Jumala luo uutta
Yuurin kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta. Viktor ei tuntenut elämäniloa ja hän kärsi kaikenlaisista fyysisistä vaivoista. Hänelle oli jäänyt pysyvä sydämen vajaatoiminta, joka vaikeutti hengittämistä selällään maatessa. Hän ei voisi koskaan enää harrastaa rajua liikuntaa, vaikka kaikenlainen tavallinen liikunta teki vain hyvää. Eikä hän jaksanut hoitaa itseään. Hän oli nyt 39-vuotias ja hänen hiuksensa olivat kasvaneet niin, että hän piti niitä ponihännällä. Ulkopuolinen katsoja olisi nähnyt Viktorissa kauniin, mutta surullisen miehen. Viisivuotias Noriko oli innostunut lasten luistelukerhosta, jonne Viktor vei tyttöä mielellään. Nelivuotias Nikita piti enemmän kaikenlaisista pallopeleistä. Poika kävi seurakunnan liikuntakerhossa, jossa pelattiin kaikenlaisia pelejä ja leikkejä.
Muutama Viktorin ystävä kävi välillä hänen kotonaan.
”Viktor, kuinka minusta tuntuu, että et ole vielä irrottanut otetta Yuurista. Kaksi vuotta on kulunut, mutta olet edelleen kovin syvissä vesissä ja surullinen”, hänen ystävänsä sanoi.
”Tiedän. En vain tiedä, miten voisin irrottaa hänestä. En halua unohtaa häntä”, Viktor vastasi.
”Irrottaminen ei tarkoita, että unohtaisit hänet. Saattaisit voida paremmin, jos irrotat otettasi.”
”En ole tehnyt hänen tavaroilleen mitään. En ole pystynyt. Hänen hammasharjansa on edelleen oman hammasharjani vieressä”, Viktor kertoi.
Hänen ystävänsä melkein kauhistuivat sen kuullessaan. Mies ei ollut osannut irrottaa ollenkaan, vaan eli vanhoissa muistoissaan.
”Voi Viktor, eikö Yuuri itse halunnut että irrottaisit hänestä ja jatkat elämääsi?” hänen ystävänsä kysyi. ”Vähintä mitä voit tehdä, on siirtää hänen vaatteitaan ja tavaroitaan vaikka varastoon tai antaa jollekin tarvitsevalle. Pidä esillä valokuvia, mutta ei kuulosta terveeltä pitää hänestä noin lujasti kiinni. Vaatteista ja tavaroista luopuminen voivat auttaa sinua pääsemään surussa eteenpäin”, toinen ystävä neuvoi.
”Me haluamme nähdä sinut taas iloisena ja nauravana.”
”Sellainen kuulostaa nykyään kovin vieraalta minulle”, Viktor myönsi. ”Rukoilkaa puolestani, että osaisin mennä eteenpäin. Haluaisin taas olla iloinen. Tämä on ollut kauhean raskasta.”
”Oletko käyttänyt rukouskieltäsi kun rukoilet?”
”En. Se on päässyt unohtumaan”, Viktor myönsi.
”Rukoile kielillä. Silloin rukoilet juuri niitä asioita, jotka ovat sinulle hyväksi. Saat vahvistua ja parantua monista kipupisteistä”, ystävä neuvoi.
*
Viktor vei lapsia pyhäkouluun ja kävi itse sunnuntain jumalanpalveluksissa. Hän alkoi taas rukoilla rukouskieltä käyttäen. Hän puhui muinaisnorjaa, mutta huomasi puhuvansa toisinaan myös jotain muuta kieltä, josta hän ei tiennyt mitä se oli. Hän sai päättäväisyyttä ja voimaa käydä Yuurin tavaroita läpi ja hän pakkasi kaiken joko laatikoihin tai lahjoitettaviin tavaroihin. Viktor muisti Yuurin pyynnön, jonka hän oli niin surkeasti työntänyt sivuun ja epäonnistunut.
Jatka elämääsi, äläkä murehdi liikaa. Nauti ja iloitse lasten kanssa ja ystävien kanssa. Ja jos löydät lapsille äidin, niin se olisi ihanaa.
Hän oli murehtinut aivan liikaa. Hän oli murehtinut ja saanut sillä itsensä sairaaksi. Hän oli saanut sydänsairauden ja masennuksen. Ehkä Jumala voisi parantaa hänet ja nostaa hänet masennuksen alhoista. Ehkä Jumala ottaisi pois tämän voimia nakertavan yksinäisyyden, joka oli vaivannut häntä jo teini-ikäisestä saakka. Vaikka hän oli uskossa Jeesukseen, silti hän oli niin vajavainen ja tarvitseva. Häneltä puuttui ilo ja levollisuus. Hän muistutti itseään siitä, että Jeesus vapauttaa myös omiaan monista taakoista ja vaivoista. Uskoon tuleminen oli vain kaiken alku.
"Sillä siksi näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten vapahtaja, varsinkin uskovien." (1 Tim. 4:10).
Viktor sai ajatuksen. Hän vaihtoi huonekalujen järjestystä ja osti muutamat uudet verhot kotiinsa. Lopulta hän osti itselleen uuden sängyn, joka oli nykyistä pienempi. Niin hän sai vähän lisätilaa vaikka työpöydälle, jota hän saattaisi kohta tarvita, mikäli hän aloittaisi opiskelun. Pitkän harkinnan jälkeen hän siirsi hääkuvan kaappiin ja jätti esille kuvan hymyilevästä Yuurista. Kesällä hän haki takapihalta aina tuoreita kukkia sisälle Yuurin valokuvan viereen.
*
Viktor aloitti viimein fysioterapeutin opinnot. Koska hänellä oli jo opintoja takana, usean kurssin uudelleen suorittaminen kävi nopeasti ja vaivattomasti asioitten ollessa hänelle ennestään tuttuja. Hänen kurssillaan oli monen ikäisiä opiskelijoita. Uusi vaihe elämässä auttoi Viktoria pysymässä kiinni arjessa ja uudenlaisessa työssä. Hän huomasi pitävänsä suuresti uuden oppimisesta. Hän aloitti myös uudelleen liikkumaan säännöllisemmin ja luistelu oli hänelle luonnollinen valinta. Hän totesi kadottaneensa paljon entistä notkeutta ja taitoja, mutta mieleen muistui paljon, kun hän kävi jäällä säännöllisesti.
”Viktor?” joku lähestyi häntä kun hän oli lopettamassa luistelua. ”Voinko pyytää sinulta palvelusta?”
”Jaa, mitenkähän minä voin olla avuksi?” hän kysyi ja huomasi kysyjän olevan Norikon luisteluseurasta.
”Lasten luisteluryhmän valmentaja mursi kätensä ja on monta viikkoa poissa. Pystyisitkö sinä olemaan sijaisena seuraavan kahden kuukauden ajan? Maksamme tunneista tietysti korvausta.”
Viktor mietti hetken. Hänellä oli opintonsa ja lapset hoidettavana. Mutta kyllä. Kyllä hän voisi sijaistaa kahden kuukauden ajan. Hän kuljetti joka tapauksessa Norikoa niille luistelutunneille. Ja Mayia oli niinä iltoina Nikitan kanssa.
”Kyllä minä voin sijaistaa”, hän lupautui.
”Tuhannet kiitokset. Olimme jo vaipua epätoivoon ja olisi ollut kurjaa peruuttaa kahden kuukauden luistelutunnit.”
Vähin erin Viktor sai otetta elämästä ja huomasi taas iloitsevansa monista asioista. Luistelutunnit olivat nyt hänen ja Norikon yhteinen juttu. Ryhmässä oli kaksitoista lasta ja kaikki viisivuotiaasta kahdeksaan vuotiaita. Jokainen heistä oli innokas oppimaan lisää. Oppiminen kävi paljon leikin ja hauskan tekemisen varjolla ja niin lapset saivat taitoa ja tasapainoa luisteluunsa. Kun luistelukoulun vetäjä palasi taas kentälle Viktoria pyydettiin vetämään seuraavien kuukausien ajan seuraavaa ikäryhmää ja hän suostui. Siinä oli lapsia yhdeksästä ikävuodesta kahteentoista ja he luistelivat kaksi kertaa viikossa. Mukana oli kaksi lasta, jotka luistelivat sen lisäksi vielä useamman kerran viikossa ja he olivat kiinnostuneita jatkamaan kilpaluistelijoiksi saakka. Viktor oli iloinen voidessaan rohkaista ja kannustaa kaikkia, halusivat he ammattilaisiksi tai ei.
”Sinä olit mukana siinä Disneyn jääshowssa”, yksi tytöistä sanoi. ”Miten sellaiseen voi joskus päästä mukaan?” Ja Viktor kertoi. Kaikkien ei tarvinnut olla kilpaluistelijoita, jotta voisi päästä sellaiseen mukaan, mutta piti silti olla hyvä ja harjoitella ahkerasti.
”Mitä jos ei ikinä pääse sellaiseen mukaan vaikka kovasti haluaa?” Toinen lapsista kysyi.
”Myös tanssi- ja teatteriharrastuksen parissa on paljon vastaavia näytöksiä ja kiertueita. Jos osaa tanssia paremmin kuin luistella, niin samalaista voi tehdä tanssien tai vaikka näytelmäkerhoissa”, Viktor kertoi ja lasten silmät loistivat.
”Kaikki eivät voi olla parhaita. Mutta jokainen on hyvä jossakin. Luistelu on hyvä harrastus ja pitää kuntoa yllä. Mutta niin myös tanssi.”
Oli päiviä, jolloin opistolla ei ollut oppitunteja. Silloin Viktor luki ja kirjoitti esseitä ja teki tehtäviä aamusta alkaen. Hän sai ensimmäisen ja toisen vuoden opinnot suoritettua yhdessä vuodessa. Se oli nopeammin, kuin hän oli ajatellut ja niin hänelle jäi hyvää aikaa työharjoitteluun. Hän hakeutui tutulle klinikalle, jossa hän ja muu perhe olivat käyneet lääkärillä. Hänelle maksettiin harjoitteluajalta pientä palkkaakin. Viktorista tuntui kummalliselta olla yhtäkkiä nelikymmenvuotiaana tavallisessa työssä. Hän oli siihen saakka saanut elantonsa luistellen ja viimeisinä vuosina myös luistelupukuja suunnitellen. Nyt hän harjoitteli uutta ammattia fysioterapeuttien tiimissä, jossa kukin oli erikoistunut vähän erilaisiin ihmisryhmiin ja erilaisiin vammoihin.
*
Kolmannen ja neljännen vuoden fysioterapeutin opinnot vaativat enemmän aikaa, sillä silloin opinnoissa tuli paljon uutta asiaa. Vastapainona myös työharjoittelua oli enemmän. Viktor työskenteli ahkerasti arkipäivinä ja kävi sunnuntaisin lasten kanssa kirkolla. Elämä oli löytänyt jonkinlaisen rytmin, vaikka välillä Viktorista kaikki tuntui kovin arkiselta ja vähäiseltä. Hän ei ollut käynyt useana vuonna enää paljon Osakan ulkopuolella. Toki hän oli käynyt lasten kanssa Hasetsussa ja lapset näkivät mielellään isovanhempiaan. Viktorille matka oli aina raskas, kun hän palasi mielessään hänen ja Yuurin ensimmäiseen vuoteen, aikaan jolloin he tutustuivat ja rakastuivat.
Sitten yhtäkkiä Viktor sai opintonsa päätökseen. Oli kulunut viisi vuotta Yuurin kuolemasta. Hän oli hukannut sen jälkeen kaksi mustaa ja raskasta vuotta masentuneena. Seuraavat kolme vuotta olivat olleet jo helpompia, mutta edelleen Viktorista tuntui, että häneltä puuttui jotakin. Välillä hänestä tuntui, että hän oli kuin sivustakatsoja omassa elämässään. Viikot ja kuukaudet vaihtuivat omalla painollaan. Tätäkö hänen elämänsä olisi? Jonkin tavoittelemista, mitä ei voinut saavuttaa? Jonkin odottamista, mutta ei ollut selvää mitä hän odotti? Hän oli kadottanut elämästä nauttimisen taidon eikä huomisella tuntunut olevan paljoa annettavaa.
”Iskä, iskä. Pääsenhän mukaan kesäleirille?” Nikita pyysi.
”Tietysti pääset”, Viktor lupasi. Kesäleiri oli lasten kesän yksi kohokohdista. Siellä oltiin paljon ulkona ja pelailtiin. Ja iltaisin oli Raamatun opetusta ja lauluja. Se kuulosti sellaiselta, jossa hän olisi itse tykännyt olla, mutta hänen elämänsä oli kulkenut aivan erilaisia polkuja.
”Meillä on aikuisillekin tarjolla seuraavan vuoden ajan jotain erilaista”, yksi hänen Raamatturyhmäläisistään tuli kertomaan. ”Aloitamme koko syksyn ja talven kestävän intensiivisen opetuslapseusryhmän, jossa käydään läpi paljon erilaisia aiheita ja asioita.”
Viktor tutustui esitteeseen ja päätti mennä mukaan.
Leirin jälkeen Nikita oli aivan innoissaan.
”Iskä, yksi leirin ohjaajista on pelannut ammatikseen koripalloa ja hän on tosi hyvä opettaja. Minä haluan pelata enemmän koripalloa”, hän kertoi innostuneena.
”Me etsimme sinulle koripalloseuran, että pääset pelaamaan. Mutta sillä ehdolla, että käyt myös seurakunnalla etkä unohda kavereita siellä”, Viktor sanoi.
”En unohda. Sitä paitsi, muutama kavereistani on jo joukkueessa ja voisin mennä samaan.”
”Kuulostaa hyvältä”, Viktor sanoi.
”Hän on yksi parhaita pelaajia tämän ikäisistä”, joku sanoi. ”Sinä olet Viktor Nikiforov, entinen taitoluistelija ja tunnettu sellainen. Minä tiedän sinut.”
Viktor kääntyi katsoakseen kuka hänelle jutteli.
”Hauska tutustua. Minä olen Alexandra Garcia* leirin koripallo-ohjaaja”, nainen esitteli itsensä.
”Hauska tutustua”, Viktor vastasi. ”Sinäkö olet se Nikitan mainitsema ammattikoripalloilija?”
”Minähän se. Hienoa kun annat Nikitalle tilaisuuden päästä pelaamaan enemmän. Hän on aivan innoissaan.” (*Alexandra Garcia on animehahmo Kurokon koripallosta).
”Liikunta on hyväksi, vaikka ei ammattilaiseksi aikoisikaan”, Viktor totesi.
”Ei sitä koskaan tiedä, kuka etenee ammattiuralle saakka”, Alexandra sanoi.
He juttelivat vielä tovin. Alexanda asui nykyään Tokiossa ja oli jo useamman vuoden ollut Tokion ja Osakan yhteisten lastenleirien vetäjänä.
Kumpikaan heistä ei silloin tiennyt, että he tulisivat pian tapaamaan uudelleen.
*
Viktor sai kasvaa uskossa käydessään uudessa opetuslapseusryhmässä.
”Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. Mutta kun hän tulee, totuuden Henki,johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa.” (Joh.16:12-13)
Viktor palasi uudelleen perusasioitten äärelle, mutta oppi myös paljon uutta. Hänet houkuteltiin mukaan myös ylistysryhmään ja hän sai huomata kuinka kiittäminen, laulaminen ja ylistäminen kävivät aina vain helpommaksi. Hän sai täyttyä uudelleen Pyhällä Hengellä ja sai olla Jumalaa lähellä. Kun aikaa kului, Viktor käsitti kuinka Jumala oli parantanut hänen masennuksesta.
”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli minun huutoni. Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni. Hän antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme.” (Ps. 40:2-4)
”Jumala on voimallinen parantamaan myös sinun sydämesi”, illan vetäjä sanoi Viktorille ja hänen puolestaan rukoiltiin. Yhden rukoilijan käsi oli hänen sydämensä päällä ja Viktor tunsi valtavaa kuumuutta rintakehällään, kun hänen puolestaan rukoiltiin.
Sen illan jälkeen hänen sydämensä parantui vajaatoiminnasta. Sen totesi myös lääkäri, kun Viktor kävi siellä myöhemmin. Hän saattoi taas liikkua hengästymättä. Hän pystyi taas luistelemaan Norikon kanssa kauemmin kuin viisitoista minuuttia, eikä hän hengästynyt. Hän saattoi heitellä Nikitan kanssa koreja ja kisailla pallosta vaikka kuinka pitkään. Hän saattoi taas nauttia liikunnasta ja juosta koirien kanssa. Koirat jäivät toiseksi, sillä ne alkoivat olla jo vanhoja, eivätkä niiden tassut nousseet enää niin kuin ennen.
*
Talvella Osakan seurakunnassa järjestettiin konsertti. Japanin tunnettu tähtiviulisti Ugetsu Murata* ja hänen mukanaan kulkeva ylitysryhmä tulivat vierailemaan Tokiosta. Viktorilla oli Yuurilta saatu musiikkilevy, joten hän oli kuullut ryhmän musiikkia ennenkin. Koko viikonlopun ajan seurakunnalla oli ohjelmaa aamusta iltaan ja konsertti oli lauantai-iltana. Viktorille tuli yllätyksenä, että ylitysryhmän vetäjänä ja yhtenä solistina toimi Alexandra Garcia* vaalea viehättävä amerikkalaisnainen ja he tervehtivät iloisesti toisiaan. Ennen konserttia oli opetusta Jumalan ylistämisestä ja palvonnasta. Viktor mietti millaista olisi osata soittaa jotain soitinta. Hän osasi kyllä laulaa, mutta ei ollut koskaan soittanut mitään. Yuuri oli osannut soittaa pianoa. (*Ugetsu Murata animehahmo Givenistä ja Alexandra Garcia animehahmo Kurokon koripallosta).
Viktor oppi, että kuten jotkut rukoilivat eri kielillä puhuen, jotkut saattoivat soittaa itselleen aivan vierasta kappaletta. Paljastui, että että hänen musiikkilevyllään on yksi kappale, jota Ugetsu soitti Pyhän Hengen vaikutuksesta aivan ensimmäistä kertaa ja se saatiin tallennettua levylle. Se oli upea kappale, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin. Se oli kaunis kappale ja nyt kun Viktor kuuli miten kappale oli syntynyt, se sai hänet tuntemaan itsensä pieneksi.
”Hyvä yleisö. Sen lisäksi että esitämme joitakin kappaleita, te pääsette osallistumaan. Laulakaa ja ylistäkää mukana. Pyydetään Jumalalta suuria tälle illalle. Ehkä Herra antaa meille uuden laulun. Voit laulaa uusin kielin, voit kuulla kappaleen, jonka Pyhä Henki säveltää tätä tilaisuutta varten”, Alexandra innosti salissa olevia.
Ilta aloitettiin kappaleella Hallelujah, joka on tunnettu ja paljon laulettu myös seurakuntien ulkopuolilla, monien tunnettujen artistien esittämänä. Ugetsun viulunsoitto oli taidokasta ja upeaa. Viktorin mielessä kävi kuinka Yuuri olisi pitänyt tästä konsertista. Alexandra lauloi. Sitä seurasi vielä muutama muu kappale, jonka ryhmä lauloi ja yleisö lämpeni.
”Kohottakaa riemuhuuto Herralle kaikki maa. Palvelkaa Herraa ilolla, tulkaa hänen kasvojensa eteen riemulla. Tietäkää, että Herra on Jumala. Hän on meidät tehnyt, ja hänen me olemme, hänen kansansa ja hänen laitumensa lampaat. Käykää hänen portteihinsa kiittäen, hänen esikartanoihinsa ylistystä veisaten. Ylistäkää häntä, kiittäkää hänen nimeänsä." (Ps. 100.)
Sali oli täynnä iloa ja Jumalan läsnäolon tuntua. Jotkut ylistivät tanssien, monilla oli värikkäitä ylistyslippuja. Melkein kaikki seisoivat ja käytävä täyttyi ketjussa tanssivista ihmisistä. Ugetsu lopetti hetkeksi soittonsa, laski viulunsa sivuun ja halusi ylistää mukana kohottaen kädet kohti taivasta. Hän oli pukeutunut tyypilliseen tapaansa mustiin suoriin housuihin ja valkoiseen kauluspaitaan, josta oli hihat käärittynä. Yksi ryhmän laulajista tuli rukoilemaan ja kiittämään mikrofoniin. Hän rukoili japanin kielellä. Musiikki taustalla jatkui hiljalleen. Sitä kesti tovin, kunnes Ugetsu otti viulunsa ja aloitti taas soittaa.
Viktor haki itselleen purppuranvärisen ylistyslipun. Hänen lävitseen valui ilo ja levollisuus. Hän rukoili jotain rukouskielellä ja alkoi nauraa. Kohta myös muutama muu hänen vierellään nauroi. Se oli iloa Pyhässä Hengessä. Viulu johdatti palvovan väen uuteen kappaleeseen.
Niin suuri hän on, laulakaa: niin suuri hän on. Pian kaikki nähdä saa, niin suuri hän on.
Kirkkaus kuninkaan puettu kunniaan. Maa nyt iloitkoon, maa nyt iloitkoon. Hän valoon kietoutuu ja pimeys piiloutuu. Se eessään pakenee, se eessään pakenee.
Niin suuri hän on, laulakaa: niin suuri hän on. Pian kaikki nähdä saa, niin suuri hän on.
Ikuinen hän on, on aika kädessään. Mun tulevaisuutein on hänen kädessään. Kolmiyhteinen Jumalamme on. Uhrikaritsa, urhrikaritsa.
Niin suuri hän on, laulakaa: niin suuri hän on. Pian kaikki nähdä saa, niin suuri hän on.
Siitä illasta alkoi Viktorin elämässä uusi ajanjakso. Hän tutustui paremmin Alexandraan ja alkoi pitää naiseen yhteyttä. Heidän välillään alkoi kaunis ystävyys.
Kirjoittajalta: Tässä vaiheessa Viktor on 43v, Noriko 9v ja Nikita 8v. Alexandra on Viktoria 2v ja 8kk vanhempi jos the last game käytiin vuonna 2017 josta olen hahmojen iät laskenut.
Epilogi
Keväällä kahdeksan vuotta Yuurin kuoleman jälkeen Viktor ei enää itkenyt, kun hän muisteli Yuuria. Hän oli haikea ja saattoi vaipua muistoihin, mutta sen kaiken muisteleminen ei enää painanut häntä alas. Hän oli tarvinnut kahdeksan vuotta ollakseen viimein tässä hetkessä. Hän oli elänyt Yuurin kanssa kahdeksan vuotta ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin hän oli uudella tavalla onnellinen. Hän ja lapset asuivat edelleen samassa kodissa Osakassa. Moni asia oli toisin. Lapsilla oli nyt omat huoneet ja heillä oli kaksi kissaa. Puutarha rehotti mutta oli kotoisa. Maiya vieraili heillä edelleen ja oli paljon avuksi. Kun Alexandra Garcia alkoi olla heillä usein, oli Maiya tönäissyt Viktoria kylkeen.
”Viktor. Sinä pidät Alexista, se näkyy päälle”, Maiya sanoi hymyillen.
”Niin?” Viktor vastasi.
”Ja Alex pitää sinusta. Te nuoret viihdytte keskenänne. Mitä te vielä odotatte?” Maiya sanoi.
”Nuoret!” Viktor kähisi. Hän oli itse 45-vuotias ja Alex 47-vuotias. ”Emme me enää ole mitään nuoria. Älä yritä”, Viktor sanoi.
”Olette parhaassa iässä menemään naimisiin. Älä jahkaile Viktor.”
Viktorin poskia kuumotti. Alexista oli tullut lapsille jonkinlainen äitihahmo jo parin vuoden aikana. Kun Alex oli muuttanut Tokiosta Osakaan työn perässä, he olivat tapailleet usein. Pitkään se oli ystävien välistä, mutta Viktor oli tunnistanut miellyttävän jännitteen, joka heidän välillään oli kasvanut.
”Viktor. Luulen että Alex odottaa, että sinä kosit. Hän voisi tehdä sen itsekin, on hän sen verran kuumaverinen ja moderni nainen. Mutta ehkä hän haluaa antaa sinulle tilaa ja olla varma että sinä olet valmis. Kerron vain sen mitä olen pistänyt merkille”, Maiya kertoi.
*
Kesän tullen seurakunnalla vietettiin Viktorin ja Alexandran häitä. Jos Viktorilta olikin puuttunut vielä yksi asia - elämänkumppani, nyt hänellä oli Jumalan siunaus yllään eikä häneltä puuttunut mitään. Se oli asia joka meni yli hänen oman ymmärryksensä.
Tutkimattomat ovat Herran tiet.
Kirjoittajalta: Fikissä oleva teema ja asiat ovat olleet paljon pohdinnassani. Kaikki seurakunnat eivät ole edelleenkään valmiita ottamaan vastaan ketä tahansa ja mistä elämäntilanteesta tahansa. Sitten on seurakuntia, jotka silittävät päätä ja lässyttävät silloinkin, kun pitäisi toimia toisin. Jumala yksin on viisas ja tietää, miten missäkin tilanteessa on paras toimia. Uskon meidän elävän viimeisiä maailmanaikoja. Korona ja Ukrainan sota aloittivat jotain, josta ei ole paluuta vanhaan. Minulla on paljon fikki-ideoita, vanhoilla teemoilla, mutta myös uusilla. Katsotaan saanko toteutettua Japan sinks teemaista katastrofifikkiä jossa seikkailee tuttuja hahmoja eri animeista, kuten tässä. :)