä.
”Ei hän voi osallistua. Hän on alaikäinen.”
”Dumbledore ei voi sallia tätä.”
Harry ei välittänyt kuiskauksista, vaan käveli eteenpäin ja katosi muiden ottelijoiden tapaan huoneeseen. Hän hengitti kolme neljä kertaa syvään. Ottelijat kertyivät hänen luokseen.
”Mitä nyt?”
Ääni kuului Cedric Diggorylle, joka ilmeisesti muiden tapaan luuli, että Harry oli tuomassa jotain viestiä. Harry ei pystynyt kertomaan heille, hän vain pudisti päätään hitaasti ja nojasi seinään. Äkkiä kaikki neljä kavahtivat, kun portaista kuului askelia. Harry kohotti katseensa ja huomasi isänsä, Dumbledoren ja kahden muun koulun rehtorin sekä tuomarin Ludo Bagmanin tulevan häntä kohti.
”Harry!” Dumbledore sanoi yhteen ääneen hänen isänsä kanssa. Severus ryntäsi poikansa luokse ja laski kätensä tämän olkapäille polvistuen samalla poikansa tasolle. Mies pakotti Harryn katsomaan itseään suoraan silmiin. Harry huomasi mustat, huolestuneet silmät.
”Harry, panitko sinä nimesi liekehtivään pikariin?” Severus kysyi ensimmäiseksi.
”En”, Harry vastasi totuudenmukaisesti.
”Pakotitko jotain täysi-ikäistä laittamaan nimesi liekehtivään pikariin?” oli Severuksen seuraava kysymys. Hän tuijotti koko ajan Harryn smaragdinvihreitä silmiä.
”En!” Harry huudahti niin kovaa, että huone kaikui sanasta.
Severus nousi ylös. Hän katsoi Dumbledoreen.
”Hän puhuu totta”, hän sanoi.
”Ei! Te ette voi sallia tätä, professori Dumblidorr”, madame Maxime sanoi ranskalaisella korostuksellaan. ”Miten me voimme tietää, ettei `än valehtele?” hän jatkoi.
Severus kohotti katseensa madame Maximeen.
”Jos poikani sanoo ei se on ei, madame Maxime”, hän sanoi niin tiukalla äänensävyllä, ettei Harry ainakaan olisi uskaltanut panna vastaan.
”Mistä voit olla varma?” Maxime painotti edelleen. ”Olet `änen isänsä, totta kai, pidät `änen puoliaan!” hän huudahti.
”Nyt ei keskustella siitä, rakas madame Maxime. Olellisin seikka tässä on se, että kuka on voinut laittaa Harryn nimen liekehtivään pikariin, jos Harry ei kerran ole sitä itse laittanut tai pyytänyt ketään laittamaan? Severus, onko sinulla mitään aavistusta tästä?” Dumbledore kysyi kääntyen liemiprofessorin puoleen.
Severus pudisteli päätään.
”Ei ole. Ainoa joka olisi voinut tehdä sen, on Pimeän lordi eikä häntä enää ole”, hän sanoi.
”Otteleeko poika?” Bagman kysyi äkkiä.
”Hänen on pakko. Kukaan ei voi kieltäytyä”, Dumbledore sanoi.
”En edes pannut nimeäni pikariin!” Harry huudahti äkkiä. Hänen vihreät silmänsä salamoivat, kun hän katsoi jokaista läsnäolijaa. ”Pitääkö minun silti osallistua?” hän kysyi.
”Pitää. Sellainen on sääntö. Ensimmäinen koetus on kolmen viikon kuluuttua, teillä on siis hyvää aikaa miettiä koetusta ja sitä, miten...”, Ludo Bagman sanoi, mutta Harry ei enää kuunnellut. Heti kun annettiin lupa poistua, hän pakeni ulos ensimmäisenä. Hän juoksi portaat ylös, nojasi seinään ja vaipui sitten lattialle istumaan.
Näin ei voinut käydä.
Kuka hänen nimensä oli laittanut liekehtivään pikariin? Joku, joka halusi hänestä eroon. Kuka halusi hänestä eroon? Vaikka Harry yritti keksiä mitä tahansa, hän ei saanut mieleensä kuin Lordi Voldemortin ja hänen kuolonsyöjänsä. Toki kiltalaisetkin kuuluivat kyseiseen joukkoon, mutta kiltalaisia ei ollut opettamassa Tylypahkassa. Ellei sitten professori McGarmiwa, joka inhosi hänen isäänsä.... Jos se olisi vaikka kosto isälle, pistää poika Kolmivelhoturnajaisiin... Tarpeeksi huolenaihetta Severukselle. Ikään kuin isä ei muutenkin huolehtisi liikoja, Harry mietti. Hän päätti pysyä mahdollisimman kaukana professori McGarmiwasta.
”Harry.”
Harry kohotti katseensa. Kuten arvata sattoi Severus seisoi hänen edessään. Harry nousi vaivalloisesti pystyyn.
”Minun on puhuttava sinun kanssasi”, isä sanoi pojalleen ja johdatti tätä omaan huoneeseensa. Harry käveli perässä. Mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt ottelijoiden huoneesta? Oliko isä sittenkin uskonut muita tuomareita heidän väittäessään, että hän, Harry, valehteli? Ja vielä oman isänsä kasvojen edessä? Harry tuhahti hiljaa. Haluaisinpa nähdä sen ihmisen, joka pystyy valehtelemaan isän kasvojen edessä, hän pohti mielessään.
Severus aukaisi huoneensa oven ja astui sisään poikansa perässä. Hän sulki oven ja käveli istumaan tuoliinsa. Harry istuutui isää vastapäätä.
”No niin. Turnajaisista on nyt puhuttu tarpeeksi, siksi kehotankin sinua valitsemaan ystäväsi huolella”, Severus sanoi ja kohotti kulmakarvaansa. Harry oli ymmällään. Mitä ihmettä isä tarkoitti?
”Voisit esimerkiksi pysyä kaukana niistä Weasleyn kaksosista, samaten kuin heidän uudesta ystävästään, mikä hänen nimensä nyt olikaan...”, Severus esitti pohtivansa, vaikka Harry tiesi, että isä tiesi Stewartin nimen mainiosti. Olihan tämä itse ollut mukana päättämässä sitä!
”Stewart Adisson. Tai ei ehkä Adisson...”, Harry sanoi kovaan ääneen ja yllättyi itsekin sanoistaan. ”Tiedän kyllä, miksi haluat minun pysyvän hänestä ja hänen siskostaan Shanasta erossa”, hän jatkoi.
”Niinkö? Kerro toki minullekin”, Severus sanoi kylmän viileästi.
”Hyvä on. Minäpä kerron”, Harry tulistui. ”Haluat minun pysyvän erossa heistä, koska he ovat sinun lapsiasi etkä siedä katsoa heitä silmissäsi!” hän tiuskaisi vihaisesti isälleen.
Severus jäykistyi.
”Mistä sinä tiedät?” hän kysyi.
”Mistäkö minä tiedän, että he ovat sisaruksiani? Ei tarvitse paljoakaan katsoa esimerkiksi minua ja Stewiä. Me olemme ihan samannäköisiä. Lisäksi Stewillä ja Shanalla on äidin silmät. Neljäntoista vuoden aikana en ole nähnyt kenelläkään muulla samanlaisia silmiä, kuin minulla. Kaiken lisäksi sain käsiini sukukirjan, jonka sinä olit muka ovelasti piilottanut kirjaston kirjojen väliin. Kuten tiedät, sukukirjassa lukee kaikki äidin tiedot. Ja vielä viimeiseksi juttelin äidin kanssa medaljongin kautta”, Harry sanoi vihaisena.
”Etkä kertonut minulle. Et sanonut halaistua sanaa äidistäsi, hänen kanssaan juttelemisesta tai Shanasta ja Stewartista”, Severus sanoi myöskin vihaisena.
Harry löi kätensä pöytään niin kovaa, että Severus säpsähti.
”ON SINULLA OTSAA!” Harry karjui niin kovaa, että Severus säpsähti uudelleen ja koko huone kaikui hänen sanoistaan. ”ON SINULLA HITTO VIE OTSAA TULLA SYYTTÄMÄÄN MINUA VALEHTELUSTA!” Harry jatkoi huutamistaan ja tärisi raivosta. Kuten joululomalla, huoneessa alkoi tuulla, kun hän korotti ääntään. ”KUKA VALEHTELI SHANASTA JA STEWISTÄ? KUKA VALEHTELI JASPER POTTERISTA? KUKA VALEHTELI SIRIUS MUSTASTA? SINÄ!” hän karjui vihaisena ja tuuli huoneessa vain yltyi.
”Harry Severus Kalkaros!” Severus huusi melun ja tuulen yli. Harry lopetti hetkeksi huutamisensa ja katseli isäänsä. Koko nimen käyttö ei tiennyt hyvää. Tuuli heltyi hieman, mutta pysyi edelleen kovana. ”Minulla on selitys jokaiselle salailemalleni asialle”, Severus jatkoi. ”Mutta selitän kaiken vasta sillon, kun sinä olet rauhoittunut”, hän lopetti.
Harry puristi kätensä nyrkkiin ja huomasi sivusilmällä, kuinka hänen rystysensä muuttuivat valkoisiksi. Hän hengitti syvään monta kertaa ja istuutui sängylle. Lopulta tuuli heltyi ja sitä ei enää ollut ollenkaan.
”Kyse ei ole siitä, että olisin varta vasten salannut sinulta asioita. Ymmärrän kyllä, että olet vihainen ja pettynyt minuun sen takia, mutta salasin kaiken vain sinun oman turvallisuutesi tähden”, Severus selitti. ”Kun olit paljon pienempi, minä ja Lily päätimme yhdessä, ettemme kertoisi sinulle sisaruksistasi, koska muisto teki meihin niin kipeää. Shana ja Stewart adoptioitiin, koska halusimme taata heille kaiken mahdollisen turvallisuuden. Lisäksi toinen syy oli se, että me olimme niin nuoria ja sillon riidoissa. Joka tapauksessa Shanan ja Stewartin syntymän jälkeisenä vuonna Pimeän lordi oli vielä voimissaan, meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia voittaa häntä, emme voineet luottaa keneenkään, sillä jokainen saattoi osoittautua petturiksi. Sinä et tiedä siitä mitään, ihmisiä kuoli päivittäin, päivittäin, Harry. Lilyn omat vanhemmat kuolivat ja minun äitini kuoli. Lilyn serkku kuoli. Joka päivä luimme Päivän profeetasta tai saimme kirjeen joltain tuttavalta. Se oli kammottavaa. Jokaisen pahin painajainen saattoi tapahtua seuraavana päivänä. Aamulla ei tiennyt oliko illalla vielä hengissä”, Severus sanoi.
Harry oli istunut hiljaa koko kertomuksen ajan. Nyt hän nousi ylös.
”Olisit kuitenkin voinut kertoa minulle sisaruksistani ja velipuolestani. Ei se olisi muuttanut turvallisuuttani mitenkään”, hän sanoi syyttävällä äänellä.
”Etkö ymmärrä? Jos Pimeän lordi saisi tietää sisaruksistasi, hän käskee kuolonsyöjiään kidnappamaan sekä Shanan että Stewartin. Hän kiduttaa heitä niin paljon, että he kertovat sinun olinpaikkasi”, Severus sanoi.
”Mutta Voldemort on kuollut!” Harry protestoi.
”Mutta kaikki kuolonsyöjät eivät ole. Eivätkä kiltalaiset. Meidän pitää pitää matalaa profiilia etkä sinä voi luottaa nyt kehenkään. Kuka tahansa ympärilläsi olevista ihmisistä on voinut laittaa nimesi pikariin, itse asiassa se oli joku ympärilläsi olevista ihmisistä.”
Isän ääni oli väsynyt ja pelokas. Harry käsitti äkkiä, että Severus pelkäsi häntä enemmän tulevia koetuksia.
”Kyllä minä pärjään”, hän vakuutti isälleen.
”Sitä emme voi tietää. Mutta sen tiedämme, että sinä menet nyt nukkumaan, kello on ties mitä. Jos kohtaat Voron tai jonkun opettajan käytävällä sano vain, että olit minun luonani. Otan asiasta täyden vastuun”, Severus sanoi.
”Et voi kieltää minua olemasta Shanan ja Stewin seurassa”, Harry heitti vielä ennen kuin astui ovesta ulos.
”En voikaan. Tee miten haluat, mutta ole varovainen”, Severus käski.
”Aina. Hyvää yötä, isä”, Harry huikkasi vielä.
”Nuku hyvin”, Severus mutisi kuullessaan oven pamahtavan kiinni. Hän puristi pöytänsä reunaa niin kovaa, että rystyset muuttuivat valkoisiksi.
”Kunpa sinä vain olisit täällä kanssani, Lily”, mies mutisi. ”Tunnen itseni niin vanhaksi”, hän sanoi ja melkein kuuli Lilyn riemukkaan naurun seinien sisällä.
”Me kaikki kaipaamme sinua”, Severus kuiskasi vielä ennen kuin sammutti valonsa ja kävi nukkumaan.
****
Sillä välin Harry käveli kohti rohkelikkotornia ja kuten arvata saattoi törmäsi matkalla ihmiseen. Ei kuitenkaan opettajaansa tai Voroon. Hänen edessään seisoi isoveli Stewart.
”Mitä ihmettä sinä teet täällä tähän aikaan?” Stewart kysyi kuiskaten.
Harry virnisti.
”Samaa voisin kysyä sinulta. Minä olin isän luona”, hän tunnusti.
”Mitä hän sanoi Kolmivelhoturnajaisista?” Stewart kysyi.
”Hän kehotti olemaan varovainen ja valitsemaan ystävät huolella”, Harry sanoi totuudenmukaisesti. Hän ei aikonut kertoa veljelleen kaikkea.
He olivat hetken aikaa hiljaa, kunnes Harry lopulta aukaisi suunsa ja kysyi:
”Mitä sinä muuten teet täällä?”
”Ai minäkö?” Stewart sanoi aivan kuin olisi vasta muistanut itsensä. ”Minä kävin onnittelemassa Viktoria ja jäin suustani kiinni”, hän virnisti.
”Sanoiko Krum jotain minusta?” Harry uteli.
Stewart rypisti otsaansa.
”Nyt kun mainitset niin kyllä, hän pohti että puhuitko sinä totta ja sen sellaista”, hän sanoi.
”Sen sellaista?” Harry kysyi uteliaana.
Stewart oli juuri vastaamassa, kun molemmat kuulivat askelia. Joku oli tulossa sinne päin. Salamannopeasti Stewart otti veljeään kädestä kiinni ja lähti juoksemaan portaita alas. He juoksivat yhä kauemmaksi rohkelikkotornista, ohi Severuksen huoneen ja pakenivat viimein tyhjään luokkahuoneeseen, joka sattui olemaan auki. Se oli Severuksen luokkahuone. Tyrmät toisin sanoen.
”Etsi heidät, misuseni”, Harry kuuli Voron kähisevän. ”Taas on oppilaita käytävillä... Ei saisi olla...”, vahtimestari sanoi kissalleen.
”Mitä sinä täällä teet, Voro?” Harry kuuli isänsä kysyvän.
”Joku oli liikkeellä yöaikaan”, Vahtimestari sanoi heti. ”Kuulin hänen juoksevan jonnekin tänne”, tämä jatkoi.
”Se joku oli poikani Harry, joka oli juuri tulossa juttusiltani”, Severus kuului sanovan.
Harry ei kuullut enempää. Hän vilkaisi isoveljeään, joka katseli tyynesti tyrmiä. He seisoivat siinä, Harry oven edessä korva ovea vasten, Stewart Harryn vieressä katsellen tyrmiä.
Äkkiä he eivät olleet kaksin.
Ikkunaan koputettiin. Harry säpsähti niin, että melkein pudotti taikasauvansa. Hän käveli taikasauva toisessa kädessään, Stewartin käsi toisessa kohti ikkunaa.
Kop. Kop.
Harry oli aivan ikkunan lähellä. Kuutamossa hän näki sisään pyrkivän kasvot. Hän henkäisi.
Hän tunsi miehen.
Se oli Sirius Musta.
-
Se oli Sirius Musta.
En tiedä miksi, mutta tässä kohtaa kyllä repesin.
Mutta kiva luku oli ;)
-
Nyt vähän lyhyempää lukua, kiitos taas kommentistasi Rentun ruusunen.
Luku 28,
Öinen Tylypahka
Harry ryntäsi ikkunaan ja avasi sen kokonaan. Sirius kiipesi sisään ja puhdisteli sitten viittaansa pölyistä. Harry katseli kummisetäänsä.
Siriuksella oli sama viitta yllään, kuin sinä iltana kun hän oli kuollut. Hän oli laihtunut ja musta pitkä tukka oli täynnä takkuja.
”Sinä olet kuollut”, Harry sanoi viimein rikkoen hiljaisuuden.
Sirius virnisti.
”Näytänkö minä kuolleelta?”
Harryn täytyi myöntää, että sillä hetkellä Sirius näytti kaikelta muulta mahdolliselta kuin kuolleelta.
”Harry, kuka hän on?” Stewart kysyi. Harry tajusi puristavansa isoveljensä kättä nyt niin kovaa, että hänen kynsistään jäi varmasti jäljet. Yksi kerrallaan Harry keskittyi irrottamaan otteensa veljen kädestä. Peukalo, etusormi, keskisormi...
”Stew, tässä on Sirius Musta, minun kummisetäni, Sirius, tässä on Stewart Adisson, tai oikeastaan Stewart Kalkaros, miten nyt itse tykkäät sanoa, minun isoveljeni siis”, Harry mumisi saadessaan kaikki sormensa irti.
”Sinähän kuolit! Luin Päivän profeetasta, että olet kuollut!” Stewart henkäisi ensimmäisenä.
Harry risti kätensä rinnalleen.
”Niin, Sirius, odotan innolla kuulevani tästä uusimmasta pommistasi”, hän sanoi.
Sirius irvisti, mutta alistui kohtaloonsa.
”Hyvä on. Matohännän avada kedavra osui himpun verran ohi, totta puhuakseni se osui takanani kävelevään hiireen. Avada kedavra osui kuitenkin ihan pikkuisen minun vasempaan käteeni niin, että menetin tajuni. Heräsin muutaman tunnin päästä, yritin käsittää, miksi Matohäntä makasi kuolleena vieressäni ja tunnustelin oloani. Vasen käsivarteni on halvaantunut, luultavasti siihen osuneen avada kedavran takia enkä siis voi käyttää sitä mihinkään. Sain mahtavan idean lavastaa oma kuolemani ja loin itsestäni kuolleen kaksoisolennon. Sen jälkeen muutin muotoani koiraan ja pakenin ennen kuin ministeriön aurorit ja Pyhän mungon parantajat tulvahtivat röttelöön”, hän kertoi.
”Miksi sinä sitten tänne tulit?” Harry kysyi.
”Koska haluan puhua isäsi kanssa. Minua jäi vaivaamaan eräs lause, jonka hän kuiskasi perääni Rääkyvässä röttelössä”, Sirius sanoi. ”Haluan varmistaa ajatteleeko hän yhä niin”, hän jatkoi.
Harryn mieli täyttyi kuvilla. Hän muisti, kuinka Peter oli osoittanut häntä taikasauvalla. Kuinka Sirius tuli heidän väliinsä juuri ennen kuin Peter kerkesi tappaa Harrya. Hän muisti, kuinka Sirius oli kaatunut taaksepäin hitaasti, kuin hidastetuissa elokuvissa. Hän muisti, mitä Sirius oli sanonut hänen isälleen hetki ennen kuolemaansa, joka ei ollut kuolema. Hän muisti, mitä Severus oli vastannut.
Hän pudisti päätään.
”Ei. Ei ajattele”, hän kuiskasi hiljaa.
Siriuksen kasvoille valui kyyneliä.
”Onko... Onko hänellä joku toinen?” hän kysyi.
Harry nyökkäsi. Sirius kääntyi jo pois päin, ei kysynyt kuka se toinen oli.
”Sitten minulla ei ole mitään tehtävää täällä.”
Sirius istuutui ikkunalaudalle ja oli jo hyppäämässä pois, kun Stewart suuttui.
”Sinullako ei ole mielestäsi mitään tekemistä? Olet pikkuveljeni kummisetä ja veljeni on työnnetty Kolmivelhoturnajaisiin, joten hän tarvitsee kaiken mahdollisen avun selviytyäkseen! Ja sinä väität, ettei sinulla ole mitään tehtävää täällä. Sydämetöntä ihmistä voi hakemalla hakea, täytyy sanoa”, poika tuhisi vihaisena.
Sirius oli kääntynyt takaisin Harryyn päin Stewartin puhuessa.
”Onko se totta? Onko sinut laitettu Kolmivelhoturnajaisiin?”
Harry nyökkäsi.
”On. Ja Stew”, hän kääntyi veljeensä päin. ”Jos Sirius haluaa lähteä, se on hänen päätöksensä. En voi pakottaa häntä jäämään oli hän minun kummisetäni tai ei. Sinä et tiedä, mistä tässä on kyse, et tiedä kaikkea”, hän sanoi.
Stewart pudisteli päätään.
”Olen pahoillani. Olisi pitänyt tietää, millon olen loukannut jotakuta. Ehkä minun on parasta lähteä ennen kuin loukkaan jompaa kumpaa todella pahasti”, hän sanoi ja ennen kuin kukaan kerkesi estää poika käveli ovelle, aukasi sen ja katosi Tylypahkan käytävien pimeyteen.
”Stew!” Harry huusi liian kovaa. Voron askeleet kuuluivat hetkessä käytävällä. Sirius vilkaisi hätääntyneenä Harrya, joka pisti sormen suulleen ja osoitti tyrmissä olevaa kaappia. Siriuksen kasvoille tuli virnistys, jonka Harry oli nähnyt aikaisemmin vain valokuvissa. Molemmat ottivat nopeat juoksuaskeleet kaappia päin, Sirius painautui ensin liemipurkkien sekaan ja Harry kummisetänsä jälkeen. Hän painautui vasten Siriuksen vatsalihaksia ja Sirius kietoi laihat käsivartensa hänen ympärilleen. Harry sulki kaapin oven ja pimeys valtasi heidät.
Harry kuuli oman hengityksensä ja Siriuksen pidättelevän nauruaan takanaan. Hän kuuli oman sydämensä lyönnit ja Voron raskaat askeleet liemien luokassa. Lopulta Voro murahti jotain käsittömätöntä hemmotelluista oppilaista ja katosi luokasta laittaen oven kiinni perässään. Harry kuulosteli hetken ennen kuin oli varma siitä, että vahtimestari oli todellakin poissa. Sen jälkeen hän avasi oven varovaisesti ja astui lattialle. Sirius tuli hänen perässään.
”Minun täytyy lähteä Stewin perään”, Harry mumisi ja siirsi sitten katseensa Siriukseen. ”Pidetäänkö yhteyttä?” hän kysyi.
Sirius nyökkäsi ja hymyili hieman.
”Piiloudun Tylyahoon”, hän ilmoitti. ”Lähettele minulle pöllöä heti, jos Tylypahkassa tapahtuu jotain epätavallista”, hän sanoi sitten.
”Selvä. Minä menen nyt. Nähdään”, Harry sanoi ja katosi ovesta ennen kuin Sirius kerkesi sanoa mitään.
Harry otti taskustaan näkymättömyysviitan ja heitti sen päälleen. Hän otti myös kelmien kartan ja avasi sen kuiskaten ”Vannon, että minulla on vain pahat mielessä” aivan kuten Fred ja George olivat hänelle neuvoneet.
”Missä olet Stew... Missä olet...”, Harry kuiski itsekseen käyttäen taikasauvansa kärkeä valonaan. ”Hemmetti”, hän mutisi kun ei löytänyt veljeään.
”Haha, tuossa!” Harry huudahti turhan kovaa ja peitti sitten käden suullaan. Hitto. Onneksi Voro ei ollut lähettyvillä eikä siis kuullut häntä. Hunajaherttuaan vievässä käytävässä oli piste, jossa luki Stewart Kalkaros. Harry juoksi yksisilmäisen noidan luokse ja avasi patsaan. Hän katosi käytävään.
Eikä huomannut edes kelmien kartasta, kuinka piste nimeltä Severus Kalkaros kulki hänen perässään.
-
Kesti vähäsen tämä kokonaan lukea.
Tämä on tosi mielenkiintoinen luku kokemus.
Vaikka tämä on jo pitkällä tästä paljastuu uusia käänteitä.
Pidän tyylistäsi kirjoittaa, koska et yritä liikaa kirjoittaa kuten huippu kirjoittajat.
Olet huippu kirjailija omalla tyylilläsi ja tekniikoillasi.
Tälläistä mielikuvituksen täyteisiä tekstejä on aina ihanaa lukea.
Olen myös huomannut, että kirjoitat paljon Severuksesta Harryn isänä ja Lilyn puolisona.
Saat kuitenkin kaikkiin teksteihisi omat kuvionsa.
Eli niillä ei ole hahmojen lisäksi muuta sitovaa osaa.
Olisi todella mukavaa liittyä lukija kaartiisi.
Jos nyt jotain epä rakentavaa sanois niin I <3 D/H!
xo, Lily
-
Sirius ei ole kuollut. Jei! Toki kirjoissa kai kuolee siihen jos avada osuu, mutta tässä se ei haitannut. Jatkoa.
Tutti frutti
-
Lily•, Oi, mä sulan sun kommentille! Kiitos kiitos kiitos! Mun mielestä Severitus-ficit on parhaita, harmi vaan, et niitä ei ole paljoo suomeksi, yritän korjata tämän harmillisen seikan xDDDD Ja tervetuloa lukijakaartiin en tiennyt, et mulla on sellanenkin moi... Kiitos vielä kerran! :-*
tutti frutti, Hähä, mulla on omat kuviot ja ne jatkuu tässäkin xDDDD
Oma sana: Luku 29 on siis vihdoin ja viimein täällä! Paljon Escape The Fatea, moi. Niin ja tuo kertosäe, joka soi yhdessä vaiheessa on siis Escape The Faten kappaleesta Not Good Enought For Truth And Chiche, jonka voi käydä kuuntelemassa täältä (http://www.youtube.com/watch?v=X31D_3eRl6g).
Luku 29,
Musiikkia ja yllättäviä sukulaisia
Harry säpsähti, kun hänen isänsä laski kätensä poikansa olkapäälle. Harry kääntyi ympäri ja kohtasi isänsä mustat silmät.
”Mitä hemmettiä sinä täällä teet?” Harryn suusta pääsi ennen kuin hän kerkesi estää.
”Samaa voisi kysyä sinulta. Minua kiinnostaa kuulla, miksi aiot lähteä Tylypahkasta keskellä yötä”, Severus sanoi ja Harry huokaisi.
”Seuraan Stewiä. Minulla on hänelle asiaa”, hän sanoi.
”Ei ole. Sinä tulet nyt minun mukaani”, Severus vastasi. ”Minulla on sinulle näytettävää”, hän jatkoi.
”Mutta kun Stew...”, Harry aloitti.
”Stewart on vanhempi kuin sinä ja pärjää kyllä. Ala tulla. En siedä vastaväitteitä”, Severus sanoi ja Harry myöntyi. Hän käveli isänsä perässä kohti tämän työhuonetta, jossa oli vain muutama tunti sitten ollut.
Työhuone oli ihan normaali. Ei mitään poikkeuksia tavallisuudesta.
”Mihin sinä minua kiskot?” Harry kysyi, kun Severus veti vittaansa päälleen.
”Menemme erääseen tuttuun paikkaan”, Severus sanoi ja otti poikansa syliinsä.
”Äh, taasko sinne...”, Harry aloitti.
”Ei ihan sinne, mutta sama katu”, Severus vastasi heilauttaessaan sauvaansa.
”Minä luulin, ettei Tylypahkassa voi ilmiintyä”, Harry mutisi, kun he olivat päätyneet pimeälle kujalle.
”Ei voikaan. Te ette. Meillä opettajilla on joskus erityisoikeuksia”, Severus vastasi kävellen kovaa vauhtia eteenpäin. ”Menemme käymään eräällä tutulla”, hän sanoi.
”Ai sillä kauppiaalla vai?” Harry uteli.
”Ei. Älä kysele”, Severus sanoi astuessaan erään talon kuistille. Hän huokaisi syvään. ”Toivotaan vain, että hän ottaa meidät vastaan”, hän mumisi hiljaa soittaessaan ovikelloa.
”Kuka siellä?” Sisäpuolelta kuului. Severus laski Harryn kuistille ja huokaisi uudestaan.
”Minä”, hän sanoi.
Ovi aukeni raolleen ja Harry kerkesi nähdä ensin miehen tummat silmät ja sitten koko miehen, kun tämä avasi oven heille. Mies oli aivan hänen isänsä näköinen. Tai sitten isä oli miehen näköinen. Sama nenä, samat silmät, sama suu. Severuksen kaksoisolento.
”Harry, tässä on veljeni Steffan. Steffan, tämä on...”, Severus aloitti, mutta Steffaniksi kutsuttu mies jatkoi hänen puolestaan:
”Harry Kalkaros, hän, joka kohtasi Pimeän lordin. Kyllä minä hänet tiedän. Saat olla ylpeä pojastasi, Severus.”
”Niin olenkin”, Severus sanoi.
”Mikä teidät tänne tuo?” Steffan kysyi.
”Kolmivelhoturnajaiset. Tarvitsemme apua”, Severus vastasi.
”Tekö? Missä asiassa?” Steffan kysyi uteliaana vilkuillen samalla Harrya.
”Harry valittiin ottelijaksi”, Severus sanoi. ”Tiedän, että sinä tiedät, mitä ensimmäisessä koetuksessa on”, hän jatkoi.
Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten Steffan siirtyi sen verran syrjään, että he pääsivät sisälle taloon.
”Tulkaa peremmälle. Poikani Sepateus – sinun serkkusi”, hän sanoi kääntyen Harryn päin. ”On kotona”, hän jatkoi.
Harry kuuli jotain musiikkia yläkerrasta. Pian hän sai selvää sanoistakin.
Sitting in this room playing Russian roulette,
Finger on the trigger to my dear Juliet
Out from the window see her back drop silhoutte
This blood on my hands is something I cannot forget
”Sepateus Kalkaros!” Steffan huusi yläkertaan. ”Merlinin nimeen, pistä se toosa pienemmälle ja tule tervehtimään vieraitamme!” hän jatkoi edelleen karjuen musiikin läpi.
Kului muutama minuutti, kun musiikki hiljeni, yläkerrassa aukeni ovi ja portaiden päähän ilmestyi Sepateus Kalkaros. Harry katseli serkkuaan uteliaana. Tällä oli samanlaiset mustat melko pitkät hiukset, kuin muillakin läsnäolijoilla, mutta silmät, ne vetivät Harryn huomion. Silmät eivät olleet siniset eivätkä vihreät eivätkä edes ruskeat. Sepateuksen silmät olivat violetit, tumman violetit. Ensin Harry luuli niitä mustiksi, mutta kun Sepateus astui valoon, ne muuttuivat tumman violeteiksi. Sepateuksella roikkui kuulokkeet kaulallaan, hän oli pukeutunut mustaan T-paitaan, jossa oli joku jästibändi. Kun Sepateus kääntyi Harry luki selästä bändin nimen: Escape The Fate. Hän ei ollut aiemmin kuullutkaan sellaisesta.
”Tässä on poikani Sepateus. Sepateus, tässä on sinun setäsi Severus. Ja serkkusi Harry”, Steffan esitteli. Harryn nimen kuullessaan Sepateuksen suu aukeni hyvin pieneksi o:ksi. Hän vilkaisi Severusta vain kerran, mutta katse jäi pyörimään Harryssa.
”Oletko sinä se Harry Kalkaros?” Sepateus kysyi.
”Onko niitä sitten useampiakin?” Harry kysyi vastaan ja sai isältään mulkaisun. Hän virnisti ja Sepateus vastasi virnistykseen hetkeäkään epäröimättä.
”Mitä sinä kuuntelit?” Harry kysyi uteliaana.
”Escape The Fatea”, Sepateus vastasi. ”Jästibändi, mutta soittaa hemmetin hyvää musiikkia”, hän jatkoi edelleen hymyillen.
”Kielenkäyttö on sallittua”, Steffan sanoi silmiään pyöritellen. ”Jätetään nuoret juttelemaan keskenään, Severus, sinulla oli ilmeisesti jotain asiaa”, hän jatkoi ja johdatti miehen olohuoneeseen.
”Mennään minun huoneeseeni”, Sepateus ehdotti ja lähti kulkemaan yläkerran portaita ylös. Harry seurasi uteliaana perässä.
Portaiden päädyssä Sepateus kääntyi vasemmalle käytävään ja avasi ensimmäisen oven. Hän meni sisälle Harry perässään.
Harry astui huoneeseen. Kaikki seinät oli tapetoitu julisteilla, joissa komeili Escape The Fate. Jopa Sepateuksen päiväpeitossa luki isoin kirjaimin Escape The Fate. Sepateus oli ilmeisesti kova fani. Hänen kirjahyllynsä loisti tyhjyyttään, hyllyssä oli vain kirjoja musiikista. CD-hylly oli sen sijaan ihan täynnä. Harry mietti, miten jollain voi edes olla niin paljon CD-levyjä. Sepateuksen huoneen värejä oli Harryn huoneen tapaan synkkä musta ja harmaa. Ikkuna oli suuri ja Harry käveli sen luokse. Huoneen ikkunasta näkyi vihreä niitty ja vielä kauempana Harry näki sinertävän järven.
”Oho”, hänen suustaan pääsi.
”Mitä?” Sepateus kysyi. Hän oli heittäytynyt sängylleen ja katseli ylpeänä levykokoelmaansa.
”En olisi uskonut, että noin pimeän kujan takaa löytyy jotain näin kaunista”, Harry mumisi. ”Muuten, minkä ikäinen sinä olet?” hän kysyi katsoen serkkuaan.
”Kahdeksantoista”, kuului vastaus.
”Oho”, Harry sanoi uudestaan. ”Et... tuota... näytä niin vanhalta”, hän mutisi hiljaa ja varoi katsomasta Sepateusta. Hänen suureksi hämmästyksekseen serkku purskahti nauruun.
”Niin ne kaikki sanovat”, poika sai vaivoin sanottua naurunsa välistä.
Ovelta kuului koputus ja Severus astui sisään.
”No niin, Harry, olen puhunut asiani selviksi veljeni kanssa. Tule, lähdetään”, hän sanoi ja poika totteli isäänsä.
”Nähdään taas”, Sepateus sanoi ja Harry nyökkäsi.
Steffania ei näkynyt enää eteisessä, joten he astuivat kuistille, jossa Severus otti vastustelevan poikansa taas kerran syliinsä.
”Inhoan tätä”, Harry mutisi.
”Meillä on edessä pieni kävelymatka”, Severus sanoi hymyillen.
”Sinulla on”, Harry väitti.
”Ehei. Meillä molemmilla. Kun pääsemme pois tältä kujalta”, Severus sanoi ja nautti Harryn nyrpeästä ilmeestä.
”Miksemme me vain ilmiinny Tylypahkaan?” Harry protestoi.
Severuksen oli pakko nauraa.
”Koska sain ilmiintymislupaa vain kaksi tuntia ja me olemme olleet jo kolme tuntia poissa eikä meillä ole mitään pöllöä, jolla voisimme lähettää rehtorille kirjeen”, mies selitti ja nosti Harryn paremmin käsivarsilleen. Hänen oli pakko myöntää, että hänen käsivartensa alkoivat jo puutua. Harry, kun ei ollut enää mikään pikkuvauva.
”Kokoontuivatko kuolonsyöjät veljesi taloon velhosodan aikaan?” Harry kysyi uteliaana.
Severus nyökkäsi.
”Kyllä. Tälle kadulle on pantu lapsi- ja kiltalaiseristysloitsu. Yksikään kiltalainen ei voi astua kadulle, kuten ei myöskään yksikään lapsi”, hän sanoi.
”Kuka on Sepateuksen äiti?” Harry kysyi seuraavaksi.
Severus hymyili.
”Kun olin kahdeksantoista, Steffan oli yhdeksäntoista ja tapasi viehättävän noidan nimeltä Evelyn. Hän rakastui naiseen heti ja he menivät vain kaksikymmentä vuotiaina naimisiin”, Severus kertoi. ”Evelyn kuitenkin kuoli ensimmäisessä velhosodassa, aivan kuten Lily. Minä ja Steffan riitannuimme Evelynin kuoleman jälkeen, sillä Steffan alkoi katsella Lilyn perään”, Severus jatkoi.
”Ja sinä olit mustasukkainen äidistä”, Harry sanoi virnistäen.
Severus punastui hieman.
”Enkä ollut”, mies väitti. ”Luotin Lilyyn, mutta en...”, hän aloitti. Harrya nauratti isänsä käytös. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut Severuksen takeltelevan puheissaan, vaikka olikin neljätoista vuotta asunut saman katon alla tämän kanssa.
”Sinä olit mustasukkainen!” Harry sanoi nauraen.
Severus ei katsonut Harryn.
”Enkä ollut. Emme puhu tästä enää”, mies sanoi.
”Ihan miten haluat”, Harry virnisteli edelleen.
”Tästä saat kävellä itse”, Severus sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen ja laski Harryn alas. Harry nautti kävelemisestä ja olisi mielellään tutkinut hieman kujan kauppoja, mutta Severus käveli eteenpäin niin nopeasti, että Harryn oli otettava muutama juoksuaskel pysyäkseen perässä.
He pääsivät muutamassa tunnissa Tylypahkaan ja Severus komensi poikansa nukkumaan, kello kun näytti jo yhdeksää.
”Hyvä on, minä menen”, Harry naurahti. ”Älä stressaa. Hyvää yötä”, hän huikkasi vielä ennen kuin katosi rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen.
Severus jäi tuijottamaan poikansa perään. Joskus hänestä tuntui, että Harry muistutti enemmän äitiään, kuin isäänsä.
-
Oi!! Tiiän, että hoen tätä samaa aina, mutta jatka. EN ymmärrä miten jaksat/kerkiit kirjottaa ja saat tällasia ideoita, mutta en mä valita. Jatka ihmeessä:D
Tutti frutti
-
tutti frutti, Tää ficci on sen verran rakkauspakkaus, et tätä jaksaa ja kerkeää kummasti aina kirjottaa. Kiitos kommentistasi.
Jatkossa on taas hitusen verran kestänyt, mutta se on täällä taas! Hyvää kesän loppua kaikille :-* 30 luku, sivuja koko ficissä 147 ja sanoja 47174 ja merkkejä 340610. Kaikista mun ficeistä pisin ja rakkain, olkaa hyvät =)
Luku 30,
Apua
Harry,
Kuulin juuri, että ensimmäinen koetus on lohikäärme...
Harry pudotti saamansa kirjeen lattialle. Lohikäärme? Miten ihmeessä hän sellaista vastaan pystyisi taistelemaan?
… Sinun täytyy ottaa rauhallisesti...
Nyt rohkelikko pyöritteli silmiään. Joo, ottaa rauhallisesti. Vastaan tulee lohikäärme ja Sepateus käski häntä ottamaan rauhallisesti? Serkulla ei tainnut olla ihan kaikki kotona.
… Ja pyytää apua mahdollisuuksien mukaan...
Apua? Kolmivelhoturnajaisten idea oli, että ottelija selviäisi yksin. Harry huokaisi syvään, puristi serkkunsa kirjeen palloksi ja heitti sen lähimpään takkatuleen, joka sattui olemaan rohkelikkojen oleskeluhuoneen takka. Neljätoista vuotias poika painoi päänsä käsiinsä. Hänellä ei tulisi olemaan mitään mahdollisuuksia. Ei mitään. Miten hemmetissä hän saisi jonkun kultamunan lohikäärmeeltä? Iskemällä sitä päin pari taikaa ja saamalla samalla muutaman palaneen sormen ja käden?
”Harry!”
Harry nosti päänsä ylös. Hänen veljensä seisoi hänen edessään.
”Stew... Minne sinä menit eilen?” Harry kysyi.
Stewart katseli käsiään.
”Tuota... Kävin piipahtamassa ulkona, Fred ja George neuvoivat minulle erään reitin Tylyahoon ja kokeilin sitä”, poika sanoi. ”Mennäänkö aamiaiselle?” hän kysyi.
”Mennään vain.”
***
Samaan aikaan Severus seisoi oman huoneensa ikkunansa edessä ja muisteli edellistä keskustelua veljensä kanssa.
”Täytyy myöntää, etten olisi arvannut, että sinä tulisit tänään käymään”, Steffan sanoi istuutuen nojatuoliin. Severus katseli ympärilleen olohuoneessa, jossa hän edellisellä käynnillään oli riidellyt veljensä kanssa.
”Päätin lopettaa riidan. Evelyn ja Lily ovat molemmat kuolleet, meillä on pojat, jotka eivät ole ennen edes tienneet toistensa olemassaolosta. Suvun on pidettävä yhtä”, Severus sanoi huokaisten samalla.
”Miten sitten Stewart ja Shana? Miten he eivät ole mukananne?” Steffan kysyi.
”Lily joutui laittamaan kaksoset adoptioon. Mehän riitelimme Lilyn kanssa pari päivää ennen heidän syntymäänsä ja riidan seurauksena Lily muutti omilleen”, Severus vastasi.
”Isä?” kuului kysyvä ääni ovelta.
Severus kääntyi ovelle ja näki nuorimman poikansa seisovan epävarman näköisenä avoimen oven edessä nojaten ovenpieleen.
”Tule sisään. Sulje ovi”, Severus sanoi. Harry sulki oven perässään ja astui sisään. ”No? Oliko sinulla asiaakin?”
”Minä en selviä”, Harry sanoi istuutuen tuoliin, joka oli Severusta vastapäätä. ”Ihan totta, isä, minä en tule selviämään elossa näistä turnajaisista. Ja Ron on minulle vihainen enkä saa häneltä apua ja...”, hän aikoi jatkaa, mutta Severus nosti kätensä vaientaakseen hänet.
”Kuuntele minua, Harry”, mies sanoi laskien kätensä poikansa olkapäille. ”Sinä selviät, jos vain yrität. Lupaa minulle, että et luovuta missään vaiheessa näitä turnajaisia”, Severus jatkoi.
”Mutta...”, Harry aloitti.
”Lupaa minulle, niin kerron, miten selviät”, Severus painosti.
Harry huokaisi.
”Hyvä on. Minä lupaan”, poika sanoi.
”Vanno vala”, Severus sanoi.
”Isä...”
”Vanno.”
”Hyvä on, hyvä on! Minä, Harry Severus Kalkaros, lupaan tässä ja nyt isälleni Severus Kalkarokselle, että en luovuta missään vaiheessa kolmivelhoturnajaisia, joihin minut on pakotettu. Minä lupaan ja vannon, että yritän tosissani loppuun asti. Oletko nyt tyytyväinen?” Harry kysyi.
”Käytä vahvuuksiasi, taitoja, joissa olet hyvä”, Severus neuvoi huomioimatta Harryn kysymystä.
”En minä ole hyvä missään”, Harry tuhahti. ”Tiedät ihan hyvin, että Hermione selviäsi tästä leikiten, mutta minä en”, hän jatkoi.
”Mieti. On jotain, jossa olet parempi kuin Hermione”, Severus sanoi.
”Missä? Hankaluuksiin joutumisessa?” Harry sanoi ivallisesti.
”No siinäkin”, Severus hymyili hieman. ”Mutta on jotain, jossa olet kaikkia tylypahkalaisia parempi etten sanoisi”, mies jatkoi.
”Olet vain puolueellinen”, Harry sanoi. Missä hän muka oli niin hyvä?
”Enpäs. Kuka tahansa myöntäisi sen”, Severus vastusti. ”Sinä rakastat sitä.”
Harry mietti hetken. Mitä hän rakasti? Dracoa? Isäänsä? Ystäviään? Hän tosin ymmärsi, että nyt oli kysymys jostakin lajista...
”Huispaus! Osaan pelata huispausta!” Harry huudahti.
”Aivan. Osaat lentää paremmin kuin kukaan muu”, Severus sanoi äänessään hitunen ylpeyttä.
”Mutta en saa ottaa luutaa”, Harry huomautti.
”Toinen neuvoni: yksinkertaisella loitsulla saat, mitä haluat”, Severus sanoi.
”Isä?” Harry sanoi kysyvästi pienen hiljaisuuden jälkeen. Severus nyökkäsi osoittaakseen kuulevansa. ”Opeta minulle kutsuloitsu.”
-
Omg.
Olen sairaan pahoillani, etten ole kommentoinut.
Minusta on mielenkiintoista, miten elävöität tätä uusilla hahmoilla.
Tässä juoni ei jää kierimään ympyrää.
Severus mustasukkaisena •.•
Lily
-
Ihana luku! Harry muka itse keksi miten pärjätä turnajaisissa. Kirjota lisää, ja anteeks rakentava lomailee, taas.
Tutti furtti
-
Hyvää syntymäpäivää Pelko, tuska ja rakkaus kulkevat käsi kädessä! :-* Siitä on nyt vuosi, kun aloitin tämän ficin ja on mahtavaa huomata, miten lukijoita edelleen riittää, tulee lisää koko ajan! Tää ficci on mun rakkain ficci, kaikista tärkein ja rakastan kirjottaa tätä. Rakastan Severusta, rakastan Harrya, Stewiä, Shanaa, Dracoa, Blaisea.... Rakastan kaikkia hahmoja ja onnittelen itseäni sekä erityisesti tätä ficciä tästä vuodesta!
Yleensä tulen kirjoittaneeksi tätä perjantai iltaisin, kun vanhempani ovat terassilla, isosiskoni poikaystävänsä luona ja veljeni ties missä. Silloin minulla on omaa aikaa, aikaa kirjoittaa. Tää on mun pisin ficci, onhan tässä nuo uskomattomat 152 ja puoli sivua, 48888 sanaa, 353021 merkkiä ja 31 lukua plussattuna traileri ja tietoisku Shanasta ja Stewartista!
Mutta kaikesta tästä saan kiittää teitä, rakkaat lukijani, en olisi nimittäin päässyt näin pitkälle ilman teitä! Kiitos! Suurimmat kiitokset ansaitsee kommentoijani, olette tärkeitä ja rakkaita :-* :-*
- Florida
Luku 31
Pullonpyöritystä ja muuta mukavaa
”Keskity, Harry!” Severus kehotti kun tyyny, jonka Harryn olisi pitänyt saada luokseen, liikahti vain hieman paikoillaan. ”Sinä et keskity ollenkaan, mietit vain muita asioita”, Severus jatkoi moitteitaan.
”Vähän hankalaa keskittyä”, Harry kommentoi. ”Kun iso ruma lohikäärme tulee syömään minut jostain...”, hän mutisi hiljaa itsekseen ja heilautti taas sauvaansa. Nyt tyyny lensi jo pois pöydältä.
”Hienoa, Harry”, Severus kehui. ”Pian saat sen liitämään”, hän jatkoi.
”Saapa nähdä”, Harry mutisi edelleen hiljaa. ”Tulejo!” hän lisäsi heilauttaen taikasauvaansa. Hänen suureksi hämmästyksekseen tyyny lensi lattialta hänen käsiinsä.
”Hienoa”, Severus sanoi. ”Mene nyt nukkumaan, ensimmäinen koetus on huomenna”, mies jatkoi.
Harry huokaisi syvään.
”Kiitos kun muistutit, se ei todellakaan ole ollut mielessäni yhtään tämän päivän aikana”, hän sanoi pyöritellen silmiään. Pysyisikö hän hengissä seuraavaan iltaan asti?
”Harry”, Severus sanoi lujasti, tarttuen poikansa olkapäihin. ”Sinä selviät kyllä. Olet selvinnyt pahemmastakin.”
”Ja aiheutan sinulle lisää harmaita hiuksia”, Harry virnisti yrittäen vielä epätoivoisesti muuttaa kaiken leikiksi. Sillä jos totta puhuttiin, Harrya pelotti tuleva koetus niin paljon, että hän oli varma ettei pystyisi nukkumaan tulevana yönä ollenkaan.
”Mene nyt”, Severus kehotti ja melkein työnsi Harryn luokkahuoneestaan käytävälle. ”Olen ylpeä sinusta, teit mitä teit, muista se”, hän sanoi hiljaa poikansa korvaan.
”Hyvää yötä”, Harry huikkasi ennen kuin isä sulki tyrmien oven perässään. Harry huokaisi. Tässä sitä oltiin, kello yhdeksän illalla koulun käytävällä ilman näkymättömyysviittaa tai kelmien karttaa. Totisesti, jälki-istunto tästä vielä puuttuisi.
Harry hymyili hieman pimeässä ja lähti kävelemään mahdollisimman hiljaa, mutta samalla nopeasti kohti rohkelikkojen oleskeluhuonetta. Mitä nopeammin hän pääsisi perille, sitä parempi. Juoksemisesta kuului vain ääniä, joten se ei käynyt kysymykseenkään, kun käytävillä partioi ainakin kolme opettajaa, Noriska ja Voro itse. Harry kirosi mielessään huonoa muistiaan, sinne hänen sängylleen oli jäänyt näkymättömyysviitta ja kelmien kartta, vaikka hän yleensä kantoi molempia mukanaan.
Neljätoista vuotias rohkelikko pääsi kuitenkin oleskeluhuoneeseen ilman kohtauksia opettajan tai Voron kanssa. Harryn lisäksi oleskeluhuoneessa olivat enää Stewart, Fred, George ja Hermione. Ron oli ilmeisesti vieläkin vihainen Harrylle kolmivelhoturnajaisista. Harry huokaisi, mutta liittyi nelikon seuraan. Hermione istui tuolilla ja luki jotain paksua kirjaa kun taas Fred ja George pelasivat velhoshakkia Stewartin katsoessa vierestä.
”Missä sinä olit?” Stewart kysyi ensimmäisenä pikkuveljeltään.
”Harjoittelemassa”, Harry antoi tavanmukaisen vastauksensa istuessaan lattialle Georgen viereen. Stewart istui Harrya vastapäätä.
”Niin kuin melkein aina”, Stewart huomautti. ”Ihan oikeasti, ei kukaan ottelijoista ole valmistautunut yhtä hyvin kuin sinä.”
Harry kohautti olkapäitään.
”Senhän pitäisi olla vain hyvä asia”, hän sanoi. ”Sitä paitsi, mistä sinä sen tiedät?” hän jatkoi kohottaen kysyvästi kulmakarvojaan.
Stewart hymyili.
”Ai, nyt sinä alat kuulostella minua”, hän virnisti.
”No en oikeastaan. Esitin vain viattoman kysymyksen”, Harry puolustautui.
Stewart huokaisi.
”No jos ihan oikeasti haluat tietää, niin olen jutellut Viktorin kanssa. Eikä hän todellakaan harjoittele jokaikisenä viitenä minuuttina”, poika sanoi.
”En minä harjoittele jokaisena viitenä minuuttina. On minulla koulu ja muuta...”, Harry aloitti puolustuspuheen.
”Äh, ihan sama. Oli miten oli, sinun kannattaa mennä nukkumaan, kello on ties mitä”, Stewart sanoi.
”Joo joo. Minä menen ihan kohta”, Harry mutisi epäselvästi katsellessaan Fredin ja Georgen peliä. Kaksoset yrittivät parhaansa mukaan huijata toinen toistaan. Kumpikaan ei ollut liikuttanut yhtäkään shakkinappulaa, koska kumpikin mietti parhaimpia huijaustaktiikkoja. Lopulta Fred kyllästyi tylsääkin tylsempään shakkiotteluun ja käänsi laudan ylösalaisin ja nosti kätensä.
”Minä luovutan. Tehdään jotain hauskempaa”, poika ehdotti tuttu virne naamallaan.
”Niin kuin mitä?” George kysyi.
”Miten olisi klassinen pullonpyöritys?” Fred ehdotti. ”Tuletteko te muut? Hermione? Harry? Stew?” hän katseli kaikkia vuoronperään.
”Minä tulen ainakin”, Harry ilmoitti heti välittämättä veljensä mulkoilusta.
”Minä myös”, Stewart sanoi lopulta hetken mietittyään.
”No, kai minäkin sitten tulen”, Hermione mutisi ja liittyi heidän muodostamaansa piiriin. Fred veti jostain pullon ja pyöräytti sitä. Ennen kuin pullo kerkesi osoittaa ketään, se jo pysähtyi ja sitä piteli pieni käsi.
”Meinasitte vai olla pullonpyöritystä ilman minua?” Ginny Weasleyn ääni kysyi hieman loukkaantuneena ja hän istuutui Hermionen viereen jalat ristissä.
”No, ei sinua näkynyt”, Fred puolustautui.
”Ette hakeneet!” Ginny kivahti.
”Lopettakaa riiteleminen ja Gin, pistä pullo pyörimään”, Hermione komensi väsyneenä. Ginny totteli käskyä ja pyöräytti pulloa. Pullo pysähtyi ja osoitti Frediä.
”Totuus vai tehtävä?” Ginny kysyi virne naamallaan.
”Tehtävä”, Fred sanoi heti.
Ginny virnisteli enemmän.
”Olen pahoillani, Mione”, hän sanoi kääntyen Hermionen puoleen. ”Fred, suutele Hermionea”, Ginny jatkoi virnistäen nyt leveämmin kuin koskaan aiemmin Harryn nähden.
Hermionen kasvot lehahtivat punaisiksi, eikä Harry osannut sanoa oliko se kiukusta vai muuten vain. Fred kuitenkin nousi välittömästi ylös epätavallisen innokkaana ja asteli Hermionen luokse. Hermione nousi vastahakoisesti ylös ja Fred kietoi ensin käsivartensa tytön ympärille ja sitten heidän huulensa kohtasivat toisensa. Hermione sulki vaistomaisesti silmänsä ja Fred siirsi kätensä tytön tuuheaan ruskeaan tukkaan.
Harry ei halunnut katsella sitä. Hänen isänsä tyttöystävä suuteli toista poikaa hänen silmiensä alla? Harry teki niin kuin Hermione ja sulki silmänsä.
”Tehtävä suoritettu kunniamaininnoin”, Fredin ääni sanoi pitkältä tuntuvan ajan jälkeen ja Harry aukaisi silmänsä. Hurjasti punasteleva ja huohottava Hermione istuutui paikoilleen ja Fred vaihtoi paikkaa hänen viereensä. Punapää pyöritti pulloa, joka osoitti Stewartia.
”Hahaa. Totuus vai tehtävä?” Fred kysyi.
”Ihan vain sen takia, koska sinä kysyt, taidan sanoa totuus”, Stewart vastasi ja hehku Fredin silmissä sammui.
”Hyvä on, hyvä on... Luettele kaikki entiset tyttöystäväsi”, Fred käski. ”Ja, odota. Kerro meille myös miten pitkälle menit heidän kanssaan”, nyt punapää virnisteli.
”Onko pakko?” Stewart kysyi.
”On. Muuten emme Georgen kanssa vastaa seurauksia”, Fred sanoi pilke silmäkulmassaan. ”Noniin, anna mennä. Vai salaatko sinä jotain?” poika kysyi.
Stewart huokaisi.
”Hyvä on. Lisa Starlon”, hän vastasi. ”Suudelmiin, ei seksiä.”
”Kuinka kauan kesti?” Fred yllytti.
”Muistaakseni pari viikkoa. Käskit sanoa vain nimet ja miten pitkälle menin, ei muuta”, Stewart vastusteli pyöritellen samalla silmiään.
”Hyvä on, hyvä on”, Fred nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi. ”Jatka.”
”Anlica Vinclet”, Stewart sanoi. ”Suudelmat.”
”Etkö muka koskaan tehnyt mitään muuta?” Fred kysyi ilmiselvästi pettyneenä. ”Vai etkö uskalla paljastaa, kun pikkuveljesi on lähettyvillä?” hän jatkoi kääntäen katseensa nyt Harryyn, joka teeskenteli olevansa kiinnostunut oleskeluhuoneen matosta sillä hetkelllä. Stewart oli kertonut Fredille ja Georgelle Harrysta, hänestä ja Shanasta kysyttyään tietysti ensin heidän kahden mielipidettä.
”Äh. Wendy Monrik. Seksi”, Stewart teki paljastuksen. Harry kohotti katseensa yllättyneenä isoveljeensä.
”Minkä ikäisenä?” Fred kysyi kiinnostuneena.
”Viisitoista”, Stewart punastui ja katsahti Harryyn. Hän ilmeisesti muisti, että Harry oli neljäntoista. ”Viime vuonna siis. Se tapahtui bileissä”, hän jatkoi.
Mitä? Harry ei ollut uskoa korviaan. Hänen isoveljensä, joka komenteli häntä ja käyttäytyi kuin Harry olisi alkamassa suhteeseen jonkun kanssa, Stewart oli mennyt niin pitkälle jonkun Wendy – nimisen tytön kanssa ja Stewart oli tehnyt sen jossain juhlissa! Ilmeisesti humalassa.
”Kerro siitä”, Fred käski.
”Myöhemmin”, Stewart myöntyi vilkaisten ensin Harrya. Harry huokaisi mielessään. Hyvä, hän ei halunnutkaan tietää. Nyt Stewartin käsi oli jo pullon päällä.
”Heihei, siinäkö ne kaikki olivat?” Fred kysyi.
”Joo. Lisa kolmannella, Anlica neljännellä ja Wendy viidennellä”, Stewart vastasi laskien sormellaan. Harry vilkaisi Ginnyyn, joka oli Harryn tapaan kasvoiltaan tulenpunainen, tosin Harry oli melko varma, että Ginny oli tulenpunainen vain sen takia, että Stewart luetteli entisiä tyttöystäviään.
Stewart pyöräytti pulloa, joka pysähtyi Hermionen kohdalle.
”Totuus vai tehtävä?” Stewart kysyi, vaikka tiesi jo vastauksen.
”Totuus”, Hermione vastasi.
”Kerro totuus sinusta ja Severus Kalkaroksesta”, Stewart käski.
Harryn sydän melkein pysähtyi. Miten Stewart siitä tiesi?
”En aio vastata tuohon”, Hermione sanoi hiljaa. ”Ihan sama, mitä te teette minulle, mutta minä en vastaa tuohon kysymykseen”, hän jatkoi nyt lujasti.
”Eli teidän välillänne on jotain”, Stewart päätteli. Hermione vilkaisi Harryyn ja Harry ymmärsi viestin. Apua.
”Anna olla, Stew. Ei tämän tarvitse mennä noin henkilökohtasiin asioihin”, Harry puuttui puheeseen.
”Onko se liian henkilökohtaista, jos kysyn totuutta sinun ystävästäsi ja meidän isästämme?” Stewart kysyi lujasti.
”On. Kyllä se on”, Harry vastasi.
”Minun mielestäni se ei ole. Minun mielestäni meillä on oikeus tietää”, Stewart risti kätensä pullon päälle.
”Minun mielestäni tämän pelin piti olla hauskaa”, Hermione puuttui veljesten väliseen keskusteluun. ”Ja jos tämä jatkuu näillä kysymyksillä, taidan vetäytyä omaan seuraani”, hän jatkoi ja nousi jo ylös, mutta Fred veti tytön takaisin istumaan.
”No niin. Tästä lähin vain helppoja kysymyksiä”, George sanoi lukien samalla kaksoisveljensä ajatukset. ”Hermione, pyöräytä pulloa.”
Hermione pyöräytti ja se osui Harryyn.
”Totuus.”
”Miten sinä, Shana ja Stewart tapasitte?” Hermione kysyi heti.
Harry hymyili Stewartille, joka oli kuitenkin vieläkin niin vihainen Hermionelle ja Harrylle, joka oli mennyt ystävänsä puolelle, ettei vastannut hymyyn vaan tuijotti pikkuveljeään murhaavasti.
”Seamus Finnigan oli usuttamassa joukkojaan kimppuuni”, Harry kertoi. ”Siihen joukkoon kuuluivat Shana ja Stewart. Shanalle ja hänen ystävälleen Jessicalle tuli riitaa ja suunnilleen siinä vaiheessa isä tuli jo pelastamaan minua”, Harry virnisti. Hän nappasi pullon käteensä ja pyöritti sitä. Se pysähtyi ja osoitti Stewartia.
”Haha, veliseni”, Harry virnisti. ”Totuus vai tehtävä?”
”Tehtävä”, Stewart sanoi kaikkien yllätykseksi.
”Suutele Ginnyä”, Harry sanoi ja sekä Stewart että Ginny lehahtivat punaiseksi, mutta kumpikin nousi ylös. Stewart astui Ginnyä kohti, tyttö kietoi kätensä tämän kaulaan ja Stewart Ginnyn lantiolle. Ginny sulki silmänsä ja he suutelivat.
Suudelma tuntui kestäneen pitkään, kunnes lopulta tulipunainen Stewart irrottautui Ginnystä ja istuutui alas. Ginny oli aivan yhtä punainen, mutta istui hänkin alas. Stewart pyöritti pulloa ja se osui Georgeen.
”Totuus vai tehtävä?”
”Totuus.”
”Hmmm... Kenen kanssa menit sänkyyn ensimmäisen kerran?” Stewart virnisti.
”En minä muista. Fred, muistatko sinä?” George kääntyi veljeensä päin.
”Jep. Se oli se puuskupuhlainen, Lisa Smurron. Viime vuonna. Olit humalassa, veliseni”, Fred virnisteli.
”Minä en taida haluta kuulla enempää, George, pyöräytä pulloa”, Ginny käski ja hänen isoveljensä teki työtä käskettyä. Pullo osoitti Ginnyä.
”Totuus vai tehtävä?”
”Totuus”, Ginny vastasi. ”Seksikysymykseen voin vastata jo, että olen neitsyt”, hän sanoi huomattuaan Georgen vilkaisevan Frediä.
”En aikonut kysyä sitä!” George puolusteli. ”Luuletko, että haluan tietää pikkusiskoni seksielämästä jotain?” hän jatkoi.
”Itsehän tässä juuri kuulutit kaikille, että olet maannut Lisan kanssa”, Ginny vastasi pyöritellen samalla silmiään. ”Luuletko, että minä haluan tietää isoveljeni seksielämästä jotain?”
”Minä voin ihan hyvin avautua sinulle Georgen seksielämästä, jos haluat, Gin”, Fred pani väliin ja sai mulkaisun molemmilta sisaruksiltaan. ”Mitä, se oli vitsi”, poika sanoi virnistäen.
”No niin, lopettakaa”, Hermione sanoi tullen jälleen kerran väliin. ”Mennään sen sijaan nukkumaan”, hän ehdotti ja sai hyväksyvän katseen Stewartilta.
Kaikki kuusi rohkelikkoa käveli tottunein askelin kohti makuusaleja ja kaikki Harrya lukuunottamatta nukahtivat heti. Harry makasi vielä pitkän aikaa silmät auki vuoteessaan ja yritti saada unen päästä kiinni.
Toivottavasti minä selviän huomenna, hän huokaisi vielä mielessään ennen kuin nukahti.
-
Vuoden tämä on jo täällä ollut, ihanaa!
Mukava luku, odottelen jatkoa
tutti frutti
-
tutti frutti, Juu, vuoden on ollut juu. Ja kun minusta on kiinni, niin on varmasti toisenkin vuoden :) Kiitos kommentistasi taas!
Anteeksi oikeasti, kun tää on kestänyt, mutta vihdoin SKOERL32JVEK (Se Kauan Odotettu Erittäin Raskas Luku 32 Ja Vielä Ensimmäinen Koetus) on täällä! Olkaapa hyvät ja kommentit on aina kivoja ;)
Luku 32
Ensimmäinen koetus
Harry oli parhaillaan kävelemässä kohti eteisaulaa, kun hänen nimeään huudettiin kovaa.
”Harry! Harry Kalkaros, sinä siellä!”
Harry voihkaisi mielessään, kun huomasi huutajan. Colin Creevey juoksi häntä kohti. Colin oli tarpeettoman innostunut Harrysta ja hänen kuuluisuudestaan.
”No heipä hei, Colin”, Harry sanoi kyllästyneellä äänellä.
”Oletko sinä jo valmistautunut koetukseen? Tietysti olet. Olen varma, että voitat muut, löin siitä jo vetoakin...”, Colin pauhasi heidän kävellessään kohti huispauskenttää, joka toimi virallisena areenana. ”Mitä sinä ajattelit tehdä? Tiedätkö, mikä koetus on?”
”Colin hei, anna minulle hetki rauhaan”, Harry pyysi ja Colin nyökkäsi huomattuaan varmaan, että Harry oli hajoamispisteessä. Severus käveli heitä vastaan. Harry pysähtyi isänsä eteen ja Colin jatkoi matkaansa vilkutettuaan ensin hyvästiksi. Ensimmäistä kertaa Colinin kohdatessaan Harry toivoi, ettei se olisi viimeinen kerta.
”Oletko sinä valmis?” Severus kysyi.
”Haluaisin sanoa kyllä”, Harry huokaisi. ”Mutta en ole.”
”Oletpas”, Severus väitti. ”Sinä suoriudut tästä, olen varma siitä.”
Harry vain huokaisi uudestaan ja oli jo valmis väittämään vastaan, kun jostain kuului ääni:
”Ottelijat kaikki telttoihin!”
”Minun täytyy mennä”, Harry sanoi, mutta ei kerennyt ottaa askeltakaan, kun Severus kaappasi poikansa lujaan halaukseen. Harry vastasi halaukseen ja toivoi, ettei se jäisi heidän viimeiseksi halaukseksi. Hän näki, kuinka Shana ja Stewart juoksivat kauempaa heitä kohti ja irrotti otteensa isästään.
”Onnea”, Severus kuiskasi vain ja katosi nopeasti ihmismassaan. Shana juoksi Stewartia edellä ja hyppäsi suoraan pikkuveljensä kaulaan.
”Voi, Harry, sinun on pakko pakko selviytyä”, Shana nyyhkytti samalla, kun Stewart liittyi halaukseen.
”Kyllä hän selviää”, Stewart puuttui puheeseen. ”Sinä et tiedä, miten paljon hän on harjoitellut.”
”Mutta muut ottelijat ovat paljon vanhempia ja...”
”Shana, shh. Älä hermostuta Harrya enempää”, Stewart keskeytti sisarensa. ”Nähdään koetuksen jälkeen, Harry”, hän virnisti pikkuveljelleen ja paiskasi kättä tämän kanssa. ”Ala tulla, Shana. Meidän pitää saada hyvät paikat.”
Shana rutisti Harrya vielä kerran käsillään ennen kuin päästi irti. Sen jälkeen tyttö suikautti pikkuveljensä otsalle suukon ja Harry hymyili isosiskolleen. Hän katseli, kun kaksoset kävelivät yhdessä katsomoon ja olisi antanut koko omaisuutensa, jos olisi voinut tehdä samoin. Mutta hän käänsi katsomossa istuville noidille ja velhoille selkänsä päättäväisesti ja käveli ottelijoiden telttaan.
”Hermostuttaako teitä?” Lugo Bagman kyseli ottelijoilta, kun nämä olivat valinneet lohikäärmeensä. ”Varmasti jokaista ainakin vähän, mutta ette kehtaa myöntää sitä muiden kuullen. No, tehkää vain parhaanne. Diggory, sinun vuorosi on, kun tykki pamahtaa.”
Bagman sai tuskin sanottua lauseensa loppuun, kun tykki jo pamahti. Cedric nielaisi ja käveli sangen tyynen näköisenä teltan oviaukosta ulos. Harry huokaisi syvään. Siinä meni ensimmäinen. Seuraavaksi olisi Fleur, sitten Krum ja vasta viimeisenä Harry itse.
Harry ei tiennyt, miten muille ottelijoille oli käynyt, mutta kuullessaan hurraahuudot hän arveli kaikkien suoriutuvan tehtävästä. Lopulta hänen nimensä huudettiin.
”Harry Kalkaros!”
Harry veti syvään henkeä ja käveli teltan suusta suoraan areenalle. Hän näki lohikäärmeenmunan ja lähti kävelemään sitä kohti, mutta äkkiä lohikäärme lensi jostain suojelemaan muniaan ja Harrya päin lensi jotain kuumaa, jonka hän ehti väistää nippa nappa. Hän pakeni kiven taakse ja kohotti taikasauvansa.
”Tulejo Tulisalama!” Harry huusi korkeuksiin ja väisti taas liekkejä.
Kesti muutama minuutti, kun Harry huomasi Tulisalaman lentävän häntä kohti. Hän hyppäsi luutansa kyytiin ja väisteli taas lohikäärmeen suunnasta tulevia liekkejä.
No niin, tämä on vain huispausottelu, Harry ajatteli. Liekit ovat ryhmyjä ja lohikäärme on vain vastustajajoukkue... Lohikäärmeen muna on sieppi, joka pitää saada kiinni.
”Tule tänne, iso, typerä lohikäärme...”, Harry houkutteli ja syöksyi ylös. Lohikäärme liikkui askeleen pois munan luota. Kun se huomasi, ettei Harry syöksynyt vielä ottamaan munaa, se liikahti uudelleen.
”Tänne näin... Tule”, Harry houkutteli uudestaan ja kierteli muutaman tuuman päässä lohikäärmeestä ihan vain ärsyttääkseen sitä. Lohikäärme liikkui koko ajan lähemmäs ja lähemmäs ja äkkiä se avasi valtavat siipensä lähteäkseen lentoon. Harry nousi jyrkästi ylös samalla ja lohikäärme lähti hänen peräänsä.
”Hyvät hyssykät!” Harry kuuli Ludo Bagmanin huutavan katsomosta. ”Poikahan osaa lentää! Katseletko sinä, Krum?”
Harry hymyili tyytyväisenä kiertäen samalla huispauskenttää ympäri ja ympäri lohikäärme perässään. Hän syöksyi alas, syöksyt olivat hänen erikoisalaansa eikä lohikäärme kerennyt tajuta asiaa kunnolla ennen kuin Harry piteli jo lohikäärmeen munaa kädessään.
”Katsokaa, hyvät naiset ja herrat! Tämä hetki jää historiaan! Ottelijoistamme nuorin nappaa munan nopeimmin! Antakaa kunnon aplodit Harry Kalkarokselle!” Harry kuuli Ludon kuulottavan innoissaan ja vasta nyt hän tajusi kunnolla hurraavan väkijoukon. Hän huomasi Hermionen hurraavan ja jopa Ron näytti hymyilevän. Stewart ja Shana halasivat toisiaan piittaamatta muista. Hän huomasi isänsä juoksevan häntä kohti perässään professori McGarmiwa ja punatukkainen mies, jonka Harry arvasi olevan Charlie Weasley, Ronin isoveli.
Severus pääsi Harryn luokse ja halasi häntä. Harry kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille ja painoi päänsä tämän viittaan puristaen edelleen kultamunaa kädessään. Severus rutisti Harrya kauan ja kovaa ennen kuin päästi poikansa irti, mutta jäi silti seisomaan hänen taakseen kädet poikansa olkapäillä. Harry ei ollut koskaan nähnyt isäänsä yhtä onnellisena.
”Sinun täytyy mennä matami Pomfreyn luokse”, professori McGarmiwa sanoi vilkaisten Harryn palanutta olkapäätä. Charlie Weasley saavutti heidät ja Harry sai tilaisuuden katsella tätä miestä kunnolla. Charlie oli cool, mitään muuta sanaa Harry ei keksinyt. Miehen pitkät punaiset hiukset olivat niskassa poninhännällä, päällään hänellä oli vihreämusta ruudullinen kauluspaita, mustat housut ja ruskeat bootsit. Hän ojensi kättään Harrylle.
”Hei, minä olen Charlie Weasley, Ronin isoveli”, hän esittäytyi.
”Arvasin sen”, Harry hymyili kätellessään Charlieta. ”Minä olen Harry Kalkaros.”
”Kukapa sitä ei nyt tietäisi”, Charlie virnisti ja Harry vastasi virnistykseen. ”Hei taas, professori Kalkaros.”
”Weasley”, Harryn isä tuhahti. ”Siitä on aikaa.”
”Niin on. Taitaa olla viisi vuotta? Vai onko se jo kuusi?” Charlie kysäisi.
”Anteeksi, mutta aikaa mistä?” Harry uteli.
”Siitä, kun opetin Charlie Weasleytä”, Severus sanoi. ”Isoveljesi kanssa taitaa olla seitsemän vuotta, sinun vasta viisi”, hän lisäsi katsoen Charlieta.
Charlie naurahti.
”Isäsi sai minut monta kertaa kiinni itseteosta”, hän kertoi Harrylle.
”Sinutkin”, Severus lisäsi. Hän huomasi Harryn irvistävän, ilmeisesti kivusta olkapäässään. ”Suo anteeksi, meidän pitää mennä. Sairasteltalle.”
”Ihan totta, isä, ei minua vaivaa mikään... Olkapää on vain vähän kipeä”, Harry protestoi.
”Vähän kipeä? Se on palanut!” Severus sanoi. ”Äläkä vastustele, vaan ala mennä. Ehdit saada pisteesi myöhemmin.”
Harry alistui kohtaloonsa ja käveli sairasteltoille, jossa matami Pomfrey hoiteli Cedric Diggorya. Harryn nähdessään Cedric hymyili. Hän ei näyttänyt pahasti haavoittuneelta.
”Hyvä suoritus”, Cedric sanoi.
”En nähnyt sinun, mutta uskon, että sekin meni hyvin”, Harry virnisti tyytyväisenä. Matami Pomfrey siirtyi hoitamaan häntä. Tämä sitoi hänen olkapäänsä ja juotti hänelle jotain juomaa ja käski hänen sitten istua. Harry ei vain pysynyt aloillaan, vaan halusi mennä jo katsomaan pisteensä.
”Hyvä on, hyvä on! Ala mennä sitten. Kärsimättömiä kaikki ottelijat...”, matami tuhisi päästäessään Harryn kulkemaan ohitseen. Harry virnisti vielä kerran Cedricille.
”Harry!”
Siinä he olivat. Kaikki neljä. Hermione, Ron, Shana ja Stewart. Shana ja Hermione syöksyivät ensimmäisinä hänen kaulaansa ja halasivat kovaa. Harry yritti rutistaa molempia yhtäaikaa, mutta totesi sitten nauraen, ettei pystynyt siihen. Viimein sekä Shana että Hermione päästi irti hänestä ja Stewart halasi Harrya nopeasti.
”Se oli loistavaa”, Shana kehui. ”Tule, Stew, mennään syömään. Nähdään, Harry, Ron ja Hermione.”
Harry katseli hetken, kuinka hänen isosiskonsa ja isoveljensä kävelivät linnaa kohti ja käänsi sitten katseensa Roniin.
”Harry, minä luulen, että...”, Ron veti syvään henkeä. ”Se, joka laittoi nimesi pikariin, yritti tehdä sinusta selvää!”
”Tajusit viimein, vai?” Harry sanoi yhtä kylmästi kuin isänsä pahimmillaan. ”Kesti aika kauan.”
”Minä vain...”, Ron aloitti, mutta lopetti samalla, kun kuuli nyyhkäyksen Hermionen suunnasta. ”Mitä sinä nyt?” Ron kysyi Hermionelta.
”Te kaksi olette vain niin tyhmiä!” Hermione uikutti, halasi heitä molempia ja lähti silmiään kuivaillen kävelemään linnaa kohti.
”Ihme hiippari”, Ron totesi katsellessaan hämmästyneenä Hermionen perään. ”Tule, Harry, ne näyttävät pisteet.”
Harry antoi Ronin puhua pälpättää matkalla tuomarien luokse. Hän itse kuunteli tuskin puolella korvallakaan, hänelle tärkeintä oli, että Ron ylipäätään puhui hänelle. Viimein he saapuivat neljän tuomarin ison pöydän ääreen.
Ensimmäisenä antoi numeron Igor Irkoroff. Nelonen.
”Nelonen? Senkin kurja puolueellinen paskiainen, sinä annoit Krumille kympin!” Ron mutisi kovaan ääneen Harryn vieressä ja olisi varmasti sanonut saman Irkoroffillekin ellei Harry olisi tönäissyt poikaa.
Madame Maxime antoi Harrylle kahdeksikon.
”Ihan hyvä”, Ron sanoi. ”Hän varmaan vähensi pisteitä olkapääsi takia.”
Ludo Bagman. Kymmenen.
”Kymmenen?” Harry toisti. ”Mutta minähän loukkaannuin! Mitä hän puuhaa?” Harry kysyi hämmästyneenä.
”Älä välitä, ansaitsit sen!” Ron hihkui hurratessaan lujasti muiden mukana.
Albus Dumbledore. Kahdeksan.
”Olet tasoissa Diggoryn kanssa!” Ron huusi Harryn korvaan. Harry hytisi, sillä syksy oli kylmä ja kaiken lisäksi tuuli inhottavasti.
”Mennäänkö linnaan?” Harry kysyi ja Ron nyökkäsi.
”Mennään vain”, punapää totesi ja he lähtivät yhtä matkaa kävelemään linnaa kohti. Matkalla linnaan Harry pysähtyi äkisti. Hän oli nähnyt jotain.
”Mitä nyt?” Ron kysyi pysähtyen myös parin metrin päähän Harrysta.
”Katso tuonne”, Harry sanoi ja viittasi päällään Kielletyn metsän juurelle. Ron katsoi.
”Mitä? En minä näe muita, kuin tuon naisen.”
”Etkö tiedä kuka hän on?” Ronin pudistaessa päätä, Harry huokaisi. ”Rita Luodiko. Hän kirjoittaa Päivän profeettaan vähemmän ylistäviä artikkeleja”, Harry pudisteli päätään.
”Olen muuten lukenut muutaman hänen artikkelistaan”, Ron sanoi. ”Hän kirjoitti Siriuksesta silloin kun...”, ilmeisesti Ron ei pystynyt tai halunnut jatkaa lausetta, vaan jätti kesken ja pudisteli myös päätään. ”Et taida olla hänen innokkaimpia faneja, vai mitä?” hän kääntyi katsomaan Harrya, joka naurahti vaisusti.
”Isä inhoaa häntä”, Harry tunnusti. ”En oikein tiedä, mitä itse ajattelisin.”
”No, se varmaan selviää kolmivelhoturnajaisten aikana”, Ron sanoi ja jatkoi kävelyään. Hetken mietittyään Harry riensi ystävänsä perään.
”Harry! Harry Kalkaros!” kuului jostain kaukaa ja sekä Ron että Harry pysähtyivät.
Rita Luodiko käveli korkokengät kopsuen kivejä vasten heidän luokseen. Päällään naisella oli vihreä kaapu ja kädessään samaa väriä oleva sulkakynä.
”Olethan sinä Harry Kalkaros?” Luodikon katse osui Harryn otsaan ja Harry nyökkäsi tukahduttaen huokauksensa.
”Olen. Onko teillä jotain asiaa?” hän kysyi kohteliaasti vaihtaen samalla painoa toiselle jalalleen.
”Suostutko sinä haastatteluun?” Luodiko kysyi hymyillen.
”Eikö sellaiseen tarvita alaikäiseltä huoltajan lupa?” Ron puuttui puheeseen.
”Voi, ei suinkaan”, Luodiko hymyili edelleen. ”Ei, ei tietenkään tarvita, jos vain itse haastateltava suostuu siihen, se riittää...”
”Minäpä luulen, ettei poikani suostu”, kuului Severus Kalkaroksen ääni aivan Rita Luodikon takaa. Nainen kääntyi ja hymyili sädehtivästi Severukselle.
”Itse Severus Kalkaros! Miten hurmaavaa. No, miten on, suostutko sinä haastatteluun?”
”Minä?” Harryn isä näytti puulla päähän lyödyltä ja Harry huomasi Ronin virnistävän.
”Niin, sinä, sinä. Jokainen haluaa kuulla kaiken miehestä, joka kasvatti kuuluisan Harry Kalkaroksen. Kaiken, miten tapasit Harryn äidin, Lilykö hänen nimensä oli?” Tässä vaiheessa Rita kääntyi katsomaan Harrya, joka nyökkäsi taas. ”Joka tapauksessa, sinusta halutaan taatusti tehdä haastattelu ja samaan haastatteluun voimme liittää Harryn osuuden. Kuuluisa Kalkarosten perhe – Yksinhuoltaja isä kasvattaa kuuluisuuden, hyvä otsikko, vai mitä mieltä olette? Siitä tulisi kuukauden luetuin juttu!” Rita yritti.
Harry vilkaisi isäänsä, jonka ilmettä hän ei osannut lukea.
”Kiitos, mutta ei kiitos. Me emme kaipaa enempää huomiota”, Severus sanoi.
”Mutta minun on pakko tehdä jokaisesta ottelijasta ja heidän perheestään juttu lehteen! Hurmaavasta Viktor Krumista olen jo kirjoittanut, samoin kuin Cedric Diggorysta, voi, hänellä oli uskomaton suoritus tänään... Puuttuu enää vain te ja se ranskan tytön perhe”, Rita sanoi ja sanojen 'ranskan tytön perhe' aikana hänen sädehtivä hymynsä vaihtui synkkään ilmeeseen. Harry virnisti pakostikin.
”Taitaa olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun suostun moiseen, mutta menköön”, Severus huokaisi.
”Hurmaavaa!” Rita hymyili jo korvasta korvaan. ”Istutaanpa alas”, hän sanoi ja istuutui koulun piha-alueella olevalle penkille. Harry istuutui naista vastapäätä olevaan penkkiin isänsä kanssa, Ron jäi seisomaan vähän sivummalle ja mutisi sitten menevänsä jo oleskeluhuoneeseen.
”No niin, aloitetaanpa”, Rita sanoi ja katsoi Harrya. ”Älkää välittäkö sulkakynästäni, se kirjoittaa lauseet muistiin”, Rita jatkoi. ”Mutta, kuuluisa Harry Kalkaros, miten päätit osallistua Kolmivelhoturnajaisiin?”
”Öh, en minä päättänyt, vaan nimeni laitettiin sinne...”, Harry aloitti, mutta Rita jatkoi jo.
”Ovelaa! Käytit siis jotain vanhempaa oppilasta laittamaan nimesi pikariin? Kuka se oli? Joku tyttökö?” Rita kyseli.
Severus nousi ylös.
”Nyt riittää”, hän sanoi. ”Tule, Harry, lähdetään täältä.”
”Mutta emmehän me ole vielä valmiitakaan!” Rita vastusteli. ”Ette te vielä voi lähteä.”
”Kyllä me nimenomaan voimme”, Severus sanoi niin kylmästi ettei Ritakaan väittänyt vastaan. Hän riuhtoi Harryn olkapäästä ylös ja tämä parkaisi kivusta, sillä olkapää oli sama olkapää, jonka hän oli vähän aikaa sitten polttanut.
”Saamarin noita-akka...”, Severus kirosi matkalla linnaan ja harppoi niin kovaa vauhtia, että Harrylla oli täysi työ pysyä perässä.
Heidän takanaan Rita Luodikon sulkakynä kirjoitti:
Harry Kalkaros, 14, valittiin kansainvälisiin Kolmivelhoturnajaisiin. Kalkaros sanoo, ettei laittanut nimeään pikariin ja myöntää samaan hengenvetoon, että käytti erästä kaunista nuorta naista hyväkseen tässä asiassa. Joudumme kuitenkin vielä miettimään, kuka oli tämä nuori nainen, sillä Harry ei päässyt pidemmälle, kun hänen isänsä Severus Kalkaros veti hänet julmasti ja raa'sti pojan kipeästä olkapäästä välittämättä kohti linnaa. Ilmeisesti Severus Kalkaroksella on tapana kohdella poikaansa yhtä julmasti kuin tänään, vai onko hänellä kenties huono päivä? Joka tapauksessa, emme saaneet kummaltakaan Kalkarokselta kommenttia tämän päivän ensimmäisestä koetuksesta, josta Harry selvisi hengissä monista epäilyksistä huolimatta...
-
Upea! Tykkäsin, paljon. Luodiko oli oma kammottava itsensä, mutta seuraavaa luku tulemaan.
Tutti frutti
-
Kuten jo räpellyksessä eräs ystäväni ilmoitti, niin minä lopetan ficcaamisen kokonaan. Lisäksi poistan kaikki ficcini sanotaanko kesään mennessä. MUTTA tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että ficcini katoavat täältä tai että minä poistan ne sanomatta mitään tai kiittämättä ollenkaan. Jokainen, korostan, jokaikinen, saa minkä tahansa ficin (tai vaikka kaikki, jos siltä tuntuu) omaksi luettavakseen ja ilokseen. Olen hyvin kiitollinen kaikille, jotka ovat jollain tapaa auttaneet minua ficcaamisessa eteenpäin, jollain tapaa kommentoineet tai edes lukeneet ficcejäni.
Syy, miksi lopetan ficcaamisen on yksinkertaisesti se, että olen kasvanut siitä yli. Ja se, että kun jossain vaiheessa, ei ehkä tänä vuonna, ei ehkä vielä kymmeneen vuoteen, mutta jossain vaiheessa, musta tulee kirjailija, niin sillon mun olis pakko lopettaa. Mieluummin lopetan näin omasta tahdostani, kuin pakotettuna ja hätiköidysti. Ja vaikka mä en lopettaisikaan, vaikka voisinkin jatkaa ficcaajana vielä silloin, kun kirjoitan jo romaaneja, silti ficcaaminen ei yksinkertaisesti tunnu enää samalta, kun silloin 12-vuotiaana, kun luulin typerästi kirjoittavani jatkoa Harry Pottereille. Paljon on tapahtunut tässä neljän vuoden aikana, mutta silti tämä elämänvaihe on jo ohitse. Vaikka mä kuinka toivoisin, et J.K.Rowlingin upeat hahmot ja upea maailma olisi minun ja vaikka kuinka yritän parittaa Harrya ja Dracoa keskenään tai kirjoittaa jälleen uutta Severitusta, silti tiedän koko ajan, ettei se maailma, ne hahmot, ole minun. Ja lisäksi monissa ficeissäni on upeita Mary Sue - hahmoja (Sepaleus, Stewart, Shana, Cyralin...) joita haluan käyttää omissa tarinoissani.
Nyt mä haluan kiittää teitä kaikkia ja lisäksi niitä henkilöitä, jotka ovat tukeneet minua ja auttaneet eteenpäin, lukeneet ficcejäni ja olleet aina vierelläni kulkemassa elämäni polkua eteenpäin.
Kiitos. Olette tärkeitä ja rakkaita, muistakaa, että jokainen saa minkä tahansa ficcini koneelleen, heti, kun pyytää. Saa vaikka kaikki, jos näin haluaa.
- Flo
PS. Lisäks haluan tässä vaiheessa sanoa, että tämä ficci on mulle ehkä kaikista tärkein, ollu aina, mutta silti... Silti tää loppuu nyt. Olette ihania, kiitos!