Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Lauranood - 28.05.2010 14:29:56

Otsikko: Twilight: Vaikein tie kulkea,Viimeinen osa10/10(11.6)|K11 Jatkoa; Vielä yksi mahdollisuus
Kirjoitti: Lauranood - 28.05.2010 14:29:56

- Ficin nimi Vaikein tie kulkea
- Kirjoittaja Lauranood
- Mahdollinen beta  Pulina, toisen osan kolmannesta luvusta lähtien :)
- Fandom Twilight
- Ikäraja K-11
- Tyylilaji Romance, Draama, Angst
- Henkilöt Selvii lukiessa ;)
- Tiivistelmä Bella on vampyyri. Hän on löytänyt uuden perheen ja he muuttavat Forksiin, Bella välttelee Edwardia peläten, että hänet tunnistetaa. Hänenhän pitäisi olla kuollut.
A/N Toivottavasti pidätte :)

“Siitä on miltein satakaksikymmentä vuotta ja kaipaan häntä yhä. Joskus kadun valintaani ja toivon, etten olisi ajatellut niin huolimattomasti. Usein iltaisin mietin, rakastaako hän minua enää? Rakastiko edes silloin? Niinä hetkinä, olen onnellinen valinnastani.

Minulla on uusi perhe Stormyt, me olemme kaikki kasvaneet erillämme. Löysin heidät puolivuosisataa sitten. Olemme lauma. Vanhin on Victor. Hän on vahvin ja hän osaa lukea sanoja, hän tietää mitkä ovat totta ja mitkä valetta. Yritän aina vain jättää osan totuutta pois, koska hänelle ei voi valehdella.

Toinen on luultavasti Catherine. Hän ja Victor ovat pari. Catherinella ei ole mitään näkyvää kykyä, mutta hän ajattelee aina positiivisesti.

Kolmantena tulivat Susannah ja hänen parinsa Julian, joka on lähtenyt. Susannah on erittäin kiivasluontoinen ja hän pystyy siirtämään tunteitaan muille ihmisille kosketuksesta.

Nuorin minun jälkeeni on Themes. Hän on ilmaissut ihastuksensa minuun, mutta en voi unohtaa minun rakastani, jonka hylkäsin ja jota en koskaan unohda. Themes on jäljittäjä. Hänellä on kyky pakottaa kuka tahansa tahtoonsa. Se saattaa tehdä jäljittämisestä tylsää, mutta hänen pitää päästä tarpeeksi lähelle siirtääkseen mielikuvan uhrinsa ajatuksiin. Minuun se ei onneksi tepsi.

Sitten olen minä. Minulla on kilpi, vahva sellainen. Saimme sen selville Victorin avulla. Selvitimme kauan voimaani torjua kaiken mielestäni. Opin myös erään Lyran avulla siirtämään ja käyttämään kilpeäni melkein aseen veroisena, mutta harjoittelussa meni kaksikymmentä vuotta. Minulla on myös vaiva, en voi unohtaa en koskaan. Tavallaan se on myös siunaus.

Olin vaihtanut nimeni Isabellakis, vaikka vihasin sitä nimeä. Themes oli keksinyt minulle lempinimenkin, minua sanottiin Issyksi.

Victor ja Catherine olivat löytäneet meille täydellisen asuinpaikan jostain. He halusivat yllättää meidät kaikki. Susannah ei sietänyt mitään yllätyksiä ja mökötti takapenkillä. Themes ja minä istuimme hänen molemmilla puolillaan. En jaksanut kuunnella Themeksen flirttailuja koko ajan.

Victor ja Catherine istuivat edessä ja pitivät kättä toistensa käsissä. Se sai minut suremaan. Muistin kuinka Edward oli pitänyt aina minun kädestäni kiinni. Toivoin, etteivät muut olleet antaneet hänen tehdä itsemurhaa. Pudistelin päätäni. Miksi olisivat? Paremminkin; miksi Edward olisi halunnut tehdä itsemurhan? Olin aivan typerä, Omien haaveideni lumossa.

Maailma oli ikään kuin pysähtynyt. Muutama vuosi muuttumiseni jälkeen todettiin, että kehityksen oli pysähdyttävä. Ellei mentäisi vielä taaksepäinkin. Sadassa vuodessa melkein mikään ei siis ollut muuttunut. Ilmasto oli jo niin saastunut, ettei kehitetty enää mitään uutta. Tätä ilmiötä kutsuttiin ihmisten uutisissa “maailman pysähtymiseksi”, siltä se näyttikin. Huokaisin.

Katsoin auton ikkunasta ulos. Todellakin kaikki oli aivan kuin satakolmetoista vuotta sitten. Charlien talokin oli vielä paikallaan. Naurahdin.

Ihan kun joku olisi lyönyt minua. Charlien talo!? Sehän voi tarkoittaa vain yhtä asiaa! Me olimme Olympian niemimaalla, Forksissa. “Muutammeko me tänne?” kysyin melkein hädissäni. Victor katsoi minua ihmeissään. “Niin me kaavailimme. Etkö pidä ideasta? Täällä on niin kamalan vähän aurinkoisia päiviä, että tämä kuulostaa täydelliseltä. Haluan tietää voiko sellainen olla edes totta”, Victor hymyili minulle. Huokaisin.

“On se valitettavasti”, sanoin niin hiljaa, ettei ihminen olisi kuullut. Vampyyrit kyllä kuulivat. Kolme uteliasta ja yksi halveksiva silmäpari tuijotti minua. “Joskus toisten”, sanoin melkein anovasti. Pieni pisto vaienneessa sydämessäni. Susannah oli kuin Rosalie. Halveksiva, kaunis. Susannah oli vain saavuttanut täydellisyyden vampyyrielämäsään ja menettänyt sen.

Olin aluksi säälinyt häntä, mutta lopetin sen hyvin pian. Hänellä oli tapana hiipiä taakseni ja näyttää kuinka paljon hän halveksikaan minua. Kun lopetin hänen säälimisensä, hän lopetti minun piinaamiseni ja meistä oli tullut ystäviä. Häntä tosin harmitti, että Themes piti minusta.

Otin laatikkoni. Sen päällä luki Issyn roinaa. Themeksen käsialaa. Pyöräytin silmiäni. Olimme monella tapaan kuin perhe. Victor ja Catherine olivat ne huolehtivat vanhemmat. Me olimme kolme kuritonta kakaraa. Themes oli lopettanut minun ahdistelemiseni. Hän oli lähinnä kuin Emmet. Isoveli, joka ei osannut hävitä. Hän oli minusta oikein mukava. 

Olimme päättäneet ruveta leikkimään perhettä tällää oikein kunnolla, sillä nyt olisi uusi alku ja Forks kuulosti niin täydelliseltä paikalta. Victor haki poliisiksi. Hänet ylennettäisiin luultavasti poliisipäälliköksi, koska hän olisi niin etevä. Olisiko toinenkin isähahmoni Forksin poliisimestari? Naurahdin happamasti.

Talomme oli kaunis. Se sijaitsi minulle tuntemattoman sinisen joen rannassa. Piha oli kaunis ja talo iso. Totta kai. Eivät nämäkään vampyyrit nyt niin nuoria olisi, ettei heillä rahaa piisaisi. Meillä oli vain kolme autoa. Jaguaari, jolla olimme juuri tulleet ja jo autotallissamme pönöttävä Porsche. Se oli minun autoni. Susannah omisti Ferrarin ja Themes moottoripyörän, koska autot olivat hänestä niin alkeellisia. Hän oli vain lapsellinen.

Olimme parissa tunnissa saaneet kaiken valmiiksi katselin huonettani. Seinät olivat siniset, koska sininen oli hänen mukaansa sopinut minulle. En tiedä sopiko se enää, mutta se oli jäänyt takaraivoon ja siitä oli tullut melkein pakkomielle, sininen. Hymyilin. Hymyilin liikaa, se oli vain jäänyt päälle. Annoin valheellisen tunteen pyyhkiytyä kasvoiltani ja otin todellisen, surun.

Istuin leveälle ikkunalaudalleni ja katselin ikkunasta ulos. Katsoin virtaavaa jokea ja ihastelin sen sulavia liikkeitä. Kuulin oveltani koputusta. “Tule alas”, kuulin Themesen hieman karhean äänen. Hypähdin pois ikkunalaudaltani ja laahustin mahdollisimman epävampyyrimaisesti pois huoneestani. Susannah loi minuun melkein huvittuneen ilmeen. Tökkäsin häntä selkään. Hän yritti huitaista minua, mutta väistin. Catherine nauroi meille. Tämän vuoksi me olimme lapsia. Me olimme lapsellisia.

“Mitä pidätte paikasta?” Victor kysyi. “Mahtavaa! Täällä on vain yksi lukiokin, ei tarvitse miettiä minne menee!” Themes hihkui. Osasiko hän edes vääntää suutaan alaspäin? “Aika kaunis paikka”, Susannah totesi. Kaikki katsoivat minuun. Tuijotin pöytää. “Masentava paikka”, sanoin ja vilkaisin ulos ikkunasta. Näin kallion. Kylmät väreet vavisuttivat kehoani.

“Oletko kunnossa kulta?” Catherine kysyi ja tuli hieromaan olkapäätäni, melkein kun lämmittääkseen. “Olen pahoillani, yritän totutella. Minulla vain on huonoja muistoja tästä paikasta”, kuiskasin. Olisiko aika ketoa heille? Voisinko uskoa heille, että juuri tuon kallion sisässä minä menetin kaikkeni. Kuolin. Nyökkäsin itsekseni. Oli aika.

“Haluan kertoa teille jotakin. Voin varmasti viimein kertoa teille miten muutuin”, totesin hiljaa. Olin kuullut muiden tarinat, mutta he eivät tienneet minun. En koskaan ollut kertonut sitä. Victor nyökkäsi.

“Minä synnyin täällä. Ihmiselämässäni. Asuin Phoenixissä ja muutin tänne täytettyäni 17. Hmm. En jaksa kertoa teille tylsää elämääni sanonpa vain, että tuon kallion sisässä minä kuolin”, kuiskasin ja nyökkäsin ikkunasta ulos. Catherine henkäisi pelästyneenä. Hymyilin alakuloisesti.

“Eräs vampyyri, Victoria. Halusi enemmän kuin mitään tappaa minut. Hän kidutti minua ensin kauan. Lopulta hän aikoi imeä minut kuiviin, mutta eräs henkilö pysäytti hänet ja hän heitti minut avustajalleen, joka piilotti minut. Makasin kivien takana ja luulin kuolevani, mutta hänen hampaistaan oli jäänyt polttavaa myrkkyä vereeni ja minä paloin. Kun avasin silmäni kaikki uskoivat minun kuolleen. Annoin heidän elää sen mukaan”, sanoin surullisena ja sensuroin Edwardin pois tarinastani. Heidän ei tarvinnut tietää epätoivoisesta rakkaudestani, joka oli kuollut minun mukanani.

Aamulla kouluun lähteminen oli yhtä helvettiä. Minä heitin myös Thamesin ja Susannahin, koska satoi vettä ja minun autoni oli hieman vähemmän huomiota herättävä, kuin Susannahin Ferrari.  Forks oli jämähtänyt sata vuotta sitten paikalleen. Se oli yhä pikkukaupunki. Jotkut suurkaupungit ja pikkukaupungit olivat muuttuneet, mutta Forks vain oli ja pysyi. Tavallaan hyvä, minä rakastin sitä sellaisenaan.

Katselin levottomana parkkipaikkaa. Ei hienoja, eikä uusia autoja. Eikä varsinkaan hienoja ja uusia autoja. Vain minun Sininen Porscheni. Rakastin sitä. Se oli saman mallinen kuin Alicella. Se muistutti minua parhaasta ystävästäni, jonka olin menettänyt rakkauteni mukana.

Minulla oli mitä tylsin päivä, istuimme ruokailussa kaikki yhdessä. Vilkaisin lukujärjestystäni. ”Biologiaa”, kuiskasin. Ihan nousivat ensimmäiset päiväni täällä mieleen. Minun oli ihan pakko vilkaista Culleneiden vakiopöytää, se oli tyhjä? Miksihän ihmeessä. Minuun iski mielenkiintoinen pelon värinä, mutta peitin sen parhaani mukaan. Naurahdin muka. Susannah ja Themes katsoivat minuun. “Kun muutin tänne, minulla oli myös biologiaa ruuan jälkeen”, sanoin muka huvittuneena. Se riitti heille selitykseksi.

“Meillä on uusi oppilas Isabella”, opettaja Okery sanoi. Aivan kuin ensimmäisenä päivänäni. “Issy vain”, sanoin hiljaa. Menin paikalleni. Eturivin tyhjään pulpettiin. Koko lopputunnin kuvittelin hänet viereeni. Kuvittelin kaikki ne tunnit, jotka olimme viettäneet tässä samassa luokassa ja samassa pulpetissa.

Kun koulupäivä lopultakin päättyi, me lähdimme kotiin. Susannah huokaili tylsää Englannin tuntiaan. Minä en sanonut sanaakaan biologiasta, liian noloa. Ajoin kotipihaamme ja kävin heittämässä repun huoneeseeni. Olin jo huomannut, että tässä lähellä oli hautausmaa. Halusin heti maksaa Charlielle kaikki ne kerrat joita en ollut edes vilkaissut hänen hautaansa. Edes tajunnut sen olemassaoloa.

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: mmiru - 28.05.2010 14:41:22

Mun mielestä tämä oli hyvä. :D
jäänkin seurailemaan tätä, jos aiot kirjottaa jatkoa.
Kirjotus virheitä en huomannu ja teksti oli sujuvaa.

Nyt en enempää keksi sanottavaa, mutta jatkoa. :)

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 28.05.2010 17:59:08

Kiitos mmiru: Toivottavasti joku muukin on tuota mieltä, että saan julkaista tämän, sillä todella haluaisin. Ei vain ole kivaa kirjoittaa, jos tietä ettei kukaan tykkää siitä.
Voin melkein luvata, etten ole vielä lopettanut. Tekstiä on koneellani muutenkin jo enemmän kuin tämä pätkä, mutta haluan olla varma ettei se ole täällä turhaan. Eli jos joku piti voisiko kommentoida, jotta tiedän että pidit. Ja saa myös kertoa miksei pitänt, koska silloin voin muokata siitä ehkä parempaa   :D

Anteeksi jos kuulostaa kerjäämiseltä  ;D

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Vanamo - 28.05.2010 18:53:40

En oikein osaa sanoa tästä mitään, mutta koitan jotain tähän väsätä.. (;

Teksti ei sinänsä ole tönkköä, mutten sitä voi oikein sujuvaksikaan sanoa.
Kirjoitusvirheitä oli jonkun verran, ja muutamat lauseet olisin muotoillut toisella tavalla.

Juonesta oli myös vähän saada kiinni, mutta se johtuu varmaan siitä, että huomasin vasta tämän luettuani, että tämä tarina on jatkoa toiselle ficillesi.. Pitää varmaan se lukaista jossain vaiheessa, niin tajuaisi tästäkin enemmän..  ;D

Ja ymmärrän että haluat kommentteja, itsekin kerjäilen niitä aina omille ficeilleni, mutta hei, olet postannut ficcisi tänne tänään! Joten älä vielä "masennu" kun ei ole enempää kommenttia, on ärsyttävää, ettei kaikki kommentoi, mutta sehän ei ole pakollista..  :-\
Mullakin on ollu täällä jo hyvän aikaa ficci, joka ei ole saanut keneltäkään vieläkään yhtäkään kommenttia, ja nyt se on jo uponnut jonnekkin twilight ficcien syövereihin..

Jään kyllä seurailemaan tätä, joten kirjoita lisää vaan, idea vaikutti mielenkiintoiselta, vaikka saman tapaisia, mutta kuitenkin hyvin erilaisia, ficcejä finissä jo muutama on.  ;)

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 28.05.2010 19:06:37

Sitä mää vaan niistä kommenteista, ku kysyin siinä ensimmäisessä, että haluuko kukaan edes, että kirjottaisin jatko osan. On tosi turhauttavaa ajatella että se ois ihan turhaa lisätä, koska ei sitä kuitenkaan kukaan lukis.
Ei sitä ny ekan tunnin aikana tarvi läheskään kommentoida, mutta moni päivä alkaa mennä jo jotenki masentavaks  ;D

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Vanamo - 28.05.2010 19:11:06

Juu, ymmärrä hyvin.
On turhauttavaa ja ärsyttävää kirjoittaa tarinaa, jos kukaan ei vaivaudu sitä kommentoimaan.
Ite kommentoin jokaista lukemaani ficciä, sillä se on kohteliasta kirjottajaa kohtaan.
Ja kyllä tähän varmaan vielä tulee paljon kommentteja. (:

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: NiNNNi - 28.05.2010 19:18:05

No nyt minäkin päätin tulla kommentoimaan. (:
Kuten Vanamo jo sanoi, jonkin verran virheitä löytyi, pääösin aika pieniä sellaisia, ja muutama lause kuulosti kuin sanoja olisi puuttunut välistä tai pilkku puuttunut.

Ehkä betaa kannattaisi harkita, jotain lukijaa kysyä, tai hakea tuolta osiosta missä voi (: Beta auttaisi juuri kaikissa kyseisissä asioissa. Ja antaisi tietenkin positiivistä kommenttia ja neuvoja ehkä jos sellaisiin on tarvetta.

Ja sitten tuo kommenttien pyytäminen, ei siinä mitään pahaa ole, ethän sentään kirjoita erikseen kommentteja jotta tarinasi olisi aina ensimmäisellä sivulla, etkä kerjääkään kommentteja pelkästään viestissä. Mutta jos olet tänään tän postannu, ihmiset voi alkaa huomaamaan tätä vasta jopa viikon kulutta, se niin riippuu tilanteesta. (: Joskus menee päivä joskus voi jopa mennä viikkoja, älä siis suotta masennu! Ja varmasti tätä joku lukee vaikkei kommentoi, eihän se kaikkien tapoihin kuulu.

Mutta ficin idea oli sinänsä hyvä ja jään varmaankin seurailemaan jatkoa jos olet sellaista kirjoittamassa. (:: Mutta betasta siis olisi paljon apua. (:

ninnni~

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 28.05.2010 19:22:53

Olen sitä betaa harkinnut useamman kerran itsekkin. Kun tulee kirjoteltua aika nopeesti niin ei siinä samassa ehdi kattoo kirjotusvirheitä. Eikä koneella tarvi kattoo niin tarkasti, kun vaikka käsin kirjottaessa. Että yritän saada aikaseks hankittua, että muut saa lukea parempaa ja selvempää tekstiä =))

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Sarkku - 28.05.2010 21:21:03

Hyvältä vaikuttaa <3
Jatka pian

Sarkku

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: En-nu - 28.05.2010 21:24:39

<33333.............ja toi 10000000000000000 uudelleen ihana <3

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Prumrose - 29.05.2010 11:19:25

Kiva ja mielenkiintoinen alku :)
Vaikakin aika surullinen...  :-\
Mutta vannoutuneena Edward fanina minun on pakko kysyä tuleehan Cullenit (tai ainakin Edward) vielä mukaan ?  ::)
Kiitos, tästä ja jatkoa? :)

♥:Prumrose

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Susskku_- - 29.05.2010 14:25:04

Ihana alku  ;D
Tykkään ideasta :)
Ja itsekkin toivon Culleneita mukaan tarinaan : )
Ja haluaisin vielä pyytää anteeks etten oo kommanu siihen aikasempankaan tarinaan  :)

~~Susskku_-

p.s.  Jatkoa odotellaan  ;D

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 30.05.2010 16:34:26

Juu tulee ne Cullenit :)  Laitankin samantien jatkoa, missä he ovat mukana.

Sitä ennen:
Kiitos kaikille vastanneille
Anteeksi tuo kerjäämiseltä kuulostava kommenttien pyytely
Ja
Toivottavasti pidätte ;)

Kertokaa kelpaako nimi?  En keksiny mitään parempaakaan

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 30.05.2010 16:38:51

A/N Nyt pääsevät osa Culleneista mukaan ;)

Kävin kaupassa ostamassa kamalasti ruusuja ja kauniin lyhdyn. Lyhty oli hopeinen ja siinä oli kultaisia ruusuja ja koukeroita. Se oli soikean mallinen. Sanat oli väritetty kultaisiksi syventeiksi. Kaiverrutin siihen sanat: Vaikka oletkin mennyt, ei merkityksesi tässä maailmassa ole muuttunut. Sinua muistetaan vieläkin. Olin sen velkaa hänelle. Kalliin lyhdyn kirjoituksineen.

Kävelin läpi hautausmaan ja katselin syksyistä hautausmaa maisemaa. Kaikki oli peittynyt kirjaviin lehtiin. Näin haudan, joka kuului isälleni. Laskin ruusut siihen. Asettelin ne oikein kauniisti. Muutama jäi yli asetelmastani. Kohautin olkiani. Laittaisin ne johonkin toiseen hautaan. Lyhty meni asetelmani keskelle. Sytytin kynttilän ja olisin halunnut itkeä, koska nyt tunsin itseni niin tunteettomaksi.

Olin jo lähdössä kun huomasin Charlien haudan viereisen haudan. Olin saada sydänkohtauksen, jos olisin vain voinut.

Isabella Marie Swan
Hänen elämänsä päättyi arvaamatta ja liian aikaisin

[/i].

Nyt minä vasta melkein itkinkin. Millaisia tunteita herättää kohdata oma hautansa? Seistä vielä sen edessä. Laskin loput ruusut siihen. Se tuntui itserakkaalta, mutta en keksinyt muuta. Huomasin, että minun hautani oli hyvin hoidettu. Kuka ihme sitä kävi hoitamassa. Kuulin askelia ja nostin pääni.

Jacob Black käveli hautojen välissä. Loikkasin melkein ilmaan. Hän oli vain hieman vanhemman näköinen. Ei muuttunut melkein lainkaan. Oliko hän leimaantunut? Oliko hän onnellinen? Miksi hän kävi haudoilla? Tajusin äkkiä, hän oli tulossa minun haudalleni. Juoksin nopeasti piiloon. Katsoin piilostani, kuinka hän laski valkoisia ruusuja haudalleni. Hän katseli ihmeissään minun laittamiani ruusuja. Hän vilkaisi myös Charlien hautaa ja uutta lyhtyä. Hänen otsansa meni kurttuun.

Olisin halunnut nauraa, mutta en voinut, hetki oli niin tunteellinen. Paras ystäväni Jacob oli haudallani ja minä kurkin puunoksalta hänen tekemisiään. Olihan tilanne hieman koominenkin.

Pakenin paikalta, niin mitään muuta en osannut. Minä pakenin aina, kerran toisensa jälkeen. Koskahan lopettaisin sellaisen sairaan raukkamaisuuden. En ollut muuttunut kamalasti. Olin yhä sama pelkuri. Olin ikuisesti Bella, sanottiin minua Issyksi tai ei.

Menin suoraan huoneeseeni. Istuin suuren flyygelini ääreen ja soitin koko yön. Se oli minun harrastukseni, minä vain soitin. Rakastin soittamista ja laulamista, nyt kun äänestäni oli tullut kaunis. Suurin osa lauluistani oli surullisia huonosti päättyviä rakkaustarinoita, jotka olin omistanut hänelle. Omalle rakkaalle vampyyrilleni.

Menin kouluun jo hieman luottavaisemmin. Pysäköin vapaalle paikalle ja silmääni osui uusi musta auto, jota en ollutkaan nähnyt eilen. Kiiltävä Ashton Martin. Katselin sitä hieman pelokkaasti. Kuulin pienen kuiskauksen. “Alice.” Käännyin pelokkaana ja näin hänet. Hän käveli Alicen rinnalla kohti koulua. Hänen kupariset hiuksensa hulmusivat tuulessa ja sai polveni pettämään alta.

Susannah juoksi viereeni. “Issy, Issy!” mikä on sattuiko sinuun. Näin Edwardin pään kääntyvän tylsistyneesti. Pudistin päätäni ja tuijotin maata. Hän tuli kohti epäuskoinen ilme kasvoillaan. “Pitää mennä huono olo!” huusin ja pomppasin autooni. Katselin edelleen alas, jottei hän huomaisi minua.

“Victor tarvitsen apuasi!” huusin heti kotona. “Issy, lintsaaminen on rumaa. Mikä on hätänä”, hän kysyi. “Tarvitsen sitä Juliania!” parkaisin. “Haluan muuttaa heti ulkonäköäni!” kiljuin. Victor soitti Julianille, vaikka sanoi sen olevan huono idea. Me lähdimme hänen Jaguaarillaan kohti paikkaa missä Julian oleskeli.

“Voiko Susannah hyvin?” nuori mies kysyi meiltä ennen kun ehdimme avata suumme. “Näkisit itse jos et olisi paennut”, Victor totesi hyytävästi. Julian näytti murheelliselta. “Vieläkö minulle kannetaan kaunaa? Mutta kerro toki kuka on uusi nuori ystäväsi?” hän piristyi kumman nopeasti. “Hän on Issy, hän tarvitsee lahjaasi”, Victor sanoi hieman varoittavasti. En ymmärtänyt miksi. “Mitä haluaisit muuttaa itsessäsi, vaikka olet jo nyt hirvittävän sievä?” Julian kysyi. Olisin punastunut jos olisin voinut.

“Haluan vaaleat hiukset, ehkä hieman pisamia. Muuta huuliani. Ole niin kiltti”, pyysin häneltä. Hän nyökkäsi minulle. Tunsin kasvonpiirteideni muuttuvan. Näin kullankeltaisten hiusten leijailevan vierelläni. Katsoin peiliin ja nyökkäsin. Tarpeeksi erilainen. “Muista tyttö pieni, että vaikutus kestää vain kaksi kuukautta”, hän muistutti. Nyökkäsin. Tulisin takaisin kun vaikutus lakkaisi.

Victor yritti koko matkan udella miksi olin halunnut niin kipeästi muokata itseäni, mutta en paljastanut mitään. Halusin pitää sen ainakin toistaiseksi salaisuutena. Se oli minulle niin tärkeää. Katsoin itseäni peilistä ja yritin tunnistaa itseni. Olin varma, että jos oli tuntenut minut vain ihmisenä, ei voisi tunnistaa minua nyt.

Siksi meninkin aamulla paljon luottavaisempana kouluun. Olin nyt Issy Stormy. Olin vaalea ja kaunis pisamanaamainen tyttö, jolla oli kullankeltaiset silmät. Kukaan ei edes hän voisi nyt tunnistaa minua. Olisi silti parempi pysytellä etäällä.

Ruokalassa näin jotain erikoista. Culleneiden pöydässä istui yksi uusi jäsen. Tytöllä oli oranssit hiukset. Hän oli kaunis ja pikkutyttömäinen. Hänellä oli pisamaiset täydelliset kasvot ja hän tuijotti ahmien minun Edwardiani. Oliko Edwardilla joku toinen? Ei se ei olisi mahdollista. Edward ei edes katsonut häneen. Hän suorastaan vältteli tyttöä.

Lähdin murjottaen biologian luokkaa. Edwardille oli hankittu joku muu. Piikö hän tytöstä? Oliko se vienyt minun paikkani hänen sydämessään. Huokaisin. Astuin luokkaan ja jähmetyin ovelle. Minun Edwardini istui meidän paikallamme biologina luokassa. Katsoin häntä ehkä liian kauan, sillä opettaja tuli taakseni. “Onko Issyllä ongelmia parinsa kanssa?” opettaja kysyi.

Edward käänsi katseensa salamansa minuun. Laskin katseeni maahan, jos olisin voinut, olisin punastunut. “E- ei, kaikki on hyvin. Unohduin vain ajattelemaan”, sanoin nolosti.

Katsoin Edwardia, hänen silmänsä olivat mustat, pikimustat. Miksei hän ollut metsästänyt. Hänen silmiensä alla olevat varjot olivat kamalat. Voi miksei kukaan pakottanut häntä metsästämää? Minun teki mieli tintata sitä tyttöä. Jos hän rakasti minun Edwardiani, miksei hän hoitanut häntä?

Istuin ärtynyt ilme kasvoillani hänen viereensä. Hän katosi minua ihmeissään. “Olenko tehnyt sinulle jotakin?” hän kysyi ihanalla hunajaisella äänellään, johon sekoittui ripaus hupaisuutta ja katkeruutta. “Sinäkö? Et”, sanoin vain nopeasti. “No kuitenkin, hei olen Edward Cullen”, hän ilmoitti. Meinasin jo tokaista, että tiedetään, minä rakastin sinua vuosia sitten. Sen sijaan sanoin: “Hei minä olen Isabella, sano vain Issy.” Loin hänelle hyväksyvän hymyn.

Oli hauskaa nähdä, kuinka hän huumaantui katseestani. Hän katsoi minuun epäuskoisesti. Hitto! Hän ei tietenkään voinut lukea ajatuksiani. Olinpa ollut hölmö. “Et vaikuta kamalan normaalilta ihmiseltä”, hän totesi pian. “Kiitos, et sinäkään”, sanoin vain takaisin. Tästä tunnista tulisi vaikea. Hän tuijotti koko ajan kasvojani. Etsien tuttuja piirteitä. Olinko samanlainen kuin Bella? Olinko hieman liian hyökkäävä?

“Enpä taida”, hän loi minulle pikaisen, rakastamani vinon hymyn. Huumaannuin. Oliko minut tunnistettu? Katselin hänen kasvojaan. Minä ärsytin häntä, koska hän ei ollut varma henkilöllisyydestäni, eikä hän voinut lukea ajatuksiani. Hän ei myöskään ollut varma olinko vampyyri. Siinä hänellä oli pohtimista. Olisin tosin halunnut selvittää niistä osan hänen puolestaan.

“Näin teidät ruokalassa. Olivatko he sisaruksiasi? Olette niin samanlaisia”, kysyin äkkiä. “Tavallaan”, hän tokaisi. “Ottolapsia?” kysyin. Hän katsoi minua ihmeissään. “Mistä tiesit?” “Minäkin olen”, soin hänelle hymyn. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti. “Se yksi punapää katsoi sinua aika rakastavasti, oletteko te pari?” kysyin häneltä äkkiä. En voinut sille mitään.

Hän katsoi minuun melkein vihaisesti. “Kuuluuko se sinulle?” hän kysyi ehkä hieman liian töykeästi. “Anteeksi”, irvistin ja käännyin pois. Jos voisin itkeä, niin se ei olisi kaukana. Hän oli muuttunut niin etäiseksi. Seuraavaksi englantia, huokaisin melkein onnesta. Halusin vain pois.

Menin englannin luokkaan. Istuin paikalleni takariviin ja laskin reppuni alas. Huokaisin onnesta. Olin melkein seonnut. Oliko Edwardin hyökkäävä käytös tarkoittanut sitä, että he olivat pari? Se sai minut surulliseksi, nyyhkin kuivaa itkuani. Joku istui viereeni, mutten välittänyt. Olin vain pää käsieni välissä. Lopulta minun oli pakko nousta ja vieressäni istui Alice.

“Hei olen Alice Cullen” hän tervehti minua. “Olen Issy, tapasin veljesi Edwardin äsken biologiassa”, ilmoitin hänelle. Alice näytti pahoittelevalta. “Olen pahoillani. Äänensävystäsi huomaa, että hän sanoi sinulle jotakin rumaa”, hän kuiskasi, koska tunti oli jo alkanut. “Miksi hän on niin hyökkäävä?” kysyin hiljaa. “Hänellä on vain ollut hieman huono menneisyys”, hän kuiskasi.

“Et ole ihminen”, Alice kuiskasi tunnin loppupuolella. Katsoin häntä muka järkyttyneenä. Hän hipaisi tummia silmänalusiani. “En ole typerä”, hän kuiskasi. Silloin kello soi ja hän loikaksi pois paikaltaan. Voi miten kaipasinkaan häntä. Voisikohan Issy olla Alicen ystävä?

Lähdin heti koulunjälkeen katsomaan Port Angelsia, siitä oli niin kauna, kun olin käynyt siellä. Kävin sen ravintolan edessä, jossa olin melkein käynyt juopuneen Jacobin päälle. Hymyilin tyhmälle muistolleni. Se sai minut taas ajattelemaan mitenköhän Jacob voi. Oliko hänellä kaikki hyvin?

“Issy!” kuulin Alicen huutavan. Vilkaisin sinne. Hän, Rosalie ja punapää seisoivat kahvilan edessä. Alice vilkutti minulle. Lähdin kävelemään normaalia nopeampaa pois paikalta. Halusin olla Alicen kanssa, mutta Rosalie ja punapää eivät olleet minusta mitenkään houkuttelevaa seuraa.

Alice sai minut kiinni. Hän ei viitsinyt edes näytellä hyvin ihmistä. Se sai minut aika ärtyneeksi, koska en päässyt pakoon. “Olimme menossa kahville. Tuletko kanssamme?” hän kysyi. Kahville? “Minun ei yhtään tee mieli”, sanoin. “Tule edes istumaan kanssamme. Tule tutustumaan tyttöihin”, hän pyysi. Hän ei sanonut sisariini? Ennen hän olisi sanonut niin.

Myönnyin vain siksi, että hän raahasi minut mukaansa. “Tytöt tässä on Issy, hän on samalla englannin tunnilla kanssani”, Alice esitteli. “Te olette varmaan Alicen ja Edwardin sisarina”, tervehdin tekopirteästi. Ehkä hieman liian teko. Punapäältä meni pasmat sekaisin. “Mistä tunnet Edwardin?”, hän kysyi hyökkäävästi. En pitänyt hänen omistavasta sävystään. “Olemme samalla biologian kurssilla”, totesin.

Punapää rauhoittui hieman. “Olen Rosalie ja tämä on Edwardin tyttöystävä Sheila”, Rose sanoi. Tukahdutin murahdukseni ennen kun se karaksi huuliltani. “Ei oikeastaan”, Alice melkein murisi. “Sheila on Rosalien sukulainen, joka pitää Edwardista.” ”Heistä tulee pari, halusit tai et Alice”, Rose murahti. Minä murisin. Kaikki katsoivat minuun. Esitin kun en tietäisi.

Istuimme kahvilaa. “Oletko kiinnostunut minun Edwardistani?!” Sheila kysyi hyökkäävästi. “Voi enhän minä toki sinun Edwardistasi”, tokaisin korottaen ‘sinun’ sanaa. Alice loi minuun mielenkiintoisen katseen. “Kuten aiemmin mainitsin, et ole ihminen. Mikä olet?” hän kysyi. “Ihan kun et sitä tietäisi Alice”, sanoin hänelle lämpimästi hymyillen.

jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: emaii - 30.05.2010 16:53:05

Mielenkiintoinen ja aika erilainen : ))
Juoni on kutkuttava, ja tekisi mieli lukea lisää (;
Joissain kohdin teksti hieman takkuaa, mutta eipä se lukemista haitannut.
Kaikin puolin oikein oivallinen fic : )
Tulipa turha kommentti, kaikki mitä yritin sanoa on että jatkoa kiitos : D

Ainiin, PS. Ficin nimi on ihan hyvä (;

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Vanamo - 30.05.2010 16:53:43

Juu, tuota noin..
Tässä luvussa oli huolimattomuusvirheitä paljon ja myös monta pilkkua puuttui!
Ne häiritsivät lukemista.
Olen siitä varmaan jossain aikaisemmassa kommentissakin sanonut, että sinun kannattaisi hankkia beta!
Hän voisi auttaa pilkkujen kanssa, mutta itse voisit lukea tekstisi läpi muutaman kerran, niin saisit nuo huolimattomuusvirheet pois.
Juoni kulkee aika nopeaa tahtia, liiankin nopeaa.
Kuvailua oli tässä luvussa tosi vähän.

Lainaus

Olin sen velkaa hänelle. Kalliin lyhdyn kirjoituksineen.

Tässä ei ole sinäänsä mitään vikaa, mutta minua häiritsi tämä lause. Velkaa lyhdyn? Ehkä vähän jotain muutakin..

Kommenttini on aika suorasanainen, mutta ei ole mitenkään tarkoitus loukata.
Osaat selvästi kirjoittaa hyvin, ja jos viitsit hieman enemmän käyttää aikaa tämän läpi lukemiseen ja muokkaamiseen, tästä tulee paljon parempi.  ;)

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Susskku_- - 30.05.2010 20:16:44

Oi ihanaa  ;D
Onneks tuli nopeesti lisää : )
Oon jo nyt ihan koukussa ja
toivon että Edward tunnistais Bellan tai jtn.
Hyvin keksitty muuten toi Bellan "muodonmuutos"

~~ Susskku_-

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: NiNNNi - 30.05.2010 20:31:20

Päätinpä sitten jäädä tätä ficcii seuraileman sillä tässä on kuitenkin hyvä juoni.
Tää luku oli joo mielenkiintoinen ja jäi hiukan jännään kohtaan :D
Virheitä oli jonkin verran. Kirjaimia puuttui ja oli väärin päin. Oletko yrittänyt hankkia itsellesi sitä betaa? (:

Mutta muuten lukusi ovat aika  hyvän pituisia, itse olen aika huono kirjoittamaan pitkiä. :D Mutta Vanamo varmaan sanoi jo kaikki mitä minunkin olisi pitänyt sanoa, mutta siitä huolimatta olisi mukava saada lukea lisää. (: Ja jos auttaa olleenkaan, pitäähän jokaisen kirjoittajan lähteä jostain. Joten jatka kirjottamista, se kehittää ja auttaa. Ja lue aina noi sinun lukusi muutamaan kertaan vähintään ennen kuin postaat ne tänne, silloin huomaa monesti virheensä. (::

ninnni~

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: mmiru - 30.05.2010 20:55:15

Tosiaan, hyvä luku oli. :) Huomasin itsekin nyt nuita kirjoitus virheitä, että kirjain puuttui tai niitä oli väärinpäin. Rupesin kyllä miettimään tuossa että kuka ihmeen Julian, mutta sitten tarkistin sen tuolta ekasta luvusta. :D

Tässä luvussa tapahtui enemmän ku edellisessä, mikä on tietenki hyvä. :) Toivoisin vaan että Edward ei rakastu tuohon Sheilaan. Ja toivottavasti Edward jossain vaiheessa älyää että Issy on Bella! :)

Jatkoa! :D

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: phoebeZ - 30.05.2010 21:48:06

Uusi lukija ilmoittautuu.
Ihana, tulispa Alicesta ja Bellasta taas kavereita (:
+ sen punapään voi sitten heittää jonnekkin kaappiin ; >>
jatkoa millon?
kiitoksia ♥

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Blinky - 30.05.2010 22:08:41

Löysin tämän ficin tänään ja ehdin lukeakin. Kirjoitat hyvin, ja idea on suloinen.

Mutta, tämä muistuttaa kummallisen paljon Ombran Ikuisesti ilman häntä - ficciä. Tuo hautausmaakohtaus, ulkonäön muuttaminen, eri nimi Bellalla, Bellasta tullut vampyyri ja Edwardin välttelyt... Oletko lukenut kyseistä ficciä? :) Hassu sattuma, jos et. En nyt tarkoita, etteikö juoneltaan samankaltaista ficciä saisi minun mielestäni tehdä, mutta yksityiskohdatkin ovat suhtkoht samanlaisia...

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 31.05.2010 20:29:46

Olen kyllä lukenut kyseisen ficcin, mutta mitään muuta en ole siitä ottanut kuin tämän bellan muutoksen. Hänessä on luonnollisesti silti niin paljon itseään, että hän yrittää muuttaa nimen ja koska hän ajattelee ettei Ed rakasta häntä hän haluaa vältellä tätä, koska rakastaa tätä ja pelkää jäävänsä vaille vastarakkautta.
     Ja tuon muutoksen otin vain siksi, etten keksinyt enää mitään muutakaan, toivottavasti hän ei loukkaanu  :-[
      Juonen olen keksinyt itse ja olen jo kauan suunnitellut kirjoittavani tälläisen. En kopsannut juonta mistään tai keltään.  :-\
      Alku saattaa kuulostaa samalta, koska en keksinyt mitään muuta luonnollista tähän tekstiini, ei ole mitään kieroa tarkoitusta kopsia toisten tekstejä.
      Halusin lisätä Jacobin jotenkin tähän tekstiin ja hautausmaa sopi vain siihne tarkoitukseen, koska siellähän Jacob voisi ihan hyvin käydä?

Toivottavasti tämä ei ole liian samankaltainen, vaikka nuo jotkut ovatkin smankaltaisia. Juoni on siis kokonaan omani en kopsi muilta ainakaan tarkoituksella tai ilman TODELLA hyvää syytä, kuten etten keksi itse enää mitään erilaista, koska kaikki järjelliset keinot ovat käytössä  ;D

Ei ole tarkoitukseni loukata ketään  :'(

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: aurore - 31.05.2010 21:15:30

Tää on kyllä kiva ficci, olis kivaa jos Bella ei olis vaihtanu ulkonäköönsä olis meinaa ollu makeeta nähä Edwardin reaktio (;
Kirjoitusvirheitä on paljon ja beta olisi kyllä todella tarpeellinen.
Juoni on sinäänsä ihan kiva ja mielenkiintoinen, jatka toki !
~a.

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Sarkku - 01.06.2010 09:49:10

Hyvä oli jälleen....
jatkoa

Sarkku

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 02.06.2010 14:12:59

Kiitos kaikille vastanneille oikein paljon <3
Pahoittelen kaikkia niitä lukuisia lukemistanne häiritseviä kirjoitusvirheitä  :-[

A/N Tässä luvussa on takuulla vieläkin kirjoitusvirheitä, vaikka yritin seulia niitä pois. Olen hyvin pahoillani. Betaa tässä olen vähän katsellut, mutta katsotaan nyt...



“Tietenkin tiedän, mutta mistä sinä tiedät, että tiedän?” hän kysyi hämmästyneesti. “Koska sinäkin olet”, hymyilin hänelle. “Ei tarvitse kaveerata kaikkien vampyyrien kanssa joihin sattuu törmäämään”, Rose tokaisi. “Muistutat kamalasti yhtä tuntemaani tyttöä. Hän oli paras ystäväni”, Alice sanoi. Minä nielaisin.

Rose löi Alicea. “Bella on kuollut! Mikset voi uskoa sitä?!” Rose hermostui. “Koska Edward ei halua sinun punapäätäsi. Sheila ei koskaan korvaa häntä. Ei Edwardille, eikä minulle!” Alice sanoi erittäin vihaisesti. “Ja tuoko sitten?”, Rosalie kysyi oikein halveksivasti ja katsoi minuun.

“Rose, ole kiltti ja katso häntä! Kuvittele ruskeat silmät, ihmismäiset muodot, ruskeat hiukset, pisamat pois ja Bellan huulet. Kaikki on muuten samaa”, Alice huokaisi. “En tiedä mistä puhutte”, tokaisin nopeasti ja nousin. “Voi kyllä sinä tiedät. Minä paljastan sinut vielä ‘Issy’”, hän korosti nimeäni hieman liian ivaavasti. Minä juoksin pois.

Pysähdyin vaatekaupan eteen ja katselin muka kiinnostuneena mekkoja. “Sinä paljastat itsesi, koska olet liian äkkipikainen Bella rakkani”, kuulin Alicen äänen. Katsoin häneen murhaavasti. “En tunne sinua mene pois. Pelotat minua”, sanoin hieman liian tylysti. “Älä valehtele minulle Bella”, hän komensi.

Alice syöksyi halaamaan minua. “Voi Alice”, huokasin ja halasin häntä takaisin. Pörrötin hänen sojottavia hiuksiaan. “Minulla on ollut ikävä”, huokaisin. “Miten tämä on mahdollista”, hän kysyi. “Edward tuli väliin. He vain piilottivat minut”, totesin. “Onneksi en antanut hänen tapattaa itseään”, Alice huokaisi.

“Yksi juttu Alice. Edwardille ei kerrota mitään!” sanoin tylysti. Hän katsoi minua silmät suurina. “En ymmärrä”, hän totesi. “Ei sanaakaan. En pysty siihen”, kuiskasin. Alice halasi minua uudestaan. “Hyvä on, vaikka en ymmärrä miksi”, hän kuiskasi ja poistui. Huokaisin helpotuksesta.

Näin Ashton Martinin kaartavan läheiselle parkkipaikalle. Sheila katsoi minuun hetken ennen kuin syöksyi halaamaan Edwardia. Kuulin Alicen murahtavan. Edward seisoi aika elottomasti, mutta vastasi lopulta halaukseen. Alice murahti kovempaa ja minä yhdyin siihen.

Edward katsoi sisartaan hämmästyneenä samalla kun työnsi Sheilaa poispäin itsestään. Juoksin jo pois. Liian nopeasti, mutten välittänyt. Pian käännyin ja toivoin, että he olisivat lähteneet. Turhaan, eivät he olleet. Hivuttauduin Porschelleni. “Ihana!” Alice kiljaisi, jäin kiinni. “Minulla on samanlainen”, Alice hehkutti. Nauroin vaivaantuneesti.

Edward käveli luoksemme vaivaantunut ilme kasvoillaan. “Olen pahoillani siitä tämänaamuisesta”, hän pyysi anteeksi. Minä loin häneen jäätävän katseen. “Saat anteeksi”, tokaisin. Sheila näytti melkein omahyväiseltä ja sitten tajusi. “Mistä tämänaamuisesta?” hän kysyi Edwardilta. “Tuskin mitään tärkeää Shelly kulta”, Rose sanoi.

“Mitä jos olikin? Mitä jos vaikka yritin suudella hänen ‘poikaystäväänsä’ ja hän torjui minut?” kysyin halveksien. Sheila sekosi. ”Mitä? Onko näin Eddie?” hän kysyi kimakasti. “Eddie?” naurahdin. Edward näytti siltä kun olisi nielaissut käärmeen. “Pää kiinni Sheila, minun asiani eivät kuulu sinulle tippaakaan ja lakkaa jo kutsumasta minua noin!” hän räjähti. Sheila alkoi itkeä kuivaa itkuaan.

“Äh, hänellä on vain huono päivä ja tuo pimu voisi painua jonnekin hornan tuuttiin!” Rose sanoi julmasti ja kietoi omistavasti kädet Sheilan ylle. “PIMU! Rosalie Hale tuo oli paksua jopa sinulta. Ei ole minun vikani, että vihaat minua!” karjaisin. “Mistä tiedät nimeni?” Rosalie kysyi hämmentyneenä ja vihaisena.

Tajusin mitä olin juuri sanonut. Hyppäsin Porscheeni ja käynnistin sen. Ajoin mahdollisimman lujaa, jotteivät he pääsisi perääni. “Minä luulin aina, ettet sinä pidä kovista vauhdeista”, kuulin Alicen äänen vierestäni. Vasta silloin irrotin katseeni tiestä. Katsoin häntä silmät suurina. Olin tukkinut kaikki aistini. Mikä typerys olinkaan. Vedin henkeä, jotta saisin taas hajuja. Räpäytin silmiäni, jotta lopultakin ymmärtäisin asian.

“Mitä hittoa teet autossani Alice?!” kysyin aika tylysti. “Eikö ystäviltä ole tapana saada kyyti?” hän kysyi viattomasti. Puristin nenänvarttani sormillani ja yritin hengittää rauhallisesti. “Mitä jos painuisit mielistelemään Sheilaa, tai suunnittelemaan heidän häitään”, murahdin. “Minä inhoan sitä tyttöä. Hän on jotakin sukua Rosalielle ja hän raahasi sen meille muka Edwardin avuksi. HAH, en usko sanaakaan. Hän ei vain halua, että Sheilalla on huono elämä”, Alice murisi vihaisesti.

“Edward ainakin tykkää”, murahdin ja jouduin puristamaan nenänvarttani kovempaa. Pelkäsin repäiseväni koko nenän kohta irti. Se olisikin vaikeasti selitettävä juttu. “Bella! Herää jo pahvi! Edward ei ole ollut oma itsensä ‘kuolemasi’ jälkeen. Hän on kuin kivi!” Alice oli vihainen. “Mikset tullut takaisin?” Purin kynsiäni. Mitä minä sanoisin? Kertoisinko, että pelkäsin. En uskaltanut palata, koska epäilin hänen rakkauttaan.

“Minä, minä. Se tuntui silloin oikealta”, sopersin. Alice katsoi minuun hyvin vihaisesti. “Edward meinasi painua suoraan italiaan. Sinä vain teit mikä tuntui oikealta”, hän sanoi syvää sarkasmia tihkuvalla äänellä. Pysäytin autoni. Nousin ylös ja paiskasin oven kiinni. Alice seurasi minua. Marssin suoraan metsään.

“Alice! Tiedätkö sinä miltä minusta silloin mahtoi tuntua?”, huusin hänelle.
“Minä uskoin kuolevani. Kukaan ei löytänyt minua. En voinut olla varma Edwardin rakkaudesta, hän oli ollut vuoden poissa, koska ei rakastanut minua! Vai olin minä itsekäs? Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Mennä kotiin mielipuolisena vastasyntyneenä? Mennä paikkaan, joiden asukkaiden rakkaudesta minua kohtaan en ollut varma? En ollut varma halusitteko te minua! Ajattele hieman minun näkökulmastani Alice! Minä ikävöin ja kaipaan häntä. Lopulta kun näen hänet…” en voinut jatkaa huutamista, sillä ääneni murtui.

Alice katsoi minua pahoillaan. “En voinut tietää. Totta kai me rakastimme sinua, mutta et tietenkään voinut tietää sitä, koska me olimme väittäneet ettemme rakastaneet. Olen niin pahoillani Bella. Yritetään päästä eroon siitä Sheilasta”, hän yritti.

Huokaisin ja suljin silmäni. Se houkutti minua, mutta EI! “Alice. Me elämme näin, minulla on oma perheeni ja sinulla omasi. Olemme vain luokkatovereita. Minä olen Issy Stormy. En kuulu enää maailmaasi. Hänkin on iloisempi ilman minua”, kuiskasin. Halusin olla Alicen kanssa, mutta en voinut. Se olisi voinut paljastaa minut. Edward olisi voinut lukea hänen ajatuksistaan minut.

Alice katsoi minuun surullisesti, ei kuitenkaan tarpeeksi surullisesti. “Ehkä kohtalo vie tiemme jälleen yhteen, siihen asti…”, hän sanoi. Hän otti askeleen kohti minua ja halasi minua erittäin voimakkaasti. “Olet ikuisesti paras ystäväni, sisareni”, hän kuiskasi ja suikkasi suukon poskelleni. “Saanko kyydin kotiin?” hän kysyi. Hymyilin ja päästin hänet halauksestani. Nyökkäsin.

Alicea tulisin kaipaamaan. Hän oli aina niin ihana. Heitin hänet Culleneiden tien varteen. “Tästä pidemmälle en uskalla”, tokaisin. Hän hymyili minulle. Pörrötin hänen hiuksiaan hyvästiksi. Soin hänelle viimeisen hymyn. Käynnistin auton hitaasti ja heti kun hän katosi valheellinen onnenhymy haihtui huuliltani. Tilalle vaihtui itkuinen ilme. Ajoin kotiin kuin sumussa.

Heittäydyin vuoteelleni ja puristin tyynyä rintaani vasten. Minä halusin käydä vielä kerran talossamme. Tiesin, että joku asui siellä, mutta se ei kiinnostanut minua. Juoksin talolle yöllä. Pihassa oli vanha ja kulunut auto. En jaksanut edes katsoa sen merkkiä. Hyppäsin huoneeni ikkunalle. Huoneessani nukkui joku. Pieni tyttö.

Katselin häntä. Tytöllä oli ruskeat kiharaiset hiukset. Hän oli iältään arvioiden noin kahdeksan. Suloinen lapsi. Hymyilin itsekseni. Katselin huonettani ja huomasin sen laudan, joka oli vuosia sitten osunut häiritsevästi silmääni. Se oli edelleen hieman koholla. Väänsin sen auki. Olin kiljaista ääneen. Huokaisin raskaasti ja otin käteeni valokuvia. Minusta ja Edwardista. Kaikki kadonneet kuvani.

Edward oli pistänyt kuvat lattiani alle. Hymyilin hänen kuvalleen. Niiden välissä oli levyni. Katselin sitä ihmeissäni. En saanut mieleeni miksi siellä oli levy. Kohautin olkiani. Poistuin huoneestani ja juoksin takaisin talollemme. Menin huoneeseeni ja avasin levysoittimeni. Asetin levyn siihen ja kuuntelin. Aloin melkein itkeä kun kaunis sävelmä, minun kehtolauluni lähti soimaan.

“Sävelsitkö jonkun uuden laulun? Ihana!” Susannah ilmestyi ovelleni. “En, löysin tämän vanhoista tavaroistani”, huokaisin. “Se on silloisen poikaystäväni minulle säveltämä”, kusikasin haikeasti. Susannah katsoi minua ihmeissään. “Kaunis kappale, mutta miksi kuuntelet sitä?” hän ei voinut ymmärtää. “Koska minä taidan rakastaa häntä vieläkin”, nyyhkäisin kuivan nyyhkäyksen. Susannah tuli ja kietoi kätensä ympärilleni. “Hän on kuollut, kulta. Siitä on miltein sata vuotta”, hän kuiskasi korvaani.

“Satakolmetoista. Eikä hän ole kuollut. Hän oli vampyyri”, ilmoitin. Susannahin ilme vääntyi mitä ihmeellisimpään ilmeeseen. “Mutta mikset koskaan etsinyt häntä?” hän kysyi ihmeissään. Minä ymmärsin häntä, hän oli menettänyt Julianin. “Olen tavannut hänet kerran, hänellä on yksi toinen vampyyri”, totesin. En valehdellut sanaakaan. En vain maininnut vain milloin tapasin hänet.

“Olen niin pahoillani. Hän taisi vain leikkiä tunteillasi”, hän pahoitteli. “Sellaisia ne vampyyrit ovat. Hän tosin jätti minut jo vuosi ennen kuolemaani”, sanoin. En vain maininnut, että hän oli tullut takaisin. Victorin seurassa olin oppinut puhumaan juuri näin. En kertonut koko totuutta, mutten valehdellut.

Susannah jätti minut yksin muistojeni kanssa. Kuuntelin levyä ja Esmen lempikappaleen kohdalla näin mielessäni hänen lempeät sydämenmuotoiset, kauniit kasvonsa. Minä kaipasin Esmeä. Hän oli aina niin rakastava ja ymmärtäväinen. Catherine ei ollut minulle läheskään niin paljon äitihahmo kuin Esme.

Kaipasin Carlisea, hän oli minulle enemmän isähahmo, kuin kukaan. Minä rakastin häntä. Hän oli lempeä ja huolehtivainen. Hän tuki minua, tai ainakin oli tukenut. Mitä hän olikaan päättänyt Edwardin lähdettyä? Hän oli ainakin antanut sen tapahtua. Se oli väärin.

Rakastin heitä kaikkia, jopa Rosalieta. Kaipasin heitä, mutta se Sheila oli tiellä. Murisin itsekseni nähdessäni verkkokalvoni muodostavan Sheilan kuvan, se ämmä. Luuli voivansa viedä minun Edwardini, mutta toisaalta. Olin itse antanut sen tapahtua.

Mietiskelin koko yön keinoja raahata Sheila pois tieltä, mutta ne olivat toinen toistaan huonompia ja mitä jos Edward tosiaan piti Sheilasta? Satuttaisinko minä häntäkin siinä samassa?

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Sally - 02.06.2010 15:07:07

Oooh... ihanaa! Rakastan tätä ficciä!!! Jatkoo ehdottomasti ja äkkiä! ei nyt keksi muuta...
Anaid

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Sarkku - 02.06.2010 15:45:00

Hyvä oli...................
jatka pian

Sarkku

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: phoebeZ - 02.06.2010 16:15:20

Kiitos tästä uudesta (:
jatkoa vaan nopeesti, hiiteeen kaikki oikeinkirjoitus jutut, musta kirjotat hyvin : >>
♥

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 02.06.2010 16:55:12

Sally Toivottavasti rakastat jatkossakin :)
Sarkku Toivottvasti ei mene niin tylsäksi, ettet pidä enää :)
PhoebeZ Kiitos itsellesi, kaikesta tuosta :)

Ja jatkoa tulee jo näin nopeasti, koska jaksoin lukea läpi jo tänään.

A/N Luin tän jälleen läpi, mutta virheitä on melkeen 100% varmasti  ;D
Toivottavasti pidätte vieläkin :)



Pelkäsin mennä kouluun, mutta Victor pakotti minut sinne. Raahauduin väkisin. Susannah sai ajaa, koska minä en olisi halunnut mennä koko autoon. Parkkeerasimme minun pyynnöstäni toiselle puolelle parkkipaikkaa kuin Cullenit. En halunnut lähellekään heitä. En varsinkaan sitä ärsyttävää Sheilaa.

Ruokailussa tuijotin heitä salaa hiusteni alta. Katselin hiuksiani kärsien. Kaipasin ruskeita hiuksiani enemmän kuin mitään itsessäni. Niiden lämmintä ja kaunista väriä. Huokaisin ääneen. Vilkuilin muita pöytiä. Satuin näkemään erään tutun näköisen hahmon. Tuo ei voinut olla kukaan muu kuin Miken pojanpoika tai pojanpojanpoika. Samanlaiset tuhkanväriset hiukset. Hieman Jessicaakin oli päässyt mukaan. Ne silmät. He olivat siis lopulta menneet naimisiin.

Pojassa oli toki muitakin piirteitä, mutten jaksanut pistää niitä silmään. Katselin vain ystävieni tuttuja piirteitä. Näin tytön pojan vieressä katselevan ihaillen Culleneita. Pojan kädet puristuivat nyrkkiin, mustasukkaisuutta. Poika oli aivan ilmetty Mike. Se sai minut kaipaamaan ystäviäni, jotka olivat kuolleet jo kauan aikaa sitten.

Kuulin kellon soivan ja nousin hitaasti paikaltani. Eilisen jälkeen en olisi halunnut tavata häntä ollenkaan. Me olimme mennyttä. Sheila olisi ilmeisesti halunnut roikkua hänen kädessään, mutta hän puristi kädet tiukasti vierelleen ja jännitti ne siihen asentoon. Sheila oli lapsellinen. Hän näytti minun Edwardilleni kieltä. Meinasin juosta repäisemään kielen hänen suustaan.

Näin Rosen sanovan jotain Edwardille, mutta hän näytti vain loukkaantuvan. Edward kohotti kulmiaan ja sanoi juuri niin kovalla äänellä, että kuulin: “Minun kädessäni ei roiku kukaan kuin mikäkin keskenkasvuinen kakara!” “Bella olisi saanut”, Rosalie mutisi ja Sheila näytti loukkaantuneelta. “Minusta tuo ei ole Bella!” Edward karjaisi Roselle.

Maailma kaatui allani. Kaikki kääntyi nurinpäin. Meinasin kaatua rähmälleni, mutta sain tasapainon viimetipassa takaisin. “Minä tiedän sen. Haluatko kiduttaa minua vielä lisää? Oli jo tarpeeksi kamalaa, että raahasit tuo tänne!” Kuulin Edwardin äänen. Edward  näytti siltä, että aikoi jättää biologian väliin. Hyvä, minä voisin siis mennä tunnille.

Kipitin tunnille ja hän ei ollut siellä. Istuin paikalleni ja pian hän saapui. Huokaisin hieman liian kovaa. “Et olisi halunnut minua tunnille”, hän totesi julmasti. Säpsähdin hänen vihaista ääntään ja raivokkaita silmiään. “Ei, minä vain oletin niin koska tappelit sisaresi ja tyttöystäväsi kanssa”, sanoin muka loukkaantuneena. Hän katsoi minuun murhaavasti ja minä kavahdin hänen leimuavaa, vihaista katsettaan.

“Sheila ei ole tyttöystäväni. Mitä sinä edes siitä piittaat?” hän kysyi halveksien. “Eikö, anteeksi erehdyin. Se vähän näytti siltä”, tokaisin ja ohitin toisen kysymyksen. “Jos hän hyppää kaulaani niin…” hän aloitti vihaisesti. “Pakottiko hän sinut vastaamaan halaukseen?” kysyin ivallisesti. “Jos haluat tietää, niin Rosalie kyllä pakotti!” hän inahti. Tuhahdin halveksivasti. En uskonut.

“Mitä hittoa se sinua kiinnostaa?!” hän melkein huusi. “En jaksa sinua Cullen!” karjaisin. “Cullen ja Stormy painukoot pihalle tappelemaan”, opettaja sanoi vihaisesti. “Ei tarvitse”, mutisin. “Hyvä on opettaja”, Edward sanoi ja tarttui minua kädestä, hän raahasi minut ulos. “Päästä irti”, huudahdin luokan ulkopuolella. “Tai mitä?” hän kysyi ivaten. “Halkaisen suloi-  ööh, kallosi!” huusin epäröiden. Meinasin sanoa Suloisen, ups.

“Haluaisin nähdä kun yrität”, hän ivasi. Vetäisin käteni hänen raudanlujasta otteestaan. “Et ole ainoa vampyyri tässä koulussa Cullen”, tokaisin vain hänen typertyneelle ilmeelleen. “Mahtavaa, sittenhän voinkin kysyä sinulta erään mielenkiintoisen kysymyksen”, hän sanoi. Ulp, sieltä se tulee. Miksei hän voi lukea ajatuksiani.

“Kerropa minulle Issy, miksen voi lukea ajatuksiasi?” hän kysyi. Juuri niin kuin tiesinkin. “Koska en sano niitä ääneen?” ehdotin. “Minulla  on kyky lukea ajatukset, mutta sinun ajatuksiisi en pääse”, hän tokaisi. “Minä olen kilpi. Kukaan ei pääse ajatuksiini. Olisi kiva nähdä kun yrität”, tokaisin. “Kilpi?” hän kysyi. Hänen otsansa painui kurttuun ja näin hänen miettivän jotakin ankarasti.

“Mitä mietit?” kysyin ja mieleni teki silottaa rypyt hänen kauniilta otsaltaan, sain vain vaivoin pidettyä käteni kylkieni vieressä. “Erästä toista, jonka ajatuksia en voinut lukea”, hän sanoi ja hänen ilmeeseensä sekoittui hivenen tuskaa. Halusin paljastaa itseni siinä samassa. “Oliko hänkin kilpi?” kysyin. “En tiedä, hän ei koskaan muuttunut vampyyriksi”, hän tokaisi tuskissaan.

“Oletko sekaantunut ihmisiin?” kysyin ja vain vaivoin sain sen kysyttyä. Hän mulkaisi minua murhaavasti. “Bellaan?” kysyin. Hän säpsähti nimeäni, se sai minut surulliseksi. “Mistä tiedät hänen nimensä?” hän kysyi. “Sanoinhan, että kuulin teidän tappelevan, Rosalie mainitsi hänet”, selitin uskottavasti. Hän nyökkäsi selitykselleni.

“Oletko koskaan kuullut, että ihmiset kuolevat, mutta vampyyrit eivät. Tajusithan sinä, että hän kuolee aikanaan”, sanoin hänelle myötätuntoisesti. “Totta kai! Yritin mennä italiaan, mutta sisareni eivät antaneet. Rakastin sitä tyttöä enemmän kuin mitään. Enkä koskaan saanut mahdollisuutta kertoa sitä hänelle uudestaan”, hän huokaisi. Katsoin häntä silmät suurina. Minua itketti.

“Miksihän selitän tällaisia sinulle?” hän kysyi itseltään. “Koska muistutan sinua hänestä”, totesin. Edward loi minuun läpitunkevan katseen. “En ole sanonut mitään sellaista”, hän oli hyökkäävä. Huokaisin. “Alice ja sinä tuijotatte minun kasvojani kuin toivoen löytävän jotakin tuttua”, tokaisin. “Sinä todella muistutat häntä. Voin varmaankin mainita, että sinun hiuksesi olivat ensimmäisenä päivänä ruskeat”, hän sanoi.

Hän oli siis todellakin nähnyt. “Kokeilin vain sitä väriä, en pitänyt”, totesin. Hän ei uskonut minua, sen näki ilmeestä. “Palataanpa pääasiaan, miksi sinua kiinnostaa minun ja Sheilan tekemiset?” hän kysyi. Pudistin allapäin päätäni. “Näytät vain niin surulliselta aina”, huokaisin. “Kiitos huolenpidosta Issy”, hän sanoi katkerasti. “Issy, se ei ole nimi”, hän totesi äkkiä.

Katsoin häntä ihmeissäni. “Ei niin”, ihmettelin. “Mistä se on lyhenne?” hän kysyi. En tajunnut laisinkaan mitä hän ajoi takaa. “Isabellasta”, totesin. Näin hänen silmissään välähtävän. Olisikohan pitänyt vaihtaa nimi kokonaan? Myöhäistä katua. “Isabella? Ei kamalan uudenaikainen nimi”, hän totesi. Eikö hän tajunnutkaan vielä?

“Ei ole kyllä Edwardkaan ole ihan tätä päivää. Minä kuolin yli sata vuotta sitten”, totesin vain. “Ei, ei olekaan. Vai niin. Olisiko ollut satakolmetoista vuotta sitten?” hän kysyi ovela pilke silmissään. “Ei, en edes ymmärrä mitä ajat takaa. En ole Bella!” tokaisin. “Miksi sinua sitten kiinnostaa Sheila?” hän kysyi ovelana. Tuijotin maata. “Hän vain, hän vain… Minä vain vihaan häntä!” huusin. “Ette edes tunne toisianne”, hän totesi. “MITÄ SITTEN? MINÄ VIHAAN HÄNTÄ, VIHAAN!” karjaisin ja juoksin pois.

Istuin loppu tunnin Porschessani. Murjotin ja kuuntelin tuutulauluani. Minun teki niin mieli itkeä. Ensimmäistä kertaa vampyyrielämäni aikana halusin todella itkeä ja paljastaa kuka olin. Kertoa olevani se sama heikko Bella. Issy oli kovia kokenut vampyyri, joka piti kaikki tiedot itsellään. Ei paljastanut mitään edes rakkailleen. Issy oli alkanut murua. Hänen suojassaan oli rakoja. Se harmitti minua.

Kävin monta viikkoa koulua huomioimatta Culleneita ollenkaan. Ihoni sisäpuolella kupli. Raivo, viha, mustasukkaisuus ja ei niin yllättävänä; kipeä rakkaus. Se sai minut valtaansa aina kun katsoin hänen kauniita silmiään. Hänen kärsiviä kasvojaan. Olin tehnyt hänelle paljon vääryyttä. Pakenin aina iltaisin hautausmaalle. Itkin isäni haudalla ja vein sinne ruusuja. Tai en tietenkään itkenyt, mutta kuivaa versiota itkusta kylläkin.

Heitin aina muutaman ruusun omallekin haudalleni. Istuin siinä ja odotin. En tiedä mitä, mutta odotin vain. Kerran kuulin askelia, mutten edes viitsinyt siirtyä. Oliko sillä väliä kuka se tulija edes olisi. “Tervehdys”, kuulin äänen takaatani. Käännyin vihaisena ja näin Sheilan. Katsoin häntä jäätävästi. Minä vihasin häntä!

“Ota vihjeestä vaari! Jätä minun Edwardini rauhaan!” hän karjaisi. “Voisitko olla huutamatta ‘sinun’ Edwardistasi hänen elämänrakkautensa haudalla?” kysyin sarkastisesti. Sheila katsoi alas ja näki nimeni. Hän katsoi hautaa silmät suurina. “Onko Bella saman niminen, kuin sinä?” hän kysyi katsellen Isabella, nimeä. Nyökkäsin hieman omahyväisesti.

Me siirryimme pois hautausmaalta. “Jätä Edward silti rauhaan! Hän on minun!” hän huusi minulle. Minun teki mieli lyödä häntä. “OOH”, hän kiljahti. Tajusin heti mitä tapahtui, olin kuluttanut aikani, Bella oli palannut. “Hei, mitä pidät pienestä muodonmuutoksestani?” kysyin häneltä. Hän katsoi minuun murhaavasti. “Sinun temppusi eivät kiinnosta minua, kunhan vain jätät Edwardini rauhaan”, hän tokaisi kylmästi.

“Mitä jos en jää?” kysyin häneltä. “Sinä jätät!” hän karjaisi. Sain nyrkin naamaani. Se ei sattunut minua, mutta me aloimme paini maassa. Sain monta iskua ja vedin häneltä suuria tuppoja hiuksista. Painimme siinä aikamme ja vaatteeni menivät rikki. Farkkujen polvet repeytyivät ja toppini hihat naksahtelivat. Takkini olin heittänyt pois hänen hyökätessään.

Tunsin kuuman käden harteillani ja se vetäisi minut eroon Sheilasta. Näin ruskettuneet kädet Sheilan harteilla. Katsoin ylös. Siinä seisoi Sam. Katselin häntä ja silmäni levähtivät suuriksi. Käänsin hitaasti päätäni ja katsoin Jacobia suoraan silmiin. Näin hänen tuskaisen katseensa. Hän katsoi minua ja tiedän mitä hän näki, Bellan. Bellan joka kuoli satakolmetoista vuotta sitten. Pitikin sen vaikutuksen lakata juuri tänään.

“Bella?” hän kuiskasi karhealla äänellään. Pudistelin päätäni. “Olen Issy”, totesin. “Minua et huijaa hitto vie!” hän karjaisi. Purin huultani ja katsoin Jacobia mahdollisimman vihaisesti. Oli kamalaa nähdä hänen tuskaiset kasvonsa näiden vuosien jälkeen. Rakastiko hän minua vieläkin? Minun rakas vanha paras ystäväni.

“Antakaa minun olla!” karjaisin ja ryntäsin juoksuun. Lukittauduin huoneeseeni ja hengitin syvään. Hain levyn autostani ja pistin sen pyörimään. Kuuntelin kehtolauluani ja halusin nukahtaa. Muistelin iltoja jolloin hän oli laulanut tätä minulle. Olin saanut sulkea silmäni todellisuudelta ja ajelehtia pois.

Otin kuvat käteeni. Katselin hänen kauniita kasvojaan. Katsoin kuvaa, missä hänellä oli kauniit, kultaiset, rakastavat silmät. Laitoin sen sinitarralla sänkyni vieressä olevalle seinälle. Kasvojeni korkeudelle. Makasin siinä kauan tuijottaen hänen kasvojaan. Hänen silmiään. Ne olivat joskus kuuluneet vain minulle. Kuuntelin levyä aina uudestaan ja uudestaan. Kadotin ajantajuni, minä haaveilin.

Haaveilin rakkaastani. Muistelin. Muistelin yhteisiä hetkiämme. Kertasin läpi kaiken. Lopulta saavuin siihen sydäntä raastavaan kohtaan elämässäni. Näin kaiken sumuisesti ihmismuistojeni läpi. Silti sydäntäni kirpaisi. Katsoin hänen kasvojaan kun hän vakuutti minulle, ettei rakasta minua enää. Muistin kaiken sen epätoivon.

Lopulta olin turvautunut Jakeen, olin antanut hänen lohduttaa minua ja rakastunut häneen. Olin halunnut suudella häntä ja antaa itseni hänelle, en kuulunut enää Edwardille, tai niin minä luulin. Vampyyriksi muututtuani olin jättänyt taakseni rakkauteni Jakeen, se oli ihmismäinen heikkous. En tarvinnut häntä enää pysyäkseni kasassa. Tarvitsin vain Edwardin, eikä hän ollut enää minun.

Olin antanut kaiken mennä vain, jotta voisin pitää hänet luonani. Se olisi typerää, sillä hänellä oli Sheila. Antaisin hänet Sheilalle. Menin alakertaan. Istuin sohvalle Themeksen viereen. Vedin polvet rintaani vasten ja katsoin elokuvaa. En saanut tolkkua mitä elokuvaa hän katsoi. Lopulta antauduin ja nojauduin hänen kylkeensä. Annoin hänen kehonsa painautua kehoani vasten. Antauduin. Pitäkööt Sheila Edwardin, en voinut tapella. Olin antanut hänen jo mennä.

Themes kietoi kätensä minun ympärilleni. Suljin silmäni. Anteeksi rakkaani, en jaksa enää, ajattelin. Annoin Edwardin kuvan leijua mielessäni ja häälyä pois kokonaan. Nousin ylös sohvalta. Themes nousi myös. Halasin häntä. Hän vastasi halaukseeni. Vedin hetken hänen tuoksuaan. Punnitsin mielialaani. Olin selvästikin sekaisin.

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Susskku_- - 02.06.2010 17:16:33

Ihanaa taas kerran : )
Ihanaa kun Bella tapas Alicen ja se tunnisti sen Bellaks.
Ja se kun Edward koitti saada sen tunnustamaan että se on se sama Bella.
Ja se hautuumaaa juttu kun Jakekin tunnistaa Bellan.
Toivotaan pian lisää.
    ~~Susskku_-

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 02.06.2010 17:38:19

Susskku_- Ihanaa jos pidät.

Seuraavaksi alkaakin uusi osa

Osa kaksi
Petoksia ja valheita

Että sellasta, tulee aika pian. On jo ensimmäinen pätkä melkein valmis. Tulee ehkä huomenna jos jaksan :)

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: phoebeZ - 02.06.2010 19:15:30

Ei Bella voi luovuttaa! Se pitäs nyt taistella Edistä :(
Sheilan voi sitten edelleen heittää jonnekkin kaappiin : >>
jatkoa äkkiä! (;
kiitoksia ♥

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lööperiikka - 02.06.2010 21:08:08

Ihana! Luin tämän vasta nyt.
Tuli kyllä monessa kohtaa kyyneleet silmiin kun on tälläinen angst fiilis.
Hyvä että Alice ja Jacob tunnisti Bellan.
Jatkoa!

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 02.06.2010 21:45:23

A/N Sainkin tän jo tänään laitettua, mutta nyt on takuulla virheitä kun kirjottelin tätä nyt näinkin myöhään. Silmiä rupee jo kohta kirvelemään. No ei, mutta ei jaksa todellakaan keskittyä niin paljoa virheisiin kun olen nyt parin pätkän aikana viitsinyt. Että anteeksi vaan ja toivottavasti pidätte ;)

Osa kaksi
Petoksia ja valheita

Siinä me sitten seisoimme minun käteni hänen kaulallaan ja poskeni vasten hänen lohduttavaa olkapäätään. Lopulta antauduin kokonaan. Painoin huuleni hänen huulilleen. “Issy”, hän kuskasi aluksi torjuvasti, mutta vastaasi lopulta suudelmaani.

En nauttinut suudelmasta hetkeäkään, koska Edwardin suudelmat hiipuivat mieleeni. En antanut sen häiritä. Edward ei olisi enää minun. Lopetin suudelman ja painauduin jälleen Themeksen rintaa vasten. Lopulta huokaisin syvään ja siirryin sohvalle. Vedin hänet mukanani. Hän istui alas ja minä painauduin hänen rintaansa vasten ja jatkoin elokuvan katselemista.

Olen niin pahoillani rakkaani, kuiskasin ajatuksissani. Näin jälleen rakkaani kasvot ja olisin halunnut vaihtaa äskeisen suudelmani hänen suudelmaansa, mutta se oli mahdotonta. Suljin silmäni ja esitin katsovani elokuvaa. 

Olin väsynyt, henkisesti. “Hei elokuva loppui jo”, kuulin Themeksen sanova. En välittänyt. “Issy. Minä tiedän, ettet nuku“, hän naurahti. En vastannut, joten hän kaappasi minut syliinsä ja kantoi huoneeseeni. Hän laski minut vuoteelleni ja antoi suukon otsalleni. Se teki pahaa. Muistelin kuinka Edward oli iltaisin antanut minulle suukon otsalle. Siinä oli erilainen, rakastava, intohimoinen sävy. Tämä oli vain rakastava pusu. Se sai sydämeni kirpaisemaan.

Painoin silmiäni enemmän kiinni ja painauduin tyynyä vasten. Tunsin kurkussani palan ja halusin nukahtaa. Tämä tunne oli kuin nukahtamista ennen tunnettu väsymys, mutta tähän se jäisi. En enää koskaan, ennen kuolemaani, saisi nukkua oikeasti. Tyydyin siis tähän. Minä ajattelin. Loin itselleni kaksi tulevaisuutta. Ensin Themeksen kanssa. Sitten Edwardin kanssa. Halusin jälkimmäisen, mutta tällä hetkellä näytti että joutuisin tyytymään ensimmäiseen.

Avasin silmäni tuntien päästä. Olin luonut tulevaisuudet ja elänyt niissä. Harmikseni olin uppoutunut jälkimmäiseen moneksi tunniksi. Luonut itselleni onnellisen tulevaisuuden, joka oli kadonnut hetkessä. Nyt jäljelle jäi vain kipeät muistot ja toteutumattomat unelmat. Se sai minut nyyhkäisemään. Kaipasin Edwardia aivan liikaa.

Menin kouluun yksin. Themes heitti Susannahin mopollaan. Parkkeerasin mahdollisimman kauas Ashton Martinista. Themes tuli minua kohti ja pujotti sormensa sormieni väliin. Hän hymyili minulle. En voinut vastata hymyyn. Hänen ihostaan huokuva viileys ei ollut niin säkenöivää ja huumaavaa kuin Edwardin käsi kädessäni. Themestä pystyin katsomaan silmiin sekoamatta ajatuksissani. Tämä ei ollut sama asia.

Tämä on niin väärin! Sinä kamala petollinen akka! Särjet hänenkin sydämensä! Särjet lopulta kummankin sydämen! Eikö Jacobin sydän riittänyt? Montako aijot rikkoa? Sinä petollinen ämmä! Ääni päässäni kiljui. Halusin vaientaa sen, en halunnut kuulla totuuksia.

Vedin käteni hänen kädestään, minä olin pelkuri! “Minulla on huono-olo. En ole käynyt aikoihin metsästämässä ja täällä haiskahtaa veri!” huudahdin ja menin takaisin autooni. Ajoin kotiin. En voinut kysyä uudelleen apua Victorilta. Se olisi raukkamaista. Oliko minun viimein paljastuttava Edwardillekin?

Päätin lähteä metsästämää, koska en todellakaan ollut metsästänyt aikoihin. Olin vain murehtinut kaikkea kamalaa, mitä ympärilläni tapahtui. Juoksin ensin joelle ja tarkastelin kuvaani hetken. Olin Bella, siitä ei ollut epäilystäkään. Minun oli siis aika paljastua.

Mieleeni liukui kuva Edwardin loukatuista ja tuskaisista kasvoista kun hän näkisi minut. Se oli minulle liikaa. Hyppäsin jokeen. Sukelsin ja uin vastavirtaan kohti metsää. En jaksaisi kävellä maalla ja tunnustella häpeävää ruumistani. Olin hirviö! En sellainen hirviö kuin Edward luuli olevansa. Olin todellinen hirviö! Vahingoitin kaikkia lähellä oleviani.
 
Metsästin muutama peuraa, koska en löytänyt ainoatakaan puumaa. Se sai minut hieman katkeraksi, olisin niin halunnut nauttia puuman. Pysähdyin äkkiä oudon hajun leijuvan nenääni. Se oli tukahduttavan kuuma haju, se haisi metsälle ja jotenkin pelottavan tutulle. Se oli suden haju! Hyppäsin jokeen ja uin jonkin matkaa eteenpäin.

Uskoin olevani jo turvassa. Nousin joen rannalle ja liotin jakojani vedessä. Otin hiukseni käsieni väliin ja käänsin vedet pois. “Hei vampyyri! Pois alueeltamme!” kuulin huudon takanani. Käännyin jähmettyneenä ääntä kohti. Nuori poika hölkkäsi kohti minua. “Bella?” hän kysyi ja hänen kasvonsa vääntyivät mitä oudoimpaan ja tuskaisempaa ilmeeseen.

“Sinun piti olla kuollut, sano että olet!” hän kiljui. Se oli Seth, Leahin veli. Seisoin vain jähmettyneenä. “Olen Issy”, kuiskasin, mutta ääneni oli liian hiljainen. Liian katuva. Se taisi paljastaa minut heti. “Kaikki luulivat, että olet kuollut. Ihan kaikki”, hän sanoi syyttävällä äänellä.

“Minä olen kuollut”, sanoin elottomasti. Seth katsoi minua aika vihaisesti. “Jacob oli poissa tolaltaan vuosia!” hän syytti. Katsoin häntä hetken. “Ei kuulu minulle. Minä olen kuollut”, sanoin pala kurkussani. Olin loukannut myös Jacobia. Niin monesti kun olinkin häntä loukannut. Niin kauan kun olin elossa loukkaisin häntä aina vain uudelleen.

“Minun täytyy mennä”, sanoin ja hyppäsin jälleen jokeen. “Bella! Hitto vie! Älä mene minnekään Bella!” kuulin hänen huutavan perääni, mutta en välittänyt. Uin myötävirtaan ja nautin sen voimasta. Melkein Liu’uin talomme kohdalle. Nousin rannalle ja juoksin sisälle. Talo oli autio.

En välittänyt missä kukakin oli. Painuin vain suihkuun ja tunsin veden valuvan pitkin kivistä ruumistani. Yritin rauhoittua. Saada metsän, peuran ja susien tuoksun pois itsestäni. Halusin olla puhdas, mutta koska olin niin ilkeä ja kamala olento en voinut tuntea itseäni puhtaaksi.

Lopulta luovutin ja kietouduin pyyhkeeseen. Istuuduin sängylleni ja nappasin stereoideni kaukosäätimen käteeni. Olin käynnistämässä radiota kun Themes astui sisään. “Wau, Issy sinä näyttä hyvältä!” hän tokaisi. Irvistin. Mitä olinkaan tehnyt eilen!

Themes istui viereeni sängylle. Pian hän yritti suudella minua. Hän painoi huulensa huulilleni. Olin jo vastaamassa suudelmaan, mutta peräännyin. Työnsin Themeksen pois. “Anteeksi en pysty”, sanoin pala kurkussani ja juoksin pois. Minä pakenin jatkuvasti, kuinka pelkuri olinkaan!

Ehdin nähdä hänen tyrmistyneet loukatut kasvonsa. Olin satuttanut häntä. Olin uskotellut hänelle että välitin. Olin valehdellut ja herättänyt hänen rakkautensa minuun uudelleen. Mikä hirviö olinkaan. Olin hirviö, joka leikki muiden tunteilla.

Hakkasin päätäni samalla kun pukeuduin. Vedin päälleni vain puhtaat farkut, topin ja hupparin, jonka jätin avonaiseksi. Vedin tennarit jalkaani ja juoksin pihalle. Märät hiukseni löivät selkääni juostessani. En tiennyt minne mennä, joten istuin sammaleen peittämälle kannolle. Painoin pään polviin ja haukuin itseäni.

Vihasin itseäni täydellisesti. Oliko minussa jotakin vikaa? En osannut tehdä mitään enää oikein. En ollut oikeastaan koskaan osannutkaan, jos oikein ajattelin. Olin aina tehnyt virheitä, siksi kai hänkin oli lähtenyt. Olin kaivannut häntä, mutta olin päässyt yli. Uskottelin ainakin kaikille ja jopa itselleni niin. Totuudessa olin aina kaivannut häntä.

Kaipasin edelleen. Halusin kostaa Sheilalle, hän oli tuhonnut elämäni ainoa merkityksen. Olinko todella elänyt sen voimalla, että näkisin vielä hänen kasvonsa. Olin ollut säälittävä. Ei hän ollut enää minun. Minä lähdin pois. Annoin kaiken mennä. Annoin vanhempieni, hänen, hänen perheensä, Jacobin, susien, kaikkien ajatella, että olin kuollut.

Toisaalta jos olisin palannut, olisiko hän rakastanut minua? Olisinko joutunut lähtemään tieto sydämessäni, että hän ei rakastanut minua. Nämä vuodet olin ollut epätietoisuudessa ja se oli auttanut minua elämään. …Jos hän kuitenkin rakastaa minua… Koko ajan olin ajatellut niin.

Mieleeni häälyi ajatus. Olisin palannut. Hän ei olisi rakastanutkaan minua, vaan käskenyt poistumaan elämästään. Myöhemmin löytänyt Sheilan omin avuin, tai Tanyan tai jonkun muun. Olisin elänyt ikuisessa tiedossa. …Hän ei rakasta minua…  Se olisi ollut yhtä helvettiä, mutta entä nyt? Nyt kun hän ei rakastanut minua enää.

Olin hukassa. Oman pääni sisällä. Kaikki oli väärin. Olin tuhonnut kaiken. “Issy!” kuulin huutoa. En välittänyt. Olin vain hukassa. Näin vain mustaa ja ajattelin kuinka hirveä olinkaan. Ajattelin kuinka olinkaan menettänyt kaiken tavoitellessani kaikkea. “ISSY!” kuului lähempää. En vieläkään välittänyt. “BELLA!” Hätkähdin pystyyn. Nyt minä välitin!

Kuuntelin hetken. Minä olin ollut niin hukassa, etten ollut tajunnut kuka huutaa. Lähdin juoksuun. Halusin pois tuon minua oikealta nimeltä huutavan ihmisen tai olennon luota. Juoksin pois. Halusin löytää sen, joka oli huutanut minua tämänhetkisellä nimelläni.

Näin luolan jo kaukaa ja juoksin sinne. Löysin salaoven helposti. En ikinä unohtaisi sitä. Kompastuin kiveen ja lensin naamalleni maahan. Oliko mahdollista, että vampyyri kaatui. Löin nenäni maahan ja kirosin hiljaa. Siihen sattui.

Haistoin jotakin nenäni alla. Verta. Se oli vanhaa ja kuivunutta, mutta silti verta. Se oli todella vanhaa. Sanoisin, että yli satavuotiasta verta. Katselin sitä uudelleen. Ai, totta kai. Se oli minun vertani. Ajatus yökötti minua. Minun vertani!

Nousin nopeasti ylös ja katselin paikkaa missä minut oli raa’alla tavalla murhattu satakuusitoista vuotta sitten. Kolme päivää olin riutunut elävän kuolleen tilassa ja huutanut apua. Satakolmetoista päivää sitten olin avannut silmäni vampyyrina. Haistanut ja nähnyt kaiken. Kuullut ettei minua enää etsitty.

Sen ajatteleminen sai minut surulliseksi. Näin jopa hiuksiani maassa. Näin kokon jäljet. Se sai minut voimaan pahoin. Siinä olivat kerran palaneet Victoria ja Rico. Poika oli ollut hurmaava, mutta halunnut minulle vain pahaa. Hän oli varmistanut kuolemani.

Sivelin seinämää sormillani. Siihen oli tullut pieni murtuma, kun Victoria oli paiskannut minut siihen kaikin voimin. Muistin sen kivun, kaiken sen tuskan. Muistin rasahduksen kun selkärankani napsahti poikki hänen jalkansa alla. Muistin kivun ja turtuneisuuden tunteen, joka siitä oli lähtenyt.

Muistelin. Olin kiljunut kuin hullu. Toivonut ja odottanut pelastusta, mutta kukaan ei tullut. Lopultakin minut oli löydetty, mutta Victoria heitti minut Ricolle, joka laski minut piiloon kärsimään. Tiesin, että heidän suunnitelmissaan oli jatkaa kidutustani, mutta Edward oli tehnyt heistä lopun.

Kitkerät muistot tulvivat mieleeni ja kun nyt olin avannut tulvan en saanut niitä enää pois. Ne vapautuivat kaikki. Se kivun muisto sai minut polvilleni. Kaaduin jälleen maahan, heikkona kuin ihminen. “Ah!” kiljaisin, kun selkärangan murtuminen muistui mieleeni niin eloisasti, että oli turhaa yrittää peittää tuskaa.

Ruumiini vavahti muistellessaan niin inhimillistä tuskaa. Parahdin uudestaan ja lankesin lattialle. Kipu oli nöyryyttävää. “ISSY!” Themes huusi kauhuissaan. Hän tuli luokseni ja nosti syliinsä. “Issy, Issy! Oletko kunnossa?” hän kysyi hädissään.

“Minun täytyy…”, rähisin. Niin mitä minun täytyi? Päästä Edwardin luoko? Miten typerää. Hän ei halunnut minua. Hän halusi Sheilan. Murisin ja se sai Themeksen säikähtämään. “Issy, oletko kunnossa?” hän kysyi huolissaan. “Olen oikein mainiossa!” totesin ja naamalleni taisi levitä oikein murhanhimoinen virne.

Themes talutti minut pois luolasta. Olin tarpeettoman lähellä häntä. Hän melkein kantoi minut ulos. Näin jälleen luonnonvaloa. Se oli häikäisevää ja ihmeellistä. Kaikkein ihmeellisintä oli, että Edward ja Sheila seisoivat ulkona. Alice hieman kauempana.

Tajusin äkkiä olevani aivan LIIAN lähellä Themestä. Näin Edwardin vääristyneet kasvot. “Bella”, hän kuiskasi hiljaa ilmaan. Katsoin häntä pystymättä puhumaan. “Mitäs minä sanoin, ei tuo ole oikea sinulle”, Sheila sanoi omahyväisesti ja omistavasti Edwardille.

“Ed…” sain köhistyä kurkustani. “En ymmärrä”, hän sanoi hämmentyneenä ja tuskaisena. “Älä Edward”, sanoin. “Anna olla. Minä, minä voin…” sopersin. Selittääkö? Miten? Se olikin mielenkiintoinen kysymys. “Ilmeisesti halusitkin minusta koko ajan eroon. Halusit olla tuon kanssa!” Edward sanoi tuskastuneena ja vihaisena ja katsoi murhaavasti Themekseen.

Katsoin häntä ihmeissäni ja yritin ymmärtää. “Älä Edward, älä tee tästä näin vaikeaa”, sanoin murtuneena. “En niin. Annan sinun mennä. Niin kuin haluatkin. En puutu enää elämääsi. Sotkin sen jo kerran. Mennään Sheila”, hän tokaisi. Sheila näytti siltä, että joulu olisi tullut etuajassa. Hän katsoi minua omahyväisesti ja lähti Edwardin kyljessä pois.

“Edward, älä”, kusikasin heidän jälkeensä, koska pala kurkussani painoi aina vain enemmän. “Päästä irti!” karjaisin Themekselle ja hän päästi kätensä vavahtaen. “Älä”, kuiskasin pimeyteen ja nyyhkäisin kuivasti. Olin menettänyt kaiken. Ihan kaiken! Koko saatanan elämäni!

Putosin polvilleni ja paiskasin käteni maahan. Tätäkö oli halunnut koko ajan? Olin tuhonnut jokaisen minua rakastavan pojan sydämen. Olin menettänyt jopa Edwardin. “Älä”, kuiskasin vielä kerran pimeyteen ja vajosin mahalleni maahan. Saisinpa kuolla, voi minä halusin vain kuolla!

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Susskku_- - 03.06.2010 13:45:58

Ihanaa taas kerran <3
Pian taas lisää?
Voi jummi toi loppu, voin kyllä hyvin kuvitella ton Sheilan
joulutunnelmat :D
Ite oisin ehkä halunnu tän kestävän vähän pidempään, ennen kun Edwar tajuu et hei
toihan on Bella se typykkä joka kuoli 113 vuotta sitten :)
Voin myös hyvin kuvitella Sethin ja sen kuinka ilonen se on : )

~~susskku_-

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lööperiikka - 03.06.2010 14:05:03

Ihana! <3
on surullista että  Bella tuntee olevansa hirviö.  :'(
Mutta jatkoa nopeaan!

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 03.06.2010 14:35:21

Susskku_- Ihanaa jos pidit. Jatkoa saattaa ihan hyvin tulla jo tänään. En jaksanu keksii enää, että miten Bella välttelis sitä, joten se nyt paljastus. Ed vaan sai sellasen käsityksen, ettei Bella haluu olla sen kanssa. Nyt ne on molemmat ihan kuollu ja silleen. :D Ehkä saan väännettyä mukavaa Draamaa, ku Bella yrittää keksii haluuko se olla Edun kaa vain ei

Lööperiikka Ihanaa jos sinäkin pidit. Ja no joo Bellahan nyt luulee joka kolmas sekunti, että se on hirviö. Saas nähä tuleeko siitä oikeesti hirviö ;)

Ja ens osaan tulee hieman enemmän Jacobia kans :)  Toivottavasti se ei ole huono juttu ;D

Toivottavasti pidätte jatkossakin <3

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 03.06.2010 14:52:10

A/N Jatkoa sainkin jo nyt laitettua



Ikuisesti ei voi piilotella, mutta entä jos esille tuleminen tarkoitta vain kurjuutta? Onko silloin pakko tulla esiin. Kun kärsimys vain jatkuu ja jatkuu sietämättömänä piinana. Onko silloin heikko jos haluaa pysyä piilossa.

Kun katsoin hänen silmiään näin tuskan ja syytökset. Näin kaiken sen kurjuuden mitä aiheutin, olin aina aiheuttanut ja tulin aina aiheuttamaan. Hän jähmettyi ja vihasi minua. Hän valitsi viimein toisen. Kun yritin estää jotain tapahtumasta, mokasin ja varmistin sen tapahtumisen. Olin pilannut oman elämäni.

Tuijotin liikkumattoman silmäluomieni sisäpintaa. Joku kantoi minua, mutta en enää välittänyt. Olin aina tiennyt tämän hetken tulevan. Se vain tuli liian pian ja paiskautui vasten kasvojani. Menetin kaiken yhdessä vilauksessa.

En uskaltanut avata silmiäni. Mitä jos näkisin Themeksen syyttävät silmät? Näkisin sen nöyryytyksen hänen kasvoistaan. Sen vihan, jota hän nyt tunsi minua kohtaan. Olinko menettänyt hänetkin. Olinko menettänyt Susannahin ystävyyden. Themes oli sentään hänelle kuin veli. Minä olin loukannut loukatun veljeä.

Pystyisinkö enää ikinä katsomaan Victoria tai Catherinea kasvoihin. Olin loukannut heidän ottopoikaansa. Olin loukannut kaikkia. En voisi koskaan enää katsoa kehenkään päin. Tunsin vain syvää inhoa itseäni kohtaan. Miksen saanut kuolla? Miksi minut oli tuomittu tähän?

Minut laskettiin vuoteelleni. Minä vain makasin ja odotin jotakin. en tiedä mitä. Tunteet kiehuivat sisälläni. Viha, raivo, rakkaus, menetys, inho, sääli, viha, raivo, rakkaus, menetys, kaipuu… jne. Haparoin sormillani peittoani. Etsien. Löin sormeni kovaan kapulamaiseen kappaleeseen. Tartuin siihen ja olin löytänyt etsimäni. Painoin oikeaa nappia, vaikken katsonut säätimeen päinkään. Kuulin musiikin leijuvan hiljaa huoneeseeni.

Pistin tuutulauluni soimaan aina uudelleen ja uudelleen. Samalla kertasin kaiken. Kaiken sen mitä oli tapahtunut tänään. Yhden asian tajusin. Olin menettänyt hänet. Olin uskotellut itselleni alusta alkaen, että niin olisi parasta. Nyt kun se toteutui, olisin halunnut, ettei se olisi tapahtunut.

Puristin tyynyni rintaani vasten ja avasin silmäni. Pelkäsin näkeväni jotain, mutta näin vain tyhjän huoneeni. Kuuntelin kappaletta. Tajusin, etten halunnut enää säveltää mitään itse. Halusin vain kuunnella kun hän säveltää. Hyppäsin vuoteeltani ja paiskasin käteni kalliin flyygelini läpi. Potkin sen hajalle.

Maksaisin Catherinelle myöhemmin. Lopun yötä minä piirsin. Yritin jäljentää paperille hänet. Halusin jotakin muistoja, muita kuin vuosisadan vanhoja valokuvia. Halusin jotakin, minkä uskaltaisin rutistaa rintaani vasten. Valokuva oli liian arvokas.

Lopulta aamu sarasti ja huoneeni meinasi hukkua papereihin. Olin rytännyt paperia kokonaisen metsän edestä. Menin nopeasti suihkuun ja pesin hiukseni ja kuivasin ne. Vedin päälleni vanhan mekkoni. Se oli hieman yli puoleen reiteen, joten pistin alle tummat legginssit. Mekko oli yksinkertainen. Ei ollenkaan juhlava.

Laahustin autooni ja ajoin sen kouluun. Minulle oli aivan sama minne sen parkkeerasin. Oliko sillä väliä? En jaksanut välittää mistään muustakaan. Laahustin läpi koulupäiväni ja istuin ruokalassa yksin. En halunnut mennä minnekään. Hieroskelin omenaa kädessäni ja raavin siitä palasia.

Halusin pois. Tarvitsin minkä tahansa tekosyyn, jotta minun ei tarvitsisi kohdata häntä. Hän vihasi minua enkä minä kestäisi sitä. Olin ihan tarpeeksi itsetuhoinen muutenkin. Saattaisin paeta italiaan, jos näkisin hänen katseensa.

Istuin paikalleni ja toivoin, että hän lintsaisi. Olisi vaihtanut ryhmää tai jotakin. Kunhan en vain joutuisi hänen viereensä. Hän saapui tunnille. En katsonut häneen päin. Muistin ensimmäiset päiväni täällä. Olin kohdannut hänen vihaisen katseensa. En halunnut kohdata sitä jälleen. Olisiko tilalle vaihtunut tuskan naamio? Olinko satuttanut häntä todella paljon? Miksi olin niin typerä?

Uteliaisuus voitti. Kurkistin hiusteni lomasta ja hän katsoi minua. En päässyt enää pakoon hänen katsettaan. Se oli täynnä tuskaa. Hänen kultaiset silmänsä olivat tummuneet mustiksi ja varjot silmien alla olivat kasvaneet. Ne olivat jo piinaavan tummat. Hän näytti kärsivältä.

“Bella”, hän kuiskasi. Kuulin äänestä, ettei hän ollut uskonut enää ikinä lausuvansa sitä. Ei niin. Ei vihaisesti ja tuskaisesti. En osannut kuin katsoa häneen. “Miksi?” hän kysyi. En osannut avata suutani. Minusta oli tullut jälleen typerä. Melkein inhimillinen.

“En halunnut satuttaa sinua, mutta minun oli pakko”, sanoin hiljaa. Valehtelija, ääni päässäni huusi. “Sinä et todellakaan enää rakasta minua”, hän totesi.

EI, OLET VÄÄRÄSSÄ EDWARD, niin minun teki mieli huutaa. Kamala ämmä! Ääni päässäni huusi, kun päätin mitä sen sijaan vastaisin. “En, olen niin pahoillani”, kuiskasin ja pelkäsin ääneni sortuvan. Hänen silmänsä tummenivat entiseltään ja silmien tuska kertyi vain.

Kamala! Ajattelematon hirviö, ääni päässäni kiljui. Minä en välittänyt. Halusin pitää hänet kaukana itsestäni tai vahingoittaisin häntä kahta kovemmin. Niin ainakin uskottelin itselleni. “Rakastat sitä Themestä”, hän totesi.

Purin hammasta ja käänsin katseeni alas. Silmäni paljastaisivat minut. Aivan varmasti. Ne rakastivat minun kavaltamistani. “N-”, ääneni sortui. En voinut sanoa sitä. Se oli liian suuri vale. En voisi. Nostin käteni ylös.

“Neiti Stormy”, opettaja sanoi. “Minulla on pahaolo. Saanko mennä hoitajalle?” kysyin. Opettaja nyökkäsi. Otin laukkuni ja vilkaisin Edwardia, hän näytti kärsivältä. Laskin katseeni ja juoksin autooni. Minulla ei ollut aikomustakaan mennä terveydenhoitajalle.

Ajoin La Pushiin. Paukautin autoni oven kiinni Blackien talon kohdalla. Vieläkö hän asui täällä? Hän oli varmasti naimisissa. Se ei herättänyt minussa minkäänlaista kateutta. Olin päässyt epätoivoisesta rakkaudestani häneen.

Koputin ovelle ja minua vastaan tuli… LEAH? Eikö hän ollutkaan kuollut? Jokin oli pielessä. “Onko Jacob?” kysyin. Leah nyrpisti nenäänsä. “Mitä teet täällä vampyyri?” hän kysyi julmasti. “Bella?” kuulin huudon talon sisältä ja Jacob tuli eteiseen. “Mennään ulos”, hän sanoi ja työntyi Leahin ohi. Hän löi oven kiinni.

“Bella mitä teet täällä? Miten edes olet elossa?” hän kysyi hämmentyneenä. “Sinä vihaat minua”, totesin. “Enkä vihaa! Olet edelleen minun paras ystäväni. Ei sitä lasketa, että haiset vampyyrille ja sinun pitäisi olla kuollut”, hän sanoi ja hymyili minulle. En voinut olla vastaamatta hymyyn.

“Uskotko minua jos todella kerron mitä kävi?” kysyin epäröiden. Hän nyökkäsi vakavana. “Lupaatko sitten kertoa miten minä yleisesti ’kuolin’”, kysyin. Hän nyökkäsi jälleen. Hymyilin. Hän oli edelleen minun Jacobini. Minun hölmö paras ystäväni Jake.

“No Victoria siis pahoinpiteli minua, mutta se ei ole oleellista. Se on, että hän aikoi imeä minut kuiviin. Hän aikoi tehdä sen hitaasti. Hän kuuli kuitenkin Edwardin tulevan ja keskeytti. Hän kuoli taistellessaan ja minä olin piilossani makaamassa ja odottamassa kuolemaa. En kuitenkaan kuollut. Suoniini oli päässyt myrkkyä.

Minä kärsin ja kun heräsin vampyyrina, en osannut päättää mitä tehdä. Olin aivan hukassa ja lopussa päätin lähteä omilleni. Jättää kaikki teidät rauhaan. Hankkia oman elämän”, selitin kaiken nopeasti. Niin nopeasti, että hän ehti saada vain yleisvaikutelman.

“No okei sopimuksen toinen osa. Me työnsimme autosi kalliolta ja väitimme kuolemaasi tapaturmaksi”, hän totesi. Auts, se oli varmaan ollut kova pala Charlielle. Olimme hetken hiljaa, sanoja ei tarvittu. Me olimme hetken vain minä ja Jacob.

Uskottelin, että tämä oli tavallinen päivä. Edward ei ollut palannut ja me istuimme vain tässä. Pian menisin kotiin ja tekisin ruokaa Charlielle. Paitsi, ettei Charlie enää ikinä söisi mitään. En enää koskaan näkisi häntä. Painoin pääni polviini.

Jacob kietoi käden harteilleni. “Bells, sinä totut siihen. Minä olen sinun tukenasi. Älä yritäkään huijata minua enää. Olen kaivannut sinua ihan hirveästi”, hän lohdutti minua. Painauduin halaamaan häntä. Hän vastasi halaukseni.

“Onneksi minulla on sinut Jake”, nyyhkäisin hänelle. “Sinulla on aina ollut minut”, hän kuiskasi hiuksiini. Olin iloine. Päiväkausiin sain oikean hymyn huulilleni. “Minäkin olen kaivannut sinua Jake, aurinkoni”, kuiskasin. Hän pörrötti hiuksiani. “Olet yhä se Bella, vaikka pelkäsin sinun muuttuvan”, hän myönsi.

“Ehkä olen vieläkin niin typerä, että muistutan omaa itseäni”, tokaisin. “Et ole koskaan ollut typerä Bells. Sinä vain teet asiat niin kuin parhaaksi näet. Usein ne kääntyvät myös parhain päin”, hän totesi. “Kiitos Jacob. Sinusta on aina apua”, sanoin iloisesti. “Milloin tahansa kulta, milloin tahansa”, hän sanoin.

Hymyilin ja vilkutin hänelle lähtiessäni. Ainakin minulla oli vielä joku, jonka puoleen kääntyä.

Jatkuu...

Kommentteja?

     

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: phoebeZ - 03.06.2010 15:21:30

Jee! Taas uusia lukuja! Kiva, kun ei tarttee aina vaan odotella uusia... (;
Ihania nuo taas oli, mutta muistuttaisin edelleen, että heitä nyt hyvä ihme se Sheilatyyppi jonnekkin
pliiss (:
jatkos piankin?
kiitoksia ♥

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: emaii - 03.06.2010 15:25:31

Lainaus käyttäjältä: phoebeZ - 03.06.2010 15:21:30

Jee! Taas uusia lukuja! Kiva, kun ei tarttee aina vaan odotella uusia... (;

Samaa mieltä (;;
Ihan kiva luku.
Jatkoa (:

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Susskku_- - 03.06.2010 15:47:30

samaa mieltä edellisten kanssa, siitä odottamisesta :)
Voi kun söpö toi Jacobin ja Bellan kohtaaminen <3
En nyt oo mikään erityinen Jacob fani, mutta mitäs tuosta :)
AWW.. ihana luku<3
Pian lisää??
~~ susskku_-

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 03.06.2010 16:07:39

PhoebeZ Kirjottelen aika usein ja lisäilen niitä melkein sitä vauhtia tänne, joten uus luku onkin jo taas muodostumaisillaan. Katselen tässä jaksanko kirjoittaa sen jo tänään valmiiksi? Ehkä viimeistään huomenna :) Sheila pomppii vielä ahkerasti kuvioissa, mutta katsotaan nyt, en lupaa mitään ;)

emaii Kivaa jos pidät :) Ja kuten sanoin jatkoa tulee mahdollisimman nopeasti. Kirjoittelen sitä tässä kommenttien välissä :D

Susskku_- Sinäkin jaksat kommentoida melkein jokaista osaani, kiitos siitä sinulle se saa minut iloiseksi :D En itsekkään ole kamala Jacob fani, mutta se nyt vain sopii tähän. Bella tarvitsee hyvää ystävää, joka pysyy rinnalla ja uskoo, että hänessä asuu hyvä ihminen ;)

Pian loppuu tuo kammottava koulu, joten on vielä enemmän aikaa kirjoitella. Tai sitten vähemmän, kuka tietää. Kirjoittelen niin useasti, kun jaksan :D

Pidättehän jatkossakin :)

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Sally - 03.06.2010 16:34:43

Lisää, lisää, lisää...
Tuskin tarvii sanoakkaan kuinka hyvä' ficci on!
Enää päivä koulua, sit todistukset haetaan lauantain ja sit alkaa loma!!
Anaid

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 03.06.2010 17:40:47

Sally Ihanaa jos pidit <3  Ihanaa todellakin kun alkaa loma, on rutkasti aikaa miettiä tarinoita, kun ei tarvitse laskea mitään ihmeen matematiikkaa tai vastaavaa. On aikaa kunnon juonillekkin :)

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Sarkku - 03.06.2010 18:40:06

Hyviä lukuja on ollut  ;)
En todellakaan ole kyllästynyt, älä pelkää  ;D
Löysin pari pientä virhettä, mutta en jaksa mainita niitä.
Toivottavasti kaikki kääntyy hyvin Bellalla...
Jatka paikkoin

Sarkku

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: B´s dream - 03.06.2010 21:51:53

pikkasen siistiä..  jatkoa ootan... tunnistaako edward missään vaiheessa bellaa?

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 04.06.2010 21:54:18

Sarkku Mukavaa jos olet pitänyt ja toivottavasti et tule kyllästymäänkään ;D Katsotaan saako Bella elämänsä kuntoon vielä joskus ;)
Pulina Senkus kuulostat akalta (vaikka et kyllä kuulosta :D) Bella on hieman törkeä, mutta annetaan se hänelle anteeksi tämän kerran :)  Kyllä Jake aina pärjää silti, vaikka Bella sitä vähän raateleekin noin kuvainnollisesti
B´s dream Jatkoa tuli, ja tunnistihan se sen ja nyt no jo toisen kerran ne joutuu kohtaamaan :)

Kiitos oikein paljon Pulinalle nopeasta ja tehokkaasta betauksesta :)

A/N Tässä tämä luku, virheitä on vain, jos Pulina on niitä jättänyt, epäilen sitä silti ;)
Toivottavasti on nytten sitten helpompi lukea kun vähemmän (melkein olemattomasti) virheitä :)
Toiovttavasti pidätte ! :D



Ajoin pihaamme ja tuijotin koko ajan tietä. Ei minun olisi tarvinnut olla niin tarkka, mutta halusin olla. En halunnut joutua katsomaan ketään silmiin. Ties vaikka hän, Alice tai joku muu tuttu olisi ajanut vastaan.

Nousin autosta hiljaa ja vaivalloisesti. En osannut muodostaa päässäni järkeviä lauseita. En ollut valmis kohtaamaan perhettäni. Kapusin ikkunastani sisään. Se ei tuottanut ongelmia, vaikka ikkunani oli toisessa kerroksessa.

Laskeuduin sulavasti lattialleni ja nostin katseeni. Olin hypätä saman tien takaisin alas, mutta joku löi ikkunan takanani kiinni. Seisoin kasvotusten Themeksen kanssa. Susannah käveli hänen vierelleen vihaisen näköisenä. Olin tainnut taas pilata välimme.  

“Mitä haluatte?” kysyin jo melkein sillä asenteella, etten kerro mitään. “Haluan tietää mitä sinä pelleilet.” Themes sanoi kulmat koholla. Huokaisin.
 “Miksi leikit veljeni tunteilla? Eikö sinulla ole sydäntä?” Susannah kysyi vihaisena.

“On se kai olemassa, mutta se on pysähtynyt kokonaan”, vitsailin. Se ei tehonnut heihin, sillä he olivat yhä vihaisia. “Turha yrittää paeta jälleen! Eikö täällä ole kukaan auttamassa sinua?”, Susannah totesi. Victor ja Catherine taisivat olla muualla. Olin pulassa. En todellakaan voisi paeta enää minnekään.

“En pelleile mitään. Themes, minä, minä…”, mitä minä? Rakastin häntä? Ja paskat! Se olisi vale. “Themes minä olen pahoillani. En uskonut... En tajunnut, että minulla on niin suuria tunteita sitä poikaa kohtaan”, änkytin. “Leikitkö sinä minun tunteillani? Oliko se suudelma vale?” hän oli vihainen. Hyvin vihainen. En tiennyt mitä tehdä.

“Ei oikeastaan”, sanoin hiljaa. Olin hyvin pahoillani. Kuinka kertoisin sen hänelle? “Milloin tapasit sen pojan? Ennen vai jälkeen suudelman?” hän kysyi. “Ennen”, kuiskasin. “Tiesitkö jo silloin, että rakastat häntä?”, hän kysyi. Hänen äänensä kuulosti katkeralta.  “Tavallaan”, kuiskasin.

He tuijottivat minua kuin typerystä, mikä todella olinkin. “Anna anteeksi Themes. Teen virheitä aina. Olen aina tehnyt ja tulen aina tekemään. Sinun suutelemisesi oli virhe, koska en voinut antaa sinulle ansaitsemaasi suudelmaa”, yritin selittää.

Susannah katsoi minua halveksien. Themes lähinnä inhoten. Ehkä silmiin ulottui lievä katkeruus. “Sinä rakastuit poikaan, jolla on toinen! Se ihme typykkä!” hän haukkui minua. Nyökkäsin. Valitettavasti Edward oli ensin minun. Sheila varasti hänet minulta, mutta minä annoin siihen mahdollisuuden.

“En ymmärrä sinua! Se poika on täydellisen rakastunut siihen tyttöön. Mitä et ymmärrä?” hän kysyi minulta aika vihaisena. “En Mitään. En ymmärrä mitään! Minä vihaan Sheilaa!” karjuin. Olin hyvin vihainen. “He olivat yhdessä ennen sinua”, Themes muistutti.

Katsoin häneen vihaisesti. “Eikä, eivätkä olleet!” kiljaisin. Olin raivoissani. Miten Themes saattoi edes kuvitella, että sekaantuisin poikaan, jolla oli jo joku? Ellen olisi ollut hänen elämänsä rakkaus, en olisi edes välittänyt. “Se pimu ei todellakaan ollut Edwardilla ennen minua!” karjaisin. “Olet kovapäinen”, hän huokaisi.

Puristin käteni nyrkkiin. “Laitetaanko musiikkia? Tämä levy on hyvin vanha, se on ihmisajoiltani”, tokaisin ja otin kaukosäätimen käteeni. Painoin nappia ja tuutulauluni lennähti ilmoilleen. Susannahin silmät laajenivat. Themes näytti epäilevän mielenterveyttäni. “Oletko säveltänyt tämän?”, hän kysyi. “En, Edward Cullen sävelsi tämän minulle kauan sitten. Ennen kuolemaani”, selitin.

Themes tuijotti minua suu auki. “Sinä tunsit hänet ennen kuolemaasi!”, hän syytti.Tai siltä se ainakin kuulosti. “Siksi sinä halusit muuttua! Senkin ämmä! Leikit tunteillani koko ajan!” hän kiljui ja juoksi pois.

Se sattui. Se viilsi pysähtyneestä sydämestäni suuren palasen. Themes, veljeni, haukkui minua ämmäksi. Hän huusi sen päin minun naamaani. Susannah näytti nyt myötätuntoiselta. “Jos olisin tiennyt…”, hän kuiskasi. Mitä? Hän ei olisi pakottanut minua tähän keskusteluun? No nyt oli hieman myöhäistä!

Tunsin kynsieni rikkovan ihoni, se sattui. Se sattui yllättävän paljon, muttei läheskään niin paljon, kuin sydämessäni sykkivä kipu. “Mitä? Mitä väliä sillä on, ettet tiennyt? Minä rakastan häntä, hitto vie! En voi sille mitään, en ole koskaan voinut, enkä koskaan tule voimaankaan! Niin se vain menee!” kiljuin ja luhistuin polvilleni lattialle.

Susannah otti askeleen lähemmäs, muttei uskaltanut tulla liian lähelle. “Hän oli täällä koko ajan. Sen typykän kanssa”, hän sanoi. Hän ei meinannut saada sanoja ulos suustaan. Se oli minusta typerää. Mikä häntä vaivasi? Mahdoton myötätuntoko? Hah.

“Issy kulta, minä tiedän tasan tarkkaan, miltä sinusta tuntuu”, hän sanoi hiljaa. Mitä vittua tuokin luuli tietävänsä? EI MITÄÄN! “Etkä tiedä! Et tiedä mitään!” karjaisin. “Voi kyllä minä tiedän. Olen sata varma, että sinusta tuntuu nyt samalta kuin minusta seitsemänkymmentäkuusi vuota sitten”, hän kuiskasi.

Katsoin häntä ihmeissäni. “Julian tapasi yhden toisen tytön. En tunne häntä, en koskaan edes tavannut. Tytön nimi on Alice. Julian ihastui tyttöön ensisilmäyksellä ja jätti minut. Olin katkera. Alice ei antanut Julianille vastarakkautta, mutta Julian ei palannut luokseni. Hän jäi toivomaan, että Alice rakastuisi häneen. Turhaan…” hän nyyhkäisi.

En ollut koskaan ennen kehdannut kysyä mitä hänelle ja Julianille kävi, mutta aihe kiinnosti minua luvattoman paljon. “… Alicella oli toinen. Hänellä oli jo elämänsä rakkaus. Joku Jasper, ja tämä kävi kovistelemassa Julianille. Käski jättää Alicen rauhaan. Alice ei halunnut jättää perhettään. Julian ei luovuttanut, hän odottaa aina, että Alice päättäisi rakastua häneen”, Susannah huokaisi.

“Alice? Alice Cullen?” kysyin äkkiä. Susannah nyökkäsi. “Vihaan häntä, vaikken tunnekaan. Hän vei elämäni rakkauden. Haluaisin tappaa hänet!” Susannah murahti. “En voi antaa sinun tappaa häntä, minä rakastan sitä tyttöä. Hän on paras ystäväni!” sanoin anteeksipyytävästi. Mutten kamalan myötätuntoisesti.

“SINÄ MITÄ? Tunnet tämän Alicen?”, hän kysyi vihaisena. “Hän on Edwardin sisar. Sinähän olit siellä luolan luona, kun Themes haki minut luolasta?”, kysyin. Hän nyökkäsi epäröiden. “Alice on se pieni keijumainen tyttö, jonka tummat hiukset sojottavat joka suuntaan”, sanoin hymyillen ajatellessani Alicea. Susannah tuijotti minua suu auki.

“Issy, et ole kertonut minulle mitään! Minusta alkaa tuntua, etten tunne sinua laisinkaan.“, hän tokaisi. Hän nousi ylös ja hänen kasvoillaan oli pettynyt ilme. Hän käveli pois ja sulki oven hiljaa perässään. “En minäkään sinua”, kuiskasin hänen peräänsä.

Kappale vaihtui hiljalleen. Kuulin Esmen lempikappaleen alkavan. Näin jälleen hänen kasvonsa. Tällä kertaa erilaisina, niissä oli pettynyt ilme. Karjaisin vihasta. Miksi hänkin oli pettynyt minuun? Paiskasin kaukosäätimeni seinään ja soitto pysähtyi. Hyvä niin.

Puristin jalat tiukasti rintaani vasten ja yritin rauhoittua. Minusta oli tulossa mielipuoli. Mitä seuraavaksi rikkoisin? Ensin flyygeli ja sitten stereot. Oikeastaan niiden kaukosäädin. Miksi minä vihasin nykyään musiikkia?

Juoksin peilini eteen. Yritin etsiä punaisia vivahteita silmistäni, mutta mitään ei näkynyt. Silmäni olivat edelleen toffeen väriset. Huokaisin helpotuksesta. En ollutkaan hirviö. Marmorinen ihoni hohti peiliin kulkeutuvan valon takia. Värähdin tuskaisena kauemmas.

Muistin, kun näin Edwardin auringossa ensimmäisen kerran. Se oli huumaava näky. En unohtaisi sitä koskaan. Silloin olin rakastunut häneen. Kaipasin sitä paikkaa. Nyt oli aurinkoista. Ilta-aurinko valaisi maan. Päätin lähteä sille niitylle. Juoksin kiertotietä, sillä en halunnut törmätä Culleneihin. En haluunnut törmätä keneenkään.

Niitty oli juuri niin kaunis kuin muistinkin. Näin jäljet niityllä. Oliko joku ollut täällä? Joku oli istunut niityllä. Tai oikeastaan jotkut. Oliko Edward tuonut Sheilan niitylle? Meidän niityllemme. Tuijotin painaumia vihaisena. Halusin kuristaa Sheilan. Vihan puuskassani päätin myös tehdä niin.

Juoksin Culleneille. Koputin oveen ja yritin taiteilla kasvoilleni hymyn. En onnistunut. Kuulin askelia, jotka kuuluivat Emmetille. Odotin jännittyneenä. Ovi raottui hieman ja Emmet kurkkasi ulos. Hän tuijotti minua sanaakaan sanomatta. “Bella?”, hän kysyi, aivan kuin olisi mahdotonta, että olin siinä.

“Hei Emmet, onko Sheila?” kysyin tekopirteästi, mutta ääneeni sekoittui lievää katkeruutta. “Sheila”, hän sanoi juuri niin kovalla äänellä, että sisällä oleva vampyyri kuuli sen. “Tuliko Eddie jo takaisin?” hän kysyi portaista. Näin Emmetin virnistävän. Siihen sekoittui kauhua ja mielipuolista hupia. Hymähdin.

Sheila pysähtyi portaiden päähän. “TUOKO?” hän huusi kuin jollekin ällöttävälle roskalle. “Sheila, sait huonon vaikutelman minusta. Jutellaanko?” kysyin ja osoitin ulos. Hän katsoi minua epäröiden. Hitaasti, liian hitaasti, hän käveli ulos ohitseni. Minun teki mieli kuristaa hänet siihen paikkaan.

“Mene sinä leikkimään Rosen kanssa”, hymyilin Emmetille ja löin oven kiinni. Johdatin Sheilan kauas talosta. Kuulin hänen tulevan perässäni, epäröiden. Pysähdyin ja kuulin hänenkin tekevän niin. Puristin käteni nyrkkiin ja avasin ne, jotta en näyttäsi uhkaavalta tai vihaiselta.

“Sait minusta alussa hieman väärän kuvan. Yleensä olen mukava ja harkitseva ihminen, tai siis vampyyri. Aivan sama”, tokaisin. “Saatan tosin tehdä muutaman poikkeuksen, mutta jutellaan toki”, sanoin hammasta purren ja häneen katsomatta. Silmieni raivo ei olisi jäänyt edes häneltä huomaamatta.

“Ai. No ensinnäkin, jätä minun Eddieni rauhaan. Hän on minun!” hän komensi. Puristin jälleen käteni nyrkkiin ja avasin ne. “Niinkö?”, yritin pitää ääneni huolettomana, mutta se alkoi kariutua pois. “En pidä siitä miten hän katsoo sinua. Se on ahdistavaa”, hän sanoi itsekkäällä äänellä.

Meinasin tokaista, että "samat sanat likka!", mutta päädyin hieman ei-niin-hyökkäävämpään vastaukseen. “Niin se ei varmaankaan ole mukavaa, ainakaan jos otetaan huomioon, että hän vihaa minua tällä hetkellä sydämensä pohjasta”, totesin hieman ivallisesti.

“Hmp. Hän esittää. Oikeasti hän pitää sinusta, mutta ei tietenkään niin paljon kuin minusta”, hän sanoi omahyväisesti. Purin hammasta ja pelkäsin niiden halkeavan, koska käytin niin paljon voimia. “Ihanko totta?” kysyin, mutta ääneni alkoi kuulostaa katkeralta.

Hän vaihtoi heti asennetta. “Anteeksi vain, mutta pidätkö sinä vielä hänestä?” hän kysyi ivallisesti. “Ehkä”, sanoin hitaasti. “Sen jälkeen mitä hän näki kuinka halailit sitä toista. Haloo, hän ei rakasta sinua enää!” hän sanoi painottaen jokaista tavua.

Päässäni pimahti. “Eikö?” sanoin oikein sarkastisesti ja käännyin hitaasti. “Ehkä hän muuttaa mielensä, jos sinua ei enää ole”, sanoin ja hyökkäsin hänen kaulaansa. Sheila kiljaisi kuuluvasti, mutta sain sen lopetettua tarpeeksi ajoissa.

Halusin repiä hänet kokonaan, mutta jälleen joku keskeytti meidät. Rosalie suojeli Sheilaa ja joku veti minua kauemmas hänestä.
“Mitä hittoa sinä puuhaat Bella?” kuulin vihaisen, kauniin äänen kysyvän. Edward käveli hitaasti puiden suojasta. Katsoin häneen vihaisesti kun hän käveli Sheilan luo.

“Minä vihaan sinua! VIHAAN! Kuuletko? Sinä vain olet tuon pimun puolella, vaikka minä rakastan sinua niin. Vittu, minä sitten vihaan sinua!” karjuin. Lause oli hieman ristiriitainen, mutta viesti sentään meni perille. Vetäisin itseni irti Emmetin teräksenlujasta otteesta ja ryntäsin metsään.

Vittu, minä sitten vihasin Edwardia! "Valehtelija!", huusi ääni päässäni. “Hiljaa”, komensin ja jatkoin juoksuani.

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 04.06.2010 22:46:33

Hmm. Epäilempä, että viimeinen luku lähenee jatkuvasti uhkaavaa vauhtia. Kohta rupeaa juonikuviot loppumaan kesken. Vielä pari lukua saattaa tulla, mutta ihan näin vaan ilmoitan, että loppuu luultvasti pian, ellen keksi jotakin jännäää (aika epätodennäköistä kylläkin)
Että toivottavasti pidätte näistä viimeisistä luvuista, jota vielä tulee :D

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Susskku_- - 05.06.2010 10:44:33

Aww.. IHANA LUKU (Sanon ton muuten joka kerta )
Enn nyt osaa sanoo mitään rakentavaa.
Ja tää ei saa loppua vaikka mitä tulis, :)
~~susskku_-

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: aurore - 05.06.2010 17:02:52

Ihan kiva ficci tämä on.
Minua jää kyllä jatkuvasti ärsyttämään tuo, että Bella juoksee jatkuvasti tilanteesta pois.
Muuten ihan OK, jatka toki.
~a.

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Prumrose - 06.06.2010 13:10:47

Mä en tajua miten multa on mennyt nää kaikki luvut ohi ? :o
Mä luulin että mä olin pistäny tän muistutkseen, mutta en ollutkaan.  :-\
Noh, luin kaikki putkeen ja ihania lukuja olivat ja vaikka niitä lukuja tuleekin enää  vain pari niin saahan Eddie ja bella toisensa ? ::)
Kiitos tästä <3

♥:Prumrose

ps. JATKOA ?  =) ♥

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 06.06.2010 13:20:44

En kerrokkaan, muutenhan menee kaikki ilo siinä  ;D
Ja uusi luku tulee heti, kun se on betattu.
Toivottavasti pian :)
En ole ollenkaan varma tuosta lukumäärästä, mutta katsotaan nyt. Ei niitä kamalasti enää tule 

IggyEatsCupcake Kiva jos pidät
Susskku_- kiitos :) Ja pakkohan sen on joskus loppua, muuten siitä tulee sellasta ärsyttävää jankkausta ;)
aurore Tiedä, mutta kyllä se kohta kyllästyy siihen juoksenteluun
Prumrose Kuten tuossa sanoin, en kerro, sen näkee sitten :D

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 06.06.2010 17:27:36

A/N Nyt se on sitten saatu betattua, kiitos Pulina
Toivotavasti pidätte :D

Olin jossain keskellä metsää. En oikein jaksanut välittää. En huohottanut mistään muusta, kuin sisällä kiehuvasta vihastani. Oli väärin antaa Edward sille pimulle. Kiehuin katkeruudesta. Vihasin sitä ämmää. Siitä olin varma. Potkin kasvustoa tieltäni ja murjotin.

Kuulin askelia, kun ne lähestyivät. Juoksin karkuun. En ollut valmis kohtaamaan ketään. Juoksin niitylle ja siellä polveni pettivät. Näin taas nuo kaksi painaumaa. Miksi? Miksi Sheila tiesi niitystämme? Miksi se paskiainen oli näyttänyt Sheilalle MEIDÄN niittymme?

Alice astui niitylle. “Mene pois!” komensin. “Minä en halua!”, hän sanoi vihaisena. “HYVÄ VIHAA SINÄKIN MINUA! Nyt minulla onkin hyvä olo”, raskasta ivaa. Minä suorastaan tihkuin sitä ympärilleni.

“Lopeta Bella. Itsensä morkkaaminen ei auta sinua eteenpäin mistään. Nyhjäät vain paikallasi. Se on turhaa ja hyödytöntä”, hän saarnasi. “Lopeta Alice! Sinä et ole minulle mikään sanomaan mitä minun kuuluisi tehdä ja mitä ei!” huusin. “Sitä paitsi olen niin hukassa itseni kanssa ja minä vihaan häntä…” “PÄÄ KIINNI BELLA!” Alice keskeytti minut. Tuijotin häntä silmät suurina.

Hän oli suorastaan suloinen vihaisena. Nyt kun olin vampyyri, hän ei ollut pelottavan näköinen.Tai no, oli oikeastaan, mutta ei niin paljon. Tuijotin häntä ja yritin saada hänen mielialastaan kiinni. Hän oli selvästi vihainen, mutta pinnan alla kiehui toinenkin, vahvempi tunne.

“Olen kyllästynyt odottamaan, Bella. Rakkausongelmanne ovat teidän ongelmianne ja ne selviävät kyllä myöhemmin…” “Mutta Alice…”
“Älä sano mitään Bella! Anna minä nyt vain kerron! Olen kyllästynyt. En menetä parasta ystävääni veljeni sekoilun takia!” hän totesi päättäväisesti.

“Voi Alice… Sinä tiedät ettei se käy. Minun täytyisi nähdä Edward”, huokaisin. “Johan minä sanoin Bella! Ei voisi vähempää kiinnostaa, en halua menettää ystävääni!” hän sanoi painottaen jokaista tavua. Hymyilin hänelle. “Olen kaivannut sinua Alice”, kusikasin myöntymyksen merkiksi. “Ja minä sinua, höpsö Bellaseni”, hän kuiskasi ja rutisti minut halaukseensa.

Olin onnellinen juuri siinä. Tahdoin olla Alicen syleiltävänä. Oliko vittuakaan väliä saisinko olla Edwardin kanssa, kun minulla oli Alice? ON, huusi ääni päässäni. On sillä väliä, sillä minä rakastan sitä poikaa, hitto vie!

“Voi Alice, miksi hän ei ymmärrä sitä? Miten minä voinkaan rakastaa häntä vieläkin näin paljon?” nyyhkäisin ja nojasin kasvoni hänen olkapäähänsä. Hän silitteli lohduttavasti hiuksiani. “Hän on suorastaan tyhmä, mutta kyllä hän toipuu. Toivottavasti”, hän huokaisi.

Halusin olla siinä pienen ikuisuuden, mutta milloinpa minun toiveitani olisi kuunneltu? Alicen puhelin alkoi soida ja Jasper pyysi häntä metsälle. Silloin päähäni muistui eräs tärkeä asia. “Välttele Susannahia!” karjaisin hänen peräänsä.

Hän pysähtyi ja lähti kävelemään kohti. “Miksi?” hän kysyi epäröiden. “Sinuun rakastunut vampyyri, Julian, on Susannahin valittu. He erosivat, koska Julian rakastuikin sinuun. Susannah on sinulle katkera”, sanoin nopeasti. Alicen silmät siristyivät. “Mutta minähän torjuin sen miehen”, hän sanoi uskomatta lauseitani.

Mietin, miksi Susannah muuten oli vieläkin katkera? Mutta tietenkin! “Minusta tuntuu, että se vain lisäsi hänen vihaansa. Hänet jätettiin turhaan”, sanoin. Sehän oli päivänselvä syy. “Kuulostaa Rosalielta”, hän huokaisi ja juoksi metsään. Hymyilin. Niin minäkin olisin sanonut.

Alicen lähdettyä minulle jäi taas aikaa haukkua itseni, sillä muutamaa tosiasiaa en päässyt karkuun. Olin kamala ämmä, joka leikki toisten tunteilla. Olin sen päälle vielä pelkurikin. En osaa hoitaa asioita loppuun, vaan juoksen karkuun, ja se jos jokin on raukkamaista. Nyt minulla oli takanani tuhat ja yksi selvittämätöntä asiaa. Typerys, haukuin itseäni.

Miksen selvittänyt mitään? Miksi juoksin pois? Koska pelkäsin kohdata totuuden, se oli ongelmani. Olin selvittänyt välini Jacobin kanssa, mutta se ei riittänyt. Sheilalle olin tainnut tehdä jo selväksi, että vihasin häntä. Edwardille olin huutanut rakastavani häntä, mutta sitten juossut pois.

Löin kädellä otsaani. Kuinka tyhmä joku voi olla? Katselin haikeana jälkiä. En voisi nyt luovuttaa. Se olisi turhaa. Miksikö? Olen menettänyt kaiken, mutta jos menetän Edwardin, olen tuhon oma. Tarvitsen häntä enemmän kuin ihminen hengitettävää ilmaa. Ilman häntä, olen mennyttä.

Piirtelin sormella kuvioita ruohikkoon. Pitäisikö minun mennä selvittämään sotkuni? Kehtaisinko palata Culleneille, kaiken aiheuttamani jälkeen? Olin ollut vain harmiksi. Voisiko se muuttua? Voisinko mitenkään saada Edwardin takaisin ja sen Sheilan lähtemään jonnekin, ihan minne vain?

Laitoin kädet vartaloni ylle. Puristin käsivarsiani. Kuolisin ilman Edwardia, hän oli minun! Vain minun! En saisi luovuttaa. Huokaisin. Minun olisi lopetettava pakoon juokseminen, vain niin saisin hänet takaisin. Entä jos hän rakastaa Sheilaa?! Ei, sitä en kestäisi. Jos on niin, niin minä lähden Italiaan. Toivottavasti Volturit tappavat minut, jos hän ei rakasta enää minua kaiken aiheuttamani tuskan jälkeen.

Kuulin askelia takanani ja otin heti hyökkäävän asenteen. Nousin ylös ja olin valmiina repimään sen, joka kehtasi häiritä minua. Murisin, mutta murinani loppui kun seinään Edwardin kävellessä kohti minua. “E- Edward”, kuiskasin hiljaa.

Ajattelin juosta pakoon, mutta se olisi rikkonut äsken itseni kanssa sovitun sopimuksen. Halusin selvittää kaiken! Aloitettaisiinko vaikka niitystä? Mitä kysyisin? Kysyisinkö, miksi hän oli tuonut Sheilan meidän niityllemme? Mutta tosiaan, oliko niitty enää edes meidän? Oliko se nykyään hänen ja Sheilan. Sen ajatteleminen sai minut surulliseksi.

“Olitko tulossa tänne Sheilan kanssa?” kysyin apeana. Käännyin kuin lähteäkseni jättäen heille tilaa, mutta oikeasti minulla ei ollut aikomustakaan lähteä. En vain halunnut silmieni surun näkyvän.

Kuulin hänen hymähtävän. “Luuletko tosissasi, että toisin Sheilan meidän niityllemme?” hän kysyi korostaen ‘meidän’ sanaa. Se sai minut hengähtämään raskaasti. Välittikö hän todella? “Ketkä täällä sitten ovat olleet?” kysyin kun muistin kahdet painaumat.

Edward katsoi minua mitäänsanomattomilla silmillään. Hänen kasvoilleen levisi ilkikurinen hymy. “Hmm, mitä saan vastineeksi jos kerron?” hän kysyi. “En ole sinulle mitään velkaa!” tokaisin hyökkäävästi. Miksi hän ei halunnut kertoa? Oliko hän oikeasti ollut täällä Sheilan kanssa?

“Kerrotko minulle, miksi halusit tietää?” hän kysyi. Ihmettelin miksi? Nyökkäsin. Kyllä minä voisin kertoa, kai. “Olin täällä yksin eilen…” hän nosti sormensa vaientaakseen minut. Olin juuri ollut keskeyttämässä hänet. Ei hän täällä kyllä yksin ollut…

“Anna minun jatkaa”, hän naurahti kärsimättömyydelleni. Suljin suuni ja puristin sen tiukaksi viivaksi. En ollut varma halusinko kuulla. Huokaisin ja nyökkäsin. Jatkakoot keromustaan.

“Mietin kaikkea mitä viimeaikoina on tapahtunut, yritin selvittää…” hän keskeytti. Hän yritti selvittää mitä? Ärsyttävää jättää lause noin kesken. “No kuitenkin, yritin selvittää yhtä juttua. Alice näki sen ja tuli luokseni. Nuo painaumat ovat meidän. Me tässä istuimme juttelemassa. Se päättyi siihen, että minä ryntäsin vihaisena pois”, hän myönsi nolona. Oikeastaan se oli aika suloista.

“Ai… Aliceko se vaan”, sanoin hämmentyneenä. Olin pelännyt aivan turhaan. “Saanko nyt kysyä, miksi halusit tietää?” hän kysyi. Puristin suuni tiukaksi viivaksi. Olisiko syyni lapsellinen, liian omistushaluinen. En sittenkään halunnut kertoa syytäni hänelle.

Hetkessä hän seisoi minua vastapäätä. “Bella kulta”, hän kuiskasi ja maistoin hänen makean tuoksunsa kielelläni. Hän otti minuun katsekontaktin ja hiussuortuvani oli kiertynyt hänen sormensa ympärille. Hän kieritti sitä siinä. “Kertoisitko minulle, miksi halusit tietää?” hän kysyi ja upposin hänen huumaaviin silmiinsä.

Oliko sillä väliä, että hän oli minulle vihainen? Oliko sillä väliä, että hän kuului toiselle. Minä halusin häntä, tässä ja nyt. Voi vittu! Miksi hänen piti olla niin kaunis, niin huumaava. Oli minun vuoroni humaltua. Olin aivan kuin ihminen, en voinut hänen katseelleen mitään.

“Tuota, minä… Minä taidan rakastaa sinua niin paljon, että teki pahaa ajatellakin, että olisit tuonut Sheilan meidän niityllemme”, änkytin. Jos olisin voinut, olisin punastunut. Hän hymyili niin kauniisti. Kysyin jälleen itseltäni: Onko väliä, ettei hän ole minun? Hänen kuuluisi olla minun, vain minun!

Siinä samassa. Ennen kuin ehdin tajuta mitä olin tekemässä, kurottauduin varpailleni ja painoin huuleni hänen huulilleen. Ilokseni hän ei torjunut minua. Hän otti kiinni käsistäni ja vastasi innokkaasti suudelmaan. Voi kuinka rakastinkaan häntä!

Nojauduin hieman liikaa ja me molemmat kaaduimme maahan. Minä hänen päällään. En silti voinut keskeyttää makeaa suudelmaamme. Hän oli minun, vain minun! En voisi antaa häntä pois. Mitä olin edes kuvitellut? Että luopuisin tuosta jumalaisesta olennosta? Olin typerä, en koskaan voisi tehdä sitä!

“Bella…” hän kuiski huulillaan korvaani. Se ääni, miten hän lausui minun nimeni. Niin rakastavasti, niin omistavasti. Minusta tutui, ettei kukaan saisi minua siitä pois, ei kukaan! Hän huokaili nimeäni korvaani ja minä suutelin hänen solisluutaan. “Bella, minä rakastan sinua!” hän kuiskasi korvaani.

Se sai vaienneen sydämeni tekemään voltin. “Minäkin sinua!” huokaisin oikein kuuluvasti. “Anna minulle anteeksi, anna ne kaikki vääryydet anteeksi”, minä pyysin hänen rintaansa vasten. “Bella, minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa, anna sinä puolestasi minulle anteeksi ne kaikki virheet, ne kaikki joilla loukkasin sinua”, hän sanoi. Hänen äänensä oli hieman karhea, mutta kaunis.

“Olen jo antanut”, kuiskasin ja suutelin häntä uudelleen. “MITÄ HITTOA!” kuului ääni takaani. Pomppasin pystyyn vetäen Edwardin perässäni. Sheila! “Jätä hänet rauhaan! Anna hänen olla! Lopeta hänen lähentelemisensä!” Sheila karjui minulle.

En osannut kuin irvistää. “Tule Eddie!” Sheila komensi. Aloin irrottaa kättäni hänen kädestään, mutta hän lukitsi sormensa käteni ympärille. “Äh, mene pois Sheila”, Edward komensi. Siitä  Sheila ei pitänyt. Hän tuli repimään Edwardia irti minusta.

Edward nojautui vielä suutelemaan minua, mutta minä peräännyin. “Anna anteeksi Edward. Minä, minä voisin satuttaa sinua, sillä minä vihaan häntä”, kuiskasin pahoillani ja osoitin Sheilaa. “Tule jo Eddie, hän torjui sinut”, Sheila kuiskasi. Edward antoi suukon poskelleni ja laski käteni irti.

Sheila raahasi hänet pois niityltä, rintaani pakotti, mutta annoin sen olla. Edward oli sanonut rakastavansa minua! Hän rakasti minua. Enää piti päästä eroon Sheilasta. Pääni alkoi heti suunnittelemaan hänestä eroon-pääsy-suunnitelmia. Löin itseäni takaraivoon. Tyhmä, ajattelin ja lähdin hitaasti, mutta onnellisena kävelemään pois. Enää yksi este oli raivattava meidän tieltämme.

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Susskku_- - 06.06.2010 19:28:46

Uu mama beibe <3
Voi kun söpöä, mutta toi
Sheila sais häipyä jonneki,
Italiaan eräiden tyyppien luo ja
kuolla : )
Heh meitsihän on tänään ilkeellä tuulella :D
O0n 00ttanu tätä k0k0 päivän :)
AWW..
~~~Susskku_-

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: emaii - 06.06.2010 19:30:59

Aaaw voih, nyt ne löys toisensa uudestaan (:
Tosi söpö luku, ei vitsi! :')
Ihana toi niittykohtaus.
Betaus paransi tekstin laatua huimasti ;)

Kiiidos, ja jatkoa (:

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Prumrose - 06.06.2010 22:25:26

OIj,oij!
Ihana luku! <3
Kumpa Eddie ja Bella saisivat toisensa taas, tällä kertaa ikuisuudeksi. ::)
Mutta siis kiitos tästäja jatkoa ? :) <3

~Prumrose

ps. tykkään sinusta kirjoittajanahirmuisesti ja erityisesti siitä ettetanna minun kauaa kärsiä vieroitusoireista sen takia etten ole saanut uutta lukua. :D

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea
Kirjoitti: Lauranood - 06.06.2010 22:38:31

Susskku_- Juu ei Sheila kuulu kyllä omiinkaan lempihahmoihini, mutta hänhän on tärkeä osa tät tarinaa. Hänellä ei valitettavasti ole matkalippua Voltteraan... Vielä  ;D  Uutta tulee kun se valmistuu ja saan sen lähetettyä betattavaksi. Ihanaa jos pidät :3
emaii Juu, hyvä, että sain betan. Teidän on helpompi käsittää suttuisia tekstejäni  :D
prumrose Ihanaa jos pidit :) Se jää kuule nähtäväki... Ja kitos noista loppusanoista taidan pian punastua :D

Juu ja sellasta, että en väännä enempää kuin kaksi lukua enään, mutta aloitan varmaan uuden ficcin sen jälkeen, joka on myös twilight aiheinen, kerron siitä tuonnempana jos kiinnostaa, se kertoo lähinnä renesmeestä, mutta en kerro vielä miten =))

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 8/10 (Uusin 6.6)
Kirjoitti: Lööperiikka - 07.06.2010 09:23:49

Oi... Söpö!
Pidin kovasti luvusta.
JAtkoa!

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 8/10 (Uusin 6.6)
Kirjoitti: Sally - 07.06.2010 11:27:07

Ihana taas kerran!
Kiva, ku edin ahdistelijan nimi on Sheila, eikä Tanya, niin kuin yleensä!
Jatkoa
Sally

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 8/10 (Uusin 6.6)
Kirjoitti: Lauranood - 07.06.2010 20:25:43

Nyt kun tämä on lopussa niin pistin "Orpo pikku Renesmeen" trailerin tuonne. http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=17067.0, K-11 // Beyond lisäsi ikärajan linkkiin
Kerotokaa toki mitä mieltä siitäkin.

Vikat osat tulee kun ne on betattu :)

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 8/10 (Uusin 6.6)
Kirjoitti: aurore - 07.06.2010 20:26:50

Kiva luku oli, ja plussaa vielä siitä, että otsikossa luki nyt paljon lukuja on tullut/tulee olemaan ja milloin uusin luku on ilmestynyt.
Ihanaa, että Bella ja Edward saivat toisensa (:
Betan ilmestyttyä lukujen taso on parantunut ja tekstiä oli mukavempi lukea (:
Jatkoa vain tulemaan (:
~a.

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 8/10 (Uusin 6.6)
Kirjoitti: phoebeZ - 08.06.2010 22:00:22

Oi, oi, oi! Niin sulosta ♥
Edward ei ookkaan ääliö, vaan sama tyyppi kun ennenkin, hyvä
nyt vaan Sheila pois ja myös siitä Susannahtyypistä ois mukavaa päästä eroon (;
jatkoa millon??
kiitoksia ♥

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 8/10 (Uusin 6.6)
Kirjoitti: Lauranood - 08.06.2010 22:03:16

A/N Nyt toiseks vika osa :)

Menin kotiin. En voinut lakata hymyilemästä. Olin onnellisempi kuin aikoihin. Edward rakasti minua! Minun teki mieli huutaa se koko maailmalle. Hittoon joku Sheila. Hän oli kuin kärpänen. Ärsyttävä, mutta mitäänsanomaton olento. Usein leikitään, ettei se ole edes samassa huoneessa. Sellainen Sheila oli, hänen olemassaolollaan ei ollut merkitytä. Vai oliko?

Mietin hetken järkevämmin. Yritin pudistaa rakastuneen mielialani jonnekin muualle. Oliko sillä Edwardille väliä? Ainakin Rosalie nostaisi metelin. Minun mielipiteeni ei painanut mitään. Olin vain yksi ihminen, vampyyri, joka tuhosi ja murskasi muiden sydämiä. Themeksen kasvot leijuivat verkkokalvolleni ja Jake piti perää.

“Mitä minä teen itseni kanssa?” kysyin ääneen. Olin toivoton petturi. Huokaisin, olin monelle selityksen velkaa. Juoksemalla karkuun olin jättänyt taakseni monta umpisolmua. Ne taitavat aueta enää vain saksien avulla, mutta en halua sitä!

Niiden selvittäminen hienovaraisesti voi olla vaikeaa. Haluavatko he olla vielä ystäviäni sen jälkeen, kun olen kertonut heille, etten ole koskaan aikonut ottaa heitä?

Takaatani kuului askelia ja joku tarrasi minua vyötäröstä. Hän rutisti kätensä ympärilleni. Hetken pelkäsin, että Sheila oli tullut kostamaan. Sitten tuli haju. Alicen tuoksu oikeastaan. Huokaisin. “Sinä pelotat minut vielä joskus kuoliaaksi!” huudahdin hänelle ja hän naureskeli.

“Te sovitte!” hän vain kiljui. “Älä riehaannu Alice! On vielä yksi pikkuinen ongelma”, sanoin. Vai pikkuinen muka, valtaisa se minusta oli, enkä viittaa mitenkään hänen takapuoleensa, vaikka voisihan siitäkin toki murjaista pari mukavaa vitsiä… Naureskelin itselleni. Ei Sheilalla toki ollut isoa takapuolta, hänhän oli vampyyri. Ei se tosin kamalasti vaikuttanut. Tyhmä minä! Irvistin itsekseni.

“Mennään heti huomenna shoppailemaan!” Alice kailotti. Huokaisin. En ehtinyt estää ilkeää lausetta karkaamasta huuliltani, mutta pian se jo leijui ilmassa, sanoina  minun äänelläni. “Niin, minulle taitaa olla helpompi etsiä hameita kuin Sheilalle”, naurahdin. Löin kädet suulleni.

“Anteeksi Alice! Minun ei todellakaan ollut tarkoitus sanoa mitään tuollaista!” kiljahdin. Mitä olinkaan tehnyt! Sheila oli kaunis ja normaalikokoinen, vittu kun minä olinkin mustasukkainen! Miksen osannut pitää päätäni kiinni?!

“Wau, Bella! En ole ikinä kuullut sinun sanovan kenestäkään mitään noin ilkeää. Sinä taidat oikeasti pitää häntä uhkanasi”, Alice sanoi hämmentyneenä. “Se oli vahinko”, mutisin. Ei minun ollut tarkoitus olla ilkeä.

“Bella ne ovat luontaiset vaistosi, sinä et voi niille mitään. Edward on sinun sielunkumppanisi. Toisen naispuolisen vampyyrin omistava asenne saa sinut varpaillesi ja haluat hänestä vaistomaisesti eroon. Silloin ovat kaikki keinot sallittu”, Alice yritti selittää. Se ei tehnyt oloani paremmaksi.

“Minusta on tullut aivan hirveä!” parkaisin. “Bella olet toivoton!” Alice naureskeli. Hän ei ollut kamalan vakuuttavan kuuloinen siinä hihitellessään. Pyörittelin silmiäni. “Bella hei, tule meille”, Alice ehdotti.

Menin aivan lukkoon. Minä, heille? “Alice, en ole varma. Se ei kuulosta hyvältä idealta”, kusikasin. “Höpsis! Sinähän tulet!” hän komensi ja tarttui käteeni. Hän alkoi raahata minua poispäin kotitalomme suunnasta. “No joo, jos nyt ihan pikkuisen kävisin katsomassa”, mutisin. Se meni kuin kuuroille korville.

Me lähdimme juoksuun. Saapuessamme valkoisen talon eteen menin jälleen lukkoon. Siitä oli kulunut niin kauan, kun olin viimeksi astunut tuohon taloon. Kun olin kulkenut siellä ja toivonut sen olevan myös minun kotini.

Alice avasi oven. Emmet ja Esme olivat olohuoneessa meidän saapuessamme sinne. Emmet katseli televisiota ja Esme piirteli jotain vihkoonsa. Kai jotain talon suunnitelmia. Irvistin. Hän kai suunnitteli jotain järkyttävää muodonmuutosta johonkin taloon. Lopputulos olisi tietenkin täydellinen, niin kuin aina. Hymyilin.

Esme nosti katseensa minuun. “Bella?” hän kysyi epäuskoisesti. “Hei Esme”, sanoin ujosti. Pitiköhän hän enää minusta? Oliko Sheila hänestä ihanampi? Esme nousi ylös ja käveli inhimillistä vauhtia luokseni. Esme näytti punnitsevan jotain ja näin sivusilmällä Alicen nyökäyttävän päätään, vain hiukan.

Esme otti yhden askeleen ja halasi minua, se yllätti minut, mutta vastasin halaukseen. “Minun oli ikävä sinua kulta”, hän kuiskasi minulle. “Minunkin sinua”, kusikasin hänelle takaisin. Esme oli niin kultainen, niin ihana, minä rakastin häntä. Hän silitti poskeani. “On ihanaa saada sinut takaisin”, hän sanoi iloisesti.

En osannut kuin hymyillä. Emmetkin pääsi ylös sohvalta ja rutisti minut karhunhalaukseen. “Terve Bella!” hän huikkasi minulle. “Aiotko tappaa minut?” naurahdin. “Ai hups”, hän sanoi muka pahoillaan. Pyörittelin silmiäni. Oli ihanaa saada Emmetkin takaisin. Oma karhumainen isoveljeni.

“Hei Bella”, kuulin Jasperin äänen. Nyökkäsin hänelle. Hän oli hieman lähempänä kuin ennen, mutta silti kaukana. Näin hänen kasvonsa ensikerran vampyyrisilmilläni ja näin hänen kasvoillaan monia arpia. Samanlaisia puolikuunmuotoisia kuin minun käsivarteni arpi, vampyyrin puremia. Jasperilla niitä oli vain satoja enemmän kuin minulla.

Rosalie ja Sheila kävelivät alas. Molemmilla oli kasvoillaan ylimielinen ilme. Näki, että he olivat sukua… Rosalie oli vain paljon kauniimpi. “Bella, tulit sitten takaisin”, Rosalie sanoi sinua-ei-kaivattu sävyyn. Minä vain nyökkäsin. “Hauska nähdä sinuakin Rosalie”, sanoin, vaikka kohtaamisemme oli kaikkea muuta kuin hauska.

“Hmp”, oli ainoa järjellinen asia, mitä Sheila sai suustaan. Ymmärrettävää, tuollaiselta apinalta…  Voi hitto, miksen osannut jo lopettaa? En osannut muuta kuin irvistää Sheilalle. Minkään laista hymyä en saanut kasvoilleni häntä ajatellessani. Olinkohan hieman liian ilkeä?

Carlise käveli Edwardin, minun Edwardini kanssa alas portaita. He juttelivat jostain, mutta Sheila rykäisi oikein kovaan ääneen. “Terveydeksi”, tokaisin kiusallani. Hän katsoi minuun murhaavasti, mutta olimme sentään saaneet Carlisen ja Edwardin huomion.

“Hei Bella”, Edward säteili. “Ihanaa tavata sinut taas Bella, tervetuloa takaisin”, Carlise sanoi iloisena. Sheilalta vetäistiin matto alta. Se huvitti minua suunnattomasti. Perhe, jota hän luuli omakseen pitikin minusta, voi raukkaa. Oikeasti räkätin pääni sisällä mielipuolista voitonnaurua, mutta sitähän ei kukaan koskaan saisi tietää…

Edward seisoi portaiden juurella. Hän ei viitsinyt tulla luokseni, koska Sheila oli samassa huoneessa, sekä Rose, joka vetäisisi minulta pään irti. Minun teki kamalasti mieli tietää mitä Edward tekisi. Jättäisikö hän Sheilan? Miksen minä voinut osata lukea ajatuksia? Aivan tyhmää!

Murjottaessani tajusin. Minä en voinut lukea ajatuksia, mutta Edward pystyi. Siirsin kilpeäni varovasti. Se teki kipeää, henkisesti. Oli suurta herjausta siirtää suoja yltäni, mutta minä pakotin sen liikkumaan. Minun oli pakko saada tietää. Edward, kuuletko minua? kysyin pääni sisällä. Edward katsoi minuun silmät suurina ja nyökkäsi epäröiden ja kiinnostuneena. Mitä aijot tehdä? Ajattelin. Hän hymyili ilkikurisesti. Jätätkö Sheilan? Esitin kysymyksen päässäni. Hän nyökkäsi aivan pikkuisen.

“Mitä sinä teet Eddie?” Sheila kysyi ärtyneesti ja katseli meitä. Me taas katselimme toisiamme silmiin. Loksautin kilpeni paikalleen ja Edward näytti nyrpeältä. “Oliko pakko? Teit juuri jotain, jonka olen halunnut kuulla jo vuosia!” hän parahti. Irvistin hänelle. “Ei makeaa mahantäydeltä”, huikkasin hänelle.

Hän soi minulle rakastamani vinon hymyn. Olin pakahtua onnesta. Vielä yksi kysymys. Sen kilpeni minulle soisi. Irrotin taas kilpeni mielestäni. Rakastatko sinä minua? Kysyin päässäni. “Kyllä! Aina ja ikuisesti!” hän huudahti. Minä varmasti säteilin, kirjaimellisesti, sillä aurinko paistoi ikkunoista valaisten kehoni.

Tänään oli oikein aurinkoinen päivä, joten huomiseksi oli siis luvassa varmasti sumuista ja sateista. Se sai Sheilan karjaisemaan. “Mitä sinä sopotat Edward? Mitä tarkoitat? Sano, ettet rakasta häntä! Rakastat vain minua! Sinä olet minun!” hän kiljui.

Edward näytteli surullista. “Sheila kulta, minulle on aina sanottu, että valehteleminen on rumaa. En aio valehdella. Olen pahoillani, mutta en vain osaa rakastaa sinua. Minä rakastan ainoastaan Bellaa”, hän oli ikuinen herrasmies. Ainakin minusta.
ard kysyi masentuneen kuuloisena.

Sheila näytti siltä kuin joku olisi kuollut. “Hittolainen sun kanssas Edward!” Rosalie kiljaisi. “Haluatko, että Sheila jää yksin?” hän kysyi käärmeissään. “Haluatko sinä, että minä elän koko elämäni onnettomana ja surullisena vain siksi, etten saanut itse valita?” Edward kysyi surullisena.

Hän loi palvovan katseen minuun ja meinasin sännätä saman tien hänen syliinsä. “Ei Edward! Älä tee tätä minulle!” Sheila kiljui ja juoksi Edwardin syliin. “Ethän sinä voi jättää minua!” “Minä olen oikeasti pahoillani, mutta minun on pakko. En voi elää ilman Bellaa”, hän sanoi muka surullisena.

Vaiennut sydämeni halusi lentää pois kokonaan. Edward oli sanonut tänään niin monessa eri muodossa rakastavansa minua, etten tiennyt miten päin olisi pitänyt seistä. Olin täydellisen huumaantunut. Hän oli ehdottomasti minun sielunkumppanini. En halunnut mitään tai ketään enempää kuin hänet.

Sheila suuttui. hän ponkaisi kimppuuni. Kiljaisin tuskasta kuullessani ja tuntiessani sormeni irtoavan muusta ruumiista. “BELLA!” Edward sähähti kauhusta. Hän heitti Sheilan jonnekin ja nosti minut ylös. Minä vaikersin hiljaa.

“Älä huoli kulta, saat sen takaisin”, hän kuiskasi ja asetti pikkurillini paikoilleen. Odotin ja pian tunsin kutittavan tunteen. Näin verisuonteni ja lihojeni sulautuvan jälleen yhteen. Näky oli mitä järkyttävin. Kun sormi oli jälleen täydellisesti paikallaan Edward suuteli sitä.

“Noin ikään”, hän sanoi. Hymyilin hänelle. “Minusta Carlisen piti olla lääkäri, mutta sinun taitosi voittavat hänetkin”, hymyilin ilkikurisesti. Sheila loi meihin vihaisia silmäyksiä. Hän seisoi keskellä lasinsirpaleita. Edward oli viskannut hänet astiakaappia päin. Meinasin revetä nauruun.

Edward nosti minut pystyyn ja käperryin hänen kainaloonsa. Edward katsoi Rosalieta syyttävästi. “Näetkö nyt, millaisen hirviön olet tuonut kotiimme. Hän halusi tappaa Bellan!” Edward syytti. Rosalie näytti todella kalpealta. “Olen niin pahoillani Bella, olen tehnyt sinulle paljon pahaa”, hän kuiskasi.

Hymyilin hänelle. “Ei muistella pahalla”, totesin. Hän loi heikon hymyn minulle. Sheila sai kamalan nyyhkytys kohtauksen ja ryntäsi pihalle. En osannut tuntea myötätuntoa. Olin saanut prinssini takaisin.

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 9/10 (Uusin 8.6)
Kirjoitti: Lööperiikka - 08.06.2010 23:07:46

HYVÄ BELLA! Tai no hyvä sinä! ;)
Pidin kovasti ja jouduin puremaan nyrkkiäni etten repeisi nauruun ja herättäisi koko taloa...
Vielä yksi osa... Ja se viimeinen osa nopeasti tänne heti!

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 9/10 (Uusin 8.6)
Kirjoitti: Susskku_- - 09.06.2010 01:51:45

Ihanaa taas kerran :)
En ollukaan huomannu että tähän on tullut lisää.
Ja luin sen vasta nyt,. (Whataa kello on 01.51  :o :o)
Ei ois kyllä Rosen uskonu pyytävän anteeks, vaikka
se lempihahmojani onkin niin ei se kyllä oo anteekpyyteleväistä tyyppiä :D
Siks varmaan pidänki siitä niin kauheesti kun se ei oo semmone että anteeks anteeks kokoajan ja tykkään siitä muutekki niin paljon :D
Ja Sheila murr... :D En tiiä vihaan Sheilaa niin kauheesti kun se on tollane vammane ja ilkee :) Mutta toisaalta ymmärrän sitä siis sillein ko toinen tykkää Ediestä, mutta Eddie kattoo vaan Bellaa nin kyllä se mahtais muakin hiukan sapettaa :D (En nyt tarkota että voisin melkeen tappaa jonkun että saisin sen itteleni, mutta niin.)
Oumaicatz enää 1 luku, vai onko jonkin moinen epilogi tulossa?
Luin muuten ton "orpo pikku renesmee" jutun ja en ehtiny/pystyny kommaa sitä mutta eehkä huomenna :)  Oli kyl ihan hyvä kommaan paremmin siihen sitte :))

~~~susskku_- (ttas minä  :o)

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 9/10 (Uusin 8.6)
Kirjoitti: phoebeZ - 09.06.2010 07:03:46

JEEEEEE!
tätä oon koko ficin ajan odottanut.. astiakaapin läpi... voi hitto, nauran itteni kuoliaaks täällä! (;
ja oli kyllä aika sulosta Rosalielta pyytää anteeks : >>
nyt eikun vaan viimenen osa kehiin!
kiitos paljon! ♥

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 9/10 (Uusin 8.6)
Kirjoitti: Anaid - 09.06.2010 10:37:18

Ihana oli taas kerran!
Jotenkin toi Rosalien anteekspyyntö tuli vähä hassusti, et ku se eka vaa raivoaa, ja sit Sheila hyökkää Bellan kimppuun ja irrottaa silt sormen ja sit Rosalie pyytää kaikkee tekemäänsä anteeks. Et se anteeks pyyntö tuli vähä töksähtäen, jos multa kysytään, mutta kaikesta huolimatta mä rakastan tätä ficciä!!!

Anaid
p.s. tuli vähä sekava comment...

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea 9/10 (Uusin 8.6)
Kirjoitti: Lauranood - 11.06.2010 09:31:41

Lööperiikka Toivottavasti et herättänyt koko taloa :)  Tässä nyt viimeinen osa
Susskku_- Kiitos sinulle, kun olet jaksanut lukea ja kommentoida melkein kaikkiin :D Toivottavasti jaksat vielä tämänkin osan. Hmm, ja toi Rosen anteekspyyntö, niin miten sen nyt ottaa. Eihän Rosekaan voi täydellisen tunteeton hirviö olla :)
PhoebeZ Kiitos sinullekkin ja tässä tämä viimeinen osa
Anaid Ei oikeestaa. Punnitsin itsekkin vähän sen anteekspyyntö, jutun kanssa, mutta näin se nyt vaan meni :)
Pulina Kiitos TODELLA suuresta avusta! Viimeiset osat tulivat ihan tarpeeksi nopeasti, en itse vain pystynyt vielä eilen sitä pistämää. Ehdin vain käväistä koneella.

Puolustan itseäni: Näin kyllä, että se oli sähköpostissani ja ajattelin teitä, mutta en viitsinyt ruveta säätämään kiireessä. Eihän yksi päivä lisää mitään muuta ;)

A/N Tässä nyt tämä viimeinen osa. Kiitos ihan kaikille, joita en ole erikseen muistanut ja joita olen :)  Ilman teitä kaikkia en olisi onnistunut tai jaksanut tehdä tätä. Olette erittäin arvokas tuki. Tämä viimeinen osa on vähän sellainen epilogin tyylinen, mutta pistin sen nyt ihan luviksi. Saattaa ola muita hieman lyhyempikin. Anteeksi siitä :D  Toivottavasti pidätte.

Viimeinen luku
Onnellinen loppu


SheilaPoV

Juoksin kauas. Miten se paskiainen saattoi valita Bellan? Bella oli tavallinen, ruma, tai no, ei oikeastaan ruma, mutta… En osannut edes pukea sanoiksi kiehuvia tunteitani. Olin ollut varma, että Edward oli tarkoitettu minulle, mutta ei. Hän valitsi Bellan!

Pala kurkussani painoi. Minä itkin, tai ainakin olisin itkenyt jos olisin voinut. Kasvoni olivat taatusti vääntyneet kamalaan irveeseen ja silmiäni kirveli hassusti. Miksei minulla ollut kyyneliä? Se olisi ollut niin helppoa. Olisin voinut kyynelten avulla paljastaa mielipahaani. Nyt minulla oli vain rinnassani tyhjä ja ontto kohta, missä olisi kuulunut olla sydän.

Juostessani törmäsin johonkin. Lennähdin sen iskusta kauemmas ja mieleeni työntyi muisto.
Hyökkäsin Bellan kimppuun. Olin raivoissani. Näin vain punaista. Tunsin sormen kämmeneni sisällä. Se olisi niin helppoa. Kuulin sormen naksahtavan poikki, tunsin sen kädessäni, irtonaisena. Kuulin Bellan karjaisevan kivusta, Edwardin huutavan häntä nimeltä, huolestuneelta.

Olin tarttumaisillani tytön päähän. Punainen väri vain syveni. Edward halusi auttaa tuota tyttöä. En ehtinyt saada otetta Bellasta. Tunsin Edwardin käsivarret ympärilläni.

Kuvittelin, että hän veti minut pois, syleilyynsä. Se oli harhaa. Hän tiukensi otettaan. Tunsin olevani ilmassa. Hän päästi irti ja samalla viskasi minut voimakkaasti lentoon. Tunsin ilmavirran suhisevan korvissani, tömähdin kiveen. Se teki kipeää, myös sydämelleni.

Pettymyksen karvas tunne liimaantui minuun, olin menettänyt rakkaani.

Se oli niin väärin! Edward välitti vain Bellasta. Olin typerä kun olin edes kuvitellut muuta.

Katsoin kiveä, johon olin törmännyt. Näin komean miehen seisovan minua vastapäätä. “Sattuiko sinuun?” hän kysyi hädissään. Mies oli komea. Näin hänen lämpimänruskeat hiuksensa, hänen toffeiset kutsuvat silmänsä. Sydämeni syttyi tuleen. Hittoon joku Edward!

Mies ojensi kätensä ja auttoi minut ylös. “Themes”, hän esittäytyi. “Sheila”, hymyilin hänelle. Olin rakastunut. Edward oli vain pistävä muisto rinnassani. Näin vain tämän uuden miehen kasvot, Themes, miten kaunis nimi.

JacobPoV

Se oli siis totta. Bella ja Edward löysivät jälleen toisensa. No onneksi en ollut enää edes herätellyt kamalasti toiveita, mutta pieni toivonkipinä oli silti ehtinyt jo syttyä. En jaksaisi asua Leahin kanssa enää pitkään. Hän ja minä olimme vain kämppiksiä. Bella oli tainnut saada hieman eri kuvan.

Mitä minä sitä murehdin? Maailmani oli kääntynyt ylösalaisin. Bellan piti olla kuollut, mutta hän palasi. Me olimme vieläkin ystäviä, mutta vain ystäviä. Se ei koskaan tulisi muuttumaan. Huokasin raskaasti. Miksi minulle piti käydä näin?

Hyppäsin uimaan kalliolta. Se vapauden tunne, joka siinä syttyi oli huumaava. Olin rakastunut siihen tunteeseen. Kaiken hyvän on silti loputtava, aivan kuten minun ja Bellan suhde. Minä paiskauduin kylmään, herättävään veteen. Unelmat murskaantuivat.

Uin ripeästi rantaan. Se oli totuuteen totuttelemista. Olo oli yhä märkä, mutta enää ei ollut sentään niin kylmä. Silloin ohitseni käveli tyttölauma. Aluksi en oikeastaan edes vilkaissut heihin kunnolla, mutta silmäni kohdistuivat heihin silti uudestaan.

Näin tytön. Hän oli kaunis. Hänellä oli ruskeat kiharaiset hiukset ja suklaanruskeat silmät. Hänen ihossaan oli vivahde kullanruskeaa. Niin kaunis. Silloin kaikki langat, jotka sitoivat minua tähän maailmaan katkesivat. Antaen tilaa vahvemmalle langalle. Se sitoi minut tähän maailmaan.

Maailman vetovoima muutti suuntaansa. Ennen maa veti minua puoleensa nyt hän. Tältäkö tuntui leimaantua? Unohdin Bellan. Olimme viimein vain ystäviä. Tarvitsin tätä tyttöä enemmän kuin ketään. Pitäkööt Bella Edwardinsa.

Kävelin esittäytymään tälle tytölle, joka oli nimeltään. Daniella. Minun Daniellani oli takuulla maailman kaunein. Olin viimein vapaa ja silti vanki, ei ollenkaan hassumpi tunne!

EdwardPov

Voisin vannoa, että olin maailman onnellisin mies. Vierelläni seisoi takuulla maailman kaunein olento, Bella. Miten olinkaan kaivannut kaikkea hänessä! Tänään se kaikki olisi viimein minun, ikuisesti. Laskeuduin polvelleni. “Isabella Swan, nyt ilmeisesti Isabella Stormy, tuletko vaimokseni?” kysyin ja voisin vannoa hohtavani onneasta.

Bella näytti harkitsevan. Pilailiko hän kanssani? Nyt hän oli vaarallisilla vesillä! Lopulta hänen ilmeensä suli mitä kauneimpaan hymyyn. “Aina ja ikuisesti”, hän kuiskasi. Pujotin sormuksen hänen ojennettuun nimettömäänsä ja suutelin hänen jokaista sormeaan. Nousin ylös ja suutelin häntä.

Meidän huulemme kohtasivat ja olin vielä onnellisempi kuin äsken. Hän oli minun, vain minun! En ikinä enää päästäisi häntä menemään. En ikinä. En ikuisuuden minään päivänä, hän olisi minun. Nyt ja aina.

BellaPoV

Heti aamulla Alice tuli hakemaan minut. Olin juuri viettänyt ikuisuuden kauneimman yön Edwardin kanssa. En takuulla saisi hymyä pois huuliltani koko loppu ikääni. En ainakaan koko tänä päivänä. Edward oli minun!

Alice laitteli ja meikkasi minua monta tuntia. Lopulta sain mekon ylleni. Se oli kaunista satiinia. Alice raahasi minut peilin eteen ja ihastelin siitä itseäni. Olin jopa sopinut riitani Rosen kanssa. Olimme nyt läheisempiä kuin ennen, emme kuitenkaan kamalan läheisiä. Kai hän kantoi minulle vieläkin kaunaa, jostain minulle tuntemattomasta syystä.

Katsoin itseäni. Olin menossa naimisiin! Eikä se häirinnyt minua ollenkaan. Saisinhan minä Edwardin virallisesti, ikuistesti. Lopulta sain kimpun käteeni ja Victor saattaisi minut.

Hän olisi tavallaan isäni, mutta nyt tiemme eroaisivat. Minusta tulisi Cullen. Ennen kun lähdin alas käväisin parvekkeella. Otin yhden kukkasista ja puristin sen hellästi käsieni väliin. “Hyvästi, Issy Stormy”, kuiskasin ja päästin kukan menemään.

Otin toisen kukkasen. “Hyvästi iäksi, Isabella Swan”, kuiskasin. Ne kaski puolta minusta olisivat nyt menneet lopullisesti. Tilalle tulisi, uusi, vahvempi Bella Cullen. Onnellinen ja elämästään tosissaan nauttiva vampyyri.

Lopulta palasin takaisin sisälle ja me kävelimme hitaasti häämarssin tahtiin. En kiinnittänyt huomiota huoneen koristukseen. Näin vain Edwardin. Vain hänen kauniit muotonsa ja kasvonsa. Kukoistavat silmänsä, jotka olivat kirkkaammat ja onnellisemmat kuin ikinä minun aikanani.

Hiljaa ja rytmissä, liian hiljaa. Minä lähenin häntä. Minun omaa enkeliäni. Kukaan eikä mikään voisi koskaan estää tätä liittoa. Aivan pian hän olisi minun!

Lopulta pääsin hänen luokseen ja hän ojensi kätensä. Minä tartuin siihen enemmän kuin innokkaasti. Kaipasin jo hänen kylmää ihanaista kosketustaan. Olin juuri siellä missä halusinkin olla. Edwardini luona.

Kun olin päässyt hänen luokseen soin silmäyksen valkeaksi koristeltuun huoneeseen. Se oli satumaisen kaunis ja aivan epäilemättä Alicen, joka oli viimeinkin minun kälyni,  koristelema. Näin kaikki tuttuni.

Jacobkin oli siellä. Hänen vierellään seisoi kaunis tyttö. Tyttö oli oikeastaan Jacobin kainalossa. Oliko Jake viimein leimaantunut? Sehän olisi mahtavaa. Tuo tyttö oli siis oikea paikkaamaan minun Jacobiin jättämät haavat. Ne syvät ja vuotavat valheet. Hymyilin heille ja sain kaksi lämmintä hymyä takaisin.

Näin jopa Sheilan siellä, mikä yllätti minut täysin. Hänen vierellään seisoi Themes! Nuo molemmat, joita olin loukannut. Sheilalta olin ottanut rakkaani takaisin, juuri kun tämä kuvittelin saavansa hänet, ja Themekselle olin väittänyt välittäväni, vaikka todellisuudessa rakastin vain ja ainoastaan  olentoa, joka seisoi nyt vieressäni.

Kaikki olivat nyt onnellisia. Mitä muuta voisin toivoa? Kaikki oli viimein korjaantunut. Kaikki ruvet olivat poistuneet. Verenvuoto oli lakkautettu. Rauha oli viimein langennut yllemme. Olin valmis seuraavaan ikuisuuteen hänen kanssaan!

“Bella kultaseni”, kuulin hänen hunajaisen äänensä. “Aiotko sinä jättää minut alttarille?” hän naurahti. Olin aivan nolona ja kuulin muutama naurahdusta takaatamme. “Tahdon”, sanoin hiljaa nolona. Edward silitteli käteni selkämystä peukalollaan.

“Tahdon!” hän kajautti niin, ettei keneltäkään jäänyt varmasti kuulematta. Naurahdin hiljaa ja onnellisena. Hän nojautui suutelemaan minua. Niin rakastavasti, niin omistavasti. Miten olin koskaan voinut kuvitella eläväni ilman häntä?
Elämä ilman häntä olisi kuin maailma ilman aurinkoa, turha ja hyödytön kapistus. Olin saanut elämäniloni takaisin. Minä suorastaan säteilin onnesta. Hän lopetti suudelmamme ja ryhdyimme viettämään leppoisaa hääiltaa. HAA, nyt hän oli vihdoin minun! Nyt ja aina, iankaikkisesti!

Loppu.

Vielä viimeisiä kommentteja?? :)

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: Anaid - 11.06.2010 10:36:31

tää on kyllä ollut tosi ihana ficci! Se alku ficcikin oli hyvä!
Yks kohta jäi vaivaamaan:

Lainaus

Edward steli käteni sämystä peukalollaan.

Saman tyyppinen virhe tais olla edelleis luvussakin...
Kiitos kuitenkin ficistä, on ollut erittäin kiehtova!
Anaid

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: Lauranood - 11.06.2010 11:09:10

Hih, virhe korjattu. En ole itse edes huomannut moista :)  No ainahan virheitä sattuu. Olisi itse pitänyt lukea tämä tarkemmin betauksen jälkeen. Laiskast luettu, hyi minä :D

Kiitos huomautuksestasi Anaid Ihanaa jos muutenkin olet pitänyt. Olen siitä todella kiitollinen ja siitä, että viitsit kommentoida niin useinkin :)

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: Lööperiikka - 11.06.2010 11:12:33

Ihana viimeinen luku! Kaikki sai onnellisen lopun! <3
Mutta joo pidin kovasti.
Näääin suuri kiitos mahtavasta ficcistä!

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: Susskku_- - 11.06.2010 11:49:07

AWW...taas kerran ihana luku<3
Ihana loppu ku Jacob sai sen Daniellan(en tiijä kirjotetaanko se noin.), Sheila Themeksen ja Bella ja Edward toisensa <3  Ihana ficci, kiitos siitä. :)
~~~SUSSKKU_- (viimeisen kerran häiritsen sua) 

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: Prumrose - 11.06.2010 15:48:51

Tää on ollu tosi ihana fic ja kiitos siitä ! <3  :-*
On ollut mahtavaa lukea tätä. :D
Ja loppukin oli tosi suloinen. :) <333

Lainaus

ilitelk

öö ?
Tota en tajunnu. :D
Kiitos vielä ! <3

~Prumrose

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: phoebeZ - 11.06.2010 15:54:38

Se oli tosiaankin Onnellinen loppu (:
jos nyt puhutaan ihan totta, mulla on joku fobia näin täydellisen onnellisia loppuja kohtaan, jos tajuat mitä tarkotan ; >
mutta ei anneta sen nyt häiritä.. hyvä luku oli ja kiitän ja kumarran koko ficin kirjoittamisesta (;
kiitos, kiitos ♥

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: Lauranood - 11.06.2010 16:05:02

Lööperiikka Kiitos sinullekkin
Susskku_- Se on Daniela, yhdellä L:llällä, tai jotain ;D Kiitos sinulle, etkä mitään häirrinnyt ole, kommenttisi piristivät useita päiviäni :D
Prumrose Kiitos sinullekkin kaikesta, ja se ihme sana siellä välissä ei tarkoittanut mitään, mitä lie siellä tekikin :D
PhoebeZ Ymmärrän, onhan se toki kiva, jos kaikki teurastetaan lopussa, mutta ei tällä kertaa ;)  Kiitos itsellesi. Pitää kai kumarrella täälläkin :D

Kiitos muutenkin kaikille neljälle, koska olen nähnyt mm. teidän nimiänne hämmsätyttävän usein tämän ficcini aikana  :D  Kiitos siitä teille, ne auttoivat minua jaksamaan tämän kirjoittamista. Kommenttinne ovat piristäneet monta tälläistä sateista pävää.
*Kumartelee ja kiittelee*

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: kyyhky - 03.10.2010 12:21:59

Ihana tarina :D <3 Luin tämän aamun aikana tämän ja sen toisen osan. Virheitäkään ei ollut tai en ainakaan huomannut mitään. Tulipaha taas itkettyä, kirjoitat niin kauniisti. :) Tarina oli niin ihana ja oli mukava, kun Sheila ja Themes löisivät toisensa. Edwart on niin ihana, olen niin rakastunut hänen luonteeseensa. Hän on niin suojelevainen ja kohtelee Bellaa todella kauniisti. Osasit tuoda kaiken sen mitä rakastin Houkutuksessa, Uusikuussa, Epäilyksessä ja Aamunkoissakin. Kaikki kirjoitat melkein yhtä hyvin, kun Stephenie Meyer :D En voi edes sanoin kuvata, kuinka hyvä kirjoittaja olet ja kuinka rakastan tarinoitasi ja kirjoitustyyliäsi  :o <3 Olet saanut yhden virallisen lukijan :D

-Täydellisen rakastunut Kyyhky

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: Lauranood - 03.10.2010 13:18:34

Ooh, kiitos kyyhky  :o  Olen sanoinkuvaamatoman iloinen kommentistasi ja pelastit harmaan aamuni :) Ja nyt taidan punastua kehuistyasi niin paljon, etten tokene vielä viikkoon  :P Mutta kiitos silti ja ihanaa kun pidit ^^
Luulin sitäpaitsi, että tämä on jo hautautunut niin syvälle, ettei kukaan sitä enää edes löydä, mutta taisin ola väärässä, taas.

Kiittäen ja kumartaen Lauranood

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: kyyhky - 03.10.2010 14:53:55

siun salaisesta laatikosta oli paljoon apua :D

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: Lauranood - 03.10.2010 15:20:20

Se voi olla ihan mahdollista, moisen olinkin jo unohtanut, mutt pitääki varmaan käydä päivttelemässä sitä vaikka heti, jäänyt hieman jälkeen :D

Otsikko: Vs: Vaikein tie kulkea, Viimeinen osa 10/10 ( 11.6)
Kirjoitti: kyyhky - 03.10.2010 18:47:51

voinkin sitten bongailla lisää kirjoituksiasi ;)