Title: Vereen tahriutunut sininen
Author: Sieppeli
Fandom: Axis Powers Hetalia
Hahmot: Suomi, Venäjä + paljon muita
Genre: Draama
Paritukset: Paritukseton! Vain piilomainintoja <3
Summary: WWII
Venäjä on saanut käskyn valloittaa Baltian-maat, mutta suurvalta halajaa vielä jotakuta muuta…
Ikäraja: K-11
Varoitus: Sisältää paljon Venäjän haukkumista näin suomalaisen suusta, lähentelee melkein rasismia…
Ja liittyypi aika paljon Idästä ja Lännestä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=19626.0)-ficciini (S), joten siihen tutustuminen kannattaa <3
A/N Kuten jo yläpuolella mainitsin tämän liittymisestä Idästä ja Lännestä- ficciini, niin siitä tämä todellakin sai alkunsa. Maailmassa on aina yksi WWII ficci liian vähän, ja minunkin pitää päästä tunkemaan nokkani soppaan. Eräs kaunis sateinen kouluaamu lähdin miettimään, että mitäs jos Suomi olisikin oikeasti melkeinpä yhtä sekaisin kuin Venäjäkin… Tuumasta toimeen ja jo sinä päivänä olin etsimässä vanhoja historianvihkoja… Jotka olin heittänyt pois…
Enyhoo, ettei tämä mene kokonaan selittelyksi, tässä teille traileri!
Traileri
”Missä on pikkuveljeni?”
”Missä on Suomi?”
”Tino?”
”Hän lähti.”
”Hänestä tuli itsenäinen.”
Kun mikään ei ole enää niin kuin pitäisi
”SAATANAN RYSSÄ!”
Kun hyvä on paha
”Entäs Suomi?”
”Me kaikki Pohjoismaat olemme puolueettomia. Myös minä, isoveli.”
”… Mi-mitä sinä-?”
”Venäjä on julistanut sodan Suomelle!”
Ja paha on paha
”En se ollut minä! Kai sinä sentään uskot minua?”
”Su-san…?”
Kun pitäisi löytää aidot ystävät
”Latvia, mene keittämään teetä.”
”… E-… En.”
”Latvia?”
”En enää!”
Keskeltä ihmiskunnan verisintä sotaa
”Sinuna pysyisin pois kentältä.”
”Minustahan tässä sodassa on kysymys!”
”Juuri sinuthan Venäjä haluaa.”
”Miksei kukaan kysy mitä minä haluan?”
On aika sopia
”Taidat olla ainoa oikea ystäväni…”
”Älä sano noin, Soome!”
On aika hajoittaa
”Olet niin suloinen kun et ole sekaisin.”
”Mitä tarkoitat Tanska? Olen täysin kunnossa.”
”Juuri sitä Tinoseni, juuri sitä.”
On aika haavoittaa
”Tuo ei ole Tino jonka minä tunnen…”
On aika sotia
”… Kuin en tuntisi sinua enää lainkaan…”
//Classick muokkasi fandomin myös otsikkoon
Kaikille:
Anteeksi, valehtelin. TÄMÄ on viimeinen luku (Ei lasketa loppusanoja ja epilogia, jotka tulevat myöhemmin, kunhan rauhoitun tästä joskus)
Tällä kertaa en kykene vastaamaan kommentteihin, anteeksi Aoi Taki ja yövalo, ja kiitos kuitenkin kommenteistanne! Kiitos jälleen myös kaikille muillekin, jotka ovat olleet seuranani ja tukenani viimeisen vuoden, kiitos jokaiselle joka on edes aloittanut lukemaan tätä ja kiitos vain siitä, että olette olemassa!
Ole hyvä, lue.
Luku 14.
… Grzzzhhh…
”Se oli kiva ficci… Miun mielestä. Harmi, että se oli niin lyhyt. Kiva aihe.”
… Zzzrzzzzrr…
”Toi Suomen jat-ku-va virnuilu ja ylipirteys raivostuttaa miuta…”
… Zrrhgrzz…
”Jos se oikeesti ois vähän enemmän ku Venäjä, ni se vois olla viel parempi hahmo!”
… Zrrzzhgz….
”… Jos se ois… Samanlaine ku Venäjä…”
… Grrzh…
”Mutta kukapa siitä kirjoittaisi?”
… Hrrzhh…
”… Mie voisin…”
… Ziiiii…
* * *
Oli aamu ihan kuinka lähellä vain, oli silti pimeää. Se oli varma syksyn merkki, vaikka sen näkikin kaikkialla ympärillä leijailevista keltaisista lehdistä, joita oli puissa enää vain hyvin vähän. Tai, näkisi, jos näkisi jotain pimeässä.
Onnekseen Suomi näkikin. Eikä se johtunut hyvistä silmistä tai aamuauringosta, joka nousisi ehkä kolmen tunnin päästä, se johtui yksinkertaisesti valonheittimistä, joita oli heitelty ympäri suurehkoa leirialuetta kallion suojaamassa laaksossa. Tino ei nähnyt moisessa järjestelmässä mitään järkeä; Halusivatko venäläiset tahallansa tulla ammutuiksi Suomen lentokoneilla? Jos niitä ylipäätänsä oli enää yhtään jäljellä…
Suomi makasi hiljaa kallion päällä, ja seurasi venäläisten sotilaiden öisiä toimia suojassa valolta. Telttoja aukiolla oli noin kolmisensataa, ja tärkeimmät niistä olivat sijoitettu kallion läheisyyteen, melkein suoraan Suomen tähystyspaikan läheisyyteen. Ja mitä pieni valtio huomasi yöllisten vartijoiden liikkeistä juuri niillä hetkillä, oli jotain selvästi ilmassa, jotain kummallista tapahtui alhaalla, eikä Suomi ollut vielä saanut selville mitä.
Pimeässä typerien valonheittimien suojissa olevasta teltasta asteli ulos pitkillä, närkästyneiltä vaikuttavilla askelilla ulos hahmo, jonka muodot vaikuttivat kaikessa pimeydessä jollain tavalla tutulta. Suomi kohottautui hieman ylemmäs nähdäkseen tarkemmin pimeyteen ja siristi silmiään. Silloin myös toinen hahmo tuli ulos teltasta ja Suomi keksi miksi aikaisempi hahmo oli niin tutunoloinen. Hän sihahti itsekseen ja lähti vikkelästi siirtymään takaisin suuntaan, josta oli aiemmin tullut.
* * *
”I am having enought about this!” Ärähti brittiaksentti alhaalla kallion suojaamassa laaksossa, saaden lähistöllä vahtivuorossa olevat sotilaat hieman valppaammiksi, ”If you keep lying to me, our cooperation is finished here!” Äänen omistaja asteli ärtynein askelin kauemmas teltasta, josta oli juuri tullut ulos. Hänen peräänsä kiirehti toisen miehen askeleet.
”Englanti, Englanti… Äh, odota!” Venäjä yritti ottaa kutsumaansa miestä kiinni, mutta maailma tuntui heittävän hänen ympärillään ja hänen piti hidastaa. Onneksi tai epäonneksi Englanti kuitenkin hidasti ja kääntyi äkäisesti Venäjän puoleen.
”Et anna minulle syytä luottaa itseesi.” Hän ärähti astuessaan suuremman valtion eteen asettaen kädet lantioilleen. Venäjä pysähtyi huokaisten, ryhti hieman lysähtäen ja etsien jonkinlaista myötätuntoa englantilaisen silmistä. Myrkyllisen vihreät silmät eivät kuitenkaan myöntyneet mihinkään edes yön pimeydessä.
”Mutta en minä tiedä mitään…” Venäjä kertoi surullisesti.
”Selityksiä!” Englanti ärähti heilauttaen kättään ilman halki, kuin pyyhkäisten pois häiritsevän kärpäsen, ”En jaksa kuunnella niitä!”
”Olen ollut tainnoksissa.” Venäjä jatkoi epätoivoisella äänellä, ”En minä tiedä mitään mis-”
”Enought! With the lies!” Englanti raivostui, ”Haluan yksinkertaisesti tietää, missä Suomi on ja sinä olet ainoa valtio, joka on edes nähnyt häntä viime aikoina. Kuinka vaikea on vastata tietoon hänen olinpaikastaan ilman valehtelua?”
”Oletko kysynyt Ruotsilta? Hänen kanssaan pikkuveljen viimeksi näin.” Venäjä kysyi katkerasti.
”Ruotsi ei kuulu teidän kahden sotaan millään lailla!” Englanti huusi.
”Tai Saksa, hänkin on ollut läheisessä kanssakäynnissä Fin-”
”Kyse on nyt sinusta ja hänestä.” Englanti alkoi todella hermostua, ”Muiden syyttäminen saa sinut vain syvemmälle ongelmiin.”
”Mutta en minä tiedä!” Venäjä parahti. Teltan takana pimeydessä pienehkö hahmo laskeutui jyrkähköä kalliota pitkin maahan, päästäen itsensä putoamaan viimeisen metrin, pudoten polvilleen kivikolle.
”Annan sinulle viimeisen mahdollisuuden vastata.” Englanti ärisi, asettuen Venäjän eteen kuin valmiina hyökkäämään tämän kimppuun jos vastaus ei tyydyttäisi häntä, ”Missä. Suomi. On?”
”Jos aiot tappaa hänet, voin antaa pari hyödyllistä vinkkiä.” Ääni ja sen omistaja tulivat teltan viertä esille. Venäjä hätkähti säikähdyksestä, vetäisten kätensä nyrkissä rinnalleen kuin suojaksi, sillä hän ei ollut uskonut kenenkään pääsevän telttakunnan sisään ilman, että kukaan olisi huomannut. Pimeydestä Suomi kuitenkin hipsi paikalle, jääden seisomaan parin metrin päähän kahdesta muusta valtiosta, joista englantilainen hymyili viimein leppyneesti.
”Olet elossa. Huojentava tietää.” Englanti hymähti ja astui pari askelta lähemmäs Suomea. Hänen takanaan Venäjä katsoi Suomea samaan aikaan kysyvästi ja vihaisesti, saaden vain vihaisen ilmeen takaisin Suomen katsoessa häntä tiukasti Englannin ohitse.
”Minulla on teille molemmille asiaa, ja siksi minun täytyi löytää sinut.” Englanti jatkoi, saaden suomalaiselta vain puolet huomiosta, ”Ehdimme jo huolestua, kun sinusta ei ole kuulunut aikoihin.”
”Anteeksi, että minusta on ollut harmia.” Suomi sanoi ohimennen, jättäen viimein Venäjän mulkoilemisen sivuun ja siirtämällä hitaasti katseensa Englantiin, ”Se ei ole ollut tarkoitukseni.”
”Mukava kuulla.” Englanti totesi, ”Mutta parempi mennä asiaan suoraan.” Tätä Suomi oli pelännytkin tunnistaessaan Englannin hahmon tulevan ulos teltasta. Hänen läsnäolonsa ei voinut merkitä mitään muuta, kuin sotaan puuttumista. Sitä Suomi ei olisi halunnut.
”Olette mielestämme-”
”-mme?” Suomi kysyi tiukasti.
”Amerika i Angliya…” Venäjä kertoi nopeasti, kadottaen äänensä hiljaisuuteen.
”Mielestämme taistelleet tarpeeksi pitkään.” Englanti jatkoi hieman närkästyneenä keskeytyksestä.
”Aiotko tunkeutua väliimme?” Suomi kysyi, pieni hymynpoikanen huulillaan, pää sivulle kallistuen, ”Vastahan me kaksi olemme päässeet asiaan.”
”Kyllä.” Englanti sanoi, eikä hänen äänessään ollut minkäänlaista huumoria, ”Tahdon, että te kaksi lopetatte nyt.”
Englannin takana Venäjä oli hiljaa ja mietti. Samalla hän tutkaili Suomen vointia. Hän oli itse lentänyt metsässä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena päin puuta ja saanut metallia jalkaansa, olipa vielä menettänyt tajuntansa pariksi viikoksi. Hänet oli tuotu tähän leiriin palautumaan, ja pari päivää heräämisestään oli sen päivän aamu langennut maan päälle ja Englanti oli ilmestynyt paikalle, mukanaan epämiellyttäviä uutisia aikomuksistaan lopettaa Venäjän ja Suomen sodan. Pienen keskustelun jälkeen he olivat kuitenkin päätyneet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen pikkuasioista.
”Mitä jos sanon ei?” Suomi kysyi hymyillen. Englanti pudisti päätään.
”Se ei ole vaihtoehto.” Hän täräytti, ”Et ole hölmö valtio, Finland. Sinä haluat saada sodan loppuun, niin, että säilyt hengissä. Joten parempi kuunnella mitä isommat sinulle sanovat ja totella.”
Venäjän selän läpi kulki kylmiä väreitä hänen kuunnellessaan Englannin puhetta ja katsellessaan pimeässä hänen veljensä ilmeitä. Suomen hymy ei varissut mihinkään, mutta jotenkin se muuttui kylmemmäksi. Hiljaa itsekseen hän mietti, näyttikö hän itse ikinä samanlaiselta.
”Joten mitä sinä haluat?” Suomi kysyi, yrittäen peittää tiuskausta.
”Te molemmat lopetatte taistelemisen nyt.” Englanti sanoi katsoen haastavasti niin Venäjää kuin Suomeakin, ”Ja pääsette sopimukseen korvauksista, jos näette ne tarpeellisiksi. Ja jos jotain ongelmia ilmenee, niin minä tulen puuttumaan tilanteeseen!” Hän vaati. Suomi ja Venäjä olivat molemmat hetken hiljaa, kunnes englantilainen kyllästyi saamattomuuteen.
”Voitte aloittaa sopimisen kädenpuristuksella.” Hän kertoi ärtyneesti. Venäjä sai luotua kasvoilleen hymyn ja astui käsi ojossa edemmäs. Suomi havahtui vain kauemmas pimeyteen.
”Haluan, että Venäjä lupaa olla puuttumasta minuun.” Hän sihahti ensimmäisenä ehtonaan, ilman minkäänlaista kädenpuristusta. Englanti nyökkäsi nopeasti ja katsoi Venäjää, jonka hymy oli sulanut suruksi.
”Hyvä on. Mutta Saksan pitää häipyä. Heti.” Hän sanoi rauhallisesti puristaessaan kätensä itselleen.
”I agree with this.” Englanti huomautti.
”Ja haluan päättää sotakorvauksista.” Venäjä jatkoi sähäkästi. Suomi säpsähti takajaloilleen tästä vaatimuksesta.
”Ei käy.” Hän vastasi heti.
”Emme puhuneet tällaisesta…” Englanti mietiskeli.
”Ei todellakaan käy.” Suomi jatkoi ääni nousten melkein huudoksi.
”Mutta jos saat pidettyä jonkin rajan vaatimuksissasi…” Englanti jatkoi hiljakseen.
”Kyllä saan.” Venäjä vannotti Englannille.
”Hei! Suomi huusi kaksikolle, ”Eikö minua kuunnella ollenkaan? Olen-tässä-moi!”
”Finljándija-pieni…” Venäjä huoahti, ”Jos et hyväksy minun ehtojani, niin en minäkään sinun. Viro varmaan siivoaisi innokkaammin, jos olisit hänen apunaan…” Suomi peruutti pari askelta takaisin pimeyteen ja katsoi Venäjää uudelleen vihaisesti. Suurvalta vain kohautti olkapäitään.
”Miten sinä haluat, pikkuveli?” Hän kysyi rauhallisena, ”Viimeksi kotona käydessäni näin Latvian viikkaavan sänkysi. Se on surullisen yksinäinen ilman omistajaansa.”
”Minun sänkyni on Espoossa.” Suomi vastasi takaisin, ”Ei Latvia siellä ole käynyt.”
”So? What do you answer?” Englanti tiedusteli. Suomi harkitsi hetken. Hänelle ei ollut jätetty vaihtoehtoja. Jos hän vastaisi kieltävästi, hänen turvallisuutensa olisi jälleen vaarassa. Jos hän vastaisi myöntävästi, Venäjä joutuisi jättämään hänet rauhaan, mutta olisi se, joka sanelisi säännöt.
”Saksa lähtee tänään ensimmäisellä laivalla kotiin. Onko muuta?” Suomi kertoi napakkaan sävyyn iskien kätensä puuskaan.
”Russia?” Englanti tarkisti.
”Vain pari asiaa… Joista oletan, että pääsemme yhteisymmärrykseen ilman apuakin.” Hän vastasi Suomen tappavaan katseeseen pistävästi. Suomi nyökäytti päätään nopeasti ollessaan samaa mieltä. Englanti saattaisi sotkea kaiken läsnäolollaan, eikä edes tajuaisi sitä itse. Nyökkäyksen loputtua hän lähti kävelemään eteenpäin, ohittaen molemmat valtiot katsomatta heihin.
”Mihin olet menossa!” Englanti ärähti, ”Emme ole vielä valmiita!”
”Minä olen, kiitos.” Suomi tuhahti, ”Menen hoitamaan sen, mitä isommat valtiot minusta haluavat.”
”HUOMIO!” Hieman kauempana oleva venäläinen sotilas havahtui horroksestaan Suomen astellessa lähemmäs, ”Suomalainen!” Hän varoitti muita kansalaisiaan ladatessaan aseensa.
”Rauhoitu mies.” Suomi naurahti vakavasti, ”Nyt on rauha. Minua vastaan.” Miehen ilme muuttui tyhjäksi, eikä hän ihan tiennyt mitä tehdä. Suomi pysähtyi hänen läheisyyteensä, ja naurahti hetken mietittyään. Sitten hän kääntyi katsomaan Venäjää, joka oli jäänyt Englannin kanssa paikallensa katsomaan hänen peräänsä.
”Pidä hauskaa Preussin kanssa!” Hän huusi naapurilleen, jatkaen sitten matkaansa leirin halki. Hän ei jäänyt näkemään Englannin tai Venäjän reagointia nopeaan varoitukseen, jonka hän ehti antaa, mutta osa hänestä olisi halunnut jäädä seuraamaan mitä siitä seurasi, varsinkin nyt kun englantilainen saarivaltio oli paikalla kuvioita sotkemassa. Nyt hänellä kuitenkin oli tehtävää pohjoisessa, kun kerran isommat käskyttivät.
* * *
Lappi oli ehtinyt jo peittyä pehmeään lumeen, joka jätti mielellään itseensä jalanjälkien painalluksen ihmisen kävellessä sen yli. Välistä parikymmensenttinen lumikinos halusi olla julma, ja upotti päällään kulkijan syvyyksiinsä. Pitkän matkan kävelijän jälkeen jäikin pitkä pätkä jalanjälkiä, joista osa oli uponnut syvemmälle kuin muut.
Suomen jalka upposi jälleen pehmeään lumeen, mutta hän ei jaksanut edes kirota. Hänen katseensa siinsi jossain lumen peittämässä horisontissa, jossa puut kasvoivat kovien talvien kiduttavina. Raikas talvi¬-ilma sai hänet voimaan hyvin. Se auttoi häntä unohtamaan etelän syksyn katkeruuden ja päässä jomottavan kivun, joka oli tullut suurhyökkäyksen räjähdyksessä. Välistä se sai hänet jopa unohtamaan olevansa sodassa, tai sen loppuvaiheilla. Suomi kuitenkin näki lähestyvänsä erästä pohjoista kyläänsä, jonka rakennusten joukossa näkyi saksalaisista muistuttavia asioita, kuten saksalaisia. Hänen talven tuoma hymynsä oli hyytyä muistutusten tupsahdellessa joka puun takaa.
”SUOMI!” Ajatuksissaan Suomi ei meinannut kuulla huutoa, joka kuului hänen takaansa ja hän havahtui vasta kaksi hetkeä myöhemmin. Nopeammin kuin hänen oli tarkoitus, hän kääntyi ympäri ja oli liukastua lumen alla piileskelleeseen jäähän ja menetti hetkeksi tasapainonsa. Nuoren miehen kädet riensivät tukemaan häntä.
”Anton!” Suomi huudahti ihmeissään tunnistaessaan sotilaan, joka palvellut vielä pari viikkoa sitten hänen alaisenaan. Hieman ujohko mies auttoi hänet takaisin tasapainoon ja päästi heti valtiostaan irti, astuen askelen kauemmas.
”Mitä teet pohjoisessa?” Suomi kysyi yhä hämmästyneenä tutuista kasvoista. Ylikersantti Kohonen katsahti ympärilleen ennen vastaamista.
”Hain siirtoa tänne kun katosit.” Hän kertoi tutulla, vakavalla äänensävyllään, ”Oikeastaan se Ruotsi toi minut tänne pyynnöstäni. Saksalaiset ottivat minut hyvin vastaan, kun meillä on edes yksi yhteinen kieli… Täällä on ollut muutenkin jotain närää, ja minut heitettiin sen keskelle sovittelijaksi.”
”Selvisittekö te kaikki metsästä? Mitä muille kävi?” Suomi alkoi tiedustelun. Mies meni tästä hieman hämilleen ja joutui miettimään vastausta hetken.
”Puputti, Hiltunen ja Kallio olivat kuolleet jo kun saavuimme ruotsalaisten kanssa paikalle. Salo sai osuman taistelun alussa, ja menehtyi oikeastaan hetimiten. Suo-Yrjöön osui myös, hieman myöhemmin, emmekä saaneet enää pelastettua häntä. Me viisi jäimme jäljelle: minä, Leino, Liimatainen, Kalkas ja Petäjäjärvi. Liimatainen on itse asiassa jossain täällä kanssani, en tiedä enää missä. Leino ja Petäjäjärvi jäivät etelään, kun Pentti katosi kokonaan viimeisimmän taistelun jälkeen. Kukaan ei osaa sanoa kuoliko hän, karkasiko vai vaihtoiko puolta.”
”Entä ne ruotsalaiset?” Suomi kysyi. Tällä kertaa häntä todella kiinnosti mistä oli kyse. Anton joutui taas muistelemaan hetken.
”En tiedä mitä he nykyään tekevät, mutta mitä sain selville nopeassa keskustelussamme juuri ennen suurhyökkäyksen alkua, niin he olivat seuranneet meitä jo jonkin aikaa. Se keskustelu jäi vähän lyhyeksi, kun kuulimme hyökkäyksen alun…” Kohosen katse nauliutui kaukaisuuteen hänen puhuessaan ja mies hiljeni kokonaan lauseensa loputtua. Suomi oli vieläkin niin sekaisin räjähdyksestä palautumisestaan, että hän ehti unohtaa, että Anton vastasi vain kysymyksiin, puhuen muuten mahdollisimman vähän. Ja kun Tino tämän taas muisti, hän ei keksinyt mitään uutta kysyttävää kansalaisistaan.
”Ihana kuulla, että sinä olet elossa.” Suomi kertoi, hymyillen pitkästä aikaa oikeaa hymyään, ”Ja muut myös. Kun kerran täällä pohjoisessa olet, satutko tietämään missä Saksa on?” Antonin katse palasi takaisin Suomeen, jota hän nyt katsoi kysyvästi.
”Kukaan ei ole kertonut minulle, että täällä olisi valtio.” Hän vastasi nopeasti.
”Mieti vielä.” Suomi pyysi, ”Pitkähkö mies, Ludwigiksi kutsuttu, pistävän siniset silmät ja vaaleat hiukset taakse vedettynä.”
”Ludwig.” Anton sanoi ääneen, ja nyökkäsi hetken päästä, kääntyen osoittamaan hänestä katsoen koilliseen, ”Se, joka ei pääse italialaisesta eroon. Kolme taloa tuohon suuntaan, joulukranssi ovessa.” Suomi katsoi kerrottuun suuntaan, jossa oli lumen peittämä polku. Se näytti viettävän ylemmäs ja kauemmas kyläksi hakatusta aukiosta. Jalanjäljet eivät olleet tasoittaneet siihen suuntaan pysyvämpää lumipolkua, joten hankeen uppoaminen jatkuisi.
Sitten Suomi mietti uudestaan mitä hänen kansalaisensa oli hänelle juuri kertonut. Hänen silmänsä laajenivat hetkeksi kauhusta, kunnes hän löi itseään otsaan.
”Onko täällä italialainen?” Hän kysyi varovasti, toivoen kuullensa väärin. Anton nyökkäsi napakasti, saaden Suomen puhaltamaan ilmat keuhkoistaan ja siirtämään jalkojensa asentoa turhautuneesti. Jollain tapaa se voisi tuoda vain pahoja uutisia. Suomi ei halunnut tietää millä lailla.
”Pelkäänpä, että minun on mentävä kohtaamaan molemmat.” Tino huoahti turhautuneesti, ”Haluatko tulla taustatueksi?” Hän kysyi virnistäen kansalaiselleen.
”En saa.” Anton Kohonen vastasi yhtä nopeasti ja sotilaallisesti kuin aina, luoden itsekin tällä kertaa vakaville kasvoilleen hymyn, ”Toivotan onnea taistelullesi.” Hän sanoi tehden kunniaa. Suomi hymähti, nyökäten miehelle ja lähtien tämän ohjeistamaan suuntaan vastahakoisemmin kuin äsken.
* * *
Ovikranssin koristama puinen ovi aukesi sisäänpäin, paljastaen pienen talon sisäosan, joka paljasti sisään astujalle vain koristeettoman olohuoneen. Sen yksinkertaisuutta koristavaa mahonkista pöytää valaisi takasta tuleva valo ja se vähä, minkä ikkunat päästivät lävitseen. Pöydän äärellä istui mies, joka näytti vielä väsyneemmältä kuin oli ollut viimeksi Suomen hänet nähdessä. Aamutaivaan sinisiä silmiä ympäröivät mustat renkaat olivat vain tummentuneet entisestä ja vaaleat lyhyet hiukset olivat vain kymmenesosa entisestä puhtaudestaan. Hän painoi kämmeniään poskiinsa ja vaikutti lukevan jotain paperia, mutta hänen silmissään ei ollut minkäänlaista elämää, ennen kuin Suomi astui sisään taloon. Silloin hän nosti päänsä asentoa käsillään ja nojautui sitten tuolinsa selkänojaan.
”Suomi.” Hän tervehti huokaavalla äänenpainolla.
”Saksa.” Suomi tervehti takaisin, puhdistaen kenkänsä nopeasti lumesta ja kävellen Saksan valloittaman pöydän toisele puolelle, vetäen itselleenkin tuolin.
”Kahvia?” Saksa kysyi.
”Ei kiitos. Ei tällä kertaa.” Suomi vastasi. Saksalaismies nyökkäsi, laskien samalla kätensä vapaaksi pöydälle.
”Olet siis vielä elossa.” Hän totesi.
”Olet siis vielä täällä.” Suomi antoi vastalauseensa, saaden Saksan hymähtämään.
”Tulitko passittamaan minut kotiin?” Hän kysyi. Tino katsahti kynsiään, kuin ne olisivat sillä hetkellä maailman kiinnostavin asia. Oikeastaan hänen kynnenalusensa olivat jokseenkin likaiset…
”Isommilta tuli käsky, kun sain valssini tanssittua. Kai…” Hän kertoi puolihappamasti. Kas, kynnen alla oli kuivunutta verta.
”Epäilenpä…” Saksa huahti, ”Että aliarvioin sinut monessakin suhteessa…”
”Olenko ollut monessakin suhteessa?” Suomi kikatti heleästi puhdistaessaan kengänalusiaan. Saksa ei tiennyt lainkaan mitä kommentoida moiseen vitsiin, joten hän päätti olla hiljaa ja odottaa, että Tino alkaisi taas puhua. Hänen kynnenalusensa olivat kuitenkin vielä pitkän hetken maailman kiinnostavin asia.
”Kai minä olen sinulle jonkinlaisen kiitoksen velkaa.” Suomi kertoi hajamielisesti, ”Voi olla, että tämä sota olisi voinut päättyä huonomminkin… Jos et olisi ollut täällä.”
”Sinä pelasit silti eri peliä minun kanssani.” Saksa muistutti hiukan katkerana.
”Emmekö me siitä sopineet?” Suomi nosti viimein katseensa kynsistään, katsoen saksalaista silmiään räpytellen, ”En luvannut auttaa sinua. En luvannut pelastaa sinua, minun pelini oli siis minun pelini. Karkasinhan minä Preussiltakin… Mitä luulet, voittaako hän Venäjää ja Englantia vastaan, vai joutuuko hän vetäytymään?”
”Englantiko on myös paikalla?” Saksa henkäisi hieman jollain lailla säikähtäneenä henkeä. Suomi katsoi taas kynsiään.
”Joo, siellähän hän oli. Käski tulla tänne. Jos satut tapaamaan matkalla kotia, niin sano terveisiä.”
”Lupaan välittää terveisesi.” Saksa tuhahti huvittuneena, ”Isoveljet… Heistä on vain harmia.”
”Isoveljet ja isoveljet!” Suomi puuskahti, kääntyen tuolillaan ympäri ja tuijottaen seinään, ”Minusta olisi parempi jos minulla ei olisi lainkaan minkään näköistä veljeä! Se kuulostaa siltä, että minua yritettäisiin kiristää veljessuhteilla.”
”Anteeksi.” Saksa totesi, ”Johtajani ohjeisti vuosia sitten käyttää sinusta ja venäjästä veli-nimityksiä. En tiedä teidän todellisia suhteitanne.”
”En sitten pidä johtajastasi!” Suomi täräytti.
”En minäkään.” Saksa sanoi totisesti, ”En enää.”
”Kerro tuokin Englannille kun tapaatte. Hän voisi piristyä!” Suomi kertoi jälleen reippaammin. Saksa tuhahti uudelleen, vetäen samalla räjähtäneet hiuksensa takaisin taakse. Hän katsoi sinisillä silmillään kauas ulos, tarkastellen lumisadetta väsyneenä. Sitten hän huokaisi ja haki Suomen katseen itselleen.
”Jos lähden nyt, voinko olettaa, että tulevaisuudessa voimme kävellä kadulla toisiamme vastaan ja tervehtiä… Ystävinä?” Hän kysyi hieman vaikeasti, koko kasvoiltaan punertuen. Tino hätkähti ja puri huultaan ennen kuin alkaisi nauraa tiukan Saksan punastuessa, kysellessä hempeitä asioita.
”Tuota sanaa en olettanut kuulevani sinun suustasi!” Hän naurahti, ”Mutta tuon voinen luvata. Sinun täytyisi tehdä jotain hirveää, jotta saisit minut suuttumaan. Venäjä on kokeillut, enkä minä pidä suuttumisesta.”
”Saksa, Saksa, Saksa!” Kuului talon ulkopuolelta. Ovi pamahti auki ja Italia ryntäsi sisään. Hänen hihansa olivat palaneet ja hän näytti sukeltaneen lumeen.
”Saksa! Minä sain vahingossa tuon talon palamaan kun yritin sytyttää takkaa ja nyt miehesi ottavat siitä mallia!” Italia huusi paniikissa. Hymy suli niin Suomen kuin Saksan huulilta.
”Italia…” Saksa mutisi varoittavasti. Silloin Italia huomioi Suomenkin.
”Ciao Suomi!” Hän tervehti tutulla äänenpainolla, mutta sitten hänenkin hymynsä suli hänen nähdessään Tinon ilmeen. Suomi tuijotti Italiaa ruotsalaisen kylmällä ilmeellä, silmät päässä seisoen ja musta aura leviten ympärillään. Tuskallisen hitaasti hän nousi ylös tuoliltaan, kohoten nikama nikamalta ja kävellen selkä täydellisen suorana takan luokse. Hänen kätensä puristui mustan hiilihangon ympärille.
”VE!” Italia huudahti, ”Nyt ne alkoivat tappelemaan suomalaisten kanssa.”
”Italia!” Saksa yritti vieläkin varoittaa, hiipien mahdollisimman äkkiä pois pöydän takaa.
”Saksa… Italia…” Suomi kuiskasi jääkylmällä äänellä, ”Painukaa helvettiin nyt kun vielä ehditte…”
”Tuo oli lähtökäsky, tule Italia!” Saksa sanoi, tarttuen pientä italialaista ranteesta ja vetäen tämän mukanaan ennen kuin Suomi ehti kääntyä ympäri hiilihankonsa kanssa.
”Mutta… Suomi tulee kahville sitten joskus, eikö?” Italia höpötti.
”Italia, painu hitoille!” Suomi huusi hänen peräänsä ja heitti raivoistuneena hiilihangon kiinni menevään oveen. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain puuovessa väpättävän hiilihangon ääni ja ulkoa kuuluvan taistelun meteli. Suomi hengitti kiivaasti raivostumistaan ulos ja puristi käsiään nyrkkiin, likaiset kynnet painautuen hänen ihoonsa.
Hiton Italia ja helvetin saksalaiset, hän mietti itsekseen, Saat seuraavalla kerralla lumipallon päähäsi kävellessäsi kadulla vastaan, Saksa.
* * *
Tutun järven ranta heijasteli syyspilviä. Järvi oli vuosisatojen ajan pysynyt melkein samanlaisena, vain metsä sen ympärillä oli aluksi kaatunut ja sen jälkeen sen tilalle oli alkanut kasaantua kaupunkia. Tuttu tapaamispaikka oli valettu betonin alle ja tutut puskat olivat harventuneet koristeiksi. Kaupunki tapaamispaikan ympärillä oli korjauskunnossa. Suomalaismiehet kulkivat ympäriinsä kannellen taloihin käytettäviä rakennustarvikkeita, jokunen oli pysähtynyt rakentamaan uutta poltetun tilalle. Jokaisella oli oma työnsä yhteisössä, jokaisella oli paikka Suomen uudelleenrakentamisessa.
Valtio itse käveli hänelle luonnollisesti tuttua betonikatua eteenpäin järven rannalla. Kukaan ei kävellyt hänen kanssaan, eikä häntä vastaan, hän oli aivan yksin sillä puolella katua. Hänen katseensa oli nauliutunut pienelle saarelle, joka oli vielä sata vuotta sitten ollut osa mannerta kunnes monia kymmeniä senttejä noussut vesi oli pakottanut rakentamaan sen ja mantereen välille lyhyen sillan. Ehkä tulevaisuudessa se olisi turistikohde, mutta nyt se oli paikka, jonne Suomi oli menossa. Jälleen. Ehkä viimeistä kertaa tapamaan jotakuta, jonka oli tavannut samalla paikalla satoja kertoja.
Muistoja virtasi hänen päässään kun hän astui sillalta kalliolle. Hän muisti, kuinka oli joskus lapsena saapunut paikalle ensimmäisen kerran, säikähtäneenä tuntematonta kieltä ja tuntematonta poikaa, josta lopulta kasvoi suuri itäinen naapuri. Oliko kumpikaan tiennyt sen lapsellisen ystävyyden, veljittelyn, muuttuvan joku päivä veriseksi taisteluksi, joka olisi raskasta niin hengellisesti kuin fyysisesti.
Oli.
Suomi huokaisi pienesti saapuessaan tutulle paikalle. Tummansininen vesi liplatti hänen jalkojensa juuressa kuten aina kun hän istui kalliolle odottamaan.
Hän oli osannut olettaa pienenä hänen ja Venäjän väliriidasta. Jokin osa hänestä oli halunnut sitä jo silloin. Tuhansia kertoja häneltä oli kysytty sama kysymys; ”Haluaisitko tulla kanssani kotiin?”, ja joka kerta Suomi oli vastannut ei. Nyt hän oli taistellut tarpeeksi monesti tehdäkseen sen selväksi; Hän ei halunnut olla tekemisissä Venäjän kanssa. Harmillista, että kysymyksen kysyjä oli yhtä itsepintainen kuin vastaajakin.
Joskus menneisyydessä Suomi muisti antaneensa Venäjän odottaa hänen näkemistään moniakin tunteja, ennen kuin saapui itse tapaamispaikalle. Mielellään lumi tai vesisateessa, koska se tuntui aina kaikkein hauskimmalta. Venäjä ei ikinä valittanut, hän näytti aina olevan valmis uhraamaan vaikka vuosia jos saisi nähdä Suomen. Tällä kertaa Suomi oli kuitenkin saapunut järven rannalle ensimmäisenä, mutta hänen naapurinsa ei selvästi halunnut kostaa kaikkea odottamaansa aikaa. Oli kulunut ehkä kymmenen minuuttia siitä, kun Tino oli istunut kalliolle, kun hän jo kuuli askeleita takaansa.
”Täällä sinä taas olet.” Venäjän ääni sanoi hiljaisesti, hieman ehkä masentuneesti. Suomi ei reagoinut millään lailla hänelle, pitäen vain katseensa tiukasti vastapäisessä rannassa.
”Mitä kaikille puille tapahtui?” Venäjän ääni kysyi.
”Sinä poltit ne.” Suomi sanoi katkerasti.
”Mitä tuolle kaupungille tapahtui?” Venäjä jatkoi kyselemistään.
”Sinä tuhosit sen.”
Venäjä katsoi hetken heidän ympärilleen kasvanutta kaupunkia. Miksi tähän? Miksi hänen ja Suomen pyhälle paikalle piti pystyttää kaupunki?
Pettyneesti hän laski katseensa hieman alempana kalliolla istuvaan valtioon, joka ei edes raaskinut kääntää katsettaan vastarannasta. Venäjän alahuuli nytkähti.
”Mitä sinulle tapahtui?” Hän kysyi surullisena. Suomi piti taukoa ennen kuin vastasi kitkerämmin kuin aikaisemmin.
”Sinä tapoit minut.” Oli vastaus. Venäjä tunsi surun viiltävän hänen sydäntään.
”Ruotsi sinut tappoi.” Hän tiuskaisi, ”Mihin hän piilotti sinut? Missä se naurava Suomeni on?”
”Hautautui varmaan pommituksessa.” Suomi teki ensimmäisen ruumiinliikkeen kohauttamalla olkapäitään, ”Jonka sinä järjestit.”
”Tai ehkä sodassa jonka sinä aloitit.” Hän jatkoi yhä kitkerästi, kääntäen vihdoin päänsä Venäjän puoleen, ”Miten haluatkaan. Voin jatkaa syytöslistaani. Minulla on ollut hyvin aikaa miettiä se puhtaaksi.”
”Pyysin sinua vain tulemaan kotiin.” Venäjä intti vastaan. Suomi naurahti katkerana.
”Pyysit? Katkaisit sormeni ja talloit jalkani siinä mennessäsi, jupsistajuu.” Hän puoliksi lauloi, ”Ja meillä kaikilla on ollut vain hauskaa leikkiessä sotilasta viimeiset viisi vuotta!
Venäjä kuunteli vaitonaisena kun Suomi nauroi uudelleen. Taivas tummeni pilvien peittäessä auringon ja Suomen naurukin lakkasi.
”Joten Venäjä.” Hän kuiskasi hiljalleen, nousten ylös kallion päältä, kääntyen vahvana suuremman valtion puoleen, ”Mitä sinä haluat? Jalkani? Käteni? Koko pääni?”
”Sen mikä on minun.” Venäjän ääni kylmeni yllättäen. Hänen ja Suomen välissä kipinöi.
”Yritä.” Suomi sihahti. Venäjä kohotti kätensä napatakseen Suomea kädestä, mutta Tino läimäisi hänen kätensä pois. Ärtymys tuli ulos Venäjästä puhalluksena kun hän yritti napata uudelleen, mutta taas vastapeluri oli nopeampi. Suomi tarttui itse lähestyvään käteen ja painoi kyntensä takin alta paljastutuvaan ihoon, raapien siihen syvät punaiset jäljet.
Pienesti Venäjä ulvahti kipua ja työnsi Suomen sivuun. Tino käänsi Venäjän oman voiman tätä vastaan laittaen jalkansa tukemaan itseään ja tyrkkäsikin itse Venäjän järveen. Suurvalta sai kuitenkin otteen toisen kädestä ja sai vedettyä kevyen Suomen mukanaan kastumaan. Veden varassa he kävivät pienen tahtojen taistelun, kunnes Tino päätyi lopulta päälle ja sai lyötyä kyynärpäänsä Venäjän rintaan. Suurvallan hallinta lihaksistaan petti hetkeksi kivusta ja hänen päänsä upposi veden alle. Hätiköidessään hän vetäisi vahingossa vettä suuhunsa, mutta sai pysäytettyä hengitysreaktion juuri ajoissa. Hallitessaan taas niskasta lihakset hän sai työnnettyä päänsä ulos vedestä juuri, kun Suomi oli painamassa hänet kokonaan uppeluksiin, puhaltaen suuhunsa päätyneen veden suomalaisen kasvoille.
Suomi pärskähti ja Venäjä työnsi hänet rantaa kohti pois päältään. Hän pyörähti ympäri ja kapusi äkkiä takaisin kuivalle kalliolle, mutta silloin kipu iski häntä vasempaan polvitaipeeseen. Vettä valuvana Suomi pakotettiin jälleen polvilleen ja tällä kertaa Venäjä sai napattua otteen myös hänen vasemmasta kädestään, vääntäen sen Tinon oman niskan taakse.
”Ajattelin tyytyä vain Karjalaan tällä kertaa.” Venäjä pihisi ihan yhtä vettävaluvana kuin Suomikin, joka irvisti kivusta, ”Mutta en pidä asenteestasi.”
”Hyvä, sillä minä en pidä sinusta!” Suomi karjahti. Venäjä taittoi hänen kättään enemmän, saaden hänet ulvahtamaan kivusta lihasten kiristyessä äärirajoilleen.
”Da… En todellakaan pidä asenteestasi. Ehkä olen sen takia ansainnut enemmän?” Venäjä totesi mietiskellen.
”Päästä irti!” Suomi huudahti, ”Päästä irti, saatanan ryssä!” Mutta nuo sanat kuullessaan Venäjä teki päätöksensä, ja väänsi. Yllättäen Suomen koko vasen käsi oli liekeissä. Lyhyt kivun huudahdus sai vastarannalla olevat ihmisetkin säikähtämään.
Venäjä työnsi Suomen kaatumaan eteenpäin, päästäen tästä viimein irti. Hiljalleen hänen kasvojensa oikeaa puolta alkoi aristaa uusi rajanmuutos.
”Olisit vain tullut kanssani…” Venäjä sanoi, katsellen surullisena maassa makaavaa Suomea, joka keräsi vasemman kätensä rintaansa vasten yrittäessään lievittää kipua. Kyynelpisaroita valui veden seassa molempien valtioiden poskilla, toisella kivusta, toisella surusta.
”Min-… Minä en tule minnekään kanssasi, helvetin…” Suomi pihisi matalalla äänellä, ”Minä vihaan sinua…”
”Mitä?” Venäjä hätkähti, uskomatta sitä mitä juuri kuuli.
”Minä vihaan sinua!” Suomi karjahti, ”Painu helvettiin!”
”Mutta…” Venäjä ei tiennyt miten päin olla, ”Pikkuveli-?”
”MINULLA EI OLE VELJEÄ!” Suomi karjui kurkkunsa kipeäksi noustessaan äkillisesti istumaan. Venäjä hypähti säikähdyksestä kauemmas. Ikinä, ei ikinä hän, tai kukaan ollut nähnyt Suomea noin raivoissaan. Niin kylmä, niin vihainen ja niin tosissaan… Venäjää pelotti.
”Painu helvettiin Ivan!” Suomi jatkoi huutoaan, turhautuen samalla yhä vain enemmän kun venäläinen ei huomioinut hänen käskyään, ”PAINU HELVETTIIN!”
Venäjä katsoi vielä pikkuveljensä tummiin silmiin ja lähti sitten astumaan askelen taaksepäin. Uusia märkiä kyyneleitä valui hänen poskeaan pitkin Suomen istuessa maassa, pidellen pois leikattavan kipeää kättään rintaansa vasten, osoittaen kaikki murhaavat katseensa suoraan Venäjään. Syksy vaihtui talveksi Ivan Braginskin lähtiessä juoksemaan samaan suuntaan josta oli tullutkin, kuumien kyyneleiden valuessaan hänen poskiaan pitkin.
Tino Väinämöinen mätkähti kalliolle. Häntä ei haitannut sillä hetkellä kipu, joka seurasi mätkähtämisestä, sillä hänellä oli muita kohtia ruumiissaan, joiden säryn hän ei ikinä uskonut loppuvan. Polvitaipeesta koko jalkaan levinnyt kipu oli vielä ollut tuttua, mutta nyt koko käden ollessa tulessa ei hän voinut kuin kiroilla ja itkeä.
”Kol… Kol… Kol.” Suomi vitsaili itsekseen, kykenemättä juuri sillä hetkellä hymyilemään. Jossain joku ihminen oli huomannut hänen ja Venäjän taistelun ja ryntäsi nyt siltaa pitkin tarkistamaan Suomen kuntoa Venäjän jo kadottua pois, mutta siitäkään Tino ei jaksanut välittää. Hän vain makasi kalliolla ja katseli taivaalta tippuvia lumihiutaleita.
Se on ohi, hän muistutti itseään lumihiutaleen laskeutuessa hänen poskelleen, se on viimeinkin ohi
Take me away from time and season
Far far away we'll sing with reason
Prepare a throne of stars above me
As the world once known will leave me
~Globus, Take me away
Kiitos