Harry Potter -ficit > Godrickin notko

Mortem aremnus | SK/HG, S

<< < (3/6) > >>

Flavia:
Kamalaa, miten aika menee nopeasti! Olen ollut opintojeni vuoksi erittäin kiireinen ja ficcien kirjoittaminen on ollut tauolla jonkin aikaa. En kuitenkaan ole jättämässä tätä kesken, vaan uusi luku on suunnitelmissa. Kunhan kiire tässä muutaman viikon sisällä hellittää, jatkan mahdollisimman pian kirjoittamista. Toivottavasti tämä jaksaisi vielä kiinnostaa.  ;)

Lasikeiju:
Tää vaikuttaa tosi kivalta ja mielenkiintoiselta! Ja harvemminhan sitä lukee ficciä nelikymppisestä triosta :D
Nimiki on aivan ihana, just tommone mystinen ja jännä, ja paristus ofc <3 En malta oottaa Severuksen ilmestymistä! Ja ois kiva tietää myös, mitä Hermionen ja Ronin välillä on tapahtunu ;D
Jatkoa odottelen, kuten varmasti tuli jo selväksi, jos sitä on tullakseen :)

Flavia:
A/N: Kiitos kommenteista ja kärsivällisyydestä! Järkytyin kuin tajusin paljonko aikaa tässä välillä onkaan kulunut. Mutta anyway, I'm back. Yritin ujuttaa mukaan muista kliseisen dramaattisista luvuista poiketen hieman huumoria...kommentit ovat erittäin tervetulleita!  ;)






Ilta oli jo pitkällä, kun Hermione uupuneena käveli hotelliaan kohti. Päivä oli todella ollut raskas, mutta asiat alkoivat vähitellen näyttää valoisimmilta. Työhaastattelut olivat menneet hyvin ja yksi ravintoloista oli ollut halukas palkkaamaan hänet saman tien. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka surkuhupaisaa oli, että luokkansa kunnianhimoisin lukutoukka oli lopulta päätynyt hakemaan tarjoilijan työtä. Hermione lohdutti itseään ajatuksella, että tämä olisi vain väliaikaista – vain sen aikaa, että hän saisi asiansa järjestykseen, pitihän hänen joillain seuraavat kuukaudet sentään tulla toimeen.

Tapaaminen asianajajan kanssa puolestaan oli ollut sanalla sanoen mielenkiintoinen. Oli ollut haastavaa löytää henkilö, jolle selittää tilanteen mutkikkuus. Taikamaailman avioliiton purkaminen oli erittäin harvinaista eikä Ron tapansa mukaan antanut periksi – hän kun halusi pysyä naimisissa kaikesta huolimatta. Hermionella ei ollut ollut aavistustakaan, miten tilanteessa tulisi edetä, kunnes hän oli saanut kuulla juristista, jolla oli kytköksiä taikamaailmaan. Kävellessään hänelle annettuun osoitteeseen hän huomasi saapuneensa selvästi varakkaampien ihmisten asuinalueelle. Kaksikerroksinen harmahtava tiilitalo henki hienostunutta viktoriaanista tunnelmaa ja puutarha oli kauniisti hoidettu tummanpunaisine ruusupenkkeineen. Talo toi mieleen lähinnä menneiltä vuosisadoilta säilyneen historiallisen linnan, jota oli kunnostettu uuteen uskoon. Asianajajan täytyi selvästi olla joko maan suosituimpia tai sitten he olivat perineet jonkin suuren kuuluisuuden. Pihalla autotallin vieressä nökötti pieni vaaleanpunainen polkupyörä, mikä viittasi asianajajan olevan perheellinen mies. Hermione havahtui mietteistään, käveli päättäväisen askelin ovelle ja soitti ovikelloa. Hetken kuluttua oven avasi huolitellun näköinen, arviolta 40-vuotias hoikka mies, jolla oli vaaleat hiukset ja mustasankaiset silmälasit.

”Hermione Weasley, otaksun? David Sanger, puhuimmekin aiemmin puhelimessa”, mies kysyi hymyillen ja ojensi kättään.

”Kyllä. Hauska tutustua.” Hermione vastasi samalla kun vastasi kädenpuristukseen.

Mies oli viittonut Hermionea tulemaan peremmälle ja ottanut hänen takkinsa. Tämän jälkeen he olivat keskustelleet pitkään olohuoneessa, jonne Hermionen yllätykseksi oli katettu teetä. Mies ohjasi Hermionen istumaan ja pyysi häntä kertomaan tilanteensa alusta alkaen kaataen heille samalla kupilliset teetä. Hermionea hämmästytti tapaamisen epävirallisuus ja miehen ystävällisyys, mutta hän ei sanonut mitään. Hän kertoi haluavansa avioeron, mutta ettei tiennyt miten tilanteessa tulisi menetellä – kysymys kun oli taikamaailmassa sinetöidystä liitosta eikä toinen puoliso edes ollut suostunut eroon. Asianajaja kuunteli kärsivällisenä ja Hermionen lopetettua kertomuksensa alkoi esittää kysymyksiä.

”Aviomiehenne on siis velho, sellainen…miten te heitä kutsuttekaan...puhdasverinen?”, mies kysyi kulmat kohollaan.

”Kyllä, kuinka niin?”

”Ja te ette aio palata toistaiseksi taikamaailmaan?”

”Ei, en ainakaan pitkään aikaan. Mitä merkitystä näillä tiedoilla on?” Hermione kysyi hämmentyneenä. Hän alkoi vaivaantua, olisiko tiedossa ongelmia?

Mies kallisti päätään ja naurahti hieman. ”Ei ei, älkää huolestuko turhaan. Kyselen varmistaakseni olenko tehnyt oikean päätelmän ja vaikuttaa siltä, että tilanteenne on helpompi kuin luulettekaan.”

”Puolisonne on siis puhdasverinen, ei jästisyntyinen. Tämä tarkoittaa sitä, ettei hänen nimeään eikä tietojaan oletettavasti löydy meidän ”tavallisten ihmisten” kirjoista tai rekistereistä. Hehän elävät omassa maailmassaan ilman minkäänlaista kontaktia jästeihin, joten käytännössä heitä ei siis ole meidän näkökulmasta katsottuna olemassa. Sama pätee teidän avioliittoonne, sekin siis pitää vain velhomaailmassa. Te olette syntyneet ja kasvaneet jästeinä ja teidät on kirjattu rekisteriin syntymätietojenne mukaan. Olette siis täällä asuessanne edelleen neiti Granger, ette rouva Weasley. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?”

Hermione oli yhtä aikaa hämmästynyt, helpottunut ja noloissaan – miten hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuota itse? Toisaalta hän oli onnellinen, että ongelma olikin näin helposti ratkaistu. Hän oli myönnellyt, kiittänyt vuolaasti, pahoitellut tuhlanneensa asianajajan aikaa ja kysynyt paljonko oli miehelle velkaa. Mies kuitenkin oli kuitenkin kieltäytynyt palkkiosta ja toivotti uuden asukkaan tervetulleeksi kaupunkiin.
”Vaimoni ja tyttäreni ovat matkalla sukulaistensa luona eikä minulla ole muita asiakkaita tänä päivänä, joten keskustelen mielelläni viehättävän uuden tulokkaan kanssa. ”mies heitti kepeästi virnistäen.

”Ajattelin myös käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysyä mitä serkulleni kuuluu? Katsokaas, tunnistin teidät jo puhelimessa. Teillä taas ei taida olla käsitystä, kuka minä olen?”, mies puheli katsoessaan Hermionea huvittuneena.

”Ei, olen pahoillani, mutten käsitä ollenkaan, mistä puhutte. En tunnista teitä valitettavasti mistään.”
Hermione oli erittäin hämillään.


”Serkkuni, josta puhun, on hyvä ystävänne… tai ainakin oli vielä lapsuudessanne. Tarkoitan nimittäin Harrya, Harry Potteria. Te tunsitte minut silloin vielä toisella nimellä. Kun menin naimisiin, otin perinteistä poiketen vaimoni sukunimen – ja etunimeni vaihdoin jo täyttäessäni kaksikymmentä. Tuskinpa ketään nuorta miestä otetaan vakavasti, niin kauan kuin hänen nimensä on Dudley Dursley…”
Mies tarkkaili Hermionea hienoinen virne kasvoillaan ja odotti, että hänen sanansa uppoisivat toisen tajuntaan. Hämmästyneen naisen olemus muuttui ensin pohdiskelevaksi, sitten oivaltavaksi ja lopulta hän jo puri huultaan, ettei purskahtaisi nauruun. Dudley Dursley?! Tästä pitäisi ehdottomasti kertoa Harrylle seuraavalla tapaamiskerralla. Miten Merlinin tähden Dursleyn pariskunnan lellittelemästä ajattelemattomasta öykkäristä oli sukeutunut näin älykäs, hyväkäytöksinen ja menestynyt asianajaja? Maailma oli sekaisin. Merlin…
Loppuajan he keskustelivat Harrysta, omista kuulumisistaan, lapsista ja ylipäätänsä elämästä. Dudleyn – Hermione ei voinut olla naurahtamatta – kytkös taikamaailmaankin selvisi; hän oli mennyt naimisiin tietämättään jästisyntyisen velhon kanssa, joka oli Hermionen tavoin saanut tarpeekseen taikamaailmasta. Hermione ei tuntenut noitaa, sillä hän oli jo ollut sodassa Voldemortia vastaan, kun Heather Sanger oli vasta aloittamassa opintojaan Tylypahkassa. Lähtiessään Hermione oli paremmalla tuulella kuin pitkiin aikoihin. Pitkä päivä otti kuitenkin voimille ja päätä oli alkanut särkeä. Matkalla hotellille hän pysäytti lempeänoloisen vanhemman rouvan ja kysyi tältä, tiesikö tämä missä lähin apteekki oli – särkylääkettä kun hänellä ei ollut lainkaan mukanaan. Ystävällinen rouva oli maininnut apteekin jo menneen kiinni, mutta kertoi lähellä olevasta kaupasta, jossa myytiin kuulemma aivan taianomaisia lääkeliemiä ja yrttejä. Omistaja kuulemma valmisti kaiken itse. Hermione kiitti naista ja päätti kokeilla kyseistä paikkaa. Naisen puheet herättivät hänen mielenkiintonsa, olisiko mahdollisesti kaupan pitäjä eläköitynyt noita tai surkki? Nainen oli ylistänyt tuotteita niin kovin. Pienessä kaupungissa vaikutti yllättäen asustavan enemmänkin velhokansaa – ehkä juuri sen takia ettei kukaan osaisi odottaa sitä.  Käveltyään noin kilometrin verran eteenpäin ja käännyttyään rouvan ohjeiden mukaan vasemmalle, Hermione näki jo pienen siistin puodin kadun toisella puolella. Hän asteli sisään ja oli juuri etsimässä jotain päänsärkyyn, kun kassatyöntekijä pahoitteli kaupan menevän poikkeuksellisesti kiinni jo aikaisemmin. Hermionea turhautti ja väsyneenä päivän rasituksista hän kivahti kassalle, miten tämä saattoi olla mahdollista ilman minkäänlaista ilmoitusta, saati sitten kun hän olisi vain tarvinnut minuutin kaksi asiointiinsa. Hän oli loukkaantuneena jo lähdössä kaupasta, kun hän kuuli takaansa unohtamattoman tutun äänen. Tuon matalan silkinpehmeän, mutta samalla sarkasmia ja ivaa tihkuvan äänen, joka ei koskaan tiennyt mitään hyvää.

”Neiti… Granger.”   

Hermione kääntyi epäuskoisena katsomaan taakseen ja kun hän järkyttyneenä katsoi puhujaa, lipesi hänen tarkastelemansa lasipurkki hänen kädestään ja pirstoitui lattialle.

Hänen edessään ilmielävänä, täysin muuttumattomana, seisoi lähemmäs kaksikymmentä vuotta sitten sodassa kuollut velho. Velho, jonka tuskallisen kuoleman Hermione oli itse todistanut.

Severus Kalkaros.

Lasikeiju:
AHVSHJVSHJ jatkoaa!! <3 Hihittelin itekseni koko luvun ajan, en kestä ko on niin ihana!
En osaa kuvitella Dudleyta hoikkana ja ystävällisenä, mut yllättävän hyvin silti sopi hahmolle :D Ja Severus aina niin ihanana ja mysteerisenä, uijuijui <3 Lisää ois kiva saaha ;) (Miksen osaa antaa rakentavaa palautetta? Miks osaan vain ihkuttaa? XD

mervii:
Oho, ompas mielenkiintonen tarina! :) Jään seuraamaan.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu