Larjus, olet kyllä oikeassa siinä, ettei Da Vinci -koodissa ole mitään vikaa :D Sehän on suosittu juuri siksi, että se on niin hyvä ja koukuttava! Mutta halusin tuoda Inkeriin vähän kyllästyneen kirjakauppiaan säröä - ja taisin ehkä onnistua :D (ja eihän sitä tiedä, ehkä myös hänen salainen lempikirjansa on joku Da Vincin tyyppinen ja siksi hän reagoi niin vahvasti ;)) Ja onneksi Joonatan pysyi vahvasti kannassaan eikä alkanut muuntelemaan vastaustaan! Heh, ajattelen, että suudelma oli yhtä pehmeä kuin wienernougatin koostumus, joka on todella suussasulavan pehmeä ;D Onhan se aika höttöisen romanttista. Kiitos kommentista ja että olet pysytellyt mukana koko viikon ajan! :) Tässä vielä viimeinen osa.
Sunnuntai
Jokin osa minussa oli kuiskinut, että voisin tottua tähän. Purkkapalloja puhaltelevaan pinkkiraitaiseen tyttöön, kallista kelloaan kuikuilevaan korumyyjään, korjausmiehen likaisiin työhousuihin, joiden yksityiskohdat olivat pureutuneet verkkokalvoilleni varmaankin loppuiäksi. Ja yhteiseen odotukseemme.
Voisin tottua siihen, että jokainen iltavuoro venyisi puolella tunnilla, kun kuuntelisin ilmastointilaitteen hurinaa pankin pienessä tilassa ja odottaisin, että pääsisin hurauttamaan kotiin. Mutta aika menisi nopeasti, sillä minulla olisi vierelläni Joonatan, joka pitäisi minulle seuraa odotuksen hitaina minuutteina.
Oravanpyöräksi tämä oli aika mukava.
Mutta maailmankaikkeus päätti silti toisin.
Pankkiautomaatti suljettu toistaiseksi korjaustöiden ajaksi
Käsin kirjoitettu lappu oli teipattu pankin oveen maalarinteipillä. Seisoin sen edessä ja yritin tempoa ovea auki, vaikka olin lukenut lapun jo ainakin kolmesti.
Kapitalistilisko jäi eläkkeelle, tekstasin Joonatanille ja lähetin kuvan lapusta. Tai sitten se kuoli ja sen kuolema aiheutti lopullisen oikosulun automaatille.
Joonatan vastasi heti ja sai minut hymyilemään.
Kenelle tässä pitäisi pitää hiljainen hetki? Kapitalistiliskolle vai pankkiautomaatille?
Ei kummallekaan vaan meidän yhteisille iltahetkille :(
Totta. Ne olivat mukavia niin kauan kuin kestivät.
Mitä nyt sitten?
Laskin puhelimen takaisin taskuun ja tuijotin ikkunan läpi pankkiautomaatin aulaan. Olin selvinnyt seitsemän päivän työputkesta. Olin saanut näpyteltyä kaikki tilaukset Joonatanin avulla ja hänen seuransa piristämänä, ja edessä oli kolme autuasta vapaapäivää. Oli surkeaa, että viimeinen päivä päättyi pankkiautomaatin hyytymiseen. Se kun oli onnistunut tekemään - kaikkien odotuksieni vastaisesti - tästä työputkesta arvaamattoman upean.
Lähdin vastahakoisesti tutulta ovelta kohti seuraavaksi lähintä pankkiautomaattia. Oli kirpeä pakkanen, lumi kimalteli hämärtyvässä iltapäivässä ja kaupungilla oli vain kourallinen ihmisiä. Olo oli oudon tyhjä. Tuntui, kuin jokin olisi päättynyt. Puhelin värisi viestin merkiksi.
Joonatan kutsui minut halliin keilaamaan.
Eihän sulla ole edes työpäivä?
Mitä väliä sillä on?
Kuka haluaa hengailla työpaikallaan vapaapäivänä?
Öö, sinä? Paljastit eilen, että hengailet Markkasen kaupassa harva se päivä.
Mutta minä harrastan samaa :)
Tulisit! Tarjoan keilailut ja keilajuomat!
Saanko maksaa käteisellä?
Kapitalistilisko kiittää!
Joonatanin kutsu antoi jalkoihini puhtia ja reilun kilometrin matka pankkiautomaatille oli nopeasti taitettu. Se ei ollut lainkaan yhtä kotoisa kuin kapitalistiliskon automaatti, mutta tärkeintä olikin nyt, että sain rahat käsistäni ja pääsisin keilaamaan. Olisin varmasti ensimmäinen asiakas miesmuistiin, joka yritti keilata polviin asti ylettyvä kynähame päällään, mutta ainakin tarjoaisin tosiharrastajille hyvät naurut.
Joonatania se ei haittaisi.
Eikä kyllä minuakaan.
R.I.P.
Kapitalistilisko
”Nyt vaalenneet ja haalenneet
ovat vanhat suomut sen”
Sinua jäävät kaipaamaan
Joonatan ja Inkeri
Kiitos menneistä päivistä
ja erinomaisista juonitteluista