Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: räiskeperäinen sisulisko - 14.09.2013 19:24:01
-
Ficin nimi: Luihuisen perillinen
Kirjoittaja: räiskeperäinen sisulisko
Fandom: Harry Potter
Tyylilaji: adventure (ja kai myös fluffy ja angst)
Ikäraja: k11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Päähenkilö: Voldemortin ja Bellatrixin tytär Victoria (ofc)
Yhteenveto: Victoria etsii elpymyskiveä, rakkautta ja paikkaansa maailmassa.
A/N: Tämä idea oli pyörinyt mielessäni jo pitkään, en vain jotenkin ollut puhtia kirjoittaa. Jatkis on siis tulossa, toivon, että tykkäätte!
Luihuisen perillinen
1. luku
Ongelma nimeltään Victoria Valedro
Harry Potter söi illallista vaimonsa Ginnyn, pienen poikansa Jamesin ja kummipoikansa Teddyn kanssa, kun joku koputti oveen.
Ginny meni avaamaan oven.
”Päivää. Onko Harry kotona?” professori McGarmiwa kysyi. Noidan hiukset olivat jo kokonaan harmaantuneet ja jo taakse jääneiden synkkien aikojen murheet olivat jättäneen jälkensä hänen kasvoilleen. Yhä oli silti tunnistettavissa se sama vastaansanomaton auktoriteetti, jonka hänen oppilaansa tiesivät paremmin kuin hyvin.
”On, tule peremmälle vain!” Ginny vastasi.
”Olisi parempi jos Harry tulisi tänne”, McGarmiwa sanoi ja näytti synkältä. Ginny aavisti pahaa.
”Harry! Täällä on Minerva!”
Harry tuli ja hymyili nähdessään vanhan opettajansa. Hymy hyytyi, kun hän näki professorin ilmeestä, että tiedossa oli jotain ikävää.
”Hienoa”, McGarmiwa sanoi näyttämättä yhtään ilahtuneelta.
Sisältä kuului pahaenteinen räsähdys.
”Se on James… Lennättää taas lautastaan ympäri keittiötä”, Ginny totesi, ja sanoi Harrylle: ”Kerro kaikki sitten kun James on mennyt nukkumaan.”
Ginny lähti sulkien ulko-oven takanaan. McGarmiwa otti esiin taikasauvansa ja mutisi: ”Vaimennous.” Sitten hän kääntyi Harryyn päin ja katsoi häntä vakavasti.
”Harry, tiedän, että pyydän paljon, mutta toivoisin, että jättäisit työsi aurorivirastossa ja tulisit Tylypahkaan opettamaan pimeyden voimilta suojautumista.”
Harry tuijotti McGarmiwaa epäuskoisena, mutta tiesi että rehtorilla täytyi olla hyvä syy pyytää tällaistä.
McGarmiwa otti silmälasinsa pois ja hieroi otsaansa. Hän näytti hyvin vanhalta.
”On käynyt ilmi, että tiedät-kai-kenellä on tytär. Äiti on ilmeisesti Bellatrix Lestrange. Tämä tyttö, Victoria Valedro, on erittäin... epävakaa. Ja lisäksi käsittämättömän vahva. Hänen taikuutensa ikään kuin tulvii yli äyräiden ja hän ei pysty kontrolloimaan sitä. Epävakaisuus ja arvaamattomuus johtuvat todennäköisesti siitä, että isällä oli silvottu ja pieni sielu”, McGarmiwa sanoi. ”Ymmärrät varmaan miten typerää olisi olla päästämättä häntä Tylypahkaan, mutta ennen kuin hän saa taikavoimat hallintaansa, Tylypahkaan tarvitaan vahva aurori. Mieluiten juuri sinä.”
Harry istahti kivisille rapuille. Hän oli juuri kuullut monta järkyttävää uutista. Voldemortilla lapsi? Dumbledoren mukaan Voldemort ei kyennyt rakastamaan.
Sen hän ymmärsi, että tyttö oli pakko päästää Tylypahkaan. Tyttöhän katkeroituisi muuten ja ryhtyisi seuraamaan isänsä jalanjälkiä. McGarmiwan puheista saattoi päätellä, että Victoriasta voisi tulla jopa vahvempi kuin Voldemort. Sama painajainen saattaisi alkaa uudestaan.
”Minä tulen”, Harry sanoi ja mietti hetken: ” Sopiiko, jos teen kuten Neville ja muutan Tylyahoon perheineni? Haluaisin kuitenkin elää heidän kanssaan.”
”Kyllä, sopii”, McGarmiwa sanoi hurjan helpottuneena siitä, että Harry oli suostunut. ”Voisimme järjestää sinulle erikoisluvan ilmiintyä Tylypahkaan ja takaisin, jotta pääset paikalle nopeasti hätätilanteen sattuessa.”
Harry oli suorittanut ilmiintymiskokeen kaksi vuotta Voldemortin kukistumisen jälkeen. Hän kiitteli siitä itseään nyt.
”Victoria on nyt yksitoista. Tiedämme hänestä vain vähän, sillä hänen olemassaoloaan ei tiedetty ennen kuin kuukausi sitten Padma Patil löysi hänet nummelta harhailemasta, yltä päältä veressä. Hänet tietenkin toimitettiin Pyhään Mungoon ja vasta eilen hän oli siinä kunnossa että pystyi kertomaan henkilöllisyytensä.”
Harry nyökkäsi mietteliäästi, ja tajusi jotain:” Hei, eikös Bellatrix ollut naimisissa?”
”Kyllä, mutta se mies kuoli jo ensimmäisenä vuotenaan Azkabanissa.”
He olivat hetken vaiti.
”Haluan vielä täsmentää, että tästä ei parane kertoa ympäriinsä. Vaimollesi kannattaa kuitenkin selittää, miksi muutatte yllättäen”, McGarmiwa sanoi.
Harry nyökkäsi. Sitten he olivat taas hiljaa, syvissä mietteissä.
”Kulta, ruoka jäähtyy!” Ginny huikkasi.
Kumpikin hätkähti.
”No, keskustellaan myöhemmin yksityiskohdista”, McGarmiwa sanoi.
”Selvä, nähdään”, Harry sanoi ja katseli, kun silmälasikuvioinen kissa käveli pois päin.
”Vai että Voldemortilla tytär. Merlinin pöksyt”, Ginny sanoi pudistellen päätään, kun Harry kertoi hänelle asiasta myöhemmin illalla.
-
A/N: Tästä toisesta luvusta tuli nyt paljon pidempi, se eka oli sellainen epilogin tapainen. Kommenttia? ;D
2.luku
Todelliset kasvot
Victoria kulki ympäri kummallista maailmaa. Hän etsi kiivaasti jotain. Ei tiennyt mitä, mutta hän tunnistaisi sen kyllä kun sen löytäisi. Ihmiset hänen ympärillään olivat vääristyneitä ja häijyjä, he yrittivät estää häntä. Siinä maailmassa hän ei osannut puhua käärmeille eikä taikoa. Hän kulki niittyjen halki ja keskellä suurkaupunkia, ui merten yli ja käänsi jokaisen kiven. Hän näki kaukana horisontissa linnan ja innostui: tuolla oli se mitä hän etsi! Mutta vaikka hän pystyi menemään minne tahansa muualle, hän ei päässyt yhtään lähemmäs linnaa, vaikka kuinka ponnisteli...
Victoria heräsi hätkähtäen valkoisessa, steriilin näköisessä huoneessa. Hetkeen hän ei muistanut missä oli ja mitä oli tapahtunut, mutta sitten muistot palasivat ryminällä.
Sam ja Maggie, poissa.
Kaukaiset sukulaiset, jotka olivat hoitaneet ja hemmotelleet häntä kuin omaa lasta, jota heillä ei ollut ollut. Monta kertaa Maggie oli istuttanut hänet polvelleen ja kertonut päivästä jolloin he olivat hänet löytäneet. Se oli ollut paras päivä hänen elämässään, ja kaikkein kummallisin. Heidän ovelleen oli aamuyöllä ilmestynyt kaapuun pukeutunut mies, joka esitteli itsensä Macnairiksi. Hän oli ollut ilmiselvästi hädissään, Maggie oli kertonut parhaimmalla sadunkertojan äänellään. Macnair oli jättänyt heille pienen nyytin ja kirjeen, ja sitten mies oli kadonnut kovaäänisen poksauksen saattelemana.
Pienessä nyytissä olit sinä, Maggie oli sanonut, ja Victoria oli joka kerta kärttänyt kertomaan mitä kirjeessä luki. Sitä Maggie ei ollut suostunut sanomaan. Mistä tahansa muusta asiasta saat kysyä muttet siitä kirjeestä, Maggie oli sanonut, mistä tahansa muusta. Ja Victoria oli kysellyt kaikenlaista.
Eräänä päivänä Macnair oli tullut takaisin ja hänen mukanaan oli ollut viisi muuta miestä ja yksi nainen. Kaikilla oli ollut musta kaapu ja viitta. Sam ja Maggie olivat kalvenneet ja sulkeneet oven tyyppien nenän edestä. Sam oli ottanut Victorian reppuselkään ja he olivat paenneet takaoven kautta metsään. Mustaviittaiset olivat saaneet heidät kiinni hetkessä. He sanoivat, että Sam ja Maggie olivat typeriä, he olisivat ainoina jästeinä saaneet hallita maailmaa samanarvoisina taikovien kanssa. Victoria ei ymmärtänyt mitään heidän puheistaan, paitsi sen, että he olivat vaarassa.
Vihreä valo oli välähtänyt ja Victoria oli nähnyt sijaisvanhempansa maassa, elottomina, tyhjinä. Jokin epätoivoa mahtavampi oli noussut hänessä ja tuntunut rikkovan jotain tytön sisällä. Hänestä oli lähtenyt suolainen, sähkönsininen aalto, kuin Victoria olisi ollut veteen tippuva kivi, ainakin hänestä tuntui että hän hukkui...
Seuraava muistikuva oli tästä samasta huoneesta, mukava täti oli tiedustellut nimeä. Jostain syystä hän oli järkyttynyt Victorian vastattua.
Sama hoitaja kurkisti ovesta tällä hetkellä, ja nähdessään Victorian hän kysyi: ”Kultaseni, sinulle on tullut vieraita. Oletko siinä kunnossa, että voit ottaa heidät vastaan?”
”Ei kai heillä ole mustia viittoja?” Victoria varmisti.
”Ei ole”, hoitaja sanoi hymyillen rauhoittavasti. Oven läpi Victoria kuuli naisen käskevän heidän riisua viittansa pois.
Hoitaja tuli takaisin ja hänen takanaan käveli musta, arvovaltaisen näköinen mies, punahiuksinen ja pitkä mies, joka piti lehtiötä kädessään, säkkärätukkainen ja hontelo mies, jolla oli kummallinen arpi kasvoissaan, sekä nainen, jonka harmaat hiukset oli kerätty tiukalle nutturalle.
”Tässä on taikaministeri, Kingsley Kahlesalpa, Harry Potter, joka johtaa aurorivirastoa-” hoitaja esitteli.
”Johti”, Potteriksi esitelty korjasi. ” Tulen opettamaan tulevassa koulussasi pimeyden voimilta suojautumista.”
”Anteeksi, siis Tylypahkan opettaja, tämä nainen tässä puolestaan on Tylypahkan rehtori, professori McGarmiwa”, hoitaja lopetti.
Victoria pisti merkille, ettei hän ollut lainkaan esitellyt punatukkaista miestä.
Taikaministeri heilautti jonkinnäköistä puutikkua ja tyhjästä ilmaantui neljä tuolia. Hän kehotti hoitajaa poistumaan.
”No niin, neiti Valedro”, mies sanoi matalalla ja hitaalla äänellään: ”Meidän täytyy varmaan aloittaa siitä, miltä näytät oikeasti, nyt kun loitsu on purettu.”
Hän heilautti uudestaan puutikkua, ja tällä kertaan tyhjästä ilmestyi peili. Hän ojensi peilin Victorialle.
Peilistä kurkisti tyttö, jolla oli hänelle itselleen tuttuja piirteitä, kuten pitkät, mustat ja tuuheat hiukset, kapeat huulet ja vahva leuka. Sitten oli asioita, joista hän oli varma, ettei niitä ollut viimeeksi kun hän katsoi peiliin. Toinen silmä oli tavallinen sininen, toisen pupilli oli pysty viilto ja väri punainen. Lisäksi, vaikka ihossa oli rutkasti hyvää vauhtia parantuvia naarmuja ja ruhjeita, pystyi erottamaan, että ihon väri oli erittäin kalpea, melkein valkoinen.
”Mitä tämä on? Miten niin näytän tältä oikeasti?” Victoria kysyi korottamatta ääntään, vaikka olisi tehnyt mieli kiljua ja itkeä. Hän ei joistain syystä ollut koskaan kyennyt kunnolla ilmaisemaan tunteita, ei, vaikka olisi tuntunut kuinka pahalta. Muut lapset olivat karttaneet ja kammoksuneet häntä, tunteettomuus oli kuulemma luonnotonta ja karmivaa. Sam ja Maggie olivat ymmärtäneet häntä, lohduttaneet, vaikka hän ei ollut kyennyt sitä pyytämään.
”Olet näyttänyt tuolta koko ajan, mutta joku on peittänyt todelliset piirteesi loitsulla”, Kahlesalpa sanoi.
Taikaministeri nyökkäsi herra Potterin suuntaan. Potter oli kertonut (pitkästyneenä ja sen näköisenä, että oli kertonut saman tarinan useamminkin) Victorian olevan noita, ja sen jälkeen sen saman tarinan, jonka te kaikki lukijat tiedätte. Olipa-kerran-suht-tavallinen-velho-nimeltään-Tom-Valedro, hirnyrkit, yritys tappaa Harry, paluu, seljasauva, viimeinen taistelu, koko roska. Lopuksi Potter kertoi Victorian olevan tuon pahan velhon,Voldemortin ja tämän uskollisimman palvelijan Bellatrix Lestrangen lapsi.
Victoria kuunteli hiljaa ja ilmeenkään värähtämättä, vaikka tarinan edetessä mieleen tuli enemmän kysymyksiä kuin Potterin kertomassa oli ollut vastauksia hänen mielessään vuosia pyöriviin kysymyksiin.
”Siksi, että Voldemortin sielu oli niin epävakaa, sinä päästit sen erikoisen energiapurkauksen.”, Potter jatkoi odotettuaan hetken Victorian sanovan jotain.
Eli hänellä oli eräänlainen synnynnäinen epämuodostuma. Hän oli viallinen ja outo, Victoria tulkitsi mielessään.
”Se ei ole sinun vikasi”, McGarmiwa ehätti sanomaan, kuin olisi lukenut Victorian ajatukset:”Sinun isäsi teki vääriä valintoja, joista sinua ei voi syyttää.”
”Mitä minulle nyt tapahtuu?” Victoria kysyi.
”Koulu alkaa kahden viikon kuluttua, siihen asti olet täällä. Emme vielä tiedä mihin menet kesäksi, se riippuu siitä kuinka hyvin saat nuo taikavoimat haltuusi”, McGarmiwa sanoi.
”Selvä. Mutta mistä saan ...taikasauvan ja muut tarvikkeet?” Victoria kysyi ja sitten hänen mieleensä juolahti:”Miksi minä muuten olen täällä?”
”Koulutarvikkeet te käytte ostamassa Tylypahkan tiluksia hoitavan Hagridin ja herra Potterin kanssa. Emmekä me tiedä oikein miksi olet täällä, toivoimme että osaisit itse valaista asiaa. Sinut löydettiin nummelta harhailemasta todella huonossa kunnossa. Pimeyden piirrosta metsän yllä päättelimme, että olit ottanut yhteen kuolonsyöjien kanssa. Hekö järjestivät sinut tuohon kuntoon?” McGarmiwa kysyi.
”En tiedä. En muista mitään sen jälkeen kun ne viittatyypit olivat tappaneet sijaisvanhempani ja minä ehkä heidät.”
”Otan osaa”, herra Potter sanoi ja kuulosti siltä että ehkä oikeasti tarkoittikin sitä.
”No niin, me varmaan jätämme sinut nyt lepäämään”, Kahlesalpa sanoi.
He poistuivat ja jättivät Victorian näkemään lisää levottomia unia.
-
A/N: Ja lisää tulee taas.
3. luku
Ostoksilla
Useat ihmiset kävivät puhumassa Victorian luona. He tiedustelivat kuolonsyöjien tuntomerkkejä, kyselivät Victorian lapsuudesta, halusivat kuulla kaikki yksityiskohdat Victorian aiheuttamasta kummallisesta energiapurkauksesta. Miltä se oli tuntunut? Mitä hän oli ajatellut sillä hetkellä? Mitä kuolonsyöjille oli käynyt? Eräs hoitaja, eri kuin se joka häntä yleensä hoiti, oli tuonut hänelle kirjeen Tylypahkasta sekä käynyt kertomassa, että Samin ja Maggien rahat oli vaihdettu kaljuunoiksi ja siirretty velhopankkiin.
Elokuun puolivälissä, kuusi viikkoa Samin ja Maggien kuoleman jälkeen, hänet herätettiin kesken unien. Victoria oli ollut taas siinä kummallisessa maailmassa etsimässä jotain. Tuttu nainen toi hänelle pinon vaatteita ja käski pukea ne päälleen ja tulla sitten ulos huoneestaan. Victoria riisui vaaleanvihreän sairaalakaapunsa ja puki päälleen tennarit, farkut ja t-paidan. Hän käveli ovelle, ja vilkaisi vielä kerran huonetta, jossa ei ollut mitään muuta kuin sänky ja yöpöytä. Hän oli varma, ettei ikinä kaipaisi tänne takaisin. Hän astui ulos ovesta ja peruutti samantien muutaman askeleen, sillä käytävällä seisoi valtava, takkutukkainen-ja partainen mies. Victoria ei ollut enää lainkaan unelias. Hän katsoi miestä varautuneesti.
”Hei Victoria. Tämä tässä on Hagrid, eikä hän ole yhtään niin ilkeä, kuin miltä näyttää”, sanoi Potter, joka oli jäänyt Hagridin selän taakse piiloon.
He kävelivät pitkin käytäviä ja portaita kunnes saapuivat aulaan. Siihen mennessä Victoria oli aivan hengästynyt, sillä lääkityksen aikana hän ei ollut saanut liikkua ollenkaan. He menivät jonkinlaisen portin läpi ja tumpsahtivat pölyisen näyteikkunan eteen. Victoria ei jaksanut hämmästellä enää mitään naamaansa yhtäkkiä ilmestyneen punaisen silmän ja sairaalan liikkuvien ja puhuvien muotokuvien jälkeen.
Potter tyrkkäsi hänelle aurinkolasit ja Hagrid tyrkkäsi hänet ikkunan edessä odottaneen auton takapenkille, ja istui itse viereen. Jostain syystä hän mahtui ilman mitään vaikeuksia. Potter istui pelkääjänpaikalle ja puhutteli ajajaa.
”Arthurko tämän teki?” Potter kysyi.
”Ei, Hermione. Sama loitsu kuin siinä siunatussa käsilaukussa”, kuski vastasi.
Hagrid yhtyi keskusteluun ja Victoria kuuli sanan sieltä, toisen täältä. Hän huomasi, että kuski, jota Hagrid ja Potter sanoivat Roniksi, ja Hagrid vilkaisivat aina välillä häntä.
Lyhyen ajan kuluttua auto pysähtyi ostoskadulle nuhjuisen kuppilan eteen. Kyltissä luki kulunein kirjaimin Vuotava noidankattila.
Potter kiitti kuskia ja tämä kurvasi tiehensä.
He astuivat Vuotavaan noidankattilaan. Sisällä oli hämärää ja aurinkolasien takia Victoria ei nähnyt juuri mitään. Hän oli ottamassa lasit pois, mutta Potter pudisti päätään. He kulkivat kahvilan läpi villiintyneelle takapihalle.
”Parempi, että pidät noita aurinkolaseja. Sullehan on kerrottu biologisista vanhemmistas? Tuolla minne me nyt mennää, on paljon sellaisia, joiden sukulaisia on kuollut tai kidutettu heidän toimestaan. Ymmärräthän, että jos valtava väkijoukko lietsoo itsensä raivoon, me ei pystytä suojelemaan sua?” Hagrid sanoi hiljaa.
”Mutta enkö ole Tylypahkassakin yhtä lailla vaarassa?” Victoria kysyi.
”Kyllä, mutta oppilaat eivät olleet eläneet silloin. Rehellisesti sanottuna voin kertoa että monet tulevat silti vihaamaan sinua”, Potter sanoi.
Victoria nyökkäsi. Se ei tullut hänelle yllätyksenä.
”Olenko minä ihminen ollenkaan?” Victoria kysyi, ja hänen teki mieli itkeä ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
”Erilainen ei ole synonyymi hirviölle. Vanhempiemme valinnat vaikuttavat meihin, mutta aika pitkälti määräämme itse kohtalomme”, Potter sanoi katse jossain kaukana, jaVictoriasta tuntui, että mies puhui pikemminkin itsestään kuin hänestä,”Parantajat kertoivat sinun elävän pitkään, ja että sinussa piilee valtaisat taikavoimat. Saattaa olla että ainakin alkuun voimien hallinta on sinulle vaikeampaa kuin muille.”
Victoria katsoi saattajiaan, jättiläismäistä miestä ja ennustuksen Valittua, ja tajusi, että noilla kahdella saattoi olla jonkinlaista kokemusta erilaisuudesta.
”No, eiköhän jatketa matkaa,” Hagrid murahti.
Potter kosketti sauvallaan yhtä tiiliä ja siihen kohtaan syntyi reikä, joka laajeni portiksi. Victoria unohti päätöksensä olla hämmästymättä enää mistään. Hän tuijotti ihmeissään kaikkea: viittapukuista kansaa, valtavia kirjapinoja, häkkejä täynnä kissankokoisia etanoita, kadun päässä olevaa suurta valkoista rakennusta...
He kävivät nostamassa Victorialle rahaa. Victorialle tuli kummallinen tunne, että Irvetassa työskentelevät maahiset loivat häneen inhoavia katseita sen jälkeen kuin Hagrid oli kertonut miltä tililtä he nostaisivat rahaa. Potter selitti asian sitten kun he olivat ulkona. Victoria piti isästään entistä vähemmän.
Ostokset sujuivat suuremmitta ongelmitta. Victoria vilkaisi tarvikelistaansa. Oli enää yksi juttu.
Kulkunen kilisi aavemaisesti heidän astuessaan kauppaan. Jokainen seinä oli täynnä pieniä pitkulaisia rasioita, ja kaikkea peitti paksu pölykerros.
”Ah, Harry Potter. Rubeus Hagrid. Siitä onkin jo aikaa, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Muistan sen päivän vielä niin kuin eilisen. Samoin kuin muistan jokaisen myymäni sauvan. Mutta kuka tämä tyttö on?”
Victoria hätkähti. Ollivander oli sulautunut taustaan täydellisesti. Hänellä oli laihat kasvot, ohuet ja harvat hiukset, hiukan tärisevät kädet ja huomiotaherättävän kokoiset, hopeiset silmät.
”Victoria Valedro”, Hagrid sanoi nyökäten sanojensa painoksi niin, että hiuspehko huitaisi osan laatikoista lattialle;”Voi ei, en mä tahalleen...”
”Frank! Frank, täällä on asiakkaita?” Ollivander hinkui jonnekin takahuoneen suuntaan.
Ennestäänkin ahtaaseen huoneeseen änkesi poika, joka oli suunnilleen Victorian ikäinen. Pojalla oli lapsenpyöreyttä kasvoillaan, hieman höröttävät korvat, vaaleat hiukset ja ei erityisesti minkään väriset silmät. Poika vilkaisi pitkään ja uteliaasti Victoriaa ja ryhtyi nostelemaan laatikoita takaisin paikoilleen.
”Hei Frank”, Potter tervehti poikaa, ja kääntyi Victorian puoleen: Frank on saman ikäinen kuin sinä. Hänen vanhempansa ovat hyviä ystäviäni, ja hänen isänsä opettaa Tylypahkassa yrttitietoa.”
”Luna suostutteli minut ottamaan pojan kesätöihin. Suostuin, sillä onhan tärkeää siirtää sauvatietous seuraavalle sukupolvelle, minulla kun ei omia lapsia ole”, Ollivander sanoi, ”ja on Frankista hyötyäkin, kun en itse enää ole niin nuori.”
Ollivander ohjeisti tuolistaan Frankia, Frank otti Victoriasta mitat ja nosti hyllyiltä sauvoja Victorian kokeiltavaksi. Pihlajaa ja yksisarvisen jouhta, kaksitoista tuumaa, hyvä muodonmuutoksiin. Vaahteraa ja lohikäärmeen sydänjuurta, kymmenen tuumaa, sitkeä. Niin edelleen. Lopulta yksi (saarnia ja lohikäärmeen sydänjuurta, kaksitoista ja puoli tuumaa, kestävä,) tärppäsi ja Victoria poistui huojentuneena kaupasta syli täynnä paketteja.
Ron vei heidät takaisin Mungoon. Victoria huokaisi pienesti joutuessaan takaisin huoneeseensa.
”Älä välitä. Enää pari viikkoa koulun alkuun. Sitten sä pääset täältä pois”, Hagrid sanoi lohduttavasti.
Ne viikot menivätkin nopeasti Viistokujalta ostettuja kirjoja lukien ja Ihmeiden Eläintarhasta hankitun pienen kärmeen kanssa jutellen.Victoria oli ristinyt käärmeen Tontuksi sen päälaella olevan punaisen täplän takia. Aina välillä hän muisteli sijaisvanhempiaan ja vannoi vielä etsivänsä käsiinsä heidän murhaajansa, mikäli he vielä olivat elossa.
Syyskuun ensimmäinen päivä koitti. Samat miehet tulivat taas hakemaan hänet.
Victoria seisoi laiturilla katsellen kirkkaanpunaista höyryveturia. Hänen sydäntään riipaisi syvä suru, kun hän näki vanhempia hyvästelemässä lapsiaan. Hänkin olisi voinut olla aivan tavallinen lapsi. Sam ja Maggie huolehtisivat nyt, että oliko kaikki mukana. Halaisivat hyvästiksi.
Mutta ei, jos hän olisi normaali, hän olisi täällä tummatukkaisen-ja silmäisen Tom Valedron ja tämän siloposkisen vaimon Bellatrixin kanssa, joka ei olisi koskaan ollut Azkabanissa tai kiduttanut ketään järjiltä.
”Onnea matkaan”, Hagrid murahti ja taputti Victorian päätä niin, että tytön polvet olivat pettää alta.
”Kiitos”, Victoria vastasi, ja lisäsi mielessään: sitä tosiaankin tarvitaan, ja paljon.
-
Wow! :D
Tykkäsin tästä tarinasta! Osaat kuvailla aidosti ja upeasti. Onnistut päästämään lukijan keskelle tarinan ydintä, ainakin minä pystyin näkemään sieluni silmin kaikki hahmot ja tunteaam heidän tunnetilansa. Erityisesti minua kosketti se, kuinka Victoria yrittää selviytyä kaiken keskellä.
Idea on myös todella hyvä, ja kuten jo tuosta antamastani kommentista voi päätellä, osaat myös toteuttaa sen erittäin mallikkaasti! :) :) :)
Mitään isoja kirjoitusvirheitä en huomannut, joitain pieniä vain. Mutta hölmö kun olen, en muistanut laittaa minnekään merkille, missä kohtaa ne olivat. Mutta olit kirjoittanut niin paljon ja niin hyvin, etteivät ne ainakaan minun lukemistani häirinnyt. :)
Odotan innolla jatkoa ja suuret kiitokset!
-DragonHeart58
-
Ihanaa, että tykkäsit! :) :)
Yritän saada seuraavan osan valmiiksi mahd. pian.
Ja joo, yritän välttää niitä kirjoitusvirheitä nytten jatkossa.
-
A/N: Tätä kirjottaessa iski kauhea art block. Toivottavasti sitä ei huomaa tuosta tekstistä ;)
4. luku
Saapuminen Tylypahkaan
Victoria raahasi matkalaukkunsa, koululaukkunsa ja Tontun pienen terraarion tyhjälle vaunuosastolle. Hän nukahti melkein heti, poski ikkunaa vasten.
Victoria leijaili valtameren yllä. Olo oli unimaisen tahmea, mutta tavoite oli selkeä. Etsi. Victoria sukelsi mereen ja ryhtyi penkomaan lahoavaa hylkyä. Hän ui läheiselle saarelle ja tutki senkin läpikotaisin. Ei vieläkään mitään. Ahdistus kasvoi hetki hetkeltä. Hän kiipesi korkean vuoren huipulle. Sieltä hän näki sen. Linnan. Ensimmäistä kertaa hän pääsi perille, ja vieläpä helposti, vaivatta. Mutta perillä ollessaan hän huomasi joutuneensa vastenmielisten olentojen jahtaamaksi eikä etsimisestä tullut mitään.
Hän heräsi kuulutukseen, joka kertoi junan olevan perillä viiden minuutin kuluttua. Hän ehti juuri ja juuri vaihtaa vaatteensa.
”Ensiluokkalaiset! Ensiluokkalaiset tännepäin!” kailotti tuttu ääni.
Victoria pisti merkille, että suurin osa muista ensiluokkalaisista oli häntä lyhyempiä. Loitsun purkautuminen oli näköjään vaikuttanut myös hänen pituuteensa.
Tyttö oli niin omissa ajatuksissaan, ettei huomannut oudoksuvia ja pelokkaita katseita tai kuullut, mitä muut hänestä kuiskivat. Vasta veneeseen istuessaan hän tajusi katsoa ympärilleen ja horjahti niin, että oli keikahtaa yli laidan. Linna ja sen tilukset olivat täsmälleen niin kuin hänen unessaan, kevyttä tihkusadetta myöten.
”Hei, varovasti!” naurahti Ollivandersilla ollut poika, Frank, ja katsoi Victoriaa tämän eriparisilmiin kavahtamatta.
Toinen veneessä oleva poika, jolla oli neonvihreä tukka ja täydellinen kullansävyinen rusketus, sen sijaan silmäili Victoriaa avoimen vihamielisesti.
”Minusta hänen ei tarvitsisi varoa. Hän voisi minun puolestani kuolla vaikka saman tien. Kuolla niin kuin minun vanhempani kuolivat, paitsi että he kuolivat sankareina”, vihreätukkainen sanoi vihaisesti.
”Teddy! Mitä sinä puhut?” Frank huudahti pöyristyneenä.
”Sitä minä puhun, että tuon tytön naamasta näkee, että se on samanlainen murhaaja kuin isänsä.”
Frank ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän mistä hänen kaverinsa puhui. Hänen katseensa kääntyili mulkoilevasta Teddystä jähmettyneeseen Victoriaan kuin tennisottelussa.
”Älä viitsi. Katso sen silmiä. Ihan niin kuin Voldemortilla. Minä ...tuota... satuin kuulemaan kun Harry puhui Ginnylle siitä. Että Voldemortin kakara tulee Tylypahkaan”, Teddy sanoi.
”Aivan... Victoria Valedro. Hassua, etten tajunnut sitä!” Frank sanoi hieman anteeksipyytävän näköisesti.
Victoriasta tilanteessa ei ollut mitään hauskaa. Teddy näytti siltä, että aikoi sanoa jotain, mutta siinä samassa Hagrid karjui heille jotain, ja kaikki kumarsivat päänsä. He lipuivat pitkin sysipimeää tunnelia ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes saapuivat maanalaiseen satamaan. He nousivat veneistään, ja kulkivat kallion sisällä kulkevaa tunnelia pitkin ulkoilmaan puisen ulko-oven eteen.
Hagrid koputti oveen. Ovi aukesi, ja sen takana seisoi todella lyhyt, kaljuuntuva mies.
”Ekaluokkalaiset, professori Lipetit”, Hagrid sanoi.
Lipetit johdatti heidät valtavan eteishallin läpi. Joka paikka hohti puhtautta, mutta paikasta näki, että siellä oli taisteltu. Yhdet marmoriportaat olivat eristetty nauhalla, sillä ne olivat tuhoutuneet lähes kokonaan.
Lipetit vei heidät ahtaaseen huoneeseen.
”Tervetuloa Tylypahkaan. Alkajaispidot alkavat pian, mutta ensin teidät on lajiteltava tupiin. Lajittelu on ikivanha ja tärkeä seremonia. Tuvat ovat nimiltään Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Niin kauan kuin olette Tylypahkassa, nukutte oman tupanne makuusaleissa, vietätte aikaa tupanne oleskeluhuoneessa, käytte samoilla tunneilla. Kun rikotte sääntöjä, tupanne menettää pisteitä, mutta vastaavasti onnistumisista tupanne saa pisteitä. Se tupa, jolla lukukauden lopussa on eniten pisteitä, voittaa tupamestaruuden”, Lipetit sanoi kitisevällä äänellään ja jatkoi: ”Lajittelu alkaa viiden minuutin kuluttua koko koulun edessä.”
Lipetit lähti hetkeksi jonnekin.
”Muodostakaa jono!” Lipetit komensi palattuaan.
Se vei aikansa, sillä Lipetit oikein osannut pitää kuria. Teddy ja joku tummaihoinen tyttö riitelivät kovaäänisesti, kumpi oli ohitellut kumpaa. Lopulta Teddy mottasi tyttöä ja Lipetit ratkaisi kiistan tytön hyväksi. He kulkivat eteishallin kautta saliin neljän ison pöydän eteen selkä opettajiin päin. Victoria näki vilaukselta McGarmiwan ja Potterin, ja hänen olonsa vähän helpotti. Oli edes kaksi tuttua naamaa.
Hän havahtui ajatuksistaan siihen, että joku alkoi laulaa, kovaa ja epävireisesti aivan hänen lähellään. Victoria tajusi ällistyksekseen, että laulaja oli vanha, jakkaralla oleva suippohattu.
Laulu loppui, ja Lipetit alkoi lukea nimiä listasta. Ensiluokkalainen vuoron perään meni sovittamaan hattua, joka sitten huusi sen tuvan nimen, jonne hän kuului.
”Victoria Valedro!” Lipetit kitisi viimein.
Saliin laskeutui täydellinen hiljaisuus, ja Victoria tunsi joka ikisen salissa olevan silmäparin tuijottavan häntä. Hän käveli jakkaralle ja laittoi hatun päähänsä. Hattu kosketti hänen hiuksiaan ja kiljaisi välittömästi ”LUIHUINEN!”.
Aplodit olivat vaisut. Victoria istui verisen aaveen viereen, joka katsoi häntä uteliaasti, muttei onneksi sanonut mitään.
”Hei, olen Hugh Yaxley.”
Victoria kääntyi. Hänen edessään seisoi poika, jolla oli karkeat piirteet ja vaaleat hiukset.
”Vanhempani kannattivat pimeyden lordia”, Hugh kuiskasi varmistettuaan ettei kukaan kuullut: ”Jos päätät jatkaa isäsi tehtävää oikeudenmukaisen maailman toteuttamiseksi, tuemme sinua. On ilo kuulla, että Salazar Luihuisen jalo suku ei ole sammunut.”
Victoria ei keksinyt mitään sanottavaa, joten hän vain nyökkäsi. Miksi hitossa hänellä olisi mitään sympatioita isäänsä kohtaan? Victoria oli kasvanut jästien parissa. Kuolonsyöjät olivat tappaneet ainoat ihmiset, joista hän välitti. Jo Victorian oma olemassaolo oli pilannut hänen elämänsä ja leimannut hänet friikiksi.
Victoria ei saanut syötyä juuri mitään. Muutamat luihuiset kävivät tervehtimässä häntä. Muiden tupien pöydistä luotiin murhaavia ja pelokkaita katseita.
Pidot loppuivat. Victoria, jolla oli kauhea nälkä, ei saanut unta ja pyöri levottomana sängyssään. Kun hän vihdoin nukahti, hän kulki pitkin Tylypahkan käytäviä, joissa muotokuvat olivat tyhjät ja kuolleet ja ahdistus kasvoi kasvamistaan. Hän ei taaskaan löytänyt etsimäänsä.
-
Voi Victoria raukkaa :(
Kamalaa kun joutuu kaltoin kohdelluksi, kun omat vanhemmat ovat tehneet typeryyksiä. Tietenkin asiaa pahensi, että hän joutui kaiken lisäksi Luihuisiin. Toivottavasti Victorialle sattuisi edes jotain posiitiivista tai että hän saisi edes jonkun hyvän ystävän.
Hyvä idea, hyvin toteutettu, mukava lukea, odotan jälleen jatkoa! :)
-DragonHeart58
-
A/N: Kiitos kommentistasi DragonHeart58. Ikävä kyllä joudun kiusaamaan Victoriaa vielä vähän aikaa, mutta hänelle koittaa vielä paremmat ajat.
Ja anteeksi myös siitä, että tämä luku on näin lyhyt. Seuraava on pidempi.
5.luku
Kuluu muutama vuosi
Victoria tottui uuteen elämäänsä paljon nopeammin kuin oli uskonut. Erityisen läheisiä kavereita hänellä ei ollut, vain muutamia joiden kanssa saattoi vaihtaa pari sanaa jostain merkityksettömästä, ja sitten oli niitä Yaxleyn kaltaisia mielistelijöitä, joiden perhe oli kannattanut Voldemortia. Oppitunteja, läksyjä, levottomia öitä etsimisunineen. Kirjastossa ja oleskeluhuoneessa luuhaamista. Tontun ruokkimista ja hoitamista.
Vaikka Victoria kuinka yritti pitää kiinni pienistäkin muistojen riekaleista, kuvat Samista ja Maggiesta haalistuivat haalistumistaan. Valokuvat eivät korvanneet oikeita ihmisiä. Syyllisyys nakersi, ja Victoria tiesi sen seuraavan häntä ikuisesti. Jos häntä ei olisi ollut, Sam ja Maggie olisivat eläneet vielä pitkään.
Hän pelkäsi jatkuvasti uutta purkausta. Niitä tulikin muutama, mutta tuhot olivat vähäisiä. Tapaukset lisäsivät muiden oppilaiden epäluuloa häntä kohtaan. Teddy porukoineen huuteli käytävällä ja rikkoi hänen tavaroitaan. Victoria tiesi, että olisi voinut muuttaa pojat sauvansa heilautuksella tursaiksi, mutta ei halunnut vahvistaa friikin mainettaan vielä törkeän hyvillä taikataidoillaankin.
Kesät kuluivat ”Neiti Clearwaterin orpokodissa velhoille, noidille ja surkeille”. Muut orvot siellä olivat myös eritasoisia häiriintyneiksi luokiteltuja, joten Victoria sopeutui sinne ja lähes viihtyi siellä. Hänellä oli jopa muutama melkein kaveri. Neiti Clearwater ei kohdellut Victoriaa kuin pommia, joka saattoi räjähtää hetkenä minä hyvänsä, toisin kuin opettajat Tylypahkassa tekivät. Orpokodissa oli myös kattava kirjasto, joten Victoria käytti kesälomansa etsien tietoa vanhemmistaan ja hirnyrkeistä.
Näin kului hieman yli neljä vuotta. Ja sitten, elokuun toiseksi viimeisenä päivänä, tapahtui jälleen jotain järkyttävää, joka jälleen kerran suisti Victorian elämän raiteiltaan.
-
Hei taas! ;D
Tämä luku oli lyhyt, mutta ei se minua haitannut. Toki tämän olisi jotenkin voinut liittää seuraavaan lukuun jotenkin, mutta kyllä se mielestäni näinkin menee. Joitain sanajärjestys- juttuja bongasin, jotka voisi laittaa ehkä hiukan erilailla niin, että tekstistä voisi tulla niin sulavampaa.
Muut orvot siellä olivat myös eritasoisia häiriintyneiksi luokiteltuja, joten Victoria melkein sopeutui ja melkein viihtyi siellä. Hänellä oli jopa muutama melkein kaveri.
Tajusin tämän pointin, ja hauska idea siinä oli. Tosin tuo melkein-sana toistuu tuossa ehkä liian monta kertaa. Niitä voisi yrittää korvata jotenkin synonyymeillä tai yhdistämällä lauseet jotenkin niin, ettei tuo melkein- sana toistuisi siellä niin monesti. Esimerkiksi:
..., joten Victoria lähestulkoon sopeutui ja viihtyi siellä. Hän oli melkein jopa onnistunut saamaan itselleen muutaman ystävän.
Ei sitä noin täydy korjata, mutta toivottavasti ymmärsit tuosta säälittävän sekavasta räpellyksestä pointtini :D
Joitain pikkuvirheitä siellä oli, kuten:
Neiti Clearwater ei kohdellut Victoriaa kuin pommia, joka saattoi räjähtää hetkenä minä hyvänsä, niin kuin opettajat Tylypahkassa tekivät.
En tiedä onko tuo varsinaisesti virhe, mutta sen voisi muuttaa esimerkiksi toisin kuin opettajat Tylypahkassa tekivät.
... vain muutamia joiden kanssa saattoi vaihtaa pari sanaa jostain merkityksettömästä,...
Pitäisikö tuon merkityksettömästä- sanan jälkeen lukea vielä jotain, esim. merkityksettömästä asiasta tai- jutusta? Jos ei, pyydän anteeksi poistuen tulipunaisena pois paikalta ;D
Nämä virheet bongasin, mutta kielioppiini ei aina ole luottamista, joten ei ole yllättävää jos sanoin tai väitin jotain päin mäntyä :D
Mutta kaiken kaikkiaan pidän tästä tarinasta ja sen ideasta. Erityisesti minua huvitti ajatus Teddystä, joka on muuttunut epätoivoiseksi tursaaksi ;D Koskettavaa on Victorian ikävä Samia ja Maggieta kohtaan, Victoria raukka :'( Toivottavasti hänelle tapahtuisi jotain mukavaa. :)
Ohhoh, anteeksi, taidan olla hirveä tiukkapipo nyt! Anteeksi anteeksi anteeksi... :-[ Ja tämäpä on sekava kommentti, jossa ei ole mitään järkeä, mutta yritin nyt kuitenkin :)
Kiitos tästä, odotan jälleen jatkoa! (en tiedä onko se sinusta hyvä juttu, mutta... ;D)
-DragonHeart58
-
A/N:Kiitos DragonHeart58. :)
6.luku
Kuolonsyöjien rikkumaton vala
Victoria juoksi linnan käytävää pitkin, hän kuuli takaa-ajajien äänet takanaan, ne lähestyivät väjäämättä. Mutta mitä väliä, vaikka hän kuolisikin?Hänen hengellään ei olisi mitään väliä, kunhan vain hän saisi haluamansa. Vastauksen. Hän kääntyi oikealle, hänen vaistonsa johdatti häntä, vasemmalle, oikealle, oikealle, suoraan. Käytävän päässä oli ovi. Sydän hakkasi rumpuna. Victoria yritti avata oven. Turhaan, lukossa tietenkin. Nyt hän oli jo hädissään, vastaus oli tuon oven takana, hirviöt olivat jo lähimmän mutkan takana. Victoria tempoi sauvansa taskustaan, muttei saanut kipinääkään aikaan, ja hirviöt avasivat tappavan kitansa hotkaistaakseen hänet yhtenä suupalana!
Victorian silmät rävähtivät auki. Adrenaliini virtasi suonissa. Hän oli valmis juoksemaan pakoon henkensä edestä. Se oli vain uni, hän hoki itselleen. Pelkkä uni.
Hän oli nähnyt etsimisunia lähes joka yö siitä lähtien kun Sam ja Maggie olivat tapettu, joten hän oli periaatteessa jo tottunut niihin. Tämä uni oli vain ollut poikkeuksellisen painostava ja ahdistava. Victoria oli vieläkin tuntevinaan käsivarren mittaiset hampaat niskassaan.
Hän makasi hetken hikisissä lakanoissaan, ja havaitsi sitten, että hänellä oli hirveä jano. Hän otti taikasauvansa tyynyn alta, ja lähti varovasti kohti keittiötä, sillä vaikka hän olisi uskotellut itselleen mitä hyvänsä, hänen olonsa oli vieläkin vainottu.
Victoria oli olohuoneessa, kun hän kuuli jotain. Pienen äänen, kuin vaatteiden kahahduksen. Hän jähmettyi. Hyökkääjä varmaankin tajusi paljastuneensa, sillä sekunnin murto-osan kuluttua Victorian ohi lensi vihreä valosuihku. Kirous osui peiliin ja rikkoi sen tuhansiksi siruiksi. Victoria syöksyi sohvan taakse.
”Kuka siellä mesoaa?” neiti Clearwater huusi alakerrasta.
Victoria näki kasvot ikkunassa ja kirkaisi. Voi ei, hän ajatteli raivoissaan itselleen, nyt hän oli paljastanut olinpaikkansa. Hän havaitsi joidenkin muidenkin ikkunoiden takaa ohi vilahtavia hahmoja. Talo oli piiritetty.
”Victoria! Emme halua vahingoittaa sinua. Tulimme rauhanomaisin aikein”, sanoi joku mies rauhoittavalla äänellä.
Victoria tunnisti äänen heti. Mies oli niitä murhaajia. Hänen päässään naksahti. Hän loikkasi sohvan takaa ja kiljaisi: ”KIDUTU!”
Mies torjui loitsun täpärästi.
”AVADA KEVADRA! TAINNUTU! SAAKELI! KOMENNU! AVADA KEVADRA! VARJELUM! KIDUTU! ESTOUS! KARKOTASEET!” Victoria kiljui kurkku suorana ja sinkosi kirouksia joka suuntaan ovista ja ikkunoista tunkeutuvia hyökkäjiä kohti.
Vanhemmat orvot ja neiti Clearwater yrittivät ensin auttaa, mutta huomasivat vain joutuvansa ristituleen, joten he apua hälytettyään pakenivat paikalta pienten lasten kanssa.
Victoria lennätti kuolonsyöjiä päin raskaita ja teräviä esineitä, käytti kaikkia tietämiään kirouksia ja hyppi sohvilla ja pöydillä potkien koriste-esineitä tieltään. Kun joku pääsi iskuetäisyydelle, hän löi ja potki. Mutta vaikka Victoria taisteli kaikilla voimillaan, ei hänkään kuitenkaan pystynyt voittamaan muutamaa tusinaa koulutettua, kokenutta ammattitappajaa.
”MURHAAJAT! AVADA KEVADRA! MENKÄÄ SAMAA TIETÄ KUIN MINUN SADISTINEN ISÄNIKIN! TAINNUTU! TULEJO KEITTIÖVEITSI!” Victoria kiljui täysin poissa tolaltaan.
”Hei rauhoitu! Me tulimme hakemaan sinut pois täältä! Saat arvoistasi kohtelua, sellaista kuin Luihuisen perillisen kuuluu saada! Sinusta tulee johtajamme, hallitset koko maailmaa!” huusi mies, jonka huppu oli valahtanut, ja jonka Victoria tunnisti Macnairiksi.
”TEILLÄ ON AIKA OUTO TAPA OSOITTAA HYVÄKSYN- VARJELUM!” Victoria huusi ääni jo käheänä.
”Tuo ei auta mitään, Macnair! Kaikki yhtä aikaa! Riisutaan hänet aseista. Ei hän kaikkia loitsuja voi torjua!” huusi kirkas ja ehkä hieman pelokas naisen ääni.
”Okei! Kuulitte mitä Cissy sanoi! Lasken kolmeen! Yksi. Kaksi. KOLME!!”
He joutuivat yrittämään muutaman kerran,mutta sitten Victorian taikasauva lensi nurkkaan. Kymmenkunta sauvaa osoitti häntä kohti. Laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain taistelijoiden raskas huohotus. Victoria ei ainakaan ollut päästänyt kuolonsyöjiä helpolla.
”Upeaa, Victoria!” Macnair sanoi hymyillen leveästi.
”Ensiluokkaista”, joku huppupäinen myönsi ja lisäsi; ”Mutta tarkoituksemme ei ollut tulla taistelemaan häntä vastaan, vaan voittamaan hänet puolellemme. Kuka lähetti ensimmäisen loitsun?”
Kukaan ei tunnustanut. Huppupäinen huokaisi.
”No niin. Victoria Valedro. Ymmärrämme, että puolustat itseäsi, kun havaitset uhkaavilta vaikuttavia noitia ja velhoja kotinasi pitämässäsi talossa keskellä yötä. Ymmärrämme myös, että viime tapaamisemme saattoi järkyttää sinua jonkin verran. Toivomme, että asiat olisivat menneet toisin, ja jästit, joiden luona asuit, olisivat valinneet oikein”, Macnair sanoi harjoitellulla, diplomaattisella äänensävyllä.
”Mutta. He kuitenkin olivat jästejä, ja myöhemmin vielä kiität meitä pyrkimyksestämme kitkeä sinusta haitalliset jästiystävälliset ominaisuudet”, sanoi aiemmin puhunut huppupäinen aivan yhtä diplomaattisesti.
Victorialle tuli mielikuva kahdesta aloittelevasta näyttelijastä, jotka lukivat vuorosanojaan paperilta hyvin huolellisesti ääntäen. Miehet jatkoivat selostustaan puhdasverisyyden ylevyydestä, jästiveren kitkemisestä aitojen ja oikeiden noitien ja velhojen keskuudesta, luonnottomien osinihmisten rekisteröimisestä ja karsimisesta sekä Victorian lahjakkuuden valjastamisesta näiden ylevien tavoitteiden käyttöön. Victoria huomasi keittiöveitsen aivan hänen jalkojen juuressa. Niin lähellä, niin kaukana. Hän hillitsi halunsa ottaa veitsi ja suolistaa joka ikinen noista rasistisista, itsekeskeisistä murhaajista.
”Hyvin vähän aikaa ennen kuolemaansa pimeyden lordi sanoi meille näin: ´Jos kuolen, hakekaa Malfoyden kartanon kellarissa oleva vauva. Vauvan lähettyvillä on kirje. Viekää lapsi ja kirje kirjeessä lukevaan osoitteeseen. Talossa olevia jästejä ei saa tappaa muuten kuin pakon edessä. Hakekaa hänet takaisin yhdentoista vuoden päästä. Tehkää tästä maailmasta sellainen kuin millaiseksi minä sen haluan, minun lapseni johdolla. Hänestä ja hänen jälkeläisistään tulee tämän maailman valtiaita. Jos voitan sen kirotun Potterin penskan, älkää edes yrittäkö mennä kellariin, koska suojaloitsut siellä tappaisivat teidät.´”
Jos hän yrittäisi kutsua Tontun hätiin... Se voisi tuoda hänelle hänen sauvansa, Victoria pohti kuunnellen samalla puolella korvalla.
”Minä en kyllä tiennyt, että pimeyden lordilla ja Bellalla oli suhde. Tai siis, kaikkihan tiesivät Bellan olevan lääpällään häneen, mutta hänellähän kuitenkin oli Rodolphus. Kunnes tämä kuoli Azkabanissa sen ministeriön selkkauksen jälkeen. Sen jälkeen kun sain tietää Victoriasta, olen epäillyt, että Rodolphus ei kuollut ennen joukkopakoa, vaan pimeyden lordi jätti hänet tahalleen Azkabaniin saadakseen Bellan... No, emme tulleet tänne juoruilemaan,” Cissyksi kutsuttu nainen sanoi.
”Ei tultukaan. Mutta minä olin aina luullut että pimeyden lordilla ei ollut... Tai antaa olla”, huppupäinen sanoi.
Miten hän voisi saada yhteyden Tonttuun? Ei varmaan mitenkään. Mutta neiti Clearwaterhan oli kutsunut apua, joten hän voisi vain pelata aikaa siihen asti kunnes aurorit saapuisivat.
”Lucius! Narcissa! Turvat umpeen! Eli Victoria, tuletko mukaamme, ja teet niin kuin pimeyden lordi olisi halunnut sinun tekevän?” Macnair kysyi.
Victoria katsoi heitä silmät sirrillään ja pää kallellaan näyttäen sillä hetkellä tietämättään hyvin paljon isältään. Puuttui vain taikasauva, jota hän olisi pyöritellyt sormissaan.
”Miksi minä tekisin yhtään mitään teidän aatteittenne hyväksi? Kuulkaas, menkää vain takaisin koteihinne, haaskaatte vain aikaanne täällä. Minä ennemmin kuolen kuin ryhdyn tappamaan viattomia ihmisiä!” Victoria sanoi.
”Vai niin. Victoria, olen pahoillani, että joudumme pilaamaan elämäsi, mutta me kuolemme, jos emme tapa viattomia ihmisiä. Se on isäsi viimeinen lahja tälle maailmalle,” nauroi taka-alalla seisova vaaleatukkainen mies katkerasti.
Victoria ei ymmärtänyt, mistä mies puhui, mutta se suututti monet kuolonsyöjistä.
”Ole hiljaa!”
”Oliko pakko?”
”Tuki Draco ruma verenpetturiturpas!”
”Hei, Victoria ei kuitenkaan suostu tulemaan meidän mukaamme vapaaehtoisesti joten on ihan sama mitä me hänelle sanomme!” Draco puolustautui.
”Miksi te ette vain voi jättää minua rauhaan?” Victoria kysyi, ja lisäsi mielessään ´kunnes olen tarpeeksi vahva tappaakseni teidät´.
Draco astui lähemmäs. Hän näytti hyvin, hyvin väsyneeltä. Hänet voisin ehkä jättää henkiin, Victoria ajatteli.
”ÄLÄ KERRO HÄNELLE!” Macnair huusi.
”Koska isäsi pakotti meidät vannomaan rikkumattoman valan”, Draco sanoi.
Macnair kirosi raskaasti.
Victoria pohti hetken kuulemaansa. Ilmeisesti hän ei pääsisikään niin helposti kuolonsyöjistä eroon kuin mitä oli kuvitellut. Jos aurorit tulisivat pelastamaan hänet nyt, vaara olisi vain siltä osin ohi. Kuolonsyöjät jahtaisivat häntä kuolemanpelossaan koko ajan, ja Victoria jos kuka tiesi epätoivon voiman olevan hirvittävä. Häntä oikeastaan vähän säälitti nuo ihmiset, monet heistä olivat jo vanhoja ja olisivat varmaan halunneet jo lopettaa taistelemisen.
Mutta ei hän niin paljon heitä säälinyt, että lähtisi heidän mukaan.
”Ole kiltti. Minulla on vaimo ja pieni lapsi kotona,” Draco sanoi pelkoa silmissään ja ojensi kätensä häntä kohti.
Yhtäkkiä hän karjaisi ja vetäisi kätensä pois.
”Taisin paljastua,” sanoi ääni tyhjästä aivan Victorian edestä.
Harry Potter veti näkymättömyysviitan päältään, ja lähetti sauvastaan punaisia kipinöitä.
-
Mielestäni tämä oli hyvä luku. Seassa oli hauskoja yksityiskohtia, joista pidin. Ehkä tässä luvussa oli hiukan liikaa painottunut näihin kuolonsyöjiin, mutta se nyt on vain sivuseikka :) Mielestäni loppu sopi tähän hyvin, ja pidin siitä. Se saa odottamaan, että mitä seuraavaksi tapahtuu. :)
Olen edelleen sitä mieltä, että tämä tarinan idea on mielestäni hyvä. Kirjoitathan jatkoa taas? :)
Kiitos jälleen :)
-DragonHeart58
-
A/N: Kiitos jälleen.
7.luku
Leijona
Victoria heräsi valkoisesta ja siististä paikasta. Hänellä kesti hetken tajuta, että huone oli sama, missä hän oli viettänyt aikaa yksitoistavuotiaana Samin ja Maggien kuoleman jälkeen.
Miten hän oli tänne päätynyt? Potter oli lähettänyt kipinät, mikä oli ollut varmaan jokin merkki, koska sen jälkeen aurorit olivat tulleet. Victoria oli yrittänyt tavoitella sauvaansa kaiken sen sekamelskan keskellä, ja siihen mielikuvat sitten jäivätkin.
Hän nousi sängystä, mikä oli vaikeaa murtuneen käden takia.
Murtuneen käden? Hän oli näköjään murtanut kätensä taistelussa. Miksi hän huomasi sen vasta nyt? Hämmentävää.
Ovi aukesi, ja hoitaja kävi ilmoittamassa,että Victorialle tulisi vieraita. Hetken kuluttua Potter astui huoneeseen. Hän taikoi tyhjästä tuolin ja istuutui siihen.
”Meillä on ongelma”, Potter sanoi.
”Jipiii. Kiva saada vähän vaihtelua”, Victoria mutisi niin hiljaa ettei Potter kuullut.
”Sinun on joko ryhdyttävä kuolonsyöjien johtajaksi tai olla ryhtymättä. Jos ryhdyt, valtava määrä ihmisiä kuolee ja myös sinun eliniänodotteesi lyhenee huomattavasti, ellet sitten tee hirnyrkkiä tai useampaa. Jos et ryhdy, kuolonsyöjät jahtaavat sinua kunnes suostut tai he saavat sinut komennutettua”, Potter sanoi.
”Eikö ole olemassa mitään keinoa jolla rikkumattoman valan saisi rikottua ilman jälkiseuraamuksia?” Victoria kysyi huolissaan.
Potter epäröi. Victoria odotti kärsimättömänä.
”En halua antaa liikaa aihetta toivoon”, Potter sanoi lopulta; ”mutta on eräs tietty kivi, joka minulla oli joskus...”
”Ai viisasten kivi? Voisimmeko antaa elämän eliksiiriä kuolonsyöjille, jotta heidän ei tarvitsisi enää pelätä kuolevansa jos eivät yritä pitää lupaustaan?” Victoria innostui.
”Ei, en tarkoittanut viisasten kiveä, se tuhottiin jo monta vuotta sitten. Tarkoitin elpymyskiveä”, Potter sanoi.
Victoria muisti kuulleensa elpymyskivestä joskus. Neiti Clearwater oli lukenut satuja pikkulapsille. Kivi, joka herätti kuolleet. Hän voisi saada Samin ja Maggien takaisin...
”Jos löytäisimme kiven, voisit ehkä kutsua Voldemortin ja pyytää hänet purkamaan kuolonsyöjille antamansa käskyn. Onnistuminen olisi hyvin epätodennäköistä. Ensinnäkin Voldemort oli silponut sielunsa, joten en tiedä, onko hänet mahdollista kutsua kuolleista edes väliaikaisesti. Toiseksi Siuntio Silosäkeen tarinassa sanotaan, että kivellä voi herättää kuolleista rakkaimpansa, eikä isäsi näytä olleen sinulle hirveän läheinen. Kolmanneksi ei ole kovin todennäköistä,että isäsi suostuisi purkamaan käskyn. Lisäksi emme tiedä, mikä oli tarkka sanavalinta, jolla käsky annettiin. Jos sanavalinta oli ”tehkää maailmasta haluamani kaltainen” tarvitsee sinun vain saada hänet uskomaan,että maailma on oikein hyvä näin”, Potter sanoi ohimoitaan hieroen.
Heidän katseensa kohtasivat. Ei ollut kovin todennäköistä, että Voldemort välittäisi tyttärestään niin paljon. Miten oli mahdollista, että yksi mies aiheutti näinkin paljon päänvaivaa vielä kuolemansakin jälkeen?
”Minun on pakko yrittää”, Victoria sanoi: ”Missä se elpymyskivi on?”
”Jossain päin Kiellettyä metsää. Muuten, sinun kannattaa pitää kiirettä vaatteiden vaihdon kanssa, ettet myöhästy junasta”, Potter sanoi naarmuuntunutta rannekelloaan vilkaistuaan.
Puolen tunnin kuluttua Victoria yritti nousta junaan raskaine matkatavaroineen. Se oli vaikeaa vammautuneen käden kanssa, ja lisäksi hän oli varma, että neiti Clearwater oli pakannut hänelle mukaan ainakin viisitoista kertaa enemmän tavaraa kuin mitä hän olisi tarvinnut.
”Tarvitsetko apua?”
Victorialta meni hetki, ennen kuin hän tajusi, että hänelle puhuttiin. Puhuja oli Frank. Omituista, Victoria ajatteli, Frank oli Teddyn parhaita kavereita, ja Teddy vihasi Victoriaa. Tieto kuolonsyöjien hyökkäyksestä oli varmaan saanut Teddyn porukan vihdoin uskomaan, ettei hän ollut paras kaveri kuolonsyöjien kanssa.
Frank nosti Victorian tavarat junaan.
”Nähdään!”
”Kiitos avusta!”
Victoria etsi tyhjän vaunuosaston. Hän näki hymyilevän kuvajaisensa ikkunassa ja väänsi naamansa nopeasti peruslukemille.
Oli taas Tylypahkan vuoro isännöidä kolmivelhoturnajaisia, jotka oli aloitettu uudestaan kaksitoista vuotta sitten, mutta ne eivät Victoriaa suuremmin kiinnostaneet. Victoria jäi usein pimeyden voimilta suojautumisen tuntien jälkeen kysymään Potterilta, miten tutkimukset olivat edenneet. Hän pohti jatkuvasti, milloin kuolonsyöjät hyökkäisivät seuraavan kerran.
Victoria käveli ajatuksissaan pois tyrmistä rohkelikkojen kanssa pidetyn taikajuomatunnin jälkeen. Syyhyliemi oli ollut naurettavan helppo. Onnistumisen salaisuus oli kärsivällisyys, täytyi vain odottaa tarpeeksi pitkään minttujauheen lisäämisen jälkeen.
”Victoria! Odota!” huusi Frank portaiden puolivälistä: ”Sinä jätit hanskasi luokkaan!”
Victoria pysähtyi odottamaan Frankia. Poika ojensi lohikäärmeennahkaiset suojahanskat hänelle. Victoria avasi suunsa kiittääkseensä.
”Frank! Mihin sinä oikein lähdit, minä-” kuului Teddyn ääni kauempaa.
Hänen katseensa osui Victoriaan, ja hänen silmänsä (tällä kertaa suklaanruskeat) siristyivät.
”Vein hänelle hanskat, jotka hän oli unohtanut luokkaan,” Frank sanoi hieman puolustelevaan sävyyn.
”Okei. Mennään”, Teddy sanoi ja lähti kävelemään kovaa vauhtia poispäin.
Frank vilkaisi Victoriaa anteeksipyytävästi ja käveli kaverinsa perään.
Victoria seisoi jähmettyneenä paikallaan ainakin viisi minuuttia, ennen kuin muisti mihin oli ollut menossa. Kuvitteliko hän vain, vai kohteliko Frank Longbottom häntä ystävällisesti? Ensin junaan mennessä ja sitten nyt. Victoria ravisti päätään kuin märkä koira välittämättä samaan suuntaan kulkevien tokaluokkalaisten kummeksuvista katseista. Victoria oli luihuinen, Frank rohkelikko. He vihasivat toisiaan ja hyvä niin, sillä Victoria oli vaaraksi niin itselleen kuin muillekin.
Kukaan lähelläni ei ole turvassa, Victoria mietti illalla makuusalissa. Hän toivoi, etteivät samassa makuusalissa olevat tytöt tietäisi millaisessa vaarassa olivat.
Hän oli Kielletyssä metsässä. Puiden oksat tarttuivat hänen kaapuunsa, juuret kiertyivät nilkkojen ympärille. Oli pimeää, muttei niin pimeää, että hän ei olisi nähnyt lintuja jotka seurasivat häntä hiljaa. Odottaen. Hän harhaili ympäriinsä kompastellen joka kolmannella askeleella. Matka ei minnekään tuntui kestävän ikuisesti, Victorian kasvot ja pohkeet olivat raakaa jauhelihaa oksien ja piikkipensaiden tekemistä naarmuista. Lopulta hän jäi voipuneena maahan makaamaan ja odottamaan että haaskalinnut söisivät hänet.
-
Sun tekstis on ihan hyvää. Siinä ei oo kirjoitusvirheitä ja kuvailua on tarpeeksi. Mä kyl toivoisin ihan vähän pidempii lukuja, mut kyl näkin on ihan hyvii.
Mut asiasta toiseen.
Mä en kauheesti tykkää Victoriasta. Mä toivoisin et se olis enemmän isänsä kaltanen, mut tää on mun mielipide.
Sit mä en tykkää Teddystä. Miks sen pitää kiusata? Eiii :'(
Mä toivon et sä kirjotat vähän hitaammin, ku must tuntuu et sä vähä kiiruhdat eteempäin. Hidasta ja kerro enemmän mitä Victoria tekee esim. koulussa.
Loppujen lopuks mä kyl aion jäädä seuraamaan tätä ficcii. Tää kyl vaikuttaa ihan hyvältä. ;)
-
A/N: Kiitos kommentistasi :)
8.luku
Tylyaho
Ensilumi satoi joulukuun alussa. Muille se tarkoitti joulutanssiaisten odotusta, lumisotaa, herkkuja ja joulumieltä. Victorialle se tarkoitti sitä, että oleskeluhuoneessa oli helpompi keskittyä opiskeluun, kun muut olivat luutakomerossa, nyysimässä ruokaa keittiössä tai hyppimässä lumessa kuin vähämieliset.
Victoria silmäili Luihusten pöytää. Toinen hylkiö, Lena, oli vienyt hänen vakiopaikkansa mahdollisimman kaukana muista. Hetken puntaroituaan hän istui kuudesluokkalaisen Isabellen viereen. Isabelle Yaxley oli ihan erilainen kuin veljensä. Hänen molemmat vanhempansa olivat Azkabanissa sodan aikaisten julmuuksien takia, mutta toisin kuin Hugh, Isabelle ei ylpeillyt kuolonsyöjätaustallaan. Hän ja Hugh olivat samassa orpokodissa kuin Victoriakin.
”Longbottom tuijottaa sinua. Näytänkö sille keskaria?” Isabelle kysyi.
”Näytä vain,” Victoria vastasi samalla kun levitti hunajaa leivälleen.
”Muuten, lähdetkö sinä Tylyahoon tänään?” Isabelle jatkoi häkeltyneen Frankin käännettyä katseensa takaisin muroihin.
”No tuota, tähtitiedon läksyt ja se yksi essee...” Victoria sanoi vaimeasti.
”Xandra ja Anna! Haittaako jos Victoria tulee mukaan?” Isabelle kysyi toisella puolellaan istuvilta tytöiltä.
Tytöt pyörittelivät päätään. Kun Isabelle kääntyi takaisin Victoriaan päin, he mulkaisivat häntä inhoten. Vaikka Victoria taisi lukitiliksen, hänen ei tarvinnut käyttää sitä tietääkseen mitä he ajattelivat. Hän, vuotta nuorempi friikki, oli selvästikin pilannut heidän pitkään laatimat suunnitelmat. Isabelle taas hymyili leveästi niin että hänen vinot hampaansa näkyivät.
”Tästä tulee tosi cool päivä!” hän hihkaisi.
Oliko Isabelle oikeasti noin naiivi?
Isabelle halusi meikata Victorian, eikä kuunnellut Victorian vastusteluja tai Alexandran ja Annabethin valitusta ajan hukkaamisesta.
”Sinulla on tuollaiset klassisen kauniit kasvonpiirteet,ihan kuin Lumikilla jästien sadussa. Miten se meni, iho valkoinen kuin lumi, tukka musta kuin eebenpuu”, Isabelle sanoi ja istutti Victorian jakkaralle meikkipöydän viereen.
Victoria tuijotti Isabelleä epäuskoisena ja Annabeth sai hirveän yskänpuuskan. Klassisen kauniit? Isabelle on lajiteltu väärään tupaan, Victoria ajatteli. Hän on ilmiselvä puuskupuh. Hirmu outoa muuten, että Isabelle tietää jästien satuja. Satujen tuntemus ei varmastikaan ollut ainoa asia mitä Victoria ei hänestä tiennyt. Victoriaa alkoi kiinnostaa, kuka Isabelle oikein oli ja miten hän voisi mahdollisesti käyttää tietoa hyväkseen.
Victoria oli nielaista kielensä järkytyksestä katsoessaan peiliin vartin kuluttua. Peilistä katsoi salaperäinen ja julma kaunotar. Hänen ihonsa oli puuteroitu entistäkin vaaleammaksi, lähes valkoiseksi. Victorian luonnostaan korkeat poskipäät olivat Isabellen käsittelyn jälkeen suorastaan veistokselliset. Huulet olivat verenpunaiset ja amorinkaari rajattu näyttävästi. Isabelle oli jollain ihmeaineella pidentänyt hänen ripsiään ainakin puoli senttiä. Victoria ei ymmärtänyt, miten se oli mahdollista. Jos hän käytti maskaraa reilulla kädellä, hänen ripsensä muistuttivat pikemminkin hutsun jalkoja.
”Vau”, Alexandra sanoi hiljaa.
Isabelle ei näyttänyt huomaavan muiden järkytystä. Hän siveli jo Victorian hiuksia miettien mitä niille tekisi.
”Ei käy, Annabeth voihkaisi.
”Jos rupeat laittamaan hiuksiakin nyt, menee toinen vartti”, Alexandra säesti ja repi vastahakoisen Isabellen makuusalista.
Victoria alkoi katua mukaan tulemista heidän oltuaan puolisen minuuttia Tylyahossa. Hänen olisi pitänyt kieltäytyä täysin yksiselitteisesti. He kävivät ensin Kolmessa luudanvarressa (koska Alexandra oli nähnyt jonkun komistuksen menneen sinne). Victoria yritti juoda kermakaljansa mahdollisimman hitaasti muiden tyttöjen hehkuttaessa aiemmin mainitun pojan ihania huispauslihaksia ja jumalaista persettä. Victorian riemuksi poika poistui sievän punapäisen tytön kanssa, ja Annabeth totesi pettyneenä että oikeastaan pojan kaveri oli vielä paremman näköinen. Isabelle halusi koluta kaikki kylän kaupat läpi, joten he lähtivät pitkälle, uuvuttavalle, hiertävälle shoppailumaratonille.
He kävelivät vastaan Teddyä kengänpohjannuolijoineen matkalla kauppaan C, ja Frank oli tietysti heidän mukanaan. Victoria ihmetteli ensin, miksi kaikki he tuijottivat häntä, vieläpä hämmentyneinä eikä avoimen vihamielisenä niin kuin yleensä, kunnes muisti oleensa aamulla Isabellen koekaniinina.
Hetkinen. Frank hymyili hänelle. Ei, mokoma paskiainen suorastaan virnuili! Mulkoillessaan Frankia mahdollisimman murhaavasti hän unohti sanoa jotain nasevaa ja loukkaavaa Teddylle hänen pinkeistä, piikkeinä taivasta kohti sojottavista hiuksista.
Kun he lopulta saapuivat takaisin Tylypahkaan, Victoria oli kiukkuinen, väsynyt, häntä paleli, hänellä oli kummassakin kantapäässä hiertymä ja hän oli keksinyt lukuisia mielikuvituksekkaita törkeyksiä mitä sanoa seuraavalle joka tulisi aukomaan päätään.
Victoria purki kiukkunsa repimällä yhdet verhot ja melkein valmiin muodonmuutosten aineen, rikkomalla tyttöjen vessan peilin ja huutamalla jokaiselle, joka tuli puhumaan hänelle tai edes vaikutti siltä että oli aikeissa tulla puhumaan. Lopulta jopa pahimmat mielistelijät ymmärsivät pysyä kaukana. Kaikki muistivat viime kerran, kun Victorian hermot olivat pettäneet. Teddy oli laittanut kuolleen käärmeen tytön laukkuun, ja Victoria oli huomannut sen vasta yöllä kokeeseen lukiessaan. Aamulla Rohkelikkojen torni oli jotenkin siirtynyt huispauskentälle. Kukaan opettajista, ei edes McGarmiwa saanut sitä takaisin paikoilleen. Lopulta jouduttiin kutsumaan alan asiantuntija taikaministeriöstä, joka pääsi tulemaan vasta viikon päästä ja Luihuinen-Puuskupuh- peli jouduttiin siirtämään.
Käytävässä kaikuivat takaa-ajajien äänet. Hän juoksi kovaa ja vaivatta, hänellä oli etumatka. Hän löytäisi tänään. Hän olisi tänään voittaja. Käytävä haarautui, kahdet portaat, ylös ja alas. Victoria valitsi alaspäin menevät portaat. Alaspäin pääsi kovempaa ja kovempaa hän juoksi eikä välittänyt terävien reunojen tekemistä haavoista paljaisiin jalkoihinsa. Ja ovi oli hänen edessään! Lukossa, mutta tällä kertaa hänellä oli aikaa selvittää miten se avautui. Seinien raoista tuleva jäinen viima tosin heikensi hänen ajatuskulkuaan. Hän koputti ovea, sormeili sen hiomatonta pintaa, tutki viereistä seinää. Miten sinä avaudut? Äänet kuuluivat yhä lähempää... ja sitten ne ilmestyivät. Petojen nahka oli pinkkien piikkien peitossa. Niiden suu oli leveä, ne nauroivat. Ne loikkasivat yhtä aikaa häntä kohti, hän yritti viiltävien hampaiden ja pistävien piikkien sekamelskassa taistella vastaan. Seinät räjähtivät ja lumi tunkeutui joka puolelle värjäytyen punaiseksi hänen verestään.
-
Täähän on mielenkiintoinen ficci :)
Tuossa 8 luvussa Victoria oli kirjoitettu pari kertaa 'Viktoria'.
Ihanaa, kun Harry menee sekaantumaan asioihin :D Ja jännää nähdä, löytääkö Victoria elpymyskiven ja saako kutsuttua isänsä takaisin. Mutta ehkä Volde oli niin ovela, että se arvasi että Victoria yrittää ettiä kiveä ja pyytää peruuttamaan rikkumattoman valan. Ja sitte Volde heräiskin henkiin :D
Outoo, kun Victorialle ei tullu mitään ongelmia, vaikka käytti anteeksiantamattomia kirouksia.
Ja jatkathan pian? :)
-
Kiitos :)
...mitä lienee päässäni liikkunut? :-[
Eiii! Miksen itse keksinyt tota? :D Ja muakin kiinnostaa mitä tässä käy, en oo nimittäin yhtään suunnitellu ;D
Mm... ehkä outoa joo... ehkä Potter puhui sen kuiville tai jotain..
Joo seuraava luku on jo tekeillä :)
-
Minä pidän tästä ficistä, tai se miten silvotut sielut tuovat ongelmia tyttärelle on mielenkiintoista. Voldemort on sitten hieno johtaja kun pakottaa vannomaan rikkomattoman valan ja sitten kuolemanpelkoinen joukko kuolonsyöjiä juoksee pienen tyttö raukan perässä. Minusta on jotenkin mukavaa ettei Victoria ole heti hypännyt että jei isin idea on hyvä, kannatan vaan hän pitää isänsä tekoja väärä. Potter tuo mahtavaa lukua tähän, hän vaikutti jotenkin isälliseltä tyttöä kohtaan, toisaalta hän tietää minkälaista on olla orpo :'(. Tämähän muuttuu mielenkiintoiseksi.
juu jatkoa odottellen.
-
Jatkoajatkoajatkoa!!!!! Tää oli hyvä!!! Sun on pakko jatkaa!!!
-
A/N: Kiitokset kommenteista :D
9.luku
Tulisitko tanssiaisiin kanssani
Victoria yritti nousta seisaalleen ja löi päänsä johonkin. Mihin hän oli joutunut? Oli sysipimeää. Hirviö piteli hänestä yhä tiukasti kiinni ja hän rimpuili pakokauhuisena ennen kuin tajusi hirviön olevan hikinen lakana joka oli kääriytynyt tytön ympärille hänen nukkuessaan.
”Kuka tänne taas raahasi jätkänsä!?” Lea kiljaisi ärtyneenä.
”Ei Eric ole täällä... Victoria näkee varmaan taas painajaisia”, Claudia sanoi viereisestä sängystä.
”Niinpä tietysti”, Lea sanoi ja kuului kahinaa, ilmeisesti hän käänsi kylkeä.
”Joku on unohtanut ikkunan auki. Täällä on tosi kylmä,” Ruth sanoi.
Victoria kompuroi sulkemaan ikkunan. Hän nosti peittonsa lattialta ja istui sängyn reunalle tunnustelemaan päätään. Sormiin ei jäänyt verta, mutta kuhmu siihen nousisi aika varmasti.
Victoria muisti kun hänen luokkansa pojat olivat heitelleet häntä kivillä välitunnilla. Yksi oli osunut hänen päähän ja hänen päästään oli alkanut vuotaa verta. Pojat olivat pelästyneet ja juosseet pois. Maggie oli mennyt raivoamaan rehtorille ja Sam vienyt tokkuraisen Victorian lääkäriin. Kysellyt minuutin välein hänen vointiaan. Huolehtinut hänestä. Victorian mahaa vihlaisi.
Kello oli kolme, mutta hän ei uskaltanut enää nukkua. Victoria odotti että muut nukahtivat ja meni sitten oleskeluhuoneeseen, käpertyi nojatuoliin ja jutteli Tontulle yrittäen kaikella tahdonvoimallaan pitää unen loitolla.
Aamu tuli miljoonilta vuosilta tuntuneen ajan jälkeen. Victoria hoiperteli suihkuun, meikkasi silmänalusensa piiloon ja tunsi itsensä sen jälkeen hieman ihmismäisemmäksi.
Numerologiaa. Victoria ei viitsinyt edes yrittää seurata opetusta, ja Vector mulkoili häntä paheksuvasti. Frankillakin oli keskittymisvaikeuksia. Victoria ehkä vain kuvitteli, mutta Frank katsoi hänen suuntaansa useammin kuin on luontevaa.
Victoria hätkähti siihen, että oppilaat kolistelivat pois luokasta. Hän oli varmaan torkahtanut hetkeksi. Hän ei ollut ikinä aiemmin nukahtanut tunnilla, ainakaan jos Binnsin tunteja ei laskettu.
Frank seisoi vielä luokan ulkopuolella tyhjässä käytävässä.
”Victoria, hei”, Frank aloitti.
”Joo joo, olen ruma kummajainen. Väistä, ääliö” Victoria keskeytti jäisimmällä äänellään. Hän ei nyt ollut siinä mielentilassa että jaksaisi kuulla kaikkia niitä juttuja.
Frank vaihtoi painoa jalalta toiselle ja mutisi: ”En minä sitä... Tulisitko tanssiaisiin kanssani?”
Victoria jähmettyi. Hänen päässään humisi oudosti. Mitä Frank oikein oli sanonut? Victoria tuijotti Frankia pitkään. Frank kiusaantui hänen tuijotuksestaan ja oli katselevinaan kiinnostuneena viereistä kuvakudosta.
”Siis... mitä... minä? Tai siis, oletko tosissasi?” Victoria sanoi.
”Joo...” Frank sanoi.
”Eikö se haittaisi Ted-... sinun kavereitasi?” Victoria kysyi.
”Eihän kaverini tähän mitenkään liity”, Frank sanoi hämmentyneenä.
Victoria oli ajatellut Frankin olevan samanlainen lauman perässä kulkija, Teddyn marionetti niin kuin ne muut. Nyt kun hän asiaa tarkemmin mietti, hän ei muistanut oliko Frank edes osallistunut nälvimiseen.
”No, miksi ei”, Victoria tokaisi enempää miettimättä.
Sitten hän muisti miksi ei, ja todellisuus rysähti niskaan kuin tuhat tärähtänyttä ryhmyä. Hän oli vaarallinen ja epävakaa. Kuolonsyöjät jahtasivat häntä. Heidän tupansa eivät ikimaailmassa hyväksyisi tätä. Hänen äitinsä oli kiduttanut Frankin isovanhemmat järjiltään, joten Frankin kuuluisi vihata häntä! Hänen kuuluisi vihata Frankia! Eikun siis, hän vihasi Frankia! Mutta hän ei enää keksinyt miten voisi perua sanansa. Frank hymyili leveästi.
”Etkä sinä ole minusta ruma”, Frank sanoi vielä ennen kuin he lähtivät eri suuntiin.
Hän voisi loukata itsensä jotenkin ennen tanssiaisia tai väittää olevansa huonovointinen... Ei, matami Pomfrey korjaisi asian parissa sekunnissa. Ehkei hänellä tosiaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä. Mielensä perällä Victoria tiedosti, että häntä oikeastaan kiehtoi ajatus Frankin kanssa tanssimisesta. Mutta hän oli luihuinen, eikä heidän tarvinnut olla rehellisiä. Edes itselleen.
Tanssiaisten alkuun oli kolme tuntia ja Victoria nieleskeli pakokauhua ajatellessaan, miten muut reagoisivat nähdessään heidät yhdessä. Hän kiskoi mekon ylleen. Hän oli ostanut sen sovittamatta, sillä se oli ollut kaupan halvin malli. Koruton himmeä harmaa korosti hänen vaaleaa ihoaan. Mekossa oli ohuet naruolkaimet ja se jätti selän paljaaksi.
Victoria kokosi paksut hiuksensa nutturalle ja meikkasi kevyesti.
”Ketä varten sinä oikein kaunistaudut?” Lea ivaili.
Lea oli varma, ettei Victoria kelvannut kenellekään. Victoria kohotti katseensa ja valmistautui pyyhkimään tietäväisen virneen Lean kasvoilta. Hän avasi suunsa ja sulki sen sitten. Hän ei voinut kertoa.
”En ketään. Menen yksin”, Victoria sanoi.
”Voi raukkaa,” Lea sanoi,”kyllä sinäkin vielä jonkun löydät. Vaikkakaan et yhtä komeaa kuin Claudian Eric tai minun Hughini.”
”Seurusteletko sinä Hughin kanssa?”
”Joo. Eikö hän olekin ihana?” Lea henkäisi ilmeisesti kuvitellen, että Victoria oli kateellinen.
Victoria mumisi jotain epäselvää ja sujautti jalkoihinsa korkokengät. Hän käveli oleskeluhuoneeseen. Hänen teki mieli juosta kiljuen karkuun, mutta piti ilmeensä tavanomaiseen tapaansa pitkästyneenä.
”Moi! Näytät mahtavalta!” Isabelle hihkaisi ja rutisti Victorian tukehduttavaan hajuvesipilveen. Isabelle oli varmaan tuvan ainoa halaileva ihminen. Muutenkin Isabelle oli erikoinen ilmestys kylmän laskelmoinnin tuvassa. Lajitteluhattu oli todellakin saanut oikosulun sijoittaessaan hänet Luihuiseen.
He alkoivat valua aulaa kohti. Frank seisoi muiden rohkelikkojen vieressä. Hänellä oli musta juhlakaapu ja hän tähyili nähdäkseen Victorian. Tilanne tuntui käsittämättömän absurdilta. Frank näki hänet ja hymyili. Aika söpösti oikeastaan.
-
Hei, kiva kun jatkoit :)
Oi, joku taitaa tykätä Victoriasta, söpöä <3
En keksi oikein mitään kommentoitavaa, sori. Mutta pidän todella ficistäsi ja toivon, että jatkat pian :)
-
Kiitos :)
Olen ollut tarinan kanssa aika jumissa mutta kirjoittelen sitä eteenpäin silloin kun satun ehtimään. Ongelma on että olen perfektionisti jonka takia keskityn liikaa epäolennaiseen pilkunviilaamiseen. Toisin sanoen kirjoitan hitaasti.
Mitä te lukijat (jos tällä nyt niitä juurikaan on?) haluaisitte tapahtuvan? Mistä hahmoista tykkäätte?
-
No, haluaisin ehdottomasti tietää lisää Frankin ja Victorian (toivottavasti) alkavasta ihastumisesta tms. :D Ja lisäksi kuolonsyöjistä ja heidän suunnitelmistaan olisi kiva lukea. Ja kuinka käy, jos he eivät saa Victoriaa suostumaan? Ja ehkä Harry vilahtaa jossain vaiheessa? Ja Harryn ja Ginnyn sekä Hermionen ja Ronin lapsista olisi kiva lukea.
Mutta siis Frankia lisää :)
Ja eiköhän se tarina jossain vaiheessa ala taas tuntumaan selkeämmältä kirjoittaa. :)
-
Mustakin olisi tosi kivaa lukea lisää eteenkin Frankista ja Victoriasta. Itse tykkään Frankista, koska se on jotenkin niin mukavan tuntuinen ja kiltti. :) Victoriankin hahmo on minusta kiva, mutta olisi kiva jos hän voisi olla välillä hyväntuulisempi ja olla vähän rennompi :D Hän on usein niin kireä ja synkkä ja pessimistinen eteenkin itseään kohtaan. En pidä Teddystä enkä hänen kavereistaan (paitsi Frank) koska he ovat niin ärsyttäviä ja typeriä Victoriaa kohtaan. Myös nuo Victorian jotkut kaverit(ko?) kuten Lea, vaikuttavat välillä pinnallisilta ja itsekeskeisiltä.
Huomasin etten ole kommentoinut muutamaa edellistä lukua *painaa katseen alas syyttävän katseen alaisena*, mutta kommentoin niitä nyt lyhyesti sanoen, että tykkäsin kaikista niistä. Kirjotat hyvin, ja tää tarina on kivaa luettavaa :) Nyt odotan mielenkiinnolla niitä joulutanssiaisia elätellen toivoa siitä, että Victorian ja Frankin välillä voisi tapahtua jotakin :3
Kiitos :)
-DragonHeart58
-
A/N: Kommentit sai sen verran tsemppaamaan että sain kirjotettua jotain, peräti kaksi lukua jonka piti aluksi olla yksi mutta sitten se venyi niin pitkäksi että pätkäisin kahtia:D Oonhan mä tietty alottanu nää jo aikasemmin mutta juoni on muuttunu matkan varrella ja muuta sellaista. Victoria/Frankia tulossa kyllä, mutta haluan että se etenee hitaasti, jotenka kärsivällisyyttä :D Kiitos kommenteista, ne pelastaa aina päivän<3 Yritin änkeä toiseen lukuun vähän Potteria ja jälkikasvua kun sitä pyydettiin
1o.luku
Petturi, osa 1/2
Aika söpösti oikeastaan.
Hämmentävä ajatus keskeytyi, kun McGarmiwan teräksinen ääni kuului taialla vahvistettuna läpi aulan.
”Oppilaat, olemme saaneet syyn olettaa, että entiset kuolonsyöjät hyökkäävät tänne pian. Korpinkynnet, beauxbatonsilaiset ja durmstrangin oppilaat, menkää tyrmiin. Puuskupuhit ja rohkelikot salaisuuksien kammioon. Isabelle Yaxley, päästä sinä heidät sisään. Luihuiset heidän oleskeluhuoneeseensa. Johtaja- ja valvojaoppilaiden tehtävänä on valvoa evakuointia. Täysi-ikäiset, joilla on sauva mukana, saavat jäädä taistelemaan.”
Isabelle? Oliko Isabellekin kärmeskieli? Miksei Isabelle ollut kertonut hänelle? Victorialla oli petetty olo. Ehkä hän oli huolellisesta suojakuoren rakentamisesta huolimatta alkanut pitää Isabellea ystävänään. Sellainen ei saanut toistua.
Kesti ensin hetken, kun oppilaat yrittivät saada tolkkua tapahtuneesta. Sen jälkeen syttyi pakokauhu.
Victoria ei mennyt paniikkiin. Hän potkaisi jalasta epämukavat kengät, purki nutturansa ja otti siitä pidikkeenä olleen sauvansa. Hän ei ollut viime hyökkäyksen jälkeen mennyt mihinkään ilman sauvaansa. Hetken epäröityään hän repi mekkonsa sivusauman reiden puoliväliin asti. Pitkä helma olisi vaikeuttanut liikkumista. Hän puristi tiukasti sauvaansa. Jos kuolonsyöjät hänet halusivat, niin sopi tulla yrittämään.
Ikkuna räjähti, ja typertyneet seisoskelijat saivat yllättävästi vauhtia. Lipetit tainnutti ikkunasta lentäneen hahmon.
Victoria kääntyi ympäri ja oli törmätä Teddyyn, joka osoitti häntä sauvalla suoraan kasvoihin.
”Saamarin Valedro! Tiedän, että olet tämän takana!” Teddy karjui: ”Haluat tapattaa meidät kaikki!”
”Lupin hei, älä ole typerä,”Victoria sanoi miettien oliko Teddy juonut tuliviskiä joulutanssiaisten kunniaksi.
”Minä tiesin heti, alusta alkaen että olet läpimätä epäsikiö!”
”Eihän minulla olisi mitään motiivia käskeä kuolonsyöjiä tänne”, Victoria sanoi.
Okei, Teddyn kuoleminen ei haittaisi häntä. Eikä Hughin. Ja hyökkäyksen takia hänen ei tarvinnut tanssia Frankin kanssa.
Hän tainnutti Teddyn. Yksi riesa vähemmän.
Paitsi vaan että...
”Valedro tappoi Teddyn! Se on noiden puolella!”
... näin.
Kostonhimoiset kengänpohjannuolijat lähtivät survoutumaan aulasta pois yrittävien nelosluokkalaisten porukan läpi.
”Murhaaja!”
Victorian lähellä seisovat oppilaat kääntyivät katsomaan häntä. Rohkelikot yrittivät kirota hänet, Victoria torjui kiroukset leikiten. Jos heidän taikataitonsa olivat tällä tasolla, näiden ah niin uljaiden rohkelikkojen kuuluisi keskittyä aulasta pois pääsemiseen eikä oman puolen noidan kimppuun hyökkäämiseen.
”Minä vain tainnutin hänet! Lupin hyökkäsi kimppuuni!” Victoria huusi, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin puhua seinälle, joka tosin olisi ollut vähemmän aggressiivinen.
Tilanteen järkyttävä epäoikeudenmukaisuus värjäsi Victorian näkökentän reunat punaisiksi. Hän oli ollut valmis taistelemaan henkensä edestä, ja nuo kuvittelivat hänen suunnitelleen koko hyökkäyksen. Victoria harkitsi vakavissaan puolen vaihtamista. Hän sai osakseen vain vihaa, pelkoa, ikuisen ulkopuolisuuden ja pohjattoman yksinäisyyden. Nämäkö puhuivat suvaitsevaisuudesta? Hän ei kylläkään koskaan voisi ryhtyä johtamaan kuolonsyöjiä. He olivat tappaneet hänen oikeat vanhempansa ja kiskoneet hänet siitä tutusta todellisuudesta tähän painajaismaiseen helvettiin, jonka pääpiruna häntä itseään pidettiin.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan häntä. Tämä kiistaton tosiasia viilsi hänen rintaansa. Victoria langetti loitsun, joka muutti hänen ruumiinsa savun kaltaiseksi läpäistäväksi aineeksi, ja sukelsi kauniisti katetun pöydän alle. Häntä uhanneet velhot räpyttelivät hämmentyneinä silmiään tytön kadotessa. Hän antaisi kuolonsyöjien ja tylypahkalaisten tuhota toinen toisensa. Minkä vuoksi hän taistelisi? Hän ei koskaan kuitenkaan löytäisi täältä sitä mitä etsi unissaan. Hän jatkoi hitaasti ryömien matkaansa taistelun nostattaman pölyn ja yleisen sekasorron turvin, ja loitsunsa avulla taistelevat ihmiset astelivat hänen savuruumiinsa läpi huomaamatta tyttöä. Hän suuntasi kohti ulko-ovea.
Hän ryömi kahden vierekkäin makaavan ruumiin läpi silmiään kiinni pitäen. Hetken kuluttua hän näki kammottavan tutun, vaalean kuontalon omaavan hahmon makaamassa tiellään. Se oli Frank. Pojan silmät tuijottivat tyhjyyteen. Silmät olivat erikoisen väriset, pohjavärinä hyvin haalea sinertävänharmaa, iiriksen ympärillä tummanvihreä rengas ja pohjavärin päällä satunnaisia meripihkanvärisiä viiruja. Victoria ravisti päätään ja yritti keskittyä. Oliko Frank... kuollut? Victoria yritti tunnustella hänen pulssiaan, hänen kätensä solahti Frankin kaulasta läpi ja hän tunsi Frankin kaulavaltimon sykkeen. Kokemus oli kuvottava ja hän vetäisi kätensä kiireesti pois.
Frank oli elossa. Se, että hän oli elossa, tarkoitti sitä että hän oli myöskin vaarassa kuolla huonosti tähdättyyn kiroukseen. Victoria etsi lähistöltä Frankin taikasauvan, käpersi pojan kämmenen sen ympärille ja herätti tämän sitten vetäydyttyään kauemmaksi ettei Frank voisi nähdä häntä. Hän katsoi kun Frank kömpi pystyyn ja ryntäsi mukaan kahakkaan. Frank oli auttanut häntä, ja nyt hän tasasi tilit. Kyse ei ollut kerta kaikkiaan mistään muusta. Victoria lähetti mielikuvitus- avada kedavran mielessään kuiskuttelevaa pientä epäilijää kohti.
Ulkona hän purki savuruumisloitsun, langetti harhautusloitsun ja kutsuloitsui matkalaukkunsa ja käärmeensä. Puettuaan kengät ja talviviitan ja Tontun kiemurreltua turvaan kylmältä hänen kaulansa ympärille hän lähti kahlaamaan kohti Kiellettyä metsää.
Metsän suojissa oli vähemmän lunta, ja Victoria lisäsi vauhtia. Hänen oli päästävä pois, minne vain. Hänen suunsa vääntyi kun hän muisti kuinka avoimen murhanhimoisesti häntä oli katsottu. Se oli niin mahdottoman epäreilua. Hän oli muiden silmissä niin paha, että he uskoivat hänen olleen hyökkäyksen takana, vaikkei hän ollut tehnyt heille mitään pahaa koskaan, ainoastaan silloin kun hän ei kyennyt hillitsemään raivoaan, ja hänen omatoimiset taikavoimat olivat ottaneet ohjat.
Hän jatkoi epätoivoista rämpimistään kunnes liukastui jäisellä pohjalla ja kaatui. Hän oli uskomattoman uupunut, hänen raajojaan särki ja kasvonsa olivat tunnottomat kylmästä. Hänen olisi tehnyt mieli vain jäädä siihen makaamaan. Sekavuudestaan huolimatta hän ymmärsi ettei voinut tehdä niin. Oli silkkaa tuuria, ettei mikään ollut hyökännyt hänen kimppuunsa. Ylös vaivalloisesti noustessaan hän satutti kämmenensä johonkin. Victoria tunnusteli sitä varoen kiroillen samalla raivokkaasti.
”Valois”, Victoria kuiskasi.
Taikasauvan valossa hän näki esineen olevan sormus, jossa oli kömpelö, musta, keskeltä haljennut kivi. Victoria tunnisti sen Potterin kuvauksen perusteella elpymyskiveksi. Elpymyskiveksi, ehkä joka voisi lopettaa tämän kaiken. Hän tuijotti kiveä ja käänteli sitä verisessä kädessään. Hän pisti sen sormeensa. Aamulla hän päättäisi mitä sillä tekisi.
Tähdet loistivat todella kirkkaina metsän reunalta avautuvan maiseman yllä. Yö oli värjännyt sinisiksi kauas jatkuvat pellot, pienet vuoret, niityt, kukkulat ja satunnaiset maatalot peittävät lumikerrokset. Tylyahossa useissa taloissa paloivat valot. Tyyni ilma toi mukanaan vaimeita ääniä taistelusta.
Victoria tuki matkalaukun lumen avulla tuulensuojaksi ja kasasi kaikki vaattensa keoksi. Hän kaivautui kekoon ja käpertyi sykkyrälle tuntien olonsa kertakaikkisen, pohjattoman yksinäiseksi. Kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen.
Hän ehti tuskin avata silmänsä, ennen kuin joku huusi: ”Tainnutu!”, ja hän vaipui jälleen pimeyteen.
11.luku
Petturi, osa 2/2
Huone, jossa oli valkoiset seinät, patja lattialla ja reikä huoneen nurkassa tarpeiden tekoa varten. Ei ollut ovia, ikkunoita, ei näkyvää valonlähdettä, itse seinät hohtivat haljua valoa. Tytöllä ei ollut päällään rihman kiertämää, mutta jostain syystä elpymyskivisormus oli hänen sormessaan. Hän oli vankina, mutta oli selvää ettei kyseessä ollut Azkaban. Hän käveli huonetta eestaas. Kuka hänet oli vanginnut? Kuolonsyöjät vai ministeriö? Hän kallistui enemmän ministeriön suuntaan, kuolonsyöjäthän olisivat langettaneet häneen komennuskirouksen sillä sekunnilla. Jos kyseessä oli taikaministeriö, johtuiko pidätys siitä että häntä epäiltiin kuolonsyöjien johtajaksi ja iskun organisoijaksi? Eihän kukaan voisi rohkelikon wannabesankareita lukuunottamatta kuvitella niin. Hänestä tuntui silti että se oli todennäköisin vaihtoehto, kun ottaa huomioon että hän oli paennut. Mikä hulluus häneen oli oikein iskenyt silloin? Victoria lopetti eestaaskävelyn ja istui seinää vasten tiukasti polviaan halaten. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut edes jonkinnäköiset vaatteet, sillä hän oli varma että huonetta vahdittiin jollain taikasysteemillä. Hän toisti pyyntönsä ääneen, ja sängyn päälle tupsahti valkoinen sairaalavaate pienen viiveen jälkeen.
Täytyi käydä läpi faktat, tehdä oletuksia, luoda suunnitelmia. Victoria takertui tähän ajatukseen.Voisiko huoneessa yrittää käyttää taikuutta? Olihan Victoria aiemminkin käyttänyt taikuutta ilman sauvaa, tosin alitajuisesti. Hän penkoi mielestään mahdollisimman monta epäoikeudenmukaista kokemusta ja yritti lietsoa itseään valtavaan, maagiseen kiukkuun, päästää valloilleen ylitsepursuavan taikuutensa ja suunnata sen ympärillä oleviin viileän välinpitämättömiin seiniin. Yhtä välinpitämättömiin kuin opettajat silloin kun rohkelikot kettuilivat hänelle. Potterkin, joka oli ollut olevinaan niin kaveria Mungossa ja Viistokujalla, oli aivan sokea Ted helvetin Lupinin oikuille ja kehui vain, että kuinka Teddy oli tullut aivan vanhempiinsa, ja kuinka vanhemmat olivat olleet suuria sankareita. Keneenkään ei voinut luottaa, Isabellekin, se selkäänpuukottaja oli salannut olevansa kärmeskieli vaikka tiesi ihan hyvin Victorian olevan kärmeskieli ja ehkäpä haluavan jakaa kokemuksia jonkun kanssa... AIVAN KAIKKI PETTUREITA JA TEKOPYHIÄ ÄÄLIÖITÄ SE TYPERÄ ITSETUHOINEN LONGBOTTOMKIN JOKA VAIN VAIKEUTTI TÄTÄ KAIKKEA EIKÖ SE TAJUNNUT MITÄÄN!
Se toimi. Victoria tunsi mahansa tienoilla särkymisen tunteen. Voima eteni näkymättömänä, hitaana, massiivisen vahvana kohti Victorian ihoa, mutta sitten se törmäsi johonkin ja hiipui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Joku suojausjuttu varmaankin. Se olisikin ollut liian helppoa.
Mitäs sitten? Victorian katse osui kädessään olevaan sormukseen. Hänen pulssinsa nousi. Hän vähän ihmetteli miksi oli saanut pitää sormuksensa, mutta miksei se voisi olla avain vapauteen? Ehkä hän voisi saada neuvoja armaalta isukiltaan? Hän käänsi kiveä kolmasti.
Mies, jolla oli hiukan harmaita hiuksia, syvät naururypyt silmäkulmissa ja siistit työvaatteet. Nainen, jolla oli hieman liikakiloja ja sydämenmuotoiset kasvot, päällä vaatteet, joita käytti hoitaessaan puutarhaa.
”Victoria”, Maggie sanoi.
”Te... minä... anteeksi”, Victoria sanoi.
Hänen olonsa oli lamaantunut. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hänen jästivanhempansa saattaisivat ilmestyä. Miten typerää.
”Älä pyytele anteeksi. Ei tälle voi enää mitään.”
”Sam on oikeassa, Victoria.”
”Te olette kuolleita”, Victoria sanoi.
”Niin olemme, kultaseni”, Maggie sanoi.
”Mutta minä puhun teidän kanssanne”
”Niin puhut. Elpymyskivi, kuoleman varjelus, joka tuo takaisin rakkaat kuoleman takaa, mutta ei poista sitä tosiasiaa etteivät kuolleet kuulu tähän maailmaan. Mekään emme voi jäädä tänne pitkäksi aikaa”, Sam sanoi ja silitti Victorian hiuksia.
”Minä olen pahoillani teidän puolestanne. Se oli minun syyni, te olitte sivullisia, jos olisin taikonut aiemmin, olisin voinut pelastaa teidät!”
”Kultaseni, se ei missään nimessä ollut sinun vikasi. Me tiesimme riskit kun otimme sinut hoitaaksemme”, Maggie sanoi tiukasti.
Victoria nyökkäsi vastaan sanomatta. Hänen oli vaikea muistaa miksi oli alunperin kääntänyt kiveä. Ai niin, hän oli vankina. Ja hän voisi kysellä Voldemortista.
”Pystyttekö te auttamaan minut täältä pois? Tiedättekö mitä minulle tapahtuu?”
”Joudut oikeudenkäyntiin missä sinua syytetään petturuudesta. Emme usko että sinulla on hätää, olethan alaikäinen ja lisäksi syytön”, Sam sanoi ja molemmat kasvattivanhemmat hymyilivät rauhoittavasti.
Victoria ei ollut selviytymisestään varma. Hänhän oli tieten tahtoen jättänyt koulun oman onnensa nojaan, ja jopa toivonut kaikkien kuolevan taistelussa. Hänen vatsaansa väänsi, mutta hän piti kasvonsa ilmeettöminä. Sam ja Maggie olivat kuolleet, tuskin heitä tarvitsisi enempää stressata. Voisi luulla ettei kuolleilla olisi kauheasti murehdittavaa, mutta molemmat vainajat näyttivät kalpeilta ja pahoinvoivilta. He tuntuivat vähemmän... todellisilta.
”Älkää lähtekö vielä!” Victoria huusi käsittäessään mitä oli tapahtumassa.
”Emme voi lähteä, ennen kuin päästät meidät lähtemään, kultaseni, mutta toivon että teet sen pian. Me emme kuulu tänne, tämä maailma heikentää meitä”, Maggie sanoi ja hänen äänensä tuntui kuuluvan kaukaa.
”Voldemort! Kertokaa minulle hänestä! Miksi olen olemassa!?”
”Isäsi... hän ei ollut kovin kauaskantoinen sieluaan silpoessa. Hän on pieninä palasina siellä täällä ja hänen uhrinsa eivät ole hänelle suopeita”, Maggie sanoi.
”Etsi kirje. Siellä selitetään osa asioista, loput sinun täytyy selvittää itse. Piilotimme kirjeen isoäidin muotokuvan taakse”, Sam lisäsi.
”Okei, kiitos”, Victoria sanoi räpytellen kyyneliä pois,”Minä päästän teidät takaisin nyt.”
”Pikku tyttöni”, Sam sanoi ja halasi häntä. Samin syli tuntui kylmältä, etäiseltä, mutta silti tutulta.
”Rakastamme sinua, kultaseni”, Maggie sanoi ja rutisti häntä vuorostaan. Victoria erotti vienon mullan tuoksun.
Hän tiputti sormuksen lattialle, ja vainajat katosivat heti hänen irrottaessa otteen. Hän potkaisi sormuksen huoneen nurkkaan ja kaatui patjalle itkien vuosien suruaan. Hän itki jo toisena päivänä peräkkäin. Mikä häntä vaivasi?
Tuntien kuluttua huoneen seinään ilmestyi ovi josta astui kuusi auroria jotka kaikki tähtäsivät Victoriaa sauvallaan. Victoria käveli kuuliaisesti huoneestaan aurorien keskellä. Käytäviä, hissi, lisää käytäviä ja ovia ja turvatarkistuksia. Lopulta he ilmeisesti saapuivat perille, pyöreään huoneeseen, jossa istui useita noitia ja velhoja, ja jonka keskellä oli tuoli kahleineen. Ankeuttajia ei ollut, Victoria arveli sen johtuvan siitä, että hän oli niin arvaamaton kokiessaan negatiivisia tunteita. Victoria istui tuoliin ja käänsi kasvonsa ihmisiä kohti. Hän näki siellä tuttuja kasvoja, Potterin, McGarmiwan, neiti Clearwaterin ja itse taikaministerin, Kahlesalvan.
”Minä, Harry James Potter kuulustelen sinua. Kirjurina Percy Ignatius Weasley. Kyseessä ei ole tilanne, joka olisi jotenkin verrannollinen johonkin aiempaan tilanteeseen, joten en aio noudattaa tavanomaista protokollaa. Victoria Merope Valedro, sinua syytetään petturuudesta ja kuoleman välillisestä tuottamisesta useille ihmisille, kuolonsyöjien kokoamisesta ja käskemisestä hyökätä Tylypahkaan”, Potter sanoi väsyneellä, pettyneellä äänellä,”Kerro meille mitä tapahtui.”
Victoria yritti avata suutaan, mutta tuntui menneen aivan lukkoon. Miten hän voisi saada heidät uskomaan? Kuinka hän voisi sen selittää? Victoria katsoi vihamielisiä, pelokkaita, epäluuloisia kasvoja. Kuinka he muka uskoisivat tarinaa väärinymmärretystä luihuisesta jota rohkelikot kiusasivat?
”Tuota, voisinko saada totuusseerumia? Luulen, että en pysty, tai siis, että se olisi parempi niin”, Victoria sopersi pienellä äänellä.
”On harvinaista että syytetty pyytää tuollaista, mutta meillä on aina totuusseerumia siltä varalta että jossakin asiassa on suuria epäselvyyksiä”, Victorialle tuntematon noita sanoi ja kumartui ottamaan jostain pullon kirkasta nestettä.
Totuusseerumin alaisena oleminen oli parasta mitä hän oli eläissään kokenut. Niin vapauttavaa, niin huoletonta. Hän tunsi ruumiinsa rentoutuvan ja välittävän avoimesti kaikki hänen tunteensa.
”Oletko Victoria Merope Valedro?” Potter kysyi.
”Olen.”
”Oletko viisitoista vuotta vanha?”
”Kyllä.”
Victorian suu vastasi kuin itsestään. Ihmeellistä! Hänen silmänsä avautuivat avoimeksi hämmästyksestä.
”Käskitkö sinä kuolonsyöjien hyökätä Tylypahkaan?”
”En.”
”Olitko tietoinen heidän aikeistaan?”
”Olen elokuussa tapahtuneesta, itseeni kohdistuneesta hyökkäyksestä asti pelännyt että he hyökkäävät uudestaan, mutta en tiennyt että juuri sinä päivänä.”
”Mitä tapahtui sen jälkeen kun McGarmiwa tiedotti hyökkäyksestä?”
”Valmistauduin taistelemaan, mutta sitten Ted Lupin uhkasi minua taikasauvallaan. Tainnutin hänet. Hänen kaverit luulivat että tapoin hänet, ja yrittivät hyökätä kimppuuni. En halunnut sen jälkeen enää taistella.”
”Sinä siis puolustauduit kun Ted Lupin ja myöhemmin hänen ystävänsä uhkasivat sinua? Mitä loitsuja käytit?”
”Varjelumia.”
”Mitä teit sen jälkeen? Kerro tarkasti.”
”Muutin ruumiini savumaiseksi ja menin pöydän alle piiloon. Lähdin ryömien kohti ovea. Ennen ovelle pääsyä ryömin kahden ruumiin läpi. Vapautin Frank Longbottomin tajuttomuudesta. Ulos päästyäni kutsuin matkalaukkuni ja lemmikkikäärmeeni -”
”Savumaiseksi? Tarkoitatko savuutos-loitsua?” sama noita, joka oli antanut totuusseerumin kysyi ällistyneenä.
Yleisössä supatettiin.
”Kyllä. Olen osannut savuutoksen toisesta luokasta lähtien”, Victoria sanoi ja tunsi olonsa ylpeäksi. Ehkä hän oli outo, mutta sentään todella lahjakas.
”Jatka, Valedro. Mitä teit sen jälkeen kun olit kutsunut matkalaukkusi ja käärmeesi?” Potter sanoi ja hänen äänensä oli kolea.
”Minä juoksin metsään. Ja ai niin, löysin metsästä elpymyskiven. Laitoin sen sormeeni ja jatkoin matkaani. Tulin metsän reunaan ja leiriydyin sinne.”
Potter näytti monta vuotta vanhemmalta ja vihaisemmalta kuin koskaan. Hän tärisi.
”Minun esikoispoikaani, koulun juuri aloittanutta Jamesia kidutettiin, hänet meinattiin tappaa, ja oltaisiinkin tapettu jossen olisi pelastanut häntä. Victoria Merope Valedro, sinä olet niin vahva, että olisit voinut suojella heitä jokaista, mutta sinä lähdit pois koska et halunnut taistella. Miksi et jäänyt? Tahdon tietää selityksen sille miksi poikani on tällä hetkellä Pyhässä Mungossa!”
”Minähän sanoin jo. Minä olin aikeissa taistella. Lupin osoitti minua sauvallaan ja syytti minua siitä että olin käskenyt kuolonsyöjien hyökätä sinne. Tajusin ettei ollut mitään järkeä taistella sellaisten puolella keiltä sain osaksi vain vihaa ja halveksuntaa. Vaikka olisin listinyt joka ikisen kuolonsyöjän, en olisi saanut siitä yhtään mitään.”
Saliin laskeutui hiljaisuus.
”Sinä listit kuolonsyöjät jo. Kellon lyödessä kaksitoista joka ikinen kuolonsyöjä makasi maassa kuolleena. Koska sinä et ollut suostunut johtamaan heitä, he kuolivat kaikki. Sitä minä mietinkin… että siinä että johtaisit heitä ei olisi mitään järkeä…”
Jälleen hiljaisuus. Potter tuijotti jonnekin kauas, hänen kaikki raivonsa oli hiipunut.
”Victoria Merope Valedro, sinut vapautetaan kaikista syytteistä.”
-
Jee, lisää lukuja! :D
Tykkäsin näistäkin luvuista, vaikka minusta olisi ollutkin ihanaa, jos ne tanssiaiset ei olisi mennyt mönkään, vaan Victoria olisi oikeasti joutunut/päässyt tanssimaan Frankin kanssa :3 Typerää, kun kaikki on oikeasti koko ajan Victorian kimpussa, etenkin toi Ted >:( Ärsytti myös toi Harry, miten se nyt tuolla lailla suuttu Victorialle? Ei se voi olettaa, että Victoria tietää, että kuolonsyöjät tottelee sitä jne. Rasittavaa kun Victoria tuomitaan koko ajan niin rankasti sen vanhempien, eteenkin isän vuoksi. Onneksi Frank ei oo niin tyhmä. :D Oisin kyl luullu, et Harry ei sillä lailla suutu, koska sillon alussa Harry vaikutti siltä, että se pysty samastumaan Victorian tunteisiin ja se tiesi, kuinka pahalta Victoriasta tuntuu. Tosin asetelma oli vain hiukan eri: Victoria-rukka leimataan alusta alkaen pahikseksi ja joutuu vihatuksi, kun taas Harry sai legendan ja sankarin maineen.
Joitain pieniä kirjoitusvirheitä löysin:
Victoria huusi, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin puhua seinälle, joka tosin olisi ollut vähemmän agressiivinen.
Tää on siis tossa 1/2 -osiossa sen jälkeen, kun Victoria tainnutti Teddyn. Kahdella g:llä, siis aggressiivinen :)
Potter tuijotti jonnekkin kauas, hänen kaikki raivonsa oli hiipunut.
Tää on siis 2/2-osiossa ihan loppupuolella. Tästä en itseasiassa ole 100%-varma, mutta minusta se kirjoitetaan yhdellä k:lla, siis jonnekin :)
Kiitos näistä luvuista, jään odottelemaan taas jatkoa mielenkiinnolla ja innolla :)
-DragonHeart58
-
A/N: DragonHeart58, kiitos jälleen. Alkuperäinen idea oli, että he olisivat joutuneet/päässeet tanssiaisiin, mutta kiero mieleni päätti erottaa heidät jälleen toisistaan. Muahhahhahhaa, eiku. Ja Victoria tiesi kyllä että rikkumattoman valan rikkominen tappaa, mutta hän ei tiennyt, niinkun ei Harrykaan, että kuolonsyöjillä oli sellanen ”deadline” eli valaan kuului tälläinen aikaraja, jonka sisällä Victorian olisi pitänyt ruveta johtamaan heitä, että he olisivat säästäneet henkikultansa. Harry tunteekin sääliä Victoriaa kohtaan, mutta se, että omalle lapselle sattui jotain, sai hänet kilahtamaan. Ja nuo yhteneväisyydet heidän elämissään ei ole sattumaa vaan ihan suunniteltu juttu.
Loppu häämöttää muuten jo, yksi tai mahdollisesti kaksi lukua enää tämän jälkeen.
12.luku
Rauniot
Victoria kulki Tylypahkan toissapäivänä kovia kärsineessä aulassa. Yhdet portaat olivat käyttökelvottomat. Keskellä aulaa oli monta jalkaa syvä kuoppa. Haarniskat, maalaukset, kuvakudokset ja patsaatkaan eivät olleet säästyneet vahingoilta.
Oli niin paljon helpompaa keskittää ajatuksensa maallisten vahinkojen tarkkailuun. Paljon, paljon vaikeampaa oli miettiä heitä, joiden veri peitti sortuneita portaita, heitä, jotka olivat räjähtäneet aulan lattiassa olevan reiän mukana ja häntä, jonka sisäelimet olivat kuorruttaneet Hiinokan, historiallisen hevoskotkan patsaan. Aulassa taas oli helpompi olla kuin Suuressa Salissa, jonne kaikki suurin piirtein ehjät ruumiit oli koottu. Suurin osa heistä oli kuolonsyöjiä. Kaksikymmentäkaksi ruumista, yksi oli vahingossa räjäyttänyt itsensä tuusannuuskaksi ja vienyt mukanaan neljä oppilasta. Suurin osa heistä oli ollut vanhoja, tai heillä oli ollut puoliso, kenties lapsiakin. Viisi kuolonsyöjää oli istunut vieläkin tuomiotaan Azkabanissa poikkeuksellisista julmuuksista, oli tullut tieto, että hekin olivat kuolleet. Oppilaita oli menetetty kymmenen, mukaanlukien räjähtäneet.
Victoria istuutui seinää vasten, painoi päänsä polviin, heijasi itseään kuin mieleltään sairas. Ai niin, hänhän oli sellainen, samasta syystä miksi nämä ihmiset olivat kuolleet. Isänsä, pimeyden lordin takia. Potter oli sanonut silloin kauan sitten Mungossa, että Victorialla oli kokonainen sielu, vaikka Voldemortilla ei ollut ollut. Sielu särkyy jos tappaa, eli oliko Victorian sielu nyt särkynyt, kun oli hänen syytään että ihmisiä oli kuollut? Ainakin hänen sydäntään särki.
Victoria käveli käytävillä yömyöhään asti kenenkään estelemättä, kunnes arveli, ettei oleskeluhuoneessa olisi enää ketään. Hän lausui tunnussanan ja hiipi kelmeän hypnoottisessa valossa oleskeluhuoneen poikki makuusaliin.
Hän juoksi jälleen pitkää käytävää pitkin. Valkea sairaalavaate liimaantui hänen hikisiin reisiinsä, kun kylmästä sinertävät jalat takoivat kivilattiaa. Hän kääntyi risteyksestä oikealle. Yhtäkkiä hän tippui ujeltavan ilmavirran läpi ja päätyi suureen luolaan, joka oli täynnä manaliuksia. Otukset lähestyivät häntä, eikä hän pystynyt puolustautumaan mitenkään, he repivät hänen ihoaan, eikä hän edes tuntenut kipua. Sitten hänen jalkojensa alla maa repeytyi taas, ja hän tippui huutaen huutaen huutaen Kiellettyyn metsään. Lumessa kuin musta silmä elpymyskivi odotti poimijaansa. Etsijäänsä, löytäjäänsä. Mutta se ei ollut se mitä hän tarvitsi, ei se mitä hän etsi. Kuva pysähtyi hetkeksi, kuva mustasta ivallisesta pisteestä vaalealla pohjalla, sitten maisema pyöri pyöri pyöri, jossain vilahti jotain sinertävää, kuin vettä. Hän ei etsinyt kiveä. Mitä hän etsi?
Hän heräsi kysymys mielessään. Niinkuin kaikki unet, lopulta sekin ajatus hautautui päivän mittaan syvemmälle ja syvemmälle muistikuvien kerrostumiin, koko ajan suurentaen todennäköisyyttä ettei se koskaan enää löytyisi.
Edellä mainitut kerrostumat olivat synkkiä. Victoria oli ollut aikeissa lähteä aamiaiselle, joka oli järjestetty sinä aamuna huispauskentällä, kunnes oli ajatellut millaista olisi kävellä kaikkien niiden eteen, jotka olivat menettäneet jonkun läheisensä. Ajatuksen lannistamana hän jäi makuusaliin ja pysyi siellä koko päivän hautoen päässään sysimustia ajatuksia.
Kylpyhuoneessa käydessään hän näki Lean ympäriinsä leviteltyjen tavaroiden joukossa kynsisakset. Orastava ajatus kehkeytyi hänen mielessään. Sakset olisivat ehkä turhan kömpelö väline siihen. Taikajuomien teossa aineksien pilkkomiseen tarkoitettu veitsi olisi tähän käyttöön soveltuvampi. Victoria meni matkalaukkunsa luokse ja hetken kaivelun jälkeen löysi hopeisen esineen, koruttoman kauniin. Victoria pidätti huomaamattaan hengitystään. Kaikki olisi ihan kohta ohi. Hän hipaisi terällä ensin kämmentään kokeillakseen sen terävyyttä ja tutkaili haavaa etäisen kiinnostuneesti. Hän pyrki tukahduttamaan sisäisen korpinkyntensä, joka käski ottaa verinäytteen, ja kohotti veistä uudestaan.
Kesken liikkeen hän jähmettyi hetkeksi ja heitti veitsen sitten kauas itsestään. Se osui seinään ja jäi törröttämään siihen. Hän ei luovuttaisi. Luovuttaminen oli halveksittavaa pelkuruutta, vaikkakin ajatus olikin houkutteleva.
Verinäytteen tutkiminen sen sijaan... Hän vietti loppupäivän mitaten verensä taikapitoisuutta ja alttiutta erinäisille taudeille tiedostamatta, että hänen uteliaisuutensa oli se asia mikä piti hänet hengissä sen päivän
Hän meni nukkumaan neljältä iltapäivällä, jottei olisi hereillä sitten kun muut tulisivat. Aamulla hän heräsi tyttöjen metelöintiin mutta teeskenteli nukkuvaa. Hän ei vaan voinut kohdata ulkomaailmaa, hänen syyllisyyttään, joka paiskattaisiin päin hänen kasvojaan. Kukaan ei yrittänyt herättää Victoriaa tai maininnut häntä sanallakaan. Ehkä he arvasivat hänen kuuntelevan.
Sitä seuraavana päivänä hänen ei annettu jäädä pylvässänkyynsä erakoitumaan ja rypemään itsesäälissä. Lean, Claudian ja Ruthin poistuttua hän oli kaivautunut entistäkin syvemmälle sotkuisiin lakanoihinsa kirjapinonsa kanssa, kun Isabelle pelmahti huoneeseen.
”Missä sinä olet ollut? Minä tulin juuri sairaalasiivessä, katsos, loukkaannuin taistelussa, eikä kukaan kertonut minulle mitä oli meneillään. No, ehkä se oli ihan ymmärrettävää, koska olin tajuton, ihan lääketokkurassa, hah hah. Matkalla yritin kysellä kaikilta, oletko sinä kunnossa, mutta kukaan ei suostunut sanomaan sinusta sanaakaan, ei edes, oletko sinä hengissä. Ja kun en nähnyt sinua ruoka-aikaan, niin luulin, että ehkä olit kuollut!”
Victoria yritti saada tolkkua Isabellen nopeasta puheesta.
”Mitä... hei, hidasta.”
Isabelle veti henkeä.
”Voisitko kertoa minulle mitä täällä tapahtui?”
Victoria viivytteli vastaustaan. Kaiken tämän sanominen ääneen, se tuntui ikään kuin tekevän asiasta todellisemman. Lopullisemman.
”Minä en ollut mukana taistelussa. En tiedä mitä siellä tapahtui.”
”Ai olit evakossa?”
”En. Minä pakenin.”
Isabelle istui sängyn reunalle. Victoria kertoi lyhyesti kuinka oli paennut, jäänyt kiinni, häntä oltiin kuulusteltu ja vapautettu syytteistä. Isabelle kysyi, miksi kuolonsyöjät olivat ylipäätään hyökänneet puhumattakaan siitä, että kaikki olivat kuolleet samaan aikaan, ja Victoria oli päätynyt kertomaan koko jutun alusta alkaen. Kuinka hän oli olemassa pelkästään ollakseen Voldemortin varasuunnitelma.
”Eli, olet ollut täällä eristyksissä, koska tunnet syyllisyyttä siitä, että et jäänyt taistelemaan?” Isabelle täsmensi.
”Minä olen vahvempi kuin moni muu, ja he tulivat minun takiani. Pakenin raukkamaisesti ja viattomia sivullisia kuoli!”
”Ethän sinä edes olisi saanut jäädä! Olet alaikäinen, torvi!”
”No, mutta – ”
”Ja sinun vikasi on sekin, että ISÄSI valintojen takia kuolonsyöjät hyökkäsivät?”
”Mutta – ”
”Ja sinun olisi pitänyt myöskin suojella niitä urveloita, jotka haukkuvat sinua koko ajan?”
”Olisi!”
”Ja jotka hyökkäsivät sinun kimppuusi niin, että olisit joutunut taistelemaan sekä heitä, että kuolonsyöjiä vastaan?”
”...”
”Toivottavasti tajuat kuinka nurinkurinen logiikka sinulla on. Hei, älä taas keskeytä. Sinä olisit voinut jäädä. Se on totta. Et kuitenkaan ole ainoa joka oli vääntämässä tätä kakkaa.”
Isabellen omaperäiset ilmaisut olivat liian omituisia vakavasti otettaviksi, vaikka katse ruskeissa silmissä vaikutti vilpittömältä. Victoria totesi, että vastaan väittämisestä tuskin seuraisi mitään rakentavaa. Yhteen kysymykseen hän kuitenkin halusi vastauksen.
”Sinä olet kärmessuu. Mikset kertonut siitä minulle?”
Isabelle kohautti harteitaan. ”Ethän sinäkään kertonut tästä minulle kuin vasta nyt.”
Se oli totta. Ei Victorian olisi pitänyt olettaa, että Isabelle avautuu hänelle jos ei hänkään tehnyt niin. Keskustelu tuntui puhdistaneen hänen mielensä. Hänen lihaksensakin tuntuivat rentoutuneen päiviä kestäneestä kiristyksestä, ja nukkuminen alkoi vaikuttaa jälleen aika hyvältä idealta. Nukahtaminen ei tullut harmi kyllä kyseeseenkään, sillä Isabelle repi hänet puoliväkisin kylpyhuoneeseen, tyrkkäsi hänelle hammasharjan käteen ja ryhtyi selvittämään umpitakussa olevia hiuksia muutamalla näppärällä loitsulla.
”Enkö muka voisi jäädä yhdeksi päiväksi enää”, Victoria protestoi, ”Kello on jo kaksitoista, ei tässä ole mitään järkeä.”
Tasan kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli Isabellen kriteerien mukaan jotenkuten edustuskelpoinen ja uskaltautui jälleen ihmisten ilmoille. Tai no, häneltä ei varsinaisesti kysytty.
”Näetkö sinä, kukaan ei ole yrittänyt tehdä sinulle mitään”, Isabelle hymyili rohkaisevasti.
”Niin, se ainoa ihminen joka tähän mennessä on tullut meitä vastaan. Joka oli ekaluokkalainen.”
”Se oli ainakin kakkosluokkalainen. Tai jopa kolmonen.”
Victoria ei sanonut ääneen epäilystä siitä, että Pomfreyn oli täytynyt antaa Isabellelle PALJON lääkkeitä. Tämä ei ollut hyvä idea. Hän ei kestäisi niiden katseita. Apua! Hän oli tainnuttanut Teddyn! Poika kostaisi sen varmasti. Kenties Isabelle oli oikeasti valeasuinen rohkelikko valmiina langettamaan häneen kokovartalolukon heti kun hänen huomionsa herpaantuisi.
”Minne sinä kävelet?” Isabelle ihmetteli.
”Muodonmuutosten luokan eteen, miten niin?”
Valeasuinen rohkelikko halusi hänet Suureen Saliin ruokailun varjolla, jotta saataisiin julkinen mestautus!
”Älä viitsi, Victoria, et ole syönyt moneen päivään.”
Lopulta hän vakuutti vale-Isabellelle, että kotitontut olivat tuoneet hänelle ruokaa eikä hänellä ollut nälkä missään nimessä. Kotitontut olivat oikeasti kiertäneet hänen hilpeän olemuksensa kaukaa jo pitkään.
Päivän kuluessa vainoharhainen puolustusmuuri mureni hitaasti. Illalla oleskeluhuoneessa, istuessaan Isabellen, Annabethin ja Alexandran vieressä sohvalla hänen oli todettava, että kukaan ei ollut uhannut hänen henkeään. Muutama opettaja oli peräti nyökännyt hyväksyvästi hänen onnistuessaan jossain vaativassa jutussa ensiyrittämällä. Ehkä Isabelle olikin ollut oikeassa.
”No totta kai minä olin oikeassa. Olen aina oikeassa”, Isabelle tuhahti omahyväisesti, kiemurteli hetken hakiessaan parempaa asentoa ja parahti; ”Tämä sohva on kivikova! Miksi isoisoisoisoisoisoisoisoisäsi halusi tänne näin epämukavat istuimet? En tule koskaan saamaan lapsia!”
Juttu ei ollut hauska, mutta Victoriaa huvitti Isabellen kohtuuttoman ahdistunut ilme. Nauraminen tuntui oikeastaan aika kivalta.
-
Voi ei, joko tämä loppuu?
Mukavaa, kun Isabellan ja Victorian ystävyyssuhde kehittyy. Toivottavasti myös Frankin ja Victorian välillä tapahtuu jotain ;)
Onkohan Isabella sukua Victorialle kun kerran osaa kärmeskieltä?
Voi, Draco kuoli. :( en kyllä ole koskaan pitänyt kovin hänestä, mutta silti...
Ei hitsi vieköön päästy näkemään Voldea :D Ja mitäköhän elpymyskivelle tapahtuu?
Toivottavasti uutta lukua tulee pian, en malta odottaa jatkoa! :)
-
Jee, kommentti :D
Kärsivällisyyttä, kyllä Frankista vielä kuullaan ;) Minua vaan itseäni ärsyttää sellainen että on tapahtunut joku kamala katastrofi ja suurin ongelma olisi joku suhdesotku johon sitten keskitytään ja katastrofi mainitaan sivulauseessa.
Isabelle ei ole Victorialle mitään sukua. Onhan niitä kärmeskielen osaajia muitakin kuin Salazarin jälkeläiset.
Itseasiassa, Draco oli ainoa joka selvisi. Olen kirjoittanut spinoffin, jossa loogistetaan tämä (hirnyrkki) ja ehkä joku päivä sen julkaisenkin...
Seuraava luku on jo vaiheessa...:)
-
A/N: Aiemmat varoittelut taisivat olla aiheettomia. Ei tämä lopukaan ainakaan tällä kertaa. Ajatuksena oli, että olisin tekaissut jonkin väkinäisen lopun että pääsisin tästä eroon, mutta sitten juoni lähti jälleen jonnekin sivuraiteille. Piti vain pohjustella lopetusta, minkäs teet, kun näppikselläni on oma tahto… syytän sitä myös mahdollisesta aivokuolleisuudesta ;) Kaksi lyhyehköä lukua tässä siis.
13. luku
Tulevaisuuden pohtimista ja joulun viettoa
Victoria meni aikaisin nukkumaan. Ilta oli ollut hauskin pitkiin aikoihin, mutta tuntui väärältä pitää hauskaa kun niin monta noitaa ja velhoa oli kuollut. Isabellen ystävällisyys vaivaannutti häntä, sillä Isabellen vanhemmat olivat kuolleet sen typerän valan takia. Hän muisti oman monta vuotta kestäneen depressionsa, kun hänen sijaisvanhempansa olivat kuolleet. Kai Isabelle ei sitten surenut samalla tavalla, eihän hän ollut vanhempiaan tavannut pitkiin aikoihin.
Häntä ei nukuttanut ollenkaan. Olo oli jollain omituisella tavalla levoton. Tyhjä. Kesti hetken, ennen kuin hän ymmärsi mistä kiikasti.
Hän oli käyttänyt koko kouluaikansa opiskelemalla ahkerasti, tavoitteenaan ensin kosto, sitten rikkumattoman valan murtaminen. Nyt kumpikin oli toteutunut, joskin ei sillä tavalla kun hän olisi halunnut. Tuloksena oli joukko manan maille siirtyneitä kuolonsyöjiä ja Victoria, jolla oli aivoissaan valtava tietokanta ja melkoisen pätevät taikataidot. Ikäänkuin hänellä olisi ollut valtava kasa kaljuunoita, mutta yksikään kauppa ei olisi auki. Hänellä ei ollut enää tavoitetta.
Hän ei ollut juurikaan ajatellut uravalintaansa. Tulevaisuus oli ollut hänelle umpikuja tähän päivään saakka. Nyt se näytti pikemminkin valtavalta harmaalta alueelta, jonka reunalle hänet oltiin juuri tuupattu. Hän oli viidennellä, pian olisivat V.I.P:t, ja niiden jälkeen hänen pitäisi tehdä tärkeitä ainevalintoja. Victoria oli täydellisen hukassa.
Oli kuitenkin ylellistä, että ongelmat pyörivät koulun ja uravalinnan tasolla, eikä siinä, että minä hetkenä hyvänsä lauma häiriintyneitä sadisteja saattaisi hyökätä hänen kimppuunsa ja pakottaa hänet tappamaan jästejä.
Sinä yönä hänen unetkin käsittelivät lähinnä työpaikkahaastatteluja.
Victorian herätessä Ruth oli pukeissa muiden vielä nukkuessa. Hän nyökkäsi Ruthille viileästi. Hetken mielijohteesta hän väänsi suupieliään ylemmäs. Ruth näytti aika pelästyneeltä ja lähti kiireesti pois huoneesta. Kylpyhuoneen peiliä vilkaistessaan Victorian oli ymmärettävä Ruthia. Hänen hiuksensa sojottivat painovoimaa pilkaten ja karmivat eriparisilmät harottivat väsymyksestä. Testimielessä hän teki äskeisen ilmeensä uudelleen, ja totesi, että ystävällisyys ei pukenut häntä, mikäli hän ei halunnut saada tekosyytä poistua tunnilta sairauskohtauksen varjolla.
Aamupalalla hän vetäytyi jälleen pöydän nurkkaan, mutta ei syönyt nopeasti tavoitteena häipyä mahdollisimman nopeasti, vaan tarkkaili ihmisiä. Hän huomasi vasta nyt, että heitä oli vähemmän kuin tavallisesti, ilmeisesti monet olivat lähteneet kotiin taistelun pilattua tanssiaiset. Yleensä heti loman alussa tuli päättää jäikö vaiko ei, mutta kai tämänkertainen tragedia oli poikkeustapaus.
Katse harhaili vähän tahtomattaankin rohkelikkojen suuntaan. Tupa oli menettänyt viisi jäsentä; yhden ekaluokkalaisen, joka ei ollut ehtinyt ajoissa alta pois ja heidät, jotka olivat kuolleet räjähdyksessä. Pöytä, joka yleensä oli iloinen ja meluisa, oli niin hiljainen, että Victoria oli nähnyt vastaavaa vain silloin kun hänet itsensä lajiteltiin. Silloin se oli johtunut järkytyksestä, nyt taasen surusta.
Victoria sai kaksi lahjaa, Isabellelta makeisia ja yhden, jossa ei ollut nimeä. Nimettömässä paketissa oli kaulakoru, jonka ketju oli hopeinen, ja jossa oli riipuksena syvänpunainen, ovaalin muotoinen kivi. Se oli aika lailla samanvärinen kuin Victorian silmä, hiukan tummempi vain. Koru tuskin oli kovin arvokas, mutta se oli kaunis. Victoria sujautti sen kaulaansa testattuaan sen ensin pimeän taikuuden varalta. Joku oli ystävällisyyttään ostanut lahjan ventovieraalle. Se joku EI ollut Frank. Se ei ollut Frank, joka oli pyytänyt häntä joulutanssiaisiin ja jota hän oli auttanut taistelussa ja jolla muuten oli tavattoman suloinen hymy – tai siis, se oli joku muu. Eihän ollut mitään syytä olettaa sitä, että se OLISI Frank. Niin. Hän ei epäillyt mitään sen suuntaistakaan. Ja jos oletettaisiin, että hän luulisi sen olevan Frank, hänhän ei laittaisi sitä kaulaansa.
”Victoria? Miksi sinä puristat päätäsi kaksin käsin?” Isabelle kysyi huolestuneesti.
Victoria tunsi itseensä kohdistuneet katseet, ja hän satuili jotain päänsärystä. Isabelle tyytyi siihen joskin luoden silloin tällöin epäluuloisen vilkaisun häneen päin.
He viettivät laatuaikaa luihuisen oleskeluhuoneessa, tällä kertaa moninkertaisten pehmustusloitsujen kera. Paikalla oli Isabelle ja joitain kuudennen vuosikurssin poikia. Annabeth ja Alexandra olivat yksiä kotiin lähteneistä.
Punatukkainen poika otti hiukan itsetyytyväisen näköisesti kaapunsa sisältä pullon tuliviskiä. Pojan pisamista, virneestä ja kuluneesta kaavusta päätellen hän oli jotain sukua Weasleyille. Pulloa tarjottiin Victoriallekin, ja tyttö hörppäsi kohteliaisuussyistä. Hörpättyään hän vähemmän kohteliaasti sylkäisi litkun matolle. Kuudesluokkalaiset nauroivat Victorian pyytäessä anteeksi silmät vettä vuotaen.
Pulloja putkahteli milloin kenenkin taskusta, kun edellinen tyhjeni. Porukka Victoriaa lukuun ottamatta humaltui humaltumistaan, ja hänen oli pakko nauraa Isabellen epätoivoisille iskuyrityksille, jotka kohdistuivat oikeastaan kehen tahansa. Kun Isabelle sössötti säikähtäneelle kotitontulle rakastavansa sitä, Victoria totesi pojille, että ehkä olisi parempi, jos Belle vietäisiin selvittelemään päätään. Pojat huikkasivat hyvät yöt ja jatkoivat korttipeliään.
Saatettuaan ystävänsä (kai nyt jo uskalsi sanoa näin?) makuusaliinsa hän meni itsekin yöpuulle ja nukahti saman tien.
Kielletyn metsän puiden juuret kiemurtelivat maassa kuin käärmeet, ja hän huomasi äkkiä, että ne tosiaan olivat käärmeitä, sähkönsinisiä ja nopeita. Ne kaikki luikersivat häntä kohti, ja hän kääntyi kannoillaan ja juoksi. Hänen matkaansa hidastivat luihuisten oleskeluhuoneen sohvat, joiden yli hän loikki. Käärmeet olivat jääneet taakse, mutta hänen täytyi jatkaa matkaa, koska, koska... Niin, miksi hän juoksi?Hänhän oli jo jättänyt käärmeet taakseen. Victoria näki taivaanrannassa mustan kiekon laskevan kuin aurinko metsän peittämään horisonttiin. Hän oli jo löytänyt elpymyskiven. Mitä hän etsi?
Tällä kertaa herätessään hän muisti. Samin sanoista tuntui kuluneen vuosia, niin paljon oli sen jälkeen tapahtunut. Etsi kirje. Siellä selitetään osa asioista, loput sinun täytyy selvittää itse. Piilotimme kirjeen isoäidin muotokuvan taakse. Isoäidin muotokuva... Kuka hitto niistä kaikista isoäideistä? Samin äiti, Maggien äiti, Merope Valedro vai Bellatrixin äiti? Todennäköisin vaihtoehto luultavasti oli Maggien tai Samin äiti, sillä tuskin jästit olisivat päässeet käsiksi velhojen maalauksiin. Victoria muisteli, että Samin työhuoneessa olisi ollut naisen muotokuva, mutta oliko se hänen isoäitinsä, sitä hän ei tiennyt.
Kirje. Etsi kirje. Hänellä oli jälleen päämäärä.
Victorian iho kutisi innostuksesta. Hän juoksi kuudennen vuosikurssin tyttöjen makuusaliin, missä Isabelle palvoi posliinijumalaa.
”Yööööööööörghhhh”, Isabelle oksensi.
”Minun pitää etsiä se kirje!” Victoria huudahti.
”Älä huuda, pää halkeaa”, Isabelle murisi.
”Oma vikasi, mitäs joit niin paljon. Kuuntele asiani.”
Victoria selitti, mahdollisimman hiljaisella äänellä ja pitkän kaavan mukaan lapsuuden salaperäisestä kirjeestä ja tapaamisesta kuolleiden jästivanhempiensa kanssa. Tapaus nosti tunteita pintaan, vaikka ääni pysyikin asiallisena ja kasvot ilmeettöminä.
Isabelle nojasi vessan seinään. Hän hieroi ohimoitaan sormillaan. Mikä marttyyri.
”Sam käski minun etsiä sen”, Victoria sanoi hiljaisuuden täytteeksi.
”Okei”, Isabelle tokaisi.
”Sam käski”, Victoria toisti.
Kirjeessä kerrottaisiin kuinka pimeyden lordi oli oikeudenmukainen hallitsija. Sitten siinä kerrottaisiin Victorian nimi ja mikä hänen kohtalo tulisi olemaan. Sen jälkeen olisi lisää tekopyhää voldemortistelua.
”En halua lukea sitä.”
”Sitäpähän minäkin”, Isabelle urahti, ja laahusti takaisin sänkyynsä.
-
14. luku
Ajatusvirheitä ja perskärpäsiä
Epämääräisen joutilaisuuden tuhosi arki kuin juna liiskaten sen läksyjen, esseiden, pistokokeiden ja oppituntien vyöryyn.
Victoria istui ensimmäisellä taikajuomien tunnilla loman jälkeen. Yksi oppilas heidän ryhmässään, luihuinen, oli kuollut, ja vaikka kukaan ei ollut pitänyt hänestä, tunnelma oli silti ankea.
”Tänään työskentelette pareittain, sillä tätä juomaa täytyy sekoittaa jatkuvasti”, Kalkaros sanoi kuiskausta lähenevällä äänenvoimakkuudella; ”Ohjeet löytyvät taululta.”
Professori mulkoili heitä, ja oppilaat alkoivat järjestäytyä pareihin.
”Professori, minä voin olla yksinkin”, Victoria sanoi.
Professori katsoi häntä kylmästi. Victoria kohtasi katseen silmiään räpäyttämättä, ja yritti raottaa uteliaisuuttaan mielen verhoa. Hän kohtasi järkähtämättömän muurin. Mies osasi suojata mielensä yhtä tehokkaasti kuin hän itsekin. Kiinnostavaa.
”Kiinnostavaa”, Kalkaros kuiskasi kuin Victorian ajatusten kaiku; ”Epäilemättä kykenet loitsimaan jostain ylimääräisen käden avuksesi, mutta herra Longbottomista ei voi sanoa samaa. Siirry neiti Valedron viereen, Longbottom.”
Frank raahasi tavaransa takapulpettiin Victorian viereen. He työskentelivät vaiti ja puhuivat vain kun oli pakko. Noidankattilan lämmössä ja paksua lientä sekoittaessa tuli pian kuuma, ja kun oli Frankin vuoro sekoittaa, hän riisui hiostavan kaapunsa.
Poika silmäili hänen rintamuksensa suuntaan ja hymyili omituisesti. Pervo, Victoria ajatteli, mutta tajusi sitten, että riisuessaan kaavun punakivinen koru oli tullut esiin.
”Kaunis koru.” Ai, sinä siis pidät antamaani korua.
”Kiitos.” Sinäkö sen annoit?
”Mm, ojennatko ratamonlehdet?” Tahdoin muistaa sinua aivan erityisesti.
”Ole hyvä.” Minäkin olisin halunnut ostaa sinulle jotain, mutta en tiennyt mitä.
Voisit korvata joululahjan tarjoamalla teen jossain. Kävisikö vaikka ensi viikonloppuna Tylyahossa?
Se olisi todella kivaa.
Victoria ravisteli raivoisasti päätään. Mistä kummasta tuo kuvitteellinen keskustelu oli putkahtanut?
”Eli en?” Frank kysyi otsa rypyssä.
”Öööh... Anteeksi?” Victoriaa nolotti.
”Kysyin, että pitääkö meidän odottaa vielä ennen kuin lisäämme ilveksen korvatupsut?”
”Luulen, että ne voisi lisätä nyt.”
Victoria sekoitti korvatupsut punertavan liemen joukkoon hitain liikkein. Sillä aikaa Frank annosteli kärpässieniuutetta. Hänellä tuntui olevan ongelmia saada mitatuksi oikea määrä. Siinä täytyikin olla tarkka. Frank nosti pulloa valoa vasten ja tutki sitä otsa keskittyneesti kurtussa. Määrä oli ilmeisesti oikea, joten hän kaatoi sen noidankattilaan kumartuen niin lähelle Victoriaa, että vaaleat hiukset kutittivat tytön leukaa. Frank käyttää jotain hajustettua shampoota, Victoria huomasi. Kenties shampoossa oli käytetty jotain yrttiä. Tai vaikkapa lohikäärmeenveren ja krokotiilin kyyneleiden sekoituksessa kyllästettyjä kuusenhavuja, jotka olivat hyviä estämään hilseilyä ja parantamaan aivojen verenkiertoa. Mainittuja kuusenhavuja käytettiin lisäämään verenkiertoa muissakin paikoissa. Sitä seurannut ajatuskulku olisi saanut Victorian punastumaan, jos hänen albiinoihonsa olisi siihen kyennyt.
Hän sätti itseään ja keskittyi – tai yritti keskittyä – jälleen liemeen.
Liemitunnin loputtua Lea ja Claudia pelmahtivat hänen luokseen.
”Uuuu, teidän välillänne taitaa olla jotain?” Lea hönki ihan liian lähellä Victorian kasvoja.
”Välillänne suorastaan sinkoilee kipinoitä!” Claudia taivasteli.
Victoria ei pitänyt heidän sanomisistaan, vielä vähemmän äänensävyistä, ja häntä karmi ovelat ilmeet tupatoverien pakkeloiduilla naamoilla. Tilanteessa oli peiteltyjä uhkauksia, naamioituna maanisen tyttömäisen juoruilun verhoon. Nyt he likistivät Victorian väliinsä ja roikkuvat tämän käsipuolessa niinkuin olisivat parhaita kaveruksia.
”Hänen poskensa punoittivat”, Lea analysoi.
”Sinä varmasti kuohuit tuon jääkuningattaren kuoresi alla”, Claudia sanoi.
”Niin, Longbottom on kyllä aika söpö. Claudia, oletko kiinnittänyt huomiotaan niihin käsivarsiin? Victoria, sinä näit ne varmasti tänään, kun hän kääri kaapunsa hihat”, Lea hihitti vihjailevasti.
Victoria ei pitänyt siitä ollenkaan. Tässä oli jokin taka-ajatus.
”Hän pelaa huispausta. Huispauslihakset”, Claudia nyökytteli tietäväisesti.
”Huispausta – voi ei! Hänhän pelaa Rohkelikkojen joukkueessa!” Lea huudahti muka hämmästyneesti ja lämäytti itseään otsaan.
Tulihan se sieltä. Se oli siis ongelma.
”Harmi, Victoria. Ethän sinä nyt voisi rohkelikkoon sekaantua”, Lea sanoi.
”Siitä ei tykättäisi oikein. Harmi homma”, Claudia pahoitteli.
Victoriaa ällötti tyttöjen tahallisen epäaidot sympatiat. Hän ei ollut koskaan mennyt mukaan näihin luihuisten keskinäisiin peleihin ja valtataisteluihin, ja syrjäytymisellään oli aika hyvin onnistunut välttämään sosiaalisisessa verkostossa sompailun. Nyt se, että hänen oletettiin kiinnostuneen Frankista, oli syy, miksi lauman tuli pistää hänet ruotuun. Vastenmielistä, ihmiset olivat elukoita, ja silti he niin mielellään kuvittelivat lajinsa olevan muiden yläpuolella näennäisen älykkyytensä tähden.
Hänen oli pakko lähteä leikkiin mukaan. Tosin hän tykkäsi suorasukaisemmasta tyylistä. Leuhkien perskärpästen alentuva asenne otti häntä päähän. Victoria havannoi, että raivon punertavan verhon läpi tytöt jatkoivat ininäänsä. Käytävässä oli liikaa ihmisiä yleisönä. Hänen täytyisi järjestää näytös jossain syrjäisemmässä paikassa. Kun he tulivat erään kuvakudoksen kohdalle, Victoria tönäisi varoittamatta Lean ja Claudian sen läpi. Käytävä oli romahtanut, joten siellä sai olla rauhassa. Victoria tähtäsi ystävyksiä sauvallaan.
”Teille ei kuulu minun yksityiselämäni. Saan seurustella vaikka thestralin kanssa jos minua huvittaa. Jos te vielä kerrankin yritätte puuttua asiohini, järjestän teille jonkin kivan pikku yllätyksen. Te ette myöskään kerro tästä rupattelutuokiostamme kenellekkään. Ette levitä minusta perätöntä tietoa. Yksinkertaisesti, jätätte minut rauhaan”, Victoria hitaasti, jotta viesti menisi varmasti perille. Hän hymyili uhkaavasti muistaessaan taannoisen yrityksensä olla ystävällinen Ruthille.
Claudia perääntyi pari askelta. Lea siristi silmiään ja kehonkieli kertoi, että hän kuvitteli vieläkin voivansa selviytyä tilanteesta voittajana. Hän puristi taikasauvaansa rystyset valkeina. Ihan niinkuin se mitään auttaisi. Victoria päihittäisi heidät molemmat vaikka silmät, suu, molemmat kädet ja jalat sidottuina ja fletkumato paidan sisällä. Ja luihuiset kun olivat kyseessä, myös perimältään. Hän oli kahdesta arvostetusta velhosuvusta, mikä oli tässä tilanteessa valtti.
”Lea”, Victoria latasi ääneen niin paljon uhkausta kuin kykeni. Hän oikeni täyteen mittaansa, hän oli huomattavasti Leaa pidempi. Sitten hän käveli pois, kiirehtimättä.
Hän kuuli suhahduksen takanaan ja pysähtyi. Kuulosti tappokiroukselta. Hän torjui kirouksen ennen kuin ehti edes kunnolla kääntyä. Typerä Lea. Täytyisi tehdä jotain niin vaikuttavaa, ettei tyttö vähään aikaan yrittäisi mitään. Harhautusloitsu kävisi.
Claudia kirkaisi kun Lea yhtäkkiä katosi näkyvistä. Victorian harhaloitsut olivat väkeviä. Ihan niinkuin hänen isänsä ja legendaarisen Dumbledorenkin.
”Tulejo Lean vaatteet!” Victoria sanoi ilkeästi. Lean ei paranisi käyttää näkymättömyyttä väärin, sillä vaikutus lakkaisi ajan myötä, ellei Victoria sitä itse purkaisi.
A/N: Risut, ruusut ja muutkin vihannekset ovat aina tervetulleita:)
-
Tosi kiva, kun aiot vielä jatkaa, sillä olen nyt alkanut tosissani pitpmään tästä tarinasta. :)
Victoria on selkeästi ihastunut, söpöä. Toivottavasti se menee Frankin kanssa vielä teelle Tylyahoon...
Tuo kirje on mielenkiintoinen juttu. Mitä jos siinä lukeekin jotain ihan muuta kuin Victoria kuvittelee?
Sori kun en ole kommentoinut vähään aikaan ja toivottavasti jatkat pian!!