Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Pimeyden voimat => Aiheen aloitti: Eulalia - 14.06.2008 15:45:36
-
Nimi: Ennen kuin kaikki oli hyvin
Ikäraja: K-11
Pairing: Harry/Ginny(/Draco), Draco/Astoria
Genre: Angst, Drama
Disclaimer: Kaiken, minkä tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi, todennäköisesti myös kuuluu hänelle. Minulle ei tästä ole mitään taloudellista hyötyä.
Warnings: Kiroilua, itsemurha-aatteiksi tulkittavia pohdintoja
Summary: Ficci sijoittuu aikaan seitsemännen kirjan kahden viimeisen luvun välillä. Harry ja Ginny ovat olleet jo hetken naimisissa, ja ulkopuolisten silmissä heidän elämänsä vaikuttaa täydelliseltä. Kulissien takana elämä on kuitenkin aivan erilaista, eikä ainakaan Ginny ole saanut elämältään ihan sitä, mitä on toivonut. Ja mitä tapahtuukaan, kun hän erään rankan riidan päätteeksi lähtee ulos ja päätyy siihen laitakaupungin nuhjuisimpaan pubiin?
A/N: Ensimmäinen kerta kun minä yritän angstata täyspitkää ficciä... Toivon todella, että tälle löytyisi lukijoita. Kommentteja arvostetaan kovasti :D
* * *
I
Kulaus jokaisesta rikotusta astiasta tekee kymmenen. Lasillinen siitä antiikkimaljakosta, joka lensi päin seinää. Viiniä jokaiselle pahalle sanalle. Aina erilaista, tietenkin. Italialaista jokaisesta nimittelystä, ranskalaista kirosanasta... Chileläistä sille kerralle, jona huorittelin sitä naista. Sitten vielä yksi imelänmakea drinkki. Sateenvarjolla. Siinä on pakko olla sateenvarjo. Se on tärkeää, en vain tiedä miksi. Ja pilli! Ihan lopuksi samppanjaa kaikille. Kohotetaan malja petokselle!
”Hip, hip hurraa!” sammallan yksin pimeän baaritiskin ääressä. Siinä olen minä, Ginevra Potter. Umpihumalassa.
Sitten hän tulee sisälle. Surullisena, vailla paikkaa minne mennä. Istuu viereeni, välittämättä siitä että vihaamme toisiamme. Olemme kuin mikäkin surullisten sinkkujen seura. Paitsi että olemme molemmat varattuja. Ja yksin.
”On ilmoja pidellyt...” baarimikko yrittää virittää keskustelua.
”Niin vittu on!” käkätän hysteerisesti. Olen umpihumalassa, enkä oikein tiedä, kuinka sen laitapubin valitsin. Niin onneton ja homeenhajuinen, etten ihmettele, vaikka olemme ainoat asiakkaat. Ainoat joille paikalla ei ole väliä. Sitten olemme taas ihan hiljaa, kaikki kolme. Mitä me turhaan olisimme suumme avanneet? Kaikki oli sanottu jo kotona. Minä ainakin olin.
Ei sitä hiljaisuutta kuitenkaan kauaa jaksa. Jossain vaiheessa on ihan pakko kysyä.
”Mitä sä täällä teet?”
”Ei se sulle kuulu...” hän vastaa. Ja tottahan hän puhuu. Ei se kuulukaan. Pian ollaan umpihumalassa molemmat. Alkaa naurattaa. On niin paha olo, ettei sitä voi purkaa muutoin kuin kikattamalla.
”Sillä oli suhde! Suhde mun selän takana!” hihitän. Kuin se olisi ollut vitsi. Ja helvetin hyvä sellainen. Baarimikko katsoo surullisesti. Tai ainakin luulen niin. Olen niin humalassa, etten näe kunnolla. Maailma on täynnä mustia pilkkuja... Ne pyörivät ympärilläni ja saavat minut keinumaan. Hyräilen jotain naurettavaa lastenlaulua. Sellaista, jota on laulettu jo vuosikausia. Ensin minulle, ja sitten minä lapsilleni.
Niin... Minähän olen äiti. Kaksi poikaa... James Sirius ja Albus Severus. Mauttomat ja tylsät nimet. Kaikkeen sitä rakastuneena suostuukaan. Ei vaan olisi pitänyt. Olisi pitänyt vaan pitää kiinni unelmistaan, elää nousukiitoa kolmeenkymmeneen asti ja antaa itsensä sitten lihota ja rupsahtaa. Hitaasti ja tuskallisesti. Tai ainakin pojat olisi pitänyt nimetä persoonallisemmin. Niin olisi pitänyt tehdä, kun hankki lapsia nuorena... Ei vaan olisi pitänyt...
Olen myös vaimo. Ensin umpirakastunut vaimo, kuuliainen... sellainen, joka silittää miehensä kalsarit, koska kuvittelee siten rakastavansa enemmän. Sitten tulivat lapset. Ensin James Sirius ja yhdeksän kiloa. Yhdeksän! Se on niin paljon... Niin paljon, että hirvittää! Sitkeällä jumpalla se suli kuitenkin pois. Kalsaritkin jaksoin vielä silittää. Ja kävin töissä. Ei ne vaan huispauksessa jaksa kauaa katsella, kun tähti lähtee kotiin vaihtamaan vaippoja. Ei rattaita suvaita kentän laidalla. Niin meni ura. Kuitenkin silitin ne kalsarit vielä. Ei niin hyvin kuin ennen, oli niin paljon muutakin. Vauva ei voinut aina odottaa. Niin kalsareihin jäi muutama ryppy. Ei kuitenkaan niin montaa, että se oikeuttaisi pettämään. Vai oikeuttaako muutama ryppy siihen? Vähenikö rakkaus? Ilmeisesti, sillä siinä olin. Umpihumalassa. Surullisena ja petettynä.
Albus Severuksen aikaan en syönyt. Yhdeksän oli niin pelottava luku. En tahtonut enää lihota. Jokainen gramma oli liikaa, jokainen askel väsytti. Kalsareiden silitys jäi. Mitä sitä turhaan... Ryppyyn ne kuitenkin aina menivät. Ei kukaan nähnyt niitä. Tai ainakin luulin, ettei kukaan näkisi...
”Mä silitin sen kalsarit...” totean utuisesti. Purskahdan itkuun. ”Ei vaan olisi pitänyt...”
Baarimikko sanoo, että olen juonut tarpeeksi. Antaa minulle lasin vettä. Mitä sitä turhia vastustelemaan. Onhan siinä toinenkin asiakas. Toinen, jonka kurkkua korventaa.
”Mitä sä täällä teet?” kysyn uudelleen. Itken yhä. Hän huokaa ja katsoo minuun ihan yhtä utuisesti.
”Vaimo menetti lapsen... Huvittavaa sinänsä. En minä koskaan toista tahtonutkaan.”
”Mulla on kaksi. Kaksi liikaa...” totean. Se ei ole hauskaa. Sattuu rinnasta. Mutta niin se on. Mitä sitä turhaan kieltämään.
”Anna vielä yksi paukku...” anelen. Baarimikko katsoo vaivaantuneena. Yritän pyöritellä silmiä, mutta ei se oikein onnistu. ”Ei sulla käy edes asiakkaita täällä. Jokainen drinkki, jonka mä juon kannattaa tämän puljun perustuksia. Ainakin valomerkkiin asti...”
Lasi kolahtaa eteeni. Sen pinta väreilee rytmikkäästi, vaikken sitä tosissani tiedostakaan. Kulautan kaiken kerralla. Sitten on taas hauskaa.
”Sillä oli suhde! Yllätin itse teosta!” nauran kyyneleiden seasta. Räkäkin varmaan lentää. Ei sen väliä. Kello on jo paljon. Kotona pojat varmaan huutavat kilpaa. En vain ole siellä tuudittamassa. En todellakaan ole. Nyt on aika olla villi ja vapaa. Ikää on jo 26 vuotta. Ei kuitenkaan yli kolmeakymmentä. Ei vielä... Saan siis olla luvalla tuhma. Ainakin vähän aikaa. Omapa on vikani, kun ryhdyin äidiksi. Oma vika, kun ryhdyin vaimoksi. Ei niin saisi tehdä. Ainakaan niin nuorena.
”Kaduttaako?” kysyn häneltä. Humala on jo niin syvä, että saa hänet puhumaan. Ääni säröilee.
”Kukapa nyt tahtoisi lapsensa kuolevan? Ei se ollut sen vika, ettei sitä tahdottu. Tai ainakaan mä en tahtonut...”
”En minäkään tahtonut tulla petetyksi. Se on ehdottomasti Harryn vika...”
Itkemme molemmat. Selvin päin sitä ei olisi tapahtunut. Mutta kaikki on mahdollista kun on umpihumalassa.
”Mä vihaan sua!” parkaisen.
”Niin mäkin sua...” hän nyyhkäisee.
Halaamme. Sanalla sanottuna se on absurdia. Ei mahdotonta tai järjenvastaista, vaikka ne tarkoittavat samaa. Sen on pakko olla nimenomaan absurdia. Vain niin hieno ja turhantärkeä sana voi kuvata täydellisesti jotain niin hullua kuin halauksemme! Ilma lemuaa viinalle. Se on niin pistävää, että turruttaa. Turruttaa ja saa tekemään tyhmiä asioita. Sellaisia, joita katuu myöhemmin.
Suutelemme. Se on kai sen kaiken typeryyden huippu. Samalla se on ainoa oikea ratkaisu. Kun on niin humalassa, ei voi vain jättää tekemästä mitään typerää. Kun on rasittanut kehoaan kaikilla niillä erilaisilla viineillä, italialaisella, ranskalaisella ja jopa chileläisellä, on oikeutettu tekemään myös typeriä asioita. Absurdeja. Baarimikko katsoo huomaavaisesti toiseen suuntaan. Asiahan ei hänelle kuulu. Ei se kuulu kenellekään. Ei edes meille. Jossakin vaiheessa me lähdemme pois. Yhdessä. Mitä sitä turhaan selittelemään.
Se on joku jästien motelli. Sellainen, joita rakennetaan tienposkeen, jotta rekkakuskit saavat levätä. Saahan sieltä tuntihuoneitakin, ja vaikkei meillä mitään jästirahaa olekaan, niin kirjaudutaan sisään. Vastaanottovirkailija on uninen. Katsoo meitä ja pudistaa päätään. Maailmassa on kuitenkin ollut meidänlaisiamme ennenkin. Ei vastaanottovirkailija jaksa enää surra. Muutkin tuhoavat elämäänsä typeryydellä. Mikä meitä olisi siis estänyt? Ei vastaanottovirkailija ainakaan. Hän vain katsoo. Ensin meitä, sitten tiellä harhailevien autojen valoja.
Suudelma tuoksuu viinalle, makealle drinkille. Sille, jossa oli sateenvarjo. Vaatteet valahtavat lattialle. Menevät ryttyyn. Minulla on vatsassa raskausarpia. Ikuisia muistutuksia siitä, että olen äiti. Niistä ei pääse eroon. Eivät kosmetiikkapuotien salvat auta, vaikka niin lupaavatkin. Nimettömässä minulla on sormus, ja niin on hänelläkin.
Siinä sitä ollaan. Minä olen petetty pettämässä. Hän on vain pettämässä. Ei varmaan ensimmäistä kertaa, niin helposti se käy. Siinä ei todellakaan ole mitään romanttista. Vain alkoholinlemua ja hien kostuttamia lakanoita. Sitten se on kaikki ohi. Hän sammuu hiukan ennen minua.
Homo Homini Lupus, ajattelen. Ihminen on ihmiselle susi. Sitten minäkin sammun kuin mikäkin yöpöydän lamppu. En edes kunnolla tiedosta, että vierelläni kuorsaa vieras mies.
Kun herään aamulla, olen tukehtua omaan hengitykseeni. Päätä särkee enemmän kuin koskaan ennen. Oksettaa. Sen siitä saa kun on tuhma... ajattelen maatessani vessanpytyn yläpuolella. Hän makaa yhä sängyssä. Kuorsaa. Se saa minut voimaan entistäkin huonommin.
Kaduttaako? Ei ja kyllä. Kaduttaa, että se tapahtui, silti ei. Kosto elää voimakkaana. Ei sitä tarvitse kiistää. En ole kuitenkaan kunnossa miettiäkseni moisia. En todellakaan! Olo on hauras kuin lasinukella. Henkäyskin, ja minä särkeydyn vasten pytyn kovaa posliinia. Hajoan kappaleiksi ja muutun tomuksi.
Se olisi oikeastaan ihanaa. Jos niin vain voisi käydä. Jos niin todella kävisi... Pääsisin pakoon elämäni helvettiä. Lapsia ja miestä, joka on pettänyt ja jota minä olen pettänyt. Olisin vain savua, en sitäkään. Olisin hienonhienoa pölyä. Sellaista vittumaista, joka ärsyttää keuhkoja ja saa yskimään.
Siellä hän makaa, liikehtii levottomana. Pää aivan yhtä hauras kuin minullakin. Rasahdus voisi tappaa, houkuttaa melkein kokeilla. Ellei oma keho siinä sivussa leviäisi sirpaleina lattialle, minä kokeilisin. Varmasti kokeilisin. Minähän vihaan häntä. Vihaan sydämeni pohjasta! Nyt vielä enemmän, mitä sitä kieltämään.
Enää en vain ole umpihumalassa. Täytyisi ottaa vastuuta teoistaan. Mennä kotiin ja pyytää anteeksi, katsoa kun mies vuorollaan sekoaisi ja rikkoisi astioita. Hän ei vain lähtisi baariin. Ei niin kuin minä. Hän ei joisi drinkkiä sateenvarjolla, ei ottaisi lasillista perintövaasin muistolle. Harry on vain niin käytännöllinen. Kotona on varmaan jo ihan siistiä. Lautaset korjattuina ja samat tekoruusut perintövaasin pohjalla. Ei meidän kodissamme mikään muutu. Kaikki vain kuluu. Hitaasti ja tuskallisesti.
Hän avaa silmänsä, eikä näe minua heti. Ulina on kamalaa. Niin on katsekin, kun hän minut viimein huomaa. Nostan laukun lattialta. Hoipertelen ovelle.
”Tästä ei sitten puhuta”, tokaisemme yhteen ääneen. Se ei ole hauskaa. Kai meistä kumpikin olisi toivonut toisen ottavan vastuun. Mutta ei meistä ole myöntämään mitään. Meillähän on perheet.
Emme me ole enää niin nuoria ja vapaita, että voisimme tehdä tällaista. Emme, vaikka vielä nuoria olemmekin. Hän on mies vaimolleen, isä lapselleen. Minä vaimo miehelleni ja äiti lapsilleni. Minulla on siitä merkkinä raskausarvet ja muisto yhdeksästä kilosta. Mitä hänellä on, en tiedä. Jotakin kuitenkin, kun asia on tärkeä. Jos ei mitään muuta, niin sormuksen korventama jälki vasemmassa nimettömässä.
”Salaisuus...” kuiskaan hiljaa, niin että hän tuskin kuulee. Kuulee kuitenkin ja nyökkää. Mitä me sitä enempää olisimme selitelleetkään?
* * *
-
Toi ensimmäinen kappale tässä ficin alussa oli jotenkin hieno, vaikken ymmärtänyt tuskin sanaakaan. 8D
Ja mielenkiintoinen aihe, se mut ylipäätään pisti tän tarinan lukemaankin.
Vaikea kuvitella Ginny umpihumalassa, mut ajatus kuulostaa kiinnostavalta.
No mutta, luenpas eteenpäin.
Vau, puolessavälissä tätä tarinaa tajusin, että en lukenut turhaan 8D
Kirjotat hyvin, eikä virheitä minun mielestäni ainakaan näy.
Ja tarina, ah, erilainen, kerrankin jotain ei-samanlaista-kuin-muut!
Kiitos, tykkäsin. Todella paljon.
-
A/N: Nyt täytyy kiittää ihan miljoonasti Vampirelovea kommentista! Hienoa, ettet lukenut turhaan, vaan pidit. Ja on kiva kuulla, että on onnistunut yrittäessään luoda jotain vähän perusmassasta poikkeavaa :)
Tässä tuleekin sitten toinen luku, toivottavasti siitä löytyy jotain sanottavaa.
* * * * *
II
Istun olohuoneen nojatuolissa ja katselen vaivautuneena ulos ikkunasta. Ilma on harmaa ja sumuinen. Hiukset ovat likaiset ja päänahkaa kutittaa. Pakko ottaa kengät pois ja nostaa jalat syliin. Likaisenharmaat sukat valkoisella sohvalla... Hassu haittatekijä, mutta niin on se valkoinen sohvakin. Ei sellaista saisi lapsiperheellä olla.
Hän tuo minulle teetä. Höyry nousee valkoisesta kupista. Katson likaisia sukkiani. Katson valkoisia seiniä, sohvaa ja mattoa. Jopa piano on valkoinen. Miksi meillä kaikki on niin valkoista? Senhän pitäisi symboloida puhtautta, ei mitään petosten täytteistä elämää. Mutta mehän olemme Potterit. Ne vitun Pyhät Potterit. Ne, joita kaikki pitävät puhtaina ja valkoisina...
Harry ojentaa teen minulle. Hän istuutuu nojatuoliin minua vastapäätä. Näyttää väsyneeltä. Ehkä pojat ovat valvottaneet... Se olisi oikein hänelle. Ja pojille. Sitä se on, se surullisenkuuluisa perhe-elämä. Huutoa ja parkua vain, ei mitään sen kauniimpaa.
Ja mikä sen suloisempaa, kuin teeskentely.
Siinä mekin vain istumme. Tuijotamme. Kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kuitenkin on. Hän miettii, missä olin yön. Minä mietin, missä pojat ovat. Sitten mietin, pitäisikö tunnustaa. Olisi helpompaa, jos hän vain kysyisi. Ei tarvitsisi odottaa ja miettiä. Voisi vain huutaa täyttä kurkkua, kiljua ja olla juuri niin hankala kuin huvittaa. Nyt täytyy sen sijaan miettiä. Miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Minä tahdon, että hän kysyy. Ei hän kuitenkaan kysy – ymmärrettävää sinänsä. Hörppään teetä kovaäänisesti. Kuuma saa hampaani vihlomaan. Suloista tuskaa. Mietin, miksei hän kysy. Eikö Harry vain tahdo tietää, vai tietääkö hän jo? Päätän kertoa itse. Sillä hetkellä avioero tuntuu niin samantekevältä.
Tulee, jos on tullakseen, ajattelen kirpeästi ja hymähdän itselleni.
Avaan suuni ja aion aloittaa. Viime hetkellä ääni kuitenkin juuttuu kurkkuuni ja teeskentelen sanani haukotukseksi. Vielä monta kertaa yritän aloittaa uudelleen. Sanoa, mitä on tapahtunut. Tahdon kuulla tuomioni. Nähdä, kuinka tekojeni myrkyt leviävät valkoisille huonekaluillemme ja tahraavat kaiken juuri niin harmaaksi, kuin kuuluisikin olla. Sanat eivät kuitenkaan tule. Ei minussa ole tarpeeksi naista myöntämään.
Ulko-ovi käy ja tunnen kylmän tuulenvireen kiertävän huoneessa ympärillämme. Se saa ihon kananlihalle. Nostaa karvat pystyyn ja saa olon ontoksi. Kuuluu lasten iloista metelöintiä. Kuuluu, kuinka minun äitini käskee nostaa vaatteet lattialta ja laittaa nätisti paikoilleen. Katson Harryyn vielä viimeisen kerran, yritän aloittaa.
Sitten James seisoo ovensuussa. Räkä valuu nenästä ja posket punoittavat ulkoilun jäljiltä.
”Äiti!” hän huutaa innoissaan ja juoksee suoraan syliini. Teekuppi lentää maahan ja särkyy. Harry tuhahtaa Jamesille paheksuvasti, kohottaa taikasauvaansa ja siivoaa sotkun. Jälleen kaikki on valkoista. Ei punertavanruskeaa tahraa missään.
James haisee syksyiselle ulkoilmalle ja mädäntyville lehdille ja kuralle. Ensin en tahdo lainkaan koskea. Tahdon vain työntää hänet pois sylistäni ja huutaa julki kaiken sen, mihin olen sortunut. Sitten tunnen, kuinka kylmä poski painautuu omaani vasten. Kylmyydestään huolimatta se lämmittää.
Silitän vaistonvaraisesti hänen pörröisiä mustia hiuksiaan. Hetken tuntuu niin autuaalta. Ihan kuin pitäisi vastasyntynyttä ensi kerran sylissään. Se on sitä helvetin luontaista äidinrakkautta. Sitä mistä ei pääse eroon millään.
”Minulla oli ikävä sinua...” James mutisee sössöttävällä vauvakielellä. Sellaisella, joka sulattaa aikuisen kuin aikuisenkin kaikessa typeryydessään, onhan James jo kolmen. Tunnen rajan ylittyneen. On myöhäistä kertoa. Myöhäistä tunnustaa.
Äiti tulee huoneeseen Albus sylissään. Poika nukkuu, varmaan päiväuniaan. Se on yhä tyhmä nimi... ajattelen, mutta en sano mitään. Äiti katsoo minuun varovaisesti. Hymähdän nopeasti, en tahdo katsoa häntä silmiin. Albus inahtaa, ja hetkessä äiti alkaa hyräillä sitä lastenlaulua, joka soi päässäni. Siinä hän on. Superäiti, maailman paras isoäiti, lempein vaimo ja loistavin kasvattaja.
Saavutuksellisuudessaan äiti on lyömätön. Hänen rinnallaan olen vain varjo. Onneton ja surkea äiti, joka ei kestä nähdä oman kroppansa tuhoutuvan uuden elämän rinnalla. Kadehdin hänen uhrautuvaisuuttaan. En koskaan voisi olla samanlainen. Luontainen itsekkyyteni ei anna minun sopeutua äidin rooliin.
Tahtoisin repiä Albuksen hänen sylistään. Ei olisi reilua, jos hän tottuisi mumminsa elämän kovertamiin käsiin ja tuoreen pullan tuoksuiseen syliin. Minun terävät kynteni ja pohjaan palaneelta päivälliseltä tuoksuva vartaloni tuottaisivat liian karvaan pettymyksen.
Harry tarjoaa äidille teetä. Äiti kieltäytyy kohteliaasti, sanoo isän odottavan kotona. Hän muistuttaa meitä sunnuntailounaasta. Perinteestä, jonka tarkoituksena oli pitää yhteyttä kaikkien niiden kuuden lapsen välillä, jotka selvisivät hengissä. Ajatus kuudesta saa minut nieleskelemään itkuisesti. On ikävä Frediä.
Katson Albukseen pettyneesti. Se on typerä nimi myös siksi, että olisin tahtonut nimetä toisen poikani kuolleen veljeni mukaan. Harry oli saanut nimetä lapsen kuolleen isänsä mukaan. Miksen minä saanut nimetä lasta veljeni mukaan? Miksi kuollut rehtori ylitti minun kuolleen veljeni? Vaikka mitä sillä enää on väliä? Kaikki ne ovat kuolleet kumminkin. Ei nimi mitään pelasta. Saati tuo takaisin.
Emme puhu toisillemme mitään koko päivänä. Pojat leikkivät kiltisti, roikkuvat housujeni lahkeissa, kun laitan ruokaa. Kaikki on juuri niin kuin ennenkin. Paitsi, ettemme puhu. Elämämme on muuttunut pantomiimiksi. Vuorosanat ovat menneet hukkaan...
Haarukoiden kalina lautasten valkoista posliinia vasten saa kylmät väreet liikkumaan selkääni pitkin. Minulla on paha olo. En ota lautaselleni muuta kuin salaattia. Sitäkin rouskutan vain vähän.
Jamesin pasta luiskahtelee norsukuvioisen kulhon reunojen yli. Pienet makaronin kikkareet poukkoilevat lattialle. Keltaista vaaleilla lattialaatoilla. Noustessani pöydästä astun tahallani päälle. Minulla ei ole kenkiä. Nihkeä makaroni litistyy ja tarttuu sukkaani. Se tuntuu iljettävältä ja kuitenkin välttämättömältä.
Oloni on kuin makaronilla sukan pohjassa. Siivoamme astiat yhdessä. Keittiön hoitoon tiivistyy elämämme tasa-arvo. Harry tiskaa, minä kuivaan. Harry lakaisee lattian, minä pyyhin pöydän. Muutoin kaikki meneekin toisin. Harry käy töissä. Hän on aurori. Minä siivoan ja hoidan lapset. Olen kotiäiti.
”Äiti... Lue meille satu”, James vaatii. Hän on jo valinnut värikkään kirjan hyllystä.
”Ihan kohta. Viikkaan vielä pyykit...” mutisen. Kirkkaanväriset lastenvaatteet tuntuvat pehmeiltä käsiä vasten. Sitten tulevat minun ja Harryn vaatteet. Viikkaan monta tummansävyistä villapaitaa, aivan samanlaisia kuin isänikin käyttämät. Laskostan huolellisesti oman neuletakkini. Se on lähes identtinen äitini käyttämien kanssa.
Tunnen oloni vanhaksi. Me olemme kuin vanhoja. Sellaisia, joilla on monta lasta. Paitsi, ettemme ole. Olemme vielä nuoria, emme edes kolmeakymmentä. Silti tuntuu, kuin olisin jo viidenkymmenen. Työnnän kodinhoitohuoneen oven kiinni ja lysähdän lattialle sitä vasten. Itken, mitä sitä turhaan selittelemään.
”Onko kaikki okei?” Harry kysyy varovasti oven takaa. Illan ensimmäiset sanat.
”Joo, joo!” kivahdan vihaisesti. En tahdo mitään erikoiskohtelua. Olen ansainnut kyyneleeni. Yllättäen tunnen liukuvani eteenpäin liukkaalla lattialla Harryn työntäessä oven auki.
Voi helvetti, ajattelen itkuisesti Harryn astuessa sisään. Katson häntä. Hän katsoo minua. Hiljaisuus on painostava ja tiivis. Voisin leikata siitä palan veitsellä ja lähettää postissa Rita Luodikolle. Saisipa kansa tietää, kuinka täydellistä Potterien elämä oikeasti on.
”Mulla ei ollut mitään suhdetta...” Harry huokaa.
Tuntuu, kuin saavillinen kylmää vettä olisi heitetty kasvoilleni. Haukon henkeäni.
”Kehtaatkin valehdella!” parkaisen. ”Mä näin! Mä näin... Mikä siinä ämmässä edes on minua parempaa? Onko se kauniimpi ja laihempi? Puuttuuko siltä raskausarvet, ja lupasiko se silittää kaikki sinun saatanan kalsarit, jos jättäisit minut sen vuoksi?”
Huudan kuin sumutorvi. Sanoissa ei ole logiikkaa, ne vain ryöppyävät. Harry on hiljaa, ja se suututtaa minua eniten. Sanat vaihtuvat haukuiksi. Pelkkiä herjoja, sellaisiakin, joita en tarkoita. Lopulta ääntä ei enää lähde. Kurkku on kipeä ja minulla on jano.
”Mä en pettänyt sinua!” Harry ärähtää. ”Juliet ei ole terve... Se kävi mun päälle.”
”Juliet?” kähisen myrkyllisesti.
”Juliet Harrison on mieleltään sairas. Oli kehittänyt jo kouluaikoina pakkomielteen musta...”
”Niin tietysti... Pyhä Harry Potter! Jokanaisen päiväuni! Mikäs siinä on eläessä, kun saa vallan työnnellä huoria sylistään!” kiljun.
”Ginny! Mä olen tosissani!”
Harry läväyttää dokumentit eteeni. Näen kaiken. Psyykkisiin sairauksiin erikoistuneen parantajan lausunto ja kaikki. Haukon henkeäni. En niinkään totuuden tuomasta järkytyksestä, vaan siitä että Harry on todella kaivanut todistusaineistot tarinansa tueksi. Paskiainen on todellakin ollut rehellinen.
Ja niin jäljelle jää yksi... Yksi ainut pettäjä, ajattelen ja tunnen kalpenevani. Sitten alan itkeä hysteerisesti. Harry sulkee minut halaukseensa.
”Mä yritin selittää, mutta sä et kuunnellut...” hän mutisee korvaani. Häpeän aalto lävistää minut. Yhtäkkiä olen yksin tekoni kanssa.
”Täytyy mennä lukemaan satu pojille...” mutisen. Ääneni tuskin kantaa, ja Harry huomaa sen.
”Mä voin lukea”, Harry tarjoutuu. Hänen äänensä on lempeä. ”Tule sä mukaan, laitetaan sitten pojat yhdessä nukkumaan.”
”Joo...” mutisen hajamielisesti. ”Menen vaan ensin käymään vessassa. Aloittakaa te jo...”
On niin paha olo, että tuskin ehdin. Väännän hanan huolimattomasti auki. Sitten oksennan. On niin paha olo. Hävettää. On niin syyllinen ja paha olo. Lopulta pesen hampaani hätäisesti. Sitten menen olohuoneeseen. Harry istuu sohvalla Albus sylissään. James näyttää innoissaan jotain kuvaa kirjassa.
Istun Harryn oikealle puolelle.
”Anteeksi...” kuiskaan hiljaa. Harry jatkaa satua eteenpäin tavallisella äänellä. Kuin ei olisi minua kuullutkaan. Ja sitten tunnen lämpimän käden kiertyvän ympärilleni.
-
Jätän tähän puumerkkini, koska luin ja pidin, mutta kommentointi on ollut viime aikoina todella vaikeaa. Alan ymmärtää kaikkia niitä, jotka sanovat vain että jatkoa, koska en vain löydä sanoja, joita tuntisin haluavani sanoa. Pidän tekstistä. Alkuun oli vähän vaikea sopeutua siihen, että tässä oli puhekielisyyttä ja Ginny oli kännäämässä. ;D No just. Kuka tahansa voi kännätä, mutta mitä? Päätyikö se lopulta sänkyyn Malfoyn kanssa ja tuli Malfoylle raskaaksi? Jotenkin kakkososan jälkeen päättelin niin ja siksi tuo käänne, että Harrylla ei ollutkaan suhdetta, tuli sekä yllätyksenä että hyvänä juonenkäänteenä, koska se lisää angstia. Ja muutenkin jotenkin heti oletin alusta lähtien, että tämä on taas näitä ficcejä, missä Harry ei rakasta. Ehkä olen lukenut liikaa H/D-ficcejä, joissa Harry on naimisissa Ginnyn kanssa, mutta ei rakasta Ginnyä, koska on homo, mutta niissähän siis Ginny ei harrasta seksiä Malfoyn kanssa vaan Harry. ;D Joka tapauksessa tykkäsin. Eniten ehkä tässä tykkään arkisuudesta, joka tulee esiin kalsarien pesemisenä ja muuna arkisena toimena. Ei todellakaan mitään suurta hohtoa olla naimisissa Pyhän Potterin kanssa vaan ihan sitä samaa arkea kuin muillakin. Ja lapset mukana. Saattaa muuten olla harvoja ficcejä, joissa Ginny oikeasti vaikuttaa vanhemmalta kuin se teinityttö, joka kirjassa on.
-
Sinä teit sen taas!
Mutta mehän olemme Potterit. Ne vitun pyhät Potterit.
Täydellistä!
Ja tuo oli kieltämättä erittäin hyvä lisä tähän tarinaan, että Harry ei ollutkaan pettäjä.
Jatkoa lukisin todella mielelläni. Kiitos taas kerran (:
-
mm. Pidin tästä kovasti.
Voldemort ilmaisi kaiken tällä hetkellä tuntemani todella, todella selkeästi, joten en ala omaa versiotani kyhäämään.
Jatkoa toivon. Ja varmasti sen ilmestyttyä luen.
-
A/N: No niin, täällä sitä taas ollaan uuden luvun kanssa! Pelkään vähän, että tähän lukuun on päässyt heijastumaan se pienoinen stressi, jonka kanssa olen viime päivinä paininut... Lähdin viime viikolla Indonesiaan ja rakkaan Finnairin kämmien vuoksi tuli missattua parit jatkolennot. Kun sitten viimein pääsin Jakartaan, niin tuli kaverin kanssa laskeskeltua, että valvottuja tunteja on takana sellaiset 35! Ja siihen kun sitten lisää useamman tunnin aikaeron, niin voitte uskoa, että oli eräs pieni pää aivan sekaisin ???. Täällä maailman laidalla on myös saanut jatkuvasti tapella tekniikan kanssa: Internet toimii vähän oman tahtonsa mukaan, eikä kännykkäkään pelitä >:(... Mutta angstistani viis, seuraavaksi haluan taas kiittää kommentoijia :D
Jolandina: Kiitos paljon kommentista. Tosi kiva kuulla, että pidit :)
Vampirelove: Kiitos myös sinulle kommentista. Itse asiassa minun alkuperäisessä suunnitelmassani Harry oli oikeasti pettänyt Ginnyä, mutta kirjoittamisvaiheessa muutin asetelmaa. Jotenkin minun on itse ihan älyttömän vaikeaa kuvitella Harrya pettämässä Ginnyä tai ylipäätään ketään, joten en vain osannut kirjoittaa siitä. Harry on niin ärsyttävän rehti tapaus, ettei vieras nainen oikein sovi hänen kuvioihinsa... Hienoa siis kuulla, että ratkaisuni oli mielestäsi toimiva. Toivottavasti uusi luku on sinusta myös kommentoimisen arvoinen!
Voldemort: Kiitos paljon kannustavasta ja ihanasta kommentista! En tiedä, oliko sitä varsinaisesti tarkoitettu hauskaksi, mutta minusta se oli ihanan humoristinen. Tapa jolla pyörittelit tyypillistä Draco/Harry/Ginny kuviota oli niin elävä ja naurattava, että jo siitä saisi kirjoitettua oman ficcinsä! Vastaus kysymykseesi on kuitenkin vielä vähän auki, en ole vielä onnistunut päättämään, miten ratkaisen tiettyjä asioita. Kirjoitan tätä niin tajunnan virrassa... Minulla on mielessä miljoona tapaa lopettaa tämä ficci, enkä ole vielä keksinyt, mikä niistä olisi paras...
* * * * *
III
Sunnuntai tulee ihan liian pian. Harry herää aamulla aikaisin ja laittaa pojille ruokaa. Käski minun jäädä vielä lepäämään. Minä olen ollut kipeänä koko viikon. Vieläkin on huono olo. Sen siitä saa, kun virukset jylläävät. Ulkonakin myrskyää ja on kamala ilma.
Ulkona kasvavan puun oksat hakkaavat ikkunaan. Inhottava ääni syntyy ohuiden piiskojen naarmuttaessa lasia. Kuin raapisi liitutaulua kynsillä. Kylmät väreet ravaavat selkää pitkin oikein urakalla. Oksettaa, mutta olo on liian heikko. En jaksa nousta. Pitää vain hengittää syvään. Toivoa, ettei tarvitse niellä...
Onneksi parisuhteessa menee paremmin. Harry on ollut ihana. Hoivannut minua ja lapsia. Hän on ottanut töistäkin vapaata saadakseen paikkailla perhe-elämäänsä. Eilisen lehti lojuu pöydällä. Siinä on kuva isästä ja pojista. Ruokakaupassa. Kaikkialle ne kuvaajat ehtivätkin... Niillä on varmaan joku kuudes aisti sen suhteen, missä julkisuudenhenkilöt liikkuvat.
Sitten ajatus katkeaa ja on pakko ponnahtaa viimeisillä voimilla ylös ja juosta. Väännän varmuuden vuoksi hanan auki. Itkettää. Kipua, kuumetta ja huonoa oloa on jatkunut jo liian monta päivää. Harry tahtoisi viedä minut sairaalaan. Minä en vain tahdo mennä. Siitä ne lehdet vasta hupia saisivatkin.
”Mä en millään jaksaisi mennä...” mutisen, kun Harry astuu huoneeseen.
”Ei sinua voi yksinkään jättää. Mennään nyt vaan... Otetaan auto, niin ei tarvitse hermoilla oikeasta hormista. Sitä paitsi... Äitisi tuntee loitsut ja rohdot luultavasti paremmin kuin kukaan muu. Sillä voisi vaikka olla joku hyvä neuvo.”
”Niin...” kuiskaan heikon myöntävästi. Äänessäni kuultaa teatteria. Haluan jäädä kotiin. Ehkä, jos olen tarpeeksi heikko... Ehkä saisin jäädä.
Hataralta näyttää. Harry vain kohauttaa olkiaan ja alkaa asetella puhtaita vaatteita kaappiin.
”Vai haluatko sä mieluummin Mungoon?” hän kysyy melko terävästi. Tuntee kai minut liian hyvin, eikä enää lankea uskomaan heikkoa näytöstäni.
Niinpä pudistan päätäni voimattomasti.
”En mä kuolemaa tee. Päätä vaan särkee helvetisti...” huokaan.
”No sittenhän se on selvä. Pue päällesi, niin lähdetään”, Harry toteaa.
Vituttaa ihan helvetisti, jos rehellinen olen. Voimat eivät vain yksinkertaisesti riitä kunnolliseen vääntöön asioista, ja on pakko luovuttaa. Enkä haluaisikaan haastaa riitaa. En nyt kun meillä menee paremmin. Vartin päästä istun auton etupenkillä. Oloni on kuin kassialmalla, ja siltä näytänkin. Mutta ei minun sitä tarvitse selitellä, olenhan sairas. Todisteita kyllä riittää, voisin vaikka oksentaa.
Mikään ei tunnu pysyvän sisällä – ei edes vesi, vaikka mitä pahaa sekin mahalleni on muka tehnyt? Kuumekin on taas noussut. Harry peittelee minut varmaan kymmenellä viltillä. Edes silmäni eivät erotu kunnolla siitä huopakääröstä, johon olen hautautunut. Jamesista se on hauskaa. Hän nauraa ja sanoo minua muumioksi. Ellei kurkkuni tuntuisi aivan raastinraudan raiskaamalta, voisin vaikka nauraa.
Matka kestää iäisyyden ja Albus nukahtaa. Näen peruutuspeilistä hänen levollisen ilmeensä, ja olen purskahtaa itkuun. Niin paljon minua väsyttää. Voisin vain kaatua maahan ja nukkua niin kuin Prinsessa Ruusunen. Ja jos jokin prinssi erehtyisi minun ja uneni väliin, niin hän tulisi olemaan entinen prinssi. Niin paljon minua väsyttää.
Kuitenkaan en voi nukkua. Aina kun painan pääni, räkä tukkii sieraimeni ja yrittää tukehduttaa minut. Ilma on myrkkyä kurkulleni, ja huuleni ovat rohtuneisuuttaan tulessa. Lisäksi minulla on hyvin epämiellyttävä ja kummallinen olo. Tuntuu, kuin tekisin kuolemaa...
”Näytät kamalalta!” Äiti huudahtaa heti ovelta. En edes yritä vastata nasevasti, olen kerta kaikkiaan liian nuutunut. Se saa äidin säikähtämään. Hän komentaa puolet talon miehistä kantamaan minua olohuoneen sohvalle, ja hautaa minut edellistäkin paksumpaan peittovuoreen.
Päivällinen saa jäädä, kun hän vaatii Fleurin kanssaan keittiöön kokkaamaan mitä kummallisimpia parannusliemiä. Juuri niin kuin Harrykin sanoi: minun äidilläni on aina jokin konsti käyttämättä.
”Eikö tämä ole jo vähän liioittelua?” marisen Hermionelle tämän kasatessa huopia ympärilleni. Hän puhisee hiljaa touhutessaan. Kaikki mitä hänestä tuntuu erottuvan, on yhtä ja samaa valtavaa vatsakumpua.
”Oletko sä varma, ettet ole saamassa kaksosia?” kysyn keventääkseni tunnelmaa. Kaikki nimittäin käyttäytyvät kuin olisin oikeasti kuolemassa.
”Suu suppuun ja juo tämä”, äiti hössöttää. Tyrkkää jotain ihmekeittoa huulilleni ja pakottaa juomaan. Yskin. Hetken aikaa tuntuu, että voisin jopa asettua nukkumaan. Sitten alkaa taas oksettaa. Onneksi muistan vielä, missä vessa on.
Ron hihittää olohuoneessa nähdessään minun palaavan takaisin peittovuoreen. Aina yhtä lapsellinen ja silti paljon aikuisempi kuin minä... En tajua, mitä Hermione veljessäni näkee. En silti tajua Harryakaan. Miksi hän jaksaa olla kanssani, kun olen tällainen... Miksi kukaan ylipäätään jaksaa minun seuraani? Ehkä ulkoisessa olemuksessani on sitten vielä jotain, mitä lapset eivät ole onnistuneet tuhoamaan.
Muuten minä olenkin ihan rikki. Kulunut puhki kuin vanha sukka. Tuntuu, että elämä ohenee jokaisella hengenvedolla. Pelottaa... Pelottaa, että jonakin päivänä paljas kantapää loistaa. Sukka kuluu hiljalleen puhki. Eikä kukaan enää nykypäivänä korjaa sukkiaan. Ne heitetään roskiin ja unohdetaan...
Tunnen äidin käden otsallani. Näen epämääräisen ja pohtivan ilmeen hänen kasvoillaan. Kaikki muutkin ovat olohuoneessa ja tuijottavat minua herkeämättä. Tuntuu, kuin olisin osana jotain suurta arvausleikkiä. Se on kuin kilpailu, jossa yritetään kilpaa miettiä, mikä minussa on vikana.
Harry miettii: Mikä minun vaimoani vaivaa. Äiti miettii, mikä hänen ainoassa tyttäressään on vikana. Hermionelle olen paras ystävä, Fleurille käly ja veljilleni sisko. Sitten olen äiti ja täti... Minun ei itseni anneta osallistua, mutta mitäpä minä itselleni olisinkaan?
Lopulta yleisen tuijotuksen kohteena oleminen alkaa ahdistaa.
”Menkää jo syömään, ja antakaa minun nukkua rauhassa...” tokaisen. Syntyy massasäpsähdys, jonka seurauksena Ron nousee ylös ensimmäisenä. Hän kampeaa vatsansa alle juuttuneen Hermionen ylös nojatuolistaan niin hellävaraisesti kuin kömpelyydeltään kykenee.
Hermione nauraa, ja tunnen läheisyyden, joka heidän välillään vallitsee. Katson Harrya ja huomaan hänen katsovan samaa kuin minä. Sitten hän katsoo minua. Näen hänen silmissään kaipuun samaan läheisyyteen, joka Hermionen ja Ronin välillä vallitsee. Minäkin kaipaan sitä.
Kaipaan aikaa, jolloin mekin nauroimme ja olimme kuin yksi persoona. En vain enää muista, missä vaiheessa se menetettiin. Milloin kaikki alkoi mennä pieleen? Yhtenä aamuna sitä vain heräsin ja tajusin, etten enää jaksanut. Mitä sitä turhia selittelemään. Niin... Mitä vittua se kenellekään kuuluu?
Lopultakin nukahdan. Se on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Niin levoton uneni on. Ensin minä lennän. Lennän korkealla huispauskentän yläpuolella. Yleisö kiljuu innoissaan. Englannin värit liehuvat katsomossa, ja tiedän pelaavani huispauksen maailmanmestaruuskisoissa.
Sydämeni hakkaa villisti ja tunnen olevani elossa ja vapaa. Riippumaton kaikesta muusta ja täysin oman itseni herra. Aurinko paistaa ja tuuli puhaltaa vienosti. Kaikki on täydellistä. En tiedä, keitä vastaan pelaamme. Sillä ei ole mitään merkitystä. Pääasia on, että minä lennän ja olen vapaa.
Ohjaan luutani yhä korkeammalle ja korkeammalle kohti aurinkoa. Tuntuu, kuin voisin jo melkein koskettaa sitä. Olen jo niin lähellä taivasta ja pilviä. Ja sitten: aivan yhtäkkiä luutani katoaa ja minä putoan. Putoan yhä alemmas ja yritän huutaa, mutta en saa ääntä kurkustani. Putoan keskelle suurta pyykkivuorta.
Pesen ja silitän minkä kerkeän, mutta likaisten vaatteiden määrä vain kasvaa kasvamistaan, kunnes se lopulta hautaa minut alleen. Sitten huomaan olevani keittiössä. Keitän hellalla jotakin, mutta keitos kiehuu jatkuvasti yli. Jalkojeni juuressa riehuu lauma villejä ja huutavia lapsia. He sotkevat taukoamatta ja itkevät. Tuntuu, kuin pääni räjähtäisi.
Näen avoimen oven ja yritän lähteä. Samassa huomaan, että jalkani on kahlittu kiinni hellaan. En voi poistua, vaikka haluaisin. Olen ansassa ja vankina. Rojahdan maahan lasten keskelle, ja huomaan, että niillä kaikilla on samanlaiset kasvot.
Virheeni kasvot.
Hetkessä uni heittää minut takaisin siihen motelliin. Siihen rähjäiseen huoneeseen ja niiden hikisten lakanoiden väliin. Yön tapahtumat kelautuvat uudelleen ja uudelleen siihen samaan hetkeen ja minusta tuntuu, kuin katselisin itseäni aivan vierain silmin. Hävettää niin paljon.
Jälleen kerran yritän lähteä, mutta en voi. Olen pakotettu seuraamaan uudelleen joka ikisen hengenvedon. Ahdistukseni purkautuu äänettöminä kyyneleinä, ja minusta tuntuu kuin tukehtuisin. Sitten nauha yhtäkkiä pysähtyy, ja näen hänen paikallaan Harryn. Hän katselee huvittuneena ympärilleen ja nauraa häpeälleni.
”Tähän sitä on sitten tultu...” hän hihittelee enemmän itsekseen kuin minulle.
”Anna anteeksi Harry... Anna anteeksi... Minä vain...” yritän selittää itkuisesti.
”Niin? Mitä?” Harry kysyy syyttävästi.
”Minä vain halusin lentää...” kuiskaan.
-
Joo, mä pidän Ginnystä tässä.
Hän on arkinen ja uskottava, vähän sellainen kyyninen ja väsynyt (tai aika paljonkin), ja jotenkin niin aidon tuntuinen (vaikka vierastankin tuon sanan käyttämistä). Helppoa nähdä asiat Ginnyn näkökulmasta, toisaalta tavallaan ymmärtää senkin, mitä Harryn mielessä ehkä liikkuu. Pidin myös siitä, millaiseksi olet kuvannut Ginnyn suhteen muihin Weasleyihin, kuten Roniin ja Mollyyn.
Aluksi mäkin vähän vierastin tuota puhekielisyyttä, mutta oikeastaan se sopii tähän todella hyvin. Tämä on aika katu-uskottava ficci 8) Oli muuten ovela käänne, että Harry ei pettänytkään Ginnyä, kuten Voldemort jo kommentoikin, ja tämä keskustelu oli muutenkin tosi hyvä:
”Mä en pettänyt sua!” Harry ärähtää. ”Juliet ei ole terve... Se kävi mun päälle.”
”Juliet?” kähisen myrkyllisesti.
”Juliet Harrison on mieleltään sairas. Oli kehittänyt jo kouluaikoina pakkomielteen musta...”
”Niin tietysti... Pyhä Harry Potter! Jokanaisen päiväuni! Mikäs siinä on eläessä, kun saa vallan työnnellä huoria sylistään!” kiljun.
”Ginny! Mä olen tosissani!”
Harry on niin IC :)
Kiitos lukuilosta!
-
Äh, kommentointi tuntuu todella haastavalta, mutta yritetään nyt.
Minuakin kiehtoi tässä ficissä arkisuus, niin Ginnyn hahmossa kuin tapahtumissa ylipäätään. Ginnyn ajatusmaailmaa pääsi todella lähelle ja pystyin melkein jopa tuntemaan samaa turhautumista kuin hänkin. Ja ainakin tässä ficissä hän tuntuu kasvaneen paljonkin- henkisesti-, mikäli nyt mitään muistan kirjoista :D
Ääh, jos tätä ficciä nyt yhdellä sanalla pitäisi kuvailla, niin se olisi uskottava. Ja tähänhän puhekielisyys jollain tavalla sopiikin, en nimittäin vierastanut sitä ollenkaan lukiessani. Tarkoitan siis sitä, että ilman tätä Potter-taikamaailmaa (en keksinyt parempaakaan sanaa) tämä voisi ollakin mahdollinen oikeassa elämässä. Ja minä näen sen juuri positiivisena asiana! :)
Nojoo, halusin vain ilmoittaa lukeneeni ja pitäneeni.
-
A/N: Täällä ollaan taas linjoilla, vihdoin ja viimein! Jakartassa Internet tosiaan toimii vähän miten sattuu, enkä ole tähän mennessä päässyt Internetiin silloin kuin olisin halunnut/ehtinyt piipahtaa lisätäkseni uuden osan. Mutta tässä se tulee aivan kohta, kiittelen vain ensin ihania kommentoijia:
Proserpina: Hienoa, että olet lukenut ja tykännyt. On jotenkin hauska ajatella, että joku pitää minun tarinaani katu-uskottavana :D
Kahvis: Kiitos sinullekin siitä, että jaksoit kommentoida, vaikka se tuntuikin haastavalta. Minulla nousee pää pilviin, vaikka joku vain tyhjänkin viestin postaisi. Lyhytkin kommentti on kuin piristysruiske, koska muutamankin sanan kirjoittaminen osoittaa minulle, että joku on jaksanut lukea. Sinun kommenttisi oli kaiken lisäksi vielä niin kivan pitkä ja positiivinen! Kiitos!
* * * * *
IV
Minua pelottaa. Todellakin pelottaa. Jos totta puhutaan, en ole koskaan ollut näin helvetin kauhuissani. On jo varmaan kahdeskymmenes aamu, jonka vietän kiivaassa syleilyssä vessanpytyn kanssa. Vesilaskukin on noussut varmaan pilviin... Sen siitä saa, kun ei tahdo lastensa tai miehensä kuulevan oksennusrituaalin suloisia yökkäilysooloja.
Kuumeeni on laskenut hiukan, mutta yskä sen kun yltyy. Niinpä ehdotan aamiaisella Harrylle lasten viemistä Percyn ja Audreyn luo leikkimään. Haluan ulos talosta ja olla yksin. En vain kehtaa myöntää...
”Ei sitä leikiksi voi sanoa...” Harry vastaa. ”Iltaan mennessä Albus osaa varmaan lukea!”
”Älä viitsi saivarrella. Ajattelin mennä tänään kaupungille, James tarvitsee uusia vaatteita. Ja sä tiedät, ettei tuon ikäiset kakarat jaksa olla hiljaa ja kiukuttelematta kaupungissa... Paitsi jos ne lahjoo uusilla leluilla, enkä todellakaan ole sillä tuulella...” tokaisen.
”George ei voi ottaa, kun se on töissä ja Hermionella on tarpeeksi massaa oman mahansa kanssa. Bill on jossain matkoilla ja Fleurin hermoille meidän pojat on vähän turhan brutaaleja. Ei ole muita kuin Percy...” vaahtoan ilman ainuttakaan hengenvetoa. Ajatuskin poikien raahaamisesta kaupunkiin ja Viistokujalle saa minut sydänkohtauksen partaalle.
Harryn kasvojen ilme on hätääntynyt. Ehkä kuulostin hiukan liian aggressiiviselta... Välillä minun tosin täytyy olla – ei Harry muuten tajua...
”Hei! Hei! Rauhoitu jo vähän! En mä sanonut, ettei se kävisi... Vie vaan lapset Percylle!” Harry myöntyy hätäisesti.
Yksi sana hänen puheessaan jää kuitenkin vaivaamaan.
”Oikeastaan... Olin ajatellut, että ehkä sinä voisit viedä”, totean hiljaisemmalla, nolostuneella äänellä. Huomaan pyörittäväni jalkaani vaivaantuneena pöydän alla. Hemmetin tyhmäähän se on. Mitä noloa siinä muka on, kun pyytää miestä viemään omat lapsensa hoitoon?
Harry vetää kasvoilleen miettivän ilmeen. Huomaan haalean rypyn hänen otsassaan ja olen oikeasti saada sydänkohtauksen. Emme me vielä niin vanhoja voi olla! Ei ryppyiässä sentään vielä! Jumalauta sentään... Jotkut meidän ikäisemmehän opiskelevat vielä!
Sitten mieleen palaa taas se sama ahdistus ja älytön pelko, joka minua on jo muutaman päivän vaivannut. Katson jälleen Harryyn ja kohtaan hänen silmänsä. Hetken ajan erotan niissä sen saman loiston, johon joskus rakastuin. Sitten hetki menee ohi, ja näen vain sen vastahakoisuuden tunteen, jonka lasten kuljettamisen ajatteleminen Harrylle aiheuttaa.
”En mä kyllä usko, että ehdin. Täytyy mennä ajoissa töihin...” hän toteaa pahoittelevasti.
”Niinpä tietysti!” tokaisen vihaisesti ja nousen ylös. ”Tajuatko sä, että nuo on sinunkin lapsiasi? Voisit joskus yrittää hiukan viettää aikaa niiden kanssa!”
”Hei! Jonkun täytyy mennä töihinkin! Mehän sovittiin, että sä hoidat lapset kun mä käyn töissä!”
”Niin! NIIN!” huudan ja kiskon Albuksen syöttötuolistaan. ”Tule James! Mennään me pukemaan, että isi saa lukea lehden rauhassa. Muuten sille tulee kiire töihin!”
”Ginny!” Harry huutaa perääni, mutta olen liian ärtynyt palatakseni takaisin. Joskus ihan totta olen niin vihainen, että tahtoisin vain kiskoa vihkisormuksen irti sormestani ja syöttää sen Harrylle!
”Äiti, sattuu!” James vollottaa raahautuessaan perässäni portaisiin. Tajuan yhtäkkiä puristaneeni hänen käsivarttaan estääkseni itseäni räjähtämästä enempää.
”Anteeksi kulta-pieni...” mutisen hiljaa ja silitän pojan hiuksia. Sitten jatkamme yläkertaan.
Lasten pukeminen on kamalaa. Ainakin minun lapsieni pukeminen on. James vinkuu ja vikisee, koska ei halua päälleen punaraitaista paitaa.
”Punainen on tyttöjen väri!” hän huutaa ja juoksee karkuun. Potkii. Rimpuilee. Kiljuu. Nauraa, kun annan periksi ja haen kaapista sinistäkinsinisemmän lohikäärmepaidan.
Saatuani Jamesin puettua yritän epätoivoisesti harjata hänen hiuksiaan. Onhan se jo sataan kertaan nähty, että Potterin sukuhiukset ovat pahemmat kuin tupeeratun villakoiran turkki, mutta kai niitä näön vuoksi on edes yritettävä kammata. Joskus kyllä vain tekisi mieli leikata kaikki tukka pois...
Leikin, että sormeni ovat sakset. Kuvittelen, kuinka lastenhuoneen lattia peittyy mustiin hiuksiin. Yhtäkkiä herään kuin transsista Jamesin alkaessa mankua pois sylistäni. Päästän hänet menemään. Huokaisen. Pukemisvuorossa on Albus.
Hän on Jamesiakin pahempi. Hän ei säästele äänenvoimakkuuttaan, vaan huitoo koko sillä voimalla, joka niin pikkuruisesta lapsesta lähtee. Hänellä ei ole mitään erityistä inhokkiväriä tai kuviota. Hän vihaa pukemisprosessia itseään. Hän kiskoo hiuksista ja potkii. Vääntelehtii. Raivoaa. Potkii lisää ja puree.
Siinä vaiheessa minulla napsahtaa.
Läpsäisen ihan hiljaa takaraivolle. En tietenkään niin, että se oikeasti sattuisi. On sitä jo pienenä oppinut, että ajatus on kipua kauheampaa. Niinhän se onkin. Albus säikähtää äkillistä liikettä. Alkaa itkeä hysteeristä itkua ja saan hänet puettua. Vasta sitten otan syliin kunnolla ja rauhoitan. Ja koko ajan ajattelen: Miksi mä olen niin huono äiti?
”Tässä nämä nyt sitten on” sanon Audreylle tämän avatessa oven. Työnnän Albuksen Percyn vaimon syliin ja tuuppaan Jamesin tämän jalkoihin.
”Nähdään iltapäivällä!” huikkaan ja olen jo menossa, kun kuulen Percyn huudon.
”Ginny”, Percy aloittaa pahaenteisesti. Luvassa on pitkä puhe.
”No?” kysyn varovasti.
”Mihin aikaan haet lapset. Haluaisin tietää, jotta voimme Audreyn kanssa suunnitella päiväohjelman ja ruoka-ajat mahdollisimman saumattomiksi.”
Pyörittelen silmiäni.
”Mistä mä voin tietää, kuinka kauan menee... Tuskin lapset kuolee, jos ohjelma hiukan töksähtelee”, vastaan välinpitämättömän kuivasti ja kiroan mielessäni huumorintajutonta veljeäni.
”Mieti Ginny aivoillasi... Mihin aikaan tulet?” Percy kysyy uudestaan. Hän on ilmeisen välinpitämätön tylsistyneelle äänensävylleni. Minua alkaa taas ärsyttää. Miksi Percyn on pakko olla niin helvetin teoreettinen?
”Tulen sitten kun näkyy!” tokaisen Percylle kärttyisesti. Sitten hymyilen leveästi Audreylle ja kiitän kauhukakaroideni hoivaamisesta jo etukäteen. Paukautan oven kiinni nopeasti ennen kuin Percy ehtii toipua töykeyteni tuomasta järkytyksestä.
Enhän minä oikeasti minnekään vaateostoksille mene. Se oli vain keksitty tekosyy päästä lapsista eroon. Todellinen syy palaa takaisin pelkooni. Kauhuun. Kävelen sivukujalle ja ilmiinnyn. Pian istunkin jo Pyhän Mungon sairaalassa.
Niinpä niin... Mungossa ollaan. En enää kestänyt jatkuvaa sairasteluani. Jatkuvaa mahatautia, kuumetta ja yskää... Se tapahtui illalla mentyäni nukkumaan. Olin juuri vaipumassa uneen, kun mieleeni ponnahti pelottava ajatus.
Aluksi ajattelin, etten edes viitsi ajatella moisia. Mahdottomuuksia. Ajattelin, että kyllä se tauti menee pian ohi. Sitten kun aamulla tajusin yhä olevani kipeä... Tajusin sairastaneeni jo lähes kolme viikkoa. Silloin aloin oikeasti pelätä, että minussa on jokin vikana.
Odotushuoneessa on paljon väkeä. Minulla ei ole valmiiksi varattua aikaa, joten joudun odottamaan. Luen Profeettaa. Siinä on jokin kirjoitus Harrysta. Muistan, että joskus olen jaksanut leikata juttuja lehdestä. Ajattelin kai tehdä jonakin päivänä niistä leikekirjan. Mahtava 60-vuotislahja, ajattelin silloin joskus. Silloin kun kuvittelin, että olemme onnellisia elämämme loppuun asti. Silloin kun ajattelin, etten koskaan lakkaa silittämästä kalsareita.
Omat ajatukset ovat liian ahdistavia. Pudistan päätäni ja alan katsella ympärilleni. Mietin, millaisia muut sairaalassa olevat ihmiset oikein ovat. Sitten tajuan, ettei minua kiinnosta. Mitä minä teen typerillä mielikuvitusleikeillä? En saa mitään hyötyä arvuuttelemalla nurkassa istuvan vaalean ja pienikokoisen naisen tarvetta tulla sairaalaan. Enkä ymmärrä, miksi minä ylipäätään ajattelin, että voisi olla hauskaa miettiä, millainen on minua vastapäätä istuvan parrakkaan miehen menneisyys!
Lopulta minun vuoroni tulee, heti sen pienen ja vaalean naisen jälkeen. Astun sisälle pieneen huoneeseen, jonka perällä on ikkuna ja kirjoituspöytä. Joku on joskus kai hetken mielijohteesta maalannut sen oranssiksi. Nyt pöytä kirkuu olemassaoloaan muutoin neutraalissa huoneessa.
Myös vanha ja kurttuinen parantaja pöydän takana tuntuu jotenkin huoneeseen sopimattomalta. Vain hänen limetinvihreä kaapunsa sopii huoneeseen. Minua melkein pelottaa istua tuoliin pöydän edessä. Melkein vain siksi, että tällä hetkellä tietämättömyys pelottaa enemmän. Minun täytyy saada selville, mikä tauti minua vaivaa.
”Nimi?” parantaja kysyy narisevalla äänellä.
”Ginevra Potter”, vastaan. Kuullessaan sukunimen parantaja kohottaa päätään papereistaan ja tuijottaa. Ilme hänen kasvoillaan kirkastuu, kun hän yhtäkkiä kuvittelee tunnistavansa minut. Kuvittelee suorastaan tuntevansa, sillä hänhän on nähnyt minut mieheni rinnalla lehdissä ties kuinka monta kertaa.
Ilme suututtaa minua, sillä jälleen kerran joku kuvittelee tietävänsä, kuka minä olen Harryn vuoksi. Kukaan ei tunne minua minuna itsenäni. Nimi Ginevra Weasley ei sanoisi kenellekään yhtään mitään. Ei edes siitä huolimatta, että joskus olin kuuluisa huispaaja... Nykyään Ginevra Weasley ei ole enää kukaan. On vain Ginevra Potter...
Parantaja kyselee kaikenlaista. Muka diagnoosia varten. Kyllä minä kuitenkin käsitän, etteivät Harryn kuulumiset vaikuta sairauteeni millään tavalla. Lopulta parantaja käskee minun mennä makuulle huoneen nurkkaan asetellun sairaalavuoteen päälle. Otan paidan pois hänen neuvojensa mukaan.
Annan hänen kuunnella keuhkoni ja mitata taikasauvallaan. Sitten hän ottaa joitakin kokeita ja pyytää minua palaamaan takaisin seuraavana päivänä. Antaa oikein ajan, ettei minun tarvitse turhaan istuskella odotushuoneessa.
-
Muuten minä olenkin ihan rikki. Kulunut puhki kuin vanha sukka. Tuntuu, että elämä ohenee jokaisella hengenvedolla. Pelottaa... Pelottaa, että jonakin päivänä paljas kantapää loistaa. Sukka kuluu hiljalleen puhki. Eikä kukaan enää nykypäivänä korjaa sukkiaan. Ne heitetään roskiin ja unohdetaan. Kukaan ei muista, miten ne lämmittivät...
Osaisinpa itsekin kirjottaa yhtä hienosti.
Ja vooi, Hermionen ja Ronin suhde on jotain niin suloista... (: Lämmintä, hellää, kaikkea mitä itellenikin toivon
jossain vaiheessa.
Olen ansassa ja vankina. Rojahdan maahan lasten keskelle, ja huomaan, että niillä kaikilla on samanlaiset kasvot. Virheeni kasvot.
Tääkin on hyvä, kun virheen nimeä ei mainita. Ja muutenkin toi uni, osaat kyllä hyvin keksiä.
”Mihin aikaan haet lapset. Haluaisin tietää, jotta voimme Audreyn kanssa suunnitella päiväohjelman ja ruoka-ajat mahdollisimman saumattomiksi.”
Tälle repesin. :'D Percy on aina niin järjestelmällinen! Voin vaan kuvitella ton tilanteen.
Tykkäsin taas, kiitos paljon. (:
-
A/N: Täällä ollaan taas kotona pitkän loman jälkeen ja lukupaniikki syksyn kirjoitusten takia on iskenyt... Uutta lukua kuitenkin pukkaa, ja nyt pitäisi olla jo hiukan jotain äksöniäkin mukana ;D.
Vampirelove: Kiitos jälleen kerran kannustavasta ja ihanasta kommentista!
huna-chan: Kiitos kommentista! Olen ihan älyttömän onnellinen kuullessani, että tykkäät lukemastasi! Itsellekin tuntuu ihan kamalan ahdistavalta ajatus tulevaisuudesta, jossa huomaa jumittavansa elämässä, joka on mennyt täysin suunnitelmia vastaan ja jossa kaikki on vain harmaata ja masentavaa :/ Hienoa kuulla myös, että olen onnistunut koukuttamaan sinut ficciini, toivon todella, että uusi luku miellyttää!
* * * * *
V
Pääni on pahemmassa sotkussa kuin Harryn tukka. Olen istunut jo kokonaiset kaksi minuuttia tuolilla parantajan edessä. Aivan hiljaa ja liikkumatta. Suu auki. Odotan, että paha uni loppuu. Odotan, mutta niin ei käy. Parantaja vaivautuu. Ei kai ole varma siitä, kuulinko tuomioni.
”Niin... Teissähän ei ollut kerrassaan mitään vikaa. Vain sitkeää flunssaa, joka lähtee ajan kanssa ja...”
”TIEDÄN!” kiljaisen kauhuissani. En halua hänen toistavan sitä. Nousen ylös huterasti ja tunnen koko ruumiini tärisevän.
”Onko kaikki hyvin?” parantaja kysyy katsoessani minua. Nyökkäilen raivokkaasti.
”Kyllä, kyllä... Kaikki on hyvin. Loistavasti...” mutisen. Tarkoittamatta sanaakaan, tietysti.
Poistuessani huoneesta törmään tuoliin. Sitten sotkeudun omiin jalkoihini. Lopulta törmään vielä oveen. Pääni on niin pyörällä, etten tajua mistään mitään.
Harhailen kaduilla tuntikausia. Ulkona sataa vettä ja olen ihan märkä. En vain jaksa välittää. Mietin, mitä tehdä. Lopulta ryntään ministeriöön. Suoraan Hermionen oven taakse.
”Sä näytät hirveältä!” Hermionen ääni kuuluu jostakin paperivuoren täyteisen pöydän takaa.
Kestää hetken, ennen kuin erotan hänen kasvonsa. En pysty sanomaan mitään. Laitan vain oven kiinni ja lysähdän maahan. Hermione säikähtää. Hän nousee ylös ja tulee luokseni.
”Kerro mulle, minne mun pitää mennä...” mutisen enemmän itselleni kuin ystävälleni.
Hoen sitä uudestaan ja uudestaan. Hermione ei ymmärrä ollenkaan, mitä on tekeillä. Katsoo vain ja ihmettelee. Luulee minun seonneen lopullisesti. Ehkä olenkin seonnut. Ainakin minusta tuntuu siltä, että jokin on napsahtanut.
Lopulta Hermione ei kestä enää.
”Turpa kiinni, Ginny!” hän parkaisee. Turpa kiinni... Se ilmaisu on jotenkin täysin sopimaton hänen kieleensä...
”Lopeta tuo kummallinen mumina!” Hermione jatkaa hermostuneesti. ”Se pelottaa minua... Kerro minulle ihan rauhassa, mikä on hätänä, niin minä voin auttaa sinua!”
Minä katson häntä hetken aikaa hölmistyneenä. Sitten vedän henkeä ja yritän koota itseni.
En vain onnistu saamaan ajatuksesta kiinni.
”En tiedä, miten menetellä. Täällä se ei onnistu... Joku kumminkin huomaa...Täytyy olla niin kuin jästi... Kerro minulle, minne mennä. Täytyy... Mä en tiedä...” sopertelen epämääräisesti, vaikka kuinka yritän kuulostaa järkevältä.
Lopulta kipu saa minut palaamaan todellisuuteen. Ainakin osittain. Tunnustelen poskeani. Näen, kuinka Hermione istuu vieressäni kalpeana. Hänen kätensä on yhä kohotettuna. Hän huohottaa. Minä en voi käsittää, että hän tosiaan löi minua. Sen tajuaminen ei yksinkertaisesti mahdu ymmärrykseeni. Mutta se auttaa – kivun tuoma shokki saa minut vihdoin raapimaan oikeat sanat tajunnastani.
”Mikä on hätänä?” Hermione kysyy uudelleen, hitaasti ja rauhallisesti, aivan kuin puhuisi pikkulapselle. Minä en kuitenkaan pysty rauhoittumaan. En mitenkään voisi olla rauhallinen tässä tilanteessa...
”Mä oon raskaana. Mä oon vittu raskaana!” kiljun. Kirjaimellisesti kiljun.
Hermionen suu loksahtaa auki. Hän ei selvästikään ymmärrä, miksi olen niin järkyttynyt. Olemme hiljaa pitkän aikaa.
”Eikö... Eikö se sitten ole hyvä asia?” hän kysyy lopulta varovaisesti. Tuijotan häntä hetken kuin mielipuoli. Sitten alan nauraa täysin sekopäisesti ja epäuskoisena.
”Hyvä asia? Just joo!” käkätän. ”Mä en kaipaa mitään rääkyvää kakaraa, joka ei osaa ilmaista itseään sivistyneesti, ja joka vaan huutaa, syö, paskoo ja nukkuu! Mä haluan siitä eroon. Mitä nopeammin, sen parempi!”
Hermione katsoo omaa mahakumpuaan hiukan epävarmasti. Se on hänen toinen lapsensa. Ellen itse olisi todistanut hänen edellistä raskauttaan, luulisin sen olevan ensimmäinen. Rose ei jättänyt Hermioneen minkäänlaisia jälkiä. Ei kilon kiloa. Ei arpia. Hermione käy yhä töissä. Varmaan silittää Ronin kalsaritkin. Minä en silitä enää mitään! Minä en enää huispaa. Minä en ole enää mitään. Olen vain raskaana.
Voi helvetti, mä olen raskaana... ajattelen kauhuissani ja kalpenen entisestäni.
Hermione ei tiedä, miten suhtautua. Luulee minun kai laukoneen jonkin vitsin. Miettii mielessään, onko nyt jokin kansallinen jekkupäivä. Minäkin lopetan naurun. Yhtäkkiä olen kuolemanvakava.
Ymmärrys on entistä kirkkaampi. En tahdo enää lapsia. Minulla on niitä jo kaksi liikaa. Julmaa edes ajatella niin, mutta totta se on.
”Mä en halua sitä”, tokaisen vielä kerran. Hermione haukkoo henkeään.
Minua alkaa kaduttaa. Ei se että haluan siitä eroon. Ei todellakaan se! Kaduttaa, että kerroin Hermionelle. Kyllä minä olisin yksinkin kyentynyt...
”Ethän sä voi mitenkään olla tosissas...” Hermione kuiskaa. Hän on kalvennut ja jotenkin pakokauhuisen näköinen. ”Mä en nyt tajua...” hän mutisee.
”Mitä tajuamista tässä on?” kysyn näsäviisaasti. Yllättäen kaikki sekavuuteni on poissa. Tarkastelen tilannetta kuin ulkopuolelta. Olen kuin Percy numerologian tehtävän äärellä. Minulla on ongelma, johon olen löytänyt ratkaisun. Nyt tarvitaan vain välineet, joiden avulla ratkaisu saavutetaan...
”Sä tiedät hyvin, etten mä voi hankkiutua siitä eroon täällä... Se on niin hirveän byrokraattista. Täytyisi hommata kaikki luvat sun muut. Selittää, mikä on ongelma ja niin edelleen. Ja sitten on vielä lehdet. Joku kuitenkin nappaa kuvan ja laittaa sen levitykseen. Mä en tajua, mikä ihme mun perheessä on niin erikoista, että ne jaksaa vuodesta toiseen jauhaa meidän asioita lehdissä!” puuskahdan.
”Mitä sinulla sitten muka on mielessä?” Hermione kysyy melkein kuiskaten. Hänen ilmeensä kertoo vähän turhankin hyvin, ettei tämä ole mieluinen puheenaihe hänelle.
”Kerro minulle, missä jästit hankkiutuu epätoivotuista eroon”, komennan. Sitten olemme taas hiljaa. Minun tekisi mieli huutaa. Annan Hermionen kuitenkin sulatella kuulemaansa rauhassa.
”Tietääkö Harry?” Hermione kysyy.
”Kerro nyt vaan, minne mä menen!” tokaisen vastaamatta kysymykseen. Hermione on kuitenkin vähintään yhtä jääräpäinen kuin minä.
”Tietääkö Harry?” hän kysyy uudestaan. Tomerammin tällä kertaa.
”No ei tiedä!” ärähdän. ”Ja varokin kertomasta sille mitään!”
”Ginny! Miten sä voit tulla tänne vaatimaan opastusta aborttiklinikalle ilman, että Harry ylipäätään tietää sun olevan raskaana?” Hermione kysyy syyttävästi. Tunnen moraalisaarnan tekevän tuloaan. Tahtoisin lähteä pois, mutta tarvitsen Hermionen apua liikaa. Pitää siis vain yrittää kestää, niin sietämätöntä kuin se onkin.
”Sä et selvästi ole nyt oma itsesi”, Hermione jatkaa äänensävyllä, joka tuntuu alentavalta. ”Olet vain hiukan hämilläsi, kun Albuskin on niin pieni. Et ole vielä ehtinyt sulatella asiaa, joten et käsitä, kuinka iloinen uutinen vauva on. Olen ihan varma, että pienellä harkinnalla alat tajuta. Sanot vain Harrylle ja kun näet, kuinka iloiseksi hän tulee, niin ymmärrät kyllä kuinka hölmöjä olet minulle nyt höpöttänyt.
Hermione ei vakuuta minua. Kaikkea muuta. Tuntuu, kuin koko vartaloni hylkisi mahaani juuttunutta solukimppua. En tahdo sitä. En todellakaan tahdo. Hermionen sanat saavat minut suorastaan suuttumaan.
”Mä en kaipaa mitään itseoppineen lanttumaakarin moraalipaasauksia. Luulisi sinun nyt tajuavan kerrasta, että en tahdo sitä. Olen miettinyt tämän asian jo puhki. En halua enää kolmatta lasta. Niissä kahdessa kauhukakarassa on riittävästi.”
Hermione pudistelee päätään.
”Mä en vain voi uskoa, että sä sanot noin omista lapsistasi. Sä et edes ymmärrä, kuinka onnekas olet, ja kuinka ihana perhe ja elämä sulla on. Älä pilaa sitä...”
”Mitä sä muka mun elämästä tiedät? Miten mä edes ajattelin, että sä tajuaisit, millaista paskaa mun arki on!” tokaisen. ”Joka aamu mä herään ja tappelen päivän lasten kanssa kun Harry ja kaikki muut tutut on töissä.
Minulla ei ole sekuntiakaan aikaa itselleni... Ja huispaus! Sä et tiedä, kuinka paljon mä ikävöin luutaani ja lentämistä. Mä olin jo laskenut, että kohta Albus olis tarpeeksi vanha menemään hoitoon.
Mä olen vielä alle kolmenkymmenen. Voisin pelata vielä muutaman vuoden... Voisin olla tähti vielä hetken. Ja sitten mä saan tietää, että oon taas raskaana!” nyyhkytän. ”Sä et ymmärrä... Sä et koskaan voi käsittää, miltä se tuntuu. Ihan kuin se ainoa henkireikä arkussa olisi tukittu!”
”Olet ihan oikeassa Ginny, mä en tosiaan ymmärrä!” Hermione kivahtaa jäisellä äänellä ”Vai että huispaus! Haluat tappaa viattoman lapsen, jotta pääset lentämään luudalla taivaalle! Mä en voi
uskoa tätä! Miten sä Ginny voitkaan olla niin itsekäs?”
”Mitä pahaa siinä on, että haluaa elää unelmaansa! Tiedätkö Hermione, välillä minusta tuntuu, että voisin antaa kaiken mitä mulla on vastineeksi yhdestä tunnista luudalla!” parkaisen takaisin.
”Sä et voi olla tosissas!” Hermione puuskahtaa ja hieroo ohimoitaan turhautuneena. Myös minä olen vihainen ja turhautunut. Tunnen, kuinka ohimolla jokin suoni tykyttää.
”Eikä se ole edes mikään lapsi vielä. Se on tunteeton kasa soluja...” tokaisen. Ihan vain viimeisen sanan saadakseni.
”Tässä on oikeasti pakko olla jotain muutakin...” Hermione mutisee. ”Se Ginny, jonka mä tunnen, ei koskaan asettaisi työtään perheensä edelle tai puhuisi elämästään niin halveksivaan sävyyn. Onko sinulla ja Harryllä kaikki kunnossa? Ette kai ole taas riidelleet? Kai se toissaviikkoinen juttu on jo selvinnyt. Eihän tämä ole mikään kosto?”
”Helvetti, Hermione! Kuuntelisit itseäsi. Me ollaan jo selvitetty se riita Harryn kanssa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa!” ärähdän ja nousen lähteäkseni. ”En mä jaksa veivata tätä sinun kanssasi. Sinussa ei selvästi ole tarpeeksi ystävää auttaaksesi minua, syytät vaan vanhoja juttuja. Mä lähden nyt.”
Hermione katsoo minua silmät viiruina. Olen jo ovella, kun hän puhuu terävällä äänellä:
”Sinähän olit silloin kokonaisen yön hukassa. Ei kai tämä vaan liity siihen?” hän toteaa ja kohottaa kulmaansa ärsyttävästi. ” Ethän sä vain ole mennyt tekemään mitään typerää? Ei kai tämä lapsi vaan ole jonkun muun kuin Harryn?”
”Miten sä edes kehtaat väittää jotain noin ala-arvoista! Senkin inhottava akka! Tietenkin se on Harryn!” huudan ja paukautan oven kiinni perässäni. Se on luultavasti sujuvin vale, jonka olen koskaan laskenut ilmoille – todellisuudessa pelkään pahoin, että se toukka voi olla jonkun toisenkin.
-
A/N: No niin, uusi luku on viimein täällä. En oikein tiedä, kannattaako minun uskaltaa myöntää pitäväni tästä luvusta, mutta myönnän nyt kuitenkin. Yleensä olen ihan älyttömän itsekriittinen omien tekeleideni suhteen, joten on ihan erikoista itse asiassa pitää tästä kuudennesta kappaleesta. Toivottavasti joku jaksaa heittää kommentilla, ettei tarvitse alkaa analysoimaan omaa harkintakykyä... ;)
* * * * *
VI
Olen niin hermostunut, että poltan ruoan pohjaan. Pojat sylkevät palanutta perunamuusia ympäri keittiötä. Minä en edes huomaa. Sekoitan vain ruokaani haarukalla ja mietin.
Ajatukset poukkoilevat epämiellyttävällä tavalla. Pohdin Hermionea. Hänen sanomiaan asioita on vaikeampi unohtaa, kuin olin luullut. Mietin itseäni ja elämääni. Mietin, olisiko siinä sijaa vielä yhdelle lapselle.
Sitten ajattelen vauvaa, mutta pudistan päätäni kauhistuneena. Eihän se ole vielä mikään vauva. Ulkomuotonsa puolestahan se voisi aivan yhtä hyvin olla vaikka kissanpentu tai apina. Tai rotta. Se ei vielä ole ihminen. Se ei ole vauva. Eikä ainakaan mitään sellaista, jota minä voisin rakastaa!
Hetken ajan tekee mieli tunkea haarukka mahan läpi. Ehkä sisälläni kasvava otus kuolisi. Nostan haarukan kasvojeni eteen. Tarkastelen sitä ikään kuin paksun sumuverhon läpi. Katson, kuinka kuuman perunamuusin jättämät höyryiset jäljet haihtuvat. Kääntelen haarukkaa aivan silmieni edessä. Annan piikkien hohtaa kattolampun valossa. Jos en pelkäisi kipua, yrittäisin varmasti.
Ajattelen aborttia. Tiedän, ettei minusta ole äidiksi enää yhdellekään lapselle. Epäilen vahvasti, ettei näistä kahdestakaan saa kasvatettua kunnon kansalaisia. Kuin vahvistukseksi mietteilleni, James saa päähänsä tunkea kasvonsa pöydällä seisovaan perunamuusikattilaan. Albus nauraa syöttötuolissaan nähdessään veljensä kasvot rusehtavankeltaisen mössön peitossa.
Minua ei huvita ollenkaan. Pitäisi nousta ylös. Ottaa poikaa hiustupsusta kiinni ja raahata pesulle. Huutaa ja raivota sekopäisesti ja laittaa lopulta poika itkien komeroon häpeämään. Eihän se ole kunnon kasvatusta. Ei lähelläkään. Mutta ainakin se olisi osoitus siitä, että joku tässä taloudessa yrittää hillitä mekastavia lapsia.
Nyt en kuitenkaan jaksa välittää. James voisi vaikka kaivertaa nimensä ja osoitteensa kasvoilleen jähmettyneeseen muusiin ja lähteä juoksemaan ympäri kaupunkia alasti, enkä silti jaksaisi välittää. Juuri tämän vuoksi minun on pakko hankkiutua uudesta lapsesta eroon: Ei kukaan ansaitse syntyä perheeseen, jossa äiti ei jaksa välittää, vaikka lapsi on muurannut kasvonsa perunamuusilla.
Ongelma on vain yhä edelleen täysin sama. Velhoyhteiskunta ei ole raskaudenkeskeytysten suhteen kovin liberaali. Enkä minä ole valmis valmistamaan mitään pimeiltä kujilta kerättyyn tietoon perustuvaa litkua, joka paitsi poistaisi epätoivotun solumöykyn, myös todennäköisesti syövyttäisi kaikki sisäelimeni.
Siksihän minä kerroinkin Hermionelle. Luulin, että se kotitonttuaktivisti jos kuka ymmärtäisi minua. Taluttaisi kädestä pitäen ainoaan toivooni, jästimaailman parantajaverkoston edustajalle (lääkäreiksi niitä jästiparantajia kaiketi kutsutaan, jos oikein muistan). Ilmeisesti toivoin liikoja. Yliarvioin Hermionen kyvyn ymmärtää. Niinpä olen taas siinä pisteessä, jossa pohdin uusia ulottuvuuksia paistilastan käytölle.
Myös syrjähypyn muisto tulvii mieleeni. Mielikuvat tekevät oloni pahoinvoivaksi ja nostavat palan kurkkuun. Kuristava tunne ja suunnaton häpeä. Olen nähnyt jopa painajaisia. Pelkään paljastavani kaiken unissani.
Ehkä minun pitäisikin vain tunnustaa kaikki Harrylle. Katsoa silmiin ja syytää kaikki synnit samassa hengenvedossa ulos. En vain uskalla. Pelkään liikaa hänen reaktiotaan. Ehkä hän jättäisi minut heti. Ehkä hän teeskentelisi, ettei mitään ole tapahtunut. Ehkä hän tarttuisi tiskipöydällä lojuvaan kokkiveitseen ja iskisi sen selkääni.
Mistä minä voisin tietää, kuinka mieheni reagoisi kuullessaan vaimonsa olleen uskoton? Enkä minä tahdo saada sitä selville. On liian myöhäistä paljastaa valheensa. Liian myöhäistä on ollut aina. Eihän tunnustus olisi koskaan mitään korjannutkaan. Ei tekoni sillä tulisi tekemättömäksi.
Totuus on tuskallisen pyhää. Ilman sitä ei ole luottamusta. Rakkaus perustuu luottamukseen. Mitä minulla siis on? Ei mitään, ilmeisesti. Elämäni on tyhjä kuin köyhän joulusukka. Kaikki vähäkin tuntuu valuvan hiekan lailla ulos pienistä rei’istä. Minulla ei ole mitään muuta kuin kaksi lasta.
Mielestäni perheonni on aivan liian yliarvostettua. Tai jos ei yliarvostettua, niin väärinymmärrettyä. Ainakin minun on. Hermionella ei ole aavistustakaan siitä, mitä hän puhuu kehuessaan perhettäni ja elämääni, vaikka hän onkin läheisin ystäväni. Hän uskoo siihen samaan valheeseen, jota naistenlehtien sivuille ja muun paperisaasteen sekaan painetut kuvat levittävät maailmalle. Niissä perheeni hymyilee ja liikkuu hallitusti ja arvokkaasti ja kauniisti.
Kertakaikkisen, helvetillisen ja perusteellisen valheellisesti!
Kuvissa meillä kaikilla on yllämme kauniisti silitetyt vaatteet sekä vedellä viimeistellyt kampaukset. Pojat ovat kuin suoraan taivaasta ryöstettyjä suurine silmineen ja leveine hymyineen. Minä ja Harrykin onnistumme näyttämään täydellisiltä. Vastarakastuneilta ja onnellisilta.
Se onkin varmaan ainut asia, jossa me ylipäätään onnistumme pariskuntana. Esittämään sitä elämää, jota meidän kuvitellaan elävän. Kaikki muu yhdessä tekemämme muistuttaakin sitten sivullisen silmissä enemmän kamppailua juoksuhiekan nielua vastaan. Minä olen ainakin jo kaulaani myöten uponnut.
Käsitän, ettei ajatuksenkulussani ole mitään järkeä. Se saa minut säikähtämään. Olen varmasti sekoamassa. Menetän järkeäni salakavalan hitaasti, kunnes jonakin aamuna herään ja löydän yöpöydältä jäähyväiskirjeen, jonka ymmärrykseni on ennen lähtöään rustannut.
Se saattaisi tietysti jollakin sairaalla tavalla olla vapauttavaa. Hullu ei voi ottaa vastuuta ympäristöstään. Jos on hullu, ei voi ottaa vastuuta edes itsestään. Ei sen paremmin ulkonäöstään, ajatuksistaan kuin teoistaankaan. Jos tahtoisi, voisi vain nousta ylös ja potkaista tuolin kumoon. Voisi heittää perunamuusit seinään ja marssia ulos ovesta. Ei tarvitsisi hetkeäkään ajatella, että on tullut jättäneeksi jälkeensä kaksi avutonta lasta. Voisi vain juosta hiukset hulmuten niin kauas kuin jalat kantavat ja unohtaa kaiken muun. Haistattaa pitkät kaikille esteille.
En voi kuitenkaan häipyä niin vain. Järkeä on vielä liikaa jäljellä. En voi jättää lapsia. En ainakaan nyt, kun olohuoneesta kuuluu ensin tömähdys, sitten särkyvän keramiikan ääntä ja lopulta lapsen itkua. Havahdun hetkeksi mietteistäni ja tajuan, että ainoastaan Albus on enää kanssani huoneessa. Syöttötuoliin nukahtaneena.
Nousen ylös hajamielisesti ja huomaan lähtiessäni, että poikaparan nenästä roikkuu ainakin tuuman mittainen räkävana. Se saa kuitenkin jäädä. Jamesilla on jokin hätänä, ja minun on pakko raahautua selvittämään asia. On pakko nostaa perse ylös tuolista ja laahustaa olohuoneeseen...
Minun on pakko löytää itsestäni edes pieni määrä äidillistä hoivavaistoa. Senhän vuoksi minä olen kotona. Sehän on minun työni. Lasten hoitaminen ja suunnattoman äidinrakkauden ja kodikkuuden levittäminen ympäristööni. Talomme pitäisi hohtaa äidillistä lämpöä ja viestittää naapureille asukkaidensa idyllistä.
Ja paskat, tuhahdan mielessäni. Puhkaisen mielikuvan suuren puutarhan keskellä seisovasta valkoisesta talosta, jonka ikkunalaudalla jäähtyy vastaleivottu omenapiirakka. Litistän mielessäni pihapolkuja reunustavien ruusupensaiden yllä liitelevät värikkäät perhoset ja ammun tappokirouksilla puiden oksilla visertäviä lintuja. Vasta kun jäljellä ovat enää lakastuneet kukkaset, koiperhoset ja kaikkein huonoimmin laulavat varikset, tunnen oloni todentuntuisemmaksi. Jamesin itku vahvistaa tätä tunnetta.
En ole avannut suutani kertaakaan koko päivänä. En sano mitään nytkään, kun näen Jamesin istuvan keskellä suuren kristallisen kukkamaljakkoni jäänteitä. Otsassaan hänellä on ikävännäköinen haava, mutta maljakon sirpaleet vievät kaiken huomioni. Minua harmittaa, sillä rakastin maljakkoa luultavasti eniten kaikesta omistamastamme. Sen sulavat linjat ja raikkaat kuvioinnit ovat nuorekkaita, eivät lainkaan samaa sarjaa mummojen keräämän sekundakristallin kanssa.
Se oli Fleurin ja Billin häälahja minulle ja Harrylle. Se oli sitä aikaa, jolloin olimme vielä niin onnellisia. Tai ainakin vielä nuorempia kuin nyt. Ja naiiveja. Ehkä onnea ei ole koskaan ollutkaan. Ehkä yhteiselomme onkin aina ollut pelkkää hyvää uskoa parempaan huomiseen. Ainakin minä yritän vielä uskoa, että jonakin aamuna herään hymy huulillani.
Taikasauvan heilautus riittäisi korjaamaan maljakon, mutta minä haen sen sijaan rikkalapion ja harjan. Tuottaisi liikaa tuskaa korjata jotain sellaista, joka muistuttaa ajasta jota ei ehkä koskaan ollutkaan. Näen nyt menneisyyden aivan liian kirkkaana ja raakana totuutena. Niinpä heitän sirpaleet roskakoriin. Sitten palaan olohuoneeseen hakemaan Jamesin.
Minua ärsyttää, tahtoisin vain juosta ulos ovesta. Paeta. Matkustaa jonnekin kauas. Olla koskaan palaamatta. En vain voi jättää poikia. Minun on pakko istuttaa James vessanpytylle ja puhdistaa hänen otsaansa tullut haava. Taikasauvani avulla voisin tehdä haavan olemattomaksi. Parantaa sen ja teeskennellä, ettei pojallani mitään naarmuja ole koskaan ollutkaan.
En kuitenkaan tee niin. Ennemmin kaivan laatikosta ison laastarin ja liimaan sen Jamesin otsaan. Tuppo hiuksia jää laastarin teippiosan ja ihon väliin. Tiedän jo ennalta, millainen huuto seuraa, kun laastari revitään irti. Tahdon silti, että kaikki näkevät laastarin ja tietävät Jamesin saaneen haavan. Ehkä se auttaisi ihmisiä ymmärtämään, etten ole mikään kunnon äiti.
Erityisesti Harryn täytyy nähdä. Hän ei ole taaskaan kotona. Jahtaa jotain rikollista toisella puolella maata. Minulla on yksinäinen olo. En kuitenkaan usko, että Harryn läsnäolo parantaisi asiaa yhtään sen enempää. Tahtoisin hänet kotiin vain, jotta voisin keksiä syyn lähteä ja jättää pojat hänen hoitoonsa. Voisin väittää meneväni ruokakauppaan ja olla koskaan palaamatta.
Muuta syytä minulle ei sitten lähtöön voisikaan olla. Tuntuu, kuin kaikki kodin ulkopuolelle tekemäni matkat olisi kytketty kettingillä kotiin. Vain Harry voi olla poissa kotoa ilman sen kummempia selityksiä. Jos minä lähden, joudun tekemään tilityksen joka liikkeestäni. Harrylla on vapaus. Työ on hänen vapautensa. Minut kotiäidin ura kytkee kuristavaan hihnaan, josta ei pääse irti rimpuilemallakaan. Ja Hermione kehtaa käytännössä väittää, että kolmas lapsi olisi tavallaan ylennys!
James herättää Albuksen. Albus huutaa hetken kärttyisesti. Sitten James alkaa kutittaa veljeään, ja Albuksen itku vaihtuu hetkessä nauruksi. Hänen suustaan valuu kuolaa, pöydälle. Katson kelloa. Vielä monta tuntia ennen poikien nukkumaanmenoaikaa. Kokkare kuolaista perunamuusia lentää silmääni. Pojat nauravat. Minä alan itkeä.
-
Ah.
Niin, tää on mun mielestä hyvä ficci.
Toi Hermionen ja Ronin suhde on kyllä ihana, vaikka se onkin mun inhokkiparituksia.
Ginnystä sä oot saanu ihan älyttömän aidon, Harry taas...joo.
Enpä sitten mitään parempaakaan kommenttia saanu aikaan. :-[
dream
-
Hihii tulen taas avaamaan sanaisen (joo nii varmaa) arkkuni sinulle!
En tiiä sopiiko toi nykykieli Hermionen suuhun - siis meinaan näitä sä, mä, ja sellasia. Mut kuitenkin, ei se tarinaa pilaa, tietenkään.
Jotenkin arvasin ton että Ginny on raskaana :D
Ja Hermione on tyypillisen tomera ja päättäväinen itsensä, voin kuvitella kun se yrittää vakuuttaa Ginnyä saadakseen sen pitämään vauvan. Ja näköjään Hermyn päättelykykykin on tallella. (8
Taas yksi hyvä kappale, kirjoitusvirheitä ei näkynyt ja nyt alkaa jo hieman tapahtua. Odotan innolla seuraavaa.
Kiitos! <:
-
Vau. Hienoa tekstiä, kaunista, mutta ah, niin karua,
Vihaan H/G:tä, mutta tälläisenä saattaisin jopa melkein pitää siitä...
Arvasin heti, että Ginny on raskaana ;)
Se vain, että sopiiko puhekieli Hermionelle? En ole varma, mutta ainakin Ginevralla se kuulostaa hyvältä.
Mitään järkevää en nyt osaa sanoa, mahtaako se haitata? Tämä on vain niin hieno fic, että vetää melkein sanattomaksi.
-
Kiitos lukijoille ja erityisesti kommenttinappulaa painaneille:
Wonderboy: Kiitos kommentista! Olen tullut kirjoittaessa siihen tulokseen, että Harry on tosi vaikea hahmo kirjoittaa... Ehkä se johtuu siitä, että kirjat kerrotaan hänen näkökulmastaan ja varmasti siksi kaikilla on Harrysta ja Harryn olemuksesta ehkä se kaikkein selkein oma käsitys.
vampirelove: Kiitos paljon kivasta kommentista. Tuon Ginnyn raskauden nyt ei kuulunutkaan tulla minään suorana yllätyksenä, joten en lainkaan ihmettele, kun olit jo arvannut ;D
Geena: Itsekään en ole mikään H/G-parituksen fani, ja siksi oikeastaan lähdinkin kirjoittamaan jotain sellaista, joka eroaa tavanomaisista rakkaustarinoista noiden kahden välillä. Hermionen puhekielisyydestä on tullut muiltakin palautetta, ja itsekin aloin miettiä sitä enemmän, ja totesin, ettei sovi. Korjaan sitä siis ainakin jonkin verran tuosta aikaisemmasta pätkästä ja tulevaisuudessa. Toisaalta en halua muuttaa hänen puhettaan liian erilaiseksi muista, joten ehkä joko siistin hieman muiden puhekieltä ja/tai jätän hänellekin joitain aineksia siitä. Kiitos vielä kerran hyvästä palautteesta, ja toivottavasti pidät tulevistakin luvuista =)
A/N: Kuudes luku on saapunut ja sen myötä Ginny avaa vihdoin sanaista arkkuaan eräälle asianosaiselle =D
* * *
VII
Pääni tuntuu halkeavan. Minun on pakko saada puhua jollekulle asioista niin kuin ne ovat. Harry on ollut poissa jo kolme perättäistä päivää, ja minä tunnen aikani käyvän vähiin. Niinpä puen ja retuutan pojat hetken mielijohteesta äidilleni. Hän utelee syytä lastenvahdin tarpeeseen, mutta minä vastaan ympäripyöreästi ja lähden ennen kuin hän ehtii tarkentaa kysymyksiään.
Kaupungissa sataa kaatamalla ja tiedän, että ilmiintyminen perille kannattaisi. En kuitenkaan tahdo siirtyä nopeasti. Määränpääni on liian ahdistava, joten kävelen mieluummin lähes kaksi mailia rankkasateessa. Kuvittelen, että sateella on kyky saada oloni paremmaksi ja hermostuksen loppumaan.
Olen tietenkin pahasti väärässä.
Sen sijaan, että tuntisin oloni paremmaksi, minua ahdistaa entistä enemmän. Olen sitä paitsi ihan litimärkä ja kylmissäni päästessäni perille. Seison aika kauan yltiömodernin lasista ja teräksestä kasatun toimistorakennuksen edessä ja tunnen inhoa. Tiedän, että sisällä minua odottaa jotain aivan yhtä koleaa kuin tämä taikaministeriön vasta valmistunut lisärakennus, jonka tummasta lasista tehtyjen ikkunoiden pinnat sade on juovittanut irvokkaasti.
Sihteeri katsoo minua epäluuloisesti aulatilassa, joka on rakennuksen kylmään ulkomuotoon nähden suorastaan imelä persikanvärisessä sisustuksessaan, ja kertoo, että kaipaamani henkilö on kokouksessa. Tokaisen hänelle voivani odottaa, ja marssin sitten vettä valuen viereiseen huoneeseen. Sihteeri nyrpistää nenäänsä ja seuraa minua korot marmorilattiaan kolisten. Yrittää käskeä minut muualle, mutta minä sanon olevani tärkeä asiakas.
Lopulta saan tahtoni läpi. Sihteeri poistuu huoneesta takaisin pöytänsä ääreen. Tunnen hänen tuiman ja tyytymättömän katseensa seuraavan liikkeitäni avoimesta ovesta. Suljen oven turhautuneena. Sihteerin käyttämän hajuveden pistävä tuoksu leijailee kuitenkin yhä huoneessa. Se saa minut voimaan pahoin.
Yllätyksekseni en joudu odottamaan pitkään. Olen juuri aikeissa alkaa kuivata hiuksiani, kun kuulen sihteerin äänen viereisestä huoneesta. Sen sävy on muuttunut huomattavasti pehmeämmäksi ja mairittelevammaksi verrattuna siihen tympeään ja luotaantyöntävään sointiin, joka minulle osoitettiin. Seuraavaksi ovi avataan.
Hän on saada sydänkohtauksen nähdessäni minut litimärkänä keskellä kalliisti sisustettua työhuonettaan. Perässä seurannut sihteerikin huomaa, etten ollut mieluisa vieras.
”Yritin sanoa, ettette ole tavattavissa, mutta hän ei kuunnellut”, sihteeri lirkuttaa, mutta kalvakan käden heilautus saa hänet vaikenemaan ja poistumaan hiljaa huoneesta. Jäämme kaksin, ja kun hän sulkee oven, mielialani tuntuu rysähtävän lopullisesti läpi lattiasta.
Tunnen oloni vaivaantuneeksi, mutta tiedän myös, ettei enää ole mahdollista perääntyä.
”Meillä on hiukan puhuttavaa”, tokaisen kireällä ja virallisella äänellä. Mieleni kirkuu tahdosta lisätä asiallisesti esitetyn lauseen perään litanian kirosanoja kaikilla tuntemillani kielillä. Hän katsoo minua epäluuloisesti hetken. Kiehun raivosta hänen tutkivan katseensa alla. Lopulta hän huokaisee syvään, aivan kuin olisi tajunnut, ettei muuta vaihtoehtoa ole, kuin antaa minun sanoa sanottavani.
Tutkiskelen hänen kasvojaan ja yritän pitää oman ilmeeni jäykkänä. Olen utelias. Ymmärrän nyt, miksi minun oli pakko tulla, vaikken ensin halunnutkaan. Minun on nähtävä, kärsiikö hän samalla tavalla kuin minä. Näkeekö hän painajaisia ja häpeääkö hän tyhmyyttään? Onko hänen yhtä vaikea olla normaalisti vaimonsa vieressä kuin minun on vaikea olla Harryn kanssa? Katuuko hän ylipäätään lainkaan? Minusta tuntuu äärettömän tyhmältä pohtia koko asiaa. Minun ei olisi pitänyt tulla ollenkaan. Nyt vain on jo liian myöhäistä. Minun täytyy selittää. Minun on saatava tämä asia pois mielestäni, ennen kuin teen jotakin typerää. Kuten tunnustan kaiken Harrylle.
Hän on hermostunut. Yrittää salata sen luonteelleen erittäin huonosti sopivalla vitsailulla. Ellen inhoaisi häntä niin paljon, tuntisin varmaan sääliä.
”Eikö sen meidän jutun pitänyt olla ihan yksi kerta vain?” hän naurahtaa kolkosti. Suuni loksahtaa auki. En odottanut mitään noin törkeää edes häneltä.
”Turpa kiinni!” ärähdän. ”En tullut tänne seksin vuoksi. Usko pois, ei se ollut mitenkään järin mahtavaa.”
”Olemme siis samaa mieltä jostakin”, hän tokaisee happamasti. Kuulostaen jo paljon enemmän itseltään. ”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyy sitten. ”Sinulla on nimittäin paras olla helvetin hyvä syy tuloosi. Kaikki tietävät, ettemme ole väleissä, ja auta armias, jos joku huomasi sinun marssivan ministeriön läpi suoraan työhuoneeseeni. Oletko nimittäin aivan idiootti? Entinen talttahammaskin on täällä töissä...”
Hänen sanansa saavat minut säpsähtämään.
”Älä puhu Hermionesta tuolla tavalla!” kivahdan. Huomaan kuitenkin yhteisen hermostuksemme kielenkäytöstämme. Yritämme pitää itsemme kasassa ja estää mahdolliset raivokohtaukset niin keskittyneesti, että puheemme on ylettömän hillittyä ja jäykkää. En ole ollut näin asiallinen koskaan ennen, ja se saa oloni entistäkin vaivautuneemmaksi.
”Tarvitsen apua...” tokaisen lopulta saadakseni tahmean sananvaihtomme muistuttamaan enemmän keskustelua. Minua alkaa heikottaa heti sen sanottuani, joten istun alas. Hän nyrpistää nenäänsä nähdessään minun istuvan märissä housuissani hänen kalliille tuolilleen. En kuitenkaan jaksa välittää. Kyllä hänen palkallaan on varaa kustantaa uusi tuoli työhuoneen nurkkaan. En voi käsittää, miten hän on ylipäätään onnistunut nousemaan näin nuorena näin korkeaan asemaan ministeriön palkkalistoilla. Eipä asia silti minulle kuulukaan. Eikä se oikeastaan kiinnostakaan.
”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että auttaisin sinua?” hän kysyy ivallisesti ja naurahtaa. Vatsaani kouraisee inhottavasti ja tiedän kalvenneeni pahan olon vuoksi. Hänkin on huomannut sen. Hetken aikaa hän katsoo minuun täysin ilmeettömänä. Hänen silmänsä kuitenkin kertovat hänen tajunneen asian jo ennen kuin sanon mitään.
”Mä olen raskaana...” sanon hitaasti kuluttaen kaiken energiani itkun välttämiseen. En tahdo romahtaa hänen edessään. Minun tekisi mieli haistattaa pitkät sille, joka on väittänyt asioiden jakamisen keventävän mieltä. Minusta tuntuu kamalalta. Olen hengästynyt ja tärisen. Aivan kuin olisin juuri siirtänyt jotakin valtavan suurta.
Hän ponkaisee ylös omasta tuolistaan kalvakat kasvot punoittaen. Aluksi en käsitä, miksi hän kiivastuu vasta nyt, sillä tiedän hänen tajunneen sen jo aikaisemmin. Sitten ymmärrän, että hän toivoi olleensa väärässä, kunnes minä vahvistin asian.
”Ei jumalauta... Et ole tosissasi!” hän kuiskaa unohtaen täysin aikaisemman asiallisen tyylinsä. Hetken aikaa hän näyttää siltä, kuin aikoisi hajottaa huoneen ikkunat. Sitten hän vajoaa takaisin tuoliinsa ja hautaa päänsä käsiensä väliin. Sillä hetkellä minä todella säälin häntä. Sitä kestää kuitenkin vain mitättömän pienen hetken. Sitten vihaan häntä jälleen. Luultavasti enemmän kuin koskaan ennen.
”Ei se kyllä välttämättä ole sinun...” yritän jatkaa puhetta. Sanat tulevat kuitenkin hitaasti, ja minusta tuntuu kuin tarpoisin suossa. ”On paljon todennäköisempää, että se on Harryn.”
”Sä et kuitenkaan voi olla varma, vai voitko?” hän tokaisee ahdistuneella äänellä.
”En niin... En mä voi olla…” vastaan hiljaa, melkein katuvalla äänellä.
Olemme pitkän aikaa hiljaa. Katselemme molemmat ympärillemme, mutta emme näe toisiamme. On niin hiljaista, että melkein kuulen hänen hätääntyneen ajattelunsa. On melkein surullista katsoa, kuinka hän miettii, miten luikertelisi eroon ongelmastaan. Tajuan, ettei hän ole ajatellut asiaa sen enempää. Hän oli varmasti jo unohtanut kaiken. Keskittynyt omaan perhe-elämäänsä ja työhönsä jättäen ikävät muistot pois mielestään.
Minusta tuntuu, että olen pilannut jotakin tulemalla tänne. Minusta tuntuu, että oli minun puolestani typerää tulla parkumaan mahdollisesti yhteistä virhettämme hänen luokseen. Se saa minut tuntemaan oloni entistäkin yksinäisemmäksi. En ymmärrä, miten saatoinkaan kuvitella, että löytäisin jonkinlaisen rauhan pyytämällä häntä auttamaan minua. Ajattelin, että jos saattaisimme ongelmamme loppuun yhdessä, minun ei enää tarvitsisi itkeä iltaisin petokseni vuoksi.
Miten tyhmä ja naiivi ihminen voi ollakaan? Ajattelen.
”Et kai sä vaan aio kertoa mitään Potterille?” hän kysyy. Tavallaan odotinkin tuon kysymyksen tulevan. Pudistan päätäni. Minusta tuntuu, etten pysty hillitsemään itkua enää kauaa. On pakko saada asiat selviksi, ennen kuin purskahdan kyyneliin. Sitä minä en nimittäin kestäisi, jos romahtaisin hänen edessään.
”Miksi sä tulit tänne?” hän kysyy uudelleen. Hän käsittää, etten tullut hänen luokseen vain kertoakseni olevani raskaana, ja että lapsi on mahdollisesti hänen. Hän on ehkä nuori, mutta tarpeeksi vanha ymmärtääkseen, etteivät ihmiset kovin usein tule tapaamaan inhoamiaan ihmisiä ilman jotakin odotuksia.
”Et kai sä aio kertoa Astorialle?” hän kysyy sitten. Näen, että hän on hautonut kysymystä jo hetken aikaa, mutta ei ole uskaltanut paljastaa sitä aikaisemmin. Minua melkein huvittaa. En tiennytkään, että hänen vaimonsa nimi on Astoria. Se on kaunis nimi, mutta tuo kuitenkin mieleeni jotain traagista. Jotain haurasta. Nyt kun hän on antanut nimen vaimolleen, minusta tuntuu entistäkin pahemmalta.
Alan tahtomattakin syyllistää itseäni kaikesta, aivan kuin hän ei olisi lainkaan ollut osallinen. Syytän itseäni siitä, että Astorian onni saattaa murtua minun vuokseni, jos kaikki paljastuu. Ajatus on naurettava. Minä en tunne koko naista. Mistä siis voisin tietää, onko hän oikeasti onnellinen tai hauras. Voiko henkilö olla ollenkaan niin rakastettava kuin hänen nimensä?
”Mä en aio pitää sitä”, kerron hänelle. ”Mä en voi ottaa riskiä. Kyllä sä ymmärrät. Mulla on jo kaksi lasta ja mies, enkä mä halua pilata niiden elämää. On parempi, kun tämä... lapsi... ei koskaan synnykään”, vastaan käyttäen rennompaa kieltä. Ehkä niin asia ei vaikuta niin viralliselta. Ehkä siten suunnitelmani ei vaikuta niin lopulliselta ja harkitulta.
Hän nyökkää hieman raskaasti. Ymmärtää, mutta miettii samalla, onko se oikein. Muistan sen illan, ja kuinka hän kertoi vaimonsa – Astorian – menettäneen lapsensa. Pelkään sen vaikuttavan hänen harkintakykyynsä. Hetken ajattelen, että hän saattaa nähdä tämän tapana korvata menetetty lapsi. Sitten tajuan, ettei hän omien sanojensa mukaan edes tahtonut toista lasta.
”Miksi sä kerrot tämän?” hän kysyy kuin varmistaakseen oivallukseni. ”En mä välitä siitä, mitä sä aiot tehdä. Kunhan pidät tämän jutun erossa perheestäni.” Sitten hän naurahtaa kylmästi, aivan niin kuin silloin kun olimme vielä nuoria ja kävimme koulua. ”Ethän sä ole enää Weasley. Tuskin sä rahaakaan tulit kerjäämään...” Nauru on loukkaava, mutta lähes lohdullinen. Tiedän nyt varmasti, etten tahdo ottaa riskiä siitä, että synnyttäisin hänen lapsensa.
”En mä huolisi rahojasi, vaikka olisin pennitön kerjäläinen. Haluan vain, että sä hankit mulle ajan jonnekin yksityiselle parantajalle raskaudenkeskeytystä varten. Tiedäthän, ilman että joudun vastaamaan mihinkään kysymyksiin tai kertomaan syitä tai muita yksityiskohtia.”
”Millä perusteella sä luulet, että mä pystyn kehittämään jostakin nuo ehdot vaativat systeemit? Sehän on laitonta”, hän huomauttaa kärkevästi.
”Sinulla on valtaa”, vastaan helveksuen ja viittaan kädelläni hänen huoneeseensa. ”Nehän povaa sinusta tulevaisuuden taikaministeriä, mikä on kyllä täyttä paskaa mun mielestä. Kyllä sä pystyt halutessasi venyttämään lakien rajoja. Onhan se jo isästäsikin nähty. Pieni lahjus sinne tai tänne, uhkaus toiseen suuntaan. Lopputuloksena kaikki ovat tyytyväisiä, eikä Harryn tai Astorian tarvitse tietää yhtään mitään.”
”Vai lahjuksia ja uhkailua? Mitä tapahtui sille ärsyttävän rehdille ja oikeudentajuiselle Weasleylle, jolle oli hauska vittuilla?” hän naurahtaa epäuskoisesti ja saa jopa minut hymähtämään. Sitten muistamme, keitä olemme ja vakavoidumme jälleen.
Minulla on sellainen olo, että pitäisi sanoa jotakin. Kiittää tai haistatella ennen lähtöä. En kuitenkaan sano mitään. Mitä muka voi sanoa Draco Malfoylle pyydettyään tätä järjestämään jostakin pimeän abortin?
* * *
-
A/N: Kahdeksannen luvun paikka =)
* * *
VIII
En jaksa hakea poikia aivan vielä. Kävelen sateessa kotiin. Katson pikkusievää kaupunkilaistaloamme, sen pientä ja viimeisen päälle veisteltyä pihaa. Auto on uusi ja parkkeerattu pikkutarkasti ajotien päähän. Autotallia meillä ei ole. Kolmikerroksinen ja kapea viktoriaanistyylinen kotimme on oikeasti jopa pienempi, kuin miltä se valmiiksi näyttää.
Harry ei olisi tahtonut muuttaa tähän, mutta minä en suostunut astumaan jalallanikaan Kalmanhanaukio kahteentoista. Silloin ajattelin, että menneisyydessä rypeminen saisi riittää. Sanoin Harrylle tahtovani elää ja kasvattaa lapseni jossakin sellaisessa paikassa, jossa voimme luoda omat muistomme ja jättää omat jälkemme. Viimeinen asia, jota minä nuorena halusin, oli eläminen talossa, jossa edellisten asukkaiden lattioihin tekemät naarmut ovat muuttuneet pyhiksi ja suojelluiksi.
Harry ymmärsi minua ja osti yllätyksekseni tämän minimaalisen tiilitalon Lontoosta. Rakastin sitä, ja olin jopa valmis tinkimään omasta tilantarpeestani Harryn työtavaroiden vuoksi. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan enemmän komerotilaa aurorinvarusteilleen kuin minä luudalleni. Se oli todella aikaa, jolloin vielä ymmärsimme toisiamme. Sitä hölmöä ja hattaraista aikaa, jossa oikeasti otimme toistemme tunteet huomioon. Silloin minäkin vielä sanoin Harrya kullaksi ja rakkaaksi. Nykyään tuntuu liian suurelta ponnistukselta kutsua häntä edes nimeltä.
Avaan oven ja astun sisälle. Tuntuu, kuin vastassani olisi perinpohjaisesti runneltu sotatanner. Tajuan, ettei meillä ole siivottu koko sinä aikana, jona Harry on ollut poissa. Itse en ole jaksanut kiinnostua kotini asioista, ja pojat ovat tyytyväisiä vaikka kakkakikkareen sisällä, kunhan löytävät lelunsa ja saavat jotain syödäkseen. Ihmettelen hiukan, miksi eteisessä palaa valo. Olen melko tarkka lampuistamme, ja sammutan valot aina niiden ollessa käyttämättä. Jotkin pinttyneet säästötavat istuvat tiukassa lapsuusajoilta, vaikka nyt meillä onkin rahaa vaikka takassa poltettavaksi.
Rahasta tulee mieleen, että kuuluisana olemisessa on hyvin vähän hyvää. Jos siitä kuitenkin jotain positiivista voi sanoa, niin ainakin se tuottaa. Halutessaan Harry voisi vain istua sohvalla ja antaa toimittajien tuijottaa, kuinka sohva pikkuhiljaa muotoutuisi hänen perseensä malliseksi – ja rahaa kilisisi kassaan heti jutun julkaisun jälkeen. On naurettavaa, miten kiinnostuneita ihmiset voivat olla toisten elämistä. En voi käsittää, mitä sellaista meillä on, mitä muiden on yritettävä paikata lukemalla meistä. Itse en enää ostaisi perheestämme kertovia artikkeleita edes sytykkeeksi sille takassa poltettavalle rahalle.
Olen saada sydänkohtauksen, kun kiipeän yläkertaan ja kuulen jonkun yskäisevän olohuoneessa.
”Jumalauta, Ron!” kiljaisen valkoisessa nojatuolissamme löhöävälle veljelleni. ”Se että me ollaan annettu sinulle avain meidän kotiin, ei todellakaan tarkoita, että sä voit hiipiä sisään kutsumatta tai ilmoittamatta ilman lupaa, kun me ollaan muualla!”
”Hei vaan itsellesi...” Ron tokaisee hieman loukkaantuneen näköisenä. Hän on leikkauttanut hiuksensa johonkin trendikkääseen mutta kuitenkin miesmäiseen kuosiin. Katson kateellisena hänen siistejä, nuorekkaita ja kuitenkin erittäin tyylikkäitä vaatteitaan. Jotkut todella onnistuvat näyttämään lapsettomilta ja vapailta…
”Mitä sä täällä teet?” kysyn happamasti.
”Ennen Hermione ja minä oltiin täällä jatkuvasti, ja sä kysyit lähinnä, miksi me oltiin lähdössä”, Ron tokaisee.
”No ehkä me ollaan Harryn kanssa vihdoin onnistuttu kehittämään omakin elämä!” ärähdän.
”Niin varmaan!” Ron naurahtaa ivallisesti, ”Onneksi olkoon! Sulla, Ginny, ainakin menee tosi hyvin! Onko jo aborttiaika varattuna?”
”Mä en voi uskoa, että se akka kertoi juorusi!” kivahdan. Se ei ole ihan totta. Jotenkin minä olin arvannut, etteivät Hermione ja Ron salaisi toisiltaan mitään.
”Se on mun vaimo, jota nimittelet, joten varo sanojasi!” Ron jyrähtää uhkaavasti.
Tästähän voi kehittyä hyväkin riita... Ihan niin kuin lapsuudessa, ajattelen lähes verenhimoisesti. Minulla on sellainen olo, että voisin oikeasti lyödä veljelleni mustan silmän. Käynti ministeriössä jäi mieleeni muistoksi kuin taisteluhuuto. En todellakaan kaipaa mitään moraaliläksytystä. Se on jo myöhäistä, sillä olen työntänyt lumipallon alas rinnettä. Jos joku astuisikin sen tielle nyt, sillä ei olisi mitään vaikutusta. Minä olen jo voittanut, vaikka kehoni vielä ruokkiikin sisälläni kasvavaa otusta. Aivan kohta se kokee loppunsa, katoaa pois. Ihan niin kuin talon valinnassa tai lapsuuden tappeluissa, minä voitan. En kyllä ole varma, mikä on voittoni palkinto - ehkä painajaiset viimein loppuvat.
”Hermione ei sitä paitsi aikonut sanoa mitään. Mutta millaisena miehenä minua oikein voisi pitää, jos en huomaisi, kuinka oma rakas vaimo tulee eräänä iltana järkyttyneenä kotiin töistä ja itkee illat pitkät kotona?” Ron jatkaa. Hänen puheensa omasta rakkaasta vaimosta tuntuvat lyönniltä. En ymmärrä, miten piittaamattomasta ja idioottimaisesta veljestäni on voinut kasvaa sellainen mies, joka oikeasti huomaa asioita. Ron ilmaisee asian niin kiihkeästi, että minusta melkein tuntuu, kuin Hermione jollakin tavalla kasvaisi näkymättömänä lisäkkeenä hänen kyljestään.
”Anna olla Ron...” kuiskaan jotenkin lannistuneesti. En sittenkään jaksaisi tapella. Kuitenkin tuntuu, ettei tässä ole enää hetkeen ollut kyse siitä, mitä minä haluan. On sittenkin väärin puhua voitosta. Minä en enää edes tiedä, mitä tämä on. Muutamassa viikossa elämä on menettänyt täysin suuntansa ja hallittavuutensa. Minä vain roikun ohjaksista ja yritän turhaan kiskoa kääntääkseni suunnan pois jyrkänteen reunasta.
”Ei, Ginny. Mä en anna olla. Mä haluan, että sinä ja Hermione sovitte riitanne. Mä en kestä enää katsoa, kun se itkee kotona. Se on raskaana, ja tarvitsee rauhaa ja lepoa. Se tekee jo valmiiksi liikaa töitä eikä kuuntele muiden neuvoja. Nyt se on vielä stressaantunut teidän tyhmän riidan vuoksi, ja jynssää pakkomielteisesti lattioita!” Ron läksyttää minua aivan samaan tapaan kuin silloin pienenä, kun salaa söin hänen suklaasammakkonsa.
”No ei ole minun vikani, jos Hermionella ei pää kestä pientä kinaa!” kivahdan takaisin. Ronin ilme synkkenee.
”Kun mä sanon, että sä sovit riitasi Hermionen kanssa, niin sä myös sovit!” hän karjaisee. ”Huomenna sinä ja lapset tulette kaikki meille kylään. Minä teen ruokaa ja vahdin kersoja, ja sinä juttelet Hermionen kanssa asiat halki! Onko asia selvä?”
”Asia tuli harvinaisen selväksi...” sihahdan yhteen puristettujen hampaiden välistä, mutta katseeni kapinoi yhä vastaan. Ron ei näytä lainkaan tyytyväiseltä.
Olemme hetken aikaa hiljaa. Sitten myönnyn.
”Okei. Mä pyydän anteeksi. Mutta jos kuulen sanankin saarnaa tai yhdenkin mielipiteen, niin otan lapset mukaan ja häivyn, enkä tule koskaan takaisin. Ymmärrätkö? En koskaan!”
”Kyllä me ollaan tästä Hermionen kanssa jo puhuttu. Se lupasi olla tuomatta asiaa esille”, Ron vastasi. Katson häntä epäluuloisesti.
”Hyvä on...” huokaan sitten. Yritän kuitenkin salata helpotuksen. Niin paljon kuin kadehdinkin Hermionen elämää, hänen täydellistä tasapainoaan uran ja perheen välillä, hänen tyylikkyyttään, kauneuttaan, onnellisuuttaan ja päämäärätietoisuuttaan, minä en kestä olla kauaa erossa hänestä. Kaipaan Hermionen ystävyyttä. Hän on loppujen lopuksi liian arvokas hukattavaksi jonkin sellaisen vuoksi, mitä ei kohta enää ole.
”Hermione ei varmaan tiedä, että olet täällä”, totean. Tunnen Hermionen liian hyvin. Hän ei ikinä päästäisi Ronia luokseni selvittämään asioita puolestaan.
”Ei niin, ja siksi täytyykin tästä lähteä…” Ron mutisee. Ehdin jo olla mielessäni kiitollinen siitä, ettei hän ole ottanut ongelmaani puheeksi, kun hän avaa suunsa:
”Mä en niinkään haluaisi puuttua tähän vauvajuttuun, sähän tunnetusti teet oman tahtosi mukaan. Mä sanon kuitenkin sen verran, että sä teet ison virheen, jos jätät kertomatta Harrylle.”
”Turpa kiinni Ron, tai perun puheeni sovinnosta Hermionen kanssa ja ajan sinutkin pihalle!”, tokaisen varoittavasti. Hän ei kuuntele, hieroo vain punaisia hiuksiaan pohtiva ilme kasvoillaan. Se on ärsyttävä ilme. Niin järkevä ja saa Ronin vaikuttamaan siltä, kuin hän tietäisi paremmin, vaikkei hän ole edes kuullut minun puoltani tarinasta.
”Ihan totta, Ginny... Sä tiedät, että salaisuuksilla on ikävä tapa paljastua, ja mä pelkään pahoin, ettei Harry kestä kuulla tätä jonkun puskaradion kautta.”
”Sä et tiedä, mitä sä sanot...” kuiskaan itkuisesti, ”Sä et ole kuullut mun puolta. Tämä on mun keho. Mun päätös ja mun asia!” huudan ja itken samaan aikaan.
Ron astuu lähemmäs ja halaa minua.
Se on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun joku halaa minua. Ron hyssyttelee. Aivan kuin olisin pieni lapsi, joka on loukannut liian rajuissa leikeissä. Nyt hän ei vain lohduta minua siksi, että pelkää minun kertovan äidille joutuneeni isoveljien runnomaksi.
”Ei, Ginny. Se nimenomaan ei ole vain sun asia. Se on totta, että se on sun keho. Mä ymmärrän, että se vauva on sun unelmien tiellä... Mutta se ei silti ole vain sun asia. Se on sun ja Harryn yhteinen asia. Sä et ehkä huomaa sitä itse, mutta Harry rakastaa sua. Se palvoo sua ja tahtoo tehdä isot päätökset yhdessä sun kanssa. Te olette naimisissa. Se on melkein niin kuin Harry olisi osa sun kehoa. Ja se lapsi on puoliksi Harrynkin. Mä ainakin haluaisin tietää...” Ron toteaa.
”Ei Harry kuitenkaan ymmärtäisi...” nikottelen.
”Mähän sanoin jo, että Harry rakastaa sua. Kerro sille, mitä sä tunnet. Jos te puhutte asiasta, niin mä uskon, että se kyllä ymmärtää. Mutta usko mua, kun sanon: tämä on iso asia. Älä sulje Harrya ulkopuolelle. Se kuolisi, jos tekisit niin.”
Ron ei kuitenkaan tiedä koko totuutta. Eikä hänellä ole sellaista neuvoa, joka pelastaisi minut sen kohtaamiselta. Joskus on vain parempi olla hiljaa. Ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa kylmään veteen.
Yksin.
* * *
-
oijoijoi. Tämähn on saanut paljon jatkoa sitten viimeisimmän lukukertani.. joka taisi olla toisen luvun jälkeen? Ei ole tullut pahemmin tällä osastolla oleskeltua..
Mielestäni tämä on edelleen loistava ja ihana, ja todellakin: erittäin erilainen kun suurin osa muista ficeistä. Erottuu hyvin massasta. ja todella positiivisessä mielessä. Tätä on ilo lukea, ja juoni on mahtavalla tavalla punottu.. Jatkoa ei todella meinaa jaksaa odottaa.
Tämä on omalla tavallaan riipaisevan suloinen, juuri sellainen kuin ficin ptää mielestäni ollakin.Tämä on vaan niin ihana, ihana, ihana. En tykkää Ginnysta oikeasti ollenkaan, ja vielä vähemmän H/G:sta. Mutta tässä, kun Ginny ei ole mikään Harryn unelmien ihana kukkaisprinsessa, tämäkin paritus ja henkilöt uppoavat minuun. Tykkään, paljon.
Ja jatkoa odotan, paljon :D
-jolandina
-
Jolandina: Kiitos kommentista! On ilo kuulla, että on onnistunut keksimään jotain erilaista ja vielä positiivisessa mielessä =) Mahtava juttu myös, että seuraat ficciä, vaikka paritus ei kuulukaan omiin suosikeihisi!
* * *
IX
Istun Ronin ja Hermionen vastaremontoidussa olohuoneessa. Oloni on samaan aikaan hermostunut ja vaivaantunut. Äärimmäisen vaivaantunut. Kaikki on niin kiiltävää ja siistiä. Uutta. Sohvatkin on päällystetty uudelleen, eikä rahan kanssa ole selvästi kitsasteltu. Kaikki on samaan aikaan niin modernia ja kuitenkin kodikasta.
Intiasta ostetulla matolla loikoilee pörröturkkinen kissa kullankeltaista turkkiaan nuoleskellen. Koukkujalkakin on vielä hengissä. Se makaa minua vastapäätä istuvan Hermionen jalkojen juuressa. Missään ei kuitenkaan näy kissankarvoja. Täällä jopa kotieläimet on onnistettu kouluttamaan niin, ettei mikään mene sekaisin.
Meillä on tällä hetkellä niin sotkuista, ettei kotia juuri erota kaatopaikasta. En vain ole jaksanut siivota. Se on jotenkin niin turhan oloista. Pojat ovat paljon tehokkaampia luomaan kaaosta kuin minä selvittämään sitä. Kuka meidän talomme ulkonäöstä sitä paitsi välittäisikään? En minä ainakaan, ja Harrykin on vielä poissa. En oikein sanoa, onko minulla kuitenkaan ikävä.
Hermione tuijottaa minua. Keittiössä Ron kokkaa jotain huipputrendikästä ruokaa Jamesin, Albuksen ja Rosen pyöriessä jaloissaan. Minusta tuntuu, että tässä talossa perunamuusia syödään vain jonkun upean, ultramuodikkaan ja eksoottisen ruoan lisäkkeenä. Keittiön seinät ainakin näyttävät oven raosta katsottuna olevan täynnä erilaisia makuelämyksiä lupaavia kirjoja.
Tavallaan minä melkein odotan Rosen taapertavan pian huoneeseen ja sanovan minun poikiani liian sivistymättömiksi ollakseen sopivaa leikkiseuraa. Rosehan on tietysti varhaiskypsä. Hän on saman ikäinen kuin Albus, mutta vaikuttaa enemmän Jamesin ikäiseltä. Albus on jo kahden ja käyttäytyy lähinnä puolivuotiaan tasoisesti. En enää edes muista, kuinka monta kertaa olen tajunnut, ettei minusta olisi enää yhdenkään lapsen äidiksi.
Samaan aikaan vatsaani polttaa äkillisesti. Hetken aikaa ehdin jo ajatella. Ehdin jo toivoa. Toivoa, että kohta jalkojeni välistä alkaisi valua verta. Tahtoisin niin nähdä kaiken päättyvän juuri siinä. Hermionen lämpöä ja onnellista perhe-elämää henkivillä kermankeltaisilla sohvilla. Toivoisin niin hänen kasvojensa vääntyvän inhon ja kauhun sekaiseen ilmeeseen.
Ehkä pieni osa minusta toivoo myös, ettei minun täytyisi koskaan tehdä viimeistä siirtoa itse. Se osa minusta toivoo, ettei minun täytyisi turvautua Dracon apuun ongelmani hoitamisessa. Se osa minusta joutuu kuitenkin pettymään. Pian kuumotus nimittäin loppuu. Huokaisen raskaasti. Pettyneesti, en mitenkään voi kieltää sitä. Keskenmeno olisi jotenkin ollut niin paljon helpompaa...
Epäilemättä Hermione tuntee olonsa aivan yhtä hankalaksi kuin minäkin. Olemme istuneet jo pitkään vastakkain, mutta sanaakaan ei ole vaihdettu. Emme ole edes tervehtineet. Hän vain tuijottaa huoneen nurkkaan Afrikasta asti raahattua gasellipatsasta. Se on veistetty hiilenmustasta puusta, ja se sopii paikalleen täydellisesti. Minusta melkein tuntuu, että omakin istuinpaikkani on mitoitettu viivoittimella juuri oikeanlaiseksi.
Kaikki on niin totaalisen organisoitua, ja silti niin ihanaa. Mikään ei saa minua tuntemaan oloani epämukavan kaavoitetuksi. Suorastaan suututtaa tajuta, että kaikki tässä talossa on parempaa kuin omassani. Tekisi mieli nousta ylös ja juosta ulos ovesta. En tahdo olla kenenkään sellaisen ystävä, jonka rinnalla tunnen oloni entistäkin surkeammaksi. Ei minua tarvitse muistuttaa epäonnistumisesta. Näkeehän sen jo kun katsoo minua.
Ron kattaa ruoan ruokailuhuoneeseen. Meillä ei sellaista ole. Sen siitä saa, kun tahtoo asua ahtaasti kaupungissa. Ronilla ja Hermionella on merinäköala. Isle of Wight on ehkä kaukana, mutta en ole koskaan nähnyt mitään kauniimpaa, kuin heidän remontoimansa vanha kivitalo aivan meren rannassa, mistä voi nähdä Atlantin jatkuvan ikuisuuksiin ja haistaa suolan tuoksun ilmassa.
Katson ulos pimenevälle merelle.
Ihana meri. Kaunis vesi, ajattelen. Olen melkein katkera. Vesi on niin tummaa ja synkkää. Niin petollista myöhäissyksyn myrskyissä. Olisi ihanaa päästä aaltojen sekaan aivan pienellä paatilla. Se kaatuisi aivan varmasti, ja meri imaisisi minut mukaansa.
Uppoaisin hitaasti kohti sileää hiekkapohjaa. Kuun valoa vasten näkisin, kuinka pinnan väreet jäisivät aina kauemmas. Ja se kaikki tapahtuisi aivan oikeasti. En heräisi unesta sillä hetkellä, jona viimeinen ilmakupla karkaa suustani ja rientää vedenpintaan. Se olisi omalla tavallaan suloinen kuolema. Jotenkin romanttista.
Sanotaan, että hukkuminen on lohdullista. Sen jälkeen kun vetää keuhkot täyteen vettä, kaikki muuttuu rauhalliseksi ja elämä vain hiipuu pois. Vesi veisi minut muualle, eikä enää tarvitsisi olla vastuussa kenestäkään. On ehkä sairasta ajatella mitään tämän kaltaista. Joskus kuitenkin tuntuu, että olisi parempi kaikille, jos minua ei enää olisi.
Havahdun kuullessani rajua nyyhkytystä. Käännän pääni pois mustasta vedestä ja katson Hermionea. Hän itkee. En oikein tiedä, miten minun pitäisi reagoida. Katson vain mykistyneenä Hermionen kasvoja. Hänen kyynelensä ovat pulleita, eivät samalla tavalla loppuun kulutettuja ja laihoja kuin minun. Itken nykyään niin paljon, että välillä tuntuu, kuin silmistäni valuisi vain polttavia suolakiteitä.
”Minä en kestä enää...” Hermione nyyhkyttää. Minusta tuntuu jotenkin väärältä katsoa hänen ison vatsansa pomppivan rajusti jokaisella terävällä nikotuksella. Pitäisi varmaan sanoa jotakin rauhoittavaa ja lohdullista. En kuitenkaan avaa suutani. Eihän sieltä viimeksikään tullut mitään kaunista.
Tuntuu pahalta ajatella näin jälkikäteen, kuinka pahasti loukkasinkaan Hermionea silloin Ministeriössä. Ei niin olisi saanut tehdä. Ei, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä minä silloin kävin läpi. Siitä, minkä kanssa minä yhä kamppailen. Lopulta minä annan periksi.
”Anteeksi”, mutisen hiljaa. Tekisi mieli huokaista syvään. En kuitenkaan kehtaa. Hän voisi luulla minun vähättelevän tilanteen vakavuutta. Leikittelevän tulehtuneella iholla ennen kuin se on täysin parantunut. Hermione katsoo minua kasvot punaisina. Hän ei ole kovin kaunis itkiessään. Hän on niitä, jotka muuttuvat kirkuvanpunaisiksi ja läikikkäiksi. Itkeminen ei silti varmaan sovi kenellekään. Minusta tulee aina kalpea ja värisevä haamu. Nykyään ei silti enää ole helppoa erottaa itkeviä kasvoja normaaleista. Niistä on tullut yksi ja sama valkoinen taulu.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Minähän se sinua loukkasin. Olin niin typerä ja tungin nenäni asioihin, jotka eivät minulle kuulu...” Hermione sanoo niin paksulla äänellä, että tuskin saan selvää. Minun olisi kohteliasta väittää vastaan. Sanoa, että hyväähän Hermione vain tarkoitti saarnallaan. En kuitenkaan pysty. Jotenkin se aihe kirvelee liikaa, enkä pysty olemaan tahdikas.
”Annetaan vaan olla, jooko?” totean sen sijaan. Hermione nyökkää ja yrittää nousta ylös nojatuolistaan. Se ei kuitenkaan onnistu, ja lopulta alamme molemmat nauraa.
Sitä se on, kun hormonit hyrräävät, ajattelen. Voin muistaa, kuinka monesti ensin itkimme ja sitten yhtäkkiä rämähdimme nauruun, kun odotimme Albusta ja Rosea.
Ihan pienen hetken ajan muistan, kuinka ihanaa meillä silloin oli. Ihan pikkuruisen sekunnin ajan ehdin jo miettiä, millaista olisi, jos saisin sittenkin vielä yhden lapsen. Sitten havahdun taas todellisuuteen. Muistan kaiken vaivan, joka vauvoista seuraa. Muistan suonikohjut ja selkäkivut.
Muistan, kuinka vauvan synnyttyä ei voi pitkään aikaan käyttää kunnon rintaliivejä, vaan on pakko pukea päälle kamalat imetysliivit. Kuinka täytyy pelätä jatkuvasti maidon alkavan valua aivan väärissä tilanteissa. Mikään hetkellinen nauru yhdessä ystävän kanssa ei ole niin kallis, että suostuisin kestämään sen kaiken vielä kerran. Pidän kuitenkin naurua yllä ja kumarrun halaamaan Hermionea.
”Onhan kaikki hyvin nyt?” kysyn. Hermione nyökkää.
Loppuilta on parannuksesta huolimatta tunnelmaltaan kuitenkin vain hiukan kevyempi. Jossakin vaiheessa Ron tulee auttamaan Hermionen ylös tuolistaan. Syödessämme näen hänen katsovan minua vaivihkaa. Ilme Hermionen kasvoilla on jotenkin hyvin pidättyväinen. Tiedän, että hän kamppailee oman tungettelevan mielensä kanssa. Mieli käskee hänen sanoa jotakin. Laukoa mielipiteensä suoraan.
Hän pelkää kuitenkin sanoa mitään, koska hän on luvannut Ronille olla hiljaa. Hän ei uskalla sanoa mitään, koska pelkää synnyttävänsä uuden ja tällä kertaa selvittämättömäksi jäävän riidan. Osa minusta haluaisi kuulla, mitä Hermionella olisi sanottavanaan. Osa minusta ei kuitenkaan uskalla pyytää.
En jaksa olla riidanhaastaja Hermionen kotikentällä. Ehkä minä jopa pelkään, mitä hänellä on sanottavanaan. Viimeksi hän arvasi jo liian lähelle. Viimeksi onnistuin vain täpärästi kiistämään kaiken. Ehkä valehtelu ei pelastaisi minua enää toista kertaa.
Syötyämme Ron alkaa leikkiä jotakin lasten kanssa. Hermione tahtoo esitellä minulle keittiön kylkeen lasista rakennetun kasvihuoneensa. Se on loihdittu niin, ettei lämpötila laske ydintalvellakaan alle kolmenkymmenen. Kuuma ja kostean mullan tuoksuinen ilma lehahtaa kasvoilleni heti pieniruutuiselta valkoiselta ovelta. Kenkieni korko kopisee suloisesti terrakottalaattoja vasten kun kävelen kapeita polkuja pitkin kauniiden kasvien seassa.
Kasvihuone on iso ja täynnä kaikkea ihanaa ja eksoottista. Huoneen perällä on jopa mangopuu. En edes viitsi kysyä Hermionelta, onko hän oikeasti saanut yhtään mangoa, ananasta tai banaania. Vastaus on niin ilmiselvä. Mihin tahansa Hermione ryhtyykin, hän onnistuu aina. Hivelen kädelläni katon rajassa roikkuvaa viinirypäleterttua. Kaikki hedelmät ovat jotenkin niin kauniita ja pyöreitä. Hermionen huomaamatta poimin yhden ruukkumansikan ja maistan sitä. On varmaan turhaa todeta, että se maistuu ihanalta.
Olen jo saada tarpeekseni kasvihuoneen kiertelystä, kun Hermione ehdottaa istuutumista valkoisen ja pyöreän valurautapöydän ääreen. Kaikki tässä talossa on niin pyöreää ja pehmeää, että tunnen oloni jääkuutioksi. Jotenkin tiedän jo siinä vaiheessa, että hän on lukinnut oven astuessamme sisään. Hän haluaa sittenkin keskustella. Olen ansassa. Ellen sitten hyppää lasiseinien läpi ja juokse kallioilta alas mereen.
”Sinä lupasit”, totean. Yritän saada ääneeni vihaisen sävyn, mutta ymmärrän kuitenkin alistuneeni jo huoneeseen astuessani.
”Ei tässä kukaan ole lupaustaan rikkomassa”, Hermione toteaa kärkevällä äänellä. ”Haluan vain kertoa sinulle jotakin. Se onkin sitten ihan oma asiasi, miten kuulemasi tulkitset.”
Nyt päästän ilmoille sen huokauksen, jonka jouduin aikaisemmin pidättämään.
Hermione tulkitsee sen lupana aloittaa.
”Sinä tietysti kuvittelet, että olen joku hirveän vanhanaikainen akka, kun en suostu ymmärtämään, miksi sinä et tahdo sitä lasta”, Hermione sanoo hiljaisella mutta melkein syyttävällä äänellä. Yritän sanoa jotakin, mutta hän ei anna minun keskeyttää tarinaansa.
”Se ei kuitenkaan ole ihan totta. Jos olisit tullut puhumaan siitä asiasta neljä vuotta sitten, niin olisin ollut tukenasi. Aivan varmasti. Mutta minulle ja Ronille on elämässä tapahtunut niin paljon, etten voi enää ymmärtää, mikset voi kasvattaa vielä yhtä.”
”Niin kuin mitä?” kysyn terävästi.
Hermione henkäisee syvään. Hetken hän näyttää kovin vaivaantuneelta.
”Muistatko, kun sinä ja Harry kerroitte meille odottavanne Jamesia?” hän kysyy hiljaisella äänellä. Nyökkään hiukan nolona. Miten voisin koskaan unohtaa, kuinka minä ja Harry pompimme onnesta soikeina ympäri Kotikolon pihamaata ja julistimme kaikille olevamme raskaana. En olisi kyllä pomppinut, jos olisin tiennyt, millaista tulevaisuus siitä eteenpäin tuli olemaan…
”Kaikki olivat niin iloisia ja onnellisia teidän puolestanne. Muistatko kuitenkaan, että minä ja Ron olisimme hyppineet tyytyväisinä mukana?” Hermione sanoo, ja olen varma, että hänen äänensä värisee hieman. Minun ei tarvitse vastata mitään hänen kysymykseensä. Kyllä minä jotenkin tajuan jo siinä vaiheessa, mihin hän pyrkii.
”Sinä et tiedä, kuinka kamala se päivä oli...” Hermione nyyhkäisee. ”Edellisenä iltana minäkin olin vielä raskaana ja onnellinen. Sitten heräsin yöllä ja tajusin kaiken menneen pieleen. Me tulimme niihin typeriin juhliin suoraan sairaalasta. Olin ihan rikki, ja te olitte niin onnellisia. Emmekä me voineet sanoa kenellekään mitään, koska te olitte siellä...”
”Mitä sitten tapahtui?” kysyn hiljaa. En oikein osaa sanoa muuta. On niin vaikeaa ajatella, että Hermione olisi saanut keskenmenon.
”Me jatkoimme yrittämistä. Viikkoa ennen kuin teidän James syntyi, sama toistui kolmannen kerran. Ja toistui vielä kolme kertaa uudelleen. Olin ihan varma, että minussa oli jotain vikaa. Mieti nyt! Kuusi keskenmenoa! Kuusi!” Hermione itkee.
”Sitten te kerroitte saavanne toisen lapsen. Olin niin rikki, että makasin viikon sängyssä enkä syönyt. Itkin vain ja mietin, mikä minussa on vikana. Ronin työt menivät huonosti, kun hän mietti, mitä tehdä. Me vierailimme kaikilla mahdollisilla asiantuntijoilla, ja he kaikki sanoivat, ettei mitään vikaa ollut. Olin jo ihan varma, ettei me voitaisi saada lapsia.”
”Eihän se ollut totta. Rosehan on vaan pari kuukautta nuorempi kuin Albus”, totean sitten. En oikein keksi muuta sanottavaa. Olen jotenkin liian järkyttynyt kuulemastani paljastuksesta. En oikein käsitä, miten Hermione ja Ron eivät ole sittenkään ole saaneet kaikkea haluamaansa niin helposti.
”Niinpä”, Hermione vastaa. ”Olin ihan varma, ettei siitäkään tulisi mitään. Ja Rose on parasta, mitä meille on ikinä tapahtunut. Sinä et Ginny tiedä, kuinka minä pelkäsin koko sen ajan. Eihän se näkynyt ulospäin, mutta minä valmistauduin joka ilta siihen, että seuraavana aamuna kaikki olisi taas ohi. Ja teen niin yhä. Sellainen pelko ei koskaan mene pois…”
”Mitä sä tahdot tällä sanoa?” kysyn lopulta peittääkseni sen tosiasian, että Hermionen tarina on oikeasti saanut minut itkun partaalle. Tahtoisin jo lähteä kotiin, että voisin parkua rauhassa.
”Lasten saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Tällä kertaa sinulla voi olla valta päättää, mitä haluat. Muutaman vuoden päästä lopettaisit huispaamisen oikeasti. Mitä jos silloin haluaisitkin sen kolmannen lapsen? Sinä et koskaan voi olla varma, että se onnistuu...”
”Ei ole pelkoa. Kyllä mä olen jo täyttänyt maata aivan tarpeeksi”, tuhahdan kun en parempaakaan vastalausetta keksi. Minua harmittaa, että suostuin kuuntelemaan. Hermionen puhe on liikuttanut jotain minussa. Minun on päästävä pois ennen kuin alan ajatella asiaa enemmän.
On pakko päästä kylmään suihkuun. Jäätävät pisarat saavat taas asiat oikeaan valoon. Nousen ylös ja marssin ovelle. Hermione ei tee elettäkään tullakseen avaamaan. Katsoo minua vain surullinen ilme kasvoillaan. Tai ei sittenkään surullinen. Hänen ilmeensä on säälivä.
Helvetti, ajattelen painaessani kahvaa. Ovi ei sittenkään ollut lukossa.
* * *
-
”Fred ei voi ottaa, kun se on töissä ja Hermionella on tarpeeksi massaa oman mahansa kanssa. Bill on jossain matkoilla ja Fleurin hermoille meidän pojat on vähän turhan brutaaleja. Ei oo muita kuin Percy...”
Edellisessä luvussa hän oli vielä kuollut ja tässä hän on töissä. Varmaankin ajatus virhe? Neljännestä kappaleesta siis kyse.
// Noniin nyt on luettu. TÄMÄ ON AIVAN IHANA. Jatkoa ja nopeasti, jos saan pyytää. En osannut ennen tätä lukua kuvitella Ginnyä Ginnyksi. Nyt palaset vain loksahtelivat kohdalleen. Olen aivan tämän lumoissa ja toivon pääseväni lukemaan tätä vielä lisää.
// Nyt oli vielä pakko tulla lisäämään etten saa tätä mielestäni. Mietin kokoajan mitä seuraavaksi tapahtuu. Jatkoa jos nopeasti jos saan pyytää.
-
Altin tämän lukemisen joku viikko sitten ja jatkoin nyt loppuun asti.
En pidä Ginny/Harry paritukseta ja vielä vähemmän Ginny/Dracosta, mutta luin tämän silti kunnialla loppuun. Kirjoitat hyvin ja kuvailet itsemurhaakin suunnittelvan Ginnyn ja hänen oikkunsa todella onnistuneesti ja uskottavasti. Tämä on loistava angtaus ficci, mutta ei kuitenkaan minun makuuni. En yleensä lue tämän tyyppisiä ficcejä (pääasiassa Harry/Draco paritusta).
Ginny on onnistunut mainiosti, mutta Harry on ficin myötä vähän etäinen ja epäharrymainen. Draco oli aito tosin kapakka kohtaus ei ollut niin hyvä kuin olisi voinut olla samoin kuin motelli-kohtaus. Pidin Hermionen keskenmeno paljastuksista ehkä eniten koko ficissä ja se pelasti tämän osan. Ginny angstaa paikoin hieman liikaakin ja se on välillä jopa ärsyytävää.
Ron lohduttamassa Ginnyä oli myös ihana kohtaus. Jotain niin isoveljellistä.
Ronin ja Hermionen talo oli hyvin suunniteltu ja toteutettu.
Haluan tosin vielä nähdä miten tämä loppuu. Paljonko tätä vielä tulee?
-Feen
-
Lozku: OMG, kommenttisi heitti ihan sanattomaksi! Kiitos paljon, paljon =D
Lohikäärme-feeniks: Kiitos myös sinulle hyvästä kommentista. En tiedä itsekään vielä, miten pitkälle tämä ficci jatkuu - se on todella paljon inspiraatiosta ja jaksamisesta kiinni. Mutta toistaiseksi ainakin on luvassa monen monta lukua, varmasti useampi kymmenen vielä. Toivottavasti mielenkiinto pysyy yllä loppuun asti.
A/N: Ajattelin mainita, että olen nyt osallistumassa NaNoWriMoon, ja se saattaa niellä tämän kirjoittamiselle varattua aikaa melko roimasti, joten en osaa sanoa, kuinka jatkoa valmistuu.
* * *
X
Kello tulee neljä aamuyöllä. Selkäni on aivan jäykkä. Olen istunut samassa asennossa sängyn laidalla jo viisi tuntia. Jalat ristissä sängyn päällä, katse ikkunan takaisessa maailmassa. Vieressä Harry nukkuu joululahjapyjamassaan. Hän ei kuorsaa. Puhisee vain hiljaa nenä tyynyä vasten.
Ennen minä saatoin istua samalla tavalla kuin nyt mutta vain toisinpäin. Aivan hiljaa, katsellen hänen nukkuvia kasvojaan. Salamanmuotoinen arpi on ehkä hiukan haalistunut, en ole varma. Nyt olen kuitenkin kääntynyt ja tuijotan yläkerran ikkunasta alas kadulle. Jossakin kauempana kuuluu koirien haukkumista. Kuu häikäisee kasvojani.
Seinäpeilistä näen olevani kalpea. Jaloista on mennyt tunto jo monta tuntia sitten. En kuitenkaan tahdo vaihtaa asentoa. Tavallaan on lohdullista, kun ei tunne omia jalkojaan. Voi melkein kuvitella leijuvansa ilmassa. Voi sulkea silmänsä hetkeksi ja kuvitella lentävänsä. Tiedän kuitenkin, että kohta on pakko liikkua. Sitten sattuu, kun veri rysähtää yllättäen raajoihin ja tunto palaa nipistellen. Sattuu ihan yhtä paljon kuin niinä öinä, jolloin havahdun jälleen siitä ahdistavasta unesta, joka ei jätä minua rauhaan.
Ymmärrän kyllä. Itsehän olen asiani sotkenut. Tiedän, ettei siinä itku auta. Mutta mitä muuta ihminen voi tehdä kuin itkeä istuttuaan sängyssä tuntikausia ja tuijotettuaan ulos ikkunasta. Eihän se ole tervettä! Nostan kättäni ylös ja katson maidonvalkeaksi valahtanutta ihoani. Tärisen.
Minua väsyttää. Väsyttää niin paljon! Tahtoisin vain kaatua selälleni ja nukahtaa. Enää uni ei kuitenkaan tule. Eikä uni minulle mitään hyvää toisikaan. Olen yhä enemmän sitä mieltä, että kaikille olisi vain parempi, jos lähtisin. Loppujen lopuksihan Harry ansaitsee paljon parempaa. Hän ansaitsee vaimon, joka jaksaa silittää kalsarit ja nauttii lasten kanssa elämisestä. Harry ansaitsee naisen, joka ymmärtää.
Naisen, joka minä joskus olin.
Harry ei kuitenkaan tajua sitä. Hän on liian kiltti käsittääkseen, ettei meidän elämämme ole täydellistä. Hän luulee minun olevan yhä se sama nainen. Luulee, vaikka tyhmyrikin ymmärtää, ettei minussa ole enää mitään samaa sen ihmisen kanssa. Minä olen varjo entisestäni. Paha henki, joka on jäänyt elämään onttoon ruumiiseen. Yksikään mies ei ansaitse naista, jonka sielu on kadonnut jonnekin pimeään. Jonnekin sinne, missä on niin mustaa, ettei voi nähdä eteensä. Siellä kaikki ajatuksetkin ovat aivan yhtä synkkiä kuin minä.
Istun vielä hetken paikallani aivan liikkumatta. On täysikuu. Tuijotan kuuta, ja ihmettelen sen ulkonäköä. Se on aivan niin kuin meidän avioliittomme. Sen täydellisen pyöreä muoto ja loistava, lähes kultainen hohde saavat sivustakatsojan pään pyörryksiin. Yön pimeydessä ja kaukaa maasta katsottuna se on juuri niin taianomainen ja lumoava kuin Potterin liiton lehdissä kerrotaan olevan.
Kukaan ei kuitenkaan ikinä jaksa syventyä kaikkiin niihin tummiin laikkuihin kuun maidonvalkealla pinnalla. Niihin kivuliaisiin kraattereihin, jotka joku tyhmä romantikko on nimittänyt Kuun meriksi. Meidänkin avioliittomme on niitä täynnä. Ne eivät vain näy ulkopuolelle samanlaisina mustelmina kuin Kuun meret näkyvät maahan.
Näkyisivätpä. Silloin minunkin olisi ehkä helpompi olla. Elämän realiteetit ovat kuitenkin aina piilossa. Kuin ruhjeet kuvitetun laastarin alla. Voiko haava kuitenkaan menettää merkitystään, jos sen päällä oleva laastari on maalattu kuvilla rakkaudesta ja onnesta?
Lopulta nousen ylös. Hitaasti ja hiljaa. Pelkään Harryn nousevan. Aluksi tunnottomat jalat eivät meinaa kantaa. Kun kohiseva veri syöksyy jalkoihini tuntuu kuin maailma pysähtyisi kipuun. Fyysinen tuska laantuu kuitenkin liian nopeasti. Sitten laventelinsiniseksi maalatun makuuhuoneemme pimeydessä olen jäljellä vain minä. Minä ja se jokin, jolle en vieläkään ole keksinyt tarpeeksi neutraalia nimitystä.
Ja minusta tuntuu, kuin voisin vajota lattialle ja upota ikkunan alla katuvalojen ja kuun loisteessa kylpevään kokolattiamattoon. Valokaistale ulottuu vaatekaappini ovelle, ja siirrän katseeni sen valkoiseksi maalattuun puupintaan. Olen aivan pienen hetken ajan onnellinen. Vain siksi, että huomaan yön muuttavan jopa puhtaan valkoisen vaatekaapin synkän harmaaksi.
Rinnassa polttaa jännitys. Kyllähän minä olen koko sen viiden sängyssä istumani tunnin ajan tiennyt, että jossakin vaiheessa on pakko. Pakko nousta ylös ja toteuttaa suunnitelma. Lopettaa vihdoin tämä typeryys ja antaa mahdollisuus iloon ja onneen niille, jotka sen todella ansaitsevat.
Avaan vaatekaapin oven ja katson melkein haikeasti kaikkia niitä henkareita, jotka roikkuvat tyhjinä tangossaan. Nostan esiin matkalaukun, jonne henkareiden sisältö on tungettu. En suostu huokaisemaan, se ei olisi tässä tilanteessa sopivaa. Sen sijaan jätän kirjekuoren tyynylleni. On kai parempi selittää kaikki hänelle. En kyllä tiedä, mitä apua siitä on. Turhaahan se on. Ei se asioita miksikään muuta...
En uskalla katsoa Harrya enää. Pelkään, että katseeni herättäisi hänet. Enkä tahdo selittää kasvokkain. Jo kirjeen kirjoittaminen oli niin raskasta. En ole valmis avaamaan suutani siitä, miksi lähden. Miten voisi ylipäätään selittää miehelleen, mitä on tehnyt ja mitä aikoo tehdä? Minähän aion jättää hänet ja lapseni. Aion tehdä lopun sisälläni kasvavasta otuksesta, joka vaanii minua unissani. Aion olla aivan yksin.
Niin on oikein minulle ja parempi muille. En vain tahdo selittää. Miksi minun edes pitäisi? Otan raskaan laukun käteeni ja kuljen portaikossa hitaasti, askelma kerrallaan. Silti alimman kerroksen ulko-ovi tulee vastaani nopeasti. Liian nopeasti. Katson ympärilleni pimeässä eteisessä ja minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin astumassa ulos kuolemaan. Roikotan kättä ovenkahvalla ja yritän turhaan katsoa läpi ulko-oven pienistä maitolasi-ikkunoista.
Seison siinä aivan hiljaa. Sitten... annan sormieni hipoa ovenkahvaa kevyesti. Sen lämmennyt pinta on tahmea ja sormeni ei liiku tasaisesti. Lopulta tartun jälleen matkalaukkuun. Käännyn ympäri ja kiipeän portaat hitaasti takaisin ylös. Työnnän matkalaukun takaisin vaatekaappiin ja piilotan kirjekuoren patjani alle. Kömmin takaisin sänkyyn ja ristin jalkani. Jo viidentenä peräkkäisenä yönä tällä viikolla. Ja itken aivan hiljaa. Taas.
Jossakin vaiheessa kuulen poikien huoneesta Albuksen nyyhkytystä. Nousen ylös melkein helpottuneena. Harryn sikeä tuhina täyttää huoneen ääriään myöden. En vain henno kuunnella sitä. Niin tyytyväistä puhinaa. Niin tyytyväistä ja tietämätöntä.
Omassa sängyssään Albus istuu ja itkee hiljaa. Hän on nähnyt painajaista. En kuitenkaan uskalla kysyä millaista. Kerron vain, että kaikki on hyvin. Otan hänet varovasti syliini ja tuuditan aivan kuin pientä vauvaa. Pian hän nukkuu taas. Minä en kuitenkaan pysty laskemaan häntä vielä takaisin sänkyyn. Pidän vain häntä sylissäni ja katson ikkunasta ulos.
Katson sitä typerää kuuta, joka loistaa yhä alempana taivaalla. Mietin, kuinka on mahdollista, että siitä näkyy maahan aina sama puoli. Pohdin avioliittoani ja perhettäni. Minussa herää pieni toivo. Ehkä kraattereita ei olekaan niin paljon sillä toisella puolella. Sitten kun tämä kaikki typeryys on ohi... Ehkä sitten on mahdollista muuttua takaisin. Tehdä töitä ja parantaa kaikki samanlaiseksi kuin se oli ennenkin. Silitän Albuksen mustaa tukkaa ja hengitän syvään. Lopulta lasken hänet takaisin sänkyynsä ja peittelen hänet hyvin. Sitten painan pienet suukot molempien poikien otsille.
Jännityksen polte on jälleen muuttunut samaksi ahdistavaksi puristukseksi. Olen niin väsynyt ja rasittunut, että jokainen liike saa sydämeni jysähtämään inhottavasti. Olen valvonut jo niin pitkään. Enää en jaksa olla hereillä. Pelkään unta, mutta painajainen seuraa minua hereilläkin. Ei kai siis ole väliä sillä, mitä lopulta teen. Minun on niin kylmäkin, että loppujen lopuksi on pakko käydä makaamaan peiton alle.
Liikkeeni ja peiton nykiminen saa Harryn havahtumaan hetkeksi.
”Mitä nyt tapahtuu?” hän kysyy niin unisella äänellä, että tuskin saan selvää. Makaan siinä vain paikallani pitkän aikaa sanomatta mitään.
”Ei mitään. Peitto oli vain huonosti”, kuiskaan lopulta. Harry haukottelee vastaukseksi.
”Hyvää yötä...” hän mutisee jostakin haukotuksen lomasta ja kääntää kylkeään.
Olen hetken aikaa aivan hiljaa.
”Harry...?” kysyn varovasti. Hän tuhahtaa merkiksi siitä, että on yhä hereillä.
”Mä rakastan sua”, kuiskaan niin hiljaa, että tuskin itse kuulen. Siksihän minä en pystynyt painamaan ovenkahvaa alas. Vihaan elämääni ja itseäni, mutta Harrya en koskaan voisi muuta kuin rakastaa. Siksihän tämä kaikki sattuukin niin paljon. Eihän mitään sellaista voi surra, josta ei välitä...
* * *
-
Sain vihdoin luettua tämän loppuun. Mulla on ollut hiukan ongelmia löytää rauhaisa paikka jossa lukea rauhassa tätä.
Tämä luku oli tosi erilainen kuin muut. Semmonen, lyhyeltä ajalta kertova, taas kovin angsti mutta silti se miten Ginny kuintenkin rakasti Harryä ja että se sai sen jäämään oli jotenkin tosi suloista. Tuli mieleen se Sanan ja Mc Manen Hyvästi (http://www.mikseri.net/player/player.php?newsession=1&type=1¶meter=259512).
Ei ainoaakaan kirjoitusvirhettä pomppinu mun silmille. Juu mainiota.. Lisää ;D
-
A/N: Heippa taas ja ihan hillittömät anteeksipyynnöt, kun on kestänyt näin kauan. Iski ihan kamala inspiraatiotukos, jonka selvittäminen vei paljon aikaa. Tämä luku on taisteltu läpi, mutta toivon, että se menettelee. Kiitos Lozkulle kommentoinnista, olen pahoillani, että olet joutunut odottamaan näin kauan. Toivottavasti jaksat vielä palata tämän pariin.
XI
Seuraava maanantai on juuri niin harmaa kuin joulukuun ensimmäisen maanantain voi olettaa olevan. Harry on lähtenyt töihin aikaisin. James on kaverinsa luona yökylässä. Kotona olemme vain minä ja Albus. Albus on ollut koko viikon kipeä. Viime yönä hän yski niin paljon, että oksensi. Minä annoin Harryn nukkua ja valvoin itse koko yön pojan vierellä. Olen itse asiassa valvonut jo kaksi yötä. Ja juuri siltä minä näytänkin. Totta kai näytän siltä, kuin joku olisi heittänyt minua kivillä molempiin silmiin. Illalla on nimittäin juhlat...
Kyseessä on jokavuotinen joulukuun alussa järjestettävä gaala, jossa velhomaailman kerma tapaa toisensa. He ahtautuvat samaan suureen saliin Irvetan loisteliaassa yläkerrassa roskalehtien – ja vähän arvokkaampienkin lehtien – kuvaajat räiskivät kuvia iltapuvuista voidakseen sitten surutta arvostella niitä seuraavana aamuna ilmestyvässä erikoispainoksessaan. Kaikki julkisuuden henkilöt laulajista poliitikkoihin ja salarakkaisiin saapuvat paikalle. Sanotaan jopa, että kuuluisuus on todellista vasta, kun pöllö tuo aamupostin mukana kutsun perustajansa Priscilla Fristen mukaan nimettyyn PF-gaalaan.
Tietenkin PF-gaalassa jaetaan myös palkintoja. Niitä jaetaan niin hyvistä kuin huonoistakin saavutuksista. Joskus velhon tai noidan ei välttämättä edes tarvitse tehdä mitään saavuttaakseen palkintonsa. Palkintoja voidaan myös räätälöidä tarpeen mukaan uusia, ja joskus jokin vanha palkinto on päätetty jättää kokonaan pois. On kai turhaa mainita, että koko gaala on täysin turha ja älytön keksintö, jonka kutsuvieraslistalle minun ja Harryn nimet ovat pinttyneet jo vuosia sitten.
Juuri se pahuksen vieraslista onkin koko juhlan pahin kirous. PF-gaalaan ei nimittäin voi olla menemättä. Niin typerä juhla kuin se onkin, olisi sosiaalinen itsemurha jättää kutsunsa lunastamatta. Mikään ei sysää pois niin sanotulta sivistyneistön kartalta paremmin kuin Priscilla Fristen vieraanvaraisuuden väheksyminen. Vain kuolemansairaus tai katkaisuhoito on tarpeeksi pätevä syy jäädä kotiin. Niinpä minäkin olen tilannut itselleni uuden gaalapuvun jo heinäkuussa. Kampaajameikkaajakin on ollut varattuna syyskuusta asti, mutta luulen, että noitaparka saa kohtauksen nähdessään, kuinka huonoon kuntoon hiukseni ja kasvoni ovat viime aikoina päässeet.
Nyt kun James on ystävänsä luona ja luultavasti yskänlääkeyliannostuksesta kärsivä Albus makaa sängyssään lähes koomassa, minulla on hetki aikaa itselleni. On ehkä parasta yrittää säästää kampaajameikkaajani hermoja edes hieman käymällä kunnon kylvyssä. Kaivan kaapin perältä pölyttyneet purkit täynnä erilaisia tököttejä, jotka haisevat toinen toistaan pahemmilta mutta lupaavat kuitenkin toinen toistaan suurempia ihmeitä.
Laitan kylpyveden valumaan ja lajittelen pullot ammeen reunalle. Muutaman purkin päiväykset ovat jo kauan sitten menneet, mutta minä en ole koskaan uskonut kosmetiikkatuotteiden todelliseen vanhenemiseen. Miksi jokin sellainen joka kestää pilaantumatta viisi vuotta, ei sitten kestäisi enää kuudetta, seitsemättä tai kymmenettä vuotta? Viikkaan kuluneen flanellipyjaman siististi pienen kylpyhuoneemme kiviselle tasolle. Katson itseäni kokovartalopeilistä. Olen itkenyt jo niin paljon, etten enää jaksa. Olen kai tavallaan jo hyväksynyt sen tosiasian, että olen mokannut ja pahasti.
Minua kuitenkin ahdistaa, sillä en ole vielä saanut tätä kärsimystä päätökseen. Aikani loppuu aivan pian, enkä vieläkään tiedä, minne minun pitäisi mennä. Ehkä Draco on pettänyt minut. Ehkä hän ei olekaan tehnyt niin kuin lupasi. Hänen historiallaan en niinkään ihmettelisi, jos hän puukottaisi minua selkään. Hän on kuin käärme, joka ei koskaan luo nahkaansa... Vihaan riippuvaisuuttani hänestä. Enkä voi edes valittaa.
Oma vika, pikkusika, ajattelen. Niin James aina rallattaa.
Kylpyamme ei ole vielä aivan täynnä, kun seison jo alastomana peilin edessä. Katson itseäni ja vartaloani. Mietin, voisiko sen jo huomata, että sisälläni kasvaa jotakin. Se on niin pelottava ajatus, että värähdän. Katson kananlihalle mennyttä ihoani. Hennot ihokarvat käsivarsissani törröttävät pystyssä ja iho on täynnä kalpeita nyppylöitä, jotka tasoittuvat hiljalleen. Minä olen laiha. Melkein liian laiha. Olen laihtunut viime aikoina todella paljon. Ei minulla ole ollut nälkä moniin aikoihin. Siksi pelkään, että pienikin mahakumpu saattaa näkyä. Ajatus illan punaisesta matosta saa sydämeni jättämään lyönnin väliin. Lehtien ulkonäkökriitikoilla ja juorutoimittajilla on haukkaakin terävämpi katse. He saavat palkkansa ikävien salaisuuksien tonkimisesta ja paljastamisesta.
Kylpyammeen vesi on polttavan kuumaa. Värähdän sen iskiessä ensin varpaiden, nilkkojen ja säärien kimppuun. Kuumuus on kuitenkin samalla kovin tyhjää. Lämmin vesi ei todella lämmitä. Ei samalla tavalla kuin ennen. Kaikki ajatukseni ovat niin kiinnittyneet siihen yhteen asiaan, että kaikki muu sumenee. Kaikki muu pimenee vasten tahtoani. Joskus mietin, olisiko tilanne kuitenkaan yhtään sen erilaisempi, jos olisin pysynyt erossa vaikeuksista. Jollakin tavalla asiat kuitenkin aina menevät pieleen. Välillä on vaikeaa sanoa, mistä kaikki oikeastaan alkoi mennä vikaan. Minun elämäni on vain ollut yhtä suurta epäonnistumista. Tämä virhe on vain kaiken kruunu. Se on se viimeinen tikku, joka katkaisee kamelin selän...
Hetken aikaa olo on hyvä. Kylpyvesi tuoksuu kukilta ja saippualta. Huulilleni karkaa väkisin hymy, kun sivelen hiuksiini jotakin tehokkaaksi luvattua elvytysainetta. Puristan paljon suihkusaippuaa pesusieneen ja yritän kerrankin nauttia siitä rauhasta, joka minulla on. En kuitenkaan voi täysin rentoutua. On liikaa mietittävää. Liikaa sellaisia asioita, jotka painavat mieltä. Mielessä huutaa ja pauhaa. Pelkään, että kohta pää räjähtää.
Säikähdän ympärilläni kirkuvaa äänetöntä meteliä (voisinko kuulostaa enää lainkaan sekavammalta?) niin paljon, että upottaudun hätäisesti veden alle. Saippuainen vesi kirvele silmissäni – en tahdo laittaa niitä kiinni. On paljon kauniimpaa tuijottaa veden pinnan peittävän vaahdon harmaata varjoa alhaalta päin. Pysyn veden alla niin kauan, että olen tukehtua. Ponkaisen pinnalle. Vettä roiskuu kaikkialle. Katson, kuinka valuva vesi tekee märkiä viiruja valkoisten laattojen pinnalle. Ihan pienen hetken hymyilen. Hymy muuttuu hihitykseksi, joka voimistuu pian nauruksi. Lopulta nauraa räkätän sekopäisesti. Jos sivullinen näkisi minut nyt, hän arvelisi minun seonneen. Enkä minä edes tahdo kieltää sitä.
Päätön hekotukseni loppuu vasta, kun ovelta kuuluu varovainen koputus.
”Ginny, onko kaikki kunnossa?” Harryn varovainen ääni kysyy. Ammeessa minä pomppaan säikähdyksestä hiukan ylös. Vesi pehmentää lyhyen laskuni takaisin altaan pohjalle, mutta lihattoman takamukseni vuoksi luut kolahtavat silti kipeästi pohjaan.
”Joo... Kaikki on ihan kunnossa!” huudan takaisin nopeasti. Ehkä hiukan liiankin nopeasti.
”Ootko sä nyt ihan varma? Pitääkö mun tulla sinne?” Harry kysyy ja kuulen yhä selvän huolen hänen äänessään.
”Ei mitään syytä. Älä turhaan vaivaudu. Mä oon jo nousemassa ylös ammeesta...” kiirehdin vastaamaan. Vasta sitten tajuan ihmetellä, miten Harry pääsi yllättämään minut hullusta naurusta kylpyammeessa.
”Mitä sä täällä nyt jo teet? Eikö sun pitänyt olla töissä melkein iltaan asti? Meidän piti tavata matkalla sinne helvetin juhliin...”
Noustessani ylös kylvystä Harry selittää, kuinka hiljainen työpäivä hänellä olikaan ollut. Pelkkiä paperitöitä, jotka hän oli lopulta sysännyt tylysti harjoittelijoiden tehtäväksi. Minä nyökyttelen, vaikka en ole edes hänen näköpiirissään. Tapani esittää kiinnostunutta kuuntelijaa on vain niin pinttynyt, ettei siitä pääse eroon.
”...joten loppujen lopuksi päätin tulla kotiin sinun kanssasi. Voidaan valmistautua PF-kidutukseen yhdessä, eikä sinun tarvitse tapella Albusta yksin hoitoon”, Harry lopettaa selittelynsä samalla hetkellä, jona astun kylpyhuoneen ovesta ulos.
”Mitä Albus muuten tekee?” kysyn. On jotenkin ihan liian vaikeaa uskoa, että se riiviö kykenee nukkumaan turpa homeessa keskellä päivää. Melkein odotan, että kohta jossakin räjähtää.
”Siellä se makaa, kuin tapettu mato”, Harry naurahtaa. Hetken aikaa minä kadun ilkeää ajatusmaailmaani.
Juomme kahvia keittiössä, kun kuulemme olohuoneesta kolinaa. Menen katsomaan, ja näen, kuinka erittäin pitkä, äärettömän laiha ja voimakkaasti meikattu, kalpea noita kömpii ulos pienestä takastamme pudistellen olemattomia tuhkapölyjä paidastaan. Sen värit tuovat mieleeni sirkuksen tai karnevaalin, ja jos sen kaula-aukkoa olisi uurrettu hiukankin syvemmäksi, voisin nähdä hänen teetetyt rintansa kaikessa komeudessaan. Naisen valkaistut hiukset on kiinnitetty taidokkaalle nutturalle, ja kaiken kampauksellisen komeuden keskeltä törröttää jokin pelottavasti riikinkukon höyhentä muistuttava sulka.
”Ei helvetti...” kuiskaan Harrylle hiukan peloissani ennen kuin vedän kasvoilleni parhaan tekohymyni ja riennän tervehtimään kampaajaani sekä meikkaajaani – matami Pompomia.
”Hyvää päivää, rouva Potter!” matami Pompom tervehtii. Hänen äänensä on ystävällinen ja lämmin. Se ei sovi hänen liiaksi laitettuun olemukseensa, mutta auttaa minua rentoutumaan hiukan.
"Tervetuloa, matami Pompom", vastaan ystävällisellä äänellä, mutta en usko täysin tarkoittavani sanomaani. Kampaaja on varmasti vanhempi kuin minä, ainakin kolmenkymmenenviiden, mutta hän on niin laitettu, että näyttää paljon nuoremmalta kuin minä. Hänen ikänsä on vaikea huomata kaiken sen meikin ja teinimäisen vaatetuksen alta, mutta se paljastuu lopullisesti hänen holhoavasta käytöksestään minua kohtaan.
"Tulehan sitten, kultaseni. Tehdään sinusta kaunis!" hän huudahtaa liioitellun pirteästi ja loihtii taikasauvan näpäytyksellä keskelle olohuonetta meikkituolin, valtavan peilipöydän ja kärryllisen erilaisia harjoja, kampoja ja muita tököttejä.
Koko pitkän ehostamissession ajan noita lepertelee minulle kuin olisin pieni lapsi. Hän ei mainitse sanallakaan suoraan, että olen pahassa kunnossa, mutta aistin hänen ajattelevan minusta vain pahinta. Matami Pompom on juuri sellainen ihminen, jonka näennäisen ystävällisyyden ja herttaisuuden alla piilee jotakin pahansuopaa ja ilkeää. Hänen teennäisyytensä on niin läpinäkyvää, että alan voida pahoin.
"Sinä ja Harry olette aina olleet PF-gaalan suosikkeja. Olette niin nuoria ja silti niin ihanan varmoja... Todellisia julkimoita. Taidanpa lisätä tähän kampaukseen vielä muutaman kultaisen ruusun..." matami Pompom jutustele. Minä en uskalla sanoa mitään. Kaipa hän tietää itse parhaiten, mikä minulle sopii...
Kasvojani riuhdotaan ja jynssätään pitkään ennen kuin olen valmis. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että matami Pompom on taitava työssään. Näytän kauniilta ja raikkaalta - lähtöasetelmiin nähden olen kuin eri ihminen. Matami Pompom näyttää äärettömän itsetyytyväiseltä aikaansaannokseensa, ja pyytää myös sen mukaisen hinnan. Vaikka minulla ja Harrylla onkin rahaa enemmän kuin toivoa saattaa, olen silti järkyttynyt. Pitkin hampain kaivan kaljuunat lompakostani ja ojennan ne matamin pitkäkyntisiin ja sormusten peittämiin käsiin.
"Meillä on kiire", Harry toteaa matamin häivyttyä. Minun laittamiseeni oli mennyt aivan liikaa aikaa. Harry on jo pukeutunut mustaan juhlakaapuun ja pukenut Albuksen valmiiksi. Minun on pakko juosta yläkertaan hakemaan kaapissa roikkunut pukuni. Se on musta ja aivan yksinkertainen olkaimeton iltapuku, jonka laahusmaiseen helmaan on kirjailtu kultaisilla paljeteilla koukeroisia kukkakoristeita. Asusteeni ovat kultaiset ja kimaltavat aivan kuten kirjailukin.
"Näytät kauniilta!" Harry henkäisee nähdessään minun kompuroivan alakertaan puku ylläni. Minua kirpaisee kuulla se. Tahtoisin hänen pitävän minua kauniina muulloinkin.
Enkö minä enää viehätä häntä? ajattelen melkein hysteerisesti. Olemmeko me jo siinä vaiheessa, jossa kaikki kiintymys on enää pelkkää riippuvuuden kaltaista henkistä tottumusta? Eikö rakkauteen enää sisälly ollenkaan fyysistä viehtymystä? Ellei meillä olisi niin kova kiire, ryntäisin takaisin kylpyhuoneeseen ja itkisin meikkini piloille. Olen todella tainnut pilata kaiken. Tuntuu ihan siltä kuin kaikki olisi kaatunut ja haihtunut lopullisesti pois.
-
Ihanaa, vihdoinkin jatkoa. Luin tämän kyllä jo eilen, mutta olin liian väsynyt kommentoimaan mitään. En kyllä tajua miksei kukaan muukaan kommentoi tätä.
Tämä luku oli melko erilainen, mutta tykkäsin kumminkin. En olekkaan ennen kuullut että velhoilla on gaala? No juu, miksei olisi. Enpäs vain ole tullut ajatelleeksi. Ja tietenkin Harry oli kutsuttu sinne. Toisaalta, velhoja on kuitenkin melko vähän.. Että sinäänsä mietityttääpi vai että ei varmaan ole kuitenkaan kovin suuri vieraslista. No, mitä väliä.
Seuraava maanantai on juuri niin harmaa kuin joulukuun ensimmäisen maanantain voi olettaa olevan.
Tuosta kohdasta tykkäsin, mielestäni hyvä aloitus.
Kirjoitusvirheet eivät ainakaan tavoittaneet minun tajuntaani ja kerronta oli edelleen sujuvaa.
En kai oikein osaa sanoa muutakaan, mutta kiitos nyt vielä.
-
A/N: Kiitos jälleen kerran Lozkulle ihanasta palautteesta, ja anteeksi kun jouduit taas odottamaan.
XII
Päätämme mennä autolla. En nimittäin tahdo enää koskaan kokea sitä kipua, joka syntyi, kun maailman lihavin velho tupsahti Vuotavan Noidankattilan hormista niskaani ennen kuin ehdin nousta ylös oman saapumiseni jälkeen. Niin... PF-gaalan lähtöpisteeksi todella vuokrataan vuodesta toiseen Vuotava Noidankattila. Näin vieraat joutuvat kävelemään koko Viistokujan mitalle levitettyä punaista mattoa pitkin Irvetaan. Minusta se on idioottimaista - Irvetassa on joukko takkoja omasta takaa. Jos kuitenkin saapuisimme suoraan sinne, yleisöllä ei olisi mitään mahdollisuutta seurata kuola valuen vieraiden tuskallista kompuroimista mekoissaan ja juhlakaavuissaan. Muistan vieläkin elävästi, kuinka tiilimuuri Vuotavan Noidankattilan takana avautui Viistokujalle ensimmäiseen PF-gaalaani. Silloin se oli ihanaa ja jännittävää. Vasta myöhemmin olen oppinut käsittämään, millaisiksi näyttelyeläimiksi PF-gaalan punainen matto meidät muokkaa.
Viemme Albuksen matkan varrella asuvan Georgen luo. Jo oven takana Albus alkaa huutaa. Hän ei tahdo jäädä hoitoon Georgen luo. Hän huutaa ja rimpuilee ja tarttuu kiinni minun mekkoni helmaan. Harry yrittää rauhoittaa poikaa nostamalla hänet syliinsä.
"Rauhoituhan nyt isin mieliksi. George-enolle tulee paha mieli, jos vain itket..."
"Tulehan syliin, junior. Mennään katsomaan, onko minulla jossakin herkkujäätelöä!" Georgekin yrittää saada Albuksen lopettamaan huutoaan. Minä katson kauhistuneena, kuinka Albus pudistaa päätään ja painaa kuolan ja rään sotkemat kasvonsa suoraan Harryn kalliin puvun rinnuksiin.
Lopulta tunnen, kuinka päätäni alkaa särkeä.
"Albus!" ärähdän. "Sinä olet jo iso poika. Isot pojat eivät käyttäydy kuin pikkuvauvat, ja kuolaa isien kalliita pukuja! Lopetahan jo tuo huutaminen ja mene kiltisti George-enon syliin!" jatkan vihaisella äänellä ja riuhtaisen pojan melko kovakouraisesti Harryn sylistä. Albus yrittää kiskoa pukuani, mutta irrotan hänet jämerästi ja lasken hänet hämmentyneenä tuijottavan Georgen syliin.
"Kyllä se puolessa tunnissa rauhoittuu", tokaisen ja paukautan oven nopeasti kiinni kiljumaan yltyneen Albuksen nenän edestä. Säälin Georgea. Se puoli tuntia, joka hysteerisen poikani rauhoittamiseen kuluu, tulee olemaan hänen elämänsä pisin. Fredin kuoleman jälkeen hänestä on tosin tullut niin lapsirakas ja huolehtivainen, etten lainkaan ihmettelisi, vaikka hän nauttisikin. Hän on aivan eri ihminen. Valitettavasti hän ei vain enää osaa käyttäytyä luontevasti ihmisten seurassa. Hän on aina niin kömpelö, aivan kuin hän olisi menettänyt sosiaalisuutensa... Ron valittaa, että se vaikuttaa jo heidän yritykseensäkin. George ei juuri koskaan käy ulkonakaan - hän väittää ihmisten tuijottavan puuttuvaa korvaansa. Hän on varmaan todella yksinäinen... Vain Angelina käy joskus hänen luonaan. Itkevät varmaan yhdessä Frediä, vaikka siitä on niin pitkä aika.
Auton luona pyyhin taikasauvallani Albuksen jättämät kuolat Harryn rinnuksilta.
"Oliko sinun helvetti vieköön pakko olla noin tyly?" hän kysyy pahantuulisesti.
"Ei se pikku palosireeni usko vähemmällä. Ei se itse asiassa uskonut tuostakaan!" puolustaudun.
"Ginny, älä viitsi naurattaa. Albus on niin pieni vielä... Ja sitä paitsi kipeäkin. Ei hänelle vain saa huutaa noin! Ajattele vähän! Millainen äiti oikein tekee tuollaista lapsiraukalleen?" Harry kysyy tuohtuneena. Minusta tuntuu, että voisin osoittaa Harrya taikasauvallani ja lausua anteeksiantamattoman kirouksen.
"Ilmeisesti ihan vitun surkea äiti sitten..." mutisen vihaisesti. Harry huomaa minun suuttuneen.
"Anteeksi... En mä sitä ihan noin tarkoittanut..." hän huokaisee vastaukseksi. Tunnistan kuitenkin yhä tuohtuneisuuden hänen äänessään. Itsekin olen vielä liian raivostunut ja loukkaantunut vastaamaan. Käännän pääni auton ikkunaan ja tuijotan maisemia ihan liian keskittyneen näköisenä.
Harryn pysäyttäessä auton parkkiruutuun Vuotavan Noidankattilan edessä, tajuan, että illasta tulee vielä kamalampi kuin olin ajatellut. Harryn puristaessa vihaisen tiukasti kättäni astuessamme sisään ymmärrän näet, että tänään emme esitä onnellisia vain ympäröivälle maailmalle. Esitämme sitä tänä iltana myös itsellemme. Oloni pahenee entisestään, kun käsitän sen olevan enimmäkseen minun vikani. Ei olisi pitänyt huutaa Albukselle sillä tavalla. Minkälainen pinnallinen äiti todella piittaa miehensä puvusta, kun poika itkee lohduttomasti ikäväänsä? Varsinkin kun sen puvun putsaaminen vei minulta ehkä kaksi sekuntia...
Vuotava Noidankattila on täynnä ympäriinsä säntäileviä ihmisiä. Heistä suurin osa on pukeutunut rumiin viininpunaisiin kaapuihin, joiden selkämystä koristaa Priscilla Fristen nuoruusaikaiseen muotokuvaan sommiteltu PF-logo. Rinnuksissaan heillä kaikilla on valtava kullanhohtoinen pinssi, jossa lukee hobitinkokoisilla kirjaimilla 'avustaja'. Aina jonkun pelmahtaessa esiin tulisijasta, avustaja ryntää auttamaan nämä nopeasti pois tieltä - luultavasti välttyäkseen samanlaiselta välikohtaukselta, joka syntyi ihmisten luullessa minun pusertuneen kuoliaaksi maailman suurimman velhon alle...
Vähän väliä avustajat karjuvat nimiä ja keräävät juhlavieraista koostuvia ihmislaumoja luokseen. He ovat niitä hiukan korkeammalle avustajien joukossa sijoittuvia noitia ja velhoja, joiden tehtävänä on huolehtia tietyn vierasmäärän viihtyvyydestä. Minut ja Harryn huutaa luokseen kähärätukkainen vaalea ja kaikin puolin hailu mies, joka viittoo pikkusormellaan luokseen ja puristaa huuliaan stressaantuneesti yhteen. Vastentahtoisesti hymyilen, kun Harry tarttuu jälleen käsikynkkääni. Hän puristaa yhä aivan liikaa kävellessämme meitä kutsuneen miehen luo.
"Okei... Siinä ovat herra ja rouva Potter... Eli kaikki kasassa..." mies mutisee itsekseen ennen kuin suuntaa huomionsa meitä, hölmöinä rivissä seisovia vieraita kohti.
"Osalle teistä tämä on tuttua, joten pyöritelkää vain vapaasti silmiänne ahdistuneena, kun paasaan asiani..." hän jatkaa välinpitämättömästi, ja aloittaa sitten nopean pulputuksen, josta on lähes mahdotonta saada selvää:
"Minä olen Hans. Olen henkilökohtainen avustajanne tänäiltana. Te kymmenen tulette muodostamaan yhden pöytäkunnan, ja minä olen se, joka paimentaa pöytäänne. Henkilökohtaisena avustajananne tehtäväni on huolehtia, että teillä on kaikki mukavasti ja juuri niin kuin haluatte. Priscilla Friste-gaalassa kaikille vieraille annetaan ensiluokkaista kohtelua. Mitä tahansa tahdottekin - te saatte sitä. Jos tarjoilijat tai hovinarrit - anteeksi hovimestarit - eivät voi teitä auttaa, kääntykää kernaasti minun puoleeni. Minä lupaan teille, ettei sellaista asiaa ole olemassakaan, mitä minä en teille kykenisi järjestämään..." viimeistä lausettaan Hans terävöittää melko ällöttävän näköisellä silmäniskulla. On selvää, ettei hän vain puhu lämpimikseen luvatessaan mitä tahansa... Muistan, kuinka jonakin vuonna joku oli humalapäissään halunnut ratsastaa lohikäärmeellä... Se ei päättynyt hyvin - mutta järjestyi silmänräpäyksessä.
"Menkää nyt kaikki tuonne oven lähettyville odottamaan, niin herttainen Angie - tuo enkelinkihara tuolla - antaa ohjeita punaisella matolla liikkumisesta. Hän myös lähettää teidät matkaan. Onnea! Nähdään salissa!" Hans lirkuttaa ja työntää minut kevyesti pois tieltään suunnaten baaritiskinsä takana happaman näköisenä seisovan Tomin luo.
"Yksi tuliviski!" kuulen Hansin komentavan Tom-parkaa. "Pian saan taas vaarantaa henkeni hemmottelemalla noita itseään tärkeinä pitäviä ukkoja ja akkoja. Joka helvetin vuosi vaarannan henkeni, kun joku niistä saa känniseen päähänsä, että on hauskaa heittää Hansia tikareilla tai murtautua Lontoon eläintarhaan ja lukita minut ilman taikasauvaa leijonanhäkkiin! Tai sitten istun yön jästien putkassa, kun joku haluaa kokeilla niiden huumeita, ja jään kiinni, kun ostan niitä... Tiesitkö, että ne jästipoliisit pamauttaa heti sellaisilla metallisilla hökkeröillä kohti, jos vähän kurkottaa taikasauvaa povarista! Eikä velho todellakaan ole kuolematon niiden edessä... Joku vuosi yksi Tucker kuoli... Siksi mä mieluummin menen vankilaan ja ilmiinnyn sieltä sitten pakoon... Vitut, sanon minä! Ellei palkka olisi hyvä, olisin jo lopettanut!"
Angieksi nimitetty 'enkelinkihara' ei ole paljon Hansia parempi tapaus. Hän nojaa huonoryhtisenä Vuotavan Noidankattilan takapihan tiilimuuriin ja roikottaa suupielessään tupakkaa. Savu leijailee suoraan kohdalleni ja alan yskiä raivokkaasti. Angie ei reagoi millään tavalla, köhähtää itsekin sellaista yskää, joka syntyy kun on polttanut vaippaikäisestä asti.
"Hei!" hän karjuu käheällä äänellä antamatta tupakan kuitenkaan pudota avonaisesta suustaan. "Mä olen Angie, ja ihan kohta mä alan huutaa täältä teidän nimiä! Kun kuulet nimesi, tulet tänne, ja kun annan merkin, kävelet punaista mattoa pitkin! Pidä kunnon väli edellä olevaan - ihan vaan siltä varalta, että se vaikka kompastuu kaapuunsa. Ei olisi kauheen mukavaa, jos ensin makaa maassa, ja sitten joku ajaa perään! Irvetan kohdalla on tooooosi paaaaaaaaaaaljon toimittajia. Ne kyselee teiltä kaikkea ja ottaa ihan vitusti valokuvia. Hymyilkää ja vastatkaa kiltisti, mutta älkää alkako ottamaan sieltä mitään tonttipaikkaa, ettei tule ruuhkaa! Senkin takia meillä on PITKÄ turvaväli edellä menijään! Ettei sitten tarvitse harmitella, kun ei voinut rupatella tarpeeksi toimittajan kanssa!"
"Aloitetaan sitten! Politiikkaväki voi jo nyt ottaa istumapaikat tuolta baarin puolelta, te menette viimeisinä! Samoin urheilijat voi mennä istumaan! Me aloitetaan kategoriasta salarakkaat ja überrikkaat!", Angie jatkaa käheää huutamistaan. Näen, kuinka monet entiset joukkuetoverini istuutuvat alas. Mietin hetken, sallittaisiinko minunkin menevän vasta heidän kanssaan...
Minä ja Harry kuulumme sellaiseen sekalaiseen ryhmään, joka sisältää lisäksemme ainakin luontoaktivisteja, keksijöitä, hörhöjä ja muutaman avioerokuningattaren. Katson vielä viimeisen kerran taakseni, ja näen kuinka entiset joukkuetoverini nauravat lasiensa äärellä. Kuulen, kuinka Angie kähisee meille lähtökäskyn. Käännän pääni takaisin kireästi hymyilevään Harryn, ja silmäkulmastani näen, kuinka Draco Malfoy kaataa kurkkuunsa jotakin vihreää ja kuplivaa ja kalliin näköistä.
Tuntuu pahalta. Taas. Nyt kaikki on kuitenkin ainakin tuhat kertaa kamalampaa. Kun astelen korkeissa koroissani Harryn vierellä ja hymyilen... Ennen on riittänyt, että esittää onnellista ulkopuolisille. Nyt sitä pitäisi esittää vielä itselleenkin! Hymyilen niin leveästi, että tuntuu siltä kuin suupieleni repeäisivät. Sisältä minä olen kuitenkin nujerrettu ja kuollut. Vain kasvoni sädehtivät. Aivan kuin niille olisi asetettu jokin kallis naamio. Kaikki ympärilläni, kaikki minussa ja suhteessani Harryyn on aivan yhtä teennäistä. Olemme kuin yksi suuri näytelmä... Traaginen parodia siitä, mitä muut pitävät onnellisena... Eihän tämä voi päättyä hyvin?
-
aijaijai.jatkoa.
Tämä oli kerrassaan ihastuttava, jälleen.
Nyt ei ole aikaa pidempiin sepustuksiin, pakko oli vain sanoa että hienohan tämä on!!
-jolandina
-
A/N: Kiitos Jolandinalle palautteesta :D Toivottavasti tästäkin luvusta löytyisi jotain sanottavaa!
* * * * *
XIII
Harry puristaa niin lujaa, että kädestäni katoaa tunto. Hymyilemme ja vilkutamme ympärillemme. Punaisen maton reunojen takana ihmiset kiljuvat innoissaan. Joku jopa itkee ja yrittää hypätä matolle. Reunat on kuitenkin lumottu. Ne antavat kivuliaan sähköiskun kaikille niille, joilla ei ole valtuutuksia astua matolle. Yhdessä Harryn kanssa käännyn katsomaan myötätuntoisesti, kun jokin noita pomppaa kiljaisten kauemmas matosta. Tajuan kuitenkin, ettei kukaan minun takiani kilju yleisössä. Minun tähteni on laskenut jo niin kauan sitten...
Jossakin vaiheessa tukahduttavaa ja nimikirjoitusaneluiden täyttämää matkaamme Harryn tiukka ote alkaa ahdistaa. Tiedän, että hän on vihainen. Hänellä on täysi oikeus olla. Enhän minä voi sanoa olevani helppo ihminen... Olen luultavasti pilannut meidän molempien elämän. Mutta... En silti tahdo hänen puristavan minua niin. Hänen kätensä on lämmin, mutta ote on kuitenkin niin kylmä, että minua alkaa paleltaa. Tuntuu ihan siltä kuin olisin pudonnut tyhjiöön. Jos en pian pääse irti, en saa henkeä...
Viimein minun on pakko luikerrella irti Harryn otteesta. Naamioin yllättävän irtautumiseni harppomalla maton reunaan. Kirjoitan muutaman nimikirjoituksen, vaikka tiedän, etteivät ihmiset ihan sitä tulleet maton reunalta hakemaan. On niin outoa ajatella, että muutamassa vuodessa minä olen pudonnut kuuluisasta huispaajasta tuntemattomaksi kotiäidiksi. Katson, kuinka maton toisella puolella Harryn nimikirjoitusta varten ihmiset tuuppivat toisiaan ja kiljuvat raivoisasti. Tuntuu lapselliselta myöntää, mutta olen hiukan kateellinen. En minä aina ole ollut varjo punaisella matolla...
Irvetan edusaukiolla punainen matto kiertää ympäri suuren suihkulähteen. Tämän kaarteen reunoilla lauma toimittajia kiljuu kysymyksiä. Salamavalot räiskyvät. Ensin sokaistun niiden välähdyksistä niin, että jään paikoilleni seisomaan. Kun valkoiset täplät silmistäni vihdoin katoavat, minusta tuntuu siltä, kuin joku olisi kaatanut saavillisen jäähileitä niskaani. Huomaan seisovani aivan yksin suihkulähteen kulmalla. Harry on jo irrottautunut minun läheisyydestäni. Yhteen tungokseen ahtautuneiden toimittajien luona hän vastaa hymyillen kysymyksiin.
Ulkopuolisuuteni tunne on melkein käsin kosketeltavaa. Kuvaajien siirryttyä kameroineen Harryn ympärille, minä jään seisomaan yksin hämärään. Aivan kuin tuijottaisin lavan sivuverhoista näyttämöllä loistavaa päätähteä... En kuitenkaan voi jäädä paikoilleni. Muuten joku voisi luulla, ettei kaikki välillämme ole niin täydellistä kuin se ulospäin näyttää. Hymyillen leveästi astelen Harryn viereen ja tartun hänen käsikynkkäänsä.
Toimittajat eivät noteeraa minua juuri millään tavalla. Puvustani otetaan muutama kuva, ja joku vaatii minua ja Harrya poseeraamaan yhdessä. Muutoin kaikki uteliaisuus kohdistuu Harryyn.
”Harry Potter! Oletteko sopeutuneet hyvin työhönne auroriosaston uutena johtajana? Asettaako asemanne historian nuorimpana paikan haltijana paineita, vai sujuuko kaikki teiltä luonnostaan kuin lapsen leikki?”
”Harry Potter! Teillä on myös kaksi pientä poikaa. Miten olette onnistuneet yhdistämään kiireisen uranne ja perhe-elämänne?”
”Harry Potter, Harry Potter! Millaiseksi koette isyytenne? Kaipaisitteko kenties vielä vähän tyttöenergiaa kahden veikeän poikanne vastapainoksi?”
Miksi heidän on pakko udella lapsista? Mitä ne toimittajat luulevat saavuttavansa urkkimalla Harryn toiveita? Kysymykset soivat korvissani niin voimakkaina, etten kuule, mitä Harry vastaa. Ehkä on ihan hyvä niin. En usko, että minun on hyvä tietää hänen ajatuksiaan perheenlisäyksestä. Mitä jos hän tahtookin vielä yhden lapsen? En ehkä kestäisi, jos tietäisin tuhoavani vielä hänen unelmansakin... En kyllä tosin usko hänen koskaan unelmoineen mahdollisesti toisen miehen lapsesta...
Kyllä minä muistan ajan, jolloin minäkin toivoin kovasti tyttöä. Kun odotin Albusta, ajattelin aina, kuinka hienoa olisi letittää pikkutytön hiuksia ja ostaa kauniita vaaleanpunaisia vaatteita. Suunnittelin jo, että voisimme ehkä remontoida ullakolle yhden ylimääräisen makuuhuoneen. Näin jo mielessäni ne vaaleanpunaiset sydäntapetit ja valkoisen pitsibaldekiinin kauniin sängyn alla. Minun tyttöni olisi saanut olla juuri niin tyttö, kuin tyttö vain voi olla. Hän ei olisi joutunut perimään veljiltään yhtä ainutta vaatekappaletta. Toisin kuin minä, joka kuljin lapsena suurimman osan ajasta veljieni paikatuissa verkkareissa.
Tietenkin se oli vain sellaista hölmöä haaveilua. Kun Albus syntyi, tajusin, kuinka helppoa on, kun ei tarvitse remontoida tai opetella tekemään ranskalaista palmikkoa. Nyt mielessäni vilahtaa kuitenkin ihan hetken ajan hämmentävä ajatus: mitä jos tämä olisikin tyttö?
Karistan mietteen mielestäni välittömästi. Olkoon mitä tahansa, minä en sitä halua. Haluan vain, että kaikki on ennallaan. Haluan, ettei minun tarvitse enää säpsähtää aina kun astun peilin eteen. Haluan, ettei minun tarvitse tuntea sydämeni hakkaavan sekopäisesti Hermionen painostavan katseen alla. Minä haluan olla vapaa...
Kun astumme sisään upeasti koristeltuun Irvetaan, rauhattomuuteni lisääntyy. Minulla on yhä niin sekava olo, etten oikein tiedä, miten olla. Meidät ohjataan ilmassa leijuvien kynttilöiden valaisemaa reittiä suoraan kolmannen kerroksen lasikattoiseen saliin. Kulta on vuoden muotiväri, ja sen kyllä huomaa. Kaikkialla kiiltää ja kimaltaa. Esillä ovat luultavasti kaikki mahdolliset kullan sävyt. Melkein pyörryttää katsella. Kaikki on niin ylitseampuvaa, että puistattaa. Viime vuonna oli silti ihan sama juttu aniliininpunaisen kanssa...
Sali on täynnä pyöreitä, noin kymmenelle hengelle tarkoitettuja pöytiä. Istumme paikoillemme melkein eturiviin. Kiitän onneani siitä, että kaikki tietävät Harryn ja Dracon kireistä väleistä. Muutoin olisin aivan varmasti päätynyt istumaan heidän väliinsä. Sehän vasta olisikin hupaisaa! Voin melkein kuvitella, kuinka iltamme olisi täynnä yhteen puristettujen hampaiden välistä vaihdettuja jäätäviä kohteliaisuuksia. Ja koko sen ajan minä miettisin, miten saatoin olla niin tyhmä, että menin ensin makaamaan Dracon kanssa ja sitten suututtamaan Harryn. Eihän niitä kahta asiaa tietenkään voi verrata toisiinsa. Mutta ainakin minulla olisi ollut siinä seurueessa joku, jota kohtaan minun ei olisi tarvinnut luoda liioitellun kohteliasta katsetta.
Gaala itsessään pyörähtää käyntiin aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin: dramaattisesti. Tänä vuonna valtava tulipallo syöksähtää roihuten läpi lasisen katon. Sirpaleet lentävät kaikkialle, ja yleisö kiljuu. Juuri kun tappavan terävät sirpaleet ovat vähällä koskettaa korkeimpia juhlakampauksia, ne kuitenkin murenevat pieniksi säihkyviksi hiukkasiksi ja liittyvät seuraamaan huoneessa villisti kieppuvaa tulipalloa. Jostakin taustalta kuuluu nopeatempoista, melkein pahaenteistä musiikkia, ja tulipallo viuhuu päidemme yläpuolella polttaen niskojamme.
Yllättäen tulipalloa seuraavat hiukkaset liittyvät yhteen kymmeniksi löyhiksi pyörteiksi. Tulipallo puolestaan räjähtää voimakkaan pamahduksen saattelemana kolmeen pienempään liekkivirtaan. Ne poukkoilevat musiikin tahdissa, ja valtavan rumpusoolon aikana näemme, kuinka lieskat ja hiukkaspyörteet kaikki saavat ihmisten piirteitä. Laumoittain tulisia ja lasipölystä muodostuvia naisia pitkissä leningeissä liitää salissa laulaen samalla jotakin musiikkiin erittäin huonosti sopivaa mutta samalla vaikuttavaa säveltä.
Kun olennot laskeutuvat salin perälle rakennetulle loisteliaasti koristellulle lavalle, kaikki pidättävät henkeään odottaen lavan vähintäänkin syttyvän tuleen. Niin ei kuitenkaan tapahdu. Samalla hetkellä, jona naisten jalat koskettavat lavaa, liekit katoavat valtavaksi savupilveksi ja lasipöly ikään kuin kuoriutuu ja palaa takaisin ikkunoihin, jotka palautuvat ennalleen korvia vihlovan helinän saattelemana. Lavalla savupilven seasta esiin astuu kolme vahvasti meikattua naista, joilla kaikilla on upeat, paksut ja melkein lattiaan ulottuvat valkoiset hiukset, lumenvaalea iho ja yllään tulenpunaiset höyhenillä koristellut iltapuvut.
He ovat veeloja, jotka on palkattu huumaamaan yleisö ja varmistamaan, ettei yksikään ihminen edes vahingossa sanoisi lehdistölle pahaa sanaa gaalasta. Jopa minä unohdan murheeni hetkeksi ja jään tuijottamaan suu auki noita langanlaihoja ja selvästi nälkää näkeviä – ja silti niin kauniita – olentoja. Kun muiden hurmaantuneisuus jo alkaa laantua, minä tahdon epätoivoisesti takertua siihen ihastuneisuuden tunteeseen, jonka he voimallaan synnyttävät. Tahdon niin kamalasti unohtaa kaiken ja olla onnellinen...
En huomaa ollenkaan, kuinka huono koomikko yrittää suoltaa kuluneita vitsejään. Toinen toistaan paremmin puetut noidat ja velhot kävelevät lavalle jakamaan palkintoja milloin mistäkin aiheesta. Minä vain tuijotan hurmioituneena, kunnes käännän katsettani vain ihan hiukan, ja näen kuinka viereisessä pöydässä Draco Malfoy nauraa muun seurueensa kanssa kohteliaan vähättelevästi koomikon epäonnistuneelle hauskuutusyritykselle. Hän istuu kasvot aivan minuun päin, ja hetkeksi katseemme kohtaavat. Minusta tuntuu, kuin salin lasikatto romahtaisi jälleen – tällä kertaa sirpaleet vain putoavat suoraan niskaani.
Tahtomattanikin hengitän sisään aivan liian pitkään. Hän huomaa sen ja nyökkää niin, että tuskin edes itse sitä tajuan. Melkein hölmistyneenä seuraan, kuinka hän nousee ylös ja sanoo jotakin pöytäseurueelleen. Hän viittaa kädellään salin uloskäyntiin ja kiertää pöytänsä. Kun hän on minun kohdallani, hän teeskentelee taidokkaasti pudottavansa kellonsa kaapunsa taskusta. Katson turtuneena, kuinka se kuin ihmeen kaupalla kierii aivan jalkojeni juureen. Tunnen, kuinka vieressäni Harry puuskahtaa, kuten aina tajutessaan joutuvansa edes välillisesti jollakin tapaa tekemisiin Dracon kanssa.
Draco kävelee kohti. Minä kumarrun nostamaan kellon. Nousen ylös, ja ojennan sen hänelle.
”Kiitos kaunis, rouva Potter”, hän toteaa lipevästi ja kumartuu lähemmäs antaakseen minulle taidokkaasti kiitoksen merkiksi naamioidun poskisuudelman.
”Holvi 899. Viidentoista minuutin kuluttua”, hän kuiskaa hampaidensa välistä niin hiljaa, etten edes minä ole kuulla hänen sanojaan. Sydämeni pompahtaa rajusti, kun kuulen ne sanat. Ymmärrän, että ratkaisu on lähellä. Pitäen yllä jäätävän kohteliasta hymyä astun askelen kauemmas.
”On aina ilo olla avuksi, herra Malfoy”, sanon vielä hiukan kuuluvammalla äänellä. Sitten Draco jatka matkaansa.
”Katso nyt, kuinka se laittoi sinut nostelemaan tavaroitaan! Luuleeko se todella olevansa joku maailman omistaja?” Harry sihahtaa korvaani, kun istuudun takaisin paikoilleni.
”Niinpä...” mutisen vastaukseksi ja puristan Harryn kättä.
Ihan kohta kaikki on ohi, ajattelen voitonriemuisesti. Pian on aika herätä painajaisesta...
-
Ihanaa, lisää jatkoa. Luin aikasemmankin osan silloin kun se tuli, mutta olin niin väsynyt että en oikein ymmärtänyt lukemaani, saati että olisin saanut fiksun kommintin aikaiseksi. No nyt luin molemmat uudet osat ja edelleen, osaat kirjoittaa hyvin.
Ginnyn tuska on käsin kosketeltavaa ja olet osannut kuvailla hyvin ajatuksesi "paperille". Olen tälläkin hetkellä kipiänä, joten en viitsi alkaa kirjoittamaan mitään pitkää kommenttia, jonka lopussa tajuan "Mihinkäs minä sitä kommenttia olinkaan kirjoittamassa?". Vaan jätän tämän tähän.
Kiitos ja jatkoa luen mieluusti.
-
Normaalisti en lue angstausficcejä, mutta avasin mielenkiinnosta tämän ja... Oli pakko lukea kaikki. Odotan jatkoa. Ihanaa tekstiä.
Jotkut kohdat Ginnyllä tuntuu kuin olisi omasta elämästä.
-
A/N: Kiitos kommenteista, olivat molemmat ihania :) Anteeksi taas, että kesti tämän uuden luvun kanssa. Yritän kovasti ryhdistäytyä kyllä...
XIV
Harry on taas jollakin pitkällä varjostuskeikalla, ja äiti halusi ottaa pojat ja Rosen viikonlopuksi mukaan Muriel-tädin luo. Ulkona on jo pimeää. Istun sängyssä ja kudon villasukkaa. Ne ovat siniset ja aika isot, joten kaiketi annan ne Harrylle. En usko, että hän käyttää niitä, mutta ei se olekaan se syy, miksi kudon. Kutominen rentouttaa. Ei siis sellainen taikuuden voimalla ilmassa leijuvien ja yksikseen toimivien puikkojen avulla tapahtuva kudonta, vaan ihan omin käsin tehty jästikudonta.
Minun täytyy myöntää, etteivät asiat olisi voineet järjestyä paremmalla tavalla. Eilinen gaala oli tietenkin tunnelmaltaan täydellinen katastrofi, mutta ainakin asiani ovat järjestymässä. Olen itse asiassa aika onnekas – minun ei tarvitse selitellä huomista menoani kenellekään nyt, kun Harry ja pojat ovat poissa.
Silti rintaani kouraisee inhottavasti, kun ajattelen eilistä. Kaikki mielessäni on hieman sumeaa aina siihen asti, kun ojensin kellon takaisin Dracolle. Siinä hetkessä kaikki kirkastui, voin vieläkin tuntea sen, kuinka pulssini lähti laukkaamaan, ja koko kroppani jännittyi. Muistan, kuinka istuin jäykkänä paikallani, odottaen sopivaa hetkeä nousta ylös...
Sanoin meneväni vessaan, etten voinut kovin hyvin. Harry vain nyökkäsi. Hän oli niin lumoutunut lavalla käynnissä olevasta esityksestä, että tuskin huomasi minun lähtevän. Ennen kuin suuntasin alakertaan, minä myös kävin vessassa. Olin niin hermostunut, että ajattelin sen olevan järkevää.
Tunnen, kuinka muistojen myötä silmukat sukkapuikoilla kiristyvät. Hetkessä irralliset muistikuvat katoavat, ja tunnen, kuinka eläydyn jälleen eiliseen...
Irvetan ala-aula on täysin tyhjä muutamaa pahantuulista maahista lukuun ottamatta. Ne ovat jääneet ylitöihin tiskiensä taa voidakseen tarkkailla juhlavieraita. Kaiketi ne pelkäävät jonkun saavan päähänsä, että murtoyritys holveihin olisi hauskaa. Kävelen suoraan reunimmaisen tiskin luo. Maahinen katsoo minua kyömyistä nenän varttaan pitkin ikään kuin tarkkaillen, olenko humalassa vai en.
”Öh... Minun pitäisi päästä holville 899...” mutisen varmuuden vuoksi hiljaisella äänellä. En tahdo ottaa riskiä siitä, että joku kuulisi. Maahinen katsoo minua paheksuvasti.
”Nimi?” se kysyy.
”Minun vai holvin omistajan?” kysyn vastineeksi. Maahinen siristää silmiään.
”Molemmat”, se toteaa kolkosti. Minä mietin, mitähän lehdet mahtaisivat maksaa sille palkkioksi minun ja Dracon kohtaamisen repostelusta.
Huokaan syvään.
”Minun nimeni on Ginevra Potter, ja minulla on liiketapaaminen holvin 899 omistajan Draco Malfoyn kanssa”, tokaisen. Maahinen kohottaa toista kulmaansa, mutta ei sano mitään. Hän kutsuu luokseen toisen, ehkä hieman miellyttävämmän näköisen maahisen.
”Herra Malfoy odottaa teitä jo...” se tokaisee. Minä kiitän, ja lähden seuraamaan pienikokoista otusta.
Kärrymatka alas tuntuu etovalta. Maan alla kylmyys huokuu rujosti hakatuista, kolkoista kiviseinistä. Palelen. En mitenkään vähän, vaan tärisen kauttailtani. Tärisen niin, että hampaat kalisevat. Syöksymme kirskuvissa kärryissä alaspäin niin, että mahanpohjaa kutittaa. Se ei ole hauskaa. Ei samalla tavalla hauskaa, kun sillä kerralla, jona menimme kaikki yhdessä jästihuvipuistoon juhlimaan isän syntymäpäiviä.
Holvin ovi on jo auki. Sen sisältä kajastaa valoa, ja haluan jo päästä sen lähelle lämpimään. En tosin tiedä, voiko pieni valonlähde lämmittää. Kohtaamisemme on ainakin lämmittävästä kaukana. Harmittaa, etten ottanut hartiahuivia mukaan. Kun kärry pysähtyy kirskahtaen holvin 899 eteen, Draco astuu ulos.
Hän katsoo ohi minun maahiseen, ja arvioi tämän luotettavuutta katseellaan. Hän heittää tälle pienen kolikon, ja sanoo:
”Mene ihan rauhassa ylös täältä kylmästä. Kutsun sitten, kun tarvitsemme kyydin takaisin ylös.”
Maahinen nyökkää epäluuloisesti. Kaiketi se miettii, voiko meitä jättää kahden. Ehkä se luulee meidän ryöstävän läheiset holvit. Sitten se luultavasti tulee siihen tulokseen, että aiomme harrastaa salaseksiä holvissa, emmekä kaipaa oven takana odottavaa kuuntelijaa.
”Etkö lainkaan pelkää, että se kertoo eteenpäin kaiken, mitä luulee meidän täällä tekevän?” kysyn hiukan hermostuneena. Nyt kun olen näin lähellä ratkaisua, en enää tahdo jäädä kiinni. On aivan liian myöhäistä perääntyä enää Harryn luo ja kertoa totuutta. Se polku on umpeutunut jo aikoja sitten.
Draco naurahtaa kolkosti.
”Ei se kerro mitään. Ne, joiden talletuksilla on todella merkitystä Irvetalle, eivät ilahtuisi, jos kävisi ilmi, että maahiset lavertelevat asioita eteenpäin. He alkaisivat pohtia, kuinka pitkä matka on miehen ja naisen salaisen kohtaamisen paljastamisesta pankkisalaisuuksien vuotamiseen”, hän toteaa tyynesti.
Nyökkään, kun en oikein muutakaan keksi. Odotan jännittyneenä, että hän aloittaa. Ellei minun olisi niin kylmä, olisin varmaan seisonut hievahtamatta paikoillani. Nyt kuitenkin värisen, ja hampaani kalisevat tahtomattanikin yhteen.
Astumme sisään holviin, ja hän sulkee oven. En lainkaan ylläty niistä rahapinoista, jotka näen. Olen varma, ettei niissä holvinkorkuisissa pinoissa ole ainuttakaan arvoltaan kaljuunaa pienempää kolikkoa. Näen myös siististi pinottuja kiiltäviä kultaharkkoja – ilmeisesti Draco ei luota rahan arvon säilyvyyteen samalla tavalla kuin minä ja Harry.
En viitsi tuijottaa raharöykkiöitä liikaa, ettei hän vain laukaise mitään typerää kommenttia lapsuudestani. Siitä huolimatta hän katsoo kuitenkin minua hetken aikaa ivallinen ilme kasvoillaan – kunnes päättää, ettei ole sopiva hetki vinoilla siitä, mitä minä ja perheeni joskus olimme.
”Tiedoksesi vain, ettei pyyntöäsi ollut helppo toteuttaa. Jouduin pyytämään apua Blaiselta. Hänellä on enemmän kokemusta näistä asioista. Hän ei edes kysynyt, kenelle tätä palvelusta haen...” Draco toteaa kylmällä mutta huvittuneella äänellä. Jotenkin minä tunnen oloni vaivautuneeksi. En ihan vielä halua kuulla, millaisen puoskarin luo minut aiotaan lähettää.
”Mitä Blaiselle kuuluu nykyään?” kysyn muka kiinnostuneena, jotta voin vielä hetken lykätä pääasiaa. Hölmöä, kun ottaa huomioon, kuinka kipeästi minä sitä ratkaisua tarvitsen.
”Siinähän se. Seuraa äitinsä jalanjäljissä – jo kolme rouva Zabinia on kuollut mystisesti jättäen jälkeensä vain valtavan kasan rahaa. Se on kuitenkin alkanut jo herättää julkista epäilyä, joten viime vuonna Blaise meni naimisiin Pansyn kanssa. Ne ovat siis olleet yhdessä kauemmin kuin mitä Zabinin aikaisemmat liitot ovat kestäneet yhteensä”, Draco toteaa rauhallisesti.
Minä naurahdan epäuskoisesti, vaikkei Dracon kuvailussa mitään epäuskottavaa olekaan.
”Blaise ja Pansy? Pansy Zabini?” kysyn.
”Itse asiassa se on kreivitär Pansy von Weissberg-Zabini. Pansy lähti koulun jälkeen Saksaan ja onnistui naruttamaan jonkun ikälopun ja lapsettoman kreivin puolisokseen”, Draco huomauttaa. Nyt nauran ihan oikeasti. Hampaani vain kalisevat kylmässä niin pahasti, että se näyttää ja kuulostaa todella typerältä.
Draco kohottaa kulmaansa.
”Kylmä?” hän kysyy, ja olen kuulevinani hiukan epävarmuutta hänen äänessään. Voin oikeastaan melkein kuvitella kamppailun hänen päänsä sisällä. Ollako vai eikö olla avulias, kun Ginnyn on kylmä? Lopulta hän ilmeisesti päättää noudattaa ainakin puolittain hyviä tapoja, sillä hän riisuu viittansa ja heittää sen päälleni.
”Kiitos”, mumisen kun kääriydyn viittaan. Toivon, ettei hänen hajunsa tarttuisi sitä kautta vaatteisiini. Vaikka ei minun kyllä tarvitse pelätä, että Harry huomaisi mitään. En usko, että hän voisi ikinä kuvitella minun kykenevän petollisuuteen. Ei, vaikka olen nyt täällä. Syvällä maan alla Draco Malfoyn kanssa, harteillani hänen viittansa, ja hänen huulillaan ratkaisu siihen ongelmaan, joka saattoi saada alkunsa sinä yönä siinä motellissa, josta sai myös tuntihuoneita.
Kun ajattelen sitä, minusta tuntuu kamalalta. Harryn hyväuskoisuus on niin puhdasta ja kaunista, ja minä käytin sitä häikäilemättömästi hyväkseni... En ole yhtään sen parempi kuin Blaise Zabini kolmen kuolleen vaimonsa kanssa. Tai kreivitär Pansy von Weissberg-Zabini, joka avioitui rahan vuoksi itseään vuosikymmenet vanhemman miehen kanssa!
Oikeastaan olen pahempi. He tekivät niin rahan vuoksi – heillä oli selkeä tavoite parantaa jo valmiiksi loisteliasta elämänlaatuaan. Minä päinvastoin ryntäsin romuttamaan kaiken hyvän, mitä minulla on.
Draco rykäisee ja irrottaa minut synkistä ajatuksistani synkkään todellisuuteen.
”Sinun täytyy mennä Skotlantiin heti ylihuomenaamulla. Se parantaja työskentelee Morpheuksen yksityisellä klinikalla Edinburghissa. Tässä on osoite – muista tuhota se. Kun menet sisään, sano tiskin takana istuvalle noidalle, että tahdot tavata parantaja Love Heavenlyn. Jos sinulta kysytään, kuka kysyy, anna nimeksesi Lemonelle Lemon. Se on jotain ihmeellistä koodikieltä, jolla ne erottavat sinut aidoista potilaista – siis niistä, jotka tulevat ihan laillisten ongelmien kanssa...”
”Kuulostaa aika karmealta. Love Heavenly – ei ihan heti tule mieleen raskaudenkeskeytys!” totean. Kylmät väreet juoksevat selkäpiitä pitkin. Draco koskettaa taskustaan ottamaansa kolikkoa taikasauvallaan.
”Se maahinen tulee pian. Mene sinä ensin pois. Minä jään vielä hetkeksi tänne.”
Ojennan viitan takaisin Dracolle ja puristan osoitelapun tiukasti pieneen laukkuuni. Kun maahinen ilmestyy kärryjensä kanssa holvin ulkopuolelle, käännyn vielä ympäri ja kiitän. Kai se on kohteliasta.
Muistikuvan loppuminen saa minut hätkähtämään. En oikein tiedä, missä vaiheessa ajatukseni muuttuivat uneksi, mutta siinä minä ainakin retkotan. Puoli-istuvassa asennossa sängyssä, purkautuneet kutimet sylissäni ja niskat jumissa. Yllättäen alkaa tehdä ihan hirveästi mieli vaniljajäätelöä. Kompuroin ylös ja lähden alakertaan hiljaisessa talossa. Ehkä huomisen jälkeen myös mieleni itsesyytökset viimein loppuvat...
-
aijai, naminami.
Ihana oli. ja jatkoa odotan taas. Jännäksihän tämä tuntuu aina vain menevän :D
Nyt ei ole aikaa systemaattisempaan (tai fiksumpaan ;D) kommenttiin, mutta ajattelin vain kertoa että TYKKÄÄN ja luen :D
Ja tietty odottelen jatkoa.!
-jolandina
-
A/N: Kiitos jälleen kannustuksesta, toivottavasti tämä uusi luku täyttää odotukset edes puolittain :)
XV
Skotlannissa sataa – tietysti. Jouluun on aikaa muutama viikko, ja kaikkialle on ripustettu valoja, kuusenoksia ja tonttupatsaita. Kävelen pitkin Johnston Terracea verkkaisesti eteenpäin, ja katselen vierelläni kohoavaa huikeaa Edinburgh Castlea. Olen saapunut ajoissa. En oikein osannut olla kotonakaan. Heräsin aamulla jo neljältä, ja kieriskeltyäni tunnin sängyssä nousin ylös. Yritin tehdä kaiken hitaasti estääkseni itseäni ilmiintymästä Edinburghiin ennen kymmentä. Siitäkin huolimatta aika tuntui kuluvan liian hitaasti, ja lopulta huomasin puoli kahdeksalta seisovani autiolla sivukujalla tämän vanhan skottikaupungin keskustassa.
Siitä asti olen kuljeskellut edestakaisin. Olen kuluttanut aikaani tutkiskelemalla kauppojen jouluisia näyteikkunoita. Yhdessä olin ihan näkevinäni jotakin sellaista jästitavaraa, josta isä voisi innostua. Minun täytyy joka tapauksessa alkaa jo valmistautua joululahjaostoksille, kun pääsen kotiin. Minunhan tehtäväni se on. Saan aina hankkia joka ikisen perheemme lahjan. Minä olen se, joka kantaa selkä vääränä lahjakasseja salaa komeroon, ja paketoi niitä sitten yöllä, etteivät pojat vain saa selville joulun todellisuutta.
Tuuli on melko kova, ja ilma melko kylmä. Edinburgh on niin paljon pohjoisemmassa, että vain läheinen meri ja Forthinvuono tuntuvat estävän lumentulon. Varmasti jo pienen matkan päässä sisämaassa kinokset hohtavat valkeina. Mielessäni käy jokin Jamesille tehty ikivanha lupaus lasketteluretkestä Skotlantiin. Silloin joskus suunnittelimme Harryn kanssa innoissamme viikon lomaretkeä jonnekin Ylämaille, missä voisimme elää teltassa keskellä ei-mitään, ja nauttia luonnosta enemmän kuin on terveellistä. Se oli tietysti siis ennen kuin käsitimme, kuinka vaikeaa lasten kanssa on matkustaa...
Dracon antaman paperilapun mukaan Morpheuksen yksityinen klinikka sijaitsee hieman kauempana Holyrood Roadilla. Minua hiukan hirvittää astua sisään. Ehkä se onkin vain ansa. Mitä jos jään kiinni, ja joudun paitsi pitämään lapsen, myös tunnustamaan telkien takaa Harrylle tekoni? Eihän tällaisesta tietenkään pitkäksi aikaa joudu istumaan, vain niin kauan, että tuomari langettaa valtavat sakot... Ja jotenkin minulla on myös sellainen olo, ettei tämä ole mikään halpa operaatio muutenkaan.
Lapussa minun on käsketty mennä sisään ovesta tasan yhdeltä. Kun kysyin Dracolta vielä ennen lähtöäni, mistä tiedän, milloin kello on oikealla tarkkuudella tasan yksi, hän vain nauroi, ja sanoi minun saavan siitä merkin. Nyt minulla on kuitenkin vielä ihan liikaa aikaa, joten istuudun johonkin kuppilaan High Streetin varrelle. Ei minulla tietenkään nälkä ole. Hörpin vain sinnikkäästi teetä tunnin ajan, vaikka jokainen kulaus tuntuu juuttuvan karvaana kurkkuuni.
Minua jännittää, ja sen kyllä huomaa. Puristan kuppiani rystyset valkoisina, ja näytän varmaan aika pahoinvoivalta. Tämä otus ei ole päästänyt minua helpolla. Joka aamu olen voinut enemmän kuin pahoin, ja silti minun on vain täytynyt esittää reipasta. Muuten joku olisi voinut arvata...
Kun kello on puoli yksi, nousen ylös ja maksan teeni niillä muutamilla jästikolikoilla, joita minulla on aina taskussa siltä varalta, että minun tekee mieli teetä kaukana Viistokujasta. Viime aikoina olen alkanut huomata, kuinka rajoittunutta noitien ja velhojen elämä lopulta on. Meillä on maailmassa melko vähän sellaisia paikkoja, joissa voimme olla oma itsemme. Joskus ne paikat tuntuvat suorastaan ahdistavilta. Ne ovat kuin häkkejä, joiden sisällä kaikki tuntevat toisensa, eikä missään voi istua rauhassa – tuntemattomana. Huomaamattomana.
Kävelen hitaasti samaa katua ohi Museum of Childhoodin, ja käännyn Pleacance Streetille. Jatkan sitä alaspäin, kunnes löydän etsimäni – Holyrood Roadin. Minun ei tarvitse jatkaa sitä vasemmalle kovin pitkään, kun jo löydän päämäärääni. Hidastelustani huolimatta minulla on vielä viisitoista minuuttia aikaa hetkeen, jona oma kelloni näyttää yhtä.
Morpheuksen klinikka on juuri niin tyypillinen jästimaailman keskelle upotettu pala taikuutta. Punatiilinen rakennus on pieni ja kapea, ikivanha liiketila, jonka oven yläpuolella lukee nuhjuisin kirjaimin ”Parantaja Morpheus”. Näyteikkunoiden taakse on levitetty kauhtuneet verhot, ja kuivuneet yrtit koristavat ikkunalautaa. Se on juuri sellainen paikka, johon sekopäisinkään jästi ei koskaan astuisi sisään – vaikka sen nyt sattuisi ylipäätään huomaamaan.
Tiedän kuitenkin, että sisällä on jotain aivan muuta. Istuudun jalkakäytävälle odottamaan sitä merkkiä, josta minulla ei ole aavistustakaan. Kaiketi minun pitäisi tuntea iloa, kun saan kaiken vihdoinkin päätökseen. Mutta ei tämä ole niitä juttuja, joille nauretaan jälkikäteen. Kyllä näin ison asian kuuluukin hirvittää... Luulisin.
Kun kelloni näyttää kolmea minuuttia vaille yksi, kävelen hiljaisen kadun poikki, ja istahdan vastaanoton ikkunalaudalle. Olen litimärkä, mutta ehkä se ei ole tässä tilanteessa niin kovin olennaista. Sisällä minulla on vapaus loitsia itseni jälleen kuivaksi. Ja kun astun ulos, olen vapaa myös kaikesta muusta. Vapaa toteuttamaan unelmiani. Vapaa lentämään...
Merkki on vielä selkeämpi, kuin olisin osannut kuvitella. Täsmälleen samaan aikaan, kun kelloni viisari nytkähtää yhden kohdalle, kuuluu valtava pamaus. Se tulee linnan suunnalta, ja kumisee korkeiden talojen välisellä ahtaalla kadulla. Ellen olisi odottanut niin tiiviisti hetkeä, jona saan avata oven, olisin ehkä säikähtänyt. Eihän minulle oikeasti tullut mieleenkään, että merkki voisi olla jokin niinkin ilmeinen kuin Edinburgh Castlen jokapäiväinen kello yhden äänimerkki... Olin lähinnä odottanut jotain taivaasta putoavan kiven kaltaista odottamatonta seikkaa...
Painan kahvan tärisevällä kädellä alas, ja astun sisään auringonvalossa kylpevään huoneeseen. Ilmeisesti täälläkin luotetaan sisäpuolelta lumottujen ikkunoiden antamaan ikuisen auringonpaahteen lumoon. Kaikki aulassa on valkoista – seinä, lattia, katto, tiski ja mukavan näköiset nojatuolit ovat valkoisia. Silmiini melkein sattuu katsoa kaikkea sitä kirkkautta, mutta samaan aikaan tila näyttää pelottavan steriilin sijaan viihtyisältä – rauhoittavalta.
Kaikesta näkee, että klinikka ei ole mikään jokamiehen parantola. Sisustus on minimalistista mutta kallista. Voin melkein haistaa kaiken sen rahan, joka praktiikkaan on poltettu. Se kauhistuttaa minua. En halua Harryn epäilevän kummallista piikkiä kulutuksessani...
Hiukan epävarmana kävelen ainoan aulassa olevan ihmisen luo. Hän on vastaanottoapulainen, jolla on yllään valkoinen kaapu ja pikimustan nutturansa yllä valkoinen rusetti. Nainen on iältään ehkä minua muutaman vuoden vanhempi. Toisin kuin Pyhän Mungon tiskillä, täällä minulle osoitetaan välittömästi ystävällinen mutta muodollinen hymy.
”Hyvää huomenta, rouva. Tervetuloa Morpheukseen, minun nimeni on Mary MacTrossachs, kuinka voin auttaa teitä?” nainen tervehtii kohteliaasti mutta vahvalla skotlantilaisella korostuksella.
Hymyilen hermostuneesti. Sydän tuntuu painavan rinnassa paljon normaalia enemmän, ja jokaisella uloshengityksellä tunnen jännityksen kihelmöivän keuhkoista alas vatsaani.
”Minulla on tapaaminen parantaja, öh, Love Heavenlyn kanssa...” mutisen entistä epävarmempana. Se nimi on vain niin kummallinen, etten pysty suhtautumaan siihen tosissaan.
Ilme naisen kasvoilla pehmenee entisestään.
”Saanko kysyä nimeänne?” hän painottaa niin kohteliaasti, että on vaikeaa epäillä, että mitään laitonta kytkeytyisi kanssakäymisemme taa.
”Lemonelle Lemon...” vastaan hiukan nolona.
Kuultuaan sanani hän suoristautuu paikoiltaan.
”Hyvä on, neiti Lemon, seuratkaa perässäni”, Mary MacTrossachs toteaa vailla värähdystäkään kohteliailla kasvoillaan. Hän kapuaa pois tiskinsä takaa, ja johdattaa minut pienin sipsuttavin askelin käytävään, jonka varrella on monia ovia. Matkalla kuivattelen itseäni hätäisesti taikasauvan kärjestä löyhyävällä lämpimällä ilmalla. Hän pysähtyy vasta viimeisen oven kohdalle, ja koputtaa siihen varovasti.
Ovi avautuu itsellään, ja kuulen, kuinka saattajani kopistelee takaisin sinne, mistä olimme tulleet. Minä astun varovasti sisään, ja yritän rauhoittua hiukan. En tahdo näyttää liian hermostuneelta. Astuttuani sisään ovi lennähtää takaisin kiinni, ja olen kuulevinani lukon napsahduksen. Aluksi luulen seisovani ihan yksin vaalean kermanvärisessä huoneessa, jonka lattialle on levitetty suuri ja kalliin näköinen plyysimatto. Huoneen nurkkaan on asetettu leveä sänky, jonka lakanat näyttävät silmääni aivan silkiltä, mutta en tiedä, uskoisinko näkemääni.
Tarkkailuni keskeytyy, kun kuulen kevyen rykäisyn. Käännyn ympäri hieman säikähtäneenä, ja kohtaan pienikokoisen ja melko tasapaksun, ainakin kuusikymmentävuotiaan naisen kasvot. Hän on pukeutunut taitavasti leikattuun ja räätälöityyn mintunvihreään kaapuun, joka sopii täydellisesti yhteen hänen pähkinänruskeiden hiustensa ja tismalleen samanväristen silmiensä kanssa.
Nainen näyttää ystävälliseltä. Ei ollenkaan sellaiselta kylmäveriseltä puoskarilta, joka ei tiedä mitä tekee, ja päätyy lopulta tappamaan minut erehdyksessä. Silti se kummallinen nimi häiritsee minua.
”Love Heavenly?” kysyn epävarmasti. Heikkous ja jännitys varmaan kuultavat läpi äänestäni. Nainen purskahtaa hersyvään nauruun, joka tuo mieleen leppoisan isoäidin. Sellaisen, jolla on paksu vitivalkoinen pilvitukka ja paljon naururyppyjä silmien ympärillä.
Hän ojentaa kätensä minulle.
”Kyllä nyt on jo varmaan turvallista käyttää oikeita nimiä... Minä olen Connie MacCuillin, mutta sano vain Connie.”
”Ginny Potter...” vastaan ja tartun naisen käteen. Se tuntuu polttavan kuumalta omaa kylmää kättäni vasten.
”Tiedän”, Connie vastaa. Hänen skottimurteensa on vielä vahvempi kuin Mary MacTrossachsilla.
”Ihmettelet varmaan, miksi minulla on niin hölmö peitenimi”, Connie toteaa samalla, kun ohjaa minua vaihtamaan ylleni vaaleansinisen sairaalakaavun.
”Onhan se kieltämättä melko omaperäinen...” mutisen sermin takaa samalla kun kiskon paitaani pois. Huoneilma tuntuu kovalta ihoa vasten. Kun kaapu on päälläni, tuntuu hetken siltä kuin voisin pyörtyä. Minua jännittää niin kamalasti, että olen jo ihan hermoraunio.
”Minä en koskaan pidä pitkään samaa peitenimeä. Tiedäthän, etteivät lainvalvojat katso hyvällä tätä normaalin praktiikan ohella harjoittamaani toimintaa. Aina tietyin väliajoin vaihdan nimeä, ja vain ne, jotka todella tarvitsevat apua kykenevät selvittämään sen. Mutta kun on tehnyt tällaista työtä yli kolmenkymmenen vuoden ajan, tarvitaan mielikuvitusta. En periaatteesta tahdo käyttää samaa nimeä kahta kertaa, ja siksi moiset hölmöt yhdistelmät...” Connie selittää aivan kuin ei olisi huomannut lainkaan heikkoa oloani.
Connie kehottaa minut istumaan sängylle. Hän peittelee minut huolellisesti, ja siirtää sitten leijuttamalla tuolinsa sänkyni viereen.
”Et ole ihan tyypillisimpiä asiakkaitani, Ginny”, hän toteaa istuuduttuaan.
”Millaisia asiakkaita sinulla sitten yleensä on?” kysyn uteliaana.
”Päättömiä”, Connie naurahtaa lämpimästi. ”Enimmäkseen nuoria tyttöjä, joilla on aivan liikaa rahaa, liikaa vapaa-aikaa ja liian vähän tervettä järkeä. Useimmat heistä ovat kyllä pohjimmiltaan todella fiksuja, mutta nuoruus ja tuliviski ovat sumentaneet heidän mielensä. Raukat luulevat, että vain julkisuudella ja hauskanpidolla on merkitystä... Useimmat tulevat tänne useita kertoja ennen kuin ovat valmiita edes yrittämään vastuuta...”
Nyökäytän päätäni hiukan, tietämättä, kuuluisiko minun tuntea surua kuulemastani.
”Sitten on tietysti niitä, joiden elämäntilanteeseen lapsi ei vain sovi. Yleensä he ovat niitä varakkaita uranaisia, jotka haluavat päihittää miehet työpaikoillaan. He tulevat myös monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla he paikkaavat uralle ponnahtanutta estettään. Seuraavan kerran he saapuvat viidentoista vuoden kuluttua, koska eivät halua mitään muuta niin paljon kuin lasta. Silloin minä autan heitä, mutta vain harva onnistuu. Sitten katumus nouseekin heidän sisällään niin murentavana, etten edes minä rohtoineni voi auttaa...”
Nyökkään jälleen, en oikein tiedä, mitä sanoisin.
”Kertaakaan en ole hoitanut kaltaistasi naista. Naista, jonka elämäntilanne on samanlainen kuin sinulla. Loistelias ura takana, ihastuttava aviomies, kaksi tervettä lasta... Yleensä kolmas lapsi samassa tilanteessa on toivottu, varsinkin jos on ennestään kaksi poikaa. Useimmat äidit toivovat tytärtä omaksi kuvakseen...”
Katson Connieta pitkään, ja tiedän, että silmissäni on kyyneleitä.
”Tai sitten minä olen vain nainen, joka teki virheen hyppäämällä sänkyyn vieraan miehen kanssa. Ehkä minä vain oman, itsekkään syyllisyydentuntoni vuoksi istun tässä, ja toivon sinun osallistuvan valheideni peittämiseen. Ehkä minä olenkin pahempi, kuin kukaan niistä muista...” kuiskaan.
Connie ottaa käteni käteensä.
”Kaikki tekevät virheitä, eikä niiden paikkaamisessa ole mitään itsekästä”, hän toteaa lempeästi.
”Jotkut virheet ovat pahempia kuin toiset...” totean. Connie nyökkää.
”Se on niin suhteellista. Jollekulle toiselle tämä olisi vielä pientä.”
”Miksi muuten päädyit tällaiselle alalle?” kysyn hätäisesti. En tahdo setviä virhettäni enää yhtään enempää, oli se sitten kuinka suhteellinen tahansa. Connie hymyilee ja nyökkää, mutta näen ovelan pilkahduksen hänen silmissään.
”Tämä klinikka on nimetty aviomieheni Morpheus MacCuillinin mukaan. Hän oli yksi parhaita skottitohtoreita viime vuosisadalla. Hänen mielestään oli myös monia sellaisia hoitomenetelmiä, jotka oli kielletty väärin perustein. Niinpä hän alkoi pian avioiduttuamme harjoittaa varsinaisen toimintansa ohessa myös muita, hyviin tarkoitusperiin perustuvia hoitojaan.”
Sorrun jälleen nyökkäilyyn. Pelkään sanoa mitään, sillä ääneni varmasti sortuisi.
”Valitettavasti mieheni menehtyi jo nuorena. Hän oli opettanut minulle parantajan taitoja, joten päätin jatkaa hänen jalanjäljissään. Myös kaksi poikaani sekä tyttäreni työskentelevät täällä, ja Mary MacTrossach on veljentyttäreni. Onkin viisaampaa, ettei praktiikan toiminnassa ole mukana ulkopuolisia... Ensi kesänä vanhimmat lapsenlapseni valmistuvat Tylypahkasta. Kolmoset, Mimi, Jojo ja Gigi ovat kaikki osoittaneet kiinnostusta parantajan uraa kohtaan...” Connie kertoilee.
Hän jaarittelee pitkään perheestään ja muistakin asioista. Kyselee Harrysta ja pojista. Huispauksesta. Kun vilkaisen vaivihkaa seinäkelloa, huomaan sen olevan jo melkein kolme. Silloin minun on pakko kysyä:
”Hmm, Connie... Olen ollut täällä jo melkein kaksi tuntia, ja niin paljon kuin pidänkin kanssasi jutustelusta niin... Niin minusta tuntuu, että se menee jo liian pitkälle. Etkö voisi jo aloittaa sen, minkä vuoksi tänne tulinkin?”
”En”, Connie vastaa niin jämerällä äänellä, että säikähdän.
Haukon paikallani henkeä ihmeissäni. En ole ihan varma, ymmärsinkö oikein...
”Et?” kähisen kauhistuneena. Mitä tämä oikein on olevinaan? Connie katsoo minua ymmärtäväisesti. Se sattuu.
”Älä katso minua noin!” kiljaisen raivostuneena. ”Älä katso minua niin kuin ymmärtäisit! Et voi mitenkään tietää, miltä tuntuu nähdä painajaisia joka yö! Miltä tuntuu katsoa Harrya silmiin joka päivä, ja leikkiä kaiken olevan hyvin, vaikka oikeasti kaikki menee niin päin helvettiä... Joskus oikeasti haluaisin vain hypätä yläkerran ikkunasta, ja kuolla pois...”
Olen hysteerinen, se on selvää. Ponkaisen istualleni ja tuijotan naista. Minun on vaikeaa hengittää, ja sen huomaa. Rintakehäni nousee ja laskee kiivaasti, mutta tuntuu, kuin en silti saisi tarpeeksi ilmaa. Huohotan. Connien ymmärtäväinen ilme ei haihdu, ja minä purskahdan itkuun.
”Miksi? Minähän maksan sinulle, ihan mitä vain... Etkö näe, että minä en kestä enää? Ota se lapsi pois, ja anna minun mennä kotiin...” anelen.
Hän huokaa syvään ja nousee vierelleni seisomaan. Hän hieroo selkääni.
”Kuten aiemmin kerroin, olen tehnyt tätä työtä yli kolmekymmentä vuotta”, hän selittää myötätuntoisella äänellä. ”Siinä ajassa oppii erottamaan ne, jotka todella, todella haluavat raskaudenkeskeytyksen... Etkä sinä, kultaseni, ole yksi heistä...”
-
Jippii eka!
Kumminkin ficci tuntuu olevan toisesta universumista.
Itse kuvittelen Ginnyn seiskakirjassa onnelliseksi ja rakastavaksi äidiksi.
Tässä ei oikein voi sanoa samaa.
Mutta pidän ficistä paljon, ja Ginnyn tuska on hyvin ilmaistua.
Ainoa juttu mikä häiritsee on puhekielen käyttäminen.
Kirjoissahan tyypit puhuu tyyliin:
"Minä olen" eikä "Mä olen" ta "Mä oon" niin kuin sinä kirjoitat.
Mutta jatkoa odottelen
-Lerosa
-
Apua! Vihdoin aloin kaipailemaan jatkoa tähänkin kunnolla ja tajusin että jostain kumman syystä en ollut kommentoinut ollenkaan edelliseen kahteen lukuun. Missäköhän pilvilinnoissa olen taas elänyt? No, kuitenkin, nyt on taas vakavasti maanpinnalla ja toivoisin todella että jatkaisit tätä.
Tuska on edelleenkin käsin kosketeltavaa, niin kuin olen varmaan jo viimeisissä 10 kommentissa sanonut, mutta kuitenkin. :)
Harhautus Harrya vastaan Dracolta oli hyvä ja minulle tuli mieleen Titanic -elokuva, jossa Jack kaikkien edessä kutsuu Rosen ihan erilaisiin pippaloihin.
Juu, mutta, koska olen tänään pihalla kuin pieni papu, jään odottelemaan jatkoa, jota ehkä toivottavasti tulee? :D
-
A/N: Heipä hei, ja kiitos ihanista kommenteista. Oli erityisen mukavaa huomata, ettet Lozku ole lopettanut tämän ficin lukemista. Olet niin kiltisti kommentoinut lähes jokaista lukua, että olin jo hiljaisuutesi vuoksi ihan sataprosenttisen varma, ettei sinua enää kiinnosta. Olen miettinyt hiukan huolestuneena, että mitähän olen mahtanut nyt tehdä väärin ??? Mutta on kiva huomata, ettet ole hylännyt lukemista XD Ja mitä päilyksiisi jatkon kirjoittamisesta tulee, niin tässä on heti seuraava luku. En missään nimessä ole hylkäämässä tätä ficciä - päinvastoin.Olen oikeastaan aika liekeissä tämän kanssa juuri nyt. Valitettavasti pääsykoket pukkaavat päälle, enkä ehdi purkamaan ajatuksiani ja ideoitani paperille niin paljon kuin toivoisin. Kaiken kukkuraksi Internet-yhteyskin on viimeisen kuukauden aikana takkuillut todella pahasti, joten minun on ylipäätään ollut hyvin vaikeaa saada minkäänlaista kontaktia Finiin... Mutta en pulise tästä enempää - toivottavasti uusi luku miellyttää.
XVI
Päivät kuluvat huomaamatta. Tuntuu ihan siltä, kuin olisin jatkuvasti sellaisessa sumussa, jossa ei näe selvästi omaa nenäänsä pidemmälle. Maailma suorastaan kuplii ympärilläni, ja aina osuessani suureen harmaaseen kuplaan, se räjähtää ja sinkauttaa ilmoille tonneittain sankkaa sumua. Äänet ovat ainoa kirkas ja selkeä asia. Ne viiltävät sumua ja saavuttavat korvani, mutta silti pääni ei suostu rekisteröimään mitään. Sanat ovat selviä, mutta en ymmärrä, mitä ne tarkoittavat. Aivan kuin eläisin maassa, jossa aurinko ei koskaan paista ja ihmiset puhuvat kielellä, joka on mahdoton oppia.
Ainoastaan rutiini on pitänyt minut jotenkin järjissäni. Jokin pieni ääni sisälläni on tarjonnut minulle pelastusrenkaan kertomalla lähestyvästä joulusta. Joulu. Ei se minua voisi vähempää kiinnostaa, mutta silti se tarjoaa minulle ohuen sumuttoman käytävän, jota pitkin kulkea eteenpäin ilman pelkoa tukehtumisesta.
Aamulla olen noussut ylös aikaisin. Katkonaisten unien jälkeen on mahdotonta olla nousematta ylös ennen puoli viittä. Joka päivä olen tehnyt samoja asioita. Joka ikinen aamu noustuani ylös aikaisemmin kuin kukaan järkevä ihminen vapaasta tahdostaan nousisi, istuudun kylpyhuoneen kapealle ikkunalaudalle. Avaan ikkunan ja heilautan jalat ulos. Annan jalkojen heilua, ja mietin, kuinka pahaa jälkeä tulisi, jos heilauttaisin koko ruumiini alas. Pudotus kolmannesta kerroksesta tekisi varmasti tarvittavaa tuhoa...
Kun alakerran perintökaappikello on kumissut seitsemän kertaa, annan periksi. Joka aamu. Nostan jääkylmät, vitivalkoiset ja pahasti kangistuneet jalkani ylös ja menen suihkuun. Lämpimän suihkun jälkeen puen päälleni ensimmäiset kaapista käteeni sattuvat vaatteet. Kiinnitän vettä valuvat hiukset nutturalle päälaelle.
Keittiössä kokkaan kuin hullu. Käryävän pekonin haju turruttaa kaiken mielessäni, ja kahdeksalta keittiön pöytä on hukkunut aamiaistarjoiluista. Herätän Harryn ja pojat. Puen pojille, mitä ensimmäiseksi kaapista käteeni saan. En jaksa oikein kiinnittää huomiota. Jos James valittaa punaisesta väristä heitän paidan nurkkaan ja otan uuden. Ja koko ajan tuijotan siihen samaan kohtaan seinässä. Siihen, johon Albus on sutannut tussilla.
Aamiaisella minä istun hiljaa, kun Harry lukee lehteä ja hörppii kahvia. Kun hän laskee lehden, pelkään enemmän kuin mitään muuta, että hän sanoo jotakin. Yleensä hän sanookin. Pyytää lisää sokeria tai kiittää ja kertoo lähtevänsä töihin. Minä vain nyökyttelen ja mumisen jotain – en tahdo puhua.
Harryn lähdettyä minä vien pojat kävellen muutaman korttelin päähän. Sinne on muuttanut joku Harryn työkaveri, jonka vaimo pyörittää perhepäiväkotia. Hän suostui ottamaan Jamesin ja Albuksen ryhmäänsä, jotta nämä saisivat enemmän kontaktia ikäisiinsä lapsiin.
Pojat vietyäni jatkan Viistokujalle. Ostan joululahjoja. Ostan joulukuusen koristeita. Ostan mitä tahansa, minkä pakkausselosteen lukeminen estää minua oikeasti ajattelemasta. Raahaan kaiken ostamani kävellen kotiin. Liikunta tekee hyvää, ja ehkä joku huolimaton jästi ajaa vahingossa ylitseni, kun kävelen välinpitämättömästi päin punaisia.
Kotona levitän ostokset olohuoneen lattialle, ja alan paketoida. Jotenkin hämärästi mietin, että tänä vuonna perheeni hukkuu lahjoihin. Olen ostanut niin paljon kaikenlaista... Mutta ei se kai haittaa. Paketoin. Teen kaiken niin huolellisesti kuin vain pystyn. Paperinaruista askartelen ruusukkeita, rusetteja ja mitä tahansa muuta, mikä mieleen tulee.
Kortitkin teen ihan itse. Kirjoitan tekstin niin hitaasti, että se näyttää painetulta. Jokaisessa kortissa lukee jokin typerä ja persoonaton runo, ja sitten minun, Harryn ja poikien nimet. Ja joka ikinen päivä – joka helvetin päivä – purskahdan itkuun, kun viimeisen kortin kohdalla tajuan, että ensi vuonna nimiä on vielä yksi lisää...
Haettuani pojat kotiin pakotan heidät joko huoneeseensa leikkimään tai television eteen. Siivoan. Jynssään lattiat huone kerrallaan samalla, kun huonekalut leijuvat katonrajassa tuulettumassa loihtimassani ristivedossa. Olen pessyt jokaisen huoneen verhot ja matot niin moneen kertaan, että ne alkavat menettää väriään. Meillä ei ole koskaan ollut näin puhdasta. Tai tyhjää. Olen heittänyt armotta ulos turhaa tavaraa. Jätesäkkirivi porttimme pielessä kasvaa. Roskamies tulee joka toinen maanantai. Ei minulla kyllä ole aavistustakaan siitä, milloin se on...
Illalla teen jälleen ruokaa. Kokkaan vielä villimmin kuin aamulla. Meillä on aina jälkiruokaakin. Harry ja pojat alkavat varmaan kohta lihoa... Ja tietenkin minä taas välttelen Harryn kanssa puhumista. Tarkkailen salaa hänen ilmettään, ja pakenen hellan taa, jos hän edes avaa suunsa aikeissa sanoa jotain. Illat olen kutonut ja parsinut vaatteita, kunnes Harry on melkein väkisin raahannut minut nukkumaan. Ja seuraavana aamuna olen aina aloittanut alusta.
Mikään rutiini ei tietenkään jatku ikuisesti. Joulun odotuksen synnyttämä konemainen liikehdintäni törmää vauhdilla seinään, kun eräänä aamuna joulu oikeasti tulee. Tänä vuonna me kaikki menemme Ronin ja Hermionen luo. Mikä kaikkein kauheinta – me jäämme myös yöksi...
Illan aikana sumu alkaa hälvetä. Ronin ja Hermionen tunnelmallinen ruokailuhuone alkaa kirkastua, ja minun tekisi mieli kiljua kauhusta. Istumme kaikki siinä, pitkän pöydän ympärillä. Äiti, isä, Bill ja Fleur yhdessä Victoiren, Dominiquen ja Louisin kanssa. Charlie on yksin, Percy ja Audrey sekä heidän tyttärensä Molly ja Lucy istuvat Georgen vieressä. George on ottanut Angelinan mukaan, ja tämä juttelee tyytyväisenä Ronin kanssa. Hermionen maha tuntuu vievän paikkoja kolmen edestä, ja hänen vieressään Rose selittää jotain tietäväisellä äänellä Hermionen vanhemmille. Sitten olemme tietysti me – Potterit. Hermionen vanhempien ja Angelinan lisäksi me olemme ainoat, joilla on eri sukunimi...
On kauhistuttavaa ajatella, että vuoden kuluttua meitä olisi tässä vielä yksi enemmän – eihän Hermionen tammikuussa syntyvää vauvaa voida jättää lukuun otettavaksi vasta ensivuodelle. Sen olemassaolo on jo nyt enemmän kuin selvää. Minä en vieläkään ole päättänyt, kuinka tämän asian oikein ottaisi esille. Pitäisikö minun vain odottaa, kunnes kaikki on niin itsestään selvää, ettei selityksiä kaivata? Kuuluisiko minun pehmitellä Harrya etukäteen, vai vain pamauttaa asia kauhealla metelillä niin, että naapuritkin kuulevat samalla kertaa?
Tai ehkä minun kannattaisi mainita asia huomaamattomasti sivulauseessa ennen kuin hän lähtee töihin. Tai kirjoittaisinko vain hänelle kauppalappuun käskyn ostaa uusi kehto – minähän lahjoitin sen vanhan hyväntekeväisyyteen heti, kun Albus oli tarpeeksi vanha pinnasänkyyn.
Sitten on vielä se tärkeä kysymys: totuus. Pitäisikö minun vauva-uutisen lisäksi tunnustaa se mahdollisuus, ettei lapsi olekaan Harryn? Vai pitäisikö vain olla ihan hiljaa, ja toivoa koko sydämestään, ettei lapsella ole syntyessään platinanvaaleita hiuksia, jäänharmaita silmiä ja maireaa ilmettä kasvoillaan?
Minulla ei ole nälkä, mutta näykin ruokaani siitä huolimatta. Tiedän Hermionen ja Ronin kokkauksen olevan enemmän kuin herkullista, mutta minusta tuntuu, että olen kadottanut makuaistini jo aikoja sitten. Ron avaa viinipullon. Se on lempiviiniäni. Sisäisesti käyn kamppailua siitä, antaisinko niiden vähäistenkin aistinrippeideni turtua, vai ajattelisinko vihdoin asioita niin kuin ne ovat. Hyväksyisinkö vihdoinkin sen tosiasian, että tämä toukka on tullut jäädäkseen, ja voisin yhtä hyvin pitää sen myös terveenä?
Kaikki muut naiset ennen minua, paitsi Hermione tietenkin, antavat viinin solista laseihinsa. Jopa äiti, joka on normaalisti raittiuden suurimpia puolestapuhujia. Kun Harry saa pullon käteensä, hän on automaattisesti aikeissa kaataa sitä lasiini. Puren huultani ja tunnen, kuinka pulssini kiihtyy. Eihän tämä vielä mitään paljasta, ajattelen, kun tungen viime hetkellä käteni lasin ja pullon väliin.
Harry näyttää kuitenkin tilanteeseen nähden yllättävän hämmentyneeltä.
”Etkö sä halua viiniä?” hän kysyy kummissaan. En oikein tiedä, pitäisikö loukkaantua. Onko tämä jokin viittaus siihen, että normaalioloissa tykkään viinistä liiankin paljon?
”Ei tee mieli”, mutisen vastaukseksi.
”Tämähän on lempiviiniäsi!” Harry huudahtaa.
”Ei nyt vaan tee mieli juoda”, vastaan painokkaasti.
Liiankin painokkaasti. Tunnen Hermionen silmien singahtavan salamina vatsaani, ja pian hän jo tajuaakin tilaisuutensa tulleen.
”Ihanaa! Onneksi olkoon!” hän hykertelee paikallaan ja taputtaa käsiään yhteen valtavan mahansa yllä. Muiden suut loksahtavat auki – eikä Harryn muita vähempää. Minusta taas tuntuu ihan siltä, kuin lattia olisi yhtäkkiä kadonnut ja putoaisin. Vatsaa kouristaa ihan samalla tavalla kuin siinä jästivuoristoradassa, johon Harry ja Hermione minut joskus pakottivat.
Hiljaisuus on painostava. Tunnen, kuinka kaikki huoneessa olijat mittailevat minua katseillaan. Harry änkyttää hetken vihreät silmät yhtä suurina kuin joulukinkun suuhun tungettu omena.
”Ginny... Ginny, oletko sä...?” hän sönköttää niin sydämistyneellä äänellä, että minun tekisi mieli tarttua viinipulloon ja lyödä se rikki hänen päähänsä.
Huokaan syvään. Tiedän kasvojeni lehahtaneen kirkkaanpunaisiksi. Tässähän se sitten tuli. Enää ei tarvitse harkita sitä ostoslapun tekemistä.
”Joo... Olen mä raskaana. Mutta isästä mä en ole ihan varma. On pieni todennäköisyys, että se on sen miehen, jonka kanssa mulla oli pikainen suhde tuossa pieni aika sitten”, töksäytän, ja sumu laskeutuu jälleen ympärilleni. Hämärästi kuulen, kuinka joku on vähällä tukehtua ruokaansa.
-
Voihan peräpukama mun kanssa. Eli nyt vähän alustan tätä tilitystäni..; Ilmeisesti ihmisen täytyy kokea edes yksi hyvä hetki niiden kaikkien huonojen keskellä, että voi päästä eteenpäin...
Olen siis lukenut edellistä sivua ihan onnellisena, enkä tajunnut tämän sivun olemassa oloa.. -.- Eli edellinenkin kommenttinikin liittyy ennenmin edellisen sivun viimeiseen lukuun.
Juu, nyt kun luin nämä uudet niin täytyy vain sanoa että ficci on edennyt ihanasti ja nyt viimeinen töksäytys "koko Weasleyn suvun" edessä oli jopa hieman odottamatonta. Hermione käyttäytyi todella itselleen tyypillisellä tavalla käyttäessään tilaisuuden hyväkseen.
No juu kuitenkin, aivot eivät edelleenkään ole toipuneet virheestäni, joten jos annan muillekkin tilaa kommentoida ja jään odottamaan jatkoa, jonka varmaan osaan lukea seuraavalla kerralla.
-
aijaijai. ihanaa. nyt sai Ginny vihdoin kakistettua totuuden ulos..
Mitenhän tuleekaan käymään? En malta odottaa jatkon ilmestymistä, jäi niiin niiin niiiin huonoon paikkaan taas tämä että saa valvoa yöunensakin jatkoa odotellessa..! No ei ihan, mutta kuitenkin.
Siis ihana, ihana luku oli, varmaan kerroinkin jo? ;D Ja jännityksellä odottelen.´JAtkoa siis. Tykkään kirjoitustyylistäsi niin niin paljon, ja tämä vaan on liian hyvä. Juu mutta. Kenties kommentistani huomaa, että olen edelleen himan liian innoissani, kun Ginny sai vihdoin suunsa auki? ;D :D
Tykkään siiis paljon paljon paljon. Ja jatkoa toivoin lisää PIAN!
-kiitos,
jolandina.
-
A/N: Heipä hei, täällä ollaan taas pitkähkön tauon jälkeen. Koko toukokuu ja kesäkuun alku ovat olleet pääsykokeisiin lukemisen ja ylioppilasjuhlien takia niin suurta hässäkkää, etten ole ollenkaan ehtinyt panostaa ficcailuun. Kiitos kuitenkin niille, jotka tätä niin sinnikkäästi seuraavat, ja erityiskiitos kaikille kommentoijille. Toivottavasti tämä uusi luku on edes välttävä, se on hiukan hätäisesti kyhätty...
XVII
Havahdun, kun joku huoneessa alkaa varovaisesti nauraa. Se on Fleur.
”Loistava vitsi! Aivan mahtava. Miksen minä keksinyt ’ämätä Billiä noin! Upeaa! Voin melkein kuvitella, mikä ’änen ilmeensä olisi ollut!” hän kikattaa. Vaaleat hiukset heiluvat naurun tahtiin, ja minua alkaa etoa. Myös muut tuntuvat tajuavan vitsin ja purskahtavat nauruun.
”Sä olet kamala”, Harrykin hohottaa. ”Olin vähällä saada sydärin!”
Sitten hän halaa ja suukottaa minua. Ron kaivaa jostain esiin shampanjaa, ja meille kohotetaan maljaa.
”Uusi lapsenlapsi!” äiti hehkuttaa ja on vähällä pudota tuoliltaan. James ja Albus tuskin edes tajuavat, mistä tässä on kysymys. Kuulen, kuinka he utelevat asiaa Roselta, joka selittää tietäväisenä, että pojille on tulossa joko pikkuveli tai pikkusisko.
Ainakin viisi minuuttia kaikki hykertelevät innostuneena. Välillä he palaavat ”nerokkaaseen” vitsiini. Georgen mielestä tämä vitsi pitää ehdottomasti muuttaa jollakin konstein myytäväksi pilaksi. Minun mielessäni pyörii kuitenkin vain ajatus siitä, ettei tämä ole mikään vitsi. Kaukana siitä. Illallisen kuluessa en saa sitä irti mielestäni. Olin jo niin valmis matelemaan Harryn edessä anoen anteeksiantoa... Minä yritin kertoa totuuden, eikä kukaan ymmärtänyt... Enkä usko, että pystyn enää yrittämään. Tuijotan kiinteästi Fleuria, joka on niin vaalea ja kaunis. Lumoava. Dracossa ei sinänsä ole mitään kaunista, mutta vähitellen alan nähdä hänen kasvonsa Fleurin tilalla.
Aivan kuin hän istuisi pöydässä seuranamme. Tunnen, miten hengittäminen käy raskaaksi, kun hän puhuu isälle. En enää täysin ymmärrä, että Draco ei ole täällä – että se on vain Fleur. Vain jokin pieni järjen ripe estää minua pomppaamasta pystyyn ja kiljumasta. Varmuuden vuoksi puristan silti tuolin reunoja käsilläni. Yritän hengittää niin syvään kuin muiden huomaamatta kykenen. Mielessäni kaikki on kuitenkin aivan liian sekaisin... Näen vain, kuinka Draco ojentaa leipäkorin Harrylle ja hymyilee maireasti.
Minun on pakko nousta pöydästä ja lähteä yläkertaan. Kalpeat ja suipot kasvot tuntuvat seuraavan portaat ylös Ronin ja Hermionen vierashuoneeseen. Istun sängyn laidalle ja purskahdan itkuun. Tai purskahtaisin, jos pystyisin. En vain enää jaksa. Kyynelet tulevat silmiin ja sumentavat kaiken, mutta eivät silti putoa poskille. Ne vain muodostavat polttavan kalvon.
Henki ei kulje. Rintakehäni nykii kummallisesti, kun yritän haukkoa ilmaa huoneesta, josta se tuntuu paenneen kokonaan pois. Oloni on kuin tyhjiössä. Minä olen tyhjä. Vajonnut niin pahasti pohjalle, etten enää voi ponnistaa pintaan saadakseni ilmaa. Olen voimaton.
Äänet ympärilläni ovat terävät. Ne kantautuvat alakerrasta korviini, mutta en ymmärrä sanaakaan. Tuntuu ihan siltä, kuin olisin joutunut vieraaseen maahan, jonka kieltä en ymmärrä. Minun on vaikeaa ymmärtää jopa tuolinjalkojen rapinaa lattiaa vasten. Kuulen jo kaukaa, kuinka portaat narisevat. Tiedän, että Harry on tulossa. Hän on varmaan pahin kanta-astuja, jonka tunnen. Joka askelella tuntuu kuin nuija osuisi lattiaan...
Hän ei sano mitään. Huokaisee vain. Se ei ole pettynyt huokaus. Eikä väsynytkään. Se on sellainen toteava huokaus, joka kertoo, että kaikki on ennallaan. Harry on nähnyt minut tällaisena ennenkin. Ei koskaan täysin samanlaisessa tilanteessa, mutta varmasti hän on silti huomannut. Hän on nähnyt, kuinka tuijotan katse tyhjänä ulos ikkunasta, kun hän tulee töistä kotiin. Hän on huomannut, kuinka istun iltaisin sängyn reunalla olematta kuitenkaan siinä. Olen kuin karannut ilmapallo, jota hän yrittää epätoivoisesti saada takaisin, vaikka olen selvästi jo liian korkealla.
Oikeastaan olen yllättynyt. Miksi hänen huokauksensa ei ole pettynyt? Varmasti hän oli niin innostunut kuullessaan lapsesta. Varmasti hän ajatteli sen vetävän meitä jälleen lähemmäs toisiamme. Varmasti hän näki jo mielessään sen onnellisen perheen, joka joskus olimme, mutta joka nykyisin hymyilee enää vain valokuvissa pianon päällä. Voin kuvitella, kuinka hän nousi portaat ylös onnellinen hymy huulillaan, valmiina kohtaamaan menneen Ginnyn. Sen Ginnyn, joka silloin joskus olin.
En osaa edes kuvitella, miltä Harrysta olisi pitänyt tuntua. Mikä voisi olla sen pettymyksen määrä, joka syntyy, kun tajuaa, ettei tämä ilmapallo palaisi takaisin ennen kuin se olisi kohonnut niin korkealle, että tulee paineen murskaamaksi? Eikä kukaan enää halua tyhjää palloa, joka valuu alas taivaalta kuluneena ja riekaleisena. Ja silti Harry seisoo ovella, ja hänen toteava huokauksensa kaikuu päässäni onttona.
Minä olen kamala. Olen kamala nainen, joka ansaitsisi menettää kaiken. Silti Harry vain huokaa toteavasti. Aivan kuin hän hyväksyisi kaiken kamaluuteni! Tämä ajatus saa vihdoin kyynelet murtautumaan ulos silmistäni. Ne valuvat suurina ja lihavina poskilleni. Hän ei voi mitenkään nähdä minun itkevän. En nyyhki. En tärise. En edes niiskaise. Olen niin hiljaa. Istun vain paikallani kyynelten valuessa poskilleni aivan kuin niillä olisi oma, minusta riippumaton elämänsä.
Silti hän huomaa. Tunnen, kuinka hän astelee hitaasti luokseni ja istuu vierelleni sängylle. Hän ei sano mitään, ja olen siitä kiitollinen. Mitä tahansa hän nyt sanoisikin, en kestäisi kuulla sitä. Istumme molemmat aivan hiljaa. Vain alakerrasta kuuluu silloin tällöin jonkinlaista ääntä, kun muut jatkavat joulunviettoaan ilman meitä. Silti en usko hänen kaipaavan heidän seuraansa. Me vain olemme siinä. Paitsi fyysisesti vierekkäin, myös henkisesti paljon lähempänä toisiamme kuin pitkään aikaan.
Ei kysymys ole siitä, ettenkö haluaisi olla Harryn lähellä. Oikeastaan se ei voisi olla kauempana totuudesta. Minä rakastan Harrya, enkä osaisi kuvitella elämääni ilman häntä. Minä haaveilen entisestä onnestamme aivan yhtä paljon kuin hänkin. Unelmoin päivistä, jolloin me kuljimme kuin vaaleanpunaisessa hunnussa nauraen ja rakastaen. Minä todella haluan olla Harryn kanssa. Ongelma on siinä, etten osaa. Olen unohtanut miten.
Nyt olemme kuitenkin niin lähellä toisiamme, että olen pakahtua. Se on samaan aikaan niin ihanaa ja katkeraa. Painan pääni hänen olkapäälleen ja itken edelleen aivan äänettömästi. Harry ei sano vieläkään mitään, ja juuri siinä tämän hetken ruma kauneus kai onkin. Jos jompikumpi meistä nyt puhuisi, lumous särkyisi. Harry kietoo kätensä ympärilleni. Poskeni hänen olallaan on kyynelistä märkä ja kastelee hänen hölmön jouluvillapaitansa. Äiti on tietenkin kutonut sen...
Siinä me sitten istumme. Minun pääni hänen olkapäällään ja hänen kätensä minun ympärilläni. Hän tuoksuu ihan joululle, ja mietin, miten se haju voi tarttua niin voimakkaana vaatteisiin. En minä oikeastaan edes tiedä, mitä joulun haju on. Onko se sekoitus pipareita, mausteita, joulukuusta, takkatulta ja yhdessäoloa? En ole oikeastaan edes varma, onko joululla omaa tuoksuaan, mutta silti minä olen varma, että Harry tuoksuu joululle.
Huokaan syvään. Kasvojani kutisee, kun kyynelet kuivuvat poskilleni. Käännän päätäni ihan vähän. Vain sen verran että pystyn suutelemaan Harryn kaulaa. Se on ihan kevyt suudelma. Huuleni tuskin koskettavat hänen ihoaan. Sitten käännän pääni takaisin, ja painan poskeni hänen olkapäälleen. Harry poimii käteni omaansa ja silittää sitä varovasti peukalollaan.
Istumme niin vielä ihan pienen hetken ajan. Minua väsyttää ihan kamalasti. Lopulta annan itseni vain kaatua sängylle, ja vedän Harryn viereeni. Hän pyyhkii sormellaan ne viimeiset kyynelet silmieni alta ja hymyilee varovasti. Käperryn aivan hänen viereensä ja painan pääni hänen rintaansa vasten. Hetken mielijohteesta, juuri ennen kuin nukahdan, tartun hänen käteensä ja kiedon sen ympärilleni kuin peitoksi. Annan hänen kämmenensä hakeutua vatsalleni. Se tuntuu samaan aikaan äärettömän ihanalta, mutta myös petokselta. Onko väärin antaa kaiken vain olla näin, ja uskotella itselleenkin, ettei lapsen isä voisi olla kukaan muu kuin Harry?
-
KÄÄÄK!
Taas olen unohtanut käydä katsastamassa onko tähän tullut jatkoa. No ehkä annat anteeksi, kun kerron, etten ole ehtinyt olla pahemmin koneella. On ollut töitä, kaverit eivät ole jättäneet rauhaan, ei ole muuten vaan ollut aikaa... No kuitenkin, anteeksi, en siis ole hylännyt sinua.
Luku oli melko lyhyt, mutta toisaalta tuon pitkittäminen olisi pilannut sen. Se oli mielestäni loistava väliluku, joka ilmeisestikin alustaa seuraavia lukuja ja pehmentää omalla "dramaattisella" tavallaan edellistä lukua.
Ginnyn käyttäytyminen oli luonnollista ja omalla tavallaan oli jo järkeenkäyvää, että Ginnyn suku ja ystävät eivät voineet uskoa tämän paljastusta ja kuvittelivat sen olevan vitsi.
Muuta en saa puristettua nyt itsestäni irti, mutta kuitenkin kiitos uudesta luvusta. Jos sinua huolestuttaa myöhemmin, ettei minulta ole tullut kommenttia, en varmaan ole huomannut tätä. Jos haluat voit ilmoittaa minulle siitä yksärinä, niin huomaan. Kun olen tälläinen höyhenaivo. :D
-
Sitten on vielä se tärkeä kysymys: totuus. Pitäisikö minun vauva-uutisen lisäksi tunnustaa se mahdollisuus, ettei lapsi olekaan Harryn? Vai pitäisikö vain olla ihan hiljaa, ja toivoa koko sydämestään, ettei lapsella ole syntyessään platinanvaaleita hiuksia, jäänharmaita silmiä ja maireaa ilmettä kasvoillaan?
Hymyilin tolle(:
Loooistava ficci.
Sä osaat kirjoittaa erittäin hyvin.
Välillä mua ahdisti suunnattomasti tuo ficin synkkyys.
Jatkuuko tää vielä?
<KIITOKSIA3
Charlielle
-
A/N: No niin, nyt on luku 18 valmis. Siinä kesti vähän toivottua kauemmin, kun oli ongelmia ajatusten saamisessa paperille. Kommentit ovat edelleen äärimmäisen tervetulleita, ja vielä viimeiseksi haluan kiittää Lozkua ja Charliellea (jonka nimimerkki on muuten aivan ihana) kommenteista!
XVIII
Puhelin… Enpä olisi ikinä uskonut, että jonakin päivänä minullakin on sellainen. Sehän on jotain niin tyypillisen jästiä! Nyt minulla ja Harrylla kuitenkin molemmilla on kännykät. Minulla on sellainen vaaleanpunainen, jossa roikkuu koristeena pieni sydän. En ehkä itse olisi valinnut niin hempeää, mutta Harryhan sen minulle osti vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi. Puhelin on aika kätevä, kun haluaa tavoittaa jonkun nopeasti. En ollut edes ajatellut, ettei velhomaailmassa tosiaan ollut mitään sen kaltaista.
Jos noita tai velho tahtoo ottaa pikaisesti yhteyttä, ainoa nopea konsti on ilmiintyä henkilökohtaisesti toisen oven taa. Ellei sitten satu kanniskelemaan taskussaan jonkinlaista kolikkoa tai muuta lumottua esinettä, jota koskettamalla saa toisen huomion heti. Mutta se vasta vaikeaa olisi! Jokaista tuntemaansa ihmistä varten täytyisi olla oma esine, tai muuten tulee aina kutsuneeksi kylään koko naapuruston sen yhden miellyttävän rouvan sijaan!
Puhelin… Se on siis todella kiva esine silloin, kun todella haluaa ja on aikaa puhua jonkun kanssa. Päinvastaisessa tilanteessa se tietysti on enemmän kuin kirous. Ainakin minunkaltaiselleni idiootille, joka ei koskaan muista sammuttaa tai edes laittaa sitä äänettömälle, kun on parempaakin tekemistä kuin ihmisten kanssa kommunikointi.
Kuten nyt. Kello on noin puoli kolme aamuyöllä. Olen vihdoinkin saanut illalla unta ja nukkunut ilman painajaisia. Oikeastaan uneni on aika hyvä. Siinä koko maailma on täynnä sumua, ja sumussa leijuu kurkkuviipaleita. Ei siis mitään järkevää, mutta ehdottomasti parempaa kuin ne unet, joissa Harry saa kaiken selville ja tappaa minut. Miksi puhelimen pitää siis soida juuri nyt? Miksi?!
Kiroilen raskaasti, kun uneni sumu alkaa hälvetä, ja kurkkuviipaleet putoavat tyhjyyteen. Yritän vain maata paikallani itsepintaisesti ja nukahtaa uudelleen. Pian pää on kuitenkin niin täynnä pirinää, että on pakko nousta ylös. Harrykin on herännyt. Hän tuhisee ärtyneenä ja sytyttää valot, jotta löydän paremmin värinän vuoksi lattialle pudonneen puhelimen. Vastaan niin epämääräisellä murahduksella, ettei sitä voi edes hyvällä tahdolla saati vitsillä sanoa englanniksi tai miksikään muuksi sivistyskieleksi. Ron ei kuitenkaan piittaa tavastani vastata puhelimeen. Hänellä on liian kiire sellaiseen.
Hermionen synnytys on vihdoin käynnistynyt. Todellakin vihdoin. Sen lapsen olisi aikataulun mukaan pitänyt pyrkiä ulos jo joulukuun lopulla, ja nyt on sentään tammikuun kahdestoista. Olin oikeastaan jo ihan varma, ettei se tulisi ulos ilman voimakeinoja, mutta ilmeisesti Hermione oli tiennyt paremmin kieltäessään parantajia käynnistämästä synnytystä rohtojen avulla.
”Tämän enempää lapsia meidän perheeseen ei tule, joten en tahdo tehdä tästä kokemuksesta keinotekoista”, hän oli Ronin mukaan sanonut parantajille. Minun mielestäni se oli aivan turhaa
hurskastelua Hermionen osalta. Minä olen ainakin rehellisesti niitä ihmisiä, jotka tahtovat synnytyksen muistuttavan mahdollisimman vähän luonnollista. Oli tarjolla mitä tahansa mömmöjä, minä otan, jos ne vain lievittävät kipua!
Ron pyytää, että tulisimme Mungoon. Hän on jo siellä. Rose on viety hoitoon Billin ja Fleurin luo, mutta Ron sanoo kaipaavansa henkistä tukea.
”Jännittää ihan saatanasti!” hän mutisee puhelimeen. Voin melkein kuulla, kuinka mahdollisesti käytävällä kulkevat hoitajat tai muut odottavat isät sihisevät paheksuvasti hänen kiroilulleen.
”Miksi juuri me?” kysyn ja haukottelen samaan aikaan. Ihme kyllä, Ron ymmärtää epämääräisen ääntelyni sisällön.
”Koska Harry on mun paras kaveri, ja sä olet mun pikkusisko. Ja sitä paitsi, kenet muun mä voin tänne pyytää? Äiti vain sählää ja hössöttää, George on Charlien luona Romaniassa ja Percy ei voi olla lopettamatta kaikenmaailman kohtufaktojen latelemista… Eikä niillä ole puhelimia… Pyydän, tulkaa nyt ennen kuin mä oksennan jännitykseeni!” hän anelee melkein hätääntyneesti.
”Voi helvetti… Ei kyllä siitäkään uskoisi, että se väijyy yönsä puskissa jahtaamassa rikollisia! Tyyppi väistelee tappokirouksia ammatikseen, ja nyt se meinaa pyörtyä sairaalassa kun vaimo synnyttää! Ja vielä toinen lapsi – luulisi, että se jo osaisi ottaa sen rutiinilla… Eikä Ron edes joudu itse tekemään mitään. Hermione siellä pusertaa mahastaan päätellen elefanttia sisuksistaan! Miten selkärangaton voi ihminen olla?” ärisen sammutettuani puhelimen.
”Mitä sä oikein höpiset?” Harry kysyy ja haukottelee.
”Ron ei taaskaan pysty menemään synnytyssaliin Hermionen kanssa. Se kaipaa meidän apua. Nopeasti, kuulemma. Se tahtoo, että me ollaan siellä niiden tukena, ja Hermione on kuulemma melko pian valmis aloittamaan sen nyytin ulospusertamisen…” selitän ja kiskaisen Harryn peiton syrjään, kun tämä ei tee elettäkään noustakseen.
”Jumalauta, onko niiden vauvojen aina pakko syntyä keskellä yötä?” Harry ynähtää väsyneesti ja kierähtää unisen vastentahtoisesti sängystä suoraan lattialle.
”Ei ne aina yöllä synny. Albuksen synnytys käynnistyi juuri sopivasti samaan aikaan kun huispauksen maailmanmestaruuskisojen finaalipeli Bulgarian ja Intian välillä alkoi. Muistatko?” totean melko kuivasti.
Harry pudistaa päätään.
”Ei nyt juuri tule mieleen…”
”Valehtelet. Mä en ainakaan koskaan unohda, kuinka sä kirosit siellä katsomossa, kun lapsivesi meni. Manasit oikein kunnolla, ja väitit, että vauva syntyy tahallaan kaksi viikkoa etuajassa, jotta sä et näkisi peliä. Uhkasit antaa vauvalle nimeksi Ryhmy, jotta se muistaisi huonon ajoituksensa loppuelämänsä ajan…” tuhahdan muka paheksuvasti. Oikeasti Ryhmykin olisi ollut parempi kuin Albus Severus, mutta eihän sitä voi Harrylle sanoa. Ei nyt, kun kaikki on paremmin.
Nyt Harrykin naurahtaa hiukan. Nauru sekoittuu haukotukseksi ja kuulostaa äärettömän typerältä. Minä hymähdän salaa hämärässä ennen kuin laitan valot päälle.
”Minne me viedään pojat hoitoon?” hän kysyy raahautuessaan vaatekaapilleen.
”Kaiketi Billin ja Fleurin luo... Niillähän on jo Rosekin riesanaan...” vastaan epämääräisesti kaivaessani kaapista jotain päälle pantavaa.
Puoli tuntia myöhemmin istun kasvot kalpeina Mungon synnytysosaston käytävällä. Penkki on epämukava ja väriltään kanariankeltainen. En oikein ymmärrä sen värin tarkoitusta. Kai sillä silti jokin syvällinen merkitys on. En ainakaan osaa kuvitella yhtäkään ihmistä, joka vapaaehtoisesti hankkisi kanariankeltaisen sohvan...
Vieressäni Ron näyttää siltä, kuin aikoisi oksentaa. Ei minulla sinänsä ole mitään oikeutta arvostella. Itse kävelin melkein suoraan ulko-ovesta vessan uumeniin tyhjentämään sen vähän, mitä en ollut vielä lyhyeksi jääneen yön aikana illallisesta ehtinyt sulattaa. Synnytysosasto on juuri nyt vain se vihoviimeinen paikka, jossa haluaisin olla.
Kamalaa ajatella, että heinäkuun alussa minä olisin samassa tilanteessa kuin Hermione nyt. Se ajatus itse asiassa saikin minut voimaan äärimmäisen pahoin. Tunne on kamalampi kuin pahinkaan krapula tai aamupahoinvoinnin kohtaus. Se on niin kamala, että tuskin pystyn ajattelemaan, miltä se tuntuu. Dramaattista, eikö vain?
Minulla on kuitenkin oikeus olla pahoinvoiva. Ajatus siitä, että Hermione puskee parasta aikaa arviolta lähes viisikiloista vonkaletta sisuksistaan, on kuvottava. Ne jotka kuvaavat syntymää maailman kauneimmaksi ihmeeksi, ovat kyllä maailman suurimpia pöpipäitä! Todellakin ovat... Siis kenen mielestä on kaunista nähdä, kun nainen huutaa, venyy ja paukkuu saadakseen verisen, parkuvan ja limaisen lihakimpaleen ulos jalkovälistään? Jo sen ajatteleminen saa minut vihreäksi!
Ron on puolestaan omituinen tapaus. Muistan, kun Rose syntyi. Silloinkin meille soitti hätääntynyt Ron, joka oli synnytyssalin ovella ollut vähällä pyörtyä. Silloin minä olin jo Albuksen saanut, ja luulin urakkani olevan ohitse. Niinpä minä olin mennyt Hermionen seuraksi. Annoin hänen puristaa sormeni murskaksi ja kannustin häntä. Hassua kyllä, Hermione ei silloin kertaakaan manannut Ronia tai sanonut tämän olevan viimeinen kerta. Minä olin sekä Jamesia että Albusta saadessani haukkunut Harryn pataluhaksi ja vannonut, etten enää ikinä tekisi sitä uudelleen.
Mutta tässä sitä ollaan. Käytävällä Ronin vieressä, melkein neljättä kuuta raskaana. Tällä kertaa minä en pystynyt menemään Hermionen kanssa. Niin hölmöä kuin se onkin, niin Harry istuu nyt synnytyssalissa ja antaa Hermionen puristaa kättään kunnes se on vain iso, veltto, violetti ja tykyttävä ja tunnoton möykky.
”Eikö sinusta ole outoa, että Harry on siellä?” kysyn Ronilta huvittuneesti.
”Kuinka niin?” Ron kysyy kummissaan. Ilme hänen kasvoillaan on edelleen pahoinvoiva.
”Etkö ole mustasukkainen tai jotain?” kysyn. Ihmettelen, mistä sain senkin kysymyksen päähäni. Ron naurahtaa hiukan.
”Jotenkin mä epäilen, että synnytyssali ei ole ihan ensimmäinen paikka pokata kaverin vaimoa...” hän vastaa.
Nyökkään ja nauran itsekin vähän.
”Luulevatkohan ne, että Harry on vauvan isä?” kysyn seuraavaksi. Kysymys on tyhjä. Puhelen vain peittääkseni omaa hermostustani.
”Hermione ei varmasti anna niiden kuvitella mitään sen suuntaista... Muutoin kyllä varmaan...” Ron vastaa.
”Eikö sinua sitten harmita, kun et ole paikalla? Ensimmäinen vauvan näkevä henkilö on Hermionen lisäksi Harry. Se on aika huvittavaa, eikö vain?” naurahdan.
Ron kohauttaa olkiaan.
”En nyt tiedä, onko se niin kummallista. Varmasti on kaikkien kannalta kivempaa, kun en mene sinne oksentamaan...”
”Ahaa...” vastaan huulet leveässä mutrussa kuin ankan nokka.
”Mä en muuten oikein käsitä, mihin sä tällä pyrit? Onko sun mielestä sitten kummallista, että Harry on siellä. Mä ihmettelen lähinnä, miksi sä et mennyt...” Ron toteaa ja kääntää sylissään pitelemänsä perhelehden kiinni.
Sydämeni jättää lyönnin väliin, kun näen lehden kannen. Tunnen heti, kuinka käteni alkavat täristä, ja vatsanpohjani tuntuu katoavan. Kannessa ei sinänsä ole mitään erikoista. Siinä isä, äiti ja äidin sylissä pieni vauva kaikki hymyilevät iloisesti. Vauva ilmeisesti jokeltelee – sen pieni suu vuoroin leviää hymyyn ja puristuu mutruun. Olen kuitenkin vähällä kuolla kauhusta, kun katson kuvan naista, joka on erehdyttävästi minun näköiseni: punaiset hiukset, ruskeat silmät ja kasvot pisamien peitossa.
Eikä se kuitenkaan ole ulkonäköjemme samankaltaisuus, joka on vähällä saada minut kiljumaan. Kasvot kankeina tuijotan miestä, joka hymyilee kuvassa. Tuijotan hänen platinaisia hiuksiaan ja sinisiä silmiään. Omahyväistä ilmettä lukuun ottamatta yhdennäköisyys on niin silmiinpistävä, että minua kuvottaa. Kuin vastenmielisenä pilana kuvan mies kietoo käsivartensa naisen ympärille ja hymy muuttuu astetta ylpeämmäksi.
En edes kunnolla huomaa, että inahdan epämääräisesti. Se on Ronin kysyvä katse, joka saa minut huomaamaan omituisen käytökseni. En kuitenkaan jaksa selittää. En osaa selittää. En pysty... Katse kuvaan nauliintuneena nousen ylös penkistä. Vain vaivoin onnistun siirtämään silmäni Ronin hämmentyneiden kasvojen tasolle.
”Ei tästä tule yhtään mitään... Mä en voi jäädä tänne...” kuiskaan niin värisevällä äänellä, etten ole ihan varma siitä, miltä sanani kuulostavat. Enempää en pysty sanomaan.
Ron jää huutamaan perääni, kun hoiperran kohti synnytysosaston pienen aulan tulisijoja. Nyt on pakko päästä pois. Vihreiden liekkien imaistessa minut mukaansa mietin, kuinka pahasti olenkaan sekaisin. Tällaistako minun elämäni tulee olemaan tästä edes? Joka päivä jokin julma kohtalon oikku tuo eteeni jotain virheestäni muistuttavaa. Joka päiväkö kysymys siitä, kumpi on lapseni isä, tulee hyppimään silmilleni saaden minut voimaan pahoin ja pelkäämään sitä hetkeä, jona romahdan lopullisesti ja paljastan kaiken. Ja silloinhan kaikki olisi piloilla...
-
JEEE JEE JEEE! Jatkoa. Kerron nyt, että olen huomioinut tämän ja rakastunut jälleen ja että tulen joku kaunis päivä vielä kommentoimaan kunnolla. Nyt on pakko vain mennä nukkumaan. :)
-
XIX
Jotenkin tuntuu, että ajatukset kiertävät kehää. Seuraavat toisiaan ympyrässä, vaikka parhaani mukaan yritän karistaa ne ja siirtyä eteenpäin. En vain pysty unohtamaan. Ympärilläni on liikaa vihjeitä. Aina kun kuvittelen kykeneväni unohtamaan, jotakin tapahtuu. Jotakin sellaista, joka sysää mieleni jälleen alkupisteeseen ja sama masentava syöksykierre alkaa alusta.
Tai sitten näen jotain. Näen jotain, mikä muistuttaa minua kaikesta tekemästäni pahasta. Ja jälleen ajatukset karkaavat taaksepäin. Tai eteenpäin – sehän on ihan sama, sillä ajatukseni ovat ympyrässä. Kumpaan suuntaan tahansa menenkin, päädyn aina siihen yöhön baarissa ja siihen motelliin. Niihin hikisiin lakanoihin ja seuraavaan aamuun, jona pääni on niin kipeä, että tuntuu kuin se voisi vain räjähtää pois...
Tänäkin yönä kaikki alkoi jälleen alusta. Vielä Ronin soittoon asti kaikki oli hyvin... Nyt kaikki onkin sitten kaksi kertaa huonommin. Minä kyllä yritin... Yritin päästä yli kauhustani. En vain pystynyt. Ensin en kyennyt menemään Hermionen mukana synnytyssaliin. Sitten en enää kyennyt istumaan edes Ronin vieressä käytävällä. Hänen selailemansa lehden kuva on yhä mielessäni syöpyneenä, kun istun kotona kylpyhuoneen nurkassa. Se pitää minulle seuraa tapetoimalla pimeän huoneen seinät kirkkaasti ja selkeästi.
Minä ja Draco Malfoy... Se on jo sairasta. Ällöttävää ja kamalaa edes ajatella. Välillä tuntuu, ettei se voinut olla minä, joka lähdin siitä baarista hänen kanssaan. Ei se voinut olla Ginevra Potter, joka niin halpamaisesti päästi itsensä hänen alleen. Minä se kuitenkin olen. Ei siitä pääse minnekään. Se on totuus, josta yritän nyt parhaani mukaan päästä eroon. Miten se kuitenkaan voi onnistua, kun kyhjöttää kylpyhuoneen nurkassa pyyhe silmillä, ja silti näkee kaiken ympärillään selkeämpänä kuin koskaan?
Alakerran ovi käy raivokkaasti. Harry tömistelee portaat ylös. Kuulen ovien paukkumista hänen etsiessään minua. Jotenkin tuntuu, ettei hän ole kauhean hyvällä tuulella. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että niin epämääräisesti karkasin Ronin vierestä kotiin...
”Ginny? Ginny!” hän huutaa äänensävyllä, josta kuultaa läpi lievä suuttumus ja voimakas pettymys. ”Ginny, missä olet?”
Aluksi en tahdo vastata. Olen vain ihan hiljaa pimeän kylpyhuoneen nurkassa, pyyhe kasvoillani. Talomme ei kuitenkaan ole iso. En voi mitenkään kuvitella, ettei Harry pian löytäisi minua pimeän huoneen nurkasta pyyhe kasvoilla. Ja siitä minulla vasta olisikin selittelemistä. Lopulta on pakko vetää pyyhe pois ja heilauttaa taikasauvalla valot huoneeseen.
Olen juuri ottamassa hammasharjaa näön vuoksi esille, kun Harry paukauttaa oven auki. Hätkähdän. Hän on selvästi vihaisempi, kuin olin osannut ennakoida. En ihan käsitä, miksi. Minähän vain lähdin pois. Eihän se nyt niin kamalaa voinut olla? Ilmeisesti sittenkin. Vai onko jotain pahaa tapahtunut?
”Menikö kaikki hyvin?” kysyn mahdollisimman rauhallisesti. Hetkeksi Harry näyttää harhautuvan.
”Joo. Hermione ja Ron on nyt onnellisesti terveen pojanvonkaleen vanhemmat! Siis nimenomaan vonkaleen – olisit nähnyt, kuinka valtava se vauva on! Olisitpa nähnyt...” hän selittää, kunnes puhe aivan yllättäen katkeaa, ja innostunut äänensävy haihtuu.
Ilme Harryn kasvoilla muuttuu sekoitukseksi vihaisuutta ja karvasta pettymystä. Niin karvasta että minua alkaa itkettää. Vielä toistaiseksi pystyn kuitenkin pitämään itseni kurissa. En jaksaisi enää alkaa itkeä...
”Mikä ihme sinulle tuli? Miksi ihmeessä lähdit sairaalasta kesken kaiken?” Harry tivaa. Minä henkäisen terävästi.
”Alkoi väsyttää... Ajattelin, että on parempi tulla kotiin nukkumaan, niin jaksan sitten aamulla paremmin, kun haen pojat...”
Harry tuhahtaa ilkeästi.
”Älä syötä tuollaista pajunköyttä minulle, Ginny! Vai muka väsynyt! Ron sanoi sinun käyttäytyneen omituisesti. Että olit vain tuijottanut ja höpissyt ihan sekavia ja sitten paennut paikalta!” hän ärähtää ja minä puristan huulia yhteen, etten vain purskahda itkuun.
”Mä en ymmärrä sinua, Ginny... Ensin sä et tahtonut mennä Hermionen avuksi, vaikka se on sentään paras kaverisi. Mieti, kuinka nolostunut Hermione oli, kun näki minun tulevan luokseen. Se kysyi, miksi sä et tullut... Siinä vaiheessa mä olinkin sitten se nolo osapuoli, kun en osannut selittää sun käytöstäsi. Ajattele nyt! Ei Ron meitä sinne soittanut saadakseen minut Hermionen sängynlaidalle!” Harry vauhkoaa.
Minä nyökyttelen vaisusti. Toivon, että Harry jo lopettaa.
”Lisäksi mä hölmö vielä kuvittelin, että jäit sinne käytävään voidaksesi olla Ronin tukena. Mutta ei! Kun mä tulen vihdoin sieltä synnytyssalista, löydän puolihätääntyneen Ronin puristamasta jonkun tuntemattoman kättä, koska sä olit jättänyt sen yksin! Sen rauhoittamiseen meni aikansa, ja kun se vihdoin tyyntyi, kuulin, että sä olit puolestasi heittäytynyt ihan kummalliseksi!” Harry kuitenkin jatkaa.
Sitten. Aivan yllättäen tulee hiljaista. Harry huohottaa, hän on ilmeisesti purkanut kaiken kiukkunsa ulos. Olen ehkä hieman hämmentynyt. Olin odottanut enemmän. Enemmän vihaa ja pettymystä. Minä vain tuijotan hiljaa. En keksi parempaakaan, vaikka tajuan kyllä, että tässä hiljaisuudessa on minun mahdollisuuteni puolustautua.
”Sano jotakin”, Harry käskee. Hänen äänensä on jo hiukan laantunut. Kun en vieläkään vastaa mitään, Harry alkaa hermostua. Hänen äänensä on levoton.
”Ginny, sano jotakin...” hän pyytää hiljaa, melkein anovasti. Aivan kuin kaikki tuleva olisi kiinni minun äänestäni. Enkä minä silti pysty edes inahtamaan.
”Mikä jumalauta sinua riivaa?” Harry kysyy voipuneesti. Epätoivo. Näen sen hänen kasvoillaan. Hän tuntee hävinneensä. Syyllisyys. Niin tyypillistä hänelle. Harry piiskaa aina itseään muiden ongelmista. Hän ei osaa ajatella, että kaikki tämä on minun aiheuttamaani. Rinnassa pusertaa, kun katson hänen kasvojaan. Harry luulee, että tämä on hänen vikansa. Enkä minä pysty sanomaan mitään muuta.
Huokaus. Niin syvä ja voimallinen, että minun valmiiksi huono ryhtini lysähtää.
”Se johtuu vauvasta, eikö vain?” Harry kuiskaa ihan hiljaa. Minä painan kämmenen suuni eteen, vaikka on jo ihan selvää, etten voi siten peittää alahuulen värinää ja kyyneliä.
”Sä et halua sitä...” Harry jatkaa enemmän itsekseen kuin minulle. Hänen äänensä on niin alakuloinen, etten osaa edes kuvailla. Se järkyttää minua.
”Harry-kiltti, älä...” pakotan heikon kuiskauksen ulos suustani. Harry niiskaisee hiljaa. Minä säpsähdän. Pelkään hänen alkavan itkeä. En tahdo nähdä hänen kyyneleitään. Omissakin on jo liikaa kestämistä...
”Olen ollut tyhmä... Oikea aasi!” Harry naurahtaa kovaa. Se on sellaista epätoivoisen ja epäuskoisen sekaista naurua, joka kuulostaa melkein sekopäiseltä. Minua sattuu katsella häntä sellaisena. Purskahdan itkuun.
”Olisihan se täytynyt jo aikoja sitten tajuta... Kun Albus syntyi, sä nimenomaan sanoit, ettei ikinä enää. Ja kaikki nämä viimeajat... Sä sanot aina, kuinka rankkaa poikien kanssa on. Ja sä itket... Mä niin kuvittelin, että sä itket hormonien takia. Mä luulin, että sä itket siksi, että mä olen niin vähän kotona. Että sä olet siksi ollut niin outo... Olisi vaan täytynyt tajuta! Sä et halua tätä lasta...”
Hän katsoo minua odottavasti. Toivoen minun kieltävän kaiken. Avaan suuni, mutta sanat juuttuvat jonnekin matkalle. Tahdon niin kovasti sanoa hänen olevan väärässä. Tahdon kertoa, että rakastan häntä ja että tahdon vauvan. Haluan niin hirveästi sanoa, että haluan vauvaa enemmän kuin mitään muuta. Tahdon sanoa, että kaikki itku on hormoneiden syytä...
En kuitenkaan kykene siihen. En voi valehdella. Olen vain hiljaa ja luon katseen maahan.
”Se on siis totta... Sä et tahdo tätä lasta...” Harry sanoo jälleen. Lause alkaa jo tuntua hokemalta päässäni.
Sä et tahdo tätä lasta. Et tahdo tätä lasta...
”Ei sitä kannata enää vatvoa... Ei sille enää mitään voi...” vastaan lopulta. Ääneni on tasainen ja kylmä. Niin kolkko, että uskon jo melkein itsekin asian tulleen yhdentekeväksi. Harryn kädet valahtavat velttoina sivuille ja hän katsoo minua purren huulta. Katse on niin tuskainen, että minun on vaikea hengittää.
Yritän tulla lähemmäksi. Lasken käteni hänen olkapäälleen. Hän työntää sen kuitenkin alas. Kuulen hänen väkinäisen rauhallisen hengityksensä.
”Harry...” kuiskaan värisevällä äänellä. ”Anna anteeksi...”
”Ei se mitään, Ginny...” hän vastaa jäykästi. ”Ei sille enää mitään voi...”
Niiden julmien sanojen myötä hän poistuu huoneesta. Minä puristan silmiäni yhteen, ja toivon, että painajainen vihdoin loppuisi. Minun olisi pitänyt pystyä parempaan. Olisi pitänyt kyetä valehtelemaan. Miksi ihmeessä minun oli pakko leikkiä rehellistä juuri nyt?
-
Anteeksi... Olen todella pahoillani, unohdin tulla kommentoimaan. x| Murhaa minut.
Kuitenkin, yritän hyvittää tämän ja kommentoida niin hyvin kuin osaan. En tiedä hyödyttääkö se, mutta... minä yritän.
Alku oli loistava. En osaa sanoa muutakaan. Kehä. Ympyrä. Niin juuri. Sait kuvailtua loistavasti Ginnyn ajatukset, yhdella sanalla. Kehä. Kuitenkin selitit lisää, se avarsi vielä enemmän käsitystä Ginnyn ajatusmaailmasta, tuskasta.
Harryn repliikit, koko olemuksen ja kaiken muun mahdollisen, olet onnistunut kuvailemaan juuri sillä tavalla, millaiseksi minä Harryn ajattelen. Millaiseksi Rowling on Harrya kuvaillut.
Ja sitten loppu. Sait riidasta aikaan todentuntuisen. Helpon kuvitella. Ei ylilöytyä huutoa, ei liikaa kuvailua siihen kohtaan. Harryn pettymyksen saattoi tuntea ja Ginnyn halun valehdella, vaikkei hän siihen pystynytkään. Todella todentuntuista.
Anteeksi, parempaa en saanut aikaiseksi. Iso kiitos kuitenkin, että olet jaksanut tätä kirjoittaa. Sen haluaisin tietää että tuleeko vielä monta lukua? Kiitos vielä.
-
Mäkään en yleensä luo näitä angstijuttuja,mutta tää vaan jotenki imaisi. Ginnyn raskaus oli vaan vähä ennalta arvattava,mut loistava kuvailu korvas sen. Enpä sen persoonallisenpaa keksi,JATKOA äkkiä. Pakko saada tietää miten pariskunnalle käy
-
A/N: Kiitos LoDishille kommentista. On hienoa, että aina välillä löytyy uusia lukijoita :) Ja sitten taas suuri kiitos Lozkulle, uskolliselle kommentoijalle! En oikein tiedä, miten pitkään tämä tästä jatkuu, mutta ei varmaan hetkeen ole loppumassa... Pitemmittä puheitta kahdeskymmenes luku.
XX
”Ei näin voi enää jatkua!” Harry ärähtää kompuroidessaan illalla töistä kotiin. Eteisestä alkaen kotimme on yhtä sekasotkua. Heti ovella tielle osuvat ahtauden vuoksi säilytystilatta jääneet lastenvaunut. Kaikkialla lojuu lastenvaatteita ja leluja, eivätkä meidän aikuistenkaan tavarat tunnu mahtuvan siististi minnekään. Viimeinen niitti oli, kun Albukselle täytyi ostaa isompi sänky. Poika on kasvanut viimeaikoina niin paljon, ettei pinnasänky enää riittänyt.
Totuus vain oli, ettei uusi sänky yhdessä Jamesin oman kanssa meinannut mahtua kunnolla huoneeseen. Minulta ja Harrylta vei iäisyyden sovittaa se niin, että muutkin tavarat mahtuivat vielä sen jälkeen ovesta sisälle. Ikävä kyllä meillä on ihan liian pieni koti.
”Olen selaillut koko päivän asuntolehtiä...” huokaan hänen istuutuessaan ruokapöytään.
”Sen kyllä huomaa... Täällä on aika sekaista...” Harry tuhahtaa hiljaa. Yritän olla kuin en olisi kuullutkaan. En tahdo aloittaa uutta riitaa. Vanhankin paikkaamisessa kesti niin pitkään. Harry nukkui itsepäisesti sohvalla melkein kaksi viikkoa, vaikka minä yritin anella anteeksiantoa jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Vieläkään en ole ihan varma, antoiko Harry tosiaan anteeksi, vai pakottiko kipeä selkä hänet luovuttamaan.
”No, löytyikö mitään kiinnostavaa?” Harry kysyy lopulta, kun en sano mitään. Pudistan päätäni, sillä suuni on täynnä leipää.
”Ei yhtään mitään... Tuntuu kuin kaikki Lontoon asunnot – niin myytävät kuin vuokrattavatkin – olisivat kadonneet yhdessä yössä! Muistan, kuinka asuntomainoksia vielä muutama kuukausi sitten tuli jatkuvalla syötöllä postiluukusta. Muutamaa satunnaista ja huonolla seudulla sijaitsevaa yksiötä lukuun ottamatta täällä ei ole mitään...” huokaan tuskastuneesti.
Harry rypistää kasvojaan.
”Tiedät Ginny varmasti sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, ettei Lontoo ole mikään lapsiperheiden kaupunki. Tämän kaltaisista lähiöistä ei paljoa paremmaksi mene. Totuus on, että kaikki yhden lapsen perheitä suuremmat muuttavat muualle, paikkoihin joissa on turvallinen liikenne, paljon puistoja ja muutenkin rauhallisempaa...” hän selittää ja minä nyökkään haikeana.
”Tiedän kyllä, Harry. En vain mitenkään haluaisi lähteä täältä... Olen niin tottunut siihen, että kaikkialle pääsee kävellen. En osaa oikein kuvitella itseäni asumaan mihinkään satelliittikaupunkien lähiöistä...” huokaisen. Hetkeksi huoneeseen laskeutuu hiljaisuus, kun Harry aloittaa kanapihvinsä pureskelun ja minä yritän saada Albuksen syömään vihanneksensa.
”Ginny”, Harry aloittaa hieman varoen. ”Olen tässä hieman ajatellut tätä koko asuntojuttua...”
”Niin?” kysyn tahtomattanikin varautuneesti. Harryn äänensävy ei lupaa mitään, mistä minä pitäisin.
”Onko meidän ihan pakko etsiä asuntoa nimenomaan pääkaupunkiseudulta? Tarkoitan vain, että muualla maassa on paljon enemmän tarjontaa, ja lisäksi kodit ovat suurempia ja halvempia. Tiedät, että olen aina halunnut lasten kasvavan maaseudulla, tai edes jossakin pienemmässä kaupungissa...” hän selittää loppua kohden varovasti innostuneempana.
Minä puolestani olen vähällä nielaista herneeni väärään kurkkuun.
”Mitä tarkalleen ottaen tarkoitat pienellä kaupungilla?” kysyn pakottaen pitämään ääneni rauhallisena.
”Ehkäpä sellaista alle kymmentätuhatta voisi pitää ideaalina, maksimissaan viisitoistatuhatta asukasta”, Harry vastaa unelmoiva katse silmissään.
”Et voi olla tosissasi!” minä parahdan. ”Se on niin kovin vähän... Etkö mitenkään voisi harkita edes mitään Manchesterin kokoluokassa olevaa... Tai edes Liverpoolin? Onko sen kaupungin tosiaan oltava niin pieni? Minä ainakin viihdyn hyvin, kun on useampi miljoona asukas ympärillä...”
”Lapsille se ei kuitenkaan tee mielestäni hyvää”, Harry huomauttaa terävästi. Minua sapettaa, mutta en voi olla muuta kuin myötäilemättä.
”Tylyahossa olisi muuten yksi kiva talo myytävänä”, Harry toteaa.
”Siinä olisi juuri sopivasti neljä makuuhuonetta, tilava keittiö ja olohuone sekä oma pieni puutarha. Siellä lapset saisivat ainakin olla ihan vapaasti velhoja, ja koulumatkakin olisi lyhyt. Ajattele, kuinka hauskaa olisi, että he voisivat tulla käymään kotona joka Tylyahon viikonloppu!” hän hymähtää. Minä pudistan päätäni.
Lavender ja Parvati miehineen asuvat Tylyahossa. Heidän naapureikseen en muuttaisi, vaikka joku muutoin katkoisi kaulani. Ajattele nyt lapsiparkojakin. Millaisiksi he oikein kasvaisivat leikkiessään niiden bimbojen lasten kanssa!” tokaisen tyytyväisenä siitä, että keksin edes kohtuullisen pätevän syyn Tylyahon torjumiseen.
”Se on kyllä totta”, Harrykin myöntää. ”Ja kun asiaa ajattelee lasten kannalta, niin heistä olisi varmaan noloa, jos äiti ja isä pakottavat käymään aina kun Tylyahon viikonloppu koittaa... Mutta jos Tylyaho ei kerran kelpaa, ja Lontoosta asuntoa ei löydy, niin minne me sitten muutetaan?”
”En mä vain tiedä”, huokaisen. ”Täytyy varmaan selata nuo lehdet vielä kerran läpi. En mä ole niissä vielä muuhun kuin Lontoon seutuun keskittynyt.”
Loppuilta kuluukin sitten asuntoilmoitusten tutkailussa. Jotenkin tuntuu, että minä ja Harry etsimme kodissa aivan eri asioita. Harry on paljon käytännöllisempi. Hän tarkkailee talojen sijainteja, entisten omistajien määriä, rakennusvuosia, pihojen kokoja ja pohjapiirrosten toimivuutta. Minä puolestani rakastun aina epäkäytännöllisiin ratkaisuihin ja taloihin, joihin kukaan terve ihminen ei muuttaisi lasten kanssa.
Aina välillä Harry tuntuu löytävän mieleisensä. Hän piirtää punaisella tussilla ympyröitä ilmoituksiin taloista, joissa hänen mielestään kannattaisi käydä katsomassa. Jotenkin minä vain en osaa innostua samalla tavalla kuin hän. Ajatus vanhan kodin jättämisestä sattuu liikaa. Miten yksi lapsi voikaan saada aikaan näin paljon muutoksia?
Silti esitän. Kehun samoja asioita, joista hän pitää, ja yritän ihan tosissani löytää jotain hyvää kaikista potentiaalisista taloista. Silti, kun seuraavana aamuna lähdemme aikaisin tutustumaan kiinnostaviin taloihin, minua masentaa. Niin kamala ja ahdas kuin nykyinen kotimme onkin, rakastan sitä silti melkein eniten tässä maailmassa. Se on sentään se koti, jossa vielä muutamaa vuotta aikaisemmin olimme onnellisia. Nyt näen kaikissa vierailemissamme taloissa vain sen surun ja pimeyden, joka tahtoo niin väkisin muuttaa kanssamme.
Ei uusi koti takaa meille uutta alkua. Se on vain uusi lavaste samalle tragedialle. Vanhoissa nurkissa taistelukenttä on sentään tuttu. En tiedä, selviänkö enää, jos minut riistetään pois niistä huoneista, joiden pimeydessä olen ennen voinut surra yksin. En usko, että pärjään, jos minulla pian on enemmän tilaa, jonka uumeniin hukkua. Ehkä sitten pää ei yllä pinnalle enää lainkaan...
Tietenkään sitä ei voi sanoa Harrylle. Hän on taas iloisempi. Hänelle ajatus uudesta kodista on tervetullut. Hän on niin tyytyväinen saadessaan suunnitella eri talojen kohdalla, mitä kullekin huoneelle tehdään, ja minne pystytetään lapsille jalkapallomaalit.
Siispä, kun Harry välittömästi rakastuu erääseen vanhaan, ja minun mielestäni aivan liian suureen maalaistaloon pienehkössä kylässä aivan merenrannan tuntumassa lähellä Torquayta mutta kuitenkin keskellä ei-mitään, minä vain nyökkään. Nyökkään ja hymyilen aivan kuin se kamala ja pahasti remontin kaipuussa oleva koti olisi myös minun unelmieni ruumiillistuma.
Ehkä olisi pitänyt kuitenkin sanoa jotain. Yrittää pysäyttää se hässäkkä, jonka keskelle nyökkäykseni meidät sysää... Ennen kuin kunnolla tajuankaan, Harry on jo tehnyt tarjouksen, ja minä löydän itseni pakkaamasta lasten leluja muuttolaatikoihin.
-
Uusi luku!!! Jeee!
Öö..
Sait mut osittain pakokauhun valtaan, sillä juuri meillä oli muutto ja herranjestas, en varmaan koskaan toivu siitä. Kamaa on vaan niin paljon. No kumminkin..
Sait kuvailtua jälleen loistavasti tunteita ja vaikka sivutitkin hieman edellisen luvun aiheen, niin sait selitettyä sitä, et vain "unohtanut".
Joo, en tiiä, ei taas oo yhtään semmonen fiilis et osais kommentoida, ku vatuttaa kaikki muutkin asiat. Sori. Ehkä seuraavalla kerralla.
-
Mahtavaa tekstiä!! Osaat kuvailla hyvin tilanteita ja tunteita.Koskas mahdollisesti jatkoa?<33 :D
-
A/N: Pöö taas kaikille lukijoille. Uusi luku on nyt tässä, mutta pelkään, että se voi olla vähän sekava. Olen juuri muuttanut Luxemburgiin asumaan, ja täällä on kaikki vielä uutta ja sekavaa, niin pääkin on vähän pyörällä toistaiseksi. Mutta kyllä se siitä, kun opin tuntemaan vähän paikkoja...
XXI
Talo kaipaa remonttia. Se kaipaa sitä niin paljon, että minua ihan itkettää ajatella. Minä tiedän, että talo näyttää kamalalta ja kaipaa remonttia. Ikävintä asiassa on, että myös naapurit tietävät, että talo näyttää kamalalta ja kaipaa remonttia. Vielä ikävämpää on, että naapurit ovat jästejä. Ja uteliaita. Remonttia ei siis voi vain tehdä taikomalla.
Ensimmäisten muuton jälkeisten päivien aikana en saanut hetkenkään rauhaa. Tuntui, kuin kaikki tämän pienen kylän asukkaat ja muutama naapurikylästäkin olisivat pyrkineet jonossa sisälle esittäytymään. Tuskin ehdin laskea viimeistä muuttolaatikkoa lattialle, kun se typerä tervehtimissirkus ryöstäytyi jo valloilleen.
Minä vihaan tätä taloa. Vihaan tätä taloa ja kaikkia näitä muuttolaatikoita ympärilläni. Vihaan sitä tapaa, jolla pojat nauttivat tilanteesta. He juoksevat ympäri uutta, isoa kotiaan innoissaan. Heidän onnellisuutensa on minulle kuin petos. He pettävät minut iloitsemalla tilasta ympärillään ja omista huoneistaan. Tuntuu, että olen ihan yksin tuntiessani vihaa tätä taloa kohtaan...
Muuttolaatikot ovat yhä levällään. Myös minun mieleni on hajalla. Pakattuna pieniin laatikoihin, jotka on siroteltu ympäri tätä kolkkoa ja pahasti remontin perään kirkuvaa taloa. Katson ympärilleni talossa, mutta en osaa ajatella, mitä minun pitäisi tehdä. Purkaako muuttolaatikot ja sisustaa, vai pitää kaikki hajalla ja remontoida?
Haluaisin lainata läheiseltä rakennustyömaalta jonkin järeän jästikoneen ja ajaa sen talon seinästä läpi. Eräs naapurin mies työskentelee armeijan tukikohdassa lähistöllä. Ehkä voisin piiloutua hänen autonsa takakonttiin ja varastaa panssarivaunun. Ajaa sillä seinästä läpi ja tuhota kaiken ympärilläni hitaasti ja paljon taikuutta karkeammin.
Lopulta jokin epämääräinen ääni sisälläni vinkuu ja käskee minun yrittää ryhdistäytyä. Se kimittää ja komentaa minua kasaamaan itseni ja ryhtymään töihin uuden kotini eteen. Se on kuitenkin niin kovin vaikeaa. Miten ihmeessä osaisin toimia täällä? Talossa, jonka jokainen narahdus saa minut pelkäämään ja tahtomaan pois.
Tämä ei ole mikään koti. Tämä on vain kuori, jonka sisälle minut on vangittu. Edellinen talomme oli koti, jota minä ehkä kaikessa ahdistuksessani vihasin, mutta silti se oli koti, jota rakastin. Tätä taloa kohtaan minulla ei ole mitään tunnesidettä. Ellei vihaa sitten lasketa... Täällä minulla on vain ahdistukseni, kun edellisessä talossa minulla oli pelastusköytenä muistoja ajoista, jolloin minä oikeasti näin muutakin kuin pimeää.
Olen sekava. Yritän karistaa sekavuuden loihtimalla esiin kevyen, mutta tuhoisan lekan. Ehkä on hyvä, että talo tarvitsee remonttia. Voin purkaa sitä kohtaan tuntemani vihan pamauttamalla lekan yläkerran suuren kylpyhuoneen seinästä läpi. Hakkaan lekalla vimmatusti, ja pian ympärilläni leijuu vain tomua. Kaakelit kilisevät, ja korvissa kirkuu, mutta minä vain jatkan.
Eikä kukaan ole täällä estämässä minua. Harry, se sika on töissä. Sehän ei sinänsä ole mitään uutta. Uutta on tämän työkomennuksen kesto ja sijainti. Kuukausi Bahamalla! Niillä saarilla kuulemma suorastaan pesii entisiä kuolonsyöjiä, jotka on saatava kiinni...
Minua ärsyttää niin paljon, että hakkaan kuin kostoksi lekalla kylpyhuoneen putketkin rikki. Vesi suihkuaa kaikkialle, mutta minä vain nauran. Hohotan niin, että mahaan sattuu. Harry varmaan kuvittelee, että palatessaan kotiin ruskettuneena hän löytää kauniiksi remontoidun kodin ja iloisen vaimon leipomassa tuoretta pullaa. No, siinähän luulee!
Olen nopeasti aivan märkä. Vesi tulvii huoneessa ja virtaa oven ali aulaan. Seuraan vesivanaa, kun se syöksyy alas portaita olohuoneeseen ja keittiöön. Minä en kuitenkaan saa tarpeekseni. Isken lekalla huolimattomia iskuja sinne tänne. Rikon seiniä, portaita ja lattiaa.
Olen juuri hajottanut takkahuoneen takan, kun kuulen ovikellon soivan. Matkalla avaamaan isken taikasauvalla ammottavia reikiä seiniin. En jaksa välittää edes siitä, ovatko ne kantavia... Minä nautin tästä tuhoamistyöstä. Hiki valuu otsalleni ja vatsaa kivistää. Vauva ei varmaan pidä puuhistani, mutta siltä minä viimeiseksi kysyisin mielipidettä...
Oven takana on joku niistä uusista naapureistamme. Hänellä on käsissään vadillinen korvapuusteja. Ne höyryävät vielä, ja minua ärsyttää. Jotenkin sutjakasti tämä pienikokoinen tumma nainen onnistuu luikertelemaan sisälle.
”Anteeksi, meillä ei ole vielä aloitettu sisustamaan... Täytyisi ensin remonteerata...” mutisen vaivautuneena saattaessani naista keittiöön. Sinne se yläkerrasta valuva vesi ei vielä ole päässyt. Nainen hymyilee ymmärtäväisesti. Hänen nimensä on Liza, ja hän asuu meitä vastapäisessä talossa. Siinä joka on selvästi kadun tyylikkäin.
Liza viihtyy meillä pitkään. Hän hymyilee paljon ja puhuu sitäkin enemmän. Hampaat hohtavat valkoisina. Ne ovat täydelliset. Liza on amerikkalainen. Hänen miehensä on englantilainen. He ovat muuttaneet Englantiin viisi vuotta sitten, koska mies – Burt – sai töitä arkkitehtinä. Nyt heillä on tyttäret Mackenzie ja Marylou sekä yksi poika, Maxwell.
Liza kertoo, että heidän talonsa oli ollut aivan yhtä huonossa kunnossa ostohetkellä. Hän sanoo remontoineensa aivan yksin Maxwellia odottaessaan, kun mies oli ollut jatkuvasti työmatkoilla etsimässä inspiraatiota suunnitelmiinsa. Kun kerron Harryn olevan Bahamalla, hän uskoo meidän olevan sielunsiskoja.
Minä en kuitenkaan ole ihan yhtä innoissani. Liza on onnellinen asemassaan. Hän rakastaa lapsiaan ja puhuu heistä ylpeänä, esittelee valokuvia lompakostaan ja kertoo, kuinka Mackenziellä on vaikea atooppinen ihottuma ja allergiaa melkein kaikkia kosteusvoiteita kohtaan. Maryloulla hankala keliakia ja Maxwellilla on astma, mitä ikinä se sitten onkaan...
Jos minun lapsillani olisi samoja ongelmia, en jaksaisi katsella heitä päivääkään. Liza kuitenkin on niin ylpeä lapsistaan. Hän sanoo nauttivansa gluteiinittoman leivän leipomisesta. Hän kertoo ostavansa Mackenzielle erikoissalvaa, jota saa ainoastaan Borneolla kasvavan puun lehdistä tehdystä uutteesta. Salvan lähin myyntipaikka on Singapore. Liza matkustaa sinne kaksi kertaa vuodessa ja tuo mukanaan matkalaukullisen.
Pian Liza ehdottaa minulle vierailua kodissaan.
”Saisit ehkä vinkkejä kodin remontointiin!” hän hehkuttaa vilpittömän innoissaan ja tarttuu minua kädestä. Minua nolottaa mennä hänen mukaansa ja raahata meluavia poikia mukanani, mutta en mahda mitään. Liza haluaa välttämättä olla ystäväni.
Lizan koti on upea. Se on hieman pienempi kuin meidän kotimme, mutta silti valtava. Sisustustyyli on minun mieleeni liian amerikkalainen, mutta kaikkialla on silti äärettömän kaunista. Lizan koti on niitä paikkoja, joissa tuore pulla tuoksuu ja paikat ovat järjestyksessä.
Hän esittelee minulle tyttöjen vaaleanpunaiset huoneet ja Maxwellin sinisen, akvaarioteemaisen huoneen. Seinälle on maalattu iso delfiini.
”Tein sen itse. Kotiäitinä on aikaa näperrellä!” Liza hymyilee. ”Jos haluat, niin voin tulla maalaamaan teidänkin lasten huoneisiin kuvia!”
Kiitän kohteliaasti. Minulla ei tosiaan ole minkäänlaisia taiteellisia lahjoja. En silti tiedä, haluanko lasteni huoneisiin täydelliseltä vaikuttavan Liza Flemingin maalauksia. Niiden näkeminen katkeroittaisi minua liikaa.
Flemingien kodissa on siistiä. Niin siistiä, että minua itkettää. Yksikään taulu ei ole vinossa, eikä millään pinnalla näy edes ohutta pölykerrosta. Lastenhuoneissakin lelut olivat siististi lelulaatikoissa, joiden värit sopivat täydellisesti muuhun sisustukseen.
Liza selvästi siivoaa paljon. Ja leipoo. Hän tarjoaa kahvia ja pullaa. Näen keittiön, joka on niin hyvin järjestetty, että henkeni tuntuu salpautuvan. Ahdistun. Meillä saa kaikkea etsiä puoli tuntia, ja kun etsitty tavara vihdoin löytyy, huomaa sen yleensä olevan rikki.
Pääsen lähtemään vasta illalla. Olen kurkkuani myöten täynnä Lizan ystävyysyrityksiä. Hän lupaa tulla heti aamulla auttamaan remontissa. Hänellä ei kuulemma ole mitään muuta tekemistä enää rikkaruohojen kitkennän jälkeen. Sen hän aloittaa omien sanojensa mukaan jo puoli kahdeksalta, kun lapset ovat päässeet turvallisesti koulubussiin.
Ahdistaa. Ärsyttää. Kiukustuttaa! Liza on niin upea, varmaan juuri sellainen ihminen, joka tekee kotona töitä koko ajan ja kehtaa vielä nauttiakin siitä. Lisäksi hän on jästi. Niin umpijästi, että hirvittää. Hän ei usko Jumalaa ja enkeleitä lukuun ottamatta mihinkään yliluonnolliseen. Miten hän siis pystyy kaikkeen tähän? Miten hän onnistuu? Minulla on liikaa ongelmia, vaikka voin halutessani käyttää taikuuttakin...
Tämä ajatus saa minut kauhun valtaan. Liza tulee huomenna auttamaan minua remontissa! Tarkoittaako se, että minun on pakko opetella tapetoimaan kuin jästi? Jo ajatus saa minut masentumaan. Liza tulee häpeämään nähdessään minut säheltämässä.
Vastentahtoisesti nappaan taikasauvan käteeni ja alan kasata hajottamiani paikkoja. Minun on pakko saada yön aikana talon muodot kohdilleen. Muuten Liza voi vaikka yli-innostuksissaan tilata remonttifirman paikalle... Kuivatessani olohuoneen lattiaa mahaani alkaa vihloa niin paljon, että kiljun.
-
Muuttolaatikot ovat yhä levällään. Myös minun mieleni on hajalla. Pakattuna pieniin laatikoihin, jotka on siroteltu ympäri tätä kolkkoa ja pahasti remontin perään kirkuvaa taloa. Katson ympärilleni talossa, mutta en osaa ajatella, mitä minun pitäisi tehdä. Purkaako muuttolaatikot ja sisustaa, vai pitää kaikki hajalla ja remontoida?
Ah,tuo oli kaunis kohta,tunnetta ei olisi paremmin voinut ilmaista.
Ihanaa että Ginny pääsi purkamaan tunteensa tuhoamalla (mun lähimuistissa ei ainakaan ole siitä mitään mielikuvaa). Päässä on tällä hetkellä hullu kuva mielipuolisesta Ginnystä,jolle repeilen itsekseni koko ajan. Ainoana miinuksena musta nuo kappaleet on vähän turhan lyhyitä,ei kerkeä "päästä sisään" asiaan. Eli siis pitää lukea hitaasti n_n
-
Uuu..Jäi jännään kohtaan siis että mitäs sielä mahassa tapahtuu?(: Juu eipä täs muuta kuin että jatkoa mahdollisimman pian ;)
-
Surullisen kaunista jälleen.
Osaat kyllä oikeasti kuvailla Ginnyn tunteita ja päästää lukijan sisälle niihin. Muutenkin. En oikeastaan taaskaan tiedä mitä sanoa.
Odotan innolla jo seuraavaa lukua ja haluan todella tietää mitä se vauva siellä mahassa touhuaa. :) Jatkoasiis kehiin. <33
-Vakio kommentoijasi, Lozku
-
A/N: Kiitos jälleen kerran kannustavista kommenteista :D
XXII
Minulla ei ole mitään muistikuvaa tapahtuneesta. Vielä sairaalassa herätessänikin mieli on sekava. Täynnä harmaan eri sävyissä tanssivia pilkkuja, jotka saavat pään särkemään. Ihan kuin kipeässä vatsassa ei olisi jo tarpeeksi – tunnen kyllä kivun, vaikka kaikki muu onkin pimeää... Itse asiassa minä myös muistan, miltä ensimmäinen vihlaisu tuntui. Muistan, kuinka ajattelin silloin kuolevani siihen paikkaan. Niin pahalta silloin tuntui.
Juuri mitään muuta en sitten muistakaan. Ilmeisesti yläkerrassa nukkunut James oli herännyt huutooni. Kuulemma minä olin tosiaan huutanut. Ei mitään heikkoa haavoittuneen ininää, vaan sellaista tuskaista kirkunaa, joka saa veren seisahtumaan. Olisi siis kai ollut ihme, jos James ei olisi herännyt. Edes hänen unenlahjansa eivät voi olla niin hyvät, että äidin kiljaisut sekoittuvat uduksi hänen unessaan... Minulla ei siis kai ole mitään syytä uskoa, että kyseessä olisi ollut äidin ja lapsen maaginen yhteys, joka sai Jamesin huolesta suunniltaan havahtumaan äitinsä pelastamiseen.
James oli siis löytänyt minut. Ilmeisesti olin järkyttänyt hänet aika pahasti. Hän oli juossut itkien ulos ovesta. Minä olin onnistunut ryömimään hänen perässään kadulle asti. Siellä olin sitten lysähtänyt maahan täysin toimintakyvyttömänä. Ja sieltä minut sitten löydettiin...
Omalla tavallani olisin toivonut Lizan ehtineen paikalle ensin. Hän olisi tietysti tietämättömyydessään vienyt minut johonkin jästisairaalaan, ja myöhemmin hukuttanut minut myötätuntoonsa. Lizan kanssa olisin kuitenkin säästynyt siltä nöyryytykseltä, joka toisesta vaihtoehdosta seurasi. On oikeastaan äärettömän surkuhupaisaa ajatella asiaa jälkikäteen. Ihan totta, millä todennäköisyydellä ylipäätään pelastajani olisi kuulunut olla noita?
Noita minut kuitenkin pelasti. Minulla on aivan lyhyt ja hämyisä muistikuva hänestä. Makasin siellä, kylmällä asvaltilla, kun katuvalon himmeään valokeilaan juoksi nainen. Hänen kenkiensä kopina tykyttää yhä utuisessa muistossani. Silmäni olivat siinä vaiheessa jo aivan sumeat, ja hänen äänensä oli puuroa korvissani. Siitä huolimatta hänen äänensä puuro oli makeaa ja kaunista, soljuvaa eikä lainkaan niin klimppistä kuin minun mielikuvani.
Katuvalossa hänen vaaleat hiuksensa loistivat kirkkaasti. Hänellä oli yllään valkoinen pitkä takki. Jälkikäteen ajateltuna on äärimmäisen häpeällistä myöntää, mitä hämärässä mielessäni silloin liikkui. Silloin tuntui kuitenkin täysin luonnolliselta ajatella, että nainen oli enkeli. Olin täysin varma, että hän oli kaunis vaaleakiharainen enkeli, joka tuli hakemaan minua valkoisessa villakangastakissaan, säteenään rätisevän katulampun heikonkeltainen valo.
Omalla tavallaan nainen tietenkin oli enkeli. Hän tuli pelastamaan minut. Näin jälkikäteen minusta kyllä tuntuu, että olisi ehkä ollut kaikkien etu, jos hän olisi vain kävellyt ohi. En syyttäisi häntä, itse asiassa olen melko varma, että kiittäisin. Minähän olen paha ja likainen piru – eivät enkelit saisi haaskata aikaansa meidän pelastamiseemme. Varmaan jossakin muualla joku muu olisi ansainnut hänen apuaan enemmän...
Nainen ei kuitenkaan ollut kävellyt ohi. Hän oli löytänyt Jamesin kadulta ja oli tuomassa häntä kotiin minut nähdessään. Tai kuullessaan, kukaan ei ole kertonut, lähtikö minusta vielä siinä vaiheessa ääntä. Nainen oli tunnistanut minut – tajunnut heti, että nyt on noita hädässä eikä mikään tavanomainen jästi. Hän oli hälyttänyt paikalle äänien vuoksi kummastelemaan saapuneen Lizan, joka oli ottanut Jamesin ja hakenut Albuksen sisältä luokseen.
Lizalle nainen oli kai kertonut jonkin valheen, joka esti tätä tunkemasta poikien kanssa mukaan sairaalamatkalle. Minua ei jaksettu valaista turhalla yksityiskohdalla. Jutun ydin on, että minä päädyin Mungoon. Päädyin Mungoon tuntemattoman enkelinaisen saattamana, täysin tiedottomana ja luultavasti typerän näköisenä – minulla oli tapahtumien aikaan ylläni vanha, kauhtunut verkkaripuku.
Olin tajuttomana koko yön. Seuraavana aamuna pian heräämiseni jälkeen toivoin, että olisin vaipunut pysyvään koomaan. Enkelini istui nimittäin sänkyni laidalla. Hän silitteli hiuksiani hoikalla kädellään. Hyvin hoidetut sormet pujottelivat punaisten takkujeni lomassa ääntäkään päästämättä. Ilme hänen kasvoillaan oli lempeän huolehtivainen, jopa sairaalahuoneen hämärässä se säteili lämpimänä.
”Hei, Ginevra...” nainen aloitti varovasti. Hänen äänensä oli pehmeää, enemmän samettimaista kaakaota kuin puuroa, ajattelin silloin melko typerästi. Minuun pumpatuilla rohdoilla oli varmaan jotain tekemistä sekavuuteni kanssa. Tai sitten sillä tykyttävällä kivulla, joka ei vieläkään ole jättänyt hitaasti pyöristynyttä vatsaani rauhaan.
”Hei... Missä mä olen?” raakuin äänellä, jonka perusteella minun olisi voinut luulla kärsivän pahemman luokan krapulasta. Nainen hyssytteli minua hiljaa.
”Ei tarvitse puhua, jos se tuntuu rankalta...” hän sanoi äänellä, joka kuulosti korviini aivan kehtolaululta. ”Kaikki on hyvin nyt. Olet sairaalassa, ja parantajat huolehtivat sinusta...”
Annoin naisen selittää kaiken tapahtuneen minulle. Hän kertoi, etteivät parantajat vielä tienneet, mikä minussa on vialla. Minä en viitsinyt mainita, ettei minua edes kiinnostanut tietää. Olin aika varma – ja olen edelleen – että minun olisi pitänyt kuolla sillä kadulla. Nyt kaikki, mitä saatoin toivoa oli, etteivät parantajat keksisi lainkaan, mikä minua vaivaa.
Tämä tunne vahvistui entisestään, kun nainen hetkeä myöhemmin päätti esittäytyä.
”Niin... Minä tosiaan löysin sinut sieltä kadulta. Olipa tuuri, että olin juuri silloin vähän pidemmällä iltakävelyllä... Minä asun oikeasti naapurikylässä. Nimeni on Astoria. Astoria Malfoy.”
Silloin minusta tuntui kuin tukehtuisin. Haukoin henkeäni ja kouristelin vuoteessani, kunnes putosin lattialle. Se sama kipu, joka oli tykyttänyt päässäni ja mahassani leimahti sietämättömäksi tuskaksi. Astoria kiljui säikähdyksestä melkein yhtä kovaa kuin minä kivusta. Minusta tuntui aivan siltä kuin ihoni olisi syttynyt tuleen. Tämän tuskan rinnalla se edellisiltainen vihlaisu tuntui vain pieneltä nipistykseltä.
Lauma parantajia ja hoitajia ryntäsi huoneeseen. He kaikki huusivat, ja ihan pienen hetken ajan minusta tuntui aivan siltä kuin hekin olisivat tulleet ottamaan osaa huutokilpailuun. Pian joukko käsiä tarttui minuun.
”Kaikki hyvin, Ginevra! Kaikki hyvin – he nostavat sinut takaisin sänkyyn!” Astoria yritti kuulostaa rauhoittavalta. Hänen äänensä oli kuitenkin pelosta kimeä.
Ellei muiden kosketus olisi entisestään lisännyt jo siihen mennessä mahdottomalta tuntunutta kipua, olisin luultavasti tuntenut suunnatonta häpeää. Oikeastaan tunsin pientä häpeää kivusta huolimattakin. Huutaessani tuskissani en voinut olla ajattelematta, kuinka ansaittua se kaikki oli. Polttava tunne ihollani oli juuri sitä, mitä minä ansaitsin.
Häpeä... Mitä muuta olisin voinut tuntea, kun ajattelin Astoria Malfoyn pelosta kimeää ääntä. Hänen rauhoittavaksi tarkoitetut sanansa olivat kuin suoraan sydämeen iskettyjä tikareita. Ei kuitenkaan minun sydämeeni iskettyjä... Ajatellessani hänen sanojaan, minusta tuntui, kuin olisin ollut se, joka löi puukon suoraan hänen rintaansa.
Olen haavoittanut teoillani enkeliä. Olen itsekkäässä ja humaltuneessa kostonhimossani tehnyt asioita, jotka takaavat minulle pääsylipun jonon ohi helvettiin. Olen satuttanut naista, joka nyt pelkää puolestani, vaikka olen hänelle täysin tuntematon. Enkeli pelkää minun ja sellaisen syntymättömän lapsen puolesta, joka saattaa olla hänen miehensä lapsi.
Sitten polttava kipu vie minut taas mukanaan, enkä pyristele vastaan. Mitä tahansa minussa nyt onkaan vikana, ansaitsen sen ja vielä tuhansia kertoja pahempana. Nyt en enää toivo, että olisin kuollut siellä kadulla. En minä ansaitse kuoleman tuomaa helpotusta...
-
Surullisen kaunista jälleen.
Osaat kyllä oikeasti kuvailla Ginnyn tunteita ja päästää lukijan sisälle niihin.Muutenkin.En oikeastaan taaskaan tiedä mitä sanoa.
Tuossa oli kaikki mitä voin sanoa.
NuuhkuHoney
-
A/N: Kiitos NuuhkuHoneylle kommentista!
XXIII
Makaan Pyhässä Mungossa viikon ennen kuin parantajat vihdoin keksivät, mikä minussa on vikana. Suurimman osan siitä viikosta olen aivan rauhallinen. Muutamaan otteeseen saan samanlaisen kummallisen kohtauksen, jonka aikana minusta tuntuu kuin kehoni olisi leimahtanut ilmiliekkeihin. Usein kosketus stimuloi kohtauksia, ja muutaman kerran jälkeen sänkyni päätyyn kirjoitetaan kuusikielinen ilmoitus, jossa valtuuttamattomia henkilöitä kielletään koskemasta minuun.
Suurimman osan aikaa olen kuitenkin suurin piirtein kunnossa. Kipu ei tietenkään missään vaiheessa lopu. Ensimmäisestä kohtauksesta asti minusta tuntuu jatkuvasti siltä kuin istuisin aivan liian lähellä nuotiota, aivan kuin olisin niin lähellä liekkejä, että ne jo ajoittain saattavat koskettaa... Kaikenlainen kosketus, jopa vaatteiden tuntu iholla, pahentavat kipua. Siksi minua pyritään kelluttamaan mahdollisimman paljon haalealla vedellä täytetyssä kylpyammeessa. Se on ainoa asia, joka tuntuu helpottavan oloani, vaikka se saakin minut flunssaiseksi.
Parantajille olen mielenkiintoinen tapaus. Kukaan Mungossa ei ole koskaan tavannut mitään minun oireitani vastaavaa, eikä mikään parannustieteen kirja tunne palovammapotilaita lukuun ottamatta mitään etäisestikään samanlaista. Minä olen kuin nähtävyys – luultavasti puolet Britannian parantajista on vieraillut vuoteeni reunalla, ja kohtaukseni ovat muuttuneet yleiseksi näytökseksi. Opiskelijat ovat olleet erityisen kiinnostuneita minusta. He miettivät kilpaa, mikä minussa voisi olla vikana.
Lopulta se itse asiassa onkin parannusalan opiskelija, joka selvittää mysteerin. Eräs historiasta ja erityisesti muinaisista sairauksista fanaattisen kiinnostunut ensimmäisen vuoden harjoittelija oli lainannut kirjastosta jästien uskomuksia käsitelleen kirjan, ja löytänyt selvän ratkaisun sieltä. Kyseinen Hayden Harlow oli itse asiassa lainannut kirjan ensimmäisen kerran jo edellisenä vuonna, mutta jokin minun oireissani oli saanut hänet muistelemaan lukemaansa, ja hän oli palannut kirjastoon.
Minä melkein hätkähdän, kun Hayden julkaisee löydöksensä aivan yllättäen kesken vanhemman parantajan suorittaman rutiinitarkastuksen.
”Minä uskon tietäväni, mikä rouva Potterissa on vialla”, nuori mies ilmoittaa ylpeällä äänellä, aivan kuin hän olisi juuri keksinyt jotain suurta ja mullistavaa.
Vanhempi parantaja, kurttunaamainen, kaalilta ja tupakalta löyhkäävä noita nauraa ivallisesti.
”Ja mistähän sinä tämän taudin diagnoosin olet löytänyt? Monet sinua pätevämmät ovat yrittäneet ja epäonnistuneet”, hän kysyy tehden äänensävyllään epäselväksi epäuskonsa opiskelijan löydöksen todenperäisyyteen. Hayden Harlow vetää henkeä voidakseen aloittaa, mutta noitaa jatkaa lannistavaksi tarkoitettua puhettaan. Minua suorastaan harmittaa sympaattisen näköisen Haydenin puolesta.
”Ei ainakaan Mungon oppikirjoista löydy – ne minä osaan ulkoa, kun olen teille räkänokille viimeiset viisikymmentä vuotta opettanut...” vanha noita, parantaja Wright muistaakseni, tuhahtaa vähättelevästi. On suorastaan ihme, ettei Hayden Harlow lannistu. Mies on ehkä minua muutaman vuoden nuorempi. Suorastaan kadehdin sitä intoa, joka hänen rypyttömillä kasvoillaan loistaa. Minä en pystyisi suhtautumaan noin intohimoisesti enää mihinkään...
”Kyseinen tauti mainitaan eräässä jästien vanhoja uskomuksia käsittelevässä kirjassa”, Hayden selittää tyynesti. Parantaja Wright räjähtää rosoiseen nauruun.
”Kultaseni... Ikävää tuottaa pettymys, mutta kaikki kirjat eivät ole kelvollista tutkimusmateriaalia. Jästien teokset ovat aivan kuin satuja lukisi! Seuraavaksi kai kerrot, että lohikäärmerokko parannetaan jostakin lastenlorun avulla!”
Hayden Harlow punehtuu hieman, kun parantaja nauraa vielä useammankin minuutin jälkeen.
”No niin... Menepä siitä satuinesi puhkaisemaan kuutoshuoneessa makaavan matami Twiggin paiseet. Niitä on taas yön aikana tullut lisää...” noita toteaa rauhoituttuaan vihdoin. Hayden on aikeissa sanoa jotakin, mutta vanhan parantajan mulkaisu saa hänet sulkemaan suunsa pienen pihahduksen saattelemana.
Hän on jo menossa ulos ovesta, kun minä avaan suuni.
”Minusta olisi hyvä kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan. Voihan siinä vaikka olla jotain perää...” ehdotan varovasti. Parantaja Wright mulkaisee minua, mutta istuutuu sitten alas. Kaikki Mungossa tietävät, kuinka paljon rahaa minä ja Harry olemme sen toimintaan lahjoittaneet. Minun sanoihini ei siis uskalleta suhtautua yhtä välinpitämättömästi kuin harjoittelijoiden.
Hayden hymyilee minulle kiitollista hymyä. Hänen hampaansa ovat täydelliset, aivan valkoiset ja suorat. Muutenkin Hayden vaikuttaa melko täydelliseltä. Joku äiti olisi valmis tappamaan saadakseen hänet vävypojakseen. Tuttu vähäpätöisyyden tunne valtaa minut jälleen. Vetää minut entistä syvemmälle itsesäälin merenpohjaa kohti...
”Niin...” Hayden aloittaa yllättäen kovin ujon oloisesti. Pikku hiljaa selostuksen edetessä hänen äänensä kuitenkin varmenee. Hän kertoo kirjasta, jonka oli lainannut ensimmäisen kerran jo viime vuonna. Kertoo, kuinka muisti ihan sattumalta lukeneensa jostakin oireideni kaltaisesta. Niinpä hän oli käynyt lainaamassa kirjan uudelleen.
”Oireet on kuvattu kirjassa erittäin selkeästi. Polttava tunne iholla, kosketusherkkyys ja ajoittaiset kipukohtaukset, joissa potilaasta tuntuu aivan siltä kuin hän palaisi elävältä... Kaikki tämä löytyy lainaamastani kirjasta! Lisäksi kirjassa kerrotaan sairauden olevan yleisempi raskaana olevilla naisilla”, Hayden kertoo. Minua puistattaa.
”Valitettavasti kirja ei ota millään tavalla kantaa taudin aiheuttajaan, se ei mainitse edes mahdollisia tekijöitä. Kirja käsittelee ainoastaan myyttejä sairauksien ympärillä. Tämän taudin kerrotaan olleen erityisen yleinen keskiajalla. Ilmeisesti sitä pidetään Jumalan antamana rangaistuksena uskottomille naisille.
Myytin mukaan aviomiehilleen uskottomia olleet naiset kokevat niin piinaavaa katumuksen tunnetta, että se ilmenee polttavana tunteena iholla. Kohtaukset puolestaan ovat Jumalan lisä ansaittuun kärsimykseen... Sairaus on nimettykin tämän mukaan katumustaudiksi. Tämä on tietenkin täyttä potaskaa – keskiajan jästit eivät tienneet mitään bakteereista tai muista taudinaiheuttajista. Tai sitten kyseessä on jokin psykologinen sairaus. Aivan selvää on kuitenkin se, että rouva Potterin oireet viittaavat katumustautiin...”
Katumustauti... Ironisuuden tunne on sietämätön, kun kuulen sairauteni nimen. Eikä taudin aiheuttajakaan tunnu minusta lainkaan turhan myyttiseltä. Minähän olen nimenomaan uskoton nainen! Enhän minä enää mitään muuta olekaan. Huomaamattani alan nauraa.
Sekä parantaja Wright että Hayden Harlow tuijottavat minua suut auki. Wright toipuu ensimmäisenä. Hän tulkitsee nauruni epäuskoksi.
”Sanoinhan minä, ettei jästien opuksiin ole luottamista. Katso, kuinka rouva Potter nauraa sinulle!” hän tuhahtaa. Minä pudistan päätäni. Liike polttaa iholla.
”En minä sitä naura!” yritän sanoa hihitykseni seasta. Tuntuu ihan samalla tavalla sekopäiseltä kuin sinä päivänä, jona iskin taloa hajalle. Naurukin kuulostaa ihan samalta... Hayden näyttää vakuuttuneelta, että sairauteni syyt ovat henkiset. Niinhän ne ovatkin. Olen niin sekaisin, etten osaa edes luotettavasti arvioida. Oloni on kuin piikkisialla kalakeitossa.
Pärskähdän ajatukselle. Sitten pakottaudun keräämään ne järjen jäänteet, jotka vielä ovat ulottuvillani.
”Olen pahoillani... Minusta tuntuu kyllä, että herra Harlow on oikeassa. Taudin nimi on vain niin huvittava...” mutisen niin asialliseen sävyyn kuin pystyn. Hayden hymyilee, mutta katsoo minua yhä epävarmasti. Miettii mielessään varmaan jo listaa erilaisista mielialalääkkeistä...
Tai sitten hän arvaa minun nauravan, koska taudin nimi ja kuvaus osuvat täydellisen oikeaan. Eihän loppujen lopuksi ole kovin kaukaa haettua, että olisin pettänyt miestäni. Suuren yleisön silmissä julkisuusavioliitot ovat kaikki tuomittuja päättymään traagiseen eroon. Minä ja Harry olemme kummajaisia, kun olemme pysyneet naimisissa jo viimeiset kuusi vuotta...
Ajatus katkeaa, kun ovelle koputetaan. Astoria astuu sisään. Hän on vieraillut luonani joka päivä aina siitä ensimmäisestä kohtauksesta asti. Hän saapuu aina iltapäivällä ja tuo aina mukanaan tuoreita kukkia. Kukat on varmasti ostettu kalliista kaupoista – herttainen luonne ei ole poistanut Malfoyn rahan löyhkää Astorian olemuksesta. Hetkessä sekä Hayden Harlow että parantaja Wright katoavat ovesta, ja minä jään kaksin ehkä maailman sympaattisimman ihmisen kanssa.
Sairaalassa viettämäni viikon aikana minun ja Astoria Malfoyn välille on syntynyt eräänlainen orastava ystävyys. Jo sen ajatteleminenkin saa syyllisyyden polttelemaan iholla. Minua surettaa, että Astoria on niin mukava. Hän pitää minusta, ja minun on pakko myöntää pitäväni hänestä. Ellei syyllisyys painaisi minua niin paljon, että se pakottaa minut haraamaan vastaan, olisimme luultavasti jo parhaat ystävät. Jopa siitä huolimatta, että hän on naimisissa sian kanssa.
Syyllisyys kuitenkin painaa niin paljon, että minun on vaikeaa hengittää. Astoria on juuri niin traaginen hahmo, kuin olin ajatellut ennen hänen näkemistään. Kaunis ja hento, juuri sellainen nainen, joka rakastaa kaikkia tapaamiaan ihmisiä sinisilmäisesti ja kestää heidän osaltaan lähes minkälaista paskaa tahansa. Minua hävettää katsoakin kohti naista, joka pelasti minut kadulta. Naista, joka tahtoo nyt olla ystäväni tietämättä, että olen maannut hänen miehensä kanssa.
”Ihan totta, Astoria... Sä haaskaat elämäsi ramppaamalla mun vuoteen laidalla...” huokaan, kun hän vaihtaa uudet kukat maljakkoon ja istuu sitten hymyillen tuolille sänkyni vieressä. Astoria kohauttaa olkiaan.
”Ei minua ihan oikeasti vaivaa tulla tänne. Itse asiassa, minusta on aika mukavaa vierailla luonasi. Kotona on niin tyhjää aina iltapäivisin, kun Lucius ja Narcissa hakevat Scorpiuksen muutamaksi tunniksi luokseen...” hän toteaa.
”Mutta minähän olen äärimmäisen epäkiinnostava maatessani tässä sängyn pohjalla...” huokaan lannistuneesti. Ainoa keino tyrehdyttää Astoria Malfoyn ystävyysyritykset olisi totuuden julkistaminen, mutta ei minusta ole siihen. Astoria on kuin vitriiniin silkkityynylle aseteltu harvinainen posliininukke. Totuus särkisi hänet tuhansiksi sirpaleiksi. Ei minulla ole sydäntä rikkoa mitään niin kaunista ja ainutlaatuista. Mieluummin kärsin itse – olenhan sen ansainnut.
Kun Astoria sivuuttaa nauraen laimean kommenttini ja kysyy päivästäni, minä vastaan ja yritän hymyillä. Polttava tunne kasvaa taas asteella, kun Astoria kuuntelee aidosti kiinnostuneena kertomustani sairaalan vähäisistä tapahtumista. Aika kuluu hitaasti, ja me nauramme yhdessä lukuisia kertoja. Lopulta minä jo melkein tunnen oloni luontevaksi Astorian ja syyllisyydentunteeni välissä. Ehkä jollakin sairaalla tavalla minä suorastaan nautin siitä piinasta, jota yhä syvenevä ystävyytemme minulle aiheuttaa...
-
Mulla ei oo taaskaan mitään rakentavaa kommentoitavaa, muuta kuin kiitokset että jatkoa on taas tullut :P :)
-
A/N: Kiitos NuuhkuHoney taas kommentista. On hienoa aina, että joku viitsii nähdä sen vaivan, että kirjoittaa lukeneensa. Se kasvattaa kummasti kirjoittajan itseluottamusta, joka ei muuten ainakaan tässä tapauksessa ole kauhean suuri. Toivottavasti tästä uudesta luvusta olisi jollakulla jotain sanottavaa :)
XXIV
Vielä viikko sairaalassa ja pääsen kotiin. Se viikko sen takia, etteivät parantajat yrityksistään huolimatta keksineet, miten katumustautia hoidetaan. Ilmeisesti kaikki harjoittelijat komennettiin tutkimaan vanhoja myyttisiä kirjoja edes jonkin hoitovihjeen toivossa. Tai siis kunnollisen hoitovihjeen toivossa. Suurin osa keskiaikaisista teoksista on nimittäin sitä mieltä, että katumustautia lääkitään parhaiten polttamalla se uskottomuuteen sortunut nainen roviolla.
Rovio saattaisi silti olla ihan hyvä minulle. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei minusta enää ole kenellekään mitään iloa elävänä. Välillä minusta ihan oikeasti tuntuu, että ehkä pitäisi vain mennä johonkin syrjäiseen paikkaan ja loitsia itsensä tuleen. Se ratkaisisi kaikki ongelmat. Se vapauttaisi minut.
Tuli polttaisi minut pois, aivan kuin en olisi koskaan täällä ollutkaan. Se tuhkaisi ne ajatukset, joiden vankina olen ollut jo ihan liian pitkään. Liekit nuolisivat katki sen filminauhan, jota esitetään taukoamatta pääni sisällä. Ne sulattaisivat kahleet tuolista, johon minut on naulittu katsomaan omasta elämästäni ja onnettomuudestani kertovaa elokuvaa...
Rovio pelastaisi minut ja se pelastaisi kaikki muutkin. Kun minä leijailisin pieninä, höyryävinä hiukkasina tuulen mukana, kaikki muut olisivat vapaita. Harry olisi vapaa aloittamaan uudelleen. Hän tapaisi naisen, joka tekisi hänen elämästään juuri niin täydellistä kuin sen pitäisi olla. Pojat pääsisivät irti siitä kurjuudesta, jota kaltaiseni huono äiti aiheuttaa. Ehkä se Harryn uusi vaimo olisi myös eräänlainen superäitipuoli. Sellainen täydellinen kotiäiti, jonka käsivarsilla pojat unohtavat minut muutamassa päivässä.
Monelle muullekin elämä olisi varmasti paljon ihanampaa ilman minua. Äidin ei ainakaan tarvitsisi hävetä minua. Isälläkin olisi varmaan helpompaa, jos hänen ei tarvitsisi jatkuvasti kuunnella, kun äiti häpeää minua ääneen. Astoria säästyisi siltä synkältä pilveltä, joka minusta lankeaa hänen ylleen aina hänen tullessaan vierailulle. Valheideni lonkerot eivät saavuttaisi häntä, vaan hän pysyisi aina kauniina ja seesteisenä ja ystävällisenä, eikä koskaan saavuttaisi sitä traagisuutta, jota hänen nimensä minulle edustaa.
Ja Draco...
Hänelle minun kuolemani olisi niin täydellinen ratkaisu, että minua suorastaan itkettää ajatella. Kukaan ei hyötyisi niin paljon kuin hän... Jos minä palaisin harmaaksi tuhkaksi roviolla, olisi se yhden yön erehdys täysin unohdettu. Varmasti hän nimittäin pelkää minun paljastavan kaiken Astorialle. Minä söin jo sanani – olen yhä raskaana. Ehkä hän jo puolittain odottaa, että rikon lupaukseni hiljaa pysymisestä. Ehkä hän hermoilee ja odottaa kauhulla päivää, jona salaisuus paljastuu ja Astoria saa tietää kaiken.
Melkein jo Dracon vuoksi minun on pysyttävä hengissä. Minun vihani häntä kohtaan on niin syvää, etten ikinä voisi suoda hänelle sitä synninpäästöä, joka minun kuolemastani seuraisi. Enää ei eletä keskiajalla, eivätkä miehet saa elää tyytyväisinä, kun katumustaudin rampauttamat naiset poltetaan roviolla. Jo vihani Dracoa kohtaan pakottaa minut vetämään henkeä yhä uudelleen ja katsomaan, kuinka rintakehä nousee ja laskee...
Sitten on tietenkin lapsi. Se on ehkä se ainoa olento, jolle minun kuolemani olisi huono asia. Se on vielä liian pieni voidakseen olla erossa minusta. Se ei ole vielä valmis jättämään lapsiveteni myrkkyä taakseen. Mutta en minä siitä välitä. Jos minä uskoisin ansaitsevani kuoleman, en epäröisi hetkeäkään viedä lasta mukanani.
Ongelma on siinä, että minä en tahdo helpotusta. En tahdo, että tuli polttaa tekoni tuhkaksi mukanani. Se olisi liian helppoa, liian yksinkertaista. Se säästäisi minua kaikkein eniten, enkä minä tahdo saati ansaitse säästyä miltään, mitä minulle on varattu. Oikeastaan minä melkein odotan aina sitä seuraavaa kohtausta, hetkeä jolloin tuntuu siltä kuin palaisin elävältä, mutta en kuitenkaan kuole. Se on rangaistus, jota parempaa on vaikeaa keksiä.
Eikä siihen ole edes hoitokeinoa, joka auttaisi. Harjoittelijathan eivät löytäneet mitään, vaikka olivat aivan yliluonnollisen motivoituneita. Jonkin sairaalahuhun mukaan yliparantaja oli luvannut ratkaisun löytäjälle mahdollisuuden osallistua seuraavan lohikäärmeenpuremauhrin paikkaamiseen. Kaiketi ne ovat Mungon verisimpiä tapauksia, ja kaikki harjoittelijat haaveilevat pääsevänsä mukaan hoitoprosessiin.
Minua oikeastaan harmittaa niiden harjoittelijaparkojen vuoksi. Raukat ovat kolunneet turhaan läpi luultavasti kaikki mahdolliset kirjat Britanniassa ja lähimaissa löytämättä mitään. Lohikäärmeenpuremat jäävät heiltä kokematta minun takiani. Yritän näyttää pahoittelevalta, kun Hayden Harlow tulee vielä antamaan viimeiset kipulääkkeet ennen kotiutustani.
Oven ulkopuolella äiti odottaa, että saa viedä minut kanssaan kotiin. Hän on ollut kamalan huolissaan minusta ja vauvasta koko sen ajan, kun olen ollut sairaalassa. Hän ei ymmärrä lainkaan tautiani, ja minusta suorastaan tuntuu, ettei hän halua ymmärtää. Ehkä äiti pelkää, että taudinkuvaus on juuri niin oikea kuin se hölmö kirja väittää. Ehkä hän tuntee minut niin hyvin, että on arvannut jo kauan sitten...
Myös Hayden Harlow vaikuttaa epäilevältä suhteeni. Ei hän tietenkään ole sanonut mitään suoraan – pelkää varmaan, että nostan metelin ja järjestän hänelle potkut Mungosta. Minä olen kuitenkin nähnyt Haydenin katseesta, että hän epäilee jotakin. Hän on aina niin kovin mietteliäs ja katsoo minua tutkivasti, ikään kuin yrittäisi porautua silmillään pääni sisään nähdäkseen sen saman elämästäni kertovan filmin, jonka ääreen minä olen juuttunut.
Tänään on kuitenkin minun lähtöni hetki, ja se kaiketi saa Haydenin rohkaistumaan, sillä hän kysyy.
”Onko se totta, mitä katumustaudista sanotaan?” hän kysyy kasvot aivan punaisina siitä nolostuksesta, joka kysymyksen törkeyteen liittyy. Minä olen kuitenkin jo kauan sitten ohittanut sen pisteen, jossa jaksaisin välittää siitä, mitä Hayden kysyy. Hänellähän on vaitiolovelvollisuus.
”Ainakin minun kohdallani on”, kuiskaan ihan hiljaa. Se on ensimmäinen kerta, kun kerron asiasta kenellekään. Hän varmasti näkee sen ilmeestäni. En osaa edes arvata ilman peiliä, miltä näytän. Ilme on kuitenkin varmasti erikoinen. Ainakin minusta tuntuu siltä kuin kaikki kasvolihakseni olisi jännitetty asentoihin, joihin niitä ei ole tarkoitettu taipumaan...
Kasvoja polttelee kamalasti. Kestää hetken ennen kuin edes tajuan itkeväni. Se on sellaista äänetöntä itkua, jota itketään yleensä yöllä silloin kun ei tahdota herättää muita. Nojaudun taaksepäin vuoteellani ja hieron käsillä kasvojani. Tukistan etuhiuksia kevyesti ja annan kasvojen vääntyä irveeseen.
Ihmettelen, kun Hayden ei suutu. Miksi hän ei ala huutaa minulle moraalittomuudestani? Kaikki tässä maailmassa ovat niin suunnattomia Harry Potter -faneja, että kyllä hänen jo pelkästä velvollisuudesta sankariaan kohtaan pitäisi läksyttää minua ihan kunnolla. Miksi hän ei jo ole juossut käytäville huutamaan, että Harry Potter on naimisissa saastaisen huoran kanssa? Mitä väliä yhdestä vaitiolovelvollisuudesta, kun lehdet maksaisivat tästä uutisesta kuusinumeroisia summia?
Ihmettelen myös itseäni. Miksi ihmeessä minä kerroin hänelle? Miten ihmeessä saatoin olla niin typerä, että paljastin totuuden Pyhän Mungon parantajaharjoittelijalle, jota en tunne ollenkaan, saati sitten niin hyvin, että voisin turvallisesti tunnustaa elämäni suurimman ja rankimman salaisuuden. Taidan tosiaan rakastaa elämää veitsen terällä. Viiltohaavat lievittävät sitä kipua, joka tykyttää rinnassa aina kun ajattelen sitä harmautta, jonka keskelle olen vajonnut...
Ehkä se on juuri se tuntemattomuus, joka sai minut vastaamaan. Se luo suojan, jonka sisällä voin luottaa. Eihän kukaan koskaan uskoisi, vaikka Hayden Harlow paljastaisikin totuuden. Minähän olen sentään Ginevra Potter, se nainen jota koko taikamaailma kadehtii. Lehtien sivuilla minä vaikutan niin helvetin täydelliseltä, että muut naiset tahtoisivat tappaa minut ihan vain laskeakseen paineita. Ei kukaan uskoisi mitättömän Hayden Harlow’n sanaan minun sanojeni rinnalla.
Kuinka väärin se voikaan olla? Ja miksi Hayden Harlow ei ole vihainen minulle?
”Ei se ole minun tehtäväni tuomita...” hän toteaa hiljaisella äänellä kuulostaen aivan siltä kuin olisi lukenut ajatukseni vain hetkeä aikaisemmin.
”Miksi?” minä kysyn voipuneesti. ”Minähän olisin voinut kieltää kaiken. Ehkä myönsin juuri siksi, että haluan jonkun tuomitsevan minut...” huokaan sitten.
Hayden Harlow kohauttaa olkiaan.
”Eikö tuo sairaus tuomitse sinua jo tarpeeksi? Sehän on katumustauti. Selvästi sinä siis olet jo pahoillasi. Mihin siis tarvitset täysin tuntemattoman ihmisen tuomiota?”
”Ehkä se ei riitä. Polttava tunne iholla ei ole sama asia kuin oikean ihmisen paheksuvat sanat. Kipu tuntuu vain hetken, mutta muisto toisen vihasta ei koskaan katoa... Se polttaa vielä siinäkin vaiheessa, kun makaan viileässä kylvyssä ja fyysinen kipu on poissa”, minä kuiskaan. Äänessäni on kuitenkin säväys haastavuutta, niin kuin minulla muka olisi oikeus loukkaantua siitä, ettei hän ole suuttunut minulle.
”Miksi et sitten kerro miehellesi?” Hayden kysyy. ”Varmasti hänen tuomionsa olisi se kaikkein kivuliain”, hän huomauttaa melko terävästi.
”Luuletko, etten minä ole yrittänyt? En minä vain pysty...” minä huomautan, vaikka eihän Haydenia voi syyttää tietämättömyydestä. Eihän hän tosiaan tiedä yhtään mitään tapahtuneesta. Hän vain tietää, että olen ollut uskoton, siinä kaikki.
”Kaikki luulevat, että me olemme niin täydellisiä... Että me olemme jotain mallikappaleita ja esikuvia, joista kuuluisi ottaa mallia...” mutisen enemmän itsekseni kuin Haydenille. Tämä on taas niitä hetkiä, jolloin yhteyteni todellisuuteen hämärtyy ja uppoan syvälle siihen sameaan kuplaan, joka minut on ympäröinyt.
”Varsinkin Harry on kaikille kuin jumala... Kukaan ei oikein tunnu ymmärtävän, että me olemme ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin... Ihan samaa paskaa meidän arki on kuin kaikkien muidenkin!”
Hihitän hiukan. Sitten alan taas itkeä.
”Ihan samaa vitun paskaa!” kiljaisen ja saan Haydenin hätkähtämään. Painan kasvot käsiini vaikka kosketus sattuukin. Keinun edes takaisin sairaalavuoteella ja värisen. Nyt kun olen jo tunnustanut pettäneeni Harrya, niin ei varmaan ole mitään väliä, vaikka tunnustan olevani myös hullu.
”Haluatko puhua siitä?” Hayden kysyy. Luultavasti hän ei keksi muutakaan ja päättää siksi soveltaa psykiatriankurssinsa oppeja käytäntöön. Minä pudistan päätäni.
”Ei se puhumalla parane...” vastaan niin itkuisesti, että siitä tuskin saa selvää. ”Siksi minä en kai pysty kertomaankaan... Puhumalla kaikki menee vain pahemmaksi.”
”Kaikki tekevät virheitä”, Hayden sanoo jokseenkin hurskaasti.
”Ja virheistä joutuu maksamaan”, minä huomautan kuivasti. ”Minun tapauksessani se hinta olisi ihan liian kova. En minä kestäisi nähdä Harrya niin surullisena... Parempi vain kestää tätä tautia ja antaa muiden olla onnellisia.”
”Eikö se onnellisuus sitten perustuisi valheelle?” Hayden kysyy.
Minä tirskahdan vähättelevästi, vaikka oikeasti hänen kysymyksensä tekee minut entistä surullisemmaksi.
”Täytyy pärjätä sillä, mitä on tarjolla”, kuiskaan. ”Ei aitoa onnellisuutta ole olemassakaan...”
-
Kiitoksia taas jatkosta<<33 Tämä luultavasti pelasti minun tylsääkin tylsemmän maanantai illan :-* Minusta loppu olit todella hyvä, en ole varma, mutta aivain kuin olisin nimenomaan odottanut jotain tälläista. Enkä ole tainnut sanoa vielä tätä,mutta pidän todella paljon kirjoitus tyylistäsi ja kun kuvailet asioita niin...syvällisesti :)
NuuhkuHoney
-
A/N: Hei taas jälleen vähän pidemmän katkon jälkeen. Kyseinen röyhkeä tauko johtui tällä kertaa NaNoWriMosta, jonka aloitin ja eilen hylkäsin toimimattoman juonen vuoksi... Toivottavasti uusi, pidempi luku sekä ilmoitus tämän suhteen jylläävästä inspiraatiosta kuitenkin vähän kompensoisi pitkää paussia.
Ennen uutta lukua vielä iso kiitos NuuhkuHoneylle kommentista! Ihan mahtava juttu, että osasin kirjoittaa juuri odotusten mukaisesti. Alun perin tuon luvun piti olla ihan erilainen, mutta sormet kulkivat näppäimillä vähän suunnitelmien vastaisesti, mikä ilmeisesti olikin sitten ihan hyvä ratkaisu ;D
XXV
Kuumottaa. Kuumottaa. Kuumottaa. Kuumottaa.
KUUMOTTAA!
Enää ei tee mitään muuta kuin kuumota...
Paitsi polttaa...
Kuumottaa. Polttaa. Kuumottaa ja polttaa...
Makaan selälläni sängyssä, mutta polttaa. Ja kuumottaa. Yritän hengittää syvään, mutta ei se auta. Ilma saa lieskat nuolemaan kurkkuani ja alkaa yskittää. Katumustaudin oireet ovat vauhdissa, eikä niitä lievitä mikään muu kuin kylmä suihku.
Tai haalealla vedellähän minun pitäisi oireitani lievittää, koska kylmä vesi voi aiheuttaa vilustumisen. Eikä se olisi parantajien mielestä hyväksi vauvalle. Minä en kuitenkaan mahassani kasvavasta otuksesta välitä. Haluan kylmän suihkun, eikä yksikään sikiö voi estää minua!
Pää on kuitenkin ihan tyhjä. Ei se osaa antaa jaloille käskyä liikkua. Aivot huutavat, mutta muu vartalo ei tottele. Olen kuin neliraajahalvaantunut. Kahlittu makaamaan vuoteessa ikuisesti omien ajatusten vankina vailla mahdollisuutta paeta...
Mene suihkuun. Mene suihkuun. Mene suihkuun...
Nouse jo ylös senkin saatanan huora!
Vihdoin jokin heikko impulssi pääsee murtautumaan irti aivoista. Se etenee laiskasti jalkoihin ja viimein minä nousen. Jotenkin hämärästi tajuan, etten sittenkään maannut omassa sängyssäni vaan olohuoneen sohvalla. Viime aikoina todellisuudentajuni on hämärtynyt entisestään. Ei sillä, että välittäisin... Tuntuu oikeastaan ihan lohdulliselta olla täysin ulkona omasta elämästään...
Talo on aivan autio. Äiti ei suostu päästämään poikia kotiin ennen kuin Harry palaa Bahamalta. Harryhan on siis yhä siellä. Ei tärkeää väijytysoperaatiota voi keskeyttää sairaan vaimon vuoksi... Enkä minä ole edes katkera tästä – päinvastoin. On parempi, ettei Harry näe minua tällaisena... Hän ansaitsee parempaa, mutta minä en pysty tällä hetkellä esittämään. Näin minulla on vähän enemmän aikaa yrittää koota itseni... Aikaa päästä eroon maailmaani ympäröivästä sumusta...
Pojat ovat siis vanhempieni luona. Minä olen ollut yksin kotona jo kolme päivää. Äiti ei pidä siitä, että olen yksin kotona, mutta minä kieltäydyin menemästä Kotikoloon sairastamaan. Haluan olla rauhassa. Haluan olla rauhassa ja juuri niin sekava kuin huvittaa... Äidin ja isän luona minun täytyisi esittää. En uskaltaisi itkeä...
Olen nimittäin itkenyt aika paljon viime päivinä. Se alkoi siitä shokista, joka puolestaan sai alkunsa, kun äiti toi minut kotiin sairaalasta kolme päivää sitten. Muistan yhä, kuinka jalkani ilmiintymisen jälkeen tömähtivät tärähtäen maahan talomme takana. Silloin minulla kyllä oli pahoja vaikeuksia uskoa taloa siksi samaksi kamalaksi murjuksi, johon olimme juuri ennen sairastumistani muuttaneet.
”Me päätimme vähän auttaa, nyt kun olet kipeä ja muutenkin levon tarpeessa vauvan takia”, äiti hymisi ylpeänä. Minun päässäni se hyminä kuulosti silloin aivan tuhansien ampiaisten surinalta ja aivan yhtä pistävältä kuin niiden piikit... Jokainen vilkaisu talon uutta, upeaa ulkoasua kohti sattui syvästi. Ihan kuin niiden ampiaisten pistimet olisivat olleet tarpeeksi pitkiä ulottuakseen sydämeen asti...
”Ketkä me?” kysyin lievästi sanottuna kireästi. Jotenkin ajatus muista tonkimassa minun ja perheeni muuttolaatikoita ei tehnyt oloani mukavaksi. Minä olin pakannut niihin laatikoihin niin suuren osan sitä elämää, jota olin joskus elänyt. Olin yrittänyt vangita ne viimeiset onnen rippeet pahvisten seinien suojiin saadakseni ne mukaan antamaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta... Sitten sainkin tietää, että joku oli avannut laatikot ja päästänyt onnen karkuun.
Tietenkin talo näyttää nyt aivan upealta ja siksi pakottauduin polttavasta kivusta huolimatta halaamaan äitiä, kun hän ylpeänä kertoi patistaneensa koko suvun töihin saadakseen kaiken valmiiksi ennen sairaalasta pääsyäni.
”Kiitos äiti... Tiedäthän, että mä rakastan sinua...” kuiskasin silloin hiljaa pinnistäen kaikki voimani saadakseni oikean määrän tunnetta sanoihin. Se oli kamalaa. Kyllähän minä omaa äitiäni rakastan! Miksi sen sanominen vain silloin oli niin ylitsevuotavan raskasta?
Nyt kompuroin hitaasti kohti yläkertaan vieviä portaita ja katselen upeaksi remontoitua taloani. Kaikki huoneet on remontoitu perusteellisesti, ja olen aistivinani uudessa sisustuksessa häivähdyksen ranskalaisuutta. Ilmeisesti Fleur visioineen on päästetty irti... En tiedä, itkeäkö vai nauraa, kun istuudun alas puhtauttaan ja uutuuttaan hohtavassa olohuoneessa. Voin melkein haistaa vielä tuoreen maalin...
Olohuoneen peräseinää koristaa kaunis ja hillitty seinämaalaus, joka esittää kaiketi orkideaa tai jotain muuta eksoottista kukkaa. Äidin mukaan Liza oli välttämättä halunnut tehdä jotain sisustuksen eteen. Kylmät väreet ravistelevat kuumottavaa ihoani, kun ajattelen sitä kireää hymyä, jolla vastaanotin sukuni ja täydellisen jästinaapurini rakkaudella antamaa lahjaa...
Minä nimittäin vihaan tätä taloa! Ennen vihasin tätä taloa, koska en tahtonut muuttaa. Vihasin taloa, koska se oli niin ruma ja kamala ja symboloi kaikkea sitä typerää, mitä minä olen tehnyt. Uusi talo oli minulle kuin pesä, jota rakennettiin kehdoksi sille lapselle, joka mahdollisesti sai alkunsa minun suurimmasta virheestäni.
Nyt vihaan tätä taloa vielä enemmän, koska se ei ole enää minun. Sen rumat muodot ja mauttomat, repeilleet tapetit on kaikki vaihdettu uuteen ja tyylikkääseen mutta kuitenkin ajattomaan asuun. Joku muu kuin minä on nähnyt silmittömästi vaivaa tehdäkseen tästä kauniin kodin, enkä minä osaa kuvitella itseäni asumaan talossa, johon joku toinen on vuodattanut rakkautensa.
Matkalla kylpyhuoneeseen minun tekee mieli upottaa kynteni porraskäytävän uusiin tapetteihin ja riistää ne alas. Minun tekisi mieli kantaa kuraa ulkoa lattioille ja hakata moukarilla reikiä seiniin. Haluaisin kaiken olevan juuri niin kuin sinä iltana, jona minä rikoin lekalla putkia ja sain keittiön lattian tulvimaan! Haluaisin jälleen kerran seisoa tuhon ja pölyn keskellä ja nauraa. Nauraa sekopäisesti, kunnes kurkku kuivuu ja alkaa yskittää...
Kylpyhuoneen ovella huomaan, kuinka hengästynyt olen. On kamalaa huomata, kuinka hankalaa minun on liikkua. Maha ei ole edes kovin suuri, ja silti huomaan vaappuvani jo... Peilin edessä katson ahdistuneena, kuinka T-paita kiristää. Pian täytyy taas alkaa käyttää äitiysvaatteita, ja jotenkin minusta tuntuu, etten tule selviämään siitä.
Viileä suihku rauhoittaa oloa. Kylmä vesi saa höyryävän usvan ympärilläni laantumaan taas hetkeksi, ja näen taas selvästi ympärilleni puhtaan valkoiseksi kaakeloidussa suihkunurkkauksessa. Tiedän kirkkauden kestävän korkeintaan muutaman tunnin. Kylmä vesi ei ole tarpeeksi voimakasta pitääkseen minua piirittävän sumun pitkään poissa...
Kirkkauden tunne on kuitenkin kaunis. Tai ainakin se yleensä on. Nyt sitä varjostaa järkytys, joka iskee minua vastaan tainnuttavalla voimalla, kun työnnän suihkuverhon syrjään ja olen aikeissa astella huoneen toiselle seinustalle hyllylle laskemani pyyhkeen luo. En viitsinyt laittaa sitä naulaan suihkuverhon viereen, koska en osannut arvata, että suihkussa ollessani tyhjään taloon olisi tullut joku.
Lisäksi se joku on kehdannut tepastella kylpyhuoneeseen asti. Kestää hetken ennen kuin käsitän, että se joku on Draco Malfoy...
Hassua kyllä, minä en kilju. En kilju enkä pakene hysteerisesti takaisin suihkuverhon taa. Sen sijaan minä tuijotan lannistuneena. Lannistuneena ja lamaantuneena. Viisasteleva ääni pääni sisällä nimittäin sanoo, ettei pakeneminen kannata. Pakeneminen ja peittely olisivat tekopyhää. Hän on jo nähnyt kaiken.
Siitä huolimatta ahdistaa. Ei se, että hän näkee minut alastomana. Se on todellakin aivan sama, sillä hänen kanssaan minä likasin itseni. Minun vartalossani ei ole enää mitään pyhää ja piilottelemisen arvoista...
Minua kuitenkin ahdistaa se tapa, jolla Draco katsoo minua. Hän tuijottaa vatsaani ja tiedän sanomattakin, mitä hänen päässään liikkuu. Kalpeille kasvoille on noussut kevyt puna. Tiedän hänen tulleen tänne, koska hän on kuullut vaimoltaan minun olevan raskaana. Hän on tullut toteamaan itse, ettei minusta ollut hankkiutumaan eroon lapsesta.
”Olin ihan varma, että Astoria vain hourailee... Hän on ollut masentunut viime aikoina – näkee raskaana olevia naisia joka kadunkulmassa... Ajattelin, ettei se voisi olla mahdollista. Sinä sanoit hankkiutuvasi siitä eroon...” Draco toteaa kolkolla äänellä, josta tyypillinen maireus on kuitenkin täysin poissa. Hän ei kai tahdo riskeerata suututtavansa minut. Olen kuin vaappuva aikapommi. Olen kaikkea muuta kuin vakaa, ja minun oikkuni ovat vaarassa tuhota meidän molempien elämät.
”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” hän kysyy sitten. Huomaan, kuinka hän yrittää laimentaa sanojaan, mutta haastava ja vihainen äänensävy puskee silti läpi. Hänen katseensa on porautunut yhä vatsaani, enkä minä kestä enää.
”Anna pyyhe”, tokaisen ja ojennan käteni valmiiksi. Draco kääntyy ympäri mekaanisen oloisesti ja työntää pyyhkeen käteeni. Hänen kätensä tuntuu kylmältä, mutta saa silti ihon roihahtamaan liekkeihin.
”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” hän kysyy uudelleen, onnistumatta vieläkään peittämään turhautumistaan ja suuttumustaan. Ääni on kireä, enkä minä syytä häntä siitä.
”Miten sinä pääsit tänne?” kysyn. Nyt vasta ymmärrän olla äreä siitä röyhkeydestä, jolla hän on tunkeutunut kotiini.
”Ikkunasta”, hän tokaisee ja osoittaa kylpyhuoneen avonaista ikkunaa.
”Olet röyhkeä”, tokaisen, mutta en huuda. Minulla ei yksinkertaisesti ole energiaa huutaa ja olla vihainen. Olen kai siinä pisteessä, missä kaikki on jo ihan se ja sama... Pisteessä, jossa hyväksyn kaiken jaksamatta valittaa...
”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” hän kysyy kolmannen kerran. Minä kohautan olkiani välinpitämättömästi.
”En ymmärrä, mistä puhut”, vastaan kalseasti. Minun sisälläni hiipii kuitenkin jo pelko. Harry on ollut Bahamalla jo kuukauden. Mitä, jos hän tulee nyt kotiin?
”Älä esitä tyhmää!” Draco tuhahtaa ja osoittaa minua ja pyyhkeen alta pullistuvaa vatsaani. ”Mitä ihmettä sinun päässäsi oikein liikkuu? Sinä sanoit hankkiutuvasi siitä eroon, mutta sen sijaan että toimisit sanojesi mukaisesti, sinä päätit pitää sen, ja lisäksi olet täysin lumonnut vaimoni! Mitä ihmettä sinä oikein haluat meistä? Pilata avioliittoni yhtä hyvin kuin omasi kertomalla Astorialle? Haluatko tuhota meidät kaikki?”
”En minä sinun vaimosi ystävyyttä halunnut!” kivahdan nyt itsekin jo avoimesti vihaisena. ”En minä häntä pyytänyt auttamaan, kun makasin kadulla! En halunnut häntä vierailemaan sairaalavuoteeni laidalla! Enkä minä halua niitä villasukkia, joita hän kutoo vauvalle, saati niitä kalliita kukkasia, joita hän tuo aina kylään tullessaan! Hänen läsnäolonsa saa minut voimaan pahoin...”
”No tee siitä loppu sitten!” hän ärähtää. ”Sano hänelle, ettet tahdo olla missään tekemisissä!”
”Sinä siis haluat minun päättävän ystävyytemme, jotta voit olla varma, että salaisuus säilyy?” naurahdan melkein epäuskoisesti. ”Ja tulit tänne vaatimaan minua likaisen työn tekijäksi... Haluat minun pahoittavan vaimosi mielen sanomalla, etten tahdo olla hänen ystävänsä... Miksi minun pitäisi tehdä niin? Miksi tekisin sellaisen palveluksen sinulle?” kysyn kireästi, melkein viekkaasti. En voi vastustaa kiusausta uhitella hieman...
”Miksi et tekisi niin? Eikö se olisi sinun etusi yhtä paljon kuin minunkin, etteivät elämämme osuisi enää yhtään enempää toistensa tielle?” hän huomauttaa terävästi. Minä en kuitenkaan tahdo tehdä mitään palvelusta Draco Malfoylle. En siinäkään tapauksessa, että joutuisin itse kärsimään.
”Etkö sinä voi kieltää häntä tapaamasta minua?” kysyn vähintään yhtä terävästi. ”Ei sen pitäisi olla sinulle vaikeaa – olethan sentään Malfoy!”
Draco naurahtaa epäuskoisena. Nauru on kolkkoa ja hapanta tuhinaa ja hän pudistaa päätään huulet tiukasti yhteen puristettuina – äärimmäinen epäusko.
”Olisihan se pitänyt arvata...” hän tuhahtaa. ”Weasleyn ennakkoluulot vauhdissa – siis minkälaisena aviomiehenä sinä minua oikein pidät?”
”No kaikkea muuta kuin ideaalina, jos ei muuta...” tokaisen tylysti ja jään tuijottamaan häntä haastavasti suoraan kylmiin silmiin.
”Toisin kuin luulet, niin minä ihan totta rakastan Astoriaa – en ole mikään hirviö, joka lukitsee vaimonsa komeroon ja päästää ulos vain ruoanlaittoa ja seksiä varten! En minä voi määrätä, kenen kanssa hän viettää aikaansa ja ystävystyy!” hän ärähtää.
”Sinä kuitenkin petit häntä”, minä huomautan vailla armoa äänessäni. Minä en ole ystävällinen Draco Malfoylle, vaikka tämä tunnustaisikin rakastavansa vaimoaan. Kyllä minäkin Harrya rakastan, ja silti toivon suurimman osan ajasta, että hän katoaisi Bahamalla eikä koskaan tulisi takaisin...
Huomautukseni saa hänet hautaamaan päänsä käsiinsä.
”Luuletko sinä, ettei se raasta minua?” hän kysyy ja minun kurkkuuni nousee pelästynyt pala, kun tajuan epätoivon korvanneen vihan hänen äänessään. Epätoivo ei ole tunne, jonka olen tottunut korvaavan omahyväisen hymyn sen miehen kasvoilla, jota eniten vihaan.
”Luuletko ihan totta, että se on minulle ihan sama? Tiedätkö, Ginny, mikään muu ei satuta minua niin paljon kuin ajatus siitä, että jätin Astorian yksin kotiin suremaan keskenmenoaan ja päädyin siihen rähjäiseen motelliin sinun kanssasi... Mikään ei tunnu niin kamalalta, kuin ajatus siitä, että sinä olet nyt raskaana ja se lapsi saattaa olla minun!”
Nyt minun silmiini on noussut kyyneliä, ja tunnen taas, kuinka polttava sumuverho takertuu ihooni. Minun on jo ihan tarpeeksi paha elää oman petokseni kanssa. Miksi Dracon on pakko tunnustaa, että myös hän kärsii? Niin typerää kuin se onkin, niin nyt tunnen oloni kamalaksi meidän molempien puolesta. Onko mahdollista, että tunnen itseni syyllisemmäksi kuin koskaan?
Olen aikeissa avata suuni ja pyytää anteeksi Dracolta. Absurdia, eikö vain? Kerrassaan absurdia – kyllä minä tiedän, etten ole millään tavalla vastuussa hänen valinnoistaan. Hänen valintansa oli pettää vaimoaan ja minun valintani oli pettää Harrya. Kaksi erillistä valintaa – jaettu syyllisyys. Miksi siis tunnen oloni syylliseksi meidän molempien puolesta?
Haparoiden astun lähemmäs voidakseni lohduttaa häntä. Matkalla minä jo itken. Minusta tuntuu ihan liian pahalta, jotta voisin edes hengittää. Auon ja suljen suutani ja yritän saada sanoja tulemaan. Niitä absurdeja pahoittelevia sanoja miehelle, jota vihaan.
Juuri silloin alakerran ovi kuitenkin paukahtaa.
”Ginny! Mä olen kotona!” Harry huutaa ja minä valahdan kalpeammaksi kuin valkaistu lakana. Hädin tuskin kuulen sitä kevyttä poksahdusta, joka syntyy ilmiintymisen äänestä. Kun käännän päätäni näen Dracon kadonneen.
Selkäni takana kylpyhuoneen ovenkahva kääntyy ja kuulen, kuinka ovi aukeaa narahtaen. Harry astuu sisään.
”Hei, rakas! Ihanaa olla kotona!” hän hihkaisee ääni niin onnellisena, että olen pakahtua.
Ääni päässäni kiljuu neuvoja pökertyneelle ruumiilleni:
Hymyile, huora, hymyile!
Ja niin minä käännyn värisevä hymy huulillani suoraan Harryn syleilyyn, joka polttaa ihoa. Kuumottaa ja polttaa...
-
Woooooooooooouuuuu..!!!! Huomasin VASTA nyt että jatkoa oli tullut joten anteeksi etten ole ennemmin kommentoinut! :-X :) Hienoa tekstiä oli taas.Dracon ja Ginnyn keskustelu oli mahtavaa luettavaa! Jotenkin vaan niin tuskaista ja hienosti kuvailtua. ;D Jatkoa taas mahdollisian nopeasti, koska oon tosi pahasti koukussa tähän ficciin!<3 :P
NuuhkuHoney
-
Ethän tapa minua, ethän?
Olen taas unohtanut kaiken, finin, tämän ficin, omat ficcini ja nyt huomasin, että kolme lukua, joita ei ole lukenut, on tupsahtanut tänne.
Oli ihanaa lukea tätä, luvut olivat hyviä, vaikka itseäni raastaa melkein yhtä suuri syyllisyys kuin ginnyä, siitä että olen unohtanut tämänkin ficin. :/ Kiitos kuitenkin.
-
A/N: No niin, uutta lukua pukkaa taas :) Loppu alkaa viimein hahmottua päässäni, mutta siihen on tosin matkaa vielä hiukan. Nyt on sellainen olo, että saan tämän jopa joskus valmiiksi!
NuuhkuHoney: Kiitos jälleen kerran kommentista! En yhtään ihmettele, ettet ole huomannut jatkon ilmestyneen. Tässä oli niin pitkä tauko edelliseen lukuun... No, yritän kuitenkin nyt korjata virheitäni parhaani mukaan, ja toivon, että jaksat lukea tätä loppuun asti!
Lozku: Älä huoli, en ole aikeissa tappaa sinua tai muutenkaan olla kärttyinen. On ihan ymmärrettävää, että ihmisillä on muutakin elämää kuin Finissä pörrääminen. Oikeastaan se melkein on suotavaakin :D Itselläkin voisi ehkä olla enemmän sisältöä elämässä kuin Ginnyn äänellä angstaaminen... Olen kuitenkin onnellinen, että uhrasit aikaa ficcini lukemiseen ja kommentointiin! Kiitos todella paljon!
XXVI
Aamulla nukun pitkään. Harry on jo lähtenyt töihin, kun viimein pääsen sängystä ylös. Hän on vienyt pojat mukanaan ja pudottanut heidät äitini luokse hoitoon. Harryn mielestä poikien kuuluisi kyllä olla kotona minun kanssani, mutta minä en juuri nyt kestä katsella heitä. Olen väittänyt olevani liian väsynyt ja sairas hoitaakseni heitä kunnolla. Niin Harry on lopulta antanut periksi ja vienyt pojat Kotikoloon. Hyvä niin... Minä nimittäin ihan totta en jaksaisi välittää pojista juuri nyt ollenkaan. On ihan tarpeeksi kamalaa, että he ovat illat kotona...
Löntystän alakertaan ja löydän perheeni aamiaisen jäljiltä sotkeutuneen keittiön. Minulla ei ole aikomustakaan siivota.
”Ihan sama...” mutisen itsekseni ja lysähdän tuolille. Kuten useimpina aamuina, minulla ei ole nälkä. Minun ei vain yksinkertaisesti tee mieli ruokaa. Jokin järjen hiven yrittää väittää, että ruoka olisi hyväksi minulle, mutta minä en usko sitä.
Minun tekee mieli juoda. Tekee mieli vetää pää täyteen, niellä vodkaa tai tequilaa tai jotain muuta kirkasta kunnes silmissä pimenee ja vaivun syvään tajuttomuuteen. Tahdon tuntea alkoholin polttavan katkun kurkussani ja sen lämmön, jonka se tuo tullessaan vatsanpohjaan. Haluan menettää kosketukseni itseeni ja leijailla ruumiini ulkopuolella.
Haluan vapauttaa itseni...
Keittiön pöydän äärestä näen selvästi olohuoneen nurkkaan sijoitetun viinakaapin. Tiedän sen sisältävän ainakin giniä ja vodkaa... Sherryäkin siellä ihan varmasti on, sekä jokin kallis konjakkipullo, jonka Bill ja Fleur toivat tuliaisiksi Ranskasta viime viikolla. Ja ellen ihan väärin muista, niin on siellä myös tequilaa. Siitä minä tykkään kaikkein eniten... Jostain syystä tequila nousee minulla aina parhaiten päähän...
Mietin, pitäisikö kaivaa lasi kaapista ja korkata pullo. Harry ei voi sietää tequilaa – siksi meillä tequilapullot pysyvät korkkaamattomina, ellen minä sitten juo niitä. Ja erään ikävän sattumuksen seurauksena minun ei ole viimeaikoina ollut lupa koskea tequilaan tai mihinkään muuhunkaan juomaan.
Ei sillä että minä olisin yrittänyt juoda. Sen jouluisen viiniepisodin jälkeen minulle ei ole tarjottu, enkä minä kehtaa pyytää. Sehän ei olisi moraalisesti oikein. Alkoholi ei ole hyväksi sikiöille, se on vanhastaan jo tunnettu fakta. Minä en henkilökohtaisesti piittaa. Silloin jouluna yritin opetella välittämään, mutta on se nyt näiden viime kuukausien aikana tajuttu moneen kertaan, etten pysty. En minä osaa haluta tätä lasta, vaikka kuinka haluaisin...
Nyt minun tekee mieli juoda. Juoda ja unohtaa, että olen vastuussa itseni lisäksi myös toisesta. Haluan juoda ja hukuttaa sen syöpäkasvaimen, joka minua piinaa. Haluan itsekin hukkua. Hukkua tequilaan tai halpaan giniin ja ajelehtia pois täältä viinalle lemuten.
Tiedän kyllä, ettei näin saisi edes ajatella. Ei saisi himoita alkoholia, kun on raskaana. Pitäisi ajatella sitä tuskaa, jota alkoholistiäitien vauvat joutuvat kokemaan. Pitäisi ajatella ja kauhistua kaikkia niitä vammoja, joita alkoholi voi aiheuttaa. Minä en kuitenkaan välitä. En välitä, ja se kertoo juuri sen, kuinka huono äiti olen.
Jälleen kerran tuntuu, että lapsiparka olisi onnekkaampi kuolleena... Hävettää, etten silloin kyennyt lopettamaan sen kärsimyksiä. Nyt on liian myöhäistä... Nyt raskaus on jo niin pitkällä, että se luultavasti selviäisi hengissä, vaikka syntyisi heti...
Lähtölaskenta on alkanut. Viisi kuukautta on mennyt. Vielä neljä kuukautta jäljellä... Neljä kuukautta kiduttavaa paisumista ja kalvavaa syyllisyyttä. Neljä kuukautta polttavaa tunnetta iholla. Neljä kuukautta odottamista. Neljä kuukautta... Se on noin 120 päivää. 2880 tuntia. 172 800 minuuttia... Ja kyllä – minä olen aina ollut hyvä laskemaan. Päässälasku... Se on yksi niitä harvoja juttuja, joissa olen oikeasti hyvä. Kaikki muu sitten valuukin epäonnistuneena sormien lävitse...
Epäonnistumisista hyvä esimerkki on tämän päivän Profeetan juorusivulle kirjoitettu artikkeli minun raskaudestani. Tieto vuosi julkisuuteen eilen... Minä ja Harry kävimme äitiysneuvolassa yhdessä, ja odotushuoneessa tapasimme minun sietämättömäksi kauhukseni Profeetan juorutoimittajan, joka sattumoisin myös on raskaana. Siis voiko elämä vielä vähän kierompaa olla?
Olin nimittäin niin toivonut, ettei tieto vauvasta koskaan leviäisi. Typeräähän sellainen toivo tietenkin on. Varsinkin kun minä alan jo muistuttaa ilmapalloa. Omat vaatteet eivät enää mahdu päälle ja joka aamu itken kaivaessani esiin Albuksen aikaisia äitiysmekkojani. Energia ei riitä ostamaan uusia. En pysty... En vain pysty... Murtuisin varmasti vielä nykyistäkin pahemmin, jos tekisin niin...
Se Profeetan juorutoimittaja oli tietenkin aivan onnesta sekaisin saadessaan Harrylta suostumuksen haastatteluun. Minulta ei kysytty mitään. Olin ihan rikki istuutuessani toimittajan seurassa kahvilapöytään heti neuvolan jälkeen. Harry oli saanut neuvolan aikana hälytyksen töihin, ja minä olin jäänyt ihan yksin. Silloin se myös tuntui ihan siltä, kuin olisin jäänyt ikuisesti yksin. Harry on aina vain töissä...
Haastattelun muisto korventaa vieläkin pään sisällä.
”No ihan ensiksi on ihan pakko sanoa, että onneksi olkoon ihan mahdottomasti sinun ja Harryn puolesta!” toimittaja, Rebecca Hartnell toivotti ylitsevuotavan lämpimällä äänellä. Kyllä minä silti käsitin, että hän yritti vain voidella minua haastattelua varten.
”Kiitos”, minä vastasin, vaikka mieleni kirkui aivan muuta. Painu vittuun senkin haaskalintu! Ei tässä ole mitään syytä onnitella... se kirkui ja minun oli yllättäen äärettömän epämukava olla.
”Tämä on siis sinun ja Harryn kolmas yhteinen lapsi. Olette varmaan todella onnellisia?” Rebecca Hartnell kysyi seuraavaksi, leijuva sulkakynä valmiina raapustamaan vastaukseni ylös. Minä tunsin hien kohoavan iholleni. Yllättäen minun oli vaikeaa hengittää ja pelkäsin punehtuneeni ja paljastaneeni olemuksellani liikaa...
Kuka puhui mitään Harryn ja minun yhteisestä lapsesta? On olemassa mahdollisuus, että tämä on äpärä, jolla on syntyessään vaaleat hiukset ja siniset silmät! Ja mitä siihen onneen tulee... No, ei minusta varmaan voisi enää pahemmalta tuntua!
”Voi, et osaa edes kuvitella tätä onnen määrää!” onnistuin sentään hymyilemään Rebeccalle. Nostaessani kofeiinitonta kahvikupillista huulilleni käteni kuitenkin tärisivät niin, paljon, että polttavaa juomaa putosi reisilleni.
”Hmm... Puhutaanpa vaikka vähän sinun urastasi huispaajana. Lopetit siis aika pian poikien syntymän jälkeen. Lehdissä kirjoiteltiin paljon siitä, kuinka suuri menetys eläkkeelle siirtymisesi oli Englannin huispausjoukkueelle. Silloin oli vielä spekulaatioita, että palaisit jonakin päivänä kentälle. Miltä tilanne näyttää tällä hetkellä? Muuttaako kolmas lapsi kaiken?” Rebecca uteli ja minua pisti rinnasta.
No totta helvetissä se muuttaa! Kun olen toipunut sen syntymästä, olen jo yli kolmenkymmenen vanha ikäloppu! Ja kuka muka haluaa kaltaiseni raadon edustavan maataan huispauksen MM-kisoissa? Eikä minulla sitä paitsi ole ollut aikaa koskea luutaan viimeiseen neljään vuoteen! Nykypäivänä puhpallurakin huispaisi minua paremmin!
”No, koskaanhan ei voi sanoa aivan varmasti... En voi kieltää, ettenkö kaipaisi takaisin taivaalle, mutta elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Tällä hetkellä haluan keskittyä perheeseeni, mutta ehkä tulevaisuudessa sitten... Ehkä sitten, kun tämä lapsi on vähän vanhempi! Se riippuu ihan siitä, miltä muutaman vuoden päästä tuntuu...” muistan hymyilleeni niin, että poskiin sattui.
”Entä miten uskoisit urasi jatkuvan? Onhan pakko myöntää tosiasiat ja todeta, ettet ole enää mikään tyttönen. Huispaus on nopeasti kehittyvä laji, ja suurin osa pelaajista on alle 25-vuotiaita. Millaiset näkymät kaltaisellasi vanhalla veteraanilla on palata luudanvarrelle? Miten aiot pysyä nuorempiesi perässä?” Rebecca jatkoi täysin vilpittömällä äänensävyllä. Aivan kuin hän ei olisi lainkaan tajunnut, kuinka paljon ne sanat minua loukkasivat...
Haista vittu! Älä puhu minusta niin kuin olisin jokin seniili 100-vuotias! Minä olen vasta 27! Ei se ole vanha vielä!
”No varmasti vaatisi hieman totuttelua palata kentälle, mutta varmasti pääsisin nopeasti mukaan toimintaan! Saavatpa nuoret pian ottaa mallia tästä vanhasta, lentävästä fossiilista!” nauroin ihan niin kuin Rebecca Hartnellin äskeinen kommentti olisi ollut hauskakin vitsi. Oikeasti halusin kuitenkin koko sen ajan juosta vessaan oksentamaan.
”No, ehkä se riittää urastasi... Eihän tässä nyt ole kysymys siitä, vaan sinun ja Harryn vauvasta!” Rebecca totesi.
Niin... Ei mistään muusta ole enää kysymys kuin Harryn ja minun vauvasta... Jos se nyt on edes Harryn...
”Olen aivan samaa mieltä. Vauvauutiset ovat paljon mielenkiintoisempia, kuin minun huispausurani!”
Voisiko mikään sattua enempää kuin tuon sanominen?
”Sinä ja Harry olette siis olleet naimisissa pian seitsemän vuotta. Julkkisavioliitoksi se on todella pitkä aika! Ja lehtikuvissa näytätte aina vain rakastuneemmilta! En tiedä, onko olemassa yhtäkään lööppiä, jossa rakkautenne väitettäisiin hiipuneen. Kuinka oikein pystytte siihen? Mikä on onnenne salaisuus?”
Niinpä! Kuinka helvetissä me oikein pystymme siihen? Kuinka olemme jaksaneet katsella toisiamme näin pitkään? Ja miten me olemme pystyneet näyttelemään ulkomaailmalle näin hyvin? Mutta siihen onnellisuuden salaisuuteen minä tiedän vastauksen. Kun onnea ei ole koskaan ollutkaan, ei sitä voi menettää! Nerokasta, eikö vain?
”No, minä uskon, että avioliiton kukoistus vaatii paitsi molempien osapuolien panostusta ja rakkautta myös pikkuriikkisen onnea. Minä ja Harry olemme aina tukeneet toisiamme, ja tunnemme toisemme läpikotaisin. Meillä ei ole salaisuuksia, ja luulen, että juuri se on tehnyt meistä niin vahvan parin”, vastasin kasvot yhtenä hymynä. Paha olo kasvoi entisestään, mutta miten ihmeessä minä olisin voinut lopettaa valehtelun?
Haastattelu jatkui vielä pitkään ja tuntui kamalammalta kuin kidutus. Pääni huusi kilpaa oikeita vastauksia niiden kauniiden valheiden kanssa, jotka minä tarjoilin toimittajalle hymyn kera. Jokainen sanomani sana tuntui aivan puukon iskulta. Koskaan ennen en ollut tajunnut, kuinka suuressa valheessa minä elin. Yksikään antamani vastaus ei ollut edes lähellä totuutta, enkä minä edes halunnut uskoa sanoihini.
Toimittajan udellessa raskaudestani minä mietin salaa, kuinka elämäni oli muutamassa vuodessa muuttunut todellisesta elämästä kirotuksi näytelmäksi. Näytelmäksi, joka oli alun perin kirjoitettu komediaksi, mutta jonka vuorosanat minun oli nyt pakko improvisoida estääkseni sitä muuttumasta tragediaksi... Mikään ei enää ole niin kuin sen pitäisi olla. Minä en ole onnellinen...
Toimittajan viimeinen kysymys oli kuin isku suoraan kasvoihin.
”Selvä, olen jo vienyt ihan liikaa kallista aikaasi, kiitos kovasti tästä ihanasta haastattelusta. Sinä, Ginny olet tosiaan juuri niin enkeli kuin kaikki toimituksessa ovat aina sanoneet! Minulla on vielä viimeinen kysymys. Tiedän, että on täysin turhaa kysyä, koska kaikki äidit aina toivovat vain tervettä lasta, mutta kysyn silti: Ginny, kumpaa sinä toivot, tyttöä vai poikaa?”
”No, kummassakin sukupuolessa on puolensa! Kaikessa rehellisyydessä minun on myönnettävä, etten todellakaan ole ajatellut, haluaisinko tytön vai pojan. Kaikki muut äidit ovat oikeassa: pääasia on, että lapsi syntyy terveenä!” nauroin iloisesti, vaikka sisimmässäni minä olin synkkä ja surkea kuin talvimyrsky.
Ei sen väliä, onko tyttö vai poika. Toivon vain, että se syntyisi kuolleena...
-
Haa, taas uutta, apua. :D Ihanaa että olet kirjoittanut näin lyhyellä aika välillä useamman luvun, mii laiks. :D Hyvä luku ja paljon uutta ajateltavaa. Ihanaa, että tämä joskus tulee valmiiksikin, aina saa meinaan pelätä, että kirjoittajalta loppuu ideat ja ficci jää kesken. En siis saisi aloittaa lukemaan kesken eräisiä ficcejä.. Ja no joo, itsellänikin on eräs ikuisuus ficci menossa ja... no ei siitä sen enempää.
Mutta, KIITOS. :D
-
Mulle kävi samanlailla kun Lozkulle, Fini pääsi vähän unohtumaan. Mutta sitten kun pitkästä aikaa muistaa raahata hiiren klikkaamaan linkkiä, niin halleluja monta lukua odottaa. Edelleen lyhyet kappaleet vähän häiritsee lukemista,mut kun on ajatuksia toiminnan välissä nii ne on pakollisia. Eipä muuta sitten, kun kauhulla odotan loppua ennenaikaiseksi joululahjaksi (tai no riippuu kuinka pitkään ideaa riittää :>).
-
Tulipas jatkoa nopesti!!<3 En nyt osaa sanoa mitään rakentavaa muuta kuin, kiitos tästä luvustaa ja NOPEESTI lisää <33 :-*;D ;D
-
A/N: Hei, mähän olen ihan liekeissä, kun kyhäsin uuden luvun näin äkkiä edellisen postaamisen jälkeen! No, täytyy toivoa, että inspiraatio kestää, ettei kostaudu jossakin vaiheessa ja jää pitkälle tauolle :-\... Enivei, uusi luku on täällä taas, heti kommentoijille osoitettujen kiitospuheiden perässä :)
Lozku: Kiitos taas kerran kommentista. Ei pelkoa, että ideat loppuisivat kesken. Minulla on paljon ideoita, ja on enemmänkin vaikeuksia saada ne toteutettua niin, että ficci a) pysyisi juonellisesti kasassa ja b) ei paisuisi 1000 sivuiseksi. Sen verran tämä kyllä kieltämättä kyllästyttää, että haluaisin jo nähdä tämän valmiina ja tulostaa ja arkistoida jonnekin, jotta lapsenlapset voivat sitten joskus nauraa mumminsa angstille, mutta ei ole pelkoa, että kesken jättäisin :) Ja mikäs se sinun ikuisuusficcisi nimi on? Ehkäpä innostuisin lukemaan sitä :D
LoDish: No, sanon sinulle saman kuin Lozkulle: On ihan normaalia olla jotain muutakin elämää kuin Fini :) Olen kuitenkin myös sinulle kiitollinen, että olet tehnyt comebackin ja kommentoinut! Kiitos siis erittäin paljon, ja olen pahoillani noita lyhyitä kappaleita. Ne tosiaan ovat aika välttämättömiä tuon ajatuksen ja toiminnan jaksottamiseksi :-/ Mutta hienoa, että muuten tykkäsit. Ja kyllä mä luulen, että tämä vielä ensi vuodelle jatkuu. On kuitenkin vielä jonkin verran tota raskautta jäljellä ja lisäksi loppuhuipennusta kaavailen vasta ajalle vauvan syntymän jälkeen (paljastinkohan liikaa...). Toivottavasti mielenkiintosi riittää sinne asti!
NuuhkuHoney: Kiitos paljon kommentista. Ei aina tarvitse olla rakentavaa sanottavaa, minä ainakin olen ihan überonnellinen, kun vaan mainitsee lukeneensa :)
XXVII
Kuudes raskauskuukausi käynnistyy ja minä huomaan yhä useammin tuijottavani haaveilevasti viinakaapin ovelle. Myös Harry huomaa. Eikä suhtaudu siihen kovin suopeasti. Yritän viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkona, kaukana siitä kirotusta kaapista. Pelkään sortuvani. On niin paha olo, etten lainkaan ihmettelisi, jos niin kävisi.
Vietän paljon aikaa Lizan ja Astorian kanssa. He ovat kuin parhaita ystäviäni nyt. Joskus olemme jopa kolmisin. Se tuottaa vaikeuksia Astorialle, joka ei tiedä mitään jästimaailmasta. Mutta hän on herttainen ja lainaa paljon jästeistä kertovia kirjoja voidakseen opetella. Veikkaan, ettei Draco ole tästä kovin iloinen. Kukapa olisi koskaan uskonut, että Draco Malfoy ottaa vaimon, joka suostuu ongelmitta hengittämään samaa ilmaa jästin kanssa?
Tänään menemme kävelylle kolmisin. Liza höpöttää tapansa mukaan paljon. Minä en sano juuri mitään. Vaatii liian paljon energiaa ja keskittymiskykyä vaappua eteenpäin... Etanavauhdillakin olen liian hengästynyt tekemään muuta kuin nyökyttelemään ja pudistamaan päätäni. Astoriakin on aika hiljainen, mutta se johtuu siitä, että hän on kohtelias, eikä tahdo keskeyttää Lizan pulinaa. Eikä hän sitä paitsi tiedä mitään sanomisen arvoista jästien lentoyhtiöiden lakoista, joiden takia Lizan mies on jäänyt jumiin työmatkallaan Bulgariassa.
Tänään Astorialla on Scorpius mukana. Poika nukkuu Astorian varta vasten tätä kävelyhetkeä varten ostamissa jästien lastenrattaissa. Minä olin ollut hänen mukanaan ostamassa niitä, ja täytyy sanoa, että olin aika järkyttynyt siitä avoimuudesta, jolla Astoria suhtautui jästien lastentarvikekaupan valikoimaan. Hän oli ostanut paljon muutakin mielestään tarpeellista rekvisiittaa pärjätäkseen yhdessä Lizan kanssa. Lisäksi hän oli kysellyt paljon.
Nyt siis vietän aamupäivääni yhdessä Lizan, Astorian ja Scorpiuksen kanssa. Aamulla minä olin hetken aikaa leikitellyt ajatuksella ottaa omat pojat mukaan. Ei sitä tiedä, vaikka olisivat ystävystyneet. Se olisi jollakin ihan äärettömän sairaalla tavalla mahtavaa... Kuinka hiuskarvan varaan se saattaisi mielenterveyteni rippeet... Niin kutkuttavaa ja kammottavaa, että tulee pahoinvoiva olo.
Scorpius on kaunis lapsi. Siis todella kaunis. Hänen hiuksensa eivät ole ihan niin valkaistut kuin Dracon. Hän on perinyt Astorian vehnänkeltaiset, hieman taipuisat hiukset ja kirkkaansiniset, suuret silmät. Pojan silmissä ei ole sitä samaa kylmää harmaata, joka tekee Dracosta niin jäisen. Muutoin Scorpius kyllä muistuttaa isäänsä erittäin paljon. Hänellä on samanlainen luonnottoman kalpea iho. Leuan kaari ja posket ovat ihan samanlaiset, vaikka Scorpiuksen kasvoissa onkin vielä suloista vauvanpyöreyttä.
Minä en voi olla miettimättä, miltä minun lapseni mahtaa näyttää. Olen yrittänyt vältellä sitä aihetta mielessäni, mutta aina välillä se pulpahtaa pinnalle ja minun on pakko ajatella. Siitä tulee huono ja ahdistunut olo, mutta siitä huolimatta aina välillä on pakko ajatella. Yleensä ajattelen öisin, kun en saa polttavan ihon takia unta. Silloin on turvallista itkeä, koska Harrylla on rankkaa töissä ja hän nukkuu öisin sikeämmin kuin koomapotilas...
Nyt minä kuitenkin vilkaisen nukkuvan Scorpiuksen rauhallisia, kauniita kasvoja ja ihailen hermostuneesti hänen pitkiä, paksuja silmäripsiään ja lapsellista nykerönenäänsä. Minä en haluaisi lapsen muistuttavan itseäni, koska pelkään samanlaisen ulkonäön tekevän siitä muutenkin minunkaltaiseni. Rinnassa viiltää aina, kun ajattelen, kuinka kamalaa sen elämästä tulisi, jos se olisi kuin minä. Enkä nyt tarkoita, että välittäisin lapsesta. Minä en vain yleisesti ottaen toivoisi elämääni kenellekään toiselle. En edes niille, joita vihaan...
Tiedän kuitenkin, että minun on pakko toivoa lapsen perivän minun ulkonäköni. Ainakin siinä tapauksessa, ettei se ole Harryn. Jos se on Harryn, niin toivon sen muistuttavan isäänsä. Albus on pojistakin se onnekas, joka on aivan kuin Harry. Hän ei muistuta minua lainkaan. Välillä on oikeastaan ihan sellainen olo, ettei Albus ole lainkaan minun. Välillä minä toivon, että se olisi oikeasti niin.
Jamesilla on minun silmäni ja pisamani. Hän on selvästi Harryn ja minun. Se on surullista. Olisipa hänkin ollut yhtä onnekas kuin Albus ja perinyt vain Harryn ulkonäön. Se on tosiaan niin surullista. Välillä minun tekisi mieli puhkoa Jamesin silmät ihan vain siksi, että ne ovat kuin minun. Hän olisi varmasti paljon onnellisempi ilman minun silmiäni...
Toisaalta ajatus Dracon näköisestä lapsesta on kutkuttava. Se olisi niin täydellinen keino tuhota minut. Jos lapsi olisi vaalea ja sinisilmäinen tai edes sinisilmäinen, Harry tietäisi heti, ettei se voi olla hänen. Hän jättäisi minut ja ottaisi pojat mukaan. Minä voisin ihan rauhassa avata viinakaapin ja juoda kunnes olisin kuollut. Vauva puolestaan saisi jäädä Dracon ongelmaksi. Heittäköön tunkiolle, jos ei haluaisi sitä. En minä välitä...
”Ginny?” Astorian ääni kajahtaa jossakin kaukaisuudessa ja minä irrottaudun siitä mielikuvasta, jossa makaan kalpeana ja liikkumattomana olohuoneen lattialla pullo tiukasti käteen painettuna. Jossakin taustalla talon hiljaisuus rikkoutuu vauvan korviasärkevään parkunaan, mutta minä en kuule. Minä en kuule enää yhtään mitään. En kuule, koska olen kuollut.
Nyt minä kuitenkin kuulen. On pakko yrittää hymyillä pahoittelevasti ja kääntyä seuralaisteni puoleen.
”Jaksatko kävellä vielä, vai mennäänkö puistoon? Scorpius on herännyt ja haluaisi leikkiä...” Astoria kysyy ja minä nyökyttelen raivokkaasti.
”Mennään vain puistoon. Siellä on kiva liukumäki...” mumisen ja hymyilen. Tuntuu kuitenkin siltä, että hymy värisee ja suuni näyttää enemmänkin nykivän.
”En olekaan ennen käynyt tässä puistossa!” Liza hihkaisee ja taputtaa innoissaan käsiään yhteen. ”Täytyy tuoda lapset tänne joku päivä! Ota sinäkin ihmeessä pojat mukaan. Luulen, että Scorpius, Maxwell, James ja Albus tulisivat todella hyvin toimeen keskenään!” hän intoilee ja suoristaa pinkkiä villakangastakkiaan nauraen.
Istuudumme alas puiston penkeille. Tai ja Liza ja Astoria istuvat. Minä rojahdan kuin maanjäristyksen syöksemä kivilohkare. En ymmärrä, miten olen paisunut näin isoksi. Minulla ei ole lainkaan ruokahalua. En muista, koska olisin viimeksi syönyt puolta lautasellista enempää illallisella. Mielitekojakaan ei ole muita kuin se viina, jota en voi juoda. Kyllä sen tavallaan huomaakin. Vatsaa lukuun ottamatta minusta on hyvin vähän jäljellä – luut paistavat ohentuneen ja valkoisen ihon alta. Sitä vatsaa sitten onkin koko muun kropan edestä...
Lizalla on huopia mukanaan. Hiljalleen lähestyvästä keväästä huolimatta ilma on vielä kirpeä ja kylmä. Minä hytisen salaa vielä huopanikin alla. Haaveilen terästetystä glögistä, jota joimme joskus vuosia sitten vieraillessamme Ruotsissa joulun aikaan. Se lämmitti silloin aikoinaan niin mukavasti.
Scorpius on löytänyt jostain paksun kepin. Hän laittaa sen jalkojensa väliin ja juoksee ympäri leikkikenttää.
”Äiti! Äiti! Katso, kun minä huitpaan!” hän huutaa osaamatta sanoa -s-kirjainta. Astoria hymyilee ja taputtaa. Hän kannustaa ja katsoo ihan oikeasti kiinnostuneena poikansa leikkiä. Se on omalla tavallaan tosi suloista. Minulle nousee salaa kyyneleitä silmiin. Kunpa minäkin osaisin innostua lasteni leikeistä niin paljon kuin Astoria ja Liza. Kunpa minäkin jaksaisin olla hyvä äiti.
Kunpa minä jaksaisin olla edes välttävä äiti... Edes välttävä... Ei se ole niin paljon toivottu, mutta ilmeisesti liikaa kuitenkin, koska minä en jaksa. Minä en osaa olla edes välttävä äiti. Enkä suoraan sanottuna huonokaan. Ennen osasin olla huono äiti. Minä välitin, vaikka kaikki menikin pieleen. Yritin, mutta epäonnistuin. Olin huono äiti ja se oli anteeksiannettavissa, koska yritin olla hyvä äiti.
Vaan enää minä en ole edes huono äiti. Siitä on pitkä aika, kun olen välittänyt viimeksi. Pitkä aika siitä, kun halusin yrittää ja vielä kauempi aika siitä, kun viimeksi yritin olla hyvä äiti. Epäonnistumiset seuraavat toisiaan, ja minä olen vajonnut äitiasteikolla huonoakin alemmas. Olen kaiketi saavuttanut pohjan jo tai ainakin olen hyvin lähellä. Nyt minä olen enää välinpitämätön äiti. Luulen sen olevan se kaikkein kamalin kuviteltavissa oleva äiti-tyyppi.
”Sinun pojallasi on kyllä mahtava mielikuvitus!” Liza hämmästelee, kun Scorpius edelleen teeskentelee lentävänsä laholla oksanpätkällään.
”Hän on aina ollut vilkas”, Astoria naurahtaa ja katsoo sitten minua kuin salaliittolaista. Meidän maailmassamme luutaleikit ovat mielikuvituksettomuuden huippu. Onnistun nyökkäämään, mutta sitten vajoan takaisin synkkiin ajatuksiini.
”Scorpiuksella ei siis ole sisaruksia”, Liza kysyy omaan uteliaaseen tapaansa Astorialta. Minä käännän päätäni kysymyksen johdosta ja näen tumman varjon pyyhkäisevän suruna Astorian kasvojen poikki.
”Ei... Hän on ainut”, hän toteaa. Äänestä on kuitenkin helppo huomata hienoista värinää.
”No, sinä olet vielä aika nuori. Onko pikkusisko tai pikkuveli suunnitteilla?” Liza jatkaa uteluaan. Astoria pudistaa päätään nyt selvän alakuloisena.
”Olisi kyllä, jos se minusta olisi kiinni... Minä en vain voi saada enää lapsia”, hän kuiskaa katsoen kuitenkin minua yli Lizan. Tai paremminkin vatsaani. Ilme on niin sydäntä särkevän surullinen ja kaipaava, että minun on pakko kääntää oma katseeni kauemmas.
Lizan jakaessa sympatiaansa ja udellessa Astorian lapsettomuuden syytä minä piiskaan itseäni. Mietin, miksi elämä on niin epäreilua, että minä saan lapsen, jota en halua, kun Astoria selvästi haluaa, eikä vain voi saada. Jälleen kerran toivon. Toivon niin paljon, että löytäisin itsestäni edes yhden solun tai puolittaisen ajatuksen, joka tahtoisi tämän lapsen...
Minä haluan tämän lapsen. Minä haluan tämän lapsen. Minä haluan haluta tämän lapsen...
Mutta kun minä en halua...
Masentunut ja harhaileva katseeni osuu Scorpiukseen, joka pomppii nyt ohuemman risun kanssa leikkikentällä ja kuvittelee taikovansa. Hänen vehnähiuksensa pomppivat ilmassa juoksuaskelten myötä ja siniset silmät ovat yhtä kirkkaat kuin taivas. Jälleen kerran ajattelen, kuinka kaunis lapsi Scorpius on. Ihan hetken aikaa minä ajattelen, kuinka kaunis olisi pieni tyttö, jolla olisi samanlaiset vaaleat hiukset.
Ihan pienen hetken ajan tunnen toivoa. Tunnen toivoa, että ehkä sittenkin haluan tämän lapsen. Sitten tajuan, mitä tulin juuri hetkeä aikaisemmin ajatelleeksi. Kuva pienestä, vaaleasta ja sinisilmäisestä tytöstä iskeytyy vasten kasvojani kuin teräväkulmainen kivi ja minä voihkaisen hiljaa. Voihkaisen hiljaa ja painan kasvot käsiin. Enhän minä juuri toivonut, että se lapsi olisi Dracon?
Se on paha ja kuvottava ajatus. Paha, kuvottava ja likainen. Minun tekisi mieli lyödä itseäni kaikella voimalla poskelle. Kuva ei kuitenkaan katoa mielestäni. Se täyttää mieleni ja saa olon niin pahoinvoivaksi, että minun on pakko hoiperrella lähimmän pensaan taa. Kun tulen takaisin, tärisen. Ihoa polttaa ja pelkään saavani kohtauksen.
Ahdistaa. Ahdistaa ihan älyttömän paljon, enkä minä edes pysty peittelemään sitä kummastuneilta seuralaisiltani. Se ahdistaa puolestaan vielä enemmän, ja ennen kuin kunnolla tajuan, itken jo paikallani. Rinnassa tuntuu paisuvan ja kutittavan inhottavasti aivan kuin minua jännittäisi oikein paljon. Ahdistusta se kuitenkin on. Kyynelet kuivuvat kylmässä, kuivassa ulkoilmassa nopeasti ja niiden vanat ärsyttävät kasvojen haurastunutta ihoa.
”Ginny? Mikä hätänä?” Liza kysyy huolissaan. ”Onko se sen taudin syy? Polttaako? Sattuuko?” hän kysyy ja kaivaa jo kassistaan sitä ihmesalvaa, jota hän käyttää Mackenzien atooppiseen ihottumaan. Kokeilimme sitä kerran minuun ja se yllättävää kyllä rauhoitti kuumottavaa ihoani. Ei se sitä kamalaa palamisen tunnetta onnistunut poistamaan, mutta rauhoitti se vähän.
Nyt mikään ei kuitenkaan voisi rauhoittaa minua. Ei edes Lizan ihmesalva.
”Kerro, mikä on vialla...” Astoriakin pyytää huolissaan ja tarttuu käteeni. Vaikka hänen sormensa ovat kylmät minua polttaa ja haukon henkeä. Hän on niin sympaattinen ja jälleen kerran minä häpeän saastuttaa ilmaa hänen ympärillään!
Tuntuu ihan siltä, etten saa henkeä. Pihisen yrittäessäni tavoitella ilmaa keuhkoihin ja tarraan kiinni huopaani. Astoria ja Liza tuijottavat jähmettyneinä, kun värisen holtittomasti. Tuntuu siltä kuin uppoaisi kivi jalkaan köytettynä, eikä jaksaisi kauhoa pintaan, vaikka se värisee aivan yläpuolella. Vain pieni ponnistus riittäisi rikkomaan vesirajan, mutta en pysty siihen.
Sitten hetki menee ohi niin nopeasti kuin on alkanutkin. Minä sinkoudun pinnan yläpuolelle ja kiskon ilmaa keuhkoihin ja yskin. Hiljalleen minä rauhoitun. Kädet eivät kuitenkaan lakkaa tärisemästä, kun uskallan vihdoin katsoa kauhistuneisiin seuralaisiini.
”Hormonit... Minä olen aina ollut ihan mahdoton kuudennella kuulla... Anteeksi...”
-
Uijjiujiu, kylläpä jatkoa tulee nopeaa!!<3 :-* Kiitoksia taas tästä yhdestä luvusta ja jatkoa vaan taas kehiin ;D ;D
-
Heips, minäkin luin tämän luvun jo aikaisemmin tänään, mutta olin niin väsynyt, että unohtamisenkin uhalla jätin kirjoittamatta kommenttia heti. Tämä oli kiva tälläinen luku, missä oikeasti vaan tapahtui, ei ollut niinkään pelkästään Ginnyn ajatuksia, jotka siis myös ovat kivaa luettavaa, mutta on kiva että ficci menee kunnolla eteenpäinkin. Odotan jo vauvan syntymää innolla, haluan tietää onko sillä vaaleat Dracon kutrit vai sittenkin vain Weasleyn punaiset. Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa ja tulevaa.
-Lozku
-
Oom,taas lisää luettavaa,sähän kirjoitat nopeasti. Mut eipä muuta,komppailen vain edellisiä ihmisiä,eli jatkoa :>
-
A/N: No niin, täällä ollaan taas :) Kiitos kovasti kaikille ihanille kommentoijilleni!
XXVIII
Tänä aamuna Harry herää yllättävän aikaisin. Kello on vasta puoli neljä aamuyöllä. Minä olen tietenkin ollut hereillä jo pitkän aikaa, jos nyt ylipäätään missään vaiheessa nukahdin. Uni ei ole tullut enää niin pitkään aikaan, että jaksaisin edes muistaa, koska viimeksi olen nukkunut. Nykyään minun yöni ovat vain makaamista ja uuden, ilottoman aamun odottamista ja polttavaa tunnetta, joka tuntuu aina kasvavan pimeässä saaden minut itkemään hiljaa. Otuskin on jo alkanut liikuskella, ja aina öisin sen potkut tuntuvat erityisen kovina vihlaisuina.
Harry kuitenkin nukkuu öisin. Hän nukkuu hyvin ja sikeästi antaen minulle arvokasta aikaa olla yksin ikävien ajatusteni kanssa. Aina öisin minä saan monta tuntia aikaa olla oma itseni. Monta tuntia aikaa riisua päältä se esitys, jota minun on pakko jatkaa päivästä toiseen estääkseni muita tajuamasta, kuinka paha ja syyllinen minun on olla. Aina öisin, kun valot sammuvat, minun maskini putoaa ja saan olla juuri se hirviö, joka todella olen. Öisin ei ole tarvetta teeskennellä. Se on totuuden aikaa, ja se totuus on hauras ja saa minut itkemään pääni kipeäksi.
Tänä yönä Harry kuitenkin herää. Hän herää ja riistää minulta mahdollisuuden hengittää, sillä juuri sitä yöt minulle ovat: Hengittämistä ja valmistautumista seuraavaan päivään ja siihen naurettavaan teatteriin, jossa minä esitän säihkyvää kaunotarta, vaikka olen oikeasti vain pelkkä säälittävä hirviö. Yöllä minä olen aidoimmillaan ja myös heikoimmillaan. Yöllä minä olen Ginny Potter, joka hengittää itse tuoretta ilmaa, vaikka se polttaa. Päivisin olen vain se rooli, jota näyttelen. Hengitän naamion läpi ja koko ajan tuntuu aivan siltä kuin tukehtuisin.
Nyt Harry on hereillä. Hän on herännyt ja yllättänyt minut, enkä minä oikein tiedä, miten reagoida. En ole tottunut esittämään yöllä. Yöllä muu maailma pysähtyy, ja on vain minä. Nyt meitä on kuitenkin kaksi. Se ahdistaa. Ahdistaa ja saa olon kummalliseksi. Melkein toiveikkaaksi. Ehkä tämä on merkki pelastuksesta. Harry on hereillä – ehkä hän vielä pelastaa minut.
”Ginny...” hän aloittaa haukotellen. Minä makaan selälläni jäykkänä ja liikkumattomana. Jo tuo yksi sana – minun nimeni – saa kaiken toivon valumaan pois. Ei minua voi pelastaa. Kun kuulen oman nimeni, en edes kunnolla tunnista sitä. Harry sanoo nimeni ja puhuu minulle, mutta minun on niin vaikea olla. Vaikea kuulla ja vaikea ymmärtää. Nimi kaikuu onttona pään sisällä, mutta mikään osa minua ei tahdo tunnistaa sitä omakseen, vaikka se selvästi on minun. Minä olen menetetty tapaus – avun ulottumattomissa.
”Oletko sä onnellinen?” Harry kysyy. Kysymys on outo. Outo ja pysäyttävä. Aivan kuin mieli olisi juossut päin seinää ja makaisi nyt pökertyneenä maassa. Minun on niin, niin vaikea hengittää. Mikä oikeus Harrylla on kysyä? Miksi ihmeessä Harry kysyy? Mikä ihme saa hänet heräämään aamulla puoli neljältä kysymään, olenko onnellinen? Mitä hän sillä tiedolla muka tekee?
Minua sattuu, kun yritän päättää, mitä vastata. Jotenkin minä olen kuvitellut, että Harry ajattelee minun olevan onnellinen. Olen nähnyt niin paljon vaivaa esiintymiseni eteen, että ihan oikeasti kuvittelin sen jo hiovan täydellisyyttä. Ilmeisesti minä kuitenkin olin väärässä. Miksi Harry muuten muka kysyisi? Hän on huomannut, ettei minussa ole kaikki kohdallaan. Minua sattuu ja pelottaa ajatella sitä. Harrylle on aina ollut niin kovin tärkeää tehdä muut onnellisiksi. Miten hän reagoisi saadessaan tietää, ettei oma vaimo ole enää pitkään aikaan ole kyennyt nauttimaan elämästä?
Kannattaako siis yrittää valehdella? Varmasti on ihan turhaa yrittää kieltää. Harry kuulustelee valehtelevia rikollisia päivittäin. Olisi kuin huono vitsi yrittää huijata... Huono vitsi, joka saisi minut näyttämään entistä säälittävämmältä. Mutta kuinka minä muka voin sanoa, että vietän yöt itkien ja toivoen kuolemaa? Kuinka kukaan voisi sanoa niin miehelleen? Varsinkin kun miehellä on alituinen tarve korjata asioita. Harry on ikuinen maailmanparantaja – hän ei kestä nähdä surua.
”Onnellinen? Mistä sä oikein saat näitä kysymyksiä päähäsi?” kysyn ja yritän pienellä naurulla ohittaa kysymyksen. ”Nukutaan nyt vaan...”
”Nukutaan?” Harry kysyy hämillään. Hänen äänestään kuultaa uni, joka kuitenkin on häviämässä. Minä nielaisen säikähtäneenä, kun hän kohottautuu istumaan pimeässä ja sytyttää valot. Hetkessä huone tulvii kirkkautta, joka saa minun itkettyneet silmäni kirvelemään ja pään särkemään. Käännän kylkeä ennen kuin Harry ehtii kunnolla huomata, miltä näytän.
”Ginny”, Harry toteaa jämerästi kuulostaen kuitenkin aika surulliselta. Nimi kaikuu jälleen korvissa. Oloni on kuin lemmikkieläimellä, jolle on juuri annettu nimi. On vaikeaa muistaa, että se on minun nimeni. Vie melkein kaiken energian keskittyä reagoimiseen.
”Niin?” yritän olla vahva. Ehkä Harry antaa periksi, jos pysyn voimakkaana ja piilotan kasvoni...
”Sä et nuku”, Harry kuitenkin sanoo niin surullisen toteavasti, että minä tiedän kaiken toivon menneen.
Mistä Harry sen tietää? Miten ihmeessä hän on muka voinut huomata, etten minä nuku? Minä olen oppinut itkemään äänettömästi jo viisivuotiaana, kun mielestäni oli noloa herättää äiti ulvomalla aina pahan mielen tullessa. Harry sitä paitsi nukkuu itse niin sikeästi, että talo voisi räjähtää alta, eikä hän huomaisi. Miten hän on siis voinut tajuta? Vai epäileekö hän sittenkin vain ja yrittää saada minut arvailemalla ansaan? Ja onko sen lopulta edes väliä?
”Älä luule, etten olisi huomannut... Älä pidä minua tyhmänä...” Harry sanoo jotenkin alistuneen oloisesti. ”Sä et nuku. Kyllä mä olen huomannut, että sä olet hereillä... Ei kukaan nuku niin jäykkänä ja liikkumattomana tai hengitä niin epätasaisesti. Sä hengität ihan niin kuin olisit kuolemassa... Haukot henkeä ja itket – sä et nuku...”
”Ei se tarkoita, ettei voisi olla onnellinen. Se on tämä tauti vain...” yritän puolustautua, vaikka ihan totta luulen, ettei polttavalla tunteella ole mitään tekemistä unettomuuteni kanssa.
”Kaikki nykyään on sen sairauden aiheuttamaa! Voiko edes olla, että se on muuttanut sinua näin paljon? Sä olet ihan kuin toinen ihminen, Ginny. Sä kuljet kuin unessa koko ajan, mutta et kuitenkaan nuku! Jos se tosiaan on sen ihme taudin syytä, niin ehkä pitäisi mennä parantajalle ja pyytää järeämmät lääkkeet!” Harry puuskahtaa melko epätoivoisen oloisena. Hänen luonnehdintansa minusta raastaa ja pahasti, mutta se ei ole tärkeää. Minä ehdin nimittäin jo typerästi kuvitella, että hän nielee selitykseni. Ehdin luulla, että katumustauti riittää oikeuttamaan unettomuuteni ja itkuni.
Sitten Harry aivan yllättäen tarttuu minua olkapäästä. Ote on kevyt, mutta silti minusta tuntuu ihan siltä kuin joku painaisi polttomerkin olkapäähäni. Polttomerkki on Harryn käden muotoinen – hänen pitkät sormensa uppoavat ihooni ja minä tahtoisin huutaa kivusta. Hän kääntää hartiaani hellävaraisesti ja pakottaa minut kääntämään pääni ja kohtaamaan hänen silmänsä. Ne ovat niin kauniin vihreät. Minä melkein itken ajatellessani sitä, kuinka suurta haaskausta hänen kiltteytensä ja komeutensa on minun rinnallani.
”Mä melkein pelkään kysyä tätä...” Harry huokaa ja katsoo minua niin kiinteästi silmiin, että minua puistattaa. ”Kumpaa sä tarkoitat, kun puhut taudista? Katumustautia vai vauvaa?” hänen äänensä hiipuu niin heikoksi, että se on enää pelkkä ahdistunut kuiskaus. Minä nielaisen, kun yllättäen tajuan, etten voi paeta hänen katsettaan. Mikään ei ole niin kamalaa kuin Harrylle valehteleminen, paitsi tieto siitä, että totuuden puhuminen olisi vielä julmempi teko.
”Harry... Me ollaan puhuttu tästä jo aikaisemmin... Onko ihan pakko käydä sitä läpi uudelleen...” mutisen uupuneesti. Minä muistan yhä kirkkaasti sen katkeruuden Harryn kasvoilla, joka sai alkunsa siitä riidasta, jolloin Harry tajusi, etten halunnut kolmatta lasta. Eikä minun mieleni ole muuttunut, vaikka kuinka yritän. Miksi Harryn siis on pakko kiduttaa itseään kysymällä? Varmasti hän tietää vastauksen ilman, että minun täytyy sanoa se ääneen...
”Ginny... Mä haluan tietää. Oletko sä onnellinen?” hän kysyy nyt niin selvän surullisena, että minun on vaikea pidätellä kyyneliä. Mitä minä muka voisin sanoa?
”Ginny, vastaa minulle!” Harry käskee. Sanat eivät kuitenkaan ole vaativat. Ne ovat anelevia, aivan kuin Harry ei voisi elää ilman minun vastaustani. Se tuntuu melkein huvittavalta. Minusta tuntuu, että Harry eläisi niin paljon onnellisempana ilman minun ääneni kaikua lähettyvillä...
”Harry... Ei aina voi olla onnellinen”, minä huokaan lopulta, kun Harry ei pitkänkään ajan kuluessa suostu laskemaan silmiensä katsetta kasvoiltani. Sen sanominen on kuitenkin paitsi kamalaa, myös omalla tavallaan äärimmäisen vapauttavaa. Ihan kuin minä olisin jo monen kuukauden ajan tiedostamattani tajunnut, että juuri ne sanat minun on jossakin vaiheessa pakko saada sanoa. Ei tietenkään siksi, että niiden sanojen avulla minä voisin jälleen tulla onnelliseksi. Eivät nämä sanat ole mikään pelastava köysi. Ne ovat vain julkinen tunnustus ja mahdollisuus kohdata itsensä ja surunsa rehellisesti...
Vastaukseni näyttää vaikuttavan Harryyn kahdella vastakkaisella tavalla samanaikaisesti. Se on hullua, sillä ei kukaan voi järkyttyä ja huokaista ymmärtäväisesti samaan aikaan. Vai voiko? Minusta se ainakin tuntuu mahdottomalta... Toisaalta omat aistini ja tunteeni ovat liikkuneet niin kapeita ja rajoittuneita uria niin pitkään, että ehkä olen jo unohtanut, kuinka paljon on mahdollista tuntea... Harry kuitenkin on sekä järkyttynyt että alistuneen ymmärtäväinen. Ehkä minun vastaukseni oli jotain, mitä hän odotti mutta myös pelkäsi... Ainakin minä pelkäisin kuulla samat asiat hänen suustaan.
”Mä arvasin...” Harry huokaa nyt kuulostaen lannistuneelta. ”Mä olen jo pitkään ajatellut, ettei kaikki ole hyvin... Sä olet niin kovin hiljainen ja poissaoleva ja sä itket etkä nuku öisin...”
Minusta on kamalaa istua siinä, sängyllä hieman ennen aamuneljää juttelemassa Harryn kanssa onnettomuudesta. Senhän oli tarkoitus olla salaisuus. En minä koskaan halunnut vaivata Harrya omalla viallisuudellani...
”Miksi?” Harry kysyy nyt melko alistuneesti. ”Miksi sä et ole onnellinen? Olenko mä tehnyt jotain väärää? Johtuuko se siitä, että mä olen niin paljon töissä?”
”Ei tällä ole mitään tekemistä sen kanssa...” minä huokaan. Se tästä nyt vielä puuttuu, että Harry alkaa tuntea itsensä syylliseksi minun ongelmieni vuoksi. Se saa minut tuntemaan oloni entistä raskaammaksi – nykyään tuntuu, että minä imen kaikki ongelmat ja saan ne jotenkin vaikuttamaan omalta vialtani. On ihan sama, onko kyseessä jääkarhuja uhkaava sukupuutto tai pohjaan palanut kalakeitto. Aina tuntuu, että se on minun vikani.
Kaikki on minun syytäni. Minä olen tuhon henki ja kaaoksen ruumiillistuma. Minä olen Ginevra Potter, onnettomuus jo syntyessään...
”Johtuuko se vauvasta?” Harry kysyy nyt. Ääni on värisevä ja kankea samaan aikaan. Mistä Harry näitä vastakohtaisuuksia oikein oloonsa kehittää? Eikö hän tajua, kuinka vaikeaa minun on rekisteröidä edes niitä yksinkertaisimpia asioita ympärilläni? Onko ihan pakko vielä tehdä itsestään kahden ääripään yhdistelmä ja sekoittaa minun pääni entistä pahemmin?
”Ei sitä voi mitenkään yleistää. Ei se vauvan vika ole. Mä nyt vaan olen väsynyt... Kyllä se siitä ohi menee...” minä mutisen ja valehtelen niin huonosti, ettei Harry voi olla huomaamatta. Hän katsoo minua pitkään, hengittämättä. Minusta ne sekunnit tuntuvat aivan tunneilta kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Ei siksi että Harryn katse olisi kylmä. Se ei nimittäin ole lainkaan kylmä. Oloni on tällainen, koska minusta tuntuu ihan siltä, kuin katsoisin Harryn silmiä ikkunalasin läpi. Ulkoa – minun todellisuudestani. Ja siellä missä minä nykyään olen, on aina kova pakkanen...
Lopulta Harry huokaisee. Huokaisee syvään ja huolestuneesti. Hän ei selvästi usko minua, mutta silmistä näkyy, kuinka kovasti hän haluaa uskoa. Harry ei halua mitään niin paljon, kuin uskoa, ettei tämä johdu vauvasta vaan väsymyksestä.
”Mitä mä voin tehdä?” hän kysyy hiljaa. ”Mä en halua nähdä sinua tällaisena. Mä kaipaan sitä aikaa, jolloin sä hymyilit ja oli niin iloinen... Miten mä korjaan tämän?”
Se on se kallisarvoinen kysymys. Luuleeko Harry tosiaan, etten minä olisi tehnyt jo jotain, jos tietäisin sen auttavan? Minä olen hukassa. Uponnut juoksuhiekkaan ja kauas kaikkien pelastavien tikkujen ulottuvilta. En minä tiedä mitään mistään ratkaisuista. Ei tässä auta juuri muu kuin antaa olla. Antaa olla ja esittää, ettei mikään ole vialla. Tai sitten pitäisi vain kuolla. Kuolla ja päästää irti kokonaan. Lopettaa räpiköiminen ja vajota... Mutta sitä Harry ei ikinä hyväksyisi. Ei niin voi sanoa...
”Harry... Ei tämä ole jotain sellaista, minkä sä voit korjata. Kaikkia asioita ei voi korjata – joskus tarvitaan vaan aikaa...” huokaan ja nojaan pään tyynyyni.
”Mutta kuinka paljon aikaa? Kuinka paljon, Ginny? Tätä on jatkunut jo niin pitkään, enkä mä kestä katsella... Ei se voi olla normaalia, ettei tunne oloaan onnelliseksi! Täytyy olla jotain, mitä mä voin tehdä!” Harry huudahtaa hiljaa.
”Kaikki me vajotaan joskus... Et sinäkään aina ole ollut onnellinen, mutta katso itseäsi nyt. Mä selviän tästä kyllä...” mumisen silmät auki ja kattoa samanaikaisesti tuijottaen.
”Mutta kuinka paljon aikaa? Ei tämä enää pitkään voi jatkua... Sä et ole oma itsesi!” Harry inttää. Minä käännän kylkeä jälleen poispäin. En halua katsoa Harrya... Se sattuu liikaa. Vedän peiton melkein leukaan asti.
”Harry... Anna minun olla tällainen vielä vähän aikaa... Jos sä rakastat mua, sä annat nyt vain olla... Yritä kestää... Mä lupaan, että sitten kun vauva syntyy, niin mä ryhdistäydyn. Varmasti mä sitten taas olen onnellinen...” huokaan. ”Ajattele nyt... Ei kukaan voi olla onneton suloisen vauvan lähellä! Varmasti se on kaikki, mitä tarvitaan...” lisään sitten hetken mielijohteesta.
Enkä minä koskaan ole halunnut mitään niin paljon, kuin uskoa itsekin näihin sanoihin...
-
Ooooooooooooooo..!!! Oli hieno luku taas!<33 En keksi enää mitään uutta sanottavaa koska muuten mun kommentit alkaa toistaa itseään :) Jatkoa taas vaa lisää ;D ;D ;D
-
Tulin tutkimaan, että onko taas Fini pettänyt minut ja jättänyt lähettämästä viestiä uuden luvun ilmestyessä ja niinhän se oli. Nyt luin luvun ja se oli ihana. Oli hyvä idea laittaa tuo Harryn huolestuneisuus ficciin, koska jokainen joka rakastaa toista, ei voi ikuisesti katsoa kun toinen kärsii. Tykkään, ihanaa. Haluan lisää jatkoa, ja tällä kertaa viestin siitä myös sähköpostiini -.-' :D
-
A/N: Täällä taas. Jälleen kerran oli häpeällinen tauko, mutta voin vakuuttaa, että tällä kertaa se ei ollut minun syyni. Näin joulunaikojen kunniaksi minun Internet yhteyteni Luxemburgissa räsähti, ja se palautui vasta samana päivänä, jona suuntauduin lomalle Suomeen. Ehdin juuri ja juuri laittaa uuden luvun muistitikulle ja tunkea sen matkalaukkuun, sillä matkalaukku ei tietokonetta enää sisäänsä painon puolesta huolinut ja oli pakko jättää se Luxiin (siis kuvitelkaa angstiani, kun ei ole konetta turvana!) Ja sitten olikin tuhottomasti kiireitä, kun piti käydä kaikki sukulaiset läpi ja jouluakin viettää, ja oikeastaan vasta nyt pääsin koneelle postaamaan tätä. Toivottavasti kaikki ovat sen verran joulumielellä, että antavat tämän anteeksi... Ja muuten: ehdin tässä jo ihkuttaa, kuinka tämä alkaa lähestyä loppuaan, mutta perun sittenkin puheeni. Tuli ihan älyttömän hyvä inspa, ja aion venyttää tätä vielä saadakseni inspiraation tuotteet mukaan ficciin... Pahoitteluni siis niille, jotka toivovat kovasti tämän loppumista...
Sitten vielä kiitokset kommentoijille
NuuhkuHoney: Kiitos jälleen kerran! Iso hali sinulle, kun jaksat aina kommentoida ja antaa positiivista palautetta!
Lozku: Kiitos sinullekin! Ja iso halaus myös sinulle :)
XXIX
Aamulla minä heräsin aikaisin supistuksiin. Harry meni ihan paniikkiin ja vei minut heti parantajan tutkittavaksi. Nyt on jo melkein kymmenen tuntia mennyt. Minusta on otettu ties minkälaisia kokeita, ja aina välillä minua supistelee vähän, vaikka ei pitäisi. Esitin kyllä reipasta ja käskin Harryn mennä töihin. Jotenkin minä toivon, että synnytys vihdoin alkaisi... Haluaisin tämän kaiken jo loppuvan.
Parantaja on huolissaan. Tutkii minua ja mahaani todella pitkän aikaa. Kuuntelee ja mittaa taikasauvallaan. Mutisee itsekseen ja raapii poikkeuksellisen olematonta leukaansa otsa rypyssä. Minä makaan tutkimuspöydällä silmät kiinni. Kosketus polttaa, mutta muuten minun on kylmä. Kova alusta tuntuu ikävältä selkänikamia vasten. Maha painaa minut kiinni kovaan levyyn, eikä minulla ole enää lihaa, joka pehmentäisi muhkuraisten nikamien kosketusta kovaan alustaan...
Minä en sano mitään koko aikana, jonka parantaja käyttää minun tutkimiseeni. Harry on nyt jollakin lounaspalaverilla pomonsa kanssa, ja minun täytyy tämän tarkastuksen jälkeen mennä hakemaan pojat äidin ja isän luota, jos vain olen siinä kunnossa. Muuten täytyy heti ilmoittaa Harrylle, ja hän tulee töistä. En pidä siitä ajatuksesta, mutta eihän kaikista ajatuksista kai olekaan mahdollista pitää. Joskus täytyy vain kestää ja kärsiä.
Parantaja utelee, kuinka paljon syön. Hän tahtoo tietää, milloin syön ja mitä syön. Hän kirjoittaa ylös vimmatulla vauhdilla, kun mutisen valheellisia vastauksia. Silmät ovat yhä kiinni. Nykyään kaikki on niin raskasta. On niin raskasta, kun on pakko entistä tehokkaammin näytellä huolestuneelle Harrylle pirteää ja iloista. On pakko repiä onnea kasvoille ja saada se näyttämään aidolta. Se vie paljon energiaa ja olen aina niin uupunut, että jopa silmien aukominen pyörryttää. Siksi pidän silmiä kiinni aina, kun se vain on mahdollista.
”Tilanne on erittäin huolestuttava, rouva Potter”, parantajan ääni kaikuu huoneessa hetkeä myöhemmin. Minä pakotan silmät auki ja kummastuneen ilmeen kasvoille.
”Miten niin? Onko jokin vialla?” kysyn teeskennellen kiinnostusta. Aina on pakko esittää, että välittää... Oikeasti minua ei kiinnosta lainkaan, ja silti minun on vain pakko hapuilla rasituksesta värisevillä kasvolihaksilla huolestunut ilme kasvoilleni.
”Näyttää pahasti siltä, että sikiö ei kehity sitä vauhtia, jota sen pitäisi. Lähes seitsemän kuukauden ikäiseksi se on huomattavasti keskiarvoa pienempi, ja tutkimuksien perusteella pelkään pahoin, että sen elimet ja olemus eivät ole lainkaan sillä kehitystasolla, joilla niiden pitäisi olla...” parantaja selittää ja minä tunnen ikävän muljahduksen rinnassa. Ihan kuin elämässä ja raskaudessa ei jo tarpeeksi olisi kestämistä, niin totta kai tämän täytyy vielä olla jälkeen jäänyt ja viallinenkin! Minä tosin olen kyllä ansainnut sen...
”Mitä tarkoitatte?” pakottaudun kysymään parantajalta, jonka ilme on huomattavasti huolestuneempi kuin minun.
”Tarkoitan, että teidän lapsenne on ehdottomasti vaarassa! Normaalisti tämän ikäiset lapset selviäisivät jo kohdun ulkopuolella, mutta pahoin pelkään, että teidän lapsenne kehitys on vasta nelikuisen sikiön tasolla! Jos synnytys käynnistyy ennenaikaisesti, on olemassa suunnaton riski, että lapsenne menehtyy!” parantaja huudahtaa ja minä hieron otsaani oikeasti väsyneenä mutta kauhistunutta esittäen.
”Minun molemmat poikani ovat tulleet maailmaan tismalleen ajallaan. Ehkä tässä ei ole mitään huolta... Ei lapsi välttämättä synny liian ajoissa...” mutisen, mutta parantaja pudistaa päätään.
”Olisipa tilanne todella niin optimistinen. Valitettavasti te kuitenkin olette tulleet tänne nimenomaan ennenaikaisten supistusten vuoksi, ja lisäksi olen havainnut pienen reiän sikiökalvossa, mikä lisää tulehdusriskiä ja muutenkin vakavoittaa tilannetta entisestään. Tutkimukset viittaavat, että teillä on tällä hetkellä erittäin suuri keskenmenoriski!” parantaja selittää ja minä hieron ohimoitani.
”No mitä tässä oikein voi tehdä?” kysyn. Ääni on hysteerinen, mutta ei siksi että surisin vauvaa, vaan siksi että kaikki menee aina vain vaikeammaksi ja raskaammaksi.
”Ensisijaisen tärkeää on, ettette missään määrin rasita itseänne. Hyppiminen ja juokseminen ja liikunta yleisesti on luonnollisesti kielletty, samoin yli kilon painoisten esineiden nostaminen ja kantaminen, kumartelu ja kurkottelu sekä tietenkin portaat!” parantaja selittää ja minä nyökkäilen. Olen tavallaan onnellinen, koska nyt minulla on hyvä syy olla tekemättä mitään. Syy vajota siihen passiivisuuteen ja apaattisuuteen, jonka syleilystä olen jo pitkään haaveillut.
”Stressi on erittäin pahaksi – se lisää ennenaikaisen synnytyksen riskiä. Tärkeää on, että otatte rennosti. Sen pitäisi minimoida keskenmenovaaraa”, parantaja jatkaa selitystään. ”Toinen asia, jonka korjaaminen on ehdottoman tärkeää, on sikiön hidas kehitys. Meidän on sikiön vauvan kehitys nopeutumaan ja normalisoitumaan, jotta sen mahdollisuudet selvitä mahdollisesti ennenaikaisesta synnytyksestä parantuisivat. Se ei selvästi ole saanut tarpeeksi ravintoaineita, ja siksi minun on tähdennettävä teille, rouva Potter, kuinka tärkeää on noudattaa seuraavaa ruokavaliota”, parantaja selittää ja ojentaa minulle pitkän paperilistan täynnä erilaisia ravintopommeja. Jo nimien lukeminen oksettaa.
”Edelleen minä kirjoitan reseptin erikoisrohtoihin, joiden pitäisi edesauttaa sikiön kehityksen nopeutumista, ja auttaa sitä vahvistumaan. Lisäksi olisi parasta, jos parantaja tutkisi tilanne kahdesti viikossa, ja pitäisitte kirjaa mahdollisista supistuksista ja muista oireista. Jos jotain poikkeavaa tapahtuu, teidän on heti hakeuduttava sairaalahoitoon. Kuten sanoin, tulehdusriski on suuri”, parantaja jatkaa ja minusta tuntuu, kuin joku olisi juuri pudottanut taivaasta palan kalliota niskaani. En kestä, jos joudun uudelleen sairaalaan, missä minun tilaani valvotaan jatkuvasti ja missä minun täytyy kiltisti syödä...
Sopimuksen mukaan minä ilmoitan Harrylle, joka hätääntyy ja rientää luokseni sen näköisenä, että pelkää minun kuolevan. Parantaja selittää tilanteen ja minä katson laiskasti, silmät raollaan, kuinka ilme hänen kasvoillaan muuttuu asteittain ahdistuneemmaksi. Kuinka hän kalpeneekaan! Se on äärimmäisen pelottavan näköistä. Minulta kielletään kaikkien noiden edellä lueteltujen juttujen lisäksi ilmiintyminen ja hormipulverilla matkustaminen ja ostoksilla käynti ja jopa porttiavaimet. Harry rientää siis kotiin ja hakee minut autolla. Mietin, miten sellaiset noidat ja velhot liikkuvat, jotka eivät omista autoa...
Matkalla kotiin me pysähdymme ruokakauppaan. Minä odotan autossa, kun Harry juoksee ostamaan auton perän täyteen kaikkia niitä asioita, joita minun nyt täytyisi vauvan vuoksi syödä. Sitten hän kaasuttaa meidät kotiin ja alkaa välittömästi kokata. Kuinka kamalaa onkaan istua pöydän ääreen ja syödä... Minä olen elänyt viime ajat niin transsissa, etten ole edes osannut tuntea nälkää. Nyt jokainen lusikallinen sitä paksua ja rasvaista ja muka niin vauvan kehitystä auttavaa ruokaa tuntuu tarttuvan ensin kieleen ja sitten nieluun. Minua yököttää, mutta on pakko niellä.
Vain vaivoin saan lautasen tyhjäksi, ja sitten oksettaa. Oksettaa ja tuntuu ihan siltä kuin olisin syönyt kilon makeaa viidessä minuutissa. Tiedän käyneeni vihertäväksi ja Harry katsoo minua kasvot huolesta niin rypyssä, että hänen vihreitä silmiään tuskin näkee. Tiedän, että nyt hän tajuaa, etten minä ole syönyt juuri mitään enää pitkiin aikoihin. Voin kuvitella, kuinka hän nyt tajuaa, miksi olen mahaa lukuun ottamatta niin luiseva nykyään. Voin nähdä, kuinka hän ymmärtää vauvan olevan pulassa minun takiani. Miten ihmeessä se olisi voinut kasvaakaan, kun sen äiti ei syö?
Harry ei kuitenkaan sano mitään. On kai liian järkyttynyt kyetäkseen avaamaan suunsa. Miettii, miten on voinut olla niin sokea, ettei tajua vaimonsa olevan aivan sekaisin. Katuu, kun on luvannut antaa minun olla onneton vielä vauvan syntymään asti. Suunnittelee luultavasti lukitsevansa minut terapiaan tai jotain vastaavaa... Tai sitten hän vain tekee sen suurimman ja tyypillisimmän virheensä ja luottaa minuun. Harry luottaa aina kaikkiin. Hän luottaa niin helposti ja pitää muita kunniallisina. Hän luottaa ja huomaa aina lopulta tulleensa petetyksi...
Sen tuskallisen ruokailun jälkeen Harry kantaa sänkyni alakertaan. Tai oikeastaan hän leijuttaa sen alas. Ei edes mahtava Harry Potter ole niin vahva, että pystyisi yksin kantamaan ison sängyn portaat alas. Sänky viedään hänen työhuoneeseensa talon perälle, missä on kaikkein rauhallisinta. Hän kysyy, haluanko hänen siirtävän myös oman sänkynsä alas. Minä sanon, että olen mieluummin aivan rauhassa, kun lepään.
Me sovimme, ettei poikia oteta kotiin enää lainkaan ennen vauvan syntymää. Harrylle se on raskas päätös. Minä puolestani olen salaa onnellinen. Pojat saavat jäädä äidin ja isän luo kotikoloon, ja Harry vierailkoon heidän luonaan päivittäin. En usko, että he tulevat kaipaamaan minua ollenkaan. Minä olen ollut poissa heidän kanssaan ollessaankin jo niin pitkään, että heille on luultavasti vain selkeämpää, jos en ole lainkaan paikalla. He ovat olleet niin hämmentyneitä, kun olen ollut fyysisesti läsnä mutta muutoin jossain aivan muualla.
Parempi siis näin. Se on paljon rehellisempää. Sitä paitsi, äiti ja isä hemmottelevat Jamesin ja Albuksen niin piloille, että luultavasti itkevät katkerasti, kun joskus joutuvat palaamaan kotiin. Minä toivon, etteivät he koskaan palaa. Toivon, että saisin jäädä Harryn työhuoneeseen ikuisesti ja olla koskaan tapaamatta lapsia, jotka ansaitsevat niin paljon parempaa kuin elämän kaltaiseni äidin kanssa.
Yllättävä ajatus tulee mieleeni. Toivon, että jotain tapahtuu. Toivon, että jotain pahaa tapahtuu ja pojat kuolevat. Ajatus sattuu ja saa minut itkemään. Siitä huolimatta toivon niin kovasti, että jonakin aamuna pojat eivät vain enää herää. Itken ja ulisen hiljaa ajatellessani, kuinka jonakin päivänä Harry tulisi kotiin itkien ja kertoisi, että sekä James että Albus ovat kuolleet.
Harry istuu vierelläni ja on ihan hämillään. Luulee, että itken vauvan vuoksi. Luulee, että pelkään sen kuolevan. Tai sitten luulee, että itken sen vuoksi, että minun tähteni se on vaarassa. Hän kumartuu halaamaan minua. Silittää hiuksiani ja silittää poskeani.
”Ginny... Rauhoitu... Kaikki kyllä järjestyy...” hän mumisee lohduttavasti korvaani, mutta minä vain itken.
Mietin, lohduttaisiko hän minua noin, jos tietäisi, mitä ajattelen. Pystyisikö hän edes katsomaan minuun päin, jos tietäisi minun haaveilevan poikien kuolemasta? Luultavasti ei. Ei Harry voisi katsoa minua tai edes rakastaa minua, jos tietäisi, että toivon poikien jo vetävän viimeisen henkäyksensä. Ei... Hän lähtisi pois ahdistuneena ja surun murtamana – miettisi, missä kaikki on mennyt vikaan.
En minä poikien kuolemaa kuitenkaan siksi tahdo, etten rakastaisi heitä. Päinvastoin oikeastaan. Minä rakastan poikia enemmän kuin mitään muuta, vaikka heidän olemassaoloaan vihaankin. Rakastan heitä, ja siksi minua sattuu, että he joutuvat elämään maailmassa, jossa lopulta on aivan mahdotonta olla onnellinen. Jonakin päivänä myös he itkevät ja toivovat kuolevansa. Heillä on puolittain minun geenini – niin se on pakko mennä. Joskus he vielä itkevät ja kiroavat minua ja Harrya, kun olemme antaneet heille elämän.
Pojat ansaitsevat niin paljon enemmän... He ovat liian arvokkaita elääkseen ja kohdatakseen kaiken sen synkkyyden, joka maailmaa piinaa. Minä ja Harry olemme kokeneet vaikeat hetket ollessamme nuoria, mutta maailma pahenee entisestään. Joskus vielä tulee suru, jonka kestäminen on mahdotonta. Ja silloin minä olen syyllinen, koska olen antanut heidän elää. Kuolleina meidän kaikkien olisi niin paljon parempi olla...
-
Huhhuh, olipa synkkä luku: o mutta kuitenkin hyvä :) Ilahduin tosi paljon kun huomasin että jatkoa oli tullut ;D Joten, en halua mitenkään painostaa ;) , mutta ilahdutapas mua taas pian laittamalla jatkoa<33 :) :) :)
-
Apuava, ma haluaa lukea lisaa. :D
Jännittävään kohtaan jätit. Jatko ei siis todellakaan olisi pahitteeksi.
Oletkos kaikki nuo tiedot kaivanut netistä, vai mistä? Kauhean ammattimaiselta kuulosti.
No joo, joululoma ei tee hyvää aivoille, ainakaan jos pitäisi ajatella jotain. Jatkoa ja pian, jos mahdollista. Kiitooooooos <3
-
Iiks kun on jänskää. Tosiaan, niin kuin Lozku sanoi, nuo raskausjutut kuulosti tosi viralliselta, piti varmaan tehdä vähän taustatutkimuksia. Eikä haittaa kun venyy, lisää tekstiä vaan :>
-
A/N: Hyvää uutta vuotta kaikille! Tässä tulee uusi luku, kunhan vain ensin taas kiitän uskollisia kommentaattoreitani :D
NuuhkuHoney: Kiitos paljon! Ihan hyvä vaan, että joku jaksaa jatkopyynnöillä vähän painostaa. Mitä enemmän kommentteja, sitä enemmän inspaa tuo kirjoittaminen!
Lozku: Kiitos jälleen kerran kommentista! Vähän netistä tutkin jotain vauvaforumeita noita juttuja varten, mutta oikeasti keksin aika paljon itse ja päättelin myös lukemastani. Hyvä silti, jos kuulosti ammattimaiselta XD - se oli tarkoituskin, kai...
LoDish: Kiitos sinullekin! Tekstiä tosiaan pukkaa vielä vähän suunniteltua enemmän, vaikka onkin jo kauhea halu saada tämä päätökseen. On nimittäin yksi uusi ficci työn alla, mutta en sitä halua julkaista ennen kuin tämä on ohi. Muuten pelkään, että ficcien julkaisuajat venyy liian pitkiksi...
XXX
Rystyset hohtavat aavemaisen valkoisina käden ihon läpi. Liikuttelen sormiani tylsistyneenä ja katson, kuinka valkoinen nivel liikahtelee ihon alla. Se on ällöttävää. Melkein yhtä ällöttävää kuin minäkin...
Minulla on paha olo. Olen juuri syönyt. Harry seurasi taas vierestä, kun lusikoin paksua ja rasvaa tihkuvaa ruokaa suuhuni. Hän vahtii nykyään aina. Vahtii, että vauva saa tarvitsemansa ravintoaineet. Se on yhä vaarassa, ja ilmeisesti pahassa sellaisessa. Olen jo kahdeksannen kuun puolessa välissä, ja vieläkin parantaja pelkää, ettei lapsi syntyessään jää henkiin. Hänen mukaansa jokainen päivä, jonka se pysyy sisälläni, on hyväksi.
Tiedän, että parantaja ja Harry tekevät kaikkensa, jotta se ei syntyisi vielä. Tekevät varmasti kaikkensa, jotta se suostuisi majailemaan sisälläni vielä yliaikaakin. Harry syöttää minua jatkuvasti ja parantaja käy vielä useammin tarkastuksella kuin oli alun perin tarkoitus. Hän mittaa mahaani ja tutkii Harryn ylläpitämää päiväkirjaa tekemisistäni ja syömisistäni. Kaikki puhe ympärilläni liittyy vauvaan ja siihen, selviääkö se hengissä vai ei.
Vauva. Vauva. Vauva. Vauva.
Vauva...
Millään muulla ei ole väliä kuin sillä saatanan lapsella, joka turmelee minua sisältä päin ja ajaa minua hulluuteen aina vain tehokkaammin. Kukaan ei välitä siitä, mitä minä haluan. Ketään ei kiinnosta, tahdonko minä pitää vauvaa sisälläni vai en. Nykyään en saa liikkua enää lainkaan. Makaan vain sängyssä maha kattoa kohti kurkottaen ja odotan. Odotan, että jotain vihdoin tapahtuisi. Toivon, vaikka on väärin tehdä niin...
Vauvahan luultavasti kuolisi, jos syntyisi nyt. Juuri sitä minä toivon. Toivon, että vauva kuolisi ennen kuin se ehtisi vetää yhtäkään henkäystä tämän maailman pahasta ilmasta. Tahdon että se kuristuu napanuoraan ja tulee ulos minun elimistöstäni lähtöisin oleva boa kaulalleen kiertyneenä. Toivon elotonta lasta, jonka sinertävällä iholla kuolema tanssisi, ja jonka violeteiksi kylmenneillä huulilla olisi irvokkaaksi kääntynyt hymy.
Olen yrittänyt kieltää ajatuksen. Olen yrittänyt kieltää sen iskostumisen päähäni, koska on kamalaa ja sairasta ja raakaa ajatella niin. Minä olen kuitenkin ihan yhtä sairas ja kamala ja raaka kuin ajatukseni, ja lopulta aina liian heikko kieltämään sen vaellusta mieleeni. Joka kerta kun suljen silmäni, näen unta kuolleesta lapsesta ja pikkuruisesta arkusta, jonka päälle pieni kimppu liljoja on laskettu.
Onhan se tietenkin ahdistavaa. On kamalaa uneksia omasta, kuolleesta lapsesta. Samalla se kuitenkin on juuri sitä, mitä toivon. Se on minun unelmani, minun haaveeni ja minun hartain toiveeni. Minun pilvilinnani on lapselleni paikka taivaassa jo ennen sen syntymää. Kyllä sillä siellä olisi huolehtijoita. Harryn vanhemmat ja Fred... Lupin ja Tonks... Albus Dumbledore olisi siellä. Samoin olisi Sirius Musta, joka voisi opettaa sille kepposia. Sen sielu saisi olla rakastettu kaukana elämän pahuudesta. Ja jonakin päivänä – toivottavasti mahdollisimman pian – Harry ja pojat liittyisivät sen seuraan.
Minä puolestani matkaisin suoraan helvettiin... Tai mikä sitten ikinä onkaan se kuolemanjälkeinen komero, jonne likaiset ja pahat sielut piilotetaan. Enhän minä nimittäin tiedä, onko taivasta tai helvettiä olemassa. Mutta olen varma, että hyville ja pahoille on omat osastonsa, olivat ne sitten nimiltään tai ulkomuodoiltaan mitä tahansa...
Minä suren omia ajatuksiani. Suren sitä, että olen raskaana. Miten elämässä onni ja epäonni oikein mahtavat jakautua? Miksi minä odotan lasta, vaikka en sitä tahdo? Miksi olen tullut raskaaksi, vaikka en edes osaa haluta lasta? Ja lapsen haluamisestakin on vielä niin pitkä matka sen rakastamiseen, etten edes tiedä, missä se ihmeellinen ja tavoittamaton tunne sijaitsee...
Miksi minä? Miksi minä, eikä vaikka Astoria? Se on niin väärin, että minun tekee mieli kiljua. Muistan, kuinka Astoria kertoi, ettei enää voi saada lapsia, vaikka haluaisi. Miksi? Miksi hän ei saa, vaikka haluaa? Miksi minä saan, vaikka en tahdo? Miksi? MIKSI?
”Miksi?” kuiskaan niin hiljaa, että kysymystä tuskin kuulee, vaikka huoneessa on aivan hiljaista.
Ei sille kysymykselle ole vastausta... Eikä se saa vastausta, vaikka käyttäisin loppuelämäni kysymyksen toistamiseen. Ei Astoria tule minun kysymykselläni raskaaksi, eikä minun lapseni haihdu pois. Ei se kysymys tuo edes parempaa oloa – antaa vain paremman käsityksen siitä, kuinka vähäinen vaikutusvalta universumissa on yhdellä itkevällä naisella...
Minä olen ratkeamispisteessä. Aivan sekaisin ja hukassa. Olen maannut Harryn työhuoneessa katetriin kiinnitettynä niin pitkään, etten edes tiedä, mikä päivä on. En taida oikein tietää edes sitä, onko nyt päivä vai yö. Ja mitä väliä sillä edes lopulta on? Makaan yksin mahani kanssa, kunnes Harry astuu jälleen huoneeseen rasvalle löyhkäävän ravinnepommiksi kutsumansa ruokalautasen kanssa ja vahtii, kuinka syön.
Valo on sammunut minun silmistäni. Se viimeinenkin hohde on kadonnut, enkä minä edes kunnolla huomaa. Se on Luna, joka tajuaa ahdinkoni saapuessaan kylään päivänä, jonka nimeä minä en enää muista. Se on Luna, jonka keltaisia hiuksia ovensuussa erehdyn luulemaan nousevaksi auringoksi tai sitten kuoleman vietteleväksi valoksi. Enkä minä osaa edes salata pettymystäni, kun kuulen hänen äänensä, ja tajuan, ettei kuolema tullutkaan hakemaan minua tai edes lasta...
Lunalle minä en osaa esittää. Harry on taas siirtynyt vaiheeseen, jossa nielee valheeni. Vaiheeseen, jossa hän turrasti hyväksyy sanani, kun väitän pelkääväni lapsen puolesta. Hän rakastaa minua edelleen niin valtavasti, että tahtoo jo vasten parempaa uskoaankin luottaa minuun, kun sanon, että menetyksen pelko on saanut minut sittenkin haluamaan kolmannen lapsen. Hän rakastaa ja uskoo minua – hyväilee ja pyytää minua laatimaan kanssaan listaa mahdollisista nimistä.
Lunalle minä en vain osaa esittää. Hän on yhä niin outo, sellainen luonnonlapsi, jolle ei vain pysty valehtelemaan. Hänen vaaleat hiuksensa ryöppyävät takkuisina selkään ja ne loistavat silmissä, vaikka ovatkin väriltään paljon likaisemmat kuin Astorian kullankeltainen tukka.
”Hei, Ginny”, hän tervehtii utuisella äänellään, joka jo itsessään on saada minut itkemään. En tiedä, miksi Lunalla on tällainen vaikutus minuun. Miten hän onnistuu jo läsnäolollaan murtamaan kuoreni?
Tämä ei voi päättyä hyvin... Olen siitä varma. Jos olen jo vähällä itkeä Lunan äänestä, kuinka minä pystyn pitämään itseni kasassa kokonaisen vierailun ajan? Hän astuu hitaasti lähemmäs. Minun hengitykseni tihenee. Yllättäen olen kauhean tietoinen itsestäni ja ympärilläni olevasta tilasta. Se saa hetkeksi hengen salpautumaan. Kakistelen ja lysähdän entistä syvemmälle sänkyni pohjalle.
Peli on menetetty jo ennen kuin Luna ottaa käteni omiinsa. Minä nielaisen ja tunnen yllättäen niin kovin vahvasti, kuinka väsynyt kaikesta nukkumisestani huolimatta olen. Kasvot painavat paljon ja venyvät kohti lattiaa vetäen minua mukanaan. Erityisesti silmien alla tuntuu raskaalta. Ja samaan aikaan olen niin sekaisin, etten edes tajua, mitä ajattelen ja miltä tuntuu. Tuntuu suorastaan siltä kuin ajatukset vain valuisivat päässäni, enkä saisi niistä mitään otetta. Katoavat ennen kuin edes ehtivät ilmestyä ja minä olen sekava ja värisen.
Yllättäen Luna puhaltaa. Puhaltaa ja puhaltaa. Ilma liikkuu ohitseni kevyenä puuskana. Se puuska on heikko, mutta jää silti soimaan korvissani.
”Miksi sinä noin teit?” kysyn uupuneesti, koska on pakko.
Luna vain tuijottaa minua hetken suurilla ja sameilla silmillään. Minunkin silmäni ovat sameat, mutta eivät samalla tavalla kuin Lunan. Lunan silmät ovat sameat ja silti elossa. Ne ovat sameat ja näkevät silti kaiken. Näkevät minunkin lävitseni. Minä taas en näe enää mitään. Minun silmäni ovat sameat ja kuolleet...
”Puhallus selvittää ilmaa”, hän vastaa sillä utuisella äänellä, jonka sekaan toivoisin voivani kadota.
”Mistä? Rikkokireistäkö?” kysyn ja pakottaudun hymähtämään. Luna kuitenkin pudistaa päätään.
”Ei, kun ikävistä ajatuksista...” hän vastaa ja minun heikko hymyni katoaa nopeasti.
”Ei... Eivät ne pienellä puhalluksella pakene... Ne eivät ikinä mene pois. Tai jos menevätkin, ne vetävät aina mukaansa...”
Luna katsoo minua pitkään. Ilme hänen kasvoillaan on tutkiva, mutta en mitenkään osaa arvata, mitä hän ajattelee. Hänen sameat ja kauniit silmänsä kätkevät jokaisen ajatuksen, mutta minusta puolestani tuntuu, että omat kasvoni ovat suurennuslasin kera tarjottu, avoin kirja. Hän puristaa kättäni entistä lujempaa, ja olen näkevinäni aivan himmeän rohkaisevan pilkkeen jossakin hänen utuisten silmiensä pinnalla.
”Puhe karkottaa pahat henget...” Luna kuiskaa.
Sillä hetkellä minä romahdan.
Pohja sängystäni tuntuu putoavan ja minä tiedän, että nyt sitä mennään. Mennään, eikä enää kavuta takaisin. Lunalle ei voi valehdella. Luna on kaikessa viattomuudessaan aivan väärä ihminen, ja silti minä tunnen, ettei tätä enää voi pidätellä. Minä en ole ikinä osannut kieltää Lunalta mitään. Hän on samanikäinen kuin minä ja silti kuin lapsi, jolta minä en osaa pidättää sanoja. En edes silloin, kun ne satuttavat tai ovat liikaa niityillä kesänsä kasvaneelle ja puhtaalle luonnonlapselle...
Luna kuuntelee hiljaa. Kuuntelee, kun minä itkien ja kuiskaten kerron kaiken. Aloitan niinkin kaukaa kuin siitä päivästä, jolloin ensimmäisen kerran jätin Harryn kalsarit silittämättä. Sehän on se minun alamäkeni symboli. Siihen asti meni hyvin. Sen jälkeen kaikki onkin mennyt vain pieleen. Kunpa olisin tiennyt silloin, kun viskasin ne alushousut ryppyisinä kaappiin...
Hän ei sano mitään, kun kerron siitä riidasta, jonka seurauksena päädyin siihen pubiin. Hän ei edes huokaa, kun kerron kaikista niistä drinkeistä. Hän on hiljaa, kun kerron ensimmäisestä suudelmasta Dracon kanssa. Ei edes käännä päätään, kun kerron siitä motellista ja niistä hien kostuttamista lakanoista ja kaikesta siitä pahasta, jota silloin menin tekemään. Luna ei sano mitään. Kuuntelee vain, eikä hänen ilmeensäkään värähdä.
Kertomukseni tuntuu olevan ohi ennen kuin ehdin kunnolla edes aloittaa. Tunnustan jopa, kuinka toivon vauvan kuolevan. Kerron Lunalle kaikista ajatuksistani, vuodatan jokaisen yksityiskohdan puolittain toivoen vihan vihdoin nousevan hänen kasvoilleen. Toivon hänen kauhistuvan ja juoksevan pois. Ja samalla toivon itsekkäästi, että tämän kaiken paljastaminen siirtää minun tuskani hänen lapsekkaille harteilleen. Toivon, ettei hän lainkaan ymmärrä minua, vaan tuomitsee ja jättää minut yksin vieden mukanaan kaiken vuodattamani...
Niin ei kuitenkaan käy. Kaiken toivomani sijaan Luna näyttääkin ymmärtäväiseltä. Hänen rauhallisilla kasvoillaan ei ole jälkeäkään vihasta. Ei jälkeäkään raivosta, kauhusta – ei edes pettymyksestä. Minä olen hämilläni. Kipukaan ei mene pois – sama musta pilvi ympäröi minua edelleen. Se peittää minut alleen, enkä näe mitään. Luna liikahtaa sängyllä, ja olen varma, että hän lähtee pois eikä enää koskaan tule takaisin.
Olen kuitenkin väärässä taas. Haukon henkeä surusta ja katumuksesta ja ennen kaikkea järkytyksestä, kun luonnonlapseni hoikat käsivarret kiertyvät ympärilleni...
-
Apua, tää on ihan kauheeta miten sä vaan keksit koko ajan lisää hyvii ideoita tähän ficciin ja melkeen kukaan ei silti tunnu lukevan tätä, vaikka täähän ansaitsis jonkun palkinnon, tai siis sä ansaitsisit. :)
Luna on ollut aina mun mielestä pelottava hahmo ja sä sait siitä kumminkin ne sellaiset puolet hänestä esiin, jotka ovat kauneimpia mutta myös pelottavimpia.
Olen koko ajan odottanut että Ginny kertoisi jollekulle kaikesta mitä hän teki ja miettinyt kuka se voisi olla. Olisin veikannut varmaan Hermionea ja tämä oli senkin takia iloinen yllätys koko luku.
JATKOA JA PIAN! HALUAN JO LAPSEN SYNTYVÄN :DDDDD
-Lozku
-
Ja jonakin päivänä – toivottavasti mahdollisimman pian – Harry ja pojat liittyisivät sen seuraan.
Nyt alko karmimaan... :S. Mut kuitenki ihanaa kun Ginny pääsi avautumaan, eli on vielä ainakin pieni mahdollisuus nousta sieltä masennuksen suosta.
-
Kyllä minä tätä luen!!!
Ja olen pitänyt todella paljon. Melkein joka päivä köäyn kahtomassa onko tullut jatkoa ja nyt sitä on tullut!
Nyt vain toivon että saat laitettua jatkoa mahdollisimman pian, mutta en hoputa sen nopeammaksi kuin mitä olet laittanut.
-
Melkeen itkin ku luin tätä!! Itkin!! Tää on niin hyvin kuvailtu et tuntuu ku ite olis täs tarinas eikä Ginny :o (Tää on siis positiivasta palautetta ;) :) ) Kiitos siis tästä luvusta :-*
Jatkoa vaan taas pian :-*
Vakio lukiasi, NuuhkuHoney
-
A/N: Hahhaa! Nyt on vihdoin SE hetki käsillä, johon tämä ficci on koko kulkunsa ajan suunnannut, ja jonka saavuttamiseen edelliset 30 lukua pyrkivät :D Valitettavasti en voi taata, että mikään edellä kuulostaisi missään määrin uskottavalta. Synnytys on sellainen juttu, jota en toivo itse ainakaan kymmeneen vuoteen vielä kokevani, ja netistä puolestaan on tosi vaikeaa löytää mitään todellista kuvailua (enkä tiedä, kestäisinkö lukeakaan...). Kirjoitustulos perustuu siis lähinnä vauvafoorumeiden yhteenvetoihin, ja ne jakautuivat aika tarkkaan joko "helppo, kivuton ja kestoltaan 40 min." sekä "kamalaa, kaksi vuorokautta! Välilihaa leikattiin, veri lensi ja lopuksi käytettiin imukuppia!" -tyylisiin synnytyskertomuksiin. Ja kun tässä piti vielä ottaa huomioon taikuuden näkökulma ja angstisuus, niin täytyy sanoa, että pitkälti teki mieli skipata kokonaan tämä luku ja siirtyä suoraan post-baby-osioon... No, aina ei voi onnistua :/ Ja kertokaa ihmeessä mielipidettä, niin tiedän vähän, miten pahasti mahdollisesti mentiin metsään, jos mentiin... :S
Ja ennen kuin pääsette lukemaan, niin luonnollisesti kiitän kommentoijia :D
Lozku: Kiitos, kiitos paljon jälleen kerran, olen imarreltu :) Itsekin olen aina pitänyt Lunaa aika pelottavana, ja siksi jotenkin mielestäni sopikin tuohon edelliseen lukuun laittaa hänet pällistelemään suurilla silmillään Ginnyn purkaessa mieltään... Ja nyt saat toiveesi: vauva on tulossa!
LoDish: Kiitos kommentista! Joo, Ginny alkaa todella seota pikkuhiljaa, eikö vain? Mutta täytyyhän hänen käydä kirjaimellisesti pohjalla ennen kuin kaikki voi olla hyvin...
Narusegawa: Vau, uusi kommentoija! Ihanaa! Kiitos paljon myös sinulle, ja hienoa kuulla, että tykkäät lukemastasi :)
NuuhkuHoney: Kiitos! Ego kyllä paisuu, jos olen muka oikeasti pystynyt aiheuttamaan tekstilläni noin suuria tunteita lukijassa ;)
XXXI
Jossakin vaiheessa minä kai kyllästyin olemaan pimennossa. Kyllästyin makaamaan aloillani tietämättä, mitä kello on. Siksi pyysin Harrya tuomaan minulle kelloradion. Se lepää nyt Harryn työpöydällä. Neonpunaiset numerot porautuvat tajuntaani niin, että näen ne vielä silmien sulkeuduttuakin...
02.54
Tänä yönä minä en ole nukkunut lainkaan. Ei se tietenkään ole mitään uutta. Minä en nuku nykyään lainkaan. Silmäni ovat kadonneet kaiketi jonnekin mustien renkaiden alle, ja niiden auki pitäminen on suorastaan kivuliasta. Minua väsyttää. Väsyttää niin paljon, että sattuu. Sydänraukkakin on ihan sekaisin. Hakkaa ihan miten sattuu, ja minä jo vähän odotan, milloin se sekoaa lopullisesti ja pysähtyy.
Olokin on viime aikoina ollut tuhottoman huono. Aina Lunan vierailusta asti olen vain maannut hiljaa ja oksentanut melkein kaiken tarjotun ruoan. Siksi minä olen nyt kiinni letkuissa. Parantaja olisi jo halunnut ottaa minut sairaalaan, mutta minä kieltäydyin. Sanoin tuntevani oloni turvallisemmaksi Harryn työhuoneessa. Ehkä isoin valheeni pitkään aikaan... Oikeasti mikään ei pelota niin paljon kuin Harryn työhuone, jonka pimeydessä ainoastaan kelloradion kirkkaanpunaiset numerot hohtavat...
02.55
Tuijotan kelloa. Toivon, että viisarit etenisivät nopeammin. Minulla on niin huono olo, ettei ole edes voimaa kääntää päätä. Harry on peitellyt minut sänkyyn niin monella peitolla, että ne painavat kuin kivet minua kohti pohjaa ja hankaloittavat hengitystä. Ja silti minun on kylmä. On niin kylmä, että nenäkin on menettänyt tuntonsa... Kamalaa hengittää ja silti on pakko. Pakko hengittää sisään ja puhaltaa ilma ulos, vaikka se käy jokaisella vedolla vain raskaammaksi.
02.56
Olen onnistunut keskittymään hengitykseen jo kokonaisen minuutin ajan. Loistavaa. Juuri tätä jokainen viimeisillään raskaana oleva alle 30-vuotias toivoo – kykyä hengittää katkeamatta kokonaisen minuutin verran. Olen tosiaan pudonnut jo niin alas pohjalle, ettei varmaan alemmas voi mennä. Olen päässyt sinne, minne valo ei uskalla edes kurkistaa.
Minä yskin. Yskin ja yskin. Keuhkot alkavat olla jo ihan finaalissa. Pian on pakko taas lopettaa hengittäminen hetkeksi. Lopettaa niin pitkäksi aikaa, että pää muuttuu siniseksi ja lopulta on pakko tehdä valinta elämän ja kuoleman välillä. Sitä minun elämäni nykyään on. Sängyssä makaamista, kellon tuijotusta ja mietintää siitä, koska tulee vastaan raja. Koska ylitän sen vaiheen, jossa hengen pidättäminen tuntuu mielekkäämmältä kuin sen vetäminen?
02.57
Olen yllättynyt siitä, kuinka paljon ehdin minuutissa ajatella. Yllättynyt siitä, kuinka kaikki ajatukseni tuntuvat samoilta ja silti erilaisilta. Ne kaikki tuntuvat jotenkin tiivistyvän joko kuolemaan tai huonoon oloon. Ne etenevät hullunkurisissa sykleissä. Ensimmäisen minuutin pohdin kuolemaa, ja seuraavaksi sitä, kuinka huono olo minulla on...
02.58
Nyt on selvästi huonon olon vuoro dominoida mieltäni. Oksennus nousee jo uhkaavasti kurkkuun, ja minä pinnistän kaikki voimani ja kumarrun sängyn viereen asetetun ämpärin ylle. Mitään ei tietenkään tule. Kaikki on harhaa nykyään. Ei minulla ole vatsassa enää mitään sellaista jäljellä, jonka voisi oksentaa pois. Huono olo johtuu letkuista, joita pitkin ravinto valuu minuun väkisin. Kehoni yrittää kamppailla vastaan, muttei lainkaan tajua, ettei oksentaminen enää auta.
02.59
Minua huimaa. Jälleen kerran sydän tuntuu heittävän väsyneen voltin, ja minä tärisen hetken aikaa niin holtittomasti, että sänkykin alkaa heilua. Särkykin yltyy – tarvitsen lääkettä. Nyt on pakko pyytää apua...
”Harry...” yritän huutaa, mutta ääni on niin heikko, että tiedän jo nyt, ettei hän kuule... Ei, vaikka nukkuu nykyään olohuoneen puolella ollakseen lähelläni.
03.00
Kipu yltyy. Se alkaa rintojen alapuolelta, ja luulen hapertuneiden keuhkoparkojeni jo repeilevän. Kipu on repivä ja minun on vaikea hengittää, siksi olen varma, että nyt sitä mennään ja kuollaan keuhkojen pettämiseen. Kestää hetken ennen kuin edes tajuan, että kipu jatkaa matkaansa. Se ylittää koko vatsan, kunnes jää tykyttämään napani alle.
”Harry...” minä yritän jälleen, mutta ihan yhtä turhaan kuin aikaisemminkin. Hädin tuskin jaksan liikuttaa huuliani...
03.01
Repivä kipu vihlaisee koko mahan poikki ja muuttuu hetkessä poltteeksi, jonka tuottamaa tuskaa on mahdotonta kuvailla. Silloin minä tajuan, että nyt se tapahtuu...
”Harry...” yritän epätoivoisesti, kun uusi kipuaalto lävistää minut. ”Harry... Jumalauta se saatanan vauva syntyy nyt!” ulvahdan jatkoksi, mutta se ulvahdus on niin heikko, että tuskin kuulen sitä itse.
Minua pelottaa. Pelottaa niin paljon, että viimeisetkin ilmanrippeet pakenevat keuhkoista. Se on hassua – mitä pelättävää minulla muka on, kun tiedän jo hyvin mitä on tulossa. Jos Jamesista ja Albuksesta voi yhtään mallia ottaa, niin noin kahdenkymmenen tunnin kuluttua joku tyrkyttää pientä limaista ja rääkyvää lasta rinnalleni...
Silti pelottaa. Pelottaa ja sattuu niin paljon, että alan itkeä. Kelloradion näytöllä numerot sumenevat silmissäni juuri kun uusi minuutti vaihtuu. Tämähän on kuitenkin aivan erilainen tilanne kuin poikien kohdalla. Minulla on niin paljon pelättävää! Ei kipu ole se, joka saa minut suunniltani kauhusta, vaan kaikki muu. Jos tämä lapsi on vaalea ja sinisilmäinen, minun elämäni on ohitse...
Ja tietenkin on kysymys myös siitä, jääkö se ylipäätään eloon. Minä toivon edelleen, että se kuolisi. Toivon, että me molemmat menehtyisimme. Jotenkin silti tuntuu, että tämä vauva on sitkeä. Se on vastoin kaikkia odotuksia selvinnyt näin pitkälle. Se potkii terävästi, ja minä olen varma, että se jää täysin kiusallaan henkiin. Se on varmasti pirullinen ja laittaa minut maksamaan kaikesta pahuudestani...
03.27
”Harry!” yritän vielä. Täysin turhaan tietenkin... Polte vain yltyy. Se palaa aina tasaisissa sykleissä ja saa minut ulisemaan heikosti kuin haavoittunut eläin. Valitettavasti vain ulina ei ole tarpeeksi kovaa. Harry ei kuule. Ei kuule, vaikka on luvannut pysyä valppaana juuri tällaisen vuoksi. Voi, kuinka minä vihaankaan häntä!
”Ei vittu...” itken, kun tunnen lapsiveden menevän.
03.33
Nyt on pakko tehdä jotain. Pakko saada Harry heräämään tai joudun kärvistelemään hänen työhuoneessaan aamuun asti. Nyt on nimittäin sunnuntaiaamu, ja Harry nukkuu ainakin yhdeksään ennen kuin ehkä tulee katsomaan, onko minulla kaikki hyvin. Minähän olen letkuissa kiinni, eikä hänen tarvitse pelätä, että kuolisin nälkään tai että rakkoni puhkeaisi. Kuinka häpeällistä muuten onkaan maata näin nuorena katetrissa... Kuinka noloa ja ällöttävää...
03.35
Olen onnistunut vaivoin hivuttautumaan istuma-asentoon. Liike huimaa päiväkausia paikoillaan pysytellyttä päätäni ja hetken tuntuu siltä, että pyörryn. Peitot valahtava sivuun ja minua paleltaa. Pakko päästä eteenpäin. Pakko päästä sairaalaan, missä minut voidaan pumpata täyteen kipurohtoja...
”Harry!” yritän vielä, mutta ääni ei kanna istumasta käsin yhtään sen paremmin kuin makuultakaan...
03.49
Olen onnistunut rojahtamaan sängyltä lattialle ja konttaamaan ovelle. Sarkastinen puoleni on kuolla naurusta, kun ajattelee tätä urotekoa. Kolmen metrin matka neljässätoista minuutissa! Se on varmasti ihmisen tarkoituksettoman hitaan etenemisen ennätys... Ellei minua sattuisi näin jumalattoman paljon, nauraisin varmaan tukehtumiseen asti...
03.54
Vie kuusi minuuttia kohottautua tarpeeksi ylös, jotta yletyn ovenkahvaan. Painan sen alas koko ruumiinpainollani, kun lysähdän voimattomana maahan. Mätkähdän parketille niin kovalla rysähdyksellä, että vihdoin olohuoneesta alkaa kuulua liikehdintää.
”Ginny? Ginny, onko kaikki hyvin?” Harry huutaa unisesti.
”Ei!” minä kiekaisen kaikella voimallani ennen kuin menetän tajuntani.
05.36
Ensimmäinen asia, johon silmäni herätessäni tarkentuvat, on huoneen seinälle ripustettu vanha kello. Vasta sitten tajuan olevani ihmisten ympäröimä. Kätilönoita seisoo sänkyni reunalla vaaleanpunaisessa kaavussaan. Sitten siinä seisovat tietenkin Harry ja äiti. Kuka muukaan nyt olisi rientänyt paikalle todistamaan Ginevra Potterin elämän suurinta farssia kuin ihastuttava Molly Weasley, jolle kolmas Potter-sukuinen lapsenlapsi on unelmien täyttymys... Jotenkin olen ihan varma, että Hermione ja Ron seisovat oven ulkopuolella, en kyllä tiedä, miksi.
”No niin, rouva Potter. Hienoa huomata, että olette vihdoin palanneet tajuihinne. Hetken me olimme jo varmoja, että meidän on houkuteltava lapsi ulos taikakeinoin. Mutta kerrassaan mahtavaa, että olette tajuissanne! Kukapa ei tahtoisi olla läsnä lapsensa syntymässä?” vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut kätilönoita hymisee teennäisellä tyytyväisyydellä. Minun tekee mieleni pyörittää silmiäni. Siis kuka muka haluaa olla läsnä lapsensa syntymässä? Se sattuu ja on muutenkin kamalaa... Minä ainakin olisin niin paljon mieluummin täydessä koomassa ja jättäisin otuksen muiden vastuulle. Kaikkein ihaninta olisi, jos siitä ei herätessäni näkyisi merkkiäkään...
”Missä vaiheessa tässä nyt mennään?” kysyn uupuneesti, vaikka kyllähän minä tiedän jo vastauksen. Olen vasta aivan alussa. Tästä on vielä tuskallisen pitkä matka otuksen odotettuun irtautumiseen minusta. Hoitaja kuitenkin hymyilee imelästi.
”Me olemme juuri avautuneet sellaisen yhden senttimetrin verran, että aikaa on vielä runsaasti jäljellä. Tajuttomuutesi aikana annoimme sinulle hiukan vahvistavaa rohtoa, ja olen tässä mittaillut arvoja, ja kaikki näyttäisi olevan olosuhteisiin nähden suorastaan loistavasti. Lapsikin vaikuttaa arveltua terveemmältä, ja uskon kaiken menevän hyvin!” hän selostaa.
Minua ärsyttää, kun tajuan voivani itse asiassa huomattavasti paremmin, kun vertaa siihen tilaan, missä olin synnytyksen alkaessa. Miksi ne antoivat sitä parantavaa rohtoa? Tekivätkö he niin ihan vain saadakseen minusta ja vauvasta tarpeeksi vahvoja kestämään luomusynnytyksen tuskan? Minä en ymmärrä, miksi ne eivät vain voi loihtia mahaani auki ja ottaa lasta. Taikasynnytykset ovat kuitenkin jostain syystä aina olleet velhojen keskuudessa vältettyjä ja hävettyjä suorituksia, sillä jonkin naurettavan muinaisen luulon mukaan taikuudella synnytetyistä vauvoista tulee surkkeja... Taikasynnytystä käytetään vain äärimmäisessä hädässä, ja ilmeisesti äärimmäistä hätää yritetään vältellä kaikin mahdollisin tavoin...
”No niin, avautumisvaihe on nyt aika hyvällä mallilla... Vielä kuutisen tuntia – mahdollisesti vähemmän – ja olemme varmasti valmiita ponnistamaan...” kätilö mumisee nyt jossakin levitettyjen jalkojeni uumenissa. Kuutisen tuntia? No, kyllähän minä tiedän, ettei synnytys ole yleensä mikään viiden minuutin juttu, mutta eikö se kolmannella kerralla voisi jo vähän nopeampaa olla?
”Saanko jotain rohtoa kipuun?” kysyn voipuneesti kätilöltä, josta en yhtään pidä. Hän on niin teennäisen ystävällinen, mutta kohtelee minua oikeasti kuin olisin lapsi. Hän ihan totta kuvittelee, että on oikeutettu ajattelemaankin puolestani.
”Emme me nyt vielä mitään kipurohtoja halua. On ihan liian aikaista! Ja sitä paitsi – ei tässä vaiheessa vielä satu!” hän lirkuttaa ja poistuu paikalta. Eikä hän edes vaivautunut kysymään, millainen olo minulla on!
06.06
Huoneessa ravaavat hoitajat, harjoittelijat, se ärsyttävä kätilö ja Harry sekä äiti... Heidän läsnäolonsa ajaa minut hulluuteen. Kaikki paitsi kätilö pyörivät ympärilläni ja kyselevät, kuinka voin. Mikä helvetin kysymys se muka on olevinaan? Eikö se nyt ole jo selvää kaikille, että minä voin ihan vitun huonosti. Minähän makaan sairaalavuoteessa kamalien supistusten, poltteen, yleisen säryn ja huonovointisuuden kahlitsemana odottamassa, että inhoamani ja kammoksumani otus suvaitsee pusertaa tiensä ulos minusta!
”Saanko jo sitä rohtoa?” huohotan supistusten välissä uudelleen hoitajalle, joka pudistaa päätään.
”Älähän nyt, Ginevra. Vielä on aivan liian aikaista! Emmehän me halua sekoittaa elimistöäsi vain pienen nipistelyn vuoksi!” hän naurahtaa ja katsoo minua kuin tuhmaa, inttävää lasta. Minä olen ällistynyt hänen sanoistaan. Pientä nipistelyä? Minustahan tuntuu vittu soikoon ihan siltä, kuin joku repisi minua mahastani kahtia!
06.48
”Saanko kipurohtoa?” yritän jälleen. Hoitaja alkaa menettää hermonsa.
”Aivan liian aikaista. Et ole edes viittä senttiä auki vielä!” hän pakottaa äänensä ystävälliseksi.
”Niin mutta kun minua sattuu!”
”Kyllähän sinun jo pitäisi kolmannen lapsen kohdalla vähän kipua sietää!”
07.00
Olin selvästi oikeassa sanoessani, että Hermione ja Ron ovat oven takana. Nyt he nimittäin tulevat molemmat hoitajan johdattamana sisään ja istuutuvat vuoteeni laidalle.
”Tsemppiä!” Ron kannustaa ja minä kohotan keskisormeni hänelle. Hän ei näytä loukkaantuvan. Minä olen aina ollut äreä synnyttäessäni – kuka muka ei ole?
”Hienosti menee!” Hermionekin aloittaa innostuneena. ”Kuulin juuri Harrylta, että parantajan mielestä olet tarpeeksi hyvässä kunnossa yrittääksesi luonnollista synnytystä. Hienoa! Olisi ihan kamalaa, jos vauva täytyisi ottaa ulos taikuudella!” hän hehkuttaa ja minä kavennan silmäni viiruiksi.
”Uskotko sinäkin siihen surkkipotaskaan?” kysyn ivallisesti hymyillen, mutta hymy haihtuu uuteen, entistä voimakkaampaan supistukseen. Aika alkaa olla käsillä. Kyllä sen jo kolmannella kerralla tietää, milloin alkaa tapahtua...
”No en tietenkään usko – sille väitteelle ei ole mitään tieteellistä pohjaa!” Hermione tuhahtaa. ”Tarkoitin vain, että taikasynnytys pilaa äidiltä mahdollisuuden kokea lapsen syntymän riemu!”
Ei kai Hermione ole tosissaan? Lapsen syntymän riemu? Ei sellaista asiaa ole olemassakaan! Minä muistan kyllä, millaista oli pusertaa Jamesia ja Albusta ulos jalkojen välistä, ja voin sanoa, että niissä tapahtumissa ei ollut mitään riemukasta. Eikä todellakaan mitään, mitä en haluaisi unohtaa...
07.32
”Saanko jo sitä rohtoa? Olenko jo tarpeeksi avautunut?” kysyn aika epätoivoisen oloisena hoitajalta. Tässä vaiheessa hän ei edes vaivaudu esittämään ystävällistä.
”Johan minä sanoin, ettemme me halua sitä näin aikaisessa vaiheessa. Sanon kyllä sitten, kun on lääkkeen aika!”
09.57
Nyt alkaa tapahtua. Vihdoinkin. Synnytysparantaja komentaa kaikki ulos hoitajaa ja Harrya lukuun ottamatta.
”Selvä. Nyt on hetki käsillä! Kohdunsuu on tarpeeksi auki, ja voimme aloittaa ponnistusvaiheen!” hän suorastaan hihkuu ja minun tekisi mieli lyödä. Ponnistaa on kuitenkin aivan kohta pakko, hihkui parantaja tai ei, joten annan olla. Ei minulla olisi varmaan voimaakaan lyödä... Miten minä muka siis jaksan ponnistaa?
”Haluan Harryn pois täältä...” mutisen. Olen pyöritellyt tuota lausetta mielessäni jo aika pitkään. En halua häntä tänne todistamaan häpeääni. En halua hänen näkevän lasta, jos se selvästi ei olisikaan hänen. En halua hänen näkevän, kuinka minusta ei luultavasti ole tähän hommaan. Kuinka minä ihan varmasti murrun paineen alla ja epäonnistun tässä maailman luonnollisimmassa ja yksinkertaisimmassa tehtävässä. Eihän minulle ole viime aikoina kertynyt mitään muuta kuin epäonnistumisia...
”Mitä?” Harry kysyy selvästi järkyttyneenä.
”Haluan sinun menevän pois... En tahdo sinua tänne...” sanon vähän painokkaammin. Harry näyttää häkeltyneenä.
”Miten niin pois?” hän kysyy.
Minä olen jo aikeissa alkaa selittää kaikkea pehmeää siitä, kuinka haluan tehdä tämän yksin, kun hoitaja kiilaa väliin teennäisen lempeä ilme kasvoillaan.
”Ginevra raukka on pumpattu niin täyteen rohtoja, ettei hän tiedä, mitä höpisee! Totta kai hän haluaa sinun olevan täällä kanssaan!” hän lirkuttaa Harrylle ja katsoo minua sitten moittivasti.
”Synnytysrohdot saavat naiset usein niin sekaisin, etteivät he tiedä, mitä haluavat!”
”Niin, mutta kun minä en halua Harrya tänne. Eikä minuun ole pumpattu vielä yhtä ainoata rohtoa! Minähän olen anellut, eikä sitä ole annettu!” yritän puolustautua, mutta yllättävä supistus ja sitä seuraava tarve ponnistaa valtaavat minut. Huudan ja puristan sängyn laitoja ja alan itkeä jo nyt uupuneena – enhän minä missään vaiheessa edes ollut varsinaisesti pirteä. Minähän sentään pyörryin uupumuksesta avattuani Harryn työhuoneen oven! Ei sitä muutamalla tipalla vahvistavaa rohtoa korjata!
Ihme että sydämeni on yhä toiminnassa... Aika epätasaiselta sen lyönnit kuitenkin vaikuttavat, ja lisäksi minun on taas tuhottoman kylmä. Toinen hoitaja kokeilee otsaani ja sanoo, että minulla on kuumetta.
”HARRY ULOS TÄÄLTÄ JA ANTAKAA MINULLE JOTAIN ROHTOA!” huudan seuraavan ponnistuksen aikana.
Hoitaja katsoo minua kuin olisin täysi idiootti.
”No se nyt on aivan liian myöhäistä tässä vaiheessa”, hän naurahtaa ja minun silmäni leviävät kauhusta.
”Miten niin liian myöhäistä? Viisi minuuttia sitten oli liian aikaista!” parkaisen. ”Sinä lupasit kertoa minulle, koska on aika! Mikset sanonut mitään! Miksei minulle jo annettu sitä rohtoa?” kiljun hysteerisesti.
”Mutta Ginevra! Mehän nimenomaan toivoimme luonnollista synnytystä, emmekö toivoneetkin!” hoitaja vastaa lempeästi. Minua alkaa ihan totta vituttaa, että hän kehtaa puhua minusta ja itsestään meinä. Mitä helvettiä hänellä muka on tekemistä minun kipujeni kanssa? Mikä oikeus hänellä on päättää, haluanko rohtoja vai en, ja sitten pimittää ne minulta. Tämä hoitaja on ihan varmasti yksi niistä luomukoulukunnan kasvateista, jotka kuvittelevat tietävänsä potilasta paremmin näiden tarpeet ja voivansa pimittää näiltä rohtoja vain omiin alkukantaisiin näkemyksiinsä vedoten. Luin kerran Päivän Profeetasta jutun, jossa heitä käsiteltiin. Eivät piittaa paskaakaan potilaiden kivuista tai toiveista...
Juuri tämän minä myös huudan hoitajalle, jonka ilmekään ei värähdä.
”On ihan luonnollista tuntea pelkoa synnytyksen aikana”, hän toteaa. Jotenkin hämärästi tajuan, ettei Harry ole mennyt mihinkään. Eikä hän ole edes sanonut mitään, vaikka hoitaja on aivan täysi sekopää! Millainen mies hänkin luulee olevansa?
”Harry – miksi sä et käske tuota hoitajaa antamaan jo sitä rohtoa? Miksi sä et puolusta minua? Ja miksi sä et jo mene pois täältä?” kiljun. Hoitaja pudistaa päätään.
”Mutta mehän nimenomaan haluamme, että hän on täällä todistamassa tätä syntymän ihmettä!” hän lirkuttaa, ja jotenkin minä tajuan, että hoitaja on paitsi ahdasmielinen ja päällekäyvä kätilö, myös jonkinasteinen Harry Potter -ihailija. Eikä Harry juuri paranna oloani.
”Rauhoituhan nyt Ginny, kyllä hoitaja tietää, mitä tekee, ja mikä on parasta sinulle ja vauvalle!” hän toteaa lempeästi ja yrittää silittää hiuksiani. Yrittää vain, koska minä läimäytän häntä poskelle.
Kiljun. Huudan. Anelen. Kiljun lisää ja lyön liian lähelle tulevia ihmisiä. Silti minulle ei anneta rohtoja. Ja se saa minut karjumaan ja kiljumaan ja huutamaan vielä enemmän. Se on aika omituista – vielä hetkeä aikaisemminhan minä olin ihan uupunut. Olen vieläkin uupunut. Hengitys on raskasta ja tuntuu siltä kuin olisin juossut päivän lepäämättä. Viha saa kuitenkin ihmisen käyttäytymään vastoin perustuntojaan. Minua väsyttää, mutta suuttumukseni hoitajaa kohtaan on niin suunnaton, että löydän jostakin voimaa huutaa ja raivota.
Kun ponnistuksen vuoro kuitenkin tulee, voimat loppuvat. Minuun sattuu niin paljon, että se lamauttaa. Ei se tällaista ennen ole ollut. James ja Albus olivat helppoja tämän rinnalla.
”No niin, Ginevra”, kätilö kannustaa, kun uusi supistus tulee, ”Ponnista!”
”Ponnista, Ginny!” Harrykin huutaa kannustavasti.
Minä yritän. Minä ihan totta yritän. Mutta ei se vain onnistu. Minua harmittaa ja sattuu ihan liikaa. Kätilön ja Harryn kasvot alkavat sumentua silmissä ja minä vain itken.
”En mä jaksa!” kiljun ja puristan sängyn laitaa. En halua koskea Harrya. En pysty...
”Kyllä me jaksamme!” kätilö pauhaa vieressäni.
Minä lyön häntä suoraan kasvoihin.
”Miten sä kehtaat puhua minusta ja itsestäsi meinä? Kerro, onko sinulla lapsia? ONKO? Ei ihan varmasti ole, koska jos olisi, niin et pimittäisi rohtoja muilta!” karjun ja nauran, kun näen veren valuvan kätilön nenästä.
”Ginny!” Harry moittii minua. Siis minua! Kuinka hän kehtaa moittia minua, vaikka kätilö tässä on täysin vajaamielinen?
Jotenkin olin toivonut, että lyönti olisi saanut kätilön poistumaan. Olin toivonut jotakuta toista tilalle. Mutta sen sijaan hän vain tarttuu käteeni ja sanoo:
”Me olemme vain väsyneitä... Kyllä se tästä helpottaa, kunhan ponnistat!” sanat ovat kuitenkin terävät, ja hän nipistää kättäni supistuksen tullessa salaa niin, että ihosta lohkeaa pala pois. Ei se ole tietenkään mitään supistuksiin verrattuna, mutta sattuu silti niin, että huudan.
Käskyistä ja kehotuksista huolimatta minä en jaksa enää ponnistaa. En kunnolla ainakaan. Lopulta hoitaja puuttuu tilanteeseen.
”Vauva on stressaantunut! Nyt tarvitaan taikuutta!” hän huomauttaa kätilölle, jonka silmät kapenevat häviön karvaudesta. Minä olen tyytyväinen.
Kätilö hälyttää synnytysparantajan vastentahtoisesti paikalle – kätilöllä ei ole valtuutta tehdä synnytystaikaa. Seuraavan ponnistuksen aikana parantaja loihtii jotakin, ja vauva liukuu ulos. Se on nopeaa, mutta sattuu paljon enemmän kuin luonnollinen synnytys. Yleensä taikasynnytyksessä käytetään vahvoja kipurohtoja. Minun kätilöni vain oli loppuun asti kamala...
En minä taida lopulta kunnolla edes tajuta, että se on ohi, vaikka lysähdänkin hikisenä ja henkeä haukkoen sängylleni. Hämärästi kuulen, kuinka vauvan korviahuumaava parkuna täyttää huoneen ja pian jotain limaista ja ihan yhtä kovaa huutavaa tungetaan syliini... Minua ällöttää, enkä tahdo katsoa sitä. On kuitenkin pakko. Pakko jotta tietää, onko minun seuraavaksi palkattava avioerojuristi...
-
Hyvinhän tuo oli kuvailtu. Ajattelin jotain todellista floppia, kun luin tuota A/N:nää ennen lukua. Huijasit minua. :D Kamala akka se kätilö. Kävi Ginnya ihan sääliksi ja eniten kävi minua, sillä vieläkään en saa tietää onko se lapsi suloinen pikku Draco vai iljettävä Harry. :D Nyt sitä jatkoa, vielä kun jaksan odottaaaaaa :D::DD
KIITOS <3
-Lozku
-
Tuo vittumainen kätilönoita sopi täydellisesti lukuun, hyvin oot saanu haettua vauvafoorumeilta kokemuksia. Surkkiuskomus toi sitten siihen taikuuden mukaan, toivottavasti ei vaan pidä paikkaansa... Olit muutens aika ilkeä kun jätit just siihen kohtaan missä koko ficin pääkysymys ratkeaa, joten eipä voi muuta kun kehua ja ootella jatkoa :D
-
Lievästi ärsyttävä tyyppi se kätilö-.-` :)
Hyvinhän tuo oli kuvailtu. Ajattelin jotain todellista floppia, kun luin tuota A/N:nää ennen lukua. Huijasit minua. :D
<-- Sama juttu mulla :D
Mutta. Oli hyvä luku!! Jatkoa vaa nopeesti! Mäki haluun tietää tartteeko Ginny avioerojuristin..tai mikä se ny olikaa ;D
-NuuhkuHoney-
-
Löysin tän ficin vasta tänään ja oon jo nyt ihan koukussa tähän!!! :D
Se kätilö oli tosi raivostuttava, en yhtään ihmettele, et Ginny löi sitä, voisin itse tehdä saman.
Toivottavasti kirjotat jatkoo pian, mut ei mitään paineita.
-
A/N: Jatkoa seuraa, luvassa Ginny ja aivan uusi elämänasenne - tai ainakin melkein :) Haluan taas kerran esittää suuret kiitokset kaikille kommenttinappulaa painaneille. Kiittäisin kaikkia henkilökohtaisesti, ellen olisi ihan älyttömän väsynyt. Kiitos, kiitos kuitenkin paljon! Toivottavasti kommentteja saan myös jatkossa näin runsaasti ;)
XXXII
Okei. Tästä tilanteesta ei nyt pääse yli millään. Se on pakko tehdä, ja vitkastelu vain pahentaa asioita osaltani. Tämä on niitä tilanteita elämässä, jotka täytyy käsitellä, vaikka kuinka tahtoisi mieluummin hypätä alas sillalta. Ei siis auta muu kuin nielaista ja keskittyä tehtävään...
Selvä. Asenne on ainakin kohdallaan, mutta siitä huolimatta kädet tärisevät, kun astun huoneeseen. Kurkkua kuivaa ja sydän hakkaa, enkä minä ihan totta halua tehdä tätä. Kerran olen jo vähällä kääntyä ympäri aikeissa lähteä, mutta sitten hävettää. Kyllä tämän pitäisi jo onnistua. Ei tämä ole mikään iso juttu. Täytyy vain karaista itsensä ja keskittyä...
Lähestyessä hengitys kuitenkin katkeilee aika pahasti. Keskity, Ginny! Keskity nyt perkele, ja hoida tämä kunnialla ennen kuin kukaan alkaa epäillä! Harry tuijottaa jo sen oloisena, ettei oikein tiedä, missä mennään. Kohta hän kysyy, enkä minä välttämättä saa ääntä aikaiseksi voidakseni vastata.
Okei. Sulje silmät ja hengitä syvään. Se on hyvä aloitus – loistava suorastaan. Ainakaan et pyörry, kun suljet silmät ja muistat hengittää. Hyvä, Ginny, juuri niin. Sulje ne silmät. Yksi kerrallaan. Vasen ja sitten oikea. Valmis. Loistavaa, mutta muista nyt saatana soikoon hengittää!
Hengitä, hengitä, hengitä, hengitä...
Sisään. Ulos. Sisään. Ulos...
No niin. Hyvä. Tästä se alkaa: avaa silmät. Ihan rauhassa. Ei kannata hätäillä. Parempi vain kuvitella, että olet yksin huoneessa. Kuvittele, ettei kukaan tarkkaile tekemisiäsi ja reaktioitasi juuri nyt... Paitsi että se on ehkä hieman huono idea, koska täällähän ollaan juuri siksi, että yleisö saadaan vakuuttuneeksi. Kannattaa ehkä sittenkin muistaa ihmisten ja etenkin Harryn läsnäolo...
Mutta nyt täytyy avata ne silmät. Ensin vasen ja sitten oikea. Eikä saa unohtaa sitä hengittämistä. Sydän hakkaa ihan omia rytmejään, mutta rintakehän on pakko liikkua ylös ja alas tasaisesti ja epäilyksiä herättämättä...
Sitten seuraa se kaikkein pahin vaihe. Alas katsominen... On ihan totta pakko hokea mielessään kaikkia rauhoittavia mantroja, ettei vain menettäisi hermojaan ja säntäisi ulos ovesta. Niska on ihan jännittynyt ja kaikki lihakset tuntuvat parhaansa mukaan vastustavan liikettä, kun pakotan katseeni suuntautumaan kohti kehtoa ja siellä hiljaa köllöttelevää vauvaa.
Minua puistattaa, kun näen sen. Pystyn vain vaivoin peittämään tunteen. Hymy värisee, kun pakotan sen huulille. Silti hetken aikaa tuntuu, että pystyn tähän kyllä. Se on kuitenkin ihan pikkuruinen hetki, sillä kohta minä jo purskahdan suunnattomaan itkuun.
Harry hätääntyy.
”Mikä tuli?” hän kysyy huolissaan ja rientää luokseni. Minun silmäni ovat nyt nauliintuneet vauvaan, joka on minun itkustani säikähtäneenä alkanut huutaa. Seisoessani siinä Harryn edessä kyyneleiden valuessa ja vauvan huutaessa vaativana kehdossa minusta tuntuu siltä, että hajoan paineen edessä. Väkisin pakotan itseni kiertämään käteni kehdossa sätkivän otuksen ympäri ja nostamaan sen rinnalleni.
”Hän on niin kaunis... Niin nätti lapsi, että herkistyn aina hänet nähdessäni...” mumisen samalla kun yritän saada rääkyvän lapsen rauhoittumaan sylissäni. Keinuttelen sitä kömpelösti käsivarsillani, ja yritän koko ajan epätoivoisesti saada otteeseeni vaikutelman rentoudesta, vaikka oikeasti kehoni jokainen jänne, nivel ja lihas tuntuu lukkiutuneen ja sitten vielä jäätyneen.
Harry on kuitenkin minun onnekseni liian rakastunut kyetäkseen huomaamaan minun luonnottoman olotilani. Hän silittää kädellään vauvan kirkkaanpunaisena hohtavaa untuvaista tukkaa ja katsoo minua haltioituneena.
”Ajatella, että meillä on oma pikkuinen tyttö!” hän hymisee ja painaa sitten suukon poskelleni. Minä pakotan hymyn huulille ja sanon:
”Niinpä! Kuinka ihmeellistä ja ihanaa!”
Tiedän läpäisseeni testin, vaikka se aika hankalaa ja kankeaa olikin. Pystyin ottamaan tytön syliin ja heijaamaan sitä käsivarsillani. Tästä se alkaa – tie uuteen elämään. Enää minulla ei ole mitään pelättävää. Kaikki paniikki haihtui pois, kun katsoin silloin synnytyksen jälkeen sylissäni vinkuvaa lasta. Sen vähäinen tukka loisti punaisena hahtuvana ja kasvot olivat kuin suoraan omasta vauvakuvastani riistetyt. Silmät olivat siniset, mutta ne ovat siniset kaikilla valkoisilla lapsilla. Minä tiedän, että sen silmät muuttuvat vielä ruskeiksi, sillä jo nyt iiristen reunoja täplittävät ruskeansävyiset laikut.
Se on kuin minä. Aivan kuin minä – niin samanlainen, että voin melkein kuvitella, ettei sillä ole isää ollenkaan. Minä olen myös päättänyt ajatella sen niin. En enää jaksa syyllistää itseäni, kun olen selvinnyt maaliin paljastumatta. Harry kasvattakoon tytön omanaan, kun sitä niin rakastaa – ei se kai ole niin tarkkaa, onko se oikeasti hänen. Minua ainakaan ei kiinnosta, eikä varmaan koskaan tule kiinnostamaankaan. Pääasia on, että minä selvisin...
Jos tätä nyt voi selviytymiseksi sanoa. Olo on nimittäin edelleen aivan turta. Minä vihaan sylissäni parkuvaa tyttöä, jolla ei vielä viikonkaan ikäisenä ole nimeä. Me emme vain pääse Harryn kanssa yhteisymmärrykseen... Hän haluaisi nimetä tytön Lilyksi, mutta minä olen saanut tarpeekseni Harryn tarpeesta kunnioittaa kuolleita rakkaitaan. James Siriuksen saatoin vielä sulattaa, mutta Albus Severus on nimi, joka vei minulta kaiken kyvyn ymmärtää. Minä en käsitä, miksi uusi elämä on heti kytkettävä kiinni kuolemaan antamalla nimi jonkun menehtyneen ja meidän tapauksessamme vielä tapetun ihmisen mukaan. Yritämmekö me enteillä jotakin, kun annamme lapsillemme nimet sellaisten jälkeen, jotka ovat kuolleet vihreän valon välähtäessä?
Tämä on tietenkin ihan naurettavaa. Minähän en edes pidä lapsesta. Miksi siis nimellä on minulle väliä? Ei minua oikeasti voisi vähempää hätkäyttää, vaikka jättäisimme sen nimettömäksi. Minulle lapsi ainakin tulee varmaan loppuelämänsä olemaan ”Se”, joten miksi minä jaksan välittää Harryn nimi-ideoista. Periaatteesta se varmaan johtuu – joskus nuorempana ja eläväisempänä minä aina ajattelin, että jonakin päivänä sanon Harrylle ei hänen ehdottaessaan kuolleen nimeä. Silloin minulla oli vielä tahtoa taistella omien näkemysteni puolesta... Ehkä tämä on se viimeinen, heikko pala minua, joka yrittää palata entiseen ja löytää takaisin valoon...
No, oli tämä mitä tahansa, niin tiedän sen olevan tärkeää. Minä lupasin raskaana ollessani Harrylle, että lapsen syntymän jälkeen palaan entiselleni ja tulen jälleen onnelliseksi. Ja Harryn katseesta näkee, että hän myös odottaa minun pitävän lupaukseni. Hän ei vain tiedä, ettei minulla ole mitään halua tulla onnelliseksi. Minä olen jo oppinut pärjäämään ilman...
Mutta esitys on tärkeää – en tahdo joutua hoitoon. Heti sairaalasta päästyäni aloitin uuden elämän silittämällä valtavan korillisen pyykkiä. Silitin myös ne kalsarit, vaikka se tuntuikin pahalta. Pakotin itseni tekemään kaiken juuri niin kuin joskus ennenkin olen tehnyt. Enkä koskaan unohda sitä onnen ilmettä, joka Harryn kasvoilla loisti hänen avatessaan kalsarilaatikkonsa... Hän todella uskoo nyt, että paluu vanhaan on tapahtunut. Harryn harhaanjohdetussa mielessä Ginny on onnellinen ja kaikki on hyvin...
Siksi minun on myös pakko osallistua nimiasioihin ja tehdä tästä kiista. Kun nyt istumme keltaiseksi maalatussa vauvanhuoneessa, tiedän, että minun on pakko näyttää siltä kuin välittäisin lapseni nimestä. Istun alas keinutuoliin ja silittelen hajamielisesti untuvaista päätä. Se on taas nukahtanut, mutta herää varmaan muutamassa minuutissa huutamaan. Se huutaa paljon, ja olen varma, että sillä on ainakin lievä koliikki. Muuta vikaa siinä ei sitten olekaan.
Parantajat olivat panikoineet ihan turhaan raskausaikana. Väittivät vauvaa liian pieneksi ja kehittymättömäksi ja pakottivat minut aina tippaletkuun asti. No, he olivat olleet aika pahasti väärässä. Syntyessään se painoi nimittäin melkein viisi kiloa, ja nopean taikatoimituksen vuoksi paikkani repesivät aika pahasti. Kaikista rohdoista huolimatta minuun sattuu yhä kävellä ja istua...
”Mitä vikaa Lilyssä on?” Harry kysyy keskeyttäen ahdistuneet kipumuistelmani.
”Se oli äitisi nimi.”
”Sehän on juuri sen koko nimen idea! Haluaisin, että tyttö nimetään kunniaksi äidilleni”, hän inttää.
”Haluat siis antaa lapselle nimen, josta et niin muutoin välitä, vain siksi, että se oli äitisi nimi? Mitä jos äitisi nimi olisi ollut vaikka Mary tai Euphrosyne tai joku muu yhtä kamala nimi?”
”En mä sanonut, etten tykkäisi Lilystä nimenä! Se on kaunis nimi ihan muutenkin...”
Olemme hetken aikaa hiljaa ja katsomme nukkuvaa vauvaa. Sillä on ruma nykerönenä, huomaan nyt.
”Se ei edes näytä Lilyltä”, tokaisen. Jätän kuitenkin kertomatta, että mielestäni se on liian ruma muistuttaakseen mitään muuta kukkaa kuin lihansyöjäkasvia.
”Näyttääpäs! Ihan äitini näköinen noita silmiä lukuun ottamatta!”
”En mä sitä niin tarkoittanut. Tarkoitan, ettei se näytä Lilyltä. Nimi ei sovi sille! Sitä paitsi, mä en halua, että meidän lapsesta yritetään tarkoituksella tehdä joku Uusi Lily Potter sen vanhan ja kuolleen tilalle!”
Harry loukkaantuu.
”Tuo oli tosi ilkeää!” hän ärähtää. ”Kuvitteletko sä ihan tosissasi, että mä yritän omilla lapsillani korvata kuolleita vanhempiani?”
”No en nyt menisi ihan kieltämäänkään! Onhan se nyt ihan selvää, että joidenkin kuolleisiin ihmisiin ja heidän nimiinsä liittyvän pakkomielteen kanssa sä painit!” kivahdan takaisin.
Tällä kertaa Harry alkaa pyöritellä silmiään rajusti.
”Taasko se alkaa? Taasko tämä menee Albus Severukseen?” hän kysyy ääni täynnä tuohtumusta ja minä nyökkään ponnekkaasti.
”No just siihen! Se on niin ruma nimi, etten vieläkään tajua, missä huumeissa olin, kun suostuin siihen!”
”No olisiko Dylan Oliver muka ollut jotenkin parempi?” hän ilkkuu muistuttaessaan minun nimiehdotuksestani.
Hetkessä olemme niin syvällä riidassa, että minun tekisi mieli heittää vauva nurkkaan ja käydä käsiksi Harryyn.
”Nyt on kyllä mun vuoro päättää nimestä! Sä olet leikkinyt diktaattoria kahden edellisen kanssa!”
”Me tehtiin ne päätökset yhdessä! Sä annoit suostumuksen molempiin nimiin!”
”Tällä kertaa en kyllä anna! Lily Luna on kamala nimiyhdistelmä, ja siitä tulee traumatisoitunut ja hermoheikko, jos se nimetään äitisi mukaan!”
Puoli tuntia myöhemmin Harry poistuu ärtyneenä huoneesta. Minä hylkään vauvan kehtoonsa ja menen perässä. Istumme pitkään vierekkäin olohuoneen sohvalla ja kyräilemme toisiamme. Minä katson aina välillä vaivihkaa seinäkelloon, ja kun tasan kaksikymmentäkaksi minuuttia on kulunut, huokaan muka äärimmäisen periksi antavasti:
”Mä olen vähän miettinyt... Jos se nyt kerran on sulle niin tärkeää, niin okei. Tehdään siitä Lily Luna – kyllä se on ihan kaunis nimi...”
Ilme Harryn kasvoilla kirkastuu ja hän on niin iloinen, ettei edes tajua huokaukseni teennäisyyttä. Minähän sanoin, että uusi elämä on alkanut. Uusi Ginny välittää perheensä asioista ja välittää tyttärestään. Minähän lupasin Harrylle tulla taas normaaliksi ja onnelliseksi ja sähäkäksi itsekseni. Ja niin minä olen tullutkin. Ainakin näennäisesti...
Uusi näytös on alkanut, ja tällä kertaa Ginny osaa oikeasti näytellä. Kun ajatukset vajoavat pohjalle, esirippu nousee ja hymy peittää yleisön alleen...
-
Yay,onnellinen loppu (tai melkein :3). Ekan kerran kuin kun luin tämän silleen "äikkiätahdontietäämitetääloppuu"-tyylillä,niin
Minua puistattaa, kun näen sen. Pystyn vain vaivoin peittämään tunteen. Hymy värisee, kun pakotan sen huulille. Silti hetken aikaa tuntuu, että pystyn tähän kyllä. Se on kuitenkin ihan pikkuruinen hetki, sillä kohta minä jo purskahdan suunnattomaan itkuun.
tuossa menin ihan sekaisin kun en lukenut hymyilykohtaa. Olin että nyyh,Dracon vauva :< . Sitte tajuisin palata vähä taaksepäin. Hyvä harhautus ;D. Mutta Ginnyn olis pitäny pitää päänsä nimiasiassa,vaikka nyt tämä kertoo vähän niinkuin mitä tapahtui ennen KV:n 18 vuotta myöhemmin-lukua...
Ja loppukommentti:Tähän sopis aika hyvin jatkoficci *vinkvink*
-
Ihana luku!! :) Mutta sehän ny ei ookkaa mitään uutta sulta ;D Mutta joo oon samaa mieltä LoDish:in kanssa että jatko ficci olis aikas hyvä tähän ;) ;) ;)
Kiittäen NuuhkuHoney
-
Pidin luvusta, ei mitään valittamista! :D
Eikä ilmeisesti myöskään mitään rakentavaa...
Kiitos joka tapauksessa!
-
Hei!
Ihanaa nähdä, että kommentteja on tullut :) Hassua kyllä, monet niistä tuntuvat melkein kiitoskommenteilta, vaikka eihän tämä vielä lopussa ole. Paljon on vielä tulossa, eihän kaikki ole vielä hyvin...
Valitettavasti jatkoa kuitenkin täytyy odottaa, koska koneellani ei ole myöskään kaikki ihan hyvin. Se hajosi viikonloppuna, ja kaikki kirjoitustyöni ovat jäässä, kunnes saan koneen Suomeen ja jollekin, joka osaa pelastaa kovalevyltä sen, mitä pelastettavissa on. Lisäksi on pakko odottaa sitä Suomeen pääsyä, koska tarvitsen uuden koneen, enkä halua täältä Luxemburgista ostaa ääkkösetöntä mallia... Suomeen palaan lomailemaan 14.2, ja silloin heti ryntään tietkokonekauppaan. Siihen asti tämäkin ficci on siis pahoittelujeni kera tauolla :(
Nyt kiitän kuitenkin host-äitini armollisen konelainan ansiosta kommentoijia, ja toivon, että lukijat eivät hylkää minua tulevien viikkojen aikana...
LoDish: Kiitos palautteesta, olen iloinen, että pidit :) Kuten sanoin, ficci ei kuitenkaan ole vielä lopussa (toivottavasti se ei ole pettymys sinulle), joten älä unohda tätä sivua ihan vielä... Idea jatkoficistä oli kiva, mutten usko sitä tarpeelliseksi, koska aion saattaa asiat päätökseen ihan tämän ficin tiimoilla :)
NuuhkuHoney: Kiitos sinullekin, ja samat sanat kuin LoDishillekin - It's not over until I say so :D
Remily: Kiitos tuhannesti myös sinulle kommentista!
-
Phuuh!! Hyvä ettei tää vielä lopu! :D
Oi pidä hauskaa siel Luxemburgissa, ei paineita siitä et pitäs saada jatkoa pia ; hyvää jaksaa odottaa kauan ;) ;D
NuuhkuHoney
-
Hyvähyvä ettei vielä lopu, eikä varmana ole mikään pettymys. Eipä täs muuta ku NuuhkuHoneyn komppailua eli
pidä hauskaa siel Luxemburgissa, ei paineita siitä et pitäs saada jatkoa pia ; hyvää jaksaa odottaa kauan ;) ;D
-
Oletko saanut tähän jatkoa? Olen tässä odotellut ja ajattelin nostaa tän tuolta jostain..
Eli milloin sais jatkoa. Ei sillä että olisi kiire, mutta kun haluais jo lukea. :D
Toivottavasti sait sen koneen.. (<- Tiedän kommenttini on hyvin sekava, mutta en ole tainnut herätä vielä)
-
Hei!
Uusi kone on saatu, ja jatkoa on tulossa, kunhan saan sen kirjoitettua. Elämä on tällä hetkellä vähän kiireistä, eikä ficcaaminen valitettavasti ole ihan missään arvojärjestykseni yläpäässä, ja niinpä on käytettävä tähän ennen mennyttä aikaa muihin asioihin :( Tavoitteena kuitenkin olisi saada uusi luku tätä tänne tämän viikon aikana, kunhan saan lopetusluvun yhteen toiseen täällä julkaisemaani ficciin valmiiksi ensin.
Kärsivällisyyttä siis vielä, olen otettu, että tätä on kaivattu :)
- Eulalia
-
A/N: Oukkei, täällä taas, pitkän ja ei-välttämättä-niin-ansaitun tauon jälkeen. Toivottavasti lukijat eivät ole tätä hylänneet, vaikka täysin oma syyhän se olisi. Ilmoitan muuten jo tässä vaiheessa, että ainakin juhannukseen asti lukuja tulee tipahtelemaan harvassa, koska pääsykoeruljanssi vie nyt 90 % elämästä, enkä aio antaa minkään harrastuksen olla tiellä pyrkimyksissäni saada opiskelupaikka. Joka tapauksessa, tässä tulee 33. luku (aika monta näitäkin jo...), ja päätin tällä kertaa kokeilla vähän jotain erilaista. Kommentit olisivat siis erityisen ihania :D
XXXIII
Herätyskello soi tasan puoli seitsemältä aamulla. Harry kääntää ynähtäen kylkeään ja vetää peiton päänsä yli. Hänellä on vielä melkein tunti aikaa nukkua. Minä puolestani sammutan herätyskellon ja pakotan itseni kiskaisemaan peiton syrjään. Huoneilma tuntuu kylmältä trikookankaasta ommellun yöpaidan läpi ja irvistys leviää väkisin kasvoille, kun paljaat jalat osuvat lattiaan.
Haparoin pimeässä löytääkseni sängyn alle liukuneet aamutossut. Sujautan ne kömpelösti jalkaan ja nousen ylös. Minua pyörryttää hiukan, kuten aina noustessani nopeasti. Alhainen verenpaine on aina ollut minun ongelmani. Pitäisi varmaan mennä parantajalle… Eihän tähän uuteen täydelliseen elämään kuuluisi sisältyä mitään pyörrytyksen kaltaisia heikkouksia.
Minähän olen nykyisin Ginevra Potter – se täydellinen vaimo ja äiti, jollaisena ulkomaailma minua on aina pitänyt… Ja se täydellinen nainen nousee joka aamu tasan puoli seitsemältä ja hiipii ulos pimeästi makuuhuoneesta ääntäkään päästämättä, jotta aviomies ei heräisi ennen aikojaan. Eihän se olisi hyvää käytöstä Täydelliseltä Aviovaimolta. Mies tekee arvokasta työtä ansaitessaan elantoa, ja on siksi oikeutettu nukkumaan aamulla mahdollisimman pitkään.
Seuraavaksi Täydellinen Aviovaimo Ginevra Potter suuntaa kylpyhuoneeseen. Ei tietenkään siihen yläkerrassa olevaan, koska suihkun ääni saattaisi herättää aviomiehen. Ei. Täydellinen Aviovaimo menee alakerran vierashuoneen yhteyteen rakennettuun kylpyhuoneeseen. Hän kunnioittaa kaikin mahdollisin keinoin aviomiehen oikeutta nukkua rauhassa herätyskellonsa soittoon asti.
Täydellinen Aviovaimo tietää, että ulkonäkö on tärkeä asia. Hänen työnsä ei ole pelkkää lapsista ja kodista huolehtimista, vaan Täydellisen Aviovaimon tulee myös loistaa. Hänen on huolehdittava itsestään pitääkseen aviomiehensä tyytyväisenä ja ollakseen kelvollinen kulkemaan tämän seurassa. Naapuruston on nähtävä, kuinka Täydellinen aviovaimo puhkuu kauneutta ja hyvinvointia ympäristöönsä. Täydellinen Aviovaimo mahtuu helposti kokoon 34, mutta ei koskaan voi lopettaa koon 32 tavoittelemista. Niinpä hän tänäkin aamuna suorittaa ensi töikseen viidentoista minuutin ajan erilaisia lihaskuntoliikkeitä.
Hän harjaa hampaitaan tarkat kaksi minuuttia ja nyppii kulmakarvansa siisteiksi ennen kuin astuu suihkun alle. Hän muistaa höylätä säärikarvansa, ja pitää huolen, ettei höylä vahingossakaan tee haavaa iholle. Suihkusta astuttuaan hän muistaa levittää kiinteyttävää kosteusvoidetta vartalolleen, selluliittivoidetta pakaroilleen ja reisilleen sekä ryppyvoidetta kasvojen lisäksi myös kaulalle ja dekolteelle. Kuivattuaan hiuksensa hän muotoilee ne nopeasti mutta kauniisti.
Pukeuduttuaan Täydellisen Aviovaimon arvolle sopivaan mutta nuorekkaaseen asuun Täydellinen Aviovaimo muistaa ennen kylpyhuoneesta poistumistaan avata ikkunan, jotta ilma vaihtuu kylpyhuoneessa. Hän suuntaa keittiöön, täyttää kissan ruokakupin ja kattaa sitten pöydän. Terveellinen aamiainen on valmis tasan varttia vaille kahdeksan aamulla, jolloin Täydellinen Aviovaimo suuntaa yläkertaan herättämään poikansa.
Se ei ole helppo operaatio, sillä sekä James Sirius että Albus Severus vihaavat aamuherätyksiä. Täydellinen Aviovaimo on kuitenkin kaikessa lempeydessäänkin jämerä, ja onnistuu saamaan molemmat pojat puetuiksi ja kammatuiksi ja istumaan pöydän ääreen kello kahdeksaan mennessä, jolloin aviomies astuu suihkunraikkaana ja aurorinkaapuunsa pukeutuneena alas. Tarjoiltuaan aamiaista miehelleen ja pojilleen Täydellinen Aviovaimo ei suinkaan istu itse alas. Hänelle riittää aamiaiseksi iso lasillinen vettä sekä omena, jonka hän oli syönyt jo aamiaista valmistellessaan.
Niin. Tarjoiltuaan aamiaisen Täydellinen Aviovaimo suuntaa askelensa yläkertaan. Hän siistii makuuhuoneen petaamalla sängyn ja järjestelemällä miehensä aamutossut sängyn vierelle ja keräämällä tämän edellisen päivän vaatteet lattialta. Lähtiessään hän muistaa avata ikkunan antaakseen huoneen tuulettua. Seuraavaksi hän siistii poikien makuuhuoneen ja muistaa viedä kaikki likaiset vaatteet pyykkikoriin.
Sitten tulee vauvan vuoro. Se ajatus saa Täydellisen Vaimon hätkähtämään hieman, mutta se hätkähdys on lähes huomaamaton. Hänhän rakastaa kaikkia kolmea lastaan koko sydämestään. Kiihtynyt sykekin varmasti johtuu siitä rakkauden määrästä, jota hän nuorimmaistaan kohtaan tuntee. Niinpä Täydellinen Aviovaimo vetää leveän hymyn huulilleen ja astuu siihen keltaiseksi maalattuun lastenhuoneeseen, jossa hänen kolmiviikkoinen tyttärensä nukkuu.
Vauva alkaa itkeä, kun Täydellinen Aviovaimo nostaa sen ylös kehdostaan. Se ei sinänsä hätkäytä häntä: Vauva itkee paljon, vaikka ei parantajan mukaan koliikkinen olekaan. Täydellinen vaimo ei kuitenkaan anna asian häiritä, vaan hän nostaa vauvan hoitopöydälle, vaihtaa vaipan ja vaatteet sekä silittelee kirkkaanpunaista untuvatukkaa pehmeällä vauvaharjalla. Koko ajan vauva huutaa pää lähes yhtä punaisena kuin hiuksensakin, mutta Täydellinen Aviovaimo vain hyräilee rauhoittavasti antamatta itsensä hermostua.
Täydellinen Aviovaimo nostaa huutavan vauvan pöydältä ja istuutuu sen kanssa valkoiseksi maalattuun keinutuoliin. Saatuaan rinnan suuhunsa lapsi lopettaa huutamisen ja keskittyy imemään ahnaasti. Täydellisen Aviovaimon hymy heikkenee asteella, mutta hän kieltäytyy inhoamasta sitä, mitä tekee. Rintaruokinta on se ainoa rakastava ja luonnollinen keino huolehtia pienestä vauvasta ja opettaa sille läheisyyttä. Tunne ei ehkä ole mukava, mutta se on olennainen osa äiteyttä, ja siksi Täydellinen Aviovaimo päättää, että imettäminen on ihanaa.
Syötettyään vauvan Täydellinen Aviovaimo asettelee pyyhkeen olalleen ja hyssyttelee vauvaa sitä vasten, kunnes se pulauttaa. Sitten hän hakee kaapista rintarepun, johon asettaa vauvan, ja lopulta hän suuntaa yhdessä levottomasti inisevän lapsen kanssa takaisin keittiöön, missä pojat ja aviomies viimeistelevät aamiaistaan. Täydellinen Aviovaimo ei suinkaan istuudu alas, vaan kaataa miehelleen lisää kahvia ja pyyhittyään poikien suupielet ruoasta ja päästettyään nämä leikkimään hän alkaa siivota pöytää.
Aviomies suuntaa pian kohti olohuoneen takkaa matkustaakseen töihin hormipulverilla. Täydellinen Aviovaimo suukottaa miestään ja toivottaa pirteällä äänellä mukavaa työpäivää. Hän antaa aviomiehen silittää vauvan päätä ja pörröttää poikien hiuksia ennen lähtöään ja vilkuttaa leveästi hymyillen, kunnes mies on kadonnut takkatulen vihreään leimahdukseen. Edessä on kokonainen päivä yksin kolmen pienen lapsen kanssa, mutta Täydellinen Aviovaimo kieltäytyy värähtämästä. Tähän tehtävään hänet on luotu, ja hän tekee kaikkensa onnistuakseen.
Aamupäivän ajan Täydellinen Aviovaimo antaa poikien leikkiä keskenään lastenhuoneessa samalla kun hän siivoaa vauva rintarepussaan. Täydellinen Aviovaimo tahtoo, että koko koti kiiltää, ja niinpä hän jynssää, kiillottaa, lakaisee ja pyyhkii pölyjä, kunnes on aika jälleen syöttää vauva ja aloittaa lounaan valmistus pojille. Tänään Täydellinen vaimo valmistaa nakkikeittoa, joka on Albus Severuksen suosikkiruokaa. Linjojaan ajatteleva Täydellinen vaimo ei tietenkään itse syö nakkikeittoa, vaikka se onkin terveellisellä ohjeella valmistettua. Itselleen hän valmistaa ison annoksen kanasalaattia, jossa kana on luonnollisesti vähärasvaisen lisäksi luomua – ajatteleehan täydellinen vaimo myös ympäristöä, eläinten oikeuksia ja lastensa tulevaisuutta.
Lounaan jälkeen on aika mennä ulos puistoon. Täydellinen Aviovaimo tietää, että raitis ilma tekee hyvää, ja että sitä tulisi saada iso annos joka päivä. Edes ulkona vallitseva sadesää ei saa Täydellistä Aviovaimoa horjumaan päätöksessään. Englannissa sataa aivan liian paljon, jotta se voisi olla este ulkoilulle ja terveellisille elämäntavoille. Sitä paitsi, hänen lapsensa eivät ole sokerista – he eivät sula, vaan oppivat sietämään erilaisia sääolosuhteita ja kehittävät paremman vastustuskyvyn. Heistä tulee urheilullisia ja punaposkisia ja terveitä nuoria ja aikuisia, jotka kykenevät mihin tahansa, ja joille muut ovat kateellisia heidän pystyvyytensä ja paremmuutensa vuoksi. Ja silloin Täydellinen Aviovaimo voi sanoa onnistuneensa kasvattajana ja äitinä.
Niinpä hän kutsuu lapset luokseen ja auttaa kurahousut näiden ylle. Hän pukee pojat lämpimästi, mutta ei kuitenkaan niin paksusti, että näille tulisi kuuma. Hän pukee vauvan ja asettaa tämän rattaisiinsa. Hän pukee itselleen uusimman muodin mukaisen punaisen tuulipuvun, joka ei suinkaan saa häntä näyttämään keski-ikäiseltä tantalta, vaan uskomattoman tyylikkäältä, reippaalta, rakastavalta ja aktiiviselta äidiltä, joka saa muut, kateelliset kotiäidit häpeämään verhojensa takana hänen kulkiessaan heidän talojensa ohitse.
”No niin, lapset! Mennään leikkimään!” Täydellinen Aviovaimo hihkaisee avatessaan ulko-oven ja sysätessään siisteihin kuravaatteisiin puetut poikansa edellään ulos. Hän nostaa poikien potkukelkat esiin kuistilta ja työntää sitten rattaat alas niitä varten rakennettua ramppia pitkin kadulle. He kulkevat pitkän matkan sateessa puistoon, joka tänään on muista lapsista tyhjä. Vauva nukahtaa matkalla, ja vahtiessaan poikiensa leikkiä Täydellinen Aviovaimo muistaa omasta kunnostaan huolehtimisen harjoittelemalla askelkyykkyjä puiston penkki apunaan.
Tasan kaksi tuntia myöhemmin Täydellinen Aviovaimo lopettaa urheiluliikkeidensä toistamisen ja komentaa poikansa luokseen. On aika kävellä lähikauppaan ostamaan tuoreet ainekset illallista varten. Matkalla hän siistii vaivihkaa taikasauvallaan sekä poikansa että itsensä – eihän kaupassa olevien ihmisten sovi antaa ajatella, että kaksi tuntia leikkiä ja kuntoilua sateessa voisi vaikuttaa heidän täydelliseen ulosantiinsa. Vauva on herännyt ja itkee, mutta Täydellinen Aviovaimo tietää kyllä, kuinka myös koliikkivauvasta tulee täydellisen lapsen perikuva: kaupan sisäänkäynnin lähestyessä hän loitsii hiljennysloitsun ja vetää ohuen peiton rattaiden ylle antaakseen muiden ymmärtää, että äänettömän parkumisen sijaan hänen täydellinen lapsensa nukkuu.
Täydellinen Aviovaimo onnistuu pitämään poikansa kurissa kauppakierroksen aikana lupaamalla jälkiruoaksi itse tehtyä vanukasta. Kauppias kehuu, kuinka hyvin hänen poikansa käyttäytyvät: Eivät pitkästy, vaikka Täydellinen Aviovaimo valitsee lihatiskillä sopivaa luomukanaa lähes viisitoista minuuttia. Kassalla pojat auttavat äitiä pakkaamaan ostokset käsin ommeltuun kauppakassiin, joka on tietenkin orgaanisesta puuvillasekoitteesta valmistettu.
Kotona Täydellinen Aviovaimo antaa lapsilleen luvan katsoa hetken aikaa televisiota, vaikka hänen ei ehkä itseään kunnioittavana noitana kuuluisi innostua jästiteknologiasta, olivat heidän omistamansa DVD:t sitten kuinka opettavaisia hyvänsä. Televisio oli kuitenkin tärkeä osa naapuruston lasten elämää, ja Täydelliselle Aviovaimolle on tärkeää kyetä kehuskelemaan muille alueen kotirouville siitä, kuinka hänen lapsensa saavat katsoa televisiota vain puoli tuntia päivässä ja silloinkin ainoastaan Teletappeja, Himpuloita, Puuha Peteä tai muita yhtä kehitysystävällisiä ohjelmia.
Se puoli tuntia, jonka pojat viettävät television ääressä kuluu illallisainesten valmistelemiseen. Vauva nukkuu nyt lattialle asetetussa babysitterissä, ja Täydellinen Aviovaimo pilkkoo salaattiaineksia niin nopeasti kuin suinkin pystyy huolehtien kuitenkin samalla siitä, että kurkut, tomaatit ja paprikat pilkkoutuvat siisteiksi, kauniiksi kuutioiksi. Hän haluaa olla huolellinen – illallinen on suoritus, joka ei voi olla muuta kuin täydellinen.
Kun puoli tuntia on mennyt, salaatti odottaa valmiina katetussa pöydässä, kana on uunissa ja perunat lohkottuina ja öljyttyinä odottamassa pääsyä uuniin. Täydellinen Aviovaimo käy sammuttamassa television ja ohjaa sen sijaan pojat työhuoneen kirjoituspöydän ääreen, missä hän ojentaa molemmille värityskirjat ja värikyniä. Pojat eivät tahtoisi värittää, vaan katsoa Himpuloita, mutta Täydellinen Aviovaimo on jämerä, eikä hyväksy valitusta vastaukseksi.
”Värittäminen on kehittävää. Tehkää sitä, kunnes isi tulee kotiin. Sitten syödään herkullista kanaa ja uuniperunoita!” hän vastaa ennen kuin poistuu takaisin keittiöön valmistamaan kastiketta ja jälkiruokaa.
Kun aviomies saapuu kotiin hieman ennen kuutta, Täydellinen Aviovaimo on saanut ruoan valmiiksi pöytään odottamaan ja syöttänyt vauvan. Hän kiirehtii takan luo, antaa suukon ja ottaa salkun, jonka vie työhuoneeseen. Hän kehottaa pojat pesemään kätensä ja siivoaa näiden piirustukset pois työhuoneesta. Hän palaa miehensä luo auttaakseen takin tämän yltä ja ripustaakseen sen naulaan.
Ruokapöydässä Täydellinen Aviovaimo suuntaa jakamattoman huomionsa mieheensä. Hän utelee tämän päivästä ja hermoilee asianmukaisesti siitä, onko illallinen onnistunut vai ei. Hän hymyilee tyytyväisenä, kun mies kehuu ruokaa, ja kertoo suunnitelleensa uunilohta ja perunamuusia seuraavalle päivälle. Mies nyökkäilee hyväksyvästi ja alkaa sitten puolestaan kysellä pojilta, mitä nämä ovat päivän aikana tehneet. Täydellinen Aviovaimo hymyilee samalla, kun haarukoi hiljaisuudessa ruokaa suuhunsa annoksesta, joka on pienempi kuin hänen nuoremman poikansa.
Illallisen päätyttyä teehen ja vanukkaaseen Täydellinen Aviovaimo alkaa valmistautua lastensa nukkumaanmenoon. Hän laskee yläkerrassa kylpyveden ja kantaa babysitterin sinne, jotta aviomiehen ei tarvitse huolehtia vauvasta poikien kylpiessä. Kylpyyn asti kaikki sujuu hyvin, mutta Täydellisen Aviovaimon irrotettua tulppa pohjasta, alkavat molemmat itkeä. He eivät halua mennä nukkumaan vielä, vaan he haluavat leikkiä isänsä kanssa.
Täydellinen Aviovaimo ei kuuntele poikien valitusta, vaan pakottaa nämä yöpukuihinsa ja kantaa nämä sänkyihinsä. Hän valitsee opettavaisen eläinsadun ja lukee sitä rauhallisella, tyynellä äänellä välittämättä siitä, että pojat ja nyt myös vauva huutavat kaikki kolme aivan kuin joku uhkaisi heitä kidutuskirouksella. Sadun päätyttyä Täydellinen Aviovaimo sulkee kirjan ja asettaa sen rauhassa takaisin kirjahyllyyn. Hän suukottaa molempia poikia otsalle ja selittää näille pehmeällä äänellä, kuinka Nukkumatti tulee surulliseksi, ellei saa vierailla poikien luona.
Pojat eivät usko selitystä, mutta rauhoittuvat lopulta kuitenkin, kun Täydellinen Aviovaimo uhkaa heittää Himpulat-DVD:n roskakoriin. Täydellinen Aviovaimo suukottaa molempia vielä kerran ja peittelee sitten sänkyihinsä. Hän sammuttaa valot, ottaa yhä huutavan vauvan mukaansa ja jättää kaksi kevyesti nyyhkyttävää poikaa suljetun oven taakse.
Vauvan nukuttaminen on hitaampi prosessi, joka vie lähes kaksi tuntia. Täydellinen Aviovaimo onnistuu kuitenkin hiljentämään lapsen maidolla ja tuudituksella sekä pienellä ja lastensuojelulaissa kielletyllä unetusloitsulla. Hymyillen hän laskee nukkuvan vauvan kehtoonsa, käynnistää itkuhälyttimen, sammuttaa valon ja sulkee oven. Hän suuntaa alakertaan ja kodinhoitohuoneeseen, missä iso kasa pyykkiä odottaa silittämistä. Olohuoneessa aviomies katsoo televisiota, ja matkalla Täydellinen Aviovaimo painaa suukon myös hänen otsalleen.
Pyykkivuoren silitys on pitkä prosessi, jonka ohessa Täydellinen Aviovaimo pesee myös paljon uutta pyykkiä, joka kuivuu uudeksi vuoreksi seuraavaan iltaan mennessä. Jossakin vaiheessa urakkaansa hän kuulee television sammuvan ja miehensä astuvan huoneeseen.
”Tarvitsetko sä apua?”
”En missään nimessä. Tämä on mun homma – sä olet väsynyt työpäivän jälkeen. Ota lasillinen viiniä ja lue vaikka jotain kirjaa”, Täydellinen Aviovaimo vastaa sydämellisesti hymyillen.
Aviomies näyttää hieman epävarmalta, mutta vaimon hymy on rohkaiseva.
”Oletko sä ihan varma?”
”Olen, totta kai! Sitä paitsi, silittäminen on tosi rentouttavaa. Mä saan nämä pian valmiiksi ja tulen sitten sun kanssa!” Täydellinen Aviovaimo hymyilee ja katsoo, kuinka mies lopulta antaa periksi puolitosissaan annetun apuehdotuksensa suhteen ja poistuu huoneesta avatakseen viinipullon.
Tosiasiassa Täydellinen Aviovaimo tietää, ettei ehdi nauttia illasta miehensä kanssa. Silittäminen vie paljon aikaa, ja sen jälkeen hänen on vielä ommeltava kasa rikkinäisiä vaatteita. Lisäksi on puhdistettava takanympärys, kasteltava kasvit ja siivottava keittiö. Loppujen lopuksi aviomies on jo ehtinyt mennä nukkumaan, kun Täydellinen Aviovaimo vielä jynssää märän liinan kanssa hellaan pinttynyttä rasvatahraa.
Saatuaan kaiken valmiiksi Täydellinen Aviovaimo tuntee olonsa täysin uupuneeksi, mutta myös onnelliseksi. Tai niin hän ainakin itselleen uskottelee. Hän harjaa hampaansa vierashuoneen kylpyhuoneessa, pukeutuu trikoiseen yöpukuun, kapuaa yläkertaan ja kömpii miehensä viereen vuoteeseen.
”Tulithan sä vihdoin nukkumaan”, mies mumisee unisena. Täydellinen Aviovaimo käpertyy miehen kainaloon.
”Hyvää yötä, rakas”, hän kuiskaa.
”Hyvää yötä”, mies vastaa.
He makaavat näin, aivan lähekkäin täydessä hiljaisuudessa. Miehen kuorsaus täyttää huoneen pian, mutta Täydellinen Aviovaimo ei laita silmiään kiinni. Hän odottaa. Odottaa, että vauva herää huutamaan ensimmäistä kertaa. Aika kuitenkin kuluu, eikä tyynyn alle Täydellisen Aviovaimon korvan juureen kätketystä hälyttimestä kuulu mitään. Vähitellen silmät painuvat kiinni ja uni vyöryy raskaana hänen ylleen.
Sitten.
Vauvan säälimätön rääkynä täyttää hänen päänsä juuri, kun uni on saapunut. Täydellinen Aviovaimo ryntää hiljaa huoneesta. Hän tuntee olonsa väsyneeksi, mutta kieltäytyy uskomasta sitä. Kestää pitkään saada vauva jälleen uneen. Se vaatii paljon rintamaitoa, kaksi vaipanvaihtoa ja kevyttä tanssahtelua ympäri hämärää lastenhuonetta. Lopulta, lähes puolitoista tuntia myöhemmin vauva nukkuu, ja Täydellinen Aviovaimo laskee hänet kehtoonsa.
Astuessaan ulos vauvan huoneesta uusi uupumuksen aalto lävistää Täydellisen Aviovaimon. Tällä kertaa sänky ja siinä kuorsaava aviomies eivät kuitenkaan houkuttele. Täydellinen Aviovaimo katsoo ovensuusta pimeään makuuhuoneeseen ja tuntee ahdistuksen kasvavan sisällään. Yllättävä yksinäisyys valtaa hänet tunteena, joka puristaa sietämättömänä rintaa. Hätääntyneenä Täydellinen Aviovaimo rientää portaat alas ja suoraan vierashuoneen kylpyhuoneeseen, jonka oven hän lukitsee tiukasti.
Lasitiili-ikkunasta suihkun nurkkaan tunkeutuvassa kuunvalossa Täydellinen Aviovaimo romahtaa. Hän luisuu istumaan kylmälle kaakelilattialle, vetää luisevat polvet olematonta rintaansa vasten ja painaa päänsä käsiinsä. Kyynelet valuvat hallitsemattomina, ja koko päivän ajan niin hyvin hillitty olemus murtuu. Tärinä on sietämätön ja Täydellinen Aviovaimo tahtoisi ulvoa siitä henkisestä kivusta, jota hän tuntee.
Itseään häveten hän katsoo, kuinka kaikki täydellisyys valuu kyyneleiden mukana vierashuoneen kylpyhuoneen suihkunurkan viemäriin. Kyky katsoa elämää kuin se ei olisi lainkaan omaa vaan pelkkää näytelmää häviää hitaasti ja kivuliaasti. Pian kylpyhuoneessa olen enää minä, Ginevra Potter. Hän, josta on tullut oman elämänsä pääosan näyttelijä. Yöllä, kun kaikki muut nukkuvat, minä riisun naamioni ja annan hetkeksi tilaa sille surkeudelle, joka velloo sisälläni jättämättä minua rauhaan…
-
Vihdoin jatkoa, tätä onkin odotettu... (Toivottavasti myös kohtalon leikki jatkuu pian... :D)
Tämä luku oli taas eritavalla kirjoitettu, mutta se ei todellakaan haitannut. Mielestäni on kiva että vaihtelet kirjoitustyylejä Ginnyn mielialan mukaan. Se tekee tekstistä värikkään ja omaperäisen.
Hauskasti olit kuvaillut Täydellisen Aviovaimon tapoja saada kaikki näyttämään täydelliseltä. Odotinkin kokoajan loppua, jossa Ginny romahtaa. Toivottavasti seuraava luku tuo jotain kunnon actionia peliin, vaikka tämä olikin ihan muka tällainen väliluku.
Onnea pääsykokeisiin, vaikka se hieman lukujen tuloa hidastuttaakin.
-Lozku
-
ah ihana luku taas vaihteeksi<3 ! :) toi kertomis tyyli oli just tosi hyvä ja toi vaihtelua edellisii lukuihi :)
-
Oi, tämä oli kyllä jotain ihanaa.
Minä olen niitä ihmisiä, jotka yksinkertaisesti rakastavat Ginnyä, mutta silti jaksan pitää tästä. Tässä on jotain niin inhimillistä tai jotain kumminkin. En osaa selittää, mutta... jatkoa odotellessa!
-
No höh, huomasin vasta nyt että jatkoa oli ilmestynyt.Mutta kuitenki siihen vähäiseen oikeaan asiaan. Tykkäsin kun tyyli oli vaihtunut, edelleen nuo lyhyet kappaleet ihan pikkiriikkisen häiritsevät. Siispä jatkoa odotellaan...
-
Lozku: Valitettavasti ei taida toiveesti kunnon actionista toteutua ihan vielä, mutta ehkäpä tätä seuraavassa luvussa - ainakin draaman puitteet ovat vahvasti olemassa ;)
NuuhkuHoney: Hieno juttu, että erilainen kertomistyyli miellytti =)
maijja: Kiitos tosi paljon kommentista!
LoDish: En oikein osaa sanoa, mitä tehdä tämän kappalejaolle. Minulla on yleisesti ottaen ongelmana juuri liian pitkät kappaleet ja se on se asia, johon nyt olen kiinnittänyt viime aikoina oikein tosissani huomiota. Tämänkin ficin aikaisempia osia olen muokannut niin, että kappalejako vastaa enemmän sitä yleisesti suositeltua virkemäärää. Koneen ruudullahan rikollisen pitkäkin kappale vaikuttaa melko lyhyeltä, mutta kun samaa tekstiä tuijottaa Wordissä tai tulosteliuskana, niin se näyttää aivan kamalalta. Siksi pyrin pitämään virkemäärän kurissa kappaleissa, enkä mielelläni anna sen ylittää n. 7 virkettä (4-6 on varmaan se suht suositeltu virkemäärä kappaleissa). No, täytynee toivoa, etteivät kappaleideni pituudet ole ylitsepääsemätön häirikkö sinulle =)
* * *
XXXIV
Kesä on poikkeuksellisen lämmin tänä vuonna. Tuntuu, että kevään koleat tihkusateet tuskin ehtivät hipoa puutarhamme yli, kun sen nurmikko jo palaa auringon tappavassa poltteessa. Minä olen aamu aamulta väsyneempi ja kuumuus on tekemässä minut hulluksi. Lämpö muuttaa elämäni tragedian säälittäväksi farssiksi. Jo ennestään väkinäinen hymyni on sulanut kumiseksi naamioksi kasvoilleni. Se polttaa ja kipristelee ja puristaa iholla, enkä minä silti voi riisua sitä pois. Luultavasti se on jo pinttynyt niin tiukasti kiinni, etten saisi sitä irti, vaikka kuinka yrittäisin.
Velvollisuudet kotona kasaantuvat nyt, kun puutarha vaatii jatkuvaa hoitoa ja kastelemista. Tuntuu aivan järjettömältä seisoa tuntikausia puutarhaletku kädessä suihkuttamassa vettä kasveille, jotka kuitenkin kuolevat muutaman kuukauden päästä syksyn armoilla. Ikkunat pitäisi maalata ja pihassa on muutenkin valtavasti laittamista – emme me silloin muuttaessamme juuri ehtineet keskittyä puutarhaan. Minä tyydyin silloin vain kunnostamaan julkisivun yhdessä Lizan kanssa. Täytyihän se puoli elämästä saada kuntoon, joka näkyy naapureille ja muulle ulkomaailmalle…
Muutama viikko sitten minun oli kuitenkin pakko alkaa kunnostaa takapihaamme. Tilasin rekkalasteittain uutta multaa ja nurmimattoa ja pihakiviä. Vietin monet iltapäivät kaupungin suurimpia puutarhaliikkeitä kiertäen ja ostin meille autokuormittain toinen toistaan tuoksuvampia kukkia ja pensaita, hedelmäpuita, lintualtaan ja terassikalusteet. Rakensin puutarhan kivikäytävien laatoitukset aivan itse – selkä on vieläkin ihan kamalassa kunnossa, sillä se paloi auringossa minun naputellessani laattoja paikoilleen.
Harry tahtoi, että terassista tulisi isompi, mutta ei hän tietenkään ehtinyt auttaa sen kanssa. Niinpä minä valvoin öisin vielä pidempään vasaroidessani äänenvaimennusloitsu apunani terassin laajennusta kohdalleen kaiken muun tekemäni työn päätteeksi. Kertaakaan en valittanut uupumusta. En valittanut, vaikka vähitellen jalat alkoivat salaa pettää alta, kun minä muiden nukkuessa vielä hoipuin hereillä taistelemassa kaaosta vastaan.
Eikä Harry edes älynnyt kiittää.
Nyt olen kyykkinyt puutarhassa niin, että polveni ovat ruvella. Piha on valmis, mutta ei sen hoito todellakaan lopu siihen, että saa pihakivetykset naputeltua paikalleen ja kasvit istutettua. Ei se lopu siihen, että asettelee puutarhatontun yhden koristesaniaisen alle, tai siihen että leijuttaa valtavan siirtolohkareen koristeeksi kukkamaan keskelle. Ei se pääty, vaikka virittää riippukeinun ja käyttää säädyttömän paljon aikaa kasatakseen lapsilleen hienot kiipeilytelineet ja täyttäessään heidän hiekkalaatikkonsa itse Torquayn rannoilta keräämällään hiekalla, jossa on jopa simpukankuoria mukana. Ei se pääty edes siihen, kun vihdoin sytyttää itse pystytetyt ja kytketyt ulkovalot vihdoin valmiissa puutarhassa ja kattaa terassin kaluston kesän ensimmäisiä grillijuhlia varten.
Ei.
Kitkeminen, perkaaminen, nurmikon leikkuu ja kuivuuden torjuminen jatkuvalla vesijohtoveden haaskaamisella ei lopu, vaikka siihen käyttää jokaisen muilta töiltä liikenevän sekunnin. En minä vieläkään ehdi nukkua öisin, sillä muiden mentyä nukkumaan minä palaan vielä puutarhaan ja käynnistän kasteluletkun hanan voidakseni sitten käyttää yön tunnit puutarhan kasteluun. Ostin kerralla kaikki lähiapteekkimme kofeiinitablettipurkit, mistä aiheutui, että apteekkari katsoi minua huolestuneena. Eivätkä ne tabletit edes toimi niin hyvin kuin pitäisi. Olen suoraan sanottuna aivan helvetin uupunut, mutta kaiketi naamioni pitää, sillä Harry ei ole huomannut mitään. Kehuu vain, kuinka kauniilta ja pirteältä minä nykyisin aina näytän.
Minä melkein vihaan häntä sen vuoksi.
Siis minkälaisessa lintukodossa se mies kuvittelee elävänsä? Kuinka sokea voi ihminen olla? Hän ei näe enää mitään siitä todellisuudesta, joka hänen ympärillään vallitsee. Kuvittelee vain, että kaikki on täydellisen hyvin, koska meillä on aina siistiä ja koska minä silitän ne helvetilliset kalsarivuoret. Silitän ne, vaikka tuntuu siltä, että jonakin päivänä nukahdan kesken kaiken ja pudotan tulikuuman raudan jaloilleni. Minä vihaan elämääni ja vihaan lapsiamme tai ainakin vihaan sitä, että minun pitää olla heidän kanssaan päivän jokaisena hetkenä. Minä vihaan kaikkea sitä, mitä edustan ja vihaan sitä tekopyhää hymyä, jota minä jaan kaikille – myös Harrylle ja lapsillemme.
Olen raivoissani Harrylle, joka ei näe, ettei mikään meidän perheessämme ole totta. Kaikki perustuu likaisille valheille ja surkealle näytökselle. Hän katsoo maailmaa niin vaaleanpunaisten lasien läpi, että minua yököttää. Minua hävettää hänen naiiviutensa ja raivostuttaa hänen kiittämättömyytensä. Onko se muka tarpeeksi, että kantaa rahaa kotiin käymällä töissä? Minähän tässä talossa kaiken teen. Teen, vaikka en halua. Minä vihaan Harrya sen vuoksi. Minä todella vihaan häntä ja kaikkea muutakin tässä talossa ja tässä elämässä. Ja minun todella tekisi mieli sanoa se ääneen. Paiskata vasten kasvoja ja seurata sitten vierestä, kuinka kaikki hajoaa sirpaleina ilmaan.
En kuitenkaan voi sanoa. En voi sanoa, että vihaan. Minulla ei ole oikeutta rikkoa muiden onnea ja tyytyväisyyttä. Ja tavallaan minä myös hyväksyn tämän kaiken. Hyväksyn sen, etten voi nukkua öisin ja hyväksyn sen, että minun työni on rakentaa terassin laajennus ja leijuttaa siirtolohkareita, jos sellaisia tarvitsemme. Ymmärrän ja hyväksyn, että minun pitää olla se, joka suihkuttaa puutarhakasveja puutarhaletkulla ja maalaa ikkunankarmeja puoli kolmelta aamuyöllä. Myönnyn ja hymyilen, vaikka rintaa puristaa.
Myönnyn, koska en minä parempaakaan ansaitse.
En todellakaan – tämähän on minun rangaistukseni. Jo sen ajatteleminen saa olon turraksi ja itkuiseksi. Kuin muistutuksena rintarepussa nukkuvan Lilyn paino tuntuu lisääntyvän. Minä pyyhin silmiä ja yritän pakottaa keskittymiseni takaisin siihen kana-juustosalaattiin, jota valmistan illan grillijuhlia varten. Vetinen katse osuu kuin kirottuna seinälle kiinnitetyssä magneettilistassa roikkuvaan kokkiveitseen. Tekisi mieli tarttua siihen ja viiltää rintarepun hihnat poikki. Lily putoaisi maahan ja minä vapautuisin kaikesta siitä painosta, joka minua painaa maahan.
Se on tietenkin paha ajatus. Läpsäytän itseäni poskelle niin lujaa, että ulvahdan. Olen vannonut, etten enää ajattelisi noin pahoja asioita Lilystä. Hän on minun lapseni ja minun pitäisi rakastaa häntä enemmän kuin mitään muuta. On pahaa ja sairasta ja kieroutunutta edes vilkaista kokkiveitseen päin ja ajatella tarttuvansa siihen lapsen satuttaminen mielessään. Minun pitäisi ajatella vain hyviä asioita tyttöni yhteydessä – minun tehtäväni äitinä on rakastaa.
Mutta mitä minä voin tehdä, kun se ei vain tunnu onnistuvan? Kun katsonkin Lilyyn, minua puistattaa. Hän on niin kevyt pienessä rintarepussa, mutta tuntuu silti niin sietämättömän raskaalta, että minusta tuntuu, kuin hän painaisi minua läpi lattiasta. Hänen hengityksensä tasaisuus rintaani vasten saa minut pahoinvoivaksi. Se painaa omaa rintakehääni alas ja minusta tuntuu, kuin hän yrittäisi estää minua hengittämästä. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin Lily yrittäisi tukehduttaa minut…
Suurimman osan ajastani yritän ajatella Lilyä mahdollisimman vähän. Yritän suhtautua häneen aivan kuin hän olisi yksi epämiellyttävä askare monien muiden seassa. Hän on minulle kuin ne loputtomat pinkat silitettäviä kalsareita – työ, jonka tekeminen on pakollista, jotta muut voisivat olla tyytyväisiä. Tuntuu kamalalta ajatella näin omasta lapsestaan. Niin pahalta, että se saa vihaamaan itseään enemmän kuin mitään muuta. Mikä minussa oikein on vialla, kun en osaa rakastaa?
Tartun huokaisten siihen kokkiveitseen, ja pakotan itseni olemaan ajattelematta rintarepussa nukkuvaa vauvaa. Leikkaan lehtisalaattia ja jääsalaattia suureen lasikulhoon. Kello on jo puoli seitsemän. Minulla on vain tunti aikaa saada kaikki valmiiksi ennen kuin vieraat tulevat. Minä inhoan grillijuhlia, mutta näistä tämäniltaisista tulee kehkeytymään jotain aivan sietämättömän kamalaa. Jo pelkkä ajatus saa minut viiltämään vahingossa puukolla sormeen.
Inahdan ja vien sormen automaattisesti suuhun. Veren maku tulvii kielelle ja minua yököttää sen makeus. Minun vereni ei pitäisi olla makeaa. Vereni on myrkkyä ja sen kuuluisi maistua yhtä mustalta kuin ajatukseni, kitkerältä ja pahalta. Pettyneenä itseeni otan sormen pois suusta ja loihdin haavan pois.
Saan pian salaatin valmiiksi ja lähden kantamaan suurta kulhoa mukanani terassin valmiiksi katettuun pöytään. Harry seisoo jo virittämässä grilliä. Hän on jo pukeutunut siniseen poolokauluksiseen T-paitaan ja farkkuihin ja hänellä on harteillaan tummanharmaa neulepaita. Hän näyttää juuri sellaiselta, kuin kaikki muutkin tässä naapurustossa asuvat ihmiset: keski-ikäiseltä ja vauraalta. Rusketuskin on aivan sen näköinen, kuin hän olisi viettänyt kesän golfaten ja purjehtien, juuri kuten kaikki tämän rannikkokaupungin hyvin toimeentulevat, keski-ikäiset miehet.
Kaikkein surullisinta tässä näyssä on tietenkin se, että Harry on 28-vuotias. Me olemme molemmat alle kolmenkymmenen, emmekä silti eroa millään tavalla tällä samaisella alueella asuvista yli neljäkymmentävuotiaista pariskunnista. Minäkin kapuan kohta yläkertaan, missä olen jo valmiiksi laskostanut tuolille punaisen, lyhythihaisen kauluspaidan ja mustan kynähameen, joka kieltämättä on tyylikäs asukokonaisuus – keski-ikäiselle kotirouvalle. Kun vielä ripustan kaulaani Harrylta Lilyn synnyttyä lahjaksi saamani helmet…
Me olemme integroituneet elämään, joka on saanut meidät hyppäämään vuosikymmenen verran korkeammalle. Ongelma oli näkyvissä jo edellisessä kodissamme, mutta nykyisin se tuntuu räjähtävän silmille päivittäin. Tai sitten ei. Tarkemmin ajateltuna minä olen jo niin turta ympäristölleni, että vain ajoittain ennenaikaisesti vanhentunut elämämme saa minut havahtumaan.
Olen juuri aikeissa palata sisälle valmistelemaan grillattavia vartaita, kun Harry huomaa minut. Hän hylkää grillin hetkeksi ja astelee luokseni. Hän nostaa Lilyn rintarepusta herättäen samalla tytön. Jos minä olisin tehnyt saman virheen, Lily huutaisi seuraavat kaksi tuntia ilman lähestulkoon ilman hengenvetoa. Harryn sylissä Lily ei kuitenkaan koskaan itke. Nytkin hän vain tuijottaa ympärilleen isoilla ruskeilla silmillään aukoen ja sulkien samalla suutaan kuin kultakala.
Lily on aivan erilainen Harryn kanssa. Minun kanssani hän ei ole koskaan tyytyväinen. Se on ahdistavaa ja todella väärin ottaen huomioon, että minun kanssani Lily on suurimman osan ajasta. Ellei hän nuku tai syö, hän huutaa pää punaisena ja saa minut hulluuden partaalle. Mutta huuto loppuu heti, kun Harry koskettaa. Siksi Harry ei ollenkaan usko, kun sanon Lilyn olevan hankala lapsi. Minusta tuntuu, että Lily tekee sen tahallaan. Hän vihaa minua ja on hankala minulle, koska en rakasta häntä.
Katson itseeni pettyneenä, kuinka Lily sulkee jälleen silmänsä Harryn sylissä ja alkaa nukkua. Harry ei huomaa katsettani, vaan sanoo:
”Mene vaan pukemaan jo. Mä kyllä hoidan Lilyn ja ne grillivartaat.” Hänen äänessään on aavistus kireyttä. Eräs henkilö pienten grillijuhliemme vieraslistalla saa meidät molemmat melko tuskastuneiksi. Eri syistä tosin.
”Se oli sinun päätöksesi kutsua Malfoy”, en voi olla tokaisematta. Enkä säästele syyllistävää sävyä äänessäni. Jos minä jotakin olen tulevaisuudeltani pelännyt, niin juuri jotain tämänkaltaista: meidän kotonamme järjestettäviä juhlia, joihin Draco jollakin kohtalon oikulla on osallistumassa. Harry ei tietenkään tiedä, että pahin pelkoni on toteutumassa tänä iltana. Häntä vain yleisesti ottaen ärsyttää ajatus yrityksestä viettää kiva ilta yhdessä kouluaikaisen ikävyyden kanssa.
Hän katsoo minua ärtyisen oloisena.
”No olihan se pakko kutsua! Sinä ja Astoria olette käytännössä parhaat ystävät ja olisi ollut epäkohteliasta kutsua ainoastaan hänet, kun kerran kutsuimme Lizan sekä hänen miehensä!”
”Olisimme voineet olla kutsumatta Astorian, jos se siitä oli kiinni. Olisin kutsunut hänet yksin joskus toiste”, vastaan, mutta tiedän kyllä, ettei se niin mene. Jollakin ihmeen kaupalla minusta, Astoriasta ja Lizasta on tullut tiivis kolmikko – emme voisi kutsua Lizaa ja hänen miestään grillijuhliin osoittamatta samaa kutsua Malfoyille. Astoria saisi tietää ja voisi loukkaantua tai ainakin tulla surulliseksi.
Harry tietää, mitä ajattelen, eikä siksi edes vaivaudu sanomaan samaa ääneen.
”Tiedä sitten, että minä en ollenkaan pidä tästä. Astoria on tosi mukava ja hän on aina tänne tervetullut, mutta Malfoy… En usko, että se mies on muuttunut piiruakaan kouluajoista!” hän puuskahtaa, enkä minä voi muuta kuin nyökätä. Harry katsoo keskustelun päättyneeksi ja lähtee yhä melko kirein askelin sisälle Lily mukanaan.
Minä seison vielä hetken hämärästi valaistulla terassilla ja nojaan kaiteeseen. Tuijotan ulkovalojen täplittämään puutarhaan, missä pojat leikkivät piiloa. Pian ovikello soi, ja minä kohtaan jälleen kerran kaikki vanhat haamut. Pian minä tarjoilen grilliherkkuja miehelle, jonka kohtaamisen ajatuskin saa veren hyytymään suonissa.
Eikä tämän kokemuksen ajattelemisesta tee yhtään sen helpompaa se tosiasia, että näillä kutsuilla lapset ovat läsnä. Draco näkee väistämättä Lilyn – lapsen, joka saattaa varsin hyvin olla hänen tyttärensä…
* * *
-
Uusivanha lukija ilmoittautuu!
Elikkäs... rekisteröidyin tänne vasta ja nyt sain aikaiseksi kommentoida tätä! ;D
Kuvaat Ginnyn tunteita hyvin ja olet saanut häneen enemmän syvyyttä kuin Rowling sai(tämä hänelle anteeksi annettakoon) Pidän tästä tempperamenttisesta ja voimakkaasta naisesta enemmän kuin Rowlingin hiirulaisesta... 8)
Harry on aika sokea Ginnyn tilanteelle, mutta usein ne miehet kyllä on..... ::)
Kirjotat todella hienosti, saat vaihdeltua tyyliä helposti(ainakin teksti antaa niin ymmärtää ;) ) ja kirjoitusvirheitä ei ole silmään osunut tätä lukiessa...(oon lukenu tätä ihan alusta lähtien...)
Toivottavasti tähän tulee jatkoa pian! :D
~Raven~
-
A/N: Okei, kolmattakymmenettäviidettä lukua pukkaa, ja aletaan taas pikkuhiljaa päästä toiminnan pariin.
Raven: kiitos kauniista kommentistasi, toivottavasti palaat kommentoimaan vielä jatkossakin :)
Ja kommentteja kerjään edelleen myös muilta ;)
* * *
XXXV
Katastrofi. Se on ainut sana, jolla tulevaa iltaa voi kuvailla. Aivan varmasti on. Mitähän minäkin mahdoin ajatella, kun kutsuin heidät tänne? Istumme Harryn kanssa keittiön pöydän ääressä ja odotamme. Kaikki on jo valmiina grillijuhlaa varten – vain vieraat puuttuvat. Vilunväreet kirivät kilpaa selässäni ja minua puistattaa. Terassin ovi on auki ja ulkoa kuuluu poikien ääniä. Äänistä päätellen heillä on jo vähän liiankin riehakasta ja hauskaa. Noin kahden sekunnin kuluttua huomiostani Albus alkaa itkeä.
Harry huokaa ja aikoo nousta ylös. Minä tartun pöydän yli hänen käteensä ja sanon:
”Älä mene.” Se kuulostaa melkein anelevalta, vaikkei välttämättä ole tarkoitus. Se kuulostaa myös väsyneeltä. Hetkeksi uupumus nimittäin pääsee karkaamaan pintaan. Hetken minun on niin kova ikävä, etten kestä ajatusta Harrysta astumassa ovesta. Olkoonkin, että kyseessä on vain terassin ovi, jonka takana puutarhassa poikamme itkee pudottuaan luultavasti kiipeilytelineestä.
”Albus itkee”, Harry toteaakin – aivan kuin minulta olisi jäänyt huomaamatta jotain asetelman kannalta olennaista. Aivan kuin en oikein tajuaisi, että pojalleni on tapahtunut jotain samalla, kun me istumme keski-ikäisen parin vaatteissa keittiön ruokapöydän ääressä odottamassa katastrofia.
”Kyllä se sieltä sisälle tulee, jos harmittaa niin paljon, että tarvitsee äitiä ja isää. Tai sitten tulee James huutaen, jos luita on murtunut.”
Sanojen kylmyys kolahtaa paljon pahemmin, kuin olin ajatellut. Nielaisen hieman peloissani. Yritän paikata tilannetta hymyllä, joka kuitenkin kohoaa huulille väsyneenä. Tiedän ilman peiliäkin, että silmissäni on uupunut katse. Harry kohottaa toista kulmaansa ja epäröi hetken ennen kuin istuutuu takaisin tuolilleen. Lattialla Lily nukkuu babysitterissään ja me pidämme toisiamme kädestä pöydän päällä.
Hetken ajan mieleeni tulee Jamesin syntymä. Kuinka usein me silloinkin istuimme käsi kädessä vauvan nukkuessa. Saatoimme ihailla häntä tuntikausia tai ainakin niin kauan kuin hän nukkui. Pidimme vain käsiä ja tuijotimme pientä mustatukkaista lasta. Meistä hän oli jotain niin ihmeellistä. Meidän lapsemme. Jotain, mitä me olimme aivan kahden saaneet aikaan. Aina välillä katsoimme toisiamme ja hymyilimme. Silloin minunkin silmissäni oli rakkautta uupumuksen sijaan.
Harry katsoo minua silmiin. Katse porautuu todella syvälle ja minusta tuntuu, että hän näkee suoraan sieluuni. Näkee suoraan siihen pimeään, joka nykyisin tottelee nimeäni. En yleensä anna Harryn katsoa minua näin. Pelkään, että hän näkee liikaa. Jo nyt voin nähdä huolen kohoavan hänen kasvoilleen. Tällä hetkellä vain kaipaan läheisyyttä niin paljon, että olen valmis ottamaan riskin. Raotan suojaa ihan vähän, koska tällä hetkellä minusta tuntuu, että kuolen ilman hänen kosketustaan.
Tämä ei kuitenkaan ole oikea aika alkaa jälleenrakentaa läheisyyttä etääntyneen aviomiehen kanssa. Puutarhassa Albuksen itku voimistuu ja kuulen hänen kiljuen syyttävän Jamesia kiusaajaksi. Harry huokaa ja vetää kätensä vapaaksi. Lämpimän ihon kosketus katoaa niin yllättäen, että minusta tuntuu siltä, kuin joku olisi heittänyt saavillisen kylmää vettä kasvoilleni. Harry on julma hylätessään minut näin, ja joudun taistelemaan, etten purskahda itkuun hänen kadotessaan ulos terassin ovesta.
Nousen ylös, sillä minua ahdistaa istua pöydän ääressä yksin. Kävelen ympäri isoa keittiötä ja annan sormien liukua kiiltäväksi jynssättyä mustaa kivitasoa vasten. Mustat korkokengät hiertävät jaloissa. En ole juuri käyttänyt korkoja odottaessani Lilyä tai hänen synnyttyään. Jalkani ovat levinneet, eivätkä kengät oikein istu. Silti minun oli pakko tunkea ne jalkaan. Ei kynähame näytä miltään ilman korkeita korkoja…
Olen hermostunut, enkä oikein tiedä, kuinka taistella tunnetta vastaan. Rintaa puristaa, enkä oikein tiedä, johtuuko se ahdistuksesta vai jännityksestä – molemmat tuntuvat samalta. Peilin edessä pöyhin hiuksiani ja asettelen helminauhaani paremmin. Kello lähenee ajankohtaa, jolloin vieraamme saapuvat, ja jokainen sekunti saa minut yhä vauhkommaksi. Pelkään, että jossakin vaiheessa itsehillintä pettää.
Hätkähdän, kun Harry palaa sisälle. Kädessään hänellä on kaksi lasten leikkiluutaa.
”James hakkasi Albusta tällä”, hän toteaa tunkiessaan luutia yläkaappiin.
”Ihan hyvä, että otit pois. Unohdin ihan, ettei taikaleluja voi pitää esillä Lizan perheen ollessa täällä…” mutisen hajamielisesti. ”Välillä on vaikea muistaa, mitä voi jättää jästivieraiden näkyville… Tällainen kaksoiselämä on hankalaa. En mä osaa olla jästi ja velho ja jotain siltä väliltä samalla lailla automaattisesti kuin sä…”
Harry sulkee kaapin oven ja tulee luokseni. Hän kietoo minua halaukseen ja kuiskaa korvaani:
”Hyvin se sujuu. Ei pari luutaa ole paha juttu. Tuskin Liza ja Burt edes käsittäisivät, että ne ovat vähän erikoisempia leluja…”
”Välillä tuntuu, etten mä enää tiedä, kuka ja mikä olen…” huokaan. Ahdistus rutistaa rintaa niin rautaisella otteella, että aivan varmasti sydän kohta musertuu. Se puhkeaa kuin liian täyteen puhallettu ilmapallo, sellainen samanlainen taiaton, joita jästilasten juhliin puhalletaan. Minun sydämessäni ei ole loitsua, joka estäisi sitä räjähtämästä.
Halu puhua on pakahduttavan suuri. Harry on nyt siinä – lähempänä kuin pitkään aikaan. Minä haluan puhua. Haluan avata suuni ja antaa sanojen virrata. Tahtoisin pahojen tekojen ja ajatusten soljuvan ulos, keventää taakkaa. Kokeilla, kuinka totuus muuttaisi todellisuuteni. Totuus pääsisi purkautumaan ja värjäämään tämän harmaan todellisuuden kaikilla niillä tunteilla, joita on tähän asti ollut pakko padota sisälle. Siitä tulisi rumaa. Niin rumaa, että se olisi jo kaunista…
Kuinka typerältä se kuulostaakin. Olen varmaan menettämässä sen viimeisenkin kosketuksen järkeen, kun näin yritän mielessäni antaa häpeälle syvällisen merkityksen ja verhoilla sen kauniiseen paperiin. Ei totuutta voi antaa toiselle lahjaksi, ei se ole edes palvelus. Totuus on aivan yhtä väärin kuin väärä tekokin. Valhe on jotain kaunista ja täydellistä. Se suojelee kivulta, jonka totuus äänellään viiltää. Totuus ei ole mitään muuta kuin sairaus, joka näivettää valheen kauniit kasvot ja tappaa pehmeän suojan.
Siksi annan hetken mennä. Pakotan vielä vähän lisää ilmaa räjähtämäisillään olevaan sydämeeni ja annan olla. Harry näyttää yhä huolestuneelta. Silmät kertovat, että hän tahtoo kysyä. Hetki on kuitenkin myös hänen osaltaan poistumassa, aivan kohta on myöhäistä tarttua hetkeen. Mutta Harry on päättäväinen. Suu aukeaa samaan aikaan, kun ovikello soi. Hetki särkyy ja minä säpsähdän hereille väsymyksen viekkaasta lumouksesta, joka melkein sai minut puhumaan. Irrottaudun halauksesta ja hymyilen jälleen väkinäisesti. Harry näyttää pettyneeltä, mutta ei sano mitään.
Astelemme peräkanaa eteiseen, mutta oven luona pysähdymme. Ovemme loihdittu lasi antaa meidän nähdä sen takana seisovan pariskunnan paljastamatta kuitenkaan meitä. Siinä, meidän valkoiseksi maalatulla kuistillamme, Astoria Malfoy suoristaa miehensä kauluksia. Minua kylmää, kun huomaan, että Draco on pukeutunut lähes samanlaiseen poolopaitaan kuin Harrykin, väriltään vain vihreään. Myös hänen hartioilleen on asetettu neulepaita. Se on väriltään niin valkoinen, että hohtaa suorastaan irvokkaana.
Draco työntää Astorian kauemmas tavalla, joka minusta tuntuu aivan kohtuuttoman tylyltä.
”Anna olla jo sen paidan kanssa, ei se kaulusten nykiminen tee tästä pelleasusta yhtään arvokkaampaa!” hän ärähtää. Astorian kasvoilla käväisee surumielinen ilme, mutta en usko Dracon edes huomanneen.
”Kultaseni… Tiedät varsin hyvin, että ne vaatteet ovat välttämättömät, kun Liza ja Burt tulevat. Sitä paitsi, ei se mikään pelleasu ole – sellaisia jästimiehet käyttävät!” hän yrittää vakuuttaa äänensävyllä, jonka lempeyttä Draco ei mielestäni missään nimessä ansaitse.
On helppo huomata, ettei Draco suhtaudu näihin grillijuhliin yhtään sen positiivisemmin kuin Harrykaan. Minua harmittaa Astorian puolesta. Harmittaa, vaikka toivoinkin etukäteen niin kovasti, ettei Draco ollenkaan saapuisi. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja siksi minua surettaa nähdä, kuinka kovasti Astoria koettaa saada kaiken toimimaan. Hän on pieni vaaleakiharainen enkeli, joka aivan yksin yrittää saada kaikki nämä mustat langat punottua kestäväksi verkoksi. Hän yrittää sovittaa yhteen paloja, jotka hylkivät toisiaan. Se on niin surullista katsottavaa, että minuun sattuu.
”Tiedät kyllä, ettei tällainen jästitouhu huvita. Ja Potterit? Siis ihan totta, Astoria. Välillä en ollenkaan tajua, miksi kaikista maailman ihmisistä on pakko alkaa kaveerata niiden kanssa! Enkä usko, että Potterkaan odottaa meitä intoa puhkuen…” Draco tuhahtaa saaden Astorian huokaamaan.
”Harry on tosi mukava ja Ginny myös. Kyllä se hyvin menee.”
”Katastrofi siitä tulee, Astoria! Voi feeniksin perse sentään, kuvitteletko ihan tosissasi, että tästä oven avauduttua me aletaan Harryn kanssa syleillä ja istutaan pihvien ääreen muistelemaan yhdessä kouluaikoja?”
Vieressä Harry tuhahtaa aivan yhtä ärtyneenä kuin Dracokin. He ovat tällä hetkellä niin samanlaisia, että minua pyörryttää. Asetelma on aivan liian julma minun kestettäväkseni, eikä ovea ole vielä edes avattu. Tästä ei todellakaan voi seurata mitään edes etäisesti siedettävää. Ajatus pelottaa minua. Minähän olen nimittäin se, jolla tässä pelissä on eniten hävittävää…
”Huomaatko, Ginny? Dracokin käsittää, ettei tämä ole hyvä ajatus!” Harry tokaisee kuin tuplatakseen panokset.
Minä huokaan syvään aivan samaan aikaan kuin Astoriakin oven toisella puolella. Ero vain on siinä, että Astorian huokaus on alistuva.
”Rakkaani… Yritä edes olla ystävällinen, lupaathan?” hän sanoo katsoen miestään pyytävin silmin, joiden katse on aivan liian kiltti. Aivan liian rakastava... Draco ei ansaitse Astoriaa vaimokseen – aivan kuten minäkään en ansaitse häntä ystäväkseni. Oikeastaan luulen, että Astoria on aivan liian lempeä. Hänen läsnäoloaan ei kukaan ansaitse elämäänsä.
Minun huokaukseni puolestaan on kaikkea muuta kuin kiltti ja alistuva. Minä olen aivan yhtä kova ja kylmä kuin nuo kaksi toisiaan vihaavaa miestä. Minulla ei nimittäin ole varaa riskeerata riitaan noiden kahden välillä.
”Jumalauta Harry! Sä olet kuule aikuinen mies, joten niele jo tuo naurettava asenne ja käyttäydy niin kuin sivistyneen ihmisen kuuluukin. Aivan kohta tuo ovi aukeaa ja silloin me hymyillään ja ollaan kohteliaita. Ei tässä kukaan mistään sydänystäviksi ryhtymisestä ole puhumassa, joten koeta nyt jo rauhoittua!” ärähdän.
Harry näyttää hetken melko typertyneeltä. Oven takana Draco näyttää edelleen hapanta naamaa, mutta myös hän on hiljentynyt.
”Kyllä se hyvin menee. Yritä vain olla avoin, niin huomaat varmaan, kuinka mukavia Harry ja Ginny ja Liza ja Burt ovat!” Astoria kannustaa. Minusta ei ole sellaiseen. Käytän vain hyväkseni Harryn hiljaisuutta ja tartun ovenkahvaan.
”Hymyile, perkele!” ärähdän vielä ennen kuin avaan oven.
Ensimmäisenä sisään syöksyy pikkuinen Scorpius. En ollut ollenkaan huomannut pojan seisseen terassilla vanhempiensa kanssa. Minusta tuntuu tavallaan vähän pahalta, että hän on ollut paikalla kuuntelemassa isänsä kiukuttelua. En kuitenkaan ehdi pohtia Scorpiuksen isältään saamia surkeita vaikutteita sen enempää, sillä itse pääongelma seisoo aivan edessäni ja tiedän, että minun odotetaan reagoivan jollakin tavoin.
”Tervetuloa!” pakotan itseni toivottamaan jokseenkin konemaisesti.
”Joo.”
Se on kaikki, mihin Harry itsensä kykenee pakottamaan. Kuinka säälittävää. Kuinka kerrassaan säälittävää, että hän sanoo noin. Minäkin pystyin antamaan tervetulotoivotuksen! Pystyin, vaikka minulla on paljon enemmän ikävää yhteistä historiaa tuon miehen kanssa…
”Kiitos”, Draco sanoo ja ojentaa kätensä. Hänen silmänsä ovat täysin ilmeettömät, mutta olen varma, että niiden harmaan lasin takana velloo aivan yhtä pahasti kuin minunkin mielessäni. Minäkin yritän pysyä tyynenä, mutta käsi vapisee siitä huolimatta, kun tartun Dracon käteen. Pienen hetken ajan kosketus tuo sen motellihuoneen pääni sisään ja minua huimaa. Puristan kättä nopeasti ja siirryn Astorian luo.
Astoria on tapansa mukaan yhtä hymyä. Hän kietoo kätensä ympärilleni ja rutistaa niin lujasti, kuin pienillä enkelinkäsillään jaksaa.
”Kiitos niin, niin paljon, että kutsuitte Dracon myös. Ei varmaan ollut kovin helppo juttu menneisyyttä ajatellen…” hän kuiskaa korvaani ja minä tunnen kasvojeni lehahtavan punaisiksi.
”No kuka muka vanhoja muistelee?” soperran, vaikka tiedän varsin hyvin, kuinka kasvoni helottavat nöyryytyksestä. Häpeästä, jonka todellisen syyn ymmärtämiseen Astorialla ei ole edellytyksiä.
”Käykää ihmeessä peremmälle. Terassin pöytä on katettu. Meillä on vähän kuohuvaa, kilistetään, kunhan Liza ja Burt tulevat. Ja Scorpius – tahdot varmaan jo leikkimään poikien kanssa. He ovat puutarhassa, mene sinne vain”, selitän jotenkin konemaisesti. Scorpius tosin on jo mennyt. Lapset ovat niin aitoja, niin avoimia. Heillä ei ole vielä tajua siitä, kuinka maailma toimii ja kuinka vanhempien kaunat siirtyvät perintönä eteenpäin. Minun ja Dracon puolelta se perintö on sitä paitsi vanha ja vaalittu.
Niin… Kuinka käsittämättömän ironista, että Lily saattaa olla hänen lapsensa? Kahden toisilleen kaunaa kantavan suvun yhteenkietouma. Se on niin kiero ajatus, että on ihan pakko hymyillä.
* * *
-
Uusi luku oli aivan ihana!!! Ginny-parka, kun koittaa kestää Harryn j Dracon kiukutteluja ja pysyy järjissään...
Kuvailit Astoriaa tosi kauniisti, vaikka pidin sitä (kirjoissa tosin) omahyväisenä ja ärsyttävänä.. Nyt mulle tuli ennemminkin mieleen yks pieni, 150cm plondi yli-ihana ystävä-palleroiseni ;)
Tiedän, että tää kommentti pissii aika pahasti silmään, mutta kommentointi on hankalaa, kun ajatukset liitelee vielä tuolla HP-maailman puolella :D Kiitos aivan ihanasta luvusta!! :D Tuleehan ähän pian jatkoa?
Raven
-
A/N: Kiitos Raven kivasta kommentista, toivottavasti uusi luku miellyttää :)
* * *
XXXVI
Jossakin vaiheessa minun on myönnettävä, ettei illasta olekaan tullut ihan niin kamala kuin olin etukäteen pelännyt. Se saa minut pelkäämään entistä enemmän, odottamaan vihan julmaa loppuhyökyä, joka hukuttaa alleen kaiken tai ainakin minut. Aina jonkun nauraessa minä värähdän hermostuneena, ei meillä pitäisi olla hauskaa. Kun joku sanoo jotain, minä kauhistun, ei meidän pitänyt pystyä puhumaan. Ei ainakaan näin luontevasti. Kun joku kutsuu toista nimeltä, minä jähmetyn, ei meidän pitänyt olla näin tuttavallisia.
”Haluaako joku lisää makkaraa?” Harry kysyy. Hän seisoo grillin luona valkoinen essu yllään, grillipihdit kädessään. Hymyilee ja katsoo suoraan vieraisiin, ei väistä katseellaan edes Dracoa.
”Kyllä kiitos, ne ovat kerrassaan herkullisia”, Lizan mies Burt sanoo, ojentaa lautasensa, saa Harryn myhäilemään tyytyväisenä kehuista. Hän lastaa makkaraa lautaselle, ojentaa takaisin, katsoo meitä naisia kysyvästi. Liza tahtoo vielä yhden makkaran, ei kuulemma jaksa pelätä lihomista lauantaisin. Minä ja Astoria pudistamme päätämme, ei meihin mahdu enempää.
”Draco?” Harry kysyy sitten vielä, katsoo häntä suoraan silmiin vailla merkkiäkään vaivautuneisuudesta kasvoilla. Draco nyökkää, haluaa lisää makkaraa ja saa sitä.
Minä mietin, missä vaiheessa se hiljainen vihamielisyys on vaihtunut sanattomaan sopeutumiseen. Missä vaiheessa Harry ja Draco lopettivat toistensa epäluuloisen kyräilyn, lakkasivat supisemasta minulle ja Astorialle hiljaisia solvauksia toisistaan? Voiko hyvä ruoka todella tuoda näin hyvän mielen, vai oppivatko ne kaksi vain yllättäen näyttelemään? Onko sen edes väliä? Pääasianhan pitäisi olla, että ilta etenee hyvin. Etenee tasaisesti ilman piikittelyä, ilman nyrkkitappeluita. Ollaan asiallisia ja näytetään hyvää esimerkkiä lapsille, jotka syövät sormin pikkunakkeja ja lihapullia.
Mutta… Tämä on liian kevyttä. Liian helppoa ja mutkatonta, niin mukavaa suorastaan, että muuttuu piinaksi mielessäni. Draco, Harry ja Burt keskustelevat asioista kuin parhaat ystävät, kenenkään kasvoilla ei näy inhoa, ei kaunaa, ei ennakkoluuloja. Vain viinilasien ja olutpullojen kilistelyä, hymyjä ja remahtavaa naurua, kun joku rohkaistuu kertomaan hieman härskimmän vitsin. Burt puhuu paljon, tahtoo tietää kaiken Harrysta ja Dracosta. Harry vastaa kysymyksiin ensin, ei hänen ole vaikeaa puhua. Meidän kaksoiselämämme perustana ovat alusta asti olleet jästisovellettavat peitetarinat, Harrykin osaa omansa jo vaivatta ulkoa.
Minä tietenkin tunnen koko tarinan jo, olen ollut mukana kehittämässä sitä. En jaksa hymyillä, kun hän kertoo Burtille kuvitteellisesta työstään ison lääkefirman konsulttina. En jaksa huvittua, kun hän selittää sillä ainaiset työmatkansa, pakenee muutaman hyvin harjoitellun kemiallisen termin taa ja saa itsensä vaikuttamaan niin pätevältä, ettei toista samanlaista valehtelijaa olekaan. Paitsi minä itse tietenkin, ja minua harmittaa, että hän on niin hyvä. Melkein yhtä taitava kuin minä. Tekisi mieli itse vesittää koko juttu, kysyä jotain jostain lääkkeestä – seurata hihitellen vierestä, kuinka Harry siitä onnistuisi rimpuilemaan irti.
En kuitenkaan sano mitään. Ei se olisi reilua, ja sitä paitsi Burt kysyy nyt samoja asioita Dracolta, tahtoo tietää, mitä tämä tekee työkseen. Nyt minua hymyilyttää, naurattaa jo etukäteen, mitä hän aikoo sanoa. Tajuaa varmaan itsekin, ettei voi sanoa työskentelevänsä taikaministeriössä. Verenhimo kielellä tuijotan miestä, tahdon kuulla, kuinka tuo läpikypsynyt velho tilanteen hoitaa. Petyn, kun hän vastaa epäröimättä:
”Mä olen Devonin alueen verolaitoksen Torquayn virastopäällikkönä, ehkä maailman tylsin työ – ei jaksaisi puhua siitä.”
Täytyy sanoa, ettei mikään ole yllättänyt minua pitkään aikaan yhtä lahjakkaasti kuin Dracon vastaus. Se on täydellinen vale, sillä niin tylsä työpaikka kuin verotoimisto ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa jatkokysymyksiin. Mietin, miten Draco on voinut keksiä mitään niin nerokasta, niin toimivaa, niin täydellisen valheen. Ihaillen katson, kuinka Burt nyrpistää nenäänsä, palaa kehumaan Harryn grillimakkaroita, ei tahdo kysyä enempää verottaja-Dracon työstä.
Sama jatkuu pitkin iltaa. Liza tai Burt kysyy, joku meistä vastaa, poikkeuksetta valehtelee. Astorian ja minun on helpointa, olemme kotiäitejä molemmat, aivan samanlaisia kuin Liza. Meidän ei tarvitse valehdella, riittää, kun emme mainitse lohikäärmerokkoja ja menninkäisenpuremia. Harry ja Draco ovat illan tähdet. Kumpikaan ei epäröi vastata, ovat molemmat kehittäneet peitetarinan kuulostaakseen normaaleilta. Hyvin he myös roolejaan vetävät, en oikein tiedä, kummalle kuuluu palkinto parhaasta miespääosasta. Kylmät väreet ravistelevat selkää, kun miehet taas nauravat kaikki kolme – ei tämä voi edetä näin hyvin!
Viinipullo kiertää pöydässä, minulle ei ole katettu viinilasia. Tiedän, mihin se vihjaa – eivät imettävät äidit saisi juoda. Minä vain en imetä. Lily ei huoli rintaa, on syntymästään asti sylkenyt nännin, ei tahdo syödä minusta. Ja vaikka tahtoisikin, ei minusta ole missään vaiheessa juuri maitoa tullut. Koko maitojuttu on yksi niistä todisteista, jotka osoittavat surkeuteni äitinä. Oma kehoni kieltäytyy olemasta äiti lapselle, joka vihaa minua, ei koskaan kelpuuta mitään tekemääni. Olen kelvoton äiti niin perin pohjin, että voin aivan hyvin juoda lasillisen viiniä päälle.
Hassua kyllä, Draco on ainoa, joka huomaa. Katsoo minua, kun otan pullon ja kaadan vesilasini täyteen punaviiniä. Kasvoilla välähdys ivaa, silmissä arvoituksellinen katse.
”En mä imetä”, muotoilen hänelle äänettömän puolustuksen, en kyllä tiedä, miksi vaivaudun selittämään itseäni. Uhmakkaasti nostan lasin huulilleni ja juon. Juon samalla kertaa koko lasin tyhjäksi. Kurkkua lämmittää erikoisesti, siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi olen saanut viiniä. Kun viimeksi olen saanut mitään. Hän tarkkailee minua, kun kaadan lasin uudelleen täyteen, hymähtää, kun tällä kertaa otan vain kulauksen.
Ilta matelee eteenpäin samalla kaavalla. Ihmiset nauravat, lapset leikkivät pimeässä puutarhassa, kunnes väsyvät, nukahtavat olohuoneen sohville. Miehet kantavat heidät poikien huoneeseen nukkumaan, nyt vasta aikuisten juhlat alkavatkin. Harry hakee sisältä pullon konjakkia, Burt kaivaa taskustaan rasian minisikareita Lizan katsoessa paheksuvasti. Keskustelut jakaantuvat, miehet alkavat puhua omista jutuistaan, harrastuksistaan lähinnä. Me naiset puhumme lapsistamme, mistä muustakaan?
Mietin, miksi se menee aina näin. Aina jossakin vaiheessa iltaa sukupuoliroolit ottavat vallan, miehet vaihtavat vapaalle ja naiset alkavat korjata astioita pöydästä samalla kun keskustelevat näennäisen iloisesti uhmaikäisistä lapsistaan. Tarjoilen jälkiruoan terassille, myöhäinen kesäyö on lämmin. Otan lautaselle ohuen palan kakkua, paljon ohuemman kuin kukaan muu. Siinä on limettimehua. Kirpeä maku kipristelee kielellä, yllättää – antaa sävyn tälle illalle, saa juomaan enemmän viiniä.
Viini nousee päähän nopeammin kuin ennen. Saa olon kevyeksi, pehmentää yön terävät reunat, tekee kaikesta niin paljon siedettävämpää. Dracon ivallinen katse on enää pelkkä ilme kasvoilla, ei aiheuta minussa tunteita, korkeintaan naurattaa vähän. Tiedän, ettei enempää saa juoda. Muuten kevyt hiprakka kipuaa humalaksi, työntää kehon ja mielen kauas kontrollin ulottumattomiin. Saa tekemään tyhmiä. Puhumaan sanoja, joita ei tarkoittanut lausua ääneen…
Mieli ei kuitenkaan ole tyytyväinen tähän ilon tilaan, jossa maailman kovuus on hieman pehmennyt, muttei kuitenkaan täysin sulanut, ei kadonnut – piilossa vain. Mieli janoaa lisää, kaipaa täydellistä vapautta, täyttä onnea. Se janoaa kokonaisvaltaista humalaa. Humalaa, joka saa leijumaan niin korkealle, ettei yksikään ihmiskäsi voi saavuttaa ja ottaa kiinni. Humalaa, joka kietoo syleilyynsä, saa unohtamaan. Ottaa valtaansa ja hellii sumuisessa sylissään, näyttää, ettei aina tarvitse olla vahva. Näyttää, millaista on olla lapsi jälleen, pelkkä mielihalujaan seuraava vastuusta tietämätön lapsi.
Houkutus kasvattaa otettaan, saa muistelemaan aikaa, jolloin oli vielä nuori ja humala uusi tuttavuus, jännittävä ystävä, jonka seurassa ei koskaan ollut tylsää. Mieli kertaa, kuinka monet kerrat viinipullo on vielä vanhempanakin ollut pelastamassa. Muuttanut ikävät asiat helpommiksi käsitellä, lievittänyt stressin – saanut nauramaan. Minä en ole saanut nauttia pitkään aikaan – lapset ovat menneet edelle, Lily astui lupaa kysymättä tielle. Hieman utuisin silmin katson pöydällä seisovaa valkoviinipulloa. Enempää ei saisi ottaa, mutta mieli pyytää niin kauniisti. Huomauttaa, että nyt on juhlat. Sanoo, että kyllä välillä saa ottaa aivan rennosti. Pyytää vielä kerran… Voi kuinka kaunis ääni sillä on…
Päätän, että vielä yhden lasillisen voi juoda, sitten saa riittää. Tartun pulloon, mutta se on tyhjä. Päätän tulkita sen merkiksi, annan olla. Tyydyn nauttimaan tästä kevyestä hiprakasta, hymyilemään Lizalle ja Astorialle, Burtille ja Harrylle – jopa Dracolle. Liza kertoo amerikkalaisvitsejä, minä nauran. On hauskaa pitkästä aikaa, harmittaa, kun tiedän, että voisi olla hauskempaakin. Nautin tästä ympärillä vallitsevasta pehmeydestä, kaikki on niin miellyttävää, etten enää jaksa pelätä edes katastrofia.
Itkuhälyttimestä alkaa kuulua Lilyn huutoa. Ihmettelen, kuinka hän on nukkunut näin tavattoman sikeästi näin kauan – normaalitilanteessa hän herää muutaman tunnin välein vaatimaan jotain, mitä minä en osaa antaa. Ajaa minut hulluuteen jatkuvalla itkullaan, saa vihaamaan häntä ja itseäni vielä enemmän... Tänään Lily on kuitenkin ollut kiltisti, nukkunut yksin olohuoneeseen laitetussa babysitterissä välittämättä terassille kantautuvasta melusta. Ja hänen itkunsa… Normaalisti se repisi mieltäni hajalle, mutta nyt hiprakka pehmentää, tekee jopa siitä ulinasta miellyttävämpää kuunnella.
Nousen ylös, pakko kai on lähteä rauhoittamaan lasta.
”Pieni hetki”, sanon, olen pirteä.
”Tuotko tullessasi lisää viiniä?” Harry ehdottaa, saa minut hymyilemään.
”Totta kai, kultaseni”, vastaan mielessä kuva omasta lasista – täynnä. Kerrankin Lilystä on jotakin hyötyä. Matkalla terassin ovelle korko juuttuu kiinni puulavan saumaan, kompuroin. Tiedän punoittavani, kun suoristaudun katsomaan pöydässä istuvia. Nöyryytetty mieleni ymmärtää juoneensa liikaa jo nyt, vaikka pöydässä istuvat laittavatkin kompuroinnin kömpelyyteni piikkiin. Vain Dracon kasvoilla on ivallinen ilme, jota edes hiprakka ei tällä kertaa onnistu pehmentämään.
Babysitterissään Lily huutaa kasvot punaisina. Nostan hänet syliin, tuuditan käsivarsilla ja yritän saada hiljenemään. Kaivan jääkaapista tuttipullon, yritän syöttää. Lily on kuitenkin aivan yhtä kiukkuinen kuin aina ennenkin, viini vain tekee tästä iänikuisesta painista miellyttävämpää. Saa hermot kestämään, turhautuneet kyynelet pysymään kanavissaan. Tungen tuttipulloa suuhun sitkeästi, maanittelen sanoin, joista tällä kertaa puuttuvat manaukset. Yritän jopa hyräillä – mitä vain, että saan hänet rauhoittumaan, syömään ja nukahtamaan uudelleen.
”Voi, kuka pieni suloinen tyttö se siellä itkee?” kuulen Astorian enkelinäänen lepertelevän ovelta. Vedän kasvoille urheaa hymyä, yritän näyttää siltä, kuin olisin tilanteen herra.
”Raukalla taitaa olla kova nälkä”, hän toteaa, astelee kevein askelin luokse, kutittelee sätkivän Lilyn mahaa, hymyilee leveästi. Minun sydämeni vajoaa, kun Lily lopettaa huudon saman tien, räpyttelee silmiään. Alkaa tuijottaa kummastuneena Astorian kauniita kasvoja, tavoittelee tämän vaaleita enkelinkiharoita pienillä käsillään. Astoria laittaa kädet silmien peitoksi, vetää ne alas ja nauraa:
”Kukkuu!”
Lily alkaa nauraa. Se on hänen ensimmäinen naurunsa, jokeltavaa kurlutusta, josta ei voi erehtyä. Hiprakka väistyy sivuun, valahtaa maahan kuin joku olisi niin vain huuhtonut sen pois. Lily nauraa – Astorialle. Minun kanssani hän vain huutaa, mutta kun Astoria tulee, hän unohtaa kiukkunsa, unohtaa nälkänsä. Nauraa. En tiedä, voisiko Lily mitenkään olla julmempi. Minä yritän, siis todella yritän rakastaa häntä, kaivaa äitiyteni rippeitä esiin hänen vuokseen. Ja näin hän kertoo minulle, kuinka paljon vihaa. Nauraa Astorialle.
”Astoria, olisiko ihan liikaa vaadittu, jos voisit pidellä Lilyä hetken? Minulla on ihan hirveä vessahätä”, takeltelen, sanon mitä vain päästäkseni pois. Astorian kasvoilla on leveä hymy, hän on yhtä aurinkoa, kun työnnän Lilyn hänen syliinsä. Näen, kuinka Lily hymyilee, suostuu saman tien juomaan tuttipullosta, ei edes vikise. On täysin tyytyväinen, ehkä tyytyväisempi kuin koskaan. Minä pakenen yläkerran kylpyhuoneeseen, potkin kiukkuisena korkokengät jalasta, romahdan kylmälle lattialle istumaan.
Tästä ei tule mitään. Viimeistään nyt se on pakko myöntää.
Minä en rakasta Lilyä. En osaa, en halua rakastaa. En usko, että koskaan rakastan. Sen tajuaminen saa onton olon laskeutumaan vatsanpohjalle. Saa häpeän vellomaan hyökynä yli, saa voimaan pahoin. Puristan silmiä yhteen, yritän estää itkua. Ihan kohta on vedettävä vessa näytöksen vuoksi, tungettava liian pienen korkokengät takaisin hiertyneisiin jalkoihin. On kavuttava portaat alas. On kohdattava Astoria ja Lily, kiitettävä palveluksesta. On nukutettava Lily ja palattava terassille. On pidettävä hauskaa ja naurettava jälleen koko väsyneen ja riekaleisen sydämen voimin.
Voipuneena nousen ylös, puserran kengät kipeisiin jalkoihin ja vedän vessan. Vältän katsomasta peiliin ennen kuin avaan oven – mitä katsottavaa kuvajaisessani olisi, se kertoisi vain, ettei mikään ole hyvin. Ja sen minä tiedän jo ihan tarpeeksi hyvin, en kaipaa muistutusta. Porrastasanteella vedän syvään henkeä. Vedän kasvoille säihkyvimmän hymyni, käännyn olohuoneeseen. Tunnen ilman pakenevan keuhkoista ja jähmettyväni paikoilleen. Vain loistava hymy pysyy kasvoilla, se on valettu muottiin, jota mikään järkytys ei voi rikkoa. Katson hiljaa, kuinka Astoria ja Draco istuvat yhdessä sohvalla. Kuinka Lily makaa Dracon sylissä ja nauraa.
Tiesinhän minä, että loppuhyöky tulisi vielä…
* * *
-
Tää oli aivan ihana luku!!! :D
Ihana, että Ginny osas olla rento ja iloinen edes vähän aikaa... :) Osais ajatella aavistukse valoisammin ja miettin, että kyllä tämä tästä..
Käy niin Lilyä ja Ginnyä sääliks, ku ei kumpikaan tunnu toistaan kestävän.. :(
Osasit tehdä humalasta just sellasen helpottavan tilan, jonka avulla jaksaa, vaikkei ihan täysillä eteenpäin vetelekkään.. Toi sun luvun lopetus oli kyllä aika katkera.. Lily nauraa ensimmäisiä kertojaan mahdollisen isänsä sylissä... Katkeraks sie osaat tämän tehä.. :D
Toivottavasti Ginny jaksaa, eikä romahda ihan täysin... :-X
Jatkoa jään odottelemaan!!! :D
Raven
-
Raven: Taas kerran kiitän suuresti kommentistasi, joka piristi ja sai uskomaan, että tätä kannattaa edelleen jatkaa :) Olen varmaan jossain vaiheessa tehnyt tyhmän luvun tai kaksi, koska kaikki aikaisemmat vakiokommentoijat tuntuvat kadonneen...
A/N: Ajatukset olivat vähän sekavat tätä kirjoittaessa, joten luvustakin tuli varmaan aika hämärä. Kommentteja arvostan edelleen :D
* * *
XXXVII
”Ginny?” Harry aloittaa jokseenkin arasti heti kymmenen uutisten loputtua. Saa minut havahtumaan ajatuksistani, en minä koskaan ole jästien uutisista jaksanut välittää samalla tavalla kuin hän. Nimi jää soimaan päässä, saa värähtämään säikähdyksestä – ei Harry koskaan aloita keskustelua näin. Ei koskaan näin painokkaasti, ei koskaan näin… vakavana.
”Niin, Harry?” pakotan itseni vastaamaan rauhallisesti, yritän olla kuin en lainkaan aavistaisi pahaa. Viaton ilme kasvoilla nostan katseeni häneen, näen vaikean ilmeen vihreissä silmissä ja pelkään. En osaa tulkita katsetta, en tiedä, mitä pitäisi odottaa. Pakotettu hymy kasvoilla odotan, kun Harry tutkii kasvojani, porautuu vaikealla katseellaan silmiin ja yrittää taas löytää jotain samalla, kun minä parhaani mukaan koetan kätkeä.
Pelko on helppo piilottaa hämmentyneeseen huvittuneisuuteen, siksi hymyilen Harryn katseen alla. Hän tutkailee minua pitkään, mutta huokaa lopulta:
”Äh, ei mitään. Unohda.”
”Aha”, vastaan laimeasti ja kohdistan katseen televisioon, vaikken alkavaa rikosdraamaa jaksakaan seurata. Hiljaisuus huokailee välillämme ja saa lihakset jännittymään. Minua kiinnostaa kyllä, mutta en uskalla kysyä. Enkä usko, että todella haluaisin tietää – uteliaisuudesta ei koskaan seuraa mitään hyvää…
Jännittynyt hiljaisuus vaihtuu asteittain kireämmäksi. Televisiossa murhaepäiltyä kuulustelee liian kaunis nainen ja minua alkaa ärsyttää.
”Kyllä kelpaa murhaajan tuijotella tuota kaula-aukkoa”, tuhahdan, kun en muutakaan keksi. Harry kohottaa kulmaansa, mutta ei sano mitään. Kun kuulusteluhuoneeseen astuu myös aivan liian hyvännäköinen ja nuori mies, minua ärsyttää vielä vähän enemmän:
”Vaikea uskoa, että jästien poliisit olisivat kaikki noin kauniita ja langanlaihoja naisia tai tuollaisia bodattuja komistuksia.”
Sanani saavat Harryn tuhahtamaan ja keskeyttämään ohjelman. Hän kääntyy minua kohti ja tiedän jo, että tästä se taas alkaa.
”Mitä sinä jästien poliisivoimista tiedät? Oletko koskaan edes nähnyt poliisia?” Harry kysyy irvaillen, koettaa haastaa riitaa ja onnistuu.
”No, jos poliisit ammattikuntana vastaavat puoliksikaan meidän auroreitamme, niin televisio kaunistelee ja keventää totuutta aika rankasti”, huomautan kylmästi ja saan Harryn rypistämään kasvojaan loukkaantuneena.
”Väitätkö, että me olemme läskejä ja rumia?” hän tivaa ärtyneenä.
”Sano sinä, kun olet aina töissä katselemassa niitä muita!” kivahdan.
”Jumalauta, Ginny! Taasko se alkaa?”
Ei.
Ei.
Ei.
EI!
En minä jaksa taas aloittaa tätä kuviota. Olemme riidelleet viimeisten viikkojen aikana jatkuvasti – tai ainakin niinä harvinaisina hetkinä, jolloin Harry on ollut kotona mahdollistamassa riitelyn. Hänen jatkuva poissaolonsa ärsyttää minua, sysää liikkeelle mahdottoman noidankehän. Hän on poissa, minä suutun. Jätän tahallani hänen vaatteensa ryppyisiksi, en jaksa kattaa lautasta hänen paikalleen.
”Anteeksi, en uskonut sinun tulevan kotiin illalliselle. Hitto, ei tästä kyllä millään riitä ruokaa meille kaikille. No, pakastimessa on kalapuikkoja, osaat varmaan itse laittaa…”
Näin tervehtii kylmä ääni Harrya jo eteisessä. Kosto toteutuu kylmän tai pohjaan palaneen ruoan muodossa, tai sitten ei ruokaa ole hänelle tarjolla ollenkaan. Kosto on aina siinä, koskaan en vahingossa unohda kokata Harrylle, koskaan en anna hänen unohtaa tyytymättömyyttäni. Vyörytän kiukkuni yhteiselle ajallemme ja mustaan sen mahdottomaksi kestää. Eikä Harry jaksa nöyrtyä, ei koe mitään väärää tekemisissään. Ei. Harry pelaa tätä peliä aivan yhtä likaisesti kuin minäkin, löytää kyllä lisää keinoja saada minut vihaiseksi. Löytää minun vikani, eikä pelkää huomauttaa.
Yhdessäolomme on piikittelyä, eleemme riidanhaluisia ja keskustelumme huutoa. Löydämme toistemme sanoista ja teoista pelkkää pahaa, kaikki ärsyttää. Riidan voi laukaista käyntiin mikä tahansa, television rikosdraama on vain yksi esimerkki. Oli räjähdysaine mikä tahansa, aina se kuitenkin johtaa samaan tilanteeseen. Piikittely tihenee kivahduksiksi, äänenvoimakkuus kasvaa huudoksi. Sitten huudamme. Käymme läpi aivan samat asiat, samat sanat kuin edelliselläkin kerralla. Huudamme, kunnes jompikumpi heittäytyy hiljaiseksi.
Hiljaisuus jatkuu uuteen riitaan asti. Emme sano sanaakaan, emme edes vahingossa. Kun hiljaisuus käy sietämättömäksi, häivymme toistemme silmistä. Minä pyykkihuoneeseen rypistämään hänen kauluspaitojaan, Harry takaisin töihin. Minä kasvatan koston pieniä vittumaisia tekoja ja ratkon reikiä hänen housuihinsa, Harry pysyy iltaisin yhä pidempään toimistolla. Lumipallo kasvaa ja taas me riitelemme. Aina pelkkää huutoa ja ajoittain lentäviä maljakoita, ei koskaan yrityksiä keskustella järkevästi.
Joskus tuntuu, ettei meistä kumpikaan oikeasti halua selvittää näitä ongelmia...
Istumme ärtyneessä hiljaisuudessa sohvalla, tuijotamme sitä typerää rikosdraamaa. Tahtoisin lähteä, mutta ylpeys ei anna periksi. Se joka lähtee, häviää. Paljastaa, ettei ole tarpeeksi sisukas taistelemaan loppuun saakka. Minä en sitä myönnytystä ole Harrylle valmis antamaan, kuten ei hänkään ole valmis luovuttamaan omalta osaltaan. Mulkoilemme toisiamme, mietimme, miten olla olematta kuitenkaan. Huokailemme ja ärsytämme toisiamme – niin tämä aina menee.
”Ginny…” Harry puuskahtaa uudelleen, saa minut ärähtämään tylysti:
”Mitä nyt?”
Kärttyinen äänensävy ei uhkaa Harrya, saa hänet vain naurahtamaan epäuskoisesti ja hieromaan ohimoitaan turhautuneena.
”Miten meistä tuli tällaisia?” hän kysyy, yllättää minut ja saa surulliseksi. Surullisemmaksi kuin pitkään aikaan, oikeastaan. Kiukun alle on niin helppo kätkeä kaikki muu.
Kohautan olkiani, epäröin vähän ennen kuin uskallan katsoa odottaviin silmiin.
”En minä tiedä, Harry. En ihan totta tiedä…” vastaan, vaikka tiedän valehtelevani. Vastaus kysymykseen on helppo, luulen Harrynkin pohjimmiltaan tietävän. Se on elämä, joka meidät on tällaisiksi veistänyt. Tämä liikaa luvannut, liian vähän lunastanut elämä. Tämä täysin väärin eletty, surkea elämä… Mutta ei sitä ääneen voi sanoa. Se olisi liian lannistavaa, liian masentavaa.
Liian klisee.
Harry kiemurtelee sohvalla kiusaantuneena, mutta odottaa ohjelman loppuun – luulee kai minun seuraavan sitä. Katson, kuinka hän napsauttaa television kaukosäätimellä kiinni ja laskee sen pöydälle. Hän tarttuu minua kädestä, ei välitä vastentahtoisuudesta kasvoillani.
”Olen huolissani sinusta. Muistatko sen keskustelumme silloin? Muistatko, mistä puhuimme? Sinä lupasit…”, hän huokaa. Hassua kyllä tiedän heti, mitä hän sillä tarkoittaa.
”Yritä kestää... Lupaan, että sitten kun vauva syntyy, niin ryhdistäydyn. Varmasti olen sitten taas onnellinen…”
Niin minä sanoin silloin, ennen Lilyn syntymää. Lupasin Harrylle kaiken muuttuvan paremmaksi. Lupasin, ja silti me riitelemme. Koko ajan, aina. Ne grillijuhlat olivat vain sysäys entistä pahemmalle ajalle. Kun näin Lilyn nauravan Dracon sylissä… Silloin minä tajusin, ettei tästä tule yhtään mitään. Ei enää syitä teeskennellä hyvää äitiä, ei enää syitä leikkiä Täydellistä Vaimoa.
Sitä tulee aina kuvitelleeksi, että onnellisuus on asennekysymys. Teoriassa pitäisi voida kytkeä lapsellinen riidanhaluisuus pois ja alkaa selvittää asioita sanoin ja perusteluin. Pitäisi voida päättää olla tyytyväinen ja onnellinen, päättää elää hyvä elämä ja olla iloinen. Minä olen päättänyt monta kertaa. Aina lupaan itselleni, että tänä aamuna nousen hymy huulilla ja olen täydellinen vaimo, onnellinen ja rakastava äiti. Päätän aina uudelleen yrittää ja rakastaa.
Ei sen pitäisi olla vaikeaa. Ei ainakaan teoriassa. Ja siitä huolimatta aina iltaan mennessä ruumiin on vallannut raskas tunne siitä, ettei mikään ole niin kuin pitäisi. Raskas tunne kertoo epäonnistumisesta – katkeruus tuli sittenkin, ei viitsinyt pysyä poissa. Jokapäiväiset päätökset ilosta menevät hukkaan, kun lapset ovat vaikeita ja sekasorto ympärillä kasvaa. Eikä Harry koskaan ole auttamassa, vaan palaa kotiin illalla kysyäkseen, mitä meille on tapahtunut, kun aina riitelemme…
”Sinä lupasit…” hän kuiskaa, saa tämän kaiken vyörytettyä niskaani. Hän tekee tästä minun syyni, enkä tiedä, onko se oikeudenmukaista.
”Tiedän kyllä, mitä lupasin”, kuiskaan ja pakotan ohuen hymyn huulille.
”Mutta et ole onnellinen. Kyllä minä tiedän, ettet ole”, hän huokaa.
Mietin, olisiko sittenkin kannattanut hypätä jälleen uuteen riitaan ja huutoon, kun siihen aiemmin tarjoutui mahdollisuus. Tämä muistuttaa nyt pelottavasti sellaista kypsien ja vastuuntuntoisten aikuisten keskustelua, joka pureutuu syihin valittamisen sijaan. Enkä minä jaksa tällaista keskustelua, ei meidän pitänyt kyetä tällaiseen. Jo pelkkä ajatus lamaannuttaa, mutta Harry odottaa vastausta. Odottaa viisaita sanoja ja hyviä perusteluja, enkä usko kykeneväni kumpiinkaan.
Suon väsyneen hymyn Harrylle, mietin hetken, mitä sanoa.
”Harry-kulta. Minulla on kaikki ihan hyvin. Olen vain väsynyt, siinä kaikki. Lasten kanssa on aika rankkaa ja tässä talossa on niin paljon tekemistä. Mutta ei se tarkoita, etten olisi onnellinen”, vastaan. Hitaasti ja painokkaasti, koetan parhaani mukaan vakuuttaa äänelläni, kun pelkään pahoin, etten siihen muuten pysty. Harry pyörittelee käsiään sylissään, prosessoi sanojani ja miettii, voiko niihin uskoa.
”Miksi me sitten riitelemme koko ajan?” hän puuskahtaa lopulta. Kuulen kivun äänessä, Harry on aina vihannut riitoja. Hän ei ole tottunut niihin samalla tavalla kuin minä, joka seitsemästä sisaruksesta nuorimpana olen lapsesta asti lähes aina ollut kinaamassa jonkun kanssa. Harryn asiat ovat eri tavalla, perheriidat saavat hänet ahdistumaan, saavat epäilemään kaikkea. Hän ei ymmärrä, että ne ovat osa sopimusta, vaan kuvittelee voivansa pelastaa tilanteen siinä missä maailmankin.
Tartun Harryn levottomina liikehtiviin käsiin ja nostan ne syliini. Hän katsoo minua silmiin, odottaa vastausta mieltään piinaavaan kysymykseen ja minua surettaa nähdä, ettei hän näe sanojani pidemmälle. Hyväuskoisuus vastaa katseeseeni kuin lapsi, joka vielä uskoo vanhempiensa tietävän vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Hän tahtoo uskoa minun väsyneeseen onneeni, ei uskalla kyseenalaistaa liian pitkälle, sillä pohjimmiltaan varmasti tietää löytävänsä oikeat vastaukset vain pienellä lisävaivalla.
”Me riitelemme, koska minä ikävöin sinua”, vastaan niin lempeästi, kuin osaan. ”Minä arvostan työtäsi ja omistautuneisuuttasi sille, mutta samalla toivon, että voisit omistautua vähän enemmän perheellesikin.
”Sinä tiedät, että tahtoisin niin mielelläni olla enemmän kotona sinun ja lasten kanssa. Töissä vain on oikeasti ollut ihan käsittämätön kiire. Paljon keskeneräisiä projekteja, joita olen koettanut saada valmiiksi”, Harry huokaa, silittää käsiäni ja selittää pitkään siitä, kuinka kaipaa meitä aina töissä ollessaan. Pahoittelee yhä uudelleen ja uudelleen pahaa mieltäni, on lähes kyynelissä syyllisyytensä vuoksi.
Hänen pahoittelunsa on niin vilpitöntä, niin ylenpalttista ja täysin turhaa, että saa minutkin itkemään hiljaa. Paha mieli valtaa ruumiin, kun tiedän jälleen kerran pettäneeni Harryn uskomaan, että kaikki on oikeasti hänen syytään. En minä edes kaipaa häntä kotiin hänen itsensä vuoksi. Kaipaan vain, koska en kestä olla yksin lasten kanssa. Kaipaan hänet jakamaan viinilasillisen lasten nukkumaanmenon jälkeen, kaipaan hänet täyttämään huoneen puheella. Peittämään sanoilla omat ajatukset, vaikka ne sitten olisivatkin pelkkää huutoa ja kinaa.
Tarvitsen Harryn, koska muuten varmaan antaisin olla. Antaisin itseni upota, en edes yrittäisi enää välittää. Harryn vuoksi minä tätä elämää yritän parhaani mukaan elää, häntä minä rakastan ja hänen vuokseen uskottelen aina uudelleen, että onnellisuus on asenteesta kiinni. Harry saa valehtelemaan joka päivä uudelleen, uskomaan ikuisesti parempaan huomiseen. Uskomaan, ettei sitä pyykkihuoneen kaappiin kätkettyä vodkapulloa ole pakko avata selvitäkseen.
* * *
-
Kyllä tätä muutkin lukee, mutta kommentointi(varsinkin hyville teksteille) on yleensä todella vaikeaa.. Miekin oon monta kertaa kirjottanu piiiitkän kommentin johonkin tekstiin ja sit aatellu, et ei kirjottajan tartte lukee miun kirjottamaa huonoa kommenttia, koska se ansaitsee parempaa.. Musta tuntuu siltä tälläkin hetkellä... :-[
Sie kirjotat niin ihanasti, tunteella.... (: Mie en tajua, miten sie saat niin paljon kiukkua ja katkeruutta tähän tekstiin...? Sie oot kyllä kans yhen sortin yli-ihminen... (;
Kiitos aivan ihanasta luvusta ja anteeksi tönkkö kommentti! :D
Toivottavasti jatkoa vielä luvassa (;
Raven