Osa 2.
Koushi tiesi pakenevansa, mutta hän ei voinut sille mitään. Mitä Tanaka oikein odotti hänen – heidän – tekevän? Hinata oli ollut heidän päivänpaisteensa. Joukkueen auringonvalo, joka oli pimentynyt yhtäkkiä ja anteeksiantamattomana.
Jos olisin ollut nopeampi… Hän toisteli sitä mantrana mielessään joka päivä, vaikka se olikin täysin järjetöntä. Se ei toisi Hinataa takaisin, eikä auttaisi heitä eteenpäin. Koushi ymmärsi hyvin Tanakan ja Nishinoyan tunteet. Hän itsekin oli haaveillut Interhighsta ja sen voittamisesta, mutta…
…Ilman Hinataa se kaikki tuntui merkityksettömältä ja turhalta. He olivat yrittäneet pienen pirteän punapään vuoksi. He kaikki olivat tehneet parhaansa, mutta se oli ollut mahdotonta. Kageyama oli palannut takaisin tyrannimaiseksi kuninkaaksi, Tsukishimasta oli tullut sietämätön, eikä Koushi ollut edes pystynyt koskemaan palloa kunnolla. Hän ei vain pystynyt siihen. Lopulta koko joukkue oli hajonnut, eikä kukaan jaksanut enää yrittää paitsi Tanaka ja Nishinoya.
Koushi pysyi vain juuri ja juuri kasassa. Hän ei voisi ikinä unohtaa pientä, vääntynyttä niskaa ja sitä yllättynyttä äännähdystä ennen kuin Hinata oli… Poika pysähtyi sietämättömän paineen puristaessa rintaa. Koushista tuntui pahalta, eikä pelkästään itsensä takia. Asahi ja Daichi olivat huolissaan, samoin hänen vanhempansa… Arvosanat olivat laskeneet, mutta siitä huolimatta Koushi yritti elää kuten ennenkin.
”Sitähän sinä haluat… Niinhän, Hinata?” Hän kuiskasi hiljaa. Kai he kaikki yrittivät elää niin. Miettien, mitä Hinata olisi halunnut, vaikka tämä ei ollut edes paikalla. Koushi jatkoi kävelyään hitaammin.
Daichi oli suuri apu, tuki, jota ilman poika olisi murtunut. He kävivät toistensa luona melkein joka päivä ja vain olivat. He puhuivat kevyistä aiheista hiljaa kuiskaten. Lentopallo oli ehdottomasti kiellettyjen puheenaiheiden listalla, vaikka kumpikin ajatteli sitä jatkuvasti. Koushi tiesi, että heidän pienet juttutuokionsa olivat vain teatteria, mutta ne olivat turvallista sellaista.
Koushilla sentään oli joku. Hän oli enemmän huolissaan Kageyamasta, jolla ei ollut ketään lentopallon ulkopuolella. Poika oli yrittänyt lähestyä nuorempaa passaria useasti, mutta toinen oli vältellyt häntä. Hän ei puhunut heistä kenenkään kanssa, eikä pyrkinyt minkäänlaiseen kontaktiin.
Hän kärsii varmaan eniten… Kageyama oli ollut Hinatan kanssa läheisin, vaikkei hän myöntänyt sitä. Pojalla oli ollut suuret odotukset punapäätä kohtaan, odotukset, jotka oli murskattu julmasti.
…Miten he kaikki selviäisivät? He olivat aina olleet itsevarmoja, vahvoja… Mutta ehkä tämä este oli heille kertakaikkisen liikaa.
****
Tobio ei vaivautunut tekemään läksyjään.
Ihan sama, entä sitten? Hän vain makasi huoneessaan, verhot ikkunan edessä, jotta auringon punertava valo ei pääsisi sisälle. Kuten aina Hinata täytti hänen päänsä, pyysi passausta yhä uudelleen ja uudelleen. Se oli kuin loputon rikkinäinen nauha, joka ei koskaan loppuisi.
Kai se oli hänen rangaistuksensa. Ehkä Hinata ei ollut saanut rauhaa ja riivasi häntä nyt haudan takaa… Eihän Kageyama osannut pyytää anteeksi vieläkään, edes mielessään. Ainut asia, joka hänen päähänsä tuli oli:
Idiootti… Olisit katsonut eteesi… Vaikka, hänhän oli karkottanut Hinatan pois. Hetken, vanha itsekäs kuningas oli herännyt hänessä, eikä punapää ollut kestänyt. Loppu oli kamalaa, loputonta painajaista, joka oli paisuttanut pojan sisällä oikeaksi hirviöksi.
Pallo singahti ilmaan Tobion kädestä yhtä kevyesti kuin aina. Se lensi korkealle ja Tsukishiman sormet ainoastaan hipaisivat sitä. Hetken mustatukkainen poika tunsi vihaa. Äskeinen ei ollut tarkoitettu hänelle, vaan Hinatalle. Mutta sitten se iski jälleen: Hinataa ei ollut. Hän ei olisi enää vastaanottamassa Tobion passauksia, vaikka oli niin luvannut. ”Minä olen täällä!” Hän oli huutanut aina yhä uudestaan ja uudestaan.
Tobio puristi kätensä nyrkkiin ja mulkoili Tsukishimaa, vaikkei ollut edes oikeastaan tälle vihainen, vaan itselleen, kun ei pystynyt unohtamaan, eikä päässyt vanhoista tavoistaan eroon. Hän oli myös vihainen Hinatalle. Miten tämä oli kehdannut…?
”Hei, kuningas”, Tsukishima lausahti kylmästi. ”Tuo oli liian korkea, tee seuraavasta matalampi.” Vaaleaverikön ääni oli yhtä lattea kuin aina ennenkin. Kuin hän olisi pitkästynyt. Hän käyttäytyi kuin kaikki olisi aina ennenkin. Se ärsytti Tobiota, raivostutti häntä. Eikö hän huomannut tyhjää kohtaa kentällä, vaistonnut auringonpimennystä heidän keskuudessaan?
”Hyppää sitten korkeammalle!” Tobio tiuskaisi saaden toisen tuhahtamaan.
”En ole mikään kenguru. Vai onko tuo ainoa passaus, jonka osaat?” Tsukishima ivasi. Muu joukkue oli pysähtynyt seuraamaan kaksikon kahakkaa.
”Ja sitten riittää”, Sawamura lausahti päättäväisesti, mutta Kageyama tuskin kuuli kapteeniaan.
”Ehkä sinä vain olet surkea pelaaja!” Tobio ärähti takaisin, vaikka väite oli naurettava. Tsukishima oli keskitorjujana loistava.
”Hmph, hänen majesteettinsa on palannut. Sinun kuule kannattaisi unohtaa Hinata. Hän ei tule takaisin, eikä ole vastaanottamassa sinun hulluja passauksiasi – ” Toinen oli tuskin päässyt lauseen loppuun, kun passari nappasi häntä kauluksesta ja paiskasi seinää vasten.
”Paskiainen…” Hän tärisi raivosta. Unohtaa Hinata? Miten jotain sellaista saattoi unohtaa? Hinata oli ollut niin ärsyttävä, niin räiskyvä, niin nopea, niin… niin…
Tobion käsi tärisi ja hän tiedosti juuri ja juuri, kuinka joku tarrasi hänen olkapäästään kiinni. Poika riuhtaisi itsensä irti kiroillen. Katsomatta taakseen hän käveli ulos paiskaten oven kiinni. Tobio kääntyi mahalleen ja hautasi kasvot tyynyyn. Hän ei voisi koskaan unohtaa. Ei koskaan. Poika melkein kadehti Tsukishimaa, joka näytti olevan entisellään Hinatan kuolemasta huolimatta.
***
Tadashista tuntui kuin hän kävelisi unessa päivästä toiseen. Kaikki oli epätodellista ja sumuista, mikään ei oikein ollut selvää. Hän ei enää tiennyt, mitä ajatella mistään, itsestään, Tsukkista, lentopallosta… Ja Hinatasta.
Tadashi istui pöytänsä ääressä ja sulki matikan kirjan huokaisten. Totta puhuen, hän oli kadehtinut Hinataa. Poika oli saanut kaikkien huomion nopeilla reflekseillään ja uskomattomilla hypyillään joiden kanssa kukaan ei ollut osannut kilpailla. Tadashi oli yrittänyt, ihan totta yrittänyt, mutta kukaan ei ollut luonut häneen ikinä silmäystäkään. Hän oli ollut pelkkä varjo Tsukkin takana. Näkymätön olento, jossa ei ollut mitään ihmeellistä.
Tadashi oli viettänyt paljon aikaa penkillä. Niin paljon, että häntä oli yököttänyt, kuinka kaikki kohusivat Hinatasta. Vaikka tämän taidot olivat olleet refleksejä lukuun ottamatta surkeat. Miltei surkeammat kuin Tadashin.
Mutta nyt, kun punapää oli poissa… Tadashi ei tiennyt, mitä ajatella. Hänen omatuntonsa kolkutti, kun hän muisteli aikaisempaa kateuttaan. Hinata ei ikinä ollut hänelle ilkeä, vaikka hän oli naureskellut Tsukkin huomautuksille. Punapää oli aina ollut ystävällinen.
Ehkä siksi kaikki kaipasivat häntä. Ehkä siksi tämän lähtö oli jättänyt niin ison aukon heihin kaikkiin. Joukkueen raskasmielisyys oli uuvuttanut Tadashinkin ja pahentanut Tsukkin asennetta entisestään. Vaikka Kageyama ja muutkin luulivat, että vaaleatukkainen poika oli täysin vailla tunteita, ei se ollut niin. Tsukki ehkä yritti piilottaa sen, mutta toinen oli huomannut. Tadashi oli ollut Tsukkin ystävä niin kauan, että osasi kyllä lukea häntä.
Tsukkin huumorintaju oli aina ollut ivallinen ja hieman ilkeä, mutta nyt se oli jo suorastaan julma. Tsukkin piikit olivat pisteliäämpiä kuin koskaan ja nyt hän välitti asioista entistä vähemmän.
Tadashi painoi kasvonsa pöytää vasten. Ehkä hän sittenkin oli kateellinen.
Jos se olisi ollut minä… Olisivatko muut yhtä rikki? Kärsisikö Tsukki yhtä paljon? Ajatus oli epäreilu, hän tiesi sen, muttei voinut estää sitä kalvamasta itseään sisältäpäin. Yhtäkkiä hän oli vihainen Hinatalle. Kuinka tämä oli kehdannut kuolla ja muuttaa Tsukkin sellaiseksi?!
”Sinun olisi pitänyt pysyä hengissä”, pisamanaamainen poika mutisi. ”Kuoleminen oli itsekästä.” Tadashi polki paikoillaan, eikä päässyt eteenpäin. Pysähtyneisyys oli kammottavaa, ahdistavaa, eikä se antanut tilaa hengittää. Tadashi halusi vain, että kaikki olisi jälleen niin kuin ennen, olisiko se liikaa pyydetty?
***
Keitä ärsytti, mikä oli naurettavaa. Hänhän oli ennen pitänyt hiljaisuudesta, pitänyt sitä loistavana toverina ja vihannut äänekkäitä ihmisiä, jotka olivat tahranneet sen tarpeettomalla lörpötyksellään.
Joten miksi ympäröivä hiljaisuus ärsytti häntä nykyään niin vietävästi? Kei asteli olohuoneeseen ja lysähti sohvalle aukaisten television. Silti, rauhattomuus ja ärtymys eivät kadonneen. Kei laittoi äänet kovemmalle niin, että uutistoimittajan ääni tuntui melkein huutavan.
Eikä sekään riittänyt. Ei tietenkään. Vaaleaverikkö kyllä tiesi, miksi hänestä tuntui siltä niin naurettavaa kuin se olikin. Hinata oli ollut yksi ärsyttävimmistä ihmisistä, joita hän oli ikinä tavannut. Aina huutamassa:
”Vielä yksi! Vielä yksi!” Se yritteliäisyys, se lyhyys, kirkas innokas ääni… Ihan kaikki siinä pätkässä oli raastanut Kein hermot äärimmilleen.
Mutta sitten kirkas ääni oli vaiennut, eikä huutoja enää kuulunut. Kumma kyllä, hiljaisuus oli alkanut vainota Keitä, eikä mikään ääni – musiikki, muiden puheet – saaneet sitä taltutettua. Se kumpusi jostain syvemmältä.
Kei oli vihainen itselleen. Paikoillaan pysymisestä ei ollut mitään hyötyä. Muu joukkue ei ollut pystynyt siirtymään eteenpäin ja siksi he olivat hajonneet. Pian Kei oli liittynyt koripallojoukkueeseen ja laji oli tuntunut suhteellisen helpolta – osittain hänen pituutensa avulla.
Mutta… Jotain puuttui. Hänen joukkueensa oli mukiinmenevä. Kukaan ei ollut ärsyttävä, kukaan ei tunkenut liian lähelle. Kukaan ei ollut käynyt liikaa hänen hermoilleen.
Luoja, he kaikki olivat niin
tylsiä. Kei ei edes muistanut kaikkien nimiä. Kauhukseen poika huomasi, ettei ollutkaan päässyt eteenpäin, vaan oli yhä paikoillaan.
Hän murahti ja sammutti television. Ihan sama sitten.
***
Pallo iskeytyi seinään ja sitten taas Yuun käsivarsille. Ne olivat punertavat, mutta lyhyt poika ei olisi voinut vähempää välittää. Hän teki tämän Shoyoun vuoksi. Vaikka muut olivat luovuttaneet, hän ei tekisi niin. Yuu osallistuisi interhighin vaikka yksin, jos se olisi siitä kiinni.
Ajatus oli hölmö, kyllä hän sen tiesi. Hän ei voisi olla yhden miehen joukkue, vaikka kuinka rehkisi ja uhraisi kaikki tunnit sen takia.
Hiki valui niskaa pitkin ja hengitys kävi raskaana. Yuu oli menettänyt ajantajunsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka monta hiha – ja sormilyöntiä oli jo lyönyt seinään, eikä hän välittänyt.
”Helvetin pelkurit”, Yuu mutisi vihan puristaessa rintaa. Hän ei ymmärtänyt, kuinka Daichi saattoi sallia tämän? Kuinka Asahi saattoi kävellä pois
jälleen. Se oli turhauttavaa.
Shoyou olisi halunnut heidän jatkavan, menevän interhighin, voittavan, voittavan ja voittavan vielä lisää. Sulkiessaan silmänsä hän saattoi nähdä punapään virneen. Hän muisti, miten siistiltä Shoyoun ja Kageyaman yhteinen isku oli näyttänyt…
Ovi aukeni yhtäkkiä ja Yuu kääntyi katsomaan. Hän räpytteli yllättyneenä silmiään tuntien kuitenkin ilahtuvansa. ”Ryuu! Mitä sinä täällä teet?”
Miltei kaljun pojan kasvot olivat päättäväiset ja hän tuijotti Noyaa piinkovana. ”Noya, sinähän haluat pelata lentopalloa?” Mikä kysymys tuo nyt muka on?
”Totta kai!” Hän huudahti ärtyneenä. ”Tätä nyt on vähän vaikea pelata yksin!” Jostain syystä toinen hymyili, melkein virnisti.
”Sitähän minäkin. Mennään!” Tanaka lausahti viitaten toiselle. Libero tuijotti toista hämmentyneenä. Mistä nyt oli kysymys? Toinen ei yleensä ollut lintsaajatyyppiä.
”Niin minne?” Hän kysyi kallistaen hieman päätään ja yhtäkkiä Tanaka näytti hivenen kiusaantuneelta.
”No tuota… Ajattelin… että jos käytäisiin… Hinatan perheen luona”, Toinen mutisi hieroen niskaansa. Yuu kurtisti kulmiaan. Ajatus tuntui… No, hieman epämiellyttävältä. He eivät tienneet Shoyoun perheestä mitään muuta kuin että pojalla oli pikkusisko nimeltä Natsu. Ajatus tuntui Hinatan yksityisyyden tonkimiselta.
”Ryuu… Miksi ihmeessä?” Hän kysyi hiljaa. Tanaka väisti liberon katsetta ja kohautti olkiaan.
”Ajattelin… Että jos puhuisimme hänen perheelleen ja pyytäisimme heitä vakuuttamaan muut, että Shoyou olisi halunnut tätä… että…” Tanakan ääni hiljeni ja hän katsoi maahan.
Yuu oli hetken hiljaa pohtien ystävänsä ehdotusta. ”Entä jos me aiheutamme vain surua? Ja… miksi he suostuisivat?”
”Noya… Ole kiltti. Yritetään edes. Minä tiedän, että sinä haluat tätä ja niin haluaisi Hinatakin.” Toinen pyysi äänensävyllä, joka ei ollut tälle ollenkaan ominainen. ”Sinä harjoittelet joka päivä ja jätät tunteja väliin. Sinä olet ainoa, joka ei ole luovuttanut – ”
”Okei, okei”, Yuu keskeytti. ”Minä suostun.”
Loppujen lopuksi, meillä ei ole muutakaan… ***
Shoyou huokaisi ja istui huoneessaan. Hän ei ollut enää palannut kouluun. Oli selvää, ettei siellä ollut hänelle mitään. Punapää oli ollut apaattinen kotiin tullessaan. Sinä iltana hän ei ollut mennyt kuuntelemaan Natsun puhetta, ainoastaan toistanut päivän tapahtumia mielessään.
Ne pyörivät yhä hänen päässään. Shoyou oli ollut niin naiivi. Kuinka hän oli voinut kuvitella, ettei hänen kuolemansa olisi vaikuttanut joukkueeseen? Silti…
Silti… Kuinka he olivat voineet hylätä lentopallon noin vain? Ihan kuin he yrittäisivät unohtaa hänet… Shoyou tiesi, että se oli epäreilua, mutta hän ei halunnut, että muut unohtaisivat…
Poika halasi jälleen polviaan ja tunsi olonsa yksinäiseksi. Hän ei tiennyt, mitä teki täällä. Hän oli varma, että hänen pitäisi tehdä jotain… Mutta mitä muka?
Ehkä se ei ole sitä. Ehkä minä vain kuvittelen. Shoyou kuuli äitinsä puuhaavan alakerrassa. Hän tunsi vihlaisun sisällään, kun tajusi, ettei voinut uskoutua tilanteesta perheelleen. Poika huokaisi.
Ovikello soi, eikä Shoyou kiinnittänyt siihen aluksi mitään huomiota, kunnes oli kuulevinaan tutun äänen. Hänen päänsä kohosi hetkeksi, mutta hän painoi sen jälleen alas.
Ei se voi olla… Mutta toinenkin tuttu ääni liittyi seuraan, eikä Shoyou voinut mitään uteliaisuudelle, joka hiipi hänen sisälleen. Hänen oli pakko edes käydä katsomassa. Poika nousi ja asteli ulos huoneestaan. Portaissa hän pysähtyi ja tuijotti alas eteiseen silmät laajeten. Hänen suunsa aukeni, mutta sieltä ei tullut mitään ulos.
Nishinoya ja Tanaka olivat siellä, hänen talossaan, ottamassa kenkiä pois. Näky oli miltei absurdi, sillä eihän Shoyou ikinä ollut tuonut ketään joukkuetovereistaan käymään kotonaan. Hänen äitinsä katseli vieraitaan hymyillen.
Mutta… Miksi? Shoyou ei voinut olla ihmettelemättä. Kuitenkin, ele sai hänet oudon liikuttuneeksi ja poika huomasi pienen hymyn nousevan huulilleen. Ehkä, häntä ei yritettykään unohtaa.
***
Ryuu oli hermostunut. Hän ei voinut kieltää sitä. Okei, ehdotus oli ollut hänen. Ja kyllä, hän oli ollut hyvin varma suunnitelmastaan talon ulkopuolella, mutta nyt… Kuolleen pojan kotiin astuminen oli hitusen kiusallista. Ja hieman karmivaa. Kaiken lisäksi hän saattoi aistia Rouva Hinatan katseen itsessään koko ajan. Tämä oli yllättävän elegantti ja rauhallinen. Ja kaunis. Jos tilanne olisi ollut normaali, Ryuu olisi kuolannut, olkoonkin, että kyseessä oli kaverin äiti.
”Olemme pahoillamme yllättävästä vierailusta, Rouva Hinata”, Nishinoya sanoi yllättävän muodollisesti. Yleensä libero oli pirteä ja aktiivinen, myös vanhempien ihmisten seurassa, mutta nyt hän vaikutti melkein… Aikuiselta.
Noya. Aikuinen. Karmivaa.
”Voi, ei se mitään. Olen varma, että Shoyou ilahtuisi”, nainen vastasi. ”Tulkaa toki peremmälle, keitän teille teetä.”
Kaksikko nyökkäsi ja seurasi häntä olohuoneeseen. Ryuu pani merkille, että talossa oli melkein karmivan siistiä. Kaikki kiilsi ja oli tiptop kunnossa. Hänen kotonaan vallitsi jatkuvasti pieni sotku äidin motkotuksesta huolimatta. Ja jos totta puhuttiin, hän piti sellaisesta. Pieni sotku oli vain kodikasta. Tällaiset siistit paikat olivat pelottavia.
Ryuun olisi tehnyt mieli lyödä itseään. Mikä häntä vaivasi? Hän käyttäytyi kuin Rouva Hinata aikoisi keittää ja syödä hänet. Poika vilkaisi ympärilleen ja näki pienen alttarin. Hän nielaisi.
Hinatan alttari… ”Käykää toki tervehtimässä Shoyoua”, rouva Hinata kehotti seuratessaan Ryuun katsetta. Poika kääntyi katsomaan naista ja huomasi vasta silloin pari ylimääräistä ryppyä, joita sen ikäisellä ei pitäisi olla.
Ryuu nyökkäsi ja meni Nishinoyan kanssa alttarin eteen. Hinatan kuva sai molemmat surumielisiksi. Siitä oli niin pitkään, kun he olivat nähneet punapään.
”Yo, Hinata”, Ryuu lausahti hymyillen – se oli yllättävän vaikeaa. Tuntui kuin hänen suupielissään olisi ollut koukut. ”Sori, kun tultiin näin yllättäen… äitisi on tosi nätti.”
Nishinoya läimäytti häntä kevyesti päähän. ”Ryuu”, hän sihahti paheksuvasti. Toinen irvisti kaverilleen.
”Mitä hittoa, Noya?! Ajattelet kuitenkin itsekin samoin!” Toinen ei ehtinyt vastata, kun he kuulivat pienen ja lämpimän naurahduksen. Molemmat punastuivat ja kääntyivät rouva Hinatan puoleen. Kaksikko mutisi vaivaantuneen anteeksipyynnön.
”Ei se mitään. Kiitos kovasti. Ah! Olin melkein unohtaa sen teen!” Nainen nousi nopeasti ja katosi keittiöön.
”…Luuletko, että tämä ihan oikeasti toimii?” Nishinoya kysyi epäilevästi, saaden vastaukseksi ainoastaan olankohautuksen.
”Totta puhuen, en oikein tiedä. Mutta… Kokeillaan.” Toinen nyökkäsi. He istuivat takaisin pöydän ääreen odottamaan. Yhtäkkiä alkoi kuulua pientä tepsutusta, joka ei takuulla kuulunut Hinatan äidille.
Pian huoneeseen ilmestyi pieni tyttö, joka sai palan nousemaan Ryuun kurkkuun.
Voi luoja ei. Tämäkin tästä vielä puuttui.
Tyttö oli ihan kuin kopio Hinatasta. Taaperon hiukset olivat samanlaisena pesämäisenä sotkuna päässä, hänen valtavat ruskeat silmänsä tuijottivat kaksikkoa. Tyttö teki tuskallisen todelliseksi sen tiedon, ettei Hinata ollut enää olemassa, vieläpä pelkällä ulkonäöllään. Hän näytti hetken mietteliäältä ja paniikki kasvoi Ryuun sisällä. Hän ei ollut erityisen hyvä lasten kanssa ja kun kyseessä oli vielä Hinatan pikkusisko…
”Keitä te olette?” Tyttö kysyi kallistaen hieman päätään ja räpäyttäen silmiään. Hän tepsutteli hieman lähemmäs vaikuttaen avoimen uteliaalta.
”Isoveljesi kavereita”, Ryuu vastasi automaattisesti ennen kuin ehti estää itseään. Pikkutytön kasvot muuttuivat surullisiksi ja hänen alahuulensa väpätti hieman. Nishinoya tökkäsi ystäväänsä kylkeen kipeästi.
”Veli on surullinen”, tyttö lausahti alakuloisesti. ”Se on aina ennen ollut iloinen…” Ryuu kiusaantunut olo vain kasvoi. Mitä hittoa hänen pitäisi tehdä?!
”Älä huoli!” Nishinoya huudahti yhtäkkiä pirteästi ja osoitti itseään ja Ryuuta. ”Me saamme hänet iloiseksi jälleen!”
Pienen tytön kasvot kirkastuivat siinä samassa ja Ryuu tunsi suunnatonta kiitollisuutta ystäväänsä kohtaan. Hän olisi voinut vaikka pussata liberoa vieressään.
”Ihan totta? Oikeasti?” Lapsi kysyi kasvot ilosta hehkuen. Nishinoya virnisti ja nyökkäili innokkaasti.
”Sitä vartenhan me tultiin tänne! Me tiedämme, ettei isoveljesi ole onnellinen!” Poika lausahti. ”Joten, mikä sinun nimesi on?”
”Natsu!” Tyttö huudahti ja istahti Nishinoyan viereen tuijottaen häntä lähes palvovasti.
”Hmm… Vai Natsu… Se on kiva nimi. Sopii noin sievälle tytölle.” Kommentti sai Natsun kikattamaan ja täysin varoittamatta hän kapusi liberon syliin.
Poika jähmettyi täysin hetkeksi. Hän vilkaisi hiukan kumissaan Ryuuta, mutta rentoutui sitten.
Rouva Hinata tuli paikalle kolmen kupin kanssa ja pysähtyi oviaukolle huomatessaan tyttärensä. Nainen yritti ilmiselvästi taistella hymyään vastaan ja näyttää mahdollisimman toruvalta. ”Natsu! Et kai ole vaivannut vieraita? Tiedäthän, ettei se ole kilttiä!”
”Pystytukka lupasi tehdä isoveljen onnelliseksi!” Pikkutyttö ilmoitti vähät välittäen äitinsä sanoista.
Rouva Hinatan silmät laajenivat hetkeksi ja hän vilkaisi kaksikkoa, mutta hymyili sitten. ”Ihanko totta? No, se on hyvä kuulla.”
Kukaan heistä ei tietenkään huomannut punatukkaista poikaa, joka hymyili itsekseen näkymälle. ”Noya… Tanaka… Kiitos…”