Originaalit > Pergamentinpala
Lock & Keys, K11
Matter Of Course:
// Alaotsikko: Slash, K-11
Title: Lock & Keys
Author: Matter Of Course
Genre: Slash, romance
Pairing: Markus/Rami
Rating: K-11
Disclaimer: Kaikki mahdolliset ovat täysin päässäni kehittynyttä fiktiota.
A/N: Sanoisin, että tämä novellini ei ole mikään erityisen toimintatäytteinen tarina ja siinä ei ole selvää, tiettyä rataa kulkevaa juonta, mutta ei tämä ainakaan ole mikään kliseinen, samaa kaavaa toistava teinislash, jonka tapahtumat voi jo etukäteen arvata.
Aloitin tämän novellin vailla suuriakaan suunnitelmia, ja vaikka nyt vuoden jälkeen sen suurempia suunnitelmia ei ole tullut, on sitä tekstiä ainakin jostain syntynyt ihan kiitettävällä määrällä. Näin olen siis kirjoittanut tarinaa aivan tavallisesta miehestä ja hänen aivan tavallisesta elämästään, jonka keskipiste on aivan tavallinen mies. Liian tavallistako?
No, Lock & Keysin sangen mitättömältä kuulostavan aiheen lisäksi sillä on mielestäni yksi ydin: Aito, syvä, kestävä ja inhimillinen rakkaus.
Ja muuta ei kai sitten tarvitakaan...
Tässä siis alkua. Jossa edetään kylläkin ehkä vähän liian hitaasti...
______________________________________________________________________________
Ruusunpunaisia huulia saattoi olla hyvinkin vaikea vastustaa. Olin huomannut sen monet kerrat. Enkä ollut tavannut kuin yhden niin punahuulisen ihmisen. Nuo huulet saivat omani kihelmöimään jo pelkästään niitä katsellessa – entä sitten suudellessa? Tunnetta ei voinut sanoin kuvata. Huulet olivat täyteläiset, pehmeät ja maistuivat taivaallisilta. Niillä muodostettiin selviä äänteitä, suuria sanoja ja täyteläisiä lauseita, saatiin aikaan sointuvia ja pehmeitä ääniä, jotka jäivät hidastettuina mieleen kaikumaan ja painautuivat ikuisesti muistiin. Huulet olivat selvästi rajatut ja kauniisti muotoillut – kuin joku olisi käyttänyt tuntikausia tehdäkseen niistä täydelliset. Ihmeellisintä oli kuitenkin se väri, se täyttä ruusunpunaista huokuva, joka ei silti hiventäkään näyttänyt siltä, että niille huulille olisi sivelty huulipunaa. Väriä saattoi vain ihmetellä, ja vaikka minäkin olin sentään katsellut noita puoleensavetäviä huulia jo ties kuinka monet kerrat, en edelleenkään lakannut ihmettelemästä ja ihailemasta niitä.
~*~*~*~
Seisoin litimärkänä ällöttävän keltaruskeanvärisen oven edessä ja painoin säännöllisesti kolme kertaa ovikelloa tärisevällä kädelläni. Tärinä johtui suurimmaksi osaksi siitä, että minua paleli suunnattomasti, mutta käteni saattoi muutenkin täristä aina, kun painoin tuota kyseistä ovikelloa. Nimittäin siinä vaiheessa minuun oli ehtinyt kertyä jo melkoisesti odotusta.
Olin ajanut tänne noin kuusi kilometriä polkupyörällä, ja kesken matkan oli alkanut sataa kaatamalla – ei kylläkään keskeltä kirkasta päivää; minun olisi pitänyt siis osata arvata sateen tulevan niiden tummien pilvien perusteella. Tietenkään en ollut tyhmyydenmielessäni tullut ajatelleeksi sitä juuri silloin, kun olin päättänyt lähteä. Syksyn sateet pääsivät aina silloin tällöin yllättämään. Nyt olin kuitenkin jollain kummallisella tavalla löytänyt tämän kerrostalon, vaikka taivas oli välillä heittänytkin vettä suoraan päin kasvojani, ja minun oli ollut vaikea pitää oikea suunta, koska en ollut kyennyt näkemään suoraan eteeni.
Kuuntelin ovikellon typerää ääntä oven lävitse ja odotin, että joku – eikä siis kuka tahansa joku, vaan aivan tietty henkilö – tulisi avaamaan minulle oven. En edes ollut varma, että kyseinen henkilö olisi juuri nyt kotona, ja aloin jo mielessäni kirota tuota mahdollisesti turhaa matkaa tänne, kun sekunnit kuluivat, eikä oven lävitse kuulunut ovikellon soimisen jälkeen minkäänlaista ääntä. Olin jo aikeissa huutaa muutaman kirosanan – niin raivoissani minä olin – kunnes joku pysäytti aikeeni säästäen samalla naapuriparkoja häiriintymästä kiroamisestani. Ovi aukesi hitaasti, ja juuri oikea henkilö seisoi edessäni kantaen sisarensa neljävuotiasta tytärtä käsivarrellaan. Tuo pieni lapsi rimpuili ties miten, oli ilmeisesti saanut taas kiukkukohtauksen, joihin minäkin olin tutustunut.
Rami tervehti minua vetäen samalla päänsä mahdollisimman kauas sisarentyttärestään, jottei olisi saanut tämän heiluvista nyrkeistä naamalleen. Mistähän lapsi oli noin väkivaltaisia tapoja oppinut? Tyttö vilkaisi minua ja sillä samalla sekunnilla hän oli rauhallinen.
”Markus!” hän huudahti nimeni ja vaihtoi kiukkuisen ilmeensä iloiseen hymyyn. Minä hymyilin hänelle takaisin ja sitten Ramille, joka katsoi ällistyneenä tyttöä ihmetellen tämän äkisti vaihtunutta mielialanmuutosta.
”En ymmärrä, miten sinä tuot teit, mutta kiitos kuitenkin”, hän sanoi minulle hymyillen edelleen ällistyneenä. ”Mitäs sanot, Krisse”, hän aloitti tytön korvaan kuiskuttaen. ”Päästämmekö me tuon uitetulta koiranpennulta näyttävän olion sisään, vai jätämmekö me sen tiputtelemaan vesipisaroita tuonne käytävään?”
”Tietenkin käsketään hänet sisälle!” Krisse – eli Kristiina – huudahti selvästi, mikä oli melko harvinaista, sillä tavallisesti tyttö puhui aika epäselvään tapaan.
”Tule sisään”, Rami komensi minua lempeästi hymyillen ja laski Krissen lattialle. Tein työtä käskettyä, astuin sisään ja vedin oven perässäni kiinni. Vein takkini kylpyhuoneeseen, jottei se tiputtelisi vettä eteisen vaaleanruskealle matolle, ja ripustin sen henkarista tankoon, jossa haalistuneen vihreä suihkuverho roikkui.
”Täällä on joitain sinun vaatteitasi”, kuulin Ramin puhuvan makuuhuoneessaan, ja kiidätettyäni sinne näin hänen penkovan vaatekaappiaan. ”Voit vaihtaa kuivat vaateet päällesi.” Hän ojensi minulle pinon vaatteita, josta löytyi luultavasti kaikki tarvittavat asusteet. Minähän olin kastunut kauttaaltaan ja tarvitsin siis kaikki mahdolliset.
Krisse katseli tarkkaavaisesti sivusta – hänen katseensa oli tarkkaavainen aina. Minä hymyilin hänen lapsenpyöreille kasvoilleen ja posliiniposkilleen ennen kuin suuntasin askeleeni takaisin kylpyhuoneeseen. Neljävuotiaana Kristiina ei tietenkään osannut ihmetellä, miksi ’kaverit’ säilyttivät kaapeissaan toistensa vaatteita ja miksi he myös tapasivat toisiaan ihmeen useasti.
Vaihdoin kuivat vaatteet ylleni. Ne tuoksuivat aivan Ramilta – todennäköisesti siksi, että ne olivat olleet hänen vaatekaapissaan – ja se jos mikä oli miellyttävä aistimus minulle. Onneksi Ramilla oli kaapissaan minunkin vaatteitani, sillä muuten olisin joutunut olemaan kaatosateessa kastuneilla vaatteilla, mikä olisi tietenkin ollut hyvin epämukavaa. Enhän minä olisi voinut Ramin vaatteitakaan käyttää – ei siksi, ettei hän olisi suostunut lainaamaan niitä minulle, vaan siksi, että ne olivat minulle liian pieniä. Vaikka ei Ramia varsinaisesti voinut väittää pienikokoiseksi. Asia piti ilmaista ennemmin niin, että minä olin jättiläinen.
Tulin pois kylpyhuoneesta, minne olin jättänyt läpimärät vaatteeni kuivumaan; olin ripustanut ne pyykkitelineelle. Kristiina istui vastapäiseen seinään nojaten, jalat koukussa, kädet niiden ympäri kiedottuina ja pää polvien päällä.
”Mikäs nyt on?” kysyin häneltä ja laskeuduin alemmas. Tyttö nosti päänsä ja tuijotti minua ruskeilla nappisilmillään. Ilme kertoi jonkinasteisesta murjotuksesta.
”Rami on ilkeä”, Krisse nurisi ja nojasi päänsä takaisin polviensa varaan.
”Millä tavalla?”
”Hän ei anna minulle jäätelöä”, kuului vastaus kovin epäselvästi, johtuen hänen hieman epäselvän puhetapansa lisäksi siitä, että hän puhui omille polvilleen, ja ääni tuli siksi melko vaimeasti.
Minä naurahdin ja nostin murjottavan tytön syliini. Lähdin häntä kantaen keittiöön, missä kahvin tuoksu otti minut vastaan.
”Vai ilkeä Rami ei anna sinulle jäätelöä, kerrassaan kauhistuttavaa”, puhelin Kristiinalle ja menin istumaan yhdelle keittiön vitivalkoisista tuoleista.
Rami toi tiskikaapista pöydälle minun eteeni kupin kahvia varten ja katsoi sitten Krisseä, joka halusi kaikin tavoin väistää hänen katsettaan ja tarrasi lujemmin minuun kiinni.
”Krisse hei, sinä olet saanut tänään jo kaksi jäätelöä. Ja sinä kerrot heti äidille, jos minä annan sinulle kolmannen, vaikka käsken sinua olemaan kertomatta hänelle. Minä en saisi antaa sinulle edes kahta jäätelöä. Tiedät varsin hyvin, mitä äiti on sanonut siitä”, Rami yritti järkevästi puolustella itseään sisarensa antamilla säännöillä.
”En minä kerro äidille”, Krisse intti kääntämättä katsettaan Ramiin päin; hän puhui kasvot vasten minun rintaani.
Rami huokaisi eikä ilmeisesti jaksanut kinastella Krissen kanssa, mutta tietenkään hän ei aikonut luovuttaa ja antaa tälle jäätelöä.
”Oli todella järkevää lähteä sateella ulos”, hän sanoi minulle pudistellen melkein huomaamattomasti päätään ja otti kahvinkeittimestä kannun pois kaataakseen minun kuppiini kuumaa kahvia.
”Tiedän”, minä mutisin. ”Mutta ei silloin satanut, kun minä lähdin.”
Ja oikeastaan jos tarkkoja oltiin, olisin saattanut hyvinkin lähteä, vaikka silloin olisi jo satanutkin. Kai minä nyt mieluusti vaikka kastuinkin – eihän minua oltu sokerista tehty – kun vaivanpalkkana oli sentään Ramin näkeminen.
Rami istui vastapäiseen tuoliin, ja minä huomasin vasta nyt, että pöydällä oli kekseillä täytetty lautanen. Niitä oli kolmea eri lajia, mutta minua kiinnostivat vain eräät tietyt keksit, joita Rami aina tarjosi minulle tietäen, että rakastin niitä. Ne olivat valkosuklaalla kuorrutettuja ja kuorrutteen alla oli rapean keksin lisäksi vadelmamarmeladia. Nappasin yhden sellaisen ja haukkasin palan – miten suuri nautinto se olikaan.
Sylissäni istuva Kristiina nosti heti päänsä ja käski hiljaa mutta vaativasti:
”Anna minullekin.”
Vilkaisin Ramia ikään kuin kysyäkseni, oliko lapselle luvallista antaa keksiä. Tulkitsin hänen ilmeestään, että niin ei ollut soveliasta tehdä. Ehkä tyttö olikin ehtinyt herkutella tänään jo ihan tarpeeksi.
”Älä nyt anna hänen odottaa”, Rami sanoi minulle lopulta, kun Krisse oli vinkunut haluamaansa herkkua uudelleen. Minä ojensin tytölle juuri samanlaisen keksin, jollaista itsekin söin, sillä arvelin, ettei hän olisi huolinut mitään muita.
Kristiina jyrsi keksinsä reunaa pienillä hampaillaan. Ilmeestä päätellen hän ei enää murjottanut, vaikka jäätelö jäikin saamatta. Valkosuklaa suli hänen pieniin sormiinsa, joilla hän piti keksistä tiukasti kiinni kuin rakkaimmasta aarteestaan, mutta se ei tuntunut häntä lainkaan haittaavan. Eivätpä pienet lapset yleensä piitanneet siitä, olivatko he sotkuisia vai eivät.
Minä hörpin siniraidallisesta kupista kahvia, josta Rami oli keittänyt minua varten hyvin vahvaa. En sietänyt laihaa kahvia sitten vähääkään. Tavallisesti en myöskään halunnut siihen maitoa tai sokeria. Saatoin silloin tällöin ottaa joukkoon maitoa, jos kahvi sattui olemaan hyvin kuumaa. Rami kun omisti sellaisen kahvinkeittimen, jolla oli tapana keittää kahvi todella kuumaksi. Tarkalleen ottaen Rami ei sitä keitintä kyllä omistanut, vaan hänen sisarensa, jonka kanssa hän asui kyseisessä asunnossa. Tämä sisko, nimeltään Mira – samat kirjaimet kuin Ramissa, mutta eri järjestyksessä – ei tosin ollut se, jonka lapsi Kristiina oli. Mira oli Ramia hieman nuorempi, hän opiskeli lääkäriksi ja oli nykyään hyvin kiireinen, joten Rami tuskin näki häntä kovin usein, vaikka samassa taloudessa asuikin. Kun taas Saara oli Ramin isosisko, Kristiinan yksinhuoltajaäiti, joka aina välillä toi tyttärensä tänne Ramin luokse hoitoon. Rami hoiti Krisseä mielellään, ja minustakin tuo pieni lapsukainen oli aivan ihastuttava.
Kristiina sai keksinsä jyrsittyä loppuun ja alkoi samassa pyytää hanakasti lisää.
”Sinä et saa enää yhtään makeaa tänään”, Rami vastusti tytön tahtoa jyrkästi. Krisse alkoi kinua, mikä kuulosti tavan mukaisesti aivan vinkumiselta, mutta turhaan.
”Tyhmä!” hän huudahti Ramille, tipautti itsensä polveltani lattialle, ja seurasin katseellani hänen ryntäämistään olohuoneeseen.
”Hänellä on tänään kiukuttelupäivä”, Rami kertoi minulle ja katsoi kuppiini. ”Lisää kahvia?”
Nyökkäsin, ja Rami nousi kaataakseen minulle kahvia. Aivan kuin olisin ollut niin vieras, etten itse olisi voinut kaataa sitä lisää, kun kerran olin paljon lähempänä kahvinkeitintä kuin Rami.
”Etkö sinä juo?” kysyin häneltä havaittuani, että litkin kahvia aivan yksinäni. Rami pudisti päätään ja selitti asian sillä, että oli juonut kahvia jo tarpeeksi yhdelle päivälle.
Juotuani kahvin loppuun siirryin valoisan olohuoneen puolelle ja istuuduin tyylikkäälle, samettiselle, kermanvalkoiselle sohvalle. Kristiina leikki lattialla Lego-palikoiden kanssa. Hän rakenteli keskittyneesti niistä jotain, mutta tuskin sai niistä mitään järjellistä aikaan. Tyttö tönäisi vahingossa pöytää, ja sen päällä oleva juomalasi putosi lattialle. Lasi ei mennyt rikki, koska matto oli niin pehmeä, mutta vahinkoa se silti aiheutti: kokis levisi vaalealle matolle.
”Hups”, hän vinkaisi ja nosti sormen suulleen.
Juuri kun olin kutsumassa Ramin katsomaan tuota tapahtunutta vahinkoa, hän ilmestyikin huoneeseen. Nähtyään katastrofin hänen ilmeensä kiristyi ja tulkitsin sen niin, että hän kamppaili itsensä kanssa saadakseen raivoisan huudahduksen pysymään sisällään. Hän ei tietenkään voinut huutaa Krisselle, oli tämä sitten miten paljon pahojaan tehnyt.
Krissen silmät tapittivat Ramia anovasti. ”Anteeksi”, hän inahti hiljaa.
”Sinä olet varsin pirullinen tänään”, Rami tyytyi toteamaan ja nosti Krissen sohvalle viereeni, minkä jälkeen hän siirsi pöydän syrjään maton päältä. Minä tarjouduin auttamaan maton pois raahaamisessa, mutta Rami ei apua huolinut. Hän raivasi Legot sivuun ja kääri maton rullalle.
”Nyt sinä rikoit sen!” Kristiina huudahti Ramille tuijottaen ensin Legojensa perään ja sitten Ramia. Lapsi väänsi murjotusilmeen kasvoilleen, vaikka eipä se mitään tainnut hyödyttää. Rami raahasi maton pois lattialta viedäkseen sen pois ja palasi sitten takaisin huoneeseen.
”Mitä sinä sille matolle aiot tehdä?” kysyin häneltä ja saatoin kuvitella, miten Rami olisi heti alkanut kuurata sitä, vaikka luultavasti se olisikin ollut turhaa. Kokista ei niin vain saatu vaaleasta matosta pois.
”En mitään. Mira tehköön matolleen mitä lystää”, hän tuhahti ja istahti sohvalle. Kristiina istui välissämme keskittyneenä paitansa helmassa olevan pitsireunan näpräämiseen.
”Minähän sanoin Miralle, että tuo valkoinen oli vaarallinen värivalinta. Niitä mattoja olisi myyty viininpunaisinakin”, Rami päivitteli asiaa. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ajatellut ihan loppuun asti. Olisiko hän muka huolinut viininpunaisen maton keskelle kermanväristä olohuonettaan? Tuskinpa vain. Minä en kuitenkaan viitsinyt huomauttaa moisesta tarpeettomasta pikkuasiasta.
Pyörittelin Kristiinan kullankeltaisia kutreja sormissani. Miten jollain saattoikin olla niin sileät hiukset? Tyttö havahtui paitansa pitsireunan lumoista takaisin todellisuuteen ja hyppäsi sohvalta jälleen Legojensa kimppuun rakentamaan niistä jonkun uuden tekeleen, koska Rami oli tahattomasti rikkonut edellisen.
Katselin Ramia, hänen hurmaavia kasvojaan, tummanharmaita silmiään ja etenkin ruusunpunaisia huuliaan. Rami siirsi katseensa Kristiinasta ja tämän Lego-rakennelmasta minuun ja nosti toista kulmaansa kuin kysyäkseen, mitä minä tuijotin. Hymyilin enkä edelleenkään irrottanut katsettani hänen kasvoistaan.
Mietin, miltä Kristiinan ilme mahtaisi näyttää, jos suutelisin Ramia hänen nähtensä. Sitä en kyllä viitsinyt kokeilla – vaikka tilaisuus siinä juuri hyvin kutsuvana olikin – kahdesta syystä: ensinnäkään en halunnut järkyttää Krisseä, hänen ilmeensä olisi voinut näyttää lähinnä karmivalta, ja toiseksi arvelin Ramin kutakuinkin tappavan minut, jos olisin suudellut häntä hänen pienen sisarentyttärensä silmien edessä. Vain Kristiinan läsnäolo sai minut vastustamaan suurta kiusausta – noita punaisena kirkuvia, kutsuvia, puoleensavetäviä huulia, jotka tekivät minut melkein hulluksi. Karistin väkisin kaikki mieleeni tulleet ajatukset kauas pois, jotta en vain olisi tehnyt mitään tyhmää. Minulla kyllä olisi vielä aikaa suudella hänen huuliaan.
Ovikello soi – miten minä vihasinkaan sen tympeää ääntä. Luultavasti se olikin ainut tämän asunnon epäkohta, siis oven värin lisäksi, mutta sehän olikin ällöttävän värinen vain ulkopuolelta; sisälle päin se oli melkein puhtaanvalkoinen.
Rami meni avaamaan oven, ja Saara asteli epätavallisine olemuksineen sisään. Ensin minua karmi, sillä tämä oli värjännyt hiuksensa tulipunaisiksi, eikä väri sopinut hänelle yhtään. Kun Rami huomautti hieman ihmeissään kyseisestä asiasta siskolleen, Saara vain naurahti ja kertoi kaivanneensa vaihtelua iänikuiselle luonnonvaalealle hiuspehkolleen. Blondina hän oli näyttänyt sentään ihmiseltä, vaikka se tylsä pitemmän päälle olikin. Tosin minä en koskaan ollutkaan nähnyt häntä kuin vaaleahiuksisena, kun taas Mira, joka oli saanut saman luonnonblondin kirouksen, oli värjännyt hiuspehkoaan jos jonkinlaisilla väreillä ja aiheuttanut veljelleen lähes sydänkohtauksia luonnottomilla värjäyskeksinnöillään. Ramin mielestä hiusten värjäys ylipäänsä oli aivan turhaa. Tosin hänellä itsellään ei ollut mitään syytä värjätä omiaan; niillä oli luonnostaan täydellinen väri, todella tumma ja kaunis.
Saara tuli Ramin perässä olohuoneeseen. Hänellä oli edelleen takki päällään, ja siitä päättelin, ettei hänen ollut tarkoitus jäädä pidemmäksi aikaa, vaan hakea vain Kristiina pois. Hän tervehti minua pikaisesti ja kyykistyi sitten Kristiinan viereen. Tyttö ei vilkaissutkaan äitiään, ei ollut edes huomaavinaan tämä tuloa. Hän keskittyi vain värikkäisiin Lego-palikoihinsa.
”Mitäs äidin kulta?” Saara puheli ja silitti Kristiinan kultaisina hohtavia hiuksia, jotka tuntuivat nekin kaipaavan kampaamoreissua. Kauniit Krissen hiukset kyllä olivat, mutta niiden pituus oli mielestäni aika epäkäytännöllinen neljävuotiaalla – nuo vekarat kun tuntuivat sotkevan kaiken minkä pystyivät, joten ihmettelin, jos Krisse ei vielä ollut koskaan sotkenut kutrejaan aamupuuroonsa. Kaipa Saara oli todella ihastunut pitkiin hiuksiin, sillä hänen omansakin hipoivat takapuolta.
”Mene pois”, Kristiina sanoi tyynen rauhallisena eikä edelleenkään nostanut katsettaan Lego-rakennelmastaan.
Saara naurahti ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Krisse tokaisi hyvin päättäväinen ilme kasvoillaan, nostaen ensimmäistä kertaa katseensa äitiinsä:
”Minä en lähde minnekään!”
”Voi, kyllä sinun nyt täytyy lähteä mukaani.” Saara nosti tyttärensä lattialta, ja tämä alkoi rimpuilla huutaen:
”Minä haluan jäädä tänne!”
Vastaan laittaminen ei auttanut yhtään mitään. Saara raahasi Krissen eteiseen välittämättä tämän vastarinnasta.
”Minä haluan jäädä Ramin luokse!” tyttö jatkoi kiljumistaan kiukustuneena. Rami katseli arvioivasti sivusta, kun hänen siskonsa yritti epätoivoisesti pukea tyttärelleen takkia päälle.
”Sinä et pääse tänne enää, jos rupeat noin vaikeaksi”, Saara uhkaili, mutta se ei Kristiinaa tuntunut pelottavan. ”Miten tämä voi taas olla näin vaikeaa?”
Heti Saaran otteen hellittäessä Krisse juoksi takaisin olohuoneeseen ja kiipesi äkkiä syliini, ikään kuin siinä olisi ollut hänen turvapaikkansa.
”Johtuu varmasti Markuksesta”, Rami kertoi epäilynsä siskolleen ja virnisti huvittuneena. ”Hänellä on jokin ihmeen vaikutus Krisseen.”
Saara huokaisi, asetti kätensä vyötärölleen ja katsoi päätään pudistellen tytärtään, joka oli nyt aivan tyytyväisenä sylissäni, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saara ojensi Krissen vaaleanpunaisen takin minulle, ja minä sain sen puettua tytön ylle melkein ongelmitta. Oli kyllä outoa, ettei Kristiina pistänyt enää hanttiin, kun minä sitä vaatetta hänelle puin.
”Minä voisin palkata sinut lapsenkaitsijaksi”, Saara vitsaili minulle ja sieppasi tytön syliinsä. Taas alkoi parkuminen, ja se vain paheni heidän edetessään kohti ovea.
”Sinä voit lähteä joko vilkuttaen tai vollottaen, omapa on valintasi.”
Kristiina tyytyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Saara kiitti vielä Ramia Krissen hoitamisesta – mihin Rami vastasi huolettomasti, ettei siitä tarvinnut kiitellä – ja sitten ovi sulkeutui Saaran ja Kristiinan takana itkun säestämänä. Parkumista kuului vielä hetken aikaa rappukäytävästä. Naurahdin itsekseni – olinko minä Kristiinan mielestä todella noin viehättävä?
”Minusta tuntuu, että Saaralla on stressiä”, Rami aloitti muutaman hiljaisen sekunnin jälkeen mentyään keittiöön. Rami se sitten jaksoi huolehtia kaikesta – ja sen takia olinkin ihmeissäni, miksi hän oli tyytynyt vain viemään kokistahraisen maton sivuun ja jättämään asian Miran päänvaivaksi.
”Niin, no tuskin pienen lapsen yksinhuoltajaäidin elämä voi kovin rentouttavaakaan olla”, tuumin ja siirryin minäkin olohuoneen sohvalta keittiöön, missä Rami penkoi pakastekaappia.
”Niin, mutta silti. Minua huolestuttaa, miten hän jaksaa.”
Rami nosti tiskipöydälle pussillisen pakastepasteijoita.
”Eiköhän Saara osaa huolehtia itsestään”, huokaisin ja toivoin mielessäni, ettei Rami jäisi enempää murehtimaan siskoaan, vaikka toki huolehtivaisuus olikin Ramissa oikein kunnioitettava piirre – siis niin kauan kun se pysyi rajoissaan.
Rami levitti jäiset pasteijat leivinpaperilla varustetulle uunipellille laittaakseen ne kohta uuniin, jonka hän oli jossain välissä ehtinyt laittaa lämpiämään. Kävelin ikkunan eteen ja nostin säleverhoja nähdäkseni paremmin ulos. Minä kyllä tiesin jo miltä siellä näytti: siellä satoi melko kiitettävästi eikä siellä ollut mitään näkemisen arvoista, varsinkaan, kun harmaa ilma esti näkemästä kovin kauas. Tein kehnosta säästä pienen muodollisen toteamuksen ja huokaisin pitkästyneesti päälle.
”Eipä ole tuollaisella säällä kovin mukavaa lähteä pyöräilemään kotiin”, jatkoin ja yritin tarkentaa näköäni naapuritaloa kauemmas, mikä oli aika vaikeaa.
”Mmhmm”, Rami mutisi laitettuaan pasteijat uuniin. ”Menehän asiaan.”
Käänsin katseeni lievästi ihmessäni Ramiin. ”Mitä?”
”Mene suoraan asiaan”, hän toisti ja jatkoi: ”Et kai sinä voi väittää, ettei sinulla ollut tarkoituksena kysyä, saatko jäädä yöksi tänne?” Hymy kareili hänen huulillaan viestittäen selvää varmuutta minun aikeestani. Miten hän näkikään lävitseni noin hyvin?
Nostin toista suupieltäni ja hymyilin myöntävään tapaan, sillä en voinut kiistää asiaa: tuollaista juuri olin kaavaillutkin. Sade sattui vain sopivasti perusteeksi, joka tosin oli aivan tarpeeton.
”Minähän tietenkin valvon mielelläni kuuntelemassa sinun unta karkottavaa kuorsaustasi”, Rami vitsaili ja hymyili huvittuneena. Sen oli pakko olla vitsi, sillä en ollut koskaan saanut huomautuksia kuorsauksesta, vaikken voinutkaan väittää nukkuvani täysin kuorsaamattomasti.
”Et sinä mitään valvo! Sinähän nukut niin sikeästi, että heräät hädin tuskin palosireeniin”, minä puolestani totesin huvittuneena ja laskin säleverhot takaisin alas. Olin monesti saanut havaita, että Rami oli todella sikeäuninen eikä häntä ihan vähällä herätetty.
”Ai oletko sinä joskus kokeillut sellaista?”
”En ole, mutta voin toki kokeilla ja todistaa asian sinulle, jos sinä välttämättä haluat”, virnistelin hänelle ikkunan luota.
”Mieluummin et kuitenkaan, ellet välttämättä halua nähdä minua hyvin kärttyisenä.”
Nyt minun oli suorastaan pakko siirtyä ikkunan edestä pois, sillä Rami tuntui jollakin tavalla vetävän minua kovasti puoleensa. Hän nojasi tiskipöytään, ja minä menin hänen luokseen toteuttaakseni senhetkisen suurimman toiveeni suutelemalla hänen täydellistä punaa huokuvia huuliaan. Rami veti minut vain lähemmäksi itseään ja antautui sitten huulilleni, jotka hellästi hipoivat hänen omiaan. Tartuin häntä olkapäistä enkä missään nimessä halunnut irrottaa huuliani hänestä. Kaikki ne suudelmat olisivat minun puolestani voineet kestää ikuisuuden, jos se vain olisi ollut mitenkään mahdollista.
Mutta se ei kestänyt ikuisuutta tai edes lähellekään sitä, kuten olisin halunnut, sillä ovi kävi keskeyttäen hetken välittömästi. Huokaisin hieman ärsyyntyneenä ja raahasin jalkani parin hitaan askeleen verran kohti sitä yhtä puista, valkoista tuolia, jolla olin tavanomaisesti aina istunut. Rami katsoi minua pahoillaan olevana ja rypisti pöydälle jääneen tyhjän pasteijapussin nyrkkiinsä heittääkseen sen roskikseen. Minä huokaisin uudelleen syvään ja yritin jotenkin pitää itseni rauhallisesti tuolilla.
Eteisestä kuului kaksi kolausta – jotka tulkitsin niin, että kengät lensivät päin seinää – sekä venytetty huokaus, minkä jälkeen voipuneen oloinen Mira ilmestyi keittiöön. Hän avasi jääkaapin oven ja nappasi sieltä jogurttipurkin. Paiskattuaan oven kiinni niin, että siihen kiinnitetyt valkoiset lappuset jotka luultavimmin olivat jonkinlaisia laskuja, putosivat ilmavirtauksen mukana lattialle, hän istuutui pöydän ääreen minua vastapäätä olevalle tuolille. Ilmeisesti hän ei huomannut laskujen putoamista tai sitten hän ei vain viitsinyt nostaa niitä lattialta, mutta Rami teki sen hänen puolestaan ja laittoi lappuset takaisin jääkaapin oveen.
”Ei viitsi edes tervehtiä”, Rami tuhahti minun suuntaani viitaten siskoonsa, jolle tuo huomautus oli selvästi tarkoitettu.
”Hmh”, Mira aloitti närkästyneeseen sävyyn, nielaisi suunsa tyhjäksi ja heilautti sitten epätavallisen pitkiksi kasvaneet ja tummiksi värjätyt kutrinsa selkänsä taakse. ”No oikein fantastista päivää vaan sinullekin!” Hän liikutteli huuliaan liioitellun selvästi suodessaan yhden katseen veljelleen, minkä jälkeen keskittyi taas jogurttipurkkiinsa.
”Mikä sinua nyt risoo?” Rami kysäisi hämmästyneenä ja kurkkasi uuniin, missä pasteijat olivat paistumassa.
”Kaikki”, Mira vastasi lyhyesti ja antoi ymmärtää, että mikä hänen ärtymyksensä oikea syy sitten olikin, se ei millään tavalla kuulunut muille.
”Oletko sinä kohdannut myöhästyneen teini-iän, vaiko kenties jonkun varhaisen keski-iän kriisin, vai mikä sinua nykyään vaivaa?” Rami teki kiusaa siskolleen ja hymyili tälle ilkikuriseen sävyyn. Olin huomannut, että Ramilla oli Miraan huomattavasti paljon kevyemmät välit kuin isosiskoonsa.
”Hehheh, kyllä on hauskaa”, Mira näytti teennäistä hymyä, joka muistutti enimmäkseen irvistystä. Hän lusikoi jogurttia suuhunsa tasaisin välein silmäillen samalla ilmaisjakelulehteä, jossa mainostettiin jonkin typerän hömppäkaupan alennustuotteita. ”Vaikuntanko minä sinusta todella sellaiselta, joka potee keski-iän kriisiä?” hän kysyi vakavissaan ja ehkä hieman loukkaantuneenakin.
”Äh, kunhan sanoin. Enhän minä edes tiedä, millainen keksi-iän kriisi on, sillä en minä ole tuntenut sellaista potevaa ihmistä. Mutta jokin sinua vaivaa, koska olet nykyään noin pahalla tuulella”, Rami kertoi varman huomionsa hieman vakavammin kuin äsken.
Seurasin keskustelua vain vaiti viitsimättä osallistua siihen.
”Minä olen vain jotenkin ylirasittunut... Opiskelut painaa päälle. Kunpa saisin ne vain äkkiä päätökseen”, Mira huokaisi syvään ja heitti lehden pöydän päässä olevaan siistiin lehtikasaan.
”Ymmärrän. Mutta kyllä sinä niistä selviät, minäkin selvisin”, Rami sanoi kannustavasti.
Minä tulin miettineeksi, mitähän varten Ramin piti koko ajan seisoskella uunin vieressä. Pitikö hänen alati vahtia pasteijoitaan? Eiväthän ne ennenkään olleet palaneet, vaikka hän ei ollut seurannut niitä koko ajan.
Mira nousi tuolilta. ”No hei, sinä nyt oletkin eri asia. Ensinnäkin siksi, ettet opiskellut lääkäriksi”, Mira huomautti ja vei tyhjän jogurttipurkkinsa roskikseen. Sitten hän lähti keittiöstä mutisten jotain sen tapaista, että onneksi nyt olisi sentään viikonloppu. Minustakin se oli oikein mukava asia.
Tultuani lämpimästä suihkusta minua vastaan tulvi kutsuva pasteijoiden tuoksu. Suunnistin sen perässä keittiöön, ja uunituoreet pasteijat lepäsivät herkullisennäköisinä pöydällä leivinpaperin päällä. Keittiössä ei ollut ketään, joten minä annoin itse itselleni luvan ottaa yhden, ja itse asiassa pian toisenkin, minkä jälkeen Rami asteli keittiöön. Ensin hän katsoi pasteijoita, sitten hyvin tarkkaavaisesti minua, joka istuin tyytyväisenä pöydän ääressä pureksimassa viimeistä suupalaa.
”Markus, et kai sinä mennyt syömään minun pasteijoitani?” hän esitti kysymyksen teatraalisen haastavasti ja eteni pari askelta minua kohti.
”Anteeksi”, sanoin virnistäen vaikuttamatta lainkaan pahoillaan olevalta ja nielaisin viimeisetkin rippeet pasteijastani.
”Ja millä oikeudella?”
”No, minulla on ihan omat oikeudet sinun pasteijoihisi”, kerroin muka omahyväisenä.
”Kukas sinulle sellaiset oikeudet on myöntänyt?” Rami kysyi jo kolmannen leikkimielisen kysymyksen ja otti sitten itselleenkin yhden pasteijan. Hän nosti jääkaapista mehutölkin pöydälle ja tuli laseineen istumaan vieressäni olevaan tyhjään tuoliin.
”Minä itse.”
Kaadoin mehua lasiini ja kurkotin itselleni kolmannenkin pasteijan.
”Eihän sellainen ole luvallista. Tuo on rangaistava teko”, hän selitti ja hymyili leikillisesti.
”Sitten sinun pitää rangaista minua.”
”Tottahan toki. Heti, kun vain keksin sopivan rangaistuksen”, Rami lupautui nyökäten, aivan kuin minä olisin halunnut rangaistuksen, ja haukkasi palan pasteijastaan.
Myös Mira tuli pian syömään, kai haistettuaan houkuttelevan tuoksun. ”Markus, laita paita päällesi”, hän käski suu täynnä pasteijaa istuttuaan jo toistamiseen minua vastapäiseen tuoliin ja katsoi minua vaativasti, ei niinkään huvittuneena, jollaista tuntemusta se minussa herätti.
”Minkähän takia?” kysyin vähän vähemmän vakavissani kuin Mira oli ja havaitsin Ramin huvittuneisuuden.
Miran ilmeestä ei oikein tiennyt, mitä se yritti viestittää. En ymmärtänyt, miksi hän oli nyt noin kamalan vakavissaan, sillä ei hän ennenkään ollut ollut. ”Minun puolestani sinä voit kulkea täällä vaikka alasti silloin, kun minä en ole paikalla.”
Rami nauroi tukehtuakseen pasteijaansa. ”Onko Markus sinusta kauhean vastustamaton ilman paitaa, vai miksi sinä olet niin sitä vastaan?”
Minäkään en voinut olla nauramatta, varsinkaan, kun katsoin Miran ilmeitä.
”Rami, sinä olet… Sanonko mikä?!” Mira melkein kirkaisi ja tuntui ärsyyntyneen jo ylireagoidusti. Hän nousi tuolilta seisomaan ja teki muutaman eleen lähteäkseen.
”Hei haloo, missä sinun huumorintajusi on?” Rami ihmetteli suureen ääneen eikä nauranut enää.
”Tuli vedettyä vessanpöntöstä alas!” Mira puuskahti ja lähti pasteijanpuolikkaansa kanssa keittiöstä.
Minä ja Rami katsahdimme toisiimme kummastellen Miran käytöstä ja jäimme hyvällä ruokahalulla syömään pasteijoita.
Tuijottelin televisiota lähes äänettömässä olohuoneessa, missä mikään muu kuin se ei luonut valonkajoa ympärilleen. Toisinaan se rasitti silmiä, mutta jos olisin laittanut valon päälle, se olisi vain häirinnyt television katseluani. Oikeastaan sieltä ei edes tullut yhtään mitään, jonka katselussa olisi ollut mitään järkeä, mutta minä kuitenkin vain töllötin sitä, koska en keksinyt muutakaan tekemistä. Töllötin tietoisena siitä, että minun olisi ollut viisaampaa mennä nukkumaan ennen kuin silmäni rasittuisivat niiden liiasta väkisin auki pitämisestä.
Istuin sohvalla aivan yksinäni. Mirahan oli sulkeutunut huoneeseensa jo heti saatuaan ärsyyntymiskohtauksen Ramin vitsailusta eikä häntä sen koommin ollut näkynyt – mikä ei minua kyllä haitannut yhtään – ja Rami puolestaan oli lähtenyt hetki sitten nukkumaan valitellen väsymystään.
Lopulta päätin luovuttaa. Miksi olisin yrittänyt pysyä hereillä väkisin, kun televisiostakaan ei tullut yhtään mitään? Suljin sen ensin kaukosäätimestä, mutta ennen kuin lähdin, muistin vielä, mitä Rami oli sanonut: televisio pitää aina sulkea virtakytkimestä.
Astuin huoneeseen ja suljin oven äänettömästi perässäni. Ramin huoneessa oli hyvin pimeää, enkä ensin nähnyt juuri mitään. Löysin kuitenkin pian sängynpäädyn sekä Ramin jalat, joten osasin jotenkin suunnistaa oikeaan suuntaan. Raivasin itselleni tilaa – Ramin sängyssä oli aina tarkalleen kolme peittoa ja viisi tyynyä, mutta minä en ollut vieläkään selvittänyt, mihin hän niitä kaikkia tarvitsi.
Raskaasta hengityksestä päätellen Rami oli jo nukahtanut. Mutta minua ei enää nukuttanutkaan edes sitä vertaa kuin vielä äsken. Tuntui, että päässäni oli nyt liikaa ajatuksia.
Tunsin itseni typeräksi. Syyllisyyden tunne oli vaaninut mieltäni jo jonkin aikaa, ja nyt ajatukset pääsivät kulkemaan vapaasti päässäni. Kumma, että muistelin niitä typeriä asioita, vaikka siitä oli jo vuosia.
Minä olin aina ollut hyvin läheinen perheeni kanssa. Äitini oli maailman suurisydämisin ihminen, siitä olin edelleenkin aivan varma. Perheen vanhimpana olin pitänyt pienemmistä sisaruksistani hyvää huolta. Minähän olin rakastanut heitä suuresti, enkä ikinä olisi ollut osannut kuvitellakaan, että joskus en ehkä tapaisikaan heitä enää.
Olin karannut 17-vuotiaana kotoa. Paennut omaa isääni. Muistin niin elävästi ja karmivasti vielä tänäkin päivänä isäni murhanhimoisen ilmeen. Hän oli näyttänyt siltä kuin aikoisi todella piestä minut. En ollut osannut odottaa aivan sellaista reaktiota, kun olin kertonut hänelle sen, mikä minä olin – sen, etten minä pitänytkään tytöistä, kuten isä oli aina kuvitellut, vaikken ikinä ollut tuonut yhtäkään tyttöä kotiin tai puhunut tyttöystävistä. Isä vain oli kuvitellut, etten joko halunnut kertoa vanhemmille niistä asioista mitään tai sitten vain odotin tulevani vanhemmaksi. Isä oli monessa suhteessa ollut hyvin suopea. Minä en ikinä ollut kuullut hänen varsinaisesti raivostuvan mistään asiasta. Mutta hän oli ollut vanhanaikainen ja siinä luulossa elänyt, että tulisi vielä näkemään sen päivän, jona minulla olisi vaimo ja vähintään kolme lasta. Minusta se oli ollut ahdistavaa. Vaikka olinkin tiennyt hänen ajatuksensa, en ollut koskaan osannut odottaa yhtä tyrmistyttävää reaktiota.
Olin eräänä alkukesän päivänä tullut kotiin ja pamauttanut mieltä polttaneen salaisuuteni ilmoille varovasti, mutta silti tarpeeksi päättäväisesti säästyäkseni jo aiemmin koetulta perääntymiseltä, sillä en ollut enää vain jaksanut suunnitella sen kertomista jännittääkseni sitten lopulta niin paljon, etten kuitenkaan kyennyt kertomaan.
Isä oli istunut nahkatuolissaan lukemassa sanomalehteä, pudottanut sen sitten käsistään ja näyttänyt hämmästyneemmältä kuin koskaan ennen. Sitten hänen ilmeensä oli vaihtunut hämmästyneestä kauhistuneen pelokkaaksi ja hän oli mutissut jähmettyneenä saaneensa päälleen taivaan kirouksen. Hän oli vain tuijottanut minua pahaenteinen ilme kasvoillaan, ja silloin minulle oli tullut todella kammottava tunne, pakonomainen tarve juosta säälittävästi karkuun. Olin vain samassa tajunnut, että minä olin isälle se taivaan kirous.
Mennessäni olin törmännyt äitiini, joka oli hyvin ilmeisesti kuullut uutiseni. Ehtimättä tutkia hänen ilmettään sen paremmin olin vain paennut paikalta.
Kaikkein eniten minua edelleen mietitytti se, miten äitini oli minuun suhtautunut. Hänen ilmettään ei oikein ollut pystynyt sinä lyhyenä ja sekavana hetkenä lukemaan. Joka tapauksessa olin melko varma siitä, että vaikka hän olisikin silloin ollut järkyttynyt, hän olisi lopulta oppinut hyväksymään minut. Minä olisin kuitenkin ollut edelleen hänen poikansa. Ei hän minua olisi tuominnut.
Toisin kuin isäni. Olin nähnyt sen hänen ilmeestään heti: hän ei olisi koskaan hyväksynyt minua. Enkä minä ollut halunnut jäädä sinne, omaan kotiini, missä minua olisi pidetty mielenvikaisena tai ties minä muuna. En ollut halunnut olla isäni kanssa enää missään tekemisissä ja minusta oli tuntunut, ettei hänkään halunnut enää tuntea minua. En halunnut olla häpeäksi omalle isälleni, mitä minä välittömästi koin olevani, vaikka tiesinkin, että täysin syyttä. Joten minä olin halunnut vain lähteä pois, jonnekin sinne missä voisin vapaasti olla sellainen, millainen minä olinkin.
En tiennyt, miksi nuo ajatukset vaivasivat minua taas. En ollut miettinyt perhettäni aikoihin, en ollut tuntenut syyllisyyttä siitä, että olin noin vain jättänyt äitini ja sisarukseni. Ehkä tieto siitä, että siskollani olisi huomenna syntymäpäivä, sai minut nyt miettimään. Miten minä olisinkaan halunnut olla näkemässä pikkusiskoni, joka täyttäisi huomenna jo kymmenen. Muistin sisarukseni juuri sellaisina kuin olin heidät viimeksi nähnyt. Muistin siskoni sinä pienenä suloisena pikkutyttönä, joka oli ollut niin kiintynyt minuun, että oli parkunut roikkuen jalassani, kun minä olin ollut lähdössä. Olin repinyt hänet väkisin irti jalastani, sillä minun oli pakko päästä mahdollisimman pian pois. Nyt mietin, mitä hän mahtoi minusta tänä päivänä ajatella, millainen muisto minusta oli jäänyt? Pikkuveljeni ei varmasti muistanut minua enää tänä päivänä. Minun karatessani kotoa tämä oli ollut vasta alle parin vuoden ikäinen.
Mutta minä olin totisesti jäänyt kaipaamaan heitä. Voi, miten minä olin monesti itkenyt, kun olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Mutten minä kuitenkaan hylätty ollut, itse olin sen aiheuttanut lähtemällä rakkaimpieni luota. Oman elämän aloittaminen niin varhaisessa vaiheessa oli ensin ollut todella hankalaa ihan noin yhtäkkiä ja pienillä varoilla. Olin ollut monet kerrat melkein palaamassa kotiin, mutta jokaisen kerran, kun olin meinannut tehdä niin, olin muistanut, millainen katse isällä oli ollut ja miten se oli minua viiltänyt. En ollut voinut enää palata. Tie takanani oli sulkeutunut, enkä ollut voinut yksinäisyydelleni yhtään mitään.
Silmäni olivat jo tottuneet pimeään, mutta erotin kuitenkin vain ääriviivoja huoneesta, missä vallitsi ahdistusta herättävä hiljaisuus.
Rami nukkui vieressäni niin tyynen näköisenä. Hänen liikkumattomuutensa sai hänet näyttämään melkein elottomalta. Kuulin kuitenkin raskaan hengityksen niin kuuluvasti sen hiljaisuuden keskeltä, että tiesin hänen olevan sikeässä unessa.
En kyennyt saamaan unesta kiinni, vaikka yritinkin. Nousin lopulta ylös ja istahdin pehmeälle nojatuolille, joka sijaitsi huoneen nurkassa.
No, olihan siinä minun lähdössäni sentään hyväkin puoli, vaikka se niin hirvittävältä oli silloin tuntunutkin. Muuten tuskin koskaan olisin tavannut Ramia, tuota maailman kiehtovinta persoonaa ja ihaninta ihmistä. Tosin matka, joka hänen kanssaan oli kuljettu, ei ollut sekään ollut mitään ruusuilla tanssimista. Minä olin yrittänyt avata häntä ikuisuuden ja voittaa hänen luottamuksensa, mikä oli välillä ollut varsin mahdottomalta tuntuva tehtävä. En kuitenkaan ollut niin helposti luovuttavaa ihmistyyppiä, että olisin jättänyt hänet sen vuoksi. Rami oli kiinnostanut minua, hän oli herättänyt minussa suurta sympatiaa, kuten hän kyllä teki vielä tänäkin päivänä. Ainakin olin saanut rutkasti lisää kärsivällisyyttä. Hänen kanssaan ei oltu koskaan tehty mitään hätiköityä – eikä oikeastaan voinut tehdä vieläkään. Ramilla oli ollut omat vaikeutensa, mutta joka tapauksessa kaikki oli ollut sen arvoista, sekin, että olin odottanut ikuisuuden päivät ennen kuin olin saanut Ramilta jotain vastakaikua.
______________________________________________________________________________
Be Continued...
Sof:
Öö, okei. Siis rekisteröidyin tänne ihan vain siksi, että pääsisin kommaamaan tätä, joten nyt en ole ihan varma, osaanko käyttää tätä sivua oikein. ;D Mutta ei voi mitään, yritän nyt kirjoittaa jotain epämääräistä kommenttia, josta tulee varmasti ihan surkea, mutta en nyt jaksa välittää siitä.
Mistäs sitä aloittaisi? Kun on lukenut jonkin tekstin ja antanut siitä palautetta aikaisemminkin, on kovin vaikeaa keksiä mitään uutta sanottavaa, olkoonkin, että tekstiä on muokattu.
Siiiiiiis, minä pidän tästä edelleen. Ja se on kiva, että uutta jatkoa odotellessa voi lukea tätä vanhaa ja miettiä, mitä tässä oikein tapahtuikaan. Olin esimerkiksi unohtanut kokonaan, kenen lapsi Krisse on, ja oli kiva saada siitäkin selvyys. :)
Tuo ihan ensimmäinen kappale oli muuttunut yllättävän paljon. Nyt ymmärsin sen paremmin kuin aikaisemmin. Ennen luulin, että se on joku kohtaus, joka tulisi vielä tässä novellissa uudelleen, kun se etenisi tarpeeksi pitkälle. Mutta eihän se oekaan, vaan se on tuollainen, öö, no en tiedä, miten sitä pitäisi kutsua. ;D Siis tuommoinen kuitenkin. Pidin siitä ehkä aikaisemmin enemmän, mutta silloin olin käsittänyt sen idean väärin, eli joo. Ei kannata miettiä, mitä tässä yritän selittää.
Iso järkytys oli tämä: Markus on kookas. Olin kuvitellut sen aina suht pienikokoiseksi, niinkuin Raminkin. Tosin tykkään kuvitella aina kaikki kivat henkilöt aika pieniksi, joten se ei voi olla sinun syysi. :D En sitten tiedä, onko tuo maininta miesten kokoerosta uusi, vai onko se ollut siinä ennenkin, ja olen vain jotenkin oudosti sivuuttanut sen.
Tässä vaiheessa yritän sanoa jotain rakentavaa, mutta yrittämiseksi se jää, ja tästä tulee pelkkää epäselvää piperrystä, mitä tämä kommentti on muutenkin tähän asti ollut. Sinulla on tapana toistella joitain sanoja aika paljon. Siis tietenkin se saattaa toimia joskus hyvänä tehokeinona, mutta nyt sitä on esiintynyt ainakin minun makuuni turhan paljon.
Esim.
--- Lainaus ---Minä hörpin siniraidallisesta kupista kahvia. Se oli vahvaa – minä pidin vahvasta kahvista, ja Rami oli kyllä tietoinen siitä. Join kahvini yleensä mustana, ilman maitoa, ilman sokeria. Ainoa syy, miksi olisin voinut haluta maitoa kahviini oli se, että kahvi oli hyvin kuumaa ja maidolla sen olisi saanut hieman viileämmäksi. Rami kun omisti sellaisen kahvinkeittimen, jolla oli tapana keittää kahvi todella kuumaksi.
--- Lainaus päättyy ---
Tuossa toisteltiin kahvi-sanaa aika häiritsevän paljon. En kyllä nyt jaksa alkaa miettimään, miten sitä voisi tuossa tilanteessa välttää, mutta äh. ;D Toivottavasti tajusit, mitä ajan takaa.
Sitten henkilöihin. En olekaan tainnut aikaisemmin kertoa, mitä mieltä olen heistä, joten nyt on korkea aika tehdä se. Paitsi että olen kyllä sanonut, kuka on lempihenkilöni, mutta hän ei vielä esiinny tässä.
Pidän Markuksesta ja Ramista enemmän tuosta jälkimmäiseksi mainitusta. Rami on jotenkin sellainen mielenkiintoinen höppänä (kuvaakohan tuo kenenkään muun mielestä häntä?), tykkään hänestä. On kyllä Markuskin kiva. Hän tosin kiinnittää huomiota ärsyttävän turhiin asioihin, mutta se on oikeastaan vain söpöä, kun on kyse hänestä. :D
Mira on aina ollut jotenkin tosi ärsyttävä. >:( Okei, tajuan, että olet tahallasi tehnyt hänet tuollaiseksi, mutta en vain voi pitää hänestä. Saara on paljon sympaattisempi. Ja Krisse on omalla tavallaan ihana, vaikka osaakin olla aika hermoja raastava. :)
Juu, ehkä alan lopetella tätä kommenttia. Haluaisin kyllä lukea tätä edelleen, ja varsinkin sitten sitä, kun tulee minulle uutta jatkoa. Siksi olisi tosi kiva, jos jatkaisit tämän kirjoittamista tänne. Jooko? Tykkään tästä novellista: sinulla on kiva kirjoitustyyli, ja tämä on tavallaan paljon realistisempi kuin useimmat muut slashit. Siksi odotan jatkoa. ;D
-S
Jinmuru:
Olipa tää ihana! Odotan innolla jatkoa! (on muuten suuri kunnianosoitus, jos joku liittyy Finiin vain jotta pääsee kommentoimaan yhtä tarinaa. :P)
Matter Of Course:
Sofia-ystäväiseni, kiitos oikein paljon noin pitkästä kommentistasi! Oikein mukavaa että jaksoit nähdä vaivaa. :)
Jaah öö... Voi kyllä, Markus on ollut aivan yhtä isokokoinen kaveri koko ajan, ja se on tekstissä myös aiemminkin mainittu, mutta ilmeisesti olet vain jättänyt sen suuremmatta huomiotta. :P
Totta tosiaan. Mikä ihmeen sanojentoisteluvillitys meikäläisellä on? :-[ Pitänee jatkossa kiinnittää asiaan enemmän huomiota. Nyt olen kai jotain korjausta yrittänyt tehdä.
Siis joo, oikein hyvä, että mainitsit asiasta. Haluan nimittäin todellakin tietää, jos voin mitenkään tehdä jotain alkeellisen tekstini parantamiseksi. Virheitä on toki aina vittumaista hokata :-\ mutta sitäkin vittumaisempaa on jättää ne olemaan olemassa... öö eli joo. Virheistä pitää ilmoittaa, of course.
Hmm.. Ramiko on höppänä? o.O No en sitten tiedä, tuon sanankin voi jo tulkita miten vain, joten joo. Höppänästä minulle tulee ensimmäisenä mieleen joku sellainen tyyppi, joka ei oikein kässää mitään :P No, miten vain. ;D
Itsekin pidän Ramista enemmän kuin Markuksesta. Mutta ainakin minun on sitten todella helppo samaistua Markukseen.. :D
Kiitoksia myös Jinmaru-Chanille. :D
On se hyvä että edes jonkun kiinnostus tästä herää :P
Matter Of Course:
Päätin nyt sitten laittaa jatkoa vaikken ollutkaan siitä niin varma... Eli joo. Katsotaan.
Tässä siis jatkoa.
Ja anteeksi hidasteluni.
__________________________________________________________________
Ajatusten kanssa aika meni yllättävän nopeasti. Olin istunut siinä kauan tiedostamatta ajankulua. Yöpöydällä oleva digitaalikello näytti punaisin numeroin aikaa 3:17. Nousin tuolilta huokaisten syvään ja kurkkasin sitten verhojen välistä ulos. Sade oli ilmeisesti heikentynyt hieman, sillä en enää kuullut sen ropisevan ikkunaan yhtä kuuluvasti kuin aiemmin. Ikkunalasi oli täynnä pieniä vesipisaroita, jotka vähän väliä liukuivat kilpaa lasia pitkin alas. Ne näyttivät yhdessä valtavalta timanttijoukolta. Katsahdin alas pihaan ja näin pihalyhtyjen valonheijastuksessa, miten taivaalta satoi hiljalleen vettä maahan. Siirtäessäni katseeni kauemmas kaupungin keskustaan näin siellä valtavasti valoja, jotka hukkuessaan toistensa joukkoon näyttivät vain erivärisiltä valopisteiltä.
”Markus”, kuulin sitten takaani Ramin uneliaan äänen, joka havahdutti minut takaisin todellisuuteen. Minua ihmetytti, mikä oli saanut hänet hereille niin sikeästä unestaan tähän aikaan vuorokaudesta. Minä en mielestäni ollut aiheuttanut minkäänlaista ääntä ja mikäli olisinkin, sen olisi tarvinnut olla melkoinen jysäys aiheuttaakseen Ramin heräämisen.
”Mitä?” vastasin hiljaa, melkein kuiskaten, kääntämättä vielä katsettani ikkunasta ja kaupungin kaukaisesta valonkajosta.
”Mitä sinä siellä teet?” Rami kysyi jälleen unensekaisella äänellä.
”Katselen vain ulos.”
”Mikset sinä nuku?”
”En oikein saanut unta”, sanoin hiljaa enkä jaksanut sen enempää selitellä. En tietenkään halunnut nyt vaivata Ramia mietteilläni ja olin muutenkin mieluiten ajattelematta yhtään mitään. Rami ei onneksi kysynyt, mikä minua valvotti.
”Tule nukkumaan, jos et sinä koko yötä aio valvoa”, hän pyysi melkein anoen, ja vaikka minua ei ollutkaan alkanut uudelleen väsyttää, ajattelin, että voisin silti edes yrittää nukahtaa.
Kaivauduin Ramin peiton alle ja hapuilin hänen huuliaan siellä tummassa hämäryydessä, missä näköaisti ei juuri ollut käytettävissä. Löydettyäni etsimäni suutelin häntä kevyesti, nauttien sen pienen hetken hänen huuliensa pehmeydestä. Kun Rami oli kääntänyt kylkeään ja painanut päänsä takaisin tyynyyn, painauduin tiukasti vasten hänen selkäänsä ja kiedoin käteni hänen ympäriltään. Rami sieppasi käteni ja risti omat sormensa minun sormieni välistä. Suutelin vielä hänen niskaansa – miten miellyttävältä hänen ihonsa tuntuikaan – ja hengitin hänen taivaallista tuoksuaan. Viimein yritin rauhoittaa mieleni ja poistaa sieltä kaikki typerät ja sekavat ajatukset. Pikkuhiljaa ne taisivatkin lipua pois.
Seuraavan kerran, kun paikallistin itseni tähän todellisuuteen, huomasin huoneen jo valaistuneen ja tajusin ihmetyksekseni, että olin aamuyöllä nukahtanut heti ja vaivattomasti ummistettuani silmäni vain hetkeksi. Ehkäpä Ramilla oli ollut jonkinlaista vaikutusta asiaan, sillä olin todennut Ramin rauhoittavan minua. Minä ainakin uskoin, että jos olisin ollut yksin omassa, autiossa kodissani, olisin tuskin ummistanut kertaakaan silmiäni viime yönä.
Tajusin myös olevani samaisessa asennossa, johon olin aamuyöstä nukahtanut; olin edelleen painautunut Ramin selkää vasten. Uskoin hyvin vahvasti Ramin olevan vielä hyvässä unessa, vaikka en hänen kasvojaan nähnytkään. Tunsin, miten hänen vartalonsa liikkui hänen hengittäessään hitaasti ja raskaasti. Vaikka mitä ilmeisimmin hän ei olisi herännyt minkäänlaiseen aiheuttamaani liikkeeseen, en hievahtanutkaan. Enhän minä vielä edes halunnut nousta ylös, vaikka tiesin, etten enää nukkuisi.
Hetken päästä Rami alkoi kuitenkin heräillä. Nyt kun hän irtosi minusta, tuntui siltä kuin ihomme olisivat yön aikana liimautuneet toisiinsa kiinni. Rami käänsi kylkeään ja kohtasin hänen vielä unenpöpperöisen katseensa, hänen silmänsä tapittivat minua tiiviisti syvällä harmaudellaan.
”Huomenta”, Rami pihahti lähes katoavalla äänellä ja rykäisi sitten unen jäljiltä käheänä olevaa kurkkuaan. Vastasin yhtä lailla hänen tavanomaiseen huomenentoivotukseensa ja hymyilin unesta palanneille kasvoille iloisena syystä, mitä en osannut määritellä. Minulla ei ollutkaan enää ollenkaan niin ikävä olo kuin viime yönä valvoessani. Maailmani tuntui valaistuneen yhtä lailla kuin yö oli vaihtunut aamuksi.
Rami ei tänä aamuna jaksanut kovinkaan kauaa maata sängyssä, vaan nousi ylös ennen kuin olin sitä huomannutkaan. Seurasin hänen tavanomaisia aamuvenyttelyliikkeitään: ensin hän kurkotti käsillään taivaisiin samalla kun haukotteli niin suuresti, että leuat näyttivät irtoavan kokonaan toisistaan, minkä jälkeen hän vielä pyöristi selkänsä venyttäen käsiään kohti lattiaa. Tottahan toki hän sai kämmenensä vaivattomasti lattiaa vasten, mikä oli puolestaan minulle hyvin vaivanloinen tehtävä. Minähän sain hädin tuskin sormeni koskettamaan lattiaa, tosin en minä harjoittanutkaan tuota liikettä joka ikinen aamu, kuten Rami teki. Tai sitten se johtui siitä, että minulla oli melko pitkät jalat.
Venyteltyään tarpeekseen ja puettuaan housut jalkaansa Rami avasi huoneen lähteäkseen. Mokoma karkasi luotani tuolla tavalla, ajattelin hieman harmistuneena. Minä en vielä halunnut edes ajatella ylösnousemista.
Hetken päästä korviini kantautui Miran kiljuntaa jäljittelevä huuto:
”Mitä ihmettä minun olohuoneen matolleni on tapahtunut?!”
Kuului ramimaista selitystä, jonka minä kuulin raolleen jätetyn oven lävitse vain epäselvänä mutinana. Hyvin ilmeisesti Rami kuitenkin selitti siskolleen Kristiinan eilisen vahingon.
”Se pahuksen penska!” Mira huudahti pian suurta kiukkua äänessään, kuin yksi matto olisi ollut tärkeintä mitä hän omisti.
”Älä nyt viitsi!” – tällä kertaa Rami puhui niin kuuluvaan ääneen, että minäkin sain siitä selvää – ”Kristiina tuskin teki sitä tahallaan.”
Sitten kuului kolaus, jonka tulkitsin kylpyhuoneen oven sulkeutumiseksi. Sen jälkeen vallitsi jälleen hiljaisuus, joka sai minut huokaisemaan.
Löhösin leveästi sängyllä enkä halunnut lähteä vielä mihinkään. Vilkaisin digitaalikelloa ja se yllätti minut näyttämällä jo niinkin paljon kuin hieman yli yksitoista. Eipä ihmekään, ettei Rami ollut jäänyt enää löhöilemään. Minulla ei kovin usein ollut tapana nukkua ihan näin pitkään (krapulapäivät olivat tietenkin erikseen, mutta eihän minun niiden riivaamana kovinkaan usein tarvinnut olla), vaikka pidinkin vapaapäivistä juuri siksi, että silloin ei tarvinnut herätä niin kamalan aikaisin. Tosin työpäivien väsymys oli ainakin osittain vain psykologista kuin aitoa, sillä töihin lähteminen oli kaikissa tapauksissa väsymystä teettävä ajatus. Mukavinta oli ehkä se, ettei tarvinnut herätä herätyskellon korvia raastavaan ja ärsyttävään ääneen ja nousta sitten välittömästi ylös – minusta kun oli niin mielekästä löhötä sängyssä ihan muuten vain, vaikka ei olisi nukuttanutkaan.
Rami palasi pian huoneeseensa ja suunnisti vaatekaapin luokse, joka sijaitsi melkein huoneen nurkassa, kaappirivistön viimeisimpänä. Hän löysi sieltä harmaavalkoisen puseron, jonka sitten sujautti ylleen.
”Meinaatko sinä jäädä siihen vielä pitkäksikin aikaa?” hän kysäisi viestittäen minulle äänellään jotain sellaista, ettei hän taatusti suostuisi siihen. Seurasin katseellani hänen menoaan ikkunan luokse.
”Ehkäpä”, vastasin rennosti hymyillen, mikä taisi kylläkin näyttää enemmän irvistykseltä.
Rami veti punaisin sävyin koristellut verhot kokonaan sivuun ikkunan edestä, ja valo, joka yllätti minut suurella kirkkaudellaan, pääsi valtaamaan huoneen kauttaaltaan.
”Tällaisina päivinä olisi aika sääli jäädä sänkyyn makaamaan”, Rami tuumi katsoessaan ikkunasta pihalle.
Sää näytti todella olevan tyystin erilainen kuin edellisenä päivänä. Näin ikkunasta ulos katsoessani suurimmaksi osaksi sinistä taivasta ja olin erottavinani jonkinlaista auringonvaloakin. Poutapäivät olivatkin tervetulleita tähän sateiseen syksyyn. Aurinko teki syksystä mitä kauneimman. Puiden lehdet eivät vielä olleet kokonaan pudonneet ja niiden värit olivat todella loistavia.
”Kyllä minä kohta nousen”, lupasin vähän vähemmän vakuuttavammin ja jatkoin ehdolla: ”Jos sinä tulet ensin tänne, koska äsken sinä karkasit aivan liian nopeasti.”
”Jaa, no mitäs minä siellä tekisin?” Rami naurahti ja jatkoi teatraalisen ilkikurisesti hymyillen: ”En minä tule. Menen nyt keittämään kahvia.”
”Ja sekö sinun täytyy tehdä juuri tällä sekunnilla?”
Rami hymyili myöntyvään tapaan ja tuli sitten luokseni sängylle. Kahlitsin hänet heti käsivarrellani tiukkaan otteeseen, josta en aikonut päästää häntä pois vähään aikaan.
Rami liu’utti etusormeaan paljaalla rinnallani ikään kuin olisi piirtänyt siihen jotain. Se sai minut väkisinkin hymyilemään.
”Tuo kutittaa”, sanoin melkein kuiskaten hänen hiuksiinsa ja nyt hänen suupielensä näyttivät nousevan yhä entisestään.
”Sehän on mainiota.”
Rami jatkoi sormensa liu’uttamista ihollani, mutta minun oli pian tartuttava hänen käteensä, sillä minun alkoi olla jo vaikea sietää kutimista. Olin aina ollut herkkä kutimaan enkä pitänyt sitä niin mukavana piirteenä, vaikka harvoin sitä jouduinkin sietämään.
”Pöh, senkin ilonpilaaja”, Rami murahti leikillään ja katsoi minua muka nyrpeänä. Hymy kuitenkin paistoi hänen ilmeestään liian hyvin läpi, jotta se olisi toiminut.
Rami yritti pian nousta ylös, mutta minä vedin hänet takaisin yhtä nopeasti kuin hän oli noussutkin.
”Minne sinä luulet karkaavasi?”
”Minun pitää nyt mennä keittämään sitä kahvia”, hän vastasi ja katsoi minuun kuin anoen minua päästämään hänet irti.
”Ja sinunhan piti nousta ylös”, Rami muistutti ennen kuin luovutin ja päästin hänet menemään. Hänen mentyään nousin vastahakoisesti sängystä ja raahauduin sitten keittiöön.
Mira loi minuun heti kättelyssä pahaenteisen silmäyksen. ”Onko sinun todella aivan pakko heilua täällä puolialastomana?”
”No anteeksi”, huokaisin venytetysti ja tein täyskäännöksen. Ajattelin tällä kertaa säästää Miran turhalta ärsyyntymiseltä, sillä hän ei varmaan ollut vielä saanut huumorintajuaan takaisin. Kävin nopeasti pukeutumassa jo eilisen kaatosateen jälkeen kuivuneisiin vaatteisiini ja palasin sitten takaisin keittiön idylliin. Ennen kuin ehdin tuoliin istahtaa, Mira nousi, käveli kiireesti pois keittiöstä, ja pian ovi kävi kovalla pamauksella. Ihan turhaanhan minä sitten olin käynyt pukeutumassa. Mutta kaipa se muutenkin oli ihan suotavaa, vaikka asunnon lämpötilan puolesta olisin kyllä tarkentunutkin hyvin vähemmissä vaatteissa. Minulla oli Ramin luona yleensä todella lämmin, mutta ehkä se johtuikin vain siitä, että kotonani olin tottunut olemaan melko viileässä. Siellä lämmityksessä joko säästettiin, tai sitten siinä oli jotakin vikaa.
Mira astui ovesta sisään ja tuli hetken päästä hyvin vapautuneesti huokaisten olohuoneeseen, missä minä tapani mukaisesti olin lukemassa päivän sanomalehteä silmäillen, en siis mitenkään kovin syventyneesti. Pitihän minun aina käyttää tilaisuus hyväkseni ja lukaista sanomalehti läpi Ramin luona, koska kotiin minulle ei sitä tullut – se oli liian kallista touhua. Mira hymyili vienosti ja istuutui puiseen keinutuoliin, joka näytti mielestäni liian vanhanaikaiselta tässä asunnossa sen jopa modernin sisustuksen keskellä.
Minun oli pakko ihmetellä Miran olemusta, joka huokui epätavalliseen tapaan hyvää mieltä – hänen olemuksensa oli viime aikoina totisesti ollut jokseenkin pingottunut. Katsoin häntä ensin silmänurkastani sanomalehden takaa ja juuri kun olin kysymässä, mitä loistavaa nyt oli tapahtunut, hän päästi ilmoille riemuisen uutisen:
”Mitä tein äsken vuokrasopimuksen!”
Rami tuli salamana keittiöstä olohuoneeseen. ”Ihanko totta?” hän kysyi näyttäen ensin hämmästyneeltä. ”Ihanaa, siskokulta! Tätä täytyy juhlia, pääsenhän minä sentään sinusta eroon.”
”Rami! Onko sinun pakko olla noin ilkeä?” Mira murahti – tuskin kylläkään siksi, että olisi ottanut Ramin äskeisen lauseen tosissaan, vaan pikemminkin siksi, että Rami oli heti pistänyt vitsiksi.
”Ai, anteeksi”, Rami sanoi tahallisen hiljaisella äänellä ja vakavoitui sitten teatraalisuudestaan. ”Mistä sinä nyt kämpän olet löytänyt?”
”Tuolta melkein keskustasta”, Mira vastasi ensin lyhyesti, mutta alkoi sitten selostaa asiaa vähän tarkemmin – ja suurella innolla. Hän oli etsinyt itselleen asuntoa jo jonkin aikaa, tuloksetta. Ymmärsin kyllä, että hänestä oli todella mukavaa päästä viimein omaan asuntoon. Tuskin ikuinen kimppakämppäelämä veljen kanssa oli hänestä kovin kiehtova ajatus. Mira todella vaikutti siltä, että kaipasi omaa rauhaa. Eikä Ramistakaan varmasti ollut niin mukavaa asua siskonsa kanssa koko elämäänsä, joten kai hänestäkin oli ihan hyvä asia, että Mira muuttaisi vihdoin pois.
Minäkin olin vähän kaavaillut jo jonkin aikaa. Nyt kun Mira vihdoin lähtisi, minä voisin aivan hyvin muuttaa Ramin luokse. En tosin ollut vielä kertonut mietteestäni Ramille mitään, eikä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän ehdotukseeni sanoisi, mutta en uskonut, että se olisi ollut hänestä huono ajatus. Miksi olisi? Minusta oli monia syitä, miksi minun kannatti muuttaa hänen luokseen. Sen lisäksi, että halusin sitä kovasti, se oli myös taloudellisesti kannattavaa. Minähän kuitenkin vietin aikaani Ramin luona aika paljon, niin miksipä sitä tyhjästä kämpästä vuokraa maksamaan? Saman tien kai olisin voinut asua täysipäiväisesti Ramin luona. Rami olisi myös Miran muutettua joutunut maksamaan yksin kokonaan kämpän vuokran. Oli tosin syytä ihmetellä, miksi ihmeessä Ramin kannatti asua yksin asunnossa, missä oli kaksi makuuhuonetta. Vaikka en minä sinne muutettuani olisi ratkaissut ylimääräisen huoneen ongelmaa, sillä tuskinpa me olisimme asuneet eri huoneissa, mutta joka tapauksessa asunto sopi paremmin kahden kuin yhden asuttavaksi. Lisäksi minulla oli pakottava tarve päästä vihdoin pois pienestä, epäsiististä yksiöstäni, joka alkoi jo pikkuhiljaa ahdistaa minua. Minun olisi pian päästävä siitä eroon, ajattelin päättäväisenä. Päätin ehdottaa asiaa Ramille jonain päivänä, kun hyvä hetki koituisi.
Seuraavana viikonloppuna olin jälleen majoittunut Ramin luokse. Useimmiten minä siellä viikonloppuisin aikaani vietinkin. Rami ei ollut kovin innokas tulemaan minun luokseni ja ihan syystäkin. Ensinnäkin kämpässäni oli kovin ahdasta ja toiseksi hyvin epäsiistiä, ja Ramihan tiedettävästi piti jonkinasteisesta siisteydestä. En voinut kiistää, ettenkö itsekin olisi ennemmin siisteyttä katsellut, en vain itse ollut niin taitava pitämään sitä yllä. Minä suorastaan inhosin siivoamista.
Rami oli ottanut keittiön haltuunsa valmistaakseen ruokaa, mitä hän teki melko usein. Odotin ruokaa suurella nälällä, mitä Rami sitten olikaan päättänyt tehdä. Minulle ylipäänsä kaikki itse tehty ruoka oli todella hienoa ylellisyyttä, sillä pääasiassa tyydytin nälkääni valmisaterioilla. Omat ruoanlaittotaitoni rajoittuivat periaatteessa perunoiden keittoon, mitä sitäkään en ollut kovin usein tehnyt. En pahemmin ollut yrittänytkään opetella kokkaamaan. Minulla oli ollut siihen ehkä vähän huonot mahdollisuudetkin. 17-vuotiaaksi asti olin saanut ruoan valmiina pöytään ja sen jälkeen olinkin syönyt mitä sattuu tai en mitään – enimmäkseen kaurapuuroa tai muuta vastaavaa. Rahani olivat olleet ensin hyvin vähissä ja myöhemmin, kun tilanne ei ollut enää ollut niin paha sillä rintamalla, ei vain ollut riittänyt aikaa tai edes kiinnostusta opetella ruoanlaittoa. En uskonut, että olisin oppinut mitään. Toki koulussa olin opiskellut kotitaloutta, mutta siitähän oli jo pitkä niin aika, etten voinut muistaa enää mitään, eikä silloin kyllä mitään ollut tullut edes opittua. Ei minua silloinkaan ollut ruoanlaitto juuri kiinnostanut.
Olin kuitenkin hyväksi onnekseni löytänyt kokkaustaitoisen miehen, joka teki kerrassaan loistavaa sapuskaa. Joskus ajattelin, että hän päihitti ravintolakokitkin. Ramin sienikastiketta ei sitten voittanut mikään. Mutta enhän minä sen takia Ramin kanssa ollut – tietenkin pidin hänen taivaallista ruoanlaittotaitoaan vain toisarvoisena asiana moneen muuhun seikkaan verrattuna.
Istuin keinutuolissa ja kiikuin siinä rauhallisesti töllöttäessäni televisioista tennistä, joka tuntui todella pitkästyttävältä. Pelissä ei tapahtunut juuri mitään mielenkiintoista, eivätkä pelaajat olleet minulle kovin tuttuja.
Pian ovikello soi tapansa mukaan rumasti ja rauhallisesti. Oven takana oleva henkilö oli ilmeisesti pitänyt ovikellon nappulaa kauan pohjassa ennen kuin päästi irti, sillä se soi kahdessa erässä, mikä sekin kummasti puistatti minua. Kukaan ei ensin mennyt avaamaan, ja toisen soiton kuuluttua Rami käski minun mennä, sillä hänellä itsellään oli kädet täynnä ruoanlaittonsa kanssa.
Se oli kerrassaan järkyttävää – en normaalisti tavannut itseäni paljon isokokoisempia ihmisiä ja pidin itseäni melkoisena jättiläisenä. Mutta nyt tuskin sellaiselta näytin: ovella seisoi siististi asustettu valtavankokoinen mies. Katsoin tätä ensin kysyvästi osaamatta sanoa edes kunnollista tervehdystä, ja hän puolestaan katsoi minua kuin ennennäkemätöntä avaruusoliota. Olin täysin varma, että hän oli varmasti olettanut näkevänsä oven takana jonkun tietyn henkilön. Kuka mies sitten olikaan, en voinut olla ihmettelemättä häntä.
”Tuota… Onkohan tämä väärä osoite, vai… asuuko Mira täällä?” mies avasi ison suunsa ja kuulosti epäröivältä.
”Joo, asuu”, minä rykäisin ja vedin perusilmeen kasvoilleni. ”Hän tulee kai pian…”
Peräännyin ovelta muutaman askeleen. Mies jäi ensin seisomaan ovensuuhun kuin kokisi hetkellistä aivojen vajaatoimintaa, mutta uskaltautui sitten astumaan varovasti sisään tutkaillen samalla arvioivasti ympärilleen.
Tietääkseni Mira oli sulkeutunut kylpyhuoneeseen, kun olin hänestä viimeksi elonmerkkejä saanut. Koputin siis vessanoveen ja kuulutin sen läpi: ”Mira, sinua kysytään.”
Ensin oli hetken hiljaista ja ehdin jo epäillä erehtyneeni Miran sijainnista. ”Äh, minä tulen ihan kohta!” kuulin oven lävitse Miran puhisevan ja kolistelevan sitten jotain.
”Kuka siellä on?” Rami kysyi vaikuttamatta kovin kiinnostuneelta, kun saavuin keittiöön. Hän paloitteli raakaa jauhelihaa paistinpannulla, joka sihisi hieman lämpiämisen merkiksi.
”Onko Miralla mies?” esitin hiljaisen kysymyksen ja sain Ramin kääntämään katseensa minuun.
”Miten niin?” Rami kysyi nostaen toista kulmaansa hieman hämmästyneenä.
”No, joku mies tuli kysymään häntä. Minusta tuntuu, että Mira on menossa treffeille”, tuumin niin hiljaa, ettei se varmasti kuulunut eteiseen. Ramissa näytti heräävän pieni kiinnostus, eikä hän ilmeisesti ollut aiemmin tiennyt asiasta sen enempää kuin minäkään. Hän näytti siltä ettei olisi uskonut minua ja riensi kuin muina miehinä eteisen puolelle vakuuttuakseen asiasta. Rami huikkasi pienen muodollisen tervehdyksen ja käväisi sitten nopeasti omassa huoneessaan.
Ramia näytti selvästi huvittavan, kun hän palasi kokkaustensa pariin. ”Tavattoman salaperäistä”, hän kuiskaisi minulle ja hymyili hieman.
Siirryin takaisin olohuoneeseen ja istuin tällä kertaa keinutuolin sijasta sohvalle. Jatkoin tenniksen tuijottelua, tosin ajattelematta sitä juuri ollenkaan.
Mira tuli lopulta kylpyhuoneesta ulos ja havaitsin hänen laittautuneen oikein hienoksi, mitä minä olin nähnyt tapahtuvan melko harvoin. Nyt olin siis täysin vakuuttunut, että kyseessä oli treffit.
”Ai sinä tulitkin jo?”
”Ei kai se haittaa?” mies kysyi Miralta epäröiden ja vaikutti siltä kuin ei olisi viihtynyt siinä ollenkaan.
”Ei yhtään, minä olenkin valmis lähtöön!” Mira hymyili, kävi pikaisesti omassa huoneessaan ja otti sitten takkinsa naulakosta.
”Onko sinulla oikein montakin miestä?” kyseinen mies kysäisi ja kuulosti korviini todella oudolta. Yritin olla kiinnittämättä sen enempää huomiota tuohon eteisessä käytävään vuoropuheluun, mutta minun oli pakko vähän tarkkailla tilannetta. Varsinkin tuon typerän kysymyksen jälkeen.
”Miten niin?” Mira ihmetteli, kurtisti kulmiaan eikä ilmeisesti huomannut kysymyksen humoristista sävyä, vaikkakin sen takaa paljastui aitoa kiinnostusta asiaa kohtaan. Toisaalta minä kyllä ymmärsin sitä miestä, sillä kai häntä luonnollisesti kiinnosti, miksi treffikumppanin asunnossa majaili miehiä. Oli se silti aika aiheeton kysymys, varsinkin kun treffeille oltiin menossa.
”No, kun minä näin jo kaksi”, mies naurahti kevyesti, vaikka näytti edelleen olevan tosissaan kiinnostunut. Minä ajattelin, että täytyi hänen kyllä olla täysi juntti, jos hän uskoi Mirasta jotain sellaista, mitä olisi syytä epäillä.
Mira puhkesi hentoon mutta syvään nauruun ja yritti siinä samalla laittaa takkia päälleen. ”Minä asun vielä toistaiseksi veljeni kanssa, mutta muutan tuota pikaa omaan asuntoon”, Mira selosti saatuaan naurunsa tukehdutettua ja takkinsa ylleen. Minua ihmetytti kovasti, ettei Mira ollut etukäteen kertonut asuvansa veljensä kanssa, jos treffiseuralaisen kerran oli määrä tulla hakemaan häntä kotoa. Ja miksei hän ollut kertonut treffeistään mitään Ramille?
Moitin itseäni liiasta uteliaisuudesta ja yritin jälleen katsoa television tennisottelua.
”Ahaa”, kuulin miehen mutisevan. ”Mutta heitähän on kaksi”, hän viilasi asiaa vielä lisää, mikä meni minusta jo vähän liian paksuksi. Oli siinä Mirallakin seuraa, ajattelin happamesti.
Mira naurahti jälleen pienesti. ”No, he ovat kiinnostuneita vain toisistaan.”
Mies nosti melkein huomaamattomasti kulmaansa, vilkaisi sitten olohuoneen puolelle ja katsoi minua sillä avaruusolioilmeellään. Siirsin äkkiä kyräilevän katseeni takaisin televisioon.
Mokomakin idiootti, ajattelin kireästi. Mitähän hänenkin päässään liikkui? Vaikka mitäpä se minua kosketti. Ehkä olin vain pahoillani Miran puolesta, että hänellä olin noin epäilyttävää seuraa.
Tuo pari, jonka vasta nyt huomasin olevan epäsopiva huiman kokoeronsa takia – Mirahan oli puolestaan pienuuden perikuva – lähti, ja ovi loksahti heidän takanaan kiinni.
Sammutin television, koska tennisottelu oli käynyt yhä mielenkiinnottomammaksi. En tajunnut siitä nyt enää sitä vähääkään seurattuani hetken aikaa eteisepisodia. Siirryin keittiöön, missä nenään kantautuva ruuantuoksu vain voimistui entisestään saaden minun nälkänikin kasvamaan. Istuin keittiön tuolille ja katselin ajatuksiini uponneena Ramin hääräilyä lieden ääressä.
Rami alkoi pian ihmetellä siskonsa elämänmullistuksia siihen tyyliin kuin olisi jotenkin loukkaantunut, kun sisko ei puhunut hänelle asioistaan.
”Mira ei nykyään kerro minulle sitten yhtään mitään! Ensin hän hommaa huomaamattani itselleen asunnon ja nyt hänellä on jo mieskin.”
Minä mietin, miksi Mira kaikkea veljelleen kertoisikaan, mutta olihan se toki aika tyhmää jättää merkittävistä asioista mainitsematta.
”Eikös se ole ihan normaalia, että hän haluaa itselleen seuraa?” kysyin huokaisten enkä suoraan sanottuna olisi jaksanut enää pätkääkään miettiä kyseistä asiaa. Olihan se sinänsä ihan ymmärrettävää, että Ramia siskonsa salaperäisyys ihmetytti, he sentään olivat jo pitkään asuneet saman katon alla ja luultavimmin olleet melko hyvin perillä toisensa elämistä. Mutta oli Rami ainakin ennen osannut antaa siskolleen yksityisyyttä.
”Joo, mutta vähemmän tyypillistä Miralle. Oletko sinä muka nähnyt Miralla olevan jotain parisuhde-elämää?”
”Enpä oikeastaan…”
”Aivan. Hänellä ei ole ollut sellaista varmaan sitten viime vuosisadan! Muistan hänen murtuneen sen yhden tyypin takia joskus aikoja sitten, eikä sen jälkeen ole näkynyt mitään”, Rami kertoi ja tarkasteli ruokaansa. ”Eli tämä on aika yllättävää.”
”Eikö se sitten ole ihan hyvä asia? Huolestuttavaahan se olisi, jos hän vain murjottaisi yksinäisyydessään”, minä tuumin. Vaikka en minä nyt ollut niin vakuuttunut, oliko tämä Miran seuralainen niin hyvä asia. Tai mistäpä minä sitä tiesin, mutta näin päällisin puolin vaikutelma siitä tyypistä ei ainakaan ollut kovin kehuttava.
”En minä sitä huonoksi asiaksi väittänytkään. Ihmettelen vain tätä Miran yhtäkkistä suunnanmuutosta. Aikamoisen lihaskimpun onkin löytänyt”, Rami jatkoi höpinäänsä.
”Jaa. Oliko oikein komeakin, vai miksi asia sinua niin kovin kiinnostaa?” kysyin leikilläni ja virnistin huvittuneena.
Rami siirsi katseensa kokkauksistaan ja loi minuun syvän katseen. ”Joo joo, siitä miehestä minä tietysti ensimmäiseksi kiinnostuin!” hän tuhahti yhtä leikillään kuin minäkin. ”En minä kyllä häntä niin komeaksi ensisilmäyksellä kutsuisi.”
Minä naurahtelin taas.
”Hmm… Ei kai hän nyt niin rumakaan ole”, tuumailin muka ihan tosissani ja ojensin selkäni suoraksi pitkän pöytään nojaamisen jälkeen.
”Mitähän tuo sitten tarkoitti?”
”Minä sanoin sen lähinnä sinun kiusaksesi.” Näytin Ramille kieltä, ja hän vain pudisteli hymyillen päätään.
”Kuule Rami”, aloitin hetken vaitiolon jälkeen ja valmistelin seuraavia sanoja mielessäni. ”Mitä sinä sanoisit, jos minä muuttaisin tänne?”
Rami katsahti minuun jotenkin kummasti, enkä ottanut hänen katseestaan selvää. Sitten hän käänsi katseensa takaisin paistinpannuun ja pysyi vaiti.
”No?” kysyin hoputtaen ja odotin.
”Oletko sinä aivan tosissasi?” hän kysäisi epäilevällä äänellä, enkä osannut taaskaan tulkita hänen ilmettään.
”Miksi minä laskisin leikkiä tällaisesta asiasta?” Nousin tuolilta ja astelin lähemmäs Ramia.
”Tuota… no, en minä tiedä”, Rami takelteli keskittyen muka ruoanlaittoon, vaikka hän aivan selvästi pohti nyt jotain aivan muuta kuin ruokaansa.
Nojasin tiskipöytään toisella kädelläni ja puristin mietteliäänä huuleni yhteen, kunnes esitin kysymyksen:
”Etkö sinä ole tullut ajatelleeksi tätä?”
Rami pudisti pienesti päätään kääntämättä katsettaan paistinpannusta. En voinut olla hämmästelemättä. Hänen vaitonaisuutensa ärsytti minua suunnattomasti. Rami oli jotenkin niin tukossa – kuten kotonani oleva viemärikin, joka minun oli pitänyt jo ajat sitten hoitaa kuntoon, sillä taloyhtiön hommissa tiesin olevan jotain mätää.
Rami ei puhunut mitään.
”Sinäkö et halua minua tänne?” kysyin hetken päästä yrittäen tavoittaa hänen katsettaan, mikä ei onnistunut. Ramin kasvot olivat nyt jotenkin kiristyneet. Minä en viitsinyt odottaa hänen vastaustaan kauan, vaan tein nopeasti oman päätelmäni. ”Eli et.”
Rami katsahti minuun nyt sanomatta mitään, eikä hän sen puoleen olisi ehtinytkään, kun minä päästin jo reaktioni valloilleen.
”Asu sitten yksinäsi”, korotin ääntäni melkein katkerasti. ”Parempi vain, etten minä tule sotkemaan sinun täsmällisen elämäsi ympyröitä ja täydellisen kämppäsi epäinhimillistä siisteyttä!” Pidin pienen hetken tauon kerätäkseni sanottavaa ja suoristin selkäni. ”Mitä hittoa sinä minulla edes teet?! Taidatkin olla kanssani vain paremman puutteessa.”
Niine sanoineni tömistin eteiseen ja vedin nopeasti kengät jalkaani.
”Markus!”
”Anna olla!” karjaisin ollessani jo ovensuussa ja pamautin sitten oven takanani lujaa kiinni – aivan sama, vaikka naapurit olisivatkin häiriintyneet! Juoksin rappuset alas ja otin rämän polkupyörän alleni.
Asukoon sitten itsekseen omassa, isossa valtakunnassaan! Minähän en edes voisi asua siinä asunnossa, joka oli kuin siisteyden perikuva, ajattelin kitkerästi ajaessani nopeasti pihasta pois. Minua kismitti aivan suunnattomasti.
__________________________________________________________________
Saattaa mahdollisesti jatkua...
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta