Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Lontoo - 14.11.2013 19:39:41
-
Tarinan nimi: Kahden aseman välissä
Kirjoittaja: Lontoo
Genre: Yliluonnollinen seikkailu, mutta muutakin seassa.
Ikäraja: K-11
Summary: Harmaa ja hiljainen Aino Kuuravuori tapaa ensimmäistä kertaa isänsä. Kohtaamisen jälkeen hän päättää alkaa elää ja lähtee elämänsä seikkailuun, joka sisältää taikuutta ja suuria tunteita.
A/N: Ainon tarina on pitkästä aikaa tarina, jonka haluan kirjoittaa loppuun. Toivottavasti innostutte siitä niin kuin minä. Tarkoitukseni on julkaista yksi luku viikossa. Tahti saattaa nopeutua, kun pääsen koulusta eroon joulukuun alkupuolella.
---
Kahden aseman välissä
Ensimmäinen luku
Minulla kesti pitkään oppia, miksi äitini joi. Olin viisitoistavuotias, kun sain tietää, että minulla oli oikeasti isä ja kuinka äiti oli Suomesta lähtiessään polttanut kaikki sillat tuohon maahan haluten unohtaa kaiken.
Äiti oli aina kertonut minulle, kuinka hän oli saanut minut keinohedelmöityksen tuloksena. Että olin hänen rakas prinsessansa, joka oli tullut maailmaan vain hänelle ja hänen vuokseen. Yleensä sen jälkeen äiti pyysi minua tuomaan hänelle pullon viiniä lähikaupasta.
Olin asunut Ranskassa koko elämäni, tai niin luulin. Äitini valehteli muistakin asioista kuin isästäni.
Ranska sopi äidille hyvin. Jos hän oli itse liian väsynyt tai humalassa, yleensä molempia, hän pystyi lähettämään minut ostamaan viiniä, vaikka olinkin vasta lapsi. Viiniä perheillalliselle, minun piti todeta hymyillen. Opin nopeasti, että Suomessa tämä ei onnistuisi, ei edes 17-vuotialta, minkä ikäinen olin, kun sinne ensi kertaa päädyin.
Olin tullut koulusta väsyneenä vanhoissa, tupakanhajuisissa vaatteissani. Kaikki, mitä omistin, haisi tupakalta enemmän tai vähemmän. Äiti poltti sisällä ja lähti harvoin ulos kotoa. Olin niin tottunut hajuun, etten pienempänä ymmärtänyt, miksi muut lapset karttoivat minua koulussa. Varmaan myös yleisesti resuisella ulkonäölläni, vanhoilla vaatteillani 90-luvun Suomesta ja oudolla aksentillani oli osuutta asiaan. En tiedä miksi, mutta ranska ei koskaan istunut suuhuni. Ei vaikka olin puhunut sitä koko ikäni.
Äiti oli sinä päivänä nukkumassa omassa huoneessaan sohvan sijaan. Kurkistin raollaan olevasta ovesta sisään ja katselin hetken aikaa, kuinka hän kuorsasi petaamattomalla sängyllään, harmaantuvat hiukset levällään rasvaisina, savuava tupakantumppi lautasella vieressään. Suljin oven hiljaa, rukoillen, ettei se narisisi. Pidin äidistä kaikkein eniten nukkuvana.
Tein läksyjä keittiön pöydällä, jossa en normaalisti uskaltanut töitä tehdä äitini ollessa sohvalla. Hän saattoi sanoa mitä vaan – käskeä lähteä kauppaan, haukkua minua saamattomuudestani, siitä etten ollut taaskaan muistanut pestä pyykkiä ja kuinka siivoton koko asuntomme oli. Tai ihmetellä kovaan ääneen, miksei minulla ollut ystäviä. Miksen koskaan tuonut ketään kylään. Kerran, ennen kuin ehdin itseäni estää, kivahdin, että se johtui hänestä, että kaikki mikä oli pilalla johtui hänestä. Silloin äiti kampesi itsensä ylös sohvalta ja olisi varmasti lyönyt minua, jollei olisi ollut niin humalassa, että kaatui saman tien sohvapöydän päälle ja rikkoi kaikki pullot, lasit ja tuhkakupin yhtenä isona ryminänä. Lähdin taluttamaan häntä läheiseen terveyskeskukseen poistattamaan lasia hänen ihostaan ja tikkauttamaan suurimmat haavat.
Mutta ilman äitiä keittiö oli ihana, kaikesta sotkusta huolimatta. Sinne tuli enemmän valoa kuin koko muuhun asuntoon yhteensä. Minun ei tarvinnut pitää kattolamppua päällä, ja kun en jaksanut lukea läksyjäni, saatoin vain sulkea silmäni ja kääntää kasvot kohti aurinkoa, joka pilkisti ikkunan yläkulmasta. Sain siitä energiaa.
Olin jo uponnut ajatuksiini ja olin jopa melkein onnellinen, kun ovikello soi. Se särähti korvaani pahasti. Ovikellomme oli sähköinen ja sen kaiutin oli hitaasti luovuttamassa. Ääni oli metallinen ja särisevä. Ennen kaikkea se oli kova. Heti sen jälkeen kuulin, kuinka äitini mumisi huoneessaan vihaisena päiväuniensa keskeytystä.
”Älä avaa, tyttö! Se on poliisi tai ulosottomies!” äiti huusi ja kuulin kuinka sänky narisi, kun hän yritti päästä ylös. Näitä kahta asiaa äiti pelkäsi jatkuvasti.
Olin jo matkalla ovelle. Halusin poliisin tai ulosottomiehen. Mitä tahansa muuta kuin juuri lievästi krapulaisena heränneen äidin. Jos ulkona olisi poliisi, äiti ei uskaltaisi ainakaan käydä minuun käsiksi, vaikka en ollut muistanutkaan hakea hänelle juotavaa matkalla kotiin koulusta.
Tirkistin ovisilmästä samalla kun kuulin äitini avaavan makuuhuoneen ovea. Siellä oli mies, noin neljissä kymmenissä, kaljuuntuva, silmälasipäinen. Hänellä oli oudon näköinen, vanhahtava hattu. Vanhat, mutta hienot vaatteet. Ei varmasti ollut poliisi. Ehkä hän myi jotain?
Äiti huusi jotain epäselvää takanani – jollei hänen olisi tarvinnut ottaa tukea seinästä kävellessään, hän olisi jo riuhtaissut minut oven edestä. Ajattelematta muuta kuin etten halunnut hänen koskevan minuun, vedin oven auki.
Mies hymyili oven avautuessa, mutta hymy katosi nopeasti, kun hän otti sisään kuvan, joka odotti sen toisella puolella. Minä, suttuisena ja harmaana, silmät pyöreinä pelosta, ja hieman taaempana, likainen, seinään nojaava äitini huutamassa minulle, haukkuen minua huoraksi. Äitini raivo loppui kuitenkin lyhyeen, kun hän näki miehen. Hänen suunsa napsahti kiinni, silmänsä suurenivat omianikin isommiksi ja hetkeksi hän tuntui unohtavan, kuinka vihainen oli.
”Teresa”, mies sanoi varovasti äidilleni. Äidin silmissä yllätys muuttui järkytykseksi ja hänen jalkansa näyttivät lakkaavan toimimasta. Minä seisoin kaiken tämän välissä avuttomana, kun äitini lysähti maahan ja alkoi peruuttaa kohti olohuonetta työntäen itseään jaloillaan taaksepäin henki kurkkuun tarttuen. Hän ei saanut mitään sanottua. En ollut koskaan nähnyt äitiäni peloissaan. Kun mies alkoi astumaan sisään, heräsin transsistani ja ymmärsin, että tätä miestä ei saanut päästää sisään. Poliisit tai ulosottomiehet eivät saisi äiti kauhun valtaan, vaikka hän ei heistä pitänytkään.
”EI!” huusin ja yritin sulkea oven. Mies oli vaarallinen, pelottava. Hän sai kuitenkin jalkansa oven väliin.
”Aino!” hän kutsui nimeäni ja säikähdin niin, että otteeni herpaantui hetkeksi. Mies väänsi oven auki ja minä peruutin seinään.
”Mene pois! Minä soitan poliisin!” kiljuin ranskaksi. Voi kunpa joku naapuri olisi kotona ja kuulisi. Äitini kuulosti tukehtuvan takanani.
”Aino, rauhoitu!” mies huusi suomeksi ja tarttui käsivarsiini. En ollut kuullut kenenkään muun puhuvan suomea äitini ja muutaman turistin lisäksi koko elämäni aikana. Suomi oli minun. Ja hän tiesi nimeni.
”Mene pois”, sanoin hiljempaa ja huomasin alkavani itkeä. Olin kauhuissani. Äitini oli peruuttanut sohvan luo ja katseemme kohtasivat. Riuhtaisin itseni irti miehen otteesta ja juoksin äitini syliin. En ollut halunnut äitini syliin sitten viisivuotissyntymäpäiväni. Mutta nyt halusin turvaan. Äiti puristi minua niin lujaa, että sattui. Hän yritti sanoa jotain, mutta pystyi vain haukkomaan henkeä.
”Äiti, äiti, mikä sinun on?” hoin ja tunsin, kuinka äitini sydän hakkasi kuin olisi halunnut paeta hänen rinnassaan. Sitten, yhtäkkiä, hänen otteensa herpaantui. Hän valahti lattialle viereeni, silmät kiinni pyörtyneenä, pakoon siltä, mitä oli juuri nähnyt, mikä oli pelottanut häntä enemmän kuin mikään muu.
”ÄITI!” huusin ja kyynelet valuivat poskiltani kaulalleni. En ollut kuullut hänen lähestyvän, mutta tuo mies oli vierelläni ja otti äitini ranteen sormieni väliin. Tiesin, että olisi pitänyt yrittää estää häntä koskemasta äitiin, mutta minulla ei ollut energiaa sellaiseen enää.
”Hän on elossa”, mies sanoi ja hymyili minulle. Hymy oli niin… tavallinen. Jopa mukava, rohkaiseva. En pyörtynyt, kuten äitini, mutta pääni oli täynnä sumua ja kaikki tuntui liikkuvan hidastetusti. Äänet kuuluivat kaukaa.
”Aino?” mies kysyi epävarmasti. ”Nostetaanko hänet sohvalle?”
En vastannut, mutta tartuin äitiäni jaloista. Äitini ei ollut kevyt. Pullon kanssa vietetyt vuodet eivät olleet tehneet hänen vartalolleen hyvää.
Kun äiti makasi mukavanoloisesti sohvalla, seisoimme miehen kanssa vierekkäin ja katselimme häntä. Hän näytti olevan rauhassa, ja hiki hänen otsallaan näytti kuivuvan. Jonkin ajan päästä mies kääntyi minuun päin.
”Istuisimmeko alas? Kahvikaan ei olisi pahitteeksi.” Hän katsoi minuun, hymyillen taas rohkaisevaa, lämmintä hymyään. Vaikka olin vielä varautunut, en täysin ymmärtänyt, mistä äitini kauhu oli tullut. Miehessä ei tuntunut olevan mitään pelottavaa. Hän vaikutti oikeastaan aika mukavalta.
Kävelin keittiöön ja istuin tuolille, jolla vielä kymmenen minuuttia sitten olin paistatellut auringossa, miettien, kuinka elämä olikin ehkä joskus ihan mukavaa. Mies seurasi minua ja huomattuaan, ettei minusta ollut paljon muuhun kuin tuijottamiseen, hän alkoi kaivella kaappejamme. Seurasin hänen jokaista liikettään tajuamatta mitä hän yritti.
”Missähän teillä mahtaa olla kahvi?” mies kysyi lopulta. Säpsähdin.
”Ömm… Jääkaapissa”, vastasin särkyvällä äänellä. ”Mutta se on tosi vanhaa.”
”Emmeköhän me selviä”, mies sanoi ja nappasi kahvipaketin jääkaapin ovesta. ”Otatko sinä?”
Pudistin päätäni.
”Teetä?”
”Ei.”
Mies hymähti. ”Ymmärrän.”
Muutaman minuutin kuluttua mies istui toisella puolella pöytää höyryävä kahvikuppi kädessään. Hän otti huikan ja huomasin pikimustan kivisormuksen hänen oikeassa etusormessaan. Tuntui, kuin olisin nähnyt sen aiemmin. Pudistin päätäni. Hän puolestaan katseli äitiäni, joka oli tuhinasta päätellen nukahtanut. Minä tuijotin miehen kasvoja. En tiennyt olinko kauhuissani vai shokissa.
”Miksi sinä tiedät nimeni?” sain lopulta ulos suustani. Mies kääntyi minuun päin hymyillen.
”Tapaa isäsi, Aino,” hän totesi. Tyrskähdin epäuskoiseen nauruun.
”Minulla ei ole isää!” sanoin. Niin olin uskonut koko ikäni.
Mies katsoi minua kummeksuen. ”Kaikilla on isä, Aino”, hän sanoi.
”Lakkaa sanomasta nimeäni!” tiuskaisin. En pitänyt siitä, miten mies sen sanoi. Lämmöllä ja kiintymyksellä. Se tuntui väärältä, että tuntematon ihminen voisi tuntea noita asioita. ”Minulla ei ole isää”, mutisin. ”Kuka sinä oikein olet? Ja sinun on parempi lähteä ennen kuin äiti herää.” En tiedä mistä löysin rohkeuden sanoa sen. Mies vain ei pelottanut minua. Ei vaikka olin juuri nähnyt äitini reaktion häneen.
”Yritän. Aino”, hän aloitti ja huomasi heti kuinka säpsähdin. ”Anteeksi. Minulla on kestänyt yli kymmenen vuotta löytää teidät. Olit kaksivuotias, kun viimeksi näin sinut.
”Äitisi lähti ja vei sinut mukanaan. Hän ei jättänyt mitään merkkiä siitä, mihin oli mennyt. Hän… oli peloissaan. Hän näki asioita, joita hänen mielensä ei kestänyt.”
Olin hiljaa tajuamatta ollenkaan mitä mies yritti minulle sanoa. ”Kuka sinä olet?” intin edelleen.
”Minun nimeni on Felix Koski”, hän vastasi.
”Oletko sinä rikollinen?” kysyi arasti. Se selittäisi varmasti jotain.
Mies naurahti. ”En. Siitä ei kannata huolehtia.”
”Miksi minun äitini… miksi hänelle kävi noin?” kysyin ja vilkaisin äitiäni, joka oli vielä onnellisesti tajuton.
”Hän ei pysty unohtamaan.”
”Unohtamaan mitä?”
”Kaikkea.”
Tässä ei ollut järkeä. Minua alkoi ärsyttää.
”Mitä kaikkea?” kivahdin kovaan ääneen ja säikähdin heti herättäneeni äidin. Onneksi onni oli puolellani ja äiti vain tuhahti unissaan.
Felix huokaisi syvään. Minä mulkoilin häntä.
”Minä kerron nyt sinulle minun ja äitisi tarinan. Se onnistuu nopeammin, jos annat minun puhua, vaikka sinun tekisi kuinka mieli keskeyttää.
”Minä tutustuin äitiisi Tampereella – Tampere on kaupunki Suomessa Helsingistä 200 kilometriä pohjoiseen –” hän lisäsi, kun näytin hölmistyneeltä. ”– kun olin kotiini kyllästyttyäni muuttanut pois. Minun kotini on… erilainen. Äitisi opiskeli silloin fysiikkaa yliopistossa. Hän oli 24-vuotias. Minä olin kaksikymmentä. Ennen tuota ikää en pystynyt lähtemään pois kotoa.
”Äitisi ja minä tutustuimme opiskelijabileissä, joihin olin lähtenyt hetken mielijohteesta. Nopeasti sen jälkeen aloimme seurustelemaan. Hän kummeksui sitä, kuinka ihmeissäni olin kaikesta mitä näin. Kuinka saatoin istua myöhään yöhön tuijottamassa kaupungin valoja hänen asuntonsa ikkunasta. Miten en osannut ajaa autoa tai oppinut millään lukemaan bussiaikatauluja, mutta silti pystyin ilmestymään paikasta toiseen aina ajallaan, kuin olisin kahdessa paikassa samaan aikaan.
”Äitisi ei koskaan myöskään ymmärtänyt, miksen koskaan käynyt kotonani, miksen puhunut vanhemmistani, miksen suostunut kertomaan mistä tulin. Hän alkoi epäillä olinko edes Suomesta, kun käyttäydyin niin erilailla. Se saattoi kuitenkin olla iso tekijä sitä, miksi äitisi rakastui minuun. Häntä viehätti mysteeri. Olimme olleet yhdessä kaksi vuotta, kun hän tuli raskaaksi.
”Sinä synnyit, aloit kasvaa ja minä halusin, että tietäisit mistä olit tullut. Olin ollut kauan poissa kotoa ja huomasin, että ikävöin sitä. Nyt kun minulla oli tytär, halusin sinunkin näkevän, mistä tulin. Minulla oli ikävä entistä elämääni. Olin vihdoin valmis menemään kotiin. Niinpä kerroin äidillesi, että halusin viedä teidät sinne. Hän oli epäileväinen – olin ollut niin vastentahtoinen kertomaan mitään koko paikasta aikaisemmin – mutta suostui lopulta. Olit kaksivuotias, kun palasin ensimmäistä kertaa vuosiin kotiin, sinun ja äitisi kanssa.
”Minä tulen todella omanlaatuisesta paikasta. Olemme hyvin suljettu yhteisö, monista hyvistä syistä. Äitisi… ei viihtynyt. Hän oli ahdistunut. Hän ei pystynyt käsittämään maailmaa ympärillään. Noin kahden viikon kuluttua kaikki oli hänelle liikaa ja hän otti sinut ja katosi.
”Ensin luulin hänen lähteneen kävellen. Se oli ymmärrettävää – kotini on hyvin suljettu paikka. Sinne on vaikea päästä ja vielä vaikeampi päästä pois. Kävellen se ei onnistu. Ainoa tapa liikkua on juna, enkä uskonut äitisi saaneen lippua, jotka olivat todella harvassa. Siispä etsimme teitä metsistä, niityiltä, naarasimme jopa järven, ennen kuin sain selville, että äidilläsi oli ollut lippu ja sinut hän oli piilottanut vaatteidensa alle. Äitisi oli varastanut junalipun. Miten hän siinä onnistui, on edelleen mysteeri. Kukaan ei ole aikaisemmin siinä onnistunut eikä ole onnistunut sen jälkeen. Uskon, että hän uskoi vahvasti pelastavansa itsensä ja sinut.
”Mikä äitisi ei ymmärtänyt oli se, että olisin kyllä vienyt teidät pois, jos hän olisi vain pyytänyt. Hän ei missään vaiheessa pyytänyt sitä ääneen. Huomasin kyllä, että hän oli ahdistunut, mutta uskoin, että hän kertoisi minulle, miltä hänestä tuntui. Olin väärässä ja nyt ymmärrän miksi, jälleen äitisi nähtyäni. Äidillesi, noiden kahden lyhyen viikon aikana myös minusta oli tullut osa kotiani, paikkaa, jota hänen mielensä ei suostunut hyväksymään. En ollut enää hänen rakkaansa, vaan jotain mitä hän ei käsittänyt tai halunnut ymmärtää.
”Etsin teitä vuosia. Aluksi, kuten jo sanoin, tutkimme kaikki lähialueet, minkä jälkeen aloin tehdä matkoja ympäri Suomea, yrittäen löytää jonkun, joka olisi teidät nähnyt. Kun oma osaamiseni loppui, eräs ystäväni otti ohjat. Hän etsi teitä kauan ja löysi teidät lopulta täältä, muutama viikko sitten. Viikko sitten hän kertoi minulle, varmistuttuaan että te olitte, keneksi hän teitä epäili. Sinä tapasit hänet. Koulusi pihalla, iltapäivällä, viime keskiviikkona.”
Minulle tuli olo, kuin olisin unohtanut jotain. Viikko sitten oli tapahtunut jotain, mikä oli ollut kummallista, mutta jostain syystä se oli kadonnut päästäni, lakannut vaivaamasta melkein saman tien. Nyt, Felixin sanojen jälkeen se alkoi hiipiä takaisin mieleeni. Olin ollut lähdössä koulusta, kun Antoine ja Matthieu olivat saartaneet minut nurkkaan. En oikein tiennyt, miksi olin joutunut heidän silmätikukseen tämän kouluvuoden alussa – normaalisti olin niin harmaa, että sulauduin hyvin seiniin. Minua ei huomioitu, mutta ei kiusattukaan. Jostain syystä nyt kaksi koulun epämiellyttävintä ihmistä olivat keksineet olemassaoloni. Varmaan he olivat jollain tunnilla, jolloin en voinut välttää puhumista kuten yleensä, kuulleet oudon aksenttini ja huomanneet, etten aivan sopinut joukkoon.
En koskaan saanut tietää, mitä Antoine ja Matthieu olisivat minulle tehneet, sillä heidät keskeytettiin lyhyeen. Takaamme kuului huuto.
”Oi! Hé vous!” (”Oi! Te siellä!")
Antoine ja Matthieu kääntyivät. Heidän takanaan seisoi mies, jolla oli kädessään vanhanaikainen kävelykeppi, jossa oli pyöreä, pikimustasta kivestä hiottu pää. Nyt tajusin, miksi Felixin sormus oli herättänyt minussa muistikuvan. Se oli varmasti samaa ainetta kuin tämän kävelykepin pää. Mies nojasi siihen kuin ei olisi muuten pystyssä pysynyt. Olin kiitollinen, etten ollut enää yksin, mutta olisin toivonut, että sankarini olisi ollut joku muu kuin, ramman oloinen mies. Hänellä oli yllään musta mantteli, mikä oli hämmentävää siihen nähden, että elettiin 2000-lukua, ei 1800-lukua. Päässään miehellä oli matala, leveälierinen hattu ja mustat pyöreät aurinkolasit. Hän oli kaikin puolin ramman ja heikon näköinen. Antoine ja Matthieu huomasivat saman, sillä he virnistivät toisilleen.
”Va te faire foutre!” Antoine huusi. Matthieu nauroi. ("Painu helvettiin!")
”Laisser la fille seule premier”, mies sanoi rauhallisesti. ("Jättäkää tyttö ensin rauhaan.")
Pojat nauroivat vain kovempaa. Matthieu jäi minun luokseni, otti olkapäästäni kiinni ja kertoi olla hiljaa. Jos kiljuisin, hän löisi. Antoine lähestyi mustiin pukeutunutta miestä.
”Qu'allez-vous faire à ce sujet”, hän sanoi huvittuneena. ("Mitä sinä aiot tehdä asialle?")
”Cette”, ("Tämän",) mies sanoi ja ei yhtäkkiä tarvinnutkaan kävelykeppiään pystyssä pysymiseen. Hän liikkui niin nopeasti, että tuskin näin mitä tapahtui, mutta Antoine ulvaisi ja oli maassa miehen jalkojen edessä pitäen kiinni polvestaan. Matthieu ei ollut nähnyt mitä tapahtui, sillä hän oli tarkkaillut minua, mutta Antoinen äännähdyksen kuultuaan hän kääntyi ympäri. Tuntematon mies astui Antoinen yli ja lähestyi Matthieuta, joka tajusi nopeasti, että olisi parempi olla jossain muualla ja juoksi miehen ohi Antoinen luokse, auttoi tämän pystyyn ja pojat katosivat yhdessä kulman taakse, Antoine polveaan aristaen. Poissa oli hennon ja vanhan oloinen rampa. Nyt sen miehen tilalla oli suoraselkäinen, nuorekas (jollei nyt ihan nuori) mies, josta huokui voimaa.
”Êtes-vous d'accord?”, mies kysyi minulta pitäen kunnioittavan etäisyyden. ("Oletteko kunnossa?")
”Oui, merci”, vastasin. ("Kyllä, kiitos") Olin hämmentynyt. Jollain tavalla tuntui, etten saanut kiinni tilanteensa, vaan aivoni kulkivat omia, päättömiä reittejään pystymättä keskittymään mihinkään.
Olimme pitkään hiljaa. En uskaltanut lähteä tilanteesta, sillä nyt kun Matthieun ja Antoinen vaara oli poistunut, aloin hiljaa tajuta, että tämä mies saattoi olla paljon suurempi vaara.
”Où est votre accent partir?”, mies kysyi lopulta. Miten kaikki aina huomasivat sen? ("Mistä aksenttinne on kotoisin?")
”Je ne sais pas”, vastasin rehellisesti. Mies jatkoi minun tarkkailemista, joten koin, että olisi hyvä tarkentaa. ”Ma mère est de la Finlande.” Mies nosti kulmakarvojaan niin, että ne nousivat aurinkolasien ylle. ”Mais je n'y suis jamais allé moi-même.” ("En tiedä. Äitini on kotoisin Suomesta. Mutta en ole koskaan ollut siellä itse.”)
Mies nyökkäsi. Päätäni alkoi särkeä. Miksi en pystynyt keskittymään mihinkään? Tuntui, kuin unohtaisin miehen heti, kun vähänkin kääntäisin päätäni toiseen suuntaan. Olinko shokissa?
”Quel est votre nom?” mies kysyi seuraavaksi. Katsoin häntä hämmentyneenä. ("Mikä teidän nimenne on?")
”Aino Kuuravuori”, vastasin ennen kuin ehdin edes ajattelemaan, ettei se välttämättä olisi kamalan viisasta. Miehen huulilla karehti katoavan hetken pieni hymy. Sitten hän nojasi taas keppiinsä ja näytti jälleen mieheltä, jonka pystyssä pysyminen oli tuon yhden puunkappaleen varassa.
”Pouvez-vous rentrer à la maison sur votre propre?” hän kysyi ja mietin, miten näin hennon näköinen mies oli juuri onnistunut antamaan kunnon selkäsaunan koulun pahimmalle kiusaajalle. ("Pääsettekö kotiin yksin?")
”Oui”, vastasin. ”Antoine va bien se passer?” jatkoin nopeasti. Toivoin niin. Jos Antoinea sattui pahasti, en saisi rauhaa Matthieulta ja muilta heidän kavereiltaan enää koskaan. Ei tämä mies aina voisi olla minua suojelemassa. ("Kyllä. Onhan Antoine kunnossa?")
”Oui, oui”, mies nyökytteli ja hymyili jälleen. ” Il ne me souviens pas de cette .” (”Kyllä, kyllä. Hän ei tästä siitä mitään.")
”Pourquoi?” kysyin. Kyllä sellaisen mustelman aiheuttaja varmaan mielessä pysyisi. (Miksi?)
”Vous comprendrez”, mies vastasi vain. ”Temps pour moi d'aller.” Mies kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Miksi hänen ympärillään näytti olevan sumua? Silmäni eivät enää tarkentaneet hänen kasvonpiirteisiinsä. ”Jusqu'à ce que nous nous revoyions, Aino Kuuravuori.” ("Ymmärrät vielä. Minun on aika poistua. Kunnes jälleen tapaamme, Aino Kuuravuori!”)
”Au revoir!” Vasta kun mies oli kadonnut, tajusin, etten ollut kysynyt hänen nimeään. Sitten se ei enää häirinnyt. Sitten kävelin kotiin, enkä millään muistanut miksi minulla oli kestänyt yli puoli tuntia päästä koulusta kotiin. (”Näkemiin!”)
*
Tämä kaikki palasi nyt mieleeni kirkkaampana kuin olisin kokenut sen äskettäin.
”Mitä”, aloitin, kun muistot, joiden kaiken järjen mukaan ei olisi koskaan pitänyt kadotakaan, ilmestyivät takaisin, ”mitä tapahtui?”
”Muistiesteesi murtui”, Felix sanoi.
”Mikä?”
”Muistieste. Se on… ei, en osaa selittää. Sanotaan näin: Otso, jonka tuolloin tapasit, on hyvin taitava antamaan itsestään tapaamilleen
ihmisille vain sen minkä tahtoo. Ja sen minkä hän näyttää, hän pystyy ottamaan pois, jos näkee sen parhaaksi.”
Mietin Felixin sanoja hetken aikaa. Niissä ei ollut järkeä. Luovutin.
”Miksi en saanut muistaa mitä näin?” kysyin.
”Jos olisit muistanut, olisit kertonut tapahtuneesta äidillesi. Ja hän olisi tiennyt, että olen tulossa. Hän olisi pakannut tavaranne ja
kadonnut uudestaan.”
Tämä kuulosti niin pahaenteiseltä, että muistin taas äidin kauhun Felixin näkemisestä.
”Aiotko sinä satuttaa meitä?” kysyin arasti.
Felix hymyili. ”En, Aino. Olen sama mies johon äitisi rakastui viisitoista vuotta sitten. Hän vain on unohtanut sen. Ja on yrittänyt kaikki nämä menneet vuodet unohtaa kaiken muunkin.” Felix vilkuili ympärilleen. Asuntomme oli täynnä täysiä tuhkakuppeina toimineita mukeja ja lautasia ja tyhjiä viinapulloja. Tunsin äkkiä oloni itsetietoiseksi ja toivoin, että olisin jaksanut siivota edes kerran viimeisen kuukauden aikana.
”Minä lähden kohta, Aino. Äitisi ei muista, että olin täällä, kun hän herää”, Felix jatkoi.
”Miten…” aloitin, kunnes tajusin. ”Oletko sinäkin hyvä siinä, mitä annat muiden muistaa jutussa?”
Felix hymähti. ”Olen harjoitellut. Otso on huomattavasti minua parempi, mutta uskoisin, että äitisi halu olla muistamatta minusta mitään, auttaa. Muuten en varmaan onnistuisi.”
”Muistanko minä mitään tästä?”
”Kyllä Aino, toivon niin. Toivon, että saan nähdä sinut uudelleen. Haluan… olla isä, kuten 13 vuotta sitten. Sinulla oli silloin vielä vaaleankultaiset kiharat! Olet muuttunut paljon.”
Ensimmäinen vaistoni oli haroa hiuksiani. Nyt ne olivat maantienharmaat. Felix mahtoi olla pettynyt.
Mutta hän vain hymyili, hymyili edelleen autuaan onnellista, rohkaisevaa hymyään. Hän näytti siltä, ettei nähnyt minussa vian vikaa. Se oli uutta. Normaalisti ihmiset eivät nähneet minua ollenkaan. Ja äiti katsoi minuun vain vihaisena.
”Aino, minä annan sinulle jotain, mitä et saa näyttää äidillesi. Saat junalipun, jolla pääset luokseni, jos haluat tulla. Se vie siihen paikkaan, josta äitisi vei sinut pois luotani kun olit pieni. Äitisi ei pystynyt käsittelemään mitä näki ja siksi hän pakeni ja on paennut aina siitä lähtien. Hän ei pysty elämään oman päänsä sisällä, koska ei pysty käsittämään mitä siellä on. Mutta sinä, Aino, olet vielä nuori. Sinä pystyt muuttamaan maailmankuvaasi, jos maailma sinut niin ohjaa tekemään. Lue jokainen kirja jonka löydät ja usko jokaiseen sanaan kuin se olisi totta. Avaa mielesi sille, minkä muu maailma sanoo olevan fantasiaa, kuvitelmaa. Muista, että olet tavannut miehen, joka pystyi pyyhkimään itsensä kokonaan sinun mielestäsi, koska halusi. Muista minut. Muista, että sinulla on isä, jolta äitisi vei sinut, kun olit vielä niin pieni, ettet muistaisi häntä ollenkaan.
”Tämä lippu on sinun tiesi kotiisi. Joka toinen viikko, Tampereen rautatieasemalta lähtee kerran kahdessa viikossa erityinen juna Pieksämäelle normaalin aikataulun mukaan kello 12.05. Istu veturin jälkeen ensimmäiseen vaunuun. Kun konduktööri leimaa lippusi, olet matkalla. Juna kulkee pitkään aivan normaalisti ja todennäköisesti jokainen muu ihminen junassa on aivan tavallinen suomalainen, matkalla Orivedelle, Jämsään, Jyväskylään tai Pieksämäelle. Sinun pitää olla tarkkana, ettet nukahda. Oriveden aseman jälkeen sinun täytyy olla erityisen valpas. Juna pysähtyy seitsemäntoista minuutin kuluttua, vaikka Jämsään on 34 minuutin matka. Sinun on oltava nopea, sillä pysähdys kestää alle minuutin. Et nimittäin voi mennä oven eteen odottamaan Oriveden aseman jälkeen. Nouse vasta, kun juna hidastaa, ja nouse hiljaa ja huomaamattomasti, ettei kukaan kiinnitä sinuun huomiota. Asema jolle tulet, on yksinäinen laituri metsän keskellä. Odota minua siellä.
”Muistatko? Muistatko tämän, Aino?” Felix sanoi painokkaasti ja katsoi minua silmiin, niin että tunsin, kuinka hänen sanansa porautuivat muistiini.
”Kyllä”, vastasin ääni väristen. Felix kaivoi povitaskustaan lompakon, josta hän nosti vanhanaikaisen, pahvisen junalipun, jossa luki vain: Lähtö, Tampere. Reunoilla oli koristeviivoja. Felix ojensi lipun minulle. Se oli kalliin oloista, himmeästi kiiltävää, vaaleanruskeaa paperia.
”Pidä siitä hyvä huoli. Pidä se salassa. ”
Nyökkäsin.
”Minun on aika mennä. Toivottavasti tulet luokseni. Tiedän, että sinulla saattaa kestää, mutta tule niin pian kuin pystyt. Mitä nuorempi olet, sitä helpompi sinun on hyväksyä, ettet tiedä kaikkea.”
Olin turta kaikesta uudesta mitä olin kuullut. Felix nousi seisomaan, tuli eteeni ja otti kädestäni kiinni.
”Minulla on ollut sinua niin ikävä, Aino”, hän sanoi. Felix toisteli nimeäni usein. Joka kerta, kun hän sanoi sen, hän tuntui pakahtuvan onnellisuudesta. Minä en osannut sanoa mitään. Felix puristi kättäni ja päästi sitten irti.
”Näkemiin”, hän sanoi ja lähti kohti ovea. Kun tajusin nousta ja juoksin eteiseen, Felix oli jo ehtinyt sulkea oven perässään. Avasin sen ja juoksin rappukäytävään nähdäkseni hänet vielä kerran, mutta Felix ei ollut siellä enää.
---
A/N: Jos joku osaa ranskaa paremmin kuin minä, otan korjauksia keskustelulleni vastaan milloin vaan. Lupaan, etten yritä enää tämän jälkeen, ainakaan pian. Luen myös mielelläni, mitä lukijat tarinastani tykkäävät :)
-
Vaikuttaa lupaavalta ja herätti mielenkiinnon. Kirjotat hyvin ja ootan innolla jatkoo, en osaa antaa rakentavaapalautetta, mutta seuraavaa lukua ootellessa :)
-
Tämä vaikuttaa todella mielenkiintoiselta! Tykästyin kovasti jo ensimmäisen luvun perusteella Ainoon - vaikka "harmaa ja hiljainen" onkin, hän tuntuu helposti pidettävältä ja samaistuttavalta hahmolta, jonka ajatuksia lukee kyllä mielellään. Tykkäsin erityisesti alusta ja siitä, kuinka olit kuvannut äidin ja tyttären sangen ankeaa yhteiseloa. Siitä tuli selvästi ilmi, että asiat voisivat olla paljon paremmin, mutta varsinaisella angstilla ja kurjuudella ei silti liiaksi mässäilty. Osittain tähän vaikutti varmasti myös kirjoitustyylisi, joka on mukavan selkeä mutta minun makuuni silti tarpeeksi kuvaileva.
Juonesta on tämän perusteella vielä aika vaikea sanoa mitään, vaikka myös informaatiota ehti tulla melkoisesti. Silti, ei se ole mikään huono juttu. Jään odottamaan mielenkiinnolla, millaiseen suuntaan tämä kehittyy. :>
-
Viel vähä aikaa sit olin sitä mieltä, etten tykkää fantasiast ollenkaan. Mut sit mun eteen tulee tällasia helmiä, jotka vaan koukuttaa liian pahasti ;____; Siis oikeesti, tän juoni ja laatu on ihan ah. Sit vielä sijottuminen Ranskaan ja noi ranskankieliset keskustelut ♥ Ite oon tänä vuonna vasta alottanut ranskan, että ymmärsin noista vaan muutaman sanan, siks suomennokset oikein mukavat lopuissa 8'D Hyvä tapa muuten oppii ranskaa.
Aino vaikuttaa tähän mennessä suhteellisen normaalilta päähenkilöltä, hiukan ongelmia mutta on sujut asian kanssa. (Ongelmia eli ei kavereita ja alkoholistiäiti) En mä oikeestaan osaa sanoa siitä sen enempää. Aika pinnallisen kuvan sain tosta äidistäkin, tosin Felixin paljastukset menneisyydestä aukas hiukan sitä kuvaa if you know what I mean.
Luku oli mun mielestä kivan pitunen ja kuvailuakin oli mukavasti :3 Tykkään siis ja jään stalkkaamaan tätä. Kiitos ja hei ♥
-
Kiitos kommenteistanne ihanat! Löysin itsestäni varsinaisen kommenttijunkien, kun laitoin tämän tekstin esille. Kiitos siis teille, että helpotitte oloani :D
Welmasein: Toivottavasti viihdyt tarinani parissa jatkossakin! Ihana kuulla, että ensimmäinen luku koukutti jo vähän :)
Okakettu: On totta, että Aino elää hieman ankeassa ympäristössä, mutta on niin tottunut siihen eikä paljoa tiedä muusta, ettei jaksa kamalasti asiasta angstata. Hienoa, että tämä näkyi tekstistä :) Toivottavasti tarina lähtee sellaiseen suuntaan, että jaksat pysyä mukana!
KatieB: Fantasia on parasta! Jos tämä tarina saa kunnian olla osa käännytystäsi, niin en voisi olla iloisempi :D Valitettavasti Ranskassa ei pysytä paria lukua pidempää, mutta toivottavasti silti pysyt Ainon matkassa. Ja psst, minulla on tunnustus... Noissa ranskankielisissä lauseissa käytin vahvasti Google Translaterin apua.
---
A/N: Otin pienen varaslähdön tämän luvun julkaisemiseen. Ei mennyt ihan viikkoa, mutta halusin palkita itseni ahkerasti tehdyistä koulutehtävistä. Tässä luvussa Aino mietiskelee tulevaa, suunnittelee lähtöä ja löytää itsestään rohkeutta.
---
Toinen luku
Pohdin kohtaamista pitkään. Kuten Felix oli sanonut, äitini ei muistanut hänen käynnistään mitään, mikä sai minut ajattelemaan, josko minä olinkin kuvitellut kaiken. Kaipasin niin muutosta elämääni, että aivoni olivat ylikierroksilla kehitelleet kohtauksen, jossa tapaan isäni, oikean isän, eikä vain siemennesteenluovuttajaa, niin kuin äitini oli aina sanonut isäni olevan. Ehkä surkea, harmaa elämäni oli vain ollut liikaa, ja aivoni olivat päättäneet luoda vaihtelua arkeen.
Se ei selittänyt, miksi Antoine ontui oikeaa jalkaansa koulussa, ja kun häneltä kysyttiin, mitä oli tapahtunut, hän näytti hölmistyneeltä ja sanoi epäröivästi, että oli tainnut kaatua pyörällä, mutta ei ollut ihan varma.
Mutta se ei selittänyt vaaleanruskeaa, pientä junalippua, joka nyt asui lompakossani. Sen etupuolella luki Tampere ja tutustuttuani siihen tarkemmin, huomasin, että sen kääntöpuolelle oli kirjoitettu käsin: keskiviikkoisin, parittomina viikkoina.
Kun ajattelin, mitä Felix oli kertonut, olin täynnä toivoa, vaikka hän ei oikeastaan ollut kertonut paljoakaan. Ehkä pelkkä muutos, erilaisuus nykyisestä riitti saamaan minut pyörälle päästäni. Siivosin asunnon Felixin lähdettyä. Äiti ei edes huomannut, kun heräsi ja raakkui haluavansa viiniä. Se sai minut miettimään, miten ihanaa olisi, jos olisi toinenkin vanhempi. Säälin äitiä, mutta inhosin häntä myös. Rakastin ja vihasin.
Voisin matkustaa Suomeen. Ihan sama, vaikka Felix olisikin ollut oman mieleni luomus. Se olisi muutos. Menisin sinne, mistä olin kotoisin. Lentäisin Helsinkiin ja kiertäisin sitten koko maan. Ehkä löytäisin kotini, paikan mihin oikeasti kuuluin. Minulta puuttui vain kaksi asiaa; rahaa ja passi.
Kun täytin kuusitoista kahden kuukauden kuluttua kesäkuun kolmastoista päivä ja koulu häämötti loppuaan, päätin lopullisesti, että lähden. Viimeistään vuoden päästä, kun olisin 17-vuotias, minulla olisi passi, lentoliput ja rahaa majoittumiseen ja ruokaan. Passin saisin Suomen suurlähetystöstä ja jo ennen sitä voisin mennä töihin, myydä vaikka vihanneksia torilla. Voisin opetella virkkaamaan ja myydä hattuja netissä. Mitä vain. Päätös oli tehty ja päämäärä selvä.
Minulle tarjoutui lopulta torimyyjän tai virkkaajan töitä mukavampi mahdollisuus, kun huomasin lempikahvilani hakevan työntekijää. Olin jo vuosia viettänyt siellä pakohetkiä äidiltä, kun uskalsin. Kahvila oli muutaman kilometrin päästä kotoamme ja melko nuhjuinen, mutta pidin siitä – siellä seiniä kiersivät kirjahyllyt ja jokainen kirja oli vanha, resuinen ja täydellisen tuoksuinen. Kun käveli sisään ovesta, siellä tuoksui croissantit ja suklaaleivokset. Kanta-asiakkaat olivat eläkeläisiä ja työmiehiä. Kukaan muu ikäiseni ei koskaan käynyt siellä, mikä oli kahvilan ehdottomasti viehättävin piirre. Ei ollut vaaraa törmätä kehenkään koulusta. Sain työpaikan, ehkä siksi, että olin tuttu kasvo.
Kun kahvilassa oli todella hiljaista, uskaltauduin nappaamaan kahvilan kirjoja luettavakseni kassan takana. Luin sen kesän aikana kymmeniä kirjoja, kuten Felix oli neuvonut. Opin, että elämän tarkoitus on 42 ja että kuvassa, jossa on ruskea hattu voi itse asiassa olla käärme, joka on syönyt elefantin. Opin ettei Isoveljeltä päässyt pakoon mitenkään.
Luultavasti kahvilan omistaja, Claudine, sääli minua – harmaata, pientä tyttöä, joka oli niin poljetun näköinen, ettei hän enää uskaltanut polkea minua lisää. Jo silloin, kun kävin kahvilassa vain asiakkaana, hän kyseli usein, oliko kaikki kotona hyvin. Valehtelin vaivattomasti, että kyllä, totta kai. Kun aloitin työt, hän tarjosi minulle aina lounaan siitä, mitä ei oltu saatu lounasaikaan myytyä ja toi minulle vanhoja vaatteitaan, joita ei kuulemma enää tarvinnut. 90-luvun tuulitakit ja kulahtaneet verkkarini olivat toki surullinen näky. Otin Claudinelta muutaman nätinnäköisen mekon, mutten käyttänyt niitä koskaan. Ne olivat liian värikkäitä. Mutta siitä huolimatta, kahvilassa töissä ollessani opin hymyilemään hieman enemmän kuin ennen.
Passin saaminen osoittautui rahan tienaamista vaikeammaksi. Matkustin yhtenä vapaapäivänä Pariisiin Suomen suurlähetystöön. Sain lähetystöstä tarvittavat lomakkeet passihakemukseen, mutta ystävällinen virkailija kertoi minulle, että tarvitsisin kaikkien huoltajien suostumuksen passia varten, koska olin alaikäinen. Minulla oli vain äiti, mutta tajusin heti, että hänen suostumuksensa saaminen tulisi olemaan vaikeaa. Kiitin virkailijaa ja lähdin kotiin tuntien, kuinka päämääräni oli askeleen kauempana kuin ennen.
En halunnut väärentää äidin allekirjoitusta. Ja virkailija oli sanonut, että kannattaa ottaa äiti mukaan, kun tulen tuomaan papereita. Miten saisin äidin uskomaan, että tarvitsin passin? Mihin muka tarvitsisin sitä? Minulla ei ollut syytä matkustaa ulkomaille (hänen tietojensa mukaan), enkä tarvinnut henkilöllisyystodistusta ostaakseni hänelle viiniä.
Lopulta keksin epätoivoisen valheen. Luokkani tekisi luokkaretken (jonka pystyisin maksamaan itse, olinhan käynyt töissä) Sveitsiin. Sveitsi kuulosti sopivan opettavaiselta. Kirjoitin ja tulostin kirjastossa jopa lupalapun, jonka äiti voisi allekirjoittaa. Samalla hän allekirjoittaisi passihakemukseni ja tulisi todistamaan henkilöllisyyteni suurlähetystöön. Äiti ei välittänyt koulunkäynnistäni, hän ei soittaisi koululle varmistaakseen oliko tarinani totta. Ei hänellä ollut syytä epäillä. Minun pitäisi sitten vain syksyllä kertoa, ettei lähtijöitä ollutkaan tarpeeksi ja matka ei toteutunut. Jos hän edes kysyisi.
*
”Tulisitko kanssani?” kysyin äidiltä varovasti, kun olin selittänyt hänelle Sveitsin luokkaretkestä ja passin hankkimisesta. Olin valinnut parhaan mahdollisen hetken päivästä – kun äiti oli sopivasti päissään, ei vihainen eikä liian väsynyt, muttei liian hereilläkään.
”Mmh?” äiti äännähti ja käänsi katseensa minuun. Hän ei ollut kuunnellut sanaakaan mitä sanoin, tuijottanut vain televisiota. Toistin valheeni. Äiti tuijotti minua.
”Sveitsiin?” hän kysyi lopulta tukkoisella äänellä.
”Ihan vain pariksi päiväksi ensi syksynä! Se on fysiikan kurssin retki. Kävisimme CERNin päämajassa”, sanoin. ”Se on Genevessä.” Luettelin valheitani kuin ammattilainen.
”Minä tiedän missä se on”, äiti tiuskaisi. Minulla kesti hetken aikaa tajuta, miten äiti tiesi jotain sellaista, kun hänen päivänsä kuluivat pullon, tosi-tv-ohjelmien ja tyhmien elokuvien ääressä, mutta sitten muistin, että äiti oli lukenut fysiikkaa yliopistossa ennen kuin synnyin. Felix oli sanonut niin.
”Anteeksi”, sanoin nopeasti. Äiti ei saisi nyt suuttua.
”Tarvitsen passin, jotta pääsen sinne ja tarvitsen sinun suostumuksesi siihen.”
”Ei Sveitsiin tarvitse passia”, äiti tuhahti ja käänsi päänsä takaisin televisioon.
”Mutta… tarvitsen jonkun kansainvälisen henkilöllisyystodistuksen ja passi olisi sitten voimassa pitkään, jos lähdetään joskus jonnekin yhdessä.” En melkein uskonut itsekään mitä sanoin. Äidin kanssa matkustaminen ei kuulunut tulevaisuudensuunnitelmiini laisinkaan. Äiti kuitenkin jäi miettimään sanojani. Hän kääntyi taas televisioon ja tuijotti sitä pitkään. Pelkäsin hänen unohtaneen jo koko keskustelun.
”Öm… äiti?” kysyin epäröiden.
”Mennään sitten!” äiti tiuskaisi jälleen ja käänsi katseensa vastentahtoisesti televisiosta minuun. ”Jätä minut jo rauhaan.”
Minua ei tarvinnut käskeä kahdesti. Kipaisin huoneeseeni pidätellen hymyä ja kun sain oven kiinni, tein pienen, hiljaisen voitontanssin. Kuukauden päästä hain uuden, kiiltävän Suomen passini lähetystöstä. Koulu oli alkamassa ja suurin osa säästöistäni oli mennyt passin ostoon, joten pyysin Claudinelta, että saisin edelleen tehdä viikonloppuisin ja arkisin koulun jälkeen töitä. Claudine, jolle minusta oli tullut todellinen hyväntekeväisyystapaus, suostui mielellään. Olin kyllä ihan hyvä työntekijä ja kanta-asiakasvanhukset pitivät minusta kovasti, mutta uskon, että Claudinen todellinen motiivi pitää minut palkkalistoilla oli se, että halusi tarkkailla, että olin kunnossa, ja että saisin vatsani täyteen mahdollisimman usein. En valittanut. Tuntui hyvältä, kun joku välitti sillä tavalla.
*
Vuotta myöhemmin, kun seitsemästoista syntymäpäiväni koitti, marssin kirjastoon ja ostin netistä lentoliput Pariisista Helsinkiin. En ollut koskaan käyttänyt niin suurta määrää rahaa kerrallaan ja korvissani kohisi, kun sain sähköpostiini vahvistuksen ostostani. Kun koulu loppuisi heinäkuun alussa, lähtisin. Ottaisin bussin Tampereelle ja etsisin Felixin neuvoman junan.
Nyt kun Felixin näkemisestä oli jo vuosi, epäilin muistojani päivittäin. En ollut kuullut hänestä tai hänen kummallisesta ystävästään Otsosta mitään sitten sen päivän viime vuoden huhtikuussa. Oliko se kaikki todella tapahtunut? Vai olinko sittenkin jahtaamassa oman mieleni haamuja?
Enää vaikein osuus päämääräni saavuttamista odotti. Minun piti kertoa äidille, että olin lähdössä Suomeen ja olin jättämässä hänet yksin koko kesäksi. Minulla ei olut vielä paluulippua Ranskaan, ja tarkoitukseni oli matkustaa niin kauan, kuin vain pystyisin. Minut valtasi murskaava häpeä. Olinko itsekäs, kun tein mitä halusin? Selviäisikö äiti ilman minua? Hän tuskin muisti käydä suihkussa ilman, että autoin häntä. Mihin palaisin, kun tulisin kotiin? Olisiko äiti enää elossakaan?
Kun otin lopputilin Claudinen kahvilasta, kerroin hänelle ensimmäistä kertaa äidistäni. Claudine itki ja halasi minua, kertoi minun olevan rohkein hänen koskaan tapaamansa tyttö, kun olin niin hienosti ottanut ohjat omaan elämääni.
”Jos vain pystyt, soitatko hänelle silloin tällöin?” kysyin Claudinelta ja ojensin hänelle puhelinnumeromme lapulla. ”Ihan vain varmistaaksesi, että hän on elossa.”
Claudine nyökytteli kyyneleiltään ja otti lapun. ”Minä lupaan, Aino! Vietä upea kesä. Minulle tulee ikävä sinua”, hän nikotteli.
Halasimme. Claudinesta oli vuoden aikana tullut minulle todella tärkeä. Tunsin huonoa omatuntoa aina, kun päähäni eksyi ajatus siitä, että hän oli sellainen, kuin äidin olisi pitänyt olla.
”Kun tulet takaisin, tiedät kai, että voit tulla takaisin töihin heti kun haluat”, Claudine sanoi vielä ja puristi vielä olkapäätäni nopeasti.
”Tiedän. Lähetän sinulle postikortin!” hymyilin. Yllätyin edelleen silloin tällöin, kuinka helposti nykyään hymyilin.
Olin muuttunut muutenkin. Käytin edelleen äidin vanhoja vaatteita ja tykkäsin olla enemmän omissa oloissani kuin seurassa, mutta päämääräni oli auttanut minua olemaan positiivisempi tulevaisuudesta. Huomasin eräänä päivänä peiliin katsoessani olevani paljon pitempi kuin vuosi sitten, mutten tiennyt, johtuiko se kasvusta vai siitä, että ryhtini oli parantunut. Saatoin sitoa poninhäntäni villisti takaraivon korkeudelle sen sijaan, että jättäisin sen niskaan, kuten aina ennen. Olin ostanut punaisen laukun, joka oli kirkasvärisin ikinä omistamani esine, ja uskalsin jopa käyttää sitä. Uskalsin katsoa ihmisiä joskus silmiinkin, kun puhuin heille.
Nämä olivat pieniä asioita, mutta minulle ne merkitsivät sitä, että elämäni oli parantumassa.
Lähdin Claudinen kahvilasta haikeana. Päätin ottaa häneltä saamani mekot mukaan Suomeen. Ehkä uskaltaisin uudessa elämässäni jopa pitää niitä päällä.
*
Heinäkuun viides päivä koitti. Tulin kotiin koulusta väsyneenä ja toiveikkaana, mutta päällimmäisenä tunteistani oli pelko. Minun pitäisi kertoa äidille, että olin lähdössä huomenna pois kotoa, enkä tiennyt, koska tulisin takaisin. Olin vältellyt äidille kertomista jo yli vuoden. Tiesin, että siihen oli hyviä syitä – äiti ei haluaisi minun lähtevän yhtään minnekään, saati sitten Suomeen ja Felixin luo, jos Felix todella oli isäni, eikä koko homma ollut ollut vain suuri huijaus tai harha. Äiti menettäisi siivojansa, pyykinpesijänsä ja ruoka- ja juomalähettinsä. Hyvistä syistäni huolimatta olin tuntenut takaraivossani sitä jatkuvaa pakottavaa syyllisyyttä, kun ei ole tehnyt jotain ajallaan, takaraja lähestyy ja lähestyy ja tehtävä asia tulee vain koko ajan vaikeammaksi. En ollut miettinyt, mitä sanoisin äidille, miten pukisin sanani mahdollisimman kilteiksi ja neutraaleiksi. Nyt viimeinen hetki oli lähellä. En voinut vain kadota, vaikka se tuntuikin houkuttelevan helpolta vaihtoehdolta.
En aikonut mainita Felixiä. Se oli ainoa asia, minkä tiesin. En halunnut nähdä häntä niin kauhuissaan kuin viimeksi. Äiti ei ollut hyvällä tuulella, mikä oli huono merkki tulevalle keskustelulle. Otin tuolin keittiöstä ja laskin sen sohvan viereen. Tekoni ei jäänyt äidiltä huomaamatta.
”Mitä nyt?” hän äyskähti.
Ei ollut mitään helppoa tapaa sanoa sitä, joten päätin puhua suoraan. ”Minä lähden huomenna kesälomaksi Suomeen.”
Äitini hätkähti kuin olisin lyönyt häntä. Hän tuntui heräävän pöhnästään.
”Mitä?” hän kysyi ja tuijotti minua pyörein silmin. Se muistutti minua etäisesti päivästä, jolloin hän oli nähnyt Felixin.
”Olen ostanut lentoliput, pakannut ja lähden huomenna bussilla Charles-de-Gaullen lentokentälle”, tarkensin ja odotin sitä hetkeä kun äitini tajuaisi, mitä olin sanunut, ja räjähtäisi.
”Olet ostanut lentoliput”, hän toisti. Minä nyökkäsin. Huuto tulisi nyt minä hetkenä hyvänsä.
”Menet Suomeen”, äiti sanoi vielä. Nyökkäsin taas.
Äiti puisti päätään. ”Et mene. Millä rahalla ostit liput? Minun rahoillani. Sinä maksat rahat minulle takaisin ja jäät tänne.”
”Ei äiti, ostin liput omilla rahoillani. Olen käynyt töissä. Claudinen kahvilassa.”
Äiti tuijotti minua suurin silmin, hetken melkein hätäisenä ja näin saman naisen, joka oli melkein menettänyt mielensä nähdessään isäni.
Räjähdystä ei tullut. Sen sijaan äiti ulvahti ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Miten sinä saatat jättää minut yksin!” hän nyyhkytti ja olin hukassa. En ollut odottanut kyyneliä.
”Minä olen aikuinen ihminen”, yritin selittää. ”Haluan kokea jotain muuta kuin –” lopetin lyhyeen. Se, mitä suustani oli ollut tulossa, oli jotain, mitä äidin ei pitäisi kuulla.
”Muuta kuin mitä? Muuta kuin mitä, Aino?” äiti tivasi. En halunnut sanoa, joten pudistin päätäni. Äiti jatkoi: ”En minä pärjää ilman sinua! Kiellän sinua menemästä. Noin. Se on kielletty.”
Se sai minut vihaiseksi ja puhuin ennen kuin ajattelin. Tuntui, kuin olisin siirtynyt ulos vartalostani ja seurannut ulkopuolelta, kuinka ensimmäistä kertaa ikinä Aino Kuuravuori sanoi äidilleen, mitä halusi. ”Miten niin? Minulla on liput ja passi ja haluan nähdä muutakin kuin tämän haisevan läävän! Haluan, että vaatteeni haisevat kerrankin jollekin muulle kuin sinun tupakallesi! En halua viettää loppuelämään sinun siivoojanasi ja viinalähettinä!”
Äiti näytti, kuin olisin lyönyt häntä. Vuosi sitten en olisi ikinä uskaltanut sanoa hänelle noin. En voinut itsekään uskoa sanojani. Nuo ajatukset olivat muhineet päässäni jo pitkään, mutten koskaan ollut tarkoittanut niitä äidin korville. Äiti näytti niin murretulta, että häpesin heti, mitä olin sanonut.
”Anteeksi äiti, en tarkoittanut…” aloitin ja nousin tuoliltani ottaakseni hänen kädestään kiinni. En ehtinyt. Äiti läpsäisi minua poskelle, lujaa. Kavahdin taaksepäin.
”Kuinka sinä kehtaat puhua minulle noin! Minä vaatetan sinut, annan sinulle katon pään päälle, maksan ruokasi, ja sinä et osaa arvostaa sitä? Minä sanon viimeisen kerran: et lähde mihinkään”, äiti huusi. Pitelin poskeani. Sitä kuumotti ja sattui.
”Miten sinä aiot minua estää! Olet juoppo ja tuskin jaksat nousta sohvalta!” huusin. Äiti ei enää ansainnut sääliäni. Seitsemäntoista vuoden jälkeen ymmärsin sen.
”Minä soitan poliisit!” äiti uhkasi.
”Soita pois! Minä näytän niille tämän mustelman poskessani ja kerron, kuinka olet pakottanut minut ostamaan viinisi viimeisen kymmenen vuotta ja kuinka ainoa merkitykseni elämässäsi on olla siivojasi! Kerron heille, kuinka joudun antamaan sinulle suihkuja aina kun olet paskonut housuusi sammuneena. Kuinka pesen vaatteesi! Poliisit tykkää aina olla sinun kaltaistesi äitien puolella!” nauroin vahingoniloisena. ”Sinulla ei ole valtaa minuun! Et edes jaksa nousta sohvalta ylös ilman apuani.”
Äiti yritti todistaa sanani vääriksi ja yritti päästä ähisten seisomaan. Hän epäonnistui ja minä nauroin taas. Poissa oli se hiiri, joka oli joka käänteessä yrittänyt vältellä tämän naisen, tämän ihmisraunion satuttamista. Äitikin tuntui huomaavan sen ensi kertaa. Hän katsoi minuun järkyttyneenä, kuin ei olisi tunnistanut minua laisinkaan.
”Kuka sinä olet?” hän kysyi.
”Aino Kuuravuori”, vastasin vakavana. ”Sinä et ole nähnyt minua ennen. Äiti, sinä olet alkoholisti. Olet ollut niin kietoutunut omaan suruusi, omaan ahdistukseesi, omiin muistoihisi, että olet unohtanut, että minä olen täällä myös! En ole palvelijasi, vaan tyttäresi. Ja minun on nyt aika lähteä. En jaksa sinua enää. En jaksa sitä, ettet lähde koskaan ulos tästä talosta, ettet muista käydä suihkussa, enkä jaksa kuunnella enää yhtäkään tosi-tv-sarjaa televisiosta. En jaksa odottaa, että löytäisit taas jotain, minkä vuoksi elää. En jaksa odottaa, että muistaisit minut.”
Äiti itki taas ja mutisi, kuinka petollinen ja kiittämätön olin.
”Minä tulen kyllä takaisin. En tiedä milloin, mutta tulen. Viimeistään kun koulu jatkuu syksyllä. Sinulle tekee hyvää olla omillasi”, sanoin ja uskottelin itselleni, että se oli totta. ”Ehkä sinun tulee ikävä minua ja ymmärrät silloin, kuka minä olen. Ehkä muistat, miksi pakenit Suomesta minä mukanasi, kun olin kaksi.”
”Miten… Mistä sinä kuulit tuon?” äiti kuiskasi. Näytti siltä, ettei hänessä ollut enää voimaa muuhun jäljellä.
”Minä…” aloitin, kunnes muistin, mitä minulle oli käynyt. Kun Felix oli kertonut, että olin tavannut Otson viikon ennen tapaamistamme, samassa hetkessä olin muistanut sen, mikä mielestäni oli kadonnut. Muistaisiko äiti Felixin, jos kertoisin, mistä todella olin kuullut sen, mitä olin juuri sanonut? Katsoin äitiä silmiin, enkä löytänyt sääliä edelleenkään.
”Vuosi sitten, huhtikuussa, avasin oven miehelle, joka kertoi olevansa isäni.”
Äiti tuijotti minua ja näin, kuinka ymmärrys palasi hitaasti muistojen kanssa. Äiti muuttui silmissä. Velton, murtuneen tilalle tuli kauhusta kankea, henkeään haukkova nainen. Äiti kompuroi alas sohvalta ja ryömi minua kohti.
”Ei, Aino, et voi mennä hänen luokseen!” hän aneli ja tarttui jalkoihin. ”Sinä et tiedä, sinä et tiedä! Se paikka ei toimi kuten tämä. Se ei jätä rauhaan! Tosi ei toimi siellä”, hän höpisi. Äidin sanoissa oli vielä vähemmän järkeä, kuin Felixin. ”Aino, se paikka rikkoo sinut! Älä mene sinne!”
Kumarruin äidin ylle, otin hänen poskistaan kiinni. Äiti näytti vanhalta ja kajahtaneelta. Hänen pöhöttyneet poskensa olivat hiestä tahmaiset ja hän haisi samalta kuten aina – vanhalta viinalta, hieltä ja pinttyneeltä tupakalta. ”Otan sen riskin. Jos jään tänne sinun luoksesi, murrun varmasti.”
Sitten nousin ja kävelin pois. Äiti jäi nyyhkyttämään tuolini eteen. Menin huoneeseeni, nostin pakatun matkalaukkuni eteiseen ja nappasin sängyltäni punaisen laukkuni. Tarkastin, että lompakko oli mukanani ja junalippu sen sisällä. Vaaleanruskea kulma pilkisti korttitaskusta ja se valoi minuun uskoa.
Kun laitoin kenkiä jalkaani, katseeni kohtasi äidin silmät. Hän oli edelleen polvillaan tuolini edessä ja katsoi minua pohjattoman surullisena. Sääli, joka oli jokin aika sitten kadonnut, nosti taas päätään mielessäni. Raivoni katosi.
”Hyvästi, äiti. Toivon todella sinulle kaikkea hyvää. Ostin sinulle pullon viiniä lahjaksi”, sanoin ja kaivoin eteisen kenkäkaappiin piilottamani pullon esiin. Jätin sen lipaston päälle. ”Toivottavasti se lohduttaa sinua, kun olen poissa”, jatkoin, enkä pystynyt estämään halveksuntaa hiipimästä ääneeni. Katsoin taas äitiä joka ei ollut vieläkään liikkunut.
”Minä tulen kyllä takaisin. Lupaan sen.”
Heitin ohuen takin ylleni. Sitten nostin matkalaukkuni ja lähdin pois katsomatta enää taakseni.
---
A/N2: Ja näin matka alkaa. Nähkäämme taas viikon päästä!
-
”Ei, Aino, et voi mennä hänen luokseen!” hän aneli ja tarttui jalkoihin. ”Sinä et tiedä, sinä et tiedä! Se paikka ei toimi kuten tämä. Se ei jätä rauhaan! Tosi ei toimi siellä”, hän höpisi. Äidin sanoissa oli vielä vähemmän järkeä, kuin Felixin. ”Aino, se paikka rikkoo sinut! Älä mene sinne!”
Huaa, nyt odotan kyllä enemmän kuin mielenkiinnolla sitä, mitä Aino tulee Suomessa kohtaamaan! Tämän luvun tahti oli jotenkin mukavan rauhallinen, tasapainotti sopivasti tuota ensimmäisen luvun Felixin tarjoilemaa informaatioryöppyä. Ihastuin kovasti Ainon järkevään toimintaan - hän ei suoraa päätä rynnännyt seikkailuun ja uuteen elämään, vaan keräsi varat matkaan noinkin järkevästi, sama juttu passin kanssa. Hienoa, että itsevarmuutta on alkanut löytyä jo tässä vaiheessa. ^^
Eli, tykkään edelleen tavastasi kertoa, Aino on paras, ja nyt jään odottelemaan kärsimättömänä seuraavaa lukua.
-
Okakettu: Kiitos kommentistasi, jälleen! On ihanaa tietää, että seuraavaa lukua jaksetaan odottaa. Toivottavasti Aino jaksaa pitää mielenkiintosi yllä jatkossakin. Katsotaan miten se itseluottamus kehittyy :D
---
A/N: Tässä luvussa Aino matkustaa. Luvun julkaiseminen oli minulle huomattavasti vaikeampaa kuin edellisen. Koulun takia en ole ehtinyt kirjoittamaan tarinaa eteenpäin yhtä hyvällä menestyksellä kuin aikaisemmin ja pelottaa, että jo varastossa olevat luvut loppuvat. Tentit painavat päälle niin, että kirjoittaminen jää pakostakin taka-alalle. Toivotaan parasta, ettei julkaisutahti pääse laskemaan! Pari viikkoa pitää vain kestää.
---
Kolmas luku
Kun pääsin ulos, tajusin tehneeni virheen. Tarkoitukseni ei ollut lähteä tänään. Lentoni olisi huomenna ja olin suunnitellut nukkuvani vielä yhden yön sängyssäni, ennen kuin aamulla lähtisin. Riita äidin kanssa oli kuitenkin saanut minut niin ylikierroksille, että tiesin, etten olisi pystynyt jäämään taloon enää hetkeksikään.
Kello oli seitsemän illalla. Menisikö Pariisiin vielä busseja? Voisin matkustaa suoraan Charles-de-Gaullelle ja nukkua lentokentällä yöni. Tai voisin mennä hostelliin. Suustani pääsi hermostunut kikatus. En ollut koskaan ollut näin yksin tai näin vapaa. Tuntui että mahdollisuuksia oli loputtomasti, tässä hetkessä, kun rappukäytäväni oven edessä katselin kotikatuani ja sen takana aukeavaa maailmaa. Oli jo hämärää, mutta katulamput eivät olleet vielä päällä. Ilmassa tuoksui lehtipuut ja pakokaasu.
Vedin perässäni koko pientä omaisuuttani vanhassa, kulahtaneessa matkalaukussani. Muistikirjani ja kynäni, hammasharja, muutama kirja matkalukemiseksi ja välttämätön määrä vaatteita. Pakatessani olin huomannut, miten vähän tavaraa elämässäni lopulta oli. Se oli tehnyt minut onnelliseksi. Vaikka jouduinkin jättämään äidin jälkeeni, ainakaan minun ei tarvinnut ikävöidä materiaa matkallani.
Claudinen kauan sitten antaman mekot olin viikannut siististi matkalaukkuni päällimmäisiksi. Ehkä muuttuisin täysin, kun pääsisin Suomeen. Ehkä uskaltaisin käyttää värikkäitä vaatteita ja hameita. Ehkä oppisin puhumaan ihmisille. Rintani paisui jännityksestä ja vapaudesta. Voisin olla kuka vaan – kukaan ei tuntisi minua.
Laskin matkalaukkuni alas lempipuistossani ja penkille sen viereen. Vedin syvään kesän tuoksua keuhkoihin ja tunsin oloni kevyeksi. Olin sanonut äidille, mitä ajattelin pelkäämättä häntä. Jonkinlainen pato oli murtunut. Olin ollut kamala, vaikka olin puhunut totta. Syyllisyys nosti päätään. Kiukkuisempi osa minua ajatteli, että äiti oli ansainnut kaiken, minkä sai. Helpotus, vapaus, kiukku ja syyllisyys tanssivat piirileikkiä päässäni, kunnes purskahdin itkuun.
En ollut koskaan itkenyt julkisella paikalla. Olin kyllä halunnut, mutta kartoin huomiota kaikin mahdollisin tavoin. Aikaisemmin olin aina onnistunut juoksemaan kotiin tai vessaan nyyhkyttämään äänettömästi. Minusta oli tullut mestari itkemään päästämättä ääntäkään vuosien varrella. Nyt kyyneleet tulivat kuin lapsella. Parahdin, enkä mahtanut sille mitään. Ohikulkeva koira pysähtyi ja jäi katsomaan minua, mutta sen omistaja veti sitä eteenpäin. Olin kiitollinen. Normaali ranskalainen olisi tullut kysymään olinko kunnossa.
Itkin niin kauan, että kyyneleet loppuivat, minulla oli jyskyttävä päänsärky ja kasvoni olivat niin punaiset ja turvoksissa, etten kuvitellut niiden koskaan palaavan normaaliksi. Minun oli löydettävä paikka, jossa voisin pestä kasvoni ja rauhoittua. Kotiin en palaisi. Pelkäsin, että jos menisin sinne takaisin, en enää koskaan lähtisi. Mietin hetken Claudinea, mutten halunnut hänen näkevän minua tällaisena.
Istuin lopulta puistonpenkilläni vielä vartin. Lopulta lähdin taas kävelemään kohti bussiasemaa. Ihmiset kääntyivät katsomaan, kun kävelin heidän ohitseen. Yllätyksekseni en välittänyt siitä kauheasti. Olin niin väsynyt.
Päädyin Pariisiin kymmeneltä illalla. Olin puutunut, puoliunessa ja silmäni kiljuivat kuivuuttaan. Tunnin päästä olin jälleen uudessa bussissa kohti lentokenttää – en ollut uskaltanut edes lähteä bussiasemalta Pariisin yöhön. Liikaa ihmisiä, liikaa ääniä.
*
Pääsin lentokentälle keskiyön jälkeen. Oli hiljaista. Minulla olisi tunteja tapettavana lentokoneeni lähtöön yhdeltätoista. Olin kiitollinen lentokentän autiudesta. Muutamia työntekijöitä ja matkustajia kulki ohitseni. Lentoja tulisi lähtemään terminaalistani yön aikana vain muutamia. Pystyisin tutustumaan ympäristööni rauhassa. Olin ensikertaa elämässäni lentokentällä. Tästä, viimeistään, aloittaisin elämäni sellaisena Ainona, kuin halusin.
Nukuin katkonaista unta kuuteen saakka kovalla penkillä, takki peittonani. Sitten nousin, suuntasin lähimpään vessaan ja lukittauduin vessakoppiin matkalaukkuni kanssa. Aioin laittaa toisen Claudinen mekoista päälleni. Aloittaisin muodonmuutokseni ulkopuolelta. Se olisi helpompaa.
Kampesin itseni pois vihertävänharmaasta gollege-puserostani ja kulahtaneista farkuistani. Vedin mekon pääni yli ja suljin vyötärölle jäävän vetoketjun. Huomasi heti, että Claudinella oli ollut suuremmat rinnat ja leveämpi vyötärö – mekko pussitti rintakehäni edessä ja vyötärölle jäi paljon tilaa. Mekko ylettyi yli polvieni, mistä olin kiitollinen. En halunnut esitellä reisiäni. Vedin lenkkarit takaisin jalkaani. Astuin ulos vessakopistani ja jäin tuijottamaan itseäni peilistä.
Mekko oli valkoinen ja koristettu suurilla, värikkäillä kukkakuvioilla. Sen hihat jättivät suurimman osan käsivarsistani paljaaksi ja halusin heti heittää tulitakkini takaisin päälle. Kun vilkaisin itsenäni kokovartalopeilistä, huomasin häpeäkseni, kuinka väärältä vuosia vanhat, harmaaksi värjäytyneet lenkkarini näyttivät mekon kanssa. Hiukseni harottivat nukkumisesta joka suuntaan – tein poninhännän nopeasti uudestaan, mutta kun sekään ei auttanut, olin jo juoksemassa takaisin vessakoppiini laittamaan vanhat, turvalliset farkkuni takaisin jalkaan. Olisinkin, ellei vessaan olisi kävellyt itseäni hieman vanhempaa naista.
”Bonjour!” he sanoivat iloisena yhteen ääneen. Kumpikin naisista oli upean näköisiä – sellaisia ranskattaria, joiden kuvia löytyi lehdistä ja joista äitini katsoi elokuvia. Värikkäät huivit kaulallaan, sirot nauhakengät jalassaan ja kallis käsilaukku olalla. Mutisin tervehdyksen takaisin, enkä kehdannut enää vaihtaa vaatteitani, varsinkaan sen jälkeen kun toinen naisista, joka tuli peilin eteen viereeni korjaamaan meikkiään sanoi minulle ”Grande robe!” ja hymyili taas. Suuntasin katseeni lattiaan. En koskaan saanut kehuja eli en uskonut niihin. Tunsin punastuvani, sanoin hiljaa kiitos, ja pakenin vessasta matkalaukkuni kanssa. Nyt en ainakaan voinut mennä sinne takaisin. Naiset ehkä jo kikattivat yhdessä muodottomuuteni päällä roikkuvalle säkille.
Lähtöselvitystiskini oli auennut ja kävelin sen luo todella itsetietoisena. Tuntui, kuin kaikki olisivat tuijottaneet minua kävellessäni ohi.
Pääsin matkalaukustani eroon ja vasta, kun olin turvatarkastuksessa, ajatukseni ehtivät mukaan – sinne olivat menneet kaikki muut vaatteeni. Minun pitäisi selvitä Suomeen saakka mekossani ja lenkkareissani.
*
Lentokoneessa tutustuin Einoon. Eino oli viisivuotias ja hän oli tulossa Disneylandista äitinsä ja isänsä kanssa. Eino halusi vaihtaa kanssani paikkaa – olin ikkunapaikalla, mikä oli tietysti paras paikka, Einon mukaan. Halusin istua ikkunapaikallani, jonka olin varta vasten pyytänyt. Halusin nähdä, miltä näyttäisi nousta ylös ilmoihin. Yritin sanoa sen Einolle mahdollisimman kiltisti.
”Eiköhän meidän kaikkien pitäisi istua omilla paikoillamme?” kysyin ja yritin hymyillä anteeksipyytävästi. Siitä Eino ei tykännyt.
”Äitii!” Eino parkaisi käytäväpaikalla istuvalle naiselle. ”Tuo täti ei päästä minua ikkunapaikalle!”
Einon äiti kääntyi minuun päin. Eino alkoi parkua, vaikka kyyneleitä en nähnyt. ”Anteeksi, olisiko mitenkään mahdollista, että poikani pääsisi sille istuimelle. Hän on vasta toista kertaa elämässään lentokoneessa”, nainen sanoi minulle. Hän ei hymyillyt, vaan katsoi minuun, kuin olisin tehnyt jotain väärin.
Mieleni teki vastata, että se oli silti enemmän kertoja lentokoneessa kuin minulla tai miksi tulitte niin myöhään lentokentälle, ettei ikkunapaikkoja ollut enää jäljellä. Eino jatkoi vieressäni itkemistä. Samalla lentoemäntä käveli ohitsemme. Äiti pysäytti hänet. ”Anteeksi, olisiko mahdollista, että poikani pääsisi ikkunapaikalle? Hän on vasta lapsi ja onhan ikkunapaikka tärkeämpi pienelle ihmiselle kuin aikuiselle.”
”Olemme aivan täynnä!” lentoemäntä vastasi siihen. ”Valitettavasti yhtään paikkaa ei ole enää vapaana.” Sitten hän kääntyi minuun, ja korotti ääntään Einon krokotiilinkyynelien yli. ”Olisitko millään voinut vaihtaa paikkaa?” ja hymyili anteeksipyytävästi.
Tuijotin lentoemäntää hetken epäuskoisena. Sitten luovutin, nostin laukkuni edessä olevan istuimen takaa ja nousin. Eino lopetti itkemisen saman tien, hyppäsi käsinojan yli paikalleni ja alkoi tiirailla ulos. Istuin keskipaikalle kyyneleet silmiäni polttaen. Lentoemäntä hymyili minulle ja kiitti. Einon äiti kääntyi takaisin lehteensä, eikä sanonut minulle mitään.
En halunnut istua Einon vieressä. ”Olisitko halunnut tulla poikasi viereen?” kysyin Einon äidiltä, kun huomasin, ettei tämä aikonut kiittää minua.
”Ei kiitos, käytäväpaikka on parempi kuin keskipaikka”, hän vastasi nostamatta katsetta lehdestään.
”Ikkunapaikkakin on parempi kuin keskipaikka”, mutisin niin hiljaa, ettei äiti kuullut.
”Anteeksi?” hän kysyi ärtyneenä uudesta keskeytyksestä.
”Ei mitään”, vastasin.
En tiennyt, että minulle olisi ollut mahdollista inhota ketään niin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Einon ylisuuri pää täytti koko ikkunan, eli en nähnyt lähdöstä mitään. Suljin silmäni, kuuntelin kuinka korvani poksuivat ja kuvittelin, miltä linnun maailma näytti korkeudessaan. Kuvittelin, millaisia maailmoja pilvien sisässä olikaan. Kuvittelin, miltä näyttäisi, kun sateenkaarta tehtiin. Hymyilin ja Einon innostunut höpötys tuntui tulevan niin kaukaa, ettei siihen tarvinnut kiinnittää mitään huomiota.
*
Kun saavuin Suomeen, en voinut odottaa, että pääsisin ulos lentokentältä. Matkalaukunmetsästykseen menneen ajan takia jouduin juoksemaan bussiin, josta olisin myöhästynyt varmasti, jos olisin ollut paikalla puolikin minuuttia myöhemmin. Hautauduin pehmeään bussinpenkkiini ja muistin nukkuneeni vain muutaman tunnin ja nekin huonosti. Nukahdin, vaikka moottoritien viereiset metsät, pellot ja kalliot olivat upeimpia, joita olin ikinä nähnyt. Kun pääsin Tampereen linja-autoasemalle ja seikkailin ostamani kartan avulla hostellilleni, missä simahdin jo kahdeksalta. En olisi uskonut saavani unta hostellin jaetussa, kuudentoista hengen sekahuoneessa, jossa kanssani nukkui kahdeksan miestä ja kolme naista. Olin selvästi riittävän väsynyt, niin matkasta kuin henkisestä vuoristoradasta, joka oli alkanut edellisenä iltana. Heräsin tyytyväisenä kello yhdeksän aikaan kahden espanjalaisen kuorsaukseen. Hipsin vessaan pesemään hampaitani ja pukeutumaan.
Junani lähtöön oli vielä kolme tuntia ja en ollut kuluttanut budjetistani vielä paljoakaan, joten päätin hemmotella itseäni aamupalalla jossain lähistön kahviloista. Jätin matkalaukkuni odottamaan hostellille ja kävelin ulos lämpimään kesäpäivään. Päälläni oli toinen Claudinen mekoista, tällä kertaa tummempi ja vähemmän huomiota herättävä yksilö. Kävelin kohti isompaa tietä, ylitin sen ja löysin itseni hetken kuluttua torilta. Seikkailin jonkin aikaa vihannesten, marjojen ja käsityösukkien seassa. Kaikkialla ympärilläni kuului Suomea, eri murteita, uusia ääniä joita kuunnella joka kojun edessä. En meinannut saada siitä tarpeekseni. En ollut koskaan kuullut näin paljoa äidinkieltäni kerralla.
”Kahdeksan euroa, kiitos!”
”Iiris, laitatko kilon perunaa?”
”Minä neulon näitä sen minkä kerkiän, mutta ei näillä myynneillä elä… Onneksi Erkillä on vielä töitä!”
”Äiti, ostetaanko nyt ne jäätelöt, sinä sanoit, että voitaisiin ottaa jäätelöt!”
Minua hymyilytti niin, että melkein unohdin kuinka lenkkarit eivät sopineet mekkooni, kuinka yksinäinen olin tässä uudessa, mutta oudon tutun tuntuisessa maassa ja kuinka pelkäsin, ettei äiti olisi elossa, kun päättäisin palata takaisin. Ostin pienen rasian mansikoita, jotka olivat makeita ja ihania. Söin ne kiertäessäni toria. Kun lopulta muistin aamiaiseni ja löysin kahvilan, josta sai isoja, herkullisia donitseja – hintalappu sanoi kuorrutettu munkki. Join kahviani nojatuolissa ja seurasin ohikulkevia ihmisiä ikkunasta. Pidin jo tästä maasta. Yksikään ihminen ei ollut yrittänyt puhua minulle tai oikeastaan edes yrittänyt saada minuun katsekontaktia kävellessäni heidän ohitseen, ihastellessani vihanneskojua tai nauttiessani aamupalasta. Sain olla rauhassa ja se hymyilytti.
*
Kahden tunnin kuluttua seisoin laiturilla numero kolme Tampereen rautatieasemalla, odottamassa junaa Pieksämäelle. Kello oli kymmentä vaille kaksitoista ja laiturille alkoi kertyä väkeä. Joku alkoi polttaa tupakkaa vieressäni, mikä iski päähäni kuvan äidin kasvoista, kun olin tarttunut hänen poskiinsa kotona. Lähdin äkkiä kauemmaksi ja törmäsin heti vastakkaiseen suuntaan kävelleeseen mieheen.
”Pardon, pardon!” karkasi suustani refleksinomaisesti.
”Sori!”, mies vastasi, kun löysi tasapainonsa. ”Are you alright?”
”Yes, I’m fine”, vastasin. Minulla kesti hetken aikaa tajuta, miksi hän puhui minulle englantia, kunnes tajusin puhuneeni ranskaa aiemmin.
”You sure?” mies jatkoi. En ollut enää niin varma oliko kyseessä mies vai poika. Jotain siltä väliltä.
”Yes, thank you”, henkäisin. Halusin pois tilanteesta nopeasti, ettei minun tarvitsisi tunnustaa osaavani suomea.
”Okay”, poika sanoi ja hymyili minulle. Hymy oli niin leveä, että kulki hänen kapeiden kasvojensa ylitse, halkoen ne melkein kahtia. Painoin pääni, nostin matkalaukkuni ja kävelin olkapäät korkealla kauemmas.
Juna saapui nopeasti tämän jälkeen. Etsin paikkani ensimmäisestä vaunusta ja istuin odottamaan, että juna lähtisi liikkeelle. Tunsin pienen nykäisyn ja laituri lähti liukumaan taakse päin.
Konduktööri ilmestyi nopeasti veturista ja kuulutti ovelta: ”Hyvää päivää, tarkistetaan matkaliput!” Olin matkalla.
---
A/N: Näin. Kohta päästään todella asiaan! Toivottavasti tällainen väliluku ei käynyt liian tylsäksi.
-
A/N: Täällä taas! Tämän viikon jälkeen vapaudun kaikista opiskeluvastuista (olettaen että pääsen tenteistä läpi) ja pystyn taas paneutumaan Ainon tarinan kertomiseen. Tässä kuitenkin luku numero neljä.
---
Neljäs luku
Orivesi. Laituri, kaunis, puinen asemarakennus ja pylväässä oleva kyltti, joka kertoi minulle, että seuraava pysäkki olisi minun. Oli se sitten paikka, jonne olin menossa tai Jämsä, jos tämä kaikki olisikin ollut vain unta.
Hyvä merkki oli se, että konduktööri oli tarkastanut lippuani, joka nopealla vilkaisulla muiden matkustajien junalippuihin verrattuna näytti pieneltä, vanhanaikaiselta eikä lainkaan tarpeeksi vihreältä. Lipun erilaisuudesta huolimatta konduktööri oli kiittänyt minua ja toivotti hyvää matkaa. Yllätys muljahti vatsassani. Miten vaikeaa olikaan kaikesta huolimatta uskoa, että olin menossa paikkaan, joka oli olemassa. Joka käänteessä epäilin, että nyt uni loppuisi. Mutta se jatkui.
Seurasin kelloani vainoharhaisena. Tarkistin sitä minuutin välein, vaikka jokainen väli tuntui noin viisi kertaa pidemmiltä.
Kaksi minuuttia. Näkyi peltoja ja punaisia latoja.
Kuusi minuuttia. Pellot antoivat tietä metsälle.
Yksitoista minuuttia. Tumman vihreitä havupuita ja kirkkaita, raikkaita lehtipuuta.
Viisitoista minuuttia. Hengitin pinnallisesti. Taistelin halua mennä ovelle odottamaan.
Kuusitoista minuuttia. Ohitimme juuri kallion. Katsoin ulos ja maisema väreili. Junan valot välähtivät. Kukaan muu ei nostanut päätään lukemisestaan, tietokoneestaan, kännykästään.
Tunsinko vai kuvittelinko junan hidastuvan?
Kuusitoista ja puoli minuuttia. Näin tarkemmin lähellä olevat puut, jotka äsken olisivat vielä viipottaneet nopeudesta sumeina ohi.
Kuusitoista minuuttia ja 45 sekuntia. Juna lipui eteenpäin, hidastaen koko ajan. Nousin jalat täristen ylös, nostin punaisen laukkuni olalleni ja vedin matkalaukkua perässäni. Pääsen ovelle ja juna jarruttaa. Kapea kivinen laituri ilmestyi junan oven taakse.
Seitsemäntoista minuuttia. Juna pysähtyi. Vilkaisin vaunuun, jossa matkustajat elivät normaalia elämäänsä. Kukaan ei huomioinut minua. Painoin nappulaa, johon oli syttynyt vihreä valo. Hetken pelkäsin, ettei ovi aukeaisikaan, etten pääsisi ulos, mutta sitten kuulin sihahduksen, kun paine pakeni ulos oven avauduttua. Astuin laiturille. Se tuntui tukevalta ja todelliselta lenkkareitteni alla. Olin ensimmäistä kertaa kiitollinen niistä. Jalkani tärisivät niin, etten varmasti olisi pysynyt millään muilla kengillä pystyssä.
Olin päässyt perille.
Ja toisin kuin luulin, en ollut yksin.
Katselin ympärilleni, ja huomasin, että joku muu oli astunut junasta pois myös, vaunusta lähempänä junan loppua. Tämä henkilö näytti juuri heränneeltä. Hän haukotteli leveästi, hieraisi silmiään, avasi ne ja katseli ympärilleen kuin ei tajuaisi, missä oli. Sitten hän tuntui ymmärtävän, että oli jossain, missä hänen ei ehdottomasti pitänyt olla. Hän älähti, kääntyi kannoillaan ja alkoi hakata junan oven avaavaa nappia, mutta liian myöhään – juna alkoi hitaasti lähteä liikkeelle, eikä ovia enää saanut auki. Poika juoksi huutaen junan vieressä, hakaten sen sivua kädellään ja raahaten toisessa kädessään painavan näköistä reppua. Hän juoksi minun ohitseni aina laiturin päähän, mutta juna oli armoton – se jatkoi matkaansa täysin tietämättä epäonnekkaasta matkustajastaan.
Nyt kun hän oli melkein vieressäni, tajusin, että poika oli sama, johon olin törmännyt Tampereella odottaessani junaa. Hän oli pitkä ja laiha, joka suunnasta hieman venytetyn näköinen. Hiukset olivat kiharat ja takkuiset. Saman väriset kuin omani, maantienharmaat. Hänen kasvoillaan oli syvä epäuskoisuuden ilme, kun hän kääntyi minua kohti.
”Oh its you!” hän sanoi heti ja käveli luokseni. Hän siis muisti minut Tampereelta myös. Punastuin hieman. ”What place is this? I was going to Jämsä and I fell asleep like an idiot after we left Orivesi. Then I woke up and the train had stopped, so I thought we were there since its the next stop, so I ran out like crazy thinking I was gonna miss the station! But this definitely isn’t Jämsä”, poika selitti kovaa vauhtia. Olin täysin hämilläni. En erityisemmin puhunut tuntemattomille ihmisille, saati sitten ikäisilleni pojille. Ainoat, jotka puhuivat minulle joko kiusasivat tai tekivät kanssani koulutehtävää. Katsoin poikaa vain silmät pyöreinä.
”You speak English, right?” poika kysyi. Näytin selvästi siltä, etten tajunnut mistään mitään. Hän luuli minun olevan ulkomaalainen.
Tiesin, että tässä kohtaa minun olisi kannattanut kertoa olevani suomalainen, mutta jostain syystä sanat eivät suostuneet tulemaan ulos.
”Umm, yes”, sain lopulta sanottua. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Felixiä ei näkynyt missään, olin keskellä ei-mitään vanhalla junalaiturilla tuntemattoman pojan kanssa, joka olisi pitänyt edelleen olla matkalla Jämsään. Miten hän saattoi sitten olla täällä? Luulin, että tänne päästäkseen tarvitsi lipun.
”Do you know where we are? Or were you going to Jämsä too?” poika kysyi.
”No, I was coming here”, vastasin niin hiljaa, että huuleni tuskin liikkuivat. Poika puhui hyvää englantia. Ehkä hän oli ulkomaalainen. Minun ei tarvitsisi tunnustaa sittenkään puhuvani suomea!
”What’s this place called? There aren’t any signs”, poika kysyi ja vilkuili ympärilleen.
Mietin hetken aikaa, mitä Felix oli minulle kertonut, mutta en millään muistanut, oliko hän koskaan kertonut kotinsa nimeä.
Matkalipussanikin oli lukenut vain lähtöaseman nimi.
Nielaisin, vaikka suuni oli kuiva. ”Actually… I don’t know either”, vastasin. ”I’m here to see my dad.” Se oli ensimmäinen kerta kun viittasin Felixiin isänäni.
Poika katsoi minua kummeksuen. ”You don’t know where we are? How are we supposed to get out of here then? Do you know when the next train comes?”
Kohautin olkapäitäni. Minä tiesin olevani oikeassa paikassa.
”Oh well”, poika totesi ja kaivoi kännykkänsä esiin. Hän katsoi sitä hetken hämmentyneenä. ”Mitä vittua?” hän mutisi. ”Miten täällä ei voi olla kenttää?”
Poika yritti soittaa. Mitään ei tapahtunut. Hän yritti uudestaan
Kun pääsin ensijärkytyksestäni yli, tiedostin, että tässä paikassa, laiturilla ja metsässä sen ympärillä jokin ei ollut aivan kohdallaan. En osannut sanoa mikä. Selkääni kihelmöi samaan tapaan kuin silloin, kun kohtasin Otson ensi kertaa ja kun juna oli ohittanut sen kallion hetkeä ennen pysähtymistä. Maisema oli kuin mikä tahansa metsä, mutta en voinut irrottaa silmiäni siitä. Tunne oli samankaltainen kuin déjà vussa – jokin oli tuttua, mutten osannut sanoa mikä, en pystynyt keskittymään muistoon, ennen kuin se oli jo paennut. Poika käveli ympäri asemaa heilutellen kännykkäänsä päänsä yläpuolella. Minä pysyin paikoillani. En tiennyt suostuisivatko jalkani vielä liikkumaan.
Luulin monta kertaa kuulleni tai nähneeni jotain metsässä, mutta kun käänsin pääni, siellä ei ollut mitään. Liikettä, kuiskauksia. En oikein tiennyt, miksen ollut peloissani. Ehkä auringonpaiste, lämpö, kuukausien epäilyksen laukeaminen olivat rentouttaneet minut niin perinpohjaisesti. Tuulenvire kahisutti puita. Katsoin niitä, ja ne tuntuivat kaartuvan ja kaartuvan ja kaartuvan, alemmas, kunnes jouduin kääntämään päätäni.
”Seriously, there’s not even cellphone signal in here!” poika puuskahti yhtäkkiä vieressäni. Minä säpsähdin ja puut olivat taas pystyssä, aivan kuten puiden pitikin. Nyökkäsin, toivon mukaan ymmärtäväisesti.
Minä istuin matkalaukkuni päälle. Vaikka en millään tavalla antanut ymmärtää, että hänkin saattoi tehdä niin, poika istui viereeni.
Istuimme jonkin aikaa vierekkäin hiljaisuudessa. Hän näppäili kännykkäänsä, kiroili ja näpytteli taas. Lopulta hän luovutti ja heitti kännykän melko väkivaltaisesti reppuunsa.
”I’m Joonatan, by the way, since we’re stuck here together.”
Nyökkäsin. Joonatan tuijotti minua. Tajusin aivan liian pitkän ajan päästä, että hän odotti minun niemeäni. ”Oh! I’m Aino.” Joonatan tuijotti minua hetken hämillään.
”That’s a Finnish name”, hän sanoi painokkaasti.
”Yes”, vastasin.
”You’re Finnish”, Joonatan totesi toljottoaen minua kulmakarvat kurtussa ja yritti löytää katsekontaktin. Tuijotin syliini, kuin henkeni olisi siitä riippunut.
”Um, yes. Eikun joo”, vastasin ja punastuin pahemmin kuin koskaan ennen. Joonatan tuijotti minua hetken ja repesi sitten nauramaan. Se kuulosti asiaankuulumattoman kovalta keskellä hiljaista metsää. Tuntui kuin se olisi kavahtanut kauemmas äänen
voimasta. Minua ei naurattanut. Punastuin uudelleen.
”Mikset sanonut?” Joonatan kysyi naurusta toivottuaan.
Tuijotin käsiäni. ”En tiedä… En kehdannut.”
”Anteeksi, minä luulin silloin Tampereella, että olet ulkomaalainen”, Joonatan pahoitteli, huomattuaan epämukavuuteni.
”Ei se mitään”, kuiskasin. Tajusin, että tämä oli pisin keskustelu, jonka olin ikinä käynyt tuntemattoman kanssa, saati sitten pojan. Se sai pääni pyörälle entistä enemmän.
”Sinä sanoit jotain ranskaksi tai jotain”, Joonatan selitti.
”Ranskaksi, joo”, sanoin. ”Olen asunut siellä.”
”Miten pitkään?”
”Ömm… Viisitoista vuotta.”
”Vau. Milloin tulit takaisin Suomeen?”
”Eilen”, vastasin.
Joonatan nauroi taas. Vastoin kaikkia odotuksiani minuakin hymyilytti. ”Siksi sanoin pardon, kun törmättiin. Se tuli selkäytimestä.”
”Ymmärrän”, Joonatan sanoi ja hymyili. Vilkaisin häneen päin. Joonatanilla oli hämmentävän leveä hymy. Olin huomannut sen jo Tampereella, mutta näin lähietäisyydeltä sen tajusi kunnolla. Hänellä oli kapeat kasvot, ja suu levittyi aivan kuin niiden laidasta laitaan. Se näytti niin riemukkaalta, että minuakin alkoi hymyilyttää.
”Sinä olet siis tullut katsomaan isääsi?” Joonatan kysyi. Näköjään hän osasi puhua tuntemattomille. Itse en osannut, mutta pelkäsin kiusallisia hiljaisuuksia kuin ruttoa – kerrassaan raivostuttava yhdistelmä. Ei ihme, etten koskaan päätynyt puhumaan kenenkään kanssa. Nyt uskaltauduin kuitenkin vastaamaan. Uusi Aino, muista, olet uusi Aino.
”Joo. Olen asunut äidin kanssa Ranskassa”, vastasin. En halunnut mennä liian syvälle yksityiskohtiin minun ja Felixin kohtaamisesta.
”Kuulostaa siistiltä”, Joonatan vastasi. Hymyni muuttui muoviseksi, mutta onnistuin juuri ja juuri nyökkäämään. Olimme hetken taas hiljaa. Vilkuilin ympärilleni samalla kun toinen toistaan tyhmempi asia, mitä sanoa, tanssivat piirileikkiä aivoissani.
”Onko isälläsi lankapuhelinta?” Joonatan kysyi yhtäkkiä.
”Öö… en tiedä. Olen täällä ensimmäistä kertaa. On kai”, vastasin. Jos kännykkäverkko ei toiminut, pitihän Felixillä olla joku tapa, miten
ottaa yhteyttä muihin ihmisiin.
”Mietin että… olisiko mahdollista, että voisin tulla teidän kanssa soittamaan isovanhemmilleni? Minun oli tarkoitus mennä sinne, enkä tiedä koska seuraava juna tulee. Etteivät he ala huolehtia”, Joonatan tiedusteli arasti.
”Tietysti! Isää vaan ei kuulu. Hänen piti tulla hakemaan minut täältä.”
”Pitäisikö meidän lähteä etsimään häntä?”
”En tiedä. Täällä ei näytä olevan mitään kunnon tietä ja minulla ei oikeasti ole hajuakaan mihin meidän pitäisi lähteä.”
Olimme hiljaa. Joonataniin keskittyminen oli palauttanut aivoni hetkeksi maan pinnalle, mutta nyt kun käänsin katseeni taas metsään, päässäni alkoi jälleen pyöriä. Maisema väreili. Ihan kuin valo ei toimisi oikein, vaan tanssisi tiensä verkkokalvolleni. Pyörittelin kättäni kasvojeni edessä. Se tuntui oikealta. Metsä tuntui unelta.
Kun tajusin, että Joonatan katsoi minua, laskin käteni nopeasti syliini.
”Ei kai se haittaa, jos katselen vähän ympärilleni. Tuletko mukaan?” Joonatan kysyi. Hän nousi seisomaan. Näin läheltä hän oli todellinen hujoppi. Olin itse kaikin puolin keskiverto, mikä sopi minulle, mutta keskivertomittaisena naisena jäin Joonatania vain olkapäähän.
”Öö”, oli kaikki mitä sain vastattua, ennen kuin Joonatan ojensi minulle kätensä.
”Tule vaan. Ei tässä muutakaan tekemistä ole. Ellei sinulla ole Gameboyta”, hän lisäsi toiveikkaana. Tartuin epävarmana Joonatanin käteen ja olin todella tietoinen, etten ollut pitänyt oikeastaan ketään kädestä sen jälkeen kun olin täyttänyt kahdeksan.
”Ei, anteeksi.”
Joonatan naurahti. ”Ei mitään, en arvellutkaan niin.”
Kiertelimme laituria sen kummaltakin puolelta. Ikää sillä oli varmasti vuosikymmeniä – se oli kivilohkareista koottu ja usean kiven päällä kasvoi sammalta ja heiniä ja kukkia puski kivien väleistä. Potkaisin pienen kiven alas laiturilta, mutten kuullut sen osuvan maahan. Hiivin aseman reunalle ja katsoin alas. Hetken aikaa luulin, että kivi leijui ilmassa puolessa välissä pudotusta, mutta kun räpäytin silmiäni, se oli maassa.
Uskaltauduimme tutkimaan myös ympäröivää metsää, mutta vain niin kauas, että näimme yhä laiturin puiden välistä. Metsä tuoksui ihanalle – pihka, lehtien tuoksu, marjat ja mätänevät kasvit alimmissa kerroksissa loivat huumaavan sekamelskan, joka sai pääni tuntumaan kevyeltä. Ilmassa oli jokin muu tuoksu, jota en tunnistanut, mutta kun vetäisin keuhkoni täyteen, selkääni pitkin hengityksen mukana kulki jälleen sama kihelmöivä, karvat nostattava tunne. Se tuntui hyvältä. En ollut koskaan ollut paikassa, jossa tuoksui näin puhtaalta, näin kauniilta. Luulin koko ajan näkeväni värejä puiden oksilla, mutta kun käänsin katseeni, ne olivat kadonneet.
Emme löytäneet yhtäkään riittävästi polun näköistä kohtaa, päätimme kuitenkin palata takaisin laiturille. Toivoin Felixin tulevan pian.
*
Istuskelimme Joonatanin kanssa pitkään laiturin reunalla, jalat raiteiden yllä. Heiluttelin jalkojani, nostin ne ylös ja annoin niiden taas pudota. Olin aivan varma, että ne olivat kevyemmät kuin ennen, aivan kuin ne olisivat olleet vedessä. Tunne oli huumaava.
Joonatan ei tuntunut huomaavan yhtään mitään. Hän yritti pitää jonkinlaista keskustelua yllä ja yritin vastailla parhaani mukaan, kun vain ihmetykseltäni muistin. Monen vuoden tuppisuuna olemisesta oli myös vaikea oppia pois. Lopulta kuulimme ääniä takaamme metsästä ja näin, kuinka Felix ja Otso kiipesivät laiturille sen reunalla olevia portaita. Nousin äkkiä seisomaan ja meinasin lähteä Felixin luo. Jokin sai minut liimautumaan paikalleni – ujouteni varmaankin.
”Aino!” Felix huusi hymyillen. Otso ei sanonut mitään. Hänellä oli yhä aurinkolasit päässään, vaikka metsän siimekseen pääsi vain vähän suoraa auringonvaloa. He kävelivät luoksemme. Joonatan kompuroi vieressäni ylös.
”En tiennytkään, että toit seuraa mukanasi”, Felix jatkoi, kun he olivat kunnioittavan kahden metrin päässä meistä. Katsoin häntä hetken hölmistyneenä, mutta sitten tajusin, että hän tarkoitti Joonatania.
”En minä –” aloitin, kunnes Joonatan keskeytti minut.
”Minä olen täällä puhtaasti vahingossa. Hyppäsin liian aikaisin junasta pois, enkä enää ehtinyt takaisin, kun tajusin, ettei tämä ole Jämsä”, hän selitti. ”Olin menossa mummolaan.”
”Miten junasta voi jäädä pois vahingossa?” Otso avasi suunsa. Hän kuulosti erilaiselta suomeksi kuin ranskaksi. Uhkaavammalta, painokkaammalta.
Äänenpaino ei mennyt Joonataniltakaan ohi. Hän puuskahti ärtyneenä: ”Nukahdin ja kun heräsin, juna oli pysähtynyt. Seuraavan aseman oli tarkoitus olla minun, joten juoksin ulos. Se ei ollut tarkoituksellista.”
Otso nyökkäsi. Seurasi pieni hiljaisuus, jonka Felix katkaisi: ”No, menisimmekö? Seuraavan junaan on vielä aikaa, eikä täällä ole mukavaa pimeällä. Seuratkaa vain meitä!”
”Anteeksi, milloin seuraava juna tulee? Isovanhempani saattavat huolestua, jos en tulekaan tänään”, Joonatan kysyi. Felix näytti epämukavalta, kuin olisi yrittänyt löytää parhaan tavan sanoa jotain, mitä ei halunnut.
”Seuraava juna tulee kahden viikon päästä.” Joonatanin suu loksahti auki.
”Mutta… tästä pitäisi kulkea junia vähän väliä. Tämä on Tampereen ja Jyväskylän välissä!” hän huudahti.
”Tämä on erikoinen asema”, Felix sanoi vain.
”Kulkeeko täällä busseja?”
”Ei, valitettavasti.”
”No sitten tilaan taksin. Mummo ja ukki varmasti maksaa matkan, kun pääsen heidän luokseen.”
”Valitettavasti täällä ei ole taksejakaan”, Felix sanoi hymyillen pahoittelevasti.
”No miten täältä on sitten tarkoitus päästä pois?” Joonatan huudahti.
Felix huokasi syvään. ”Junalla. Kahden viikon päästä.”
Joonatan tuijotti häntä kuin ei uskoisi, mitä kuuli. ”Mikä helvetin paikka tämä oikein on?”
Otso oli se, joka vastasi: ”Erikoinen. Erikoinen paikka.”
*
”En ollut varma, että tulisit”, Felix sanoi minulle, kun tarvoimme läpi metsän. Minulla ei ollut hajuakaan minne olimme menossa, mutta luotin, että Otso ohjaisi meidät oikeaan paikkaan. Hän johti seuruettamme hiljaisuudessa. Minä ja Felix kävelimme hänen perässään ja Joonatan tuli kärttyisenä viimeisenä.
”En minäkään. Siis sen jälkeen kun kävit. Päätin vasta vuosi sitten, että tarvitsen jotain uutta”, vastasin. ”En uskonut pitkään aikaan, etten ollut kuvitellut koko kohtausta. Äiti ei muistanut mitään, niin kuin sanoit. Mutta lopulta tajusin, ettei sillä ollut väliä. Halusin silti matkustaa Suomeen, eikä sillä ollut väliä olitko ollut oikea vai et.”
Felix naurahti. ”Hyvin ajateltu.”
Olimme hiljaa jonkin aikaa. Joonatan sadatteli takanamme astuttuaan johonkin märkään ja limaiseen.
”Sinä näytät onnellisemmalta kuin viime vuonna”, Felix sanoi.
En vastannut. Tiesin, että olin muuttunut. Olin edelleen kalpea ja harmaahiuksinen, mutta poskilleni oli muuttanut asumaan pieni puna viime vuoden aikana. Olin pidempi, ryhtini oli parempi, jos ei nyt vieläkään täydellinen. Hymyilin useammin. Jopa nauroin.
”Kiitos”, vastasin lopulta. Tunsin oloni kevyeksi, mutta se ei johtunut hyvästä olostani. Tajusin jättäneeni matkalaukkuni laiturille. Pysähdyin niin, että Joonatan törmäsi selkääni.
”Minun pitää mennä hakemaan matkalaukkuni!” huudahdin ja olin jo kääntymässä takaisin päin, vaikkei minulla ollut hajuakaan mihin suuntaan mennä.
Otso kääntyi, paukautti kävelykeppiään viereiseen kiveen ja jälleen yksi kihelmöivä aalto vyöryi ylitsemme.
”Se on jo perillä”, Otso sanoi vain ja jatkoi kävelyä.
Katsoin Felixiä kysyvästi. ”Älä huoli, Aino. Saat kyllä tavarasi.”
”Oletko varma? Kaikki mitä omistan on siinä laukussa.”
”Luota minuun.”
Metsä alkoi harventua hitaasti. Meinasin kaatua sammaleen alle piiloutuneeseen puunjuureen, jolloin horjahtaessani tunsin taas sen
kevyen olon, aivan kuin ilma kannattelisi täällä enemmän kuin muualla. Pystyin korjaamaan tasapainoni ilmassa sen sijaan että olisin löytänyt itseni metsän pohjalta. Huomasin, että Felix katsoi minua tarkkaavaisesti.
”Miksi –” aloitin hämmentyneenä kysyäkseni, miksi ilma (ja moni muukin asia) tuntui oudolta, mutta Felix pudisti päätään hiuksen hienosti. Suljin suuni.
Saavuimme kymmenen minuutin päästä pieneen kyläntapaiseen paikkaan. Ketään ei ollut mailla halmeilla, mutta vanhan tuvan verhot heilahtivat, kun kävelimme ohi. Paikka oli erikoinen ristiriita uutta ja vanhaa. Oli vanhoja puu- ja hirsitaloja, joihin oli vuosien varrella rakennettu lisäosia kivestä, lasista, metallista ja betonista, jotka pomppasivat esiin maalaisidyllistä. Useaan taloon oli yhdistetty kasvihuone. Pihoissa oli kukka ja vihannesistutuksia. Metsäkään ei tuntunut täysin luovuttavan kylän alettua – siellä täällä talojen väleissä kasvoi isoja kuusia, koivuja ja mäntyjä. Tiet, jotka talojen väleissä kulkivat, olivat aluksi hiekkaa, mutta muuttuivat pidemmälle kävellessämme mukulakivisiksi päättyen aukioon, joka vaikutti kylän keskukselta. Keskellä aukiota kohosi lasinen kupoli, ehkä kaksikymmentä metriä läpimitaltaan. En nähnyt mitä sen sisällä oli – aurinko heijastui sen pinnasta liian kirkkaasti.
”Mikä tämän paikan nimi on?” Joonatan kysyi.
Otso ontui eteenpäin keppiinsä nojaten. Hän pysähtyi lasikupolin eteen. ”Kaksisataa vuotta sitten tämän paikan nimi oli Ikilempi.”
”Eikö se ole enää?”
”On”, Felix sanoi. ”Kodillamme on vaan niin monta lempinimeä, ettei kukaan oikein enää tiedä miksi sitä kutsua.”
”Millaisia lempinimiä?” minä kysyin.
”Uinulumo, Tarunkorpi, Loitsulehto… muutaman mainitakseni”, Felix vastasi.
”Kuulostaa… erikoiselta”, Joonatan totesi.
”Kuten sanoin”, Otso huikkasi jonkin matkan päästä. ”Te nukutte majatalossa”, hän jatkoi ja viittasi punaiseen, kaksikerroksiseen huvilaan aukiolla kupolin vieressä. ”Sinun matkalaukkusi on huoneessasi”, hän sanoi vielä katsoen minuun päin. Tai ainakin luulin niin. Aurinkolasien kanssa en voinut olla niin varma.
”Saisinko soittaa ensin?” Joonatan sanoi närkästyneenä. ”Minulla on vähän kidnapattu olo.”
”Lupaan, että se ei ole tarkoitus”, Felix sanoi ja yritti selvästi näyttää anteeksipyytävältä. ”Olemme täällä vain hieman erityksissä muusta maailmasta. Otso yrittää löytää sinulle yhteyden isovanhempiisi, mutta siinä saattaa mennä hetki. Ehdit hyvin tehdä olosi mukavaksi huoneessasi.”
”Ei minulla ole varaa asua majatalossa kahta viikkoa!” Joonatan huudahti.
”Älä huoli, vierailusi on maksuton”, Felix rauhoitteli ja kääntyi sitten minuun. ”Aino, ehditkö jutella hetken kanssani?”
Olin ollut jo lähtemässä majataloon, mutta pysähdyin. ”Juu”, vastasin. Joonatan jäi odottamaan myös.
”Sinä voit jo mennä”, Felix hymyili hänelle ja Joonatan lähti kovin mielenosoituksellisesti kohti huvilaa. Seurasimme hänen matkaansa. Kun ovi oli käynyt ja olimme kaksin (Otso oli kadonnut jonnekin huomaamatta, varmaan etsimään toimivaa puhelinta Joonatanille), Felix avasi suunsa.
”Sinä et tuonut häntä tänne?” hän kysyi ensin.
”En!” vastasin närkästyneenä. ”Hän vain ilmestyi laiturille minun jälkeeni.”
”Oliko hän samassa vaunussa kanssasi? Huomasiko hän kun lähdit? Seurasiko hän sinua?”
”Ei! hän oli varmaan neljä vaunua lähempänä junan päätyä.” Miksi tämä oli niin tärkeää? Mitä väliä sillä oli, että Joonatan oli eksynyt tänne. Koko juttu tuntui huomattavasti pahemmalta hänen näkökulmastaan kuin Felixin. ”Hän oli matkalla Jämsään ja nousi vahingossa liian aikaisin junasta”, toistin Joonatanin kertomuksen.
”Olet aivan varma?”
”Olen.”
Felix näytti hieman helpottuneelta, mutta hänessä oli vielä kireyttä, jota en muistanut nähneeni vuosi sitten. Lyhyt hiljaisuus seurasi, kunnes tajusin, ettei Felixillä ollut enää sanottavaa Joonatanista.
”Missä kaikki ovat?” kysyin. Taloja oli huomattavasti liikaa kahdelle ihmiselle. Otso ja Felix eivät voineet olla ainoat, jotka asuivat täällä.
”He ovat sisällä. Emme saa vieraita erityisen usein ja siitä seuraa aina… varotoimenpiteitä”, Felix vastasi.
”Mutta sinä kutsuit minut tänne.”
”En puhu sinusta. Sinua me odotimme. Sinä kuulut tänne. Tämä Joonatan oli yllätys. On parempi, jos hän ei kohtaa liian montaa kylämme asukkaista. On parempi, jos hän pysyy mahdollisimman paljon vierailustaan täällä majatalossa.”
”Mikä täällä on niin salaista? Tämä on kylä Suomessa”, sanoin hermostuneena. Joonatan oli ihan tavallinen ihminen, miksi hän oli niin suuri uhka? Felix pudisti päätään hiuksenhienosti.
”Muistatko, mitä kerroin sinulle vuosi sitten? Lue ja usko kaikkeen lukemaasi?” Felix kysyi. Nyökkäsin.
”Näet vielä, miksi pyysin sinua tekemään niin. Joonatan ei ole samassa tilanteessa kuin sinä. Hän ei ole yksi meistä, sinä olet. Jos hän näkee ja kuulee liikaa, se saattaa… murtaa hänet”, Felix kertoi ja muistin taas pelon, jota olin kokenut hänen käydessään luonamme Ranskassa. ”Äidillesi, naiselle, jota rakastin, kävi niin. En tee sitä virhettä enää kenenkään kanssa. En edes täysin tuntemattoman pojan.”
”Mikä tämä paikka on? Liittyykö se siihen, miksi ilma täällä on erilaista kuin muualla? Miksi valo ei toimi kunnolla?” yritin muotoilla sanoiksi, mitä olin kokenut asemalla. Huomasin, ettei se ollut helppoa. Mikään ei tuntunut todelliselta, vaan unelta – kun keskityt johonkin todella, se tuntuu pakenevan päästä.
”Sinä totut siihen pian. Toivottavasti”, Felix sanoi. ”Se mikä täällä on totta, on monimutkaisempaa kuin muualla maailmassa”, Felix sanoi vain. ”On parempi, että näet.”
”Milloin?”
”Muutaman tunnin päästä. Tulen hakemaan sinut ja näytän sinulle, mistä on kyse. Se on helpompaa kuin selittäminen. Nyt minun pitää kuitenkin mennä auttamaan Otsoa. On parempi, jos Joonatan saa nopeasti yhteyden isovanhempiinsa. Mene purkamaan matkalaukkusi, näemme kyllä pian.”
”Mutta minun matkalaukkuni on asemalla”, sanoin ärtyneenä. Oli kummallista, miten helposti pystyin näyttämään tunteina tälle tuntemattomalle miehelle. Hän tuntui isältä, vaikka tapasin hänet vasta toista kertaa.
”Mene vain huoneeseesi”, Felix sanoi ja hymyili salaperäisesti. ”Ja Aino?” hän kutsui vielä, kun olin kääntynyt kannoillani. ”Älä puhu Joonatanille liikaa siitä, mitä olen sinulle kertonut. Mitä vähemmän olet hänen kanssaan tekemisissä, sen parempi.”
Pidätin hengitystäni hetken ja puuskahdin. ”Hyvä on.” Ei se lopulta olisi niin vaikeaakaan. En ollut aikaisemminkaan uskaltanut puhua pojille, miksi mikään siis muuttuisi nyt.
”Kun hän lähtee, on kuin hän ei olisi koskaan täällä ollutkaan”, Felix jatkoi vielä. ”Ja mitä vähemmän hän tietää, sitä helpompi hänet on saada unohtamaan se.”
---
A/N: Näin! Tykkään kuulla mielipiteitä, jos kukaan jaksaa sellaisia jakaa :)
-
Tää on ihana!
Oon seurannut tätä alusta asti ja jokaisen luvun jälkeen aikonut kommentoida, mutta kun en tykkää kommentoida kännykällä ja usein selaan finiä lähinnä puhelimella, niin se kommentoiminen on sitte aina jäänyt.
Tähän mennessä ainakin tää on vaikuttanut tosi kivalta ja ihanalta tarinalta. Tykkään hahmoista, juonesta, tapahtumapaikoista, tarinan nimestä, sun kirjoitustyylistä, kaikesta. Aino on vielä vähän - ja välillä vähän enemmänkin ressukka, mutta selkeästi jo vahvistumassa ihmisenä ja saamassa paremmin kiinni persoonastaan. Oon kuitenkin alusta asti arvostanut sitä, ettei Aino ole selllainen masentunut synkistelijä, vaikka hänellä onkin ollut rankkaa.
Muutkin hahmot on kivoja, etenkin tykkään Otsosta ja Felixistä. Otsosta siks, että se vaan on niin loistava ninjavelho kaikkine ranskalaisten potkimisine ja itsevarmoine "se on jo perillä, koska minä löin kiveä tällä kepilläni" -juttuineen. Felixistä taas siks, että siitä välittyy ainakin mulle sellainen isällinen ja tosi mukava fiilis, se selkeesti välittää Ainosta. Ja surullisen elämänsä jälkeen Aino ansaitsee välittävän isän, joka pitää huolta siitä.
Joonatankin vaikuttais hyvältä tyypiltä, mutta en vielä oo saanut siitä niin selkeää kuvaa. Mielenkiinnolla odotan, että eteneekö sen ja Ainon suhde mihin suuntaan... Hmm.
Mua viehättää myös tosi paljon se, miten kuvaat tarinan taikuutta. Tulee itellekin kylmiä väreitä, kun kuvailet sitä niin... en mä tiiä... kivasti! Odotan suurella mielenkiinnolla, että miten taikuus käytännössä toimii (ja kai Ainollakin on paljon supervoimia!!!) ja miten Aino ottaa tän uutisen.
Lupaan seurata tätä ja yritän jatkossa vähän ryhdistäytyä tän kommentoimisenkin kanssa.
Kiitos tähän astisesta!
-
Huii anteeks kauheesti, oonko oikeesti jättäny kolme lukuu kommentoimatta ;__; oon julma...
Mutta nyt oon täällä. Ja srsly, tää on ihan sairaan mielenkiintonen ficci! Toi väliluku, jossa "ei tapahtunut mitään", oli tosi mukava ja sellaset kuuluu varsinkin pitkiin tarinoihin. Aino on yhä oma kiinnostava ujo itsensä ja jee, mulla on sellanen kutina että se tulee rakastumaan c; No, Joonatan on ehkä vähän epäsuomalainen, mutta joo, ehkei kaikki suomalaiset ole ujoja :D Ja jos oikeen huomasin, Aino kertojana oli keksinyt pojalle Joonatan-nimen, ennen kuin oltiin ehditty esittäytyä. On mahollista että oon lukenu huolimattomasti :DJoonatan käveli ympäri asemaa heilutellen kännykkäänsä päänsä yläpuolella. Minä pysyin paikoillani. En tiennyt suostuisivatko jalkani vielä liikkumaan.
^ oli muutamaa rivii ennen ”I’m Joonatan, by the way, since we’re stuck here together.”
tätä. Tarkotuksellista? :D
Mitä pienistä. Pitkät julkasemistauot on ok jotta ehin kommentoida, älä laita tätä muun elämän edelle :D Toki me lukijat janotaan uusia lukuja... Anyway kiitoksia näistä, tykkään paljon ja nä on mahtavaa luettavaa ♥
-
Tom^^: Kiitos ihanasta kommentistasi. Minua ei haittaa laisinkaan, vaikka et kommentoisi ihan jokaista lukua, sillä pitkiä, pidemmän seuraamisen kautta syntyneitä kommentteja on aivan yhtä hienoa lukea. Ninjavelho on mahtava kuvaus Otsosta :D Hienoa, että niin moni hahmoista ovat voittaneet puolelleen. Taikuutta on kuvattu (vaikka hups, enhän minä nyt ihan suoraan ole missään vaiheessa sanonut että se ON taikuutta) niin monella tavalla kirjallisuudessa, että ajattelin antaa sille tuollaisen fyysisen "oireen" (kaiken muun lisäksi, mistä ehkä päästään lukemaan myöhemmin). Toivottavasti jaksat seurata jatkossakin ja annan täyden synninpäästön, jos et aina joka luvun jälkeen kommentoi :)
KatieB: Sanon samat sinullekin kuten Tomille: kun kommentit on näin ihania, ei haittaa, jos niitä tulee hieman harvemmin. Eli ei hätää! Kiitos kun huomautit tuosta Joonatan-asiasta, luulin katsoneeni tarkkaan, että juuri niin ei kävisi, mutta eiköhän virhe sinne kuitenkin lipsahtanut. Eli ei, Aino ei ollut telepaattisesti poiminut Joonatanin nimeä ennen kuin se hänelle kerrottiin :D Joonatan saattaa olla aika ekstrovertti suomalaiseksi, mutta kyllä heitäkin löytyy (kokemuksen syvällä rintaäänellä). Ja just you wait! Ainolle tulee tapahtumaan kaikenlaista, ei suljeta mitään mahdollisuuksia pois ;)
---
A/N: Vielä venyttelen vähän jännitystä! Tästä lähtee luku viisi. Tajusin toissapäivänä muuten, että minulle on vielä essee kirjoitettavana viikon loppuun mennessä, mutta toivotaan, että saan pidettyä tasaisen julkaisutahdin! Tuntuu, että Ainon tarina jatkuu sitä paremmin, mitä enemmän oikean elämän velvollisuuksia on.
---
Viides luku
Rojahdin sängylle pienessä huoneessani, jonne majatalon pitäjä oli minut alakerrasta ohjannut. Mies oli vain istuskellut tuolilla ulko-oven vieressä, lehteä lukien. Hän oli vilkuillut minua sen yli uteliaana. Aulassa ei ollut ollut vastaanottotiskiä tai edes kassakonetta – se oli vain koristeellinen, maalaisromanttinen huone, josta johti portaat yläkertaan. Muut aulasta pois vievät ovet oli suljettu. Kun kysyin avaintani, mies vain osoitti pöydälle viereensä, missä vanhanaikainen messinkiavain odotti. Siihen oli kiinnitetty laatta, joka kertoi huoneeni numeron. Mies ei sanonut mitään, katseli minua vain kun nappasin avaimeni.
Huoneeni oli valoisa, vaikka ohuet verhot olikin vedetty ikkunan eteen. Mietin, koska päätäni alkaisi särkeä, sillä joka puolella oli kukkia. Tapetissa, päiväpeitossa, tuolin verhoilussa, vaatekaapin hyllypaperissa. Lamppujen varjostimet oli sentään jätetty vain valkoisiksi, mutta pitsiä oli riittänyt niihinkin. En oikein tiennyt mitä ajatella huoneesta. Se kyllä täydellisesti täsmäsi kuvaani 1800-luvulla rakennetun huvilan makuuhuoneesta, mutta olisin varmasti nauttinut olostani enemmän, jos olisin voinut kääntää katseeni edes yhteen pisteeseen, jossa kukkakuviot eivät hyökkäisi silmiin.
Matkalaukkuni seisoi oven vieressä, pienen naulakon alapuolella. Kappas. Se oli outoa. Ei ollut fyysisesti mahdollista, että laukkuni olisi ehtinyt tänne ennen minua. Jotain oli siis oikeasti ollut pakko tapahtua, kun Otso oli metsässä lyönyt kävelykeppinsä kiveen. Muistin silloin ylitseni pyyhkäisseen, kihelmöivän aallon ja selkäpiitäni väristi.
Potkaisin lenkkarini pois ja aloin tyhjentää matkalaukkuni sisältöä vaatekaappiin. Pienen omaisuuteni siirryttyä siististi kukallisille hyllyille, hiivin ikkunaan ja katselin ulos pihalle. Siellä ei näkynyt ristinsieluakaan, kunnes Felix ilmestyi vastapäätä olevan talon kulman takaa. Hän käveli majataloon, mutta ei selvästikään minun takiani – kuulin käytävästä huoneeni takana askelia ja puhetta ja minuutin kuluttua Felix ilmestyi taas pihalle Joonatanin kanssa, jolla selvästi oli paljon kyseltävää. Felix ei näyttänyt osaavan vastata erityisen hyvin, sillä Joonatan näytti ärtyneeltä, kun hän katosi Felixin perässä talon kulman taakse.
Puolen tunnin kuluttua kuulin koputuksen oveltani. Hipsin sen luo hiljaa. Siellä saattaisi olla Felix, ja avasin oven. Koputtaja oli kuitenkin Joonatan.
”Täällä sinä olet! Koputtelin jo kaikki muut huoneet läpi”, hän sanoi ja astui ohitseni sisään. Jäin oven viereen tuijottamaan.
”Täällä on paljon kukkia”, Joonatan totesi katseltuaan ympärilleen. Suustani pääsi pieni kikatus, jota en ehtinyt nielaista.
”Minun huoneessani on laivoja. Laivoja joka paikassa.”
Joonatan katsoi minuun ja tajusin hänen odottavan vastausta. Nyökkäsin. Se oli kaikki mihin pystyin. Olimme jonkin aikaa hiljaa. Joonatan istui tuolille ja minä hiivin sängylleni. Istuin ja nostin jalkani syliini. Mitä tiiviimmin olisin, sitä turvallisempi oloni olisi.
”Mitä sinun isäsi halusi kertoa? Silloin kun tulimme ja hän käski minut tulemaan tänne edeltä” Joonatan kysyi.
Tartuin suoraan kysymykseen kuin pelastusrenkaaseen. ”Ei mitään ihmeellistä”, vastasin, kun tajusin, ettei Joonatanille kannattaisi varmaan kertoa Felixin ristikuulustelusta.
”Tämä paikka tuntuu jotenkin oudolta”, hän sanoi. Nyökkäsin taas.
”En nähnyt ristin sielua, kun isäsi vei minut soittamaan mummolle ja ukille. Tiedätkö sinä asuuko täällä yhtään ketään? Ulkona oli kamalan tyhjää. Ainoa ihminen meidän lisäksi on se äijä alakerrassa. Ja vaikutti siltä, ettei hän osaa tai halua puhua.”
”Felix… Isä sanoi, että kyllä täällä ihmisiä asuu. Ihmiset olivat vaan sisällä jostain syystä.”
”Kuuluuko isäsi johonkin lahkoon?”
”Ei minun tietääkseni.”
”Se varmasti selittäisi jotain. Sinä et tiedä siis paljoakaan isästäsi?”
Pudistin päätäni hienon hienosti ja käänsin katseeni alas. En halunnut puhua siitä. Joonatan huomasi sen.
”Anteeksi. En halunnut loukata. Mietin vaan… Miksi tämä paikka on niin eristyksissä? En tiennyt, että Suomessa oli vielä tällaisia paikkoja. Täällä ei ole autoakaan! Missä ei ole yhtäkään autoa? Tai miksi tänne ei voisi tilata taksia? Ei tämä niin kaukana Jämsästä ole.”
Kohautin taas olkapäitäni. Joonatan tuntui haluavan vastauksia samoihin kysymyksiin kuin minä, mutta uskoin, että vastaukset olisivat hieman kummallisempia kuin Joonatan oletti.
Joonatan nosti katseena ylös ja tuijotti hetken kattoani. ”Sinun katossasikin on kukkia. Minun mummoni tykkäisi tästä paikasta. Hän oli todella huolestunut puhelimessa. Hän sanoi…” Joonatan hiljeni. Hän kurtisti kulmiaan ja katsoi eteensä hämmentyneenä.
”Hän sanoi mitä?”
”Minä en muista. Minä puhuin hänen kanssaan juuri äsken, mutten muista yhtään mitä sanoin. Minulla on ollut outo olo siitä lähtien, kun lähdimme laiturilta. Päätä särkee ja enkä tunnu pystyvän keskittymään oikein mihinkään. Uskoisin, että isäsi tai se toinen äijä myrkytti minut tai jotain, mutta en ole onneksi syönyt mitään. Vielä.” Näytin varmaan järkyttyneeltä, sillä hän koki tärkeäksi kertoa minulle: ”Se oli vitsi, Aino.”
Tiesin tarkalleen, miltä Joonatanista tuntui, sillä sen täytyi olla sama asia, mitä Otso oli tehnyt minulle silloin kauan sitten, kun ensimmäistä kertaa hänet tapasin. Se oli todellinen järkytykseni lähde. Että se, mitä Otso oli tehnyt oli oikeasti todellista.
Olimme taas hiljaa. Tuijotin käsiäni suurella mielenkiinnolla.
”Niin…” Joonatan aloitti. ”Jos minä olen täällä jumissa seuraavat kaksi viikkoa niin tarvitsen jotain tekemistä. Onkohan näillä täällä nettiä?”
En osannut sanoa.
”Tuskin”, Joonatan vastasi omaan kysymykseensä. ”Jos puhelimetkaan ei toimi ilman kamalaa säätöä. Onneksi otin mummolle ja ukille dvd:itä katsottavaksi. Voisin tästä mennäkin katsomaan jotain.”
Hän nousi ylös ja kääntyi ovensuussa. ”Tuletko mukaan?”
Pudistin päätäni. ”En kamalasti pidä elokuvista”, lisäsin. Mitä? Mistä tuo nyt tuli? Miksi yhtäkkiä, kun osasin puhua, suustani tuli vain jotain noin negatiivista?
Joonatan pysähtyi niille paikoilleen. ”Et pidä elokuvista? Miten se on mahdollista?” hän kysyi täysin pöyristyneenä.
Säikähdin hänen voimakasta reaktiotaan. Olin sanonut rehellisesti, mitä ajattelin, kun ei ollut pakko ja tämä oli tulos? Tästä lähtien pysyisin vain tutusti ja turvallisesti hiljaa.
”En minä… minä vain en ole koskaan pitänyt niistä”, vastasin epävarmana.
”Mitä elokuvia sinä olet katsonut?” Joonatan tivasi.
”En minä muista niiden nimiä…”
”Jos sinä olisit nähnyt yhden ainoan hyvän elokuvan, sinä muistaisit sen nimen. Eli et ole nähnyt hyviä elokuvia”, Joonatan totesi.
”Miten niin? Minä tykkään kirjoista. Televisiosta tulee vain hömppää”, vastasin. Äiti tuijotti ranskaksi dubattuja romanssi- tai toimintaelokuvia iltaisin, kun tosi-tv-ohjelmat alkoivat kyllästyttää. Joskus hän oli pakottanut minut katsomaan myös. Joskus olin yrittänyt katsoa sellaista itse. Minua vain ahdisti sellainen. Kirjoissa olin niin paljon enemmän sisältöä, opetusta ja tunteita.
”Televisiosta? Tarkoitatko, ettet sinä ole koskaan pitänyt elokuvaa kädessäsi, laittanut sitä soittimeen ja katsonut sitä yhdeltä istumalta, ilman mainostaukoja tai keskeytyksiä?” Joonatan kysyi. Olin hieman peloissani.
”E-en”, sopersin. Joonatan marssi luokseni ja katsoi minua silmiin niin terävästi että kavahdin hieman taakse päin.
”Minä haen nyt läppärini huoneestani tänne ja me katsomme vaikka... Paluu tulevaisuuteen”, hän vaahtosi ja katosi äänekkäästi tuhisten käytävään. Joonatan tuntui ottaneen lausahdukseni hyvin henkilökohtaisesti.
*
”No? Mitä pidit?” Joonatan kysyi pari tuntia myöhemmin.
”Se oli… ihan hyvä”, piipersin vastaukseksi. Joonatan istui sängylläni läppäri edessään. Olin itse tyytynyt tuomaan tuolin sängyn viereen.
”Ihan hyvä? Mikä sinua vaivaa?”
”Se oli kiva!” sanoin lujempaa. Eikö mikään kelvannut? ”Minusta kirjat ovat edelleen parempia.”
Joonatan tuhahti ja tuijotti minua silmiin täysin epäuskoisena. Minua nolotti; käänsin katseeni pois.
”Okei. Minä en luovuta. Minulla on vielä viisi muuta leffaa mukana ja me katsomme ne kaikki ja sitten etsimme tämän paikan läpi etsien lisää hyviä elokuvia”, Joonatan kertoi minulle.
”Minä en vain koe elokuvia niin tärkeiksi”, sanoin hiljaa. Ennen kuin Joonatan ehti esittää vastalauseen, jatkoin: ”Älä sekoa, tuo elokuva oli parempi kuin yksikään jonka olen katsonut. Se oli viihdyttävä ja siinä oli hauskoja kohtia, mutta pidän silti kirjoista enemmän. Pidän siitä, kun pystyn elämään tarinassa itse. Mutta oli se parempi kuin ne, joita jouduin katsomaan äidin kanssa.”
”Mitä elokuvia sinä katsoit äitisi kanssa?”
”Sellaisia, missä on aina mies ja nainen ja he päätyvät yhteen ja eroavat ja päätyvät yhteen.”
”Romanttisia komedioita?”
”Kai, en minä tiedä.”
”Romanttiset komediat ovat huonoimpia elokuvia ikinä! Et sinä voi perustaa käsitystäsi koko taiteenalasta niihin!” Joonatan huudahti järkyttyneenä.
”Ja sitten, joskus äiti katsoi elokuvia, missä joku ’sankari’ tappoi kaikki. Se oli kamalaa”, sanoin sitten.
”Okei, Aino. Sinä olet katsonut elämäsi aikana vain elokuvateollisuuden alhaisimmasta syöveristä tulevia teoksia. Etkö sinä koskaan edes yrittänyt etsiä elokuvaa josta pitäisit?”
En tietenkään. En koskaan voinut katsoa televisiota, sillä äidillä oli siihen kaikki valta. Kun pienenä olin aamulla hipsinyt katsomaan piirrettyjä viikonloppuisin, äiti oli herännyt ja raivonnut minulle metelöinnistä. Kun yritin lähteä pakoon, hän oli nipistänyt minua niin pahasti, että olin saanut haavan. Siitä lähtien olin aina pysynyt huoneessani kirjojen kanssa, mahdollisimman kaukana televisiosta.
”En”, oli kaikki, mitä mutisin Joonatanille. Pelkäsin, että minua alkaisi itkettää.
”Sinä pidät siis kirjoista?” Joonatan kysyi. Minä nyökkäsin. Joonatan jatkoi: ”Etkö ole koskaan lukenut huonoa kirjaa?”
”Olen tietysti”, vastasin närkästyneenä.
”Ja kun katsoit huonoja elokuvia, et ajatellut, että ne olivat vain yksi esimerkki, minkälaisia elokuvia maailmassa oli?”
Olin hetken hiljaa. Olihan se loogista. Mutta se ei poistanut sitä faktaa, etten olisi hyviä elokuvia pystynyt katsomaankaan, vaikka niitä olisikin. Äiti hallitsi televisiota.
”Niin kai.”
Joonatan näytti niin tyytyväiseltä myöntymiseeni, että närkästyin itse. Uskaltauduin jopa puhumaan. ”Oletko sinä sitten lukenut yhtään kirjaa?” sanoin ehkä vähän liiankin painokkaasti.
”Olen”, Joonatan vastasi puolustelevasti. ”Koulussa piti lukea vaikka kuinka monta.”
”Sinä siis luit vain kirjoja, jotka sinun piti lukea koulun takia?”
”Kyllä.”
”Sitten sinä et tiedä mitään kirjoista”, sanoin. Joonatan näytti loukkaantuneelta.
”Tiedänhän!”
”Montako kirjaa sinä sitten olet lukenut?”
Joonatan mietti hetken. ”Ainakin kymmenen.”
Minä naurahdin. ”Se on suurin piirtein saman verran kuin minä olen nähnyt elokuvia.”
Joonatan tuijotti minua hetken. Hetken luulin, että hän huutaisi tai lähtisi, mutta sitten hän purskahti nauruun. ”Touché.”
Minä henkäisin helpotuksesta ja sallin pienen hymyn kasvoilleni. Joonatan nauroi niin riemukkaasti, että se tarttui jopa minuun.
”Hei, minulla on idea”, Joonatan sanoi rauhoituttuaan. ”Minä luen yhden kirjan, jonka sinä haluat minun lukevan ja sinä katsot minun
kanssani ne viisi elokuvaa, jotka minulla vielä on. Vielä minä sinut käännytän.
”Viisi elokuvaa vastaan yksi kirja? Epäreilua”, vastasin.
”Eihän ole. Minä luen tosi hitaasti”, Joonatan nauroi. ”Minulla menee siihen paljon pidempi aika viiden elokuvan katsomiseen. Onneksi nyt on aikaa, kun olen täällä jumissa.”
Mietin tätä hetken. ”Hyvä on.”
Joonatan hymyili minulle. ”Noniin, etsitään minulle sitten kirja!”
Punastuin, mutta onneksi Joonatan oli jo ehtinyt lähteä kohti vaatekkaappiani, eikä nähnyt.
*
Kirjan löytäminen Joonatanille oli helppoa. Minulla oli mukanani yksi ranskankielinen kirja, joka voitiin heti eliminoida kilpailusta – Joonatanin kielitaito käsitti vain suomen ja englannin. Kahdesta muusta kirjasta yksi oli englanninkielinen, mutta se oli minulla itselläni kesken, eli Joonatan sai lainaan ainoan suomenkielisen kirjan, jonka omistin: Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille. Olin varastanut sen äitini hyvin suppeasta kirjakokoelmasta huoneeseeni viime vuonna ja olin nauranut sen parissa uudelleen ja uudelleen.
En ehtinyt selittää sen enempää kirjasta Joonatanille, kun Felix ilmestyi raolleen jääneen oveni taakse. Hän rykäisi ja käännyimme nopeasti.
”Aino”, hän aloitti ja katsoi minua silmiin. Muistin samassa, kuinka hän oli pyytänyt minua välttämään Joonatanin seuraa jos mahdollista. Punastuin taas ja olin varma, että Joonatan huomasi ja ymmärsi punastukseni varmasti täysin väärin.
”Jos olet vapaa”, Felix aloitti vilkaisten Joonataniin ja minä nyökyttelin vimmatusti, ”pääsisitkö mukaani? Voisin esitellä sinulle kylää.”
”Voinko minä tulla myös?” Joonatan kysyi.
”Viettäisin mielelläni tyttäreni kanssa aikaa kahdestaan. Emme ole nähneet yli vuoteen”, Felix sanoi ja katsoi Joonatania, niin, että tämä ymmärsi nopeasti, ettei asia ollut neuvoteltavissa.
”No minä jään sitten tänne lukemaan”, Joonatan vastasi. Käännyin katsomaan häntä järkyttyneenä ja Felix nosti toista kulmakarvaansa. ”Siis tänne majataloon!” Joonatan huudahti ja heilautti käsiään. ”Menen kyllä omaan huoneeseeni!”
*
”Mihin me olemme menossa?” kysyin Felixiltä, kun hän lähti kävelemään päämäärätietoisesti eteenpäin, kun pääsimme ulos, esittelemättä yhtäkään taloa tai paikkaa, jonka ohitimme. Ilta hämärsi. Ilmassa oli ihana, kostea tuoksu. Vihreä, lehtien ja heinän tuoksu. Aurinko heitti säteitään taivaanrannassa, värjäten taivasta violetiksi ja pinkiksi.
”Menemme raatihuoneelle”, Felix vastasi ja kääntyi. ”Siellä on monta henkilöä, jotka haluavat tavata sinut.”
Se oli ehkä kamalin asia, mitä hän olisi voinut minulle sanoa. Seisominen valtavassa huoneessa huomion keskipisteenä oli asia josta näin jatkuvasti painajaisia. Yleensä olin myös alasti. Tarkastin vaistonvaraisesti, että minulla oli varmasti vaatteet päällä.
Felix käveli sen verran edellä minusta, ettei hän huomannut pinnallista hengitystäni ja ahdistustani. Tunsin, kuinka aloin hikoilla ja se teki minut entistä itsetietoisemmaksi. Miksei Felix ollut voinut sanoa, että menemme tapaamaan ihmisiä? Isoa määrää ihmisiä? Olisin edes voinut laittaa hiukseni paremmalle poninhännälle. Jalkani tärisivät ja yritin keskittyä jokaiseen askeleeseen. Vasen, oikea, vasen, oikea…
”Montako ihmistä siellä on?” pihisin.
”Kolmisenkymmentä, kaikki asukkaat, jotka ovat tällä kertaa paikalla”, Felix sanoi ja ääntyi hymyilemään minulle. ”Oletko kunnossa?”
Tuijotin jalkoihini, jotta ne jatkaisivat eteenpäin liikkumista. Nyökkäsin. En uskaltanut puhua. Vasen, oikea… Musiikin tunnilla kolmetoistavuotiaana kaikkien oppilaiden, minunkin, piti laulaa yksin luokan edessä. Kaikki olivat nauraneet, kun minun vuoroni oli tullut, eikä suustani ollut kuulunut ääntäkään, vaikka yritin ja yritin. Olin jalat puuduttavassa paniikissa. Lopulta opettaja oli vihaisena hoputtanut minut paikalleni. Hän luuli, että tein sen tahallani, ollakseni hauska, vaikka oikeasti äänihuuleni olivat hetkellisesti halvaantuneet. Olin varma siitä. Juoksin tunnin jälkeen vessaan itkemään. Se oli ollut viimeinen kerta, kun seisoin ison ihmisjoukon edessä.
Kiipesimme ylös pienet, kiviset portaat ylös ja Felix pysähtyi massiivisen kaksoisoven eteen. Hän kumartui ja otti minua olkapäistä kiinni.
”Aino. Tulet nyt näkemään yhden osan siitä, mikä tekee maailmastamme täällä Ikilemmessä niin erilaisen, että elämme eristäytyneenä muusta maailmasta, osin meistä riippumattomista syistä ja osin omasta tahdostamme. Sinä tule näkemään ihmisiä, jotka eivät täysin näytä aivan samalta kuin minä ja sinä. Täällä minä olen kummallinen, kun näytän samalta kuin ihmiset ulkomaailmassa. Ymmärrätkö mitä sanon?”
Nyökkäsin. Tuskin kuulin mitä Felix sanoi. Kolmekymmentä ihmistä tuon oven takana, kaikki odottamassa minua.
”Lupaa, että hengität rauhallisesti, kun astumme tuosta ovesta. Jos sinua huimaa, istu alas. Jos haluat pois, takaisin majatalolle, sinun pitää vain nykäistä hihaani, ja lähdemme saman tien.”
Nyökkäsin taas. Huomion keskipisteenä, ihan kohta.
Felix veti isosta, pyöreästä pronssikahvasta. Astuimme sisään.
Huone oli täynnä ihmisiä, lapsista vanhuksiin. Yksi taaperoikäinen vauva istui Felixin ikäisen naisen sylissä seinän vierustalla. Osa seisoi, osa rupatteli keskenään. Kaksi leikki-ikäistä lasta juoksivat aikuisten jalkojen välissä kikattaen. Kun ovi sulkeutui kolauksella takanamme, kaikki kuitenkin hiljenivät, pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan minuun. Hengitykseni salpautui kurkkuuni.
Näin kissamaisia silmiä, kasvimaisia kasvustoja hiusten tilalla, siivet niiden kahden hippaa leikkivän lapsen selissä. Näin naisen, jolla oli tummanpunainen iho ja liekehtivän tulen väriset hiukset, toisen ihoa pitkin luikerteli smaragdinvihreitä suomuja. Yksi tyttö istui risti-istunnassa, mutta ei minkään päällä, vaan ilmassa. Otso seisoi salin kaukaisimmassa nurkassa portailla, jotka veivät jonnekin ylöspäin ja ensi kertaa hänellä ei ollut aurinkolaseja päässään. Hänen silmänsä olivat vitivalkoiset ja ne olivat kääntyneet minuun. Kaikki huoneessa olijat katsoivat minuun aivan kuin maailmassa ei olisi mitään muuta katsottavaa. Värit, silmät, äänet ja yliluonnolliset kasvot alkoivat pyöriä silmissäni. Ehdin tarttua Felixiä käsivarresta ennen kuin verenkierto päässäni lakkasi kuin seinään ja tuuperruin lattialle tietämättä mistään.
---
A/N: Anteeksi tästä cliffhangerista. Ja toivottavasti Joonatanin elokuvaraivo ei ollut luotaantyöntävää, herra vaan todella välittää kyseisestä taiteenalasta.
-
Oooooh ihastuin ihan.. kympillä ^^ Tulee vähän mieleen eräs kirjasarja jota luin muutama vuosi sitten.. harmi, etten muista sarjan nimeä, mutta siinä oli pari tavallista nuorta joiden isovanhempien tiluksilla oli kokonainen puutarha jossa eli kaikenmaailman taikaotuksia...
joo no takaisin ficciin! joitain pieniä virheitä siellä täällä mutta eivät erityisemmin häirinneet lukemista. Tykkään tyylistäsi kirjoittaa, se on todella luontevaa ja soljuvaa - itselle tekee ainakin tooooodeeeellaaaa vaikeaa kirjoittaa nimenomaan suomalaisista ihmisistä ja paikoista. Ainon menneisyys ja huono äitisuhde on kuvattu todella hyvin, eikä tyttö ole isästäänkään aivan varma. Oli mukavaa, että Aino ei lähtenyt siltä istumalta Suomeen Ranskasta, vaan koko homma vaati useamman vuoden verran suunnittelua ja muuta hässäkkää - realismia!
Tykkään paljon ja aion kyllä jatkaa innokkaasti lukemista :) Olenkin kaipaillut tällaista kevyttä fantasiaa pienellä romanssilla ^^
-
O_oka: Kiitos ihanasta kommentista! Jos muistat tuon lukemasi kirjasarjan nimen, kerro ihmeessä, voisin tutustua. Ei kuulosta tutulta ainakaan näin äkkiseltään. Anteeksi pienistä virheistä, yritän aina oikolukea tekstini tarkkaan, mutta veikkaan että olen silloin tällöin liian innokas julkaisemaan uusia lukuja ja muutama typo eksyy lopulliseen teokseen. Yritän skarpata :) Mutta ihanaa, kun tykkäät, vaikka kirjoittaminen on jo sellaisenaan upeaa, siitä tekee vielä palkitsevampaa, kun tietää, että tykätään!
---
A/N: Hyvää joulua!
---
Kuudes luku
Näin unta. Olin äidin kanssa junassa ja riitelimme. Joonatan istui vieressäni ja piti minua kädestä. Sitten näin, kuinka Felix ja Otso kävelivät sisään, Otsolla ei ollut laseja päässään ja äiti alkoi kiljua kauhusta –
Avasin silmäni. Ensimmäisenä ne osuivat poikaan edessäni… Ei, vaan naiseen jolla oli lyhyet hiukset. Sitten käänsin päätäni ja näin Felixin.
”Kuuletko minua, Aino?” Felix sanoi. Ääni kuulosti etäiseltä. Korvissani kohisi kuin joku olisi avannut hanan niiden juuressa. Nyökkäsin. Silmäni alkoivat tarkentaa huoneeseen, joka oli pienempi kuin se, missä olin ollut. Makasin laverisohvalla. Lyhythiusinen nainen istui vieressäni sen reunalla.
”Mitä tapahtui?” kysyin tokkurassa
”Sinä pyörryit. Anteeksi. Se oli liikaa. Minun ei olisi pitänyt tuoda sinua katsomaan kaikkia kerralla”, Felix vastasi. Muistot alkoivat palata mieleeni. Kaikki ne silmät tuijottamassa minua… Heikotti vain ajatellakin sitä.
”Tiedän, että usea kyläläinen saattaa olla shokeeraava näky ensimmäistä kertaa”, lyhyttukkainen nainen sanoi. Hän piti ranteestani kiinni kahdella sormella. Ihmettelin, mistä he puhuivat.
”Oletko kunnossa, Aino? Särkeekö päätäsi? Kaaduit se edellä lattiaan”, nainen kysyi.
”Mitä?” kysyin ja tajusin sitten tykyttävän kivun vasemmassa silmäkulmassani.
”Siihen taitaa tulla mustelma.”
”Haluatko mennä takaisin majataloon nukkumaan? Sinun ei tarvitse yrittää nähdä muita tänään”, Felix kysyi
Miksi Felix halusi viedä minut jo pois? ”Mutta minä haluan nähdä muita! Tajuan nyt ensi kertaa mistä puhuit! En ehtinyt näkemään heidät kuin vilaukselta”, aloitin.
”Mutta Aino, juurihan sinä pyörryit järkytyksestä, kun näit heidät. Ymmärrän kyllä, jos haluat hetken aikaa rauhoittua ja ajatella. Sinun ei tarvitse tehdä vaikutusta täällä kehenkään.”
Katsoin Felixiä hölmistyneenä, kunnes hänen sanansa upposivat korviini. ”En minä siksi pyörtynyt. Pyörryin, kun kaikki tuijottivat minua!”
”Anteeksi?”
”Minä…” aloitin, mutta hiljenin nopeasti. Felix tiesi minusta niin vähän. Oloni oli aikaisemmin päivällä tuntunut niin luontevalta hänen seurassaan, että olin unohtanut, ettei isäni tuntenut minua yhtään. ”Minä vihaan, kun ihmiset tuijottavat minua.”
Lyhyttukkainen nainen käänsi nopeasti katseensa pois kasvoiltani ja kiinnostui kovasti katon rakenteista. Felix räpsäytti silmiään hämmentyneenä.
”Minä… minä en pidä ihmisjoukoista”, sanoin. Felix purskahti nauramaan. Uskaltauduin hymyilemään.
”Sinä pyörryit siksi, koska et halunnut olla huomion keskipisteenä?”
Nyökkäsin.
”Et siksi, että sinua näit joukon kummallisimman näköisiä henkilöitä, joita olit koskaan nähnyt?”
”Niin. Olen ajatellut paljon mitä sanoit viime vuonna, lue kaikki kirjat mitä löydät ja usko kaikkeen. Minä en tiennyt mitä odottaa, niin odotin kaikkea. Ja tämä on niin paljon upeampaa kuin mitä odotin!”, henkäisin. ”Mutten pidä ihmisjoukoista.”
Felix nauroi taas ja katsoi minuun tyytyväisenä. Lyhyttukkainen nainenkin hymyili.
”Mikset sanonut mitään matkalla? En minä olisi sinua sillä tavalla tuonut kaikkien töllisteltäväksi.”
En osannut vastata. En uskaltanut. En kehdannut. En tunne sinua tarpeeksi hyvin pystyäkseni sanomaan sinulle sellaisia asioita. Sen sijaan kohautin olkapäitäni.
”Haluaisitko, että he tulisivat tapamaan sinua tänne? Yksi tai kaksi kerrallaan. Kaikilla on ollut kova ikävä sinua ja nuoremmat ovat kuulleet sinusta kamalasti.”
Kolmekymmentä ihmistä jonottamassa ulkona nähdäkseen minut? Se kuulosti, jos mahdollista, vielä pahemmalta. Olin maailman vähiten huomiota herättävä ihminen! Olin aina sulautunut täydellisesti tapettiin. Miksen nytkin vain voisi vain tarkkailla muita seinän vierestä ilman, että kukaan katsoisi minuun päinkään?
Felix huomasi kasvoilleni hiipineen kauhun. ”Tai ehkä ei. Mitä sinä ehdottaisit?”
”En minä tiedä…” mutisin.
”Haluaisitko, että katselemme heitä jollain muulla tavalla? Niin, ettei sinun vielä tarvitse jutella kenenkään kanssa?”
”Onko se mahdollista?”
”Tarvitsen Otson apua, mutta eiköhän.” Felix hymyili minulle ja minä nyökkäsin. Hän avasi oven ja sujahti siitä ulos.
Lyhyttukkainen nainen katsoi minua taas. Kun käännyin häneen päin, hän siirsi katseensa nopeasti muualle.
”Minulla on ollut sinua ikävä”, hän sanoi katsoen käsiään. En voinut estää itseäni kysymystä: ”Kuka sinä olet?”
”Olen tätisi. Felixin pikkusisko”, nainen sanoi ja vilkaisi minua hymyillen. ”Sinä olet kasvanut sitten viime näkemän”, hän naurahti. ”Nimeni on Vilja.”
Tartuin Viljan ojentamaan käteen ja yritin puristaa sitä lujaa. Pelkäsin aina, että kädenpuristukseni oli liian löysä. En tiennyt mitä sanoa. Tässä istui nainen, josta minulla ei ollut mitään muistikuvaa, mutta hänkin, kuten Felix, katsoi minua kuin olisi rakastanut minua aina. Vilja näytti suurin piirtein samanikäiseltä kuin Felix, jonka olin laskenut olevan noin 40-vuotias. Hänellä oli samanväriset maantienharmaat hiukset, kuten minulla, mikä sai minut hymyilemään pienesti. En ollut yksin epäonnessani.
”Kuinka äitisi voi?” Vilja kysyi arasti. Säpsähdin. Vilja huomasi sen. ”Anteeksi, en tarkoittanut sitä pahalla. Me vain… me olimme ystäviä. Tai niin uskoin. Sen lyhyen ajan, kun olitte täällä.”
Kohotin kulmiani ja katsoin Viljaan kysyvästi. Hän jatkoi: ”Olen miettinyt häntä paljon. Felix… Felix kertoi siitä, kun kävi luonanne. Olin niin surullinen sinun puolestasi. Ja Teresan. En itse voi koskaan ymmärtää, miltä tuntuu elää järjenmukaisessa maailmassa, käydä kouluja, jotka kertovat sinulle tarkalleen, miten maailma toimii. Sitten vielä opiskella fysiikkaa, joka selittää pienintä yksityiskohtaa myöten, miten luonnonvoimat vaikuttavat kaikkeen ja sitten päätyä keskelle tällaista paikkaa, missä mikään ei toimikaan niin kuin pitää.”
”Mitä tarkoitat?” kysyin, mutta muistin sitten tytön, joka oli istunut ilmassa kävellessäni sisään raatihuoneelle.
”Sinä näit sekalaisen sakkimme alakerrassa. Erikoisten ulkonäköpiirteiden lisäksi meillä on… eri luonnonlakeja, se on varmaan paras tapa kuvailla niitä. Meillä on salaisuuksia, meillä on taikuutta. Tai siis suurella osalla meistä”, hän lisäsi, pieni katkeruuden häive äänessään. Hän tuntui huomaavan sen itsekin. ”Anteeksi. En tarkoittanut sitä niin. Minä ja Felix saimme niin paljon, kun pystymme lähtemään täältä koska vaan ja kulkemaan ulkomaailmassa ilman, että kukaan huomaa meissä mitään erikoista. Kaikki meistä ei ole niin onnekkaita, mutta yleensä erikoinen ulkonäkö tuo mukanaan enemmän taitoja.” Mietin naista, jolla oli ollut suomuja kasvoissaan ja niitä kahta pientä lasta joilla oli ollut siivet. Ymmärsin, mitä Vilja tarkoitti. He eivät pystyisi lähtemään Ikilemmestä päätymättä laboratorioon piikitettäväksi ja tarkkailtavaksi.
Kun käännyin katsomaan häntä taas, Viljan silmät kiilsivät. Hän sanoi paksulla äänellä. ”Olen ikuisesti pahoillani, Aino, sinulle ja Teresalle. Minun olisi pitänyt auttaa häntä enemmän. Minun olisi pitänyt olla hänelle parempi ystävä. Minun olisi pitänyt nähdä, kuinka ahdistunut hän oli.” Kyynel vierähti Viljan poskelle. En tiennyt, mitä sanoa. ”Kun Felix kertoi sinusta ja äidistäsi viime vuonna palattuaan, olen vain miettinyt, kuinka olisin voinut tehdä paremmin.”
”Ei, ei…” aloitin, kun Viljan silmistä valui lisää kyyneliä. En osannut lohduttaa ollenkaan. Ehkä siksi, että olin niin taidokas piilottamaan omat kyyneleeni, en osannut suhtautua siihen, kun muut itkivät. Vilja hymähti ja kuivasi kyyneleet hihaansa. ”Anteeksi. En halunnut olla näin tunteikas, kun vihdoinkin näen sinut uudelleen. Olen vain ollut niin kauan surullinen, ja nyt kun olet siinä, halusin pyytää anteeksi. Sitä, mitä me teimme sinulle.”
Nyökkäsin. Jouduin nielaisemaan kyyneliä. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että joku oikeasti tiesi, mitä äidille oli käynyt ja mitä siitä oli seurannut minulle. Ja tuntui paremmalta ymmärtää sitä itse.
Istuimme jonkin aikaa hiljaisuudessa, kunnes Felix palasi Otson kanssa kantaen mukanaan kokovartalopeiliä.
”Noniin!” Felix hihkaisi, kun he laskivat peilin laverisohvan viereen eteeni. Näytin kalpealta ja otsallani oli pieniä hikipisaroita. Näytin kamalalta. Käänsin katseeni muualle. Otso oli pistänyt aurinkolasinsa kohteliaasti takaisin päähän. Varmaankin aiheuttamani kohtauksen takia. Meinasin sanoa, ettei siihen ollut tarvetta, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. Otso oli pelottava, vaikka hänen silmillään ei ollut mitään tekemistä sen kanssa.
”Me katsomme nyt tästä läpi suoraan alakertaan”, Felix selitti ja taputti peiliä tyytyväisenä.
Vilja kääntyi taas minuun: ”Jos haluat, että poistun, voin mennä.”
”Ei! Jää vaan”, sanoin.
”Ainiin! Aino, tässä on tätisi Vilja”, Felix aloitti, kunnes Vilja keskeytti hänet: ”Liian myöhäistä Fefe! Ehdin jo esittäytyä.”
Hymyilin Felixille ja Viljalle ja mietin, kuinka minullakin olisi voinut olla veli, jos äitini olisi jäänyt tänne. Tunsin äkkiä vihan pistoksen häntä kohtaan, jota seurasi voimakkaampi syyllisyyden tunne. Minä olin osannut varautua tähän ja silti minua huimasi jo kaikki, mitä olin nähnyt ja kuullut. Äidin ja minun eroni oli se, että minä pidin tästä kaikesta, pidin sitä kiehtovana. Äiti oli pelännyt ja vihannut sitä.
”Noniin”, Felix sanoi ja istui viereeni. ”Aloitetaan.”
Tunsin taas saman, kihelmöivän aallon kulkevan vartaloni yli. Otso oli kopauttanut kävelykeppiään hiljaa lattiaan. Peilikuvani katosi ja sen tilalle ilmestyi kuva salista alakerrassa, kaikkine ihmisineen ja ihmisenkaltaisineen.
”Kenestä sinä haluaisit kuulla?” Felix kysyi. Otso seisoi peilin vieressä ja tuijotti sitä tiiviisti (vai tuijottiko? En ollut enää niin varma). Hillitsin haluni osoittaa häntä.
”Hänestä”, ja osoitin naista, jolla oli tummanpunainen iho ja tulenpunaiset hiukset. Hänen silmänsä liekehtivät kuin hiilet.
”Aa, Brigit! Emme ole oikein itsekään varmoja, miksi kutsua häntä, eli kutsumme häntä hänen nimellään. Hän ei tunne kuumaa tai kylmää ja pystyy kävelemään vaikka rovion läpi. Hän hallitsee tulta. Hän sytyttää katulamppumme iltaisin.”
Se tuntui poikkeuksellisen arkipäiväiseltä tehtävältä naiselle, joka pystyi tekemään iltakävelyn palavan pätsin läpi, mutta pidin suuni kiinni. Osoitin seuraavaksi siivekkäitä pikkulapsia, pitivät toisiaan käsistä kiinni ja pyörivät toistensa ympäri.
”Aura ja Mikael. He ovat kaksoset. Kuusivuotiaita”, Vilja totesi. ”Miinan”, hän osoitti normaalin näköistä naista, ”ja Ukon lapsia.” Hän soitti uhkaavan näköistä, pitkää miestä, jolla oli pitkä, massiivinen parta ja tynnyrimäinen vatsa. Hän näytti olevan oikeasti hieman liian iso. Yli kaksimetrinen ja uhkaava. ”Hän on velho. Ja oikeasti todella mukava. Varsinainen nallekarhu”, Vilja lisäsi, kun tuijotin Ukkoa silmät pyöreinä.
Sitten silmäni löysivät naisen, jonka ihosta kasvoi smaragdinvihreän ja helmiäisensinisen väreissä hehkuvia, kiiltäviä suomuja. Ne eivät peittäneet häntä kokonaan, vaan vain osan hänen kasvoistaan ja kulkeutuivat paidan alla hänen kämmenselkiinsä. Naisella ei ollut hiuksia. Suurin osa hänen päälaestaan oli suomujen peitossa. Hän oli laiha, pitkä ja kuninkaallinen.
”Kuka tuo on?” kysyin uteliaana ja samassa nainen katsoi minua suoraan silmiin, peilin läpi. Hänen silmänsä olivat kuin liskon – kokonaan kirkkaan vihreät lukuun ottamatta pystysuuntaista pupillia niiden keskellä. Säpsähdin niin, että pomppasin hieman ilmaan.
”Aah”, Felix sanoi ja katsoi minua ymmärtäväisesti. ”Hän on Vellamo.” Otso liikahti hiuksenhienosti ja kuva peilissä katosi hetkeksi. Otso kopautti kävelykeppiään jälleen lattiaan ja Vellamo ilmestyi jälleen peiliin. Nyt hän oli kääntynyt puhumaan vieressään olevalle naiselle.
”Vellamo on noita. Mahdollisesti voimakkain, joka on koskaan ollut olemassa. Emme vieläkään oikein tiedä, missä hänen rajansa ovat”, Vilja selitti.
”Hän kuuli sinut”, Otso sanoi. ”Äsken, kun kysyit, kuka hän oli.” Säikähdin taas hänen voimakasta ääntään, mutta se unohtui nopeasti, kun käännyin taas katsomaan Vellamoa. En ollut tiennyt, että joku saattoi näyttää niin kauniilta ja niin pelottavalta samaan aikaan. Katselin häntä pitkään, kunnes muistin itseni. Pudistin päätäni ja riistin silmäni Vellamosta.
”Entä tuo tyttö, joka… öö… istuu ilmassa?” kysyin lopulta, kun olin osannut päättää kuka näyttäisi riittävän mielenkiintoiselta Vellamon jälkeen. Tämä tyttö näytti täysin tavalliselta. Hän oli minua hieman nuorempi ja hänellä oli päässään vaalea, olkisen näköinen letti ja hän istui risti-istunnassa ilmassa silmät kiinni, ehkä itsekseen hyräillen. Felix ja Vilja hymyilivät valinnalleni. Otso oli jälleen ilmeetön.
”Se on Elsa. Elsa on Vellamon oppilas”, Felix kertoi.
”Mutta… hän on ihan normaalin näköinen.”
”Aina ulkonäkö ja taiat eivät mene käsikädessä”, Vilja selitti. ”Elsa on todella lupaava nuoresta iästään huolimatta. Hän on ainoa, johon Vellamo jaksaa käyttää aikaansa.”
”Oi.” Kuinka upeaa olisikaan olla noita. Muistelin Harry Potter -kirjoja ja kuinka olin elänyt seitsemänvuotiaasta yhdenteentoista syntymäpäivääni asti täysin siinä uskossa, että saisin kutsukirjeeni ja pääsisin Tylypahkaan opiskelemaan. Pääsisin Englantiin asumaan kauas äidistä ja koulukiusaajista. Pettymykseni oli ollut valtava, kun yhdestoista syntymäpäiväni tuli ja meni, eikä kirjettä tullutkaan. Vatsassani muljahti, kun tajusin yhtäkkiä, että olin nyt paikassa, jossa nuoria tyttöjä opetettiin noidiksi. Tai ainakin yhtä tyttöä. Suustani pääsi kikatus. Kaikki kääntyivät katsomaan minua ja punastuin.
”Ei mitään”, sanoin, ennen kuin kukaan ehti kysyä, mikä oli hauskaa. Elsa teki kuperkeikan ilmassa.
Seuraavan vartin ajan kuulin vielä monesta muustakin Ikilemmen asukkaasta. Mies, jolla oli päässään jonkinlaista kasvustoa kuin kuolleen ohdakkeen villaa ja jonka iho näytti jopa kiviseltä sammaleineen ja jäkälineen, oli Antero. Vanha, pelkästä rypystä tehdyn näköinen nainen oli Mielikki. Hänen silmänsä olivat kaihin värittämät, mutta hänen hiuksensa olivat vihertävät ja katselin kuinka hän kasvatti lasten iloksi kukkia kämmenistään. Nuori mies, jonka iho sinersi ja jolla oli sormien välissä räpylöiden alkua, oli Ahti. Nimiä ja kasvoja tuli toisensa jälkeen, mutta nimet unohtuivat nopeasti, kun imin sisääni kaikkien kasvoja ja omituisia piirteitä. Yhden ehkä minun ikäiseni pojan iho sinersi ja kasvoja kiersi evämäiset hiukset. Hänen merensiniset silmät loistivat kirkkaana, vaikka näinkin hänet kaukaa. Majatalossa ollut nuori mies nimeltään Aatos ei puhunut, koska hän kommunikoi ajatuksin. Oli ihmisiä, jotka näyttivät olevan osittain eläimiä – yhdellä oli ihmiskorvien tilalla ilveksen kellertävät korvat ja hiukset olivat kuin ilveksen pörröistä, täplikästä turkkia. Tiesin, että minun pitäisi olla kauhuissani. Kuka tahansa normaali ihminen olisi, mutta olin elänyt niin kauan uskoen, että maailmassa oli muutakin kuin äidin tupakalta ja alkoholilta haiseva asunto, että en pystynyt kiinnittämään huomiota mihinkään muuhun.
Erikoisten ihmisten (tai ihmisenkaltaisen näköisten henkilöiden) seassa oli myös melko normaalin näköisiä ihmisiä. Felix kertoi suuren osan heistä olevan tiedemiehiä, jotka tutkivat Ikilemmen ilmiöitä. Se oli yleisin ammatti ihmisille, joilla ei ollut merkittävää määrää taikuutta. He olivat myös Ikilemmen yhteys tosimaailmaan – he kävivät silloin tällöin Tampereella, Helsingissä tai jopa ulkomailla ostamassa tarvittavaa laitteistoa ja elintarvikkeita, joita Ikilemmessä ei pystytty itse tuottamaan. Heistä kiinnostavimman näköinen oli noin 30-vuotias Isla, fiftarityylisesti, näyttävästi pukeutunut nainen.
”Isla on ottanut tehtäväkseen tuoda Ikilempeen tarvittavia vaatteita. Yleensä häneltä vain unohtuu käytännöllisyys ja saamme farkkujen sijaan historiallisia juhlamekkoja tai korkeakorkoisia buutseja 70-luvulta... Hän käy vähintään kerran vuodessa ulkomaailmassa. Hän asuu siellä muutaman viikon ja tulee takaisin aina täysin eri näköisenä. Kun hän tuli takaisin ensimmäiseltä matkaltaan Ikilemmen ulkopuolelta, hänellä oli päällään makkarankuortakin kireämmät farkut, vaaleanpunainen huppari ja hervottoman kokoiset kengät”, Vilja kertoi ja Felix hymähti ajatukselle. ”Sen jälkeen olemme nähneet hänet hippinä, punkkarina, goottina… Katsotaan siis kuinka kauan tämä tyyli siis kestää.”
Felix ja Vilja kertoivat, että pieni osa alakerran väestä olivat, kuten minä – Ikilemmessä syntyneen ihmisen ja ulkopuolisen lapsia. Ero oli vain siinä, että heidän äitinsä ja isänsä olivat molemmat salissa heidän kanssaan. Äitini oli ollut poikkeus, jonka takia myös ulkopuolisia oli viimeisten viidentoista vuoden aikana tuotu Ikilempeen todella varovasti. Felix myönsi, että moni muukin ulkopuolelta tulleista oli ensijärkytyksen perusteella varmasti miettinyt tehdä samoin kuin äiti. Halu pitää perhe koossa oli kuitenkin kaikilla muilla voittanut halun paeta, ajattelin katkerana.
Katselumme loppui yhtäkkiä, kun Otso säpsähti voimakkaammin kuin viimeksi, ja kuva katosi peilistä ja peilikuvani palasi, punaposkisena ja innostuneena.
”Mitä tapahtui?”
”Aika lopettaa”, Otso sanoi ja nosti kulmiaan Felixille.
”Kyllä”, Felix vastasi hymyillen hienosti. ”Eräs alakerrassa kokee, että mitä teemme on epäsoveliasta.”
”Tietävätkö kaikki mitä me teemme?” henkäisin. Kolmenkymmenen ihmisen edessä pyörtymistä nolompaa olisi vain vakoilla heitä niin, että kaikki tiesivät.
”Ei kaikki”, Vilja hymyili. ”Vellamo vain. Hän haluaa kovasti tavata sinut.”
Katsoin häntä silmät pyöreinä.
”Mitä jos kävelisimme alakertaan, tervehtisimme muutamia ihmisiä ja palaamme sitten nopeasti majatalolle?” Felix ehdotti arasti. Mietin hetken.
”Muuta reittiä ulos ei taida olla?” kysyin toiveikkaana.
Felix ja Vilja nauroivat. Otso seisoi käsi oven kahvalla.
”Valitettavasti ei”, hän sanoi ja avasi sen. ”Aika ottaa itseä niskasta kiinni.”
Myönnyin. Kestäisin tämän. Nyt tiesin, keitä he olivat. En ollut enää ihan niin alakynnessä kuin tunti sitten. Ja salaa halusin myös nähdä Vellamon läheltä – kaikista peilistä näkemistäni ihmisistä hän kiehtoi, mutta myös pelotti minua eniten. Kun ilmestyimme portaikosta saliin, Felix kuulutti kaikille, että olin kunnossa, enkä pitänyt siitä, että moni ihminen tuijotti minua. Punastuin näistä sanoista jälleen ja päässäni pyöri hieman, mutta kestin sen. Kaikki kääntyivät kohteliaasti poispäin, mutta näin, kuinka he silti vilkuilivat minua salaa silmäkulmastaan. En ensin voinut käsittää, miten olin niin mielenkiintoinen kaikkien mielestä, kun huoneessa oli liskonainen, mies jolla oli kasveja hiusten tilalla ja velhoja ja noitia. Näköjään kaikkeen tottuu ja lopulta kadonnut tytär, joka on vihdoin kotona, käy mielenkiintoisemmaksi kuin kaikki oikeasti ihmeellinen, mitä näkee päivittäin.
Vellamo ei ollut vaivautunut kääntämään katsettaan pois. Otso käveli hänen luokseen, laski kätensä naisen olalle ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Vellamo katsoi Otsoa silmiin, mutta ei vastannut. Sen sijaan hän lähti kävelemään luokseni. Hänen tummansininen, aaltoileva kaapunsa lepatti hänen perässään. Se paljasti hänen päänsä lisäksi vain hieman rintakehää ja kädet, jotka olivat myös samaisten suomujen peitossa, pitkäsormiset ja kapeat.
”Aino”, Vellamo sanoi minulle kun kumarsi pienesti edessäni. Hän ei ojentanut minulle kättään, mikä sai minut laskemaan oman, kättelyyn kohottamani käden tuntumaan nopeasti alas. Naamioin liikkeen hameeni silotteluun ja niiasin kömpelösti.
”Uskon, että tiedät kuka minä olen”, noita jatkoi. Kun hän oli tullut lähelle, tunsin tutun kihelmöinnin selässäni entistä voimakkaampana. Kun hän puhui, minun piti jännittää käsiäni, etteivät ne olisi tärisseet. Vellamon ääni oli matala, henkevä ja tuntui tulevan enemmin hänen sisältään kuin suustaan, vaikka hänen huulensa kyllä liikkuivat sanojen mukaan. Kun uskaltauduin katsomaan häntä kasvoihin, tajusin, etten lainkaan osannut arvioida hänen ikäänsä. Hänen kasvojaan peittävät suomut peittivät kaikki mahdolliset rypyt, mutta hänen olemuksensa viesti jopa muinaista ikää.
Felix tönäisi minua selkään ja tajusin, etten ollut vastannut. ”K-kyllä”, sopersin. ”Anteeksi.”
”Hyväksyn anteeksipyyntösi”, nainen vastasi ja hänen huulillaan karehti hymy. ”Ymmärrän myös, että seuramme saattaa olla pitkän poissaolosi jälkeen hengästyttävää. Olen iloinen, kun olet tullut kotiin.” Sitten hän nyökkäsi ja lipui salin reunalle Otson viereen ja syventyi keskusteluun tämän kanssa.
Felix ja Vilja hihittivät pöllämystyneelle katseelleni. ”Mitä sinun pitää ymmärtää Vellamosta on, että hän näkee maailman täysin eri tavalla kuin muut. Otso on ainoa, joka on lähelläkään hänen voimiaan koko Ikilemmessä”, Vilja kertoi. ”Hänellä oli sinua kohtaan suuret odotukset, ennen kuin katosit.”
”Miksi hänellä olisi –”, aloitin, mutten koskaan saanut tietää. Minut oli keskeyttänyt nuori, hymyilevä tyttö.
”Hei”, hän sanoi. ”Minä olen Elsa”, hän sanoi ja ojensi kätensä. Kättelin sitä nopeasi ja tajusin, että keskustelin ihmiselle, joka leijaili ilmassa niin, että kasvomme olivat samalla korkeudella.
”Oi! Anteeksi”, Elsa hihkaisi ja kopsahti maahan. Hän oli minua oikeasti melkein päätä lyhyempi. ”Minä opin tuon toissapäivänä. En ole seissyt maan päällä melkein ollenkaan sen jälkeen!”
Nyökkäsin ja hymyilin pienesti. Elsa hymyili takaisin. ”Tiedätkö, että olet ensimmäinen edes melkein minun ikäiseni ihminen, joka on ollut ulkomaailmassa. Minä mietin… kun itse en voi lähteä pois vielä viiteen vuoteen, ainakaan, voitaisiinko me jutella joskus? Minä kovasti haluaisin tietää”, hän puhui nopeasti, ”millaista siellä on, siis.”
”Minä en ole nähnyt kamalasti maailmaa itsekään”, vastasin.
”Ei se mitään!” Elsa hihkaisi. ”On se enemmän kuin minä.”
”Mitä jos sinä esittelisit Ainolle Ikilempeä ja Aino voi kertoa sinulle ulkomaailmasta”, Vilja ehdotti. ”Veikkaan, että Aino on ihan yhtä kiinnostunut tästä paikasta kuin sinä siitä mitä on sen ulkopuolella.”
”Sovittu!” Elsa sanoi riemukkaasti. ”Lähdetäänkö saman tien?”
”Öö,” aloitin, mutta Felix keskeytti minut. ”Aino on matkustanut tänään pitkän matkan. Hänen pitää varmaan kohta mennä jo lepäämään.” Olin salaa kiitollinen, vaikka halusinkin nähdä kaiken, mitä Ikilemmestä löytyi. Nyt minusta vain tuntui, kuin aivoni sulaisivat päähäni. Ne olivat ottaneet aivan liikaa informaatiota vastaan yhdelle päivälle.
”Huomenna sitten!” Elsa sanoi lannistumatta ja hyppäsi ilmaan, muttei tullut enää alas. Hän risti jalkansa ja lähti leijumaan pois päin.
”Minä tulen käymään aamulla”, hän huikkasi vielä olkansa yli.
Vaihdettuani vielä muutaman sanan joidenkin asukkaiden kanssa, Felix otti minua kiinni olkapäistä, ilmoitti, että olin väsynyt ja ohjasi minut ulos. Raikas ilma tuntui upealta tulikuumilla kasvoillani. Kävelimme ulkona hiljaa. Brigit sytytti katulamppuja parinkymmenen metrin päässä ja kun hän huomasi meidät, hän viihdytti meitä (tai minua) ampumalla kämmenistään tulipalloja, jotka tömähtivät metrien päässä oleviin lyhtyihin sytyttäen ne roihuavaan tuleen. Brigit loisti pimeässä hehkuvaa, punaisen, oranssin ja valkoisen väreissä loimuavaa valoa. Näin, kuinka hän hymyili ja vilkutti. Heilutin kättäni takaisin.
Felix saattoi minut majatalon ovelle. ”Voisin tulla syömään aamiaista kanssasi. Minusta tuntuu, että meillä on paljon oppimista toisistamme”, hän sanoi. ”Anteeksi, kun pistin sinut tuohon asemaan. Jos olisin tiennyt, en ikinä olisi kutsunut kaikkia sillä tavalla yhteen paikkaan.”
Nyökkäsin.
”Olen niin pahoillani, etten voinut olla kanssasi kun kasvoit ja oppia tuntemaan sinua aiemmin”, Felix huokasi syvään, ääni väristen.
”Anteeksi, etten ollut pelastamassa sinua asioilta, joita sinun ei olisi ikinä pitänyt kokea.”
Minua alkoi itkettää Felixin äänestä huokuva suru. ”Ei se mitään”, sanoin. ”Ei se mitään.”
Felix hymyili minulle kostein silmin. ”Olen niin onnellinen, kun olet kotona.”
Hymyilin. En tiennyt olinko vielä kotona, mutta ainakin olin viimeisen tunnin aikana tuntenut oloni tervetulleemmaksi kuin koskaan äidin luona. Felix ojensi toisen kätensä kömpelöön yhden käsivarren halaukseen.
”Hyvää yötä, Aino.”
”Hyvää yötä, isä”, vastasin.
---
-
A/N: And so the mighty fall. Vannoin itselleni kirjoittavani tämän hetkessä loppuun. Nyt olen vihdoin löytänyt uuden inspiraation (tai selkärangan).
---
Seitsemäs luku
Kun kiipesin portaita ylös, kuulin kuinka Joonatan nauroi ääneen huoneessaan. Kun kävelin hänen ovensa ohi, kuulin kompurointia. Avattuani huoneeni oven, Joonatan ilmestyi käytävälle.
”Tämä on mahtava”, hän julisti heiluttaessaan Linnunradan käsikirjaa edessään.
Hymyilin ja nyökkäsin. En oikein luottanut ääneeni.
”Minä olen nauranut täällä jo yli tunnin! Missä sinä olit?”
”Öö”, aloitin ja tajusin, että en voisi taaskaan puhua totta. ”Kävelyllä. Felixin kanssa.”
”Okei”, hän vastasi.
Olimme taas hetken hiljaa. Hiiteen olemattomat sosiaaliset taitoni!
”Hyvää yötä sitten”, Joonatan sanoi lopulta.
”Juu”, vastasin ja astuin huoneeseeni. Joonatan hymyili minulle leveää hymyään minulle sulkiessaan ovensa. Punastuin, mutta sain silti hymyiltyä pienesti takaisin. Tämä ei ollut hyvä asia. Viime kerran, kun poika oli puhunut minulle muuta kuin haukkuakseen, olin ollut kolmetoista. Thierry Laurent oli kysynyt minulta kynää lainaan englannintunnilla ja hymyillyt leveästi kiitokseksi. Olin ihastunut häneen siitä hetkestä eteenpäin seuraavat kaksi vuotta, enkä ollut koskaan puhunut hänelle uudestaan. Kun olin vihdoin saanut karistettua kovin yksipuoliset tunteeni, olin vannonut, etten koskaan ihastuisi kehenkään uudestaan. Tähän asti se oli ollut helppoa, sillä en puhunut ihmisille, eikä kukaan puhunut minulle. Paitsi Joonatan nyt ja hän oli niin ystävällinen. Olin ihastunut pienemmästäkin. Hitto.
Vedin pääni yli melkein läpinäkyvän ohueksi kuluneen yöpaitani ja sujahdin sänkyyn. Aivoissani mahtoi olla vikaa, kun silmät suljettuani kaiken sen ihmeellisen ja taianomaisen näkemäni jälkeen mieleeni leijaili ensimmäisenä Joonatanin leveä hymy.
*
”Mitä uskot, nukkuuko Joonatan vielä?” Felix kysyi aamupalalla.
”Eiköhän. Minä heräsin neljältä aamuyöstä siihen, kun hän vielä nauroi ääneen lainaamalleni kirjalle”, hymähdin.
”Hyvä. Niin kauan kuin hän on täällä, sinun ja meidän kaikkien muiden on oltava varovaisia siitä, mitä sanomme ja teemme. Haluaisin
kertoa sinulle mikä Ikilempi on, nyt kun ole saanut maistiaisen sen… erikoisuudesta.”
Nyökkäsin innokkaana. Tämän olisin halunnut kuulla jo vuosi sitten. Mutta tuskin olisin sitä silloin uskonut.
”Ikilempi on ollut 300 vuotta olemassa tällaisena, kuin se nyt on. Toki olemme tehneet muutoksia rakennuksiin ja ympäristöön ajan mittaa, mutta 300 vuotta sitten ensimmäiset asukkaat muuttivat tänne. Jo silloin tämä paikka oli erilainen.
”Kaksi kolmasosaa meistä on noiden ensimmäisten asukkaiden suoria jälkeläisiä. Sinäkin”, Felix hymyili. ”Syy, miksi he jäivät tänne, oli keskellä metsäaukiota oleva valoa ympäriltään imevän musta, suuri kivi. Se makasi pienen pienessä kraatterissa ja kun esiäitisi kosketti sitä, hän tunsi, kuinka hänen selkäpiitään pitkin kiiri aalto voimaa, aalto jotain, mitä hän ei voinut kuvailla muuksi kuin taikuudeksi. Kun hän kosketti kiveä, todellisuus meni rikki.
”Kilometrien mittaiselle alueelle kiven ympärille laskeutui kehä, joka oli läpäisemätön ja tuon kehän sisällä luonnonvoimat menettivät merkitystään ja antoivat tietä uusille voimille. Asukkaat, joita oli kaksi matkalaisperhettä pystyivät yhtäkkiä uhmaamaan painovoimaa, luomaan materiaa tyhjästä, jopa matkaamaan ajassa. Vuosien saatossa he loivat yhteisön, joka omistautui löytämään vastauksia kysymyksiin, joita heidän asuinpaikkansa, Ikilemmeksi nimetty paikka jatkuvasti herätti. Meteoriitti sai yksiselitteisen nimen: Ikilemmen Kivi.
”He onnistuivat rikkomaan Kiveä ympäröivän kehän yhdestä kohdasta voimillaan. Se mahdollisti yhteisön jatkuvuuden – he pystyivät matkustamaan maailmojen välillä ja löysivät uusia ihmisiä jatkamaan työtään. Sillä kohdalla on nyt rautatieasemamme. Reitti ei ole täysin vakaa, ja siksi hyödynnämme Ikilemmen ulkopuolista teknologiaa, eli junaverkostoa sen ylläpitämiseen.”
Nyökkäsin. ”Mikä se Kivi on? Miksi se aiheutti tämän kaiken? Missä se nyt on?”
”Muistatko kupolin kylän keskustassa, kun tulimme? Sen alla on tuo sama kivi, jonka esi-isämme löysivät satoja vuosia sitten. Me tiedämme, että se on meteoriitti, sillä se on ainetta, jota ei löydy tästä maailmasta. Tämä ei kuitenkaan selitä, miksi se ei makaa kraatterin pohjalla. Sen kokoisen ja painoisen taivaankappaleen olisi pitänyt tehdä huomattavasti enemmän vahinkoa. Olemme oppineet hallitsemaan aikamatkustusta sen avulla ja yksi tärkeimmistä tavoitteistamme on selvittää koska meteoriitti on pudonnut.
”Se on kaiken tämän lähde. Kun esi-isämme jatkoivat sukuaan, heidän keskuuteensa syntyi enemmän tai vähemmän ihmisen näköisiä lapsia, joilla oli kaikilla erilaisia voimia. He oppivat, että Kivi on elintärkeää taikuudelle. Kun ensimmäiset Ikilempiläiset lähtivät ulkomaailmaan, he menettivät kaiken kyvyn tehdä taikoja ja ne palasivat vasta, kun he saapuivat takaisin. Siitä lähtien jokainen Ikilemmen asukas on saanut syntyessään pienen, helposti mukana kulkevan esineen, merkin heidän syntyperästään. Tämä merkki on tehty meteoriitista.” Felix nosti kättään ja näytti sormessaan olevaa pikimustaa sormusta, jonka muistin jo ensitapaamiseltamme. Tajusin myös, mistä Otson kävelykepin kiiltävä nuppi oli tehty.
”Onko minulle –” aloitin, mutta ennen kuin ehdin jatkaa, Elsa pöllähti ruokasaliin hiukset nopeasti hutaistulla letillä ja paita puoliksi hameen ulkopuolella repsottaen.
”Oletko valmis?” hän kysyi innokkaana leijailtuaan sisään.
”Öö”, aloitin, mutten ehtinyt pidemmälle.
”No minä istun tähän odottamaan”, hän jatkoi lannistumatta ja veti tuolin pienen pöytämme ääreen. Felix näytti närkästyneeltä.
”Enkö minä kertonut sinulle, että syömme aamiaisen rauhassa ja etsimme sitten sinut?” hän kysyi Elsalta, joka ei ollut negatiivisesta sävystä moksiskaan.
”Ei se mitään! Minä en jaksanut odottaa niin tulin jo tänne.” Elsa pyörähti piruetin ilmassa.
”Tule alas. Minä en muistuta sinua uudestaan siitä, että emme ole yksin. Kerroin jo Joonatanista ja että tilanne vaatii varovaisuutta. Ei siis turhanpäiväistä taikomista”, Felix komensi. Elsa laskeutui kopsahtaen maahan ja näytti Felixille kieltä. Tämä pyöräytti silmiään.
Olisin halunnut kysyä Felixiltä oliko minulle koskaan tehty omaa amulettia meteoriitin kivestä, mutta jotenkin tuntui, että hetki oli mennyt ohi.
*
Elsa oli kumma. Ikänsä puolesta hän oli minua vain kaksi vuotta nuorempi, mutta energiansa ja vikkelyytensä perusteella hän olisi voinut olla kymmenenvuotias. Aluksi se hämmensi minua – en meinannut pysyä mukana, koska Elsa otti vähän väliä juoksuaskelia tai ponkaisi maasta ilmaan ja laskeutui aina hieman liian kauemmas kuin olisi pitänyt olla mahdollista. Olin hengästynyt. En koskaan ollut kiinnostunut liikunnasta. Liikunta oli ihmisille, jotka haluavat kilpailla. Kilpaileminen tuo huomiota. En siis harrastanut liikuntaa.
Jonkin aikaa Elsan pohjatonta energiamäärää hämmästeltyäni tajusin, että pidin hänestä. En ihan heti edes huomannut hymyileväni. Sillä, että joku hymyilee jatkuvasti sinulle, on merkitystä. Elsa nauroi melkein koko ajan.
Ja kysymyksiä! Elsalla oli pohjaton määrä kysymyksiä elämästäni ulkomaailmassa, kuten hän sitä sanoi. En voinut muuta kuin hävetä, miten vähän olin elämässäni nähnyt – Elsa kysyi, olinko käynyt Lontoossa, oliko New Yorkissa todella melkein 20 miljoonaa asukasta ja miltä maistui oikea, kahvilassa keitetty espresso. En osannut vastata näistä kuin viimeiseen, sillä elämäni oli tähän Suomen matkaan asti keskittynyt kotikaupunkiini ja muutamaan satunnaiseen Pariisin matkaan. Se ei tuntunut lannistavan Elsaa lainkaan. Hänellä ei tuntunut olevan konseptia siitä, kuin suuri maailma oli. Hän ei tuntunut ymmärtävän, miksi en ollut käynyt kaikkialla, vaikka minulla oli ”mahdollisuus käydä missä vaan”! Kerroin, että minulla ei koskaan ollut oikein ollut rahaa, että olin tehnyt vuoden töitä päästäkseni edes tänne.
”Mikset sinä matkustanut äitisi kanssa?” Elsa kysyi pöllämystyneenä. ”Olen ymmärtänyt, että vanhempien kanssa matkustaminen on yleistä ulkomaailmassa.”
Kohautin olkiani ja toivoin, että keskustelu kääntyisi nopeasti pois vanhemmista. Ilmeisesti äitini tila ei ollut yleistä tietoa Ikilemmessä. Olin siitä kiitollinen, mutta samalla kauhuissani, että joutuisin puhumaan siitä jonkun kanssa. Elsa oli onneksi jo kirmannut hieman kauemmaksi. Kaikkien kysymyksiensä joukosta hän saattoi välillä kertoa, kuka asui missäkin ohittamassamme talossa, mistä suunnasta löytyi järvi nimeltä Uinulietto ja uudestaan ja uudestaan, kuinka iloinen hän oli, että olin täällä.
”Kukaan muu nuori täällä ei tunnu olevan kiinnostunut ulkomaailmasta. He pelkäävät sitä. Heille on kerrottu liikaa kauhutarinoita, kun he olivat pieniä”, Elsa huokasi. ”Kai se on yksi hyvä puoli siinä, ettei…” Elsa hiljeni.
”Ettei mitä?” kysyin.
Elsa tuntui kutistuvan hieman. Ehkä hän oli koko ajan leijaillut maanpinnan yläpuolella ja laskeutui nyt maahan. ”Minä… minun vanhempani katosivat kun olin neljä.”
”Oi”, sanoin. En tiennyt mitä tehdä tämän uutisen kuultuani. Ottaisiko lohduttamisen taitava ihminen nyt Elsaa olkapäästä ja puristaisi sitä rohkaisevasti? Pahoittelisiko hän lempeästi? En tiennyt.
”Siitä on jo aikaa”, Elsa tokaisi hiljaisuuteni yli. ”Ja minä olen koko kylän kasvattama. Siinäkin on puolensa! Minua ei esimerkiksi ole koskaan komennettu niin paljoa kuin muita!”
Hymyilin pienesti.
”Ja kun olen kaksikymmentä, voin lähteä matkalle ulkomaailmaan ilman huonoa omaatuntoa!”
Se kuulosti kummalta. ”Elsa… Miksi sinun pitää odottaa noin kauan lähteäksesi pois?”
Elsa kääntyi. ”Se on laki. Ja lumous. Kukaan ei voi lähteä, ennen kuin täyttää kaksikymmentä.”
”Mutta… Äiti vei minut pois kun olin kaksi.”
”Se oli eri asia. Sinä et itse päättänyt mennä, sinut vietiin. Mutta me muut… Me emme voi lähteä.”
”Miksi?”
”En tiedä tarkalleen, mutta ilmeisesti ulkomaailman pelätään korruptoivan nuoren, vaikutuksille alttiin mielen. Se ei aina ollut niin. Minulle on sanottu, että kolmekymmentä vuotta sitten tapahtui jotain, miksi piti luoda lumous, joka estää liaan nuorien lähtemisen. Kukaan ei suostu kertomaan minulle. Se on kuulemma vain vanhempien tiedettäväksi. Mutta olen melko varma, että Otso oli jollain tavalla sekaantunut asiaan.”
Otso oli minulle niin suuri mysteeri, etten epäillyt sitä lainkaan, mutta olin utelias. ”Miksi sinä uskot niin?”
”Et ole varmaan nähnyt Otsosta kuvaa, kun hän oli nuori?” Elsa kysyi salaperäisesti. Pudistin päätäni. ”Hän oli vielä kaksikymmentävuotiaana suoraselkäinen, urheilullinen nuorimies, jolla oli kauniit, tummanruskeat silmät. Vain vuoden myöhemmin otetuissa kuvissa, hänen silmänsä ovat vitivalkoiset ja hän käyttää kävelykeppiä. Ja…”
”Mitä?” kysyin silmät suurina.
”Hänellä oli pikkusisko.”
”Oli?”
”Niin. Hänestä on arkistossa vain yksi kuva, vauvakuva, jossa Otso hymyilee kehdossa nukkuvan vauvan yllä. Takana lukee ’Otso ja Lovia, 1966’. Täällä ei ole enää ketään, jonka nimi olisi Lovia.”
”Voitko sinä joskus viedä minut tähän arkistoon?” uskaltauduin kysymään. Halusin tietää kaiken Ikilemmestä. Ja nähdä, oliko siellä minusta yhtään kuvaa.
”Totta kai! Mutta meidän pitää mennä salaa, minulta on vähän niin kuin kielletty siellä käynti.”
”Miksi?”
”En kuulemma osaa pistää käyttämiäni tavaroita paikoilleen”, Elsa nauroi.
*
Kävelimme takaisin majatalolle läpi koko kylän. Kun tulimme keskusaukiolle, pysähdyin katsomaan lasikupolia, joka peitti siitä suurimman osan. Felix oli kertonut, mitä sen sisällä oli. Kupolin lasi oli sameaa, eli en nähnyt sen sisään. Laskin käteni ikkunan päälle. Tunsin taas kihelmöihän tunteen juoksevan kehoni läpi.
”Haluaisitko sinä käydä sisällä?” Elsa kysyi kuiskaten aivan vieressäni. Hän sai minut säpsähtämään, sillä olin luullut hänen olevan monen metrin päässä. Irrotin käteni nopeasti lasista.
”Onko se sallittua?” Kihelmöinti, jonka olin oppinut yhdistämään yliluonnolliseen, tuntui huumaavalta, mutta myös uhkaavalta. Se tuntui olevan jatkuvaa Ikilemmessä. Välillä se voimistui ja uudet aallot kiirivät selkääni pitkin. Niin oli käynyt tavatessani Vellamon ja äsken, koskiessani meteoriitin suojaamaan lasiin.
Elsa puri huultaan. ”No… Ei se haittaa, jos käymme tosi nopeasti.” Hän hymyili. Minusta tuntui, että mitä enemmän arveluttavaa jokin oli, sitä enemmän Elsa siitä piti.
”Oletko varma –” aloitin, ennen kuin Elsa oli jo hyppinyt kauemmaksi, kohti ovea ja hihkaissut: ”Tännepäin!”
Hän piti kättään kahvattomalta näyttävän oven reunalla. Ilma väreili hänen kätensä ympärillä, kunnes ovi sihahti ja siirtyi syrjään. Elsa astui sisään. Minä jäin ovensuuhun katselemaan hermostuneena ympärilleni. Ei kai kukaan ollut nähnyt? Mietteeni jäivät lyhyeen, kun Elsa vetäisi minut sisälle perässään, huomattavasti voimakkaammin kuin hänen kokonsa perusteella olisi pitänyt pystyä. Kompuroin pystyyn ja kuulin kuin ovi sinetöityi takanamme. Kupoli tuntui sisältä päin pienemmältä kuin ulkopuolelta. Sen kaartuvat seinät tuntuivat jopa klaustrofobisilta, ainakin omassa mielentilassani, sillä olisin hyvin mielelläni ollut muualla. Sääntöjen rikkominen ei koskaan ollut kuulunut ajanvietteisiini. Sekin saattoi johtaa ei-toivottuun huomioon. Pysyin kaidalla tiellä, että pysyisin varjoissa. Maa kupolin alla oli kuopalla, jonka keskellä oli mustaakin mustempi, valoa imevä kivi. Se oli noin korkeimmillaan noin metrin mittainen, mutta monesta kohtaa siitä oli selvästi hakattu pieniä palasia irti, oletettavasti Ikilemmen asukkaiden amuletteja varten. Ilma kiven ympärillä väreili ja kihelmöinti kasvoi nyt kupolin alla niin, että tärisin kuin adrenaliinihuumassa (toki adrenaliinilla saattoi olla ihan oikeastikin tekemistä asian kanssa). En voinut kääntää katsettani pois meteoriitista. Musta oli niin syvää, että se tuntui huijaavan silmiäni. Näin kuvioita, ehkä kasvojakin sen pinnassa. Valo, joka tuli huurrutetun lasin läpi valaisi huoneen, mutta ei kiveä. Se tuntui imevän kaiken valon itseensä.
”Mitäs mietit?” Elsa kysyi ylpeänä. Hän oli selvästi tyytyväinen, että sai olla se, joka esitteli minulle tämän paikan. Ilmeisesti mykistynyt reaktioni oli myös toivottu. Otin pari huteraa askelta lähemmäs kiveä. Tämän kokoisen meteoriitin olisi pitänyt luoda varmaan kilometrien kokoinen kraatteri. Sen sijaan se makasi vain noin kaksikymmentämetrisen kuopan keskellä.
Elsa oli pohjattoman innoissaan. ”Sinä saat varmaan oman amuletin myös, nyt kun olet tullut takaisin. Minulla on tämä rintaneula”, hän totesi ja osoitti kauluksensa alla olevaa mustan ja hopean väreissä hehkuvaa korua. ”Se oli äitini, mutta otin sen kun… Niin.”
Millaisen amuletin minä saisin? En käyttänyt koskaan koruja, mutta kaulakoru, jonka voisi piilottaa paidan alle, ei kuulostanut liian pahalta. Voisinko minäkin oppia taikomaan, kun saisin amulettini? Tuskin. En ollut erikoinen. Olin jo saanut tarpeeksi, kun pääsin tänne ja sain tietää, että kaikki tämä on totta.
Olin kävellyt ihan kraatterin pohjalle. Meteoriitti oli vain metrin päässä. Se oli hypnotisoiva. Pelkäsin kihelmöintiä, joka vahvistui ja vahvistui, mitä lähempänä kiveä olin, mutta samalla se oli huumaavaa, kamalin ja paras tunne, jonka olin koskaan kokenut. Samaan aikaan se tuntui sähköistävän kaikki aistini ja tekevän minusta voittamattoman, mutta samalla tuntui siltä, sillä jalkani tärinältään tuskin jaksoivat kantaa minua enää, ja vatsani tuntui haluavan nopeasti yläkautta eroon puoliksi sulatetusta aamupalastani. Kuulin kuin Elsa sanoi nimeni jossain kaukana takanani, mutta se ei tuntunut olennaiselta.
Otin askeleen lähemmäksi. Jalkani tärisivät, mutta se ei tuntunut olennaiselta enää. Tuntui, että leijailin ilmassa. Huomasin hymyileväni. Tunsin oloni pelottomaksi, täydeksi ihmiseksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin unohtanut Ainon, joka ei puhua tai olla oma itsensä. Ojensin käteni kohti meteoriittia, Elsan ääni taustalla hätäisenä, mutta epäolennaisena, niin epäolennaisena.
Kaikki pysähtyi, kun kosketin kiven pintaa.
*
Minut valtasi rauha. Suljin silmäni. Huono oloni katosi, jalkani lakkasivat tärisemästä, käteni kivellä, joka oli lämmin ja josta tuntui virtaavan voimaa sormieni kautta käsivarteeni ja aina pidemmälle, niskaani, selkääni, vatsaani, jalkoihini ja ennen kaikkea päähäni. Tuntui kuin muistaisin jotain, minkä olin unohtanut kauan sitten, mutta en osannut sanoa mitä. Kihelmöivä tunne, jonka olin ensi kertaa kokenut tavatessani Otson ensimmäisen kerran ja johon olin jo hitaasti ollut tottumassa, koska se oli pysyvä olo Ikilemmessä, valtasi minut nyt kokonaan. Mutta enää se ei saanut käsiäni tärisemään, tai hampaitani kalisemaan. Se rauhoitti minut, antoi voimaa, lämmitti minua sisältä päin.
Kun avasin silmäni, näin kaiken. Näin, kuin Elsa haukkoi henkeään kupolin ovella. Hän saattoi huutaa nimeäni, mutten välittänyt. Näin Joonatanin edelleen nukkumassa huoneessaan ja se sai minut nauramaan – kello oli jo yli kaksi. Näin kuinka kylän pikkulapset istuivat luokkahuoneelta vaikuttavassa huoneessa ja Vilja opetti heittä. Felix istui tietokoneen edessä työhuoneessa.
Ja sitten näin pidemmälle. Näin kuinka äitini istui punaisen tuvan portilla ei kaukana sieltä, missä itse nyt olin ja katseli juuri kävelemään oppinutta tyttöä joka otti pari epävarmaa askelta ja muksahti sitten nauraen istumaan. Äiti yritti hymyillä, mutta hänen kätensä tärisivät, hän katseli ympärilleen hermostuneena ja haroi hiuksiaan. Hän oli nuorempi, mutta näytti pelokkaalta, samanlaiselta kuin Felixin ensivierailulla kotonamme. Pikkutytöllä oli vaaleat, kiharat hiukset, samanlaiset kuin minulla vielä kymmenen vuotta sitten oli, ennen kuin ne muuttuivat maantienharmaiksi ja tajusin, että se olin minä, minä silloin, kun en ollut vielä tarpeeksi vanha tehdäkseni tietoisia muistoja. Felix tuli tuvasta, jonka edessä äiti istui, tuli hänen viereensä ja otti hänet kainaloonsa, ja äiti värähti, kuin häntä olisi koskettanut jokin puistattava, jokin ällöttävä asia.
Kuvat tulivat nyt niin nopeasti, etten pysynyt enää mukana. Näin noin kymmenenvuotiaan, tulella leikkivän tytön, Brigitin nuorena lapsena. Näin raatihuoneen salin täynnä Ikilemmen asukkaita, kaikki selvästi suuren tunteen vallassa, joku huusi, joku itki ja Vellamo kaikkien edessä puhumassa, tunteettoman näköisenä. Sitten näin ehkä minun ikäiseni kaunis nuori nainen, joka oli kalpea kuin lumi ja jonka hiukset olivat vallatonta, vaaleaa säkkärää, liisi ilmassa, puiden yläpuolella ja nauroi. Näin Otson, pakko sen oli olla Otso, mutta nuorempana, suoraselkäisenä, ruskettuneena, sinisilmäisenä. Vellamo, paljon nuorempana, tanssimassa metsässä. Felix ja Vilja, pikkulapsina syömässä mansikoita. Näin nuoren, tummahiuksien pojan katsomassa puiseen kehtoon, josta häntä katsoi takaisin nuori vauva, myös mustahiuksinen, mutta ei, ei vauva katsonut poikaa, hänen silmänsä olivat maidonvalkoiset.
Lopulta en enää pystynyt keskittymään yhteenkään kuvaan ja menneisyys vain virtasi silmieni ohi kuin koski rikkoutuneen padon läpi. Hiljaisuus oli vaihtunut kohinaan, joka koveni koko ajan. Kihelmöinti ei tuntunut enää pelkästään ihanalta, rauhalliselta vaan alkoi painaa, alkoi hengästyttää, särkeä mieleni reunoja, mutten halunnut päästää siitä irti. Olin kotona, olin kotona, mutta särky alkoi muuttua kivuksi ja kuvat vyöryivät ylitseni repien minua mukaansa. Olen vihdoin oma itseni, olen voimakas, olen vahva, olen kotona! mieleni huusi kuvien vyöryn ja kohinan yli. Käteni kosketti yhä meteoriittia ja mietin ohikiitävän hetken, pystyisinkö päästämään irti ollenkaan, kunnes virta yhtäkkiä pysähtyi. Korvissani kuulunut kohina loppui kuin seinään. Hiljaisuus täytti pääni ja näin vain kasvot suoraan silmieni edessä. Vellamo oli ilmeetön, mutta hänen silmissään näkyi jotain, pelkoa tai huolta.
Aino, Vellamo sanoi, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet. Sinun pitää päästää irti.
”Ei”, henkäisin ääneen. Minua sattui, koko vartaloani särki kuin olisin juossut kuusi maratonia, jokainen lihakseni kiljui väsymystään, mutta tämä voima! Pystyin menemään minne vaan!
Sitten sinä kuolet.
”Ei, en”, vastasin. Minun kotini ei tappaisi minua. Ei vaikka se satuttaisi kuinka, se suojelisi minua.
Aino. Minäkään en jaksa taistella sitä vastaan enää kauaa. Kun minä joudun päästämään irti, se jatkuu, etkä sinä jaksa enää. Olet nähnyt kaiken, mitä mielesi jaksaa.
”Minä en päästä irti!” huusin vielä ja tunsin kohahduksen, pienen särön hiljaisuudessa ja helpottanut särky päässäni välähti hetkeksi kivuksi. Tunsin, kuinka selässäni kihelmöinti alkoi taas muuttua hitaasti jyrinäksi. Vellamo katsoi minua syvälle silmiin.
Minä pidän sinua hengissä. Otteeni alkaa lipsua. Sinä olet yhteydessä vahvimpaan maagiseen esineeseen maailmassa, eikä kukaan pysty hallitsemaan sitä. Sinä tunsit äsken, kuinka keskittymiseni herpaantui, kuinka sinä yritit puskea lävitseni. Siellä sinua odottaa vain kipu. Siellä sinua odottaa kaikki taikuus, mitä voit kuvitella, mutta se tuhoaa sinut.
”Mutta –”, aloitin, mutta Vellamo keskeytti minut.
Aino, sinun pitää PÄÄSTÄÄ IRTI!
Ja minä päästin.
*
Heräsin kupolin ulkopuolelta auringonpaisteessa. Felix ja Vilja olivat kumartuneet ylleni. Kun sain silmäni kokonaan auki, Felix älähti ja koppasi minut ylös maasta ja rutisi minua lujaa. Vilja halasi meitä molempia. Olimme hetken aikaa aivan paikoillamme. En tiennyt mitä tapahtui. Sitten takaamme kuului pieni, kohtelias yskäisy ja sisarukset laskivat minut takaisin makaamaan vihreälle nurmelle.
”Toivottavasti tästä ei tule tapaa, että sinä pyörryt ja heräät meidän katsellessamme”, Vilja sanoi hymyillen helpottuneena, kyynel silmässä kiiltäen. En saanut sanottua mitään. Tuntui kuin olisin herännyt koomasta. Kun tunto hitaasti palasi jäseniini, tunsin kuivat, ryppyiset kädet poskillani. Kohotin katsettani ylöspäin ja näin vanhimmat ikinä nähneeni kasvot. Hain päästäni nimeä, olin nähnyt tämän naisen ennenkin, mutta aivoni tuntuivat muusilta. Muistin etäisesti, kuinka ne olivat vielä hetki sitten tuntuneet voittamattomilta, esteettömiltä. Kaukana poissa oli se vapauden tunne.
”Mielikki, rakas”, vanha nainen sanoi hennolla äänellä ja hymyili hymyä, joka rypisti hänen ihonsa vielä entistä ryppyisemmäksi. Hän näytti ihanalta. Nyökkäsin.
Kun tunto palasi hitaasti jäseniini, se toi mukanaan muutakin. Hampaani alkoivat kalista ja sormistani lähtien vartalooni levisi tärinä, kuin adrenaliinipiikki. Polveni hytkyivät ja leukani löi kiinni niin kovaa tahtia, että pelkäsin hampaitteni puolesta. Oloni oli hirveä. Koko vartaloni oli jääkylmä ja tärinä kumpusi syvältä sisältäni, vatsastani.
”Shh…” Mielikki sanoi ja siveli otsaani. Hän hieroi ohimoitani ja hyräili. Hitaasi tärinä helpotti, mutta kylmyys jäi, kylmyys ja jäätävä hiki ympäri vartaloani.
Kun rauhoituin hieman, pystyin katsomaan ympärilleni. Kupoli vieressämme oli paikoillaan, aivan samanlaisena kuin aikaisemmin. Muutama huolestuneen näköinen kyläläinen katseli meitä jonkin matkan päästä, mutta kääntyivät heti jonkin tarpeettoman askareen puoleen, kun huomasivat minun katsovan. Elsa istui jonkin matkan päässä puisella penkillä jalat sylissään ja näytti ahdistuneelta. Kun hän huomasi minun olevan hereillä, hän hyppäsi ylös, hihkaisi nimeni ja lähti juoksuaskelin luokseni, mutta ei ehtinyt pitkälle, ennen kuin hänen askeleensa pysähtyi ilmaan ja hän lensi taakse päin. Elsa muksahti hiekalle pari metriä kauempana ja näytti olevan lähellä kyyneliä. Vellamo oli ilmestynyt viereeni niin hiljaa etten ollut huomannut ja sanoi syvällä äänellään: ”Sinä et tule enää lähelle Ainoa. Sinä vaaransit hänen henkensä ja kaikkien muiden hengen tässä kylässä ajattelemattomuudellasi, etkä ole enää tervetullut oppilaakseni.”
Elsa purskahti itkuun, nousi ylös ja juoksi pois.
”Vellamo, onkohan tuo hieman liian ankaraa –” Felix aloitti, mutta Vellamo hiljensi hänet katsellaan.
”Sinun tyttäresi, Felix. Sinun tyttäresi kävi lähellä kuolemaa. Elsa ei ole voimiensa arvoinen. Hän on nuori, lapsellinen ja ajattelematon.”
”Hän on viisitoista.”
”Hänellä ei ole varaa lapsuuden ylellisyyksiin.”
Vellamo kääntyi minuun. ”Oletko kunnossa?”
Nyökkäsin. En tiennyt tarkalleen mitä oli tapahtunut, enkä ymmärtänyt, miksi kaikki olivat näin vakavissaan. Olinko oikeasti vaarantanut ihmisten hengen?
”Hyvä. Kun olosi paranee, tule tapaamaan minua kotiini”, Vellamo sanoi, katsoi minua syvälle silmiin niin, etten uskaltanut katsoa takaisin ja kääntyi lähteäkseen. Seurasin, kuinka hänen tummansininen viittansa lainehti hänen perässään.
Käännyin kysyvästi Felixiin ja Viljaan. He auttoivat minut istumaan ja Mielikki alkoi hivellä selkääni. Hänen kosketuksensa oli rauhoittava ja hitaasti kylmyys tuntui väistyvän. Se ei kuitenkaan auttanut ahdistukseeni, jonka äskeiset tapahtumat olivat aiheuttaneet.
”Mitä… mitä tapahtui?”
Vilja ja Felix katsoivat toisiaan. Mielikki hyräili takanani melankolista sävelmää.
”Me emme oikeastaan tarkalleen tiedä”, Felix vastasi. ”Luultavasti vain Vellamolla on käsitys. Mutta…” hän hiljeni.
”Mitä?”
Felix katsoi Viljaa ahdistuneen näköisenä. Vilja tuntui tajuavan vihjeen ja sanoi: ”On ihme, että sinä olet elossa.”
Tuijotin heitä suu raollaan, silmät pyöreinä. Lintu lauloi jossain lähistöllä. Mielikin sormet jatkoivat vakaasti selkäni sivelyä ja yritin keskittyä niihin.
”Mitä Elsalle käy?” sanoin äkkiä, kun Vellamon käytös palasi mieleeni. ”Ei kai hän joutunut pulaan minun takiani? Se ei ollut hänen
vikansa!” Ja kaivoin mieltäni, kaivoin sumuisia muistikuvia siitä, kuinka olin täysin hypnotisoituneena lähestynyt meteoriittia ja kuinka Elsa huusi taustalla jotain. Ei Aino, älä!
”Elsa ei olisi saanut viedä sinua katsomaan Kiveä”, Felix sanoi.
”Hän yritti tehdä sinuun vaikutuksen”, Vilja lisäsi. ”Ikilemmen kivi on… vaarallinen esine. Elsa ei voinut aavistaakaan, mitä seuraisi, kun hän vei sinut sitä katsomaan. Hän ajatteli, ettei sinulla ole taikuutta.”
”Ei minulla olekaan”, vastasin.
Felix nosti kätensä, silitti hiuksiani ja siirsi kasvoillani roikkuvan suortuvan korvani taakse.
”Aino. Sinulla on.”
Pudistin päätäni. Ei, ei, ei. En ollut ihmeellinen. En ollut erikoinen. Olin hiiri.
”Mitä sinun on ymmärrettävä Kivestä, on se, että se on kaiken taikuuden lähde tässä paikassa. Kuten kerroin sinulle aamulla, se loi Ikilemmen sellaiseksi kuin se on ja yritämme vieläkin selvittää, mistä se on tullut ja miten se ei tuhonnut kaikkea kilometrien säteellä iskeytyessään maahan. Se on ikivanha, oikukas ja pohjattoman voimakas, maaginen esine. Ihminen, jolla ei ole taikuutta, pystyy lähestymään sitä, jopa koskettamaan sitä, ilman että hän huomaa mitään erikoista, mahdollisesti vain pientä lämpöä sormenpäissään. Hän ei ole välittömässä vaarassa Kiveltä ja hän pystyy tutkimaan sitä tieteellisesti kiinnostavana objektina, pitää sitä esineenä, joka johtaa erikoisiin, yliluonnollisiin ilmiöihin. He pystyvät kehittämään teknologioita, jotka imitoivat tiettyyn pisteeseen asti noitien taitoja ja automatisoimaan joitain Kiven voimilla tehtäviä prosesseja. Elsa luuli, ettei sinulle kävisi mitään. Hän luuli, että olet aivan tavallinen, Ikilemmen ulkopuolelta tullut ihminen.
”Ihminen, jolla on vähän taikuutta, tuntee Kiven lämmön ja saa siitä voimaa, kun se on hänen lähellään, amuletin muodossa tai fyysisesti. Jos hän koskee Kiveä, hänen voimaansa saattavat hetkellisesti voimistua, mutta jos hän ei päästä ajoissa irti, hän menettää tajuntansa, järkensä tai pahimmassa tapauksessa henkensä. Ikilemmen historia tuntee tapauksia nuorista velhoista ja noidista, jotka eivät ole jaksaneet nähdä opiskelun ja harjoittelun vaivaa, vaan toivoneet nopeaa reittiä suuriin taikoihin Kiven kautta, ja se on johtanut heidän tuhoonsa.
”Ja sitten tulemme Vellamoon. Hän pystyy tiettyyn pisteeseen asti hallitsemaan kiveä. Hän on sen kanssa syvässä yhteydessä, on siitä tietoinen eri tasolla kuin muut meistä. Vaikka Ikilemmen historian aikana on luotu ja löydetty tapoja matkustaa ajassa, hallita luonnonvoimia, luoda ja tuhota silmänräpäyksessä, Vellamo saa tämän kaiken vaikuttamaan yksinkertaiselta. Hän pystyy pitämään Kiven vallassaan menettämättä järkeään, minuutteja jopa kymmeniä minuutteja”, Felix kertoi. Hän näytti tuntevan olonsa hieman epämukavaksi.
”Hän auttoi minua”, sanoin. ”Hän auttoi minua, kun en pystynyt päästämään irti.”
”Rakas… Sinä olit kuvun alla tunnin”, Felix sanoi.
Minä vain tuijotin häntä. Felix ja Vilja tuijottivat minua takaisin, aivan kuin minulla olisi vastauksia.
”Onko kukaan pystynyt siihen aikaisemmin?” kysyin arasti. Felix ja Vilja katsoivat toisiaan. Vilja avasi suunsa, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Felix pudisti päätään.
---
-
Ihana saaha piiiitkästä aikaa jatkoo! Mie oon jo kaipaillukii sitä :)
Olihan se melko arvattavaa, että Ainolla on jotain voimia, mutta että noi vahvoja? Ei huono.
Mutta oottelen jatkoa innoissani :)
-
Welmasein: Kiitos mahdottomasti kommentistasi :) Anteeksi puolen vuoden tauko luvuissa. Tuntuu, että inspiraatio iskee puuskittain. Yhtäkkiä kirjoitan kymmeniä sivuja ja sitten unohdan koko asian kuukausiksi. Nyt on muutama luku kuitenkin plakkarissa, niin yritän päästä luku/viikko-tahtiin julkaisemisessa.
---
Kahdeksas luku
Felix saattoi minut Vellamon luo, kun tunsin oloni riittävän vahvaksi nousemaan ylös. Vellamo asui aivan Ikilemmen ja sitä ympäröivän metsän rajalla, yllättävän modernissa tasakattoisessa hirsitalossa, jota koristi korkeat, suuret ikkunat. Olisin voinut kuvitella Vellamon asuvan pienessä, sammaleisessa mökissä, jonka savupiipusta tuprahtelisi värikkäitä savuja noidankattilassa porisevasta taikaliemestä. Felix pysäytti minut vähän matkaa ennen ovea. ”Minä tulen kohta takaisin, mutta nyt minun pitää käydä hakemassa jotain.”
”Etkö sinä tulekaan minun kanssani?” kysyin ääni värähtäen. Felix hymyili rohkaisevasti.
”Vellamo on ankara ja saattaa tuntua pelottavalta, mutta hän on hyvä ihminen. Sinä olet täysin turvassa. Ole vain oma itsesi”, hän sanoi, puristi olkapäätäni rohkaisuksi ja lähti takaisin kohti kylän keskustaa. Aloin taas hikoilla. Kävelin tärisevin askelin kohti Vellamon ovea. Olin juuri koputtamassa, kun kuulin sisältä puhetta, kiivaita ääniä.
”- en kiertänyt maailmaa kymmentä vuotta etsimässä häntä sinun vuoksesi!”
”Mutta sinä näit, mitä hän teki! Hänellä on pakko olla enemmän taikuutta kuin meillä molemmilla yhteensä. Minä epäilin, epäilin jotain tällaista jo, kun hän oli pieni, mutta en päässyt hänen lähelleen, se nainen ei päästänyt ketään hänen lähelleen –”
”Mikä oli hänen oikeutensa, sillä hän on Ainon äiti!”
”Se oli pelkoa! Pelko sokaisi hänet. Minä olin hänelle kuin rutto. Mutta Aino! Muistatko, kun hän tuli tänne ensimmäisen kerran? Kuinka Kivi aktivoitui itsestään? Ja sama tapahtui uudestaan, kun hän saapui eilen. Hän ei voi lähteä täältä pois!”
”Sinä et voi tehdä sitä päätöstä hänen puolestaan! Aino lähtee takaisin Ranskan kahden kuukauden päästä.”
”Se ei ole vaihtoehto. Hänen pitää jäädä tänne. Hän kuuluu tänne. Hän kuuluu tänne enemmän kuin me!”
”Anna hänen ja Felixin tehdä se päätös. Mistä sinä tiedät, ettei Aino ole juuri nyt yhtä kauhuissaan kuin hänen äitinsä viisitoista vuotta sitten? Hän saattaa haluta pois, pakoon. Taikuus ei ole jotain, mihin tutustutaan seitsemäntoistavuotiaana. Sen kanssa pitää kasvaa ja elää, muuten se rikkoo sinut. Usko minua.”
Vellamo ei vastannut. Jokin Otson sanoissa oli hiljentänyt hänet. Ajattelin, että nyt olisi hyvä aika lopettaa keskustelun salakuunteleminen, vaikka se koskikin minua. Olin hyvin ärsyyntynyt siitä, miten he molemmat tuntuivat tietävän täysin, mikä minulle oli parasta kysymättä, mitä minä ajattelin. Olin juuri nostanut käteni ylös, kun Vellamo sanoi hiljaa: ”Anteeksi.”
”Ei, Vellamo, en tarkoittanut –”
”Kyllä sinä tarkoitit”, Vellamo kuulosti enemmän ihmiseltä kuin koskaan aikaisemmin. Hänen äänensä värähti, aivan kuin kyyneleet olisivat lähellä. ”Minä jatkan anteeksipyytämistä niin kauan, kuin me olemme elossa.”
”Sinä teit mitä oli tehtävä”, Otso sanoi painokkaasti.
”Minä tiedän. Se ei tarkoita, että tein oikein.”
He olivat taas hetken hiljaa. En halunnut enää koputtaa. Keskustelu oli kääntynyt pois minusta suuntaan, joka oli niin henkilökohtainen, että halusin paeta, hipsiä takaisin majataloon ja esittää, etten koskaan ollut ollutkaan täällä. Mutta en uskaltanut liikkua. Vellamo ja Otso olivat nyt niin hiljaa, että he olisivat kuulleet rappusen narahduksen tai askeleeni nurmella.
Ennen kuin ehdin päättää, mitä teen, Otso puhui taas: ”Vellamo, minä –”
Se oli liikaa. En halunnut kuulla, minun ei pitäisi kuulla. Tämä ei ollut missään tapauksessa tarkoitettu minun korvilleni ja tein ensimmäisen asian, mikä mieleeni tuli. Koputin oveen rivakasti kolme kertaa. Tajusin viime hetkellä järjestää kasvoni ilmeeseen, joka toivottavasti ei näyttänyt siltä, että olin seisonut oven takana minuutteja salakuuntelemassa.
Ovi avautui. Vellamo ja Otso seisoivat avaran, hyvin minimalistisesti sisustetun huoneen keskellä. Kun astuin sisään, Vellamo heilautti kättään ja ovi sulkeutui.
”Sinä pyysit minua tulemaan tänne?” sanoin. Tiesin heti heidän ilmeistään, että he aavistivat minun kuulleen edellisen keskustulen. Otso rykäisi, pudisti päätään ja ontui keppiinsä nojaten luokseni.
”Ole varovainen”, hän sanoi vain ja lähti.
Hiljaisuus lankesi huoneeseen, kun ovi sulkeutui Otson takana. En vieläkään pystynyt katsomaan Vellamoa silmiin, ilman, että hermostuisin, joten katselin kaikkialle muualle – huoneessa oli vanhoja, askeettisia huonekaluja yhdistettynä moderneihin pöytiin ja tuoleihin. Ihailin kirjoja pursuavaa, seinän mittaista kirjahyllyä, parvelta näyttävään yläkertaan vieviä kevyitä portaita. Katselin ulos ikkunoista, joista ovea vastakkaisella seinällä avautui maisema alati tihenevään metsään.
Vellamo kertoi minulle tietäneensä, että minulla oli taikavoimia ja vuosia sitten. Vaikka hän olikin yllättynyt, kuinka oli selvinnyt yhteydestä Kiven kanssa tänään, hän oli epäillyt jo kauan sitten, että minulla oli siihen yhteys, jollaista ei oltu aikaisemmin nähty. Kun ensi kertaa olin tullut Ikilempeen kaksivuotiaana, oli Kivi aktivoitunut itsestään – moni ei ollut huomannut sitä, pelkästään Vellamo, Otso, muutama muu velho ja tiedemiehet, joiden laitteisto seurasi Kiven muutoksia jatkuvasti. Se oli sykkinyt energiaa jonkin aikaa, ehkä puoli tuntia, kunnes se oli rauhoittunut, muttei siltikään palannut takaisin normaaliksi, vaan jäi huokumaan hieman enemmän taikuutta ympäristöönsä, kuin ennen.
Kesti kauan, että kukaan osasi selittää mitä oli tapahtunut. Vellamo oli seurannut minua, huomannut, että reagoin aina, kun taikuutta tapahtui lähistöllä, vaikka se ei olisikaan ollut näkyvää, paljaalla silmällä huomattavissa olevaa. Siinä missä äitini pelkäsi kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui, minua se kiehtoi ja veti puoleensa. Hän kertoi epäilleensä, että viimeinen niitti äidilleni hänen pakoonsa olisi ollut se, että hän oli todistanut minut loitsimassa. Kukaan niin nuori lapsi ei ollut aikaisemmin ollut niin tietoinen taikuudesta, niin tietoinen siitä, mikä teki Ikilemmestä erityisen. Ja kun katosin, Kivi palasi takaisin entiselleen, hiljaiseen lepotilaan. Kun kaikki muut etsivät minua ja äitiä Ikilemmen metsissä, Vellamo oli tiennyt, että olin jo kaukana poissa. Ja kun Felix ei ollut löytänyt minua omin avuin ja pyytänyt Otson apua, oli Vellamo suostutellut hänet ottamaan tehtävän vastaan.
”Kun saavuit asemalle eilen, Kivi syttyi samalla tavalla kuin viisitoista vuotta sitten”, Vellamo sanoi ja katsoi minua silmiin niin, että minun
oli pakko katsoa takaisin. Ne olivat upottavat, smaragdin väreissä lainehtivat. Kuin meri. Olin kuunnellut Vellamon kertomusta suu hieman auki, silmät pyöreinä.
”Aikaisemmin, kun Elsa vei sinut katsomaan Kiveä – mitä sinä tunsit?” hän kysyi.
Minä suljin silmäni. Palautin itseni siihen hetkeen, kun näin Kiven ensi kertaa. Ja sitten muistin päällimmäisen tunteen, joka oli voimistunut hetki hetkeltä, kun olin kävellyt lähemmäksi sitä. ”Tuntui kuin olisin tullut kotiin.”
Vellamon kasvoille levisi voitonriemuinen hymy. ”Minä tunnen samoin. Me saamme siitä voimamme, mutta se on enemmän kuin pelkkä lähde. Se on osa meitä”, hän sanoi. ”Mitä sinä näit?”
Jouduin taas muistelemaan hetken. Aivoni tuntuivat yhä puurolta. ”Tuntui, kuin aistini olisivat venyneet. Ensin näin asioita, jotka tapahtuivat siinä hetkessä. Viljan opettamassa luokkahuoneessa, Elsan huutamassa minua lopettamaan ja Joonatanin – niin. Sitten aloin nähdä pidemmälle, en fyysisesti vaan ajassa. Minulla kesti hetken aikaa tajuta se, mutta ymmärsin näkeväni menneeseen. Näin itseni lapsena ja äitini, sitten yhä pidemmälle, Felixin ja Viljan paljon nuorempina.” Avasin silmäni ja näin kuinka Vellamo nyökkäsi minulle, kannustaen jatkamaan. ”Sitten näin… nuoren miehen, joka näytti aivan Otsolta, mutta hänellä ei ollut kävelykeppiä tai valkoisia silmiä.” Tarkkailin Vellamon reaktiota, mutta hän pysyi ilmeettömänä. Suljin silmäni ja muistin lisää. ”Näin naisen! Kalpeaakin kalpeamman, kauniin naisen ja hän lensi, korkealla puiden yläpuolella.” Katsoin taas Vellamoa ja hän katsoi äkkiä muualle. Välttelikö Vellamo katsettani? Jatkoin vielä, kerroin hänelle vauvasta, jolla oli Otson silmät. Raatihuoneesta täynnä raivokkaita ihmisiä. Meinasin vielä kertoa nähneeni Vellamon tanssimassa metsässä, mutta tulin toisiin aatoksiin. Hän pelotti minua ja pelkäsin loukanneeni hänen yksityisyyttään.
”Sen jälkeen kuvat alkoivat tulla niin nopeasti, etten pystynyt enää keskittymään. Ja hiljaisuus loppui. Ja minua rupesi sattumaan kaikkialle.”
”Sinä näit pitkälle. Minulla on sinulle yksi neuvo: yritä unohtaa näkemäsi, Aino. Ne ovat asioita ennen sinua, menneisyyttä. Niillä ei ole merkitystä”, Vellamo sanoi. Hänen äänestään kuului, että hän juuri näitä sanoja hyvin tärkeinä. En kuitenkaan ollut varma uskoiko hän niihin itsekään. Halusin vastata, että kaikella on merkitys. Että tarinat menneisyydestä kantavat kaiken nykypäivässä. En sanonut mitään. En uskaltanut, siis tyydyin nyökkäämään. Vellamo nyökkäsi takaisin.
”Mikä äskeisissä tapahtumissa oli kuitenkin erikoista, oli se, että sinä olit Kiven lähellä ensimmäistä kertaa. Felix kertoi sinulle, miten ihmiset normaalisti reagoivat siihen”, hän totesi. En jaksanut enää miettiä, mistä hän tiesi, mitä Felix oli minulle sanonut. Olin kai tottumassa Ikilemmen erikoisuuksiin. ”Sinun ei pitäisi olla elossa, Aino.”
Kun Vellamo sanoi nuo sanat, muistin jotain muuta. ”Sinä sanoit Elsalle… että olin vaarantanut kaikkien hengen, en pelkästään omaani.”
”Elsan olisi pitänyt tietää, mitä hän tekee.”
”Mutta ei se ollut hänen vikansa!”
Vellamo ei vastannut hetkeen. ”Sinä olit kuvun alla tunnin. Kun Elsa ymmärsi, ettet enää kuullut häntä, hän juoksi hakemaan minua, vaikka olin jo tulossa. Minulla kesti pitkään murtautui muuriesi läpi. Joka minuutti luulimme, että kuolet, muttet kuollut, ja joka minuutti Kivi leiskui enemmän, ja se taikuus, mikä ei jäänyt sinuun, virtasi ulos sinun lävitsesi. Ikilemmessä taikuus on aina läsnä. Mutta sinun kauttasi sitä pääsi ulos liikaa ja Kiven ja ulkoilmanvälille alkoi syntyä epätasapaino. Ajattele tyhjiössä olevaa huonetta, jonka ikkunaan tulee särö. Ensin särön läpi valuu ilmaa hitaasti, kunnes särö kasvaa, kunnes ikkuna lopulta hajoaa säpäleiksi ja ilma pakenee tyhjiöön. Jos et olisi päästänyt irti silloin kun päästit, Kivi olisi mitä todennäköisimmin räjähtänyt, ja vienyt sinut ja koko Ikilemmen mukanaan.”
Henkäisin. En voinut uskoa itsepäisyyttäni, miten en ollut halunnut päästää irti, miten kokonaiseksi olin itseni tuntenut. Aloin taas täristä ja istuin lähimmälle tuolille rutistaen itseäni. ”En… en tiennyt, en olisi ikinä…”
Vellamo ei sanonut mitään eikä tehnyt pienintäkään elettä lohduttaakseen minua ja, huomasin yllätyksekseni, että se paransi oloani hieman. En ollut ainoa, joka ei tiennyt lohduttamisesta mitään. Tai ehkä Vellamo ei vain välittänyt.
”Mistä sinä tiedät, että se olisi räjähtänyt?”
”Ikilempi ei perustu pelkälle taikuudelle – me seuraamme kaikkea myös teknologian kautta. Mittarit eivät valehtele”, Vellamo vastasi ja mietti hetken.
”Felix ei vastannut… Kysyin häneltä, onko mitään tällaista tapahtunut aikaisemmin.”
Vellamo katsoi minua kylmän laskelmoivasti, aivan kuin hän yrittäisi päättää, olenko vastauksen arvoinen. Lopulta hän avasi suunsa. ”Kyllä.”
”Milloin? Kuka? Oliko se vahinko kuten tällä kertaa?”
”Olen antanut sinulle ainoan vastauksen, jonka tulet saamaan. Nyt on minun vuoroni saada vastaus.”
Olen antanut sinulle jo vaikka kuinka monta, ajattelin närkästyneenä.
”Aino, sinä et ole tavallinen ihminen. Sinulla on oltava voimia, joista moni meistä vain haaveilee. Minä haluan opettaa sinut hallitsemaan noita voimia”, Vellamo sanoi.
Tuijotin häntä suu auki. Kun olin edellisenä iltana kuullut, että Vellamo on Elsan taikuuden opettaja, olin ollut pohjattoman innoissani siitä, että jotain mistä olin unelmoinut koko ikäni, noitaopettajia ja noitaoppilaita, oli ylipäätään olemassa. Nyt sitä tarjottiin minulle. Jotain, mihin en ollut oikeasti koskaan uskonut, mutta jotain mitä olin siitä huolimatta halunnut aina. Eilen illalla huuliltani oli karannut kikatus. Nyt vartaloni valtasi kummallinen keveys ja tuntui kuin olisin siirtynyt ruumiini ulkopuolelle ja katsonut sieltä, kuinka vartaloni sanoi: ”Se olisi kunnia.”
Sitten muistin Elsan ja säpsähdin takaisin omaan kehooni.
”Mutta, entä Elsa?” kysyin.
”Elsa ei ole opetukseni arvoinen. Hän teki suuren virheen ja hän maksaa siitä”, Vellamo vastasi.
”Mutta mitä hänelle käy?”
”Elsa valitsee toisen tien itselleen.”
”En minä voi viedä hänen paikkaansa!” huudahdin. ”Miksi sinä syytät Elsaa siitä mitä tapahtui?”
En ollut koskaan ennen huutanut kenellekään, en haastanut riitaa, en ollut millään tavalla provosoiva. Järkytyin itsestäni.
”Elsan tietää, että hänen teoillaan on seuraamuksia. Hän laittoi meidät kaikki hengenvaaraan”, Vellamo sanoi itsepintaisesti.
”Ei hän voinut tietää, mitä tapahtuisi. Minä olin se joka vaaransi kaikkien hengen. Minä käyttäydyin vastuuttomasti. Jos Elsaa rangaistaan, niin minuakin pitää rankaista. Hän ei ole yhtään sen enempää syypää kuin minä!” vaahtosin, ja nyt kun sanat olivat alkaneet tulla ulos, ne eivät halunneet loppua. ”En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos Elsa menettää jotain näin tärkeää minun takiani. Jos et opeta häntä, et opeta minuakaan. Me olemme molemmat syypäitä.”
Vellamon suomuisia kasvoja oli vaikea tulkita, mutta uskoin näkeväni niillä ensimmäistä kertaa yllättyneen ilmeen. Hän oli ihminen, jota ei haastettu usein. Pakotin itseni katsomaan häntä suoraan pohjattoman syviin silmiin samalla kun tajusin kieltäytyneen sydämeni suurimmasta toivosta tytön, jonka olin tuntenut vain vuorokauden, takia. Mutta tiesin, että en olisi voinut elää itseni kanssa muuten. Nyt minun piti vain toivoa, että Vellamo todella piti minua historian potentiaalisimpana noitana, mikä minusta kuulosti täysin hulvattomalta ajatukselta. Vellamo tuijotti minua yrittäen löytää katseestani epäröintiä.
”Hyvä on”, hän sanoi lopulta ja käänsi katseensa pois. ”Elsa saa jatkaa. Me aloitamme huomenna. Voit poistua.”
Huokaisin helpotuksesta ja sitten, en tiedä miksi, niiasin Vellamolle ja pakenin ulos. Käteni alkoivat taas täristä. Tunsin kävelevän yhdestä korkean paineen tilanteesta toiseen, enkä tiennyt, miten kauan kroppani kestäisi.
Näin Felixin kävelevän kohti minua, kun nostin pääni. Puristin käteni nyrkkiin, ettei Felix huolestuisi. Kävelimme toisiamme vastaan.
”No? Mitä asiaa Vellamolla oli?”
”Hän haluaa opettaa minulle taikuutta”, vastasin vielä hieman pöllämystyneenä.
”Niin arvelin”, Felix sanoi. ”Mitä sinä vastasit?”
”Sanoin kyllä.”
Felix hymyili, mutta hieman surumielisesti. ”Olen ylpeä sinusta. Vellamo ei opeta ketään, jonka potentiaalista hän ei ole varma. Mutta tiedätkö varmasti, mihin olet ryhtymässä?”
”Mitä tarkoitat?”
”Maailma, johon olet astumassa, on tuntematon, osittain minullekin. Vellamo tietää siitä paljon enemmän kuin kukaan muu, koska hän on osa sitä – ennen kuin uppoat liian syvälle, ole varma, että sinäkin olet. Pelkästään pieni, näkyvä osa siitä traumatisoi äitisi hänen loppuelämäkseen.”
”Minä en ole kuten äiti”, vastasin ja huomasin kuulostavani kiukuttelevalta lapselta. Minua alkoi nolottaa.
”Minä tiedän. Sinä olet häntä vahvempi. Mutta ole varovainen. Jos haluat jossain vaiheessa pois, pakoon, minne vain, minä autan. Kerro minulle, niin minä vien sinut heti pois täältä.”
En ollut tätä ennen tiennyt, miltä tuntuu, kun joku on sinun puolellasi, missä tilanteessa tahansa. En koskaan ollut epäillyt, etteikö äiti rakastaisi minua, mutta hän ei osannut näyttää sitä, osannut tulla itsestään ulos tarpeeksi pitkäksi aikaa muistaakseen sitä. Isä sen sijaan tuntui sanovan sitä koko ajan, vaikka hän ei ollutkaan käyttänyt niitä tiettyjä sanoja. Emme edes tunteneet toisiamme, ja silti hän välitti minusta enemmän kuin kukaan. En tiedä johtuiko se siitä, että olimme olleet niin kauan erossa, että hänellä oli koko siltä ajalta ylijääneitä tunteita käytettävänä. Sillä ei ollut väliä, ettei minua pelottanut, etten halunnut paeta, että tunsin kuuluvani tänne enemmän kuin minnekään muualle. Pelkästään nuo sanat riittivät. Pelkästään se, että hän oli minun puolellani, tapahtui mitä tahansa.
”Kiitos”, sanoin ja yritin peitellä kyyneleitäni. Felix antoi minulle jälleen kömpelön puolikkaan, yhden käsivarren halauksen.
”Minä lähdin hakemaan sinulle tätä,” hän sanoi, kun olin saanut kerättyä itseni taas kokoon. Hän nosti taskustaan ohueen
hopeakaulanauhan, jonka päässä roikkui pisaranmuotoinen musta kivi.
”Minun piti antaa tämä sinulle aamiaisemme päätteeksi, mutta Elsa ilmestyi paikalle, eikä tilanne enää tuntunut oikealta. Meinasin kertoa sinulle enemmän Kivestä ja siitä, kuinka huomasimme sen reagoivan sinun läsnäoloosi. Jälkeen päin kun mietin, minun olisi pitänyt vain kertoa, oli Elsa paikalla tai ei… Olisimme säästyneet kaikelta tämänpäiväiseltä huolelta.”
Otin vastaan riipukseni. Musta pisara tuntui lämpimältä kädessäni ja lähetti sormistani energian virran koko vartalooni.
”Sinun oli tarkoitus saada se, kun olit niin vanha, ettet varmasti söisi sitä. Se tehtiin, kun olit täällä ensimmäisen kerran.”
Felix hymyili rohkaisevasti ja pujotin riipuksen kaulaani. Sen paino tuntui rauhoittavalta rintalastani päällä. Hymyilin leveästi takaisin.
”Nyt Ikilempi on aina mukanasi, minne tahansa menet”, Felix kertoi.
---
-
Tää on edelleen aivan järjettömän ihana!
Rakastun sun hahmoihin ja kuvailuun luku luvulta enemmän. Aino on ihana sankaritar, ainakin mun mielestä hyvin inhimmillinen ja helposti lähestyttävä. Tykkään siitä, että se on jo selkeästi kasvanut paljon, mutta ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään bad ass killer -supersankariks yhdessä yössä!
Myös uutinen Ainon voimista ilahdutti ja uskon että niiden kehittymisestä tulee hyvin kiinnostavaa!
Toisetkin hahmot ovat tulleet entistäkin lähemmäs ja tykkään kaikista hahmoista niin paljon, etten osaa enää päättää kestä tykkään eniten. Vaihtoehtoja on liikaa, kun Joonatan on söpö, Vilja herttainen, Elsa sympaattinen, Otso kiehtova, Felix ihana ja Vellamo jännä. Oot mun mielestä tehnyt tosi hyvää työtä näiden hahmojen kanssa, sillä kaikki vaikuttaa aidoilta hengittäviltä olennoilta, joihin saa joka kerta vähän lisää tarttumapintaa.
Ikilempi on myös kiinnostava paikka, ois ihanaa jos tollanen ois oikeastikin olemassa :D
Mä oon todella utelias jatkon suhteen, sillä en osaa oikein ennustaa että mitä on tulossa. Toivon tietysti että Joonatan pääsee jotenkin vihille asioista ja jää Ikilempeen pidemmäksi aikaa. Kiinnostaa myös nähdä miten Ainon voimat alkaa toimia ja miten hyvin se oppii niitä käyttämään. Selkeästi Ikilemmellä on omia salaisuuksiaan joista ei mielellään puhuta, mutta eiköhän ujo sankarittaremme ne saa selville :)
Kiitos tästä ihanasta tarinasta ja odotan jatkoa kieli pitkällä! Tää on kaikin puolin tosi ihana!
-
Tom^^: Ihanaa, että hahmot ovat voittaneet puolelleen. En missään vaiheessa suunnitellut heitä liiemmin, sillä alusin muistella, miltä tuntuu vaan alkaa kirjoittaa tarinaa ja antaa sen kulkea minne kulkee. Hahmotkin siis muotoutuvat kirjoittaessa. Ikilemmestä vielä, että rakastan ajatusta taianomaisista maailmoista, joihin on ovia midän maailmassa. Siksi varmaan Harry Potterit ja Neil Gaimanin Neverwhere kuuluvat lempikirjoihini ja miksi yritän itsekin luoda samanlaisia paikkoja :)
---
Yhdeksäs luku
Istuin sänkyni reunalla tutkimassa riipustani, kun oveeni koputettiin. Vatsani muljahti ja kylmät väreet juoksivat ruumiini läpi kiveen, joka välähti näkyvästi. Toivoin ja pelkäsin, että oven takana olisi Joonatan. En halunnut tuottaa isälle pettymystä, möläyttää jotakin mitä ei pitäisi. Halusin nähdä hänet silti, enemmän kuin mitään muuta. Tungin riipuksen paitani alle, kävelin hieman epävarmoin, tärisevin askelin ovelle ja avasin sen.
Vatsani seuraava muljahdus oli noin kymmenkertainen ensimmäiseen verrattuna, kun Joonatan odotti minua kynnyksen toisella puolella kiharat hiukset sotkuisina, leveä hymy huulillaan. Toisessa kädessään kirjani ja toisessa dvd-kotelo, hän, tapansa mukaan tuli sisälle huolettomasti kysymättä. Kun hyppäsin sivuun, hänen kätensä hipaisi omaani ja riipukseni poltteli rintalastaani vasten.
”Sain tämän luetuksi”, hän kääntyi ja nosti Linnunradan päänsä korkeudelle.
”Ja?” vastasin.
”Se oli helvetin hauska. Luin sitä koko yön.”
Minä tiedän, hymyilin, mutta pidin sen omana tietonani. Olin yöllä herätessäni pakottanut itseni pysymään hereillä, kun olin kuullut Joonatanin naurun. Oli henkäisevää, kun joku josta pitää, pitää jostain, mitä rakastaa itse.
”Mikä sinua naurattaa?” Joonatan kysyi, kun huomasi hymyni.
”Ei mitään”, pyyhin hölmön hymyni kasvoiltani ja rykäisen. ”Mitä katsomme siis tänään?”
”Sinä et ole nähnyt kamalasti elokuvia”, Joonatan vastasi.
”Olen tietoinen siitä.” Kurtistin kulmiani. Luulin, että tästä oli jo keskusteltu.
”Kyllä”, Joonatan sanoi, hymyillen ilkikurisesti ilmeelleni. ”Joten minä ajattelin, että voisimme aloittaa alusta. Tai no, ei nyt ihan, mutta hyvin varhaisesta elokuvan mestariteoksesta.” Joonatan piti tuomaansa dvd:tä selkänsä takana. ”Saanko esitellä: Charlie Chaplin.” Hän nosti dvd:n eteeni kaksin käsin kuin se olisi maannut samettityynyllä.
”Oi”, katsoin vanhaa, kulunutta muovikoteloa, jossa luki Nykyaika. Kannessa istui mustaviiksinen mies suuren rataksen päällä. ”Olen kuullut hänestä.”
Joonatan repesi nauruun, tarttui minua kädestä (pelkäsin jalkojeni pettävän) ja veti minut käytävän toiselle puolelle huoneeseensa.
*
Kun elokuva päättyi, minua ahdisti. Kyyneleet halusivat ulos, mutta pakotin ne pysymään sisällä, joten silmiäni ja nenääni pakotti kamalasti. Tunne muistutti minua epämukavasti kaikista niistä kerroista, kun minua oli itkettänyt koulussa ja olin joutunut pidättämään kyyneliä välitunnille saakka. Joonatanin huoneeseen oli laskeutunut iltahämärä, eivätkä valot olleet päällä, joten saatoin vain toivoa, että jos hän kääntyisi minuun päin, hän ei näkisi lasittuneita silmiäni. Istuin jälleen tuolilla sängyn vieressä selkä suorana, kun Joonatan pötkötti sängyllä rentoutuneena.
”Mitä pidit?” hän kysyi, kun The End -teksti oli häipynyt ruudulta.
Nielaisin. ”Se oli... aika hyvä”, ja kirosin mielessäni ääneni, joka antoi sen hetkisen liikutuksen tilani häpeilemättä ilmi.
”Itkettääkö sinua?” Joonatan huomasi heti.
”Ei!” väitin, vaikka heti avattuani suuni, kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Helvetin helvetti!
”Sinua itkettää”, Joonatan huudahti voitonriemuisena. Käänsin katseeni seinää päin ja tunsin jälleen punastuvani. ”Ei, älä! Se on hyvä asia!” Joonatan huudahti äkkiä, hyppäsi istumaan sängyn reunalle ja otti hartiastani kiinni. Kun jäykistyin, hän nosti sen nopeasti pois. ”Oikeasti. Minusta on upeaa, että se herätti sinussa tunteita. Että pidit siitä”, hän sanoi. ”Ellet sitten itke, koska pakotin sinut juuri käyttämään puolitoista tuntia elokuvaan, jota absoluuttisesti vihasit.”
Tilanteen ahdistus tuntui purkautuvan täysin noista sanoista. Repesin nauramaan, ensi kertaa Joonatanin seurassa, ensi kertaa kenenkään nähden. Tuntui täysin järjettömältä, että olisin tuntenut tuhlanneeni aikaa niin upean tarinan ääressä.
”Ei”, vastaan Joonatanille, kun naurultani ehdin. Kyyneleet valuvat edelleen silmistäni, mutta en jaksa niistä enää välittää. ”Se oli ihana.”
Joonatan hyppäsi sängyltä ylös hihkaisten ja suoritti ilmeisesti jonkinlaisen voitontanssin. ”Minä tiesin sen! Oletko valmis myöntämään olleesi väärässä?”
”Mistä?”
”Elokuvista!” Joonatan huudahti, otti minua käsivarsista kiinni ja ravisti minua.
”Kyllä, minä luovutan!” huusin nauraen Joonatanin ylitsepursuavalle reaktiolle.
”Nyt me voimme olla ystäviä”, Joonatan sanoi ja nauroi. Hän ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen ja me kättelimme. Selkäpiitäni pitkin juoksi kylmiä väreitä. Olin jo päästämässä irti, mutta Joonatan ei hellittänyt otettaan. Hän katsoi minua silmiin ja hymyili. Punastuin ja käänsin katseeni pois. Samalla Joonatan tuntui tajuavan jääneensä jumittamaan ja päästi irti kädestäni.
”Mikset sinä ole koskaan katsonut elokuvia?” Joonatan kysyi lopulta istuessaan takaisin säädyllisen matkan päähän sängylleen.
Mietin hetken aikaa halusinko vastata. ”Minä... minun oli aina helpompi paeta kirjoihin. Sain olla rauhassa huoneessani, kun äiti oli olohuoneessa telkkarin edessä.”
”Mikset käynyt elokuvissa? Siellä elokuvat ovat joka tapauksessa parhaimmillaan.”
Hymähdin. ”Meillä rahat kuluivat muihin asioihin.”
”Niin kuin mihin?” Joonatan kysyi kiinnostuneena.
”Äidin pakokeinoja olivat aivottomat elokuvat ja alkoholi. Toinen niistä oli kalliimpi kuin toinen. Minä pakenin omaan huoneeseeni ja kirjoihin”, vastasin mietittyäni hetken halusinko vastata totuudenmukaisesti. Mutta minä pidin Joonatanista. Ja hiljaa pysyminen ei ollut auttanut minua vastaavissa tilanteissa koskaan aikaisemmin.
”Mitä tapahtui, kun jouduit tulemaan ulos?”
”Yleensä äiti nukkui sohvalla. Joskus lähdin kauppaan, kun hän käski. Joskus talutin hänet suihkuun ja pesin hänet. Sitten pesin sohvan. Yleensä sen jälkeen menin nukkumaan ja kuvittelin olevani romaanin sankari.”
Joonatan mietti sanojani hetken. ”Minä pakenin elokuviin. Oli helppoa mennä alakertaan, sulkea kaikki ovet ja kääntää äänet kovalle.” Hän katsoi ohitseni ja ajatteli selvästi jotain kaukaista. ”Jos oikein pinnistelin, en kuullut, kuinka äiti ja isä huusivat toisilleen. Kamalinta oli se, kun elokuva loppui ja minun piti palata todellisuuteen. Ei oikeastaan ollut mitään mitä olisin voinut tehdä. Minäkin tykkäsin elää katsomani elokuvan sisässä mahdollisimman pitkään.”
Joonatan katsoi edelleen ohitseni. Tiesin tarkalleen, miltä tuntui palata kamalaan oikeaan maailman, kuinka kamalin hetki kaikissa kirjoissa oli aina ollut se, kun ne loppuivat. Kun jouduin laskemaan kirjan pöydälle ja palaamaan olohuoneeseen, jossa äiti odotti, vaatien milloin mitäkin.
Joonatan pudisti päätään ja tuntui palaavan takaisin nykyaikaan. ”Mutta se aika on onneksi ohi. Ja sinäkin olet täällä. Joten kun asioita katsoo tietyltä kantilta, meillä menee ihan hyvin.”
”Asutko sinä vielä kotona?”
”En. Muutin viisitoistavuotiaana isovanhemmilleni ja omilleni kolme vuotta myöhemmin. Mummolle ja ukille olin siis menossa, kun jouduin jumiin tänne. Se on enemmän koti, kuin äidin ja isän luona. Ne varmaan vieläkin riitelevät päivä toisensa jälkeen. Mutta en enää jaksa välittää.”
”Kuinka kauan sinä olet asunut yksin?” kysyin. Ajatus kuulosti upealta. Vain omat sotkut siivottavana, ei jatkuvaa henkistä rääkkiä, ei juopunutta äitiä.
”Puolitoista vuotta.”
Ajatus yksin asumisesta houkutteleva. Mutta en tiedä, selviäisikö äiti ikinä ilman minua. Ja samassa kaikki syyllisyys, jota tunsin jatkuvasti jätettyäni hänet yksin, pyyhkäisi taas ylitseni ja minulle tuli huono olo. En enää halunnut puhua.
*
Elsa löysi minut aamiaiselta seuraavana päivänä. Hän hyökkäsi luokseni ja halasi minua tiukasti, kyyneleet silmissään. ”Luojan kiitos olet elossa! En ikinä anna itselleni anteeksi!” hän huudahti.
Suu täynnä paahtoleipää, täysi pöllämystyneenä ylitsevuotavasta reaktiosta en pystynyt muuta kuin taputtamaan Elsaa kömpelösti selkään. Hän oli polvillaan tuolini vieressä ja halasi minua vatsani ympäriltä.
”Olethan kunnossa? Kukaan ei kerro minulle mitään!”, hän huudahti seuraavaksi ja sain nieltyä paahtoleipäni.
”Olen kunnossa! Mitään kamalaa ei tapahtunut”, vastasin. ”Päin vastoin.”
”Miten niin?” Elsa kysyi ja nosti päätään. Hän tuntui rekisteröivän lievän epämukavuuteni ja päästi irti. Hän istui tuolille viereeni.
”Minä... Vellamo alkaa opettaa minua.”’
”Opettamaan mitä?”
”Taikuutta.”
Elsa tuijotti minua hetken ja sitten hänen kasvoilleen levisi surullinen hymy.
”Minä tiesin sen. Sinusta tulee varmasti upea noita”, hän sanoi silmät kostuen. ”Minä en tiedä mitä minulle tapahtuu. Vellamo ei halua enää opettaa minua. Mutta ihanaa että hän opettaa sinua.”
”Kyllä Vellamo opettaa sinuakin”, vastasin.
”Sinä olit eilen vielä niin tokkurassa, et muista, mutta kun sinut vedettiin pois kuvun alta ja Vellamo tuli paikalle, hän sanoi, etten ole enää tervetullut hänen oppilaakseen. Itse asiassa en saisi olla edes täällä. Hän kielsi minua tulemasta sinun lähellesikään.”
”Minä päätän keiden kanssa haluan olla. Ja eilen, kun Vellamo halusi aloittaa minun opettamisen, sanoin, etten suostu, ellei hän jatka sinunkin opettamista. Mitään tätä ei olisi tapahtunut ilman sinua. Ei se ollut mikään kaunein tapa tutustua taikuuteen, mutta... kaikesta huolimatta, mitä ikinä tapahtuikaan, kun veit minut katsomaan Kiveä, olin ensi kertaa kotona. Joten en ikinä voisi olla vihainen sinulle. Eikä saa olla Vellamokaan. Jos hän haluaa opettaa minua, hän opettaa sinuakin.”
Elsa ei pystynyt enää pidättelemään itseään ja purskahti autuaaseen itkuun. Hän halasi ja rutisti minua jälleen. ”Sinä olet ihana”, hän hihkui. Uskaltauduin halaamaan häntä takaisin.
Samassa takaamme kuului kröhähdys. ”Keskeytänkö jotakin?” kuului Joonatanin ääni ja Elsa hyppäsi takaisin paikoilleen ja pyyhki kyyneleet kämmenselkiinsä.
”Et laisinkaan”, vastasin ja mietin, paljonko Joonatan oli kuullut. Toivottavasti vain vaarattomia asioita.
”Liity seuraan”, Elsa hihkaisi ja Joonatan veti kolmannen tuolin pöytämme ääreen. Elsa hämmensi minua. Hän oli varmasti maailman hyväntuulisin ihminen. ”Minä olen Elsa.”
”Hei, Elsa”, Joonatan vastasi. ”Tiedätkö, olet tähän mennessä kolmas ihminen, jonka näen täällä.”
”Ei se mitään! Olen varmaan viiden ihmisen arvoinen, joten nyt olet tavannut jo kahdeksan!”
Joonatan naurahti ja katsoi minuun hämmentyneenä. Kun Elsa keskittyi paahtoleivän voitelemiseen, hän muodosti huulillaan
kysymyksen: Kuka hän on? Kohautin olkiani.
”Oi, minä olen Ainon ystävä”, Elsa totesi, kuin asia olisi itsestäänselvyys. Se sai minut hymyilemään. Ystävät eivät olleet asia, joita minulla oli liikaa.
”Oletteko te tunteneet pitkäänkin?” Joonatan kysyi.
”Noin kaksi päivää”, nauroin. Keskustelumme lähti kulkemaan ja Elsa yllätti minut tilannetajullaan. Hän antoi Joonatanin puhua, kertoa elämästään, opiskelusta, matkustamisesta, mutta hillitsi kaikkein ylitsevuotavimmat reaktionsa. Hän kyseli ja kommentoi silmät pyöreinä, mutta Joonatan ei hämmentynyt. Elsa saattoi vaikuttaa hieman erikoiselta nuorelta naiselta, joka ei ihan kamalasti käy ulkona, mutta totuutta hänen kokemattomuudestaan ja tietämättömyydestään ulkomaailmasta en olisi ikinä tämän keskustelun pohjalta arvannut, jos en sitä olisi tiennyt.
*
Vellamo odotti minua ja Elsaa kotonaan.
”Mitä sinun, Aino, pitää ymmärtää taikuudesta, on se, ettei se ole muutama hassu sana ja voimat seuraavat perässä. Se on tahdonvoimaa, luontoon vaikuttamista omalla mielellä ja yhteistyötä mystiikan kanssa. Se ei ole hauskuutta varten. Se on meille vaaraksi, aivan yhtä paljon kuin hyödyksi ja sen takia meidän pitää hallita sitä, mutta kunnioittavasti.”
Nyökkäsin. Vellamo oli vakavaakin vakavampi ja kauhukseni huomasin, että minua nauratti tilanteen absurdius. Aino Kuuravuori, eskapismiin taipuvainen hiiri, fantasiakirjojen suurkuluttaja, opiskeli taikuutta? Oikeasti? Elsa puolestaan oli kuolemanvakava. Hän tuntui ymmärtävän, kuinka ainutlaatuisen mahdollisuuden oli saanut eikä halunnut antaa pienintäkään merkkiä siitä, ettei olisi arvostanut sitä ja pyrkimään olevan sen arvoinen.
”Me näemme maailman hieman eri tavalla kuin muut. Aino.”, Vellamo kääntyi katsomaan minun. En voinut olla huomaamatta, kuinka hän systemaattisesti tuntui sulkevan Elsan ulkopuolelle. Elsaa se ei tuntunut haittaavan. Kaikki, mitä Vellamo sanoi, tuntui olevan hänelle tuttua. ”Sulje silmäsi.”
Tein kuten Vellamo käski. Näin vain punertavat silmäluomeni.
”Sinä tunnet taikuuden”, Vellamo jatkoi ja muistin jatkuvan kihelmöinnin, joka oli kiirinyt pitkin selkääni siitä lähtien, kun olin astunut junasta Ikilemmen asemalle. Olin näiden parin päivän aikana yrittänyt olla huomaamatta sitä. Nyökkäsin.
”Nyt, päästä aistisi vapaaksi. Älä yritä pitää tuntemaasi kurissa, vaan vapauta se.”
Yritin tehdä niin kuin Vellamo sanoi, mutten tiennyt miten. Yritin muistaa, miltä minusta oli eilen tuntunut, mutten saanut tunteesta kiinni. Mitään ei tapahtunut. Minua alkoi nolottaa. Olin uskonut, että kaikki vain naksahtaisi paikoilleen, että osaisin kaiken heti. Parin minuutin kuluttua Vellamo keskeytti epätoivoisen yritykseni.
”Anteeksi, minä...” aloitin, mutta ymmärsin nopeasti, ettei selittely auttanut. ”Mitään ei tapahdu. En tiedä mitä tehdä.”
”Olet poikkeuksellisen vanha ihmiseksi, joka alkaa tunnistamaan taikuuden ympärillään. Olisin toivonut, eilisen takia, että olisit enemmän kosketuksissa sen kanssa, mutta... Sinulla on yhteys Kiveen, jollaista ei ole aiemmin nähty. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että se hallitsee sinua, eikä toisin päin. Olet vielä heikko”, Vellamo totesi. Punastuin. Oliko eilinen ollut heikkoutta? Enkö ollut kestänyt puoli tuntia pitempään kuin kukaan ennen minua? Pidin kuitenkin ajatukseni omana tietonani, kuten aina. Vellamo ei huomannut mitään. Elsa puristi käsivarttani rohkaisevasti.
Vellamo viittoi meidät istumaan tuoleille ja vietimme loppuajan meditoiden. Tunsin, kuinka tuttu kihelmöinti juoksi selkääni pitkin, mutta siinä kaikki. Koko loppupäivän etsin edes pientä palasta siitä vapauden ja voittamattomuuden tunteesta, joka minut eilen Kiven luona oli vallannut, mutta se ei tullut. Elsa istui vieressäni, onnistuen kaikessa ja huomasin olevani hieman kateellinen. Olin antanut itseni uskoa, että tämä olisi helppoa. Se oli kuitenkin kaikkea muuta.
---
-
Kiitos taas kerran ihanasta luvusta! :)
Ekana ilmoitan pienestä typosta jonka huomasin (yleensä en huomaa niitä...)
Äiti pakokeinoja olivat aivottomat elokuvat ja alkoholi.
Eikös tähän sopis paremmin muoto äidin?
Ainon ja Joonatanin jutun kehittyminen on tosi sympaattista seurattavaa ja tykkään myös siitä, ettei ne kuitenkaan etene liian nopeasti vaan tutustuvat toisiinsa. Toi niiden avautumishetki oli kiva!
Myös Elsa on aina vaan hauskempi kaikkine itkuun pillahtamisine kaikkineen!
Äöh, en saa aivojani kokoon kirjoittaakseni fiksumpaa kommenttia :-\ Mutta siis sitä vaan että tää oli loistava luku ja haluan tietää mitä nyt tapahtuu!
-
Chuva: Kiitos kun jaksat kommentoida! Lämmittää sydäntä, kun tietää, että seuraavaa lukua odotetaan. Se auttaa myös inspiraation kanssa. Ja kiitos korjauksesta, kirjoitan vain itseeni ja Wordin spellcheckiin luottaen ja välillä oikeita sanoja väärissä muodoissa eksyy lopulliseen tuotteeseen. Kummallista on, että muistan lukeneeni tuon kohdan varmaan kymmenen kertaa, kun muokkasin lukua. Niin sitä tulee sokeaksi omille virheilleen :D Tässä seuraava luku, toivottavasti miellyttää!
---
Kymmenes luku
Päiviini alkoi muodostua rutiini, ja ennen kuin huomasin, olin viettänyt Ikilemmessä jo puolitoista viikkoa. Heräsin ja söin aamupalaa Felixin tai Elsan kanssa. Sen jälkeen suuntasin Vellamon talolle tai johonkin muuhun paikkaan, johon hän oli meitä pyytänyt tulemaan. Ennalta määräämättömän ajan vietin Elsan kanssa Vellamon opetuksia kuunnellen. Kehityin hitaasti, mutta neljän oppitunnin jälkeen tein, ainakin omasta mielestäni läpimurron. Kihelmöinti selässäni levisi meditoidessani koko kehooni ja hetken aikaa näin kaiken, samalla tavalla kuin silloin, kun olin ollut suorassa yhteydessä Kiveen. Näin koko Ikilemmen muutaman sekunnin ajan. Olin kaikkialla, mutta en missään. Näin Viljan opettamassa kylän lapsia Raatihuoneella. Näin Ahdin uimassa lammella. Näin Felixin ja Otson keskusteluun syventyneinä laboratorion näköisessä huoneessa. Sitä kesti kuitenkin vain hetki. Sitten napsahdin takaisin omaan vartalooni. Vellamo melkein kehui minua. Elsa hihkui innosta ja onnitteli minua halaamalla. Olin mahdottoman tyytyväinen itseeni.
Söin päivällisen Felixin ja Viljan talossa, jossa yleensä oli yksi tai useampi ikilempeläinen päivällisvieraana. Pääsin tutustumaan joka ilta uuteen ihmiseen. Mielenkiintoisimpia päivällisvieraita olivat Brigit, joka jätti paahtopaistin ja perunat koskemattomiksi ja keräsi puu-uunista hiiliä ruuakseen, ja Aatos, jonka kanssa keskusteleminen oli samalla mielenkiintoista ja pelottavaa. Hän puhui telepaattisesti suoraan mieleeni ja vaikka hän vannoi, ettei lukenut kenenkään ajatuksia ilman heidän lupaansa, en uskaltanut antaa ajatuksieni juosta vapaana hänen seurassaan.
Päivärutiinini päättyi majatalolle ja odotin tätä kohtaa päivästä Vellamon oppituntien jälkeen ehdottomasti eniten. Olin aina iltaan asti muualla, mutta kun palasin majataloon, Joonatan odotti minua käytävässä jokin useista elokuvistaan kädessään.
Sinä päivänä vuorossa oli niistä viimeinen, Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001. En oikein osannut keskittyä elokuvaan sen jälkeen, kun olin ensimmäisen viidentoista minuutin jälkeen huomannut istuneeni sängylle Joonatanin viereen. Loppuelokuva meni täysin keskittymisessä istumaan mahdollisimman paikoillaan, sopivalla etäisyydellä. Ei auttanut, että Joonatan tuntui olevan täysin rentona tilanteessa, ja aina kun korjasin asentoani, hän onnistui siirtymään pari senttiä lähemmäksi. Pelkäsin, ettei sydämeni ei kestäisi rasitusta, jonka seuraavat kaksi tuntia toivat tullessaan. Istuiko Joonatan tarkoituksella noin lähellä?
”Missä sinä olet aina päivät pitkät?” Joonatan kysyi, kun Avaruusseikkailu 2001:n viimeiset kuvat häipyivät hänen tietokoneensa ruudulta. Ensimmäistä kertaa hän ei kysynyt, mitä olin pitänyt elokuvasta. Olin samaan aikaan kiitollinen, sillä en olisi osannut sanoa siitä mitään, mutta myös ahdistuin kysymyksestä. Felix oli varoittanut, että Joonatan alkoi käydä kärsimättömäksi vietettyään pitkiä päiviä majatalon seinien sisällä. Hänen kanssaan piti olla varovainen.
Mietin vastaustani niin kauan, kuin uskalsin. ”En mitään erikoista. Juttelen Felixin kanssa. Emme ole nähneet pitkään aikaan. Tai näen Elsaa. Elsalla ei oikein ole kavereita, kun kaikki täällä ovat joko paljon nuorempia tai vanhempia kuin hän.”
”Ketkä kaikki? Tähän asti olen nähnyt hurjat viisi ihmistä. Sinut mukaan lukien.”
”Tämä on omalaatuinen paikka.”
”Se oli kauniisti sanottu. Tämä tuntuu kuin olisi sekopäisen kultin pesässä.”
Naurahdin. ”Kukaan ei aio murhata sinua, kun nukut.”
Joonatan hymähti, mutta vakavoitui uudestaan. ”Minä haluaisin edes päästä tästä talosta pois. Joka kerta kun yritän, isäsi tai tätisi on täällä ja olen varma, että he tarkoituksenmukaisesti yrittävät estää minua lähtemästä mihinkään kahtakymmentä metriä pidemmälle tästä talosta. Seuraava juna tulee alle viikon päästä! He hokevat sitä kuin mantraa.”
Huokasin. Felix ja Vilja voisivat opetella olemaan hieman hienovaraisempia. ”Minä kysyn Felixiltä olisiko mahdollista, että voisit nähdä kylää enemmän. Mutta yritä ymmärtää. Tämä paikka on todella eristyksissä. He eivät saa vieraita kamalan usein.”
”Sinä olet vieras”, Joonatan kohotti kulmiaan
”Niin olen, mutta olen myös perhettä. Se on suurin piirtein aina asia, johon heidän vieraanvaraisuutensa riittää”, sanoin. Toivottavasti hän ei kyselisi enää paljoa. En halunnut valehdella hänelle, varsinkin kun niin paljon henkisistä voimistani meni rauhallisena pysymiseen hänen seurassaan.
”Minä olen silti edelleen varma, että tämä on jokin kultti”, Joonatan sanoi.
Yritin naurahtaa huvittuneena, mutta todellisuudessa kultti olisi ollut pientä todellisuuteen verrattuna. Olimme hiljaa jonkin aikaa. Uskaltauduin katselemaan Joonatanin kiharia hiuksia ja leikkimään ajatuksella koskettaa niitä.
”Oliko sinulla minulle muuta luettavaa kuin Linnunrata?” hän sanoi nopeasti, paikatakseen hiljaisen hetken. Säpsähdin mietteistäni.
”On minulla Neil Gaimanin American Gods. Mutta luen sitä itse”, vastasin.
”Ääh... Mutta sinähän vietät päiväsi isäsi kanssa? Et täällä?”
”Yleensä olen Felixin seurassa, kyllä”, vastasin jokseenkin totuudenmukaisesti.
”Joten sinä voi jättää nämä amerikkalaiset jumalat minun seuraani siksi aikaa, kun olet muualla!” Joonatan totesi voitonriemuisena.
”Oikeasti, sääli minua. Minua käytännössä kiellettiin harhailemasta täällä yksinäni. Minä kaipaan tekemistä ja elokuvani loppuivat juuri. Enkä saa mennä mihinkään.”
Emmin hetken aikaa ja Joonatan jatkoi: ”Ellet sinä sitten halua viettää aikaa täällä minun kanssani. Olen aika yksinäinen.” Hän nosti toista kulmakarvaansa ja vatsani teki kuperkeikan. Flirttailiko hän kanssani? Minulla ei ollut kokemusta, jonka perusteella olisin tietänyt. Päivien viettäminen Joonatanin seurassa kuulosti houkuttelevalta, mutta pakotin itseni muistamaan Vellamon, kuinka tämä oli lupautunut opettamaan minulle taikuutta ja kuinka se oli jotain, mitä todella halusin.
”Sinä saat Neil Gaimanin American Godsin lainaan.”
”Sovittu.”
Juttelimme vielä hetken Avaruusseikkailusta. Pelkäsin koko ajan, että vaikuttaisin tyhmältä, sillä en muistanut laisinkaan mitä olin juuri katsonut. Keskustelu kääntyi ohjaaja Stanley Kubrickiin, josta Joonatan tuntui tietävän kaiken. Tajusin, että olisin voinut kuunnella häntä puhumassa rakastamistaan asioista tuntikaupalla, niin palava ilme valtasi hänen silmänsä. Sitten muistin, että minun olisi pitänyt olla nukkumassa jo tunteja sitten. Minulla ja Elsalla oli öinen oppitunti aikataikuudesta kahdelta yöllä, ja se oli täysin pyyhkiytynyt mielestäni, kun Joonatan oli jälleen odottanut huoneensa ovella DVD-kotelo kädessään. Joonatan seurasi minua huoneeseeni hakeakseen kirjani lainaan.
”Hyvää yötä”, sanoin oven raosta.
”Hyvää yötä, Kuuravuori”, Joonatan vastasi. ”Vielä minä sinusta elokuvafriikin teen.”
*
Nukuin kahden tunnin yöunet, kunnes herätyskello herätti minut öiseen tapaamiseni Vellamon ja Elsan kanssa. Vaihdoin sortsini ja t-paitani pitkiin housuihin ja hihoihin ja hiivin ovelleni. Avasin sen mahdollisimman hiljaa. Portaikoissa laudat narahtelivat askeleitteni alla. Jäin hetkeksi sen alapäähän kuuntelemaan, oliko Joonatan mahdollisesti herännyt, mutten kuulut mitään. Kipitin varpaisillani pihalle, jolla Elsa jo odotti. Minun piti hyssytellä häntä, kun hän tervehti minua äänekkäästi. Kävelimme yhdessä lammelle, jossa Vellamo odotti meitä.
”Kuun valossa on taikaa. Vesi on lähde taikuudelle. Nämä kaksi asiaa ovat voimakas yhdistelmä, sillä ne elävät yhteistä elämää – kun kuu liikkuu, vedet liikkuvat sen mukana. Tänään opettelemme, mitä vedellä voi tehdä täydenkuun aikaan, kun molempien taikuus on huipussaan”, Vellamo sanoi. Hänen äänensä kuulosti entistä kaukaisemmalta, eteerisemmältä yön viileässä hämärässä. Taivas oli tumma, mutta keskikesän kirkkaus valaisi vielä. Kuu paistoi puiden välistä hopeisena. Kävelimme Elsan kanssa Vellamon viereen lammen reunalle. Vellamo kohotti kätensä ja kuljetti sen hitaasti lammen tyynen pinnan yli. Tunsin taikuuden tutun kihelmöinnin ja nopeasti sen jälkeen lammen vesi alkoi väreillä.
”Kuu on vanha ja vesi on liikkuvaa. Yhdessä ne voivat näyttää meille menneen.”
Katsoimme Vellamon tekemiä väreitä ja niistä alkoi näkyä ensin kuvioita, sitten hahmoja, jotka lopulta tarkentuivat ihmisiksi. Vellamo kohotti kätensä niin, että vesi nousi ylöspäin. Vesi muodosti seinämän, joka solisi kuin vesiputous. Hahmot tarkentuivat ja tarkentuivat, kunnes ne pysähtyivät kuin yhteen kohtaukseen ikuisuuden elokuvassa. Vedessä näkyi nuori, ehkä vain kolmevuotias tyttö, jolla oli oljenvaaleat hiukset. Hän piirsi lattialla, kun lyhyt, onnellisen näköinen nainen ja pitkä, hontelo mies katselivat. Miehellä oli sama olkinen tukka kuin pikkutytöllä. Nainen näytti aivan Elsalta.
Elsa huomasi selvästi saman. Tunsin, kuinka kuuma aalto pyyhkäisi ylitseni, kun Elsa työnsi kätensä yhtäkkiä eteenpäin kohti näkemäänsä ja Vellamon vesiseinä hajosi loiskahtaen takaisin lampeen kastellen kenkämme. Elsan silmissä oli kyyneliä.
”Miksi sinä vihaat minua?” hän sanoi ääni väristen Vellamolle ja juoksi pimeään metsään kohti kylää.
Katsoin hänen peräänsä ymmälläni.
”Elsa ei ole koskaan käsitellyt vanhempiensa katoamista. Se on jotain, mitä hänen on tehtävä, jos hän ikinä haluaa löytää rauhaa”, Vellamo totesi. Miten hän saattoi olla niin kylmä? Mitä hänellä todella oli Elsaa vastaan? ”Ja vastauksena kysymykseesi: Ei, minä en vihaa häntä. Hän on nuori ja haluaa vain pitää hauskaa. Hänellä on paljon opittavaa elämästä. Mutta niin on sinullakin.”
En tiennyt halusinko itsekään enää tänä yönä oppia Vellamolta mitään, mutten uskaltanut marssia Elsan tavoin mielenosoituksellisesti poiskaan, joten tein kuten Vellamo neuvoi.
Ensin Vellamo pakotti minut meditoimaan, jotta pyyhkisin mielestäni kaiken ylimääräisen. Olin katsonut menneisyyteen aikaisemmin, mutta silloin se oli vienyt minut mukanaan kuin raivoava koski. Nyt minun oli tarkoitus olla hallinnassa. Suljin silmäni ja tutkin energiaa ympärilläni. Etsin vaivoin kuun ja veden yhteisen virran ja tartuin siihen. Uskaltauduin avaamaan silmäni päästämättä irti. Vesi alkoi väreillä, ja alkoi sitten luoda epämääräisiä hahmoja. Ne olivat suttuisia, eikä villisti väreilevä vesi helpottanut asiaa. Se meinasi koko ajan paeta otteestani. Olin melko varma, että näin itseni kävelemässä Elsan kanssa lammelle puoli tuntia sitten. Kuva tarkkeni hieman, ja päätäni särki. Vellamo kehotti minua menemään kauemmaksi. Näin Felixin ja Viljan syömässä aamiaista. He näyttivät aivan samalta kuin nytkin, joten ehkä kyseessä oli eilisaamu. Puskin hitaasti ja varovasti pidemmälle.
Lopetin, kun näin itseni astumassa ulos junasta puolitoista viikkoa sitten ja Joonatanin heti jälkeeni. Sisälläni läikähti, kun näin hänet. Keskittymiseni herpaantui ja taika raukesi.
”Oikein hyvä. Mutta et voi antaa henkilökohtaisten tunteittesi vaikuttaa siihen, mitä teet”, Vellamo sanoi ja punastuin. Miksi olin aina niin läpinäkyvä? Onneksi Vellamo ei tuntunut haluavan puhua aiheesta sen enempää, vaan käski minut yrittämään uudestaan.
Nyt kuvat liikkuivat nopeammin. En siltikään pudonnut kyydistä ja otteeni energiavirtaan pysyi lujana. Aika tuntui muuttavan muotoaan ja minä olin sen herra tässä pienessä tilassa, jossa sitä hallitsin. Olin riemuissani, sillä tunnistin jälleen tunteen, joka minut oli vallannut Kiven luona viikko sitten, vain paljon heikompana ja hallittavampana. Toisin kuin äsken, kuvat alkoivat tarkentua ja vesi nousta ylös seinäksi eteeni. Muutaman minuutin tai kolmenkymmenen vuoden päästä pysähdyin, kun tunnistin jonkun. Näin jälleen sen vaalean, heiveröisen nuoren naisen, jonka olin nähnyt, kun olin ollut yhteydessä Kiveen. Jäin katsomaan häntä ja olin varma, että hänessä oli jotain tuttua, jotain mikä muistutti minua jostakin. Naisen hiukset ja vaatteet liehuivat ja tajusin, että hän liisi, puiden latvat metrien päässä alapuolellaan.
”Riittää”, Vellamo napsahti yhtäkkiä ja säpsähdin ulos transsinomaisesta tilastani. Vedet loiskahtivat alas lampeen ja tällä kertaa
lahkeenikin kastuivat.
”Kuka hän oli?” kysyin ennen kuin ehdin estää itseäni. Ei ollut epäilystäkään, ettei Vellamo olisi tunnistanut häntä.
”Unohda hänet. Oppituntimme on ohi. Voit mennä”, hän sanoi kylmästi. Lähdin aluksi epävarmana kävelemään pois päin. Käännyin puiden reunalla katsomaan takaisin päin. Vellamo seisoi edelleen samassa paikassa, kuu suomuista heijastuen. Hän näytti ylimaalliselta, kauniilta ja surulliselta. Olin jo kaukana, mutta olisin voinut vannoa, että kuulin hänen itkevän. Elsa ei ollut ainoa, jolla oli menneisyyden arpia käsiteltävänään.
---
A/N: Tämä luku on kamalan lyhyt, pahoitteluni! Alun perin se oli ensimmäinen puolisko pidemmästä luvusta, mutta luvun kokonaispituus alkoi editointivaiheessa paisua liiaksikin ja draaman kaaret toimivat molemmissa puoliskoissa paremmin erikseen. Lupaa laittaa seuraavan luvun pian esille!
-
Yhdestoista luku
Kun käännyin kulman ympäri matkallani takaisin nukkumaan, olin aivan varma, että näin jonkun juoksevan majataloon. Kuulin ulko-oven terävän koladuksen. En tiennyt, että majatalossa yöpyi joku muu kuin minä ja Joonatan. Aatoskin kävi paikalla vain silloin tällöin, jotta oikean majatalon vaikutelma pysyisi yllä Joonatanille.
Joonatan. Ei, se ei voinut olla hän. Hän oli mennyt nukkumaan. Ei, hän ei ollut voinut olla hereillä! Sitten muistin antaneeni hänelle kirjan, ja kuinka Joonatan oli lukenut edellistäkin tuntikaupalla yömyöhään. Mutta olin kuunnellut, kuuluiko hänen huoneestaan ääniä ennen kuin lähdin! Siellä oli ollut täydellisen hiljaista!
Tihensin askeliani. Kun pääsin majataloon sisälle, otin jo juoksuaskelia.
Se ei ollut hän. Juoksin portaan ylös mahdollisimman hiljaa ja pysähdyin käytävään. Painoin korvani Joonatanin ovea vasten ja kuuntelin. Aluksi en kuullut mitään, mutta sitten erotin tiheän hengityksen. Suljin silmäni, hengitin syvään ja annoin taian pyyhkäistä ylitseni. Katsoin oven läpi. Joonatan istui huoneensa vastakkaisessa nurkassa ja hyperventiloi.
”Joonatan!” koputin oveen ja yritin avata sen. Se oli lukossa.
”Mene pois!” Joonatan pihisi hengitystensä välistä. Hän oli paniikissa.
”Minä en tiedä mitä sinä näit, mutta voin selittää –”
”MENE POIS!” Joonatan huudahti lujempaa. Kuulin hänen haukkovan hengitystään.
”Jos et rauhoitu, sinä menetät kohta tajuntasi tai tukehdut! Päästä minut sisään”, anelin.
”Ei!” Joonatan vastasi. ”Minä en ymmärrä, minä en tiedä mitä tapahtuu”, hän mutisi enemmän itselleen kuin minulle. Hän kuulosti
kuin olisi menettämässä järkensä. Hakkasin ovea nyrkilläni, js halusin, että se aukeaisi. Halusin auttaa Joonatania, vaikka en tiennyt vielä miten. Kolmannella lyönnillä lukko napsahti auki itsestään ja ovi revähti auki.
Joonatan oli surullinen ja pelottava näky. Hän katsoi minua suurilla, kauhunsekaisilla silmillä, otsa kylmässä hiessä ja suu auki, aina vaan uusia henkäyksiä haukkoen. Hetken ajan näin nurkassa äitini ja tiesin, miltä Felixistä oli tuntunut, kun äiti oli nähnyt hänet ensi kertaa vuosien jälkeen. Joonatan pelkäsi minua, piti minua friikkinä, asiana jota hän ei ymmärtänyt eikä halunnut ymmärtää. Hän ei näyttänyt enää hengittävän lainkaan ulos. Juoksin hänen luokseen ja Joonatan yritti peruuttaa pakoon, mutta oli jo nurkassa. Hänen jalkansa potkivat lautalattiaa hyödyttöminä. Tartuin hänen käsiinsä, jotka olivat jääkylmät ja hikiset. Hän ei katsonut minua silmiin. En tiennyt, että melkein 190-senttinen mies saattoi näyttää niin pieneltä.
”JOONATAN!” huusin lopulta ja hän tuntui napsahtavan takaisin todellisuuteen. Sen sijaan, että hän hyperventiloi, hän lakkasi hengittämästä kokonaan. Hän katsoi minua vihdoin silmiin ja toivoin, etten näyttänyt uhkaavalta.
”Okei, nyt, hengitä. Ensin ulos”, nyökyttelin rauhoittavasti. Sanani tuntuivat rekisteröityvän jossain, sillä Joonatan teki kuten pyysin. En päästänyt hänen käsistään irti. ”Hyvä. Juuri noin. Sitten, hengitä rauhallisesti sisään.”
Hengitimme yhdessä muutaman minuutin. Kun hengitys alkoi sujua hieman paremmin, Joonatan alkoi täristä, mahdollisesti purkautuvasta adrenaliinista, mahdollisesti kylmästä. Hänen kätensä olivat niin jäiset, että epäilin molempia.
”Minä istun nyt viereesi”, sanoin painokkaasti ja varmistin, että hän ymmärsi mitä sanoin hakemalla hänen katseensa. Joonatan nyökkäsi. Hänen hampaansa kalisivat. Siirryin seinän viereen, laskin käteni Joonatanin ympärille ja vedin tämän puoliksi syliini, puoliksi viereeni. En tiennyt toiminko oikein, mutta näin olin lohduttanut äitiä, kun hän oli saanut pahan masennuskohtauksen liian monen alkoholiannoksen jälkeen. Yleensä hän itki sylissäni, kunnes nukahti. Joskus en ollut uskaltanut herättää häntä, ja olin istunut lattialla kunnes hän aamulla heräsi.
Joonatan tärisi edelleen, mutta hänen hengityksensä alkoi tasaantua.
”Mitä tapahtui?” hän kuiskasi.
Muistelin, mitä Felix oli neuvonut minua tekemään, kun olimme nähneet ensimmäisen kerran. Hän oli käskenyt uskoa kaikkeen. Mutta minulla oli ollut vuosi aikaa. Sitten muistin, mitä Joonatan ja Vilja olivat kertoneet äidistäni, kuinka hän oli murtunut ja kuinka olin todistanut sitä elämäni jokainen päivä, kunnes olin pakannut matkalaukkuni ja lähtenyt. Minun oli pakko yrittää pelastaa Joonatan äitini kohtalolta, jos vaan pystyisin.
”Muistatko kaikki elokuvat, jotka olet nähnyt? Etenkin ne, joissa tapahtui jotain selittämätöntä, jotain yliluonnollista. Muistatko sen tunteen, ennen kuin sinun piti tulla ulos katsomasi elokuvan maailmasta? Muistatko, kuinka hetken aikaa, ennen kuin se ihana kupla puhkesi, elokuvan todellisuus oli aivan yhtä oikea, ehkä oikeampikin, kuin se, johon olit palaamassa?”
Joonatan nyökkäsi.
”Juuri nyt, minä haluan, että keskityt siihen tunteeseen. Usko kaikkeen, mitä ole nähnyt. Yritä päästä siihen samaan paikkaan, jossa olit ennen kuin vanhempiesi huudot kuuluivat elokuvan loppumusiikin yli. Pystytkö siihen?”
Joonatan tärisi yhä, mutta hän ei ollut vielä työntänyt minua pois tai kutsunut minua hulluksi, mitä pidin rohkaisevana merkkinä olosuhteisiin nähden. Yritin muistella tarkalleen, mitä Felix oli minulle vuosi sitten sanonut.
”Usko jokaiseen kuvaan kuin se olisi totta. Avaa mielesi sille, minkä muu maailma sanoo olevan fantasiaa, kuvitelmaa”, sanoin hitaasti ja toivoin, että Joonatan pystyisi siihen.
Istuimme jonkin aikaa puhumatta, Joonatanin pää rinnallani ja minun käteni hänen ympärillään. Hitaasti tunsin, kuinka tärinä alkoi helpottaa. Hengitimme samaan tahtiin. Lopulta emme liikkuneet ollenkaan.
”Joonatan? Oletko kunnossa?” kysyin lopulta, kun minua alkoi pelottaa, että hän oli mennyt shokkiin.
Joonatan säpsähti, kuin olisi vasta silloin muistanut minun olevan läsnä. ”En tiedä”, hän sanoi äänellä, johon hän ei selvästi luottanut.
”Minä olin pahoillani, kun en kertonut. Minua kiellettiin”, sanon. Nyt, kun Joonatan ei tuntunut enää olevan akuutissa vaarassa pyörtyä tai pahempaa, aloin tuntea syyllisyyttä koko tilanteesta.
”Pieni varoituksen sana olisi voinut auttaa”, Joonatan vastasi. Hänen äänensä kuulosti vaikealta ja pelokkaalta, mutta uskoin kuulevani siinä jo hieman tuttua huolettomuutta.
”Miltä sinusta tuntuu?” kysyin.
Joonatan mietti hetken. ”Kuin olisin juuri saanut paniikkikohtauksen. Niin, ja olen melko varmasti tullut hulluksi. Minä näin, kun sinä leijutit vettä.”
Naurahdan hermostuneesti. Oliko se vitsi vai oliko hänen selviytymisstrategiansa olla uskomatta silmiään?
Joonatan korjasi ryhtiään ja nousi istumaan seinää vasten. Tulin hyvin tietoiseksi siitä, että käteni oli hänen ympärillään. Yhtäkkiä en enää tiennyt, mitä tehdä. Oli kuin käsikirjoitus olisi loppunut ja improvisaatio alkanut.
”Uskon sinua, jos teet sen uudestaan”, hän sanoi ja näin hymyn kareilevan hänen huulillaan.
”Oletko varma?” kysyin. ”Sinua ei enää pelota?”
”En kutsuisi sitä niinkään peloksi vaan maailmankuvan totaaliseksi uudelleenjärjestelyksi”, Joonatan vastasi. ”Mutta olin aina hyvä pakenemaan todellisuudesta. Tai todellisuudesta toiseen tarkemmin sanottuna.”
”Sinä olet oikeasti kunnossa?”
”Kaikki mikä on fantasiaa tai kuvitelmaa on nyt totta. Olen täysin sekaisin, mutta tällä hetkellä melko vakaassa mielentilassa. Joten jos vain pystyt... Minä haluaisin todisteen siitä, etten ole hullu, vaan niin oikeasti tapahtui.”
Katsoin häntä kummeksuen, mutta nousin ylös ja hain vanhanaikaisen posliinikannun Joonatanin yöpöydältä, avasin verhot päästääkseni kuunvalon sisään ja istuin takaisin lattialle. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Kuu on vanha ja vesi liikkuvaa. Tunsin heti, kuinka paljon vaikeampaa oli löytää oikea virtaus, kun vettä oli puoli litraa ja se oli seissyt paikoillaan kannussa aamusta asti. Etsittyäni hetken aikaa sain kuitenkin kiinni kuunvalosta. Nostin veden kannusta leijailemaan Joonatanin ja minun väliin. En halunnut yrittää mennä kamalan pitkälle menneeseen, joten näytin Joonatanille hänet itsensä, tunti sitten, kuuntelemassa ovensa takana, kun minä lähdin yölliselle oppitunnilleni. Se sai minut närkästymään ja taika raukesi. Vesi läiskähti lattialaudoille.
”Hei! Sinä vakoilit minua!”
Joonatan, joka parhaillaan sadatteli kastuneita farkunlahkeitaan, näytti yllättäen nolostuneelta.
”Anteeksi, minä... Minä olin niin tylsistynyt. Ainoa aika päivästä, jolloin minulla oli hauskaa, oli iltaisin sinun kanssasi. En ole koskaan päässyt majatalon pihaa pidemmälle, kun olen yrittänyt lähteä ulos yksin. Minä luin lainaamaasi kirjaa, ja kun kuulin ovesi käyvän, en voinut vastustaa kiusausta”, hän kertoi. ”Ei millään pahalla, mutta sinä et osaa hiippailla ulos talosta yömyöhällä. Minä puolestaan olen mestari.”
”Huomasin sen”, mutisin edelleen hieman kärttyisenä. En voinut uskoa, etten ollut kuullut hänen olevan hereillä.
”Tiesin, että sinulla oli pakko olla hyvä syy lähteä. Halusin nähdä, olitko menossa öiseen pakanarituaaliin. Tai uhraamaan vuohia Zuulille.”
”Zuulille?”
”Tarina toiselle kerralle”, Joonatan nauroi. ”Selvisi, että mitä todella teit oli jotain niin paljon siistimpää. Ja pelottavaa. Ei millään pahalla. Mutta ainakin nyt ymmärrän, miksi kaikki täällä ovat niin omituisia. Ja hyvin yksityisiä.”
”Kukaan ei ole ennen sinua eksynyt tänne vahingossa, ainakaan minun tietojeni mukaan.”
”Heillä on varmaan kasa ruumiita jossain kellarissa.”
Heitin Joonatania tyynyllä. Hän vain nauroi.
”Saatko sinä kertoa minulle tästä paikasta nyt? Tai siis”, Joonatan sanoi, ”nyt ei ole oikeastaan enää mitään menetettävää. Kuka se nainen lammella oli? Oliko hän edes nainen? Mitä te tarkalleen teitte? Tiesitkö sinä tästä ennen kuin tulit tänne? Liittykö se Elsa-tyttö tähän jotenkin?”
”Hidasta vähän”, toppuuttelin. Sitten kerroin hänelle, mitä olin siihen mennessä oppinut, ja mitä Felix oli kertonut minulle Ikilemmestä.
*
”Sinä pysyt täällä.”
”Kyllä.”
”Sinä et halua vain päästä minusta eroon, jotta voisit hypätä katolta alas?”
”En.”
Olimme käyneet todella pitkän keskustelun, jonka aikana minä olin puhunut enemmän kuin olin varmaan koskaan aikaisemmin puhunut toisen ihmisen seurassa. Ääneni oli hieman karhea. Joonatan oli keskeytellyt minua silloin tällöin kysymyksillä tai yleisesti ihmetystä ilmaisevilla äänillä. Lopulta, kun hänen kysymyksensä alkoivat käydä liian yksityiskohtaisiksi, enkä osannut enää niihin vastata, Joonatan oli todennut, että raitis ilma olisi jotain, mikä voisi tehdä meille molemmille hyvää. Löysimme majatalon parvekkeen kerroksen vastakkaiselta puolelta. Olimme istuneet kahdelle puiselle aurinkotuolille, jotka pienelle parvekkeelle oli ahdettu, ja olleet hiljaa jonkin aikaa. Sitten Joonatan oli sanonut, että hänellä oli kaikesta hämmennyksestä huolimatta nälkä. Minä tarjouduin käymään majatalon keittiössä varkaissa. Toivoin, että maailmankuvan mullistuminen oli Ikilemmessä hyväksyttävä syy vähäiseen rikokseen.
Löysin keittiöstä mansikoita, saaristolaisleipää, voita, juustoa ja yksittäispakattuja jogurtteja. Kun olin jo lähdössä, huomasin keittiön takahyllyllä viinikaapin. Tunsin oloni jo kovin vastuuttomaksi kaiken sen sääntöjenrikkomisen takia, johon Elsa oli minut innosttanut ja mahdollisesti myös sen takia, että olin syömässä luvatonta, salaista illallista mieleltään järkkyneen ihastukseni kanssa. Varastin pullon kuohuviiniä. Ei siitä voisi haittaakaan Joonatanille olla. Tämä ei kuitenkaan ollut uusi tuttava alkoholin juovuttavalle vaikutukselle.
Kun pääsin takaisin parvekkeelle, Joonatan makasi toisessa aurinkotuolissa ja katseli taivaalle. Kun hän kuuli askeleeni, hän kääntyi.
”Olen nähnyt jo kaksi tähdenlentoa”, hän hymyili, ja vatsani teki perinteisen kuperkeikan. Olin jo niin tottunut siihen, että tuskin edes säpsähdin.
”Tuon saaliin”, ilmoitin ja nostin tarjotinta, jolle olin koonnut illan antimet.
”Shampanjaa, neiti Kuuravuori? Yritätkö saada minut humaltumaan?” Joonatan nosti toista kulmakarvaansa ja hymyili toispuoleisesti kun laskin tarjottimen parvekkeen lattialle. Jos olisin ollut kokeneempi ihmisten välisestä kanssakäynnissä, olisin voinut vannoa, että hän flirttaili kanssani.
”Se on vain tavallista kuohuviiniä”, tyydyin vastaamaan.
”Joka tapauksessa, olen tyytyväinen”, Joonatan vastasi ja poksautti korkin jonnekin parvekkeen alla olevalle kadulle.
Me katselimme tähtiä, joimme kuohuviiniä suoraan pullon suusta ja napsimme mansikoita. En ollut koskaan ennen juonut maistiaisia enempää. Äitini käyttäytyminen alkoholin kanssa ei ollut koskaan houkutellut minua kyseisien aineen pariin. Mutta nyt olin toisessa maailmassa. En ollut Aino Kuuravuori, väritön ja huomaamaton tyttö, joka ei sopinut oikein minnekään. Olin Ikilemmen Aino, vuosikymmenen lupaavin noita, Kiven kesyttäjä. Tunsin oloni melkein itsevarmasti. Leikin jopa ajatuksella, että Joonatan todella flirttaili kanssani. Hän vaikutti entistä tuttavallisemmalta, ja Joonatanista se oli paljon sanottu. Hän oli ollut tuttavallinen jo kun tapasin hänet ensi kertaa. Ja juuri nyt kaikki oli täydellistä. Ikilemmen katulamput valaisivat niin vähän, että näin ensi kertaa elämässäni Linnunradan ja tähtiä niin paljon, etten voinut uskoa, että olin kulkenut koko elämäni tämän saman taivaan alla. Joonatanin käsivarsi melkein kosketti omaani, kun makasimme vierekkäisillä tuoleilla tähtikuvioita osoitellen ja tunsin tuttua kihelmöintiä koko vartalossani, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä taikuuden kanssa. Mietin, uskaltaisinko siirtyä kaksi senttiä oikealle niin, että käsivartemme koskettaisivat. Tunsin, kuinka pulssini alkoi nousta, kun yritin pakottaa itseni ottamaan riskin, maailman pienimmän riskin. Olinhan minä koskenut häntä aikaisemminkin. Olin niin tietoinen käsivarsistamme ja kovin teini-ikäisiltä kuulostavista ajatuksistani, että säpsähdin hieman, kun Joonatan avasi suunsa.
”Miten minä voin jaksaa kiinnostua elokuvista enää, kun tiedän että taikuutta on oikeasti olemassa?” hän sanoi ja käänsi katseensa taivaasta kohti minua. Hänen silmänsä kiilsivät yön valossa. Mietin hänen sanojaan hetken.
”Mutta et sinä koskaan katsonut elokuvia taikuuden takia.”
”Enkö?”
”Sinä katsot niitä samasta syystä, kuin minä luen kirjoja. Tarinoiden takia. Taikuus on vain lisämauste. Se ei koskaan ole pääasia.”
Joonatan mietti sanojani hetken ja sitten hänen kasvoilleen levisi taas se hymy, josta pidin yli kaiken. Se sai vatsani muljahtamaan nopeasti.
”Sinun pitää puhua enemmän. Alan olla vahvasti sitä mieltä, että aina, kun avaat suusi, sieltä tulee jotain niin viisasta, etten voi olla miettimättä, mitä pääsi sisällä tapahtuu. Minä haluan kuulla, mitä sinä ajattelet.”
Punastuin. Kehut olivat minulle tuntematon asia vielä puolitoista viikkoa sitten. Enkä vieläkään olisi odottanut saada niitä Joonatanilta, mutta se kuulosti ihanalta ja halusin kuulla niitä lisää.
”Tarinoissa on aina kaikki voima. Tämä paikka –”, viittasin parvekkeelta alas, ”on satoja vuosia vanha ja se on täynnä ihmiskohtaloita, salaisuuksia ja legendoja. Se ei kiinnostaisi minua lopulta paljoakaan, jos kaikki, mitä täällä tehtäisiin, olisi taikominen. Mutta sen takana on niin paljon enemmän. Ihmisiä, elämää, rakkautta, tragedioita. Ne kuljettavat mukanaan kaikkea muuta, mikä on lopulta vain pintaa. Tarinat pysyvät. Siksi sinun elokuvasi ovat turvassa. Oman elämän aikana ei voi koskaan kokea niin montaa tarinaa. Niin hyvää tarinaa.”
Joonatan katsoi minua ja siirtyi aavistuksen lähemmäksi. Käsivarsiemme välissä ollut piinaava tila katosi ja tajusin olevani juuri niin lähellä häntä kuin olin halunnut, enkä ollut liikkunut ollenkaan. Kääntelin pääni hermostuneena takaisin kohti tähtiä, mutta Joonatan haki katseeni takaisin.
”Minulla on yksi hyvä tarina mielessä. Ihan omasta elämästä”, hän sanoi ja tuijotti minua syvälle silmiini, kuin etsien merkkiä.
”Mikä?” sanoin ja hymyilin pienesti. Sydämeni hakkasi niin lujaa, etten uskaltanut sanoa muuta. Joonatan hymyili takaisin.
”Tämä”, ja hän kohotti kätensä, laski sen niskalleni ja veti minut ensisuudelmaani. Sähköinen kihelmöinti, jolla ei ollut mitään tekemistä taikuuden kanssa, valtasi koko kehoni. Olin täysin pöllämystynyt, enkä osannut aluksi reagoida mitenkään. Joonatan irrotti huulensa omiltaan ja katsoi minua hieman kysyvästi, hieman peloissaan.
”Onko kaikki –” hän aloitti, muttei ehtinyt sen pidemmälle, kun omat aivoni vihdoin ehtivät mukaan tilanteeseen. Suutelin häntä takaisin niin nopeasti, että pelkäsin hampaittemme kolahtavan yhteen, mutta sitten unohdin kaiken muun. Tunsin Joonatanin kämmenen hiuksissani ja kuinka hänen huulensa maistuivat kesältä ja kuohuviiniltä ja vadelmilta.
-
A/N: Don't you just hate school? Jossain vaiheessa syksyä vaan tajuaa, että kirjoittaa vain esseitä ja suunnittelee presentaatioita ja unohtaa, mitä oikeasti haluaa tehdä. Minun tapauksessani kirjoittaa. Mutta tässä nyt olisi luku, teille jotka tätä luette :)
---
Kahdestoista luku
Heräsin seuraavana päivänä tokkuraisena. Unet ja todellisuus eivät oikein erottuneet ja hetken luulin nähneeni upeaa, kaikki toiveeni täyttävää unta. Kun todellisuus upposi vihdoin sisään, tunsin oloni euforiseksi ja pelokkaaksi samaan aikaan. Puin päälleni ja yritin hiipiä ulos niin hiljaa kuin mahdollista. En oikein tiennyt miksi. Ehkä en halunnut kohdata Joonatania ja rikkoa sitä ihanaa unelmaa, mikä eilisilta oli. Jos hän ei ajattelisikaan samoin minusta? Hän oli vanhempi, kokeneempi ja mies. En minä tiennyt sellaisista ihmisistä mitään.
Pääsin käytävään ja vedin oven paikoilleen niin hiljaa kun pystyin.
”En tiedä pitäisikö minun olla loukkaantunut siitä, että yrität noin paljon päästä täältä pois ilman että huomaan?”
Käännyin säpsähtäen ja ilkikurisesti hymyilevä Joonatan seisoi takanani.
”Ei! En vain halunnut herättää sinua”, vastasin liian nopeasti.
”Sitten sinä olet varmasti tyytyväinen, kun kuulet, että olen ollut hereillä jo vaikka kuinka kauan”, Joonatan vastasi ja tarkasteli kasvojani. Välttelin hänen katsettaan. En ollut valmis tällaiseen. ”Sinua saattaisi myös kiinnostaa se, että olen odottanut oveni takana jo vartin ja odottanut, että heräisit.”
”Oikeasti?” kysyin silmät pyöreinä. Häpesin pelkuruuttani.
”No... itse asiassa puoli tuntia”, Joonatan korjasi vaivaantuneena, mutta alkoi hymyillä, kun hän näki omalle kasvoilleni levenevän hymyn. Hän otti askeleen lähemmäksi, kumartui ja suuteli minua varovaisesti, melkein kömpelösti.
”Aamupalaa? Vai onko sinulla”, Joonatan alensi äänensä kuiskaukseksi, ”taikuutta opeteltavana?”
”Olen täysin vapaa”, vastasin ääni täristen. Joonatan otti minua kädestä ja veti minut rappusiin.
*
Elsa liittyi seuraamme, kun olimme saaneet koottua lautasillemme puuroa, saaristolaisleipää ja marjoja. En ollut koskaan ollut vähemmän tyytyväinen hänen näkemiseensä. Tänä aamuna olisin halunnut olla kahden Joonatanin kanssa. Refleksinomaisesti nostin käteni Joonatanin kädeltä, kun kuulin oven käyvän ja Elsan hihkaisevan huomenet hyvin äänekkäästi. Joonatan katsoi minua kummeksuen, loukkaantuneena. Totta puhuen en ollut ennen tätä hetkeä ajatellut, kuinka sataprosenttisesti olin eilen rikkonut Felixille antamani lupauksen pitää Joonatan pimennossa Ikilemmen todellisesta luonnosta. En halunnut, että Elsa saisi tietää mitään eilisen tapahtumista.
”Mitä tänään tapahtuu?” Elsa kysyi meiltä iloisena, istui alas ja keräsi aamupalaa lautaselleen.
”Aino lupasi esitellä minulle kylää”, Joonatan totesi automaattisesti Potkaisin häntä pöydän alla. Elsa pälyili meitä epäilevästi.
”Mitä Joonatan tarkoittaa on, että minä lupasin kysyä Felixiltä, josko voisimme hieman kävellä ympäriinsä.” Katsoin Joonatania närkästyneenä.
”Minä olen tulossa mökkihöperöksi”, Joonatan aloitti ja kääntyi Elsaan päin. ”Olen ollut täällä neljän seinän sisällä jo Sinun pitäisi tietää, mitä kaikkea olen alkanut kuvittelemaan. Eilenkin luulin nähneeni, että Aino taikoi veden vesikannusta –”
Potkaisin häntä uudelleen.
”Hei!” Joonatan huudahti, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Elsan kasvot valtasi järkyttynyt, mutta samalla innostunut ilme. Hänen suunsa valahti auki ja silmät pyöristyivät.
”Hän tietää!” Elsa huudahti. Minä hyssyttelin häntä heti.
”Niin tietää, mutta ole hiljaa ole kiltti!” sihisin. En ollut nähnyt Aatosta tänään, mutta se ei tarkoittanut, ettei hän saattanut olla naapurihuoneessa. Se mies oli pelottavan hiljainen, mutta sitä voi kai odottaa henkilöltä, joka ei puhu.
”Aino, sinä tiedät, että tämä on todella paha asia”, Elsa sanoi, muttei kuulostanut lainkaan ajattelevansa niin itse. Enemminkin hän oli innoissaan. Innoissaan oleminen oli Elsalle perusolotila, mutta tämä meni jo siitäkin yli. Nyt hänen ei tarvitsisi enää miettiä sanomisiaan Joonatanin edessä, ja olin alkanut epäillä, että Elsa nautti sääntöjen rikkomisesta hieman liian paljon.
”Minä tiedän, se oli vahinko”, kuiskasin.
”Niin oli”, Joonatan astui apuuni.
”Hän näki meidät eilen. Lammella.”
Elsa vinkaisi innostuksesta ja läimäytti käden suulleen.
”Joten minun oli pakko kertoa kaikki, muuten hän olisi menettänyt järkensä”, selitin.
”Itse asiassa en ole vielä päättänyt, menetänkö järkeni”, Joonatan korjasi.
Elsa tuijotti meitä vielä hetken silmät suurina. Sitten hän kuiskasi: ”Tämä on mahtavaa!”
*
Elsan mielestä oli todella huono idea kertoa Felixille, mitä oli tapahtunut. Aikuiset eivät tajunneet koskaan. Olisi parempi hyödyntää Joonatanin vastalöytynyttä vapautta ja ottaa ohjat omiin käsiinsä. Me voisimme hiipiä minne vain, kunhan vain olisimme tarpeeksi viisaita ja ovelia, ettemme jäisi kiinni. Vellamo oli antanut meille vapaapäivän opinnoista. Olivatko onnenlahjat koskaan menneet niin tasan?
Joonatan oli vahvasti samaa mieltä Elsan kanssa. Häntä ahdisti jatkuva tarkkailu, jonka alla hän oli ollut jo yli viikon. Hän ei luottanut siihen, että hänelle annettaisiin vapaa liikkumisoikeus vain sen perusteella, ettei mitään hävittävää enää ollut. Ja nyt hänellä oli rikostoveri, joka tiesi tarkalleen, miten pysyä piilossa Ikilemmen kaduilla. Vastarintani oli hyödytöntä ja lopulta kaatui. Elsa ja Joonatan puhuivat molemmat paljon, mutta yhteisenä rintamana he olivat pysäyttämättömiä.
Hiippailtuamme aikamme löysimme tiemme Ikilemmen arkistoon. Elsa oli luvannut viedä minut sinne jo aikaisemmin. Sekin visiitti olisi pitänyt tehdä salaa, sillä Elsalla oli vierailukielto kyseiseen paikkaan, joten Joonatanin lisääminen pakkaan ei tuntunut niin suurelta lisältä. Olin odottanut hämähäkinseitein ja pölynpeittämin hyllyin varustettua, vanhalta paperilta tuoksuvaa kellarihuonetta. Sen sijaan, Ikilemmen arkisto näytti harmillisin paljon... arkistolta. Sen seiniä kiersivät harmaat metallilaatikot, joiden sisältä löytyi satoja mappeja. Huoneen keskellä oli kaksi tyhjää, kiiltävää kirjoituspöytää. Kaikki oli kliinistä. Paikka näytti valtionvirastolta. Olin salaa pettynyt, kunnes Elsa alkoi availla laatikoita ja kaivaa esiin historiaa.
Löysimme Ikilemmen ensimmäisten asukkaiden kirjoittamia kirjeitä, kylän historian erikoisimpien asukkaiden fyysisten tarkastusten muistioita ja valokuvia vuosikymmenten ajalta. Aloin myös ymmärtää, miksi Elsaa oli alun perin kielletty vierailemasta arkistoa omin päin. Hän jätti kaikki mapit ja kansiot lojumaan ja lähti etsimään uusia. Minä juoksin hänen perässään, pistäen tavaroita paikoilleen. En halunnut, että vierailustamme jäisi yhtäkään jälkeä.
”Hei... Näyttääkö tämä teistä siltä kävelykeppimieheltä? Otsolta?” Joonatan kysyi avattuaan kansion, jossa oli papereita noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Elsa ja minä kiirehdimme katsomaan.
”Kyllä”, Elsa hihkaisi. ”Se on yksi noista oudoista kuvista, missä Otso ei näytä itseltään.”
Minä en kuitenkaan huomannut Otsoa. Tuijotin itse naista Otson vieressä. Kuva näytti viralliselta, metsän vieressä otetulta. Otso seisoi käsikynkässä nuoren naisen kanssa, joka oli se sama vaalea, hento nainen, jonka olin jo kaksi kertaa nähnyt näyissä menneisyyteen.
”Minä tunnistan hänet”, sanoin ja nappasin kuvan. Se oli otettu vuonna 1986. Käänsin kuvan ympäri. Takana luki vain: Otso ja Illatar.
”Illatar”, sanoin ääneen ja katsoin Elsaa kysyvästi. Hän pudisti päätään ymmällään. Ketään sen nimistä ei ollut asunut Ikilemmessä vuosiin.
Siitä lähtien tutkimme vain laatikkoa, josta kuva oli löytynyt. Elävät ihmiset voittivat menneet. Löysimme kuvan, josta Elsa oli kertonut minulle, kun hän oli esitellyt minulle Ikilempeä ensi kertaa. Siinä vain parivuotias Otso (pakko sen oli olla Otso, vaikka hänellä ei ollutkaan valkoisia silmiä) hymyili kehdossa nukkuvan vauvan vieressä. Kuva kertoi vauvan nimen olevan Lovia. Kuvassa oli jotain tuttua, vaikka en ollutkaan nähnyt sitä ennen. Siksi että Elsa oli kertonut siitä minulle? Aivan kuin olisin nähnyt sen ennenkin.
Löysimme lisää kuvia. Yhden Vellamosta ja Illatarista. He olivat lapsia, Vellamo selvästi muutaman vuoden vanhempi. Kuva oli ikuistanut hetken, jossa Illatar oli hypännyt metrien koerkeuteen ja Vellamo nauroi hänen alapuolellaan. Vellamo näytti lapselta. Suomut koristivat silti hänen kehoaan, mutten voinut uskoa, että joku niin iätön ja arvokas olisi koskaan ollut lapsi. Löysimme vielä yhden kuvan Loviasta. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida, sillä hän seisoi selkä kuvaajaan päin lammen rannalla, mustat hiukset kuin sähköstä leijaillen ja teki samaa vesitaikaa, mitä minä olin opetellut tekemään edellisenä iltana. Hänen edessään oli valli vettä, jonka salaisuudet aika oli jo haalistunut kuvasta. Vuosi oli 1980.
”Keitä nämä ihmiset ovat?” kysyin pitäen kädessäni kuvia Loviasta ja Illatarista.
Elsa oli aivan yhtä ymmällään. ”Minä en tiedä. En ole koskaan kuullut heistä.”
Katselimme kuvia. Nousin ja avasin seuraavan laatikon. Se käsitti vuoden 1988-1990. Nostin ensimmäisen kuvan vuodelta 1988, jossa oli Otso.
”Katsokaa tätä.” Ojensin kuvan Elsalle ja Joonatanille. Otso oli kuvassa sellaisena, kuin hän oli nyt. Valkosilmäisenä. Keppiin nojaavana. Ei enää suoraselkäisenä ja ruskeasilmäisenä, kuten kuvassa kaksi vuotta aiemmin. Kuvassa Illatarin kanssa hän ei voinut olla paljoa Joonatania vanhempi, hän hymyili, näytti onnelliselta. Vain kahden vuoden päästä hän ei ollut vain oudon näköinen – hän näytti vuosikymmenen vanhemmalta. Samalta kuin nyt.
”Minä sanoisin, että vuonna 1987 tapahtui jotain erikoista”, Joonatan totesi.
”Minä haluan tietää mitä”, Elsa totesi.
*
Siivosimme jälkemme parhaamme mukaan ja hiivimme pihalle, jossa aurinko oli alkanut laskea. Elsa tarkkaili ympäristöä hetken aikaa ja viittasi meidät sitten peräänsä. Juoksimme kadun yli kahden talon välissä olevaan varjoon. Sääntöjen rikkomisessa ja salailussa oli jotain aivan upealla tavalla hysteeristä, emmekä voineet olla hihittämättä ja nauramatta koko ajan. Elsa hiipi majatalon lähellä olevaan mökkiin, jonka oletin olevan hänen kotinsa. Minä ja Joonatan palasimme majataloon seiniä pitkin kulkien. Kun pääsimme vihdoin nukkumaan keskusteluiltamme ja... muilta asioilta, olin väsynyt, mutta onnellinen. Se, että Joonatan oli saanut tietää totuuden oli upeaa. Pystyin vihdoinkin hengittämään normaalisti hänen seurassaan. Ja olisin voinut vannoa, että sillä oli jotain tekemistä kaiken totuuden paljastumista seuranneen kanssa. Nukahdin tyytyväisenä.
Näin unta, että olin jälleen yhteydessä Kiveen. Näin taas menneitä asioita, jälleen vauhdilla. Minä ja Joonatan suutelemassa parvekkeella. Felix hyvästelemässä Otsoa junalaiturilla, kymmenen vuotta nuorempana. Vellamo loitsimassa metsässä. Sitten olin jo kaukana. Näin jälleen saman kuvan Illatarista lentämässä puiden yläpuolella. Sitten olin lammella. Oli kuin olisin astunut sisään löytämäämme valokuvaan Loviasta, mustahiuksisesta tytöstä. Seisoin hänen takanaan, samassa kohtaa kuin valokuvaaja oli seissyt ja katsoin, kuinka hän taikoi menneisyyttä näkyviin. Vesi nousi ylemmäs ja ylemmäs. Näin ihmisiä, joita en tunnistanut. Sitten kuva pysähtyi. Se oli valokuva Otsosta ja Loviasta lapsina, se sama, jonka olimme tänään nähneet, se miss Lovia nukkui ja Otso hymyili. Mutta Lovian silmät olivat auki. Muistin, miksi minusta oli tuntunut päivällä, että olin nähnyt valokuvan aikaisemmin. Lovian silmät olivat valkoiset, kaihin peittämät. Henkäisin. Lovia edessäni, vanhempi Lovia, tuntui kuulevan sen. Vedet loiskahtivat takaisin lampeen. Halusin lähteä pakoon, en ollut oikeasti täällä. Miksen päässyt pakoon? Lovia kääntyi ja hänen vitivalkoiset silmänsä porautuivat minuun. En tiennyt miksi olin niin varma, että hän näki minut. Vaikka silmät näyttivät sokeilta, ymmärsin, että ne oli täsmälleen samat kuin Otson. Ja hän näki kaiken.
”Kuka sinä olet?” Lovia huudahti kylmällä äänellä. ”Vastaa minulle!”
En osannut sanoa mitään. En ollut oikeasti täällä. Kenelle hän puhui?
”Minä sanoin, kuka olet?” hän sanoi uudelleen, liikautti kättään ja lensin selkä edelleä päin takanani olevaa koivua. Kaarna ja oksat repivät käsiini ja niskaani haavoja.
”Minä en ole täällä!” huusin hänelle tai ehkä enemmän itselleni. Lovia katsoi minua hymyillen vinoa hymyä. Hän ei voinut olla yli 15-vuotias, mutta pelotti minua enemmän kuin kukaan oli aikaisemmin pelottanut.
”Tämä on unta”, sanoin. Pystyn tekemään mitä vaan. Kohotin käteni, tunsin taikuuden leviävän kehooni ja Lovia lensi kauemmas, aivan lammen reunalle. Hän nousi pystyy, hiukset olemattomasta tuulesta lainehtien, huusi raivosta ja tunsin, kuinka taikuus ympärillämme muuttui joksikin pimeäksi ja vaaralliseksi. Lovia tuijotti minua valkoisilla silmillään, pyöräytti käsiään päänsä yläpuolella ja minun päässäni oli vain yksi ajatus: Herää! Herää nyt, tämä on unta!
Säpsähdin takaisin omaan sänkyyni kuin raipan sivalluksesta. En tiennyt, olinko juuri herännyt vai kulkenut vuosien takaa takaisin omaan vartalooni. Joka tapauksessa, olin yltä päältä hiessä ja käteni tärisivät. Käsissäni kirvelivät koivunoksien repimät haavat.
---
-
Juhuu, tarina jatkuu!
Tyylisi on yhä ennallaan ja tätä lukiessa tuli sellainen olo kuin mitään parin kuukauden lukuväliä ei olisi koskaan ollutkaan. Eli homma on pysyny hyvin hanskassa, hahmot on entisellään ja kerronta tuttua korkeaa laatua.
Täähän alkaa mennä jo aika jännäks! Etenkin toi lopun painajainen/takauma oli aika kamala, etenkin kun ei tiedä varmuudella että kuka tässä on pahis ja kuka ei. Tämän perusteella Lovia vaikuttaisi varteenotettavalta pahikselta, mutta mistäs sen tietää jos kyse onkin väärinkäsityksestä tai jostain.
Elsa on aina niin innokas :D Loistava tyyppi! Ja Aino ja Joona on tosi söpöjä <3
Kiitos tästä taas, kyllä mä ainakin yhä tätä seurailen!
-
Täytyy nyt sanoa, että sait mut ihan koukkuun tän tarinasi kanssa. :D Kulutin koko eilisen illan (öh, yhteen asti, mutta hällä väliä) lukien kaikki nää luvut putkeen, ja ihan tosissaan oli kyllä hyvää tekstiä. Jotain kirjoitusvirheitä pomppi silmään aina välillä, lähinnä taivutusten kanssa tai sitten jotain pikkusanoja oli jäänyt huolimattomuudesta pois, muttei mitään sen radikaalimpaa. (Anteeksi etten nyt jaksa lähteä niitä tuolta kivenkovaa etsimään ja kampeemaan ^^'')
Tosiaan, teksti oli kyllä ilahduttavan sujuvaa ja romaanimaista, että kyllä tästä olisi kirjankin voinut väsätä! (tosin sillon en olisi luultavasti löytänyt tätä eilen ja öhmöh okei ehkä oli parempi että kirjotit tänne röh) Hahmoista oot saanut tosi samaistuttavia, ja öhmöh ei sille oikeestaan ole mitään muuta sanaa. Taino todenmukaisia. Realistisia. Oikean tuntuisia. Miten pitkään keksin näitä sanoja. Jokaisella on oma persoonallisuutensa. En oikein osaa löytää tästä mitään kauhean negatiivista. :D (..sehän on hyvä, eikö?)
... Niin. Ei tästä oikein muuta sanottavaa löydy kuin että todella hyvää tekstiä. Muutamia pienoisia kirjoitusvirheitä aina välillä, mutta röh, huolimattomuus on ihan inhimillistä. ^^ Jatkoahan minä tästä kaipaan, tietenkin.
-
Olipa sujuvaa tekstiä. Pieniä kirjoitusvirheitä minäkin lukiessa bongasin, mutta ei mitään vakavaa, enkä edes muista niitä enää.
Tarina on tosi kiinnostava ja koukuttava, saa odottamaan lisää...!
-
Chuva: Ihanaa että jaksat aina kommentoida! Olen kamalan oikukas kirjoittaja, kun tuppaan unohtamaan tämän tarinan erinäisistä huonoista syistä vähän väliä kamalan pitkiksi ajoiksi, joten on ihana kuulla, etteivät tauot ainakaan ihan hirveästi verota lukukokemusta! Toivottavasti jaksat vielä lukea, vaikka olenkin näin hidas lukujen välissä!
Alvarnea: Upeinta palautetta on kuulla, että oma teksti on aiheuttanut kunnon koukun! Olen itse mestari jäämään koukkuun erinäisiin asioihin, ja se on (ainakin minusta) ihan mahtava tunne, joten voit vain kuvitella miten liikuttunut olin, kun sanoit samaa tästä tarinasta! Kiitos :) Pahoitteluni kirjoitusvirheistä, itsepäisesti en suostu etsimään betaa, koska a) luulen aina, että löydän kaikki virheeni itse ja b) kukaan beta ei jaksaisi minua, kun saatan kadota Finistä kuukausiksi erinäisten oikean elämän velvoitteiden takia. Tämän luvun luin läpi ja korjailin, mutta myönnän, että omalle tekstille tulee aina jossain vaiheessa sokeaksi ja virheitä eksyy mukaan. Yritän jatkossa paremmin ja toivon tietenkin, ettei lukukokemus kärsi liikaa!
Sharony: Kiitos kommentistasi! Tässä olisi nyt tätä jatkoa, pahoitteluni taas kamalasta tauosta... Oikea elämä sucks sometimes.
---
A/N: Tämä luku saattaa olla todella jännä tai todella sekava. Kello on puoli kolme yöllä, joten en enää usko omaan kykyyni arvioida. Toivotaan ensimmäistä! Ja haluan vain kertoa, että pidän tästä tarinasta ja hahmoistani todella paljon, ja haluan vielä joskus saada tämän valmiiksi. So do not lose faith my darlings! Elelen vaan sitä ihanaa opiskelija elämää, jossa pitää opiskella täyspäiväisesti ja käyn sen päälle vielä töissä, ja jostain surullisesta syystä silloin, kun on väsynyt, kiireinen ja ylikuormittunut, ensimmäinen asia mikä aina putoaa pois on se, mistä eniten nauttii.
---
Kolmastoista luku
”Elsa!” kuiskasin niin lujaa kuin uskalsin ja koputin oveen, jonka taakse Elsa oli muutama tunti sitten kadonnut, kun erosimme luvattomien salapoliisitöidemme jälkeen. En edes tiennyt, kenen kanssa Elsa asui. Oliko hänen vanhemmillaan sukulaisia, joista oli tullut Elsan huoltajia vai asuiko Elsa yksin? Mökki ei ollut iso, mutten uskonut, että kylä, josta alle 20-vuotiaita nuoria ei päästetty pois, antaisi 15-vuotiaan, pahantekoon taipuvaisen tytön asua ilman aikuista. Kun mitään ei tapahtunut, hengitin syvään ja yritin avata oven samalla tavalla, kuin edellisyönä Joonatanin oven. Laskin käteni oven kahvalle ja tyhjensin mieleni. Hetken kuluttua lukko naksahti auki. Joonatan kurkki nurkan takana. Viitoin hänet mukaani ja hiivimme sisään Elsan kotiin.
Mökissä oli vain yksi, hyvin sekavasti sisustettu huone. Seinillä oli julisteita ja tauluja viimeisen seitsemänkymmenen vuoden populaarikulttuurista ilman minkäänlaista yhtenevyyttä. Yhtä seinää julisti poikabändi N’Sync, toista elokuvajuliste Tappajahaista. Elsan yöpöydällä oli pieni koristepatsas jostakin valkoisesta, pyöreäpäisestä robotista (Joonatan kuiskasi onnellisena ”R2-D2!”). Lattialla lojui kasoittain Aku Ankka -lehtiä ja 50-luvun Kotiliesiä. Tuntui, että Elsa oli kerännyt kaiken Ikilempeen vuosien varrella ulkomaailmasta päätyneen krääsän ja koristellut sillä koko huoneensa lattiasta katonrajaan. Itse Elsa nukkui tyytyväisenä Muumi-lakanoilla, suu auki tyynylleen kuolaten, hiukset joka suuntaan sojottaen.
”Elsa”, kumarruin hänen viereensä ja kuiskasin mahdollisimman lempeästi, minkä nyt veressäni virtaavalta adrenaliinilta pystyin. Elsa heräsi ensin uneliaana, näki kasvoni muutaman kymmenen sentin päästä omistaan ja säikähti niin, että säpsähti ja tipahti sängyn vastakkaisen laidan yli.
”Mitä ihmettä, Aino!” Elsan pää ilmestyi sängyn reunan yli, kun hihitin vastoin tahtoani. Hän alkoi närkästyneesti irrottaa itseään ympärilleen kietoutuneesta peitosta.
”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut säikäyttää, mutta...” Odotin, että Elsa sai kerättyä itsensä ja kerroin sitten unestani. Hän kuunteli silmät pyöreinä. Kun kerroin unessa saamistani haavoista ja näytin Elsalle käsissäni samoissa paikoissa loistavat tuoreet arvet, hänen silmänsä melkein pullahtivat päästä.
”Aino... Minusta tuntuu, että sinä aikamatkustit”, hän sanoi mietittyään asiaa hetken.
”Anteeksi?” En voinut uskoa Elsan sanoja.
”Se on mahdollista täällä! Kiven energiaa voi suunnata niin, että se kuljettaa ihmisiä menneeseen”, Elsa sanoi. ”Mutta yleensä se on todella iso prosessi. Mittarit pitää kalibroida ja varmaan kuusi ihmistä seuraa, ettei mikään mene vikaan. Sen lisäksi tarvitaan vielä taikoja. Se on vaarallinen prosessi ja sitä tehdään hyvin harvoin.”
”Te voitte aikamatkustaa?” Joonatan kysyi silmät suurina. ”Tämä on varmasti upein asia, minkä olen kuullut viimeisen vuorokauden aikana ja olen kuullut aika helvetisti upeita asioita.”
”Miksi te aikamatkustatte?”
”Tutkimustyön vuoksi! Täällä on jo pitkään yritetty selvittää, milloin Kivi tarkalleen putosi, ja miksei se tuhonnut koko aluetta kilometrien säteeltä. Oikean ajan löytämisessä on riskinsä. Jos päätyy liian kauas aikaan ennen Kiveä, ei välttämättä pääse enää pois”, Elsa vastasi. ”Kaikki eivät aina tule takaisin”, hän lisäsi vielä ja käänsi katseensa pois.
”Mutta miten on sitten mahdollista, että minä aikamatkustin sängyssäni?” sanoin nopeasti, jotta puheenaihe vaihtuisi.
”En tiedä”, Elsa vastasi. ”Mutta sinä olet aika outo. Kummallinen yhteytesi Kiveen ja niin edespäin. Olit ehkä ajatellut menneitä niin paljon, että teit kaiken alitajuisesti. Miksi muuten olisit päätynyt niin samanlaiseen hetkeen, kuin mistä olit juuri nähnyt kuvan?”
Mietin asiaa hetken. Todella omituisella ja hämmentävällä tavalla tuossa oli järkeä. Mutta se ei silti voinut olla mahdollista. Elsa uskoi kykyihini huomattavasti enemmän kuin minä. Kivi-episodin jälkeen en ollut tehnyt enää mitään ihmeellistä – Ikilemmen standardeilla.
”Mutta se saattoi olla unta”, aloitin, kunnes käsissäni olevat haavat kirpaisivat jälleen.
”Ja sinä juoksit tänne kertomaan minulle painajaisesta?” Elsa kysyi sarkastisena.
”Okei”, Joonatan sanoi. ”Oletetaan, että Aino aikamatkusti. Kuka tämä Lovia on? Oletko varma, ettet ole kuullut hänestä?” hän kysyi Elsalta.
”Olen! Hänen on pakko olla suurin piirtein Otson ja Vellamon ikäinen. Täällä ei ole ketään sen ikäistä ja sen nimistä. Mutta...” Elsa hiljeni.
”Mutta mitä?” tivasin liiankin voimakkaasti.
”Nuorien on tapana lähteä ulkomaailmaan, kun he täyttävät kaksikymmentä, ja ennen ei minun tietääkseni ollut niinkään tiukkoja sääntöjä. Ehkä Lovia lähti, eikä koskaan palannut.”
Olimme hetken hiljaa. Se tuntui todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Sitten muistin, miten ilma ja taika ympärilläni oli muuttunut, kun Lovia oli kutsunut sen voimia. Se oli ollut pimeää, synkkää, ja olisin voinut olettaa pahuuden tuntuvan siltä. Mieleeni juolahti ajatus, josta en pitänyt. ”Entä onko ketään koskaan pakotettu lähtemään ja kielletty tulemasta takaisin?”
Elsa mietti hetken. ”En ole kuullut sellaisesta. Mutta ottaen huomioon, etten tiedä kuka tämä ihminen on, voin melko turvallisesti olettaa, ettei minulle kerrota kaikkea”, hän sanoi närkästyneenä, mutta sitten hänen silmänsä laajenivat jälleen, niin kuin ne tekivät aina loistavan idean ilmestyessä hänen päähänsä. ”Meidän pitää mennä lammelle ja selvittää kuka Lovia on!”
”Anteeksi?”
”Kyllä me osaamme!”
”Mutta ethän sinä edes harjoitellut Vellamon kanssa viime yönä –” aloitin.
”Jos en harjoittelisi joka kerta, kun Vellamo suututtaa minut, en oppisi yhtään mitään”, Elsa sanoi melankolisesti nauraen. ”Minä opettelin menneisyystaikuutta yksin täällä samana iltana. Aino! Yhdessä me olemme varmasti tarpeeksi voimakkaita. Minä haluan tietää kuka Lovia on!” Elsan silmissä kiilsi uteliaisuus ja ilkikurisuus vahvempana kuin koskaan. Se, että häneltä oli salattu jotain merkittävää Ikilemmen historiasta, ja tietenkin mahdollisuus sääntöjen rikkomiseen saivat hänet melkein hyppimään innosta. En ollut koskaan ollut erityisen hyvä sääntöjen rikkoja, mutta sitten katsoin Joonataniin, jonka ei todellakaan olisi pitänyt olla huoneessa kuuntelemassa keskustelua ja kuinka hauskaa meillä oli ollut eilen, tutkimassa salaa Ikilemmen arkistoja. Tulin siihen tulokseen, että säännöt olivat hävinneet jo aikoja sitten. Käännyin Elsaan ja nyökkäsin hymyillen.
*
Kesti pitkään ennen kuin löysimme yhteisen virran vedelle ja ajalle. Emme olleet harjoitelleet yhteisiä taikoja paljoakaan, joten kömmähdykset ja epäonnistumiset muuttuivat nopeasti kikatukseksi ja pelleilyksi. Joonatan, joka ei ymmärtänyt mitä tapahtui, istui lammen reunalla olevaa koivua vasten närkästyneenä. Koivu oli sama kuin se, johon olin mahdollisesti lentänyt kohdatessani Lovian unessani. Se oli nyt isompi ja vanhempi kuin silloin.
”En haluaisi keskeyttää kaikkea tätä hauskuutta, mutta huomaatteko, että kuu on jo alkanut laskea? Meillä ei ole kohta enää aikaa”, Joonatan huomautti, kun minä ja Elsa olimme jälleen vahingossa työntäneet toisemme pois taian virrasta juuri kun olimme pääsemässä eteenpäin, ja loiskauttaneet litrakaupalla vettä jo valmiiksi märille housuillemme. Hihitimme puristaessamme vettä lahkeista.
”Tule sinä tänne taikomaan, niin näet miten helppoa se on”, Elsa huudahti.
”Tulisin, jos minulla olisi hajuakaan mitä teette”, Joonatan vastasi kuulostaen närkästyneemmältä kuin oli ehkä halunnut. ”Mutta oikeasti, keskittykää, niin voi olla ettemme jää kiinni. Teidän ei pitäisi olla täällä, ja minun vielä vähemmän.”
”Anteeksi”, sanoin nopeasti, kun näin että Elsa oli jälleen avannut suunsa vastatakseen pisteliäästi. ”Me otamme tämän tästä lähtien tosissamme. Lupaan niin.”
Sen jälkeen rauhoituimme ja muutaman yrityksen jälkeen onnistuimme. Vesi alkoi nousta valliksi edessämme ja vuodet juoksivat taaksepäin, ensin sameina ja himmeinä, sitten koko ajan tarkemmin. Näin Felixin, Mielikin, luultavasti nuoren Aatoksen. Näin Elsan ja hänen vanhempansa, mutta niin nopeasti, ettei Elsa ehtinyt reagoimaan. Juoksimme pitkin samaa virtaa. Sitten näin Illatarin ja jarrutin. Tartuin kiinni myös Elsasta, ettei tämä menisi liian pitkälle ja joutuisi eroon minusta.
Katso, sanoin hänelle, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Oli kuin olisimme olleet sisällä kuvassa, jonka näimme. Vesi oli korkealla yllämme, kaartuneena ympärillemme melkein kokonaan. Olimme metsässä, jossain lammen lähellä ja Illatar poukkoili puiden välissä oksalta oksalle, kuin hän ei painaisi mitään. Hän ei voinut olla kymmentä vuotta vanhempi. Hänen hiuksensa liehuivat vaaleana pilvenä. Yhtäkkiä oksa, jolle hän oli hyppäämässä, liikahti omia aikojaan ja löi häntä kasvoihin. Luulin kuulevani, kuinka Illatar älähti. Kuulinko todella äänen vai oliko se ilmeinen hänen kasvoiltaan? Kun olin harjoitellut aikataikuutta Vellamon kanssa, olin ymmärtänyt, että tällä tavalla oli mahdollista nähdä vain kuvia. Oksan isku sai Illatarin keskittymisen herpaantui, ja hän alkoi pudota tiheät oksat poskia, käsiä ja jalkoja raapien. Juuri ennen kuin hän iskeytyi maahan, hän pysähtyikin pehmeästi. Laskeuduttuaan maahan hän alkoi itkeä. Oksa oli jättänyt hänen poskeensa punaiset, vuotavan haavan.
Vellamo juoksi metsän siimeksestä Illatarin luokse. Hän oli selvästi nuori, mutta oli edelleen vaikeaa antaa hänelle tarkkaa ikää. Pituutensa puolesta hän olisi ollut teini-ikäinen. Hän otti itkevän Illatarin syliinsä ja silitti tämän päätä. Oli omituista nähdä Vellamoa välittävänä, huolehtivana, ja ylipäätään fyysisessä kosketuksessa toiseen ihmiseen.
Jokin herätti kaksikon huomion. Kolmetoistavuotiaan näköinen Lovia seisoi puuhun nojaten jonkin matkan päässä ja sanoi jotain. Pinnistelin kuullakseni. Hänen kasvonsa olivat kokonaan varjojen peitossa
”Miksi – olisi voinut –”, Vellamo kuulosti sanovan. Ääni tuli jostain kaukaa, kuin toiselta puolelta valtavaa kanjonia. En ollut varma kuulinko sitä todella.
Lovia vastasi. Hänen äänensä kaikui niin monen muiston kautta, että se puuroutui. ”Hän ei – liihotella elämänsä läpi.” Sanat tarkentuivat koko ajan, kun pinnistelin kuullakseni ne.
”Hän on vasta kymmenen!” Vellamo huusi.
”Ja me olimme viisivuotiaita, kun meitä alettiin opettaa”, Lovia vastasi ylpeänä.
Illatar nosti päätään Vellamon sylistä. ”Miksi sinä vihaat minua?”
”Koska sinä olet heikko!” Lovia kivahti. Hänen silmänsä välähtivät ja ne loistivat varjoista vitivalkoisina. Vannoin, että tunsin kaiun siitä pimeyden aallosta, joka oli täyttänyt ilman unessani. Elsakin tunsi sen ja hänen keskittymisensä herpaantui hetkeksi. Ajan virtamme värähti yllättäen, ja lähdimme hallitsemattomasti liukumaan ajassa. Vellamo, Illatar ja Lovia katosivat. Yritin päästä takaisin päin, lähemmäs nykyaikaa ja vedin Elsaa mukanani. Jos Illatar oli ollut kymmenen tällöin, se tarkoitti, että olimme olleet ehkä kahdeksan vuotta liian aikaisessa. Vuosi 1987 oli se, jonne halusimme.
Meidän pitää päästä takaisin päin, sanoin Elsalle, joka nyökkäsi. Hänen silmiinsä oli alkanut hiipiä pelko. Ehkä näin syvällä menneisyydessä oleminen tai Lovian olemus olivat lopulta voittaneet halun rikkoa sääntöjä. Mutta minä en ollut valmis lähtemään. Halusin tietää, nyt vielä enemmän kuin koskaan.
Päädyimme junalaiturille. Elsa oli hengästynyt ja hikoili vieressäni.
Aino, minä haluan mennä kotiin, hän sanoi.
Meillä ei ole mitään hätää, sanoin. Vain vähän pidempään. Tämä on vain muisto.
Mutta sinä -, Elsa aloitti, mutta keskeytin hänet.
Otso! Tuolla on Otso! huudahdin.
Laiturilla oli seitsemän ihmistä. Nuori, ruskeasilmäinen Otso istui käsi noin kahdeksantoistavuotiaan Illatarin ympärillä penkillä, jota laiturilla nykyään ei enää ollut. Vellamo leijutti ajatuksissaan muutamaa koiranputkea käsissään. Loppuja ihmisistä en tunnistanut heti. Tuossa oli nuori poika ja tyttö, samannäköiset. Hymyilin, kun tajusin heidän olevan Felix ja Vilja. Heidän takanaan seisoivat nainen ja mies, joiden en voinut kuin olettaa olevan isovanhempani.
Rento, huoleton tunnelma loppui heti, kun raiteet alkoivat soida. Juna lähestyi asemaa ja jarrutti. Metallin kirskunta metallia vasten täytti illan. Illatar ja Otso nousivat seisomaan ja vaikka Otson käsi oli yhä Illatarin ympärillä, se oli jännittynyt. Vellamo tiputti koiranputket laiturin viereen ja kääntyi katsomaan, kun juna pysähtyi hitaasti. Ihmiset sen sisällä nukkuivat tyytyväisinä pientä, ovella seisovaa joukkoa lukuunottamatta. Juna oli vanhan näköinen, mahdollisesti pikajuna 60-luvulta. Kun se nytkähti lopullisesti paikoilleen ovi avautui ja laiturille astui ensin kolme ihmistä, kaksi miestä ja yksi nainen. Ensimmäinen ajatukseni heistä kaikista oli moottoripyöräjengi. Heidän perässään junasta nousi nuori nainen, joka oli lyhyempi ja pienempi kuin kolme muuta, mutta nämä antoivat hänelle tietä kuin palvelijat.
Päivä tuntui muuttuvan sinä hetkenä, kun nainen astui laiturille. Hän veti syvään henkeä ja tunsin, kuinka kesäillan värit haalistuivat ja varjot pitenivät. Laiturilla oleva tervetuliaisjoukko jännittyi entisestään. Nuorella naisella oli mustat, pitkät hiukset ja aurinkolasit. Hänen farkkunsa olivat kireät, ja musta nahkatakki koristi hänen siroa, mutta kulmikasta vartaloaan. Hänen hymynsä antoi hänet ilmi. Tämä oli Lovia, palaamassa kotiin, tervetuliaisseurueen jähmeästä, varautuneesta ilmeestä päätellen pitkän ajan jälkeen. Lovian mukana tulleet tyypit näyttivät samalta kuin hän, mutta jäivät johtajansa varjoon. Lovian hymyssä oli jotain hypnotisoivan euforista. Pinnistelin kuuloani. Olisiko mahdollista kuulla mitä he sanoivat?
”- hyvältä olla taas kotona. Kaipasin todella tätä tunnetta. Niin kuin ei olisi rajoja”, Lovia sanoi hengittäen uudelleen syvään, ja hänen kylmä äänensä oli täsmälleen sama kuin se, jonka olin kuullut tunteja ja vuosia sitten unessani.
”Lovia”, Otso nyökkäsi ja huomasin hänen kätensä tiukentuvan Illatarin ympärillä, ja niin huomasi Loviakin.
”Sain kutsusi, veli. Aiot naimisiin?” hän sanoi ja kohdisti Illatariin säälivän, inhoavan katseen. Illatar hätkähti. Lovia oli kuitenkin jo kääntänyt päänsä muualle, aivan kuin Illatar ei oikeastaan ansaitsisi hänen huomiotaan.
”Täti, setä!” Lovia huudahti pariskunnalle kuin maailmassa ei olisi hätäpäivää, vaikka jokainen laiturilla oleva oli niin paikoillaan ja jännittynyt, että pieninkin virheliike tuntui voivan aloittaa tappelun. Lovia otti pari askelta pariskuntaa kohti, mutta pysähtyi, kun nämä nostivat lapsensa suojelevasti syliinsä. ”Onko tämä todella se tapa, jolla te toivotatte veljentyttärenne takaisin kotiin? Äiti ja isä eivät näköjään edes vaivautuneet tulla toivottamaan minua tervetulleeksi.”
”He ovat pettyneitä. Sinä olet ollut poissa kauan”, Vellamon eteerinen ääni kantautui yli luonnon äänien. ”Ja et ole sama ihminen kuin silloin, kun lähdit.”
Lovia kääntyi kohti Vellamoa, aivan kuin olisi huomannut tämän ensimmäistä kertaa. Aurinko välkähti hänen aurinkolaseistaan.
”Rakas Vellamo”, hän sanoi ivallisen lempeästi. ”Minä olen enemmän oma itseni kuin koskaan.” Hän hengitti jälleen syvään. Tunsin taas notkahduksen luonnon tasapainossa, sen pimeän tunteen, joka oli pelottanut minua niin paljon unessani, ja saanut Elsan pois tolaltaan vain minuutteja aikaisemmin. Kuulin etäisesti, kuinka Elsa parahti vieressäni, mutta en muistanut välittää. Jos pinnistelin kovin, pystyin näkemään jonkin tumman energian kertyvän Lovian ympärille.
”Lovia, minä varoitan sinua. Olet ollut kauan poissa. Sinulla on ollut amuletti mukanasi, mutta et voi muistaa, miltä todellinen taikuus tuntuu. Me olemme täällä toivottamassa sinut tervetulleeksi. Älä pilaa tätä hetkeä”, Felixin ja Viljan äiti sanoi vakavana. Lovia kääntyi häntä kohti naurahtaen.
”Täti, minä vain kerään voimia! Mitä sinä muka taikuudesta tietäisit, kun et ole koskaan kokenut sitä. Älä ota kaikkea niin vakavasti. Olen tullut kertomaan teille ulkomaailmasta.”
”Toit sen näköjään myös mukanasi”, isoäitini vastasi ja katsoi Lovian hiljaisia seuralaisia, jotka seisoivat edelleen, ”vaikka tiedät hyvin, ettei ulkopuolisia saa tuoda tänne luvatta.”
”Minä en välitä sinun vanhoista säännöistäsi”, Lovia kivahti ja olin varma, että kesäilta synkkeni taas silmissä. ”Minä olen nähnyt niin paljon. Olen nähnyt suuruutta, olen nähnyt voimaa ja valtaa. Olen nähnyt käsittämätöntä tuhoa”, hän henkäisi syvään ja kääntyi melkein nälkäisenä Vellamon puoleen, ”ja kaikki mitä minä pystyin ajattelemaan, kun katsoin sitä, oli kuinka paljon enemmän se voisi olla minun voimillani… meidän voimillamme.”
”Mistä sinä puhut?” Vellamo kysyi epäuskoisena.
”Meistä!” Lovia melkein kivahti, ja oli kuin kaikki muut ihmiset laiturilla olisivat kadonneet. Vain Vellamolla oli väliä. ”Sinä et tiedä millaista ulkomaailmassa on, koska kaikki täällä ovat kertoneet sinulle, ettet sovi sinne, että näytät liian omituiselta! Mutta minä voin kertoa, että tuolla, ulkomaailmassa, se jolla on valta, määrää, mitä muut ajattelevat. Miksi jäisimme tänne, kun Kiven voimat voivat viedä meidät minne vaan!”
”Lovia, sinut on korruptoitu”, isoisäni huudahti. ”Sinä tiedät hyvin, että meidän on pysyttävä salassa. Se on ainoa keino, jolla voimme olla rauhassa, jolla voimme tutkia historiaamme –”
”Teitä kiinnostaa vain historia! Minä olen nähnyt tulevaisuuden!” Lovia huudahti. Yhtäkkiä terävä tuulenpuuska puhalsi läpi laiturin. Lovian aurinkolasit lensivät hänen päästään raapaisten hänen silmäkulmaansa matkallaan. Illatar oli riuhtaissut itsensä Otson kainalosta, ja hänen kätensä olivat ojennettuina kohti Loviaa, joka piteli kättään kasvojensa päällä.
”Sinä olet hullu! Olet aina ollut”, Illatar huusi ja seisoi paikallaan taisteluvalmiudessa.
”Sinä olet aina ollut heikko!” Lovia huusi takaisin, avasi silmänsä ja näin, kuin maidonvalkeat silmät välkähtivät. Illatar lensi metrejä taaksepäin ja löi päänsä laituriin. Otso syöksyi hänen peräänsä.
”Lopeta!”, Vellamo huudahti ja juoksi Lovian ja sisarensa väliin. ”Sinä et kuulu tänne enää. Jos et olisi lähtenyt, olisimme voineet yhdessä pitää huolta, että voimasi ei korruptoi sinua, mutta olet vajonnut liian syvälle varjoihin!” Vellamo loi käsiensä väliin valkoisen pallon, joka loisti kirkkaana pimenevässä kesäillassa. Varjot laiturilla katosivat hetkeksi sen loisteeseen, mutta Lovia puristi kätensä nyrkkiin, huusi kurkkunsa pohjalta, ja varjot palasivat, mutta eivät sinne minne kuuluivat. Ne lähtivät liikkelle hänestä, tummina matoina kohti Vellamoa, Otsoa ja Illatarta. Felix ja Vilja kiljuivat vanhempiensa sylissä, jotka juoksivat pois laiturilta kohti metsää saadakseen nuorimmat turvaan. Heillä ei ollut taikuutta, eikä heistä olisi apua. Vellamon valo värähteli ja hänen suomuisiin kasvoihinsa alkoi tulla hikipisaroita, mutta Loviakin tuntui väsyvän.
Sinä olet ruosteessa! Vellamon ääni kaikui laiturilla, kaikkien mielissä, vaikka hän ei ollut avannut suutaan.
”Sinulla ei ole ollut arvoistasi vastusta pitkään aikaan!” Lovia huusi takaisin. Vellamo tuntui tiedostavan tämän myös. Hän nosti kätensä, puski yhtä aikaa eteensä kohti valoa, josta purkautui suihku kohti Loviaa. Lovia oli liian nopea ja ehti pois tieltä: valo osui hänen kätyreihinsä, jotka lensivät laiturilta ja jäivät makaamaan metsän reunaan tajuttomina.
Kun Vellamo toipui voimannäytöstään, Lovia juoksi varjot kintereillään tämän ohi kohti Otsoa ja Illatarta, heitti pienellä kämmenenheilautuksella Otson kihlattunsa luota, ja kääri Illatarin samaan varjoon, joka ympäröi häntä itseään. Otso huusi, ja lähti juoksemaan kohti sisartaan, mutta Vellamo, nopeaakin nopeammalla liikkeellä pysäytti tämän paikoilleen. Otso jäi leijumaan kesken liikkeen pystymättä liikkumaan. Lovialla on Illatar. Hänellä oli valta, hän sanoi, ja vain Otso ja minä kuulimme sen.
Lovia tiesi tämän tietenkin. Hän piti Illatarta edessään polvillaan varjoinen lonkero hänen kaulallaan. Illatarin takaraivosta vuoti vana sinertävää verta, joka sotki hänen valkoiset, pörröiset hiuksensa. Hän oli kauhuissaan ja vielä päähän saamastaan iskusta tokkuraisena.
”Eikö tämä olekin kaunista? Minulla on ainoa ihminen, jota te molemmat olette aina rakastaneet”, hän sanoi. ”Ja minä en voisi vähempää välittää mitä hänelle tapahtuu.”
”Päästä hänet menemään!” Otso huusi Vellamon taian takaa. Hänen äänensä kuului vaimeana, aivan kuin hän olisi ollut lasin takana.
Lovia, Vellamo sanoi jälleen ilman, että avasi suutaan. Miksi sinä teet tämän? Mitä sinä haluat?
”Minä haluan sinut mukaani!” Lovia sanoi silmät välähtäen kiristäen varjoa Illatarin kurkun ympärillä. ”Minä päästän hänet menemään, lupaan sen, jos sinä lupaat tulla kanssani ulkomaailmaan.”
Siellä ei ole mitään minulle. Olet tuhon ja vallan sokaisema, varjojen myrkyttämä.
Sinä haluat jäädä tänne? Lovia sanoi ja nyt hänkään ei avannut suutaan. Et kai sinä… vieläkin? hän naurahti. Vaikka hän on menossa naimisiin siskosi kanssa? Vain minä ja Vellamo kuulimme mitä hän sanoi. Otson katse ei värähtänytkään, hän huusi Illatarin nimeä, ja kuinka kaikki olisi vielä hyvin.
Sinä haluat jäädä tänne kiduttamaan itseäsi mieluummin, kuin tulla minun kanssani ja nähdä kaiken, mitä maailmassa on?
Minä olen onnellinen täällä, Vellamo vastasi.
Etkä ole. Sinä olet raukkamainen. Tuttu ja turvallinen Otso ja suloinen, heikko Illatar. Voit katsoa koko elämäsi vierestä, kuinka muut ovat onnellisia, Lovia hymyili tietäen, että Vellamo kuunteli, tai tehdä jotain elämälläsi.
Ennen kuin Vellamo ehti vastata, jotain tapahtui. Illatar tuntui heräävän tokkurastaan, löi takanaan olevaa Loviaa vatsaan ja hyökkäsi häntä puristavien varjojen kimppuun. Hän sytytti kädelleen valon, samanlaisen kuin se, jota Vellamo piti edessään, ja varjot pakenivat. Illatar juoksi Otson luo ja tarttui tätä kädestä pitäen valoa edessään koko ajan antaen sen suojella heitä Lovian varjoilta. Lovia haukkoi henkeään.
”Sinä et osaa taikoa muuta kuin ilmaa!” hän huusi epäuskoisena.
”Osaanhan!” Illatar huudahti takaisin. ”Toisin kuin sinulla, minulla on rakastava sisko, joka on puolellani!”
Lovia silmät aukenivat hämmästyksestä ja hän kääntyi Vellamoon päin. Hän näytti hetken hämmentyneeltä, mutta tajusi sitten jotain selvästi vastemielistä. ”Sinä… sinä jaoit voimasi hänen kanssaan”, hän sanoi suu ammollaan. ”Sinä olet tehnyt itsestäsi heikon hänen vuokseen.”
”Suojellakseni häntä sinulta”, Vellamo vastasi lujana.
”Minä ihmettelinkin… miksi sinä olit niin helppo vastus. En ollut koskaan ennen nähnyt sinun hikoilevan”, Lovia hymyili.
”Aikaisemmin olisit saattanut voittaa minut, mutta et enää. Kiitos tiedosta, sillä se tarkoittaa, että minä olen ainoa täällä, jolla on kaikki voima maailmassa!”
Hän sulki silmänsä ja varjot tulivat hänen luokseen, eivätkä enää pelkästään ne, jotka olivat kiemurrelleet hänen ympärillään jo aikaisemmin, vaan kaikki varjot. Puista, laiturin kivien raoista, junaraiteiden alta. Ne nostivat Lovian ilmaan ja Vellamo jäi valonsa kanssa alakynteen.
”Kerro, rakas ystävä”, Lovia sanoi rauhallisena, ”miten tämä taiansiirto toimii? Jos olet kerta niin taitava, miksi et ole jo vienyt minun voimiani?”
”Sinun voimasi ovat varjoja. En haluaisi niitä kenenkään kontolle.”
”Mutta etkö sinä, vuosisadan ihmelapsi, pystyisi kesyttämään ne hetkessä? Katso, miten hyvin minä osaan käsitellä niitä”, Lovia naurahti ja pyörähti ilmassa varjopyörteensä keskellä. ”Ellei… Aivan. On sääntöjä.”
Vellamo taisteli kaikkensa pitääkseen valonsa voimissaan, samalla kun Illatarin pienempi liekki valaisi Otsoa. Lovian varjot levisivät koko ajan.
”Sinä et voi viedä voimiani… Koska me emme ole sukua?” Lovia sanoi varjolaahuksensa päältä. ”Aivan. Taikuus on veressä. Mutta Vellamo, minä onnittelen sinua. Taikuuden siirtäminen henkilöstä toiseen on todella kekseliästä. Haluan oppia sen itsekin joskus. Harmi vain, ettei Otsolla ole taikavoimia, jotka voisin ottaa –” Lovia pysähtyi kesken lauseen. Hän ja Vellamo tuntuivat tajuavan jotain.
Seuraava hetki kului kuin hidastetusti. Vellamon silmät rävähtivät auki. Hän ja Lovia kääntyivät molemmat katsomaan Otsoa ja Illataria. Lovia hyökkäsi – hänen mustat varjonsa kiirivät laiturin läpi kohti Otsoa, mutta Illatar työnsi hänet sivuun. Lonkerot nappasivat Illatarin Otson sijaan. Lovia katsoi Vellamoa, Vellamo Otsoa ja sitten Illataria Lovian kourissa. Hetki venyi, ja Illatar pyristeli. Otso kampesi itsensä pystyyn ja lähti juoksemaan kohti kihlattuaan, ja Vellamo heräsi. Hän luovutti heikkona välkkyvän valonsa kanssa ja alkoi liikkua, samankaltaista tanssillista liikettä, jota olin itsekin opetellut viime päivien aikana. Lovia huusi raivoissaan, ja Illatar katosi kokonaan varjojen myrskyyn. Samassa Lovian mustien varjojen sisältä alkoi virrata valoa ja kun Vellamo liikkui, hän keräsi sen kaiken. Valon jälkeen Lovian varjot alkoivat virrata kohti Vellamoa, pienentyä ja rauhoittua, ja Lovia ymmärsi, mitä oli tapahtumassa. Hän kiljui ja yritti haroa varjoja takaisin luoksensa, mutta ne pakenivat, kerääntyivät massaksi Vellamon ja Lovian väliin. Kun Lovia lopulta lysähti maahan, kun pimeys ei enää kannatellut häntä, Vellamo pyöräytti käsiään ja suuntasi ne hitaasi kohti Otsoa. Heidän katseensa kohtasivat, ja Vellamon silmistä valui kyyneliä. Hän sulki ne aivan kuin ei olisi halunnut nähdä mitä tapahtui, ja niin varjot upposivat Otsoon, joka huusi tuskissaan, kun tumma voima virtasi sisään hänen silmiinsä.
Lovia istui polvillaan maassa, kasvot maahan suunnattuna ja tärisi. Hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat hikiset ja hän näytti pienemmältä kuin ennen. Hänen vieressään, epämääräisessä mytyssä makasi Illatar, jonka veren tahrimat hiukset harottivat joka suuntaan. Vellamo lysähti maahan itsekin.
”Mitä sinä olet tehnyt?” hän sanoi heikolla, tärisevällä äänellä ja nosti päänsä kohti Vellamoa. Hänen silmänsä olivat tummanruskeat, ja täynnä vihaa.
”Sinun ei olisi koskaan pitänyt lähteä pois”, Vellamo vastasi jostain kaukaa.
Tulin yhtäkkiä tietoiseksi vedestä ympärilläni. Kuulin jälleen Elsan äänen. Olin unohtanut, että hän edes oli mukanani. Koko kuva alkoi väreillä ja huomasin, etten ollutkaan laiturilla, vaan lammen keskellä, hitaasti ylöspäin virtaavat vesivallit kaikkialla ympärilläni.
Ensin lakkasin kuulemasta mitä Lovia ja Vellamo sanoivat. Sitten näin, kuinka Vellamo nousi vaivalloisesti ylös ja juoksi sisarensa luokse. Otso alkoi virota ja näin välähdyksen maidonvalkeita silmiä, ennen kuin kuva kävi koko ajan sumeammaksi. Vaikka taistelin pitääkseni siitä kiinni, olin väsynyt ja huomasin, kuinka kylmä hiki peitti vartaloani. Elsa niiskutti. Sitten kuva katosi kokonaan, vesivallit sortuivat ympärillämme, ja putosimme kylmään veteen. Pärskin vettä suustani ja tartuin vieressäni polskivaa Elsaa kädestä.
”Mitä tapahtui?” kysyin. Elsa ei joko pystynyt tai halunnut vastata ja katsoi taaksemme kylmästä ja adrenaliinista hytisten. Käännyin ja näin Vellamon ja Otson lammen reunalla, hermostunut, erittäin kiinni jääneen näköinen Joonatan vieressään.
-
Ihanaa saada taas jatkoa! :)
Mullakin tuppaa käymään noin, että tekstit vaan jumittuu paikoilleen kuukausiks (krhm, mulla lukujen julkasuväli voi kevyesti venähtää yli puoleen vuoteen, yleensä ilman mitään hyvää syytä), eli ymmärrän tilanteen :D Mutta tässä tauot ei silleen edes haittaa, sillä uusi luku tempaisee aina mukaansa ihan niin kuin mitään taukoa ei koskaan olisi ollutkaan...
Tää luku oli mun mielestä jännittävä. Tapahtumissa pysyi hyvin kärryillä ja henkilöiden taustoista selvis ihan uusia juttuja. Illatarta, Otsoa ja Vellamoa käy kovin sääliksi, kun taas Lovialle voisin antaa korvatillikan.
Ja vähän käy myös sääliks tätä Elsan, Ainon ja Joonatanin superkolmikkoa... mitähän niille käy nyt kun ne jäi kiinni..?
Kuulinko todella äänen vai se ilmeinen hänen kasvoiltaan?
Tää lause oli vähän jännä.
Ei millään malttais oottaa seuraavaa lukua, mutta ehkä mä kuitenki nyt kestän :D
-
heheei!
ihanaa, jatkoa! mä oon vähä ootellukkii tätä. tää käy koko ajan jännemmäks ja jännemmäks, ja viimein on jatkoa tarjolla! mahtavaa settiä jälleen kerran, sulta tuntuu kirjottaminen luonnostaa ja sellasta tekstiä on kivointa lukee. en voi muuta sanoo, ku kiitos taas tästä ja jään oottamaan innolla lisää :)
-
Hitsit! Kun tulin tänne ja päivitin sivun niin ajattelin että tuskin siellä on mitään tapahtunut, mutta ei, sieltä pomppasi oikeen uusi luku! :D Aivan ihana päivänpiristys näin koeviikolle!
Mutta niin. Tuossa jo joku sanoikin tuosta yhdestä lauseesta...
Kuulinko todella äänen vai se ilmeinen hänen kasvoiltaan?
Niinsiis tämä. Itse ajattelin tähän kaksi mahdollista muotoa, "...vai _oliko_ se ilmeinen..." tai sitten "...vai _ilmenikö_ se...". Muttajuu. ^^
Kivi-episodi
No tässä musta tuntuu että ei olis viivaa tarvinnut, kun kerran on eri vokaalit kysymyksessä.
Muttajuu, muuta en kyllä minäkään löytänyt! ^^ Oli kyllä oikein ihana pätkä taas. Kirjotat oikein sujuvasti, ja kyllähän sieltä löytyy niitä erinomaisia kuvailujakin. Tämä luku tempaisi oikein kiitettävästi mukaansa! Enpä nyt sitten tiedä että mitäs muuta tässä olisi sanottavaa. Hahmot ovat edelleenkin hyvin samaistuttavia. c: