Harry Potter -ficit > Hunajaherttua

Naiset ovat kuin kaadot, Oliver/OC, Fred/OC, K11 20/20, +1, VALMIS

<< < (2/8) > >>

Chibi:
Hyvää huomenta kaikille! Arkeen paluun kunniaksi tänään tulee lisää tekstiä. Onhan tässä jo aikaa mennytkin :)
Skylaria kiitän vielä kommentista. Kiva, että tarina miellyttää :) Siihen, että Lucy esitteli itsensä "kauhukaksosten lapsuuden kaverina", vaikka toki on kaveria muiden weasleydenkin kanssa, oli minun mielestäni luonnollista, koska kaksoset olivat kakkosvuonna ainoat Weasleyt, jotka pelasivat huispausta. Percy toisaalta olisi samalla luokalla Oliverin kanssa... Meh-  Tässä teille lisää luettavaa :D

2.Lenkille satoi tai paistoi

Lucy makasi sängyllään ”Taikuuden Historia”- kirjaa lukien, kun Katie astuessaan sisään suunnilleen pamautti oven auki ja heitti pelihanskansa sängylleen. Lucy kääntyi ympäri sängyllään vain kohdatakseen suosikki huone- ja luokkatoverinsa hymyilevät kasvot. ”Teillä kesti pitkään”, Lucy sanoi hymyillen ja nousi nostamaan kamiinan viereen pudonneen hanskan ritilälle kuivumaan. ”Oikeastaan kävin kylvyssä samalla”, Katie vastasi alkaen samalla riisua kaapua yltään. Lucy nyökkäsi ymmärtävästi ja istui takaisin sängylleen. ”Oliko hyvät treenit?” hän kysyi tytöltä, joka kohautti olkiaan ja pyöräytti vähän silmiään. ”On epäreilua, että Luihuiset saavat kaikki hyvät harjoittelupäivät, kun heidän pitää treenauttaa uutta etsijäänsä”, Katie vastasi sanoen lainatun lauseen ylidramaattisesti ja päätään pyöritellen. ”Eikä siinä vielä mitään, mutta kun Oliver vielä raahaa meidät voitonhaluissaan lähes kaikkina vapaina aikoina kentälle... Ja kun kenttä ei ole vapaa, niin lenkille”, Katie vielä huokaisi ja lysähti sitten sängylleen, joka oli sopivasti Lucyn oman vieressä. Lucy kääntyi kyljelleen ja yritti puhaltaa Katien korvaan saadakseen tämän kääntymään, mutta turhaan. ”Ainakin pysyt hyvässä kunnossa”, Lucy huomautti ja tökkäsi Katien kylkeä saaden tämän nauramaan. ”Kyllä sitä pysyisi vähemmälläkin... Tule seuraavalla kerralla mukaan juoksulenkille. Oliver tuskin estäisi”, Katie vastasi kääntyen vihdoin Lucyyn päin. Lucy huokaisi syvään ja katsoi sitten Katieta todella pahalla ilmeellä, joka viesti syvää epäuskoa. ”Oletko tosissasi?” ”Sinusta vai Oliverista?” Katie kysyi hymyillen, vaikka tiesikin vastauksen. ”Minusta tietenkin. En yhtään epäile, etteikö Oliver olisi valmis treenauttamaan faneistaan varapelaajia”, Lucy vastasi ivallisesti nauraen. Myös Katie hymyili leveästi ja ehkä jopa vähän viekkaasti.

***

Ennen lounasta, taikuuden historian tunnin jälkeen, oli Lucy totaalisesti kadottanut Katien ja tuhrannut tämän etsimiseen niin paljon aikaa, että joutuisi syömään kiireessä.

Suuri Sali oli melkein tyhjä tytön astuessa sinne, kaikissa pöydissä ei enää edes istunut ketään ja niissä joissa istui, istui vain muutamia. Lucy istui ovien puoleiseen Rohkelikko-pöydän päätyyn niin, että pääsisi lähtemään tunnille mahdollisimman nopeasti syötyään. Tyttö laski laukkunsa penkille ja ruokaa ottaessaan yritti toisella kädellä kaivaa laukusta muodonmuutosten kirjaa. Laukku kuitenkin putosi, mikään ei hajonnut, mutta laukkua nostaessaan Lucy ei huomannut poikaa, joka oli jättäytynyt juuri lähteneestä joukkiosta puhuakseen ruskeatukkaiselle tytölle.

”Harrison?” Lucy säpsähti puhuteltaessa ja tiesi tunnistaneensa äänen, mutta ihmetteli syvästi, miksi kyseinen henkilö puhuisi hänelle. Lucy käänsi päätään kohdatakseen nyt pöydän yli kumartuneen Oliver Woodin kasvot. ”Niin?” Oliver hymyili valloittavasti ja Lucylla oli hieman vaikeuksia olla kääntämättään päätään pois, ettei hän punastuisi. ”Muistin oikein”, poika vastasi ja jatkoi sitten; ”Näin Katien-” Lucy oli nyt varma, ettei punastuisi, enemmän tuntui siltä, että kaikki veri pakeni hänen kasvoiltaan, ”-ja hän sanoi, että haluaisit mahdollisesti lähteä lenkille joukkueen kanssa. Kysyi sopiiko se minulle? On vain pari kysymystä...” Lucy yritti syödä Oliverin puhuessa, mutta edes yksi hänen lempiruoistaan, kala ja perunat ei tuntunut menevän alas millään. Sitä, johtuiko se Oliverista vai siitä, että Katie oli kieroillut hänet joukkueen lenkille, Lucy ei tiennyt.

”Oletko luihuisen vakooja?” Oliver kysyi niin vakanava, että aluksi lähes huvittuneen Lucyn oli pakko uskoa, ettei poika vitsaillut.
”En...”
”Korpinkynnen? Puuskupuhin?”
”En...”
”No, sitten voit tulla”, Oliver sanoi hymyillen ja oli lähdössä, mutta kääntyi vielä; ”Aulassa, kuudelta, satoi tai paistoi.” Lucy ei osannut kuin nyökätä. Pojan lähdettyä hän yritti vielä syödä, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että ruoka ei millään mennyt alas. Seuraava tuntikin alkaisi ihan pian, joten hänen oli pakko nousta pöydästä syömättä melkein mitään. Lucy päätti etsiytyä oppitunnille, jonka aikana voisikin miettiä, mitä tekisi Katien kanssa. Tavalla tai toisella hänen pitäisi kai olla kiitollinen, mutta toisaalta, hän joutuisi juoksemaan.

***

”Älä yritä, sinä pidät huispauksesta! Olet huipausfriikki”, Katie sanoi Lucylle, joka vaihtoi päälleen vaatteita, joilla pystyisi juosta ulkona alkaneessa pienessä tihkusateessakin. Tyttö katsahti ystäväänsä olkansa yli murhaavasti. ”Pidän huispauksesta... Sinä hoidit minut juoksulenkille”, hän vastusti saaden Katien kohauttamaan olkapäitään. Hetken hiljaisuuden, jonka aikana Lucy yritti olla murjottavinaan ja Katie laittaa hiuksiaan, jälkeen Katie avasi suunsa. ”Voin laittaa hiuksesi letille”, hän tarjoutui hymyillen, omat hiukset nyt jo kiinni. Lucy hymyili takaisin ja istuutui Katien sängyn reunalle.

Lucyn lyhyet hiukset eivät aivan yltäneet normaalille poninhännälle, joten hän piti niitä pääasiassa auki, mutta kun ne olivat kiinni, ne olivat kahdella ranskanletillä. Se oli ollut alunperin Katien idea. Ja Katie teki maailman parhaat raskanletit.

”Saanko nyt juonitteluni anteeksi?” Katie kysyi saatuaan letit valmiiksi. Lucy kokeili hiuksiaan ja vastasi virnistäen; ”Laitetaan harkintaan.” Katie katsoi rannekelloaan vain todetakseen, että heidän olisi pakko lähteä. ”Yritä sitten edes jutella kapun kanssa.. Ja päästä seuraavalle lenkille ihan itse”, Katie vielä varmisti silmää iskien avatessaan ystävälleen oven portaikkoon. Lucy hymyili vähän punastuneena. ”Olet paras”, hän sanoi Katielle, joka pyöräytti silmiään vastatessaan; ”Minä tiedän.”

***

Tunnin kestänyt lenkki päättyi huispauskentän luokse, missä Oliver vielä jakoi pelaajilleen, ja Lucylle, ohjeet, jotka joukkueen jäsenet olivat kuulleet jo kymmeniä kertoja; ”Muistakaa venytellä, käykää suihkussa, kuivatkaa kunnolla, ettette vilustu, katsokaakin, että tulette seuraaviin harjoituksiin”, ja muuta vastaavaa. Katie katsoi jo käsiään venyttelevää Lucya huvittuneena, edellä mainittu oli nimittäin varma, että kyseinen tyttö oli ainoa, joka oikeasti kuunteli Oliverin ohjeita.

Lopulta Oliver taputti kerran kätensä yhteen merkiksi puheensa loppumisesta. Joukkue säpsähti hereille kuin koomasta ja Oliver huomasi sivusilmällä Georgeen nojanneen Fredin kaatuneen nurmikolle. Joukkuelaiset kääntyivät lähteäkseen ja Lucy seurasi esimerkkiä, mutta huomasi jonkun tarttuvan kevyesti häntä olkapäästä.

”Harrison, onko sinulla hetki aikaa?” Oliver kysyi Lucyn käännyttyä katsomaan olkansa yli. Jossain hieman kauempana Katie hoputti joukosta jääneitä kaksosia pois paikalta. Lucy ja Oliver eivät olleet puhuneet mitään koko lenkin aikana, joten tässä olisi hänen tilaisuutensa.

Lucy yritti tasata hengitystään. Hän tiesi näyttävänsä kauhealta lenkistä punehtuneen naaman valuessa vettä ja hikeä, parin ruskean suortuvan irrottua letistä johonkin otsalle ja märkien vaatteiden liimautuessa ihoon. Eikä hän kyllä voinut kehua suoritustaankaan, hän ei ollut koskaan ollut hääppöinen juoksija ja oli nyt erittäin ylpeä itsestään pysyttyään joukkueen tahdissa.

”Miten on, torstaina uudestaan? Tarkistan jos kenttä on vapaa, niin voitaisiin vaikka katsoa, kuinka käsittelet kaatoa. Kaksoset väittivät, että olet pelannut heidän kanssaan, etkä ole ollenkaan pahempi?” Oliver kysyi, eikä Lucy ollut oikein varma, mitä tähän pitäisi vastata. Hän halusi pomppia riemusta ja melkein huutaa myöntävän vastauksen, mutta sekä aivot, että jalat huusivat sitä vastaan. ”Eiköhän se käy...” Lucy sai lopulta vastattua, vaikka pelkäsi pääsisikö edes äskeisen lenkin jäljiltä huomenna sängystä ylös. Oliver nyökkäsi myöntävästi. ”Kuudelta, suuren salin edessä, satoi tai paistoi”, poika vielä jatkoi ja saatuaan Lucylta nyökkäyksen lähti pikkuhiljaa lipumaan linnaa kohti tyttö tiukasti perässään.

Oliverin askelet olivat pitkiä, Lucy oli huomannut sen jo lenkillä. Tai ehkä Lucyn askelet olivat lyhyitä, hän ei ollut varma. Kuitenkin Lucysta tuntui, että hän joutui tehdä enemmän töitä nyt Oliverin, kuin vaikka yleensä kaksosten perässä pysymiseen. Märkä maa narskui jalkojen alla, ulkona oli alkanut ehkä vähän jo pakkastaa. Muita joukkuelaisia ei enää näkynyt, kaikki olivat kai jo suihkussa tai kylvyssä.
 
Koko matkan he kulkivat hiljaa. Linnan ovilla Lucysta vaikutti siltä, kuin Oliver olisi aikonut sanoa jotakin, mutta koko matkan portaikossakin he kulkivat vaiti. Lopulta he saapuivat oleskeluhuoneeseen, joka oli jo täysin tyhjentynyt. Sanaakaan sanomatta molemmat astelivat kohti omia makuusalejaan, kun Oliver lopulta aukaisi suunsa: ”Harrison-” ”Sano vai Lucy”, Lucy korjasi, sillä hänestä tuntui kiusalliselta pojan puhutellessa häntä sukunimellä. Tyttö vannoi nähneensä vanhemman kasvoilla jonkun hymyntapaisen ennen kuin tämän jatkoi; ”- Muista venytellä ja kuivata itsesi kunnolla, ettet vilustu.” Lucy hymyili. Vaikka Oliver sanoi noin luultavasti joka ikiselle joukkuelaiselle vähintään kerran treenien jälkeen, koska ei halunnut käyttää varapelaajia, sanat lämmittivät. ”Joo... Sinä myös, olisihan se paha, jos kapteeni olisi pelissä puolikuntoisena. Hyvää yötä”, Lucy vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman luonnolliselta, tietämättä itse ollenkaan kuinka hyvin siinä onnistui. Tällä kertaa Oliver hymyili vastatessaan hyvän yön toivotukseen.

Lucy lähti kiipeämään portaita leveä hymy kasvoillaan. Hän ei ollut ollut aivan surkea lenkillä ja pääsisi torstaina kokeilemaan pitkästä aikaa kaadon käsittelyä ja ensimmäistä kertaa muun, kuin jonkun Weasleyn kanssa. Nyt hän menisi suihkuun ja nukkumaan... Jos enää saisi unta.



A/N: Chibi kiittää lukemisesta ja toivoo kommentteja yhtä suurella innolla, kuin aina ennenkin ;)

Nyyhti:
Naaawww, tämä on niin ihanan söpöä! (: Jostain syystä en erityisesti pidä Lucysta - en minä mitään tiettyä piirrettä hänessä vihaakaan, mutta kuitenkin. Sen sijaan Oliver on aivan ihana tässä! Jotenkin hellyyttävää tuo hänen huolenpitonsa ja rääkkäyksensä (:D), eikä ihmekään, että Lucy pitää hänestä!

Muutamat pilkutusvirheet ja sanojen taivutukset häiritsivät tätä lukiessa. Esimerkiksi aivan viimeisessä kappaleessa pitäisi olla "muun kuin" eikä pilkun kanssa, ja tekstissä oli muutamia vastaavanlaisia virheitä, jotka pysäyttävät häiritsevästi ainakin minun lukemiseni.

Joka tapauksessa juoni kulkee niin ripeällä tahdilla, että virheet eivät ihan hirveästi häiritse seuraamista, ja niinpä odottelen jälleen innolla seuraavaa lukua (:

Chibi:
nominalille iso kiitos kommentista. Harmi, jos et pidä Lucysta, toisaalta kaikista ei voi pitää :D Lucy on ehkä vähän pikkuvanha ja koko ajan äänessä. Jotenkin en ole huomannut sitten kaikkia pilkkuvirheitä, vaikka olen parhaani yrittänyt  :( Toivotaan, että tässä seuraavassa osassa pilkutkin ovat oikeilla paikoilla. Tässä siis lisää luettavaa ;) Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Lockhartista jotain ja tämä ficci antoi siihen mahdollisuuden, uskon, ettei tämä ole viimeinen osa, jossa miehen näemme :D Ja kommentteja toivotaan yhä lisää :)


3. Vihreää ja sinistä


Torstaiaamuna Lucy heräsi, jo huonojen yöunien jälkeen, liian aikaisin. Tyttö yritti etsiä herätyskelloa yöpöydältään, tarkistaakseen tarkan ajan, mutta oli ilmeisesti pudottanut sen unissaan. Hetken etsimisen ja tuumailun jälkeen Lucyn oli myönnettävä itselleen, ettei nukkumatti enää vaivautuisi häntä auttamaan, joten hän päätti pukea ja nousta. Ehkä joku muukin huonouninen olisi oleskeluhuoneessa.

Lucy veti eilen kasaamansa vaatepinon matka-arkun päältä ja pukeutui hitaasti koulupukuun. Hän nousi ja matkalla oleskeluhuoneeseen nappasi vielä ruskeanvihreän olkalaukun sänkynsä vierestä sekä kaapunsa kamiinankuivaustelineeltä, johon oli sen illalla unohtanut. Onneksi kaapu ei ollut napannut itseensä kipinää, jos se olisi syttynyt hän olisi ollut aikamoisessa pulassa, Lucy tuumi vetäessään kaavun päälleen. Nyt se tuntui vain ihanan lämpöiseltä vielä hieman unisen tytön päällä.

Lucy hiipi makuusalin portaat alas ja koetti samalla etsiä laukustaan kelloa, jonka saattoi vannoa sinne joskus laittaneensa. Kuten yleensä, viimeinen tasku oli se, josta olisi pitänyt katsoa ensimmäisenä. Sieltä Lucy viimein kaivoi teräksisen rannekellon, jonka rannekkeesta puuttui puolet. ”Puoli viisi”, Lucy huokaisi istuessaan jo ajat sitten sammuneen takan eteen. Lucy koetti asettaa tyynyjä paremmin ja asettui makuuasentoon laukku vierellään matolla ja hassusti vähän liian isoon kaapuunsa kietoutuneena.

***

Ensimmäisenä heränneet opiskelijat kulkivat rohkelikkotornin läpi vähän ennen seitsemään. He olivat pääasiassa tyttöjä. Kolmasluokkalaisten rypäs käveli kuiskien vain huoneen lävitse nopeasti huomaamatta ollenkaan sohvalle nukahtanutta tyttöä.

Pikkuhiljaa oleskeluhuoneen läpi alkoi lipua enemmän ja enemmän ihmisiä, joista melkein kukaan ei kiinnittänyt sohvalla makaavaan ruskeatukkaiseen tyttöön mitään huomiota. Monesti oli käynyt niin, että joku hyväntahtoinen ihminen oli herättänyt sohvalla nukkuvan henkilön ja saanut herjan päälleen, joten rohkelikot olivat tehneet sanattoman säännön siitä, ettei oleskeluhuoneessa nukkuvaa herätetty, jos tätä ei varmasti tuntenut tai asialla ollut hengenhätä.

Viimeisinpien joukossa oleskeluhuoneeseen saapuivat Fred, George ja Lee kovaan ääneen jutellen. Kaksoset vilkaisivat sohvalla nukkuvaa tyttöstä, pysähtyivät ja nykäisivät sitten Leetä hihasta. ”Mitä teemme hänelle?” Fred kysyi pilke silmäkulmassaan. Lucyn toinen käsi oli valunut sohvalta alas, kun taas toinen oli jäänyt puoliksi peittämään kasvoja. George ei edes miettinyt, vaan varmisti ensin, että tyttö todella nukkui, tökkäämällä tätä näkyvään poskeen. "Minulla voi olla idea”, Lee sanoi vetäen pojat lähemmäs. Pirullinen virne nousi kaikkien kolmen kasvoille, kun he kaivoivat taikasauvat taskuistaan. Jos Lucy heräisi nyt, he saisivat elämänsä löylytyksen. Toisaalta, jos temppu onnistuisi, tyttö keksisi kyllä tavan kostaa heille.

***

Lucy käveli aamiaiselle mitä murhaavin ilme kasvoillaan. Hänet herättäneet kaksoset ja Lee olivat tajunneet paeta Lucyn vessakäynnin aikana johonkin, ilmeisesti aamiaista syömättä, sillä heitä ei näkynyt suuressa salissa. Lucy yritti olla välittämättä siitä, että kaikki kääntyivät katsomaan hänen saapuessaan saliin tai viimeistään hänen istuessaan rohkelikkopöytään Katieta vastapäätä. Joku luihuinen huusi jotain, mutta tyttö ei jaksanut välittää.

Myös Katie keskeytti aamiaisensa huomatessaan Lucyn. ”Mikäs sinuun iski?” Katie kysyi tuijottaessaan tytön hiuksia, jotka vielä viime näkemällä olivat olleet hieman sotkuiset ja vaaleanruskeat. Nyt hiukset olivat vihreän ja sinisen kirjavat ja kuin räjähdyksen jäljiltä. Lucy alkoi hymyillä ja yritti käyttäytyä mahdollisimman normaalisti. ”Kaksoset ja Lee”, Lucy sanoi sen kummempia selittämättä, sillä oli varma, että Katie tajuaisi. Ja niin hän tajusikin. Vietettyään Lucyn kanssa samalla luokalla vain kaksi kouluvuotta, oli hänkin jo tottunut aiemmin mainitun kolmikon ja Lucyn jotenkin kummalliseen ystävyyssuhteeseen. ”Sitä vähän olisin veikannutkin. Tiedätkö miten sen saa pois?” tyttö vielä kysyi, mutta Lucy vain pudisti päätään. ”Ehkä se olisi helpompaa, jos tietäisin miten he sen tekivät”, Lucy sanoi, mutta oli varma, että loitsu vähintäänkin kuluisi jossain vaiheessa pois. ”Ehkä Lockhartilla on joku keino”, Katie naurahti saaden luokkatoverinsa henkäisemään niin, että kahvit olivat mennä väärään kurkkuun; ”Ei Merlinin parta, minä en Lockhartin tunnille tämän näköisenä tule!!!”

***

Pitkän henkisen taistelun jälkeen Lucy istuutui omalle paikalleen pimeyden voimilta suojautumisen luokassa. Katie istui hänen vieressään. Lucy toivoi sydämensä pohjasta, ettei Lockhart huomaisi hänen hiuksiaan, mutta turha toivo. Aina yhtä tyylikäs kultakutri asteli luokkaan työhuoneensa portaita pitkin ja toiseksi viimeisellä askelmalla pysähtyi. Lucy manasi.

”Lapsi parka, mitä sinulle on tapahtunut?” Lockhart parkaisi ja liihotti luokan läpi vaaleansininen viitta hulmuten. Lucy pyöritti päätään ja koetti miettiä sopivaa sanottavaa, kun Lockhart alkoi pöyhiä hänen hiuksiaan mutisten jotain siitä, kuinka kamalalat ne nyt olivat, vaikkeivät kyllä aiemminkaan olleet kovin hyvältä näyttäneet. ”Onneksi minulla on tähän tilanteeseen sopiva loitsu”, opettaja lopulta mutisi saaden luokan pojat nauramaan hiljaa, tytöt pääasiassa huokaisemaan ja Lucyn nielaisemaan. ”EIKÄ OLE!” tyttö parkaisi muistaessaan, mitä Harry Potterin kädelle oli käynyt viime lauantaina. Hän ei haluaisi hiustensa katoavan kokokaan tai muuttuvan joksikin vielä kamalamman näköiseksi. ”Voi lapsi rakas, kyllähän sinä voit minuun luottaa”, Lockhart koetti maaritella, mutta Lucy veti kaapunsa hupun päänsä peitoksi. ”Kyllä se menee ohi.... Sinä voit odotellessa opettaa”, hän koetti sanoa vastaan, vaikka Lockhart yritti sauvan kärjellä pudottaa huppua hänen päästään. Kun Lockhart, kaikista vastusteluista huolimatta, sai kammettua hupun tytön päästä ja alkoi mutista loitsua, Lucy nousi niin nopeasti, että kaatoi tuolin. Mutina loppui, sillä Lockhart ei voinut ymmärtää, kuinka kukaan olisi hänen ihanaa apuaan vastaan. ”Mene nyt opettamaan tai minä lähden”, Lucy sai katkaistua hiljaisuuden. Lockhart oli kuin puulla päähän lyöty, mutta jatkoi; ”Vain vähän tuosta reunasta ensin. Nousit juuri hyvälle korkeudelle, nyt minun ei tarvitse kumartua. Capillus pigmentus-” Lockhart ei ehtinyt lausua loitsua loppuun, kun Lucy oli jo lähtenyt luokasta puolijuoksua käytävään. Hämmentynyt Lockhart kohautti olkiaan, sillä tuumi, ettei hänen imagonsa sallisi oppilaan perässä juoksemista tunnin aikana edes näin hyvän tarkoituksen nojalla, ja asteli luokan etuosaan selittämään, kuinka oli käyttänyt samaista loitsua vuosia sitten hyvin samanlaisessa tilanteessa Sveitsissä.


***

Lucy raahautui jälki-istunnosta oleskeluhuoneeseen, jossa ei ollut ristinsielua. Hän astui jo ensimmäisen askelman kohti tyttöjen makuusalia, mutta ajatteli vielä tarkistaa nukkuivatko kuudesluokan pojat.
Lucy hiipi askelma askelmalta lähemmäs poikien makuusalin ovea toivoen, ettei kukaan keksisi lähteä sieltä juuri nyt. Ovelle päästyään hän painoi korvansa sitä vasten ja toivoi, ettei kuulisi mitään. Turha toivo.
Makuusalissa oli vielä päällä täysi meteli, mitä hän oikein odotti, eihän kello ollut ihan yhdeksänkään. Lucy päätti, ettei ollut tullut tänne asti turhaan ja koputti oveen, meni sitten syteen tai saveen.

Huone hiljeni hetkeksi, Lucy kuuli askelia ja punahiuksinen  poika, jonka Lucy tunnistikin, avasi oven kysyvän näköisenä. ”Lucy?” punapää kysyi hämmästyneenä saaden tytön puraisemaan huultaan. Kaikista maailman ihmistä Percyn, aina yhtä ihanan nipottaja isoveljen, Lucy oli tajunnut sen lyhyen ihastuksen ja pitkän kaksosten kanssa olon jälkeen, oli avattavat ovi nyt. ”Moi Percy! Ammm- Tuota... Onko Oliver täällä?” Lucy kysyi kauhistellen samalla, mitä kaikkea Percy keksisikään hänen vierailustaan udella. ”Mihin sinä häntä tarvitset?” Percy kysyi, saaden Lucyn huokaisemaan ja taas hengittämään. Poika oli kuitenkin sama Percy, kuin joka kesä. ”Ei ole sinun asiasi”, tyttö vastasi tylysti saaden punapään väittämään vastaan; ”Valvojaoppilaana sanon, että kello on liian paljon vierailuille ja-”, mutta joku sysäsi hänet sivuun, joku vaaleatukkainen poika, jota Lucy ei tunnistanut. ”Oliko tylleröllä jotain asiaa?” poika kysyi saaden Lucyn närkästymään; ”Tylleröllä?”. Hän kuitenkin vastasi enempiä viivyttelemättä. ”Haluaisin puhua Oliverille”, Lucy sanoi ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään oli tämäkin jo ilmestynyt ovelle. Samassa vaaleahiuksinen oli lähtenyt ja Oliver katsoi vihaisen ja pettymyksen sekaiselle ilmeellä Lucya, jonka hiukset olivat edelleen vihreän ja sinisen kirjavat, vaikkakin jo vähän vaaleammat. Poika veti oven kiinni astuessaan kokonaan käytävään.

”Jätit sitten tulematta harjoituksiin”, hän sanoi niin murhaavalla äänellä, että Lucy oli vähällä alkaa itkeä. ”Minulla oli hyvä syy”, Lucy vastasi katsomatta poikaan päinkään. Häntä hävetti. Olisihan hän voinut pyytää Katieta kertomaan puolestaan. Tai kaksosia.... ”Liittyykö se jotenkin-” Oliver aloitti, mutta Lucy keskeytti hänet napakasti; ”-hiuksiin. Joo, hauska juttu... Lockhart kanteli McGarmiwalle, että lähdin hänen tunniltaan kesken vain, koska hän yritti auttaa. Onnistuin tehokkaasti välttelemään häntä päivälliseen asti, mutta sinne mies ilmestyikin McGarmiwan kanssa... Ja siitähän riemu ratkesi. Sain jälki-istuntoa itse tehdystä vapaa tunnista ja Lockhart varoituksen. Ja Vorohan laittoi jälki-istunnon täytäntöön heti, Riesun ennen päivällistä räjäyttämien mustepullojen takia”, Lucy selitti äänen muuttuessa koko ajan nöyremmäksi. Lopulta hän kohotti katseensa lattiasta vain kohdatakseen Oliverin epäuskoiset ja hieman huvittuneet kasvot. ”Et voi olla tosissasi”, huispausjoukkueen kapteeni sai sanottua puoliksi nauraen. Lucykin alkoi hymyillä, sillä hänestä tuntui, ettei Oliver ehkä hirttäisikään häntä maalisalkoon. Tyttö nosti musteen tahrimat kätensä Oliverin kasvojen korkeudelle kuin todisteeksi tarinastaan. ”Olen aivan tosissani... Joten voitaisiinko me katsoa sitä kaadon käsittelyä vaikka viikonloppuna”, Lucy sanoi hymyillen ja korjasi äkkiä; ”Siis jos sinä tahdot.”  Oliver nyökkäsi ja lupasi tarkistaa kalenterinsa ja huispauskentän varauslistan. ”Etsin sinut käsiini viimeistään huomenna päivällisellä”, poika lupasi ja laski kätensä oven kahvalle. ”Nuku hyvin”, Oliver sanoi painaessaan hitaasti kahvaa alemmas. Lucy nyökkäsi ja vastasi; ”samoin” lähtiessään kävelemään portaita alas. Hän pöyhi hiuksiaan matkalla ja mietti kauhuissaan, miltä ne näyttäisivät huomenna.

Chibi:
A/N: No Merlin sentään... Ei kai auta kuin laittaa uutta osaa tulemaan...


4. Tuliviskin polttama

Tällä kertaa oli Katien vuoro odottaa. Tyttö oli jo tehnyt kaikki löytämänsä läksyt ja yrittänyt järjestää vaatteita matka-arkussaan. Lounas alkaisi aivan pian ja Lucy oli luvannut palata ennen sitä niin, että he ehtisivät Tylyahoon aikaisin. ”Merlin vieköön, he kävivät aamiaisella heti sen alettua ja ovat muka vieläkin harjoittelemassa”, Katie huokaisi parin sängyn päässä lueskelevalle Annielle. Annie kääntyi Katieen päin hymyillen. ”Eikö sinun pitäisi olla vain iloinen Lucyn puolesta?” Samassa ovi aukesi ja pyyhkeen hartioilleen kietonut Lucy astui sisään. Katie katsoi tätä puolimurhaavasti, mutta kysyi silti iloisella äänellä; ”Mikä ihme teillä kesti näin kauan?”

Viimeisen kolmen viikon aikana Lucy oli ollut Oliverin kanssa lenkillä ja harjoittelemassa sekä kentällä, että ihan vain maastossa, enemmän, kuin yhden käden sormilla saattoi laskea. Oliver oli pari kertaa pyytänyt Lucyn seuraamaan oikeita harjoituksia ja jäänyt sen jälkeen harjoittelemaan vielä Lucyn kanssa, mutta viime viikolla he olivat sopineet tämänpäiväisistä privaattiharjoituksista.  Katieta nauratti, ei Oliver ollut koskaan heille moista järjestänyt.

”Kävimme lenkillä ja pallottelemassa ja pääsin lentämään ja –”, Lucy selitti samalla yrittäen kuivata hiuksiaan. Katie keskeytti tytön sanan lentäminen kohdalla. Ehkä hän oli kuullut väärin. ”Mikä se viimeinen oli?” Katia kysyi erittäin hämillään. ”Pääsin lentämään..?” Lucy sanoi nyt hiljempaa ihmetellen Katien käytöstä. ”Millä?” Katie tivasi hämillään. Joko Oliver oli laittanut tytön lentämään kaksosten puhtolakaisujakin huonommilla koulun luudilla tai... ”Sain lainata Oliverin toista luutaa, hän lensi luudalla, jota käyttää peleissä.” Katie katsoi ystäväänsä kauhuissaan. Lucy oli aivan lääpällään heidän kapteeniinsa, mutta Katiesta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että tämä ”ihastus numero 107” saattaisi ihan oikeasti tärpätä. ”Minusta oikeasti tuntuu, että kapu pitää sinusta. Ei hän ole koskaan meille tehnyt mitään tuollaista. Viime harjoituksissa hän jopa uhkasi vaihtaa jonkun meistä jahtaajista sinuun, jos emme ryhdistäydy”, Katie puoliksi marmatti Lucylle, joka kohautti vain olkiaan tyytyväisen oloisena. ”Tiedät, etten ryhtyisi siihen...Ja treenit jatkuvat vasta keväällä... Pitää kai ottaa oma luuta mukaan... Ja sinähän minut tähän tilanteeseen järjestit”, Lucy huomasi osoittaen hoksaavasti Katieta sormellaan. Taustalla Annie naurahti, sillä nuorempi brunette oli puhunut itsensä pussiin. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus, minkä jälkeen Katie totesi vähän ärtyneen oloisena, mutta hymyillen;  ”No niin... mennään syömään ja Tylyahoon, niin ehditään takaisinkin ennen niitä pikkujouluja.”

***

Kolme tyttöä tarpoivat Tylyahosta kohti Tylypahkaa jokaisella mitä erilaisimpia tuotteita laukuissaan ja kermakaljapullot kädessään. Heillä olisi vielä melkein kaksi tuntia aikaa valmistautua pikkujouluihin. Katie oli luvannut laittaa Lucyn ja Annien hiukset, Lucy taas kaikkien kynnet. Lisäksi he olivat kaikki kolme yhdessä valinneet toistensa vaatteet.

***

Melko lyhyeen punamustaan mekkoon pukeutunut Lucy, huokaisi hämmästyksestä astuessaan, hiukset tapansa mukaan pörrössä, hänelle aiemmin osoitettuun luokkaan. Tyttö oli epäillytkin joukkueen järjestämien pikkujoulujen olevan upeat, mutta se, kuinka luokkahuone oli muutettu tanssisaliksi, pöydät katettu kotitonttujen leipomilla herkuilla ja sekä täysi-ikäisten hankkimilla, että keittiöltä haetuilla juomilla, oli jo yllätys. Vaikka kaksoset olisivat halunneet pyytää, Lucy ei ollut päässyt mukaan viime vuonna, jolloin juhlat olivat olleet pienemmät. Joukkueella oli yhtenäinen sääntö siitä, etteivät alle kolmasluokkalaiset päässeet mukaan. Eivät edes joukkuelaiset.

Musiikki oli jo laitettu soimaan ja huone alkoi hiljalleen täyttyä ihmisistä. Lucy hymyili tunnistaessaan joukosta ruskeahiuksisen pojan, jonka kanssa oli aamulla jo ollut huispauskentällä. Pojan huomatessa hänet, ja vilkuttaessa, Lucy antoi itselleen luvan liittyä tämän seuraan.

***

Hitaiden kappaleiden vaihtuessa takaisin nopeisiin, Fred nojasi tiukasti seinään istuessaan yhdellä sivuun työnnetyistä pulpeteista. Liika tuliviski oli muuttanut alkuillan tanssi-innon väsymykseksi. Nyt tuliviskipullo nuoren miehen kädessä heilui sen verran vaarallisesti, että George päätti korjata sen parempaan talteen. ”Pitäisikö sinun lähteä nukkumaan?” punapää naljaisi veljelleen, joka vasta nyt tajusi pullon kadonneen kädestään. Lucy käveli heitä kohti tanssilattialta. Tyttö hehkui hymyillessään onnellista hymyään. Fredin sydän tuntui jättävän pari lyöntiä välistä. ”Näytät hyvältä pikkuinen”, George tuumasi tytölle, tarttui tätä kädestä ja pyöräytti kerran oman kätensä ali. Lucy nauroi, mutta hymy hyytyi hieman, kun hän huomasi Fredin tilan. ”Oletko kunnossa?” Tyttö kysyi vieden kasvonsa lähelle Fredin omia. Fred hymyili hieman ja nyökkäsi sekä vilkuili ympärilleen etsien yhä tuliviskipulloaan. Lucy vilkaisi Georgea, joka pudisti päätään. ”Miten sinulla menee?” Fred kysyi takaisin saaden Lucyn säteilemään. ”Tanssin juuri Oliverin kanssa. Hän lähti nukkumaan ja ajattelin itsekin mennä kohta”, tyttö vastasi saaden Fredin sisällä muljahtamaan. Hän alkoi tajuta olevansa humalassa, koska olisi vain halunnut kertoa tytölle, kuinka paljon sydäntä  raastoi katsoa tätä ihastuneena toiseen poikaan, itse uskaltamatta tehdä mitään. ”Haluaisitko, että saatan sinut rohkelikkotorniin? En uskalla päästää sinua yksin. Taitat vielä niskasi portaissa”, Lucy sanoi huoltapitävästi, sillä tiesi, että oli parin hehkusimashotin jäljiltä  varmasti paremmassa kunnossa, kuin Fred nyt. George katsoi heitä hymyillen, hänen mieleensä palasi kuva vuosien takaa, kun Lucy oli juossut heidän perässään pienen lääkärilaukun kanssa. Tyttö oli puhdistanut melkein kaikkien Weasleyn poikien haavoja ja paikannut heitä laastareilla jo kuusivuotiaana.

Fred oli kiertänyt kätensä Lucyn hartioiden yli ja käytti tyttöä melkein kävelykeppinä, sillä tämä oli poikaa yli päätä lyhyempi. Portaiden kulkeminen oli hidasta ja vaivalloista, koska Fred nojasi suurta osaa painostaan tytön varaan. ”Pysyy sentään omilla jaloillaan”, Lucy ajatteli positiivisesti taluttaessaan poikaa viimeisiä portaita ylös. Lihava leidi katsoi paria vinosti hymyillen. ”Teillä on ollut kovat juhlat”, Lihava leidi kuiskasi, kun Fred horjahti hieman. Lucy yritti kohauttaa olkiaan vastaukseksi, mutta huomasi sen lähes mahdottomaksi itseensa nojaavan punapään takia. ”Kermiitti”, tyttö sopersi Leidille, joka joutui pyytää Lucya toistamaan, kun ei saanut aluksi selvää. Lopulta taulu kuitenkin päästi heidät sisään hieman hihitellen.

Lucy talutti Fredin poikien makuusaliin asti. Kumpikaan ei yllättynyt sen ollessa vieläkin tyhjä.  Ovella Lucy päästi nyt jo tukevammin seisovasta Fredistä irti. Fred mumisi jonkun kiitoksen tapaisen. ”Näytät kauniilta”, Fred toisti jo Georgen sanomat sanat. Lucy kiitti ja hymyili Fredille koko olemuksellaan. Hänellä oli ollut hyvä päivä. Tähän asti.

Lucy kääntyi ovea kohti, mutta tunsi, kuinka Fred tarttui hänen ranteeseensa. Lucy kääntyi takaisin kysyäkseen, mikä pojalla on, muttei ehtinyt avata suutaan, kun tunsi punapään huulet omillaan. Lucy henkäisi järkytyksestä ja koetti työntää Fredin kauemmas, mutta poika painautui vain entistä lähemmäs lähes litistäen hänet ovea vasten.

Fred tiesi sen johtuvan enemmän kuin puoliksi siitä, että hän oli humalassa, mutta tämä saattoi olla hänen viimeinen tilaisuutensa. Tajutessaan tytön tekevän lähtöä, punapää tarttui tämän ranteeseen. Lucyn kääntyessä hän oli vain aikonut sanoa; ”Rakastan sinua”, mutta jokin voima pakotti suudelmaan.
 
Hetken pyristelyn jälkeen Lucyn onnistui työntää Fred kauemmas, niin, että hän sai avattua oven, johon oli äsken nojannut. Lucy ehti ottaa askelen käytävään, kun Fred tarttui uudelleen häneen. Tällä kertaa poika kietoi toisen kätensä hänen ympärilleen ja tarttui toisella kädellä ranteesta. Lucy tunsi nousevansa jalan korkeudelle maasta. ”Rakastan sinua... En tiedä koska tajusin sen, mutta se on pakko sanoa nyt, en halua antaa sinua kapulle... Enkä kenellekään muulle”, Fred sanoi saaden Lucyn rauhoittumaan. Lucy ei ollut koskaan tuntenut olevansa näin sekaisin. Fred yritti kääntää hänet itseään päin, mutta tyttö vain tönäisi itsensä irti ja vilkaisi poikaa ennen kuin pakeni oleskeluhuoneeseen. Fred yritti vielä tarttua ruskeahiuksisen ranteeseen, mutta onnistui vain repäisimään korun tämän kädestä.

***

Georgella ei ollut mitään hajua, paljonko kello oli, kun hän saapui oleskeluhuoneeseen. Lucy istui poikien makuusaliin johtavilla portailla kädet rintaa vasten vedettyjen jalkojen ympärillä. Pojan huomattua lapsuudenystävänsä hän melkein syöksyi huoneen läpi ja polvistui tytön eteen.

”Lucy?” Tyttö kohotti katseensa. Maskarat olivat valuneet poskille ja hänen teki mieli paiskata jotain seinään. George otti kaavun päältää ja kietoi sen tytön ympärille siirtyen samalla halaamaan tätä. ”Mitä on tapahtunut?” poika kysyi, eikä ollut uskoa korviaan Lucyn tarinan kuullessaan, mutta Lucy näytti rannettaan, josta Fred oli repäissyt korun. Ranteeseen oli jäänyt metalliketjusta pari viiltoa ja se oli muutenkin punainen. George huokaisi. Fred oli joskus maininnut asiasta ohimennen, mutta hän ei olisi ikinä uskonut sen johtavan johonkin tällaiseen.

”Mene nukkumaan, selvitetään tämä aamulla, kun Fredkin on selvä”, George sanoi olkapäähänsä nojaavalle Lucylle ja painoi kevyen suukon tytön otsalle toivoen rauhoittavansa tätä. Tyttö nyökkäsi pienesti, niin, että tämän pörröiset hiukset kutittivat pojan kaulaa ja leukaa. Lucy nousi, veti henkeä, kuin rohkaisuksi, ja pakotti sitten hymyn huulilleen. ”Hyvää yötä”, hän sanoi Georgelle, joka tarkisti kellonsa. Se oli yli puolen yön. ”Hyvää syntymäpäivää”, George vastasi saaden Lucyn hymyilemään aidosti, kiittämään ja poistumaan oman makuusalinsa puolelle.

Desbina:
Miksi kaikki hyvät ficit loppuu tälleen kesken :( ja tässäkin tapauksessa pariin vuoteen tullut jatkoa... Mutta ihana fic :-*

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu