-
Kuiskauksia universumien laidoilta
Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Fandom: Doctor Who
Ikäraja: korkeintaan K-11
Paritus: saattaa vaihdella tekstin mukaan
Vastuunvapautus: BBC omistaa, Mustis leikkii.
A/N: Koska musta tuntuu, että tuun ficcaan tästä fandomista enemmänkin jotain pientä, niin päätin väkertää suoraan ensimmäisen raapaleen synnyttyä tällaisen pienen kokoelman, johon tulee lisää, kun huvittaa. Pituudet vaihtelevat raapaleista ficletteihin, ja sillain. Ja koska en tosiaan yhtään tiedä tuleeko näitä kaksi vai enemmänkin, niin mitään järjestystä tai muuta näillä ei tule olemaan tai yhtäläisyyksiä toisiinsa (ellei toisin sanota).
Eipä tässä kai muuta, toivottavasti joku tykkää. ^^
-
Ikäraja: S
Tyylilaji: Kaipailevaa angstia tai jotain
Paritus: Tohtori (10.)/Rose
Vastuunvapautus: BBC omistaa, Naby leikkii.
A/N: Halusin kirjoittaa jotain pientä ja raapalehan tästä sitten tuli. Doomsdayn jälkeistä fiilistelyä ja sillai.
Kun ei osaa päästää irti
Tohtori ei osaa päästää irti ja matkaa aiempiin vuosiin vain nähdäkseen edes vilauksen. Tohtori istuu puistonpenkillä, katselee seitsemänvuotiasta Rose Tyleria, joka kiipeää liukumäkeen ja tulee alas. Mickey seuraa perässä ja hyppää vauhdista hiekalle. Rose taputtaa käsiään.
Leikkipuisto on täynnä elämää, ja siitä huolimatta Tohtori on yksinäinen. Hän vilkuilee toisia ihmisiä puistossa näön vuoksi, mutta palaa jälleen hetkistä myöhemmin takaisin Roseen – kuten aina. Tytön hiukset ovat karanneet saparoilta ja nenänpää on sadevedestä vaaleanpunainen.
Ja kun Rose naarmuttaa polvensa, Tohtori kävelee pois, vaikka haluaisi ottaa tytön syliinsä ja suukottaa vaaleita hiuksia. Kävellessään takaisin TARDISin luo hän miettii, tuoksuvatko tämänkin Rosen hiukset toffeelta.
-
No voi awww sun kanssasi ♥ Ei saa kirjoittaa Doctor Whosta tai Doomdaysta, koska Vladdy-pikkuinen pillahtaa itkuun. (koska mähwww, Ten/Rose ja Doomsday, glää ;_;)
Tykkäsin tästä tekstistä. Jotenkin raapalemitta sopi tähän äärimmäisen hyvin ja samoin sopi yksinkertainen lauserakennekin. Yksinkertaisuudesta huolimatta teksti on kielellisesti kaunista ja löytyypä sieltä joitain herkkupalojakin.
Hän vilkuilee toisia ihmisiä puistossa näön vuoksi, mutta palaa jälleen hetkistä myöhemmin takaisin Roseen – kuten aina. Tytön hiukset ovat karanneet saparoilta ja nenänpää on sadevedestä vaaleanpunainen.
Tämä on jotenkin vain ihan käsittämättömän suloinen kohta. Kai se johtuu tuosta sadevedestä vaaleanpunaisesta nenänpäästä. ♥
Loppu on myöskin jotenkin suloinen, vaikka se on samalla kovin, kovin surullinen, koska Tohtori ei voi saada omaa Roseaan. Raapaleita on yleensä tavallista vaikeampi kommentoida, joten kommentti on vähän kämäinen, mutta halusin vain kertoa, että tykkäsin. ♥
-
No voi awws sun ittes kanssa, Vladdyseni! <3 Mutta voi sinuu pientä, anteeks nyt kovasti... annathan anteeks? Koska oli vaan pakko kirjottaa post-Doomsdayta koska... nojoo kyllä sä tiiät. Enivei, itsekin tykkään kovasti sadevedestä, se oli yks mun omista lempikohdista myös. Tää tekstihän valmistu ihan sika myöhään ja on ihme, että sain oikeesti jotain järkevää aikaan, mutta ihanaa että pidit ja sillai. Kiitoksia kovasti kommentistasi, ens ficissä kirjotan kyllä jotain ilosempaa Ten/Rosee, lupaan sen. :D
//EDIT: Ja toista ficciä pukkaa tällä kertaa ficletin muodossa. ^^
Kirjoittaja: Naby
Fandom: Doctor Who
Ikäraja: S
Tyylilaji: Fluff-sävytteistä draamaa
Paritus: Tohtori (10.)/Rose
Vastuunvapautus: BBC omistaa ja Naby käyttää suloisia hahmoja omaksi ilokseen.
A/N: Koska edellinen oli melko surumielinen, halusin seuraavaksi kirjoittaa iloisempaa RoseTeniä. Kiitoksia isotädille ja hänen miesystävälle hienoisesta tausta-avusta, ja toivottavasti joku tykkää. ^^
Karusellihevosia ja suklaatahroja
”Allons-y!”
Viimeinen asia, jonka Rose muisti kuullensa ennen räjähdystä oli Tohtorin innostunut huudahdus. TARDISin viimein asettuessa paikoillensa hän löysi itsensä pitkin pituuttaan makaamasta aikakoneen lattialta.
”Oletko kunnossa?” Tohtori kysäisi ja ilmestyi näkyviin konsolipöydän takaa leveän virneen kera.
”Luulisin niin”, Rose naurahti kammeten istumaan polvilleen.
Tohtori ojensi kätensä ja nosti Rosen takaisin jaloillensa seisomaan. Mies näytti normaalia rähjäisemmältä hiukset pörröllään ja takki rutussa. Rose tukahdutti pienoisen kipinän otsalle kaartuvasta hiussuortuvasta virne kasvoillaan.
”Jottei koko maailma räjähdä kipinöidessäsi”, hän nauroi.
”Valmiita?” Tohtori kysyi.
”Ehdottomasti!” Rose hihkaisi ja sujautti sormensa Tohtorin sormien lomaan. Puristus oli tiukka, mutta lämmin, kun he astuivat ulos TARDISista.
”Missä me oikein olemme?” Rose ihmetteli katsoessaan ympärilleen. Kevyt tuuli tarrautui kellohameen helmaan ja heitti vaaleat hiussuortuvat silmille.
”Yhdysvalloissa, vuonna 1956”, Tohtori vastasi, eikä Rose voinut olla kikattamatta pidellessään miehen kädestä kiinni.
Long Islandin ilta oli kauniin oranssi auringon painuessa kohti horisonttia. Tennarit lipsuivat asfaltilla Rosen seuratessa Tohtoria, joka ei suostunut kertomaan, minne he tarkalleen ottaen olivat menossa. Uteliaisuus kupli kevyenä vatsanpohjassa, mutta Rosella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hypellä toisen rinnalla. Tohtori nauroi hänen kanssaan Rosen osoitellessa ohitse ajavia Chevroleteja ja hurmaavia pikkukuppiloita.
Rose tuskin huomasikaan, kuinka he saapuivat sievään huvipuistoon, niin tohkeissaan hän katseli ympärilleen. Eikä huvipuisto ollut yhtään vähemmän mielenkiintoinen Roselle. Oli karusellia ja pieniä sähköautoja, herkkukojuja ja värikkäitä valoja, jotka valaisivat alkuillan. Lapset kiljuivat innokkuuksissaan juostessaan laitteesta toiseen, ja niin kiljaisi Rosekin Tohtorin heittäessä hänet kellastuneenvalkean karusellihevosen selkään. Kiljaisu johtui kyllä pikemminkin yllätyksestä kuin innostuksesta.
”Minä tipun täältä!” Rose huusi, mutta Tohtori väitti päinvastaista ja hyppäsi viereisen hevosen satulaan.
Lopulta Tohtori sai palkita urhean Rosensa jättimäisellä annoksella vaniljajäätelöä, vaikka palkinto muuttui pikemminkin lahjonnaksi, sillä neitokainen olisi tahtonut vielä toisenkin kierroksen karusellissa. Kuluneella puupenkillä he istuivat käsikkäin, söivät jäätelöä ja katselivat huvipuiston riemua. Mutta kaiken hauskan jälkeen tuli sulkemisaika, ja valot sammuivat. Huvipuisto uinahti hiljaiseen loppuiltaan, ja Rose ja Tohtori jättivät sen taakseen.
Kesäyö oli lämmin, ja siksi kaksikko unohtui katsomaan, kuinka taivas värjääntyi hiljalleen punaviolettiin. Herkkukojusta ostettu suklaalevy tahri Rosen ja Tohtorin sormet ja suupielet, mutta maistui ihanan makealta ja täyteläiseltä – vähän kuin rakastavaisten suudelmat tanssilavojen humussa. Kun himmeät tähdet vilkkuivat heikosti taivaalla, hiekanjyvät sotkeutuivat rannalle nukahtaneiden hiuksiin.
Aamulla Rose heräsi Tohtorin takkiin kietoutuneena. Hän kuunteli hiljaa kahden sydämen pamppailemista ja kuljetti sormiaan ruskeiden hiuksien lomassa, mutta Tohtori ei reagoinutkaan. Rose yritti päätellä leikkikö toinen nukkuvaa vai nukkuiko tämä oikeasti, muttei kysynyt asiasta vaan sulki jälleen silmänsä. Aurinko lämmitti mukavasti tytön selkää, eikä hänellä ollut mitään kiirettä pois.
Kuitenkin muutaman minuutin jälkeen Rose ja Tohtori vilkuttivat nauraen kahdelle keski-ikäiselle naiselle, jotka olivat tulleet ensimmäisinä rannalle aurinkoa ottamaan. He eivät kuulleet, kuinka naiset mutisivat nuorista vastarakastuneista, juoksivat vain käsi kädessä kohti uusia planeettoja ja vuosilukuja.
-
Ghhhh!! Lisää Ten/Rosea pikku-Vladdylle, jei! <3
Tämä oli todellakin iloisempi kuin edellinen. Mun naamalla oli todella pöhkö virne, kun luin tätä. Se ilmestyi jo ensimmäisen sanan kohdalla, koska, no, Allons-y nyt vain sattuu olemaan eeppinen ja ihana.
Suklaan vertaaminen rakastavaisten suudelmiin oli nerokasta (ja samalla suloista, vaikkakin siitä tulee aina joku ihan muu mieleen) Vähän kyllä ihmettelin, mistä kipinä Rosen hiuksiin ilmestyi, mutta päätin, että se on aivan loogista eikä ollenkaan relevanttia pohdittavaa. Tohtorin loistava kommentti kipinöimisestä on aivan mahtava ja purskahdin nauruun ja sama ihana vatsanpohjasta kutittelevaisen naurattavainen tunnelma säilyi pitkin tekstiä ihan loppuun astim jossa mulle jostain syystä tuli haikea olo. Ja jostain syystä haluan kuvitella, että Tohtori vain leikki nukkuvaa ja nautiskeli salaa Rosen sormien kosketuksista, koska ei se koskaan tuu sille suoraan sanomaan, että rakastaa sitä, vaikka se onkin ilmiselvää ja herra siihen itse viittaakin useasti<3
Mäwwwwh, kiitos ihanasta tekstistä<3
-
Totta kai pitää olla lisää roseteniä pikku-Vladdylle! <3 enivei, olen hyvin iloinen, koska pidit. Musta oli oikein hauskaa kirjoittaa tätä, vaikka tästä tulikin hieman höppänä ja kaikkea. Kipinän selitin jollain ihmeen räjähdyksellä, jonka takia Rose ylipäätään joutui lattialle ja sillai. Ja pakko myöntää, että itselläni on aivan samanlainen teoria tuosta nukkumisesta.
Mutta siis, kiitos itsellesi ihanasta kommentistaa. <3
-
Kirjoittaja: Naby
Fandom: Doctor Who
Ikäraja: S
Tyylilaji: Surullista fluffyilua
Paritus: Tohtori (11.)/Clara
Vastuunvapautus: BBC omistaa, edelleen
A/N: Kyllä, pitäisi olla jo sängyssä, mutta kun… hassunkepeän Whoufflen jälkeen piti kirjoittaa vielä surullista Whoufflea ennen nukkumaanmenoa. Katsokaa kellonaika (kyllä, kohta yksi yöllä) ja syyttäkää sitä. Pituudeltaan tämä menee tuplaraapaleesta.
Murheellisin päivä vuodessa
Clara oli selaillut sinä iltana kirjaansa liian myöhään. ”101 paikkaa, jotka nähdä” jäi Claran nukahtaessa avoimena hänen vatsallensa, kun tyttö hiipi uniavaruuteen. Tähdet olivat siellä sinä yönä palavan punaiset ja tuuli tukahduttavan kuuma.
Oli Claran laskelmien mukaan viides päivä maaliskuuta, vaikka aikamatkaillessa päivät menettivätkin merkityksensä. Se oli ollut jo pitkään murheellisin päivä vuodessa, jolloin Clara ei koskaan saanut nukutuksi vaan huusi ikäväänsä, joka ei koskaan hylännyt.
Tohtori havahtuikin keskellä yötä huutoon. Clara tärisi sängyssään sikiöasennossa, kun kyynelvirrat huuhtoivat hänen poskiaan polttavina kuin uniavaruuden tuuli. Märkiä pisaroita imeytyi lakanaan.
”Clara?” Tohtori kysyi ja veti toisen syliinsä. Claran jalat sotkeutuivat peittoon, mutta hän ei jaksanut välittää. Hän vain painoi päänsä Tohtorin paitaa vasten tuskin huomaten, ettei rusettia ollutkaan.
”Mikä hätänä?”
”Viides maaliskuuta”, Clara mutisi, ja Tohtori huokaisi.
”Voi Clara”, mies kuiskaili Claran korvaan ja tuuditti tyttöä sylissään kuin pikkulasta. Pikkulapsi Clara halusikin olla. Hän halusi juosta koulusta kotiin ja hypätä äitinsä syliin, näyttää uuden taideteoksen, jonka oli kuvaamataidontunnilla tehnyt.
”Ei hätää, ei hätää”, Tohtori puheli ja alkoi hymistä hiljaa. Clara ei ollut koskaan kuullut sitä sävelmää. Se oli kaunis mollisävelmä, joka tuuditti hänet lopulta uneen.
Uniavaruuden tähdet eivät olleet enää punaiset Claran palatessa takaisin vaan timantinkirkkaat, ja tuuli oli tyyntynyt kesäiseksi tuulahdukseksi.
-
Kirjoittaja: Naby
Fandom: Doctor Who
Ikäraja: S
Tyylilaji: Fluff
Paritus: Tohtori (10.)/Rose
Vastuunvapautus: BBC omistaa Rosen, Tohtorin ja TARDISin, en saa tästä mitään muuta kuin hyvän mielen.
A/N: Nabyn yölliset postailut vol. 2. Oli pakko kirjoittaa söpöä roseteniä, kun inspiroiduin netissä surffaillessani. Toivottavasti joku tykkää ja silleen!
Omistan tämän Vladdy-pienelle lahjana kirjoitusten läpäisystä ja lakkiaismekon löytämisestä! <3
Appelsiinikukkavaahtoa
Vaahtoa, vaahtoa, enemmän vaahtoa. Rose kaatoi kylpyvaahtoa ehkä aavistuksen turhan runsaalla kädellä veteen ja sekoitteli toisella kädellään saadakseen kunnon vaahdon aikaiseksi. Hän oli aina rakastanut lämpimiä vaahtokylpyjä, ja TARDISissa nyt sattui olemaan ihastuttava amme. Niin suuri, että sinne olisi mahtunut ainakin kolme Rosea.
Hän kaapaisi vaahtoa käsiinsä ja puhalteli käsistään ilmaan haistellakseen sen hedelmäistä tuoksua. Appelsiinikukkaa, pionia, vaniljaa ja meripihkaa Rose tunnisti tuoksusta. Se oli hänen ehdoton suosikkinsa TARDISin kylpyvaahtovalikoimasta, vaikkeivät muutkaan tuoksut olleet pahoja.
”Rose?” Tohtorin huhuilu kantautui käytävältä, ja Rose huokaisi itsekseen. Hän oli juuri saanut itsensä asettumaan aloilleen ammeessa. Pää nojasi ammeen reunaan, ja kaikki tuntui täydelliseltä. Kuuma vesi rentoutti juoksemisesta kipeytyneitä jalkapohjia ja tuoksut hurmasivat väsyneet aistit.
”Olen täällä!” Rose vastasi, ja ennen kuin hän ehti varoittaa Tohtori jo avasi kylpyhuoneen oven.
”Anteeksi!” Tohtori huikkasi vetäytyen takaisin.
”Äh, et sinä mitään näe, olen yltä päältä vaahdossa”, Rose sanoi.
”Oletko?” Tohtori kysyi ja uskaltautui katsomaan.
”Niin oletkin. Ja vaahto muuten pukee sinua.”
”Älä irvaile! Yritän rentoutua”, Rose heristi sormeaan saaden vaahdon lentelemään kädestään. Vaahto kutitti hänen nenänpäätään, ja Rose oli varma, että hänen hiuksensa olivat vaahtokuorrutteessa, vaikka hän oli sitonut ne nutturalle ja yrittänyt olla varovainen.
”En minä irvaile”, Tohtori vastasi hymyillen.
Tohtori jäi ovensuuhun nojailemaan ovenkarmiin kädet ristittyinä rintansa päälle, kun Rose sulki silmänsä. Kesti muutama hetki, kunnes tyttö tajusi, ettei ollutkaan yksin yhdentoista kynttilänsä kanssa. Tohtori oli yhä siinä.
”Oletko väsynyt?” mies kysyi, kun Rose käänsi katseensa häneen.
”Jonkin verran”, Rose myönsi.
”Ehkä minä voisin hieroa jalkojasi, kun nouset kylvystä”, Tohtori ehdotti, eikä Rose voinut muuta kuin myöntyä. Hieronta kuulosti suorastaan taivaalliselta, ja Tohtori oli jo aikaisemmin osoittanut olevansa oikein hyvä käsistään.
Tohtori ei kuitenkaan kadonnut oviaukosta yhtään minnekään, vaikka Rose painautui jälleen syvemmälle vaahtoveteensä ja sulki silmänsä. Hän huokaisi lopulta ja nousi varovasti istumaan ammeessa.
”Haluaisitko liittyä seuraani?” Rose tiedusteli.
”Ajattelin jo joutuvani odottaa vaahtojen katoamista, kunnes kysyisit!” Tohtori virnisti, ja Rose tähtäsi nauraen kourallisen kokoisen vaahtoammuksen toista kohti. Vaahto varisi lattialle saavuttamatta koskaan kohdettaan mutta sai silti Rosen ja Tohtorin hymyilemään toisilleen, kun he asettuivat yhdessä vaahtomereensä.
-
Ensinnäkin: Aaaaaaaaa! Mitämitämitä! Omistettu mulle? Oho!
Toisekseen: Awwwwwwwwww! <3 johan oli suloinen ficittäjä. Onneks oon yksin kotona, koska olisin kerännyt huomiota hihittelyjeni kanssa. Jostain syystä mun pervo mieleni väänsä aika monista sioista kaKsmielisiä (mm. Tohtori on taitava käsistään ja teki seuraa Roselle kylpyammeessa), mutta samalla molemmat oli niin IC, kun vaan voi olla ja jotenkin kylpyvaahto oli kamalan suloista. Ja jotenkin se mun pienen pervon mieleni vääntelemät asiat sopi tähän. Tosin, jos haluaisin nipottaa jostain, niin voisin mainita, että oikeastaan meripihka ei tuoksu miltään, koska se on fossiili ja sen takia se on kiveä (kind of).
Ja näköjään multa on jäänyt edellinen fic kommentoimatta, joten muutama sananen siitäkin sitten.
En oikeastaan niin hirmusti tykkää Elevenistä (tosin nyt oon tykästynyt siihenkin, vaikka kaipaankin Teniä) ja Claraa en vielä tiedä, joten oikein hyvät lähtökohdat, joo. Teksti kuitenkin oli suloinen, juuri sellainen, jonka haluaisin joskus tapahtuvan itsellenikin: että Tohtori tulee lohduttamaan pelottavien unien jälkeen (eri versio tosin, mutta Tohtori silti) Eniten pidin ficissä sen tunnelmasta ja erittäin kauniista sanavalinnoista, kuten "uniavaruuden tuuli" ja "kirkkaanpunaiset uniavaruuden tähdet". Wow, kaunista tekstiä!
Appelsiinikukkavaahtoa on silti mun suosikki näistä, koska OTP<3
-
En vaan voi lakata hymyilemästä sun kommentilles, Vladdynen! Hmmh, tuosta meripihkasta niin minähän en itse haista mitään, niin oukkeeij... Koska googlettelin vaan jotain tuoksuja ja meripihkakin tuli esiin mutta niin. :D Enivei, ihanaa että pidit ja sllleeeen. <3
Joten niin, kiitoksia kovasti kommentistasi ja oli mukavaa miellyttää! (:
-
Oi, kuinka ihania! :) Rakkaan tohtorimme olet saanut pysymään IC:nä. Vaikka näissä ei paljoa juonta olekkaan, niin silti nämä on kamalan piristäviä.
Kun ei osaa päästää irti oli haikea, tuli surullinen olo. Rose oli varmaankin ihana pienenä.
Vaahtokylpyä rupee tekeen mieli, kun luin ton vimesen...ja ei haittaa, vaikka sinne joku tohtorikin eksyisi... Mäkin huomasin yössä kaksimielisiä kohtia, hmm...
Ja rakastan tätä koko jutun otsikkoo. Lisää tahtoisin, kiitos! :)
-
Voi, ansku1, olin kovin otettu kommentistasi. Olen hyvin ilahtunut, että pidit näistä, ja voin hyvillä mielin luvata, että lisää kyllä on tulossa! Kiitoksia kommentistasi!
-
Ikäraja: S
Tyylilaji: Kevyt draama ehkä osuu kaikkein lähimmäksi
Paritus: Ihmis-Tohtori (eli Tentoo)/Rose
A/N: Oon lukenut tästä ideasta kauan sitten promptin netissä, ja se on jäänyt kutkuttamaan päähän, joten pitihän se sitten saada kirjoitettua. Noin 250 sanaa pitkä ficletti siis.
Piirakkaa Rose Tylerin tapaan
”Ah, Rose, täällä tuoksuu niin hyvältä!” Tohtori huudahti saapuessaan viekoittelevan herkullisen tuoksun perässä keittiöön.
”Piirakka on uunissa ja valmista tuossa tuokiossa. Istu alas”, Rose viittasi toista istumaan keittiönpöydän ääreen ja etsi heille kokistölkit jääkaapista. Tohtori sihautti ne auki, kun Rose otti piirakan uunista.
”Mitä piirakkaa tämä on?” mies kysäisi, mutta Rose vain virnisti leikatessaan jo palasta toiselle.
Suorastaan hajamieliseen tapaan Rose pyöritteli haarukkaansa lautasen reunalla, kun katsoi hiussuortuviensa lomasta Tohtoria. Tämä virnisti hänelle, otti kulauksen kokiksestaan ja työnsi sitten palan piirasta suuhunsa. Huulet mutristuivat aavistuksen, kun mies sulki suunsa pureskellakseen, ja saman tien Tohtori sylkäisi suupalansa lautasliinaan.
”Päärynää! Rose Tyler, yritätkö sinä myrkyttää minut?” Tohtori huusi ja pyyhki paperilla kieltään. Kulmat olivat kurtussa, ja hän otti suuren kulauksen juomastaan.
”Rose!”
Nainen ei yksinkertaisesti kyennyt vastaamaan, sillä nauroi vatsaansa pidellen. Ilon kyynel karkasi Rosen poskelle, mutta Tohtoria ei naurattanut. Hän murjotti kuin pahainenkin pikkulapsi, kun äiti ei ostanutkaan sitä herkkujäätelöä vaan aivan väärältä maistuvan mehujään.
”Tämä ei ollut hauskaa, Rose”, Tohtori marmatti.
”Äh, olipas. Tässä, ota minun lautaseni. Laitoin vain tuohon siivun päärynää, sillä minun oli pakko kokeilla, huomaatko mitään”, Rose virnisti ja työnsi lautasensa toisen nenän eteen.
”Rose, sinun on parasta olla kokeilematta tuota uudelleen”, Tohtori uhosi koettaessaan uudelleen. Omenapiiraan maku näytti tyydyttävän herraa, sillä hän alkoi lopulta hymyillä sanoistaan huolimatta.
”Et sinä ainakaan minua syönyt”, Rose tirskahteli edelleen, vaikka yrittikin vakavoitua.
”Ei tarkoita sitä, ettenkö voisi syödä”, Tohtori virnisti.
”Ehkä tyydytään nyt vain tähän piirakkaan”, Rose yhtyi virneeseen, ja sovinnon eleeksi he kilistivät limonaditölkkejään.
-
Rose on mun mielestä välillä kovinkin lapsellinen tai jotain sinnepäin. Siksi oli ihan normaalia että se tunkikin päärynää piirakanpalaseen. :D Oli ihana lukea vaan jostain näinkin tavallisesta, ei aina tarvii pelastaa mailmaa. Vaikka se mukavaa onkin, mutta ei aina. Jotenkin se ajatus, että nää kaksi ovat vaan normaaleja ystävyksiä, viehätti. :)
En tosin ymmärrä miten joku saa colan ja piirakan maistumaan hyvältä yhdessä. :P Tohtorin päärynäviha menee yli, ei piirasta saa sylkeä servettiin. Tohtori osaa olla tosiaankin aivan pikkulapsi, sen ainakin tavotit tässä pätkässä. Loppu hyvin kaikki hyvin, Tohtorille omenapiirakkaa, ja taas on kaikki hyvin. :)
Lopun syömisuhkaukset ^^. Miks mä istun yksin, miksei kukaan tuu syömään mua?
Kiitos suloisesta ficistä, ehdottomasti hyvä lukukokemus.
Hups, toivottavasti kommentissa ei ole paljon kirotusvireitä...
-
Oho, tulipas kommentti nopeasti! Olen aivan samaa mieltä, ansku1, että Rose on välillä lapsellinen, joten päärynäjuttu toimi sen tähden. Mmh, mä en suoraan sanottuna edes ajatellut hirmuisesti kokista, koska olin väsynyt ja halusin tekstin tehtyä (minkä takia menin omasta mielestäni ihan rimani ali, mutta samapa tuo, hauskaa oli). Toinen vaihtoehtoni olisi ollut tee, mutta koska minut tuntien tee tulee olemaan näissä teksteissä myös läsnä, halusin vaihtelua.
Enivei, kiitoksia kovasti kommentistasi, se teki minut hyyvin iloiseksi!
-
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Romancedraamawhatever
Paritus: Ihmis-Tohtori (eli Tentoo)/Rose
A/N: Tuli hämmentävä DW-fiilis ja oli pakko kirjoittaa jotain pientä, joten valitsin raapaleen. Raapale on mukava mitta yömyöhään, kun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta tahtoo silti kirjoittaa, haha.
Sudensaalis
Rose kyyristelee kylpyhuoneen ovenraossa. John on tullut töistä kotiin tukka märkänä, koska oli välttämättä halunnut kävellä. Suihkusta ryöppyävä vesi vierii miehen selkää pitkin takapuolelle, saa Rosen nuolaisemaan ylähuultaan kuin nälkäinen saalistaja.
Paha susi on liikkeellä.
Kun John kääntyy poimiakseen pyyhkeensä pyyhetelineestä, vaanija on siirtynyt keittiöön keittämään teetä, jottei mies vilustu alkusyksyn sadekuurosta. (Ja jottei tarvitse katsoa saalista silmiin.)
John saapuu keittiöön, pyyhkäisee Rosen hiukset syrjään ja suutelee lämmintä niskaa. Värähdyksiä ja huokaus. Teevesi kiehuu jo, pitäisi se kaataa kuppeihin, mutta John kaataakin jotain aivan muuta sängylleen. Rose kietoo sormensa Johnin hiuksiin ja vastaa suudelmaan ahnaalla kielellään.
Tuhma susi saa saaliinsa.
-
Voi, yöraapaleet on oikein mukavia!
Ficin nimikin paljasti sen, että tulossa on hyvä raapale. Tää oli semmonen pätkä, jota mä en oikeastaan osannut ottaa kovin vakavasti, eikä se olis ollut tarpeellistakaan. Tää oli jotenkin humoristinen mun mielestä. En tiedä miksi, koko asetelma oli vaan sellanen. :)
Paha susi on liikkeellä. Tuo tiivisti koko ficin. Rose on paha susi... Vaikka mukana oli romancea, ei koko juttu mennyt siihen siirappifluffysokerihöttöilyyn, ja se on ihan hyvä välillä.
Mukava pikku pätkä oli, vaikkei mikään maailmaa järistävän upea ollutkaan. :D
-
Hahaa, yöraapaleet on kivoja! Etenkin kun silmät on jo ihan sumeita ja silti tahtootahtoo kirjoittaa. :DD Enivei, olen iloinen siitä, että pidit tästä, ansku1, vaikkei tämä mikään maailmaa järisyttävää edes yrittänyt olla. Oli vain pakko kirjoittaa, kun inspiroiduin vaania-sanasta. Kiitoksia siis kommentistasi!
-
Huijui, apua, miten mä oon voinut taas kerran unohtaa kommentoida näitä uusia tekstejä!?! Yleensä en unohda kommentoida tai sitten unohdan kerran, pitänee korjata kovalevy pääkopasta.
Anywho, molemmat näistä uusista teksteistä on suloisia. Ehkä enemmän tyykäsin Sudensaaliista ihan jo susitematiikan ja Bad Wolf-viittauksien vuoksi, vaikka nimi John saikin vähän hämmentyneeksi, koska jostain syystä ajattelin, että Tentoo on Tohtori siinä missä the real onekin. Samalla se oli jostain syystä häiritsevää, koska edellisessä Tentoo-tekstissä Tohtori oli Tohtori eikä John. ;) Sellainen sekoittaa pikku-Vladdyn pään.
Sudensaaliissa tykkäsin ensimmäisestä kursiivikohdasta, koska huuu! Paha susi on liikkeellä -> oi niitä feelsejä <3 mutta viimeinen kursiivikohta jäi itselleni jotenkin turhaksi ja siten merkityksettömäksi, vaikka kiva ja hienohan sekin on, ei siinä mitään.
Piirakkatekstissä taas hajosin sille, kuinka Tentoo pyyhki kieltään servettiin sylkästyään päärynäisen palasen pois. Siis oikeesti! Kieltään!!! Hitto sun kanssas! Ei saa tappaa nauruun, kun mun pitäis selvitä ainakin syksyyn asti! Muutenkin nauroin koko tekstin läpi, koska Tentoo ja Rose olivat molemmat syötävän suloisia (ja ottaisin ihan mielelläni Tentoon syömään mut, vaikka mieluiten olisin Tenin syötävänä)
Juujuu, tykkäsin siis taas ja jos vaikka jatkossa olisin ahkerampi kommentoija.
-
Vlad: Tuon John/Tohtori-jutun kanssa painin jonkin verran, mutta koska oli yö, en edes muistanut kirjoittaneeni aiemmin Rose/Tentoota. :DD Sillä siis selittyy se pikkusekaannus. Voi olla, että yöllä yritin järkeillä ja tuoda nimellä myös esiin tätä Tentoon ihmismäistä puolta, en tiedä! :D Ah, ensimmäinen kursiivikohta on ehdoton lempparini. Lopun halusin yksinkertaisesti siksi, että halusin vielä palata suteen. Mutta anyway, kiitos kovasti kovasti kovasti kommentistasi! (:
-
MsMacAvity: Wow. Ensinnäkin täytyy sanoa, että kommenttisi on erittäin järkevä, itse en osaisi kommentoida kokoelmaa, jonne on eksynyt jo useampi ficci. Joten onnistuit minuun verrattuna oikein hyvin. (miksei kukaan muuten ole huomauttanut, että päivityksen päivämäärä on pielessä? blööh)
Hassua, kuinka pidit juuri Murheellisin päivä vuodesta eniten. Itselläni se ei ole kovinkaan ihmeellinen, se tuli pelkästään feelseissä kirjoitettua, haha. Itsehän rakastan Claraa, joka kipuaa hyvin ylhäälle, ehkä jopa kumppanina heti Rosen jälkeen, en ole aivan varma. Kuitenkin, olen iloinen, että onnistuin tuomaan hahmon sinullekin miellyttäväksi.
Kun ei osaa päästää irti on toinen, joka on syntynyt täysin feelseissä. Tuo otsikon toisto-juttu oli muuten oikein hyvä huomio, pakko sanoa näin jälkeenpäin, ettei se tosiaan ollut kaikkein tyylikkäin vaihtoehto.
Mutta kiitoksia kovasti kommentistasi! On aina hauskaa huomata ilahduttaneensa jotakuta, ja voin luvata, että viimeistään ensi viikolla tänne tulee putkahtamaan uutta ficlettiä, kunhan saan itseni vain kirjoittamaan sen!
-
Ikäraja: S
Tyylilaji: Ei tässä pahemmin genreä ole, Pikku-Rosen taivaanlohdutusta
Hahmot: Rose (4-vuotias) ja Jackie
A/N: Okei, tämä ei todellakaan ole se teksti, jonka ajattelin tulevan seuraavaksi. Olimme nimittäin pensasmustikoita poimimassa äidin kanssa, kunnes alkoi sataa kaatamalla. Idea lähti sitten autossa rullaamaan, kun siinä hetken pohdiskelin syntyjen syviä. Mittana tekstillä on tuplaraapale. ^^
Ei taivaskaan itkeä saa
”Äiti, miksi taivas itkee?”
Nelivuotias Rose katselee ulos ikkunasta, kun rankkasade piiskaa pihamaata. Maailma näyttää niin synkeän harmaalta, ettei muuta vaihtoehtoa voi olla. Taivas itkee, ja koko maailma saa kokea sen itkun. Voi lohdutonta taivasta, Rosen käy sitä sääliksi.
”Ehkä se on yksinäinen”, Jackie vastaa lempeästi.
Rose miettii hetken aivan hiljaa huulet ja otsa mutrulla. Sitten hän kiiruhtaa eteiseen julistaen, että haluaa mennä ulos. Jackie huokaa, ajattelee tulevaa roiskeiden määrää, mutta kaivaa silti kaapista vaaleanpunaisen kurahaalarin.
”Älä itke, taivas!” Rose huutaa juostessaan ulos takapihalle. Hän kipuaa kiipeilytelineen korkeimmalle kohdalle ollakseen lähempänä, ehkä taivas kuulisi silloin paremmin.
”Minä olen täällä! Sinun ei tarvitse olla yksinäinen!”
Taivas jatkaa sadettaan, mutta Rose ei luovuta. Hän istuutuu kiipeilytelineelle ja katselee ylös, kun kasvot muuttuvat märiksi ja posket alkavat punoittaa.
Lopulta sää selkenee. Taivas on kuullut Rosen huudon ja on iloinen, niin pikkutyttö ainakin uskoo. Hän laskeutuu saappaat lipsuen takaisin maankamaralle.
”Katso äiti, taivas ei ole enää surullinen, koska minä olen sen ystävä!” Rose huutaa äidilleen osoittaen taivaalle rukkasellaan.
”Niinpä. Kiltisti tehty, kultaseni”, Jackie kehuu ja nostaa Rosen syliinsä katsellen taivaalle.
”Ja katsohan, taivas hymyilee sinulle!”
Vielä Rose ei tiedä, mikä sateenkaari todellisuudessa on, mutta uskoo äitinsä sanat. Taivas hymyilee hänelle, vaikka hymy onkin ylösalaisin.
-
No voi awwww! Ihana Rose ja ihana itkuinen taivas, vaikka ylösalaisesta hymystä tulee mieleen vitoskaudelta ne creepyt halkeamat, jotka näytti ylösalaisilta hymyiltä.
Joo, kuten jo awwwittelusta huomasit ja voinet päätellä, tämä oli kovin, kovin suloinen. Jostain syystä koen aina kaikki lapsia käsittelevät tekstit söpöisiksi ja suloisiksi ja awww on lähinnä ainoa mieleen tuleva reaktio.. Pikku-Rose ja vaaleanpunainen kurahaalari saivat hölmistyneen hymyn huulille ja jos tässä olisi ollut vielä Tohtori, niin olisin kuollut söpöydestä! Mutta tämä ei tarvinnut Tohtoria, koska tämä oli täydellinen juuri näin. Kieli oli ihanaa ja lapsi!Rose on ihananihananhellyyttävä ja Jackie ihana <3
Juu, en osaa kommentoida tämän paremmin, mutta tykkäsinrakastuin ja tämä oli söpö!
-
Vladdy: Awws, oliko edes yllätys että tulet heti kommentoimaan? <3 No mutta yleensähän lapsia käsittelevät tekstit ovat söpöjä! Mutta joo, olen iloinen, että pidit tästä ja joo, kiitoskiitos! Piristit päivääni ihanasti!
-
Awwww tosiaan, minkä ficin kirjotit. :) Vlad puhuikin täysin mun puolestani, joten mitä tässä vielä pitäisi sanoa? Järkyttävän söpöä.
Lasten filosofiset kysymykset tuossa iässä on upeita. Elämän suuret kysymykset, joita pitäisi ehdottomasti kirjoittaa ylös.
Rosen ratkaisu pulmaan oli ihana. Vaaleanpunaiset kuravaatteet on tosiaan hymyilyttävä ajatus, eikä Tohtoria olisi edes välttämättä tarvinnut.
”Älä itke, taivas!” Rose huutaa juostessaan ulos takapihalle. Apua, mikä kohta. Awwittelutarve iskee täysillä.
Suloinen ficci, ja tuo viimeinen kappale oli sopiva lopetus. Sateenkaari sopi kuvaan. Mitään negatiivista en tästä nyt keksi, mutta eihän se haittaa. :) Kiitos!
-
Oho, oon unohtanut vastata kommentteihin, hupsis!
ansku1: Aww, kiitoksia kovasti kommentistasi. On aina ilo kuulla tekstinsä onnistuneen, joten kiitoksia kovasti! Lapsien filosofiset kysymykset on kyllä parhautta. <3
MsMacAvity: Hihi, kiitoksia sinullekin kommentistasi! Mä itse olen mieltynyt sirpalemaisuuteen, koska foorumeilla karsastan liian tiivistä tekstiä. Liika on liikaa, totta kai, mutta minun silmääni ei olisi miellyttänyt, jos olisin vähentänyt tyhjiä rivejä. J tuota noin, kiitos kovasti itsellesi!
Tuota noin… kuka haluaa selventää mulle, missä kohtaa Tohtori on läsnä? :D Ihan totta, en ymmärrä. Itse en näe Tohtoria missään, ja Vladdykin sanoi, ettei herraa ole, missä te hänet oikein näette? Koska en tarkoittanut Tohtoria minnekään, halusin vain kirjoittaa Rosesta ja Jackiesta…
-
MsMacAvity: Ahaaaaaa! Aivan aivan, tietenkin! Ymmärrän hyvin pointtisi nyt kun selität sen. Kiitoksia siis tästä oivalluksesta. :D Olin tosiaan ihan häkeltynyt, kun tosiaan ajattelin pelkkää pikku-Rosea ja Jackieta ja sitten ihmiset alkavat selittää Tohtorista että missä oikee on vika.
-
Ikäraja: S
Tyylilaji: Höpsöttelydraama
Paritus: Clara/Tohtori (11.)
A/N: Tähän ficlettiin mulla on ollut idea jo melko kauan, mutta nyt vasta sain tämän kirjoitettua. Nauttikaa!
Päähinepulmia
”No, miltä näyttää?” Clara kysyy hypellen konsolihuoneeseen ja pyörähtää kauniin piruetin. Punaisen mekon helmat tuntuvat hämmentävän painavilta ja liikkuminen on omituista, mutta pikkuseikoista huolimatta hän lahjoittaa Tohtorille iloisen hymyn.
”Mitä ihmettä sinulla on päässäsi?” Tohtori huudahtaa eikä näytä kovinkaan ilahtuneelta.
”Hattu, kyllä sinä hatun tunnet”, Clara mutristaa huuliaan ja korjaa hattunsa asentoa, vaikka se onkin tarpeetonta pinnien tähden.
”Mennään!”
Clara syöksyy kohti ovia, jotka sulkevat heidät vielä 1800-luvun Englannilta. Sillä kertaa Tohtori vakuutti laskeutuneensa aivan oikealle paikkakunnalle ja vieläpä oikeaan vuoteen. Clara on utelias näkemään, ovatko toisen vakuuttelut paikkansa pitäviä. Vaikka ei sillä, että eksyminen niin kamalasti haittaisi, heillähän on koko universumin aika puolellaan.
”Ehei, sinä et lähde minnekään tuon päähineen kanssa!” Tohtori sanoo, ja hänen kätensä tarttuvat Claran hihaan.
”Miksen? Löysin sen vaatehuoneesta, sanoit että saan ottaa mitä tahansa sieltä.”
”Mutta kun tuo on kamala! Lierin varjo saa sinut näyttämään entistä kalpeammalta, etkö huomaa? Katso nyt itseäsi, aivan liian valkoiset posket!”
”1800-luvulla kuuluikin olla valkea iho, muistanet varmaan”, Clara huomauttaa ja on jo aikeissaan kiskaista kätensä pois, mutta Tohtori vetää hänet takaisin konsolipöydän luokse.
”Vien sinut sitten ostoksille! Suoraan hattukauppaan, vuoteen 1856. Eikö kuulostakin hienolta? Ostan sinulle vaikka kymmenen päähinettä, kunhan vain riisut tuon!”
Clara miettii hetken aikaa alahuultaan pikkaisen purren. Tohtorin tarjous kuulostaa ihan tarpeeksi hyvältä hänen korviinsa, kymmenen hattua yhtä vastaan on aina parempi, eihän hän edes välitä hatusta sillä tavalla. Se on vain ainoa, joka näyttää toimivan mekon kanssa. Mustahan toimii aina, vaikka sitten puna-kultaisen asun kera.
”Yksitoista”, Clara näpäyttää juuri kun Tohtori ehtii vetäistä vipua. TARDIS humisee hieman muttei sillä kertaa töyssähtele, mikä on kieltämättä hyvä asia korkokenkiin sonnustautuneelle Claralle.
”Olkoon sitten niin”, Tohtori mutisee korjatessaan rusettiaan, ja Clara astuu hänen edellään kadulle. Se osoittautuu vilkasliikenteiseksi kaduksi, hevosvaunut ajavat ohitse hurjaa vauhtia kuin arvon kyytiläisillä olisi kovakin kiire. Myyjät huutelevat tarjouksiaan toivoen, että pääsisivät eroon tavaroistaan ennen iltaa, hyvään hintaan totta kai. Clara hymyilee hieman ja kääntyy sitten ympäri. Hänen nenänsä edessä kohoaa suuri ja kauniista verhoilusta päätellen hyvätuloinen liike, jonka olisi kaiketi Tohtorin mukaan kuulunut olla hattupuoti.
”Tohtori, ei tuolla myydä päähineitä vaan alusvaatteita”, Clara toteaa. Hänen nenänsä nyrpistyy.
”Oho. No jaa kymmenen metriä pieleen, pahemminkin olisi kieltämättä voinut mennä. Ei sinulla sattuisi olla tarvetta vaikkapa sukkanauhoille?” Tohtori virnistää ojentaen käsivartensa Claralle, joka tarttuu siihen ja nauraa.
-
Voi luoja :---D Hihihiih, eksyin lukemaan tän uusimman ja eka olin vaan et mitä ihmettä se Tohtori nyt yhdestä hatusta raivoaa, ei se niin paha voi olla -- mutta tuo loppu sai kyllä nauramaan aika lujaa. Mitenköhän tuo pitäisi sitten tulkita, oliko rehellinen virhearviointi vai ei... Heh. Tohtorin huoleton suhtautuminen siihen on kyllä hyvin tyypillistä.
Vaikka ei sillä, että eksyminen niin kamalasti haittaisi, heillähän on koko universumin aika puolellaan.
Tää on kiva. Ympäristön kuvaus oli kans kivaa, kun on tuollainen vanha paikka. Hauska raapale kaikkinensa.
Nyt kun ajattelin kommentin jättää niin selailin tässä että mitäs muuta oon täältä lukenut, ja muistan lukeneeni ton toisen Clara/11-raapaleenkin tuolta, Murheellisin päivä vuodessa. Se onkin tunnelmaltaan aivan päinvastainen, mutta aika ihana sekin. Surullinen tietenkin, hurjan surullinen, mutta kaunis myös. Varsinkin tuo uniavaruus, on jo niin nätti sanakin! ♥ Ja Tohtori lohduttamassa Claraa, voin niin nähdä kyllä tuon. Oivoi.
Sitten tuo Ei taivaskaan itkeä saa, oi! Se on suloinen, näin just vähän aikaa sitten pikku-Rosen sarjassa joten näin tuon niin elävänä mielessäni. Lapsista kertominen on aina niin söpöä kun saa just heittäytyä tuollaiseen lapsellisen onnelliseen maailmaan, jossa taivaan voi saada lopettamaan itkunsa kun rupeaa sen ystäväksi. Vilkuilin noita muiden kommenttejakin vähän ja tuo taivas = Tohtori -vertauskuva on kyllä aivan ihana kans, se vaan toimii hurjan hyvin! Eli tää raapale toimii niin kirjallisena kuin vertauskuvallisena, mikä tekee siitä vaan entistä kivemman! Tää oikeestaan on selvästi mun suosikki näistä muutamasta jonka nyt oon lukenut.
Nää on simppeleitä mutta tosi nättejä raapaleita, näissä on kivoja ideoita. Vähän sun Clara ja Eleven tappelee mun omaa käsitystä vastaan, puhetavaltaan lähinnä, kun olen kirjottanut niistä mutta en juurikaan lukenut - mutta se ei tietenkään tarkoita, että nämä olisivat huonoja! Varsinkin Clara on musta oikein osuva, ja onhan Tohtorinkin hassut puheet aivan tohtorimaisia. En tiiä mikä siinä on, ehkä mun on vaan vaikee suhtautua näihin kun oon lukenu niin vähän vielä DW:tä, anteeks kun höpötän tässä :--D Hmm hmm. Mut nää on kivoja, tuun varmasti vielä joskus lukemaan noi Rose/Tohtori-raapaleetkin! Jee.
-
Riika: Tähän kommenttiin on jo ikuisuus sitten pitänyt vastata, mutta niin se vain jäi.
Eräältä kaveriltani kuulin myös vähän samankaltaisen arvion, ei se hattu niin paha voi olla, mutta juuri sen tähden jätin hatun kuvailematta kovin tarkkaan. Jokainen saa siis itse kuvitella hatun millaiseksi tahansa. Toki täytyy muistaa, että emme me ole ainoita, jotka teemme kamalia muotivalintoja. (;
Ah. Claran ja Elevenin puhetavan kanssa olenkin saanut tapella saadakseni hahmot kuulostamaan itseltään! Toki se, että on tottunut ajattelemaan hahmot englantia puhuvina tuottaa omat haasteensa, ja pakko myöntää, että ennen kuin lähdin kunnolla Doctor Who:n suomenkieliseen fanfictioniin tutustumaan, itselläni oli samaa ongelmaa. Hahmojen puhetavat kuulostavat hassuilta ennen kuin niihin tottuu.
Kiitoksia kuitenkin kommentistasi, se teki minut hyvin iloiseksi!
-
Taas tulen vähän jäljessä kommentoinnin suhteen, mutta älä kerro sitä kenellekään! Pakollinen ihkutus: on niin ihanaa, kun saa lukea hyviä Doctor Who- ficcejä.
Tässä on nyt kuitenkin vaan kommentoimatta tuo viimeisin, joten tehdään se sitten. Eikä ihkuteta koko päivää vaikka se hauskaa onkin. :D
Hatut on loistava inspiraation lähde, ja sopiva ainakin Tohtori elevenin kanssa, koska fetsit, stetsonit ja ymmärrät varmaan. Miksei sitten Clarallekin hattua?
”Mitä ihmettä sinulla on päässäsi?” Tohtori huudahtaa Ajattelin, että Claralla on niin hieno hattu, että Tohtori saa kohtauksen, mutta ei se mennytkään ihan niin. Itseänikin jäi mietityttämään mitä hittoa Claralla oli päässään.
Voi ei, tuo lopetus. ;D Alusvaateliike ja eleven on oikeastaan aika hauska yhdistelmä ja voisin sen ihan sarjaankin kuvitella. Toisaalta mulla on hyvä mielikuvitus. Oli hauska ficletti, anteeksi myöhästynyt kommentointi.
-
On tullut näitä aina silloin tällöin luettua, mutta jotenkin kommentoiminen on aina jäänyt (laiskuus on
hyve, ei kun hei pahe)vaikka nää on kaikki niin loistavia. Nyt päätin vihdoin, että lukaisenpa ihan alusta asti ja kommentoin jokaista pikku raapaletta ainakin muutamalla sanalla.
Kun ei osaa päästää irti - Oh, meinasin ruveta itkettämään tätä lukiessa. On niin surullista ajatella sitä kuinka Tohtori ja Rose joutuivat eroon toisistaan (onneks Rose lopulta sai oman Tohtorinsa, se lohduttaa paljon).
Mutta joo. Tää oli katkeransuloinen pätkä, josta ei voi olla pitämättä.
Karusellihevosia ja suklaatahroja – Aawws! ^ ^ Aivan äärimmäisen suloista luettavaa! Kaikki oli niin ihanaa, söpöä ja herttaista.
Tykkään tavastasi kuvailla tapahtumia. Tuntui kuin tarina olisi herännyt henkiin ja tapahtumat pystyi näkemään edessään.
Mies näytti normaalia rähjäisemmältä hiukset pörröllään ja takki rutussa.
Tohtori hiukset pörrössä – tavattoman kuumaa. ;)
Kuluneella puupenkillä he istuivat käsikkäin, söivät jäätelöä ja katselivat huvipuiston riemua.
Aaww. Suloinen kohta.
He eivät kuulleet, kuinka naiset mutisivat nuorista vastarakastuneista, juoksivat vain käsikädessä kohti uusia planeettoja ja vuosilukuja.
Suosikkikohtani. Käsi kädessä muuten kirjoitetaan erilleen.
Voisin lainata muutaman kohdan lisää, mutta jos nyt jätän kuitenkin. Ettei tule ihan pelkkää lainaamista yhdestä kohdasta. On kuitenkin pakko sanoa, että se ranta kohta oli ihana - kun Rose heräsi, kuunteli Tohtorin sydämien pamppailua ja leikki tämän hiuksilla. ^ ^
Tykkäsin ja paljon. Tää sai mut rakastumaan entistä enemmän Tohtori/Roseen.
Murheellisin päivä vuodessa – Oih! Whouffléa! Olen aina tosi innoissani, kun törmään Whouffléen.
Niin suloista (alan kohta epäilemään vakavasti sitä tosi asiaa, etten osaa sano mitään muuta kuin suloista), kun Tohtori lohdutti painajaisia nähnyttä Claraa. En laittaisi pahaksi itsekään, jos Tohtori tulisi mua lohduttelemaan painajaisten jälkeen…
Ihana raapale ja edelleenkin sun kuvailusi on vain niin mahtavaa. Siitä ei voi olla pitämättä.
Uniavaruuden tähdet eivät olleet enää punaiset Claran palatessa takaisin vaan timantinkirkkaat, ja tuuli oli tyyntynyt kesäiseksi tuulahdukseksi.
Ihan yksinkertaisesti upea lause. Tykkäsin myös paljon Tohtorin rusetin puuttumisen mainitsemisesta ja miten Clara ei huomannut sitä. (Tulee olemaan hiukan outoa, kun(/jos) 12. Tohtorilla ei ole rusettia.)
Appelsiinikukkavaahtoa – Ihan näin ensi alkuun: Aivan kertakaikkisen ihana otsikko. ^ ^
Jotenkin siinä kohtaan, kun Tohtori nojaili vain ovenkarmiin ja tuijotteli vaahtokylvystään nauttivaa Rosea, tuli sellainen olo, että se olisi voinut oikein hyvin olla yksi kohtaus Doctor Whossa.
Olet saanut hahmot pysymään täysin omanlaisinaan (tässä ja kaikissa muissakin pätkissä). Varsinkin kaikki Tohtorin lauseet ovat sellaisia, joita voisi odottaa kuulevansa Tohtorin suusta.
”Ajattelin jo joutuvani odottaa vaahtojen katoamista, kunnes kysyisit!” Tohtori virnisti, ja Rose tähtäsi nauraen kourallisen kokoisen vaahtoammuksen toista kohti. Vaahto varisi lattialle saavuttamatta koskaan kohdettaan mutta sai silti Rosen ja Tohtorin hymyilemään toisilleen, kun he asettuivat yhdessä vaahtomereensä.
Esimerkiksi tuo lause. Se on vain niin tohtorimaista. Muutenkin tuo kohta oli äärimmäisen ihastuttava.
Piirakkaa Rose Tylerin tapaan – Muistan, kun luin tämän kohdan ekaa kertaa. Tuli sellainen olo, että pakko päästä leipomaan omenapiirakkaa. Ja parin päivän päästä sitten leivoinkin, kun ajatus jäi kummittelemaan mieleen.
Ja sitten itse tarinan sisältöön.
Rose oli melkoinen vintiö (hitto, mulla tuli kesken lauseen ajatuskatko ja unohdin totaalisesti, mikä sana mun piti laittaa, joten korvasin sen sitten vintiöllä), kun se päätti kokeilla huomaisiko Tentoo, että sen piirakan palassa olikin päärynää omenan sijasta. Pystyin oikein samastumaan Tentoohin, kun se sylkäisi piirakan palan suustaan ulos tajuttuaan, että siinä oli päärynää, sillä olisin itse tehnyt saman (tosin, siinä olisi pitänyt olla jotain muuta kuin päärynää ja omenaa…). Ja luultavasti olisin myös pyyhkinyt kieltäni paperilla. :D
Oli mukavaa lukea Rosen ja Tentoon yhteisestä elämästä rinnakkaismaailmassa. Hymy nousi huulille lukiessa.
Sudensaalis – Tykkäsin noista pikkuruisista viittauksista Bad Wolfiin. Tykkäsin myös siitä, että tässä pätkässä olit kirjoittanut Tentoosta Johnina Tohtorin sijasta. Jotenkin musta se sopii vaan paremmin niihin tarinoihin, jotka keskittyvät Rosen ja Tentoon rinnakkaismaailman elämään (eipä niin, että laittaisin pahakseni sitä vaikka ihan Tohtorinakin Tentoosta puhuttaisiin).
Oikein kiva lyhkäinen pätkä. Ihanan arkinen (arkiset jutut vaan jotenkin iskee muhun). Tekisi mieli sanoa jotain muuta tähän pätkään liittyvää, mutta en oikein tiedä, että mitä, joten…
Ei taivaskaan itkeä saa – Tätä ei voinut lukea hymyilemättä. Nelivuotias Rose oli todella, todella suloinen. ^ ^ Ja kaikki se lapsenomaisuus, aawws!
Tuli lukiessa syystä tai toisesta mieleen, että tämä sopisi hyvin johonkin piirrettyyn. Ja sen jälkeen näin tapahtumat silmien edessä piirretyn muodossa…
Vielä Rose ei tiedä, mikä sateenkaari todellisuudessa on, mutta uskoo äitinsä sanat. Taivas hymyilee hänelle, vaikka hymy onkin ylösalaisin.
Suloinen kohta. Ja muutenkin tämä oli äärettömän suloinen luettava. (Enkä todellakaan osaa mitään muuta sanaa käyttää kuin suloista…)
Näistä kaikista ficleteistä tämä nousi toiseksi suosikikseni.
Päähinepulmia – Tämä on ylivoimaisesti suosikkini näistä kaikista. Siinä on yksinkertaisesti jotain (Whouffléa), joka vain kietoi pauloihinsa.
Vaikka ei sillä, että eksyminen niin kamalasti haittaisi, heillähän on koko universumin aika puolellaan.
Kaunis lause, joka jollain tapaa sisällyttää itseensä (melkein) sen kaiken mistä Doctor Whossa on kyse.
Pidin paljon siitä, miten Tohtori tässä onnistui ensin laskeutumaan ihan oikeaan paikkaan (onhan sen toisinaan pakko onnistua siinä) ja sitten loppupuolella laskeutuminen meni metsään – vaikka vain kymmenen metriä, olisihan se huonomminkin voinut sujua. Ei siinä vaiheessa muuta voinut kuin naurahtaa.
Claran ja Tohtorin välinen kemia oli tässä aistittavissa (ja niin kyllä siinä edellisessäkin Whoufflé-kohdassa). Juuri sellaisena kuin se sarjassakin on.
Piti sanomani jotain muutakin tästä, mutta en nyt saa mieleeni, että mitä. No jaa, taidanpa sitten tyytyä lainaamaan yhden kohdan lisää.
”Oho. No jaa kymmenen metriä pieleen, pahemminkin olisi kieltämättä voinut mennä. Ei sinulla sattuisi olla tarvetta vaikkapa sukkanauhoille?” Tohtori virnistää ojentaen käsivartensa Claralle, joka tarttuu siihen ja nauraa.
Tohtorilla on ilmiselvästi ollut taka-ajatuksia, aivan varmasti. ;) Sellainen tuli heti mieleen kohtaa lukiessani.
Kirjoitat aivan loistavia DW-ficcejä, joista ei voi muuta kuin tykätä. Jään odottelemaan uusia ficlettejä ja koetan kommentoida niitä ainakin muutamalla sanalla. :)
Ai niin. Todella kaunis tuo otsikko, Kuiskauksia universumien laidoilta. ^ ^
Toivottavasti sait tästä kommentista jotain irti.
-tirsu
-
ansku1: Nah, ei tässä mitään nopeuskilpailua pidetä vai pidetäänkö? Ylipäätään olen iloinen, että jaksat näitä kommentoida! Ja ai että oikein hyviä? Uh, nyt tämä tyttö punastuu!
Kuten jo sanoin, jätin hatun tietoisesti kuvailematta, koska lukijan mielikuvitus on yleensä kaikkein osuvin. Mutta joo, kiitoksia kovasti kommentistasi, se sai minut hyvin iloiseksi, vaikka vastaus viivästyikin (mutta siihen on syynsä alempana!).
tirsu: Et ole ainoa laiskimus! Mutta voi apua, millaisen kommentin sinä oikein teitkään! Jotenkin ihastuttavaa saada tietää, mitä olit mieltä näistä kaikista. Tuon Karusellihevosten käsi kädessä – kohta on selvästi jäänyt typo, koska tiedostin niiden kyllä kuuluvan erikseen, mutta siinä ne yhdessä nyt vain ovat. Tyhmät rakastavaiset, kun eivät irtaudu toisistaan. :D
Mutta oikeasti, en osaa vastata näin ihanaan kommenttiin, joten kiitän suuresti kommentistasi, se sai minut kovin, kovin iloiseksi!
Ja kommentteihin vastaaminenhan kesti, koska halusin samalla saada tämän ulos! Mutta joo, uutta pukkaa jee!
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draamaksi kai tätä sanotaan, lisäksi tämä on AU (apua!)
Paritus: Clara/John (11. Tohtorin ihmisversio tässä AU:ssa)
A/N: Kirjoitin tämän jo ”kauan sitten” ensimmäisen kerran, mutta sitten tämä vain jäi hiomatta, kun en heti jaksanut.
Hieman selitykseksi: Tässä AU:ssa Clara, Tohtori ja pääparin lisäksi tässä esiintyvä Vastran Jenny ovat teinejä, kutakuinkin lukioikäisiä. Eräs tässä ei kylläkään ole teini, mutta sen varmasti huomaatte itsekin. Lisäksi Clara ja Jenny ovat töissä kahvilassa, koska pitäähän Claran päästä olemaan pikku tarjoilijatar, hihi!
No anyway, nauttikaa! Tämä venähti ihanasti, mutta päätin sitten, että kun nyt alle 1000 sanassa pysyy niin päätyköön vielä ficletiksi.
Kaneliteellä höystetty treffikutsu
Oven yllä oleva kello toivotti aamun ensimmäiselle asiakkaalle hyvää huomenta. Clara nosti oitis katseensa tulijaan. John, tietenkin se oli John. Oli 16. peräkkäinen aamu, jolloin John saapui ensimmäisenä asiakkaana kahvilaan. Miksi Clara oli sen sitten pistänyt merkille? Ei voinut johtua ainakaan Johnin viehättävästä virneestä tai hauskasta pilkkeestä silmänurkassa, joka suorastaan pyysi mukaan seikkailuun.
”Huomenta, John!” Clara huikkasi tiskin takaa ja tunsi, kuinka hänen vatsansa kiersi London Eye’n ympäri toisen hymyillessä hänelle.
”Se tavallinenko?”
Saatuaan vastaukseksi nyökkäyksen Clara kääntyi ympäri ja kaatoi valmiiksi keitettyä teetä turkoosiin teekuppiin. Hän maustoi sen pienellä määrällä sokeria, sillä John joi teensä aina siten, ja hän oli ehkä aavistuksen turhan tarkkaan seurannut, minkä verran toinen tarvitsi makeutusta juomaansa. Pyyhkäistyään sormistaan sokerinrippeet esiliinaansa Clara otti kupin ja suuntasi tiskin toiselle puolen.
”Kanelitee makeutettuna lusikallisella sokeria ja suklaamurukeksi talon puolesta”, Clara hymyili.
John kiitti mutta hädin tuskin edes katsoi Claraa. Harmillista, Clara oli nimittäin oppinut pitämään heidän välisestään katsekontaktista, jota oli joka kerta kovin surulista rikkoa. Lopulta Clarakin laski katseensa pöydälle asetettuun lehtiöön, jonka parissa toinen työskenteli. Hän kumartui hieman lähemmäksi, mutta Johnin käsivarsi peitti näkyvyyden.
”Mitä sinä piirrät?”
”Sinua.”
”Minuako? Saanko nähdä?”
”Kun tämä on valmis. Tarvitsen vartin, okei?”
Clara nyökkäsi naurahtaen ja kääntyi ympäri suorastaan hyppelehtien takaisin omalle puolelleen tiskiä, sillä pitihän taiteilija jättää omaan rauhaansa. Kukaan ei ollut koskaan halunnut piirtää häntä, joten hän oli vain entistä innokkaampi näkemään lopputuloksen. Sitä paitsi, Clara oli varma siitä, että John osoittautuisi erinomaiseksi piirtäjäksi. Toisella oli aivan taiteilijan suuret ja kauniit kädet.
Niin aikaisin aamusta ei ollut vielä oikein ketään, vain muutama töihin kiiruhtaja tuli hakemaan pahvikupillisen kahvia. Muutoin kahvilassa olivat vain Clara, John ja keittiön puolella mustikkapiirakkaa leipova Jenny. Rauhallinen keskiviikkoaamu, todellakin, vaikka Claran vatsassa oli kaikkea muuta kuin rauhallista. Hän yritti keksiä kaikenlaista pientä askaretta ajankulukseen, mutta kun Jennykään ei tarvinnut apua, hän ei voinut muuta kuin naputella kynsiään pöydänreunaan, hörppiä teekupillista ja vaihtaa painoa jalalta toiselle.
Kun kello näytti olevan kahdeksan kaksikymmentäkaksi, jolloin viisitoista minuuttia oli tasan vierähtänyt, Clara jätti tiskinsä ja asteli Johnin pöydän luokse vetäen allensa vastapäisen tuolin.
”No? Saanhan minä sen sitten omaksi, niin voin kehuskella omistavani suuren taiteilijan, John Smithin, nuoruusajan työn?” Clara nauroi kumartuessaan vähän lähemmäksi toista ja piirrosta.
”Totta kai, vaikka ajattelinkin valita jonkin taitelijanimen, jos sinne saakka päädytään”, John vastasi, repäisi sivun lehtiöstään ja ojensi sen Claralle.
Clara katsoi piirrosta nuolaisten sanattomana huuliaan, sillä piirros sai hänen huulensa hassusti kuivumaan. Se todella oli aivan hänen näköisensä, vaikka Clara olikin aika varma siitä, että John oli tahallaan tehnyt hänen nenästään kapeamman. Hiuksetkin vaikuttivat kummasti tuuheammilta kuin mitä Clara näki peiliin katsoessaan.
”En minä näin hyvältä näytä”, Clara huomautti, ja John nauroi.
”Katso omistuskirjoitus”, John osoitti paperin alareunaan, ja Claran katse seurasi tämän sormea.
Clara Oswald, lähdetkö kansani treffeille?
- John
Clara ei voinut estää hymyä kohoamasta huulilleen ja hihkaisikin suostumuksensa, mutta sitten kello helähti kertoen uuden asiakkaan saapuneen. Se soi aina kaikkein pahimpaan aikaan. Clara joutui käymään tiskin takana, malttamattomana hän kaatoi kahvin pahvimukiin kerman kera ja toivotti naiselle hyvää työpäivää. Oven sulkeuduttua hän kiiruhti takaisin paikalleen Johnia vastapäätä.
”Kahdelta siis?” John kysäisi keräten jo tavaroitaan.
”Kuulostaa hyvältä”, Clara hymyili.
John virnisti takaisin lähtien kahvilasta samalla ovenavauksella erään ikääntyneen, toisiinsa tukeutuvan pariskunnan kanssa. Clara oli aivan takuulla kuullut vanhusten miettivän, että täytyisi mennä katsomaan, jos heidän ensitreffiensä kahvila olisi vielä pystyssä. Aika suloista oikeastaan.
”Ei kai John vaan viimein uskaltanut pyytää sinua ulos, kun hehkut kuin enkeli?” Jenny kysäisi vaivatessaan taikinaa, kun Clara saapui keittiön puolelle.
”Äh, lisäätkö hieman jauhoja? Käteni tarttuvat kiinni tähän.”
Clara ripotteli kuuliaisesti jauhoja taikinan ja toisen käsien päälle ennen kuin pesi omat kätensä ja kaivoi esiliinansa taskusta siististi taitellun paperiarkin.
”Vau! Se jätkähän osaa piirtää!” Jenny huudahti, eikä Clara voinut olla nyökyttelemättä onnesta, kunnes taideteoksen ihastelu vaihtui kiljaisuun.
”Tiesinpäs! Claralla on treffit, Claralla on treffit!”
Hetken aikaa tytöt yksinkertaisesti vain kikattivat ja hyppivät paikoillaan ennen kuin keittiön ovi pamahti raikuvasti.
”Clara Oswald, kahvila on vailla tarjoilijatartaan ja eräs mummo on vinguttanut kelloa jo nähtävästi koko elinikänsä. Ala painua, ei taukoja ennen kuin työt on tehty, montako kertaa se on sanottava?” tiukka naisääni kysäisi.
”Mutta River, John pyysi viimein Claraa ulos. Katso nyt!” Jenny puolustautui osoittaen piirrosta Claran käsissä.
River tarttui varovasti paperiarkkiin kuin se olisi pienestäkin otteesta särkyvää, ja kiusallinen hiljaisuus laskeutui keittiöön. Vihreät silmät tarkastelivat piirrosta vilkaisten pariin otteeseen Claraa.
”Hänessä on ainesta. Taiteilija ja tarjoilijatar sopivatkin hyvin yhteen, joten onnittelut jo etukäteen häistä. Ja nyt, kahvilan puolelle hyvä neiti!”
Clara päästi hermostuneen kikatuksen ennen kuin kiiruhti ovesta ulos pahoitellen vuolaasti odotusajan pituutta. Saatuaan tarjoiltua talon tarjoamat kahvit koko naisseurueelle hän katsahti seinälle naulattuun kelloon ja huokaisi. Kello kahteen olisi vielä tuskastuttavan pitkä matka.
-
Nyt olen ainakin ajoissa, jos en muuta ja tavoitteena olla punastuttamatta viattomia ihmisiä, vaikka se hauskaa onkin.
AU ei haitannut ollenkaan, tämä oli nimestä viimeiseen riviin saakka niin lämmin ja pörröinen (onko se mahdollista? O__o), että hymyilin autuaana. Näen varmaan unta tästä, eikä haittaa yhtään.
Vähän jätti auki, koska en ole Doctor Whota aktiivisesti vielä kovinkaan kauan seurannut. Ehkä se oli vain hyvä asia.
Kaikessa kikattavuudessaan tytöt olivat hauskan pinnallisia rakastuneita hölmöjä, ainakin Clara. Se nauratti liikaa. John istui sekaan myös hyvin ja oli hellyttävä treffikutsunsa kanssa. Mutta mitä sattuikaan, oliko siellä River? Oma pieni pörröpäämme kahvilan tiukkana tätinä? : D
Joku mukava kohta mun piti vielä nostaa esimerkiksi, vaikka tämä.
Hetken aikaa tytöt yksinkertaisesti vain kikattivat ja hyppivät paikoillaan ennen kuin keittiön ovi pamahti raikuvasti.
Kahvila oli mukavan tavanomainen paikka ja vaikka ote välillä tästä lipsuikin, pidin kovasti. Ulkona sataa, istun peiton alla ja luen hyvää fickettiä, päivä päättyi kivasti. Kirjoittele ja julkaise taas ihmeessä lisää, kun ehdit. Et kai punastunut?
-
Mutta punastuttaminenhan juuri on söpöä, ansku1! :D Minä en niinkään sanoisi Riveriä pieniksi, vaikka pörröpää se onkin, haha. Mutta anyway, olen hyvin iloinen, että saatoin päättää päiväsi (god, tää kuulostaa siltä että oon murhannut sut!) kivasti ja silleen. Kiitoksia kovasti kommentistasi, ja ei, en punastunut, mutta sen sijaan virnuilen vieläkin äärimmäisen typerän näköisesti!
-
Luin tämän jo eilen illalla, mutta päätin jättää kommentoimisen tälle päivälle, kun aikaa olisi paremmin. Voisin aloittaa sanomalla, että tämä oli aivan ihastuttava ja tekstistä tuli vähän sellainen leijuu taivaissa-olo.
AU-ficit on yleensä aina kivoja vaikka niitä tulee harvemmin luettua. Ne mitä olen lueskellut sisältävät yleensä juuri DW:ta – enimmäkseen whouffléa ja Ten/Rosea – tai sitten Klainea. Ja nekin AU:t mitkä tulee luettua, tulee luettua tumblr’n kautta.
Pidin paljon kaikista pienistä yksityiskohdista, jota tämä suloisuus piti sisällään. Esimerkiksi se, että miten kyseessä oli juuri keskiviikkopäivä. Mä ainakin yhdistin sen siihen tosiseikkaan, että juuri keskiviikkoisinhan Clara Tohtorin matkusti.
Ja se, kun John oli piirtänyt Claran mielestä hänelle liian kapean nenän. Mieleeni tuli heti Nightmare in Silver-jakson, jossa Tohtori toteaa Claran nenän olevan hassunkurinen.
En tiedä onko asia niin, mutta olettaisin niin, että ne olivat tarkoituksellisia yksityiskohtia, jotka sitovat tämän kivasti varsinaiseen (näin paremman sanan puutteessa) DW:n.
Pyyhkäistyään sormistaan sokerinrippeet esiliinaansa Clara otti kupin ja suuntasi tiskin toiselle puolen.
Tuokin oli sellainen yksityiskohta, josta pidin, mutta… Ei kai Clara nyt sormin sitä sokeria sinne teehen laittanut? Jotenkin tuosta lauseesta vain tuli sellainen kuva. Vaikka eipä sillä tarinan kannalta mitään väliä ole, kunhan sisäinen kokkini järkyttyi.
Pidin myös siitä, että Jennykin oli tässä mukana ja miten hän ja Clara olivat ainakin jonkin sortin ystävykset.
Hetken aikaa tytöt yksinkertaisesti vain kikattivat ja hyppivät paikoillaan ennen kuin keittiön ovi pamahti raikuvasti.
Mieleeni nousi kuva teini-ikäisistä Jennystä ja Clarasta hyppimässä ja kikattelemassa heti, kun luin tuon. Heidän intonsa oli oikeastaan melkein tarttuvaa. :D
Ja tuosta tulikin mieleeni, että Johnin tapa pyytää Claraa treffeille, oli tavattoman suloinen. Aiheutti pienoisen aawws-reaktion. ^ ^ (Sen piirustuksen kuvittelen muuten näyttävän siltä, kuin se maalaus The Bells of Saint John-jaksossa…)
Hmm, mitäs muuta pitikään sanomani. Ai niin. River (onko Riverillä muuten tosiaan vihreät silmät – en ole laittanut merkille) sopi loistavasti vähän sellaisen tiukan, mutta silti kuitenkin reilun ja kivan pomon rooliin. Ja oli ihan kivaa, että olit laittanut hänetkin tähän mukaan – vaikken voi sietää Tohtori/Riveriä, niin Riveristä pidän hahmona paljon.
Kun sain luettua tämän loppuun, tuli sellainen olo, että olisi kiva lukea lisääkin. Että miten Claran ja Johnin treffit sitten menivät. Mutta sitten toisaalta, en kuitenkaan tiedä, että tarvitsisiko tämä jatkoa. Olisihan se kivaa, muttei kuitenkaan pakollista, sillä tämä on loistava ihan näinkin.
Nyt on pakko lopettaa kommentoiminen tähän, sillä täytyy mennä katsomaan, joko pullataikina olisi noussut. Mutta pari sellaista kohtaa, joista tykkäsin, pitää kuitenkin tähän loppuun vielä laittaa.
Oli 16. peräkkäinen aamu, jolloin John saapui ensimmäisenä asiakkaana kahvilaan. Miksi Clara oli sen sitten pistänyt merkille? Ei voinut johtua ainakaan Johnin viehättävästä virneestä tai hauskasta pilkkeestä silmänurkassa, joka suorastaan pyysi mukaan seikkailuun.
”Huomenta, John!” Clara huikkasi tiskin takaa ja tunsi, kuinka hänen vatsansa kiersi London Eye’n ympäri toisen hymyillessä hänelle.
”Hänessä on ainesta. Taiteilija ja tarjoilijatar sopivatkin hyvin yhteen, joten onnittelut jo etukäteen häistä. Ja nyt, kahvilan puolelle hyvä neiti!”
-tirsu
p.s. tuli nyt Riveristä mieleen, että aiotko koskaan kirjoittaa mitään, mikä liittyisi jollain tapaan Roryyn ja Amyyn? Heistä olisi kanssa kiva lukea vaikka edes yksi pikkuruinen pätkä.
-
tirsu: Itse en oikeastaan ole edes lukenut mitään varsinaista AU:ta DW:stä… Jotenkin karsastan niitä tässä fandomissa, vaikkei pitäisikään, haha. Mutta kyllä, nuo poimimasi yksityiskohdat olivat täysin tarkoituksellisesti valittuja, koska pitäähän tämä nyt jotenkin sitoa kyseessä olevaan fandomiin, vaikka AU onkin. Ennen kaikkea juuri tuo Tohtorin repliikki ”No, you're too short and bossy and your nose is all funny” on aina jäänyt mieleeni, joten nenäidea oli ihan pakko ottaa mukaan, haha.
Eeei, sokeria kyllä kipattiin lusikalla, vaikkei sitä sanottukaan, mutta ajattelin että käsi voi silti vähän ihastuksen huumassa täristä. ^^ Ja kyllä, Riverillä on vihreät silmät, vaikka The Angels Take Manhattanissa Tohtori lukeekin Riverin kirjasta, että olisi siniset silmät. Siinä on siispä käynyt pienoinen virhe, koska Alexin silmät kuitenkin ovat vihreät.
Mietin pitkään, että tulenko sittenkin tekemään tälle jatkoa, koska ihan oikeasti, olisihan se söpöä nähdä, miten ne treffit sitten sujuivat. Päädyin kuitenkin toistaiseksi jättämään tähän, saa nähdä, josko innostun enemmänkin sitten tästä AU:sta, ken tietää?
Hah, olenkin tässä jo miettinyt, milloin tulee pyyntöä muista kuin suosikki OTP:istäni (ja ennen kaikkea odottelinkin jo Pondeja). Itselläni on vielä jonkinlainen viharakkaussuhde Amyyn, koska minua ärsyttää, kuinka se on kirjoitettu. Hahmossa itsessään ei ole mitään vikaa, mikä on hassua, koska Moffathan sen on luonut, mutta joo, kesti ikuisuus ennen kuin pääsin edes millään muotoa siitä tykkäämään. Olen kyllä miettinyt, että haluaisin kirjoittaa Amy/Rory-söpöstelyä, puhumattakaan sitten hullusta pakkomielteestäni Amy/Roseen (jota minulla kyllä on täällä julkaistuna yksi ficci haha). Joten saapi nähdä, pistän toiveen korvan taakse!
Ja nyt, kiitoksia kovasti ihanan pitkästä kommentistasi! <3
//EDIT:
Sain yksärin, johon en ikävä kyllä voinut enää vastata (haamuviestejä huuu!). Tässä yksärissä oikein erikseen pyydettiin jatkoa, joka kertoisi Claran ja Johnin treffeistä. Olen kieltämättä kovin imarreltu siitä, että ficlettini on tenhonnut niin lujaa, että jatkoakin oikein toivotaan, mutten osaa varmaksi mitään sanoa. Ajatus jatkosta kieltämättä kutittelee minunkin vatsanpohjaani, se olisi varmasti kovin hauskaa kirjoittaa, joten en todellakaan sano sen olevan mahdottomuus. Olen henkilökohtaisesti mieltynyt paljonkin teini-ikäisiin Claraan ja Johniin, mutta kirjoitan näitä ficlettejä pitkälti inspiraation vallassa. Mikäli tulen keksimään jotain varsin mielekiintoista sille, mitä nämä kaksi ylipäätään päätyisivät tekemään treffeillään, voin hyvinkin innostua vielä itsenäisen jatko-osan kirjoittamisesta. Toistaiseksi en kuitenkaan lupaa vielä mitään, sillä nyt lähestyy uhkaavasti marraskuu, joka on pyhitetty NaNolleni. En sano, ettenkö tulisi silloin ficcailemaankin, ehkä tulen ehkä en, mutta luultavammin en tule julkaisemaan ensi kuussa yhtään mitään. Pitäkää kuitenkin silmät auki!
-
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Paritus: Rose/Tentoo, lisäksi hahmona vilahtaa Peter Tyler
A/N: Kuka sanoi, ettei marraskuussa muka ficcailla? No, koska tänään ollaan saatu 50-vuotisspesiaalin toinenkin traileri, halusin sen kunniaksi kirjoittaa jotain kivaa. Minulla ei kuitenkaan aluksi ollut mitään ideaa, kunnes menin towritepromts.tumblr.comiin ja otin toisen, joka kuului näin: The sign above him read: ’The Last One’. En täysin noudattanut tätä, mutta idea lähti siitä. Teksti tuotettu tässä melkein kahden tunnin sisällä täydessä tajunnanvirrassa, joten anteeksi jo etukäteen (syytetään myös kellonaikaa eiks nii?). Toivottavasti tämä kuitenkin jotakuta onnistuu ilahduttamaan!
Viimeinen
Rose ei ollut koskaan käynyt Torchwoodin siinä osassa. Siellä oli viileämpää kuin normaalisti, pimeämpää ja niinkin hölmöä kuin se oli kuvitella karmivampaa. Ei Torchwood mikään karmiva paikka normaalisti ollut, se oli lämminhenkinen, joskin kiireinen paikka, jonka kahvitilasta löytyi aina joku juttukaveriksi, kun paperityöt alkoivat puuduttaa eikä kenttätyölle ollut tarvetta.
Siihen siipeen ei kai olisi hänellä ollut edes lupaa mennä, mutta hänen oli onnistunut livahtamaan erään salaperäisen miehen jäljessä sisään käytävään. Rosella ei ollut aavistustakaan, minkä tähden hän oli sinne ylipäätään lähtenyt, kai se oli seikkailuvietti, joka oli kiidättänyt hänet alkujaan suoraan Tohtorin matkaan. Sellaisen valinnan tehtyä oli vaikeaa kääntyä takaisin, ja Rose arveli tämän valinnan olevan samanlainen.
Käytävä tuntui loputtomalta, oli vain ovia toisensa perään, ovia joita Rosea ei kiinnostanut avata. Hölynpölynurkka, Illuusioteltta, Luodin reikä ja niin edelleen. Ne kaikki kuulostivat kummallisilta mutteivät saaneet naisen intoa syttymään.
Kunnes hän saapui viimeiselle ovelle. Kirjaimellisesti, sillä oven yläpuolella luki Viimeinen. Ovi oli synkeän musta, mutta se ei näyttänyt olevan metallia eikä puuta. Kun Rose vei kätensä lähemmäksi koskettaakseen sitä, hän tunsi epämiellyttävää kihelmöintiä, kuin miljoona sähköiskua olisi livahtanut hänen sormiensa ihon alle. Ovi oli kuin sankkaa savua, mustaa savua, jota käytettiin erikoistehosteena elokuvissa.
Miksi sen nimi oli Viimeinen? Rose etsi katseellaan ovennuppia tai salpaa, ihan mitä tahansa, mutta ovessa ei ollut mitään. Olikohan se sittenkään edes ovi? Hän henkäisi syvään kätensä hipaistessa farkuissa roikkuvaa asetta, kunnes kohotti toisen kätensä työntäen sen aivan lähelle. Sähköiskut voimistuivat kuin hätääntyneet linnut, jotka eivät löytäneet tietään ulos huoneesta.
”Hei?” miehen ääni herätti Rosen. Hienoa, tämä oli huomannut eksyneen! Rose ei kääntynyt, astui vain eteenpäin. Tennarin kärki peittyi sumuun.
”Älä mene sinne!”
Rosen tapoihin ei kuulunut käskyjen totteleminen, joten hän astui toisen askeleen, kolmannen. Sähköiskut valtasivat hänen kehonsa, ja sen neljännen askeleen jälkeen tuntemus laantui. Rose oli päässyt toiselle puolelle. Katsoessaan taakseen hän näki vain metallinharmaan seinän. Ei kai viimeinen voinut tarkoittaa oikeasti viimeistä? Seinä oli kylmä ja ärsyttävän sileä ikään kuin vakuuttaakseen, että kaikki oli hyvin. Mutta kun ei ollut.
”Ei! Ei tämä näin voi mennä, ei!” Rose kiljui ja hakkasi seinää, joka ei suostunut päästämään edes ääntä. Olipa typerä.
”Rose?” kysyi tutulta kuulostava ääni, ja Rose kääntyi ympäri painautuen seinää vasten. Peter, hänen kuollut isänsä. Vasta nyt hän ymmärsi tarkastella huonetta, se vaikutti eräänlaiselta välitilalta, vastakkaisessa seinässä oli raollaan oleva ovi, josta tulvi valoa. Välitilassa oli kyllä valkeat sohvat ja pieni baarikaappi, mutta siitä oli selvästi tarkoitus jatkaa eteenpäin. Eteenpäin?
”En uskonut sinun aikasi tulevan niin nopeasti. Ajattelin saavani ensin äitisi, sitten sinut”, mies jatkoi astellen lähemmäs.
”Isä, minä… ei minun aikani ole… vielä. En minä ole kuollut”, Rose huoahti.
”Minä vain avasin väärän oven.”
”Älä pelkää, ei se satu. Kuolema on lempeä. Tartu vain minua kädestä ja voimme jatkaa matkaa yhdessä. Sinun ei tarvitse käydä sitä yksin.”
Rose veti syvään henkeä. Ehkä isä oli oikeassa, ehkä hänen kuuluikin mennä. Ehkä hänen oli aika. Mutta kuinka hän voisi hylätä kaiken? Tohtorin, Torchwoodin, äitinsä, pienen Tonyn? Hän ei ollut vielä edes kuollut.
”Rose”, Peter sanoi kuulostaen nyt yllättyneeltä.
”Sinä et olekaan… ei, sinä et todella ole kuollut. Sinun sielusi ei ole vielä erkaantunut.”
”Sitä minä yritin selittää”, Rose vastasi, ja samassa Peter sieppasi hänet halaukseensa. He pyörivät ympyrää, ja Rose ajatteli, kuinka vahva toinen olikaan sieluksi.
”Sinustahan on kasvanut kaunis nainen”, Peter hymyili astuessaan loitommaksi.
”Tulehan, haluan kuulla, mitä teille kuuluu.”
Rose seurasi isäänsä sohville. Hänestä olisi ehkä pitänyt tuntua hassulta se, kuinka hän keskusteli kuolleen isänsä kanssa seuraavan tunnin ajan (ainakin pitkältä se aika tuntui, vaikkei välitilassa aika käynytkään). Oli liian paljon selitettävää, mutta heillä olisi myöhemmin enemmän aikaa, sillä Rose oli varma, että kohta häntä tultaisiin hakemaan. Ja vaikka Rose tunsi olonsa kovin iloiseksi kuullessaan, että Peter oli täysin onnellinen rajan toisella puolen, kohtaaminen teki hänet myös levottomaksi. Miksei kukaan tullutkaan?
Lopulta huudahdus, jota Rose oli jo odottanut, kantautui seinien takaa. Sen tulosuuntaa oli mahdotonta määrittää, sillä ääni kaikui huoneessa holtittomasti. Rose nousi ylös ja huusi takaisin.
”Odota! Yritän raottaa tätä ovea!” Tohtori huudahti.
”Tohtori?” Peter kysyi, ja Rose nyökkäsi hymyillen. Hän oli puhunut Tohtorista omasta mielestään aivan liian paljon ja silti turhan vähän.
Rose yritti pitää silmällä jokaista seinää, mihin vain sattuisi tulemaan halkeama. Ja kun sellainen lopulta tuli, ääni vihloi korvia niin että Rose pelkäsi tärykalvonsa räjähtävän. Sitä ovea ei selvästikään olisi koskaan saanut raottaa. Hän painoi sormensa pienen pieneen halkeamaan, joka ei avannut oikeastaan vielä mitään. Lyhyet kynnetkään eivät päässeet työntymään siihen.
”Rose, minun on mentävä. On liian vaarallista olla täällä, kun tuo ovi avataan”, Peter sanoi ja halasi Rosea viimeisen kerran. Rose olisi halunnut toisen kohtaavan Tohtorin, mutta kuten Peter muistutti, heillä olisi aikaa myöhemminkin. Niinpä hän katsoi kaihoisasti, kuinka mies astui tuonpuoleiseen ja sulki oven kiinni perässään. He näkisivät vielä, onneksi hän tiesi sen nyt.
Rako suureni hämmentävää vauhtia, kun tuonpuoleisen ovi oli painunut kiinni. Rose ei tiennyt, mistä huoneen valo nyt tuli, koska siellä ei ollut lamppuja eikä liioin kynttilöitäkään. Valo vain yksinkertaisesti oli olemassa. Eihän välitilassa tarvinnut tehdä eroa valolle tai varjolle, kuolleet eivät niitä kaivanneet. Juova muuttui halkeilevammaksi, kunnes rako oli erotettavissa. Rose huomasi sinisen loisteen raon toisella puolen ja ojensi kättään.
”Juuri niin, tartu käteeni!” Tohtorin ääni kantautui Rosen korviin. Empimättä Rose työnsi kätensä raosta ja löysi juuri sen turvallisen suuren ja lämpimän kämmenen, jota oli kaivannutkin. Kipu tulvi hänen ranteeseen ja kiiri siitä ylemmäs kohti käsivartta, mutta Rosen ote ei edes värähtänyt. Tunne ei ollut mitään verrattuna aikaisempaan, kun hän oli välitilaan astellut, se oli paljon tuskallisempaa, tykyttävämpää.
”Tämä voi sattua, sillä minun täytyy vetää sinut ulos sieltä. Lävitse rajan, jota olisi tarkoitus ylittää vain yhdensuuntaisesti. Toivon, että ovi päättää tehdä poikkeuksen.”
Rose nyökkäsi alahuultaan purren, vaikkei Tohtori voinutkaan sitä nähdä. Hän vain tiukensi otettaan miehen ranteen ympäriltä, jotta toinen ymmärtäisi hänen olevan valmis. Rose valmistautui huutamaan, kun Tohtori nykäisi ensimmäisen kerran, mutta päätyi lopulta vain kiljaisemaan lyhyesti törmätessään toiseen. Välittömästi käsivarret kietoutuivat Tohtorin ympärille, ja tämän piti raahata Rose kauemmaksi voidakseen halata. Rose ei ollut edes huomannut, että häntä oli alkanut itkettää, mutta huomasi yksinäisen suolaisen pisaran vierivän poskipäälleen. Hän pyyhkäisi sen Tohtorin paitaan.
”Kaikki hyvin, ei mitään hätää”, Tohtori kuiskaili samalla äänellä kuin oli kauan sitten laulanut hänelle tuutulauluja Tardisin makuuhuoneessa, kun koti-ikävä otti vallan.
”Tiedän”, Rose hymyili vasten Tohtorin rintakehää, ja nolostuneena punastellen hän lähti astelemaan toisen vierellä ulos käytävältä. Hän tiesi, että saisi kuulla kunniansa moisesta typerästä uhkarohkeudesta, mutta sillä hetkellä asia ei huolettanut häntä. Kaikki, mikä Roselle merkitsi, oli tieto siitä, ettei astuminen toiselle puolelle ollutkaan ollut hänen viimeinen tekonsa.
-
Mä olen melkeinpä hypellyt innosta siitä asti, kun näin trailerin (tai trailerit oikeastaan) ja tumblr on vaan lisännyt innostusta. En malta odottaa, että pääsen näkemään pitkästä aikaa Teniä ja Rosea (ja whouffléa). Ja tuohon kaupanpäälliseksi huomasin, että sulta on tullut tähän jatkoa – paranee vaan paranemistaan. :D
Mulla ei ole nyt paljoa aikaa, joten tästä tulee lyhyt kommentti…
Tää oli tosi hyvä – mikä on kyllä ilmiselvää, kun ottaa huomioon, että sä olet tän kirjoittanut. Rosen hiippailut siinä käytävässä pystyi näkemään elävästi silmien edessä. Tuli vähän sellainen olo, että olisi yhtä kohtausta saattanut yhtä hyvin katsoa.
Ovien yläpuolella lukevat nimet olivat hauskoja. Olisi kiva tietää, että mitä niiden ovien takaa olisi löytynyt – varsinkin Hölynpölynnurkasta.
Itse olisin kyllä vältellyt sellaista ovea visusti, jonka yläpuolella lukee "Viimeinen". Ei ollut kovin lupaavalta vaikuttava nimi.
Mutta oh, Rose ja sen seikkailunvietti ja käskyjen tottelemattomuus. Toisinaan olisi ehkä hyvä kuunnella niitä käskyjä, ettei kävisi huonosti, niin kuin nyt meinasi käydä. Onneksi Tohtori tuli kuitenkin hätiin.
Vaikka toisaaltahan oli hyvä, että Rose ei kuunnellut ja astui silti sisälle, sillä hän sai nähdä isänsä. Se olikin sitten yhtä aikaa mahtavaa ja haikeaa, kun Rose tapasi isänsä ja sai viettää aikaa ja jutella tämän kanssa.
Sähköiskut voimistuivat kuin hätääntyneet linnut, jotka eivät löytäneet tietään ulos huoneesta.
Tykkäsin tästä, se on vain jotenkin upea kielikuva.
Empimättä Rose työnsi kätensä raosta ja löysi juuri sen turvallisen suuren ja lämpimän kämmenen, jota oli kaivannutkin.
Tuo lause kiteyttää loistavasti sen luottamuksen, joka Rosen ja Tohtorin välillä vallitsee. Suosikkikohtani näiden kahden lisäksi:
”Sinustahan on kasvanut kaunis nainen”, Peter hymyili astuessaan loitommaksi.
”Tulehan, haluan kuulla, mitä teille kuuluu.”
ja
”Kaikki hyvin, ei mitään hätää”, Tohtori kuiskaili samalla äänellä kuin oli kauan sitten laulanut hänelle tuutulauluja Tardisin makuuhuoneessa, kun koti-ikävä otti vallan.
.
Pahoittelut kommentin lyhkäisyydestä. Oli aivan pakko kommentoida heti, kun olin lukenut tämän pätkän lukaissut, vaikkei kyllä aikaa paljoa nyt tällä kertaa ollut sen kirjoittamiseen.
-tirsu
-
Ensinnäkin, tirsu, tuo ei ole lyhyt kommentti. Mutta anyway, ei saa ensinnäkään punastuttaa pikkuista Mustista, koska oikeasti... kun ottaa huomioon että mä oon kirjoittanut? Uh, voiko parempaa kohteliaisuutta kirjoittajalle antaa? Mutta kuitenkin, olen hirmu iloinen, että onnistuin miellyttämään, koska en todellakaan tiennyt, mitä tekstistä sitten tulisi. Esimerkiksi Peter tupsahti tuolle vain yhtäkkiä, ja no kaikki muukin oikeastaan, mutta sitähän tajunnanvirta on, vai mitä? Kiitoksia siis hirmuisesti kommentistasi, joka teki minut kooovin ylpeäksi itsestäni ja iloiseksi!
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draamana tää kai menee
Paritus: Clara/Tohtori (11.)
A/N: Okei okei, toinen DW-ficci marraskuussa, mä en enää koskaan väitä, ettenkö muka kirjoita ficcejä pöhmöh. Mutta kamoon! Pitihän viiskytvuotisspesiaalia juhlia, ja mikä olisi parempaa kuin kirjoittaa Whouffléa? Joten pidemmittä puheitta, nauttikaa!
Yhteenveto: ”Clara Ellie Oswald, tuletko vaimokseni?”
Timanttikimallusta
Tardis oli pimentynyt, ainoastaan heikko hätävalaistus loi punertavaa valoa sen konsolihuoneeseen. Tohtorilla ei ollut aavistustakaan, minne he olivat laskeutuneet, mutta sen hän tiesi, että Tardis tarvitsi aikaa ja rauhaa parantaakseen itsensä.
”Mutta Tohtori”, Clara aloitti miettien, eikö ollut surullista jättää Tardis aivan yksinään. Tohtori ei kuitenkaan enää kuunnellut vaan käski ottaa takki matkaan. Heillä voisi mennä jonkin aikaa. Clara totteli ja kietoi parkatakin ylleen ennen kuin käveli edeltä avaamaan oven ja astumaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen.
Ainakin he olivat laskeutuneet kauniille paikalle, ruoho oli vihreintä, mitä Clara oli koskaan nähnyt, ja kauempana solisi puro. Linnut kaartelivat taivaalla, puut olivat täynnä vaaleanpunaisia lehtiä ja kaikkialla näkyi iloisia pariskuntia kävelemässä käsikynkkää tai viettämässä ihanaa piknikkiä lukemattomien herkkujen kera.
”Tämä ei ole hyvä juttu”, Tohtori henkäisi, kun oli seurannut Claraa ulos Tardisista.
”Miksei?” Clara kysyi. Mitä vikaa oli niin kauniissa paikassa, jonka tuoksu toi mieleen sanan paratiisi?
Tohtori vain huokaisi, kaiveli hetken aikaa takkinsa taskuja ja poimi punasamettisen rasian sormiinsa. Clara katsoi miehen silmiin hämmentyneenä, kun toinen polvistui ja naksautti rasian auki. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin kimaltelevaa timanttisormusta, ellei otettu lukuun äidin kihlasormusta. Se taisi yhä olla Claran aarrelippaassa.
”Tohtori, mitä sinä…”
”Clara Ellie Oswald, tuletko vaimokseni?”
”Tohtori!”
”Suostu nyt, selitän myöhemmin”, Tohtori sihahti ja vilkaisi pikaisesti takavasemmalle. Clara seurasi katsetta huomaten kaksi vartijaa kävelevän heitä kohti. Heillä oli seipäät ja tuliaseet, hienoa… Parempi kai tehdä, kuten Tohtori tahtoi.
”Kyllä, luulisin niin”, Clara vastasi.
Tohtori väläytti hänelle hymyn, joka lupasi selityksen saapuvan aikanaan, ja sujautti timanttisormuksen Claran nimettömään. Timantti oli yllättävän painava, Clara huomasi sormensa kihelmöivän. Suikattuaan vielä pehmeän suudelman Claran otsalle Tohtori pyörähti ympäri ja tervehti vartijoita iloisesti.
”Kappas, tervehdys!” Tohtori huikkasi, ja vartijat vaihtoivat hänen kanssaan muutaman sanan erinomaisesta säästä ja sen sellaisesta ennen kuin kääntyivät katsomaan Claraa.
”Saisimmeko nähdä kätenne, ma’am?”
Clara meinasi tiuskaista, että näyttikö hän muka rouvalta, mutta Tohtorin painostava katse sai hänet nyökkäämään ja ojentamaan kätensä. Vartija ei tarttunut siihen, pyysi vasenta kättä sen sijaan, ja Clara totteli. Miehen iho oli karheaa Claran sormien alla, ja hän kuljetti sormiaan kevyesti timanttisormuksen yllä ennen kuin päästi käden otteestaan.
”Hyvin kaunis sormus, ma’am. Luultavasti kallis, eikö vain? Olette jo korkeassa iässä, eikö teidän kuuluisi pian avioitua Jumalan kasvojen edessä?” vartija kysäisi, ja Tohtori liikahti lähemmäksi Claraa.
”Kyllä vain, hääpäivämme on kuukauden kuluttua!” hän vakuutti.
”Kuukauden? Hienoa, toivottavasti mainio syyssää jatkuu suureen päiväänne saakka. No… hyvää päivän jatkoa”, vartija sanoi, kohotti hieman hattuaan Claralle ja kääntyi työparinsa kanssa lähteäkseen.
Tohtori tarttui oitis Claran käteen ja lähti taluttamaan toista puistotietä pitkin. Sora rahisi heidän kenkiensä alla, eikä Claralla ollut muuta vaihtoehtoa kuin sujauttaa kätensä kyynärtaipeeseen ja seurata. Kun he olivat ennättäneet tarpeeksi kauas vartijoista, Tohtori kääntyi kumppaninsa puoleen.
”Laskeuduimme Marlaraan. Täällä ei saa kulkea, ellei ole naimisissa. Syntymästään lähtien lapset naitetaan jollekulle, jotta he saavat luvan elää. Kihlojen purkaukset taas eivät ole niin monimutkaisia, luonnollisesti. Ja kuten äsken ehkä huomasit, täällä aistitaan sormuksen kautta tehty lupaus, joten virallista toimitusta ei tarvitse tehdä ellei… ole sen ikäinen, että asia alkaa olla jo ajankohtainen. Aviottomia lapsia kun täällä ei suvaita.”
”Joten me olemme nyt sitten kihloissa”, Clara totesi.
”Hassua, eikö totta?” Tohtori virnisti ennen kuin kohotti kätensä ja osoitti sillä hieman kauemmaksi. ”Katsohan, pääsimme markkinoille. Mennäänkö ostamaan jotain syötävää?”
Clara katsoi kauemmaksi nähden tien lähtevän viettämään alemmaksi, ja siellä todella näkyi olevan markkinat. Kaupungin keskusta oli eloisa ja värikäs, asukkaat olivat pukeutuneet maailmankaikkeuden väreihin: turkoosiin, violettiin, keltaiseen, punaiseen ja oranssiin, ja tuntuivat olevan niin huolettomia, että se tarttui Claraankin. Hänen askeleensa muuttuivat hieman hypähteleviksi Tohtorin rinnalla sitä mukaa mitä lähemmäksi he pääsivät.
”Kunhan se ei ole muffinssi. En enää koskaan maistele muiden planeettojen muffinsseja”, Clara nyrpisti nenäänsä saaden Tohtorin nauramaan.
Marlara oli loppujen lopuksi kaunis planeetta, kuten Clara oli heti huomannut, ja kaksikko vietti hyvin miellyttävän päivän yhdessä kierrellen kaupungilla. Clara sai luvan ostaa uuden mekon (niitähän ei koskaan voinut olla liikaa), mutta vain yhden, sillä Tohtori vakuutti, että Tardisin vaatekaapista löytyisi useampikin yllätys, kun he palaisivat takaisin. Clara ei ollut aivan varma, mitä se tarkoitti. Eihän Tardis voinut vain varastaa vaatekappaleita, vai voisiko?
Illalla auringonvalon luodessa syvän punaisia sävyjään maahan he illallistivat pienessä ravintolassa, joka oli valaistu pelkillä kynttilöillä ja alkuillan hämärällä. Clara otti kanapastan, ja Tohtori tietenkin mökötti huomatessaan toisen lautasella rusetinmuotoiset pastat, joita hänen grillatussa lohessaan ei ollut. Onneksi Clara suostui syöttämään muutaman pastan ja jakamaan ilmaisen jälkiruokansa, joka koostui pienistä pannukakuista, tuoreista marjoista ja vaniljakastikkeesta. Tohtori osasi toisinaan käyttäytyä kuin pikkulapsi päästessään mökötystuulelle, mutta Clara olikin tottunut lapsiin.
Yöksi he vuokrasivat huoneen majatalosta ja loikoilivat sängyllä kuunnellen planeetan kuumimpia rakkauslauluja (radiosta kun ei tullut mitään muuta). Keskiyön hujakoilla Claran täytyi vääntää volyymi lujemmalle viereisestä huoneesta kantautuvien rakasteluäänien hälventämiseksi, ja lopulta he nukahtivat saman peiton alle radion pauhatessa merienkin ylitse kantavasta rakkauden kiihkosta.
Aamulla oli aika hyvästellä laventelipilvet ja roosanväriset ikkunaristikot. Herättyään he söivät majatalon kahviossa suklaakohokkaan, jonka ostivat kokonaan, ja yli puolet siitä paketoivat Claran laukkuun. Kävellessään kohti Tardisia Clara tunsi itsensä jokseenkin haikeaksi, oli ollut hauskaa leikkiä kihlautunutta pariskuntaa, vaikka suljettujen ovien takana heidän ei edes olisi tarvinnut leikkiä. Heidän ei olisi tarvinnut vaihtaa muutamaa viatonta suudelmaa, sillä eihän kukaan niitä huomannut, mutta se oli tuntunut oikealta. Clara ei vain tiennyt, millä tapaa oikealta.
”Ah, jälleen oma itsensä!” Tohtori huudahti astuessaan Tardisiin.
Clara seurasi perässä ja nauroi helpottuneen vapautunutta naurua, kun kaikki valot olivat jälleen kirkkaita, ja Tardis vaikutti humisevan tyytyväisenä. Hän läimäytti konsolipöytää lähestulkoon lempeästi ja hyppäsi Tohtorin vierelle.
”Minne sitten?” Clara kysäisi.
”Miten olisi uusi hyppy tuntemattomaan?” Tohtori ehdotti, ja Clara saattoi vain myöntyä.
Eikä kumpikaan heistä muistanut sormusta Claran nimettömässä ennen kuin pyöreähkö pormestari luuli heitä pariskunnaksi.
-
Heippa! Mä täällä taas. :P
Aina kun huomaan, että sulta on tullut uutta, olen tavattoman innoissani. Mun mielestä olet yksi finin parhaimpia kirjoittajia – olet ylivoimaisesti yksi mun suosikkikirjoittajistani, jonka tuotokset täytyy heti (ainakin yrittää) lukea.
Luin tän uusimman jo eilen, mutta silloin oli sen verran myöhä, etten enää jaksanut ruveta kommentoimaan. Ja nyt luin tän vielä kerran uudelleen ennen kuin rupesin raapimaan jonkinlaista kommenttia kasaan.
Ihan ensimmäiseksi: olin pudota tuolilta, kun luin yhteenvedon, ja hihkaisin ääneen. Intoa ei laimentanut edes se, kun lopulta selvisi syy miksi Tohtori (mukamas - *köh* tekosyy, mikä tekosyy *köh*) kosi Claraa. :)
Ja siitä päästäänkin kysymykseen, että miksi Tohtorilla ylipäätänsä sattui olemaan sormusrasia takkinsa taskussa? Aika tehdä yhteenlaskuja ja päätelmiä – Tohtorilla oli aikomuksia kosia ehkä ihan muutenkin lähiaikoina Claraansa. Ilmiselvästi.
Sitten tällaisena sivuhuomautuksena. Luin ensin, että ”Clara otti partatakkinsa…” ja olin ”otti minkä takkinsa?”. Lauseeseen tuli enemmän järkeä, kun luin sen uudelleen ja tajusin, että parkatakki ei parta. Eh heh. ::)
Tohtori vain huokaisi, kaiveli hetken aikaa takkinsa taskuja ja poimi punasamettisen rasian sormiinsa. Clara katsoi miehen silmiin hämmentyneenä, kun toinen polvistui ja naksautti rasian auki. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin kimaltelevaa timanttisormusta, ellei otettu lukuun äidin kihlasormusta. Se taisi yhä olla Claran aarrelippaassa.
”Tohtori, mitä sinä…”
”Clara Ellie Oswald, tuletko vaimokseni?”
”Tohtori!”
”Suostu nyt, selitän myöhemmin”, Tohtori sihahti ja vilkaisi pikaisesti takavasemmalle. Clara seurasi katsetta huomaten kaksi vartijaa kävelevän heitä kohti. Heillä oli seipäät ja tuliaseet, hienoa… Parempi kai tehdä, kuten Tohtori tahtoi.
”Kyllä, luulisin niin”, Clara vastasi.
Tämä oli yhtä aikaa ihanan suloinen ja hauska kohta. Oikein loistava valekosinta.
Marlara (kiva nimi muuten) vaikutti, hmm, mielenkiintoiselta planeetalta. Ei ehkä ihan sellainen paikka, jonne mä haluaisin mennä. Sen kauniit maisemat voisivat kyllä houkuttaa, mutta se niiden ”naimisissa on pakko oltava, muuten lähtee henki”-juttu ei kyllä houkuta sitten yhtään.
Clara sai luvan ostaa uuden mekon (niitähän ei koskaan voinut olla liikaa), mutta vain yhden, sillä Tohtori vakuutti, että Tardisin vaatekaapista löytyisi useampikin yllätys, kun he palaisivat takaisin. Clara ei ollut aivan varma, mitä se tarkoitti. Eihän Tardis voinut vain varastaa vaatekappaleita, vai voisiko?
Siinä olikin päivän kysymys. Voisiko TARDIS varastaa vaatekappaleita? Luultavasti. Tai ehkäpä TARDIS kuitenkin jättää rahaa vaatteiden tilalle… (Ja nyt mieleeni tulee suloinen pieni TARDIS, jolla on pikkiriikkiset jalat ja kädet ja suuret silmät, jättämässä rahaa kassan lähettyville – tai mistä se ikinä ne vaatteet viekään. Tässä vaiheessa on kyllä kysyttävä itseltä, että mitä hittoa?!)
Clara otti kanapastan, ja Tohtori tietenkin mökötti huomatessaan toisen lautasella rusetinmuotoiset pastat, joita hänen grillatussa lohessaan ei ollut. Onneksi Clara suostui syöttämään muutaman pastan ja jakamaan ilmaisen jälkiruokansa, joka koostui pienistä pannukakuista, tuoreista marjoista ja vaniljakastikkeesta. Tohtori osasi toisinaan käyttäytyä kuin pikkulapsi päästessään mökötystuulelle, mutta Clara olikin tottunut lapsiin.
Pystyn niin näkemään tuon kohdan sieluni silmin. Tohtori todellakin mököttäisi rusetinmuotoisen pastan takia – miksi sitä ei kuulunut lohiannokseen? Onneksi Clara on niin ihana, että se antoi niitä Tohtorillekin hiukan. Tohtori on onnenpekka.
Ei tuolle kohdalle voinut olla nauramatta! ;D
Aamulla oli aika hyvästellä laventelipilvet ja roosanväriset ikkunaristikot. Herättyään he söivät majatalon kahviossa suklaakohokkaan, jonka ostivat kokonaan, ja yli puolet siitä paketoivat Claran laukkuun.
Kaunista kuvailua. ^ ^ Ja suklaakohokasta! Sitä ei sovi unohtaa, ei todellakaan! Se vaan kuuluu Claran ja Tohtorin suhteeseen/elämään.
Jotenkin on aina hauskaa, kun tuollaisissa tapauksissa, joissa teeskennellään olevansa pariskunta hämätäkseen toisia tyyppejä syystä tai toisesta, teeskentely jatkuu (yleensä ainakin) myös silloin, kun muita ei ole paikalla. Sitten vain vakuutetaan itselleen, että ”edelleen me tässä teeskennellään”, kun ei ole valmis myöntämään totuutta. Että kyseessä on sittenkin jotain muuta kuin pelkkää teeskentelyä.
(Toki tuollainen teeskentelyjuonikuvio on hiukan kliseinen, mutta hyvin kirjoitettuna, kuten tässä, se ei haittaa lainkaan. Sitä paitsi, kunnon rakkaustarinoissa pitää olla edes hiukan kliseitä mukana, ainakin mun mielestä.)
Mitä vielä? Ai niin. Sormuksen unohtaminen.
Kai sellainen nyt unohtuukin, kun on sitä mieltä (alitajuisesti ainakin), että sormus on juuri siinä missä sen pitää olla: Claran vasemmankäden nimettömässä.
Epäilen hiukan, että Claran sormeen se sormus lopulta jäi pysyvästi. En suostu uskomaan, että sitä olisi pois otettu pormestarin huomautuksen jälkeen. Sehän olisi lopulta vain turhaan tehty, kun kohta se olisi siinä kuitenkin taas. :)
Nyt tuli varmaan sanottua kaikki mitä halusinkin tästä aivan mahtavasta ja ihanasta ficistä sanoa. Ainakin suurimmilta osin – jotain saattoi unohtua…
Taidanpa tästä mennä lukaisemaan tämän vielä kerran. Kaikki whoufflé-tunteeni on vielä pinnassa The Day of the Doctorin katsomisesta (joka näin sivumainintana oli muuten aivan mahtava!) ja tämän lukeminen… no, sehän lisää niitä vain, heh! :P
-tirsu
-
Miten sä osaat kirjottaa noin mielenkiintosesti Dx
Kadotin sanat. Tarkoitus oli kommentoida, mutta sanoja ei kertakaikkiaan tule.
Veti aivan sanattomaksi, se miten kauniisti kirjoitit :3
Surullisin ficci oli "Kun ei osaa päästää irti" ;__;
Tykkäsin myös kovin clara/doctor parituksesta ;)
Tennantin ja Rosen söpöstelyt ♥♥♥
Rosen ystävystyminen taivaan kanssa se vaan oli niin ♥ awwww! ;3
11 doctorin kosinta tuossa lopussa oli kyllä aika... XD
Jotenkin pystyin samaistumaan hahmoihin ja ne oli kirjoitettu niin todenmukaisesti :'D
Itse olen nähnyt kaikki jaksot 9 doctorista lähtien.
Jatkoja toivoen ♥
Haku~
-
tirsu: aww vai että suosikkikirjoittaja ii Mustis-parka punastuu. Mutta partatakki eeeeei ihana ihana ihana <3 Lukutypot on ihania heiii. Ja sun hienot pohdinnat pikku Tardisista kieltämättä hymyilyttivät ää, nyt en pääse siitä itse eroon herran jestas. Mutta joo kiitoksia kovasti kommentistasi, joka piristää edelleen mieltäni, vaikka tästä aikaa jo onkin.
hakuroo: Voii kiitos kovasti kommentistasi. Itsekin olen nähnyt vasta vain New Who:n jaksot, mutta toiveissa olisi joskus tutustua myös Classiciin, hihi.
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Draama
Paritus: Rose/Tohtori (9.)
A/N: Tässäpä on kestänyt… Noh, olen aina halunnut kokeilla Ysin kirjoittamista, ja kun tumblr kiusaa minua ysirose-jutuillaan, niin pakkohan tämä oli lopulta saattaa päätökseensä. Idea on ollut jo ties kuinka kauan ylös sepustettuna, mutta joo… nauttikaa. ^^
Yhteenveto: ”Muistuta minua, etten enää koskaan, siis koskaan, laita korkokenkiä.”
Ei korkokenkiä hienolle neidille
Tardisin ovi painui kiinni Rosen jäljiltä suuren pamauksen saattelemana. Tyttö rojahti suoraan nahkaiselle penkille, eikä moinen ele näyttänyt sopivan lainkaan hänen kartanonneidin asustukseensa. Sammaleenvihreät helmat hipoivat lattiaa, kun Rose sai viimeinkin irrottaa otteensa päivänvarjostaan. Hän olisi halunnut sysätä sen menemään jo useita tunteja sitten, mutta hienot neidithän eivät tehneet niin, heidän täytyi suojella valkeaa hipiäänsä.
Tohtori vilkaisi virneen kera Rosen suuntaan ja keskittyi sitten konsolipöytäänsä asettaessaan uudet koordinaatit, jotta toinen pääsisi rauhassa nukkumaan. Pitkä päivä oli uuvuttanut Rosen, ja vaaleanpunaraitaisilla lakanoilla päällystetty sänky kuulosti takuulla hyvältä tämän korvissa.
”Jalkani ovat täysin poikki!” Rose valitti ja kahmi mekkonsa helmoja, joita tuntui olevan loputtomiin, ennen kuin pääsi löysäämään kenkiensä hihnoja ja tipauttamaan jalkineet säälittä lattialle. ”Muistuta minua, etten enää koskaan, siis koskaan, laita korkokenkiä.”
”Mutta sääresihän näyttivät ihan mukiinmeneviltä noissa”, Tohtori huomautti ja sai palkaksi tiukan silmäyksen.
”Tohtori!”
Rose huokaisi pyöräytellen silmiään Tohtorin hyvälle tuulelle. Hän ei tietenkään voinut väittää, etteikö hänkin olisi ollut tyytyväinen, he olivat saaneet jälleen kerran pelastettua koko maailman ja kartanonherra oli saanut jopa pitää metsästyskoiransa. Miten loistava päätös päivälle. Sen sijaan painaumat, jotka olivat jääneet muistoiksi liian kireälle vedetyistä hihnoista, eivät ilahduttaneet Rosea lainkaan.
”No, aiotko mennä nukkumaan?” Tohtori kysäisi.
”Antaisit minun nyt vain hetken aikaa levähtää”, Rose mutisi tuijotellen jalkaparkojaan. Hän saattaisi tarvita pidemmät yöunet kuin normaalisti.
Hetken aikaa oli hiljaista ja Rose melkein jo luuli Tohtorin jättäneen hänen yksikseen harmittelemaan jalkojaan, mutta sitten nahkatakin verhoamat käsivarret kiertyivät tytön ympärille. Rosen huulilta karkasi nopea protesti hei! ja sormet kahmivat jostain tukevaa otetta, hän ei sentään halunnut pudota.
”Etkö sinä juuri sanonutkin, että jalkasi olivat poikki?” Tohtori tiedusteli saatuaan aloilleen asettuneen kumppaninsa vakaasti käsivarsilleen.
”Mmh, yksityinen kantaja, ei hassumpaa”, Rosen täytyi myötää hiljaa toisen niskaan.
”Älä totu siihen.”
”En en…”
Leppoisan viileä ilma hiveli Rosen nilkkoja, kun Tohtori tarpoi tiensä pinkkiin makuuhuoneeseen. Tardis oli onneksi kiltillä tuulella ja antoi oikean oven tulevan vastaan ensimmäisen käytävän varrella. Tohtori laski kantamuksensa sänkyyn ja etsi kiltisti vaatelaatikosta pyjaman sitä pyydettäessä. Hienotunteisesti Rose jätettiin yksin vaihtamaan vaatteitaan, eikä hän uskonut näkevänsä miestä ennen aamua. Mutta Tohtori oli toisinaan yllätyksiä täynnä.
”Kylmägeeliä?” Rose ihmetteli tuubin lennähdettyä sängyn päätyyn ja nosti katseensa mieheen, joka oli vaihteeksi riisunut takkinsa.
”Ajattelin, että se voisi auttaa”, Tohtori vastasi.
Rose vilkaisi tuubia, Tohtoria, ja laskeutui selälleen nostaen oikean jalkansa ilmaan. Hänen kasvoillaan välkehti virne, joka sai silmät tuikkimaan ja paksun maskarakerroksen näyttämään vielä vähän tummemmalta.
”Siitä vain”, Rose kehotti.
”Mitä?” Tohtori kysyi näyttäen varsin hämmentyneeltä kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt paljasta jalkaa. Ei sillä, että Rose olisikaan uskonut toisen leikkineen Prinssiä Tuhkimolle.
”Etkö sinä muka hierokaan nilkkojani? Kaiken sen jälkeen, mitä minä tein”, Rose pyöräytti silmiään pettyneenä, mikä sai toisen hymähtämään.
”Melkein sytytit koko paikan tuleen”, Tohtori nyökkäsi.
”Mutta ilman minua palvelusväki olisi kuollut.”
Kaksikon keskinäinen tuijotus oli tiivis, se sai sydämen lyömään hieman lujempaa, haastavammin, eikä kumpikaan ollut valmis kääntämään katsettaan pois saati luovuttamaan. Ennen kuin tilanne kuitenkaan kehkeytyisi naurettavaksi, Tohtori kohautti olkapäitään tehden eleellä tappionsa mahdollisimman mitättömäksi ja ojensi kättään.
”Hyvä pointti. Anna se tuubi tänne.”
-
Äh, luin tämän aikoja sitten, mutten ehtinyt silloin kommentoimaan ja sitten se näyttävästikin unohtui. Eilen illalla satuin tajuamaan, etten ole vieläkään kommentoinut tätä viimeisintä. Joten lukaisin nyt uudelleen tämän ihastuttavan pätkän ja koetan saada jonkinlaisen kommentin aikaiseksi.
Ihan ensi alkuun täytyy sanoa, että ilahdun todella, kun huomasin tarinan Tohtorin olevan Nine. Syystä tai toisesta Nine ei tunnu kovin pidetyltä Tohtorilta enkä yhtään ymmärrä miksi, sillä hän oli niin mahtava (harmittelen yhä, että Eccleston oli vain yhden kauden verran Tohtorina)! :P
Mutta joo. Nine oli mielestäni aivan omanlaisensa eleitä myöden. Samoin kuin Rosekin.
Tää oli hyväntuulinen luettava, joka nostatti hymyn huulille. Tohtorin ja Rosen sanailua oli kiva seurata. Se oli juuri sellaista kuin kumpaiseltakin voisi odottaa.
En keksi nyt mitään muuta järkevää sanottavaa (taas vaihteeksi), joten voisin laittaa tähän loppuun vielä pari suosikkikohtaani – niin kommenttikin vaikuttaisi vähän pidemmältä, ehe!
”Mutta sääresihän näyttivät ihan mukiinmeneviltä noissa”, Tohtori huomautti ja sai palkaksi tiukan silmäyksen.
”Etkö sinä juuri sanonutkin, että jalkasi olivat poikki?” Tohtori tiedusteli saatuaan aloilleen asettuneen kumppaninsa vakaasti käsivarsilleen.
”Mmh, yksityinen kantaja, ei hassumpaa”, Rosen täytyi myötää hiljaa toisen niskaan.
”Älä totu siihen.”
”En en…”
Jollain tapaa todella suloinen kohta.
Ennen kuin tilanne kuitenkaan kehkeytyisi naurettavaksi, Tohtori kohautti olkapäitään tehden eleellä tappionsa mahdollisimman mitättömäksi ja ojensi kättään.
”Hyvä pointti. Anna se tuubi tänne.”
Mua jäi muuten kiinnostamaan millaisessa seikkailussa kaksikko oikein oli ollut. Varsinkin sen jälkeen, kun Tohtori totesi Rosen melkein sytyttäneen koko paikan palamaan.
Jään toiveikkaasti odottelemaan uusia tarinanpätkiä! Nämä piristävät päivää aina. :)
-tirsu
-
Heippatiralla tirsu! Olet aivan oikeassa, Ysistä ei juurikaan pidetä, mikä on surku. Itse tosin en valittele sitä, että Eccleston oli vain yhden kauden, sillä siitä huolimatta Ysillä on loistava hahmokehitys ennen kaikkea juuri Rosen rinnalla. Jos minun koskaan pitäisi valita jokin Rose/Tohtori-paritus yli kaiken, se olisi varmaankin Rose/9. Heidän kemiansa vain yksinkertaisesti pelaa.
No, se siitä Ysin ylistämisestä. Olen hyvin iloinen, että onnistuin mielestäsi saamaan heistä omanlaisensa, etenkin kun en Ysillä ole ennen kirjoittanut. Mutta joo, kiitoksia kovasti kommentistasi, se piristi huomattavasti! (:
Nyt ilouutisia, menin osallistumaan Spurttiraapale-haasteeseen, joten tällä viikolla olisi luvassa joka päivä jotakin uutta. Saadaan tämänkin topan puolelle vähän elämää (toivottavasti, jollen nyt tätä haastetta täysin tyri)! Ja ensimmäisenä tarjoilen jo aiemmin toiveena esitettyjä Pondeja! Tästä tuli kyllä ärsyttävän angsti, murh, mutta ehkä se on ymmärrettävää aihepiirin takia. Miks mä pölötän tässä? Nyt Mustis pistää suunsa kiinni, ei tää mikään pulinatopa ole.
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Angstidraama
Paritus: Amy/Rory
Pituus: Raapale
A/N: Osallistuu siispä Spurttiraapale (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=37341.0)-haasteeseen ensimmäisellä sanalla petturi.
Armelias sydän
Rory oli aina pitäny polvenkorkuisista vintiöistä. Niistä, jotka taapersivat pitkin leikkikenttää, söivät kielloista huolimatta hiekkaa ja hukuttivat saappaansa kuraan liukumäestä ylös ponkaistessaan.
Katsoessaan lapsukaisia toisen vierellä Amy punoi sormensa aviomiehensä hansikkaan lomaan ja kuiskasi: ”vuoden päästä vielä kyllästyt noihin, kun saat oman”.
Vaan niin ei käynyt, haikarat eivät koskaan pudottaneet nyyttiä heille. Lääkäri antoi negatiivisen lausuntonsa päätään pudistellen, ja Amyn huuto nielaistiin rintakehään, jossa se paisui tulivuoreksi.
Hyvinä ja pahoina päivinä, niin sitä tuli aikoinaan luvattua. Mutta lupauksetkin olivat pelkkiä sanoja, pieniä ja helposti unohtuvia, joiden muisto vaimeni oven paukahdukseen ja mitätöitiin allekirjoituksella.
Vain, koska petturin sydän oli liian armelias.
-
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Ömm… draama?
Paritus: Aistittavissa Jack Harkness/Tohtori (10)
Pituus: Puolitoistaraapale
A/N: Osallistuu siispä Spurttiraapale (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=37341.0)-haasteeseen ilman inspisanaa tällä kertaa. Ja tää saa luvan nyt leikkiä eilistä raapaletta, kun en tätä eilen jaksanut vielä julkaisukuntoon saada.
Sotkutukka ja karkulainen
Ajan herran keho väistää nauraen kuoleman ja haaverit, mutta on jotain, mitä sydänparikaan ei pysty torjumaan. Tohtorin pää painuu rintakehää vasten eivätkä tennarit jaksa enää liikkua askeltakaan, mutta onneksi hänen ympärilleen kietoutuvat vakaat kädet, joiden voima ei ole huvennut useiden lasillistenkaan jäljiltä.
Tardisin himmeästi valaistussa makuuhuoneessa Tohtori lasketaan pehmeälle vuoteelle kiedottuna hänelle vieraaseen takkiin, ja mies vajoaa sänkyyn kuin voipunut pikkulapsi. Rauhalliset sormet hipaisevat hiuksia, nostattavat suortuvat pörrölleen, ja Tohtorin poski saa hyvänyönsuudelman.
*
”Jack, mitä hittoa viime yönä tapahtui?”
Puhuteltu kohottaa katseensa ylös virnistäen. Tohtori näyttää naurettavalta napittamattomassa paidassaan, sotkutukassaan ja tummassa takissa, joka harteilla roikkuessaan hipoo lattianrajaa.
”Ehkä on parempi, että jotkut asiat selvenevät vasta hieman myöhemmin”, Jack hymähtää ja nousee tarjoamaan juuri täytettyä kahvikuppia. ”Puhutaan enemmän suihkun jälkeen.”
Mutta kun Tohtori hoippuu ulos huurteisesta kylpyhuoneestaan, ei hän löydä tummanharmaata takkia, johon yöllä käpertyi, eikä liioin seuralaistakaan. Ainoastaan Tardis humisee hänelle moittivasti syystä, jota Tohtori ei vieläkään muista.
-
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Draama
Paritus: Luettavissa Rose/Tohtori (11.), lisäksi Amy/Rory
Pituus: 250 sanaa
A/N: Osallistuu siispä Spurttiraapale (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=37341.0)-haasteeseen sanalla ruusu, keskiviikon raapale.
Pinkkiä ja keltaista
”Tohtori?” Amy huhuili. Rory oli jälleen unohtunut kirjastoon, sieltä löytyi kuulemma niin paljon mielenkiintoisia historiankirjoja, jotka eivät Amya kiinnostaneet.
”Tohtori, missä sinä olet?”
Miestä ei näkynyt konsolihuoneessa eikä liioin makuuhuoneessakaan. Amy kävi lävitse jokaisen mahdollisen huoneen, jossa Tohtori saattaisi piilotella, se ei ollut lainkaan ihmeellinen idea tylsän päivän jälkeen. Eiväthän he olleet tehneet muuta kuin juosseet karkuun limenvihreitä menninkäisiä, joilla oli käärmeen kieli ja hohtavat silmät.
”Tämä piiloleikki saisi jo luvan päättyä. Olenko edes lähellä?”
Amya alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää ja väsyttää. Ei sillä, yllättävistä paikoista löytyvät välipala-automaatit pitäisivät kyllä hänet hengissä.
”Auta vähän”, Amy kuiskasi ja taputti pehmeästi käytävän seinää.
Tardis näytti ymmärtävän vinkin, sillä valaistus muuttui, eikä Amyn lopulta tarvinnut kuin seurata valaistuja käytäviä pitkin ovelle, joka oli raollaan. Punapää epäröi hetken ennen kuin työnsi oven auki ja astui kynnykselle.
Tohtori näytti kovin pieneltä istuessaan petaamattomalla sängyllä. Amy räpytteli silmiään, aivan kuin huoneeseen olisi iskenyt vaaleanpunainen oksennus. Hän ei ollut koskaan ennen käynyt siinä huoneessa.
Varovasti Amy liittyi ystävänsä seuraan sängynreunalle, kietoi kätensä tämän hartioille ja rutisti. Tohtorin ääni oli hiljainen, mutta Amy nappasi juuri ja juuri sanat pinkki ja keltainen. Hän sipaisi miehen leukaa pehmeästi ennen kuin painoi päänsä tämän olkapäälle.
”Olisikohan jo kalapuikkojen ja vaniljakastikkeen aika?” Amy kysyi, ja Tohtori havahtui alakulostaan siinä silmän räpäyksessä.
”Tietysti, tietysti!” hän hihkaisi kurottautuen laskemaan sormissaan pitelemänsä ruusun maljakkoon ennen kuin suorastaan ryntäsi ulos huoneesta. Amy hymyili vaiti, katsoi kukkaa, jonka keltaisia terälehtiä reunusti vaaleanpuna, ja sulki oven huolella kiinni perässään. Se lukkiutui itsestään, ja Amy ymmärsi tarpeeksi hyvin ollakseen kysymättä.
-
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Draama
Paritus: Ystävyysmielessä Clara/Rory
Pituus: Raapale
A/N: Osallistuu siispä Spurttiraapale (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=37341.0)-haasteeseen jälleen ilman inspisanaa. Yhtäkkiä halusin vain kirjoittaa näistä kahdesta, sillä mun mielestä Clara ja Rory toimis tosi hienosti yhteen ja lopulta siitä tulikin jouluinen haha.
Aivan tavallinen joulu
”Mikset sinä lähtenyt?” Clara kysyi pidellessään kaakaokupposta sormiensa välissä ja tuijotellessaan taivaalle. Amy ja Tohtori lymyilisivät nyt jollain noista tähdistä, hän ei jaksanut enää muistaa, minne joulunpunaisella kynsilakalla koristeltu sormi oli osoittanut.
”Ei huvittanut”, Rory kohautti olkapäitään. Hän kietoi viltin heidän tiukemmin ympärilleen, parvekkeella alkoi tulla viileä.
”Et ole matkannut aikoihin Tohtorin kanssa.”
Rory hymähti ja painoi katseen sormiinsa. Niiden päät olivat alkaneet punertaa viileydestä, mutta hän ei hennonut kysyä, jos Clara tahtoisi palata takaisin sisään.
”Ajattelin, että haluaisit aivan tavallisen joulun, ilman avaruusolentoja ja hengenvaaraa.”
Clara katsoi Roryyn, tämä oli ollut aivan oikeassa, ja pyysi Christmas Lights’n soitettavaksi uudelleen.
-
Heipparallaa! Tästä alkaa näyttävästi tulla tapa, että luen nämä silloin, kun ne ilmestyvät, mutta jätän kommentoimisen myöhemmäksi. Vaikka tällä kertaa olisi ollut aikaa kommentoida jokaista silloin, kun ne ilmestyivät…
No jaa. Kommentoin nyt sitten kaikkia neljää pätkää. Parempihan se myöhään kuin ei ollenkaan.
Armelias sydän: Oih. Tän lukeminen sattui. Ensin kaikki oli hyvin ja sitten silmänräpäyksessä asianlaita ei ollutkaan niin. Surullista, niin surullista. :'(
Ei Rorya ja Amya saa erottaa, ei vaan saa. He ovat luotuja toisilleen.
Se oli kauheaa jo silloin Pond Life-minisarjassa ja seiska kauden A-puoliskon ekassa jaksossa. Onneksi kaksikko palasi kuitenkin yhteen.
Vaikka tässä olikin puristavan surullinen tunnelma ja lukeminen sattui, niin tää oli kauniilla ja koskettavalla tavalla kirjoitettu. Ei tästä voi olla pitämättä (tuntuu jotenkin kauhean kierolta sanoa noin, kun ottaa aiheen huomioon).
Lääkäri antoi negatiivisen lausuntonsa päätään pudistellen, ja Amyn huuto nielaistiin rintakehään, jossa se paisui tulivuoreksi.
Tää kyseinen kohta iski vaan lujaa päin kasvoja. Teki todella pahaa Amyn puolesta (ja Roryn).
Taidan mennä tästä nurkkaan itkemään…
Sotkutukka ja karkulainen: Ihan ekaksi, pidän tuosta otsikosta. En oikeastaan osaa sanoa, että miksi. Pidän vain.
Kuitenkin.
En ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi Tohtori/Jackia, mutta kerta se ensimmäinen. Ja mikäs siinä, voisihan se olla täysin mahdollista – ja hyvin mielenkiintoista.
Olisi kyllä kiva tietää, että mitä yöllä oikein sitten olikaan tapahtunut. Varsinkin, kun Tardiskin humisi moittivasti – ehkä jopa mustasukkaisestikin… Mutta sitä joutuu näyttävästi olemaan yön tapahtumista yhtä pihalla kuin Tohtori itsekin (helpottaa hiukan samaistumista Tohtorin hämmennykseen, kun on yhtä ulalla tapahtumista).
Mikä toisaalta on ehkä ihan hyvä. Voipi itse kuvitella mitä yöllä tapahtui – jos tapahtuikaan yhtikäs mitään (vaikka tuskinpa Tardis silloin olisi humissut moittivasti, hmm…).
Mielessäni oli jotain, mitä mun piti sanomani tästä ensimmäisen luku kerran jälkeen, mutta koska päätin jättää kommentoimisen tosiaankin myöhemmäksi, enkä laittanut sitä ylös, niin enpä sitten sitä enää muistakaan. Eipä se kai mitään erikoista voinut olla, koska silloinhan sen muistaisi…
Oli miten oli. Pidin tästä. Oli kivaa lukea jotain sellaista, missä hurmuri Jackin oli mukana (vaikka hän lopussa otti ja karkasi).
Mulla tulikin nyt tän lukemisen jälkeen ikävä Jackia. Olisi ollut kivaa, jos häntä olisi näytetty edes yhden jakson verran Elevenin aikakaudella…
Ajan herran keho väistää nauraen kuoleman ja haaverit, mutta on jotain, mitä sydänparikaan ei pysty torjumaan.
Tuo oli oikeastaan aika osuva kuvaus Ajan herrastamme. Se ehkä nousee suosikkikohdakseni tässä pätkässä.
Tohtori näyttää naurettavalta napittamattomassa paidassaan, sotkutukassaan ja tummassa takissa, joka harteilla roikkuessaan hipoo lattianrajaa.
Pystyn niin näkemään tuon silmieni edessä. Ja nyt tekisi kovasti mieli päästä pörröttämään Tenin sotkuista tukkaa enemmän sotkuisemmaksi… Eh.
Pinkkiä ja keltaista: Okei. Nyt mä olen täällä tippa linssissä (saatan palata nurkkaan itkemään). Se on aina vaan niin haikeaa, kun Tohtori ikävöi Roseaan. Tekisi mieli itsekin halata Tohtoria lohduttavasti.
On oikein uskottavaa ja täysin mahdollista, että Rosen huone olisi säilytettynä Tardiksen uumenissa (mulla on sellainen headcanon, että yleensä Tardiksen uusiutuessa ja sisustuksen muuttuessa, jotkut huoneet joko vaan häviävät kokonaan tai päätyvät Tardiksen ”arkistoihin”. Eikä niissä pääse enää kukaan käymään – ellei Tardis sitten toisin päätä) ja Tohtori aina silloin tällöin käy siellä, kun kaipuu Rosen luo on polttava. En suostu muuta uskomaan, niin sen on oltava.
En oikeastaan pidä Amysta (pikku Amysta tosin pidin) – en ilman Rorya, Rory saa Amysta edes hitusen siedettävän – joten tässä oli vähän liikaa Amya mulle. Mutta eipä se tekstiin vaikuttanut. Yhtä loistavaa kerrontaa, kuten aina. Laatu on kyllä taattua, kun kirjoittajana olet sä, se on varmaa.
Pidin niistä pienistä yksityiskohdista, joita tämä sisälsi. Välipala-automaatit yllättävissä paikoissa, petaamaton sänky ja keltaisen ruusun terälehtiä reunustava vaaleanpuna…
Pidin myös siitä, miten kalapuikot ja vaniljakastike olivat se, mikä sai Tohtorin havahtumaan alakulostaan. Se oli jotenkin oikein sopiva ratkaisu.
Amy kävi lävitse jokaisen mahdollisen huoneen, jossa Tohtori saattaisi piilotella, se ei ollut lainkaan ihmeellinen idea tylsän päivän jälkeen. Eiväthän he olleet tehneet muuta kuin juosseet karkuun limenvihreitä menninkäisiä, joilla oli käärmeen kieli ja hohtavat silmät.
Toki. Limenvihreiden menninkäisten, joilla oli käärmeen kieli ja hohtavat silmät, jahtaamaksi tuleminen on todella tylsää - no, ehkä Tohtorille. (Miksi mieleeni tulee tuosta lauseesta mielikuva kolmikosta juoksemassa karkuun kyseisiltä otuksilta ja Tohtori ja Rory kompuroivat minkä kerkiävät, varsinkin Tohtori?)
Aivan tavallinen joulu: Tuossa kyllä luki, että ystävyysmielessä, mutta tämän todella pystyi myös lukemaan shippausmielessä. Ehkä se johtui enimmäkseen siitä, että olen alkanut shipata Claraa ja Rorya keskenään (kiitos Tumblr’n) vaikka whoufflé vie kyllä aina voiton.
Rory oli tässä täydellinen oma itsensä. Jos vain olisi mahdollista, niin tilaisuuden tullen ryöstäisin Roryn itselleni. Amy on kyllä onnen tyttö.
Nämä ovat aina kivoja luettavia, joissa Clara, Rory ja Amy tuntevat toisensa. Yleensä niissä Clara on Roryn ja Amyn tuttava ja jäinkin vain miettimään sitä, että miten he tässä olivat toisensa tavanneet. Luultavasti Tohtorin kautta…?
Jäin miettimään sitäkin, että oliko tässä maininnan tasolle jäänyt Tohtori Eleven vai Twelve? Itse kallistuin enempi Elevenin kannalle, mutta voisihan se toisaalta olla Twelvekin. Eleven on kuitenkin ehkä tässä vaiheessa uskottavampi valinta…
No oli sen laita sitten miten oli.
Tässä oli suloisen herkkä tunnelma ja luultavasti juuri sen – ja sen, että Clara ja Rory, jotka ovat ylivoimaisesti suosikkikumppanini – olivat pääosassa – tämä on suosikkini näistä neljästä.
Otsikokin oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ihana ja se vahvisti kivasti tarinan sisältöä. Sitä miten Clara halusi – ja saikin – tavallisen joulun.
Kommentti on olevinaan pitkä ja kunnollinen, mutta tuntuu vähän siltä, että sen sisältö ei ole ehkä ihan järjellisestä päästä. Ihan kuin olisi käynyt niin, etten pahemmin kommentoinut tarinoiden sisältöjä, kunhan vain jaarittelin jotain.
Pahoittelut, jos kommenteista tuntuu puuttuvan pää sekä häntä. Syystä tai toisesta kaikki mitä olen ajatellut kirjoittavani kommentteihin, häviävät kuin tuhka tuuleen, kun tosiaan on aika kommentoida… Eh.
Yhteenvetona voisi tähän loppuun vielä sanoa, että pidin kaikista todella paljon! :)
-tirsu
-
Aaaah ja tämä kommenttivastaus tulee ikuisuuksien päästä, koska oon vaan lykännyt sitä siihen, että saan jostain julkaistavaa. :D Mutta kiitoksia hirmuisesti tirsu, kommenttisi on aina saanut mut kovin iloiseksi, kun mä oon tätä vilkuillut inspiksen toivossa ja kaikkea. Mä rakastan sun kommentteja koovasti!
Tohtori/Jackista täytyy sanoa, etten itsekään sitä kamalasti ole ajatellut, mutta onhan ne pojat supersöpösiä. :D Oothan kai kuullut sen, että Jackia ei oo näkynyt kun Moffat ei voi tappaa sitä, hahah? No ei mutta mä ikävöin Jackia myööös!
Anyway, tän pidemmälle en lähde sun kommentteja avaamaan, mutta tiedäkin että nautin niiden lukemisesta! Kiitoksia kovasti ja iiiiso rutistus sinne päin! <3
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Draama
Paritus: Whouffle? (12/Clara)
Pituus: Triplaraapale
A/N: Eli tosiaan… kasikausi on alkanuuuuut! Ja vaikka jo toivoin aiemmin saavani jotain kirjoitettua uutukaisesta Tohtorista, niin se tapahtui vasta kolmannen episodin jälkeen. Mä tykkäsin muuten tästä episodista! Mutta enempää en nyt tässä puhele, spoilereita tässä ei tule joten hyvillä mielin voi lukea, vaikkei olisikaan vielä kasikauteen tutustunut.
Väärällä, juurakkoisella polulla
”Miten niin et tiedä, missä Tardis on?” Clara kiljahti. Hänen saappaansa olivat täynnä liejua ja hiuksiinsa oli takertunut käpertyneitä lehtiä. Jalat notkuivat väsymyksestä, joka kuvastui jo mutrulle vääntyneiltä huulilta.
”Minä en tiedä, missä me olemme tai missä Tardis on!” Tohtori huusi takaisin. Ei hänkään hyvältä näyttänyt, oikeassa puntissa oli nyrkin kokoinen reikä.
”Mutta olen varma, että se on tuolla.”
Clara kuikuili äänimeisselin osoittamaan suuntaan ja pudisti päätään. Polku oli aivan liian juurakkoinen, hän ei astuisi jalallakaan enää minnekään, jossa voisi nyrjäyttää nilkkansa. Se tästä nyt vielä puuttuisi.
”Et siltikään tiedä sitä.”
”Mutta se voisi olla tuolla päin.”
”Aivan kuten tuollakin!” Clara huomautti ja osoitti takavasemmalle.
”Tai tuolla tai tuolla tai…”
”Lopeta! Sekoitat minut höpötykselläsi. Minun täytyy ajatella, ajatella. Pohjoinen, tai thuâind niin kuin täällä sanotaan. Ja me laskeuduimme luultavimmin metsän itäpuolelle. Mikä tarkoittaa… ei ei, thuâind voisi olla tuollakin. Missä on taivas, taivas… miksi nämä puut ovat niin kamalan korkeita?”
”Minähän se tässä höpöttäjä todella olen.”
”Hiljaa!”
Clara huokaisi ja risti käsivartensa rinnalleen kärsimättömänä. Hän odotti aikansa, ja Tohtori lähti johdattamaan häntä sille epäilyttävälle polulle. Hän nosteli huolella jalkojaan, jottei kompastuisi, mutta vihdoin hän sai tarpeekseen.
”Me emme löydä sitä täältä!” Clara huudahti tuskastuneena.
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Koska tämä polku vie selvästi etelään!”
Eihän Clara oikeasti tiennyt, missä etelä tai pohjoinen oli, eivätkä partiotytön opit jostain syystä päteneet siihen typerään planeettaan, mutta Tohtori levitteli käsiään ja käski hänen sitten viedä, jos Clara kerta oli niin nokkela. Ja Clara veikin, muutamia satoja metrejä ennen kuin hän tajusi, että harhaileminen oli idioottimaista.
”Anna se tänne!” Clara sieppasi äänimeisselin Tohtorin taskusta, näpräsi sitä aikansa ja sitten vihreä valo syttyi.
”Ah, tietenkin! Tietenkin, hienoa Clara, loistavaa! Totta kai tyttöseni on sentään jotain oppinut!” Tohtori nauroi ja oli jo aikeissaan lähteä kohti äänimeisselin kertomaa suuntaa, mutta Clara anasti vielä yhden jutun häneltä – tiukan halauksen.
-
Oh. En ollutkaan kommentoinut tätä uusinta vielä. Olin vähän sitä mieltä, että olisin kommentoinut tätä silloin, kun tämän luin, mutta tänään rupesin epäilemään teinkö niin tosiaan vai en. Oli pakko tulla varmistamaan – mikä olikin hyvä, sillä en tosiaankaan ollut kommenttia jättänyt.
Tää oli kivaa luettavaa. Claran ja Tohtorin sanailua oli mahtavaa ja juuri sellaista kuin se heidän välillään on. Heidän sanailujaan on aina hauska seurata. :)
Olit onnistunut saamaan twelvestä täysin oman itsensä. Aivan täydellistä. (Twelve on muuten aivan loistava Tohtori. Ei hänestä voi olla pitämättä!) Olit myös saanut vangittua tähän Claran ja twelven kemian loistavasti.
Pidin siis tästä(kin) paljon. Ja varsinkin siitä, miten Clara oli se, joka älysi ottaa äänimeisselin ja käyttää sitä TARDIS:n (miten se taipuu oikein?) löytämiseen. Sitten siihen vielä kaupanpäälliseksi Tohtorin kehut ja kaksikon halaus.
Pystyn kuvittelemaan täysin sen, kuinka twelve siihen reagoitsi. Ääneen valittaa, ettei ole halailevaa tyyppi, mutta salaa on kuitenkin mielissään.
Toivottavasti jatkat vielä näiden pätkien kirjoittelemisia. Olen nauttinut paljon niiden lukemisesta.
Pahoittelut tyngästä kommentista, jossa ei taida olla edes päätä ja häntää…
-tirsu