Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Lauranood - 05.06.2010 16:14:46

Otsikko: Kohtalon tie K-11 lukuja ilmestynyt 9/? (22.9)
Kirjoitti: Lauranood - 05.06.2010 16:14:46

// Alaotsikko: Draama, Adventure, Romance, AU

Nimi Kohtalon tie
Kirjoittaja Mie tietty, Lauranood
Beta Susskku_- Luvusta 4 lähtien :)
Ikäraja K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Tyylilaji Draama, adventure, Romance, AU
Paritus/Hahmot ne joita et tunnista ovat omiani, muut Rowlingin. Hahmot selvii lukiessa :)
Vastuuvapaus Kaikki paikat ovat Rowlingin, sekä jotkut hahmot, ne joita et tunnista ovat omiani. En saa tästä mitään rahallista korvausta xD
Varoitukset Hieman kiroilua
A/N Sain vain tälläsen idean. Tässä siitä traileri

Heips!! Kirjoitin nyt tuon ensimmäisen luvun uusiksi, joten se on hieman erilainen ja toivottavasti parempi!

Eräänä iltana kaikki muuttui.
Katsoin kirjettä, joka oli osoitettu minulle. Se oli kirjoitettu vihreällä musteella.

Hän saapuu tylypahkaan
Pelkäsin laittaa vanhan hatun päähäni. Mihin minä joutuisin? Tulisiko minusta paha?

Hän ystävystyi velhojen ja noitien kanssa ja oli pian yksi luokan parhaista.
"Oho, taas täydet. Miksen päjännyt näin hyvin matematiikassa?"

Monta vuotta hän käy tajuamatta kuka on, mutta neljäntenä vuonna...
Keitä olivat vanhempani? Miksi voin puhua käärmeille? Se ei ole hyvä enne. Se Potter, sitähän epäiltiin pahaksi kun se puhui käärmeille. Olenko minä paha?

Kerran syttyi tyttöjen makuusali palaamaan
"Olen niin pahoillani opettaja! Minä vain menetin malttini" Mikisi minulla on tälläiset voimat?

Professori Kalkkaros alkoi vahtia häntä tarkkaan, liian tarkkaan.
"Hmm, sinullapa on erikoisen vahvat voimat, vaikka olet rohkelikossa. Onkohan tullut erehdys?" Kalkkaros kysyi ja katsoi minuun häijysti.

Pian kaikki muuttuu, sillä hän selvittää salaperäisen isänsä arvoituksen, mutta haluaako hän todella tietää?
"Sinä et ole isäni! Minä en halua, että olet!"

Hänen täytyy valita! Joko hän valitsee isänsä, tai kaiken muun. Haluaako hän luopua kaikesta vanhan perheensä vuoksi. Toinen vaihtoehto on tuhota isä!
Voittaako kiusaus, haluaako hän perheensä kokoon?

Kommentteja?

A/N Amy aiheisia piirroksiani netissä: http://members.webs.com/MembersB/editAppPage.jsp?app=photos&pageID=145125073#photos/album?albumid=9243363

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Resonanssi - 05.06.2010 16:19:20

hyvin mielenkiintoinen, jatkoa kehiin mahdollisimman pian.

Mikisi minulla on tälläiset voimat?
miksi

onpas jännää arvailla että kuka on salaperäisen hahmo isä? Voldemort? Kalkaros?

Kerran syttyi tyttöjen makuusali palaamaan
kiinnostaa ihan mielettömästi :D

Hänen täytyy valita! Joko hän valitsee isänsä, tai kaiken muun. Haluaako hän luopua kaikesta vanhan perheensä vuoksi. Toinen vaihtoehto on tuhota isä!
Voittaako kiusaus, haluaako hän perheensä kokoon?
haluun jatkoo.
en voi hillitä itseäni, sillä tää on aivan liian mielenkiintoinen.

jatkoa toivoen...

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Tuulevi-Hillevi - 05.06.2010 16:36:27

Ei tästä vielä osaa sanoa oikein mitään. Mutta luen jatkon ja kommaan sitten jotain järkevämpää :) Hmm, maininta Potterista, eli aika kyseessä Potterin jälkeen? Mutta se voi tarkoittaa joko aikaa, jolloin Harry oli Tylypahkassa ylemmillä luokilla, tai aikaa, jolloin hänen lapsensa olivat vielä liian pieniä Tylypahkaan, tai aikaa, jolloin lapset olivat jo Tylypahkassa. Joten  :D onkos kyseessä AU-ficci?

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Lauranood - 05.06.2010 16:39:57

Lainaus käyttäjältä: Tuulevi-Hillevi - 05.06.2010 16:36:27

Hmm, maininta Potterista, eli aika kyseessä Potterin jälkeen? Mutta se voi tarkoittaa joko aikaa, jolloin Harry oli Tylypahkassa ylemmillä luokilla, tai aikaa, jolloin hänen lapsensa olivat vielä liian pieniä Tylypahkaan, tai aikaa, jolloin lapset olivat jo Tylypahkassa. Joten  :D onkos kyseessä AU-ficci?

Heh juu, onhan se AU, unohdin merkitä :D Tämä päähenkilö on siis vuoden Potteria nuorempi. Ginnyn ikäinen. Merkitsenkin tuon AU:n tuonne saman tien. Kiitoksia huomautuksesta ;D

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Lauranood - 05.06.2010 23:30:07

Luku yksi
Totuuden karvas kuolema

Olen Adriella, pelkkä Amy käy hyvin. Minulla on pitkät, aika ohuet, suklaanruskeat puoleen pohkeeseen yltävät hiukset, jota pidän useimmiten kahdella saparolla. Minä olen kalpea ja minulla on lämpimänruskeat silmät. Niissä on silti pelottava punainen vivahde keskellä, mutta minulle on sanottu, että se häipyy aikanaan.

Olen aina ollut hyvin taiteellinen. Suunnittelen itse melkein kaikki vaatteeni, sillä rakastan niiden tekemistä ja suunnittelemista. Minulla on myös ihmeellisiä kykyjä. Saan melkein aina tahtoni läpi ja jos joku kiusaa minua häneltä saattaa pudota vähintään puolet hiuksista.

Olen adoptoitu ja tiedän sen. Se ei silti häiritse minua, sillä olen saanut aivan ihanat ottovanhemmat. Asun aika pienessä ullakkohuoneessa, mutta se sopii minulle täydellisesti. Minulla on pikkuveli, joka on vanhempieni oma. Sekään ei häiritse minua, sillä he vakuuttavat minun olevan heille yhtä rakas.

Olen aina ollut hiljainen ja yksinäinen, sillä kaarran kaikenlaista seuraa, se on synnynnäistä. Vihaan niitä, jotka haluavat muuttaa minun päätäni eri suuntaan. He saavat maistaa hiustenlähtöä. En ole yhtään hyvä koulussa. Ne asiat eivät vain uppoa minun päähäni. Pärjään kyllä kemiassa, mutta vain silloin kun pitää tehdä jotain sekoituksia, se on hauskaa ja niin luonnollista!

Elin aina sen mukaan, että olin outo, erilainen. Eräänä päivänä minulle tuli kirje. Kirjekuori oli vanhan, kellastuneen pergamentin väristä. Siihen oli kirjoitettu smaragdin vihreällä musteella.

Neiti A. McVanger
Ullakkohuone
Baronian Croft 14
Colchester
 
Katsoin kirjettä. Siinä oli ihmeellinen vaakuna. Iso ”T” ja sen ympärillä kotka, leijona, käärme ja mäyrä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä ne merkitsivät.

Kirjeessä sanottiin, että minut oli hyväksytty Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun? Lukukausi alkaisi 1. syyskuuta ja siinä kirjekuoressa oli myös lista kirjoista, jota minulla pitäisi olla. Ensimmäisessä kirjassa oli myös allekirjoitus; Vararehtori Minerva McGarmiwa? Karmivaakin?

Juoksin näyttämään kirjettä äidilleni. Hän iloitsi siitä ihan hysteerisesti. “Mitä! Oletko sinä noita? Voi kulta, minä tiesin aina, että sinä olet jotakin todella erikoista!” hän kiljui ja halasi minua niin, etten saanut happea hetkeen. No ainakaan ei tarvinnut pelätä huoneita vastaanotosta. “Tuota. Minun pitää mennä ostamaan nämä tavarat viistokujalta, mikä se on?” kysyin. “Voi kulta en minä tiedä. Ehkä joku tulee kertomaan siitä sinulle?” hän ehdotti.

Olin sanomassa, että aivan naurettava idea kun ovikello soi juuri silloin. Avasin oven ja sen takana seisoi pikkuinen mies. “Hei olen professori Lipetit!” mies esittäytyi pirteästi. Olin jo sanomassa, että just, ja lyömässä oven kiinni, mutta estin itseäni tekemästä sitä. “Minun on määrä huolehtia, että saat kaikki koulutarvikkeesi, koska et osaa sitä vielä, ja oletettavasti sinulle on jo kirjekin tullut”, hän papatti iloisena. “Mainiota, mainiota. Nyt voisitte kaikki tulla, niin minä opastan teidät viistokujalle. Se on tuolla Lontoossa. Sitten lähdenkin hakemaan seuraavaa oppilasta”, hän jatkoi papattamistaan.

Isäni oli jo ottanut takin, äiti jäisi kotiin vahtimaan veljeä, jota ei uskaltanut ottaa mukaan. Professori Lipetit opasti meidät vanhan bubin läpi, jota en ollut aluksi edes huomannut. Se oli takuulla piilotettu ihmisiltä, jästeiltä, kuten Lipetit sanoi. Vanhempani olivat jästejä, mutta minä en. Se sai minut kamalan iloiselle tuulelle, olin erikoinen!

Ostimme mitä jännittävimpiä kirjoja, mutta saisin niistä käsityksen vasta koulussa. Ne olivat minulle uusia ja hauskoja. Eivät ne tuntuneet koulukirjoilta. Ne olivat niin jänniä!

Meinasin pomppia, kun vanhempani saattoivat minut rautatieasemalle. “Osaatko tästä jo itse kulta? Meillä on todella kova kiire töihin”, äiti kysyi ja antoi lähtösuukon minun nyökytellessäni innoissani. Todellisuudessa minulla ei ollut hajuakaan, miten pääsisin laiturille 9¾. “Yhdeksän ja kolme neljäsosaa”, hoin itsekseni ja katselin ympärilleni. Ei mitään hajua, missä moinen sijaitsi.

Silloin näin lauman punapäisiä, yhden mustahiuksisen ja yhden ruskeapehkoisen. He puhuivat jästeistä ja sillä mustahiuksisella oli pöllö. Kyllä, olin oikeassa paikassa. “Hei, anteeksi”, huusin ja juoksin heidän luokseen. “Voitteko neuvoa minut laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä?” kysyin. Hieman pyöreähkö nainen hymyili minulle. “Tottahan toki kulta, tule tänne niin Percy näyttää sinulle mallia”, hän hymyili.

Katselin hieman ylimielisen näköistä poikaa. Joo okei, aika pelottavaa. Sitten katseeni osui siihen mustahiuksiseen. Olin ottanut kaiken toisesta maailmasta selvää, joten tunnistin hänet otsassa olevasta arvesta. “Oletko sinä Harry Potter?” kysyin innoissani. Poika nyökkäsi hieman kainosti. Oliko hän ujo?

Percy käveli kaiteiden yhdeksän ja kymmenen välistä ja katosi. Katsoin häntä silmät suurina. “Tytöt, te voitte mennä yhdessä kun molemmat kerran aloittavat ensimmäistä kertaa”, nainen ilmoitti hymyillen. Hymyilin punapäiselle tytölle. Hän näytti hieman katkeralta. Mitä minä olin tehnyt? Hän soi minulle silti hymy ja me menimme yhdessä kaiteen läpi. Naine tuli pian miehensä kanssa läpi ja he auttoivat tyttärensä junaan. Minä kävelin omia matkojani.

Pompin melkein tyhjään vaunuosastoon. Olin niin iloinen. Istuin junan penkille laitettuani matkalaukun tavarahyllyille. Punapäinen tyttö kurkkasi vaunuosastooni. “Äh, saanko tulla tänne? Muualla on niin täyttä ja isoveljeni eivät halua minua samaan osastoon kanssaan”, hän irvisti. “Tule vaan”, hihkuin.

Meistä tuli ystäviä sillä junamatkalla. Hän kertoi elämästään velhoperheessä ja minä olin kateellinen, muta vain vähän. Olihan minullakin hyvä perhe. Hän kertoi minulle kaikkea koulusta, sellaisia asioita, jota en olisi osannut aavistaakaan. Hän tiesi koulusta paljon, mutta hän tuntui haluavan kouluun yhtä kovasti kuin minä, ellei enemmän.

Me seilasimme järven yli linnaan ja siellä meidät lajiteltiin tupiin. Meidän piti pistää vanha hattu päähämme ja se kertoisi tupamme. Kun tuli minun vuoroni, minä pelkäsin laittaa hatun päähäni. Mihin tupaan joutuisin/pääsisin? Tulisiko minusta paha, luihunen?

Painoin sen päähäni ja kuuntelin sen kuiskutusta korvaani. “Niin, pistäisin sinut heti luihukseen, ei epäilystäkään. Pääsi suorastaan huutaa julmuutta, mutta sinulla on edessäsi vaikeita aikoja. Tarvitset sitä, mitä sinulla on ja paljon. Olet siis rohkea ROHKELIKKO!” viimeiset sanat hattu huusi koko koululle.

Päässäni soi hatun sanat: ‘Pääsi suorastaan huutaa julmuutta’. Olinko minä niin paha? Miksi minut pistettiin rohkelikkoon? Sitä en osannut sanoa. Minulle taputettiin yhdestä pöydästä ja minä juoksin sinne. Ehdin nähdä kaikki punapäät, paitsi yhden. En nähnyt sitä, joka oli seisonut lähinnä Potteria. Sitä kaikista nuorinta, lyhyydestä päätellen. Ainakin pojista nuorimman, se tyttö, Ginny oli vielä nuorempi.

Totuin nopeasti taikuuden eri saloihin. Opiskelin ahkerasti ja pärjäsin hyvin. Tämä oli koulu, jota halusin käydä! Täällä asiat eivät tuntuneet puunjärsimiseltä, toisin kuin jättien koulussa. Tänne minä todella kuuluin!

Ensimmäiset kuukaudet koulussa olivat kuin taikaa. Tutustuin innokkaasti jokaiseen aineeseen ja opin pian tuntemaan suosikkini ja inhokkini. Opin myös tuntemaan opettajia ja Kalkaroksesta taisin pitää vähiten. Hän oli häijy ja epäoikeudenmukainen, kaikille muille paitsi omalle tuvalleen, Luihusille.

Lempiopettajani oli varmaan tiukka professori McGarmiwa, sillä vaikka hän oli meidän tupamme johtaja, hän kohteli meitä kuten kaikkia muitakin.

Minä pidin salaa Potterista, mutta koska paras ystäväni Ginny oli aivan rakastunut häneen, en viitsinyt koskaan näyttää tunteitani. Minusta oli hauskaa silti katsella kun Potter pelasi huispausta, sellaista velhojen urheilua. Seitsemän pelaajaan neljä palloa. Neljätoista pelaajaa yhdellä kentällä pelin aikana. Potter oli nuorin etsijä sataan vuoteen!

Kalseaa Draco Malfoyta välttelin. Hän kiusasi mielellään Rohkelikkoja.

Ensimmäinen vuosi oli hirveä! Rakastin koulua, mutta siellä tapahtuvat asiat olivat pelottavia. Ginnyllä oli päiväkirja. Hän kirjoitti siihen ja sai vastauksia. Minua se kirja kiehtoi luvattoman paljon. Muistan kerran illalla ottaneeni kirjan käteeni. Kirjoitin siihen omalla musteellani.

“Hei Tom, minä olen Amy.”
“Hei Amy.”
“Tiedän, ettet ole hyvä. Minä aistin sen.”
“Olet fiksu tyttö, mutta sinun enteesi on vaarallinen.”
“Tiedän. Älä satuta Ginnyä!”
“Voi ei minun tarvitsekaan.”
“Mitä?”
“Sinä teet sen puolestani.”

Sitten välkähti outo lila valo ja jokin sai minut valtaansa. Yritin ravistella sitä pois, mutta se oli kuin osa minua. Lähdin hiljaa kävelemään pois makuusalistani ja päädyin tyttöjen vessaan. Näin Myrtin tuijottavan minua. “Häivy!” tokaisin. Myrtti parkaisi kuuluvasti ja meni pönttöönsä. Kasvoilleni kaartui hymy, vaikka tahdoin pyytää anteeksi.

“Aukene!” mutisin yhdelle hanalle. Olin varma, että puhuin eri kieltä. Hana työntyi syrjään tehden leveälle putkistolle tilaa. Parkaisin kauhusta, mutta voima sai minut hyppäämään putkeen. Päädyin outoon, saasteiseen kammioon. Kävelin sitä pitkin ja lopulta minä päädyin kammioon, jossa oli patsas. “Salazar Luihunen”, kuulin itseni kuiskaavan.

Katsoin luihusta ja tunsin kutsuvani jotakin. “Puhu minulle Luihunen! Nelikosta mahtavin!” sihisin jälleen. Patsaan suu aukeni ja sieltä luikerteli valtava käärme! “Basiliskini”, kuulin itseni sanovan ja silittävän käärmeen suomuista pintaa.

Silloin lähetin käärmeen ensimmäisen kerran matkaan. Käveli makuusaleihin ja laskeuduin nukkumaan.

Aamulla herätessäni muistin eilisen ja vapisin pelosta. Olin lähettänyt basiliskin matkaan! Minä juoksin vessaan ja avasin taas oven. Kipitin basiliskin luolaan. “Palaa!” komensin käärmettä. Kuulin sen hitaan luikertelun. Kuulin myös askelia. En lähettänyt kuitenkaan käärmettä tappamaan häntä, hän voisi olla puhdasverinen.

“Ginny!” huudahdin nähdessäni tutun hahmon, joka tuli luokseni. “Amy, mitä sinä…” Tunsin punaisen alueen silmissäni laajenevan. Hymyilin oudosti, ei minulle sopivalla tyylillä. “Helpotat työtäni”, kuiskasin ja kohotin sauvani. Ginny kiljaisi pelosta. “Komennu!”

Näin Ginnyn pupillien ensin laajenevan ja sitten kutistuvan. Silmät olivat oudon lasittuneet ja ilme järkyttynyt. Lopulta ilme palasi normaaliksi ja minä talutin hänet pois luolasta. Päässäni huimasi ja kaaduin vessan lattialle. “Amy?” Kuulin jonkun kysyvän. Makasin sairaalasiivessä.

Suljin silmäni. Minulla ei olisi enää töitä. Olin antanut Ginnyn Tomille, miten inhottava ihminen olinkaan? Pistin kaikki syytöksen Ginny raukan niskaan. Näin hänen silmistään, että hän ei ollut läsnä täydellisesti. “Anteeksi”, kuiskasin hiljaa ja suljin silmäni.

Lopun vuoden kyyristelin peloissani ja Maistoin kuoleman katkeran maun ilmassa. Se kietoi minut hiljaa sisäänsä. Tunsin sen kuoleman sormien kiristyvän kaulani ympärillä. Maistoin kuoleman karvaan maun. Tiesin, että kuolema läheni, se oli tulossa. Minä olisin yksi sen aiheuttajista.

Kun Ginny siepattiin, meinasin kuolla huolesta, sillä tiesin itseni olevan syyllinen. Meinasin monta kertaa lähteä hakemaan häntä, mutta minua estettiin. Tunsin Tomin otteen itsessäni. Se esti minua. Kielsi minua menemästä.

Tomin silmin näin kaiken mitä luolassa tapahtui. Vapisin pelosta ja syytöksestä. Lopulta minut raahattiin sairaalasiipeen. Olin pelosta jäykkänä. Kuolema kiersi minua. Kerran Malfoyn penikka kävi luonani. Hän katsoi minua pitkään silmiin. “Sinäkö muka?” hän kysyi halveksien ja poistui.

Mitä minusta?

Kun Ginny saatiin pois luolasta, makasin sairaalasiivessä ja itkin. Näin kuinka Ginny talutettiin sairaalasiipeen ja olin varma, että hän vihasi minua. Tajusin vasta nyt, mitä oli tapahtunut. Tom oli poissa. Olin vapaa.

“Ginny, olen niin, niin pahoillani”, nieleskelin kyyneliäni. “Näin silmäsi. Se ei voinut olla sinun vikasi”, hän sanoi. Näin Ginnyn silmissä tyhjän tuijotuksen. Shokin ja järkytyksen. Vuodatin monta kyyneltä hänen vuokseen.

~***~

Opiskelin ahkerasti, mutta mitä vanhemmaksi tulin sitä enemmän minua kiinnostivat juureni. Olinko oikeasti jättisyntyinen, kuraverinen. Olinko puoliverinen vai puhdasverinen. Halusin kovasti viimeistä. Halusin olla aito noita, en mikään puoliksi ihminen.

Kolmannen luokan kesällä aloin todella tutkia juuriani. Ketkä olivat vanhempani, miksi minut oli pistetty adoptioon?

Jäljitin asioita. Löysin adoptiotoimiston, josta minut oli adoptoitu. Näin vain naisen nimen. Naisen joka oli tuonut minut siihen ankeaan paikkaan. Miksi? Miksi hän oli tehnyt niin? Väestörekisteristä minä löysin hänen tietonsa. Hän asui aika kaukana, mutta sain vanhemmiltani luvan käydä tapaamassa heitä.

Olin kolmetoistavuotias, mutta kannoin sauvaani kaikkialle, jotta se olisi hädänhetkellä käsillä. Käteni tärisi, kun koputin äitini? oveen. Oven avasi kaunis nainen. Iältään hän oli noin kolmenkymmenenviiden. Nainen katsoi minuun epäröiden. “Hei, minä, minä. Minä haluaisin tietää, että oletko pistänyt lapsesi adoptioon?” kysyin. Aika typerä kysymys vetovieraalta, mutta ihan sama.

“Adriella?” hän kysyi uskomatta mitään. Katsoin häntä järkyttyneenä. Pieni kyynel karkasi poskelleni. “Sinä, sinä, pistit minut pois”, syytin. “Minun oli pakko”, hän sanoi ja viittasi minut sisään. Hänen äänessään kuulsi järkytys. Halusin olla hänen tyttärensä, mutta en kuitenkaan. Halusin pois, mutta en kuitenkaan.

Katsoin taloa. Se oli selvä noidan asumus. Huokaisin raskaasti. Tunsin pienen sirun liittyvän sydämeeni, mutta se toi minulle tuskaa. Tieto, että äitini oli elossa ja voi hyvin, mutta ei halunnut minua sattui, paljon. Nyyhkäisin ja yritin pysyä vahvana, mutta se oli yllättävän vaikeaa. Miten pystyisin katsomaan häntä silmiin ja olemaan oma itseni.

Kaipuu kirpaisi sydämessäni. Hän oli äitini, mutta hän ei halunnut minua. “Adriella. Näen silmistäsi, että inhoat minua”, äitini sanoi. Katsoin häntä ja yritin saada katkeruuteni katoamaan. “En muistuta sinua”, totesin vain. “Tule tänne niin katson sinua.” Kävelin hitaasti hänen luokseen.

Hän otti kasvoni käsiinsä. Hän hiveli hiuksiani ja katsoi silmiini. “Olet aivan kuten isäsi. Hiuksesi, silmäsi, ruumiinrakenteesi. Varmasti jopa älysi.” Katsoin häneen julmasti. “Sitähän sinä et tiedä, koska et halunnut minua”, sanoin. Ehkä liian julmasti. “Olet kasvanut niin paljon.”
“Niin. Vauvan ja melkein neljätoista vuotiaan välillä on aika paljon eroa.”

“Oletko minulle vieläkin vihainen?”
“Olen!” Olin katkera ja halusin itkeä. Painautua vasten häntä, sillä tunsin hänet sydämessäni. Polttava pala kurkussani halusi huutaa, mutta yritin peittää tunteeni.

“Miksi pistit minut adoptioon?” kysyin katkerana kohtalostani. Olisin voinut saada elämän, äitini kanssa. Olisi sekin jotakin. “En olisi saanut pitää sinua”, hän kertoi. “Et olisi saanut…?” “Minä en kertonut äidilleni sinusta. Hän oli ylpeä noita. Sinä olisit häpäissyt sukumme.”

Se sattui. Ihan kuin naulapyssyllä olisi ammuttu viisituhatta naulaa sydämeeni. Olin häpäisy? Katkera poltteleva kyynel laskeutui pitkin poskeani. Pala kurkussani kasvoi. “Tuo sattui”, parkaisin hänelle. Hänen kasvonsa vääntyivät surusta. “Tiedän, mutta se on totuus.”

Punnitsin hänen sanojaan ja löysin totuuden. “Et ottaisi minua nytkään, vaikka palaisin”, kuiskasin. Totuus paistoi hänen silmistään. “En. En voisi. Olet minulle muistutus suuresta virheestä, jonka kerran tein.” Suuresta virheestä? Sekö minä olin hänelle?

“Kuka on isäni?”
“Voi sinun on turha etsiä häntä. Hän ei koskaan ottaisi sinua takaisin. Ei ikinä. Hän ei halua sinua, eikä tiedä sinun olemassaolostasi.” Silmäni mustuivat raivosta ja katkeruudesta. “Olen ilmeisesti saanut velhomaailman huonoimmat vanhemmat”, parkaisin.

“Toki minä rakastan sinua, mutta sinä näyttäydyit minulle aina vain virheenä. Olen siitä pahoillani”, hän kuiskasi. “Halaatko minua?” kysyin. Sitä minä tarvitsin. Hän nyökkäsi ja näin pienen kyyneleen hänen silmäkulmassaan. Halasin häntä ja hän vastasi halaukseen. Katkerat kyyneleeni valuivat hänen olalleen. Ensimmäinen halaus, ensimmäinen kosketus. Harmi, että ne kaikki jäävät viimeisiksi.

Poistuin ulos kyyneliäni niellen. Halusin löytää isäni. Siitä tuli minulle pakoon pääsemätön pakkomielle. Isäni. Kuka hän oli, mitä hän ajattelisi minusta? Minä halusin löytää hänet. Tarvitsin sen toisenkin osan sydämeeni, vaikka tämä osa repi rintaani auki ja sai minut itkemään ja vuotamaan kuiviin.

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Resonanssi - 06.06.2010 10:12:11

hyvä luku mutta se meni aivan liian nopeasti, jos tahtia voisi hidastaa niin se olisi hyvä. (kirjoitan välillä itsekin liian nopeaan tahtiin ;D)

Minun pitää mennä ostamaan nämä tavarat viistokujalta,
Viistokujalta

Hei olen professori Lipetiti
i pois lopusta

Nyt voisitte kaikki tulla, niin minä opastan teidät viistokujalle
ja taas "Viistokujalle"

Niin, pistäisin sinut heti luihukseen
luihuiseen

minusta hän löysi äitinsä aivan liian helposti, joten toivon että isän löytäminen on paljon vaikeampaa, ja minusta tapaamisessa oli epäluuloisuutta liian vähän.

ja luku tosiaan oli hieman tylsä, muttei kuitenkaan huono.
olen oikeastaan pettynyt, mutta ihan varmasti jatko on parempaa :D

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Lauranood - 06.06.2010 11:34:32

Kirjoitin tahallani liian nopeasti, koska hän on liian nuori muuten, enkä halunnut aloittaa suoraan neljännestä luokasta. Äitinsä hän löysi nyt jo siksi, etten mainitse varmaankaa koko äitiä enää jatkossa. Hän ei ole niin tärkeä. Keakityn enemmän siihen salaperäiseen isään ;D
Tiedän tämän olleen huono, kuten mainitsin. Jatkosta tulee täysin erilainen. Tämä on vähän kuin alkuselitys ;D
Korjataanpa nuo virheet muuten, kiitos siitä :)

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Tuulevi-Hillevi - 06.06.2010 14:34:26

Ensimmäisessä luvussa ei haittaa, vaikka asiat tapahtuvatkin melko vikkelään - vähän kuin alkuselityksenä, niin kuin sanoit, että päästään itse siihen asiaan - mutta mun makuuni juoni eteni silti vähän liian kovaa kyytiä, mistä johtui sitten se, että kirjoitustyyli jäi oikeastaan hyvinkin latteaksi. Älä sano, että luku on huono, koska sitä se ei ole... kuvaile vain vielä enemmän ja rohkeasti tunteita ja ajatuksia, ainakin tuota kadonneen tyttären paluu -kohtausta olisi voinut hyvinkin pitkittää ja tehdä siitä tunteikkaampi ja syvempi. Asiansa osaavasta betasta saattaisi olla suuri apu, kokeile vaikka tuolla betanhakutopassa?
   Hmm tämä oli myös melko kirjakliseinen, vähän niinkuin sekoitus Tomia ja Harrya. Mutta olen varma, että jatkon myötä hahmosta kehittyy omaperäisempi, kun löydät ne persoonalliset piirteet.

Jatkoa  odotellessa, tämähän voi kääntyä jännittäväksi ;)

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Lauranood - 06.06.2010 19:42:36

A/N Noniin tässä on sitten kunnollinen luku! Nyt ei mene yhtään niin nopeasti, eikä ole niin huonokaan. Tästä se oikeastaan vasta alkaa :)

Luku kaksi  Painajaisia

kävelin hautausmaalla
PRIIII!
Hivelin yhtä hautaa sormillani
PRIIII!
Oli talvi
PRIIII!
Haudan vieressä oli jäätä
PRIIII!
Päätin vilkaista siihen, katsoa itseäni.
PRIIII!
Minulla ei ollut kasvoja!
PRIIIIIII!

Hätkähdin hereille. Haparoin sormillani, etsien herätyskelloa. En löytänyt sitä. Vilkaisin ympärilleni, en nukkunutkaan sängyssäni. Nukuin pienellä parvillani. Olinko muka mennyt nukkumaan sinne illalla? Kapusin tikapuita alas ja ihan loppupuolilla jalkani petti ja tömähdin persuksilleni maahan. “Hitto”, mutisin ja laahustin sammuttamaan sitä pirun herätyskelloa.

Minun oli pakko lähteä suihkuun, sillä olin hiestä märkä. Se uni oli kamala. Liian todellinen. Kiedoin kädet ympärilleni ja pudistelin päätäni. Minulla oli kylmä. Minä melkein värisin kylmästä. Hassua. Vilkaisin ulos. Kyllä, siellä oli kesä. Keskikesä.

Olin nähnyt painajaisia jo jonkin aikaa, mutta ne olivat lähinnä sellaisia, jotka naurattivat minua jälkeenpäin. Kuten, Olin hautausmaalla ja hämähäkki hyppäsi esiin. Se sanoi olevansa isäni. Se oli aika naurettavaa, ei se tosin silloin naurattanut kun sitä näki parhaillaan.

Annoin kuuman veden valua turhaan ihollani. Minua ei kiinnostanut kuinka suuri vesilasku saattaisi tulla. Lopulta huokaisin ja luovutin. Siirryin laskemaan kylpyammeeseen vettä. Kiedoin kylpytakin ylleni ja aloin katsella kaappeja. Halusin vaahtoa, sekä ruusunterälehtiä. Ne auttoivat minua rentoutumaan.

Löysin niitä, sekä kynttilöitä ja tulitikkuja. Hain jopa vanhan levysoittimeni ja pistin sen soimaan. Kun kylpyni oli täydellinen sytytin kynttilät ja sammutin valot. Liu’uin veteen ja vetäisin henkeä kun kuumavesi kosketti ihoani. Minulle tuli heti paljon lämpimämpi olo. Upposin vaahtoon ja rentouduin.

Tunsin kuinka jäykät lihakseni rentoutuivat hiljalleen. Ruusun pehmeä tuoksu leijaili nenääni. Huokaisin onnesta. Pehmeä musiikki leijui korvistani sisään, sekin auttoi minua rentoutumaan. Suljin silmäni huokaisten.

Kävelin jälleen hautausmaalla. Tanssahtelin oikeastaan. Olin iloinen. En tiedä miksi, mutta olin. Pian Harry Potter käveli eteeni. Minä punastuin, olinkohan hieman ihastunut? “Sinä!” hän sanoi vihaisena. Katselin häntä, mitä minä olin tehnyt? “Sinä saat maksaa!” hän huusi ja otti sauvansa esille.

Hän osoitti sauvalla maata ja se alkoi halkeilemaan. “Mitä ihm…” sanoin sanotuksi, mutta juuri silloin maa petti allani. Roikuin sormieni varassa ja aloin kiljua: “En ole tehnyt sinulle mitään! Ole kiltti ja auta minua!” Kyyneleet tippuivat silmäkulmistani. Silloin hänen ystävänsä, Ron käveli paikalle. Hän nauroi, Harrykin nauroi. Ron astui askeleen lähemmäs ja tallasi sormeni.

Henkeni salpaantui ja minä tipuin, ja tipuin, ja tipuin. Paiskauduin holtittomasti kieppuen veteen. Veden virtaus oli liian kova, en voinut hengittää!

Haukoin henkeäni pulpahdettuani pintaan kylpyammeesta. Nojasin reunaan ja jalkani lilluivat vielä ammeessa. Nousin kokonaan ylös ja puin kylpytakkini ylleni. Nämä unet tappaisivat minut vielä. Laskin veden pois ammeesta.

Nousin postin siinä samassa. Kirje Tylypahkasta! Siinä oli neljännen vuoden kirjalista. Pimeydenvoimilta suojautumisen opettajamme oli jälleen vaihtunut. Kaikki opettajani olivat olleet vain vuoden. Kukakohan se olisi tänä vuonna?

Vein postin äidilleni ja otin yhden paahtoleivän mukaani poistuessani huoneeseeni. Kipusin ullakolle vieviä portaita ja avasin oveni. Meidän ullakollamme oli kaksi osaa. Eteinen ja minun huoneeni. Rakastin huonettani.

Sen toisessa päässä katto oli vino. Siinä päässä oli myös minun pieni nurkkaparveni. Sen alla oli ompelukoneeni. Ovi oli aivan toisen päätyseinän reunassa. Oven vieressä oli ikkuna, se oli syvennyksessä ja siinä oli mukava ikkunalauta, siinä oli ihana istua. Päätyseinien välisellä seinällä, oven puolella oli valtava vaatekaappi. Täynnä kankaita ja minun omia vaatteitani. Yhdessä hyllyssä oli kamalasti kenkiä. Vanhemmistani liikaa.

Vaatekaapin vastapäätä olevalla seinällä oli ovi parvekkeelle. Parvekkeen oven vieressä oli koulupöytäni. Toisella päätyseinällä oli sänkyni ja katossa, joka oli matalampi, oli kamalasti kuvia ja piirustuksia.

Parvekkeen oven toiselta puolelta kuului kamalasti piipitystä avasin sen. Pieni, söpö, pallomainen otus lennähti sisään. Se oli todella pieni pöllö ja se kantoi kirjettä. Otin sen kiinni pienen tappelun jälkeen. Se oli aivan liian innokas. Sain kirjeen. Se oli Ginnyltä, parhaalta ystävältäni tylypahkasta. Meistä tuli heti ystäviä. Hymyilin.

Hei Amy!
Olemme menossa ensiviikolla ostamaan koulutavaroita viistokujalta. Haluatko tulla kanssamme? Nyt on hieman vaarallista liikkua yksin, tiedäthän, Tiedät-kai-kuka on taas liikkeellä. En ole varma uskotko siihen, mutta minä uskon. Minusta olisi todella mukavaa, jos pääsisit tulemaan silloin.
Voi hyvin
Parahin terveisin Ginny
PS. lainasin Ronin postityyhtystä, eikö olekin söpö.

Hymyilin. Söpö, kuvasi pientä palleroista täydellisesti. Niin tosiaankin, en ollut uhrannut ajatustanikaan Tiedät-kai-kenelle, sillä se ei oikeastaan liikuttanut minua. En ollut ihan varma uskoisinko hänen uudelleen nousemiseensa. Päätin silti mennä Ginnyn ja muiden hänen perheenjäsentensä kanssa. Varmasti myös Potter ja Granger, jättisyntyinen oli tulossa.

Joutuisimme varmasti liikkumaan heidän kanssaan, mutta parempi sekin kuin yksin. Kirjoitin Ginnylle hyväksyvän vastauksen ja lähetin matkaan. Postityyhtynen pomppi lennossa innoissaan. Nauroin sille, se oli niin suloinen. Äitini oli luvannut, että tänä vuonna saisin ostaa itselleni syntymäpäivälahjaksi pöllön! Makeeta!
 
Sitten tajusin, etten ollut muistanut kysyä lupaa mennä viistokujalle. Juoksin saman tien alas ja löysin äitini keittiöstä. “Äiti, saanko mennä Weasleyn perheen kanssa viistokujalle ensiviikolla?” kysyin. “Me ajattelimme, että voisimme silloin mennä eläintarhaan, ehkä joskus toisten”, äitini hymyili. Hitto!

Aloin heti keksiä varasuunnitelmaa. “Eikun äiti. He ovat menossa silloin ja haluaisin heidän mukaansa”, yritin. “Ei, mitä et ymmärrä. Mene ensivuonna. Voit ihan hyvin mennä yksinkin tai muiden ystäviesi kanssa”, äitini ilmoitti. Miksi kaikki piti mennä vaikeimman kautta? En kehdannut kertoa, että olin jo suostunut.

“Äiti, se on nykyään todella vaarallista. Minun maailmani vaarallisin velho nousi uudestaan viime lukukauden lopussa, etkö muista? Minun muut ystäväni eivät oikein usko siihen, mutta Weasleyn perheen kanssa olisin turvassa, sillä he uskovat”, selittelin.

Äitini katsoi minuun hyvin murhaavasti. “Mehän menemme eläintarhaan tästä ei keskustella”, hän tokaisi vihaisena. “Sinä taidat haluta minusta eroon? Haluat, että menen yksin ja kuolen!” huusin hänelle. Se oli todella tyhmästi sanottu, mutta ainakin sain luvan…

Äitini nyyhki katkonaisesti. “En tietenkään halua, mu, mutta minä vain… No senkus menet heidän kanssaan”, hän oli parkunut ja minä juoksin nopeasti pois. Perääni huikkasin: “Anteeksi, en tarkoittanut mitä sanoin!” Lukkiuduin huoneeseen. hän ei saisi muuttaa enää mieltään.

Nyt minulle jäisi kuusi pitkää päivää odotettavaksi, että milloin pääsisin viistokujalle. Huokaisin. Päätin ommella itselleni jonkin asun tässä odotellessani. Rupesin raapustamaan kuvaa paperille. Päädyin asuun, jonka väriksi päärin lilan.

Se oli mekko, joka ylsi noin puoleen reiteen. Siihen suunnittelin puolipitkät hihat, jotka levenisivät hihansuista. Käsitaipeen kohdalle tulisi nauha. Hame oli kellomainen, mutta suunnittelin rintojen alapuolelle nauhan, joka tekisi siitä hieman muodollisemman. Kaula-aukosta tein V:n mallisen ja siihen tuli röyhelöitä. Nauhat ja röyhelöt olisivat mustia.

Asustetta voisi käyttää kotona, vaikka legginssien kanssa. Siihen sopisivat myös lilat piikkarit, joissa olisi nilkkaremmit ja mustat pohjat. Menin penkomaan kangaskaappiani ja löysin juuri sopivan kankaan.

Muutaman päivää minä pakersinkin hameeni kanssa, tai no mekkohan se oikeastaan oli. Välillä ruinasin vanhemmiltani rahaa. Painajaisiin oli tullut tauko, mutta se saattoi johtua siitä, että nukahdin aina liian myöhään ja rättiväsyneenä.

Sitten koitti keskiviikko ja mekkoni oli valmis. Hymyilin ja katselin sitä ylläni. Ei mikään muotoja imarteleva, mutta mukava päällä. Täydellinen oloasu. Hymyilin itsekseni. Huomiseksi keksisin kyllä tekemistä ja perjantaina me lähtisimme Lontooseen. Perheeni heittäisi minut siihen bubin eteen. Olimme sopineet Ginnyn kanssa, että tapaisimme Irvetassa, velhojen pankissa. Minun piti vaihtaa rahaa ja heidän nostaa.

Menin illalla aikaisin nukkumaan, koska en keksinyt mitään tekemistä. En todellakaan kuvitellut näkeväni painajaisia. Ne olivat häipyneet kokonaan. Olin onnellinen, mutta turhaan…

Seisoin tyhjän päällä. Missään ei ollut mitään. Missä olin?
Minua päin kävelivät kaksi hahmoa. Heillä oli viitat ja huput niin, etten voinut nähdä kasvoja. Sirompi hahmo otti hupun pois, äiti? Toinen hahmo piti hupun silmillään. Hän puhui karhealla äänellä.

“Sinun takiasi me emme voineet olla yhdessä!” hahmo syytti minua. Äitini näytti itkuiselta. “Ilman sinua kaikki olisi hyvin”, hän kuiskasi minulle ja tarttui isääni kädestä. Mitä? Miten niin minun syyni? Yritin huutaa heille, haukkua heidät pystyyn, mutta en voinut. Minulla ei ollut ääntä.

“Me päätimme korjata tilanteen!” hahmo ilmoitti. Tyhjyys katosi altani, minä tipuin keskelle hautausmaata. Nyt edessäni oli vasta kaivettu hauta, minun hautani! Minua kohti käveli huppupäinen hahmo. Huppu lennähti sivuun, Voldemort!

“Sinä kuolet kultaseni, kerro sitten minullekin miltä se tuntuu, minä kun en ole koskaan todella kuollut”, hän kuiskasi pehmeästi ja kohotti taikasauvansa. Kiljuin äänettömästi ja yritin juosta karkuun. “AVADA KEVADRA!” kuului takaatani. Minä kuolin.

“ÄÄÄH”, parkaisin vuoteessani. Istuin ja huohotin kuin kuolemaisillani. Kuulin askelia portaista. “Kulta oletko kunnossa?” äitini kysyi ja kosketti otsaani. “Olen, ei hätää. Se oli vain unta”, huohotin. “Taisi olla todella pahaa unta”, äitini totesi haukotellen. Nyökkäsin. “Se… Onpa kello jo paljon. Ei kannata enää nukkua!” totesin reippaasti ja nousin ylös.

Äitini katsoi minuun haukotellen. “Ole sitten hiljaa, jos et nuku enää. Minä ainakin menen nukkumaan”, hän haukotteli ja katsoi kelloa. Se näytti puoli viittä. Nyökkäsin hymyillen. Heti kun äitini oli sulkenut oven lysähdin vuoteelleni ja… itkin. Se uni oli ollut aivan kamala. En halunnut enää nähdä hänen kasvojaan. En ollut ikinä nähnyt niitä, mutta unessa ne tuntuivat niin oikeilta. Juuri hänen kasvoiltaan.

Ne olivat valkoiset, vitivalkoiset. Hänen silmänsä olivat punaiset ja nenä pelkät kaksi viirua. Suu oli ohut ja se ääni, niin julma, niin ilkeä, murhanhimoinen. Hänen päänsä oli pääkallomainen ja hänen kätensä, ne olivat ohuet kuin pelkät luut. Pitkät luisevat sormet saivat minut voimaan pahoin.

Pukeuduin eilen valmiiksi saamaani oloasuun ja yritin rentoutua. Huokailin vähän väliä ja päätin uppoutua johonkin kirjaan. Etsin hyllystäni ja lopulta löysin jonkin paksun kirjan, jota en ollut ikinä lukenut. “Taru sormusten herrasta”, toistin vieraan nimen ja avasin kirjan. No ainakin se olisi paksu. Yritin kuluttaa siihen koko päivän, mutta kirja ei oikein uponnut minuun.

Pidin taukoja jatkuvasti ja lopulta kyllästyin. Viskasin kirjan parvelleni ja avasin miniläppärini. En meinannut keksiä silläkään mitään tekemistä. Päätin hakea ihan huvikseni kaiken maailman keskustelusivuja. Etsin hakusanalla “Noidat ja velhot”, se tuotti tulosta.

Katselin vähän kaikkea, kunne löysin sopivan. Sen otsikkona oli. “Velhot ja Tylypahka, sanooko mitään?” Katselin sitä silmät suurina. Mitä hittoa? Klikkasin sivun heti auki. Oliko joku saanut salaisuutemme selville. Mitä taikaministeriö tästä sanoisivat?

Velhot ja Tylypahka, sanooko mitään?
Hei oletteko koskaan kuulleet yli 11 vuotiaiden nuorten puhuvan mitään tälläisistä asioista: Viistokuja? Tylypahka? Huispaus? Dumbledore? Pimeydenvoimilta suojautumisen opettajat? Ja tällaisia muita asioita, jotka eivät mitenkään voi kuulua meidän maailmaamme. Informoisitko siitä tälle sivustolle. Olenko hullu, vai onko olemassa oikeasti toinen maailma?

RE: Velhot ja Tylypahka, sanooko mitään?
Kyllä vain! Tässä eräänä iltana olin Lontoossa. Kaksi tyttöä käveli minua kohti ja kuulin heidän puhuvan. Tässä kaikki mitä muistan. “Ei ole totta, tuhlasin kaikki kaljuunani, äiti saa raivarin!” “Äh anna olla. Pääset taas pian Tylypahkaan, ei se ehdi sinua sammakoksi taikoa. Juokse karkuun koko loppu loma. Tai lennä! Sinähän sait juuri uuden komeetankin!”
Mitä lie nuo kaljuunat ovat, kenties jotain rahaako? Entä Tylypahka?

RE: Velhot ja Tylypahka, sanooko mitään?
Kaljuunat todella kuulostavat rahoilta, mutta mikäs on tuo Dubledore? Kenties joku ihminen, sillä kuulin tässä eräiden poikien keskustelun. “Katso sain Dubledoren, onko hän Tylypahkan rehtori?” “Tyhmä Dan, totta kai on! Enkö minä ole sen sanonut jo tarpeeksi monta kertaa?”
Tylypahka taitaa olla koulu ja tämä Dubledore sen rehtori, mutta siitä koulusta en ole koskaan kuullutkaan!

Naureskelin näille jutuille. Jästit olivat kyllä pelottavan hyvillä jäljillä. Minä päätin hieman hämmentää heitä hieman.

RE: Velhot ja Tylypahka, sanooko mitään?
Ahhahaha, minkä ikäisiä oikein olette? Ettekö ole koskaan ihmetelleet, miksi nuo kaikki keskustelut käydään juuri Lontoossa? Siellä sijaitsee näytelmäkerho, jonka suuri projekti on luoda kokonaan uusi maailma, siihen liittyvät nimenomaan nämä Tylypahkat ja Dubledore. Kuulemanne juttelut olivat vuorosanoja harjoittelevia näyttelijöitä!
- Kuolee nauruun

Toivottavasti he jättäisivät tämän keskustelun sikseen. Tyhjensin sivuhistoriani ja löin koneeni kiinni. Painelin ulos. Menin takapihalle suuren tammen alle. Makasin siinä auringon paistaessa kirkkaasti. Nautin sen lämmöstä. Painoin silmäni kiinni, virhearvio, etteivät painajaiset löydä minua päivällä.

Heräsin puun alta. Tyhmä minä, miksi olin nukahtanut? Katselin ympärilleni kaikki oli kunnossa. En nähnytkään painajaista. Huokaisin ja painoin silmäni kiinni, silloin kaikki pimeni. Avasin silmäni nopeasti. Kulissit oli vedetty alas. Makasin hautausmaalla, kuolleen tammen alla!

Miksi, miksi aina hautausmaa? Pudistelin päätäni. Se on vain unta, se on vain unta, hoin pääni sisällä. “Olet väärässä”, sanoin kylmä, kimeä ääni. Avasin silmäni jotka olin juuri sulkenut. Keskitin katseeni edessäni seisovaan mieheen. Voldemort! “Mikään ei ole enää unta, ei painajaista, ei mitään. Tämä on totta ja sinä kuolet”, hän sanoi pehmeästi.

“Saat yhden mahdollisuuden. Kerro minulle missä Harry Potter on. Kyllä, minä tiedän, että sinä tiedät”, hän kuiskasi minulle julmasti. “En voi”, sanoin peloissani. “Ei sitten“, Voldemort totesi. Hän huusi: “MATOHÄNTÄ!” Pieni kumara mies raahasi vanhempieni ruumiita. Toisessa kädessä hän piti narua. Narun päässä oli veljeni. “EI!” kiljaisin itku kurkussa.

“Jos et halua nähdä veljesi heittämässä henkeä, sinä kerrot meille!” Voldemort komensi. “Mutta…” minä yritin. En halunnut olla petturi. Ginny oli kertonut minulle Matohännästä. Hän oli kavaltanut Harryn perheen. Pitäisikö minusta muka tulla samanlainen. Kavaltaja petturi? “EI EN VOI!” huusin. “En ole niin kuin hän!” sanoin ja osoitin Matohäntää.

Voldemort hymyili, julmaa hymyä. “Hyvä on, Matohäntä”, hän sanoi julmalla äänellään. En ehtinyt miettiä, hyppäsin veljeni eteen. Kuulin loitsun ja pimeys valtasi mieleni.

Nousin ylös. Olin jälleen nukahtanut. Se oli niin aito, niin pelottava. Juoksin sisään, kaikki oli kunnossa. Äiti oli keittiössä laittamassa ruokaa. Huokaisin. “Mitä on ruokana?” kysyin. “Sinä”, hän sanoi ja kääntyi tuijottamaan minua Voldemortin silmillä. Minä kiljuin. Hän tarrasi minua kurkusta.

“Kysyn vain kerran, Missä on Potter?” kuulin Voldemortin julman äänen kysyvän. “Huomenna Viistokujalla”, sain kähistyä. “Hyvä tyttö!” hän sanoi ja paiskasi minut seinään.

Havahduin. Äitini seisoi huolestuneen minua katsoen. “Kulta oletko kunnossa? Kävelitkö unissasi?” hän kysyi. “Miten niin?” ihmettelin ja huomasin olevani keittiössä. Nojasin seinää vasten ja päätäni särki. Kosketin takaraivoa ja katsoin sen jälkeen kättäni, verta? Katsoin pääni taakse, siinä oli naula.

“Kulta! Viedäänkö sinut sairaalaan”, äiti rupesi hössöttämään. “Äh, ei tarvitse. Ei se ole edes syvä. Molly voi katsoa sitä huomenna”, sanoin ja juoksin huoneeseeni. Kurkkuuni nousi pala. olinko oikeasti paljastanut Voldemortille Harryn olinpaikan. Haluaisin sanoa, että se oli vain unta, mutta miten olin päätynyt keittiöön ja lentänyt päin seinää. Hitto!

Illalla sängyssä minä pelkäsin. Tulisiko Voldemort hakemaan Harrya huomenna? Mitä olinkaan tehnyt? Olin heikko. Olisinko voinut kuolla oikeasti? Se uni oli liian todellinen. Itkin katkeria kyyneliä. Minä olin petturi. Oma henkeni oli minulle kalliimpi kuin Potterin. Olin aivan kuin Matohäntä. Se sai minut vollottamaan vielä enemmän.  


Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Tuulevi-Hillevi - 06.06.2010 20:41:17

Jännää. Ihan hyvä luku. Jos edellisessä juoni kiisi kuin pikajuna, niin nyt olet sitten päässyt siihen pisteeseen, missä se voi oikeasti lähteä kulkemaan niin, että sitä voi mielenkiinnolla seurata, varsinkin siitä se lähtee kunnolla kulkemaan, kun päästään taikamaailmaan. Hyvä juttu. Sulla on nyt ainekset, tästä voi tulla oikeinkin hyvä. ;)
  Olen edelleen sitä mieltä, että tarvitset betan... Sellaisen löydät vaikkapa täältä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=13.0). Suosittelen.
   Ei tällä kertaa niin paljon rakentavaa, mutta enköhän jo haukkunut tarpeeksi...  :-X

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Resonanssi - 06.06.2010 21:01:24

nyt tää on tosi tosi hyvä.
Amy on ihanaakin ihananpi hahmo, ja nuo painajaiset ovat loistokeksinto, pidin niistä hurjasti, etenkin Voldemort unista ja se vika uni oli paras :D

Olin hautausmaalla ja hämähäkki hyppäsi esiin. Se sanoi olevansa isäni. Se oli aika naurettavaa, ei se tosin silloin naurattanut kun sitä näki parhaillaan.
hhaaa ;D

ja se mkiten jästit ovat perillä velhoista ja noidista oli ehkäpä vatrsin todennäköistä, pidin sitäkin.

pidin koko luvusta, tarina on tosi hyvä (no niin, enköhän jo ihkuttanut tarpeeksi ;D)

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Lauranood - 08.06.2010 16:48:20

No niin. Myönnän. Olen ollut todella laiska. En ole jaksanut kirjoittaa tätä ficciä niin usein kuin olisi pitänyt. Nyt voin ilokseni ilmoittaa, että toinen osa on miltein valmis :D Lisään sen heti kun saan kirjoitettua. Luultavasti tunnin sisällä tästä viestistä. Tuskin kauempaa. Olen kirjoittanut sitä heti aamupalastani lähtien. Olisikohan ollut 10.24? En muista.
Betaa tässä hieman haeskelen, joten yrittäkää vielä kestää kirjoitusvirheitäni.
Luku tulee vamistuttuaan. Toivottavatsi pidätte siitä :)

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13
Kirjoitti: Lauranood - 11.06.2010 12:15:18

A/N Mulla ei ole vieläkään betaa, olen pahoillani. Tässä luvussa on takuulla kirjoitusvirheitä, koska kirjoitin niin nopeasti, älkää tappako mua  :)  Sain tän sentään laitettua yänne. Toivottavasti pidätte :D

Luku kolme
Petturuutta ja lohdutuksia

Aamulla herätessäni olo oli kankea. Silmiäni kirveli ja minun omatuntoni huusi. Olin saanut painajais-vapaa-yön, mutta oliko se sen arvoista? Olinko kertonut oikealle Voldemortille Harryn tämänpäiväisen olinpaikan. Jos olin niin minun pitää korjata virheeni. Sekä suojella häntä mahdollisimman hyvin, oman henkeni edestä, vaikka hän kyllä pärjäisi paremmin ilman minua. Hän oli sentään vasta viimevuonna voittanut kolmivelhoturnajaiset.

Huokaisin raskaasti. Pitäisikö minun oikeasti nyt jo nousta? Raahauduin ylös ja laahustin suihkuun. Peseydyin mahdollisimman nopeasti. En halunnut hukkua suihkuun tänään. Kiedoin lämpimän pyyhkeen ympärilleni. Kipitin huoneeseeni etsimään vaatteita.

Päädyin lopulta farkkuihin ja toppiin, ei kovin omaperäistä tänään. Kynteni lakkasin kirkkaanvihreiksi, halusin jotain kirkasta tylsään päivään. Ehkä saisin kirkkaiden kynsieni avulla kuolonsyöjät helvettiin… Ajatus sai minut hymyilemään. Menin syömään aamupalaa ja isäni katsoi hieman vihaisesti räikyviä kynsiäni. Minä irvistin hänelle ja hän mutisi jotain sellaista kuin: “Nykynuoret.” Minun taas teki mieli nauraa, vanhukset, mutta päätin olla hiljaa.

He lähtivät heittämään minua autolla Lontooseen. “Kauanko aijot viipyä?” äiti kysyi kun olimme melkein perillä. “En ole ihan varma. Voin toki soittaa silloin”, sanoin. “Ei se auta jos me olemme jo silloin kotona. No me voimme vaikka kierrellä kauppoja odotellessa. Soita sitten”, äiti sanoi. Isä huokaisi. Päivä kaupoissa ei ollut hänen suosikkinsa. “Kiitos äiti!” kiljahdin ja halasin häntä pompattuani bubin kohdalla pois.

Menin bubin läpi nenästäni pidellen. Siellä haisi aina alkoholille, enkä kestänyt moista hajua! Bubi oli muutenkin tunkkainen ja likainen. Se sai minut voimaan pahoin ja ihmettelin, miten joku voi luuhata siellä jatkuvasti. Menin nopeasti takaovesta tiiliseinän luo. Naputtelin tiilejä ja se lähti  siirtymään sivuun.

Huokaisin onnesta kun haistoin viistokujan ilman. Tunsin olevani siellä missä minun kuului. Ilmassa leijaili kaikenlaisia tuoksuja. Uutta pergamenttia, mustetta, erilaisia taikayrttejä, haistoin hieman ruusua ja syreeniäkin. Jopa eläinten häkkien ominaistuoksu leijaili sieraimiini, niiden ulosteen hajusta en tosin kamalasti piitannut. Nyrpistin vain nenääni.

Ajattelin ensiksi käydä vilkaisemassa luutia. Se olisi matkanvarrella Irvetaan. Huokaisin syvään uusi Tulisalama oli tullut. Tulisalama 3000. Se oli kaunis ja sulavalinjainen. Melkein pystyin jo kuvittelemaan, miltä sen selässä tuntuisi istua. Sitten mieleni mustui. Pystyin jo kuvittelemaan, miten Potter saisi luudan käsiinsä. Hän sai aina kaiken haluamansa.

Ensimmäisellä lukukaudellaan hän oli saanut McGarmivalta silloisen parhaan luudan, Nimbus 2000, sitten kolmannella lukuvuodellaan hän oli saanut Tulisalaman kummisedältään. Minä näin melkein sieluni silmin kuinka Dubledore ojentaisi luutaa ja kunniakirjaa hänelle. “Vuoden paras huippaaja palkinnon voittaa Harry Potter, hän saa lahjaksi Tulisalama 3000.

Lähdin hitaasti kävelemään kohti Irvetaa. En tykännyt maahisista. Ne olivat niin ilkeänäköisiä pitkäsormisia, pikkuruisia otuksia. Niiden silmissä kiilui pahus ja ivallisuus. Eli ne olivat kaikin puolin vastenmielisiä olentoja. Minua ei huvittanut olla niiden kanssa missään tekemisissä.

“Amy!” Ginny hihkaisi portailta. Vilkuin hänelle iloisesti. Hän tuli portaat alas ja halasi minua. “Oli ikävä”, hän kuiskasi. “Minullakin sinua”, kuiskasin vastaan. “Miten loma meni?” hän kysyi pirteästi. “Kamalasti, näin painajaisia koko loman”, sanoin teatraalisen haukotellen. “Jaa, minulla asuu neljä kolme painajaista kotona”, hän sanoi ja nosti vähättelevästi olkapäitään. Tökkäsin häntä kylkeen. Se sai hänet aina kikattamaan.

“Perheistä puheen ollen, missä vahtikoirasi ovat?” kysyin hieman ivallisesti. “Menivät nostamaan kultaa, halusin jäädä ylös odottamaan sinua. Sinunhan pitää vaihtaa”, hän selitti. Hän sanoi sen kun se olisi ollut itsestään selvyys. “Wau, sait vielä luvankin. Minä luulin, että sinun äitisi on hyvin tiukka kun Vol- Tiedät-kai-kuka on liikkeellä”, sanoin ihmeissäni. Olin oikeasti ihmeissäni. “Ai”, hän sanoi ja hymyili aika pirullisesti.

“Sinä olet itse yksi painajainen”, sanoin ja huitaisin häntä käteen. Hän vain hymyili. “Sanoin äidille, että haluaako hän sinun olevan täällä yksin. Eli parempi kaksin kuin yksin. Hän sekosi hieman sanoissaan ja meni punaiseksi, mutta antoi sentään luvan”, hän hihitteli. “Olet kyllä varsinainen pettymys tyttäreksi”, tokaisin. “Kotoa opittu taito. He sinun vuorosi”, hän huomautti kun edessämme oleva velho poistui jonosta.

“Hei haluaisin vaihtaa jättirahat velhokullaksi”, sanoin ja soin maahiselle hymyn. Sain vastaani vain halveksivan katseen. Maahinen kääntyi pois ja minä näytin Ginnylle melko samanlaisen katseen. Hän tietenkin rupesi kikattamaan ihan hysteerisenä. Maahinen kääntyi takaisin meihin päin kuitin ja pussukan kanssa. Hän katsoi aika yrmeästi Ginnyyn. “Hän söi juuri hervotun-naurumus-pastillin, siksi tuollainen käytös”, selitin yrmeälle maahiselle.

Ginny ei vieläkään lakannut kikattamasta, se saattoi johtua maahisen yrmeästä naamasta. Mistäs minä sen voisin tietää? Otin pussukkani ja katsoin kuittia. “Veikkaatko, että minä huijasin sinua?” maahinen kysyi jurosti. “Voi en, tämä on vain tapa. Jäi päälle”, hihkaisin ja kipitin pois. Ginny sai punaisesta naamastani vielä enemmän naurunaihetta.

“Miten veljesi kestävä sinua?” kysyin muka ihmeissäni. Oikeasti Ginny oli oikein ihana ihminen. Hän vain tapasi saada ihmeellisiä hekotuskohtauksia. “Eivät. He. Hehhee. Kestäkään. Hihihihihii. Kamalan. Usein. Hehe”, Ginny hekotteli. Yritin saada selvää hänen lauseistaan, mutta no joo. Olisi kai ollut helpompiakin keinoja kuin yrittää muistaa mitä hän hekotteli.

“Rauhoitu toki”, sanoin hekottavalle ystävälleni ja painoin käteni hänen hartioilleen. “Hengitä syvään Ginny”, sanoin muka rauhallisella äänellä. Ginny vain hihitti lisää. “Ei voi olla totta! Ginny vaikene nyt edes hetkeksi”, pyysin melkein anellen. Se vain lisäsi tulta pesään. Ginny nauroi niin, että pelkäsin hänen halkeavan kohta.

“Okei tosi hauskaa. Kaikki luulevat, että olen loitsinut sinuun jonkin halkinaurus, loitsun”, valitin. Istutin Ginnyn yhdelle aulassa olevalle penkille. Istuin itse hänen viereensä ja tuijotin ovelle.

Näin kaksi mustaan pukeutunutta miestä tulevan sisään. “Kuolonsyöjiä”, kuiskasin itsekseni. Ginny vakavoitui sekunnissa. Tunsin hänen jäykistyvän vieressäni. Hän käänsi katseensa oville ja huomasi miehet. “Voi hitto”, hän parahti vieressäni. “Harry ei saa tulla vielä ylös!” hän parkaisi. Totta he eivät voisi olla enää kauaa maanalaisissa tunneleissa.

“Tämä on minun syytäni!” parkaisin hiljaa Ginnylle. “Eikä ole, he tunkevat aina joka paikkaan”, hän sanoi katsoen ärtyneenä kuolonsyöjiä. “Ei kun ihan totta Ginny, tämä on minun vikani. Minä tavallaan kerroin unessani Tiedät-kai-kenelle, että Harry on viistokujalla tänään!” syytin itseäni. Mikä petturi olinkaan. “Teit mitä?” Ginny kysyi hieman pettyneenä.

Huokaisin olin tiennyt tämän. “Kelpaako jos selitän myöhemmin?” kysyi. Päässäni kuhisi uusi suunnitelma. Sen oli toimittava. Ginny katsoi minua epätöiden. “Tietenkin, mutta mitä sinä…?” hän lopetti lauseensa minun nostaessa sormeni pystyyn. “Minä selviän kyllä, älä huoli”, kuiskasin ja nousin ylös. “Amy!” Ginny sihahti torjuvasti. Minä olin jo täydessä vauhdissa.

“Minun on korjattava virheeni”, kuiskasin itsekseni. “Heippa pojat”, hihkaisin ja asetuin miesten eteen seisomaan. “Mene pois tieltä tyttö!” toinen miehistä sihahti. Hän oli roteva ja toi mieleeni Goylen. “Hei taidan tuntea poikasi”, hihkaisin. Jätkä katsoi minuun aika ilkeästi.

“Ala painua likka”, toinen sanoi ja näin hänen puristavan taikasauvaansa viitan sisätaskussa. “Itse te tungitte eilen minun uneeni, ajattelin tulla moikkaamaan kun taas tavattiin”, papatin.

Toinen äijistä katsoi minuun. Juuri tätä olin toivonutkin. Potter pääsisi karkuun jos saisin nämä jätkät pois täältä. “Meillä on tehtävä”, toinen murahti ja yritti liikkua ohitseni. Siirryin hänen eteensä. Toinen tuijotti minua vieläkin.

“Josta tämä likka tietää”, se roteva jätkä, joka tuijotti minua sanoi hyytävästi. “En tiedä, ellei se mene jotenkin näin: Te odotatte tässä Potteria ja kun näette hänet kipitätte kertomaan maskinaamaisille kavereillenne ja he nappaavat Potterin ja kiikuttavat pomollenne”, sanoin aivan kuin koko juttu olisi arkipäivää.

Pienempi miehistä jäykisti ja katsoi minuun todella ilkeästi. “Mistä hitosta sinä…?” hän aloitti. Toinen oli jo vetänyt sauvansa esille ja tähtäsi. “KIDUTU!” hän karjaisi. Minä pomppaisin pois tieltä ja ryntäsin ulos. “AMY!” kuulin Ginnyn kiljahtavan, mutta minä jatkoi juoksemistani.

Miehet tulivat perässäni. Jess! Juuri sitä olin toivonut. Potter ja Weasleyt saisivat aikaa livistää tiehensä. Toivottavasti Ginny tajuaisi käskeä heitä poistumaan mahdollisimman nopeasti. Ostokset voisi tehdä huomennakin, mutta uutta Potteria ei saa huomenna.

Pingoin pitkin katuja ja velhot ja noidat tekivät minulle tilaa. Jotkut jopa siirtyivät heti minun juostuani niin, että kuolonsyöjät eivät päässeet läpi kuin kiertämällä. Minulla oli hyvä kunto, mutta se ei auttanut kun katu loppui kesken. Juoksin iskunkiertokujalle. Se oli pahin virhe mitä olen koskaan tehnyt.

Siellä minua odotti läjäpäin lisää kuolonsyöjiä. Yksi melkein tarrasi jalastani kiinni. Juoksin päin yhtä poikaa ja näin sen olevan Malfoy. “Anteeksi!” kiljaisin ja jatkoin matkaani. Draco nousi ylös ja katsoi hölmistyneenä perääni. Hänen naamansa vääntyi mukavaan pakokauhuun kun kuolonsyöjät pinkoivat häntä kohti.

Draco mietti muutaman sekunnin ajan, mitä tekisi. Ensin hän yritti suunnitelma ykköstä. “Ääh pysäyttäkää, en ole tehnyt teille mitään!” hän rääkäisi. Kuolonsyöjiä oli jo niin paljon, että ne tukkivat koko kadun leveydeltään. He eivät pysähtyneet. Draco joutui pakokauhun valtaan ja pinkaisi perääni. Hän saavutti minua. “Mitä hittoa teit niille?” hän kysyi kun oli melkein kohdallani. “En mitään, melkein”, mutisin.

Siinä me sitten juoksimme. Minä ja Malfoy pakokauhun vallassa kolmeatoista kuolonsyöjää pakoon. Iskunkiertokujalaiset naureskelivat meille. Malfoy näytti heille hapanta naamaa. Meinasin kaatua rähmälleni kujalle, mutta Malfoy tarttui kiinni takkini hihasta. “Katso minne astut!” hän huusi.

“Ei ole minun vikani, jos tunget koipesi eteeni!” huusin vastaan. Draco näytti todella loukkaantuneelta. “Tämäkö oli kiitos?” hän huudahti loukkaantuneena. Oli vaikea puhua normaalisti, kun juoksee valtavaa kuolonsyöjälaumaa pakoon. Tajusin, että Draco oli sentään pelastanut henkeni. “Kiitos”, sanoin niin hiljaa kuin pystyin, eli en kamalankaan hiljaa.

Kesken juoksun tunsin kädessäni oudon vetäisyn tunteen. Meinasin kiljaista kauhusta kun kompuroin roskiksen taakse ja lennähdin jollekin pehmeälle. Suljin silmäni, puristin niitä kiinni ja kuuntelin kuolonsyöjien ohitse juoksevia askelia. Olin pelastunut!

Avasin silmäni ja huomasin tuijottavani harmaisiin silmiin. Katsoin tarkemmin, makasin puoliksi Dracon päällä! Tunsin punastuvani ja nousin ylös. “Olet aika päällekäyvää sorttia vai?” Draco naureskeli pirullisesti. “Äh pää kiinni!” sanoin ja potkaisin hänen jalkaansa. “Tässä on taas kiitos”, hän tokaisi ja nousi ylös. Hän pudisteli likaantuneita vaatteitaan.

Olin aika hämmentynyt. Draco Malfoy, viimeinen henkilö, jonka oletin edes puhuvan minulle oli uhrannut maineensa ja pelastanut minut! Olihan aika yleisessä tiedossa, ainakin Rohkelikoilla, että Malfoyn isä oli kuolonsyöjä. Silti hän oli pelastanut minut. Hän saisi takuulla kotona huudot ja nuhteet. Olin todella hämmentynyt.

Draco katsoi minua hetken arvioiden. Kohautti lopulta olkiaan ja käveli poispäin. Juoksin hänet kiinni. “Kiitos, kaikesta”, kusikasin hänelle ja juoksin punastuneena vielä nopeammin pois. Olin takuulla helottavan punainen. En jaksanut jäädä Viistokujalle, vaan poistuin suoraa.

Pidättelin hengitystäni likaisessa bubissa ja pääsin lopulta raikkaaseen Lontoon ilmaan. Tai sitten vähemmän-raikkaaseen, mutta silti. Nojasin seinään ja hengitin autuaasti. Miten ihanaa saada taas normaalisti happea! Haukoin henkeäni ja hengitin tiheästi. “Amy?!” kuulin jonkun huutavan minua nimeltä.

Hengitin vielä muutaman kerran ja kohotin katseeni. Ginny juoksi minua kohti. Perässään koko perheensä ja Harry ja Hermione. Soin heille hymyn, mutta se vaihtui pian taas tiheäksi hengenotoksi. En ole ikinä joutunut juoksemaan niin pitkää matkaa.

Ginny tuli halaamaan minua. “Saanko happea vähän tässä välissä?” kysyin naurahtaen. Hän naurahti, vaivaantuneesi. “Olin niin peloissani”, hän kuiskasi. Taputin häntä ystävällisesti selkään. “Mitä ihmettä oikein tapahtui, Ginny ei ole suostunut vielä selittämään mitään!” Arthur tuli luoksemme. Molly heti perässään.

“Lähdittehän heti kun tulitte ylös?” hätäännyin. “Kyllä, Ginny käski meidän häipyä heti”, Arthur sanoi epäilevästi minua katsellen. “Hyvä, kiitos Ginny”, sanoin vieläkin hieman huohottaen. “Tosiystävät osaavat lukea rivienvälistä, huomasin, että halusit heidät nopeasti pois”, hän sanoi minulle hymyillen.

“Meidän on pakko tulla huomenna uudestaan”, Molly voivotteli. “Anteeksi, tämä on kamalan työlästä ja minä vain hankin teille lisää hankaluuksia”, sanoin anteeksipyytävästi. Olin kamala ihminen. Tänne tulokin oli jo hankalaa, saati sitten kaksi kertaa.

“Voi lapsikulta, eihän se sinun vikasi ole, jos kuolonsyöjät hyökkäävät”, Molly alkoi heti katumaan puheitaan. “Voi kyllä se on minun vikani. Voin selittää sen teille vaikka jossain kahvilassa”, sanoin ja vilkuilin hyvää kahvilaa. “Voit tulla meille. Silloin sinun ei tarvitse vaivata vanhempiasi huomenna”, Molly sanoi lempeästi. “Oi, ei! En tahdo olla vaivaksi”, sanoin kiireesti.

“Höpsis, kysy vain lupa vanhemmiltasi”, Molly sanoi ja siirtyi hieman kauemmaksi kunnioittaen yksityistä puheluani. Olin siitä hyvilläni, sillä olin varma, että joutuisin tappelemaan vanhempieni kanssa. Otin puhelimeni taskusta ja valitsin numeron. Kuulin sen hälyttävän muutaman kerran.

“Hei kulta”, toisesta päästä kuului äitini kimakka ääni. “Äiti voinko mennä Ginnyn luokse?” kysyin. “Siis mitä? Olemmeko me Lontoossa turhaan?” hän kysyi aika vihaisesti. “Älä viitsi äiti, me emme saaneet tehtyä ostoksiamme, pitää mennä huomenna uusiksi. Haluatteko tulla huomenna uudestaan Lontooseen?” kysyin aika vihaisena. Miksei hän voi ymmärtää minua?

“Mitä? Miksette saaneet tehtyä ostoksianne? Olitteko te siellä kaksi tuntia turhaan?” hän kysyi vihaisena. Huokaisin. “Äiti, tuli pieniä, öhöm, ongelmia”, sanoin. Äitini saisi kohtauksen jos kertoisin tämänpäiväisestä. “Mitä ongelmia?” hän kysyi heti. Perus äitiäni. “Pieniä ongelmia vain, ne ovat huomenna olemattomia”, selittelin valheitani.

Äitini murahti vihaisesti luuriin. “En pidä tästä ja tiedät sen!” hän sanoi aika ärtyneesti. “Kiitos äiti!” hihkaisin puhelimeen. “Hei en antanut vielä…”, katkaisin puhelun. Tiedän, että en olisi saanut tehdä niin, mutta se oli ainoa keino. Kävelin hymyillen Weasleyn perheen luokse. “Juu sain luvan”, valehtelin sujuvasti. Se hieman kolhaisi omatuntoani. Nyt minua pelotti mennä kotiin.

Menimme maanalaisella ja loppumatkan taksilla, koska Wealeyt eivät omistaneet enää autoa. Minua naurattaa vieläkin muisto ensimmäisestä päivästäni Tylypahkassa. Harry ja Ron jäivät portin toiselle puolelle ja lensivät autolla koululle. Hymyilin muistoilleni. Siitä tuntui olevan pieni ikuisuus.

Saavuimme Weasleyn perheen talolle. Se oli melkein ainoa velhotalo, jonka olin nähnyt. Pidin siitä kovasti. Talo oli mitä selvemmin ei-ihmisten talo, sillä sen oli monikerroksinen ja pysyi pystyssä enää vain taikuuden avulla. Mitähän olisi käynyt jos kaikki taikuudet otettaisiin pois? Romahtaisivatkohan ylimmät huoneet?

Sitä pohtiessani Ginny tarttui käteeni ja raahasi minua huoneeseensa. Olin niin uppoutunut mietteisiini, etten edes meinannut tajuta liikkuvani. Tajusin kyllä, että kompuroin portaat ylös, mutta se toi mieleeni vain läjän uusia muistoja ja, ja… Dracon. Kyllä vain, olin seonnut!

Juoksimme pitkin katua. Minun käteni melkein hipoi hänen kättään. Mitä hän ajatteli juostessaan rinnallani, vaikka olisi voinut kääntyä sivukujalle milloin vain? Halusiko hän juosta kanssani? Mahdotonta! Ajatuskin on typerä Amy!  

Tunsin nykäisyn kädessäni, minua siirrettiin. Kompuroin tietenkin ja lensin maahan, onneksi jonkin pehmeän päälle. Kuolonsyöjien mentyä ohi avasin silmäni, ja mitä näin? Kauniit harmaat silmät, minä melkein hukuin saman tien. Näin kiusoittelevan, mutta kauniin hymyn. Kauniit kasvot ja madonvaaleat hiukset. Näin Dracon.

“Haloo! Herää jo!” kuulin Ginnyn äänen jostain kaukaa. Räpsäytin silmiäni. Mielikuvitukseni harmaiden silmien tilalle tuli kaunis pähkinänruskea sävy. “Mitäs toljotat?” kuulin Ginnyn kysyvän hihittäen. Punastuin ja Ginny… No teki mitä parhaiten osasi, kikatti. Löin häntä leikilläni käsivarteen. “Haista…” tokaisin vihaisesti, en tosissani.

“Minusta tuntuu, että he haluavat kuulla mitä todella tapahtui”, Ginny sanoi muka epäillen sanojaan. Huokaisin. “Te vihaatte minua pian”, sanoin apeana. “Emmekä vihaa. Jos he vihaavat, niin minä voin saada heidän mielensä muuttumaan”, Ginny sanoi muka ovelana. “Mitä? Kikattamalla heidät kuuroiksiko?” kysyin.

Nyt oli minun vuoroni saada käsivarteeni lyönti. Minä myönnän, että aloin hihittämään, mutta vain Ginnyn myrtynyttä ilmettä. “Mennään jo”, hän sanoi, mutta hymyili hiukan. “Minä tiesin, ettet ole minulle oikeasti vihainen”, hihkaisin ja kosketin hänen suloista hymykuoppaansa. Hän lakkasi hymyilemästä, mutta minä pingoin jo täyttä vauhtia alas.

Ginny tuli hyvää vauhtia perässä. Juoksin päin Frediä. “Auts, nenäni”, valitin. “Ai, hei Amy, mitä kuuluu?” George kysyi. “Käske veljeäsi pyytämään anteeksi, hän tappoi nenäni”, valitin hänellekin. “Fred, pyydä anteeksi”, George virnuili. “Anteeksi veli kuoma”, Fred virnuili veljelleen. “Typerykset”, huokaisin. “Mikä oli?” kuulin Fredin äänen, mutta juoksin jo lähenevää Ginnyä karkuun.

“Heippa kaikki”, huikkasin pelmahdettuani keittiöön. Potter näytti myrtyneeltä, joten menin istumaan hänen viereensä. “Olen pahoillani, tämä on takuulla sinulle hankalaa”, sanoin muka-myötätuntoisesti. Hän katsoi minuun ihmeissään. “Siis mikä?” hän kysyi ja unohti murjottaa.

Puraisin kieltäni, jotta en alkaisi nauramaan. “No siis tämä tilanne, että sinä jouduit juoksemaan eri suuntaan kuin kuolonsyöjät. Sinähän tykkäät leikkiä sankaria”, totesin. Fred ja George alkoivat nauraa, Ginny myös. Ron näytti nyrpeältä ja Hermionella oli Älä-edes-leikilläsi ilme.

Harry taas, no näytti perin pohjin loukatulta. Minun oli pakko nauraa hänen ilmettään. “Kakarat”, kuulin Ronin tuhahtavan. Loin hänelle anteeksipyytävän ilmeen. “Okei sain hupini, nyt voin kertoa kertomuksen, jonka seurauksena vihaatte minua”, mutisin. Ron näytti siltä, että vihaa minua joka tapauksessa. Selitin heille kaiken. Painajaisistani siihen tämänpäiväiseen. Kaikki kuuntelivat aika hiljaa, mutta Ron mutisi välillä jotain sellaista kuin: “Niinpä tietenkin”, “Olisi pitänyt arvata”, “Hmp” ja “Oho, eikun hmp.” Minulla oli hieman vaikeuksia pitää pokka niiden takia.

Selitettyäni loppuun, sensuroiden Draco Malfoyn kokonaan pois. Valehtelu on mälsää, mutta en halunnut kuulla Ronin ilkkuvaa ääntä. “Niin, sinä se vain flirttailet vihollisten kanssa!”

Molly tuli halaamaan minua. “Emme tietenkään vihaa sinua! Sinähän teit vain minkä koit omalle hengellesi tarpeelliseksi. Kertomuksesi osoittaa, että pidit pintasi todella kauan. Olet todella sinnikäs tyttö Amy!” hän lohdutteli minua. Se sai minut tosin paremmalle tuulelle.

Muutkin, paitsi Ron, olivat sitä mieltä, että tein niin kuin parhaaksi näin ja korjasin tilanteet upeasti ja uhkarohkeasti. “Et olisi saanut ärsyttää kuolonsyöjiä kimppuusi”, Arthur totesi. “En voinut muuta, en halunnut Harryn kuolevan minun takiani”, sanoin apeana. “Kiitos”, Harry sanoi aivan hiljaa vieressäni. Hän siis todella arvosti henkeään, hämmentävää. Hymyilin itselleni. Olin kamalan ilkeällä päällä tänään tarvitsin rutkasti unta.

Juttelimme Ginnyn kanssa myöhään yöhän ja nukuimme aamulla pitkään. Hermione nukkui kanssamme, mutta hän todella nukkui. Me taas Ginnyn kanssa vedimme pedit yhteen ja hihitimme peittojen alla, jotta hän ei heräisi.

Nousin aamulla kellon näyttäessä yhtä! En ollut pitkiin aikoihin nukkunut niin makeasti. Ginny kuorsasi kovaa vieressäni. Tökkäsin häntä kylkeen. “Au”, hän parahti ja avasi silmäni. “Miksi sinä noin teit?” hän kysyi unisena ja ärtyneenä. “Koska kello on jo yli yksi”, hihitin. “Täh, ei ole totta!” hän parkaisi ja varmisti ajan kellostaan.

Puimme nopeasti päällemme ja hipsimme alakertaan. Ei ketään. Olimme juuri kääntymäisillämme kun joku tarrasi minua olkapäistä. Myös Ginnyn harteilla oli kädet. Kiljuimme yhteen ääneen. “Tilasiko joku kiljumista?” Fred kysyi ärtyneenä. Käännähdin nopeasti. Kaksosilla oli taas hauskoja piloja.

“Missä kaikki muut ovat?” Ginny kysyi. “Ketkä muut kultaseni?” Fred kysyi tyhmänä. Eivätkö he koskaan aikuistu? “Ihan sama, mennään syömään jotain”, sanoin kyllästyneenä ja tartuin Ginnyä kädestä.

“Okei, te voititte. He menivät Viistokujalle ostamaan kirjoja. Tuovat teidän mukanaan. Eivät jaksaneet herättää teitä”, George totesi alistuneena. “Okei”, totesin. Olin saanut Viistokujaa ihan kunnollisen annostuksen eilen.      

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 3/? (11.6)
Kirjoitti: Tuulevi-Hillevi - 11.06.2010 12:58:13

Heti alkuun (kaikkien suureksi riemuksi)  :P ainakin muutama kirjoitusvirhe, kun niitä nyt pari vielä muistan. tiilejä=tiiliä, aijot=aiot, bubin=pubin, painajais-vapaa-yön=painajaisvapaan yön, nenästäni pidellen=nenääni pidellen, vuoden paras huippaaja  ;D palkinnon=Vuoden paras huispaaja-palkinnon, pahus=pahuus, teatraalisen=teatraalisesti, he=hei, halkinaurus, loitsun=Halkinaurus-loitsun. Siinä muutama.

Hihi, kikati-kikati-Ginny. Luulisin, että suunnilleen tuollainen hän olisikin omien kaveriensa kanssa. Siis silloin, kun hänen ei tarvitse vetää mitään Real Lady-roolia Harrylle  ;D

Muta, karkuun-kuolonsyöjät-tulevat -kohtaus oli hieman epärealistinen, koska ensinnäkään kuolonsyöjät, vaikka tyhmiä ovatkin, eivät ehkä ihan niin vähä-älyisiä ole, että alkaisivat riehua päiväsaikaan keskellä Viistokujaa. Ja se, että ei kai heitä nyt ihan  juoksemalla pakoon pääsisi? ;) Ja miksi muut vihaisivat Amya? En tajua.

Mutta ylipäätään luku oli ihan hyvä. Suhtkoht pitkä myös, siitä porukat suurimmaksi osaksi täällä tykkää. Mutta onko kirjoitusohjelmassasi joku vika, se näyttää muuttavan jästi-sanan jättiksi  :D

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 3/? (11.6)
Kirjoitti: Lauranood - 11.06.2010 13:10:47

Korjailen virheet kunhan jaksan ;D Ja kyllä kirjoitusohjelmassani on TODELLA SUURI ongelma, joka muuttaa jästit jäteiksi? Muutenkin huonointa laatua mitä maa päällään kantaa :(
Ei ne kuolonsyöjät olis riehunut, jos Amy ei ois tahallaan ärsyttänyt niitä. Ne yritti pitää matalaa profiilia ;D Eikä ne viittiny nyt taikomaan ruveta. Siinähän ois viimisetkin mahollisuudet matalaan proffaan menny :D  Mutta juu, jokaisella omat mielipiteensä kaikesta :)
Amy on hieman huono-omatuntoinen ja se kuvitteli, että ne vihaa sitä kun se on "petturi"
Ja Ginny on kuvattu niin ärsyttävän tylsäksi Pottereissa, ei sen aina tarvi olla just niin Real Lady-roolia, kuten sen sanoit :D

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 3/? (11.6)
Kirjoitti: Resonanssi - 11.06.2010 17:45:33

aivan ihana.

pari kirjoitusvirhettä bongasin mutta tässä yksi kun muita en ala etsimään:

“Miten veljesi kestävä sinua?” kysyin muka ihmeissäni.
kestävät

Ginny oli oikein hauska ja kiva tyyppi tässä, eikä yhtään sellainen ärsyttävä Mary Sue kuin yleensä :D

mutta se kuolonsyöjien hyökkäys, se taisi mennä yli siinä vaiheessa ku katu täyttyi kuolonsyöjista, muuten se oli oikein hyvä kohta.

ja se miten Amy törmäsi Dracoon :D se oli kiva.

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 3/? (11.6)
Kirjoitti: Lauranood - 11.06.2010 18:01:34

Okkey, siis kuolonsyjä-juttu-kohtaus, mikälie, on menny ihan selvästi hiukan yli :D Pistetään korvantaakse. Ja vältellään aivan liiaksi yli meneviä kohtauksia. Ensi luvussa ne pääseekin jo Tylypahkaan, ei tarvitse huolehtia typeristä kuolonsyöjistä, kyllä Tylypahkassa muutenkin tapahtuu ;D

Tämä on muutenkin eka Harry Potter-aiheinen ficcini, joten jotkutjutut saattaa tässä alussa menää vähän oudosti, mutta kyllä se tästä vielä lähtee menemään. Aluksi oli vaikeeta kirjottaakkin, mutta kyllä se siitä lähti menemään mukavasti. Kyllä tääkin alkaa mennä vielä mukavasti. Juonikuvioita hioskelen vielä päässäni.

Älkää vihatko mua ekojen lukujen takia :D

Rakentava on tietty aina tervettullutta ja ihan kaivattuakin. Betaa etsiskelen vielä, mutta en kyllä välttämättä saa, että tässä vain höpöttelen kaikkea jännää.

Ja lähden ulkomaille ylihuomenna, olen siellä pari pv, joten uusi luku ei välttämättä tule ihan heti. Kertokaahan jatkossakin mitä mieltä, se kehittää juontani vaan parempaan suuntaan. :D

Tässä tälläinen pitkä höpötys-juttu

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 3/? (11.6)
Kirjoitti: Lauranood - 12.06.2010 00:38:02

Heips kaikki!
Olen päättänyt (koska en jaksa olla piirtämättä) Niin tehdä tästä sarjastani myös kuvia. MM. sinne ovat päässeet Amyn suunnittelemat asut, joita kuvailen tässä sarjan aikana. Ja saatan pisää muutaman muunkin ;)  Ei siellä vielä ole kuin pari kuvaa, mutta ilmoittelenpa nyt vaan :)
En ole omasta mielestäni kamalan hyvä piirtämään, mutta nautin siitä. Ja no voitahn käydä itse arvioimassa enemmät tai vähemmät taiteilijan lahjani ;D
Osoitehan on, joko: www.Lauranood.webs.com
tai
http://members.webs.com/MembersB/editAppPage.jsp?app=photos&pageID=145125073#photos/album?albumid=9243363

Pääsee suoraan kuviin :D

Saa mielellään ehdottaa, että mitä kuvia haluaa minun piirtävän ja laitavan nettiin. Rakastan piirtämistä ja kirjoittamista ja kaikki ylimääräinen työ on vain ihanaa! <3

Kertokaa mitä näistäin pidätte, jos viitsitte katsoa

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 3/? (11.6)
Kirjoitti: Lauranood - 17.06.2010 16:20:29

Noniin. Olen nyt palannut takaisin maahan ja jatkan kirjoittamista. Iloksenne (toivottavasti) Voin ilmoittaa, että olen nyt saanut hankittua sen kauan (tai vähän vähemmä kauan) toivomani ja toivomanne betan, joten kirjoitusvirheet kuolevat toivonmukaan :D
Olen myös saanu neljännen luvun melkein valmiiksi. Amy siis pääsee viimein Tylypahkaan ja kunnon tarina voi alkaa :)
Toivottavasti ensimmäsiten huonojen lukujen maine ei ole pilannut haluanne lukea tarinaani :)
Olen myös miettinyt kirjoittavani toisen Harry Potter-aiheisen tarinan, mutta laitan Trailerin vasta kun olen saanut toisen näistä pidemmistä tarinoistani päätökseen, sillä en viitsi hiillostaa itseäni kolmella tarinalla, koska se menee jo ylityöllistämisen puolelle.
Se tarina ei siis liity mitenkään tähän, mutta juu...

Uusimman luvun pitäisi valmistua aivan pian! :D
Siinä ei ole enää mitään kaukaahaettua tai sellaista ja siihen olen yrittänyt panostaa vielä hieman enemmän kuin aiempaan :)

~Tyhmiä lörpöttelevä Lauranood (tai vähemmän tyhmiä, päättäkää ite :D)

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 3/? (11.6)
Kirjoitti: Lauranood - 18.06.2010 21:01:45

A/N Tässä on nyt ensimmäinen betattu versio. Tästä se tavallaan alkaa kunnolla, sillä tämä on ensimmäinen, johon olen tosissani panostanut. Tämä on hieman pidempi kuin muutkin. Toivottavasti pidätte! :D

Neljäs luku
Takaisin Tylypahkaan

Syyskuun toinen päivä valkeni, miten sen sanoisi? Hitaasti. Olin aivan unen pöpperössä noustessani. Nousin istumaan ja sammutin herätyskelloni. Kahden sekunnin kuluttua kaaduin takaisin selälleni. Hieraisin silmiäni ja suljin ne. Olin nähnyt hyvää unta. En vain muistanut mitä. Muistan vain, että olin unessani onnellinen. Hymyilin vieläkin.

Vedin pehmeää peittoa lähemmäs vartaloani ja yritin saada unen päähäni uudestaan. En saanut mitään. Höh. Pääsin ihanaan mustaan tilaa, missä ei kuule mitään. Olin melkein unessa. “HÄHÄÄ!” kuului ja joku pomppasi päälleni. “Joonas häivy!” komensin. “Äiti sanoo, että sinun pitää heti nousta!” hän hihkui ja pomppi päälläni.

Inhosin pikkuveljeäni aamuisin. Hänestä oli kamalankin hauskaa pompata päälleni. Työnsin hänet kevyesti pois ja otin pyyhkeeni tuolini reunalta. Hän kipitti kovaäänisesti perässäni. yksi, kaksi, kolme… Laskin hiljaa mielessäni. Pääsin yllätys, yllätys viiteen ja sitten. “BÖÖÖ!” Joonas karjaisi selkäni takana. Huokaisin.

“Pelästyit!” hän hihitti. “En pelästynyt”, totesin kyllästyneesti. “Pelästyitpäs. Näin sen!” hän riemuitsi. “Enkä!” intin lapsellisesti vastaan. Hän vain soi minulle hymyn. Se oli tahallisen iso, mutta kiinnitin heti katseeni hänen puuttuvaan etuhampaaseensa. “Hei sinulta on lähtenyt hammas!” hihkaisin. “Sinä huomasit!” hän säteili.

Hymyilin hänelle lämpimästi. “Tietenkin huomasin! Älä koskaan edes epäile muuta.” Kuulin hänen kauniin naurunsa nostaessani hänet syliini. Hänen ensimmäinen kouluvuotensa oli jo alkanut, mutta hänellä olisi koulua vasta yhdeksältä. Laskin hänet vasta tultuani alas ullakolta. “No niin. Kipitä leikkimään niin minä painun suihkuun”, ilmoitin hänelle.

Näin hänen juoksevan tiehensä. Miten minä rakastinkaan häntä! Niin komea pikku poika. Niin hellyttävä ja kiltti. Suorastaan syötävän suloinen. Kaipasin häntä aina ollessani Tylypahkassa. Hän oli minulle kuin oma veli, jota en koskaan tulisi saamaan. Onneksi minulla oli Joonas.

Väänsin suihkun auki ja nautin sen lämmöstä, mutta vain hetken. Halusin suoriutua nopeasti tänä aamuna. Puin päälleni pinkin mekkoni, jonka olen myös ommellut itse. Sidoin siihen kultaisesta kankaasta ja rautalangasta suunnittelemani paksun vyön. Vedin ihan vanhempieni mieliksi todella hailakat vaaleanpunaiset sukkahousut. Ottaisin ne heti pois junassa.

Tassuttelin keittiöön syömään aamupalaa. “Menetkö sinne siksi ettet halua olla kotona?” Joonas kysyi äkkiä. Katsahdin häneen ihmeissäni. “En tietenkään, höpsö! Menen sinne siksi, että haluan oppia hyväksi noidaksi.” Joonas näytti rauhoittuvan. Höpsö pikkulapsi hän olikin.

Otin lautaselleni puuroa ja voitelin yhden leivän. “Ajattelitko syödä kokonaisen armeijan edestä?” isä kysyi minulta. Näytin hänelle kieltä. “Saan ruokaa seuraavan kerran vasta koulussa. Tai jos osta niin junassa”, ilmoitin. “Minkälaista Tylypahkassa on?” Joonas kysyi minulta silmät hohtaen. Hänkin halusi Tylypahkaan, mutta ei koskaan päässyt. Hänellä ei ollut velhoverta.

“Siellä ei ole mitään teknologiaa”, ilmoitin hymyille. Joonas irvisti. “Sieltä  ei saa tulla iltapäivällä kotiin, ja meidän pitää nukkua yhteisissä huoneissa. Yhdessä huoneessa on neljä viisi ja poikien puolella on viisi poikaa. Meidät on lajiteltu tupiin ja he ovat meidän ‘perheemme’ siellä ollessamme. Voimme saada jopa viikon jokaiseksi illaksi jälki-istuntoa yhden virheen takia”, sepitin.

Olin juuri avaamassa suuni uudestaan. “MENNÄÄN ADRIELLA!” kuului ovelta. Irvistin. “Äiti, vain inhottavimmat opettajat kutsuvat minua Adriellaksi”, marmatin raahatessani matkalaukkua ovelle. “Kuten?”
“Kalkaros, liemien opettaja. Luihusten tuvanjohtaja ja tyyppi joka vihaa Potteria.”

“Kuulostaa kerrassaan ihanalta, mutta nyt kipinkopin autoon”, äiti komensi. Pyörittelin silmiäni, hän ei koskaan kuunnellut minua. “Saanko mäkin tulla mukaan?” Joonas pyyteli ovella. “Ei sinä jäät kanssani kotiin, isä vain heittää Amyn rautatieasemalle”, äiti huokaisi ja otti Joonaksen syliin. Oikeastaan yritti ottaa Joonas pinkaisi pakoon. Äiti pudistelin heltyneesti päätään.

“Kuule Joona, et sinä jaksa istua autossa Lontooseen asti. Ei siellä ole mitään hauskaa”, äiti maanitteli Joonasta. “Haluan sanoa siskolle heippa!” hän marisi. “No tule sanomaan. Älä jaksa piilotella portaiden alla, en jaksa tulla hakemaan.” Joonas juoksi portaiden alta ja hyökkäsi syliini. “Heippa pikku Joona”, kuiskasin ja pörrötin hänen hiuksiaan.

Joonas nyyhkäisi. “En halua, että menet”, hän alkoi melkein pillitämään. Laskeuduin kyykkyyn. “Hei, älä itke. Lähetän sinulle Lohikäärmeen tuomaan Bertie Bottin joka maun rakeita, niistähän sinä pidät”, maanittelin veljeäni. “Lohikäärmeen!” hän kysyi silmät pullistuen. Nauroin. “Ei kun pöllöni, sen nimi on väliaikaisesti Lohikäärme”, hekotin. Joonas mutristi suutaan.

“Tule jo Amy!” isä karjaisi autosta. Annoin veljeni kiharoille suukon ja ryntäsin autoon. “Tiesitkö isä, että ‘tule jo’ on loitsu? Näin Potterin käyttävän sit viimevuonna, meille opetetaan se tänä vuonna. Tosi siistiä vai mitä?” papatin takapenkillä. “Kuule, kunhan ne loitsut pysyvät rajallaan olen todella onnellinen, että opit niitä”, isä huokaisi.

Katsoin häneen juonikkaasti. “Viimevuoden nelosille opetettiin kidutuskirous, komennuskirous ja tappokirous. Ne ovat anteeksiantamattomia loitsuja, niistä päätyy Azkabaniin”, hehkutin. “Anteeksi mihin?” isä karjaisi. “Azkabaniin, velhovankilaan. Sitä vartioivat ne ankeuttajat, ne jotka imevät sielun ja…”
“Hei lopeta ihan oikeasti. Pian en päästä sinua enää sinne!”

Hihitin isäni ilmeelle. Minusta oli hauskaa kertoa kaikesta pelottavasta. Sitä paitsi rakastin adrenaliinin virtausta suonissa. Pelontunne oli huumaava… Paitsi jo oli oikeasti pulassa. Silloin se oli lähinnä, no, pelottavaa. Virnistin omille ajatuksillenikin. Niistä ei saisi selvää, vaikka hallitsisi lukilitsin täydellisesti. Edes pelottava Kalkkaros ei pystyisi lukemaan minun ajatuksiani.

Saavuimme King’s Crossin asemalle. varttia vaille yksitoista. Huokaisin Weasleyt saapuisivat vasta myöhemmin. Menin kaiteiden yhdeksän ja kolme neljännestä läpi. Saavuin asemalle. Tylypahkan pikajuna ei ollut vielä saapunut. Huokaisin. Mahtavaa. Porukat olivat pelänneet, että myöhästyisin. Missä universumissa?

Juna saapui muutaman minuutin saapumiseni jälkeen. Silloin asemalla oli jo hieman enemmän porukkaa. Kun kello oli viittä vaille aloin katsella ympärilleni. Weasleyn poppoo oli ja pysyi hukassa. En nähdyt edes Grangeria, vaikka en hänestä niin piitannutkaan. Hänestä oli hieman liian kiva leikkiä neiti kaikkitietävää.

Näin Malfoyn perheen kävelevän hallissa. Vilkasiin kelloa kaksi vaille yksitoista?! Aivan sama, jäisivät Weasleyt pois kyydistä tai eivät, minä en aikanaan jäisi. Kiiruhdin junaan. Aloin etsiä tyhjää vaunuosastoa, mutta melkein kaikki olivat täynnä. Viimein löysin tyhjän osaston.

Istuin sinne huokaisten odottamaan Ginnyä. Tulisihan hän? He nyt olivat aina myöhässä. Ainakin jonkin verran.
“Onko mahdollista, ettei junassa ole yhtään ainoata vapaata osastoa?”
“Ihan meidän tuuriamme.”
“Puhu vain omasta tuuristasi!”
“Hei jätkät tässä on yksi!”
“Kurkkaa sisään, ainakaan ei kuulu melua:”

Hitto, jou oli oven takana. Mustahiuksinen tyttö kurkkasi sisään. Pansy. “Ai, oli täällä sittenkin. Verenpettureiden kaveri”, hän ilkkui. Nousin ylös. “Häivy, olin täällä ensin!”
“Sen on pakko kelvata! Muualla on täyttä”, kuulin laiskan äänen.
Luihuset mutisivat, koska joutuivat istumaan kanssani samaan vaunuun. Häipyisivät vain. Muutin saman tien mieleni, sillä Draco tuli myös.

Hitto! Mitä se minua liikuttaa missä Malfoyn penska liikkuu? Mutristin suutani ja painauduin niin lähelle seinää kuin suinkin. Ihanaa koko matka Luihusten kanssa. “Hmp, nyt emme voi edes jutella kun tuollainen istuu täällä”, Pansy valitti. “Äh pää kiinni Pansy”, kuulin Dracon sanovan.

“Komennatko sinä minua Malfoy?”
“Taisin juuri tehdä niin.”
“Uskalsitkin!”
“Äh, pää kiinni jo!”
“Sinähän…!”
“PÄÄT KIINNI MOLEMMAT!” karjaisin.
“Komennatko sinä…?”
“Ole jo hiljaa Pansy!”

Pansy mutristi suutaan, mutta pysyi sentään hiljaa. Viimeinkin! Istuimme kauan hiljaa. Minulla alkoi olla hieman ahdistunut olo. Luihusia oli sentään viisi. Minä vain yksin. Sillä hetkellä melkein toivoin, että minut olisi valittu Luihuseen. Minun ei tarvitsisi istua tässä näin vieraantuneena ja voisin oikeasti olla lähempänä Dracoa.

Mitä hittoa minä ajattelen? En oikeasti tarkoittanut ajatella niin, se oli, se oli, vahinko! Olin hätäinen omista ajatuksistanikin. Tämä ei menisi hyvin ei ollenkaan hyvin. Tarvitsin jonkun todella hyvän tekosyyn poistuakseni Luihusten luota!

Vainuosaston ovi aukeni. Hitto lisää Luihusia? Mitä minä nyt tekisin? En jaksanut enää yhtään lisää kuiskuttelijoita. Kaikki muut Luihuset supattivat hiljaa päät yhdessä, paitsi Malfoy. Hän kuiskasi toisille välillä jotain, mutta suoristi sitten selkänsä ja alkoi katsella kynsiään tai lukea lehteä. Ihme hiippari, mutta silti niin komea. AAARGH, sekoan kohta omien ajatusteni vuoksi!

Mustahiuksinen poika, jolla oli silmälasit kurkkasi osastollemme. “Ai, moi Amy! Sinullapa on mielenkiintoisia ystäviä nykyään!” Harry virnuili. “Häivy Potter”, Malfoy sylkäisi. “Häivy Amy, Poikaystäväsi tuli hakemaan!” Pansy kiljaisi. “Mikä poika…? Ai te seurustelette”, Malfoy sanoi silmissään tutkimaton ilme ja kasvoillaan halveksiva hymy.

“Eikä seurustella!” kiljaisin. Miksi ihmeessä minä niin tein? “Odota Harry!” huudahdin, koska hän oli lähdössä. Otin matka-arkkuni ja löin sillä tahallani Pansyn polvea poistuessani.
“Katso mitä hän teki minun polvelleni!”
“Oikein sinulle.”
“Darcooo”, kuulin inisevänä äänen, ennen kun suljin oven.

Hymyilin Harrylle. “Kiitos!” “Mitä ihmettä tuo oikein oli?” hän kysyi ärtyneenä. “Niin mikä?” Mitä ihmettä hän höpötti?
“No siis. Mitä väliä, vaikka he luulisivat, että seurustelemme. He ovat Luihusia, eikä hän sitä niin tarkoittanut oikeasti.”
Punastuin. “Äh, olin muuten vain hermona. Olin kuunnellut Pansyn valitusta ihan tarpeeksi!”
“Miksi edes olit heidän kanssaan?”
“Koska en löytänyt ketään teistä!”
“Ai.”

Se oli viimeinen sana, mitä Potter lausui sillä matkalla minulle. Minun vihani suorastaan kiehahti. Olin toki toiminut typerästi, mutta mitä Potter siitä välitti? Potter avasi meille vaunuosaston oven ja näin Ginnyn, Hermionen ja Ronin kasvot. “Hei”, tervehdin aika vaisusti. Ginny tuli halaamaan minua. “Missä sinä olit?” hän ihmetteli. Olin juuri avaamassa suuni kun Potter puhui. “Hengaamassa Luihusten ja Malfoyn kanssa”, hän sanoi aika halveksivan kuullisesti.

“Hei jos yhtään lohduttaa, niin minä olin siellä ensin!” kivahdin. “Just, ihan varmaan. Kutsuitko rakkaan Malfoysi sinne vai?” hän kysyi aika pilkallisesti. “Ei ollut muita vapaita osastoja, kai hekin haluavat jossain istua?” “Juu toki nyt Malfoy haluaa istua kanssasi”, hän sanoi oikein ivallisesti.
“Oletko mustasukkainen?”
“Malfoy hillerillekö? Voi en toki.”
“Mikä sitten mättää?”
“Se, että olet aika mielelläsi Malfoyn kanssa.”
“Kai minä saan olla kenen kanssa haluan?”
“Hän on Luihunen!”
“Entä sitten? Olet sinäkin paksupäinen, itseäsi täynnä oleva arpinaama!”

Harry avasi jo suunsa, mutta minä juoksin pois. En halunnut näyttää kyyneliäni. Olin niin vihainen ja jopa yllättynyt. En halunnut myöntää, että tunsin jotakin Malfoyta kohtaan. Potter oli oikeassa hän oli Luihunen, mutta taisin olla ihastunut häneen. Hän oli pelastanut henkeni ja kieltänyt tänään Pansya haukkumasta minua.

Kävelin käytävällä kuin sokeana. En katsonut ollenkaan minne menin. Lopulta lösähdin lattialle. Painoin polvet rintaani vasten ja pääni polviini. Annoin kauan pidättelemäni itkun tulla. Nyyhkytin hiljaa polviini. En tajunnut, että joku tuli minua kohti, kunnes tunsin käden olkapäälläni. Painoin päätäni kovemmin polviini. Se olisi kuitenkin joku Ginny, joka halusi lohduttaa minua, enkä ollutkaan kamalan lohdutettavalla päällä.

Luultavasti Ginny silitti hiuksiani. Pian minua lohduttanut ihminen nousi ja kuulin hänen melkein juoksevan pois ja pian kuulin askelia toisesta suunnasta. Kohotin hieman päätäni ja katsoin Ginnya, joka käveli käytävää pitkin luokseni. Käänsin nopeasti pääni toiseen suuntaan ja hain katseellani äskeistä lohduttajaani, mutta en nähnyt ketään.

Sieraimissani haistoin äskeisen kävijän ominaistuoksun. Se oli niin huumaavan hajuinen, ettei minulla ollut aavistustakaan kuka se oli. Se jäi todella vaivaamaan minua. Ginny istui viereeni ja hymyili vaisusti. “Amy, näytät siltä kun olisit nähnyt aaveen”, hän totesi katsellen minua pää kallellaan. “Siltä minusta tuntuukin”, sanoin ja pyyhin kyyneliä kasvoiltani.

“Harry oli jotenkin hermostunut siitä kun olit Luihusten kanssa.”
“Ihanko totta?” raskasta sarkasmia tihkuva ääneni kaikui käytävällä.
“Onko sinun ja Malfoyn välillä jotakin?”
“Miten niin?” Hups hyökkäävä asenne. Ginny kohautti olkiaan. “No, se hieman kuulosti siltä.” “Onko Harry mustasukkainen tai jotain?” kysyin ajattelemattomana ja aika ärtyneenä. Ginny tuhahti happamasti. “Toivottavasti ei.”
“Anteeksi Ginny.”
“Yritä pysyä kaukana Malfoysta.”
“En usko, että voin”, mutisin ja tunsin punastuvani.

Ginny katsoi minuun ihmeissään. “Älä sano, että pidät hänestä!” “Okei en sano.” “Hän on Malfoy!” “Suksi kuuseen Ginny, minusta sillä ei ole mitään väliä. Olen vain hieman ihastunut, se menee ohi”, ilmoitin. “Ja no kai se on sitten okei.” Pyöritin silmiäni. En minäkään ollut puhdasverinen, kai. Enkä minä siltikään välittänyt. Välitinpäs, mutta… No ihan sama. Omatkin ajatukset saavat minut sekoamaan.

Tunsin junan hidastavan. Ginny! Emme ole vaihtaneet vielä kaapuja!” huusin ja me kipitimme nopeasti takaisin omaan osastoomme. Puimme kaavut ennätysajassa. Olimme juuri ajoissa valmiita. Juna pysähtyi Tylyahon asemalle ja me nousimme kyydistä yhdessä. Nostin Lohikäärmeen häkin ja kannoin sen ulos. “Mikä sen nimi on?” Ginny kysyi.

Katsoin häntä hetken tajuamatta mitä hän tarkoitti. Sitten näin hänen katseensa, joka oli kohdistunut pöllööni. “No minä kutsun sitä Lohikäärmeeksi. Mietin paremman nimeän myöhemmin”, kohautin olkiani. En tiedä itsekkään, miksi nimesin pöllöni niin. Ginny alkoi kikattaa. “Sinä taidat todella pitää Malfoysta”, hän hekotteli. Katsoin häntä ihmeissäni, mitä minä nyt olin sanonut?

“Dragon, Draco!” hän kikatti. Nyt tajusin koko jutun itsekin. “Älä kikata Ginny kaikki katsovat!” Eivät oikeastaan kaikki, itse asiassa vain Luihusista muutama ja… ja, Draco. Nielaisin. Oliko hän kuullut jotain? Kaiken? “Mennään Ginny!” huudahdin ja aloin pukata häntä eteenpäin. Istuin vaunuun ja suljin silmäni. Näin Dracon hölmistyneen ilmeen verkkokalvollani. Hitto Ginny!

Kaikki antoivat minun istua vaunussa hiljaisuuden vallitessa. Kukaan ei häirinnyt minua. Pian joku kuitenkin tökki minua käteen. “Herää jo! Olemme porteilla”, kuulin Ginnyn äänen. Avasin silmäni ja lähdin kävelemään suureensaliin. Harry, Hermione ja Ron kävelivät kanssamme. Oli aavemaisen hiljaista. Olivatko hekin kuulleet? “Toivottavasti tämä vuosi on helppo”, kuulin Ronin huokaisevan. “Pelleiletkö? V.I.P-kokeiden vuosiko helppo?

Tuli hiljaisuutta, josta minä nautin. Ron älähti inhon vallassa. “V.I.P-kokeet. Miksi unohdinkaan ne?” Näin Hemionen pyörittävän silmiään ja hänen huulensa painuivat toisiaan vasten pieneksi viivaksi.
“Älkää viitsikö! Draco pitää vain minusta! Vai mitä Draco kulta?”
“Itse asiassa en, mutta et sinä siitä välitä kumminkaan.”
“Älä viitsi Draco!”
“Pansy, kasva aikuiseksi. Olet sentään jo viisitoista.”
“Dracooo.”

Naurahdin hiljaa Pansyn lapsellisuudelle. Pansy loi minuun murhaavan katseen. Kiva, hän vihasi minua. Ja miksi hitossa? Olin kysymässä sitä häneltä, mutta Draco käänsi silloin katseensa minuun. Katsoin hänen harmaina hohtavia silmiään ja unohdin, mitä olinkaan tekemässä. Kompastuin omiin jalkoihini ja kaaduin. Potter tosin nappasi minusta kiinni juuri ennen sitä. Tunsin punastuvani ja näin Dracon kääntävän katseensa pois. Hänen kasvoillaan ehti silti häivähtää halveksunta.

“Öh, kiitos”, sanoin Harrylle. “Eipä kestä, mutta mitä sinä tuijotit?” Punastuin vielä syvemmin. “En mitään.”
“Et juu, Dracoa tietenkin”, hän sanoi ja katsoi Dracoa. Punastuin.
“Enpäs! Luulet ihan omiasi!” Lähdin puolijuoksua saliin ja yritin väistellä ihmisiä parhaani mukaan. Näin ystäväni Penelopen istuvan Rohkelikkojen pöydässä ja melkein juoksin hänen luokseen. “Hei PenPen, miten loma meni?” kysyin. “Hyvin”, Penelope sanoi ja katsoi minua aika halveksien.

Okei, olimme joskus ystäviä, mutta kolmannella, eli viime vuonna, meille tuli pieni riita. Pennelope olisi halunnut mennä Harryn kanssa joulutanssiaisiin, mutta Potter ehti pyytää minua. Minkä minä sille voin? No minä tietenkin suostuin, koska en olisi välttämättä muuten päässyt koko tanssiaisiin, mutta Penelope suuttui siitä minulle.  

“PenPen, ei jakseta enää tapella”, yritin istuessani hänen viereensä. “Helppohan sinun on sellaista sanoa! Saat aina olla Harryn kanssa!” “Äh, en ole kiinnostunut.” “Etkö? Äsken hän ainakin syleili sinua!” Mikä syytös tuo oli olevinaan? “Pöh! Minä kaaduin ja hän otti kiinni. Sitten tappelimme taas!” “Niin kuin vanha pariskunta konsanaan!” “PenPen, älä ole lapsellinen! En minä pidä Harrysta sillä tavalla!”

“Tuo alkaa olla naurettavaa Penelope, Harry on minun!” kuulin Ginnyn äänen takaatamme. Ginny ja Penelope eivät koskaan olleet tulleet oikein toimeen. Saattanee johtua molempien halusta olla Potterin kanssa, mutta minä pidin oikein paljon kummastakin, ainakin ennen. “Potter ei ole sinun Weasley! Sinä vain elät omissa fantasioissasi. Potter ottaisi Adriellankin sata kertaa mieluummin kuin sinut”, Penelope sanoi aika halveksivasti.

Oli haudanhiljaista ja Ginnyn niska alkoi punehtua. Hän oli raivoissaan. Koko sali oli keskittynyt kuuntelemaan meidän riitelyämme. “Ei Amy Potteria halua!” Ginny karjaisi. Minä punastuin. Kohta sitä mennään. Ginny oli niin vihainen, että hän paljastaa minun ihastumiseni Dracoon. “Ginny kiltti”, yritin. “OOOH, Adriellalla taitaa olla joku muu!” Penelope kiljahti ja katseli tarkaavaisesti ympäri salia.

Ei hitto! “Kuka se on paljasta minullekin”, Penelope yritti. “Sinulle nyt kukaan varmaan halua kertoa!” Ginny karjaisi ja tarttui käteeni. Hän raahasi minut toiselle puolelle pöytää. Me istuimme sinne Harryn ja muiden seuraan. Minä Fredin ja Georgen väliin. He virnuilivat siihen malliin, etten saisi rauhaa koko ruokailun aikana.

“Kuulitko Harry? Amy ei halua sinua”, Fred sanoi muka dramaattisella äänellä. Pyöritin silmiäni. “Eikö se ole muka tullut jo selväksi, että hän haluaa vain Malfoyn?” Harry kysyi halveksivasti. Tunsin punastuvani,
“Mitä?”
“Mitä?”
“Mitä?”
“Mitä?”  Kuului ainakin kymmenestä eri suunnasta. Punastuin entistä voimakkaammin.

“Niin mitä sanoitkaan Potter?” kuului laiska ja ivallinen ääni takaatani. Punastuin niin rajusti, että meinasin tukehtua. En uskaltanut katsoa taakseni. “En mitään sinulle Malfoy!”
“Ai, olin ihan varma, että kuulin nimeni.”
“Mene pois Malfoy!”
“Onko pikkuherra Weasleykin kiinnostunut Adriellasta? Tuskin hän tuollaista verenpetturinpentua huolii.”

Luihuset nauroivat ja Ron meni aivan punaiseksi. “Onko kamalaa Potter kun Adriella ei pidäkään sinusta? Tyttö tietää selvästi, mikä on hyväksi velhomaailmalle.” Punastuin niskaani myöten. Draco muisti oikean nimenikin. “No ei hän sinuakaan haluaisi!” “Potter taitaa olla kateellinen, minun tyttöystävästäni”, kuulin malfoyn ivaavan. Miksi Dracon piti leikkiä kaikesta?

Tunsin kädet harteillani. Draco sanoi liian kuuluvasti korvaani: “Tavataan taas kulta.” Minä menin vieläkin punaiseksi ja olin varma, että naamallani olisi voinut paistaa munakasta. Harry kalpeni ja katsoi minua epäuskoisesti. Ron katsoi Malfoyta halveksien ja Ginny… Kikatteli hiljaa käteensä. Kaksoset olivat sanattomia, viimeinkin.

Minulta oli mennyt kaikki rehtorin puheesta ohi. Ruoka ilmestyi jo lautasillemme. Draco ja kumppanit kävelivät pöytäänsä. Minä nappasin yhden kanakoiven ja ryntäsin ulos salista. Ei minulla ollut hajuakaan minne, mutta jonnekin, missä kukaan ei tuijottaisi minua. Päädyin tyttöjen vessaan. Naamani oli punainen kuin paloauto. Muutama kyynel vierähti poskelleni. Miksi Malfoy leikki tunteillani ja sai ne kiehumaan taikaliemen lailla?

Kuulin askelia alakerrasta ja päättelin pitojen loppuneen. Juoksin lihavan leidin muotokuvalle odottamaan. Luikahdin sisään muiden perässä ja juoksin suoraan omaan makuusaliini. Kukaan muu ei ollut siellä vielä, joten vedin yöpaitani ripeästi päälle ja menin sänkyyn. Vedin verhot nopeasti sänkyni ympärille ja leikin nukkuvaa. Kuulin muiden tulevan sisään.

“Näitkö Amyn naaman?” kuulin Penelopen ilkkuvan äänen.
“Älä viitsi, se olisi ollut todella ilkeä tilanne”, kuulin samassa makuusalissa nukkuvan Vanessan sanovan, en ole koskaan edes jutellut kunnolla hänen kanssaan ja hän puolusti minua?
“Se oli häijyä, melkein yhtä häijyä kuin sinä Penelope!” kuulin Ginnyn kivahtavan.
“Painu Potterisi luo!”

Suljin silmäni. Penelope oli aina niin ilkeä Ginnylle. Miten he olivatkin päätyneet samaan makuusaliin. Jos olisimme saaneet ensimmäisenä vuonna kurkata tulevaisuuteen, emme olisi nyt neljistään tässä huoneessa. Neljistään? Missä Sindy oli? “Äh, minä sitten vihaan Amya!” kuulin Sindyn kivahtavan ja paiskaavan oven kiinni perässään. “Ai sinäkin?”
“Hän tietää, että Malfoy on minun!” Mitä hittoa minulta on mennyt ohi? Milloin Sindy on ollut kiinnostunut Malfoysta. Ai, tietysti. Hän varmasti tajusi juuri, että on kiinnostunut Malfoysta, koska luulee - tietää - minun olevan kiinnostunut pojasta. Mokomakin paskiainen. Aina havittelemassa sitä mitä minä haluan.

Puristin silmiäni kiinni ja yritin saada unenpäästä kiinni. Sitten siinä tuli mieleeni yksi vitsi: Miksi blondi juoksee sängyn ympäri? Koska hän yrittää saada unenpäästä kiinni!
Rupesin hekottelemaan kuvitellessani Sindyn juoksemassa ympäri sänkyään. Sindy kun oli täydellinen sinisilmäinen blondi. Hän hehkutteli aina iki-ihanista ’kultaisista’ hiuksistaan. Juoskoot yksin sänkynsä ympäri etsien unenpäätä. Hekottelin hieman lisää ja ennen kun huomasinkaan minä nukahdin. Ei siihen mitään juoksemista tarvittu.  

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 4/? (18.6)
Kirjoitti: Resonanssi - 21.06.2010 20:28:44

voi että mä tykkään tästä, todella, todella ihana :D
ja Draco, tän ficin ansiosta taidan minäkin ihastua Dracoon :-[

tuo miten Amy on ihastunut Dracoon on minusta tosi positiivinen ja ihana juttu.
ja Lohikäärme sopii nimenä oikein hyvin sille pöllölle, kun se sopii niin hyvin Dracoon.

joo, "Kalkkaros" on Kalkaros.

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 4/? (18.6)
Kirjoitti: Lauranood - 21.06.2010 20:57:10

Huups. Kalkaros päätti ottaa nmen muutoksen :D
Ja muuten. Päätin myös hieman korjailla ja parannella sitä ensimmäistä osaa! Se on betattavana viidennen osan kanssa. Pitäisi ilmestyä viimeistään huomenna :D

Ihanaa! Olen todella pelännyt, ettei kukaan välitä tästä ficistäni, mutta onnkesi minulla on sitten edes sinut Resonanssi!

ps. Haa! kaikki vaan tykkäämää Dracosta, kun minutkin on kerran siihen porukkaan väännetty!
En tykänny siitä aluksi ollenkaan, mutta mieli on kummasti muuttunut ja nyt no joo, rakastan sitä! hih :D

~Lauranood pahoittelee Kalkarosta kohtaan osoitettua nimen vääryyttä!

Ps. Yksi uusi kuva sivuillani :D
(Linkki löytty ylempää)

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 4/? (18.6)
Kirjoitti: Lauranood - 22.06.2010 20:18:16

A/N Noniin, nyt tuli sitten viides luku, toiovttavasti pidätte :D

Luku viisi
Vihaa ja ennakkoluuloja

Viikko Tylypahkaan saapumiseni jälkeen olin jo onnistunut kiehauttamaan Sindyn muutamaan kertaan. Heti toisena päivänä ensimmäisellä oppitunnilla joku nuorempi Luihunen ystävällisesti muistutti, että minähän pidän Dracosta ja heti perään, että Draco taitaa pitää minusta. Punastuin hiusrajaa myöten ja Sindy veti herneen nenäänsä… ja nolasi itsensä. Hän nousi pulpetille kuulutti, että hän ja Draco olivat yhdessä, joten Draco ei voisi pitää minusta. Juuri silloin Kalkaros tuli luokkaan ja sanoi oikein hyytävästi: “Jos neiti Pennsylv tulisi alas pulpetilta suoraan minun pöytäni viereen hakemaan jälki-istunto lapun ja kunnianloukkaussyytteen Dracoa kohtaan väittämällä, että hän pitäisi mokomasta apinasta!” Luokka nauroi punastuneelle Sindylle ja hän loi murhaavan katseen minuun.

Sitten hän suuttui minulle pimeydenvoimien suojautumisen tunnilla, joka oli muuten elämäni tylsin tunti. Meidän uusi opettajamme, jota en ollut tajunnut kuunnella salissa, oli Pimento. Sammakon näköinen noita, jolla oli pulleat sormet ja selvä tarkoitus: Oppilaat eivät saa oppia suojautumaan pimeydenvoimia vastaan! Minä luin kiltisti kirjaani ja Sindy istui edessäni. Miksi ihmeessä? Sitä en tiennyt. Hän kääntyi minuun päin. “Onpa sääli, ettei Draco pidä sinusta!” hän virnuili. “Hei apina, menenkö kertomaan Kalkarokselle?” kysyin ihan rennosti. “Miksi sinä sanoit minua!” hän kimpaantui. “Huomenta professori Pimento!” huikkasin hänen takanaan olevalle professorille. “Minäkö muka näytän sammakolta!” Sindy rääkäisi. “Jälki-istuntoa neiti Pennsylv. Opettajalle huutamisesta!” Sindy loi minuun murhaavan katseen.

Sitten ruokatunnilla. “Hei Draco!” Sindy huudahti. Draco loi häneen halveksivan katseen. Dracon silmissä pilkahti häijysti ja hän käveli luoksemme. “Kultani…”, Draco sanoi ja laski kädet olilleni. HITTO! “…Kertoi, että sinä väitit minun pitävän sinusta, apina”, Draco virnuili. Sindy meni sanattomaksi ja nauravat Luihuset häipyivät. “Sindy ihan totta… Me emme ole yhdessä”, mutisin naama punaisena, en halunnut vihamiehiä. “Ai, kappas, se kyllä vähän näytti siltä!” “Se on vain joku Luihusten halpamainen pila”, mutisin naama vieläkin punottaen. “Just.” “Luuletko, että se on minusta hauskaa? Hitto sinun kanssasi Sindy! Mitä jos minä oikeasti tykkäisin Dracosta? Hän vain leikkii tunteillani! Se on hänestä kivaa!” kivahdin ja loin murhaavan katseen heihin molempiin. Juoksin pois salista naama vihasta punottaen.

Niin siten meni toinen päiväni Tylypahkassa neljännellä. Loppuviikkoon ei Draco eikä Sindy pahemmin häirinnyt minua. Mitä nyt jälkeen mainittu loi minuun murhaavia katseita. aloin olla korviani myöten täynnä Pimennon akkaa, mutta en ihan niin täynnä kuin Harry. Hän sai jälki-istuntoa viikoksi heti ensimmäisenä koulupäivänä. Sehän meni hyvin. Minä olin päättänyt keventää tunnelmaa ja kuiskasin hänelle: “Uusi ennätys.” Hän vain virnisti. Sitten päätin kertoa miten meidän tunneillamme oli mennyt ja saimme Sindystä monta hyvää naurua. Sindy taas… loi minuun huoneen toisella puolella hyytäviä katseita.

Nyt alkoi toinen kouluviikko ja olimme levänneet mukavan viikonlopun yli. Huokaisin avatessani silmät ja muistavani, että tänään oli koulua. Olin sitä paitsi nukkunut pommiin. Kalkaroksen tunnilla, aika hyvin vain mitä? Olin vasta viisi minuuttia myöhässä, mutta Kalkaros olisi aivan käärmeissään. Pukeuduin nopeasti ja juoksin liemien tunnille. Kalkaros loi minuun häijyn silmäyksen. “Jälki-istuntoako kaipaat? Ihan näin muuten tylsään elämääsi?” hän kysyi minulta hyytävästi. Pudistin päätäni ja istuin paikalleni. Missä jälki-istuntoni oli? Eikö hänen olisi pitänyt antaa se minulle, eikä kysyä halusinko jälki-istuntoa. Olo oli kuin Luihusella.

Istuin hiljaa Ginnyn viereen. “Miksi et herättänyt minua?” sihahdin ärtyneesti. “Koska Penelope sanoi, että olit jo mennyt”, hän sanoi ja hänen ilmeensä oli hapan. Miksi ihmeessä? “Sinä uskoit Penelopea?” kysyin ärtyneesti. “Mikset muuten istu hänen vieressään?” “Täh?”
“No siis, tehän olette niin hyviä ystäviäkin.”
“Mitä vittua sinä selität? Minä ja PenPen?”
“Ui, PenPen, söpö.”
“Sanon minä sinuakin Ginnyksi?”
“Kaikkihan niin tekevät.”
“Okei ole sitten GinGin.”
“Pitääkö minunkin muistuttaa Penelopea?”
“Olet lapsellinen!”
“Kiitos!”

“Neiti Weasley, jälki-istuntoa tunnin jatkuvasta häirinnästä!” kuului Kalkaroksen kalsea ääni. “Muuta Luihusiin”, Ginny sihahti minulle.
“Miksi hitossa?”
“Koska sinä et saanut jälki-istuntoa vaikka myöhästyit. Hän kohteleekin sinua kuin Luihusta.” Pyöritin silmiäni. Ginny oli sitten lapsellisella päällä. Kuka hänelle oli muka selittänyt jotain minusta ja Penelopesta? Sindykö? Minulla olisi hänelle hieman asiaa. Ja seuraavan tunnin istuisin vaikka Janinan vieressä.

Kiipesimme Punurmion luokkaan ja huomasin, että oli vain kaksi tyhjää paikkaa. Ginnyn vieressä ja jonkun Puuskupuhin vieressä. Istuin Ginnyn viereen. Miksi paikka oli tyhjä? Ginnyhän oli aika suosittu. Syy saattoi tosin olla siinä, että me istuimme aina vierekkäin, ehkä kukaan ei uskaltanut istua Ginnyn viereen, koska minä olisin saattanut häätää hänet pois? “No niin lapsukaiset”, kuului Punurmion samea ääni hänen tullessaan pois ‘henkimaailmastaan’.

Huokaisin ja käännyin Ginnyyn päin. “Voitko ystävällisesti selittää minulle miksi murjotat?”
“Suksi kuuseen!”
“Se lasketaan tunnilta poistumiseksi ja tarvitsen sukset, joita täällä ei ole. Vaikeaksi tulee.”
“Sukset? Mitä hittoa puhut?”
“Unohda.” Niinpä tietenkin. Ginny oli velhoperheestä. Hän oli oppinut sanonnan minulta. Ennen hän nimittäin sanoi aina, että lennä kuuseen. Huoh, vaikeaa.

“Sinun aurasi on arvaamaton neitiseni”, kuulin korvani juurelta ja pomppasin melkein metrin ilmaan. “Älä säikäyttele!” kiljahdin Punurmiolle. Hän katsoi minua huolestuneesti. “Sinulle on tapahtumassa jotakin pahaa”, hän ilmoitti. “Ahaa, juu kiva. Onko muuta?” Aloin pikkuhiljaa kyllästyä tähän keskusteluun. “Kuten jo ilmoitin pidämme pienen tuntikuulustelun!” Punurmio ilmoitti ja suoristi selkänsä. “Ihanaa tuntikoe, vai mitä Ginny”, hymyilin ja muistin, että hän murjotti minulle. Huokaisin ja otin typerän koepaperini vastaan.
Ensimmäinen kysymys:
Mitä unta näit viime yönä?
Olin hautausmaalla Lordi Voldemortin kanssa.

Kirjoitin todenmukaisesti. Minä olin todellakin hautausmaalla Tiedät-Kai-Kenen kanssa. Se oli oikein mukava uni, minä kuolin siinä. Hymyilin. Punurmio olisi mielissään unestani.

Mitä luulet sen merkitsevän tulevaisuuteesi?
Voldemort murhaa minut?

Oletko nähnyt usein tällaisia unia?
Koko kesän.

Näyttääkö tulevaisuutesi valoisalta?
Kyllä! Pompin takuulla kuolonsyöjien padan ympärillä samalla kun he teurastavat kaikki tuttuni! Kuulostaa vitun hauskalta!

Oletko masennuksessa uniesi takia? Haavoittavatko ne sinua?
Mitä nyt Voldemort viskelee minua oikeasti päin seiniä, mutta ei toki sehän on oikein mukavaa!

Mieleni alkoi mennä todella sarkastiseksi. Olin tapellut koko ensimmäisen viikon Sindyn kanssa. Olin vältellyt tunteitani Dracoa kohtaan ja nyt Ginnykin murjotti minulle. Sitten jouduin vielä sepittämään Punurmiolle, miksi elämässäni ei ollut kaikki hyvin? Miksi minua kiusataan tahallaan? Kirjoitin loputkin vastaukset todenmukaisesti, koska elämäni oli niin surkeaa, että Punurmio saisi siitä taatusti kolmelle seuraavalle vuosisadalle kerrottavaa. Minä ja Potter olimme takuulla hänen lempioppilaansa. Molemmille hän vannoi aina kuolemaa. Odotin vain, että milloin minun mystinen Sinun-Elämäsi-Menee-Pilalle-Tänään-Oikeasti -ennustukseni tulee. Potterilla tuli kaksi vuotta sitten.

Minä jäin puhutteluun tunnin jälkeen, koska asenteeni oli näsäviisas. En kuulemma ottanut kuolemaa tosissani. Mitä minun olisi pitänyt kirjoittaa paperiin? Kyllä minä itken itseni kuoliaaksi, koska en idä murhaako Voldemort minut tänään? Sepä olisi hauskaa ollut! Murjotin nyt Ginnylle, joka ei vieläkään puhunut minulle. Näytin hapanta naamaa Punurmiolle, joka luki minulle paperini vastauksia. Sitten hän meni oudoksi. Ikään kuin kylmä tuulenvire olisi vienyt hänen aivonsa lopullisesti.

Hänen äänensä meni käheäksi ja silmänsä katsoivat tyhjinä eteenpäin. Meinasin juosta kiljuen pois, mutta silloin hän avasi suunsa. “Kun löydät isäsi haluat kuolla, mutta se on pakenemista. Sinun täytyy tehdä valinta, joka muuttaa koko maailmaasi. Lopetatko hänen väärät tekonsa vaiko liityt niihin? Sinusta on tuleva ystäväsi pahin vihollinen”, sitten hän kuorsasi hetken ja avasi silmänsä. “Opitko nyt läksysi kultaseni?” hän kysyi. Nyökkäsin hänelle pelokkaasti ja kipitin tieheni. Pelottava kärpäsen näköinen opettajammehan se. Nyt olisi sammakon tunti. Söisipä sammakko kärpäsen. Kärpänen olisi myrkyllinen ja sammakko kuolisi. Sitten pääsisin molemmista eroon! Laahustin pimeydenvoimilta suojautumisen tunnille ja ehdin silti ajoissa! Kuinka hitaasti sitä saa kulkea, jotta myöhästyisi? Kyllä sitä Kalkaroksen tunnilta myöhästytään, mutta ei Pimennon. Murjotin itsekseni aivan typerästä asiasta. Olikohan minulla hieman Huono päivä?

En mennyt istumaan Ginnyn viereen vaan kipitin Tomin paikalle Vanessan viereen ja irvistin. Juu todella lapsellista, mutta Tom, joka oli rakastunut Ginnyyn, sai mennä hänen viereensä. Ginny loi minuun arvioivan, jokseenkin vihaisen katseen. Kuulin Tomin sanovan: “No me sitten varmaan istutaan vierekkäin, koska Amy on paikallani.” Ginny irvisti minulle. “Juu, näköjään.” Hän muodosti huulillaan sanat: Tämän-saat-maksaa! Olin siis saanut anteeksi. Käännyin ympäri ja hymyilin itsekseni. Vanessa istui hiljaa vaivaantuneena vieressäni. Oliko minusta taas jotain huhuja liikkeellä?

Opettajilla on takuulla ongelmia tänään. Myös Pimento piti meille kokeet testatakseen, mitä me jo osaamme. Suorastaan rasittavaa. Ei kukaan jaksa miljoonaa pistokoetta. Tosin minun aivoni ovat kuin luodut velho-opiskelulle, joten mitäs minä valittamaan. Sain paperin eteeni ja vastailin kysymyksiin. Minä hän meitä oikein piti?

Mistä tunnistat ihmissuden?
Mikä on ankeuttaja?
 
Ja sellaisia kysymyksiä oli koko paperin ja vielä yksi lisäpaperillinenkin. Huoh! Pimento piti meitä selvästi vähäjärkisinä. Opiskelimme yli puolet näistä asioista toisella luokalla ja sitä aiemmin ja myöhemmin toiset puolet. Hän piti muutenkin Lupinia huonona opettajana. No se oli hänen ongelmansa, ei minun. Täytettyäni paperin huomasin ikävöiväni Lupinia. Hän oli paras opettajamme. Hän tosin loi minuun välillä sellaisia silmäyksiä kuin: Aistin-sinussa-jotakin-outoa ja Tiedän-ettet-ole-se-mitä-esität. Se oli oikeastaan aika kiusallista, mutta totuin siihen nopeasti. Minusta tuntuu, että hän aisti minussa jotakin, mitä muut eivät. Kenties jotakin pahaa?

“Yllätyin iloisesti tarkastettuanne kokeenne”, kuulin Pimennon lapsekkaan äänen. Katsoin eteeni. Missä välissä paperini oli kadonnut? “Tai siis, jossain kohtiin. Kuten Ginny. Sinähän olet puhdasverinen?” Ginny nyökkäsi jäykästi. “Mikset tiedä, mihin besoaaria käytetään?”
“Koska se liittyy jotenkin taikaliemiin, enkä ole opiskellut vielä kuudetta luokkaa.”
“Hmp, olet häpeäksi puhdasverisille.” Ginny nyrpisti nenäänsä.
“Oletko sinä puhdasverinen?”
“Tietenkin!”
“Puhdasverinen sammakko kenties? Minulla oli sellainen käsitys, että velhot eivät haise, verestään riippumatta.”
Koko luokka repesi punastelevalle ja itseään vaivihkaa nuuskivalle Pimennolle.
“Neiti Weasley! Koko loppu kuukaudeksi jälki-istuntoa! Opettajan pilkkaamisesta!”

Pimento näytti kärpäsen nielaisseelta. Pidin salaa sormiani ristissä ja toivoin kärpäsen olevan Punurmio. “Neiti McVanger?” Nostin käteni epäröiden ylös. Mitä minä olin sanonut väärin? “Täydet pisteet! Oletko puhdasverinen?” Mitä se nyt mihinkään liittyi? Kuulosti aivan Voldemortilta. Oletko puhdasverinen? “En tiedä opettaja”, sanoin arasti punastellen. “Miten niin et tiedä?”
“Äitini on noita, mutta isääni en edes tiedä”, kuiskasin aina vain hiljempaa tuntien luokkatovereideni tuijottavan. “Voi sinua. Sen voi toki helposti tarkistaa rekisteristä”, Pimento ilmoitti. “Voi en usko. Äitini on tuskin kertonut kenellekään. Minut on rekisteröity jästeissä”, punastelin aina vain enemmän. Oli noloa kertoa sellaisia asioita koko luokan kuullen.

Kun tunti loppui otin paperini ja kävelin maahan katsoen pois luokasta. Olin nähnyt Sindyn ja Penelopen nauravat ilmeet luokassa. “Amy!” kuulin Ginnyn huutavan. Käännyin hitaasti. “Haluatko sinäkin kiusata minua jotenkin?” kysyin. “En tietenkään hölmö tyttö! Tajusin vain, että olen tainnut murjottaa sinulle aivan syyttä.” Nyökkäsin. “Ginny?” kysyin vähän ajan päästä. “Niin.” Hän oli aivan ajatuksissaan. “Mistä olit minulle vihainen?” Ginny punastui niskastaan ja korvistaan. Oliko se niin noloa? “Eh, en oikein haluaisi jutella siitä. Se oli niin typerää”, hän punasteli. Otin ovelan hymyn huulilleni.

“Minulle ei murjoteta syyttä”, sanoin ja painoin käteni hänen lantiolleen. Hän katsoi minua ihmeissään. Aloin kutittaa häntä. Ginny, joka nauroi muutenkin paljon, räkätti ihan kympillä. Hän kiemurteli käsissäni ja yritti estää minua, mutta minä vain kutitin ja kutitin. “Okei, hehehee, jos lopetat. Hihih. Niin. Hih. Kerron!” hän hekotteli. Lopetin kutittamisen. “Tai siis no juu. Me hieman riitelimme Penelopen kanssa tässä yksi ilta kun sinä olit jo nukkumassa. Oikeastaan eilen…” Katsoin Ginnyä kummissani. Mitä PenPen oli minusta oikein sanonut?

Ginny punastui huomatessaan katseeni. “Hän tuota sanoi, että sinä olet Potterin kanssa, tuotah, yhdessä ja sinähän, no, tiedät, että minä olen, tuota…”, hän tangerteli. Hihitin hänelle. “Ihan korviasi myöten rakastuntu Potteriin!” kailoitin käytävässä. “Hiljaa!” hän sihahti korvaani. “Äh jätä jo se Potter! Maailma on täynnä komeita velhoja ja 60% heistä on Tylypahkassa!”
“Haluatko hänet itse?”
“Pöh, en ainakaan tällä hetkellä!” sanoin ja vinkkasin hänelle silmää. Ginny tajusi vasta pian, mitä sanoin ja lähti juoksemaan perääni. Otin pienen etumatkan ruokalaan.

Saavuimme kikattaen ruokalaan. Loppu päivä kului taas ihanasti, koska olin saanut Ginnyni takaisin. Tulimme juuri pois yrttitiedon tunnilta kun Hagrid käveli vastaan. Hänellä oli laatikko, josta kuului valitusta: “Päästäkää minut ulos, minä tukehdun!”
“Hagrid! Mitä sinulla on laatikossa?” kysyin.
“Äh yksi käärme vain, miten niin?” hän sanoi.
“Se ei saa ilmaa!” kiljaisin.
“Miten niin?”
“Öh, en näe ilmareikiä!” keksin nopeasti. Tein laatikkoon taikasauvallani pari ilmareikää ja kuulin taas äänen: “Kiitoss.” Puristin käden kurkulleni. “Onko jokin vialla?” Ginny kysyi hätääntyneenä. “Ei, minua vain sattuu kurkkuun!” huusin ja juoksin linnaan.

Menin nopeasti muotokuva-aukosta sisään (“besoaari“). kävelin puolijuoksua makuusaliin ja suoraan pesuhuoneeseen. Nojasin vesihanaan ja huohotin raskaasti. Katsoin itseäni peilistä. Kuulin jälleen sen sihinän päässäni. Se käärme puhui minulle! Ymmärsin käärmeitä! Hitto, tämä ei ole hyvä, ei ollenkaan hyvä. Kun Potter puhui käärmeille, niin häntä pidettiin heti pimeyden velhona, mutta hän ei ollut. Minä, minä… voisin ihan hyvin ollakkin. Lajitteluhattu halusi pistää minut Luihuseen, se tiesi, mikä minä todellisuudessa olin.

Katsoin peiliin. Tuijotin sitä syvään ja kavahdin omaa kuvajaistani. Kohotin kättäni ja hipaisin peilin sileää pintaa. Henkäisin kauhusta: “Nuo silmät.” Minun silmäni! Ne olivat kuin paholaisen. Minun pupilliani ympäröivä rösöinen punainen alue oli hieman laajentunut. Nyt punaista oli jo enemmän kuin ruskeaa. Pudistelin päätäni ja muutama kyynel kirveli silmäkulmassani. “En ole paha! Hitto soikoon!” kirkaisin ja löin peiliä. Mitä se muka auttoi?

Tunsin peilin särkyvän ja lasinsirun uppoavan käteeni. Kirkaisin kun lasi työntyi syvemmälle ja hipaisi lihastani. Se sai käteni kouristelemaa. Minä kiljuin lisää. “AMY!” Ginny kirkaisi makuusalista. Tunsin veren valuvan kädestäni. Repäisin lasia ja se sai minut inahtamaan tuskasta. Näin sieluni silmin lihan, joka repeytyi lasin mennessä läpi. Se sai minut voimaan pahoin. En saanut kuvaa katoamaan mielestäni. Pudistelin päätäni ja suljin silmiäni, mutta kuva pysyi mielessäni. Lähtisi jo!

Pääni oli niin sekava, etten voinut tehdä mitään. Veri alkoi jo valua lattialle ja lasi sai minut heikommaksi. Se oli vain lasia! No se oli sentään kiinni lihaksessani, joka sai minut kouristelemaan ja heikentymään. Avasin oven lukosta ja huolestunut Ginny ryntäsi sisään. “Entius!” hän huudahti ja osoitti peiliä. Hän katsoi minuun ja käteeni. “Tule mennään sairaalasiipeen”, hän kehotti. “Ei en halua…”, yritin, mutta hän raahasi minua jo kohti ovea.

“Ei se ole niin paha”, valitin. “Eikö?” Ginny kysyi kohottaen kulmiaan ja kättäni. Nyt huomasin jotain, mitä en ollut aiemmin huomannut. Olinkin tainnut lyödä koko käteni lasiin, sillä koko kyynärvarteni oli täynnä haavoja, joiden sisässä oli lasinsiruja. “Auts”, parkaisin, koska kipu ylsi nyt jo aivoihini. “Sitähän minäkin”, Ginny valitti ja pääsimme lopulta perille. Matami Pomfrey sai kun saikin kaikki sirut käden käänteessä pois ihostani, mutta olin menettänyt aika paljon verta. Minun piti jäädä yöksi. Hmp.

Ginny ei poistunut viereltäni kun matami Pomfrey laittoi siteen käteeni. Minä puin nopeasti yöpaitani ja sujahdin typerään vuoteeseen. Ginny istui vuoteelleni ja silitteli kättäni hajamielisesti. ”Olen miettinyt mitä sanoit”, hän kuiskasi minulle. ”Mitä?” kysyin. Olin aivan uponnut ajatuksiini. ”Sitä Potter juttua.”
”Jaa sitä. Mitä siitä.”
”Taidan jättää hänet rauhaan. Olla vain ystävä.”
”Minun pitäisi olla pahoillani, koska et saanut häntä, mutta jos hän ei ole vielä huomannut sinua niin hän ei ansaitse sinua ollenkaan.”
”Kiitos.” Silitit lisää kättäni. Se tuntui uskomattoman hyvältä.

”Potilas tarvitsee lepoa!” matami Pomfrey tuli valittamaan Ginnylle. ”Minua hän nyt tarvitsee”, Ginny vain ilmoitti. ”En halua jäädä yksin”, valitin. Pomfreyn ilme oli aika närkästynyt, mutta hän antoi periksi. ”Kiitos”, kuiskasin Ginnylle. ”Mitä vain vuoksesi”, hän sanoi ja hänen kätensä siirtyi silittämään hiuksiani.

Olin varma, että jos en olisi halunnut Dracoa, olisin voinut ottaa Ginnyn. Parhaan ystäväni. Hän oli kaunis ja ihana. Hän välitti minusta todella. Yllätin itseni ajattelemasta, että miltähän hänen huulensa - jotka olivat kauneimmat ja pehmeimmän näköiset huulet, jota olin ikinä nähnyt - mahtaisivat maistua minun huuliani vasten. Naurahdin hiljaa mielessäni. Hän on paras ystäväni! Mitä oikein ajattelinkaan.

Tunsin Ginnyn siirtyvän hieman. ”Älä mene”, kuiskasin hiljaisuuteen. En halunnut jäädä yksin keskelle painajaisia. ”Minun täytyy höpsö”, hän naurahti ja hipaisi sormellaan nenääni. ”Jää”, pyysin anellen. En voinut jäädä yksin, en nyt. Minä tarvitsin Ginnya. Olin melkein riippuvainen hänen seurastaan nyt. ”Hyvä on minä jään. Tee tilaa.”

Siirryin vaivalloisesti kipeän käteni kanssa ja tunsin hänen siirtyvän viereeni. Tunsin hänen painonsa pienellä sängyllä. Tunsin hänen lämpönsä, hän suorastaan hehkui sitä. Haistoin hänen ihanan tuoksunsa ja maistoin hänen makean makunsa vierelläni. Halusin palavasti kietoa käteni hänen ympärilleen. Niin myös tein. Laitoin terveen käteni hänen ympärilleen. ”Kiitos kun olet siinä”, kusikasin hänelle. Hän käännähti ympäri ja katsoi minua suoraan silmiin.

Katsoimme siinä hetken toisiamme. Hän kohotti kätensä ja siirsi hiussuortuvani korvani taakse. ”Mitä vain vuoksesi”, hän kuiskasi. Hän hipaisi sormellaan poskeani ja hymyili kauniisti. Minä soin hänelle hymyn ja hän sulki silmänsä. Peitti ne, joten en enää voinut katsella hänen kauniita, pähkinänruskeita silmiään. Kuuntelin hänen tasaista hengitystään ja suljin silmäni. Näin sen piti olla. Tällaista elämäni piti olla. Levollista nukkumista hänen vierellään.

Leijuin rauhalliseen painajaisettomaan uneen. Siihen oli levollista ja turvallista nukahtaa. Kuuntelin Ginnyn tasaista hengitystä ja haistoin vain hänen sukulaisen tuoksunsa.

Jatkuu...

Kommentteja?

Ps. Jos ette vielä huomanneet, niin kerron nyt tässäkin, vaikka se saattaa kuulostaa jankkaukselta :D Kirjoitin ykkösen uusiksi

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 5/? (22.6)
Kirjoitti: Resonanssi - 22.06.2010 20:49:26

ihania nuo riidat, miten Ginny ja Amy suuttuvat ja sopivat.

aloin olla korviani myöten Pimennon akkaa
täynnä

Punurmio ja Pimento kohdista pidin eniten.
mutta onko Amy muuttumassa samanlaiseksi kuin Voldemort? oli muuten tosi mielenkiintoista kun Punurmio ennusti, hmm...tästä tulee tosi jännää.

Amyn ajatukset ovat joka kerta tosi kivoja ja pidän siitä miten huonolla tuulella hän nyt oli.
sillä hänen ajatuksensa tekivät tästä hauskan.

kun Amy teki tehtäviä Punurmion tunnilla niin ne kysymykset ja vastaukset, etenkin vastaukset olivat ehdottomasti lempikohtani :D

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 5/? (22.6) Eka luku uusiksi!! :D
Kirjoitti: Lauranood - 23.06.2010 17:52:12

Korjasin.
Kiitos Resonanssi, koska jälleen luit ja kommentoit :) Vastaankin nyt pariin kohtaan!
Tuosta onkos Amy muuttumassa rakkaan Voldemme kaltaiseksi jutusta, ehkä hieman, onkos se hyvä vai huono asia? Se nähdäänkin sitten paremmin ensiluvussa :D
Ja Amyn päässä kuhisee ja ajattelinkin, että olisi mukavampaa kirjoittaa hänen näkökulmastaan kuin jonkun sivullise, joka ei pääse hänen mielenkiintoisen pääkoppansa sisään.
Ihanaa jos pidit siit' kohdasta, sillä etin sen hetken mieliotteissa ja olin kyllä itsekkin siihen lopulta aika tyytyväinen.
Ginnyllä ja Amylla tulee muuten vielä pari riitaa, ainakin olen suunnitellut niin tähän. Se jää nähtäväksi, että miten niistä sitten selvitään.
Toivottavasti tästä nyt tulee sinun mielestäsi niin jännä kun minä toivon siitä tulevan.

Tämä on muuten ensimmäinen tälläinen seikkailu-tyyppinen ficci, joten en tiedä miten se nyt onnistuu. Toiovotaan sormet ristissä hyvää tarinaa.

~Lauranood kuittaa

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 6/? (24.6) Eka luku uusiksi!! :D
Kirjoitti: Lauranood - 24.06.2010 19:28:20

Luku kuusi
Orpo ja vaarallinen

Avasin silmäni ja tajusin, etten ollut nähnyt painajaisia. Kättäni kivisti oudosti ja huomasin olevani, sairaalasiivessä aivoni eivät toimineet ollenkaan. Yritin muistella miten olin sinne päätynyt.

Kuulin käärmeen vastaavan.
Olin vessassa.
Katsoin itseäni peiliin ja näin sen, silmäni olivat tummuneet ja punainen alue oli levinnyt. Kirkaisin kauhusta ja paiskasin käteni vihaisena läpi peilin.
Se särkyi ja sirpaleet työntyivät käteeni.
Veri tippui lattialle ja tuhri vaatteeni.
Päästin Ginnyn sisään.
Me menimme sairaalasiipeen.
Minut hoidettiin.
Hän jäi viereeni nukkumaan.

Muistin eilisen ja käännähdin. Näin nukkuvan Ginnyn. Hän hymyili ja tuhisi onnellisena. Hänen hiuksensa olivat söpösti pörröllään. Hänen toppinsa olkain oli valahtanut olkapään yli. Hän näytti niin suloiselta, että nousin mahdollisimman varovasti. Etsin vaatteitani lattialta, mutta kyllästyin lopulta ja päätin mennä makuusaliin pukemaan. “Ginny, haluatko nousta jo?” kysyin naurahtaen tuhisevalta ystävältäni.

Ginny avasi silmänsä hitaasti ja katsoi minuun. “Ilonpilaaja”, hän mutisi, mutta nousi ylös. “Häivytään ennen kuin…”, lauseeni jäi kesken, koska matami Pomfrey rynnisti sisään. “Minne matka?” hän kysyi vihaisena. “Vaihtamaan vaatteet”, ilmoitin. “Minun potilaani eivät lähde minnekään ilman minun lupaani. Ja neiti Weasley, mitä te teette siinä?” Ginny tirskahti hieman. “Öh, nukun. Ainakin luulisin niin”, hän ilmoitti.

Pomfrey katsoi meitä oudosti ja totesi sitten: “Sinun kuuluisi nukkua makuusalissasi.”
“Päätin, että Penelope ja Sindy, jotka olisivat ärsyttäneet minut kuoliaaksi, haluavat pitää vielä päänsä, joten nukuin täällä.” Meinasin revetä nauruun kuvitellessani pienen ja hontelon Ginnyn yrittävän repiä Penelopen päätä, joka oli häntä päätä pidempi. Se sai minut väkisinkin nauramaan.

Otin kasvoilleni kuitenkin sen ällöttävän imelän herttaisen, kiltintytön hymyn. “Kiltti matami Pomfrey, saammehan me jo poistua sairaalasiivestä”, kysyin oikein herttaisella äänellä. Ginny takanani meinasi tukehtua nauruunsa. Potkaisin häntä sääreen. Hän ei nyt saisi pilata tätä. Hänhän se oli minut tänne raahannutkin. “No kätesi on luultavasti jo kunnossa, anna vilkaisen sitä. Sitten voitte mennä”, hoitaja lupasi.

Pystyin vain vaivoin estämään voitonhymyä karkaamasta huulilleni. “Kiitos”, sanoin ja ojensin käteni tutkittavaksi. Lopulta pääsimme pois. Minä kannoin vaatteitani kainalossa ja kävelin kohti makuusaleja. Aamiainen oli ilmeisesti jo alkanut, sillä meitä vastaan käveli monia Rohkelikkoja ja Puuskupuheja ja jopa muutama Korpinkynsi.

Ihmettelin kovasti, että miten Luihuiset olivat päätyneet tähän kerrokseen. Katselin ohi kulkevia Luihuisia ja he katselivat upeaa vaatetustani. Tunsin punastuvani. Olin yöpaita päällä koulun käytävillä. Minä se ehdin puuhata kaikenlaista. Vielä oli kolme vuotta koulua jäljellä, mitäs typerää minä sinne keksisin?

Ja kuten aina minun tuurillani, tänäänkin Malfoy käveli ohitsemme. Hän oli tosin ainoa joka pysähtyi. Punastuin entistä syvemmin. “Miksi sinä tuollaisena käytävillä kuljet?” hän kysyi hölmistyneenä. “Koska tulen sairaalasiivestä”, vastasin punastellen. Draco näytti hölmistyneeltä ja suloiselta. “Miten sinä sinne päädyit?” hän kysyi. Pari hänen ystävistään näytti siltä, että mennään jo Draco!

Katsoin Dracoa, oliko hän oikeasti huolissaan minusta? Kasvoillani saattoi olla aika epäuskoinen ilme, joten suljin suuni, jonka olin unohtanut raolleen. Nojauduin taaksepäin ja katsoin Dracoa, kuin miettien mitä vastaisin. “Minä… Siihen meni pari lasinsirua”, totesin hieman muutellen totuutta. Hän kohotti kulmiaan, mutta Pansy alkoi näyttää jo niin kypsältä, että Luihuset poistuivat.

Punastuin aika rajusti ja tunsin vaatteet kasvojeni eteen. Lähdin sokeana pujottelemaan läpi ihmisten, jotka olivat menossa aamupalalle. Kun pääsimme oleskeluhuoneeseen melkein juoksin makuusaliimme. Hitto sentään! Olin aivan punainen. Kikatteleva Ginny tuli perässäni.

“Lopeta! Älä jaksa nauraa, minulla on ihan tarpeeksi punainen naama muutenkin!” karjaisin. Ginny lopetti nauramisen. “Amy, oletko kunnossa?” hän kysyi. Katsoin häneen vihaisesti. “Kuinka niin muka?” kysyin, todella vihaisena. Miksi olin niin vihainen? Ginny oli aina tuollainen.

“Amy, onko kaikki hyvin?” Ginny kysyi ja hänen äänestään kuului pelko. Pelkäsikö minun paras ystäväni minua? “Hitto, anteeksi Ginny!” kiljaisin ja pomppasin sängylleni. Hautasin kasvoni tyynyyn ja tunsin poskieni punotuksen. Olin huutanut Ginnylle, mutta miksi? Ei hän tehnyt minulle yhtään mitään! Mikä minulla oikein on?

Tunsin Ginnyn istuvan sänkyni laidalle. “Amy, kaikki ei taida olla okei vai?” hän kysyi, Pudistin päätäni. “Minulla on joku ongelma”, sanoin ja kohotin hieman kasvojani tyynystä. “Olet ihan kamalan hermona nykyään”, hän totesi. “Kiitti.” “Kerroin vain totuuden.” Nyökkäsin.
“Se taitaa olla totta.”
“Taitaa?” Viskasin häntä tyynylläni. “Vaihdan vaatteet niin mennään syömään!” huusin ja pomppasin sängyltä.

“Päät kiinni, jotkut yrittävät nukkua!” kuului Penelopen mutinaa yhdestä vuoteesta. Kaikki muut olivat jo menneet, mutta PenPen raukka vain nukkui. Vinkkasin Ginnylle silmää ja me molemmat pukeuduimme nopeasti. Hän suoristi harmistuneen näköisenä ryppyyn mennyttä viittaansa. “Eikö me herätetä Penelopea?” hän kysyi ilkikurinen virne kasvoillaan.
“Ei tietenkään, hänhän tykkää leikkiä, että porukat ovat jo menneet”, ilmoitin myös aika ilkeästi hymyillen. Ennen en olisi tehnyt mitään tällaista. Mikä minuun oli mennyt? No ihan sama.

~***~

Sindy katsoi meitä kun saavuimme pois ruokalasta. Hän seisoi odottamassa jotakuta ruokalan ovilla. Hän lähti kävelemään kohti. Odottiko hän meitä? Tunsin Ginnyn jännittyvän vieressäni. Hän inhosi Sindyä vielä enemmän kuin minä. “Missä PenPen on?” Sindy osoitti sanansa minulle. “Hänkö? Hän lähti ennen meitä makuusaleista”, ilmoitin.

Sindy katsoi meihin melkein loukkaantuneena. “Hän sanoi, että syö kanssani tänään!” hän kirkaisi. Meinasin nauraa hänen ilmeelleen, mutta onnistuin kuin onnistuinkin taitelemaan kasvoilleni myötätuntoisen ilmeen. “Se on takuulla se Jasper, hän on takuulla hänen kanssaan kuhertelemassa jossain”, Sindy vaahtosi itsekseen. Kiitin häntä mielessäni.

“Mutisiko hän jotain Jasperista odottamassa poistuessaan?” kysyin Ginnyltä ja vinkkasin hänelle huomaamattomasti silmää. Hänen silmiinsä syttyi halu kostaa ne kaikki nöyryytykset ja varsinkin eilinen väliemme rikkominen Penelopelle. “Kyllä vai, jotain sellaista kun: ‘Hitsi Jasper odottaa jo, ei Sindis kai suutu’.” Sindis? Meinasin revetä.

Sindy kivahti kiukusta. “Hän saa maksaa tästä!” Sitten hän juoksi loukkaantuneena pois. “Sinustapa on oikea piru tullut Amy”, Ginny sanoi minulle. Hymyilin, mutta sisälläni kiehui. Miksi olin tällainen? Ei se ollut minun tapaistani. Kasvoilleni ilmestyi taatusti huolestunut ilme, mutta lähdin kävelemään kohti muodonmuutosten luokkaa. McGarmia ei antaisi myöhästymistämme anteeksi.

Ehdimme tietenkin ajallamme, mutta olin silti huolestunut, omasta käytöksestäni. Mielessäni kiehui ja tunsin itseni niin pahaksi, miksi olin tällainen? Muistoja, joita en halunnut muistaa, tulvi mieleeni. Ne kaikki helvetin päivät. Ne, jotka olin juuri tällainen, paha ja tunteeton. Melkein tapoin jo Ginnynkin.

“Ei minun tarvitsekaan.”
“Mitä?”
“Sinä teet sen puolestani.”

Violetti valo tunkeutui huoneeseen ja täytti sen kylmällä ilmalla. Olin varma, että tytöt heräisivät, mutta jokainen jatkoi untaan. Kaikki kynttilät sammuivat ja kylmyys kietoi minut sisäänsä. Se vavisutti minua ja sai minut tuntemaan itseni niin… pahaksi. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minä kuolisin! Olin siitä varma. Pääni halusi haljeta. Halusin kiljua, mutta totesin sen mahdottomaksi.

Minä en voinut paeta, olin sidottu siihen hetkeen kun avasin tuon helvetinkirjan. Ei, minä olin sidottu siihen jo ennen kun avasin sen, en tiedä miten, mutta jotenkin. Yritin työntää outoa tunnetta pois, yritin jopa ravistella, mutta mikään ei toiminut. Se sitoi minut sisäänsä. Ihan kuin jokin, joku, yrittäisi tunkeutua mieleeni. Hallita kehoani. Yritin kiljua, koska pääni halusi haljeta, mutta inahduskaan ei karannut huuliltani.

Sitten oli rauhallista. Mieleni lepäsi. Rojahdin pöydälle ja luulin kuolevani, niin inhottava oli sen hetkinen tunteeni. Makasin hetken liikkumatta, mutta sitten kuulin äänen päässäni, se komensi minut liikkeelle. “Nouse ylös, minä johdatan sinua kyllä.” Tottelin ääntä sokeasti.

En tiedä miten, koska en tajunnut kulkeneeni sit matkaa, päädyin tyttöjen vessaan. Vessaan, jossa Myrtti kummitteli. “Käske häntä poistumaan, hän on tiellä.”
“Häivy!” kuulin äänen karkaavan huuliltani. Halusin painaa käteni suuni eteen, mutta voima esti sen. Kasvoilleni karkasi ilkeä hymy. Halusin pyyhkiä sen pois huuliltani, mutta se oli mahdotonta, olin tuhon oma!

“Neiti McVanger!” kuulin McGarmiwan huudon korvani juuressa. Säpsähdin ja katsoin häneen. “Anteeksi, unohduin muistelemaan… En mitään, anteeksi”, mumisin. Hän loi minuun läpitunkevan katseen. “Minun tunnillani ei muistella, mitään!” hän totesi ankarasti ja poistui. Hymyilin haikeasti hänelle. Mielessäni muhi vieläkin nuo vanhat ja kipeät muistot, ne jotka repivät haavat auki.

Ihmettelin, miten Ginny oli pysynyt ystävänäni, kaiken tuon jälkeen. “Mitä sinä mietit?” kuulin hänen äänensä. Niin lämpimänä, niin ystävällisenä. Minun rakkaani, ystäväni äänen. Ginnyn. Hän oli minulle kaikki. Hän tuki ja suojeli minua aina. Hänen menettämisensä olisi kamalaa. Mieleeni ajautui kuva Dracosta. Ginny oli ainoa, joka todella tiesi epätoivoisesta rakkaudestani poikaan.

Sitten muistin, että Ginny odotti edelleen vastaustaan. “Mietin…” Niin voisinhan minä sen hänelle kertoa vai mitä? Hän oli paras ystäväni. Hän oli antanut minulle anteeksi. Minä saatoin jopa rakastaa häntä, liikaa. Miksi siis salata noin mitätön asia häneltä? Vain muutama ajatusta, jotka hänellä oli oikeus tietää. “Minä ajattelin ensimmäistä vuottamme”, kerroin. Ginny kohotti kulmiaan.

“Miksi sinä sitä mietit?” hän kysyi. “En ole vielä varma, ehkä etsin vastausta, johonkin”, tunnustin. Ginny nyökkäsi, mutta loi minuun vielä huolestuneen katseen. Ei minulla ollut mitään hätää! Vai oliko sittenkin? Oliko minulla jopa mielenterveydellisiä ongelmia? Se oli mahdollista, sillä minähän olin hieman liian hermona, koko ajan.

“Ginny, et kai sinä ole oikeasti minulle enää yhtään katkera siitä kaikesta?” kysyin hieman nolona. Miksi kysyin sitä vasta nyt? Olin aika typerä. Ginny katsoi minuun. Hän katsoi minua suoraan silmiin. “Amy, yksikin syy, miksi minä olisin katkera, sitten lupaan miettiä uudelleen. Älä koskaan epäile minun ystävyyttäni sinua kohtaan.” Hymy kaartui väkisinkin huulilleni. “Minulla ei ole syytä ja vaikka olisikin, olisit viimeinen henkilö, jolle haluaisin kertoa sen, koska silloin menettäisin sinut.” Hän loi minulle hymyn ja keskittyi taas tuntiin.

Minä en vain voinut keskittyä tähän tuntiin. Minä tiesin vallan mainiosti yhden syyn, miksi Ginny voisi olla katkera, jopa vihata minua. Olin lavastanut hänet syylliseksi. Meinannut pilata hänen elämänsä. Olin hirveä! Ja hän vielä mietti muka syitä? Eikö hän oikeasti ollut katkera siitä?…

Katselin yhtä vesihanaa, siinä oli käärmeen kuva. “Anna minä.” Kuulin suustani tulevan sihinää kun sisälläni oleva Tom puhui. Hana siirtyi syrjään ja paljasti valtavan putkiston. “Mene.” Kirkaisin, minähän en tuonne menisi! En menisi. “MENE!” Ja niin, sinne meni se, tuonne-en-mene-juttu. Minä hyppäsin valtavaan putkeen.

Suljin silmäni kauhun vallassa. En halunnut nähdä lähenevää kuolemaa. Se odottaisi minua kun paiskautuisin suoraan maahan tämän putken jälkeen. Kun putki sitten loppui, en kuollutkaan. Se tuntui jotenkin taianomaiselta. Olin vieläkin elossa, mutta kuinka kauan?

Kuljin läpi saastaisten käytävien ja päädyin kammioon, jossa oli valtava patsas. “Salazar Luihuinen”, kuulin äänen päässäni ja se sama lause karkasi pienenä kuiskauksena minunkin huuliltani. Kävelin vain lähemmäs ja katsoin patsasta. Mies oli vanha ja parrakas, mutta silti vain patsas. Tältäkö oli mahtava Salazar Luihuinen näyttänyt? Katsoin patsasta varmaan monttu auki, edes tajuamatta sitä.

“Kutsu häntä!” Öh, miten? Teki mieleni kysyä, mutta sanat ilmaantuivat jo mieleeni ja kuulin itseni puhuvan niitä: “Puhu minulle Luihuinen! Nelikosta mahtavin!” Jos ollaan tarkkoja, minä sihisin, mutta uskoin sen johtuvat Tomista. Hän pisti minut sihisemään ja tekemään kaikkea outoa ja pukittavaa. Voi kunpa en olisi koskenut siihen kirjaan!

Luihuisen suusta tuli valtava käärme. Halusin kirkua ja juosta pakoon, mutta on pakko myöntää, etten tehnyt kumpaakaan seisoin vain ja tapitin käärmettä. Käärme varoi katsomasta minua. Miksi? “Basiliskini”, kuulin itseni sihisevän ja kääre tuli lähemmäs. Nostin käteni, mutta yritin laskea sen heti. “Silitä sitä!” Joten minä silitin. Kohotin jälleen käteni ja annoin sormieni liukua sen suomuilla. Hyi ällöttävää!

“Mene, kosta niille saastaisille kuraverisille!” kuulin itseni sihisevän. Yritin hakata päätäni ja kiljua, että EI, ei, ei, tämä on väärin, mutta minä vain seisoin paikallani ja katsoin käärmettä. Jälleen tunsin hymyileväni. Halusin lopettaa sen, mutta en voinut. Helvetin helvetti, kun olin sekaantunut siihen paholaisenopukseen. Pitää käskeä Ginnyä hävittämään se. “Ei, ei. Unohda mokomat ajatukset!” Joten minä unohdin.

Tunsin liikkuvain ja pian olinkin jo makuusalissamme. Vaihdoin yöpaidan ja laskeuduin sänkyyni suljin verhot ja painoin pääni tyynyyn. Tunsin taian painon katoavan yltäni mieleni teki itkeä, huutaa ja kertoa Ginnylle, että minut pitäisi tappaa ja päiväkirja hävittää, mutta en jaksanut. En voinut liikahtaakaan, joten minä painoin pääni lujemmin tyynyyn ja nukahdin.

Kohdistin katseeni juuri parahiksi tunnin loputtua. Pääsin vapaaksi muistoistani, mutta en tiennyt vieläkään mitä hain. En ollut aivan perillä siitä, mutta kaikki ajallaan. Nyt seurasin vain Ginnyä, joka veti minua hihasta, koska askeleeni olivat hänestä liian hitaita. Tunsin liikkuvani ja pian olimmekin jo taikakausienhistorian tunnilla.

Tämä olisi oiva paikka uneksia, mutta oliko minusta siihen? Jo nyt muistot olivat syöneet mieleni. Upottaneet minut epätoivoon ja suruun. Pitäisikö minun antaa muistoilleni valtaa? Upota niihin ja etsiä se mitä etsin? Olin aivan selvästi tulossa hulluksi!

Jatkuu...

Kommentteja?

Hyvää juhannusta kaikille!

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 6/? (24.6) Eka luku uusiksi!! :D
Kirjoitti: Resonanssi - 02.07.2010 17:32:33

hei, tää löi kaikki odotukseni olemalla vielä parempi kuin uskoin.
ja taas :D

en tiedä mitä sanoisin  ettei joka kommentista tule samanlainen.

vaan tuo miten Amy muistelee saa mut täysin valtaansa, se on upeaa.
ja pidän valtavasti siitä ideasta että se on juuri Amy joka avasi salaisuuksien kammion. (etten vain olisi jo sanonut tuota?)

kuoleeko täsä enemmän verenpettureita ja kuraverisiä, eipäs kun jästisyntyisiä?
tosi jännä, kun tätä luen niin eipä todellakaan tule aika pitkäksi.

voin vain kuvitella luihuisten ilmeitä kun Amy hilluu käytävillä yöpaidassa :D
vaan Dracoa ei haittaa...

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 6/? (24.6)
Kirjoitti: Lauranood - 04.07.2010 17:37:00

Resonanssi Kiitos jälleen sinulle. Ihanaa jos pidät siitä. Pitäähän Amylla joku synkkä salaisuus olla ;) Jjaaa, saas nähä moniko jästisyntynen nyt kärsii. Ihanaa, jos ei käy aika pitkäksi, katsotaan saanko ihanasta kommentistasi voimaa ja inspistä :D Juu, eihän sitä Dracoa haittaa, mutta niitten kahen tie on todella piikkinen, saa nähä saakohan ne koskaan toisiaa...
Enempää en paljasta

Pahoittelen, koska uusia lukuja ei ole näkynyt, mutta syy on kadonneen inspikseni, jonka yritän löytää. Olen potkinut itseäni hieman tänään takamukseen ja saanut jopa jotakin aikaiseksi ! Viivästymisen syynä on myös ystäväni, jota en millään viitsinyt päästää kotiin, vaan joka viipyikin meillä hieman ajateltua pitempään ;D  Mutta nyt hän on jo kotiutunut ja voin taas viettää aikaa omalla ihanalla koneellani, joten katsotaan mitä saan aikaiseksi, onhan tässä koko yö aikaa

~Lauranood

Taisinkin jo lähettää sen betalleni kun sain väsättyä kokoon. Katsotaan nyt milloin se vain tulee :D

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 7/? (10.7)
Kirjoitti: Lauranood - 10.07.2010 22:26:23

A/NOlenkin näköjään edennyt jo seitsemänteen lukuun asti. Ajattelin kysyä, että montako lukua haluatte keskimäärin, koska mitä enemmän lukuja jaksatte seurata sitä pitempään voin venyttää näitä muistoja, muuten pitää aloittaa toiminta aika pian :D Ajattelun tuollaista 15-20 rajalla, miltäs kuulostaa? jaksatteko kuunnella vielä näitä joutavia vai pitääkö siirtyä toimintaan ;D  Toivottavasti pidätte

Seitsemäs luku
Loukattu liekki

Aamulla tajusin mitä olin tehnyt. Puristin päätäni ja nyyhkin hiljaa. Mitä hittoa minä tekisin? Mitä jos joku oli kuollut? Katselin ympärilleni makuusalissa, kaikki nukkuivat. Vedin nopeasti aamutakin niskaani ja juoksin ulos makuusalistani. Oleskeluhuoneessa oli Potter ja Weasley, mitä he tähän aikaan tekivät hereillä?

“Mitä teet hereillä tähän aikaan?” Potter kysyi. “Minäkö? Mitä itse?”
“Höm, me selvitetään vain hieman juttuja.”
“Mitä juttuja?”
“Sitä eilistä hyökkäystä.”
“Mitä hyökkäystä?”
“Missä oikein olit? Norriska kangistettiin!” Tunsin värin pakenevan poskiltani. Norriskan kimppuunko hyökätty? Oliko se minun vikani? Olinko minä lähettänyt baslisikin viattoman kissan kimppuun.

“Ai pitää mennä!” kiljaisin ja juoksin ulos. Hittolainen! Miksi juuri nyt? Minut potkitaan pihalle kun he saavat tietää, että minä lähetin basiliskin! Mitä jos he eivät saa koskaan tietää? Mitä jos minä pakotan basiliskin takaisin ikiuneen ja hankin hoitoa, jotta saan Tomin pois mielestäni?

Se kuulosti erittäin hyvältä. Niin minä päätin tehdä, mutta miten pääsisin basiliskin luo? En minä osannut sitä vierasta kieltä. Kokeilin silti. Se ei auennut. Kokeilin vielä. Mitään ei tapahtunut vieläkään. Poljin jalkaani maahan ja purin alahuultani. Miksen minä osannut? Yritin vielä. Kuvittelin silmieni eteen käärmeen. Suljin silmäni, jotta kuva olisi aidompi. “Aukene”, minä sihisin. Kiljaisin melkein onnesta. Sain sen auki!

Hyppäsin putkeen ja laskin sen alas. Purin huultani, jotta en kiljuisi ääneen. Kävelin, oikeastaan juoksin, tutun reitin läpi käytävien ja saavuin kammioon. Huokaisin ääneen ja katselin varautuneesti ympärilleni. Ei ketään. Olinko turvassa?

Tunsin ajatusteni leijuvan sekaisesti päässäni. Olisin pulassa, jos joku olisi seurannut minua. Olisin pahemmassa kuin pulassa, jos joku olisi loukkaantunut. Mitä minulle oli tapahtumassa? Miten pääsisin eroon Tomista? Miten saisin mieleni vapaaksi hänen pakottavista käskyistään? Olisinko enää ikinä oma itseni? Kyynel vierähti poskelleni. Halusin olla taas se iloinen ja huoleton Amy.

“Amy, Amy, opettaja esitti sinulle kysymyksen”, Ginny supatti korvaani ja havahdutti minut. “Ai, mitä?” kysyin hiljaa. Ginny katsoi minuun paheksuvasti. “En minä mitään kuunnellut”, hän totesi ja käänsi katseensa pois silmistäni. Mitä niistä kuvastui? Pelko? Katkeruus? Kaikki niiden muistojen aiheuttama tuska ja se kaikki pelko joka kietoi minut valtaani ensimmäisenä vuotenani.

“Niin opettaja?” kysyin ja käänsin vastahakoisesti katseeni häneen. Mieluummin olisin tuijottanut Ginnyn kaunista takaraivoa loputtomiin. Tajusin taas ajattelevani Ginnya ja sitten Dracoa, voi miksei elämä voi olla helppoa? Oli vaikeaa rakastaa ystäväänsä ja samalla vihollistaan. Pudistelin surullisena päätäni. Opettajan kysymys oli mennyt jälleen ohi.

“Anteeksi en vieläkään kuullut”, ilmoitin ja katsoin opettajaa anteeksipyytävästi. Hän tosin näytti närkästyneeltä. “Tunneillani ei nukuta neiti…!” opettaja kivahti. Meinasin naurahtaa oliko opettaja ikinä edes huomannut kysyä nimiämme? “Kirjoittaisin sinulle jälki-istunto lapun, jos olisit tehnyt jotain vielä pahempaa”, hän ilmoitti.

“Tai jos hän osaisi kirjoittaa”, Ginny kuiskasi korvaani. Se sai minut tyrskähtämään. “On vaikeaa kirjoittaa, jos ei pysty pitämään kynää kädessä, koska se menee suoraan käden läpi”, kuiskasin vastaa. Se sai Ginnyn tyrskähtämään. Opettaja loi häneenkin halveksivan katseen. Ginny irvisti minulle.

Pakkasimme laukkumme ja lähdimme luokasta. “Kauanko jaksat vielä pidätellä?” kysyin. Ginny katsoi minua täydellisen ihmeissään. “Siis mitä?” Tyrskähdin hänen typerää äänensävyään. “Kikatus kohtausta”, totesin ja katsoin häneen pitkään. Mutristin huuliani ja otsani meni kurttuun. Se oli Ginnylle liikaa, hän alkoi kikattaa. “Viimeinkin!” huudahdin. Ginny näytti minulle kieltä.

Pian hän huomasi sen pahaksi virheeksi, sillä hän puraisi vahingossa kieleensä kikattaessaan. Ginnyltä pääsi korvia huumaava rääkäisy. “AI HELVETHI MINUN KIELENI!” Painoin käteni suuni eteen estääkseni naurunpyrskähdyksen. Käytävällä kävelevä McGarmiwa loi meihin vihaisen katseen kuultuaan Ginnyn voimakkaan karjahduksen.

Työnsin Ginnyä eteenpäin käytävällä, kauas pois tiukasta tuvanjohtajastamme. “Ajattelit hankkia meidät ongelmiin vai?” kysyin hymyssä suin. “Sinähän sen teit? Sinä minua nauratit”, hän syytti. Eikö hän enää ymmärtänyt leikkiä? Oliko hän sittenkin vihainen minulle? “Ginny älä viitsi, okei?”
“Miksi? Miksi sinä syytät minua kun vika on sinun? Olen niin kyllästynyt!”
“Ginny älä viitsi.”
“Mennään nyt tunnille vai haluatko myöhästyä?”
“Anteeksi Ginny”, kuiskasin, mutta hän ei tainnut enää kuulla.

Päätin odotella hänen leppymistään. Juoksin hänen peräänsä taikaeläintenhoidontunnillemme. Ginny käveli rivakassa tahdissa ja minä jouduin juoksemaan melkein jatkuvasti, jotta pysyisin hänen tahdissaan. Hagrid oli juuri aloittamassa tuntia. Miksi olimme myöhässä tänään melkein jokaiselta tunnilta?

Hagrid opetti nyt kuulemma jokaiselle luokalle jotakin Trensaaleista, minulla ei ollut hajuakaan mitä ne olivat. Me katsoimme Ginnyn kanssa ilmaa ja yritimme kuvitella noita näkymättömiä olentoja. Ne näkivät vain kuoleman nähneet. Me emme pahemmin kuolemaa katselleet. Sen tiesin, että Ginny kuului feeniksen kiltaan. Minua koko touhu ei pahemmin kiinnostanut.

Ei minua kyllä olisi mukaan otettukaan, ei Ginnykään siihen kuulunut, mutta hän sai kuunnella kokouksia oven takaa ja olla päämajassa. Kai se oli siistiä, omalla tavallaan. Minua ei kaduttanut yhtään. Minä sain olla jästiperheeni suojissa, kaukana Voldemortista ja tämän hulluista kuolonsyöjistä. Kieltämättä olisi mukavaa olla jommallakummalla puolella, mutta kiltaan minua ei otettu, enkä usko, että minusta tehtäisiin kuolonsyöjään, joten olen puolueeton.

Puolueetonko? Miksi sitten yritin aikanani tappaa kaikki kuraveriset, tai Ginny yritti, minä määräsin, koska Tom määräsi minua. Nyt ei ollut kuitenkaan aika murehtia mennyttä. Minun pitäisi keskittyä tunneilla jos haluaisin oppia jotakin, mutta voisin mietiskellä vaikka hyppytunnilla, joka minulla on heti ruokailun jälkeen.

Tunnin jälkeen lähdimme yhdessä Ginnyn kanssa ruokailuun. Onneksi hän ei jaksanut vihoitella kauaa. Minusta ei ollut ollenkaan kivaa tapella hänen kanssaan, mutta joskus se oli välttämätöntä. Suurensalin ovilla meitä olivat vastassa Sindy ja PenPen. Molemmat näyttivät vihaisilta.

“Miksi te valehtelitte Sindylle?” PenPen kysyi vihaisena. “Anteeksi Sindis, ei ollut tarkoitus valehdella sinulle”, Ginny sanoi ivallisesti. Sindy meni aivan punaiseksi. “Penelope! Olet kertonut käyttämäsi typerän nimen noille!” Minä ja Ginny katsoimme heitä ihmeissämme. Ginny oli keksinyt typerän nimen omasta päästään. “PenPen ja Sindis eivät taidakaan olla niin kovia kun antavat olettaa”, totesin. “Te ansaitsitte maistaa omaa lääkettänne, älkää sekaantuko minun ja Ginnyn ystävyyteen.”

Penelope ja Sindy marssivat ruokalaan, me menimme heti perässä. Istuimme pöytään Harryn, Ronin ja Hermionen viereen. Ginny halusi jostakin syystä istua melkein aina heidän vieressään. Joskus minun teki mieli muistuttaa, että minulla oli muutakin elämää kuin Potter ja hänen typerät ystävänsä, mutta olin Potterille paljon velkaa. Ginnyn koko hengen. En koskaan unohtaisi sitä.

Harry oli vaaroja uhmaten mennyt salaisuuksien kammioon ja pelastanut sen, minkä minä olin tuhonnut. Ginnyä ei rankaistu, koska hän oli komennuskirouksen alaisena, mutta jos minut saataisiin kiinni, niin kukaan ei voisi todistaa, etten toiminut omasta tahdostani, koska minussa oli jokin toinen kirous, lievempi. Onko mahdollista, että toimin puoliksi omastakin tahdostani?

Se sai minut pelkäämään itseäni. Onko mahdollista, että minä halusin tappaa kuraverisiä? Jos koko juttua ei olisi pysäytetty ajoissa, Tylypahka olisi puhdas heistä, niin pitkälle minun ja Tomin ja Ginnyn työ olisi mennyt. Sen ajatteleminen sai sisälläni kuplimaan, halusinko olla murhaaja? Miksi ajattelin tällaisia asioita?

Söin runsaasti ja lähdin kävelemään kohti oleskeluhuonetta. Minä olin luopunut tähtitieteestä, mutta Ginny ei, joten tämä oli melkein ainoa tunti, jolla olimme erikseen Toinen oli minun numerologiani, jolle hän ei ollut osallistunut. Kipusin muotokuva-aukosta sisään ja menin löhöämään nojatuoliin. Oli ihanaa rentoutua hetki, mutta valitettavasti aivoillani oli vielä paljon mietittävää.

Minun oli viimein käytävä kaikki nämä kamalat muistot läpi, olin pitänyt niitä sisälläni liian kauan. Halusin löytää jotakin, en vain tiedä mitä. Suljin silmäni ja antauduin muistoilleni. Olin halunnut päästä rauhaisaan paikkaan tämän muiston ajaksi, sillä tämä sattui melkein eniten. Minä todella petin Ginnyn, parhaan ystäväni…

Kutsuin basiliskin takaisin. Se ei saisi enää ikinä, ikinä lähteä minnekään. Vapisin pelosta sen mennessä ohitseni. Tiesin basiliskista yhden asian, sen katse tappaa. Suljin silmäni ja kuuntelin. Tunsin käärmeen menevän ohitseni. Tunsin sen koskevan sormiani. Kavahdin inhosta.

Kuulin askelia oven suunnalta. Annoin silti käärmeen mennä takaisin en halunnut tappaa ketään, en varsinkaan jos se olisi puhdasverinen. Ei turhaa verenvuodatusta. Kuulin suun sulkeutuvan. Käärme oli palannut koloonsa. Voisin viimein avata silmäni. Mitä minä tekisin tunkeilijalle? Hän voisi paljastaa minut opettajille. “Amy?” kuulin kysyvän, pelottavan tutun äänen.

Silmäni räpsähtivät auki. “Ginny!” huudahdin hädissäni nähdessäni tutun hahmon lähestyvän minua. Ginny käveli epäröivin askelin kohti minua. “Amy, mitä sinä olet tehnyt?” hän kysyi peloissaan. Kunpa voisinkin vastata, että en mitään, mutta ei. Minä en voisi sanoa yhtään mitään. Ginny vihaisi minua jokaisen sanani jälkeen vain enemmän.

Tom oli palannut, tunsin punaisen alueen silmissäni laajenevan pelottavasti. Tunsin kasvoilleni muodostuvan murhanhimoisen hymyn, joka ei ollut minun. Se ei kuulunut lempeisiin lapsenpyöreisiin kasvoihini, mutta silti se oli siinä, minun kasvoillani. Irvistelemässä parhaalle ystävälleni.

“Komenna hänet!” Mitä hittoa? En ikinä! Tunsin käteni liikkuvan kaapuni taskuun. Yritin ottaa sitä pois, mutta en voinut. Tunsin sormieni puristuvan taikasauvani ympärille. Halusin käskeä Ginnyä pakenemaan. Juoksemaan kauas, mahdollisimman kauas ainakin minusta. Pidättelin jo itkua tuntiessani huulieni liikkuvan Tomin tahdon voimasta.

“Helpotat työtäni”, kuulin äänestäni julmemman version sanovan. Pääni sisällä kiljuin: “Ginny juokse, juokse!” mutta mitään ei tullut ulos. “Älä viitsi olla lapsellinen. Nyt et joudu itse syntipukiksi.” Tom naurahti päässäni. Halusin hänet pois sieltä. Miksei Ginny juossut? Osoitin häntä sauvallani, kasvoillani typerä virne ja hän seisoi paikallaan! Kuinka typerä ihminen voi olla?

“Komenna hänet!” Yritin purra huuliani yhteen, mutta taika oli liian vahva ja minä olin vain heikko pikkutyttö. Mitä minä olin vastustamaan Tomia. Tunsin taas huulieni liikkuvan. Tunsin hieman verta suussani. Huuleni olivat raastautuneet rikki minun repiessäni vastaan ja samalla niitä auki. Ne vuosivat verta, mutta kukaan ei välittänyt. Kukaan ei piitannut.

“KOMENNU!” huusin julmalla äänellä. Halusin kiljua, halusin huutaa, halusin suojella Ginnyä, en vahingoittaa häntä. Näin Ginnyn jähmettyvän. Näin huulien vääntyvän irvistykseen. Hän oli tuskissaan. Huulten välistä karkasi muutama inahdusta kun hän yritti taistella loitsuani vastaan.

Näin hänen silmiensä pupillien ensin laajenevan kauhusta, pelosta ja kivusta. Sitten ne pienenivät liian pieniksi, melkein ilkeän näköisiksi. Lopulta ne palasivat normaaliksi. Hänen sisäinen taistelunsa pysähtyi. Näin kasvojen palaavan peruslukemille, mutta silmät olivat tyhjät, elottomat.

Kävelin hänen luokseen. Minä pelkäsin. “Anteeksi Ginny”, kuiskasin hiljaa ja pieni kyynel karkasi poskelleni. Mitä minä olin tehnyt? Parhaalle ystävälleni! Tunsin itseni hirviöksi. Miksi, miksi minä koskaan avasin sen samperin päiväkirjan? Miksi laskin kynäni paperille ja piirsin kirjaimet? Miksi tuhosin elämäni?

Raahasin Ginnyn ylös salaisuuksien kammiosta,. Tupsahdimme vessaan ja minä laskin Ginnyn lattialle. Päässäni huimasi. Minulla oli paha olo. Näköni alkoi sumentua. Päässäni jyskytti, olo oli kuin krapulaisella. Olo oli mitä helvetillisin.

Ennen kun huomasinkaan, olin polvillani lattialla. Tunsin kylmä kiveä käsiäni vasten. Halusin oksentaa, mutta en saanut mitään ulos kurkustani. Menetin värinäköni ja päässäni pyöri holtittomasti. Tunsin kylmän tuskanhien valuvan selässäni. Polvet ja kädet pettivät allani ja sain viimein painettua poskeni viileään lattiaan. Huokaisin onnesta ja kaikki pimeni.

Avasin silmäni ja vilkuilin ympärilleni. Olin yksin. Pyyhin kyyneleet pois poskiltani ja hiet otsaltani. Muistin sen kuin eilisen. Kuinka kylmä lattia vasten poskeani oli kuin vesisangollinen helvetinliekkien keskellä. Täydellinen pelastus. Tajuttomuus se vasta ihanaa oli ollutkin. Loputonta rauhaa. Ei ajatuksia, ei pelkoja. Vain raukeaa hiljaisuutta.

Istuin hiljaa ja katselin liekkeihin. Toivoin, että voisin tanssia yhtä huolettomasti kuin ne. Minun oli kylmä ja pian alkaisi pimeydenvoimilta suojautumisentunti ja minua alkoi yhtäkkiä väsyttää ihan kamalasti. Haukottelin makeasti ja tartuin laukkuuni, joka makasi nojatuolin vieressä. Heitin sen olalleni ja lähdin kohti luokkaa.

Ginny otti minut kiinni puolivälissä käytävää. “Kävin etsimässä sinua oleskeluhuoneesta”, hän ilmoitti. “Päätin olla kerrankin ajoissa”, totesin. “Ei, kun sinä olet myöhässä ja opettaja lähetti minut”, Ginny ilmoitti pahoittelevasti. “MITÄ?” kiljaisin ja lähdin juoksemaan. Ginny tuli hihittäen perässä. “Mikset herättänyt?” kysyin juostessani. “En nähnyt sinua missään”, hän selitteli.

Olinko minä muka niin piilossa siinä nojatuolissa? Ilmankos koko huone olikin tyhjä, tunnit olivat jo alkaneet. Koputimme luokan oveen ja sammakko pyysi meidät sisään. Kipitimme paikallemme. “Ensikerralla, etsit paremmin”, sihahdin Ginnylle. Hän kohautti olkiaan ja katsoi opettajaa.

Minun teki kamalasti mieli kuristaa hänet. Hän kohautti vain olkiaan minun kouluarvosanoilleni. Puristin käteni nyrkkiin ja kuuntelin kyllästyneenä opettajan pitkästyttävää saarnaa. Hän sepitti jotakin ensivuodet V.I.P-kokeista, mutta minä vähät välitin. Hyvä jos selviäisin edes tästä vuodesta.

Kun tunti loppui olin kuolla väsymykseen. Nojasin käsiini ja silmäni painuivat väkisinkin koko ajan kiinni, vaikka kuinka yritin pitää niitä auki. “Neiti McVanger jää varmasti selittämään miksi myöhästyi tunniltani”, sammakko komensi lapsekkaalla ja ärsyttävän kimeällä äänellään. Huokaisin ja marssin hänen pöytänsä eteen Ginny kädessäni roikkuen.

“Neiti Weasley voi poistua”, sammakko ilmoitti. “Ei voi”, Ginny valitteli.
“Menehän jo.”
“En voi.”
“Mikset muka?”
“Amy saattaa eksyä matkalla.”  Minulla oli siinä kyllä pokan pitämistä. Ginny selitteli opettajalle, etten osannut vieläkään liikkua linnassa.
“Voit silti mennä, eiköhän Adriella pärjää.” Minä irvistin. Tiesin, ettei Pimento voisi koskaan kuulua lempi opettajiini ja siinä tuli viimeinen tarvittava todiste. Kivat opettajat käyttivät lempinimeäni.

Sammakko ei oikein tykännyt siitä, että Ginny ei lähtenyt, mutta hän oli kai tapellut Potterin kanssa tänään jo niin paljon, ettei hän jaksanut tapella meidänkin kanssamme.
“Mikset tullut ajoissa tunnilleni.”
“Minä ihan oikeasti luulin, että tulin. Nukahdin ja luulin herääväni ajoissa. Lähdin tornistakin siksi, että ehtisin varmasti tunnillesi, professori.”
“Opettaja, se on opettaja kultaseni.”
“Okei, ihan miten vain, opettaja.”
“Älä enää ikinä myöhästy, tästä tulee jälki-istuntoa. Tänä iltana huoneeseeni. Vain yksi tunti, kultaseni.”
“Amy, se on Amy, opettaja”, ilmoitin ja lähdin pois, Ginny yhä käsivarressani roikkuen.

“Näitkö hänen naamansa?”
“Sitä on vaikea olla näkemättä.”
“Älä viitsi Amy. Siis silloin kun sanoin, etten lähde minnekään ja silloin, kun sanoit hänen sanansa uudestaan.” Ginny tyrskähteli. Kikatuskohtaus oli tulossa.
“Juu, hän ei oikein tykännyt kun matkin häntä.”
“Amy, se on Amy, opettaja”, Ginny matki minua. Minun oli pakko naurahtaa, niin hauskalta se kuulosti.
“Ihme etten minäkin joutunut jälki-istuntoon.”
“Ehkä hän pelkää, että sinä ja Potter rupeatte kuhertelemaan siellä?” ehdotin.

Ginny punastui ja tallasi varpailleni. Hän roikkui edelleen käsivarressani.
“Öh, Ginny, voit päästää jo irti.”
“Miksi?” Tosiaan miksi? Minusta oli mukavaa kun Ginny oli niin lähellä minua. Pystyin haistamaan hänen hiuksiensa hunajaisen tuoksun. Pystyin tuntemaan hänen käsiensä pehmeyden. Sain olla hänen lähellään. Miksi minä valitin?

Tunsin Ginnyn kikattavan ja minun oli pakko nauraa hänelle. Voi minun rakasta, pientä ystävääni. Hän oli mahdoton, mutta juuri se teki hänestä niin erikoisen. Siinä oli yksi syy miksi en halunnut olla Potterin ja Ginnyn kanssa yhtä aikaa. Ginny oli hänen seurassaan aivan erilainen.

Ginny oli jäykkä ja hermostunut, hän esitti liikaa. Hän ei ollut oma pirteä itsensä. Minä rakastin häntä vain tuollaisena. En sinä hiljaisena ja hyväkäytöksisenä Ginnystä, joka hän oli Potterin seurassa. Silloin hän ei ollut minun Ginnyni. Minun Ginnyni, ajatus sai minut hymyilemään. Hän kuului minulle. Olin liian omistushaluinen. En halunnut päästää hänestä irti, miksi olisin muka halunnut?

Kävelimme tunnillemme. Pidin loitsujen pienestä opettajastamme Lipetitistä. Hän oli opastanut minua ensikerran viistokujalla ja se sai minut kunnioittamaan häntä paria muuta opettajaa enemmän. Opettelimme “tule jo” loitsua. Se oli hankalaa. Pitäisi varmaan ottaa Potterilta yksityisopetusta. Hän ainakin oli oppinut sen viimevuonna.

Lopultakin koulupäivä päättyi. Me laahustimme Ginnyn kanssa oleskeluhuoneeseemme. Jätimme päivällisen kokonaan väliin ja teimme läksyjämme. Iltapalalle me kuitenkin menimme, koska silloin vatsamme kurnivat jo tyhjyyttään. Söin varmaankin viisi leipää ja join pari lasillista kaakaota. Ginny söi yhtä runsaasti.

Me kaksi hipsimme oleskeluhuoneeseen, koska Draco porukoineen oli tulossa syömään. En halunnut aamuisen jälkeen kohdata Dracoa, ainakaan ihan pian. Luihuisilla olisi muutenkin varmaan pari mukavaa juttua kerrottavana aamuisesta seikkailustani pyjamassa pitkin käytäviä.

 Kapusimme muotokuva-aukosta sisään ja melkein juoksimme makuusaliimme. Valitettavasti Sindy ja PenPen olivat jo siellä. Myös Vanessa oli paikalla. Hän tosin istui sängyllään lukemassa paksua kirjaa, hän sitten jaksoi. PenPenin ja Sindyn ilmeestä näki, että he olivat koston haluisia.

Ginny pyöritteli silmiään minulle huomaamattomasti ja lähti kävelemään sänkynsä vierelle vaihtamaan vaatteita. Sindy nappasi hänen olkapäästään kiinni ja esti etenemisen. “Onko asiaa?” Ginny kysyi ja hänen äänessään särähti inho. “On! Älä enää ikinä valehtele meille!”
“Paskat! Lopettakaa itse meidän häiritsemisemme!”
“Mitä sinä sanoit minulle?”
“Paskat!” Sindy nosti nyrkkinsä jo ilmaan, valmiina lyömään Ginnya.

“Lopeta Sindy, jätä hänet rauhaan”, kuulin PenPenin sanovan. Käänsin katseeni häneen ihmeissäni. Ei ollut hänen tapaistaan kieltää ketään kiusaamasta Ginnyä. Sindy laski molemmat kätensä ja he kääntyivät kohti minua. “Olet meille paljon velkaa Adriella”, Penelope sanoi halveksien minulle. Se siitä myönteisestä puolesta Penelopessa.

“Mitä haluat?” kysyin.
“Voisit kertoa minulle muutama asiaa.”
“Mitä haluat tietää?” kysyin varautuneena.
“Millaista on olla orpo?” Matto vetäistiin altani. Miksi? Miksi?
“Todella mukavaa”, ilmoitin äänessäni hipaus sarkasmia.
“Ajattelin vain, että olit varmasti kamala lapsi kun vanhempasi heittivät sinut pois”, hän ilkkui.

Kyyneleet melkein putoilivat poskilleni. Miksi, miksi hänen piti iskeä vyön alle?
“Unohda PenPen, en halua kuulla enempää.”
“Onko ikävä mamia? Millaista on kun ei edes tiedä kuka isä on?”
“Häivy helvettiin!”
“Uii, Amy kaipaa perhettään, mutta he eivät halua häntä.” Miksei, miksei hän voisi pitää päätään kiinni?

Puristin käteni nyrkkiin. Vielä yksikin loukkaus ja minulla menisi pinnat. Saattaisin vaikka kuristaa Penelopen. “Kukahan isäsi on? Oleko yrittänyt etsiä häntä? Ehkä hän onkin kuollut. Tai… Pimeyden velho. Ehkä Amy on paha, vaikka esittää mitäkin pyhimystä!” Siis mitä?

Puristin käteni nyrkkiin ja tunsin raivon tulen leimuavan sisälläni. Minä melkein näin liekit. Oikeastaan minä NÄIN LIEKIT! Koko makuusali roihusi tulessa. Kuului neljä pelokasta kirkaisua. Tunsin pupillieni laajenevan kauhusta. Mitä olinkaan tehnyt. “AUTTAKAA!” Vanessa kiljui, hän oli jäänyt loukkuun sänkyynsä. “Hakekaa joku opettaja!” Ginny kiljui kauhuissaan. Hän huokaisi raskaasti kun kukaan ei liikkunut.

Näin hänen juoksevan ohitseni ja yritin muistaa vesiloitsua. Sindy kirkui sitä jo vihaisena ja yritti sammuttaa sänkyään. Miksei kukaan auttanut Vanessaa. Minä yritin sammuttaa verhoja Vanessan ympäriltä. Näin hänen menettävän tajunsa. Hän näytti kuolleelta kun hän makasi siinä sängyllään kasvot liekkien voimasta hehkuen.

“NESSA!” kiljuin kauhuissani hänen menettäessä tajuntansa ja lysähtävän sängylle. “Herää ole kiltti”, yritin anella ja sammuttaa liekkejä samaan aikaan. Nessa pysyi tajuttomana ja liekit hohtivat kuumuuttaan ympärillämme. Kuumuus ja savu alkoivat viedä jo minunkin voimiani.

Sitten yhtäkkiä kaikki liekit sammuivat kuin taikaiskusta, mikä se luultavammin myös oli. “Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” kuului McGarmiwan ankara ääni ovelta. Ginny seisoi kalpeana hänen vierellään. “Se oli Adriella”, kuului Sindyn ääni jostakin palaneiden verhojen keskeltä. Tunsin naamani menevän aina vain punaisemmaksi. Liekit olivat saaneet sen jo muutenkin tarpeeksi punaiseksi.

“Anteeksi opettaja, en tehnyt sitä tahallani, se oli vahinko”, änkytin.
“Vahinko?”
“Niin, minä sutuin, koska Sindy ja PenPen ärsyttivät minua. Näin liekkejä sisälläni ja sitten ne ikään kuin siirtyivät tähän huoneeseen. Se ei ollut ollenkaan tarkoituksellista.”
McGarmiwan silmät laajenivat kun hän kuuli kertomukseni. “Amy heti mukaani. Weasley, Pennsyl ja Korden kantakaa neiti Ilorys sairaalasiipeen.

“Minne me menemme opettaja?” kysyin puolivälissä matkaa. “Rehtorin kansliaan.” Hitto, nyt minut erotettaisiin. Huokaisin kauhusta. Nyt joutuisin menemään jästikouluun. Menimme kivihirviön eteen ja tajusin vasta silloin. “Opettaja, mitä kello on?” kysyin hätäisenä. “viittä vaille kahdeksan.”
“Opettaja minulla on Pimennon jälki-istunto.”
“Alat kuulostaa ihan Potterilta, no minä selvitän asiat”, hän huokaisi ja kivihirviön takaa paljastui portaikko. (Ötökkätorttu)

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 7/? (10.7)
Kirjoitti: Resonanssi - 11.07.2010 09:27:45

yhä vain mielenkiintoinen.
kiinnostukseni ei ole lopahtanut vieläkään :D

Sen tiesin, että Ginny kuului feeniksen kiltaan.
Feeniksin kilta isolla ja Salaisuuksien kammio isolla.

jep, Amyn tunteiden seuraaminen on aina yhtä jännää.
tuo miten makuusali roihahti tuleen, se oli niin..erikoista...just silleen kun Harrykin suuttui AV:ssa.

milloinkohan Voldu pelmahtaa jälleen mukaan? ;)

ps. voit mun  puolesta kirjoittaa vaikka miten monta lukua, kun jaksan kyllä (ja haluan) lukea tätä loputtomiin :D

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 7/? (10.7)
Kirjoitti: Lauranood - 11.07.2010 13:04:28

Kiitos Resonanssi! Et tiedäkkään kuinka iloinen olen saapuessani tänne ja huomatessani sinun kommenttisi :D Oho, korjaan nuo virheet sitten kun olen lisännyt uuden luvun, koska nyt en jaksa on niin kuumakin :D Ihanaa jos jaksaa kiinnostaa sinua vieläkin. Heh, en muistanutkaan koko AV:tä, mutta toivottavasti ei liikaa. Voldusta en kerro mitään, mutta minusta on ollut niin hauskaa kirjoittaa tätä, että saas nähän pitkäkö tästä sitten lopulta tulee :D

Uutta lukua kirjoittelen jo, joten se saattaa tulla aika nopeasti

~Lauranood

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 7/? (10.7)
Kirjoitti: Lauranood - 27.07.2010 10:55:52

Hah, tulipas nopeesti! No syytän täysin yllättävää lapinmakaani tästä viivästymisestä, mutta nyt luku on valmis ja betallani. Eli jatkoa tulee kun se on betattu. Pitäisi kirjoittaa pari lukua varastoon, jotta ei tulisi enää mitään tälläistä -.-'

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 7/? (10.7)
Kirjoitti: Lauranood - 28.07.2010 10:11:56

A/N En edes tajuu kuinka sain näinki ison luvun kirjotettua, koska piti tulla yks lyhimmistä ja tuli vissii yks pisimmistä O__o  No kiitos vielä betalleni susskku-_lle, joka betasi sen päivässä! luetavaksenne

Luku kahdeksan
Rangaistuksia ja ratkaisuja


Astuin Dumbledoren työhuoneeseen. Hän istui pöytänsä takana ja kuulin McGarmiwa poistuvan huoneesta jättäen meidät kahden. Tuijotin rehtoria pelokkaana, en halunnut tulla erotetuksi. “Istu”, hän kehotti. Kävelin vapisevin askelin hänen pöytänsä viereen ja istuin häntä vastapäätä. “Sytytit kuulemma makuusalin palamaan”, hän totesi.

Tunsin punastuvani. “Niin rehtori”, piipitin hiljaa. Hymy kohosi hänen huulilleen, mutta laski sitten. “Se oli hyvin väärin tehty ja rikkoi sääntöjä”, rehtori muistutti minulle ankaraan sävyyn. “Tiedän, mutta se oli oikeasti vahinko. Penelope ärsytti minua ja tunsin kiehuvani ja sitten, kaikki oli tulessa”, puolustelin itseäni.

“Amy, olet fiksu ja kaunis oppilas. Opettajat pitävät sinusta ja olet ahkera. Muistutat minua eräästä henkilöstä, joka oli aivan samankaltainen ja minä toivon, ettei sinusta ole tulossa samanlaista”, Dumledore sanoi ja katsoi minua puolikuulasiensa läpi. Tuijotin häntä suu auki. Vertasiko hän minua lordi Voldemortiin? “Anteeksi vain, mutta…!” aloitin kivahtaen. Hän loi minuun läpitunkevan katseen. Suljin suuni.

“Auta minua professori, en halua olla kuten hän”, kähisin. “Hillitse itsesi Amy, hallitset selvästi mahtavia voimia, jota eivät taida olla ihan positiiviset. Sinussa virtaa paljon negatiivista energiaa, joka voi jopa tappaa sinut”, rehtori sanoi ja katsoi minuun pitkään. Nielaisin. En halua kuolla. Miksi juuri minä? “Minun on silti rankaistava sinua koulun vahingoittamisesta ja ystäviesi vaaraan saattamisesta”, hän ilmoitti minulle. Nyökkäsin, vaikka sisälläni kiehui.

Potterin pyhimys ei olisi saanut rangaistusta moisesta pikku jutusta, mutta hän olikin Potter. Kävelin pois ja mietin, että miksi vihasin Potteria niin paljon. Keksin muutama selitystä.

1. Minua ärsytti kun hän oli tappanut basiliskin. (toivottavasti ei totta)
2. Olin vain kyllästynyt hänen omahyväisyyteensä. (toivottavasti totta)
3. Olin edelleen rakastunut häneen, mutta Ginnyn takia en voinut näyttää sitä kuin vihana. (Huonoin vaihtoehto!)

Tein niistä listan päähäni ja toivoin, ettei kolmonen olisi missään nimessä se oikea vaihtoehto. Pudistelin päätäni kävellessäni alas kierreportaita. Kävelin automaattisesti sairaalasiipeen. Tytöt olivat jo siellä. PenPen ja Sindy katsoivat minuun hyvin vihaisesti. Ginny lähinnä huolestuneesti. Oliko hän peloissaan? Oliko hän jälleen nähnyt silmissäni helvetin liekit.

Vanessa makasi sängyllä ja hengitti tuskallisesti. Hänen pitkät mustat hiuksensa olivat katkeilleet ja palaneet. Ne pitäisi kyniä lyhyiksi, jollei Pomfrey osaisi pidentää niitä. Kävelin hänen viereensä halusin istua hänen sängylleen, silittää hänen hiuksiaan ja pyyhkiä nuo hikijuovat hänen poskiltaan. Pystyin kuvittelemaan Ginnyn hänen tilalleen.

Ginny makaisi kalpeana ja silti niin palaneen näköisenä sängyllä valkoisissa lakanoissa. Ginnyn kauniit punaiset hiukset olivat palaneet ja tummuneet latvoista, jota olivat nyt lyhyet. liian lyhyet. Hän hengittäisi hitaasti ja tuskallisesti. Katsoisin häntä ja pieni pelon kyynel karkaisi poskelleni. Toipuisiko hän? Oliko tämä todella minun syytäni?

Istuisin hänen sängylleen. Tuntisin selässäni Potterin murhaavan katseen, hän olisi tajunnut, että rakastaa Ginnyä. Liian myöhään, minä rakastaisin häntä jo. Potter oli myöhässä, hänellä oli ollut vuosia aikaa, mutta hän tajusi rakkautensa vasta nyt kun Ginny makasi tajuttomana ja kuoleman vaarassa.

Silittäisin Ginnyn katkenneita hiuksia. Nuoleskelisin omia kyyneliäni pyyhkiessäni hänen silmistään valuvia suolaisia vanoja. Näkisin hänen huultensa värähtävän. Kuiskisin hänelle lohdutuksen sanoja ja painaisin pääni aina vain lähemmäs hänen palaneita kasvojaan. Lopulta suutelisin yhden suolaisen kyyneleen pois. Suutelisin ja pitäisin siitä. Suutelisin häntä huulille ja nousisin ylös. Toivottaisin onnea ja poistuisin tietäen, että Potter katsoisi minua järkyttyneenä.

Heräsin unelmastani. Niin ei tulisi koskaan käymään, koska rakastin Dracoa. Minusta ja Dracosta ei tosin koskaan tulisi mitään, koska hän ei rakastanut minua. Hän vain pilaili kustannuksellani. Tunsin kyyneleen valuvan poskelleni. Silitin pienellä eleellä Vanessa hiuksia ja melkein juoksin pois.

Hidastin tahtiani kävelyksi ja pyyhin kyyneleeni pois. Omat sekavat tunteeni varmasti tappaisivat minut. Miten voi rakastaa kahta samaan aikaan. Miten voi olla niin epätoivoinen ja silti niin onnellinen? Kiedoin kädet ympärilleni ja halusin selvittää kaikki maailman salaisuudet. Olin kyllästynyt selvittämään niitä, saisin siitä vielä itselleni harmia. Miksi halusin olla sekä Ginnyn, että Dracon lähellä. Miksi minä himoitsin mahdollisesti jopa Potterista. Potteriin en tosin kajoaisi, hänet oli selvästikin luotu Ginnylle.

Kuulin askelia, joku läheni minua. Oikeastaan jotkut. Halusin perääntyä, mutta en jaksanut. Se näyttäisi pakenemiselta. Laskin käteni alas, jotten näyttäisi niin murtuneelta. Se voisi olla kuka tahansa. Mutta tietenkään se ei ollut mikä tahansa lauma, se oli Dracon jengi. Draco, Goyle, Grabbe, Nott, Zabin ja Parkinson, joka roikkui Dracon kädessä.

Se sai minut kateelliseksi, vaikka Draco ei ollut minun, valitettavasti. Luihuset pysähtyivät eteeni päästämättä minua ohi. Hienoa, heillä sattui olemaan tylsää ja minä satuin heidän eteensä. “Hei kulta”, Draco sanoi kasvoillaan hieman ilkkuva ilme. Nostin katseeni häneen ja saatoin katsoa jopa hieman ylimielisesti. Päätin mennä mukaan leikkiin, joten laskin hieman katsettani ja katselin Dracoa ripsieni alta.

“Hei kultaseni”, kuiskasin ja Parkinsonin ilme muuttui siinä samassa uhatuksi. Draco oli kuin puulla päähän lyöty, mutta hän toipui hetkessä. “Mielenkiintoista nähdä sinut täällä, vaikka sovimme tapaavamme vasta myöhemmin”, hän sanoi hiljaa ja vihjailevasti. Hän vei minulta maton alta, mutta halusin edelleen ärsyttää Parkisonin lehmää.

“No sinulla kesti niin kauan Draco kulta, että päätin tulla katsomaan mikä mättää”, sanoin hiljaa melkein yhtä viettelevästi kuin hän. Dracon ilme ei värähtänytkään, hän hymyili edelleen. “Meidän piti tavata vasta myöhemmin, ei minulla mikään kestänyt”, hän ilmoitti. “Ei, me sovimme ajan, joka meni kymmenen minuuttia sitten. Oliko sinulla niin hauskaa Pansyn kanssa, että unohdit minut”, kysyin muka loukkaantuneella äänellä.

Pansy muuttui koko ajan punaisemmaksi. “Ei toki, minulla oli vain muuta ajateltavaa, kuten sinä, mutta nyt kun olemme molemmat tässä, voisimme mennä jonnekin yhdessä ja jättää nämä tähän roikkumaan”, hän ehdotti vihjailevasti. Voisin vannoa, että sydämeni jätti yhden lyönnin väliin, En voinut hengittää pariin sekuntiin. Niin houkutteleva tuo tarjous oli, mutta hän jättäisi minut nauraen ja sanoisi, että olipa hyvä pila. Sitten minä kuolisin ja alkaisin itkeä.

“Olen pahoillani kulta, mutta koska sinulla kesti niin kauan, ehdin sopia tapaamisen Potterin kanssa. Nähdään toisten”, ilmoitin. Vedin Potterin mukaan, koska arvasin hänen nimensäkin ärsyttävän Dracoa. Arvasin! Dracon otsaan ilmestyi pari kurttua ja käsi meni nyrkkiin. Minusta hän vain muuttui koko ajan seksikkäämmäksi ja oli lähellä, etten harpannut välissämme olevaa metriä ja suudellut häntä tässä hänen ystäviensä edessä.

“Näinkö helposti sinä vaihdat minut Potteriin?” hän kysyi muka loukkaantuneesti, mutta hänen äänensä kuulosti oikeasti mustasukkaiselta. Hän oli joko tosissaan, tai ihan hemmetin hyvä näyttelijä. Minä toisin taisin puhua melkein sydämestäni, mutta antoi hänen luulla sitä näytelmäksi. “En toki kultaseni. Kaipaan sinua joka sekunti kun luen hänen kanssaan läksyjäni, harmi ettet tullut ajoissa”, totesin oikeasti pahoillani.

Mikä minuun oli oikein mennyt? “Ensikerralla lupaan tulla ajoissa, jotta et joudu odottamaan ja olemaan Potterin kanssa. Heippa kulta”, hän sanoi, hiukan tukahtuneen kuullisesti matkalla ohitseni hän suuteli minua hellästi poskelle. Se sai minut melkein kuolemaan. Muotoilin kasvoilleni vihaisen ilmeen ja katsoin häntä ankarasti silmiin. Hän vain naurahti julmasti.

Pansyn lehmäkin alkoi rentoutua hänen vieressään. Ehkä Draco kuiski hänelle nytkin rakastavia sanoja, kertoi, että kaikki oli vain julmaa pilaa, jonka oli tarkoitus särkeä sydämeni. Sen se todellakin taisi tehdä. Tunsin jäätävää kipua rinnassani ja taisin jopa parahtaa hieman.

Kompuroin oleskelu huoneeseen ja taisin ihmetellä, että mitä tein siellä. Sain vastaani kamalan läjän porukkaa. Fred ja George ensimmäisinä, he olivat minulle kuin kaksi kadotettua isoveljeä. Pidin heistä ihan hirmuisesti. “AMY!” molemmat karjaisivat. Melkein vihaisina. Mitä minä olin muka tehnyt? “Poltatko meidänkin makuusalimme?” toinen heistä kysyi, en ole ihan varma kumpi, koska nauroin kyyneleet silmistä heidän lapsellisen vihaisia kasvojaan. “Se oli vahinko tyhmät!” kikatin heille.

Meille tuli aikamoiset bileet. Minusta on ihan sama kuka sitä tuliviskiä oli hankkinut, mutta se sai minut unohtamaan hetkeksi Dracon ja jättämään taakseni kaikki kamalat asiat, jotka olivat vaivanneet minua pitkään. Ron olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Hermione-puhtoinen esti häntä. Potter murjotti yksikseen marttyyri-ilme kasvoillaan, joten sipsuttelin hänen luokseen.

“Mene pois Amy”, hän tokaisi minulle. Vilkaisin nurkkaan, missä Hermione ja Ron istuivat yhdessä. “Olet kateellinen, koska pelkäät, että he jättävät sinut yksin”, totesin humalaisen kikattavalla äänellä. “Pöh”, hän tuhahti. Kikatin vain. “Amy, mene pois, tiedän, ettet ole tuollainen oikeasti”, hän sanoi minulle julmasti. “Mikäs Potteria risoo? Se, että se olen minä, joka saa huomiota, et sinä?” kysyin viattomasti, mutta hänen käytöksensä ärsytti minua ja olin hieman päissäni.

“Amy, kiltti. Mene pois”, hän sanoi minulle. Katsoin häntä miettien ja istuin hänen viereensä. “Sinä olet niin mustasukkainen”, hihitin hänelle ja sain häneltä murhaavan katseen. “Toivottavasti ystäväsi ovat selvin päin, saavat heittää sinut huoneeseesi”, hän totesi kyllästyneesti. “Sindy ja PenPen eivät ikinä ole selvin päin, jos on mahdollista olla humalassa”, kikatin ja Harry alkoi selvästi ärsyyntyä. Haluisin lopettaa, mutta en jaksanut. Oli mukavampaa kipata lisää tuliviskiä ja unohtaa kaikki mikä liittyi Dracoon.

Harry huikkasi Ginnyn luoksemme. Ginny näytti aika vihaiselta, no ei se ollut minun ongelmani. “Vie tämä ilopilleri nukkumaan”, Harry ehdotti nyökäten suuntaani. Ginny nyökäytti päätään ja hänen huulensa olivat painautuneet toisiaan vasten. Syytän humaluuttani siitä, että sanoin ne sanat joita olen pyöritellyt päässäni jo pidemmän aikaa.

“Ginny kultaseni, et sinä ole tuollainen minun seurassani! Vieläkö sinä olet rakastunut minun Potteriini?” kysyin nauraen. Ginny punastui ja katsoi minuun hyvin vihaisesti. “Ginny mitä…”, Potter aloitti, mutta minä en ollut vielä lopettanut. “Ginny kultaseni. On turhauttavaa kun rakastat vain Potteria, minäkin haluaisin päästä suutelemaan sinua”, kikatin mielipuolisena ja samalla hakkasin sisäisesti päätäni ja halusin olla hiljaa. Potter katsoi meitä hetken, ihmeissään kohautti olkiaan ja mutisi jotain sellaista kuin: “Humalaisten tyttöjen juttuja”, ja lähti toiseen nurkkaan mököttämään.

Ginny raahasi minut kovakouraisesti makuusaliin ja melkein heitti sängylleni. Hän sulki verhot ja jätti minut yksinäisyyteeni. Kuulin hiljaisen nyyhkäisyn, mutta olin liian päissäni tekemään mitään. Päätäni särki ihan vitusti ja halusin kuolla, mutta päätin vain nukahtaa. Suljin autuaasti silmäni ja suljin suuni huomatessani sen olevan auki.  Pian vaivuinkin tervetulleeseen uneen, joka olikin osa painajaista elämääni.

Heräsin sairaalasiivessä ja ihmettelin huonoa oloani.  Kääntyilin vuoteessa ja yritin saada hikoiluni loppumaan. Olin nähnyt painajaista, josta en ollut melkein herännyt. Olin avannut salaisuuksien kammion ja alistanut Ginnyn komennuskirouksen valtaan. Kosketin otsaani, minulla ei ollut kuumetta. Oloni oli silti huono ja omatuntoni koputti ja kovaa, mutta minulla ei ollut hajuakaan miksi. Untahan se vain oli, vai mitä?

Huokaisin ja nousin ylös. En halunnut jäädä matami Pomfreyn hoidettavaksi. Hän arvioisi tilanteen väärin. Tiedän jo mitä he kysyisivät. Miksi olin pyörtynyt vessaan? Mitä tein vessassa? Miksi tajuton Ginny makasi vierelläni? Sitten muistin Ginny! Näin huoneen perällä sängyn, jonka ympärillä oli verhot. Juoksin sinne ja kurkkasin verhojen taakse, Ginny oli siellä. Katsoin häntä ja istuin hänen sängylleen. Miksi hän makasi siinä ja oli niin kalpea, niin kuollut. En kai minä ollut tehnyt mitään väärin ja tappanut häntä?

Pomfrey tuli juuri silloin toimistostaan.  “Adriella pois sieltä!” hän komensi. “Mitä hänelle on käynyt?” itkin, vaikka tiesin sen vallan hyvin. Luultavasti paremmin kuin Poppy itse. “Hän on vain järkyttynyt”, Pomfrey mutisi ja yritti hätistellä minua pois. “Mene jo Adriella. Hän tarvitsee lepoa.” “En mene. Mene itse pois!” Pomfrey loi minuun tuiman katseen, mutta totteli. Se oli uutta. Painoin pääni Ginnyn sängyn lakanoihin.

“Anteeksi Ginny, anna anteeksi”, nyyhkytin hiljaa ja pidin häntä kädestä, joka oli kylmä ja eloton. Nyyhkin katkerasti, mutta en päästänyt irti. Miksi olin aiheuttanut Ginnylle niin suurta tuskaa ja vanginnut hänet pimeyteen. Miksen saanut Tomin ääntä vaimennetuksi. Tiedän, että Ginny melkein rakasti Tomia, mutta minä vihasin häntä. Vihan alla oli silti minulle aivan tuntematon tunne, joka ei ollut rakkaus. Se oli erilaista. Niin lämmin ja turvallinen, mutta silti pelkäsin kuollakseni.

“Älä pelkää minua Amy, sinulla ei ole mitään syytä pelätä lapsonen.” Värisin kauhusta kun kuulin ne sanat päässäni. “Kiltti, häivy”, kuiskasin epätoivoisena itsekseni. “En mene minnekään, mutta me lähdemme nyt.” Ääni komenteli minua aina. Vihasin sitä. En halunnut lähteä Ginnyn viereltä. Halusin olla siinä. Tom yritti pakottaa minua nousemaan. Halusin jäädä, mutta hän oli liian vahva, liian kokenut. Halusin itkeä ja parkua, mutta miten taistellaan omaa päätänsä vastaan?

Potterin jengi tunki huoneeseen juuri silloin. Loin heihin häijyn silmäyksen seistessäni Ginnyn sängyn vierellä. “GINNY!” Ron kiljaisi hyvin tyttömäisesti ja ryntäsi sisarensa luo. Harry ja Hermione kävelivät perässä rivakasti. Ron katsoi, murheen murtamana sisartaan, mutta hänen huolensa oli veljellistä, minun oli ystävän huolta, koska rakastin Ginnya, omaa parasta ystävääni valtavasti. Siis kaverillisesti.

Lähdin kävelemään poispäin ja Potter juoksi tilalleni Ginnyn viereen. Hermionen kasvot olivat vääntyneet huoleen. Minä kävelin hänen luokseen ja Tom sihahti äänelläni. “Salaisuuksien kammio on avattu, sinä kuolet kuraverinen!” Hän katsoi minuun, minä vain kävelin eteenpäin ja esitin, että ei mitään ollut tapahtunut. Kun pääsin ovista ulos, nojasin viereiseen seinään ja tunsin itseni ilkeäksi.

“Oloko Amy teistä jotenkin outo?” Hemione kysyi. “Näitkö miten hän katsoi meitä murhaavasti?” Harry lisäsi. “Ja miten hän suojeli Ginnya!” Ron melkein karjaisi, vihasta. Mitä pahaa siinä muka oli? Kurkkasin huoneeseen peloissani ja pelko oli takuulla vääristänyt kasvoni. Olin vain pieni ekaluokkalainen. Minulla ei ollut voimia vastustaa Tomia. Hän oli liian vahva, liian pelottava. “Hänellä on päässä jotain vikaa”, Ron tuhahti. Vatsassani muljahti suuttumuksesta. Näin hänet punaisena.

“Niin he ajattelevat sinusta!” Kuulin Tomin olevan puolellani. Se vain ruokki vihaani. Noinko minusta ajateltiin, että päässäni oli jotain vikaa. Mitä vikaa orvoissa muka oli? “Ei mitään Adriella, tule. Kostetaan kuraverisille tuo kuraveristen rakastajan lause”, Tom ehdotti. Minä tiesin mitä hän halusi. Polvet pettivät altani kun hän lähti kävelyttämään minua. “E-ei”, mutisin heikosti. “En halua”, itku nousi kurkkuuni. En halunnut olla murhaaja.

Hätkähdin hereille ja oloni oli kamala. Juoksin vessaan miettimättä mitään ja oksensin rajusti. Huuhtelin suuni vedellä ja edellisillan muistot vierivät mieleeni kivivyöryn lailla. Kaduin jokaista sanaani ja jokaista tekoani. Miksi minä olin painellut livertelemään Potterille? Miksi olin kiusannut häntä ja Ginnya tahallani? Olenko minä vieläkin muka ihastunut Potteriin?

Suoristauduin ja katsoin itseäni peilistä. En tuntenut enää edes omia kasvojani. Häpesin itseäni. Miksi minä olin muuttunut niin paljon. Pesin hampaani ja hipsin, makuusaliin takaisi. Kaikki muut taisivat nukkua vielä. Makuusalimme oli korjattu ja kaikki tavaramme palautettu ennalleen. Olipa mukavaa olla velho kun ei tarvinnut paljoa murehtia edes palamista. Katsoin kaappiini. Kaikki oli kunnossa ja paikoillaan. Huokaisin helpotuksesta ja vilkaisin kalenteri. Oli lauantai.

Puin päälleni itse tekemäni korkeavyötäröiden punaisen hameen ja itse tekemäni mustan koristeellisen topin. Jalkaani vedin mustat ballerinat ja kiinnitin hiukseni kahdelle saparolle ruseteilla. Sellaisiin löysiin alhaalla roikkuviin saparoihin kuten minulla oli tapana. Kaksi punaista nauhaa toimi oikein hyvin hiuspidikkeinä. Katsoin, että kaikki oli kunnossa kokovartalopeilistäni ja huokaisin. Halusin niin takaisin oman ompelukoneeni ääreen. Oli ikävää kun ei ollut mitään mitä ommella.

Hipsin pois makuusalistamme ja lähdin kävelemään oleskeluhuoneeseen. Huomasin sen olevan täynnä sammuneita Rohkelikkoja. Jopa PenPen ja Sindy makasivat lattialla sammuneina. Huokaisin, onneksi Ginny oli raahannut minut sänkyyni. Olisi ollut kurjaa herätä sammuneena lattialta. Pujahdin ulos muotokuva-aukosta ja haukkasin raitista käytäväilmaa. Okei, tosi raitista. Siellä haisi pierut, hiki ja sontapommit. Ilmassa leijui myös valheet.

Menin melkein puolijuoksua sairaalasiipeen ja etsin katseellani Vanessaa. En nähnyt häntä. Koputin Pomfreyn kansliaan. Hän tuli avaamaan unisena yöpaita päällä. “Niin Adriella?” hän haukotteli. “Missä Vanessa on?” kysyin hätäisenä. “Hänellä oli todella vakavia palovammoja, lähetin hänet pariksi päiväksi pyhään mangoon”, hän ilmoitti. Maailma pyöri ympärilläni. Vanessa oli minun takiani pyhässä mangossa. Kaaduin lattialle ja kaikki murheet tuntuivat kaatuvan päälleni, kaikki syytökset.

Professori Dumbledore käveli sairaalasiipeen. “Adriella McVanger, tule”, hän komensi. Laahustin hänen perässään pois sairaalasiivestä. Me pysähdyimme muodonmuutosten luokkahuoneen kohdalla ja kävelimme sisään. En välittänyt siitä, en välittänyt mistään. Tuijotin vain maata ja halusin itkeä. Miksi, miksi? Hän istui yhdelle pulpetille ja minä jäin seisomaan hänen eteensä. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

“Amy, sinä tiedät, että rangaistus on pakko antaa. Et voi polttaa makuusalia ja vaarantaa ystävääsi saamatta rangaistusta. Myös Sindyä ja Penelopea rangaistaan sinun tahallisesta ärsyttämisestäsi. Katson heidän olevan osasyyllisiä räjähtämiseesi”, avasin korvani näille sanoille. Myös heitä rangaistiin, vaikka he eivät olleet tehneet mitään? “Kävin etsimässä sinua Rohkelikko tornista ja tiedätkö mitä näin? Läjän sammuneita Rohkelikkoja. Kaikki saivat rangaistuksen, mutta kukaan ei kertonut kuka oli salakuljettanut alkoholia sisään. Tiedätkö sinä?” Pudistin päätäni ja näyttelin tyhmää.

Rehtori katsoi minuun hetken ja kohautti olkiaan. Minä en oikeasti tiennyt, että vaikka hän olisi osannut lukea ajatuksia, minua ei voitaisi rangaista. “Rauhoituppas sitten Amy niin kaikki näyttää valoisammalta!” rehtori sanoi ja hyppäsi pois pulpetilta. Hän lähti marssimaan pois luokasta ja minä tuijotin lasittunein silmin sitä kohtaa, mistä hän oli lähtenyt. “Aivan. McGarmiwa pitää jälki-istuntosi ensi perjantaina tässä luokassa”, Dumbledore ilmoitti ja poistui niine hyvineen. Katselin hänen peräänsä typeränä.

Kävelin pois luokasta ja mietin kaikkea tänä vuonna tapahtunutta. Vieläkö Ginny oli minulle vihainen eilisestä. Vieläkö kestäisin Dracon näkemisen ilman hysteeristä itkukohtausta? Jos hän vielä kerran ivaisi minun kustannuksellani, saattaisin murtua. Ja sieltä hän jo tassuttelikin minua vastaan. Hän luki jotain kirjaa ja hänen kasvoillaan oli kaunis ilme. Hänen otsansa oli mennyt hieman kurttuun ja minä ihastelin häntä siinä suu auki kuola valuen.

Kun tajusin mitä tein löin turpani heti kiinni ja pyyhin kuolan suunpielestäni nolona. Saatoin jopa punastua aika rajusi. Yritin kävellä ohi huomaamatta häntä, mutta hän huomasi minut. “Hei kulta”, hän huikkasi taas ivanpilke silmissään. Nielaisin hiljaa ja hengähdin syvään. “Lopeta”, komensin. “Mitä minä nyt tein?” hän kysyi ja sulki kirjansa hiljaa ja heitti lattialle.

Huokaisin raskaasi ja käännyin häneen päin. “Kiltti lopeta! Ei tarvitse kiusata minua, ei kukaan ole kuuntelemassa naurettavaa näytelmääsi!” sanoin ääni vihasta täristen. Hän nosti toista kulmakarvaansa ja näytti ihan hiton komealta. Halusin suudella häntä, mutta hillitsin itseni. Leikin, että jalkani oli ommeltu lattiaan. En voinut liikkua. En edes ottaa askelta ja kurottautua painamaan huuliani noille upeille huulille. Pudistelin päätäni. Mitä oikein ajattelin?

“Häiritseekö pikku leikkini sinua McVanger?” hän kysyi ivan noustessa hänen äänessään. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. “Kuka haluaa olla silmätikkunasi koko ajan?” kysyin ivallisesti, vaikka tiesin jo vastauksen. Minä! Halusin hänen silmätikkunaan, mutta en näin. Halusin olla hänen vierellään ja pörröttää hänen suloisia hiuksiaan. Tehdä niin kauniisti asetelluista hiuksista pörröiset ja pehmeät, joihin upottaa sormensa suudellessa hänen kalpeita huuliaan.

Jouduin taas pakottamaan itseni ryhdistäytymään. Mikä minun oli? Miksi käyttäydyin kuin rakastunut pikkukakara? Koska olin, rakastunut pikkukakara? Huokaisin syvään. ”Ainakin sinä näytät nauttivan siitä, kultaseni”, hän totesi julmasti hymyillen. Katsoin häneen murhaavasti. “Minä en nauti seurastasi Malfoy!” Valetta! Päässäni kiljuttiin. “Etkö?” hän kysyi kohottaen kulmaansa ja nojautui lähemmäs minua ja suuteli otsaani. Sitten hän virnisti ja poistui.

Seisoin jähmettyneenä paikoillani. Ihan kuin minut olisi juuri kangistettu. En voinut liikkua, niin hämmentynyt ja vihainen olin. Malfoy leikki tunteillani, jatkuvasti. Se oli anteeksiantamaton rikos. Minun pitäisi ottaa selvää hänen tunteistaan. Jos hän olisi ihastunut - pitäisi edes - minusta/minuun niin minun suunnitelmani olisi tehdä hänet mustasukkaisesti. Jos ei, joutuisin särkemään oman sydämeni. En ollut varma mitä tekisin, mutta keksisin sen kyllä. Minun tunteillani ei leikitty ilman rangaistusta!

Havahduin ja lähdin kävelemään ajatuksiini vaipuen. Aivoni halusivat taas ajautua menneisyyteen ja minun oli etsittävä rauhaisa paikka päiväunilleni. Päätin mennä järven rantaan ja laskeuduin vanhan tammen varjoon. Tämä puu ei ollut pettänyt vielä ketään miljoonasta oppilaasta, joka oli istahtanut sen varjoon.

Istuin lattialle ja kiljuin kurkku suorana: “EI EN TULE!” Saatoin jopa itkeä hieman. Kuulin kolmet juoksevat askeleet, jotka lähestyivät minua. Vilkaisin ylös ja näin Potterin, Grangerin ja Weasleyn. Ilmeitä näki, että olin heistä täysi mielipuoli. Katsoin heihin vihaisesti ja nousin ylös. Loin heihin julmat katseen ja vihasin heitä. Minua ei saanut pitää hulluna. Se ei ollut minun vikani.

Vihani ruokki Tomin voimia. Hän sai mieleni hetkessä valtaansa ja päätin, että koska Ginny ei ollut kenenkään tappajaksi tämänhetkisessä tilassaan, minun pitäisi tappaa muutama nirppanokkainen kuraverinen. Kävelin Tomin ohjaamana alas salaisuuksien kammioon ja vapautin basiliskin. Pakko myöntää, että minun oli jo sitä hieman ikävä. Se ja Tom olivat ainoat, jotka ymmärsivät minua.

Käärme luikerteli luokseni ja tunsin sen suomut kädessäni. Silitin omaa basiliskiani. Viimeinkin minulla oli oma lemmikki. Vaarallinen sellainen tosin, mutta silti. Lähetin basiliskin tapamaan muutama sellainen, joista en pitänyt. Seisoin siinä hetken kuin mikäkin idiootti ja katselin kauniin käärmeeni perään. Lopulta tajusin mitä olin tehnyt. Polvet pettivät altani.

Miksi olin niin tunteideni vanki? Niin helppo suostutella ja pakottaa vaikka mihin. Minun pitäisi olla vahvempi, olisin varmasti jatkossa. Tom pakotti minut nousemaan ja lähtemään makuusaliini. Oleskeluhuoneessa näin Potterin jengin. “Minne ihmeeseen sinä menit? Kaikki etsivät sinua!” Granger tokaisi huolissaan. Vilkaisin ulos, oli pimeää. “Olin kävelyllä”, valehtelin tasaisella äänellä. Tom teki siitä helppoa. En osannut katua kun hän auttoi minua.

“Kielletyssä metsässäkö?” Ron kysyi ivaten. Loin häneen murhaavan katseen. “Mistä vielä aiot syyttää minua? Ensin Ginnyn tilasta, sitten kiellettyyn metsään menemisestä. Tuleeko kohta syytös, että minä niitä kuraverisiä tapan!” kiljaisin ja loin Roniin halveksiva katseen. Hänen korvansa punehtuivat ja se oli hänelle aivan oikein. Olin vihainen ja marssin makuusaliini ja melkein pomppasin pylvässänkyyn ja suljin verhot. Saisin mädätä yksikseni Tomin kanssa. Minusta oli tulossa hirviö, ja se oli kokonaan Tomin vika! Painoin pääni tyynyyn ja yritin unohtaa basiliskini, joka kiisi pitkin koulua tappamassa.

Heräsin aamulla liian aikaisin. Aurinko ei ollut edes noussut vielä, mutta Tom pakotti minut ylös. Kävin suihkussa ja pukeuduin. Kävelin vielä puoliunessa salaisuuksien kammioon ja kutsuin tappajan takaisin. Se sihisi ja melkein kehräsi onnellisena. Siitä kuulin, että joku oli kuollut. Basiliski oli täyttänyt tehtävänsä ja päättänyt jonkun kuravetisen päivät. Se sai vereni pysähtymään ja sydämeni hakkaamaan, olin murhaaja.

Tom pakotti minut liikkeelle. Etsin kuolleiden ruumiita. Tom käski minun etsiä ne ja piilottaa, jottei koulua suljettaisi. Ei taas. Tottelin sokeana, koska mielentilani oli ankea ja surullinen. Olin niin pahoillani niiden kuraveristen puolesta. Tom torui ajatuksiani ja minä vain sähisin: “Pois päästäni!” Tom naurahti kolkosti ja pysyi hiljaa. Aivan kuin hän olisi ottanut paremman asennon nojatuolista ja jatkanut tarkkailuaan.

Minä löysin pian ruumiin. Se oli Puuskupuhiin kuuluvan pojan ruumis. Kalpeat kasvot paljastivat, että hän oli kuollut. Tomin käskystä tein taian, joka nosti ruumiin ilmaan. Kuljetin ruumiin hiljaa kiellettyyn metsään ja palasin makuusaliin esittämään nukkuvaa. Mutta nyt harteillani oli kuolleen taakka. En saanut sitä tunnetta kaikkoamaan itsestäni, olin murhaaja!

Säpsähdin ajatuksistani ja katselin ympärilleni. Minä nukuin maassa puun alla. Oli pimeää, joten mitä ilmeisimmin oli ilta tai yö. Katsoin järvelle ja taisin jopa nyökätä sille. Oli ihmeellistä, että kukaan ei torunut ajatuksissani mitään mitä tein. Ei ollut enää Tomia. Potter oli tuhonnut hänet. Tavallaan olin siitä katkera, sillä minulla oli ollut Tomiin läheinen suhde. Melkein kun hän olisi minulle sukua. Samaa verta ja lihaa.

Nousin ylös ja puhdistin hameeni takamuksen. Suin jopa vähän selkääni ja siistin saparoitani. Katsoin taivaalle. Oli selvästikin yö, enkä saisi liikkua tähän aikaan ulkoa. En missään nimessä ulkona. Varsinkin kun otti huomioon, että leijaili huhu, että Voldemort olisi noussut haudastaan viime keväänä. Silloin oli vaarallista olla ulkona, jopa Tylypahkassa.

Kävelin rivakasti kohti linnan ovia ja minulla oli kamala tunne, että joku tarkkaili minua, mutta vaikka kuinka katsoin olkani yli, en nähnyt ketään. “Minä odotan Amy. Ole vahva. Minä odotan”, kuulin päässäni hyytävän äänen, joka sai vereni seisomaan. Kylmät väreet kulkivat potkin ihoani ja värisin kauhusta. Olinko kuullut omiani? Oliko joku oikeasti kuiskannut ilmoille nuo hyytävät sanat?

Avasin oven hiljaa ja pujahdin sisään, turvaan. Sisällä oli kuitenkin tavallaan vaarallisempaa. Siellä oli Malfoy ja Potter. Nyt minä hiivin hiljaa ja kuulin askeleita. Jos se olisi Voro, olisin mennyttä. Suljin silmäni ja huokaisin, astuin askeleen ja meinasin törmätä Potteriin. Kompastuin jalkoihini ja lennätin meidät molemmat puolimetriä minusta katsoen eteen Harrysta taaksepäin. Onneksi suurensalin seinä tuli vastaan. Harry oli selkä seinää vasten ja minä nojasin häneen. Kohotin katseeni ylös ja kohtasin hänen vihreät silmänsä. “Hei”, hän kuiskasi vaivaantuneesti. “Hei, nyt olen sentään selvin päin. Anteeksi siitä”, kuiskasin hiljaa ja osasin vain tuijottaa hänen kauniita silmiään. Tiesin yhdet silmät, jotka olivat kauniimmat. kylmät kuin jää ja harmaat kuin tuleva myrsky.

“Niin, sen näkee. Silmäsi ovat taas kauniin ruskeat eikä niitä varjosta humalainen sumeus”, Harry naurahti. Hän alkoi jo rentoutua, vaikka minä nojasin häneen edelleen. Olimme hieman liian lähekkäin. Minun rintojeni ja hänen rintalihastensa välissä olivat ainoastaan käteni, jotka olin säikähdyksestä nostanut rintaani vasten ja jotka olivat puristuneet nyrkkiin jännityksestä.

Maiston meidän välillämme vallitsevan jännityksen kielelläni. Potterinkin oli pakko aistia se. Hän ei tehnyt elettäkään siirtääkseen minua pois. Minun ei tosin tehnyt mieli siirtyä. Tätä minä olin tarvinnut läheisyyttä. Harmi vain, että tämä oli väärä mies. Halusin Dracon vierelleni. Hänet tähän seinää vasten minut häneen nojaamaan. Sian vain Potterin. Harmi, sinänsä.

Sitten kuulin askelia ja olin jo päivien mittaan oppinut tuntemaan ne. Ne kuuluivat rakkaalleni, Dracolle. Oli koston aika. Asetin käteni molemmille puolille Potterin päät ja arvioin olisiko tämä hyvä juttu. Uskaltaisinko painaa huuleni hänen huulilleen? En ollut enää yhtään varma suunnitelmastani. Potter jännittyi seinää vasten ja Draco läheni. Minulla oli muutama sekunti aikaa päättää mitä tekisin…

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 8/? (28.7)
Kirjoitti: Resonanssi - 04.08.2010 16:21:54

hei, aluksi haluun ilmoittaa, että tää luku on kahtena kappaleena, ja ylemmän voisit poistaa, sillä se vilisee kirjoitusvirheitä.

alempi on ilmeisesti se betattu.

ja nyt itse ficciin: noita kohtauksia joissa Amy on Tomin vallassa, voisi vähentää, niin että jokaisessa luvussa olisi vain 1-2 sellaista kohtausta, koska muuten lukeminen menee hyvin hankalaksi.

ainakin minulla oli ongelmia ymmärtää että mikä oli unta ja mikä ei.

ja Dracon lepertelyn olit hienosti tehnyt, juuri kylmää, ivallista Dracoa itseään.
ja Amynkin tunteet, ajatuksineen tulivat selkeästi esille.

joten se lepertelykohtaus oli lempikohtani :D.
odotan oikein innolla että mitä Amyn ja Dracon välillä alkaa  nyt tapahtua, ja jätit niin kamalan jännään kohtaan.

ja Amy taitaakin olla bi, kun Ginnyä halusi suudella, saa nähdä miten käy ::)
rangaistustakin odotan mielenkiinnolla, että miten se mahtaa sujua.

anteeksii, haluisin vielä kirjottaa, mutta kadotin ajatukseni :( joten mun täytyy nyt lopetella, vaan jatkoa?

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 8/? (28.7)
Kirjoitti: Lauranood - 04.08.2010 17:01:25

VOII EII! Mikä moka! Miten mä oon noin menny tekemään??  ??? No asia siis hoidettu ja nyt siinä pitäisi olla ainoastaan se betattu versio :]

Niitä pitäisi olla vain kaksi joka luvussa, mutta voin tehdä niistä vielä selkeämpiä, jotta eivät sekoitu.

Kivaa jos pidät niistä Draco jutuista, koska niitä on mukava kirjoittaa.

Joo minulla ei ole mitään biseksuaaleja vastaan ja minusta se tekee Amysta jotenkin paljon haavoittumaisemman

Ei se mitään, kiitos kun kommentoit ja huomautit mokastani Resonanssi

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 9/? (22.9)
Kirjoitti: Lauranood - 22.09.2010 19:17:43

A/N Näin pitkän ajan jälkeen ain viimein julkaistua uuden :) JA tämä on hieman lyhyt ja niin, mutta kai  se seuraavassa korjaantuu :)
Toivotavasti pidätte


Luku yhdeksän
Paskat minä sinun tunteistasi, mutta…

Nousin varpailleni ja painoin huuleni vaativasti vasten Harryn huulia. Pelkäsin hänen torjuvan minut, työntävän pois ja lähtevän itse, mutta ei. Luojan kiitos hän vastasi suudelmaani. Intohimoisesti minä jatkoin suudelmaamme. Miten huuleni olivatkaan halunneet painautua toisen huulia vasten jo niin pitkään. Ne olisivat halunneet Dracon huulet, mutta Harry sai kelvata, kuuluisa pikku Potter.

Askeleet lähenivät ja pian kuulin henkäisyn ja kirjan putoavan. Erkanin Potterista ja kohtasin kaksi silmäparia. Toisen olin halunnut kohdata toiset taas… Katsoivat minua murhaten minut mielessään. Tappaen minut alimpaan helvettiin. Tuijotin raivoisan ja kiroilevan Ginnyn pähkinänruskeita silmiä. Silmissäni syttyi palava anteeksi pyynnön tuli, mutta minä halusin sammuttaa sen. En ollut Ginnylle velkaa mitään.

Hän saisi minun puolestani pudota alimpaan helvettiin, Potter ei ollut hänen. Siirsin silmäni takaisin jumalaani, Dracoon. Hänen ilmeensä oli kumman tyrmistynyt. Hänen suunsa oli hieman raollaan ja hän tuijotti välillä minua välillä Potteria. Sitten hän näki minun katsovan häneen tutkiva ilme kasvoillani. Hän vaihtoi kasvoilleen ivallisen hymyn, joka sai sydämeni pistämään.

Kiedoin käsiäni tiukemmin Harryn kaulaan. Hän piti vieläkin kiinni minun lantiostani, milloin lie laittanut kätensä siihen. En oikeastaan edes jaksanut välittää. Tuijotin Ginnya uhmakkaasti. Näin hänen käsiensä tärisevän. “Kiitos Amy - öh, Adriella - Eikun McVanger! Pilasit yöuneni. Maailman pahimmissakaan painajaisissa en uskonut löytäväni ketään roikkumassa Harryn kaulassa. Te yökötätte minua ja vielä julkisella paikalla”, Draco sanoi halveksien, mutta ivallisen äänen takan oli jotain muuta.

Se jokin sytytti minut liekkeihin ja halusin vaihtaa kaulaa missä roikkua. Tiukensin otettani Harryn niskassa, jotten oikeasti tekisi niin. Ginny narskutteli hampaitaan ja puristi käsiään tuskaisesti nyrkkiin. Minua harmitti, koska hän oli sattunut paikalle. “Sinä, sinä senkin pikkuinen HUORA!” Ginny karjaisi minulle silmät kyynelissä.

Katsoin häneen viileästi. “Minä pidän Potterista, vaivaako se sinua Weasley?” kysyin äänessäni liikaa halveksintaa. En vain voinut olla suuttumatta. Harry oli takuulla kiusaantunut. Päätin päästää hänet pahasta, taisin oikeasti välittää hänestä. Käännyin katsomaan hänen vihreisiin silmiinsä ja painoin huuleni hänen huulilleen. Hellästi ja rakastavasti, jos se oli edes mahdollista. “Mene, en halua sinun sekaantuvan tähän”, kuiskasin hänen korvaansa ja suutelin häntä korvan alapuolelta.

Harry kosketti sormillaan kasvojani, hämmentyneenä ja poistui paikalta. Katselin hänen peräänsä ja tajusin olevani oikeastaan aika ihastunut. Sitten huokaisin ja käännyin kahteen käytävässä seisovaan tyrmistyneeseen oppilaaseen. “Et tainnutkaan tehdä vain läksyjä Potterin kanssa”, Draco irvisti inhoavasti. Eikö tästä leikistä tulisi ikinä loppua? “Sitähän minä en sinulle kerro!” tiuskaisin vastaan ja katsoin kärsivän Ginnyn kasvoja.

Arvioin, saisinko koskaan anteeksi. Pelkäsin pahinta. Tämä oli aika vakavaa, joten Ginny saattoi olla vihainen pitkään. Se vaivasi minua. “Ei sinua edes kiinnostaisi Malfoy”, sanoin halveksintaa äänessäni ja katsoin edelleen Ginnyyn. “Toki kiinnostaa jos käyt nuoleskelemassa Potteria selkäni takana!” Draco sanoi ja kuulosti aidon vihaisesti. Helvetti! eikö se jätkä voinut lopettaa näyttelemistään? Minä olin loukannut Ginnya omien ongelmieni takia.

“HELVETTI! Alan kyllästyä leikkeihisi DRACO MALFOY! Jos et ole kiinnostunut minusta, jätä minut rauhaan!” kiljaisin. Miksi minä niin sanoin? Tietenkään hän ei ollut kiinnostunut minusta! Nolasin vain itseni. Malfoy katsoi minuun pitkään ja hieman halveksivasti, mutta se ei ollut mitään verrattuna Ginnyn kasvoilla paistavaan inhoon ja avoimeen halveksintaan. “Sinä nuoleskelet Potteria käytävillä”, Malfoy sanoi. Kohotin kulmiani.

“Ja vitut se sinua kiinnostaa”, sanoin vihaisena. “Ällöttää”, hän totesi. Kyynel kihosi silmiini. “Helvetin Malfoy! Helvetti minä vihaan sinua! Onko sinun pakko pilailla ja leikkiä tunteillani! Häivy elämästäni!” Karjaisin ja kävelin rivakin askelin pois jättäen hämmentyneen Malfoyn jälkeeni. Ginny juoksi perääni. Pyyhin kyyneleet silmistäni yhdellä rivakalla liikkeellä.

“Mitä tarkoitit? Teitkö sinä… Suutelitko sinä Potteria vain tehdäksesi Malfoyn mustasukkaiseksi?” hän kysyi ja kuulosti epäuskoiselta. Nyökkäsin, vaikka pelkäsin pahinta. Ginnyn kasvoilla käväissyt hämmästys muuttui oitis halveksinnaksi. “Olet niin helvetin huora McVanger!” hän kiljaisi ja se sattui. Olisipa hän loitsinut avada kedavran, se olisi tuntunut vähemmän kuin tuo julma kiljaisu päin kasvoja.

“Ginny”, kuiskasin hänen juostessaan pois. Helvetti minkä sotkun sainkaan aikaan! Painelin makuusaliin ja heittäydyin sängylle vaatteet päällä. Otin kengät ja viskasin ne menemään. Toinen tömähti lattiaan toinen seinään. “Vittu lopeta!” joku huusi. Pujahdin peiton alle ja jäin siihen makaamaan. Tuijotin peiton sisäpintaa ja tuijottelin sen kultaisia kiehkurakuvioita. Halusin kuollakseni tietää kuka isäni oli, mutta halusin myös saada sovinnon aikaan Ginnyn kanssa. Huokaisin.

Päivät kävivät vähiin, Ginny heikkeni. Hän kalpeni, hän kertoi minulle kuinka pelkäsi, mutta en osaa auttaa, en voi auttaa, koska minä olen hänen pahan olonsa lähde ja Tom on minun. Yritin antaa neuvon, älä kirjoita päiväkirjaa. Hän ei totellut. No ainakin yritin. Tom rankaisi minua siitä hyvästä. Hän lähetti kidutuksen aaltoja pitkin vartaloani. Kiljuin, mutta yritin kestää.

Tom oli vihainen tempauksestani ja lähetin Basiliskin matkaan, käskynä tappaa! Nyyhkin hiljaa yrittäessäni saada luvan palauttaa sen. Tom nauroi minulle. Minä en saisi tehdä niin. Tuolla pojalla ei ollut myötätuntoa, hän vihasi kaikkia ja kaikkea. Makasin voimattomana salaisuuksien kammion maassa. “Tom”, kuiskasin hiljaa. Tom naurahti, mutta osoitti kuuntelevansa. “Anna minun mennä, en jaksa enää”, nyyhkäisin.

“Kulutat voimiasi turhaan pyristelyyn. Antaudu ja anna mielesi minulle”, hän komensi. “En voi, en halua”, inisin. Tom tuhahti. “Lähden osittain pian, koska saan pian lisää elinvoimaa, sinä tunnet kuinka vahvistun, kuinka saan lisää voimia hallita mieltäsi, olet melkein kokonaan armoillani, kuten nuori Weasleykin”, Tom ilmoitti. Vapisin pelosta. Hän aikoi tehdä jotain pahaa, se oli varmaa, mutta minä pelkäsin häntä. Silti, hän tuntui niin lämpimältä, niin tutulta. Aivan kuin isoveli olisi ollut koko ajan läsnä. Todella häijy isoveli.

Tom käski minua palaamaan tunneille, jos lintsaisin liikaa, minä olisin epäilyttävä. “Tom”, kuiskasin. “Hyss, kultaseni. Anna minun ajatella. Minä tunnen voimistuvani, minä tunnen Ginnyn heikkenevän. Kohta suunnitelmani on valmis”, hän sanoi. Se ääni ei sopinut hänelle, se oli melkein pehmeä, melkein ystävällinen. “Adriella? Miksi hiippailet yksin käytävillä?” Potterin ääni kaikui päähäni. “Potter”, parkaisin. Se sitten jaksoi olla joka paikassa missä minäkin.

“Potter? Harry Potter, taasko?” kuulin Tomin kehräävän aivoissani. Halusin hiljentää tuon himoa uhkuvan äänen, hän oli keksinyt taas jonkin lisän suunnitelmaansa. “Tänä iltana, Ginny saa liittyä joukkoomme. Miten hilpeä”, Tom kehräsi vaarallisella äänellään. Minä vapisin. “Amy, oletko kunnossa?” Potter kysyi ääni huolesta uhkuen. Minä vapisin. Ginnylle tapahtuisi jotakin pahaa, olin varma siitä. Ja Potter saattoi olla myös vaarassa.

“Mennäänpä tapaamaan Ginnya”, Tom pyysi. Minä jähmetyin paikalleni. En halunnut vahingoittaa häntä. “No kultaseni, mene!” Tom komensi ja minä lähdin liikkeelle. Potter katsoi minuun hölmistyneenä. Minä vain kävelin kohti oleskeluhuonetta ja makuusalejamme, Ginnya. Gin istui sängyllään lukemassa jotakin, Tomin päiväkirjaa. “Amy”, hän kuiskasi minun tullessa sisään. “Niin Gin?”

“En ymmärrä tätä”, hän kuiskasi pelokkaana. “Mitä?” kysyin. “Kerroin juuri Tomille, että minua pelottaa. Hän vastasi, ettei vielä kannata pelätä, koska vaara on vasta tulossa. Ja no minä kysyin, että mikä vaara ja se sanoi, että näet kohta ja juuri silloin sinä tulit sisään. Ja ihan kuin, olisin kuullut, hmm, naurua”, Ginny selosti. “Gin, sinun pitäisi siis pelätä minua”, kuiskaisin. “Niin ymmärsin.”

“Pelkää Gin, juokse pois!” yritin. Ginny katsoi minua kuin tyhmää. “Mitä yrität sano?”
“Gin, sinä tulet nyt mukaani salaisuuksien kammioon!” sanoin julmasti ja kohotin sauvaani antaen Tomin käyttää sitä. Gin hätkähti oranssia valosuihkua ja minä lähdin salaisuuksien kammioon. Ginny tulisi pian perässä, tiesin sen.

“Pian saan oman ruumiini”, Tom hykerteli. “Niin”, kusikasin, mutta pelkäsin samalla hirveästi. “Kultaseni, sinun ei kuuluisi pelätä minua”, hän sanoi. “Sinä olet pelottava”, kuiskasin. “Minun on tarkoitus olla”, hän kuiskasi, melkein lempeästi.


Käännähdin unissani ja avasin silmäni hitaasti. Tämä uni muisto ei pelottanut minua enää, ei niin kuin ne muut. “Minä tulen, minä tarkkailen sinua, minä odotan.” Kuului kuiskaus, joka sai minut vapisemaan. Tuo ei voinut olla unta, ei kahdesti. Heitin vaatteet yltäni ja puin puhtaan vaatekerran ylleni ja noukin myös illalla paljon melua pitäneet kenkäni. Silloin ikkunaan koputti pöllö. Olin jo niin tottunut niihin, etten jaksanut säikähtää kuten ensimmäisinä vuosina. Avasin vain ikkunan ja päästin sen sisään.

Se lehahti olalleni ja ojensi koipeaan. Siinä oli ihan mintulle tuoksuva kirjepergamentin palanen ja minä otin sen pois pöllön koivesta. Se lensi tiehensä kun en antanut sille puoleentoista minuuttiin mitään. Hieman närkästyneenä se raapaisi poskeani nokallaan jättäen siihen pienen naarmun, josta en jaksanut nyt välittää. Avasin kirjeen ja siinä luki siistillä käsialalla pieni viesti. Mitä tarkoitit sanoessasi närkästyneesi minuun?

En jaksanut saada päähäni, että kuka kirjoittaisi minulle sellaisen kirjeen tähän aikaan aamusta. Katselin huoneeseen ja huomasin linnun olevan vielä huoneessa, sänkyni pylvään päällä. Otin huokaisten laukustani keksin ja pistin taskuuni. Ensin kirjoitin viestille vastauksen; Varmaan sitä mitä sanoinkin! Houkuttelin pöllön alas keksillä ja laitoin kirjeen sen koipeen. “Mene sinne mistä tulitkin”, sanoin sille ja se liisi ulos. Otin laukkuni ja raahauduin ulos tornista. Menisin vaikka kirjastoon.

Sitten vaihdon suuntaa ja meninkin pöllölään. Harmikseni siellä oli jo joku, joku joka piteli kädessään pöllöä, jonka olin juuri lähettänyt huoneestani. Näin aluksi vain hahmon ja pöllön, mutta sitten tarkensin katsettani ja näin hahmon, joka todella seisoi edessäni. Haukoin henkeäni, enkä suostunut uskomaan sitä...

Otsikko: Vs: Kohtalon tie K-13 lukuja ilmestynyt 9/? (22.9)
Kirjoitti: Resonanssi - 23.09.2010 17:22:02

hei mä tiiän että se tyyppi joka seisoo Amyn edessä on Dracooo ;) ihan varmana on :D

hmm, en sitten tiedä mitä kirjottasin ::)
no, olihan tuo välirokko tyttöjen välillä aika odotettavissa, kun niin voi käydä jos suutelee ah, verenpetturi-Weasleyn Poikaa-joka-elää-mutta-kunhan-Draco-pistää-toimeksi-on-kuollut :D

elikkä mä luulen Dracon taittavan Harrylta niskat nurin ;)