Tulosta sivu - Doctor Who: Memory of Time Lord |K11| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Vlad - 03.06.2013 14:39:39

Otsikko: Doctor Who: Memory of Time Lord |K11| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 16. luku 13.2.
Kirjoitti: Vlad - 03.06.2013 14:39:39

Nimi: Memory of Time Lord
Kirjoittaja: Vlad
Beta: Mustekehrääjä (luvut 5-15)
Fandom: Doctor Who
Genre: adventure, drama, romance
Ikäraja: K11
Paritus: Tohtori/Scarlett (OFC), Ten/Rose
Disclaimer: En omista sarjaa, vaan se kuuluu Gatissille, Moffatille ja BBC:lle, minä vain leikin omaksi ilokseni. Scarlett hahmona kuuluu minulle, kuten myös hänen perheensä ja erinäiset muut tarinassa esiintyvät hahmot ja olennot, joita ei voi tunnistaa itse sarjasta.
A/N: Osallistun tällä tekstillä FandomNano 2013:n. Tämän piti olla alunperin englanniksi, mutta erinäisten mutkien kautta kieli vaihtui suomeen ja siinä ajattelin nyt pitäytyä, vaikka kirjoitankin tämän suomeksi julkaistavan tekstin rinnalla tätä samaista ficciä englanniksi. Tapahtumat ovat samoja molemmissa, mutta kielen vuoksi kuvailu ja muutamat muut asiat poikkeasvat toisistaan suuresti. Finiin enkunkielinen versio ei päädy, vaikka saatankin sen joskus jossain muualla julkaista. Toivottavasti joku lyöttäytyy mukaan tälle matkalle ajan ja avaruuden halki. Idea tälle tekstille lähti siitä, että mitä sarjan jaksoissa tapahtuisi, jos Tohtori ei olisikaan viimeinen ajan herra. Teksti tulee käsittämään muutamia sarjasta tuttuja jaksoja, mutta pääasiassa tekstin on tarkoitus pyöriä niiden ulkopuolella ja välissä. Spoilaa 2-7 tuotantokausia (ykkönen jäänee vähemmälle). Ja voisin olettaa, että myös 12. Tohtorin aikaa tullaan sivuamaan.

Mitä jos Tohtori ei olekaan yksin?
"Hei, olen Scarlett."
"Tohtori. Hauska tutustua."

Entä jos toinenkin ajan herra olisi selvinnyt?
"Olet ajan herra."
"Olen mikä?"
"Älä pakota minua toistamaan."

Miten Tohtori suhtautuu asiaan...
"Ajan herra tarkoittaa niin paljon enemmän kuin vain kaksi sydäntä."
"Eli?"
"Se on jaettuja muistoja, jaettu historia... ja jaettu kärsimys."
"Niin, ja minä pystyn muistamaan sen kaiken."

...mitä Tohtori valitsee...
"Miten sinä pakenit?"
"Anteeksi?"
"Aikasota. Miten selvisit, kun muut kuolivat?"
"En tiedä."

...kun vaihtoehtoina ovat kuolema...
"Scarlett, olen pahoillani. Olen todella, todella pahoillani."
"Mitä?"
"Olet kuolemaisillasi."

...tai elämä...
"Scarlett, minä en anna sinun kuolla. Minä lupaan."
"Tohtori..."

...kaikki riippuu Tohtorista...
"Älä pelkää."
"Minua pelottaa silti."

...voiko Tohtori voittaa kilpailun aikaa vastaan?
"Aika käy vähiin."
"Tohtori, sinä pystyt siihen."
"Rose, en ole varma siitä."

Vlad ylpeänä esittää
"Olen niin ylpeä, että juuri sinä selvisit."
"Mihin se minun tuntemani vaatimaton Tohtori katosi?"
"Ah, ole jo hiljaa!"

Memory of Time Lord
"Rose, saanko esitellä: Scarlett, viimeinen ajan rouva."
"Sinä sanoit olevasi lajisi viimeinen."
"Niin minä olinkin."

Tulossa tänä kesänä
"Ne tulevat. Tohtori, ne tulevat!"
"Ketkä tulevat?"
"Kaikki, Rose, kaikki."

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | traileri 3.6.
Kirjoitti: Azure - 03.06.2013 14:55:21

Trailerin perusteella kuulostaa hyvältä :)
Jään odottamaan ekaa lukua. Muuta en osaa vielä tässä vaiheessa sanoa.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | traileri 3.6.
Kirjoitti: Ikuisuus - 16.06.2013 11:07:26

Kävimpä sitten kurkkaamassa miten olet fandomnanossasi edistynyt ja mistä kirjoitat, kun oma motivaationi lentelee juuri jossain kaukana. Traileri kuulosti oikein hyvältä, mutta tuo spoileri varoitus ei oikein sytytä, joten taidan pysytellä vastaisuudessa poissa ja palata lukemaan tätä sitten joskus tukevaisuudessa. :D
Iku

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 1. luku 17.6.
Kirjoitti: Vlad - 17.06.2013 13:54:00

Ocra, kiitos kommentista ja tässä tuleekin sitten ensimmäistä lukua.

Ikuisuus, kiitos sinullekin. Sinällään harmi, että spoilerivaroitus ei sytytä, mutta toivottavasti palailet joskus. Ajattelin kuitenkin, että ehkä varitus spoilereista on paikallaan, kun kuitenkin ficissä käydään läpi joitain jaksoja itse sarjasta. Mutta olen iloinen, että kommentoit.

A/N: No johan on kestänyt tämän luvun kanssa, kun en ole oikein päässyt koneelle sitä kirjoittelemaan. Ja en ole ihan niin tyytyväinen tähän ensimmäiseen lukuun, sitä oli puuduttavaa kirjoittaa (toivottavasti se ei ole ihan yhtä puuduttavaa lukea), mutta jatkossa toivottavasti on mielenkiintoisempaa. Tässä ekassa luvussa kun ei varsinaisesti tapahdu vielä mitään, vaan esitellään päähenkilö ja tarinan lahtötilanne (joka on 5. kauden alun kaltainen, tiedän kyllä, mutta se tuntui kätevimmältä tavalta aloittaa). Odotan jo innolla sitä, kun saan laittaa seuraavat luvut tänne luettavaksi. Sillä välin minua saa ihan vapaasti ilahduttaa kommenteilla. Jotenkin tuntuu, että suomeksi tämän kirjoittaminen tökkii, kun en ole suomeksi niin tottunut tällä fandomilla kirjoittamaan.

1. Halkeama

Scarlett otti mukavamman asennon vuotellaan ja tuijotti kattoon. Oma huone oli aina ollut hänelle se kaikkein pyhin paikka jossa hän sai olla rauhalla, hänen luostarinsa ja pyhättönsä. Omaan huoneeseen ei päässyt mikään Scarlettin huomaamatta. Tyttö tunsi sen jokaisen kolkan ja jokaisen esineen. Siellä jokaisella tavaralla oli oma ainutkertainen historiansa ja tarinansa kerrottavanaan. Tämä pieni huone oli ainoa paikka maailmassa, jossa tuo hiukan keskimittaista pidempi nuori punahiuksinen nainen sai olla täysin rauhassa. Sekin rauha tosin oli välillä järkkyvä, sillä kaikista naisen turvatoimista huolimatta sinne pääsi aina välillä karkaamaan joku rauhanrikkoja, joka uhkasi syöstä tytön huoneen tasapainon täysin pois raiteiltaan.

Hän siirrähti hieman ja työnsi pehmeinä kiharoina kasvojensa ympärille laskeutuvat hiukset sivuun korviensa taakse. Säkenöivän vihreät silmät sulkeutuivat verkkaan ja vino, hivenen jopa omahyväinen hymy kutitteli Scarlettin huulia. Toinen käsi ojentui sivulle ja poimi yöpöydältä vanhan taskukellon, jota punapää nykyään käytti riipuksena. Hän oli saanut kellon joskus muinoin vastasyntyneenä isoisältään lahjaksi, vaikka hän ei koskaan muistanut tavanneensa kyseistä isoisää. Äiti oli vain kertoillut tarinoita isästään, joka oli kellon halunnut tytölle lahjoittaa, vaikka olikin sitten menehtynyt syöpään. Scarlett huokaisi ja avasi silmänsä kääntäen vihreän katseensa kuluneeseen kelloon, joka riippui ketjun päässä.

Kello oli vanha ja rikkinäinen, se ei ollut auennut koskaan ja sittemmin hän oli unohtanut kellon lähes kokonaan. Se lojui yleensä yöpöydällä pölyä keräten. Koruna se toimi kohtalaisesti, eipä aukeamattomalla antiikkikellolla oikein muutakaan voinut tehdä eikä Scarlett oikeastaan halunnut heittää sitä pois. Kellolla oli hänelle jonkinlainen määrittelemätön merkitys, jota tyttö ei täysin ymmärtänyt. Se oli hänen ainoa muistonsa isoisästä, jos sitä edes muistoksi saattoi kutsua.

Terävä koputus ovelta veti Scarlettin huomion puoleensa ja tyttö sujautti kellon liivinsä taskuun ja pujotti ketjun kaulaansa. Monet muut heidän kadullaan asuvat kummastelivat usein tytön pukeutumista – kovin moni hänen ikäisensä nuori nainen ei käyttänyt niin vanhanaikaista ja muodin ulkopuolella olevaa vaatekappaletta kuin liivi. Scarlett ei piitannut pätkääkään siitä, mitä muut hänestä ajattelivat, hän pukeutui haluamallaan tyylillä ja liivit nyt sattuivat kuulumaan siihen.

”Lounas on katettu, kultaseni”, hänen äitinsä ääni kutsui.

Scar vastasi tulevansa ihan heti ja kääntyi kyljelleen noustakseen vuoteeltaan, kun hän kuuli kimeän, kirskahtelevan äänen, joka tuntui nostavan jokaisen ihokarvan pystyyn juuresta latvaan asti – myös hiukset, vaikka ne olivatkin verrattomasti pidemmät kuin muut ihokarvat. Scarlett pidätteli hengitystään kääntyessään katsomaan taakseen, vaikka jokin hänen mielensä perukoilla yrittikin sanoa, että hänen olisi ollut parempi pysyä juuri siinä, missä hän oli sillä hetkellä, olla kääntymättä ja vain lähteä huoneesta. Scarlett ei kuitenkaan ollut sellainen tyttö, joka olisi totellut käskyjä, edes sellaisia, jotka sai jostain kaukaa oman omatuntonsa tai vaistonsa takia, vaikka samaan aikaan hän tiesi paremmin kuin hyvin, että totteleminen olisi ollut paljon, paljon järkevämpää useimmilla kerroilla.

Vihreät silmät levisivät järkytyksestä, kun hän näki mikä kirskahtelevan äänen oli aiheuttanut. Huoneen pitkän seinän halki, aivan ovea vastapäätä, kulki pitkä halkeama, jota siinä ei ollut todellakaan hetkeä aikaisemmin. Mitään loogista syytä tuon halkeaman ilmestymiselle Scar ei onnistunut keksimään, joten tyttö tyytyi vain tuijottamaan sitä pidempään kuin muut ehkä olisivat tehneet. Hän jopa otti muutaman askelen lähemmäksi halkeamaa ja juoksutti sormiaan sitä pitkin ennen kuin nykäisi kätensä kauemmaksi tuntiessaan kevyen ilmavirran., joka tuntui tulevan suoraan halkeamasta hänen seinässään.

”Mitä hittoa?” tyttö kuiskasi itsekseen perääntyessään ovelle tuijottaen yhä visusti mystistä ja pelottavaa halkeamaa. ”Äiti, minun seinässäni on halkeama!”
”Pyydä isääsi korjaamaan se, jos hänellä on aikaa.”

Scarlett naurahti. ”Ei isällä ole koskaan aikaa.” He kaikki tiesivät sen. Scarlettin isä, Marcus Royal, oli kiireinen liikemies, jonka kaikki aika kului töihin tai työmatkoihin. Tämä ei ollut juuri koskaan kotona ja keskittyi silloinkin lähinnä vain töihinsä. Kukaan ei kuitenkaan yleensä välittänyt siitä, koska isän ahkera työnteko mahdollisti sen, että äiti saattoi pysyä kotona lasten kanssa. Marcia Royal, Scarlettin ja tämän pikkuveljen Matthiaksen äiti, halusi olla kotiäiti, sillä vain siten hän omasta mielestään kykeni pitämään huolta kahdesta, joskus varsin vallattomastakin lapsestaan. Scarlett ei koskaan pistänyt pahakseen sitä, että äiti oli kotona. Sen ansiosta hän pystyi kertomaan äidilleen kaikesta, puhumaan tälle toden teolla kaikesta, mikä nuoren naisen mieltä painoi. Se oli etu, josta tyttö ei luopuisi koskaan.

Scar veti oven visusti kiinni perässään ja juuri ennen kuin hän painoi oven kiinni, hän sulki silmänsä hetkeksi kykenemättä enää katsomaan halkeamaa seinässään. Heti kun ovi oli kiinni, pelko tuntui järjettömältä, vaikka punapää tiesikin, että jollain tapaa halkeama sai hänet pelkäämään vain silloin, kun hän näki sen. Tämän tiedon alkuperästä nainen ei osannut sanoa mitään, se tuntui samalta kuin jotkin muutkin tiedonmuruset, joiden alkuperää nainen ei osannut määritellä millään ja jotka yleensä liittyivät jollain tapaa avaruuteen. Scarlett huokaisi. Avaruus. Se ei ollut oikeastaan koskaan kiinnostanut häntä sen enempää, hän oli kuitenkin ottanut ihan omaksi ilokseen selvää erilaisista asioista, joilla oli merkitystä avaruuden ymmärtämisen kannalta ja pukenut ne sitten sanojen muotoon. Hän oli ottanut tavakseen kirjoittaa lyhyitä kyhäelmiä, jotka sijoittuivat eri puolille aika-avaruutta, sillä se oli ainoa keino jonka punapää oli huomannut auttavan häntä muistamaan ja ymmärtämään, miten tämä maailma oikeastaan toimi. Kukaan muu kuin hän ei ollut koskaan saanut lukea hänen kirjoituksiaan, ne olivat jotain sellaista jota hän ei halunnut näyttää kenellekään, sillä osa niistä oli kyllin vaikeaselkoisia jopa hänelle – aivan kuin joku muu olisi kirjoittanut ne.

”Kas, Scarlett, tule, ota ruokaa”, Marcia mutisi kohottamatta katsettaan kattiloistaan ja padoistaan. Tytär hymyili äidilleen kiitollisena ja otti lautasen itselleen ja istuutui pöytään syömään. Hän nuuhki ilmaa nautiskellen ja hymyili.

”Oi, tämä tuoksuu taivaalliselle! Kiitos, äiti! Olet maailman paras kokki!” Muutaman suupalan jälkeen punapää hymyili entistä leveämmin ja mumisi suu täynnä ruokaa: ”Herkkua!”

Hänen äitinsä vain huitaisi tytärtään kauhalla ja sanoi: ”Anna olla!”

Syötyään Scarlett nousi ja mutisi nopeasti lähtevänsä käymään ulkona. Totta puhuen hän oli peloissaan. Hän oli todella peloissaan, pelkäsi sitä kummallista halkeamaa huoneensa seinässä. Halkeamaa, joka ei tuntunut halkeamalta, sillä halkeaman kohdalla tuntui vetoa, vaikka hänen huoneensa toisella puolella ei ollut mitään. Sen seinän toisella puolella oli ollut aikaisemmin yksi huone, joka oli sittemmin täytetty ja muurattu kiinni jättäen paikalle vain paksun seinämän betonia ja tiiltä. Siellä ei ollut mitään, mistä voisi aiheutua ilmavirta, jonka Scarlett oli tuntenut sormissaan tutkiessaan halkeamaa.

”Scar, älä mene kovin kauas! Ilmoitan seinästäsi korjaajalle, jos tämä ehtisi jossain vaiheessa käväistä laittamassa seinäsi kuntoon. En kyllä yhtään tiedä niiden miesten aikatauluista.”

Tyttö ei vastannut, vaan istuutui pihaportaille ja painoi päänsä polviin. Hän halusi päästä eroon pelostaan tai vähintäänkin selvittää sen syyn. Melkein kuin itsestään hän kaivoi taskukellon pois liivinsä taskusta ja pyöritteli sitä sormissaan. Jälleen kerran hän kummasteli sitä, miten painavalta kello tuntui, vaikka se ei ollut mitenkään erityisen kookas. Tavallinen taskukello – joka vain painoi todella paljon ja unohtui varsin usein. Punaiset hiukset valahtivat korvien takaa kasvoille, kun hän sormeili kelloaan pää painuksissa. Vasta erikoinen ääni sai naisenalun kohottamaan katseensa.

Hän katseli ympärilleen ja kurtisti kulmiaan huomatessaan sinisen poliisipuhelinkopin heidän pihaporttinsa vieressä. Scarlett olisi voinut melkein vannoa, että puhelinkoppia ei ollut siinä aikaisemmin, vaikka hän ei osannut olla varma siitä. Pian kopin ovi avautui ja pitkään takkiin pukeutunut mies astui ulos. Scar kompuroi jaloilleen ja tuijotti. Kello valahti hänen sormistaan ja jäi riippumaan ketjunsa varassa hänen kaulastaan. Mies huomasi punahiuksisen naisen ja riensi tämän luokse taskujaan kaivellen.

”John Smith, muurari”, tämä mutisi näyttäen Scarlettille valkoista paperia. Tyttö nappasi paperin ja käänteli sitä ympäri ennen kuin ojensi sen takaisin miehelle.

”Se on tyhjä.” Scarlett hymyili. ”Lisäksi, voisin melkein vannoa, että et ole muurari. Et näytä sellaiselta alkuunkaan.”

Mies ei tuntunut olevan moksiskaan naisen sanoista, vaan puhkesi leveään, jopa hivenen ylpeään hymyyn. ”Kas, sinä olet terävämpi kuin uskoinkaan. Vain harvat – todelliset nerot – ovat onnistuneet näkemään psyykkisen paperin läpi”, mies pulputti kovaa vauhtia. ”Ja olet aivan oikeassa, en ole muurari. Kuka sinä olet?”

Ennen kuin Scarlett ehti vastata puhelinkopista astui ulos vielä vaaleahiuksinen nuori nainen, ehkä noin yhdeksäntoistavuotias. Scar kääntyi välittömästi tämän puoleen, jostain syystä hänen oli helpompi puhua tuolle vaalealle kuin tälle mystiselle miehelle, joka ilmeisesti oli tuonut puhelinkopin mukanaan.

”Hei, olen Scarlett”, hän sanoi ja hämmästyi saadessaan vastauksen mieheltä.
”Tohtori. Hauska tutustua.”

Scarlett käänsi katseensa mieheen, joka oli kertonut olevansa tohtori. Punahiuksisen naisen silmissä välkehti turhautunut kipinä, joka sai ruskeatakkisen miehen vain hymyilemään entistä leveämmin.

”Tohtori?”
”Niin.”
”En tarvitse lääkäriä, kiitos vain.”
”Ei, ei, ei, ei. Minun nimeni on Tohtori.”
”Usko häntä”, vaalea nainen puuttui puheeseen kuiskaten. Scarlett katsoi tätä kysyvästi, mutta nainen vain hymyili. Scar pudisti päätään, koko tämä tilanne tuntui ihan liian sekavalta.

”Okei, mitä te teette täällä?” Scar tiukkasi.

Tohtori kumartui hivenen lähemmäs nuorta naista ja kysyi: ”Onko täällä tapahtunut viime aikoina jotain omituista? Ihan mitä tahansa, mitä et olisi osannut odottaa?” Mies piti hetken tauon ennen kuin jatkoi. ”Ei tarvitse alkaa luetella kaikkea mahdollista yllättävistä menoista yllättävään kosintaan. Oletko edes naimisissa?” Scarlett pudisti päätään. ”Hyvä, olen surkea häissä. Jopa omissani.”

”Okei, eli mitä tahansa omituista ja odottamatonta, vai? En tiedä muusta, mutta minun huoneeni seinässä on halkeama.”

Vaalea nainen kurtisti kulmiaan. ”Miten halkeama voi olla omituinen?” hän ehti kysyä ennen kuin Tohtori sanoi napakasti ”hys” ja viittasi Scarlettia jatkamaan.

”Huoneeni seinään ilmestyi halkeama. En tiedä miksi, mutta se on omituinen”, naisen ääni hiljeni kuiskaukseksi, ”ja pelottava.”

Tohtori vain hymyili ja vaihtoi pitkän katseen vaalean naisen kanssa ennen kuin iski silmää ja nyökkäsi. ”Okei, mennään katsomaan sitä halkeamaa.”

Scarlett avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen sitten vain avatakseen suunsa uudestaan. Tohtori kohotti kulmiaan kysyvänä ja hivenen huvittuneen näköisenä.

”Oletko kultakala?”
”En, mutta sinäkö ihan todella haluat nähdä sen halkeaman?”
”Totta kai! Siksihän täällä ollaan, vai mitä Rose!” mies nauroi ja vinkkasi silmäänsä vaalealle naiselle, joka ilmeisesti oli nimeltään Rose. Scarlett kurtisti kulmiaan. Hassua, tuolla naisella oli aivan tavallinen englantilainen nimi toisin kuin tuolla miehellä. Aivan kuin mies olisi jotain erityistä ja nainen olisi täysin tavallinen.

Scar huokaisi ja kääntyi. ”Seuratkaa sitten minua. Minä näytän teille sen hemmetin halkeaman. En itse halua sen lähelle, olen saanut siitä tarpeekseni hyväksi aikaa.”

Tohtori ei vastannut hänelle tällä kertaa, joten Scarlettkaan ei sanonut enää mitään, johdatti vain kaksikon sisälle taloon ja yhä eteenpäin aina hänen huoneensa ovelle asti. Sinne päästyään punapää pysähtyi ja ojensi kätensä tarttuakseen oven kahvaan, mutta pelko iskeytyi häntä vasten niin voimakkaana, että hän peräytyi melkein omiin jalkoihinsa kompastuen kauemmaksi ovesta ja jäi seisomaan kauemmas sydän hakaten ja kiivaasti hengittäen. Scarlett tunsi miltei vastustamatonta halua juosta mahdollisimman kauas tuosta ovesta ja sen takana olevasta halkeamasta kuin vain mahdollista. Tohtori tuntui huomaavan hänen pelkonsa ja levottomuutensa.

”Sinä tunnet sen myös, vai? Sen pelon, jonka sinun huoneesi seinässäsi oleva halkeama saa aikaan?”

Scarlett ei kyennyt muuta kuin nyökkäämään. Tohtori antoi hänelle rauhoittavan hymyn, joka ei kuitenkaan saanut pelkoa katoamaan minnekään.

”Mikä se on?”
”Halkeama vai?”

Scarlett nyökkäsi. Tohtori nauroi.

”Se on halkeama. En minä tiedä. Tai en ainakaan vielä, joten eiköhän oteta selvää mikä se pirulainen on.” Tohtori vaikeni ja laski kätensä Scarlettin käden päälle ja yhdessä he painoivat ovenkahvan alas ja avasivat oven, vaikka jokin Scarlettin sisällä kirkuikin vastentahtoisena. Hän kiinnitti huomiota ympäristöönsä vasta sitten, kun Rose ja Tohtori astuivat kynnyksen yli hänen huoneeseensa ja pieni epämukavuuden aalto iskeytyi hänen lävitseen. Tytöstä tuntui väärältä, että joku muu astui hänen huoneeseensa, joka oli aina aikaisemmin ollut paikka, jonne hän ei ollut päästänyt ketään muuta, ja nyt siellä oli kaksi muukalaista – ja halkeama.

Tohtori hihkaisi ihastuneena halkeamaa tuijottaen ja veti taskustaan jonkinlaisen hopeisen sylinterin, jollaista Scarlett ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Rose huomasi punahiuksisen tytön kummastuksen ja hymyili. Sitten Scarin katse harhautui ylöspäin omituisesta sylinteristä ja hän haukkoi henkeään.

”Se on kasvanut! Se ei ole mahdollista, mutta tuo halkeama on muuttunut, kasvanut ja siinä on jotain muutakin erilaista.”
”Ei mahdotonta, vain hieman epätodennäköistä”, Tohtori mutisi lyhyesti vastaukseksi ja keskittyi sitten taas paremmin touhuihinsa omituisen hopeisen sylinterinsä kanssa.

Halkeama erottui nyt paremmin Scarlettin huoneen vaaleasta seinästä. Se oli laajentunut vain hieman, mutta laajentunut yhtäkaikki ja se oli muuttunut tummemmaksi. Halkeama erottui miltei mustana taustaansa vasten ja sai entistä suuremmat pelon aallot juoksemaan Scarlettin selkää pitkin. Tyttö riipi katseensa irti halkeamasta ja sormeili levottomasti kaulassaan riippuvaa ketjua tuijottaessaan nyt vaihteeksi Tohtoria, joka painoi jonkinlaista kytkintä hopeisen sylinterin kyljessä. Sininen valo syttyi sylinterin kärkeen ja laite päästi korkean, surisevan äänen ja hetkeä myöhemmin se lakkasi ja Tohtori alkoi tutkia laitetta varsin kiinnostuneen näköisenä. Scarlett avasi suunsa valmiina esittämään kysymyksen, joka poltteli hänen kielensä päällä.

”Se on äänimeisseli”, Rose kuiskasi huomatessaan kysyvän ilmeen toisen kasvoilla.
”Mikä?”
”Äänimeisseli. Se on ruuvimeisseli… ja se toimii äänellä.” Rose piti tauon. ”Tai ainakin jotain sinne päin. Tohtori ei ole oikeastaan koskaan selittänyt äänimeisselinsä toimintaa, joten en ole paras kertomaan siitä. Se on kuitenkin varsin monimutkainen kapine.”

Scarlett nyökkäsi, vaikka Rosen selitys menikin häneltä lähinnä ohi. Hän keskittyi seuraamaan, kuinka Tohtori käynnisti äänimeisselin uudestaan, osoitti sillä halkeamaa ja sitten seinää sen ympärillä ennen kuin tutki sitä jälleen mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Lopulta mies kääntyi takaisin naisten puoleen. Rose hymyili.

”No?” hän kysyi. Scarlett pystyi varsin helposti kuulemaan uteliaisuuden vaalean naisen äänessä ja hymy, joka Tohtorin kasvoille levisi kertoi varsin selvin sanoin, että mies oli riemuissaan.

”Se ei ole halkeama! Ei alkuunkaan. Taidan tietää, mikä se on.” Tohtori piti lyhyen hämillisen tauon. ”Sanoinko, että se ei ole halkeama?” Rose nyökkäsi hymyillen. ”Anteeksi, se on halkeama, piti sanoa. Tavallaan halkeama, mutta ei tavallinen halkeama. Se on halkeama, mutta se ei ole seinässä. Se on halkeama ajassa itsessään. Tai oikeastaan halkeama kaikessa ajassa ja avaruudessa ja se vain sattuu näyttämään siltä, että se olisi seinässä.”

Rose keskeytti: ”Tohtori, sinä pälpätät taas.”

Tohtori kohotti kulmiaan. ”Ai pälpätänkö? Mahdollisesti, mutta… Tämä halkeama on syntynyt ajan ja avaruuden kudokseen ja sitä on hankala korjata korjaamatta sitä, mikä sen halkeaman alun perin siihen kudokseen repikin. Eli se taas tarkoittaa, että pystymme sulkemaan tämän vain väliaikaisesti ja sitten saamme etsiä syyn tälle repeämälle ja paikata sen. Mitäs sanot Scarlett, jos suljen tämän tästä väliaikaisesti ja sitten etsimme syyn tuolle halkeamalle?”

Scarlett nyökkäsi epäröiden. Hän mietti, miksi Tohtori sitä häneltä kysyi. Olisi kysynyt mieluummin Roselta, joka oli tullut tänne hänen mukanaan. Ei Scarlett tiennyt mistään mitään. Hän oli vain aivan tavallinen englantilaistyttö, jonka seinään vain oli sattunut ilmestymään omituinen halkeama.

Tohtori ei kuitenkaan tuntunut huomaavan Scarlettin kummastusta kääntyessään taas seinään päin ja räplätessään äänimeisseliään hetken ennen kuin painoi taas napista ja suriseva ääni täytti jälleen huoneen. Tällä kertaa seinässä oleva halkeama alkoi sulkeutua, kunnes se katosi kokonaan. Tohtori sujautti äänimeisselin taskuunsa ja Scarlettin hämmästykseksi kumartui lipaisemaan seinää kielensä kärjellä. Rose ei näyttänyt järin yllättyneeltä, vaikkakin Scarlett huomasi naisen toisen suupielen nykivän huvittuneena.

”Halkeama on edelleen paikallaan, mutta tukittuna. Sen ei pitäisi päästä läpi uudestaan, mutta parempi, että tulet meidän mukaamme ja korjaamme sen kunnolla ajan kanssa.”

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 1. luku 17.6..
Kirjoitti: Mustekehrääjä - 17.06.2013 14:31:16

Well, hello! Koska olin jo lukenut aiemman version trailerista yksärillä, päätin jättää sen kommentoimisen. Mutta kun nyt saatiin ykköslukukin, niin täytyihän sitten kommentoida. Kuten muut ovat sanoneet, traileri vaikutti hyvältä, joten en siitä puhele sen enempää.

Ykkösluku toimi oikein mukavasti. Voin hyvin kuvitella, miten tämä on ollut hieman puuduttavaa kirjoittaa, ja itselläni meinasi mennä aivot solmuun, kun jotkin lauseet olivat niin kamalan pitkiä. :D Jotenkin vaan… uh. Tohtori ja Rose olivat oikein söpöjä yhdessä, hihi. Ja etenkin tämä oli iiihana toteamus Tohtorilta, en voinut olla repeämättä:

Lainaus

”Hyvä, olen surkea häissä. Jopa omissani.”

~~(ja nyt mun alko tehdä mieli kirjottaa Rosen ja Tentoon häistä hups)~~

Enivei, teksti oli oikein mukavaa luettavaa, vaikka muutaman nipotuksen lisäänkin loppuun. Tämä vaikutti hyvältä, ehdottomasti jään seuraamaan (aivan kuin siitä olisi ollut mitään epäilyksiä, haha). Joten, pitemmittä pölinöittä, tässä vielä nipotukset!

Lainaus

Hän siirrähti hieman ja työnsi pehmeinä kiharoina kasvojensa ympärille laskeutuvat kiharat sivuun korviensa taakse.

Pehmeinä kiharoina laskeutuvat kiharat? Hmm, okei, ymmärsin jo, että ne hiukset ovat kiharat. Mieluummin siis loppuvirkkeessä olisi saanut olla hiukset, koska kiharoiden toisto… not good.

Lainaus

Hän jopa otti muutaman askelen lähemmäksi halkeamaa ja juoksutti sormiaan sitä pitkin ennen kuin nykäisi kätensä kauemmaksi tuntiessaan kevyen ilmavirran., joka tuntui tulevan suoraan halkeamasta hänen seinässään.

Tuo piste on eksynyt tuonne pilkun eteen, hupsis!

Lainaus

”No?” hän kysyi. Scarlett pystyi varsin helposti kuulemaan uteliaisuuden vaalean naisen äänessä ja hymy, joka Tohtorin kasvoille levisi kertoi varsin selvin sanoin, että mies oli riemuissaan.

Pilkkua kaipaisin ennen kertoi-sanaa, koska tuo on lisäys.

Kiitos ja niiaus!

- Mustekehrääjä ♥

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 1. luku 17.6.
Kirjoitti: Azure - 17.06.2013 15:22:33

Jatkoa! Jes!

Tämä oli mahtavaa luettavaa, eikä yhtään puuduttavaa. Scarlett tuntuu mielenkiintoiselta nuorelta naiselta ja odotan, että saan kuulla hänestä lisää. Se, ettei Tohtorin psyykkinen paperi tehonnut Scarlettin mieleen ei tullut itselleni mitenkään yllätyksenä, mutta pidin kohtauksesta silti.
Itseäni ei haittaa vaikka alku olikin hieman samankaltainen kuin viitoskaudella, se sopii tähän omasta mielestänikin.
Noista spoilerivaroituksista sen verran vielä, etten ole kyllä itsekään nähnyt seiskakautta ja kutoskautta vielä kokonaan, mutta spoilerit eivät niinkään haittaa itseäni, ko etsin itsekin koko ajan youtubesta mahdollisia seiskakauden videoita :D

Repesin muuten tässä kohdassa totaalisesti:

Lainaus

”No?” hän kysyi. Scarlett pystyi varsin helposti kuulemaan uteliaisuuden vaalean naisen äänessä ja hymy, joka Tohtorin kasvoille levisi kertoi varsin selvin sanoin, että mies oli riemuissaan.

”Se ei ole halkeama! Ei alkuunkaan. Taidan tietää, mikä se on.” Tohtori piti lyhyen hämillisen tauon. ”Sanoinko, että se ei ole halkeama?” Rose nyökkäsi hymyillen. ”Anteeksi, se on halkeama, piti sanoa. Tavallaan halkeama, mutta ei tavallinen halkeama. Se on halkeama, mutta se ei ole seinässä. Se on halkeama ajassa itsessään. Tai oikeastaan halkeama kaikessa ajassa ja avaruudessa ja se vain sattuu näyttämään siltä, että se olisi seinässä.”

Rose keskeytti: ”Tohtori, sinä pälpätät taas.”

Tohtori kohotti kulmiaan. ”Ai pälpätänkö? Mahdollisesti, mutta… Tämä halkeama on syntynyt ajan ja avaruuden kudokseen ja sitä on hankala korjata korjaamatta sitä, mikä sen halkeaman alun perin siihen kudokseen repikin. Eli se taas tarkoittaa, että pystymme sulkemaan tämän vain väliaikaisesti ja sitten saamme etsiä syyn tälle repeämälle ja paikata sen. Mitäs sanot Scarlett, jos suljen tämän tästä väliaikaisesti ja sitten etsimme syyn tuolle halkeamalle?”

Mustakehrääjä ilmoittikin jo noista virheistä, jotka itsekin testistä löysin.

Jatkoa innolla odotellen!

~ Ocra

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 1. luku 17.6.
Kirjoitti: Dobby. - 23.07.2013 11:33:14

Oon tän ficin jo muutamaan kertaan lukenut, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kirjoittaa kommenttia. Tarinassa on mielestäni tosi mielenkiintoinen juoni, ja jään jännityksellä odottamaan, mitä jatko tuo tullessaan. Myöskin Scarlett vaikuttaa kiinnostavalta hahmolta. Ainut asia, mikä jäi hiukan häiritsemään oli tuo aloitus, joka tuntui vahvasti samanlaiselta kuin viitoskauden alussa, mutta eipä tuo juurikaan haittaa.Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa, alku tuntui sen verran lupaavalta että olisi mahtavaa nähdä, miten tää tästä lähtee kehittymään! :---)

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 2. luku 27.7.
Kirjoitti: Vlad - 27.07.2013 18:16:45

Mustekehrääjä, mun oli aivan pakko tunkea toi Tohtorin kommentti sinne, koska kyllä puuduttava luku tarvitsee edes jotain piristystä sinne sekaan, ei kirjoittaja muuten pysy järjissään sen kanssa. Ja kiitos virheiden bongailusta, korjailen ne tässä hetkenä sopivana (ja mitäköhän ihmettä oon ajatellut kiharoiden toiston kohdalla? En varmaan mitään)

Ocra, hei taas! Alunperin psyykkisen paperin piti toimia (enkunkielisessä versiossa se toimi), mutta suomenkieliseen se muuttui jostain syystä. Sillekin on kyllä oma selityksensä, joka käy jossain vaiheessa ilmi. En ollut itsekään vielä nähnyt kaikki Doctor Whon kausia siinä vaiheessa, kun tämän ficin aloitin (nyt olen), mutta veikkaisin, että jos Suomen tahtiin katseli niin ei pitäisi tulla mitään spoilailevaa. Ja lainasit muuten sen toisen kohdan tässä luvussa, jolle hihittelin. :D

Dobby., aloituksen tiedän kyllä olevan samanlainen kuin vitoskauden aloitus, mutta mun mielikuvitus päätti pistää lapun luukulle siinä kohtaa (ja parissa muussakin kohtaa tämän ficin kohdalla). Siitä olen ilahtunut, että kommentoit ja että tässä on siusta mielenkiintoinen juoni.

A/N: Olin ahkera ja sain toisenkin luvun valmiiksi! Virheistä saa tökkiä (koska niitä varmasti on) ja pahoittelut tökkivästä, tylsästä ja vähän huonosti kirjoitetusta luvusta - jatkossa tarina muuttuu mielenkiintoisemmaksi, kun tämä on vielä vähän johdannonomaista aloittelua. Seuraavassa luvussa alkaa tapahtua enemmän ja Scarlett joutuu pariinkin kiperään tilanteeseen - ja Tohtori ei välttämättä ole koko aikaa paikalla pelastamassa kahta seuralaistaan (vaikka teknisesti Scar ei olekaan vielä companion) Pidempien tarinoiden alkuja on kamala kirjoittaa, koska niistä pitäisi saada mielenkiintoisia ja johdattelevia, mutta ei mitään liikaa - jotain sellaista, jota en ole vielä oppinut tekemään. Tohtori saattaa olla vähän OoC tässä luvussa, koska oon onnistunut vähän unohtamaan tässä Eleven-pommituksessa, millainen Ten oli, mutta sitä paikkaillessa... :))

Kommentteja saa heittää kernaasti, koska ne ovat ihania ja ilahduttavia ja potkivat kivasti persauksille ja kirjoittamaan.

2. Taskukello ja vaaran kynnysmatto

Tohtori käveli reippain askelin pihalle talon läpi. Scarlett yritti niellä närkästyksensä siitä, että hänestä näytti siltä kuin mies olisi käyttäytynyt kuin omistaisi koko talon. Rose ja hän itse tyytyivät kuitenkin kipittämään kiltisti pitkään takkiin sonnustautuneen miehen perässä pienen sinisen puhelinkopin luokse. Tohtori työnsi hiukan auton avaimelta näyttävän avaimen oven lukkoon ja käänsi. Lukko päästi hiljaisen naksahduksen ja Tohtori potkaisi oven kevyesti auki, mikä kirvoitti kevyen naurahduksen Rosen huulilta ennen kuin nainen pujahti sisään. Scarlett sen sijaan ei tehnyt elettäkään astuakseen pienen puhelinkopin sisälle, hän seisoi kädet puuskassa sen ulkopuolella ja puri poskeaan. Tohtori loi punahiuksiseen naiseen tympääntyneen katseen pidellessään ovea auki tätä varten.

”Älä luulekaan, että tulisin sinun ja Rosen kanssa jonkin pikkuisen puhelinkopin sisälle. Emme me kolme sinne todellakaan mahdu, joten turha edes yrittää änkeä.”

Tohtori vain hymyili ja nojasi kopin kulmaan ja viittasi peukalollaan olkansa yli kopin sisälle. Myös Rose kurkisti ovesta ulos ja virnisti leveästi.

”Katso itse. Se ei ole pieni.”

Scarlett huokaisi ja astui umpeen hänen ja kopin välissä olevat sentit ja kurkisti vastentahtoisen uteliaana sisään. Rose istuutui penkille vino hymy huulillaan ja sai pian seuraa Tohtorista, joka heitti pitkän päällystakkinsa sivuun ja kääntyi omahyväisesti hymyillen Scarlettin puoleen. Punapää ei voinut muuta kuin katsella suu auki ympärilleen ja tuijottaa. Sitten naisen mieleen välähti jotain ja tämä kipitti ulos kopista ja melkein juoksi poliisipuhelinkopin ympäri ja syöksyi sitten takaisin sisälle.

”Ei voi olla totta! Se on…” Scarlett kuiskasi ja Tohtori nauroi. Sitten tyttö jatkoi: ”Se on pienempi ulkopuolelta.”
”Se on suurempi sisäpuolelta, ai on vai, en ole huomannutkaan”, Tohtori mutisi sarkastiseen sävyyn täysin samaan aikaan kuin Scarlett ennen kuin vaikeni järkyttyneen näköisenä. Miehen hymy nyrjähti ja tämä kääntyi katsomaan Scaria kulmat kurtussa. ”Hei!” mies älähti melkein jopa loukkaantuneen kuuloisella äänellä, joka sai Rosen nauramaan kippurassa ja vedet silmistä vuotaen.

”Mitä?” Scarlett kysyi hämmentyneenä tilanteen saamasta käänteestä.
”Mitä sinä sanoit juuri äsken?” Tohtori kysyi. Scarlett huokaisi, Rose yritti hillitä kikatustaan.
”Sanoin, että tämä on pienempi ulkopuolelta.”
”Ai, höh. Olisi ollut paljon kivempaa, jos olisit sanonut sen eri tavalla. Minä pidän siitä, että ihmiset sanovat hänen olevan isompi sisäpuolelta.”

Siihen Scarlett ei osannut vastata kuin ”ai”, joten hän tyytyi katselemaan hämillisesti ympärilleen huoneessa, joka näytti olevan tungettu piskuisen puhelinkopin sisälle. Huone näytti olevan jonkinlainen ohjaamo, siellä oli yksi penkki ja huoneen keskiön täytti jokin, mikä näytti suuresti ohjauskonsolilta. Huone oli pyöreä ja siitä johti ovia, joista Scar ei tiennyt mitään. Tohtori kävi sulkemassa oven ja riensi sitten konsolin luokse ja käänsi jonkinlaista näyttöä, joka oli konsolin toisella puolella. Sitten mies syventyi hetkeksi näytön katseluun ennen kuin kohotti hymyillen katseensa.

”Onko jollain toivomuksia määränpäästä?”

Rose pudisti päätään ja katsoi kysyvin ilmein Scarlettia, joka seisoi edelleen suu auki keskellä lattiaa. Sitten vaaleaverikkö nyhjäisi Tohtoria ja nyökkäsi Scarin suuntaan. Tohtori vilkaisi punapäätä ja huokaisi sitten.

”Eli minä olen Tohtori ja tämä on Rose. Rose on ihminen ja minä olen ajan herra. Eli avaruusolio. Tämä on TARDIS, joka tulee sanoista Tähtiaika-Avaruuden RakenneDimensioiden IlmaSaareke. Se on avaruusalus, joka pystyy matkustamaan sekä ajassa että avaruudessa. Se näyttää poliisipuhelinkopilta, koska joskus käydessäni Englannissa 1960-luvulla naamioinnista huolehtinut kameleonttipiiri jumittui ja TARDIS jymähti tähän. Siitä asti se on näyttänyt 1960-luvun poliisipuhelinkopilta.”

Rose nyhjäisi Tohtoria uudestaan ja pudisti päätään varoittavasti. Tohtori huokaisi ja loi mittailevan katseen Scarlettiin, joka seisoi jähmettyneenä keskellä TARDISin ohjaushuonetta. Tyttö ei ollut hievahtanut milliäkään Tohtorin puheen aikana eikä Scar näyttänyt juuri sillä hetkellä siltä, että olisi aikonut hievahtaa hyvään aikaan.

”Puhuinko taas liikaa? Anteeksi, teen sitä alinomaa. En kai ollut töykeä.” Rose pudisti päätään. ”Hyvä, en ole töykeä, loistavaa. En ole punapää, mutta en ole töykeäkään! Hellurei, no niin, jatketaan eteenpäin.”

Tohtori kääntyi taas konsolin puoleen ja pyöritti erinäisiä vipuja ja vipstaakeja ja käynnisti TARDISin moottorin vetämällä vivusta vasemman kätensä puolella. Rose nauroi ja otti kiinni penkistään, mutta Scarlett, joka oli seissyt keskellä konsolihuonetta, kaatui kyljelleen ja kolautti päänsä lattiaan. Scarlettin suusta karkasi ähkäisy ja isku sai mustat pisteet tanssimaan tytön silmissä villisti ympyrää, mutta aluksen hytkymisen ja kieppumisen vähän rauhoituttua hän pääsi kömpimään kömpelösti jaloilleen.

”Mikä tuo on?” Rose kysyi huomatessaan kellon, joka riippui pitkässä ketjussa Scarin kaulalla ja tyttö vilkaisi korua ja kohautti olkapäitään. Hän poimi kellon kämmenelleen ja käänteli sitä ties kuinka monetta kertaa ympäri ennen kuin sai viimein vastattua blondille.

”Se on vain kello. Vanha kello, jonka sain joskus vauvana lahjaksi. En ole koskaan saanut sitä auki ja sittemmin olen vain unohtanut sen. En ole kiinnittänyt siihen alun jälkeen enempää huomiota, koska sehän on vain kello. Typerä, vanha kellonrämä, jolla ei ole mitään konkreettista merkitystä. Ihan kiva koru se on kuitenkin.”

Ennen kuin Rose ehti vastata, Tohtori veti toisesta vivusta ja TARDIS heilahti taas väkivaltaisesti ja pysähtyi sitten. He olivat laskeutuneet ja mies sieppasi pitkän ruskean takkinsa kiskoen sen ylleen ennen kuin marssi ovelle ja työnsi sen auki. Rose seurasi varsin tottuneen näköisesti ovista ulos, joten Scarlett tuumasi, että oli parasta seurata itsekin mukana. Hän riensi ovista ulos ja jähmettyi tajutessaan katsoa ympärilleen. Henkeään haukkoen hän astui takaisin TARDISiin ja taas ulos. Se oli totta! He olivat siirtyneet. He todellakin olivat siirtyneet aivan toiseen paikkaan. Scar loi tutkivan katseen ympärilleen. Ohikulkevien ihmisten vaatetuksesta päätellen he olivat siirtyneet kokonaan toiseen aikaan, mahdollisesti jopa jollekin täysin vieraalle planeetalle. Hänen omassa ajassaan kukaan ei pukeutunut varsin vanhan näköisiin mekkoihin ja hassuihin silinterihattuihin. Hän heitti epäröivän katseen Tohtorin suuntaan ja kysyi hiljaisella, aikamatkustuksen aiheuttaman järkytyksen vuoksi tärisevällä äänellä:

”Emmekö me vähän niin kuin pistä silmään täällä vaatteinemme? En oikein usko, että täällä – ” Scarlett vaikeni, hän ei tiennyt tämän paikan vuosilukua, vaikka vaatteista pystyi päättelemään ainakin vuosituhannen summittaisesti.

Tohtori ei reagoinut Scarlettin sanoihin muuten kuin pistämällä kielensä ulos suustaan kuin käärme ja heiluttelemalla sitä hetken edestakaisin ennen kuin mies kurtisti kulmiaan ja mutisi sitten tyytymättömällä äänellä: ”1875, ohi meni sadalla vuodella.” Scarlett ei piitannut Tohtorin mutinoista sen enempää kuin viimeistelemällä kysymyksensä.

”En oikein usko, että täällä vuodessa 1875 arvostetaan 2000-luvun boheemia ja modernia muotia. Pitäisikö meidän vaihtaa vaatteita?”
”Ei, mehän olemme täällä vain käymässä, suljemme yhden aikarepeämän ja lähdemme sen jälkeen”, Tohtori mutisi ennen kuin kaivoi jälleen äänimeisselin taskustaan. Hopeinen sylinteri näytti edelleen Scarin mielestä varsin kummalliselta, eikä hän uskonut kykenevänsä sopeutumaan siihen kuin tuosta vain. Omiin ajatuksiinsa unohtuneena hän sormeili jälleen kaulassaan riippuvaa kelloa tiedostamatta sitä itse lainkaan.

”Tohtori.” Rosen kuiskaus keskeytti sen, mitä mies ikinä olikaan puuhannut äänimeisselinsä kanssa ja mies kohotti kysyvin ilmein katseensa vain jähmettyäkseen huomatessaan heidän joutuneen pyssymiesten saartamaksi. Kulmat kurtistuen Tohtori kohotti kätensä päänsä yläpuolelle, yrittäen selvästikin miettiä, mitä oli tapahtumassa. Scarlett päätti Tohtorin miettiessä, että oli parasta seurata kahden muun esimerkkiä, sillä nämä olivat kokeneempia aikamatkailussa kuin hän ja osaisivat sen takia luultavasti toimia oikein. Muiden esimerkkiä seuraillen punapää kohotti nyrpein ilmein kätensä yläpuolelleen, mutta vihreät silmät tarkkailivat herkeämättä tilannetta yrittäen huomata jonkin pakokeinon tukalasta tilanteesta. Scar ei viihtynyt tukalissa tilanteissa, ne saivat hänet voimaan pahoin ja haluamaan juosta – ja hän oli elämänsä aikana juossut enemmän kuin tarpeeksi. Hän oli huono epämukavien tilanteiden kohtaamisessa, pakeneminen oli usein helpompi vaihtoehto.

Tohtori siirsi kokeilevasti toista kättään – sitä, joka piteli äänimeisseliä – lähemmäs ruskean takkinsa taskua, aikeenaan ilmeisesti laittaa vempain takaisin taskuun, kun sitä ei enää tarvittu niin kriittisesti. Miehet aseiden kanssa eivät kuitenkaan reagoineet liikkeeseen ja epäilyksen siemen alkoi itää Scarin mielessä. Nyt kun tyttö katsoi tarkemmin, miehet eivät olleet hievahtaneetkaan sen jälkeen, kun Rose ensimmäisen kerran heidät huomasi, ne eivät tuntuneet ensinkään näkevän heitä vaan tuijottivat hieman heidän lävitseen. Scar teki varovaisen liikkeen lähemmäs Tohtoria.

”Tohtori”, hän kuiskasi toivoen puhuvansa riittävän kovaa saadakseen miehen huomion, mutta riittävän hiljaa jotta ei herättäisi huomiota keskellä katua. Vasta nyt Scar huomasi, että kaikki ihmiset heidän ympärillään näyttivät olevan yhtä hiljaa kuin asemiehetkin. Heitä ei oltu huomattu – kukaan ei ollut edes liikkunut. ”Tohtori, en usko, että nuo miehet ovat huomanneet meidät.”

Tohtori virnisti leveästi ja laski molemmat kätensä alas. ”Hyvä huomio, tyttöseni. He vaikuttaisivat olevan autoneita, jotka tosin on kytketty pois päältä, mahdollisesti jonkin suuremman ja ilkeämmän juonen takia – tai sitten Nestine-tietoisuus ei ole halunnut herättää turhaan huomiota.”

Autonit? Nestine-tietoisuus? Scarlettilla ei ollut aavistustakaan siitä, mistä Tohtori oikein puhui, mutta Rose näytti ymmärtävän välittömästi. Blondin silmiin syttyi Tohtorin sanojen takia pelästynyt katse, joka toi jostain syystä Scarin mieleen peuran. Samaan aikaan juuri tuo pelästynyt katse oli se seikka, joka uhkasi suistaa punapään pois järjestä pelkoon, sillä hän luotti enemmän tuohon tavallista nimeä kantavaan englantilaistyttöön kuin salaperäiseen mieheen, joka ei kantanut muuta nimeä kuin Tohtori.

”Mitä ovat autonit?” Scarlett kysyi, mutta ei saanut muuta vastausta vapisevalla äänellä esitettyyn kysymykseensä kuin lyhyen käskyn olla hiljaa ja pyynnön näyttää taskukelloa Tohtorille.

”Mihin sinä minun kelloani tarvitset?” Scar kysyi, mutta Tohtori viittilöi vain käsillään siihen malliin, että tyttö tajusi jättää kyselyn sikseen ja totella. Itsekseen jupisten tyttö veti ketjun kaulastaan ja ojensi kellon nyrpeästi miehelle, laskien sen tämän ojennettuun käteen ja välittämättä pienestä levottomuuden pistoksesta, joka lävisti terävällä piikillään hänen sydämensä sillä hetkellä, kun tytön hoikkien sormien ote heltisi kellon kylmästä pinnasta. Tohtori käänteli kelloa hetken ennen kuin melkein heitti sen takaisin Scarlettille.

”Älä avaa sitä. Älä mistään hinnasta avaa sitä kelloa, koska et ole vielä valmis siihen.”
”Ihan kuin minä voisin avata sen! Se ei ole auennut ikinä!”

Tohtori ei välittänyt saamastaan vastauksesta muuten kuin kohauttamalla olkapäitään ja mutisemalla lyhyesti: ”Siitä huolimatta: älä avaa kelloa.”

Scarlett ei voinut kuin kohtauttaa vuorostaan olkapäitään ja työntää kellon takaisin liivinsä taskuun. Hän ei pystynyt ymmärtämään alkuunkaan Tohtoria, vaikka hän oli alkanut oppia pitämään tästä omituisesta miehestä, joka omisti aikakoneen ja joka tuntui olevan täysin erilainen kuin kaikki muut miehen, jotka Scar oli tavannut. Samaan aikaan Tohtori oli vaikea pidettävä, tämä oli liian omalaatuinen jopa Scarlettille, vaikka mies toikin mukavan haasteen tytön aikaisemmin yksinkertaiseen elämään. Hän ajatteli, että ehkä hän voisi yrittää ratkaista, kuka Tohtori oikein oli; kirjoitellen havaintojaan ylös tarinoiden muodossa, jos hän vaikka saisikin omia ajatuksiaan jonkinlaiseen järjestykseen.

”Rose, tähän suuntaan!” Tohtori huusi ja lähti juoksemaan kohti taloa, joka seisoi hivenen heistä vasemmalla ja näytti erilaiselta kuin muut talot heidän ympärillään. Tämä nimenomainen talo näytti uudemmalta, jopa liian uudelta, eikä Scarlett voinut olla huomaamatta hahmoa yhdessä talon yläkerran ikkunoista. Ilmeisesti toisetkin olivat huomanneet salaperäisen katselijan, sillä kaksikko keskusteli asiasta melkoisen vilkkaasti ja punapää tunsi tulleensa jätetyksi ulkopuolelle. Scar ei liiemmin pitänyt ulkopuolisuuden tunteesta, mutta nyt hän ei antanut sen vaivata. Hän otti edellään kulkevan kaksikon kiinni muutamalla ripeällä juoksuaskeleella ja änki röyhkeästi Tohtorin ja Rosen väliin omahyväinen hymy huulillaan.

”Huomasitteko tekin saman? Tuon talon ylimmän kerroksen keskimmäisessä ikkunassa seisoi – tai seisoo – joku tarkkailemassa meitä ja tätä katua. Olen varma, että hänellä on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa, autonien – mitä ne sitten ikinä ovatkaan – ja Nestine-tietoisuuden ja mahdollisesti sen halkeamankin kanssa.”

Tohtori hymyili Scarlettille arvostavasti ennen kuin nyökkäsi.

”Siksi me menemme sinne nyt. Minulla on pari kysymystä esitettävänä ja haluan niihin vastaukset.” Tohtori vaikeni hetkeksi ja katsoi vakavasti tyttöä vieressään. ”Muista: pidä kello kiinni.”

Sitten Tohtori kohotti vasemman, nyrkkiin kierretyn kätensä, ja kolkutti tummapuiseen oveen heidän edessään. Scarlettin sydämen syke kiihtyi, kun tytön korviin kantautui kolisevia askelia oven toiselta puolelta.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 3. luku 31.7.
Kirjoitti: Vlad - 31.07.2013 18:36:31

MsMacAvity, tervetuloa vain sinullekin tämän tarinan pariin. Ihan pieneen hetkeen Scarlett ei tule kelloaan auki saamaan (yksi syy sille selviää tässä luvussa), mutta senkin aika on vielä ja kaikki eivät ehkä tule pitämään käänteestä, jonka teksti saa silloin. ;) Siitä olen iloinen, että olin siun mielestä kuvannut Tohtoria elävästi ja hyvin, siihen on pyrkimys ja yleisestikin olen tässä pyrkinyt olemaan kertomatta ihan samalla tavalla kuvaillen Tohtorista ja Rosesta vaan enemmän Scarin reaktioiden ja ajatusten pohjalta. Rose on kuitenkin ihminen ja vielä tavallinen, joten on varsin luonnollista, että Scar luottaa ennemmin häneen kuin Tohtoriin (vaikka Tohtorikin saa oman osansa vielä parrasvaloissa).

A/N: Koska olin saanut kolmannen luvun jo melkein valmiiksi ja pääsin koneelle viemään sen loppuun, niin se pääsee julkaistuksi jo nyt. Ihan kaikkea haluamaani en tähän lukuun saanut mukaan (esim. suurin seikkailu jää vielä odottamaan, vaikka sen piti tulla jo tässä luvussa), koska luku olisi paisunut hervottomiin mittoihin. :) Tämä luku tuntui hajoavan vähän käsiin, mutta toivottavasti sain pidettyä sen kurissa riittävän hyvin. Doctor Whon soundtrack toimii tässäkin luvussa pääinnoittajana kuten myös muutamat jaksot sarjasta. En tiedä, miten pystyisin kirjoittamaan tätä ilman Murray Goldin uskomattoman upeita sävellyksiä ♥ Ei saa ihmetellä, miksi Scarlett on tässä luvussa yhtäkkiä sukunimeltään Hope; se on nimi, jonka Tohtori keksi tytölle, kun ajatteli ettei ole järkevää kertoa tytön oikeaa sukunimeä.

Kommentoida saa edelleen, tätä tarinaa ei olisi näin ihana kirjoittaa ilman ihanaakin ihanampia lukijoita. Jos kaikkia tekstejäni kirjoittaisi näin helposti tai nopeasti, niin saisin ne nopeammin valmiiksi.

3. Pelon valtakunta

Scarlett oli kiljaista oven avautuessa ja nuoren naisen kurkistaessa varovasti ulos, sillä hänen hermonsa olivat kireämmällä kuin ne olivat olleen aikoihin. Vilkkaan mielikuvituksen omaava tyttö oli kuvitellut monenlaisia kauhuja tuon talon sisälle, vaikka tällä hetkellä totuus näytti olevan jotain aivan muuta. Rose painoi lempeästi kätensä Scarlettin olalle ja hymyili tavalla, joka sai tytön sydämensykkeen hidastumaan hiukan ja pelon hellittämään kuristusotettaan ja hän pystyi hengittämään jälleen vapaasti. Kun pelon ote olki hellittänyt kylliksi punapää käänsi katseensa Tohtoriin, joka oli jostain loihtinut ilahtuneen hymyn huulilleen ja penkoi nyt taskujaan etsiskellen psyykkistä paperiaan. Ovensuussa seisova nainen tuijotti kolmikkoa epäluuloisin katsein ja tämän ruskeanvihreiden silmien valpas katse oli liimautunut Tohtorin etsiskeleviin käsiin.

”Tarkistaja Smith ja assistenttini Rose ja Scarlett Hope. Olemme tulleet tarkistamaan tämän talon kunnon, kuten teemme aina kerran vuodessa; uusi asetus nimittäin. Hänen majesteettinsa kuningatar Victoria on antanut käskyn tarkistaa tietyn vuoden jälkeen rakennettujen talojen kunto, jotta karmeiden onnettomuuksien riski vähentyisi.”

Nainen vilkaisi psyykkistä paperia näyttäen siltä, että hädin tuskin näki sitä ja nyökkäsi sitten uneliaasti viittoillen kolmikkoa astumaan sisään. Scarlett ei voinut olla huomaamatta maitomaista kalvoa, joka näytti peittävän naisen silmät ja hän oli varma, että nainen oli sokea tai jollain karmaisevalla tavalla sokeutettu. Mikään muu tekijä ei selittäisi naisen katsetta. Scar kietoi käsivartensa ympärilleen ja sen tehdessään hän tuli ohimennen hipaisseeksi taskussaan lepäävää kelloa. Sen metallipinta tuntui aivan samalta kuin aina ennenkin, mutta tällä kertaa kosketus tuntui lähettävän sähköisen impulssin hänen kehonsa läpi ja impulssin jälkiseurauksena tytön korvissa soi kuiskauksen tavoin yksi ainoa sana: vaara, vaara, vaara. Aikaisemmin jo miltei tukahdutettu pelko ja levottomuus heräsivät uudelleen hänen sisällään.

Kumpikaan ei tuntunut huomaavan Scarlettin äkillistä pelkoa, ei Tohtori eikä Rose. Molemmat seurasivat oven avannutta naista jutellen hiljaa keskenään, kun taas Scar seurasi heitä hiljaa ja omaa yrittäen käsitellä omaa pelkoaan, mikä tuntui ainakin tuolla hetkellä mahdottomalta tehtävältä. Scarlett oli täydellisesti ymmällään, hän ei tuntenut kaksikkoa, jonka matkaan oli päättänyt lähteä kenellekään kertomatta ja hän ei tiennyt alkuunkaan, mitä hänen olisi pitänyt ajatella kellostaan, josta tuntui paljastuvan aina uusia puolia sitä mukaan, mitä pidemmälle hänen pieni seikkailunsa eteni. Nyt kello oli jo oppinut puhumaan, eikä tytöllä ollut aavistustakaan siitä, mitä voisi tapahtua, jos tämä seikkailu jatkuisi kovin pitkään. Ehkä kello oppisi seuraavaksi lentämään tai vaikka teleporttaamaan hänet paikasta toiseen, vaikka kaikkien fysiikan lakien mukaan sen pitäisi olla teknisesti mahdotonta. Toisaalta, niin olisi aikamatkailunkin kuulunut olla, mutta niin vain oli käynyt, että hän oli matkustanut oikeasti ajassa.

”Tähän suuntaan, olkaa hyvät”, heitä johdattava nainen lausahti ja kääntyi yhdestä kulmasta vasemmalle ja työnsi yhden raskaalta näyttävän oven auki. Kolmikko astui sisään huoneeseen, joka oli kalustettu melko tavallisesti, ainakin 1800-luvun huomioon ottaen tavallisesti, ja siellä oli kolme nojatuolia; ilmeisesti heitä oli odotettu, vaikka Scar ei ymmärtänytkään, miten se oli mahdollista. Hehän olivat vasta hetki sitten tulleet tähän vuoteen, vasta hetki sitten he olivat tehneet päätöksen tulla tähän nimenomaiseen hetkeen aikavirrassa. Scarlett jähmettyi. Mistä hän oikein tiesi tämän? Hän ei ollut koskaan aikaisemmin erityisemmin perehtynyt nimenomaan aikavirtaan, vaikka tiesikin sen olemassaolosta jostain kummallisesta syystä, joka ei ollut tytölle itselleen kovin tuttu. Se vain sattui olemaan jälleen yksi niistä tiedonmurusista, jotka tuntuivat tulevan jostain muualta kuin hänestä itsestään.

Tuntematon, maitosilmäinen nainen viittasi yksinkertaisesti kädellään, kehottaen kolmikkoa istuutumaan ja Scarlett käveli varovaisin askelin sen nojatuolin luo, joka oli kolmen tuolin ryhmästä keskimmäisenä, sillä se tuntui hänestä kaikkein turvallisimmalta. Se ei ollut sen lähempänä kahta muuta tuolia kuin nekään, mutta punahiuksinen ei halunnut istua kummassakaan reunassa, se sai hänet tuntemaan olonsa turvattomaksi. Tohtori istuutui hymy yhä huulilleen liimattuna ja pidätelty uteliaisuus tummanruskeista silmistä tuikkien Scarlettin oikealla puolella olevaan tuoliin jättäen Roselle mahdollisuuden istuutua vain Scarin vasemmalla puolella olevaan tuoliin. Kolmikko loi toisiinsa levottomuuden sävyttämän silmäyksen, vaikka Scarlett onnistuikin kätkemään sen huonommin kuin kaksi muuta. Tohtori hymyili edelleen eikä hymy osoittanut horjumisen merkkejä ja kumartui hieman ovensuussa seisovaa naista kohti. Tohtori sujautti vasemman kätensä pitkän takkinsa taskuun ja veti äänimeisselinsä esiin ja osoitti sillä raskasta ovea, joka heilahti komean pamauksen saattelemana kiinni, lukiten heidät huoneeseen. Ainoa, johon tilanteen uusi käänne vaikutti radikaalisti oli ulko-oven avannut maitokatseinen nainen, joka kääntyi välittömästi ovea vasten ja alkoi kynsiä sitä huutaen välillä kauhusta.

”Mitä tämän huoneen sisällä tapahtuu?” Tohtori kysyi, uteliaisuus taitavasti äänestään verhoiltuna. Nainen ovella ei vastannut, vaan kynsi edelleen ovea, vaikka tiesikin sen alistuneesta ilmeestään päätellen hyödyttömäksi. Ne, jotka olivat huoneessa oven sulkeuduttua eivät päässeet enää ulos.

”Voit aivan yhtä hyvin vastata minulle, koska sinä tiedät ja tiedät senkin, että se ei ole mitään mukavaa; muuten et yrittäisi päästä tuosta ovesta ulos. Sinuna kertoisin totuuden, koska vain minä voin nyt saada tuon oven auki.”

Nainen tuijotti Tohtoria, kuten myös Rose ja Scarlett. Tuntematon nainen lyyhistyi lattialle huohottaen kiivaasti ja tämän silmissä paloi ensimmäistä kertaa pelokas katse.

”Tämä huone on sinetöity. Tämä on talon sydän, eikä täältä pääse pois. Kukaan ei voi paeta Valtiasta, kun ovi on kerran suljettu.” Muuta Tohtori ei kyennyt saamaan naisesta ulos, vaan mies joutui tyytymään suurin piirtein oikeaan suuntaan johdattelevaan vastaukseen, joka jätti enemmän auki kuin mihin se vastasi. Scarlett tuijotti naista matolla tiiviisti, niin tiivisti, että unohti räpytellä ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän joutui räpyttelemään kiivaasti karistaakseen ne pois. Tohtori ei kuitenkaan vaikuttanut pettyneeltä siihen, että nainen ei suostunut kertomaan juuri mitään. Päinvastoin, se tuntui saavan miehen silmät tuikkimaan kirkkaammin ja pahaenteinen katse ilmestyi miehen silmiin.

”Mitäs mieltä olette, Scar, Rose, jos tutustuisimme tarkemmin tähän Valtiaaseen, josta hän puhui.”

Scarlett nielaisi kieltävän vastauksen, joka kiipesi hänen kielensä päälle ja loi vihreiden silmiensä katseen Roseen, joka pysyi myöskin vaiti, mutta Tohtorin tuikkivien silmien alla tämä nyökkäsi viimein sinetöiden Scarlettin pelon ja heidän kohtalonsa. Tohtori nyökkäsi Roselle ilmeisen kiitollisena ja kääntyi sitten ja marssi seinustalle yllättäen Scarlettin jälleen työntämällä kielen ulos suustaan ja lipaisemalla seinää hartaasti ja pitkään.

”Hmm, jotain kevyen happoista, vähän hedelmäistä; mahdollisesti sitruunamehua ja selkeä muovin maku. Nestine-tietoisuus on tässä talossa, kuten ajattelinkin. Se on vielä passiivinen, mikä selittää autonien pysymisen paikoillaan, mutta mikäli arvaan oikein, tilanne ei ole sama kauaa. Tämä huone – ” Tohtori viittasi ympärilleen. ” – on paikka, jossa ihmisistä tehdään autoneita, eläviä ja tappavia muovinukkeja.”

Rose naurahti hermostuneesti ja käveli Tohtorin viereen sipaisten sitten sormellaan kevyesti seinää. ”Mikä virka sitruunamehulla sitten on?”

Tohtori näytti neuvottomalta. ”Jos totta puhutaan, ei aavistustakaan. Se on mahdollisesti turvakeino, jolla estetään prosessin leviäminen koko taloon ja pidetään se lukittuna vain tämän huoneen sisälle. Siinä tapauksessa muualla talossa on täysin turvallista, vain tämä huone on vaarallinen. Missä tapauksessa, meidän pitää keksiä tie ulos täältä ja veikkaan, että se ei ole ihan niin helppoa kuin tähän huoneeseen tuleminen.”

Scarlett ei osallistunut Tohtorin ja Rosen keskusteluun. Hän istui edelleen tuolissaan, sormi liivinsä taskussa ja taskukelloaan sormeillen. Kello oli alkanut vetää huomaamatta tytön huomiota puoleensa eikä Scarlett useinkaan kyennyt estämään itseään hypistelemästä raskasta kelloa. Nytkin hän juoksutti sormiaan sen pinnalla, jossa oli epämääräisiä kuvioita, joiden merkitys ei ollut koskaan selvinnyt hänelle. Kello oli ollut tähän asti vain kello, mutta nyt se oli oppinut puhumaan ja sen piteleminen tuntui Scarista huojentavalta.

Vaara, vaara, vaara. Kello hoki samaa sanaa koko ajan, jokaisella kerralla, kun Scarin iho kosketti metallia hänen mielensä täytti aina sama sana. Tällä kertaa tuo merkillinen yhteys tuntui erilaiselta. Tytöstä tuntui kuin jokin suunnattoman vanha olisi hiponut lempeästi hänen mieltään, kuiskinut salaisuuksiaan ja neuvojaan hänen korviinsa, yrittänyt pehmentää hänen pelkoaan ja pyyhkiä siltä terävimmän särmän pois.

Ovi, ovi, ovi.

Scarlettin pää pompahti pystyyn kuin schäferillä, joka on saanut vainun linnusta ja tyttö riensi ovelle ja nojautui koko painollaan sitä vasten. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän oli tekemässä, mutta tämä tuntui oikealta asialta tehdä. Ovi ei hievahtanutkaan, ei silminnähden, mutta työntäessään tyttö tunsi kevyen nytkähdyksen, vaikkakin hyvin pienen ja toivo heräsi hänen sisällään. Silloin kuitenkin kirkas valo syttyi huoneeseen ja näytti kietoutuvan erityisen tarkkaan kaiken muovista tehdyn ympärille. Scarlett tuijotti huumaantuneena, kuinka heidät huoneeseen tuonut nainen alkoi kirkua osuttuaan liian lähelle muovista koriste-esinettä ja osuttuaan siihen kädellään. Naisen käsi oli nopeasti sulautunut koristeeseen ja vähitellen naisen kiljunta vaimeni korahteluksi ja katkesi lopulta kokonaan. Tohtori sieppasi Rosea kädestä ja ryntäsi Scarlettin luo ovelle.

”Älkää päästäkö häntä lähellenne. Älkääkä koskeko mihinkään muoviseen, jos haluatte säilyä elossa.”

Scarlett nyökkäsi ja kääntyi jälleen oven puoleen ja potkaisi sitä kiukkuisesti. Ovi ei hievahtanutkaan ja punapää lysähti maahan turhautuneena. Hän oli varma siitä, että ovi oli heidän ainoa tiensä vapauteen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, jotta he olisivat päässeet ulos huoneesta, joka oli kovaa kyytiä muuttumassa silkaksi helvetiksi. He olivat äkisti välittömässä kuolemanvaarassa eikä se tehnyt hyvää Scarlettin hermoille.

”Tohtori, meidän täytyy päästä pois täältä”, Rose kuiskasi. Scarlett pystyi tunnistamaan pelon reunan blondin muuten niin tyynessä äänessä. Tummat kulmat vihreiden silmien yllä vetäytyivät kurttuun. Melkein kuin unessa tyttö poimi kellon taskustaan ja kohotti sen silmiensä eteen. Tohtori huomasi sen ja sieppasi kellon pois Scarlettin otteesta ja lukitsi tytön katseen omalla katseellaan.

”Älä avaa sitä.”

Scarlett yritti tukahduttaa kiukun, joka äkisti kuohahti hänen sisällään, mutta osa siitä pääsi silti tihkumaan hänen ääneensä. ”Miksi sinä et kerro minulle mitään tuosta kellosta, vaikka kehotat koko ajan olemaan avaamatta sitä? Sinä tiedät tuon kellon.” Viimeinen lause ei ollut kysymys. Scarlett oli nähnyt tarpeeksi tajutakseen, että Tohtori oli kyllä perillä siitä, mikä tytön kello oli. Ongelmana vain oli se, että mies ei kertonut tytölle totuutta.

”Meillä ei oikeasti olisi aikaa juuri tähän keskusteluun. Me olemme huoneessa, jossa on autoni ja olemme vaarassa, jos jäämme tänne pidemmäksi aikaa. Meillä ei ole aikaa keskustella kelloista.” Scarlett ei antanut periksi.
”Puhu sitten nopeasti, mutta minä haluan totuuden.”

Tohtori huokaisi ja käänsi kelloa hieman.

”Näetkö tämän kuvion.” Hän piti lyhyen tauon, jotta Scarlett ehti nyökätä ennen kuin mies jatkoi. ”Tämä kello ei ole varsinaisesti kello.” Tauko. ”Äh, meillä ei ole oikeasti aikaa tähän.” Ei vastausta. ”Tämä on varasto, säiliö, johon ajan herra voi siirtää oman itsensä, koko biologisen koodinsa ja tietoisuutensa turvaan kameleonttikaari-nimisen laitteen avulla. Ajan herroilla on yleensä sellainen TARDISissaan hätätilanteen varalle. Mutta, pointti on se, että kun ajan herra on siirtänyt tietoisuutensa tällaiseen kelloon ja on tehnyt itsestään ihmisen, tyhjäksi jääneen tilan ottaa haltuun ihmistietoisuus, joka ei ole tietoinen oikeasta identiteetistään ajan herrana. Niin kauan kun kelloa ei avata, ajan herran tietoisuus on turvassa kellon sisällä. Sinä hetkenä, kun itsensä ihmiseksi muuttanut ajan herra avaa kellon, hän palautuu ennalleen ja kello on taas tyhjä, pelkkä säilytystila. Mikäli joku muu kuin kellon omistaja avaa kellon kauempana kellon omistajasta, ajan herran tietoisuus ei pääse palaamaan oikealle paikalleen.” Tohtori oli hetken hiljaa, antoi Scarlettin sulatella kuulemaansa. ”Siksi on ensi arvoisen tärkeää, ettet avaa tuota kelloa.”

Scarlett yritti ymmärtää, mitä hän oli juuri kuullut, mutta mikään siitä ei tuntunut tekevän selkoa.

”Mutta minähän olen saanut tämän kellon. Se ei ole minun!”
”Se on vain ihmismielesi kehittelemä tarina, jotta et kiinnittäisi kelloon huomiota. Tavallisissa oloissa ihmiseksi muuttunut ajan herra ei huomaa kelloa, vaan pitää sitä kellona, mutta mikäli hän on päättänyt avata sen tai muuten lähestyy sitä päätöstä, niin kello alkaa saada enemmän huomiota ja se saattaa alkaa vuotaa.”
”Vuotaa?”
”Eli osia sen sisällä olevasta tietoisuudesta pääsee yhteyteen kellon omistajan – tai pitelijän mieleen. Tavallaan kello – tai tietoisuus sen sisällä kommunikoi ympäristönsä kanssa.”
”Eli siis se kuiskina, jota olen kuullut koskiessani kelloa on jonkun avaruusolion juttelua?”

Tohtori nyökkäsi, ilme kireänä.

”Olet ajan herra”, Tohtori sanoi. Jokainen tavu oli raskas, vaikka Scarlett ei ymmärtänytkään syytä sille.
”Olen mikä?” Scarlett ei ymmärtänyt alkuunkaan, mistä toinen puhui. ”Älä pilaile. Minä olen ihminen. Olen tavallinen ihminen, Scarlett Royal, minulla on perhe ja he ovat kaikki ihmisiä, muistan asioita lapsuudestani. En ole avaruusolio, kaukana siitä. Olen aivan tavallinen tyttö, jonka pihaan vain sattui tupsahtamaan omituinen mies omituisen laatikkonsa kanssa.”
”Älä pakota minua toistamaan, mutta minä tiedän tämän sinua paremmin.”

Scarlettin vihreisiin silmiin syttyi närkästynyt valo.

”’Minä tiedän tämän sinua paremmin’, niinkö? Nytkö minä olen sitten tytönhupakko, joka ei tiedä mistään mitään ja jolla ei ole todellista tietoa mistään? Sellaisenako sinä minua pidät? Tyhmänä?”

Rose kiinnitti kaksikon hiljaiseen keskusteluun huomiota vasta siinä vaiheessa, kun Scarlett ryhtyi huutamaan. Tohtori näytti järkyttyneeltä tytön reaktiosta, tämä ei kai ollut odottanut sellaista tulta. Rose tuijotti punahiuksista tyttöä mykistyneenä, mutta kohotti lopulta rauhoittelevasti kätensä.

”Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä Tohtori sanoi, mutta sen tiedän, että sinun kannattaa kuunnella häntä.”

Tohtori hymyili kiitollisena saamastaan tuesta.

”Scarlett, en minä sinua tyhmänä pidä, tai hupakkona, mutta minä olen nähnyt tällaisen kellon ennenkin, vaikka en ole itse siihen turvautunutkaan. Minä tiedän, millainen vaara siitä aiheutuisi, jos avaisit tuon kellon nyt, kun olemme keskellä vihollisia. Usko pois, että minä haluan todella paljon, että ajan herroja olisi muitakin, mutta nyt se ei käy päinsä. Meidän täytyy sulkea aikarepeämä ja selviytyä ulos täältä – hengissä. Sen pitäisi olla ykkösprioriteetti, myös sinulle.”

Scarlett ei vastannut sanallakaan Tohtorille, tytön vihreät silmät kipunoivat valkohehkuisesta raivosta, joka uhkasi repiä hänet rikki jokaisesta mahdollisesta liitoksesta. Punaiset hiukset kiukkuisesti heilahtaen Scarlett kääntyi ovea kohti ja potkaisi sitä hyvin napakasti ennen kuin alentui päästämään pitkän kirouslitanian suustaan. Hän oli potkaissut varpaansa kipeästi johonkin särmään ovessa ja nyt hänen jalkansa tuntui olevan kuin tulessa, joka esti kaiken rationaalisen ajattelun tehokkaammin kuin mikään muu, mitä punapää oli elämänsä aikana kokenut. Tyttö haukkoi henkeään kivun kovuuden häkellyttämänä ja otti sen jälkeen hieman kömpelösti tukea Tohtorin olkavarresta. Riita oli hävinnyt tytön mielestä kuin tuhka tuuleen, ainoa millä oli tällä hetkellä väliä, oli jalassa sykkivä kipu.

”Au”, hän sai soperrettua ennen kuin kohtasi nolona Tohtorin ruskeiden silmien vakaan katseen. ”Tuossa ovessa on jotain, jotain terävää tai muuten vain jotain erikoista.”

Tohtori ei antanut muuta vastausta kuin nyökkäyksen ja kehotti katseellaan Rosea ottamaan äänimeisselin ja tutkimaan oven. Mies itse käänsi katseensa autoni-palvelijaan varmistettuaan huolestuneella silmäyksellä, että Scarlett oli edes jonkinlaisessa kunnossa.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 3. luku 31.7.
Kirjoitti: Azure - 31.07.2013 20:06:49

Ei tollaseen kohtaan saa jättää :O
Pidän Scarletista yhä vain enemmän ja enemmän, ja haluan kuulla nopeesti lisää.
Omasta mielestäni Tohtori on kyllä ihan IC tässä, että sen suhteen saat hegähtää. ;D Onks toi Nestine- juttu ja autoni mainittu ite sarjassa? Jos on niin mulla on kyllä surkia muisti :D
Mitään silmiinpistäviä kirjotusvirheitä en kyllä löytäny tästä. Mitäs muuten Scarlettin jalalle kävi? Mitä siinä ovessa oli?

Jatkoa innolla odottaen ;)

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 4. luku 1.8.
Kirjoitti: Vlad - 01.08.2013 14:03:20

Ocra: Seuraava luku tulee tässä, joten saat lukea lisää Scarlettista. Nestine ja autonit ovat ekan kauden ekasta jaksosta, joten en ole niitä itse keksinyt. Scarin jalasta sanon sen verran, että tyttö mursi varpaansa ja siinä ovessa oli osa itsetuhojärjestelmää, joka tulee esiin tässä luvussa. (se, että se oli osa itsetuhojärjestelmää ei oikein käy ilmi, joten sanon sen tässä, mutta osa sitä se on jokatapauksessa)

A/N: En julkaisisi tätä neljättä lukua nyt ellei minulla olisi viideskin luku valmiina tähän tekstiin ja kuudes luku kovaa vauhtia tuloillaan. Kuudennesta luvusta en kerro vielä mitään muuta, mutta siinä luvussa on käänne, jota ainakin jotkut ovat odottaneet mutta myös käänne josta kaikki eivät ehkä pidä. Sen jälkeen pääsen tämän tekstin mielenkiintoisimpiin osiin ja itse asiaan, jonka ympärille tämä ficci rakentuu. Kuudennen luvun jälkeen ficci on päässyt alun yli ja siitä varsinainen seikkailu alkaa. Nyt jatkon ilmestymisen kanssa ei pitäisi kestää, vaan pystyn julkaisemaan jatkoa silloin, kun seuraavan kerran olen koneella, mikä on toivottavasti mahdollisimman pian.

Nauttikaa ja ilahduttakaa minua kommenteilla! ♥

4. Vapaus – viimein?

Rose osoitti vuoron perään autonia ja ovea äänimeisselillä. Nainen ei selvästikään oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, joten hän yritti tehdä kaiken samaan aikaan. Tohtori huokaisi, irrotti lempeästi Scarlettin otteen olkavarrestaan ja siirsi tämän tukeutumaan oveen ja astui lähemmäs Rosea auttamaan. Scarlett ajatteli tehdä oman osansa ulospääsyn varmistamisessa, joten tyttö tarkkaili herkeämättä huonetta – erityisesti autoniksi muuttunutta palvelijaa, joka oli tullut avaamaan heille oven. Takaansa Scar kuuli äänimeisselin helposti tunnistettavan hyrinän ja lopulta hiljaisen kilahduksen, joka saattoi merkitä vain ja ainoastaan sitä, että heidän tiensä sulkenut raskas ovi oli viimein auki. Tyttö yritti astua ovesta ulos muiden perässä, mutta jalan kipu esti häntä varaamasta lainkaan painoa sen päälle, mikä taas teki liikkumisen muuten kuin yhdellä jalalla hyppimällä täysin mahdottomaksi.

”Tohtori, jos et oleta minun konkkaavan verenhimoista muovinukkea pakoon, en pääse mihinkään. Jalkani ei kestä painoa.”

Näihin sanoihin mies ei reagoinut kuin kiskomalla tytön vikkelästi reppuselkäänsä, mitä Scarlett olisi pitänyt varsin suloisena ja herttaisena teolta avaruusmiehelle, jos hän ei olisi joutunut puremaan hammasta yhteen jalan lävistävän kivun vuoksi. Hiljalleen sykkivä kipu sai teräksen maun nousemaan punapään kielelle ja se sai hänen korvansa soimaan ja mustat tähdet tanssimaan villisti ripaskaa silmien takana. Tohtori tuntui huomaavan tytön tuskaisuuden, sillä mies siirrähti hieman yrittäen siirtää tyttöä tuskattomampaan asentoon ennen kuin säntäsi juoksuun napaten huolellisesti toisella kädellään Rosea kädestä.

He juoksivat kauemmas huoneesta ja ennen pitkää he löysivät portaikon, joka johti loivina kierteinä ylemmäs taloon. Tohtorin kapeille huulille levisi pahaenteinen hymy, joka kertoi omin selvin sanoinensa miehen aikovan lähteä kiipeämään noita portaita minne ne ikinä johtivatkaan.

”Ennen kuin selvitämme tämän sopan loppuun, meidän täytyy hoitaa tuo sinun jalkasi, Scarlett.” Näiden sanojen jälkeen mies hämmästytti sekä Scarin että Rosen laskemalla selässään kyyhöttävän tytön hellästi portaalle ja ottamalla tämän jalan hellästi käsiensä väliin.

Mies sulki silmänsä ja painoi päänsä kumaraan ja Rosen ja Scarlettin suureksi hämmästykseksi tämän kädet alkoivat hohtaa kultaisina ja jonkinlaiset tomukärhet lähtivät juoksemaan miehen käsistä Scarlettin murjottuun jalkaan. Kultaisten energiasormien kosketus pyyhki kivun ja sen jälkivaikutukset pois kuin märän tahran sileältä pinnalta. Kun jalka oli parantunut, Tohtori nosti kätensä pois ja kultainen hehku katosi. Scarlett tuijotti miestä suu ihmetyksestä auki ja järkyttynyt valo vihreissä silmissä asustaen.

”Mitä tuo oli?” hän sopersi. Tohtori vain hymyili. Hymy miehen huulilla näytti omahyväiseltä ja siltä kuin mikään ei pystyisi sitä pois pyyhkimään.

”Käytin pienen osan uusiutumisenergiastani parantaakseni sinun kipeän jalkasi, sillä jos jalkasi ei ole kunnossa, meillä ei ole juurikaan mahdollisuuksia selvitä täältä turvallisesti pois. Tavallisesti en tuhlaa kallisarvoista energiaani juuri mihinkään, mutta nyt tein sen ilomielin, sillä sen tekemättä jättäminen olisi luultavasti koitunut sinun ja meidän kaikkien kuolemaksi.”

Scarlett oli hämääntynyt – ja samalla mielissään siitä, että Tohtori oli tehnyt noin suuren uhrauksen juuri hänen vuokseen. Ehkä hän sittenkin saattoi luottaa mieheen, joka tuntui olevan aina liian kummallinen, jotta tästä olisi voinut saada kunnollisen otteen.

”Kiitos”, Scarlett mutisi. Sitten ujo hymy kömpi verkkaan tytön huulille ja hän pujotti kätensä varovasti Tohtorin käteen samaan aikaan kuin Tohtori otti Rosen käden omaansa ja taas he juoksivat, juoksivat halki talon ja portaita ylös, kunnes he pääsivät ovelle, jolle he olivat ensialusta asti pyrkineet. Ovi johti siihen huoneeseen, jonka ikkunassa heidät tähän taloon vetänyt mystinen hahmo oli seissyt.

Tohtori ei sanonut mitään, mutta miehen huulille äkisti levinnyt hullu virne kertoi varsin selvästi miehen ajatuksista. Rose voihkaisi ja pudisti päätään.

”Ei, ei, ei, ei! Tohtori, sinä et mene sinne sisälle!”

Tohtori purskahti nauruun ja osoitti Rosea äänimeisselillä. ”Olenko sanonut, että menen sinne sisälle? En. No, nyt sanon; minä menen tuonne sisälle ja hoidan tämän homman. Te voitte odottaa täällä – ” Tohtori piti lyhyen tauon, jonka aikana vain kahden naisen sydänten syke oli kuultavissa. ”Tai sitten te voitte tulla mukaan varmistamaan, että en tee mitään tyhmää, mitä en tietenkään tee, mutta te kuvittelette niin.”

Rose nauroi, mutta ääni oli hermostunut. Scarlett ei sanonut sanaakaan tai päästänyt ääntäkään, hän vain tuijotti alta kulmain edessään seisovaa avaruusmiestä, joka oli pukeutunut pukuun, tennareihin ja pitkään, ruskeaan takkiin ja ilmeisesti kuvitteli sen olevan tyylikästä. Tytön vihreissä silmissä kipunoi ja hän puri hammasta yhteen pystyäkseen pitämään suunsa kiinni, vaikka hän olisi halunnut sanoa asian, joka oli painanut hänen mieltään jo siitä asti, kun hän oli riidellyt Tohtorin kanssa hänen taskukellostaan. Tohtori näytti huomaavan Scarlettin kipakkuuden, sillä mies iski silmää ja tarttui ovenkahvaan ja kiskaisi oven auki vetäen kaksi naista perässään huoneeseen.

”Oi, keskeytinkö jotain?” Tohtori huusi kovalla äänellä, varmistaen samalla, että hän myös keskeytti jotain. Sitten ajan herra asettui nojaamaan rennosti ovenkarmiin äänimeisseliään sormissaan pyöritellen kunnes se melkein tipahti lattialle. Tohtori vakavoitui ja otti muutaman askelen lähemmäs ikkunan ääressä yhä seisovaa hahmoa. ”Tämä loppuu nyt”, mies lausui terävällä, jopa käskevällä äänellä, selvästikin käyttäen ajan herran arvovaltaa, vaikka Scarlett ei osannut sanoa oliko miehellä sellaista. Ajan herrat olivat hänelle täysin ventovieras humanoidirotu.

Vihdoin ikkunan ääressä seisova hahmo kääntyi ja Scarlett haukkoi henkeään nähdessään tämän ensimmäistä kertaa. Rosen reaktio Scarin vieressä oli identtinen, mutta Tohtori ei näyttänyt yllättyneeltä, vaan miehen huulille levisi leveä hymy. Tämä näytti jostain syystä hyvin innostuneelta ja sujauttikin äänimeisselin taskuunsa ennen kuin istuutui yhteen huoneessa olevista mukavan näköisistä nojatuoleista.

”Silurialainen. Olet silurialainen. Homo reptilia, muinainen ihmisrotu siluurikaudelta. En ole tavannut teikäläisiä aikoihin, mutta se ei silti ole tärkeintä nyt. Miksi olet täällä? Miksi teet yhteistyötä Nestine-tietoisuuden kanssa? Tunnen sinun kansasi ja he eivät leiki muovin kanssa.”

Silurialaiseksi kutsuttu olento kallisti päätään tavalla, joka olisi muuten voinut olla jopa koiranpentumainen, mutta olennon iho oli vihreä ja suomujen peitossa ja se sai eleen näyttämään lähinnä siltä kuin käärme tai varaani tarkastelisi saalista ennen sen tappamista. Scarlett peräytyi olennon katseen voimaa ja melkein piiloutui Tohtorin nojatuolin taakse. Silurialaisen vihreitä huulia koristi kitkerä hymy. Sitten silurialainen yllätti Scarin ja Rosen avaamalla suunsa ensimmäistä kertaa ja puhumalla.

”Tohtorrrri”, se sanoi venytellen. ”Ihmiset tappoivat meitä, tappoivat meitä kuin elukoita aina, kun joku sisarista eksyi maan pinnalle. Kansani kyllästyi ihmisten itsekkyyteen ja omistajanelkeisiin planeetallamme ja päätimme opettaa heille, kuka on tämän planeetan oikea herrarotu. Mielettömät muovinuket ovat vain apukeino, eikä heillä ole meille enempää merkitystä kuin ihmisillä. Nestine-tietoisuus ei asu tämän planeetan kivisellä pinnalla pysyvästi, se saa lähteä, kunhan olemme puhdistaneet maan apinoista.”

Tohtori ei näyttänyt yllättyneeltä silurialaisen sanoista. Itse asiassa mies näytti siltä kuin olisi odottanut tällaista vastausta. Tämän ilme ei kuitenkaan ollut tyytyväinen – päinvastoin, miehen katseessa asui tuska ja huoli, huoli ihmisten ja maapallon puolesta.

”Tämä planeetta on ihmisrodun yhtä paljon kuin teidänkin. Ihmiset ovat kehittyneet sinä aikana kun te olette uinuneet syvällä maan sisällä kryokammioissanne odottamassa. Teillä ei ole oikeutta pyyhkiä kokonaista lajia pois planeetalta vain sen takia, että kuvittelette jotain.”

Silurialainen ei näyttänyt pitävän Tohtorin sanoista. Se sähisi ja kyyristyi tarttuen toisella kädellään selässään olevan miekan kahvaan. Scarlett ei pitänyt suunnasta, johon tämä tilanne näytti kulkeutuvan ja tytön silmissä välähti. Hän pomppasi nojatuolin takaa ja sieppasi Tohtorin äänimeisselin ennen kuin mies esti estää häntä ja jostain kummasta hän osasi kohdistaa meisselin juuri oikeaan asiaan, painaa oikeaan aikaan nappia ja käynnistää silurialaisen taakse seinään kätketyn itsetuhojärjestelmän, jonka joku oli laatinut ja kehitellyt luultavasti hätätilanteiden varalle. Heti saatuaan itsetuhojärjestelmän käynnistettyä Scarlett hämmentyi teostaan niin pahasti, että tiputti äänimeisselin äkisti turtuneista sormistaan ja joutui ottamaan nojatuolista tukea jalkojen äkisti pettäessä.

”Mistä mitä tuon tiesin?” hän sopersi, enemmän itselleen kuin kenellekään muille. Tohtori ei vastannut mitään, poimi vain äänimeisselinsä lattialta ja tarttui sitten tiukasti Scarlettin kyynärvarteen.

”Ala tulla. Tämä paikka räjähtää minuutin kuluttua, joten meillä alkaa olla kiire päästä pois täältä. Silurialaisesta meidän ei tarvitse kantaa huolta, se ei pääse mihinkään täältä ja kuolee räjähdyksessä.”

Rose nyökkäsi, mutta Scarlett pysyi ilmeettömänä aina siihen asti, kunnes Tohtori riuhtaisi hänet rivakasti pystyyn ja alkoi raahata tyttöä ovelle. Scarlett yritti parhaansa mukaan liikuttaa itse jalkojaan, mutta ei ehtinyt kovinkaan kauas ennen kuin kiljahti kimakasti kivusta, joka lävisti hänen selkänsä ja tartutti viiltävät teränsä joka puolelle hänen rintaansa. Tohtori kurkisti äänen järkyttämänä tytön vointia ja haukkoi henkeään huomatessaan pistohaavan tytön selässä ja vihreät juovat, jotka haavasta levisivät. Ne eivät olleet vielä lähteneet leviämään kriittisesti, mutta mies tiesi niiden alkavan levitä joka puolelle Scarlettin elimistöä kunnes mitään ei olisi enää tehtävissä. Tytön hengen pelastaminen saattoi olla mahdollisuuden ulkopuolella jo nyt, koska siihen mennessä, kun se saavuttaisivat TARDISin, ne olisivat ehtineet levitä huomattavasti – mahdollisesti jo liikaa.

”Juoskaa, meidän on päästävä nopeasti turvaan, jotta voimme hoitaa Scarlettin kuntoon.”

Tohtorin ei tarvinnut kahdesti käskeä seuralaisiaan, sillä nämä pakottivat jalkansa välittömästi liikkeelle eivätkä levänneet koko matkalla talon läpi ja portaita alas, vaikka Scarlett oli monesti kompastua omiin jalkoihinsa ja tytön henki kulki aina välillä huonosti ja pinnallisesti välillä jopa tuskallisilta kuulostavin henkäyksin. Rose ei voinut olla huomaamatta huolestuneita katseita, joita Tohtori heitti punapään suuntaan vähän väliä ja oli vaalea nainen itsekin huolissaan. Scarlett oli vasta ensimmäisellä aikamatkallaan ja siten tottumaton kaikkiin mahdollisiin vaaroihin, kun taas Roselle tämä oli ties kuinka mones matka yhdessä Tohtorin kanssa. Oli ironista, että Scarin piti haavoittua heti ensimmäisellä matkallaan.

Heidän saavutettuaan ulko-oven Tohtori pinkoi sinisen poliisipuhelinkopin ovelle ja piteli sitä auki. Kolmikon päästyä turvallisesti sisälle mies kehotti Rosea auttamaan Scarlettin sairastupaan. Rose lähti taluttamaan tyttöä läpi TARDISin ovien ja pitkin sen käytäviä, kunnes hänen edessään oli valkoinen ovi – monilta osin tismalleen samanlainen kuin kaikki muutkin aluksen ovet – mutta siinä ei ollut kahvaa. Lempeästi olallaan pukaten nainen työnsi oven auki ja auttoi ystävänsä vuoteelle, joka seisoi lähimpänä ovea ja veti verhot kiinni vain yhdeltä sivulta, siltä joka oli lähinnä ovea. Rose istuutui vuoteen viereen ja katseli vihreitä viiruja, jotka jatkoivat leviämistään haavasta, johon silurialainen oli osunut – ilmeisesti kielellään. Scarlett vaikersi ja yritti päästä istumaan, mutta Rose painoi tytön lempeästi hartioista makuulle.

”Lepää. Tohtori auttaa sinua heti, kun vain pystyy. Sillä välin sinun pitää levätä ja olla liikkumatta, jos se vaikka estäisi noita inhoja viiruja leviämästä.”

Scarlett nyökkäsi ja sulki silmänsä. Tytön kevyesti kohoilevasta rintakehästä Rose pystyi näkemään tytön vaipuneen uneen.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 4. luku 1.8.
Kirjoitti: Orenji - 01.08.2013 16:24:22

Hui, mäkin uskallan laittaa kommentin. Koska olet Vlad, en mitään huonoa odottanutkaan ja koska fandom on ihana Doctor Who, niin ficci ei voi olla huono. :D

Saatan kiertää kaukaa ficin, jossa on OFC-hahmoja, mutta se sääntö on ruvennut lipsumaan. (Ja Scarlett on ihan mukava hahmo.) :) paitsi mä olin lukenut ensimmäisen luvun jo aikaisemmin, ja todennut hyväks, joten ei lukemista voinut jättää kesken, kun tähän oli ilmestynyt lisää lukuja.

Scarlett otti TARDISin erikoisominaisuudet aika rennosti. Nyt hävettää myöntää, että en tiennyt mistä TARDIS on saanut nimensä. Tuo oli siis ihan oikeaa tietoa, vai keksitkö itse?
Scarlettin kello herätti mussa epäilyksiä jo ensimmäisessä luvussa, ja oikein meni. Scarlettko on myös ajan herra? Ilmeisesti.

Autonit ja kaikki oli jännää. Tohtori on liian uhkarohkea, ja on hyvä kun sillä on Rose rauhoittamassa, ja nyt Scarlettkin. Rose ja Tohtori ovat todella IC:itä. Kaikki tuntuu olevan kovin aitoa ja toivottavasti Scarlett selviää tuosta silurialaisen öö puremasta?

Jään seuraamaan, koska ficci vaikuttaa hyvältä! Tulipa sekava kommentti, mutta tykkään!

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 4. luku 1.8.
Kirjoitti: Vlad - 01.08.2013 22:19:15

Koska en varmaan hetkeen pääse koneelle päivittelemään viidettä lukua (koska muuttokiireet iskee, sillä välin saa toki aina kommentoida jos huvittaa) ja tekee mieli vastata teidän iki-ihaniin kommentteihinne, niin ajattelin tehdä poikkeuksen tavoistani. Voin kuitenkin veikata, että ensi viikon loppupuolella saattaisin päästä julkaisemaan seuraavaa lukua.

ansku1, hui, mullehan tulee kohta paineita, jos se että oon Vlad tarkoittaa ettei tekstin ei odota olevan huono. Mutta kiitos kuitenkin, olen imarreltu. TARDISin nimi tulee oikeastikin noista sanoista, tai siitä on kyllä toinenkin käännös, mutta itse pidän enemmän tuosta joka tähän ficciinkiin päätyi. Scarlettista totuus alkaa valottua seuraavassa luvussa, mutta jo trailerista voinee päätellä, että kyllä Scarlett on ajan herra. Scarlettin kohtalo silurialaisen "pureman" jälkeen selviää viidennessä luvussa, jossa on myös pieni "treat" Whovianeille. :)

MsMacAvity, olen nopea! ;) kuudeskin luku alkaa olla nimittäin kohta julkaisukunnossa. Olen yrittänyt tämän(kin) tekstin kanssa löytää sen sopivan suhteen toiminnan ja kuvailun välillä, mutta se on vähän tasapainoilua veitsenterällä; jompaa kumpaa on helposti liikaa. Kiivastempoisuuden tunnustan kyllä, mutta jos lisäisin kuvailua, niin sitten tekstistä tulisi vain tökkivä. Mutta niin kauan, kun kieli ei ole kenestäkään niin kammottavan epäsuhtaista, että jättävät lukematta niin olen ihan tyytyväinen.

Scarlett tulee saamaan viimeistään seitsemännessä luvussa estradin itselleen ja tyttö kertoo enemmänkin itsestään. Siitä olen onnellinen, että yritykseni saada kolmikon kemiat toimimaan tasapainoisesti toimii, Scarlettin kuuluu ainakin tässä vaiheessa ficciä olla vähän ailahtelevainen ja temperamenttinen tyttönen, voi olla että myöhemmin muitakin luonteenpiirteitä nousee esiin. Ja sen verran uskallan sanoa, että odottamasi käänne tulee viidennen ja kuudennen luvun aikana ja Scarlettia on ihan hirmuisen hauska kirjoittaa.

Kiitos ansku1 ja MsMacAvity kommenteistanne ja tämän ficin seuraamisesta! Vladdy kiittää ja kumartaa hartaasti ja toivoo, että tästä tekstistä on mahdollista nauttia niin nyt kuin jatkossakin.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 4. luku 1.8.
Kirjoitti: Mustekehrääjä - 02.08.2013 17:05:52

Mitähän tässä enää uskaltaa sanoa, kun kaikki alkaa olla jo sanottu? Hmm... Ensinnäkin, teksti soljuu mukavasti eteenpäin (mitä nyt löytyy joitakin huolimattomuusvirheitä *hiljaista nurinaa*), mitä on hirmusen mukavaa lukea. Rose ja Tohtori ovat ihanan IC (etenkin virnuilin typerästi Tohtorin nuolaisulle ja reppuselkäjutulle awws). Myös Scarlettista tykkään, vaikka harvoin innostun OFC-hahmoista, ne on harvoin tarpeeksi mielenkiintoisia meikäläiselle, mutta kyllähän Vladdy-pieni kumminkin osaa Mustista miellyttää. :DD Mitä nyt mua ärsyttää, koska tunkee Rosen ja Tohtorin väliin, nyyh.

Autoneista tykkäsin ihan liikaa, koska juuri äsken katsoin Rose-episodin, koska löysin alelaarista ykköskauden jippijaieeeeee! Joo, ei kuulu asiaan mitenkään, mutta oli pakko hehkuttaa, anteeksi. Pidän hirmuisesti juonenkäänteistäsi, iiks, ei tässä kai muuta voi sanoa kuin, että odotan innolla jatkoa!

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 5. luku 8.8.
Kirjoitti: Vlad - 08.08.2013 17:33:05

Mustekehrääjä, mulle tärkeintä on oikeestaan se, että tätä luetaan eikä se osaako joku sanoa jotain vai onko jotain sanottu moneen kertaan. Huolimattomuusvirheitä on valitettavan paljon aina mun teksteissä. Ihanaa, että hahmot ovat IC ja mua vähän jänskättää, että mitä te tykkäätte siitä, mitä oon vitoslukuun keksinyt...

A/N: Viides luku on nyt täällä, vihdoin ja viimein! Tässä vähän lyhyemmässä luvussa on pieni treat, josta jo aikaisemmin mainitsinkin, nauttikaa. Kutosluku on hivenen tätä lukua pidempi - mutta tämä onkin tälläinen nysäluku... Ja tässä on esimakua tulevasta käänteestä, vaikka mitään konkreettista ei vielä varsinaisesti tapahdukaan. Mustikselle tosiaan kiitokset betaamisesta!

5. Valintoja

Konsolihuoneessa Tohtori nojasi ohjauskonsoliin ja riiputti päätään käsiensä välissä. Scarlettin taskukello oli hänen edessään, se näytti aivan tavalliselta kellolta, vaikka mies tiesi sen olevan oikeasti kaikkea muuta kuin oikea kello – ainakaan siinä mielessä, kuin Scarlett oli sitä ajatellut. Huokaisten Tohtori kuljetti oikean kätensä etusormea kellon monimutkaisilla kuvioilla, jotka olivat itse asiassa kirjoitusta ajan herrojen kielellä. Hänen mielipiteensä olivat jakautuneet kahtia – hän halusi palavasti avata kellon, hänen ei tarvitsisi olla enää yksin, mutta samalla hän ei halunnut koskeakaan kelloon, joka oli paljastanut hänelle, että toivoa oli sittenkin. Enemmän kuin toivoa: toinen ajan herra. Hän oli liian tottunut omaan yksinäisyyteensä voidakseen heittää sen menemään tuosta vain.

Älä, älä avaa minua vielä, kello kuiskasi ja Tohtori huokaisi. Scarlett oli haavoittunut, mutta jos ajan herran tietoisuus taskukellon sisällä sanoi, että ei ollut vielä oikea aika päästää sitä vapaaksi, niin silloin oli parempi totella. Kelloon kätkettynäkin ajan herrat tiesivät tavallisesti, mikä oli oikein ja tarpeellista mihinkin aikaan nähden. Tohtori siis huokaisi ja sujautti kellon takaisin taskuunsa. Oli aika käydä katsomassa Scarlettia.

”Miten hän voi?” Tohtori kysyi Roselta, joka oli valvonut tauotta haavoittuneen tytön vuoteen vierellä. Vaalean naisen ilme oli huolestunut.

”Hän on tällä hetkellä unessa, mutta hänen pitäisi herätä pian. Hän näyttää kykenevän nukkumaan vain lyhyissä, muutaman minuutin pätkissä.”
”Onko hänellä kipuja?” Rose ei osannut päätellä Tohtorin äänensävystä mitään. Siinä kuulsi huoli, mutta mitään muuta nainen ei kuullut. Pelkkää huolta, pohjatonta huolta.

”En tiedä, kysy häneltä itseltään.”

Scarlett liikehti levottomasti unessaan, ja muutamaa minuuttia myöhemmin tyttö raotti raskaasti luomiaan ja hymyili vaisusti huomatessaan Tohtorin. Tohtori vastasi hymyyn työntäen kätensä taskuunsa ja poimi sieltä jotain.

”Olisin halunnut tehdä tämän toisenlaisissa oloissa, mutta nyt lienee pakko tehdä tämä.” Rose hymyili tajutessaan, mistä mies puhui. ”Scarlett, tervetuloa alukselle. Tämä on TARDISin avain, se on nyt sinun aina siihen asti, kunnes päätät lähteä. Lisäksi seuralaisetuja on muitakin, muun muassa universaali puhelinliittymä matkapuhelimeen, jolla voit pitää yhteyttä perheeseesi jopa toisilta planeetoilta.” Tohtori piti tauon hymyilläkseen voipuneelle tytölle sairasvuoteella. ”Onko sinulla puhelinta?”

Scarlett nyökkäsi, veti puhelimen taskustaan ja ojensi sen Tohtorille utelias pilke silmissään paistaen, vaikka pilke jäikin väsyneeksi. Tohtori otti puhelimen ja alkoi näppäillä sitä osoittaessaan samalla äänimeisselillä esinettä. Scarlett ei jaksanut katsella miehen työskentelyä vaan käänsi katseensa sivuun ja lepuutti silmiään pitämällä niitä kiinni, vaikka ei vaipunut uneen. Puhelimen pirinä hätkähdytti tytön täysin valppaaksi vammastaan huolimatta, ja Tohtori ojensi vino, jopa hivenen omahyväinen hymy huulillaan puhelimen takaisin oikealle omistajalleen.

Clara soittaa….

Scarlett huokaisi ja painoi peukalollaan vihreää luuria vieden laitteen korvalleen.

”Haloo?” Tytön huulia nyki hymy, kun hän kuunteli toisesta päästä tulevaa vastausta.
”Clara, Clara, mitä sinä olet mennyt tekemään! Etkö ole vielä oppinut, että et onnistu ikinä tekemään äitisi kohokasta, vaikka kuinka monta kertaa yrittäisit? Ei se varmaan ole edes sen vaivan arvoista”, Scarlett sanoi nauraen. ”Et onnistu siinä ikinä, jos minulta kysytään.” Tauko ja entistä enemmän naurua, joka loppui tällä kertaa kesken ja yskänpuuskaan. ”Ei, ei, olen ihan kunnossa. Vähän kipeä vain. Mutta Clara, jätä ne kohokkaat sikseen ennen kuin räjäytät joskus koko talon ja Angien isä suuttuu.” Scarlett painoi lopetusnäppäintä ja antoi puhelimen tippua sormistaan vuoteelle. Vihreät silmät painuivat kiinni eivätkä enää auenneet.

Tohtori tarttui Scarin ranteeseen ja mutisi: ”Pulssi heikkenee. Menetämme hänet.” Sitten mies kääntyi ympäri ja haroi hiuksiaan päättämättömänä. Lopulta tämä pysähtyi ja sujautti kätensä taskuunsa. ”Ellei…”

Tohtori nosti tytöltä ottamansa kellon esiin ja pyöritteli sitä sormissaan. Rosen huolestuneet silmät seurailivat Tohtorin jokaista liikettä ja hyppäsivät välillä takaisin vuoteella makaavaan tajuttomaan tyttöön.

”Mitä aiot tehdä, Tohtori? Emme kai anna hänen kuolla?”

Tohtori vastasi vain pudistamalla päätään ja kumartumalla vuoteen viereen. Kello oli tukevasti miehen sormissa, ja lopulta Tohtorin pitkät sormet asettelivat kellon Scarlettin käteen. Pienellä avustuksella mies sai tytön avaamaan kellon ja kirkas kultainen valo pääsi leviämään huoneeseen. Rose kompuroi järkyttyneenä taaksepäin, ja Tohtorikin otti muutaman kunnioittavan askelen kauemmas sairasvuoteesta, mutta kykenemättömänä riistämään katsettaan irti tapahtumista hän tarkkaili, kuinka kultainen valo imeytyi vähitellen sairaan tytön elimistöön ja katosi lopulta kokonaan. Ajan herran tietoisuus oli palannut omalle paikalleen, ja Tohtorin ja Rosen tuntema Scarlett oli kadonnut. Tämä uusi Scarlett oli jotain, mistä heillä kummallakaan ei ollut aikaisempaa kokemusta, jotain uutta ja ihmeellistä – ja jopa Tohtori huomasi odottavansa tytön heräämistä peloissaan.

Vasta kun kultainen energia alkoi loistaa tytön ihon läpi, Tohtori perääntyi – tällä kertaa aidosti peloissaan.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 5. luku 8.8.
Kirjoitti: Orenji - 08.08.2013 22:46:03

Sepäs oli lyhyt. Aika ytimekäskin. Ihan kiva. Miten sitä nyt ikinä kuvaileekin, niin pidin kyllä. Joten tämä tukee teoriaa siitä, että ficci on hyvä, jos sä olet kirjottamassa. Ei mitään paineita tarvitse ottaa! Itse pidän enemmän luvuista, joissa on enemmän kaikkea. Ihmisiä, niiden tunteita, paikkoja, tunnetiloja... mutta ei tätä tän pidemmäksi olisikaan tarvinnut pakottaa. Joskus sitä tulee kirjoitettua eri mittaisia ficcejä/niiden lukuja. :)

Minäkin iloitsen, että Clara oli mukana edes pienenä mainintana, sillä hahmo on aika suloinen. Oikein mukava pieni yksityiskohta. En saanut aivan kiinni tuosta kohdasta, täytyypi lukea vielä pari kertaa uudelleen. Jännään kohtaan jätit luvun, pakkohan tässä on seuraavaa osaa odotella, koska lukemista ei voi nyt jättää keskenkään. Olet sä kyllä aika ilkeä, sillä viattomien lukijoiden kiusaaminen ei ole missään nimessä hyväksyttävää! Jään siis odottamaan lukua 6.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 6. luku 20.9.
Kirjoitti: Vlad - 20.09.2013 18:15:40

MsMacAvity, kiitän jälleen ihanasta kommentistasi! Clara oli kyllä mukana ja tulee olemaan jossain myöhemmässäkin vaiheessa mukana, koska tämä teksti on mulle tosi epätyypillinen, koska mulla on tälle varsin tarkka suunnitelma ja tiedän, että Clara saa oman osuutensa tekstissä. Vitosluku oli itselleni vähän ehkä tylsä, sellainen ei-niin-minuntyylinen luku, mutta ihanaa, että pidit kuitenkin. Itse olen nimittäin ehdottomasti enemmän kuvailun rakastaja, vaikka toimintaakin on aina pakko olla. Tässä sitä nyt tulee olemaan vähän enemmänkin, kun genrenä on adventure.

ansku1, äää, kiitos! Joo, vähän lyhyt luku, mutta jatkossa seuraavat luvut ovat pidempiä. (ainakin kasilukuun asti on tiedossa pitkähköjä lukuja, ysiluku on kiistanalainen yksilö) Toivottavasti sait kiinni Clara-kohdasta useammalla lukukerralla, ei ole mukavaa, jos lukija jää ymmälleen kohdassa, jossa ei tarvitsisi jäädä kummastelemaan. Tokikaan en kamalasti avannut tuota kohtaa, koska sen aika ei ole vielä.

Juu, olen oikein ilkeä, kun jätän ensin tekstin cliffhangeriin ja sitten kamppailen seuraavan luvun kanssa ja sitten laiskottelen saatuani sen valmiiksi... Mutta enää ei tarvitse odotella, koska kuudes luku on täällä!

A/N: Eli, kuten yllä tulikin jo mainittua, kuudes luku on valmis ja betattu ja on sen vuoro päästä tähän topiciin luettavaksi. Ja kuten tuli jo vihjattua, olen kirjoittanut 7. ja 8. luvunkin ja ne ovat betausvuorossa, joten niiden ilmestymisessä ei pitäisi mennä ihan hirvittävän kauaa. No, mutta tähän lukuun, joka on nyt käsillä. Tämä on melko mammutti, tässä päästään sitten aikalailla jo ihan tämän ficin ytimeen ja lähestytään sitä, mikä tämän ficin idea on. Toivottavasti pidätte tästä(kin) luvusta ja kommentteja saa toki aina heitellä, koska lukijoiden mielipiteitä on aina ihana kuulla♥ Olette ihania, murut! Keep it going, you wonderful, wonderful people!♥

6. Uudistuminen

Tohtori perääntyi TARDISin sairashuoneen nurkkaan vetäen Rosen mukanaan. Rose ei näyttänyt ymmärtävän mistä oli kyse, mutta Tohtori ei tuntenut että nyt olisi oikea aika selittää naiselle, mitä tapahtui. Mies hädin tuskin ymmärsi itsekään. Hän ei voinut kuin tuijottaa, kuinka Scarlett nousi varovasti istumaan työntäen kultaisina hehkuvilla käsillään punaisia hiuksiaan pois kasvoiltaan. Tytön kalpeilla kasvoilla oli pelästynyt ilme, kun hän käänteli käsiään aivan kasvojensa edessä. Tytön vihreät silmät laajenivat, kun tämä näytti tajuavan, mitä oli tapahtumassa, vaikka vielä hetkeä aiemmin tällä ei ollut ollut tietoakaan siitä, kuka oikeastaan oli. Scarlett käänsi katseensa Tohtoriin ja Roseen ja kuiskasi:

”Anteeksi.”

Sitten tytön läpi kulkeva energia heitti rajusti Scarin kädet sivuille, ja kultainen valo ympäröi hänet kauttaaltaan. Tohtori perääntyi vielä vähän Rosen kanssa ja kääntäen kasvonsa poispäin Scarlettista aivan kuin kultainen loiste olisi miehen silmille liian kirkas. Rose ei osannut kuin tuijottaa, vaikka siristelikin silmiään valon kirkkauden takia. Scarlett huusi kivusta ja istui jännittyneenä vuoteellaan aina siihen asti, kunnes kultainen valo hänen ympärillään alkoi haalistua. Vasta nyt Tohtori katsoi suoraan Scarlettia kohti uteliaisuus silmissään leikkien. Scarlett laski kätensä alas valon kadottua kokonaan ja käänteli jälleen kämmeniään kasvojensa edessä.

Rose ei osannut kuin tuijottaa tyttöä, jonka hiukset olivat suorat ja lyhyet – vain juuri ja juuri korvat peittävät – ja jonka siniset silmät olivat mantelinmuotoiset ja sillä hetkellä varsin hämmentyneen näköiset. Tytön hiukset olivat yhä punaiset, mutta nyt niiden sävy oli aikaisempaa syvempi – lähempänä voimakkaan tummanpunaista kuin hivenen oranssiin taittavaa punaista. Scar oli muutamaa tuumaa pidempi kuin aikaisemmin, hieman hoikempi, eikä liivi todellakaan pukenut tätä.

”Mitä tapahtui?” Rose kysyi katsellen edelleen Scarlettia hämmentyneenä.
”Hän regeneroitui, hän toisin sanoen uudistui ja muuttui jokaista soluaan myöten. Hän on ajan herra ja regeneroitui, koska oli vakavasti haavoittunut. Sitä en tosin voi kieltää, etteikö tämä olisi hämmentävää ja kiusallista”, Tohtori mutisi tarkkaillessaan itseään tutkiskelevaa nuorta naista.
”Tohtori, minä tiedän, mitä regeneroituminen tarkoittaa – olen nähnyt sen ennenkin”, Rose mutisi hiljaa ja Tohtori teeskenteli juuri sillä hetkellä kuuroa.

Scarlett käänsi katseensa Tohtoriin ja virnisti.

”Heippa, Tohtori. Yllättävää, että paluuni sai kehoni uudistumaan, mutta se oli toisaalta arvattavaa ja luonnollista, koska olin kuolemaisillani silurialaisen myrkkyyn. Tosin silurialaisten myrkky ei ole varsinaisesti tappavaa vaan muuttavaa, mutta tässä tapauksessa ne tarkoittavat samaa”, Scarlett hymyili omahyväisesti ja juoksutti sormiaan lyhyiden hiustensa läpi. Ne jäivät hivenen pystyyn tavalla, jonka Rose tunnisti varsin nopeasti Tohtorille tyypilliseksi kampaukseksi, ja jostain syystä vastaavanlaisen kampauksen näkeminen Scarlettilla sai hänet purskahtamaan miltei hysteeriseen nauruun. Sen tähden toiset kaksi jäivät tuijottamaan vaaleaa naista hivenen kummeksuen aivan kuin kysyen, oliko tämä tullut hulluksi.

Tohtori ei osannut vastata Scarlettin sanoihin muuten kuin hymyilemällä leveästi ja harppaamalla yhdellä rivakalla askelella tämän luokse kaapaten tytön sitten tiukkaan syleilyyn. Mies nauroi hivenen hermostuneena tuntiessaan, kuinka kaksi sydäntä sykki tasaiseen tahtiin tytön rinnassa. Scarlett huomasi Tohtorin hermostuneisuuden ja virnisti iskien sitten silmää. Rose ei osannut kuin tuijottaa. Kellon avattuaan ja regeneroiduttuaan Scarlett oli muuttunut aivan erilaiseksi, ulkonäöltään ja persoonaltaan, eikä Rose osannut suhtautua asiaan oikein, vaikka oli jo aikaisemmin todistanut saman tapahtuvan Tohtorille.

Scarlett irtautui yhä leveästi hymyillen Tohtorin syleilystä ja katsoi Rosea ruskeat silmät tuikkien.

”Tohtori, minä voisin haluta vaihtaa vaatteita”, Scarlett sanoi vihjailevasti heilauttaen kädellään liivinsä suuntaan. ”Ensi kerralla minun pitäisi kai keskittyä vaatekokoon, tämä liivi ei todellakaan pue minua. Miten olen ikinä voinut pistää tällaisen kammottavan hökötyksen päälleni? Liivit sopivat miehille ja näköjään ihmis-Scarlettille.”

Tohtori ei vastannut muuten kuin hymyilemällä ja nyökkäämällä lyhyesti kohti sairashuoneen ovea. Scar otti vihjeestä vaarin ja marssi kengänpohjat läpsien ovesta ulos suunnaten TARDISin käytäviä pitkin kohti vaatehuonetta. Hän ei ollut koskaan ollut tässä TARDISissa, tai TARDISissa ylipäänsä, hän oli aina viihtynyt parhaiten kotona perheen ja lasten kanssa kaukana seikkailuista. Tytön iloksi avaruusalus tuntui kuitenkin olevan halukas opastamaan häntä, sillä aina kun hän kääntyi jostain mutkasta uuteen käytävään, hän huomasi olevansa lähempänä vaatehuonetta.

”Kiitos”, Scar kuiskasi alukselle saaden vastaukseksi vain hiljaisen huminan TARDISin syvyyksistä. Tyttö veti vaatehuoneen oven auki ja haukkoi henkeään astuttuaan huoneeseen, sillä huone oli suunnaton tila täynnä erilaisia ripustimia ja rekkejä. Scar sieppasi yhden puseron vieressään olevalta rekiltä ja riensi peilin ääreen tutkimaan.

Ennen pitkää Scarlett oli erikokoisten vaatepinojen ympäröimä, kun hän oli heitellyt hylättyjä vaatteita sivuun, ja hänen käsissään oli yksi vaatekokonaisuus, joka miellytti hänen omaa silmäänsä. Vino hymy kiipesi tytön huulille, kun hän kääntyi peilin äärestä mennäkseen pukeutumaan. Hän halusi nähdä Tohtorin reaktion tämän kohdatessa hänet tässä uudessa asussa. Scar kiskoi ylleen farmarihousut, joiden toinen polvi oli hieman kulunut, tai rikki olisi ollut ehkä sopivan kaunistelematon tapa ilmaista kyseisten housujen sen hetkinen kunto. Housuille sai tehdä seuraa pitkähelmainen tunika, jota Scar olisi ennemmin kutsunut mekoksi kuin paidaksi. Koko komeuden päälle kiskottiin vielä musta nahkatakki, jonka taskujen tyttö uskoi käyvän vielä tarpeen. Viimeinen kurkistus peiliin, uusien kasvojen tarkastelu ja hiuksien pöyhiminen, ja Scarlett oli valmis.

”Mihin me menemme seuraavaksi?” Scarlett kysyi päästyään konsolihuoneeseen Rosen ja Tohtorin luo. Mies kohotti katseensa ja hymyili nähdessään Scarlettin uuden ilmeen. Rose ei sanonut mitään, kohotti vain kulmiaan katsellessaan epäluuloisen näköisenä tytön kenkävalintaa.

”Aiotko sinä ihan tosissasi kulkea seikkailusta toiseen korkokengät jalassa?” Rose kysyi nauraen. Scarlett vilkaisi kenkiään vinosti hymyillen.
”Minä kyllästyin lättänäkenkiin. Tohtoria ne tietenkin pukevat”, Scarlettin täytyi myöntää flirttailevan hymyn kera, ”mutta minä en niistä välitä niin paljon, että haluaisin tunkea omat jalkani niihin.”
”Eli sinä aiot olla korkokengissä? Epäkäytännöllistä!”
”Kai sen voi noinkin ilmaista. Minä itse käyttäisin sanaa seksikäs.”
Rose nauroi.
”Anna minun kaikki kestää!”
Scarlett ei vastannut muuten kuin iskemällä silmää.

Tohtori ei osallistunut naisten keskusteluun vaan syventyi mieluummin konsolin näpertelyyn ja stabiloimiseen seuraavaa matkaa varten. Scarlett potkaisi kengät pois jalastaan, istuutui penkille konsolin viereen ja nosti paljaat jalkansa rennosti konsolin päälle nojaten selkänojaan. Tytön suupielissä riippui kuin koristeena vino hymy, jollaista Scarlettin kasvoilla ei ollut koskaan näkynyt silloin, kun tämä oli vielä ihminen. Monta muutakin asiaa tytössä oli muuttunut sen jälkeen, kun tämä oli avannut Tohtorin avustuksella kellonsa. Eikä Rose tiennyt, mitä mieltä hänen olisi pitänyt niistä olla. Hän ei tuntenut tätä Scarlettia ollenkaan, ja se sai hänet hiljaiseksi. Hän oli oppinut tuntemaan Scarlettin silloin, kun tämä ei vielä varsinaisesti ollut oma itsensä, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui siltä kuin hänen tuntemansa nuoren naisen olisi korvannut joku aivan muu, Rose jopa yllätti itsensä odottamasta, milloin hänen tuntemansa Scarlett astuisi jälleen esiin ja ajan herra – Scarlett väistyisi.

”Menisimmekö katsomaan olympialaisia?” Tohtori kysyi, mies selvästikin halusi viedä seuralaisensa jonnekin, mutta Rose pudisti päätään. Rose ei halunnut käydä katsomassa olympialaisia, vaikka ajatus oli enemmän kuin kiehtova – lähes alastomia kreikkalaisia miehiä urheilemassa laakeriseppeleen voitosta. Rose tirskahti ja sai siitä hyvästä leveän hymyn sekä Tohtorilta että Scarilta, vaikka ensiksi mainittu ei näyttänyt olevan perillä siitä, mille Rose tirskui. Punatukkaisen ajan rouvan huvittuneesta katseesta taas paistoi se, että tämä kyllä ymmärsi ja oli kenties itsekin ajatellut aivan samaa. Rose käänsi katseensa sivuun.

”Tohtori, menisimmekö mieluummin tervehtimään äitiä?” Rose kysyi haluten ennemmin lyhyen pakotien kuin oikeasti tavata äitinsä. Mickey oli halunnut jäädä rinnakkaistodellisuuteen, hänen isoäitinsä oli elossa, hänellä oli joku oikea rooli ja merkitys. Mickey ei ollut vain peltikoira, kuten hän oli sanonut silloin, kun he olivat kohdanneet Sarah Janen ja K9:n.

Scarlett vain hymyili Roselle, mutta Tohtori puhkesi leveään virnistykseen ja nyökkäsi. Ilmeisesti mies oli jollain tasolla toivonut pääsevänsä hyvän syyn varjolla nauttimaan Jackie Tylerin herkullisista aterioista, vaikkei Tohtori koskaan sitä tunnustaisi ääneen. Scarlett taas ei ollut koskaan tavannut Rosen äitiä eikä osannut sanoa mitään siihen, oliko järkevää mennä käymään Rosen kotona vai jatkaa jonnekin muualle ajassa ja avaruudessa.

”Hyvä on, Powell Estate, Lontoo, Englanti, Maa, Aurinkokunta, Linnunradan galaksi. Matkan tila: vahvistettu. Ottakaa kiinni jostain, matka alkaa!” Tohtori nauroi stabiloidessaan TARDISin ohjauskonsolia ja lyödessään yhtä erityisen temppuilevaista kytkintä vasaralla. TARDIS heilahti väkivaltaisesti ja sinkoutui madonreikään, joka johtaisi heidät suoraan oikeaan aikaan ja paikkaan. Tohtorilla ei ollut tapana erehtyä kovin pahasti paikasta, ellei TARDIS sitten päättänyt, että ajan herraa tarvittiin jossain muualla. Silloin Tohtori ei osunut milloinkaan sinne, mihin itse halusi.

Scarlett koppasi kiinni tuolin reunoista ja kikatti, kun yksi raju heilahdus heitti hänet päistikkaa kierimään lattialle. Hänestä se oli vain hauskaa, vaikkei hän ollut sellaiseen tottunut. Melkein hysteerinen kikatus kuitenkin loppui lyhyeen, kun TARDIS heilahti erityisen väkivaltaisesti ennen kuin pysähtyi päästäen kimeän kirskahduksen, joka lähetti kylmät väreet juoksemaan pitkin Scarin selkäpiitä. Hän ei ollut yhtä vihkiytynyt aluksen toiminnan saloihin kuin Tohtori, mutta hänkin sentään tiesi, ettei sinisen poliisipuhelinkopin ollut tarkoitus käyttäytyä näin. Scarlett kierähti vatsalleen aluksen lattialla ja punnersi itsensä pystyyn luoden huolestuneen katseen Tohtorin suuntaan. Hän pystyi näkemään Tohtorin ilmeestä, että tämäkin oli täysin ymmällään siitä, mitä oli tapahtunut.

”Mitä?” Tohtori kysyi, mutta sai vastaukseksi olkapäiden kohautuksen sekä Rosen että Scarin suunnalta ja täydellisen hiljaisuuden aluksen suunnalta. Tohtori huokaisi ja riensi konsolin luokse, käänsi näytön kohdalleen ja syventyi tutkimaan sitä, vaikka huolirypyt miehen kasvoilla kertoivat jo varsin selvin sanoin, että tilanteessa oli kaikki pielessä.

”Mitä!”

Scarlett riensi toisen kysymyksen kuullessaan Tohtorin viereen ja sieppasi näyttöruudun tämän edestä vain vilkaistakseen sitä kerran ja luovuttaakseen sen jälkeen ymmärtämättä mitään lukemista, joita näytöllä juoksi. Hän ei ollut teknikko, hän ei edes erityisemmin pitänyt numeroista, numerot olivat aina olleet miesten tehtäviä, ja Scarlett oli keskittynyt itse ennemmin kaikkeen muuhun. Numerot eivät vain kerta kaikkiaan näyttäytyneet hänelle mitenkään johdonmukaisina tai helposti luettavina. Niissä oli aina jokin koukku takana, joka jäi häneltä tiedostamatta, ja sitten koko projekti kaatui aina siihen, ettei hän huomannut jotain pientä yksityiskohtaa, koska se oli ilmoitettu jonkin yksittäisen epäselvän numeron avulla.

”Mitä?” Tohtori kysyi kolmannen kerran ennen kuin noukki mustasankaiset silmälasit takkinsa taskusta ja laittoi ne nenälleen, vaikka kaikki tiesivät, ettei tämä oikeasti tarvinnut silmälaseja nähdäkseen. Omien sanojensa mukaan Tohtori käytti silmälaseja vain näyttääkseen fiksulta. Scarlett huokaisi. Mistä hän senkin tiesi? Hän oli vasta tavannut Tohtorin ja tämän mukavan vaalean seuralaisen, ja sen jälkeen hän oli muuttunut jälleen ajan herraksi ja saanut valtavasti uutta tietoa, josta ihmis-Scarlett ei ollut koskaan tiennyt alkuunkaan. Scarlett naurahti levottomasti, vaikkei oikein osannut eritellä syytä, miksi hän nauroi, tai edes mille hän nauroi. Hän vain nauroi ja tuo odottamaton ääni kiinnitti sekä Tohtorin että Rosen huomion ja kumpikin kohotti katseensa puuhistaan ja kääntyi katsomaan punatukkaista ajan herraa, joka seisoi paljain jaloin keskellä TARDISin ohjaushuoneen lattiaa.

”Mikä nyt noin huvittaa?” Tohtori kysyi kurkistaessaan vakavin ilmein nenällään nököttävien mustasankaisten lasien yli. Tuo näky sai Scarlettin kikattamaan, ja se taas sai toiset epäilemään hänen mielenterveyttään toistamiseen.

”E-ei mikään. Ei yhtikäs mi-mikhään”, Scar kikatti ja yritti pakottaa sanat selkeinä ulos suustaan, vaikka juuri tuolla hetkellä sanojen järjellinen muotoilu kielellä tuntui miltei ylitsevuotavan vaikealta tehtävältä. Tilanteessa oli jotain, mikä sai punapään täysin hysteeriseksi eikä hän kyennyt millään tavalla estämään kikatuksia karkaamasta huultensa välistä, ei vaikka hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni, ja se saattoi olla tilanne juuri tuolla hetkellä. Tohtorin vakava ilme ei luvannut hyvää ja Rosen katseessa asuva pelko ei ollut Scarillekaan vieras. Tilanteessa oli jotain pahasti pielessä, mutta kukaan ei osannut sanoa tarkalleen, mistä oli kyse – paitsi ehkä Tohtori.

”Scarlett”, Tohtori kuiskasi ja painoi katseensa takaisin näyttöön. ”Haluan, että katsot tätä.”
”Tohtori, sinä tiedät, etten ole hyvä numeroiden kanssa. En minä osaa auttaa sinua.”
”Olet vain niin hyvä numeroissa kuin itse haluat. Olet ajan herra ja sinulla on samanlaiset tiedot kuin minullakin. Sitä paitsi, tämä on jotain sellaista, joka sinunkin pitäisi ymmärtää. Jopa Rose tajuaisi tämän verran, vaikkei ole ajan herra.”

Scarlett pani merkille, että miehen sanoissa oli särmä, jonka kuka tahansa muu kuin sellainen, joka tunsi Tohtorin, olisi voinut tulkita loukkaavaksi, mutta Tohtorin tuttavat tiesivät, että tällä oli taipumusta olla töykeä. ”Töykeä eikä punapää”, Tohtorilla oli tapana sanoa. Scarlett huokaisi syvään, harvinaisen syvään, ennen kuin totteli Tohtoria ja siirtyi uudelleen konsolin luokse kurkistaen näyttöön, jonka puoleen Tohtori oli niin huolestuneena kumartunut.

Näky oli hätkähdyttävä. TARDISin konsolipöydän näyttöruutu näytti jotain sellaista, jota Scarlett ei ollut koskaan uskonut näkevänsä.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 6. luku 20.9.
Kirjoitti: Orenji - 21.09.2013 07:21:53

Ohhoh, mikä luku saatiin taas piristämään aamua. Kännykkäkommentti aamu seitsemältä sängystä, joten taso ei ehkä päätä huimaa. ;D Toisin kuin sulla, koska ~~regeneroituminen!!! Iih!!~~ luvussa oli mukavasti sisältöä, selittelyitä, kuvailua ja loistavat hahmot.

Scarlettin regeneroituminen ja uusi ulkonäkö ja persoonallisuus on jänniä. Ties mitä niistä saa vielä irti, koska ainakin tuo luonne on mun makuuni turhan... epäscarlettinen (huomaa upea sana). Onneksi Scarlett on kuitenkin hengissä ja kaikki on nyt ehkä helpompaa, kun tietää mikä on. :)

Rose ei halunnut käydä katsomassa olympialaisia, vaikka ajatus oli enemmän kuin kiehtova – lähes alastomia kreikkalaisia miehiä urheilemassa laakeriseppeleen voitosta. Ajattelin aivan samaa, pakko myöntää. Vaikka olympialaisethan ovat pelkästään urheilullinen tapahtuma, ei mitään muuta. Mutta siirtyäksemme olympialaisista ficciin, niin jatketaan.

Loppuun jonkinlainen paniikki, että mitä tapahtuu. Minne TARDIS joutui? Taas päätit sitten katkaista julmasti tuosta kohtaa. Mistä Scarlett järkyttyi niin kovasti? No, täytyykö tätä edes sanoa? Jään odottamaan jatkoa.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 7. luku 29.10.
Kirjoitti: Vlad - 29.10.2013 19:33:07

ansku1, oletko edes ihana, kun kerran toisensa jälkeen kommentoit tätä ♥ Olen iloinen, että luku miellytti ja toivottavasti tämä seuraavakin luku on mukaisa. Scarlettin uusi luonne on ehkä vähän epäscarlettmainen vielä (no voi awww, tota sun sanaa♥), mutta eiköhän se siitä vakaudu jossain vaiheessa. Ihan ymmärrettävää toisaalta tuollainen ei-niin-oma-itsensä tilanne, kun Scar on kuitenkin regeneroitunut. Jotain persoonallisuuden muutoksia tulee jäämään, mutta kyllä sieltä se todellinen Scar pääsee esiin. Sitä en lupaa, että Scar pääsisi helpommalla.

Tässä luvussa valotetaan tuota 6. luvun lopun cliffhangeria paljastamalla, mitä TARDISille oikein tapahtuikaan. Tämän nimenomaisen seikan kanssa tuli tapeltua jonkin aikaa, jotta se olisi uskottava ja vedenpitävä, mutta onnistuihan se lopulta minua miellyttävällä tavalla. Kiitos kommentista, joka oli ihana ja piristävä♥♥ Olet kyllä yksi murmeli!♥

A/N: Taas kerran kesti jonkin aikaa saada uusi luku. Tämä on oikeastaan ollut tosi pitkään jo betattuna ja viimeistä korjausta vaille valmiina, mutta vasta tänään sain pakotettua itseni tämän kimppuun. Tästä eteenpäin tämä alkaa olla vähän ehkä outo, mutta ei siitä sen enempää. Tästä luvusta ei ole oikein sanottavaa, ei muuta kuin nauttikaa! Tämä on omistettu kaikille lukijoille ja piilolukijoille, olette yli-ihania murut!

7. Paradoksi

”Mitä, miten? Miten tämä on edes mahdollista?” Scarlett sopersi tuijottaessaan näkymää, joka avautui näyttöruudussa hänen edessään. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että tämä olisi edes mahdollista, joten nyt, kun se todella oli tapahtunut, hän ei voinut kuin tuijottaa. Hän kääntyi katsomaan yhtälailla ymmällään olevaa Tohtoria ja sanoi tiukasti, etusormeaan heristäen: ”Tämän pitäisi olla mahdotonta! Tätä ei pitäisi tapahtua, koska – ” Scarlett vaikeni.

”Koska tästä seuraa massiivinen paradoksi”, Tohtori ja Scarlett mutisivat yhteen ääneen. Scarlett huokaisi.

”Meidän ei pitäisi mitenkään pystyä matkustamaan oman aluksemme sisään. Se luo niin ison paradoksin, että todellisuuden pitäisi revetä sen takia.” Lauseen lopussa hänen äänensä vaikeni. Todellisuuden pitäisi revetä suuren paradoksin seurauksena. Hänen ihmisminänsä seinässä oleva halkeama. Kaikki palaset alkoivat pikkuhiljaa loksahdella takaisin omille paikoilleen. Tytön hengitys ja sydämien syke kiihtyivät, kun hän alkoi ymmärtää, mitä oli tapahtunut ja miten eri tapahtumat vaikuttivat toisiinsa, vaikka niissä oli silti aivan liian paljon pielessä ja aivan liian paljon kysymyksiä ilman vastausta.

”Tohtori”, Scar aloitti mutta joutui keskeyttämään, kun hälytys käynnistyi TARDISissa. Tohtori alkoi äänen kuultuaan juoksennella ympäri alusta sivellen sormillaan sen seiniä, pysähtyen johonkin tiettyyn pisteeseen ja nuolaisi seinää vain irvistääkseen. Sen jälkeen hän jatkoi päätöntä juoksemistaan.

”Tohtori”, Scarlett yritti uudelleen, aivan yhtä huonolla menestyksellä kuin edelliselläkin kerralla. Ajan herra ei tuntunut kiinnittävän ympäristöönsä huomiota edes sen vertaa, että olisi huomannut epätoivoiset puhutteluyritykset.

”TOHTORI!” Scarlett tällä kertaa huusi ja sai vihdoin miehen huomion. Scar hymyili pisteliäästi, istuutui takaisin penkilleen ja nosti jälleen paljaat jalkansa konsolipöydän päälle.

”Niin?” Tohtori kysyi ivahymy huulillaan. Nyt mies tiesi, että häntä oli yritetty puhutella, mutta tavoilleen tyypillisesti hän tuntui suhtautuvan asiaan jotenkin hajamielisen huvittuneena. Scarlett kiristeli hampaitaan. Hänestä Tohtorilla oli joskus hieman väärä asennoituminen kaikkeen, mitä miehen ympärillä tapahtui, mutta pääsääntöisesti hän piti siitä.

”Minun piti sanoa, että TARDISin sisälle matkustaminen tuolla kyseisellä aluksella aiheuttaa niin suuren paradoksin, että sen pitäisi repiä ajan ja avaruuden kudokseen repeämä – tai repeämiä – että sen pitäisi olla mahdotonta. Koska totta kai todellisuus yrittää estää niin suuren paradoksin syntymisen. Joten, me olemme matkustaneet mitä ilmeisimmin tällä aluksella tämän aluksen sisälle, joten tämä paradoksi on jo syntynyt ja kudos on repeytynyt. Aloin vain miettimään kauemmas. Me kaikki tiedämme, että te kaksi tulitte minun pihaani – tai Scarlett Royalin pihaan – ja minä kerroin, että seinässäni oli halkeama. Sitten sinä, Tohtori, kerroit, että tuo halkeama on repeämä ajan ja avaruuden kudoksessa. Minä vain aloin tässä miettiä, että mitä jos me juuri aiheutimme tuon halkeaman.” Scarlett piti lyhyen taiteellisen tauon, jonka aikana hän antoi muiden ymmärtää, mistä hän puhui. Hymy kiipesi tytön huulille, kun hän katseli, kuinka Tohtorin ilme kirkastui miehen alkaessa päästä jyvälle siitä, mistä Scarlett oikein puhui.

”Eli, mikäli oletamme, että olemme juuri repineet tuon halkeaman minun seinääni, niin tässä on jo paradoksi. Minä olen täällä – TARDISissa tuon paradoksin ytimessä, mutta samalla olen myös menneisyydessä, samalla hetkellä, ja huomaan tuon paradoksin seuraukset aikaan ja avaruuteen. Jos haluamme sulkea sen halkeaman pysyvästi, meidän täytyy jollain tavalla peruuttaa tämä paradoksi. Valitettavasti minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten se oikeastaan tapahtuu.”

Scarlettin hiljennyttyä Tohtori puhkesi leveään hymyyn ja näytti jopa melkoisen ylpeältä. Scarlett ei täysin ymmärtänyt syitä sille, miksi Tohtorin kasvoilla koreili niin sietämättömän ylpeä ilme, mutta ei se kyllä häntä liiemmin häirinnytkään, vaikka saikin tytön tuntemaan olonsa hivenen häkeltyneeksi. Tohtori ei yleensä ollut järin ylpeä muiden tekemisistä, tai ei ainakaan ilmaissut sitä mitenkään voimakkaasti. Tämä vain saattoi hymyillä lämpimästi ja näyttää siltä kuin haluaisi taputtaa päälaelle, mutta muu alkoi jo mennä tälle epätyypilliseksi käytökseksi. Scarlett kuitenkin hymyili vinosti ja juoksutti sormiaan jälleen lyhyiden punaisten hiustensa lomitse jättäen hiukset villisti pystyyn tavalla, joka sai vakavasta ja sekavasta tilanteesta huolimatta Rosen tikahtumaan nauruun.

”Mitä?” Scarlett kysyi hämmentyneen näköisenä, vaikka hän aavistikin, mikä oli syynä sille, että vaalea englantilaisnainen oli kuolla nauruun aina kun vain sattui vilkaisemaan Scarin suuntaan. Hän kuitenkin halusi kuulla vastauksen naiselta itseltään eikä joutua arvailemaan, vaikka hän oli melko varma siitä, ettei tulisi pitämään saamastaan vastauksesta.

”No kun sinun hiuksesi”, Rose kikatti, ”ne ovat samanlaiset kuin Tohtorilla. Sama kampaus.”

Päätään pudistellen Scarlett sieppasi näppärästi äänimeisselin Tohtorin taskusta, käynnisti sen ja keskittyi sitten lukemaan skannauksen tuloksia kulmat huolesta rypistyneinä. Hän ei pitänyt siitä, mihin suuntaan hänen ajatuksensa olivat lähteneet. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että hän oli keskellä paradoksia – tai mahdollisesti sen syy. Scarlett ei osannut selittää mitenkään, miten he olivat pystyneet mahdottomaan ja matkustaneet TARDISin ytimeen, varsinkin kun niin massiivinen paradoksi repisi koko universumin kappaleiksi, jos saisi vapaasti laajeta ja päästä valloilleen.

”Scarlett”, Tohtori sanoi ja nappasi äänimeisselinsä takaisin ennen kuin kääntyi leveä virne kasvoillaan puhuttelemansa tytön puoleen ja jatkoi lausettaan. ”Minusta tuntuu, että meidän täytyy löytää tämän paradoksin aiheuttaja. Minulla on sellainen mielikuva, että tämä paradoksi voisi johtua jotenkin sotkeutuneista aikalinjoista. Se on toki vaikea todistaa, mutta parempaakaan ei ole tällä hetkellä. Meidän täytyy lähteä liikkeelle siitä, että jonkun, tai jonkin, aikalinjat ovat pahemman kerran solmussa ja ne on saatava suoriksi, jotta tämä paradoksi selviäisi kunnolla. Tosin aikalinjojen selvittäminen on pahemman laatuista sotkua. En ole koskaan oikeastaan pitänyt siitä.”

Scarlett huokaisi. Hänellä oli pahoja aavistuksia ja Tohtorin sanat vain pahensivat niitä. Sitä paitsi, hän alkoi voida vähitellen huonosti, ja se sai naisen tuntemaan olonsa hivenen levottomaksi. Tyhjästä ilmestyvä pahoinvointi ei koskaan luvannut mitään hyvää – varsinkaan silloin, kun sattui viettämään aikaa avaruusaluksessa ja oli juuri regeneroitunut ja muuttunut taas ajan rouvaksi vietettyään ensin ties kuinka kauan aikaa ihmisenä. Scar ei kuitenkaan viitsinyt kertoa huonosta voinnistaan Tohtorille, tämä huolestuisi vain turhaan, ja Scarlett halusi olla varma kaikesta ennen kuin vaivasi sillä muita. Huonovointisuus saattoi olla aivan hyvin jotain paradoksista johtuvaa eikä sen vakavampaa ja, ennen kuin vakavuusaste oli selvä, siitä oli turha sanoa sanaakaan. Kaikki vain huolestuisivat ja alkaisivat hössöttää aivan turhaan.

Scarlett istuutui kuitenkin lattialle ja painoi päänsä polviin, kun yksi erityisen voimakas pahoinvoinnin aalto huuhtoutui hänen ylitseen ja hänen silmissään pimeni hetkellisesti. Scarlett hengitti kiivaasti yrittäessään taistella pimeyden verhon pois yltään, mutta se alkoi tuntua varsin nopeasti tuhoon tuomitulta yritykseltä, ja lopulta hän joutui tunnustamaan sen tosiasian, ettei kyennyt työntämään väkivalloin itseään takaisin pinnalle. Hän oli jäänyt vangiksi varjoon eikä omin voimin päässyt ylös sieltä. Kuitenkin vasta pimeyden ja huonon olon alkaessa käydä tympäiseväksi ja pelottavaksi hän avasi suunsa häpeillen tunnustaa, että pelkäsi jotain, mille ei mahtanut yhtään mitään.

”Tohtori!”

Scarlettin kivunvärittämä huudahdus kiinnitti miehen huomion, ja tämä riensi maassa kyhjöttävän naisen viereen polvistuen tämän rinnalle huolestunein ilmein, vaikkei Scar sitä nähnytkään. Scarlett kuitenkin tunsi, kuinka sormet ottivat kevyen otteen hänen ranteestaan ja jäivät siihen melko pitkäksi tuokioksi. Tohtori mittasi pulssia, tunnusteli kuinka naisen sydän sykki aina vain verkkaisemmin ja epätasaisemmin, vaikka tarkkaa syytä sille ei tiennyt kukaan. Scarlett väisteli mielensä hämärissä jokaista varjo-olentoa ja jokaista uutta kivun sivaltavaa iskua pyrkien pintaan, jota ei enää ollut. Lopulta Tohtorin sormien kevyt otekin katosi ja Scar oli yksin. Vain ääni kantautui pimeän meren yli.

”Scarlett, olen pahoillani. Olen todella, todella pahoillani.”

Scarlett käänteli päätään ja avasi vihdoin silmänsä vain nähdäkseen Tohtorin murheellisen ilmeen, joka lupasi, että uutiset eivät olisi hyviä.

”Mitä?”

Mitä tahansa Scarlett olikaan odottanut vastaukseksi, hän sai vastauksen, jota ei olisi koskaan uskonut kuulevansa. ”Olet kuolemaisillasi.” Rosen hengenveto ja hiljainen järkytys olivat viimeisiä asioita, jotka Scarlett tiedosti ennen kuin vaipui hiljaisuuteen.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 7. luku 29.10.
Kirjoitti: Orenji - 30.10.2013 14:56:25

Ootko sä edes ihana, kun kirjotat tätä? Enhän mä muuten olisi voinut todistaa ihanuuttani sulle. Sun täytyy olla ihana, että mä voin olla ihana. Eikö niin? :D
Kommentoin, koska se kannustaa jatkamaan ja saa hyvän mielen. Ennen kuin unohdan; pidin taas vaihteeksi luvusta.

Scarlett on epäscarlettinen, ei epäscarlettmainen. Siinä on eroa. Ymmärrän kuitenkin tuon itseään etsimisen tuoman sähläämisen. Scarlett on hyvä myös tällaisena, vai pitäisikö sanoa oli?
Koska sä olet ilkeä, luvun lopun lukemisen jälkeen olen varma, etten saa nukuttua. Se tarkoittaa, että seuraavan luvun täytyy tulla nopeasti, ettei tule univelkoja. :) Ei vaan, pidä tahti, joka toimii ilman järkyttävää stressiä ja väkipakolla väännettyjä lukuja.

Nyt jos sitten saisi kommentoitua sitä lukuakin. Niin kuin otsikko lupasi, paradoksia selviteltiin puolin ja toisin. Doctor Who:lle tyypillinen piirre, hankalat ratkaisut, olivat hyvin esillä. En nimittäin ymmärtänyt, ennen kuin olin ajatellut pitkään. Teksti ei tosiaankaan sopinut aivojen nollaamiseen, mutta se oli hyvä asia. Oli tässä hauskojakin kohtia.

”No kun sinun hiuksesi”, Rose kikatti, ”ne ovat samanlaiset kuin Tohtorilla. Sama kampaus.”
Voi ei, osaan kuvitella Rosen kuolevan nauruun. Tohtorin hiustyyli on tosiaan eeppinen. :'D
Jatkan taas päätöntä hyppimistä kohdasta toiseen. Heti, kun Scarlettille ilmestyi pahoinvointia, arvasin, että jotain menee pieleen. Niinhän menikin.

Laitapa seuraavaa lukua, kiitos.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 7. luku 29.10.
Kirjoitti: Drakness - 30.10.2013 17:46:35

AAAWW, tää on ihana. Iski fangirling, kun luin tätä. Olet hyvin kirjoittanut ja Tohtorikin on oma itsensä... Rosesta puhumattakaan :DD Jatkoa odotan :) (mielettömän rakentava kommenti tää taas, mutta ei ne oo mun alaa.. XD)

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 7. luku 29.10.
Kirjoitti: Okakettu - 31.10.2013 11:53:00

Heissan! Nappasin tämän tekstisi kommenttikampanjasta joskus ihan liian kauan sitten, mutta unohdin koko asian (niin kuin ylipäätäänkin finissä käymisen, eh). Nyt kuitenkin vihdoin ja viimein saavuin kommentoimaan - anteeksi hirveästi, että tässä meni näin pitkään...

Mutsiis, suomenkielinen, moniosainen DW-ficci sinulta! Oma DW-innostukseni on tässä viime aikoina vähän laantunut (kiitos Moffatin), mutta tätä lukiessa muistui kieltämättä, miksi pidän sarjasta niin paljon. Viitoskauden alkuasetelma ei kuulu suosikkeihini, joten onneksi tarinasi lähti heti varhaisessa vaiheessa kulkemaan aivan omaan suuntaansa. Idealtaan tämä on todella mielenkiintoinen - ajan herrat/rouvat ovat kuitenkin yksi DW:n kiinnostavimpia piirteitä, joten odotan innolla että Scarlettin alkuperästä päästään kuulemaan lisää.

Ah, kieltämättä tätä lukiessa tuli todella ikävä kymppiä, etenkin silloin kun Rose oli vielä kuvioissa. Joku taisi kommentissaan mainita, että olet juurikin Rosen kuvaamisessa onnistunut todella mainiosti, enkä voi olla muuta kuin samaa mieltä - olet tuonut tässä hyvin hänen parhaat puolensa esille, sen kuinka hänen "ihmismäisyytensä" tasapainottaa Tohtoria, ym. Sellainen Rosemainen sympaattisuus ja lämminhenkisyys on tässä tekstissä hänessä selvästi mukana, mikä minua Rose-fanina ilahduttaa tietty hirmuisesti. Etenkin ensimmäisissä kappaleissa tuli hyvin esille sekin, kuinka Scarin on helpompi luottaa nimenomaan Roseen kuin Tohtoriin tämän tavallisuuden vuoksi.

Scarlett taas. Hänestä on hahmona vielä ehkä hitusen hankala saada otetta, mikä on toisaalta ymmärrettävää regeneroitumisen ynnämuun jäljiltä. Odotan mielenkiinnolla, millaisiin uomiin hänen personaallisuutensa lopulta asettuu, ja kuinka paljon "vanhaa Scarlettia" hänessä silloin on jäljellä. Ei hän mikään huono OC missään nimessä ole, ja tykkäilen kovasti päähenkilökolmikon tämänhetkisestä kemiasta. Se on jo sinänsä loistava suoritus, koska Rose ja Tohtori ovat keskenään niin vahvasti hyvin yhteen toimiva kaksikko. Silti Scarlettin läsnäolo ei häiritse lainkaan, vaan tuo Rosen ja Tohtorin kanssakäymiseen oman lisänsä ja... tykkään! Alkutietojen paritukset tosin, onko mukaan tulossa jonkinlainen kolmiodraama...?

Tästä on sangen vaikea arvata, mihin suuntaan tarina kehittyy, joten jään odottamaan jatkoa innolla!

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 8. luku 26.11
Kirjoitti: Vlad - 26.11.2013 16:32:54

ansku1, hih, jostain syystä sun kommentit saa mut hymyilemään ihan tuhottoman leveästi. Olet söpö♥ Ja olen otettu siitä, että seiskaluku oli vaikeaselkoinen, sitä se on itsellenikin (ja aiheuttaa harmaita hiuksia, kun yritän saada sen jokaisen kulman toimimaan jatkossakin).. Toivottavati jatkossa tällaisia näin hankalia lukuja ei tule niin paljon, vaikka scifiin ja varsinkin Doctor Whohon ne jollain tavalla kuuluukin. Ainakin lukuun 11(/12) asti on vähän kevyempää ja helpompaa tekstiä tiedossa.

Drakness, kiitos kommentista! Et arvaakaan kuinka leveä hymy levis mun huulille, kun näin kommenttisi. Olen otettu, että ficcini saa aikaan fangirling-reaktion♥

Okakettu, hymyilen aina jostain syystä tolle sun tokan kappaleen alulle, awww :D Scarlett on hahmona tällä hetkellä vähän ehkä ei-niin-selkeä (ainakin omasta mielestäni), mutta eiköhän se tässä asetu. Ja olen iloinen, että Scar ei häiritse Tohtorin ja Rosen kemiaa, vaan tuo siihen oman lisänsä, se oli pyrkimyskin kun koitin saada OC:n istumaan mukaan. Ja siitä hermoilen edelleenkin, koska aina välillä Scar on harvinaisen vaikea hahmo. Kolmiodraamasta en oikein osaa (tai halua) sanoa mitään, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot ovat vielä avoinna.

A/N: Anteeksi, anteeksi, anteeksi! Jatkon kanssa on kestänyt melkein kuukausi, vaikka tämä luku on ollut valmiina jo silloin, kun seiskaluvun julkaisin (ja pyrkimys olikin sillon saada se julkastua mahdollisimman nopeasti) mutta vasta nyt sain aikaseks korjata sen ja hommata sille betan hyväksynnän. No, nyt se kuitenkin on valmis ja korjailtu ja tarkistettu ja saan sen tänne. Seuraavat 2 lukua on taas valmiina, joten voi olla, että 9. luku ilmestyy varsin pian. Pyrkimys olisi saada se heti joulukuun alussa. Ja näin off record voisin mainita, että tästä saattaa tulla lyhyt spinnoff-ficci joulun merkeissä, koska en usko, että tämän ficin aikajanalla päästään sopivaan kohtaan, vaikka en sanokaan sen olevan mahdotonta. Mutta kannattaa pysyä hereillä, tästä saattaapi tulla jouluspinni (ideoita on - osa vieläpä varsin kiehtovia, ja Tohtorimaisia pieniä seikkailuita) Ja taas vähän lyhyt luku, mutta kohta tulee taas pidempiä (jopa yli 4 000 sanaa varmaan)

8. Scarlett

Scarlett raotti silmiään vaisusti, hän oli ymmällään siitä, mitä oli tapahtunut. Hän muisti voineensa pahoin ja sitten hän oli kai pyörtynyt tai mennyt muuten tajuttomaksi, vaikkei hän oikein ymmärtänyt miksi. Scar nousi istumaan varovasti, sillä hän muisti vielä sen kammottavan olon, joka hänellä oli ollut vain hetkeä aikaisemmin. Hän ei halunnut ottaa mitään riskejä siitä, että pahoinvointi tulisi takaisin. Siniset silmät kääntyilivät etsimään mitä tahansa kohdetta, johon kiinnittyä, mutta ensimmäinen, mitä ne löysivät, oli jotain, mitä Scarlett ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt.

Scarista tuntui kuin hän olisi tuijottanut jotain elokuvaa. Hänen edessään oli maisema, jonka hän muisti varsin hyvin, vaikka siitä oli vuosisatoja, kun hän viimeksi oli nähnyt sen. Kaunis, punainen ruoho aaltoili kevyessä tuulessa ja horisontissa siintävät katedraalien pilarit saivat äkillisen koti-ikävän syöksymään ajan rouvan sielun läpi. Hän oli rakastanut maisemaa, joka nyt avautui hänen silmiensä eteen (ja rakasti sitä yhä vieläkin, vaikka maisema oli palanut aikoja sitten), ja sen näkeminen sai sydämen tuntumaan yhtä aikaa kevyeltä ja raskaalta tavalla, jonka Scarlett olisi halunnut unohtaa.

Pieni, kiharahiuksinen tyttö juoksi tulisen nurmen poikki nauraen, ja tämän perässä juoksi pieni poika, jonka Scarlett tiesi tämän veljeksi. Tytön leiskuvan punaiset hiukset pomppivat villisti nauravan lapsen kasvojen ympärillä ja tytön violeteissa silmissä loisti puhdas riemu. Scarlett tiesi, että hän katseli itseään lapsena, juoksemassa ja nauramassa hänen kotiplaneetallaan, jota ei enää ollut olemassa. Scarlett naurahti ilottomasti tajutessaan kyyneleet silmissään. Muisto tuntui kovin aidoilta, ja se sattui. Hän olisi halunnut unohtaa, mutta nämä näyt tai paluu menneisyyteen, mistä ikinä olikaan kyse, ne estivät häntä jättämästä sen kaiken surun ja ikävän taakseen.

Scarlett haukkoi henkeään kun pikkutyttö kompastui, luisui kalliorinteen reunalta alas rotkoon ja jätti pojan seisomaan kielekkeelle kyyneleet tummien silmien pyörteissä kimmeltäen. Tyttö – Scarlett – makasi liikkumatta aina siihen asti, kunnes kultainen valo alkoi loistaa ihon läpi ja uudistuminen alkoi. Aikuinen Scarlett ei voinut kuin seurata vierestä, kuinka hänen nuori minänsä makasi elottomana maassa ja hohti kultaista energiaa, jonka hän tiesi muuttavan tämän aivan toisenlaiseksi aina ulkonäköä ja jopa persoonallisuutta myöten. Kielekkeellä seisova poikakin tuntui tajunneen sen, sillä pojan kasvoilla oli murheen murtama ilme, kun tämä käänsi tytölle hitaasti selkänsä ja poistui paikalta. Pojan mukana myös näky hämärtyi ja katosi lopulta kokonaan jättäen Scarlettin tyhjään pimeyteen, ja vain regeneroituvan pikkutytön kultaisena loistava pieni hahmo oli palanut Scarlettin verkkokalvoille.

”Mitä minulle tapahtuu!” Scarlett huusi saamatta muuta vastausta kuin uuden näyn. Kuten edellinenkin, tämä näky tuntui käsittelevän hänen elämäänsä Gallifreylla. Tällä kertaa hän oli vähän vanhempi kuin hetkeä aikaisemmin.

Nuori Scarlett juoksi kiivaasti hengittäen kohti hopealehtistä metsää ja vilkuili aina välillä taakseen aivan kuin varmistaakseen, ettei häntä seurannut kukaan. Tyttö kompastui ja kaatui kipeästi käsiensä varaan ja näytti vanhemman Scarlettin mielestä kovasti siltä, että olisi nieleskellyt kyyneleitä. Hän itse asiassa pystyi muistamaan tuon hetken. Hän oli paennut ajan herraa, josta ei ollut koskaan pitänyt, vaikka hänen ystävänsä oli aina pitänyt tätä jotenkin kiehtovana tai jopa kauniina. Scarlett ei ollut koskaan ymmärtänyt noita ajatuksia. Hänestä Koschei oli aina ollut karmiva, hullu, sairas, kaikkea muuta kuin kiehtova, mutta Theta oli pitäytynyt kannassaan jolloin Scarlettin ja Thetan välit olivat katkenneet hetkeksi. Scarlett pystyi vieläkin muistamaan sen pelon, jonka hän oli tuntenut silloin, kun Koschei oli päättänyt lähteä ajamaan häntä takaa eikä Theta ollut hänen lähettyvillään suojelemassa tyttöä. Scarlett oli aina kokenut Koschein vähemmän pelottavaksi silloin, kun Theta oli läsnä. Scarlett huokaisi, Theta oli aina ollut hänen elämässään se tukeva kallio, jolle hän oli pystynyt laskemaan jalkansa ihan milloin vain. Theta ei koskaan pettänyt, vaikkei Scar pitänytkään kaikesta, mitä mies puuhasi, kuten Koschein kohdalla. He olivat kuitenkin olleet ystäviä lapsuudesta asti, kasvaneet yhdessä, käyneet Akatemian yhdessä, vihitty yhdessä. Theta oli aina ollut paikalla silloin kun Scarlett oli tätä tarvinnut – mutta ei silloin, kun Scar oli pelännyt Koscheita kaikkein eniten. Theta ei ollut hänen luonaan silloin, kun Koschei oli jahdannut Scaria aina vuorille asti ja pakottanut tämän tekemään asioita, jotka saivat hänet itkemään pelosta ja vihasta vielä vuosia sen kaiken jälkeen. Thetalle hän oli antanut anteeksi, mutta Koschei ei koskaan saanut sitä lahjaa, tämä ei koskaan vaivautunut edes pyytämään anteeksiantoa kuten Theta.

Scar pystyi yhä tuntemaan sen kaiken nielevän pelon ja vihan, jota hän oli tuntenut sillä hetkellä, kun Koschei oli ottanut hänet kiinni, satuttanut häntä, saanut hänet toivomaan, ettei olisi koskaan edes syntynyt. Ja vain Theta pystyi korjaamaan hänet. Scarlett huokaisi helpotuksesta, kun näky hämärtyi reunoiltaan ja katosi.

”Ei, ei, äiti!”

Scarlett kavahti ääntä, joka lävisti hänet viiltävänä kuin terävin miekka. Hän tunnisti huutajan, hän tunnisti oman äänensä ja pystyi hyvin tuntemaan sen kivun, jota hän satoja vuosia aikaisemmin oli tuntenut katsellessaan, kuinka hänen kotinsa paloi. Hän oli joutunut katselemaan, kuinka hänen koko maailmansa hukkui liekkeihin ja Gallifreytä ei enää ollut. Hän muisti, kuinka sinä päivänä hän lupasi itselleen, että jättäisi sen kaiken taakseen ja eläisi elämää, jossa ei olisi tuskaa, menetystä tai muistoja, jotka repivät kappaleiksi kerran toisensa jälkeen jopa silloin, kun mitään rikottavaa ei enää ole. Scarlett ei osannut kuin tuijottaa, antaa kyynelten valua poskiaan pitkin, kun yhä uudet satuttavat muistot ja hetket hänen elämästään virtasivat hänen silmiensä editse. Vasta kun Scarlett oikean Scarlettin edessä käveli TARDISiin, oikea Scarlett havahtui. Hän muisti, mitä oli tapahtumassa, ja se sai hänet pelon reunalle. Scarlettin huulia nyki iloton hymy, kun hän katseli itseään muistokuvassa. Hän pystyi helposti kuvittelemaan, mitä Tohtori haluaisi kysyä millä hinnalla hyvänsä.

”Miten sinä pakenit?” Tohtori kysyisi heti, jos vain saisi siihen tilaisuuden ja riittävästi aikaa asian selvittämiseen. Tohtori oli elänyt pitkään kuvitellen olevansa yksin, ja kun hän saikin tietää, ettei hän ollut viimeinen, tämän uteliaisuutta ei rajoittaisi mikään. Scarlett tiesi myös, mitä hän vastaisi.
”Anteeksi?”
”Aikasota. Miten sinä selvisit, kun muut kuolivat?” Kysymys oli loppujen lopuksi varsin suoraviivainen, oletettava. Totta kai kysymys olisi selviämisestä, koska sitä Tohtori mietti aina. Mies paloi halusta tietää kaiken. Osaltaan siksi Tohtorilla olikin Scarlettille niin suuri merkitys.

"En tiedä”, oli vastaus moneen asiaan. Myös siihen, mitä kysyttiin ja jätettiin kysymättä. Scarlett tiesi kyllä – tavallaan – miten hän oli paennut aikasotaa, hän oli tehnyt itsestään ihmisen, mutta siihen polttavampaan kysymykseen hän ei osannut vastata. Hän ei tiennyt, miten oli selvinnyt muiden kuolemasta, niistä kauhuista, jotka hän ajan herrana pystyi muistamaan kirkkaasti kuin auringonvalo. Hän vain oli elänyt elämäänsä onnellisena, ihmisenä, mutta palattuaan tietoisuuteen todellisuudesta hän alkoi ihmetellä sitä, miten hän ikinä selvisi. Se oli salaisuus monella rintamalla, ja Scarlett oli varma, ettei se koskaan ratkeaisi.

Scarlett huokaisi syvään muiston vaihtuessa. Tällä kertaa hän siirtyi nykyhetkeen, tai hyvin lähelle sitä. Hän seurasi omaa elämäänsä ihmisenä aina siihen asti, kunnes Tohtori ilmestyi paikalle ja Scar haavoittui hengenvaarallisesti ja joutui sairasvuoteeseen. Scarlett seurasi sivusta, kuinka Tohtori huomasi menettävänsä Scarlettin ja päätti auttaa kellon avaamisessa. Vasta, kun kultainen valo alkoi hohtaa muisto-Scarlettin ihon läpi, muistot katosivat ja jäljelle jäi vain nykyinen Scarlett, se ainoa ja oikea Scar, joka oli muistojen sijaan totisinta totta.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 8. luku 26.11.
Kirjoitti: Orenji - 26.11.2013 18:19:05

Hih, sä olet söpö myös ♥
Ei kuukausi ole kovin pitkä aika, ja tärkein tähän on saada aikaiseksi hyviä lukuja. En ymmärtänyt aluksi mitään, olivatko nämä Scarlettin muistoja aiemmasta elämästä/jotakin sinne päin? En ole Doctor Whota seurannut aktiivisesti kovin kauan, en sitten tiedä olisinko ymmärtänyt paremmin, jos olisin. Kaikesta huolimatta pidin taas luvusta.

Ficci saa olla hankala, kunhan nyt ymmärtää edes jotain pääpiirteittäin. Itseäsi lainaten, scifin puolellehan tässä mennään, mutta scifihän on vain mielenkiintoista. Doctor Whon erikoisjakson jälkeen sain yhtäkkisen inspiraatiopuuskan, kävikö sulle samoin? Mitä nyt ikinä kävikään, hienoa saada lukea tätä taas, vaikka luku vähän lyhyt olikin.

Scarlett on hankala hahmo, vaikken osaa perustella miksi. Tuo menneisyys kuulosti hämmentävältä, enkä oikein osaa yhdistellä päässäni mahdollisesti luvuissa esiintyviä langanpätkiä, joista voisi selvitä jotain. Toivottavasti en kommentoi yli ymmärryksesi, en itsekään tiedä mistä tässä selittelen. Josko otettaisi tähän väliin suosikkikohtia, niiden luulisi selkiävän sullekin. <--- Tuo ei ollut viittaus, että olet tyhmä. :D

Totta kai kysymys olisi selviämisestä, koska sitä Tohtori mietti aina. Mies paloi halusta tietää kaiken. Osaltaan siksi Tohtorilla olikin Scarlettille niin suuri merkitys.
Jostain syystä tämä kuulosti aika ihanalta. ^^

Vasta, kun kultainen valo alkoi hohtaa muisto-Scarlettin ihon läpi, muistot katosivat ja jäljelle jäi vain nykyinen Scarlett, se ainoa ja oikea Scar, joka oli muistojen sijaan totisinta totta.
Lopetus kuulosti hyvältä ja pitkästä lauseesta sai hyvin selvää.
Eipä tässä muuta, kirjoittele lisää!

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 8. luku 26.11.
Kirjoitti: hakuroo - 29.11.2013 20:25:11

Äääk miten jännää XD
Doctor on ihana ja Scar <3
Tykkään kovasti ja toivon, että tulee jatkoa ;)

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 8. luku 26.11.
Kirjoitti: Frederica - 12.01.2014 22:42:17

Kommenttikampanjasta hei. :>

Tämä imaisee hyvin mukaansa. Kerronta on alusta asti vahvaa, juoni etenee ja tästä näkee, että tunnet Tohtorisi. Rosen mukanaolo on ehdottoman herkullista seurattavaa. : D Ja Clarakin on päässyt mukaan, hihii. : D

Scarlett on mielenkiintoinen hahmo. Tavallaan jäin ensimmäisellä lukukerralla kaipaamaan hänelle syvempää pohjustusta, mutta uudella lukemisella hän tuntui heti tutummalta ja sanoisin, että ensimmäisen lukukerran tuntemus johtui ihan siitä, että tässä pyörii usea hahmo mukana niin jotkin yksityiskohdat pakenivat katsettani. :>

Tuo alun halkeama seinässä -kuvio on minusta hyvä. Vaikka rakastankin Pondien tarinakaarta, niin on hauska lukea ihan erilaista tarinaa, jossa on tällaisia tuttuja piirteitä. Tämä kuitenkin lähtee rakentumaan ihan erilaiseksi ja omanlaisekseen tarinaksi, ja nämä tähänastiset luvut lukee pakostakin yhdeltä istumalta. :> TARDISin ja Tohtorin esittelykohta on hauska, repeilin sille, ettei Scarlett sano sitä niin kuin pitäisi. : D Scar jää lempinimenä / nimen lyhennyksenä päähän pyörimään, ja aloin heti ekalla lukukerralla etsiä sille symbolivasteita. Scar on kuitenkin tavallaan hurja nimitys. Tarkoitan nyt sitä, ettei se ole nimitys, joka annetaan ns kevyin perustein. Minusta se sopii Scarlettille, varsinkin kun tuo kuka ja mikä Scarlett on, niin käy ilmi.

Toiminta on hyvin DWmaista ja hyvin kuvattua. Tapahtumissa pysyy mukana ja jännittää hahmojen puolesta ja nauraa tuolle Tohtorin toiminnalle. Psyykkinenpaperi on ihan ässää ja kaikki selitykset on kuin suoraan sarjasta!

Ja Tohtori paransi Scarlettin jalan. :3 Tuo jalanparantaminen esittelee hyvin tuon regennausenergian. Muutenkin tässä tulee DWlle luonteenomaisesti esiteltyä / selitettyä asioita. Kysymyksiä siitä miksi jotain tapahtuu tai miten jotain tapahtuu tai mikä tuo on nousee loppujen lopuksi hyvin vähän, vaikka meno on vauhdikasta ja silloin noita kysymyksiä voisi jäädä jäljelle, mutta tässä noihin polttavimpiin kysymyksiin vastataan nopeasti. Se on minusta äärimmäisen hyvä juttu, koska silloin noille juonellisesti isoille asioille jää hyvin tilaa kehittyä, kun lukiessa ei tarvitse liikaa pähkiä noita pienempiä kysymyksiä. :>

Tuo Scarlettin regennaus tulee varsin nopeasti, mutta se on kyllä perusteltu hyvin ja koska tuo kello tuodaan aika lailla heti kuvaan mukaan, niin olisi sääli, jos sen avaamista suotta pitkitettäisiin. Scarlettin perusluonne on kuitenkin tullut tutuksi, niin tuohon uudistuneeseen Scarlettiin tutustuu mielellään, koska hänestä on olemassa jo tietynlainen kuva. Noita vihjeitä Sacarlettin kyvysitä / tiedoista ja taidoista on ripoteltu minusta juuri sopiva määrä tuonne matkanvarrelle, nuoren naisen ajan herruus rakentuu hyvin uskottavasti.

Halkeama ja paradoksit sopivat ihanasti yhteen! Pidän tässä tulevasta selityksestä kovasti, koska se on uudenlainen ja nimenomaan tähän tarinaan kuuluva selitys. Juuri tuollainen "kaikki liittyy kaikkeen ja kaikelle on olemassa selitys" -tyylinen juttu. Ja olen ihan unohtanut hehkuttaa miten upeasti Rose on rosemainen ja miten hänen ja Tohtorin kemiat sopivat yhteen. Rose saa minut aina hymyilemään, niin myös tässäkin. :> Ja Tohtori on tässä Tohtori, ihan täysin. :>

Tuo viimeisin luku herätti jonkin verran kysymyksiä, mutta luotan siihen, että niihin saadaan selvyys jatkossa. Lähdin tulkitsemaan noita väläyksiä siten, että ne olisivat Scarlettin aiempien elämien muistoja / kaikuja / jotakin vastaavaa. Jäin itse miettimään tuota miten Scarlett pakeni aikasodasta, mutta se on asia joka joko selviää tai sitten ei. Tavallaan koen tuon aikasodasta pakenemisen sellaiseksi kysymykseksi, että sen voi jättää myös osittain auki, koska se vain on sellainen kysymys, mutta se nyt on minun näkemykseni. :>

Jään kyllä innolla odottamaan tälle jatkoa. Tässä on kasassa hyvät ainekset ja hahmot ovat todella onnistuneita.

Kiitos tästä.<3

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 9. luku 14.1.
Kirjoitti: Vlad - 14.01.2014 20:53:04

Orenji, jostain syystä sun kommentit saa mut aina hymyilemään leveesti. :) 8. luvun tapahtumat ovat muistoja ja takaumia Scarlettin elämästä Gallifreylla, halusin tuoda niitäkin tähän tarinaan vhän mukaan ja tämä on ainakin yksi keino. Eli DW:n seuraamisella ei ole sen ymmärtämisen kannalta merkitystä. Näiden kahden erikoisjakson jälkeen sain kyllä jonkun ihmeellisen inspiraatiopuuskan, vaikka lopulta en sitten saanut kuitenkaan tätä kirjoitettua. Inspiraatiopuuskassa sain kuitenkin ideoitua tapahtumia pidemmälle ja muutenkin selviteltyä joitain kulmia ja langanpäitä.

Irtonaisia langanpätkiä voi olla tässä vaiheessa tekstiä, mutta toivon että ne eivät häiritse. Yritän niitä lankoja selvitellä aina välillä :D

hakuroo, kiitos kommentista!

Frederica, kiitos! Oon helpottunut ja samalla imarreltu siitä, että tapahtumat on kuin suoraan sarjasta. Huumoria tässä ei sinällään ole paljoa, mutta aina välillä on pakko ujuttaa sekaan jotain pilkettä ja toivoa että se huvittaa. Tosin viime aikoina luvut on olleet vähemmän huvittavia. Scarin pakeneminen aikasodasta on asia, josta en uskalla sanoa tässä vaiheessa mitään, koska en ole vielä ihan perillä siitä, kuinka paljon siitä puhun enkä siksi halua vahingossakaan spoilata. :P Muta superiso kiitos kommentista, häkellyin sen pituudesta ja se on nautiskeltu asiaan kuuluvalla hartaudella oikein moneen otteeseen <3

A/N: Tämän luvun kanssa ei nyt mennyt asiat ihan putkeen, koska nanon jälkeen iski blokki, joka ei ole karissut vieläkään. Luvun julkaiseminen viivästyi, mutta nyt se kuitenkin on täällä ja niin on toivottavasti pian seuraavatkin kaksi, jotka pitäisi vielä kirjoittaa uudelleen. Tämä on vähän erilainen luku kuin muut tähän mennessä, koska nyt hypätään sarjan aikajanalle ja vähän veikkaisin, että jotkut pitää ja jotkut taas ei. No, löpinät sikseen ja uutta lukua kehiin. Nauttikaa! (ja olette kaikki edelleen ihan ylihuippuja!♥) seyraavissa kolmessa luvussa osa repliikeistä on suoraan sarjasta (luvut 9-11)

9. Loikka

Scarlett sulki silmänsä muistojen haihtumisen jälkeensä jättämässä pimeydessä, ja mikäli vain mahdollista pimeys oli syvempi suljettujen luomien läpi. Pimeys tuntui jollain tapaa rauhoittavalta, siellä ei juossut muistoja, se oli vain tyhjä ja musta. Ei ollut muuta kuin tyhjyyttä ja Scarlett koki sen helpotuksena, sillä hänen ei tarvinnut seurata sivusta satunnaisia ja kipeitä paloja menneisyydestään. Pimeyden läpi kuitenkin liukui sama jo tutuksi käynyt kipu, jota Scar ei toivottanut tervetulleeksi. Hän puristi silmiään tiukemmin kiinni ja kyyristyi maahan pidellen ohimoitaan, ja tuskainen ilme sävytti punahiuksisen naisen kasvoja, kun tämä yritti taistella kipua pois, vaikka jokainen ponnistus sai kyyneleet kihoamaan hänen sinisiin silmiinsä. Varsin pian Scarlett ymmärsi vastustamisen hyödyttömäksi, siitä ei löytyisi helpotusta kipuun vaan oli järkevämpi alistua. Juuri ennen tajuttomuuteen lipumista Scar huusi mielessään Tohtoria toivoen, että tämä kuulisi ja tulisi auttamaan. Sisimmässään hän kuitenkin tiesi, ettei Tohtori kuulisi eikä siksi auttaisi, vaikka oli varmaa että mies yrittäisi helpottaa Scarin oloa, jos olisi läsnä.

”Allons-y!” ääni huudahti ja Scarlett räväytti silmänsä auki. Hän ei ollut odottanut pääsevänsä Tohtorin luokse aivan näin pian, itse asiassa, hän ei ollut odottanut mitään muuta kuin kivun jatkumista. Scarlett havaitsi retkottavansa lattialla hivenen epämukavassa asennossa, joka sai hänen jäsenensä puutumaan. Hän käänsi päätään nähdäkseen kasvot, jotka voisivat kiskoa hänet jälleen täysin pinnalle: Tohtori.

”Et voisi auttaa minua ylös täältä lattialta?” Scarlett kysyi hivenen ivallisella äänellä, sillä hän oli väsynyt retkottamaan lattianrajassa kuin ruumis. Seuraavaksi kuuluva ääni kuitenkin ravisteli Scarin pintaan, eikä se ollut aivan sitä, mitä hän olisi toivonut.

”Tohtori, kuka tämä nainen on?” Ääni kuului Scarille tuntemattomalle miehelle, ja kun Scar sai silmänsä toimimaan ja paikantumaan oikeaan kohteeseen, hän huomasi tuijottavansa miestä, jota ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Tällä oli toisen maailmansodan aikainen takki, jonka pitkät helmat melkein viistivät maata. Punapään oli pakko myöntää, että mies oli varsin komea, mutta jokin tässä tilanteessa sai Scarlettin varuilleen. Mistä mies oli ilmestynyt?

”Kuka hitto sinä olet?” Scarlett sähähti hivenen käheästi yhä järkyttyneenä. Hän ei saanut silmiään irti salaperäisestä muukalaisesta, joka näytti aivan yhtä hämmentyneeltä kuin Scarlettkin. Ainoa, joka näytti siltä, että ei haluaisi kysyä samaa kuin Scarlett, oli Tohtori, jonka kasvoilla oli vain hivenen kummeksuva ilme. Tämä ei ollut osannut odottaa, että Scarlett ilmaantuisi noin vain tyhjästä hänen alukseensa.

”Scarlett, tämä on kapteeni Jack Harkness. Rosen sinä tunnetkin”, Tohtori selitti ja mikäli mahdollista, selitys sai Scarlettin entistä enemmän sekaisin ja ymmälleen. Rose kuitenkin tuntui huomaavan Scarin hämmennyksen, sillä nainen hymyili rauhoittavasti ja tuli hänen viereensä kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. Scarlett ei ymmärtänyt enää mistään mitään, eikä hän oikeastaan pitänyt siitä. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, missä hän oli tai miten hän pääsisi sieltä pois. Hän janosi vastauksia, vaikka tiesi, että niiden saaminen voisi olla kiven takana.

Punahiuksinen nainen asteli kahvikuppi kädessä jostain TARDISin uumenista, keittiöstä luultavasti, mutta jähmettyi huudahtaen nähdessään Scarlettin istumassa aluksen lattialla. Tohtori huokaisi, käveli konsolin ympäri päätään pudistellen ja veti yhdestä vivusta, joka sai avaruusaluksen heilahtamaan ja heittämään kaikki muut paitsi Tohtorin ja Scarlettin pois tasapainosta. Scarille vieras punapää älähti kuuman juoman läikkyessä hänen päälleen ja jostain syystä se sai ajan rouvan purskahtamaan vahingoniloiseen nauruun, jolle ei meinannut tulla loppua millään.

”Kuka on kapteeni Jack Harkness?” Scarlett kysyi, kömpien lattialta ylös ja tarttuen Tohtorin ojennettuun käteen. ”Ja mitä minulle tapahtui?”

”Minä olen kapteeni”, komea mies sanoi flirttailevan hymyn kera, mutta sai vastaukseksi vain hyisen mulkaisun.

”Tajusin sen jo, älypää.”

Jackin ilme oli näkemisen arvoinen. Tälle ei ilmeisesti juuri koskaan kukaan ollut sanonut mitään suoraviivaisesti epäkohteliasta, mutta Scarlett ei antanut sille sen enempää painoarvoa. Hän halusi saada vastaukseen tilanteeseen, johon hän oli joutunut.

”Miksi sinä sitten kysyit?” Jack naurahti.
”Mietipä sitä”, Scar kivahti. Hän katseli hyisesti ympärilleen ja istuutui sitten penkille pitäen huolen siitä, että pysytteli kaukana kaikista. Hän ei ollut juuri nyt siinä mielentilassa, että olisi halunnut kenenkään seuraa – paitsi Tohtorin, jolla ei tuntunut olevan aikaa hänelle, kun tällä kerran oli TARDIS täynnä väkeä syystä, josta Scarlettilla ei ollut aavistustakaan. Hänelle oli tapahtunut jotain, mutta tytöllä ei ollut aavistustakaan siitä mitä. Hän nosti jalkansa konsolin päälle ja nojasi taaksepäin, pitäen kuitenkin visusti huolen siitä, ettei tipahtanut istuimeltaan alas.

Jack kuitenkin istuutui Scarlettin viereen tytön suureksi vastenmielisyydeksi ja virnisti.

”En tiedä, mikä sinulla on minua vastaan, mutta sinun olisi parasta unohtaa se, koska meillä on täällä pahempiakin ongelmia.”

Nyt kapteeni sai ajan rouvan huomion puoleensa.

”Mitä ongelmia tarkoitat?”
”Dalekit siirsivät maan kiertoradaltaan, yksi niistä ampui Tohtoria”, tässä kohtaa Scarlett heitti huolestuneen katseen Tohtorin suuntaan, mutta mies näytti jättävän hänet täysin huomiotta. ”Tohtori melkein regeneroitui ja nyt me yritämme selvittää, mitä täällä oikein tapahtuu.”

Scarlett kääntyi katsomaan Tohtoria huoli sydämissään, mutta ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan TARDIS pimeni täydellisesti ja Tohtori alkoi kiertää konsolia monia eri vipuja kokeillen. Scarlett tyytyi istumaan paikoillaan muiden seistessä huolestunein ilmein konsolin eri puolilla. Lopulta Tohtori sanoi:

”Ne saivat meidät. Virta on poissa.” Sitten hän kiersi näyttöruudun luokse ja tähyili sitä hetken ennen kuin totesi: ”Tämän on oltava jonkinlainen aikasilmukka.”

Scarlett nousi paikaltaan jättäen Jackin yksin ja meni Tohtorin luokse, laski kätensä tämän olalle ja kuiskasi: ”Aikasilmukka? Tarkoitatko jonkinlaista väliaikaisvankilaa?”

Tohtori vain kääntyi katsomaan punahiuksista naista huolestunut katse silmissään ja huokaisi. ”En tiedä, mitä tarkoitan.” Scarlett kurtisti kulmiaan. Tämä ei ollut normaalia.

Miehen sanat katkesivat, kun TARDIS heilahti äkkiä rajusti heittäen jokaisen lattialle. Heillä ei ollut tilaisuutta päästä takaisin tasapainoon ennen kuin heilahtelu lakkasi varsin pitkältä tuntuvan ajan jälkeen, vaikka Scarlett olikin varma, että aikaa ei itse asiassa ollut kulunut kuin korkeintaan minuutti. Tärinän lakattua he kömpivät pystyyn vähän tavallista varovaisemmin, kuin peläten että pian tulisi uusi heilahdus, joka heittäisi heidät suin päin takaisin lattialle. Scarlett kierteli TARDISin konsolihuonetta levottomana, hän halusi tietää, mitä oli tekeillä, mutta hän ei tuntunut saavan vastauksia. Toiset olivat syventyneet keskusteluun, josta Scar oli tippunut välittömästi kykenemättä keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä oli tekeillä ja miten hän oli tänne joutunut. Hän ei kuitenkaan voinut olla kuulematta osia toisten keskustelusta.

”Valtava dalekien alus, Tulikoe, on planeettojen keskellä”, kapteeni Jack kuului selittävän paikaltaan seinän vieressä. Mies oli siirtynyt sinne nojaamaan seinään yrittäen ratkoa käsillä olevaa ongelmaa muiden kanssa. Tohtorin huolestunut ilme oli varoitusmerkki, se kertoi Scarlettille, että tilanne oli vakava – muuten ajan herra ei olisi näyttänyt siltä kuin kaikki olisi mennyttä ja paras vaihtoehto oli antautua ja lakata yrittämästä. Scarin oli pakko myöntää, että hän tunsi monella tapaa samoin. Hän ei olisi jaksanut yrittää taistella tietään ulos tilanteesta, joka vaikutti toivottomalta, mutta hän ei myöskään ollut luovuttaja.

”Tohtori, sinä sanoit, että planeetat ovat kuin moottorin osia. Mitä varten?” Rose ja Scarlettille tuntematon punahiuksinen nainen kysyivät, herättäen naisen kiinnostuksen. Moottori? Tilanne alkoi mennä mielenkiintoiseksi.

”Mikä moottori? Tohtori, mistä oikein on kyse?” Scarlett kysyi, nousten paikaltaan ja astellen lähemmäs muita, valmiina osallistumaan näiden keskusteluun, jos hän vaikka saisi selville jotain joka selventäisi myös hänen omaa ongelmaansa. Tohtori kuitenkin näytti neuvottomalta. Huoli ei kadonnut miehen katseesta minnekään, kun tämä kääntyi Rosen puoleen.

”Rose, sinähän olet ollut rinnakkaisulottuvuudessa, hetken edellä omaa ulottuvuuttamme. Millaista siellä oli?” hän kysyi saaden Scarlettin kohottamaan kulmiaan tympääntyneenä.

”Mihin sinä sitä tietoa tarvitset? Me emme ole rinnakkaisulottuvuudessa, vaan olemme täällä, mitä ilmeisimmin dalekien vankina tai jotain muuta hyvin samanlaista. Minusta meidän ykkösprioriteettimme pitäisi olla päästä ulos tästä tilanteesta sen sijaan, että miettisimme, millaista jossain muualla on”, Scarlett tokaisi saaden vähän ehkä yllättävääkin tukea Jackilta, joka nyökytti päätään. Tohtori sen sijaan ei näyttänyt iloiselta.

”Tämä on ulospääsytien etsimistä. Jos rinnakkaisulottuvuus oli omaamme edellä – vaikka vain hiukkasen – voimme saada tietoa siitä, mitä täällä on tapahtumassa. Ehkä silloin osaamme myös ratkaista sen, miten me pääsemme tästä tilanteesta pois.”

Tohtorin selitys ei tuntunut vakuuttavan Jackia, kuten se ei vakuuttanut Scarlettiakaan. Rose sen sijaan hymyili hiukan surumielisesti ennen kuin vastasi: ”Pimeyttä.”

”Tähdet sammuivat”, punahiuksinen nainen sanoi, Rosen tarinaa tukien. Rose nyökäytti päätään kevyesti ennen kuin otti ohjat taas omiin käsiinsä jatkaen puhumista, ja sana sanalta Tohtorin ilme alkoi näyttää aina vain levottomammalta, pelokkaammalta, huolestuneemmalta.
”Yksi kerrallaan ne kuolivat. Me katsoimme taivaalle ja katselimme kuinka kaikki tähdet kuolivat. Ne vain sammuivat, tuosta noin.” Sitten Rosen ääni vilkastui, siihen ilmestyi hymyä ja lopulta se ulottui jopa naisen huulille.

”Me rakensimme rinnakkaisulottuvuudessa eräänlaista matkustuskonetta, ulottuvuustykkiä, jotta voisin – tuota – ” naisen sanat katkesivat, kun tämän ilme muuttui vaivaantuneeksi. Rose ei selvästikään olisi halunnut jatkaa lausettaan. Tohtori kuitenkin kohotti kulmiaan, kysyen ”mitä” ja Rose kuiskasi lauseensa päättäen: ”Jotta voisin tulla takaisin”

Lauseen loppu sai Tohtorin hihittämään ja jostain syystä myös Scarlettin tuntemaan olonsa hivenen epämukavaksi. Hän ei ollut odottanut naurua, huokaisua ehkä, muttei naurua. Se tuntui vain jotenkin absurdilta, kun tilanne oli mikä oli, uhkaava ja huolestuttava. Hän ei kuitenkaan kyennyt estämään hymyä kiipeämästä omille huulilleen, kun Rose mulkaisi Tohtoria ja näpäytti: ”Ole hiljaa.” Vaikka tämä koko tilanne oli Scarille vielä niin uusi, hän pystyi silti näkemään sen voiman ja jännitteen Tohtorin ja Rosen välillä, kuinka tärkeitä he olivat toisilleen. Varsinkin, kuinka paljon Rose Tohtorille merkitsi. Punapää ei tiennyt, mitä heidän välillään oli tapahtunut, mutta hän tunsi surua ja myötätuntoa heidän puolestaan. Samalla Rosen ja Tohtorin ilmeinen läheisyys sai yllättävän mustasukkaisuuden aallon läikähtämään hänen lävitseen, vaikka hän yrittikin taistella sitä vastaan.

Pienen onnellisen, kevytmielisen hetken jälkeen Rose kuitenkin vakavoitui, vaikka hymyn häivä olikin edelleen nähtävissä ja kuultavissa, ja selitti tarinansa loppuun.

”Äkkiä se alkoi toimia ja ulottuvuudet alkoivat romahtaa. Eivätkä vain meidän maailmassamme, vaan koko todellisuudessa, jopa Tyhjyys oli kuollut. Jokin tuhoaa kaiken.”

Tohtori kuunteli vakavana. Scarlett pystyi näkemään, että miehen kielen päällä keikkui kysymys. Lopulta tämä saikin kysymyksen puettua sanoiksi ja ulos suustaan.

”Kuka oli vastuussa tuosta, öh, ulottuvuustykistä?”
”Anteeksi?” Rose mutisi.
”Kenen idea oli rakentaa matkustuskone? Miksi te edes halusitte rakentaa jotain sellaista?” Tohtori tiukkasi, ilmeisesti mies ei ollut aivan yhtä fiksu kuin mitä Scarlett oli ajatellut. Hänestä vastaus oli itsestään selvä.

”Minä uskoisin, että he alkoivat rakentaa tuota konetta, jotta heillä – tai Rosella – olisi edes jokin muisto sinusta. Ainakin, mitä pystyin päättelemään silloin, kun tapasimme ensimmäistä kertaa, öh, hetki sitten, olisin voinut melkeinpä vannoa että teidän kahden välillä on jotain”, Scarlett puuttui puheeseen. Hän tunsi olonsa ehkä hieman vaivaantuneeksi puheenvuoronsa takia, mutta ei antanut sen häiritä. Saatuaan sanat suustaan Scar pystyi huomaamaan, kuinka ilmapiiri ohjaushuoneessa muuttui vaivaannuttavaksi ja vaivautuneeksi. Hän astui lähemmäs Tohtoria ja puristi tämän kättä tiukasti toivoen, että olisi voinut olla missä tahansa muualla sillä hetkellä.

Scarille vieras nainen keskeytti varsin nopeasti vaivaantuneeksi muuttuneen tilanteen omalla kysymyksellään: ”Siellä rinnakkaismaailmassa sinä sanoit jotain minusta?”
Rose kääntyi naisen puoleen selittäen: ”Ulottuvuustykki muutti aikalinjoja, ja kaikki näyttivät yhtyvän sinuun. Syytä sille en osaa sanoa, mutta jostain syystä tässä kaikessa on jollain tavalla kyse sinusta.”
”Tarkoitatko, että tämä on minun syytäni?”
”En, en todellakaan. Minä vain kerroin, miltä tilanne meidän silmiimme vaikutti.”

Kysymyksen esittänyt nainen ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä saamaansa vastaukseen, sillä tämä alkoi valittaa ja kysellä, miksi hän, mitä hän oli tehnyt. Scarlett ei kyennyt estämään huokausta karkaamasta huuliltaan, kun hän puri hammasta yhteen kyetäkseen pitämään suunsa kiinni ja olemaan tiuskaisematta, että ehkä tässä koko asiassa ei ollut kyse punapäisesta pätkätyöläisestä, vaan tässä oli jotain suurempaa tekeillä. Scar juoksutti sormiaan lyhyiden hiustensa läpi, saaden ne seisomaan kahta enemmän pystyssä ja vielä pahemmin Tohtorimaisessa kampauksessa. Tällä kertaa Rose ei kuitenkaan alkanut kikattaa, tällä tuntui olevan aivan liikaa huolia muutenkin, jotta tämä olisi uhrannut ajatustakaan sille, kuinka hänen ystävänsä hiustyyli muistutti erään toisen ajan herran hiustyyliä. Scar huokaisi. Hän ei pitänyt siitä, että hänet jätettiin täysin huomiotta. Ei hän huomionkipeä ollut, mutta siitä huolimatta oli häiritsevää huomata äkkiä olevansa seinäruusu, johon kukaan ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota.

Vasta hälytysääni kiinnitti kaikkien huomion konsoliin, ja Tohtori kumartui sen puoleen selvittääkseen, mistä oikein oli kyse. Monitoria tuijottaen hän lausui: ”Dalekien Tulikoe. Tervetuloa alukseen.”

Miehen sanat saivat levottomuuden hyökyaallon kiitämään Scarlettin läpi, ja hänen kahden sydämensä syke kiihtyi pelosta. Ne tuntuivat melkein kuin manaukselta, huonolle onnelle ja onnettomuuksille esitetyltä kutsulta. Hän ei ollut nähnyt dalekia sitten aikasodan, mutta niissä muistoissa oli aivan tarpeeksi. Hän ei halunnut kohdata dalekia, tai Davrosia, joka näytti olevan tämän kaiken takana. Kukaan muu ei olisi kyennyt luomaan dalekien rotua uudelleen lähestulkoon nollapisteestä. Scarlett ei mahtanut mitään inhoavalle ilmeelle, joka hiipi hänen kasvoilleen, kun hän vain ajattelikin Davrosia. Hän vihasi tuota hullua, joka halusi alistaa koko maailman kallisarvoisten dalekiensa vallan alle. Hänen ainoa lohtunsa oli se, että Tohtori jakoi hänen tunteensa ja inhonsa. Sen pystyi näkemään miehen kasvoista ja niiden juonteista joka kerta, kun tämä vain ajatteli dalekeja tai kuuli sanan dalek tai nimen Davros.

TARDIS heilahti, kun se laskeutui dalekien alukseen. Scarlett astui hieman lähemmäs Tohtoria, kietoi kätensä tämän käteen ja hautasi kasvonsa miehen olkaa vasten. Hän ei halunnut tietää, mitä oli tulossa, hän ei halunnut nähdä lyötyä ilmettä Tohtorin kasvoilla. Hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut olla missä tahansa muualla kuin Tulikokeessa. Puisten ovien läpi kantautuva puhe sai Scarin haluamaan kyyristyä mahdollisimman pieneksi ja kadota universumista jonnekin, missä dalekit olisivat vain pahaa unta. Se ei valitettavasti ollut mahdollista, kun käskevä, rätisevä ääni kantautui selkeänä ovien läpi, välittäen käskyn, joka ei jättänyt vaihtoehtoja.

”Tohtori! Astukaa esiin tai valitkaa kuolema!”

Ääni sai Scarlettin käpertymään entistä tiiviimmin Tohtorin kylkeen, mutta tyttö kohotti katseensa tuntiessaan lempeän kosketuksen kyljellään ja kohtasi Tohtorin lempeät, tummanruskeat silmät.

”Meidän on mentävä ulos, tai ne tulevat sisään”, Tohtori kuiskasi. Tämän äänensävy oli pahoitteleva, mies tuntui toivovan, että olisi voinut sanoa mitä tahansa muuta, vaikka se ei ollut mahdollista. Mies tuijotti tiiviisti Scarlettin sinisiin silmiin, turvaa tarjoten ja tukien ja lopulta punahiuksinen ajan rouva nyökkäsi, nielaisi pelkonsa ja suoristi selkänsä pitäen kuitenkin kätensä yhä tiukasti Tohtorin otteessa.

Rose ei kuitenkaan vaikuttanut olevan yhtä vakuuttunut. ”Sinä sanoit, että nuo ovet kestävät mitä vain.”

Kapteeni Jack tuntui olevan samaa mieltä blondin kanssa, sillä kapteeni huomautti Tohtorilla olevan ekstrapolaattorisuojan, mikä sai Scarlettin naurahtamaan katkerasti. Hän ei oikeastaan tiennyt, mikä ekstrapolaattorisuoja oli, mutta hän oli lähes varma siitä, että mistään ei olisi hyötyä tilanteessa, jossa dalekien koko rotu oli perustettu uudelleen ja heillä olisi kyseinen rotu vastassaan sellaisena kuin se oli ollut Aikasodassa. Sellaista voimaa vastaan ei käyty edes ajan herrojen armeijan kanssa, saati sitten vain muutaman ihmisen ja kahden ajan herran voimin.

”Viimeksi, kun taistelimme dalekeja vastaan ne olivat hulluja, hybridejä. Tämä taas on dalek-imperiumi”, Tohtori selitti, saaden Scarlettin taas kyyristymään ja peittämään korvansa. ”He ovat valtansa huipulla ja heillä on TARDIS-asiantuntijoita. He voivat siis tehdä kirjaimellisesti mitä vain. He osaavat taistella TARDISia vastaan. Tällä hetkellä tuo puuovi on vain puuta, siitä ei ole suojaa.”

Jack ei tuntunut välittävän tästä takaiskusta, sillä mies kääntyi Rosen puoleen, uusi oljenkorsi valmiina.

”Miten sinun ulottuvuusloikkasi?” hän kysyi. Rose pudisti päätään.
”Tarvitsen 20 minuuttia sen lataamiseen. Enkä ole muutenkaan jättämässä teitä”, Rose tokaisi, jokainen äänenpaino lopullisuutta uhkuen.
”Entä sinun teleporttisi, Jack?” Tohtori kysyi yrittäen samalla saada houkuteltua Scarlettin ulos pelkomaailmastaan, vaikka tehtävä tuntuikin toivottomalta. Tohtori hieroi ajan rouvan käsivartta rauhoittavasti ja kietoi molemmat käsivartensa suojaavaksi, turvalliseksi häkiksi tämän ympärille.
”Virta loppu”, Jack tokaisi, ikään kuin ärsyyntyneenä, että Tohtori ylipäänsä kysyi.

Tohtori huokaisi. ”Me kaikki yhdessä sitten, kaiketi.” Sitten mies huomasi, ettei yksi heistä ollut osallistunut keskusteluun ollenkaan. ”Donna?”

Kun Tohtori ei saanut vastausta, mies kääntyi katsomaan lyhyeksi aikaa Scarlettia silmiin ennen kuin kosketti tämän otsaa lempeästi nenällään ja käveli Donnaksi kutsumansa naisen luokse huolestunein ilmein. Vasta, kun naisen nimi toistettiin, tämä näytti heräävän transsistaan ja nyökkäävän Tohtorin pahoitteluun, että he eivät voineet tehdä muuta kuin totella dalekeja. Varmistettuaan, että nainen oli kunnossa Tohtori palasi Scarlettin ja muiden luokse ja kietoi jälleen käsivartensa Scarin ympärille, tarjoten tälle turvaa, jota tämä ei löytäisi mistään muualta.

Rose naurahti levottomasti saaden Jackinkin yhtymään siihen, Tohtori ei nauranut, mutta ei kyennyt estämään pientä levotonta nyintää suupielessään. Tilanteessa oli niin paljon pielessä, että se ei enää tuntunut mahdolliselta. Scarlett ei hymyillyt tai nauranut, seisoi vain pelkoonsa jähmettyneenä Tohtorin kainalossa ja yritti olla ajattelematta ulkopuolella odottavia dalekeja, jotka olivat varmasti valmiina tappamaan heidät kaikki välittömästi.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 9. luku 14.1.
Kirjoitti: Orenji - 01.02.2014 10:42:45

Miten musta tuntuu, että näiden lukujen välissä on kulunut vuosia? Olen -pakko myöntää- unohtanut juonen lähes kokonaan, joka tietää Memory of Time Lord -maratonia tälle päivälle. Se ei ole ollenkaan huono asia, ei tarvitse kehittää olen huono kirjoittaja -kriisiä, jolla tavalla mä olisin menetellyt. Mutta olipas ihanaa lukea vaihteeksi Doctor Who:sta, tämä fandom ei ikinä petä viihdyttämistarkoituksessa.

Vaikka kärsinkin jonkinlaisesta nuoruusiän dementiasta, tykkäsin luvusta. Kuinka paljon uusia hahmoja olikaan ehtinyt ilmestyä mukaan! Jack ei ole mulle millään tavalla tuttu, mutta tämän luvun perusteella hänen läsnäolonsa tulee tietämään Scarlettille hermoromahdusta. Donna taas on tuttu mulle vain muutaman jakson ajalta, muistan hämärästi epämääräisen pilvenpiirtäjän ja Donnan roikkumassa sen reunalta. Myös joku Agatha Christie -jakso saattoi olla Donna-painotteinen. Siihen tietämykseni jöökin, muttei anneta sen häiritä.

Tilanne TARDISissa vaikuttaa pahalta, vaikken ymmärräkään sitä kokonaan. Kirjoitat kovin selkeästi, mutta aihe on epäselvä ja hankala, kuten sarjassakin usein. Onneksi mukaan mahtuu kuitenkin piristävää sanailuakin.
”Minä olen kapteeni”, komea mies sanoi flirttailevan hymyn kera, mutta sai vastaukseksi vain hyisen mulkaisun.
”Tajusin sen jo, älypää.”
Kapteenilla tulee olemaan pahat paikat, kun Scarlett on paikalla.

Tällaisesta hahmomäärästä on pakko seurata jotain hauskaa ja jos vielä dalekit sekoitetaan mukaan, alkaa soppa olla valmis. Päätit taas tapasi mukaisesti katkaista luvun kamalaan kohtaan, olet sä kyllä ilkeä kirjoittaja! :D Luku odottaa jännittävässä kohdassa jatkoa kuukausia ja lukijat kärsivät unenpuutteesta yrittäessään pohtia ratkaisua. Kiitos taas kerran tästä uudesta luvusta!

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 10. luku 2.4.
Kirjoitti: Vlad - 02.04.2014 17:35:35

MsMacAvity, joo, tässä tekstissä on hahmoissa ja varsinkin niiden kuvauksissa älyttömästi kaikkea sälää, minkä takia niistä on vaikea saada otetta. Ja tänään tajusin, kuinka paljon mä oikeasti jaarittelen varsinkin tätä ficciä kirjoittaessa. Ja kiitos betakommentin bustaamistesta, mikä lie aivopieru käynyt, kun omasta mielestäni ihan esikatselullakin katoin että ne kaikki on hoidettu.

Orenji, mäwwäw, kiitos. Toki tää mun postaustahtini on vähän mitä sattuu, shame on me. Syytän blokkia. Eikä huolia, että vedän mitään "oon huono kirjottaan"-kriisiä, koen niitä varsin harvoin (vaikken itseäni hyvänä kirjoittajana pidäkään, keskinkertaisena ennemminkin). Mutta oon ilonen, että oot edelleen mukana menossa ja jaksat piristää mun päiviä kommenteilla :3 Ja kyllä, Jackillä tulee olemaan ainakin hieman kovat paikat, kun Scarlett on paikalla.

A/N: Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi! Tässä jatkon postaamisessa on kestänyt luvattoman kauan, mutta sain nyt campnanon merkeissä kirjotettua tän uudelleen ja betautettua ja karsittua tästä jaarittelut pois. Tässä nimittäin oli jaarittelua paljon ja sitä tuli poistettua melkoisesti - mutta mitä sitä ei tekisi välttääkseen sen, että postaa luvun kahdessa osassa, kuten alunperin ajattelin. 11. luku on jo kertaalleen kirjoitettuna, mutta pitää kirjoittaa se vielä uudelleen (tai muokata sitä niin, että se istuu tämän luvun tapahtumiin paremmin), joten ehkä saan tälle ficille jatkoa huhtikuun aikana. Ehkä. Mutta seuraavaa lukua odotellessa, tässä on luku 10. Nauttikaa! Ja btw. tämä on tällä hetkellä pisin kirjoittamani ficci ikinä, jos erästä varhaisteini-Vladdyn Twilight-sekoilua ei lasketa (se ylitti 100 sivua wordissä). Tämä luku on hieman pitkä ja niin on seuraavakin, koittakaa kestää :3

10. Tulikoe

Tohtori kääntyi huokaisten, katsoi jokaista seuralaistaan silmiin. Mies ei kyennyt estämään itseään ennen kuin hän jo hipaisi sormellaan Scarlettin poskea, antoi kosketuksensa levätä tämän iholla lohduttavana. Hän ei kestänyt sitä hiljaista, pelokasta katsetta ajan rouvan silmissä.

”Eikö kaikki olekin ollut hienoa? Me kaikki, tämä kaikki, kaikki mitä me teimme.” Pienen taiteellisen tauon jälkeen Tohtori käänsi ruskeiden silmiensä vakavan katseen Donnaan ja sanoi vino hymy huulillaan: ”Sinä olit loistava.” Mies sanoi saman kaikille, ennen kuin kääntyi jälleen Scarlettin puoleen ja virnisti.

”Sinä se vasta loistava olitkin. Tämä oli lyhyt seikkailu, mutta jo sitä ennen, Gallifreylla, sinä olit loistava. Sinulle on mahdottomuus olla olematta loistava, tuntuu kuin se olisi kirjoitettu vereesi ja sykkisi samaan tahtiin sydäntesi kanssa.”

Scarlett vastasi vaisusti virnistykseen, hän joutui pakottamaan pienen hymyn huulilleen, kun se ei sinne vapaaehtoisesti kiivennyt. Tyttö astui askeleen kauemmas Tohtorista päästämättä kuitenkaan tämän kädestä irti ja hamusi Rosen käden toiseen käteensä puristaen tiukasti. Hän ei oikeastaan vielä kokenut miellyttäväksi tai ainakaan luonnolliselta etsiä Tohtorin läheisyyttä, mies oli yhä hänelle hieman outo. Rose hymyili kiitollisen näköisenä; ilmeisesti Scarlett ei ollut ainoa, joka pelkäsi. Tohtori päästi pitkän huokauksen ennen kuin tämän kasvoille kiipesi epäuskoinen ilme, aivan kuin koko tilanne olisi ollut järjetön ja mahdoton, ja hän tokaisi: ”Pahus.”

He astuivat vuoron perään ulos TARDISista, ja Scarlett olisi halunnut peittää korvansa kuullessaan dalekien ”Dalekit ovat ylivaltiaita, tervehtikää dalekeja”-huudot. Hän ei kuitenkaan uskaltanut näyttää pelkoaan tunteettomille pippurisirottimille, saatikka Tohtorille tai tämän seuralaisille. Jostain syystä Scar ei halunnut näyttää heikolta heidän edessään, he eivät tunteneet häntä eikä hän heitä, mutta hän halusi kaikesta huolimatta näyttää vahvalta Tohtorin rinnalla.

”Donna, oletko sinä tulossa!” Tohtori huusi saaden Scarlettin kääntämään päätään TARDISin suuntaan, vain nähdäkseen Donnan pelästyneen ja orvon katseen ennen kuin aluksen ovi heilahti kiinni teljeten Donnan sisään. Scarlett huudahti ja säntäsi aluksen luokse ja takoi puista ovea nyrkillään, vaikka se oli turhaa. Aluksen ovea oli mahdoton aukaista, mutta silti Scar yritti, hän ei halunnut vain luovuttaa ja hyväksyä sitä, että Chiswickistä kotoisin oleva nainen oli jumissa aluksen sisällä. Ajan rouvan hätää ei helpottanut Donnan sisältä kantautuvat huudot, kun nainen vaati tietää, mitä Tohtori oli tehnyt. Scarlett nielaisi kirouksen.

Dalekit eivät vaikuttaneet kovin iloisilta tilanteen saamasta käänteestä, ilmeisesti ne eivät olleet kuvitelleet tätä pienissä mielissään. Scarlett jähmettyi. Hän oli varma siitä, etteivät dalekit edes kyenneet sellaiseen – olemaan iloisia tai ei-niin-iloisia tai kuvittelemaan asioita. Tuntui vain jotenkin luonnottomalta edes harkita ajatusta siitä, että noilla metallisilla olennoilla olisi ollut ihmiseen verrattava kyky mielikuvitukseen. Scarlett tukahdutti puistatuksen.

TARDISin ovien sulkeuduttua koko tilanne alkoi uhkaavasi luisua kohti täydellistä kaaosta. Tohtori ja dalekit tuntuivat aloittaneet jonkinlaisen huutokilpailun eivätkä Rose ja Jack näyttäneet myöskään kovin onnellisilta. Scarlett itse ei kuitenkaan tehnyt elettäkään liittyäkseen huutavaan kuoroon, hän vain pysyi hiljaa, vetäytyi entistä enemmän kuoreensa ja toivoi että tilanne ratkeaisi nopeasti mahdollisimman hyvin.

Ensimmäinen askel kohti Scarlettin sisällä kasvavaa suuttumusta oli kuitenkin avautunut lattialuukku, josta TARDIS tipahti jonnekin, mistä Scarlett oli varma että alus ei selviäisi, kun sen suojukset olivat alhaalla. Scarlett tunsi olevansa eräänlaisen usvan keskellä. Hän kyllä kiinnitti huomiota ympäristöönsä, mutta jokainen ääni, jokainen tapahtuma tuntui tulevan jostain kaukaa, koskettamatta häntä millään tavalla. Hän tiedosti Tohtorin kiukun ja epätoivon olevan miltei käsin kosketeltavaa, mutta hän koki olevansa jollain tavalla toisaalla, omaan epätoivoonsa hukkunut. Scarlett katseli, kuinka Tohtori huusi ja kuinka dalekit avasivat holoyhteyden ytimeen, pakottaen heidät seuraamaan, kun Tohtorille pohjattoman tärkeä alus ja ainoa konkreettinen muisto kotiplaneetasta Scaria itseään lukuun ottamatta kellui hehkuvassa energiamassassa. Aika kului loppuun ja sinisen poliisipuhelinkopin hahmon omaksunut alus katosi jättäen jäljelle vain viiltävän epätoivon ja vihan kahden ajan herran sydämiin.

Scarlett asteli hitaasti hiljaisin askelin Tohtorin luokse, kietoi käsivartensa tämän vyötäisille ja yhdessä he surivat ja vihasivat ja toivoivat dalekien tuhoa. He kuitenkin tiesivät, että toivo oli turhaa ja kuollutta, sillä TARDIS ja Donna olivat kuolleet. Scarlett hieroi lempeästi Tohtorin selkää yrittäen pitää mielensä keskittyneenä tuohon käsillä olevaan hetkeen, vaikka huomasikin sen varsin hankalaksi. Hänen koko elämänsä, koko maailmansa tuntui kaventuneen ja tiivistyneen vain sen ajatuksen ympärille, että TARDISia ei enää ollut ja he olivat dalekien armoilla, eikä sitä ajatusta ollut helppo kantaa.

Lopulta Tohtori tuntui saavan tarpeekseen. Hän hautasi kasvonsa Scarlettin olkaan, ja nainen pystyi kuulemaan kuivat, tukahdutetut nyyhkytykset. Hän kietoi käsivartensa tiiviisti miehen ympärille ja kaksi ajan herraa – lajinsa viimeiset muistot – lohduttivat toisiaan, vaikkei toinen heistä tuntenutkaan aivan yhtä syvälle ulottuvaa tuskaa.

”No niin, Tohtori, kertokaa, mitä tunnette? Vihaa? Surua? Epätoivoa?” ylin dalek kysyi. Scarlett tukahdutti jonkinlaisen voihkaisun ja karjaisun sekaisen äännähdyksen, joka yritti karata hänen yhteen puristuneiden huuliensa välistä.

Huokaisten Scarlett kääntyi yhdessä Tohtorin kanssa katsomaan ylintä dalekia, jonka punainen kuori tuntui hehkuvan omahyväisyyttä Tulikokeen hämärässä valaistuksessa.

Tohtori ei vastannut muuten kuin huokaisemalla ”Jep” ja kääntymällä taas tuijottamaan tyhjää holoyhteyden ruutua. Ajan rouva ei oikeastaan voinut miestä siitä moittia.

”Jos tunteet ovat kerran niin tärkeitä, niin lienemme vain vahvistaneet teitä?” ylin dalek tiedusteli äänellä, jonka Scarlett olisi melkeinpä voinut vannoa olevan ivallinen, vaikkeivät dalekit sellaisiin tunteisiin kyenneetkään.

Tohtori ei näyttänyt halukkaalta vastaamaan dalekin pilkkaan, mies keskittyi vain omaan suruunsa ja Tulikokeeseen lankesi paljonpuhuva hiljaisuus, jonka aikana Scarlett pystyi helposti kuulemaan omien sydäntensä sykkeen korvissaan voimakkaampana kuin koskaan aikaisemmin. Tuntui melkein siltä kuin poliisipuhelinkopin tuhoutuminen ja siitä seurannut suru ja lopulta raivo olisivat vain voimistaneet häntä, muuttaneet hänen verensä tuleksi ja jääksi. Hätkähtäen Scar tajusi, että siinä oli vastaus dalekin kysymykseen.

”Niin te vahvistittekin”, Scarlett sanoi ennen kuin ehti edes tajuta puhuvansa. Kaikki huoneessa kääntyivät katsomaan häntä hämmästyneinä. Tohtori, Jack, Rose, jopa dalekit tuijottivat Scaria hämmentyneinä, aivan kuin he eivät olisi uskoneet naisen puhuvan omasta aloitteestaan sanaakaan.

”Te vahvistitte meitä, koska tuhoamalla jotain meille niin tärkeää, tappamalla yhden meistä, te herätitte meissä niin valtaisan tunnevyöryn, että sen voimin me pystymme mihin vain. Ajatelkaa, niin yksinkertainen teko, mutta valtaisat vaikutukset, jotka voivat vaikka tuhota Tulikokeen ja pyyhkiä kaikki dalekit pois maailmankaikkeudesta. Siinä on teille tunteiden voima.” Scarlettin ääni kajahteli vahvana ja kantavana Tulikokeessa ja jokainen, joka hänen sanojaan sillä hetkellä kuunteli tiesi, että siinä oli totuus.

Tohtori kuitenkin näytti suhtautuvan välikohtaukseen varsin tyynesti – vain suojaten kahta naista omalla kehollaan työntäen näitä hieman kauemmas vaaravyöhykkeeltä. Jack seisoi hieman kauempana tuijottaen vuoron perään Scarlettia ja punaista dalekia, epäusko kirjailtuna miehen kasvoille selkeämmin kuin koskaan ennen. Lopulta Jack käänsi katseensa, sormeili hiljainen hymy huulillaan asetta vyöllään. Scarlett huomasi tämän ja pudisti nopeasti päätään kapteenille saatuaan tähän katsekontaktin.

”Älä”, Scarlett kuiskasi, vaikka ei oikeastaan tiennyt, miksi yritti estää miestä ryhtymästä tekoon, joka maksaisi tälle vain tämän hengen. Jackin kohtalon olisi pitänyt olla täysin yhdentekevä hänelle – mutta se ei ollut.

Jack kohotti aseensa, tuki toisella kädellään pienen aseen saadakseen mahdollisimman hyvän tarkkuuden laukaukseensa. Scarlett ei kyennyt uskomaan, että kapteeni todella ryhtyisi siihen hulluuteen, yrittäisi vahingoittaa dalekia tavallisen aseen luodeilla. Niillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Epätoivoiset ajatukset pyörivät ajan rouvan mielessä, kun hän päätyi tekoon, josta tiesi saavansa nuhteita Tohtorilta – olettaen, että hän selviäisi niin pitkälle.

Jack valmistautui laukaisemaan, mutta hieman ennen kuin ase laukesi Scarlett loikkasi kapteenin eteen. Nainen yritti estää tuskanhuutoa karkaamasta huuliltaan, kun luoti osui häneen – se osui suoraan hänen olkapäähänsä, sen verran kauas sydämistä, että laukaus ei olisi kohtalokas, mutta kivulias ja vaarallinen se oli silti. Jack pudotti järkyttyneenä aseensa ja polvistui Scarlettin viereen, piteli tämän päätä, kun Tohtori huusi raivosta ja kyykistyi ajan rouvan toiselle puolelle pysähtyen vain mulkaisemaan Jackia nopeasti. Kapteeni kohotti anteeksipyytävästi hartioitaan, hän ei ollut arvannut, että Scar hyppäisi hänen eteensä.

”Hän hyppäsi minun eteeni! Minä en aikonut ampua häntä!” Jack yritti selittää, miehen ääni vapisi ja sortui lopussa. Tohtori ei kiinnittänyt mieheen huomiota, otti vain Scarlettin syliinsä ja painoi kämmenensä tämän poskia vasten.

”Scar, kuuletko minua?” Scar räpytteli silmiään, yrittäen kohdentaa katseensa, mutta runsaan verenvuodon takia hän tunsi olonsa jopa yllättävän heikoksi. ”Scar! Keskity!” Tohtori käski.

”Scar!” Rosen kiljaisu halkoi huonetta, kun vaalea nainen kumartui Tohtorin viereen. Blondi mulkaisi Jackia vain kerran ennen kuin katseli ympärilleen yrittäen löytää jotain, millä tukahduttaa verenvuodon.

”Tässä”, Jack mutisi ja repäisi paidastaan suikaleen ja ojensi sen Roselle. Tämä otti kankaan vastaan ja sitoi sen vuotavan haavan päälle.

Tohtori tuijotti Scarlettin silmiin, piti huolen siitä että tämä varmasti oli tajuissaan, mutta havahtui siinä vaiheessa, kun Rose tönäisi häntä ja nyökkäsi kohti haavaa.

”Eikö tuolle voisi tehdä jotain?” nainen kysyi. Tohtori huokaisi. Hän laski Scarlettin pään käsistään ja käski sekä Rosen että Jackin vahtia naista ja pitää huolen siitä, että tämä pysyi tajuissaan loppuun asti. Rose siirtyi välittömästi pitelemään tajuttomuuden rajoilla häälyvän ajan rouvan päätä ja kuiskutteli tälle hiljaa, jotta tämä keskittyisi hänen ääneensä ja tajuissaan pysymiseen.

Tohtori tarttui Scarin toiseen käteen ja laski sen kämmen alaspäin verta vuotavan olkapäähaavan päälle. Mies piti oman kämmenensä huolellisesti naisen käden päällä ja keskittyi. Hiljalleen kultainen valo alkoi hohtaa heidän käsistään, ja se kieppui hetken haavan ympärillä ennen kuin näytti imeytyvän Scarlettin ihoon ja hiljainen valitus purkautui ajan rouvan huulilta, kun tämä kouristeli hetken luodin poistuessa hänen kehostaan ja haavan umpeutuessa välittömästi sen jälkeen. Scarin silmäluomet värisivät hetken aikaa, mutta lopulta hän sai silmänsä auki ja nousi häkeltyneenä istumaan. Sitten hän löysi Tohtorin tummanruskeat silmät ja hymy eksyi hänen huulilleen. Ennen kuin hän ehti estää itseään, hän oli jo heittänyt käsivartensa tiukasti miehen ympärille ja puristanut huulensa tämän huulia vasten. Suudelma oli lyhyt, ja sen päätyttyä Scarlett punastui heleästi ja käänsi katseensa yrittäen parhaansa mukaan kätkeä kasvonsa lyhyiden hiustensa taakse.

”Tohtori…” Jack aloitti mutta vaikeni, kun Scarlett kompuroi hieman noustessaan seisomaan. Seuraava asia, jonka Jack tiesi oli kämmenenkuva hänen poskellaan, kun punahiuksinen ajan rouva läimäytti häntä kaikella voimallaan ja isku sai hänen kasvonsa heilahtamaan sivulle. Jack hieroi poskeaan ja tuijotti kulmiensa alta ajan rouvaa, joka näytti siltä, että voisi tappaa hänet paljain käsin hetkenä minä hyvänsä.

Tohtori kuitenkin kietoi käsivartensa Scarin ympärille ja lähti johdattelemaan tätä hieman sivummalla olevaa ovea kohti ylimmän dalekin käskettyä viemään heidät Holviin. Scarlett ei halunnut katsoa Jackia, hän oli vihainen miehelle, joka oli yrittänyt tappaa itsensä ampumalla ylintä dalekia ja sen seurauksena ampunut häntä, vaikka nainen saikin syyttää siitä vain itseään – hänhän se oli eteen hypännyt.
Scarlett huokaisi. Hän ei pitänyt siitä, mihin tämä tuntui olevan menossa. Tohtorikaan ei vaikuttanut siltä, että tästä olisi ollut kovinkaan paljon apua tällä hetkellä, kun sekä mies että Rose tuntuivat olevan kiukkuisia siitä, mitä Jackin kanssa oli tapahtunut. Scar itse oli valmis unohtamaan asian, kunhan saisi aikaa ja rauhaa.

Kun he pääsivät paikkaan, jota ylin dalek oli kutsunut Holviksi, esiin lipui hahmo, jota Scarlett ei olisi milloinkaan enää halunnut nähdä uudelleen. Hän ei ollut muistanut, että Davros oli olemassa – tämä oli joutunut aikalukkoon, joka näköjään oli nyt onnistuttu jollain keinolla purkamaan, vaikkei Scar ymmärtänytkään, miten. Nainen ei ollut voinut kaikesta halustaan huolimatta unohtaa niitä aikoja, kun aikasota oli repinyt universumia kappaleiksi ja kuinka hän oli siellä – monta sataa vuotta sitten – kohdannut Davrosin, vain yhden kerran, mutta se kerta oli siltä riittänyt siihen, että nainen oli oppinut vihaamaan tätä sydämiensä pohjasta enemmän kuin mitään muuta.

”Aktivoikaa vankisellit”, Davros komensi ja tämän sanojen myötä kirkas valopilari laskeutui sekä hänen, Tohtorin että Rosen ja Jackin ympärille. Tohtori ojensi hieman kättään aivan kuin kokeillakseen kuinka suuri selli oikein oli, vain vetääkseen kätensä varsin nopeasti takaisin todettuaan, että häkki oli riittävän suuri siihen että siellä pystyi seisomaan mukavasti, mutta liian pieni mihinkään muuhun. Scarlett teki samoin ja sävähti tuntiessaan kevyen sähköiskua muistuttavan tuntemuksen kädessään ja vetäisi kätensä nopeasti takaisin viereensä.

Davros tuntui jostain syystä varsin tyytyväiseltä tähän tilanteeseen.

”Hienoa! Voimattomatkin ajan herrat on kaikkein parasta pitää vangittuina”, Davros mutisi rullatessaan lähemmäs Tohtoria, joka tuhahti hiljaa ja ojensi sitten jälleen kättään selliä koskettaakseen. Tohtori ei kuitenkaan tuntunut vaikuttavan erityisen pettyneeltä tai närkästyneeltä siihen, että he olivat nyt vankeja.

”Pelkäät siis minua edelleen, Davros”, Tohtori lausui melkein keskustelusävyyn. Davros vain naurahti hieman huvittuneena.

”On jo aikakin, että me keskustelemme, Tohtori. Kaikkien näiden monituisten vuosien jälkeen.”

”Äpäpäpäpä!” Tohtori äännähti vastustavasti. ”Älä aloita tuota vanhaa nostalgiointia. Minä haluan tietää, mitä on meneillään juuri nyt juuri täällä. Ylin dalek puhui Holvista. Kuten tyrmä, vankila, kellari? Sinä et ole dalekien johdossa Davros, ethän? He ovat lukinneet sinut tänne kellariin, aivan kuin palvelijan”, Tohtori sanoi. Scarlett pystyi kuulemaan ivan ja pilkan tämän äänessä, vaikka mies ne varsin taitavasti pystyikin kätkemään muiden korvilta. ”Vai kenties orjan? Hovinarrin?” Viimeinen sana tuli melkein nauraen ulos miehen suusta ja Scar joutui kamppailemaan itsensä kanssa, jottei olisi purskahtanut hillittömiin hihityksiin nähdessään Tohtorin ilmeen. Tohtori kääntyi hieman sellissään, jotta mies pystyisi kohottelemaan kulmiaan hymy huulillaan punatukkaiselle ajan rouvalle vieressään. Ilmeisesti mies oli saanut edes osan hyvästä tuulestaan takaisin, kun jaksoi suhtautua humoristisesti Scarlettin huvittuneisuudelle.

”Meillä on … järjestely”, Davros mutisi, mutta tämän ääni ei ollut kovin vakuuttava. Tuntui siltä, että tämä tiesi itsekin, että ei ollut sellaisessa asemassa, jonka olisi itselleen halunnut.

Tohtori ei kuitenkaan vaikuttanut kuuntelevan lainkaan, mitä Davros puhui, sillä mies heitti päätään taakse ja melkein jo avoimesti nauraen hihkaisi: ”Ei, ei, ei. Minä keksin sen sanan! Sinä olet dalekien lemmikki!”

Davros ei kuitenkaan tuntunut olevan millänsäkään tästä kommentista. Hän vain lähti rullailemaan eteenpäin ja siinä liikkuessaan totesi melkein jopa halveksuvasti: ”Niin täynnä tulta, eikö vain olekin! Ajatella, että sinä ylitit koko universumin ja liu’uit rinnakkaismaailmasta toiseen löytääksesi hänet – ” Davros eteni aivan Rosen eteen ja pysähtyi siihen katselemaan naista, aivan kuin tämä olisi ollut jokin oikein mielenkiintoinen näyttelyharvinaisuus.

”Jätä hänet rauhaan”, Tohtori sanoi, tällä kertaa jälleen vakavoituneena ja viha nousten.

Davros ei kuitenkaan välittänyt ajan herran sanoista.

”Hän on minun. Minä teen hänelle mitä itse haluan”, Davros kivahti hellittämättä katsettaan Rosesta. Naista itseään se ei kuitenkaan tuntunut juuri häiritsevän.
”Miksi minä sitten olen elossa?” tämä vain kysyi.
”Ennustus sanoo, että sinun kuuluu olla täällä”, Davros sanoi ennen kuin käänsi katseensa heihin muihin. ”Edes ylin dalek ei uskalla uhmata dalek Caanin ennustuksia.” Davros käänsi yhtä vipua edessään ja jonnekin hieman sivummalle syttyi valo, joka paljasti dalekin, jonka kuori oli osittain auki. Tämä kikatti mielipuolisesti ja liikutteli lonkeroitaan aivan kuin olisi yrittänyt tavoittaa jotain, minkä vain hän näki. Scarlett käänsi katseensa pois, hänestä tämä oli jo inhottavaa. Vaikka hän vihasi dalekeja molempien sydämiensä kyllyydestä, hän inhosi sitä että joutui katselemaan, kuinka dalek oli niin alhaisessa tilassa kuin Caan. Kuinka dalekin jo ennestään järjettömän järjen viimeinenkin valo sammui kuin kynttilä ja jätti jäljelle vain mieletöntä pimeyttä, jota ei valaissut mikään muu kuin aikapyörre.

”Niin kylmää ja niin pimeää”, dalek Caan nauroi. ”Tuli on tulossa, sen loputtomat liekit.”

Rose nyrpisti nenäänsä ja katsoi varsin avuttomana Tohtoria. ”Mikä tuo on?” nainen kysyi, yrittämättä edes peittää inhoa äänessään.

Scarlett nyrpisti myös nenäänsä ja kääntyi katsomaan Rosea. ”Se on dalek Caan, yksi Skaron kultin viimeisistä”, ajan rouva selitti kyeten vain vaivoin kätkemään avoimen inhon äänestään.
Tohtori huokaisi. ”Rose, te olette tavanneet ennenkin. Caan lensi aikasotaan ilman minkäänlaista suojaa.”

Davros näytti varsin tyytyväiseltä dalek Caaniin ja koko tilanteeseen. ”Dalek Caan teki muutakin. Hän näki ajan itsensä. Sen ääretön monimutkaisuus ja majesteettisuus virtasi hänen mielensä läpi – ja hän näki teidät. Hän näki teidät kaikki kolme.”

”Tämän minä näin tuulessa ja tuiskuissa. Tohtori ja ajan rouva ovat täällä todistamassa kaiken olevan loppua. Tohtori, hänen ajan rouvansa ja heidän kaikki arvokkaat ja rakkaat ajan lapsensa.” Loppu Caanin sanoista katosi mielipuoliseen nauruun. Dalek Caan oli karmiva ollessaan hullu ja nähdessään mitä ilmeisimmin asioita ennalta.

”Ja yksi heistä tulee kuolemaan.”

Tämä sai sekä Tohtorin että Scarlettin valpastumaan, ja he molemmat avasivat suunsa yhtä aikaa.

”Olitko se sinä, Caan? Sinäkö siis tapoit Donnan?” he tiukkasivat yhteen ääneen, eikä Scarlett osannut oikeastaan sanoa kumpi heistä kuulosti vihaisemmalta kuin toinen. ”Miksi TARDISin ovet sulkeutuivat? Kerro minulle!”

Davros puuttui puheeseen melkein käsin kosketeltavan tyytyväisenä. Jostain syystä tilanne tuntui olevan varsin suuresti tämän mieleen, vaikkei Scar ymmärtänytkään, mitä iloa Davros tästä tilanteesta oikein sai revittyä.

”Siinä se on!” Davros riemuitsi. ”Siinä se on, se viha.” Tohtori ja Scarlett käänsivät katseensa Davrosiin nämä sanat kuultuaan – molemmat selvästi kamppailivat kyetäkseen jälleen saavuttamaan sen jonkin täydellisen tyyneyden tilan, jossa he eivät olisi vaarassa menettää otettaan tilanteesta ja hukkua mielettömään raivoon, joka tuntui kolkuttelevan joka hetki aivan oven takana. ”Se tuli, se raivo, ajan herrojen viha ja raivo, joka tappoi miljoonia ja taas miljoonia”, Davros messusi. ”Siinä he ovat.” Davros ei kuitenkaan vaikuttanut aivan täysin tyytyväiseltä käsillä olevaan tilanteeseen.

”Miksi te ujostelette? Näyttäkää todellinen itsenne kumppanillenne. Dalek Caan on sen minulle jo luvannut”, Davros pilkkasi, aivan kuin olisi yrittänyt omilla sanoillaan työntää kaksi ajan herraa sen viimeisen reunan yli, joka saisi nämä pillastumaan ja suuttumaan niin, että dalekit saisivat vielä uuden voiton.

”Mitä se tarkoittaa?” Scarlett kysyi hiljaisella äänellä. Hän ei halunnut antaa Tohtorin puhua, hän pelkäsi ainakin jollain tasolla, että jos hän päästäisi miehen ääneen tästä tulisi nouseva myrsky ja kaikki lähtisi menemään täydellisesti alamäkeen niin nopeasti, ettei heillä olisi mitään toivoakaan pystyä kontrolloimaan tilannetta.

”Sen me otamme selville yhdessä, meidän viimeisellä matkallamme”, Davros sanoi katsoen suoraan Scarlettia silmiin välittämättä siitä, että nainen vääntelehti hänen katseensa edessä haluttomana kohtaamaan sitä. Tohtorilla ei kuitenkaan vastaavaa ongelmaa tuntunut olevan, kun tämä varsin närkästynein ilmein ja aivan suoraan tuijotti Davrosia – yrittämättäkään väistää tämän pistävää katsetta, yrittämättäkään rikkoa varsin pinnallista hiljaisuutta Holvissa. ”Koska loppu on lähellä – viimeinen testaus alkaa.”

Tohtori näytti valpastuvan näistä viimeisistä sanoista. ”Mikä testaus?” Miehen äänessä kuulsi huoli.

Davros oli jo alkanut kääntyä poispäin vankiselleistä, mutta Tohtorin kysymyksen kuullessaan tämä kääntyi takaisin, katsoi ajan herraan hivenen ehkä tympääntyneenä (Scarlett ei ollut hyvä tulkitsemaan Davrosin ilmeitä) ja vastasi yksinkertaisesti: ”Todellisuuspommin viimeinen testaus.”

Davrosin sanoja seurasi lamaantunut hiljaisuus. Kukaan ei oikein tuntunut osaavan sanoa mitään, Tohtori vain tuijotti vanhaa vihollistaan, Scarlett yritti väistellä Davrosin katsetta ja Rose silmäili kahta ajan herraa, jotka olivat omissa selleissään hänen vieressään. Scarlett kuitenkin vilkaisi Davrosia, kun tämä lähti liikkeelle ja lipui heidän kaikkien kolmen vankisellien ohitse varsin itseensä tyytyväisen oloisena ennen kuin painoi katseensa käsiinsä ja käänsi varsin voitonriemuisesti yhtä vipua, joka avasi uuden holoyhteyden.

”Ihailkaa nerouteni ilmentymää!” Davros riemuitsi ja Scarlett yritti sysätä mielestään pois sen tosiasian, että Davros ja tämän sairaat intoilut olivat saada hänet voimaan pahoin.

”…2, 1! Aktivoikaa planeettojen kohdistuskenttä!” ylimmän dalekin ääni kuului komentavan ja Scarlett toivoi enemmän kuin koskaan sitä, että hän olisi kyennyt kurottamaan sellissään ja tarttumaan Tohtoria kädestä ja tekemään saman toisellekin puolelle tarttuen Rosen käteen. Ajan rouva ei kuitenkaan tiennyt oliko tämä halu siitä peräisin, että hän itse kaipasi kovasti tukea ja turvaa vai siitä että hän halusi tarjota sekä Tohtorille että Roselle tukeaan, kun varsinkin Tohtori tuntui olevan varsin järkyttynyt ja jopa vihainen tästä käsillä olevasta tilanteesta.

Tohtori kuitenkin jollain tavalla olevan tilanteen tasalla, mikä ei oikeastaan Scarlettia yllättänyt – mies oli älykäs ja ymmärsi teknopuhetta toisin kuin Scar, joka ei ollut oikeastaan koskaan osoittanut mitään kiinnostusta alaan. Tohtori tuijotti holokuvaa ja alkoi puhua varsin hiljaisella äänellä, josta Scarlettin tarkat korvat poimivat hienoja epätoivon syitä.

”Z-neutronienergiaa… Litistävä kohdistus asetti planeetat jonoon”, Tohtori mutisi melkein kuin itsekseen ennen kuin mies näytti tajuavan jotain ja kääntyi varsin epätoivoisin ilmein katsomaan Davrosia. Rose ja Scarlett tuijottivat Tohtoria hämmentyneinä, kun mies jatkoi: ”Ei, ei! Davros! Et voi tehdä noin!”

Scarlettin huomio kääntyi takaisin holokuvaan, joka näytti, kuinka ihmiset levittivät varsin hämmentynein ilmein käsivartensa ja näyttivät ikään kuin hajoavan pieniksi hiukkasiksi ilmaan ja katoavan. Jostain syystä tuo näky sai naisen molemmat sydämet lyömään epätahtia ja epätoivon ja jopa vihan kasvamaan naisen sisällä kohti maksimipistettään. Hän halusi – ei, hän janosi – tämän loppumista, hän ei kestäisi sitä, että joutui seuraamaan, kuinka viattomat ihmiset kuolivat tyhjän takia. Rose kuitenkin keskeytti hiljaisuuden, joka tuntui paljon painostavammalta kuin se oikeastaan olikaan.

”Mitä tapahtui, Tohtori?” Rose kysyi, yrittäen saada Tohtorin ulos omasta tunteiden hullunmyllystään – vain saadakseen vastauksen Davrosilta, joka oikeastaan näytti varsin tyytyväiseltä siihen, että vaalea englantilaisnainen oli asiasta kysynyt ja Davros itse pääsi selittämään asian.

”Sähköistä energiaa, neiti Tyler. Jokainen atomi rajautuu sähköiseen voimakenttään”, Davros selitti. Scarlett vilkaisi Tohtoria, joka tuijotti Davrosia kiivaasti hengittäen ja hampaat irvessä. ”Ja todellisuuspommi hajottaa tuon sähköisen voimakentän, mikä saa aikaan sen, että rakenteet hajoavat. Tämä testaus kohdistui vain vankeihin, mutta täydellä teholla tehty voimansiirto tuhoaa kaikki materian olomuodot.”

Rosa näytti siltä, että hän alkoi tajuta. ”Tähdet sammuvat”, nainen mutisi tuijottaen tyhjin katsein holoyhteyden välittämää kuvaa. Scarlett sen sijaan puristi silmänsä kiinni. Hänkin alkoi tajuta, mistä oli kyse, mutta hän ei halunnut ymmärtää – kaikkein mieluiten hän olisi vain unohtanut kaiken, mitä täällä tapahtui tai tulisi mahdollisesti vielä tapahtumaan, jos Davrosin suunnitelma etenisi loppuunsa. Kaikki kuitenkin alkoi loksahdella yhteen välittämättä siitä, kuinka ankarasti hän yritti sitä vastustaa.

”27 planeettaa, ne ovat lähetin”, Tohtori melkein kuiskasi, ja Scarlett vastusti haluaan peittää korvansa ja teeskennellä, ettei tiennyt mistään mitään tai kuullut yhtään mitään. Scarlett ei kuitenkaan kyennyt estämään itseään puuttumasta puheeseen ja jatkamalla Tohtorin lausetta.

”Näistä 27 planeetasta tulee valtaisa lähetin, joka levittää aallon – ” Scarlett kuiskasi, mutta Davros keskeytti hänet.
”Koko universumiin. Se ei koskaan laimene tai pysähdy. Kaikki ihmiset, planeetat, tähdet muuttuvat tomuksi ja tomu muuttuu yhä atomeiksi ja jopa atomit hajoavat ja muuttuvat ei miksikään. Eikä aalto pysähdy, vaan se jatkaa matkaansa aina Meduusaputouksen sydämessä olevan Repeämän yli ja sieltä yhä edelleen jokaiseen ulottuvuuteen. Aivan jokaiseen rinnakkaisuniversumiin, luomakunnan jokaiseen kolkkaan.” Davros alkoi huitoa kädellään kykenemättömänä enää hillitsemään voitonriemuaan ja vahingoniloaan. ”Tämä on minun lopullinen voittoni, Tohtori. Tämä! Tuhoan itse todellisuuden!” Davros näytti Scarlettin mielestä siltä, että olisi voinut räjähtää hetkellä millä hyvänsä jo pelkästä voitonriemusta ja varmuudesta siitä, että Davrosin viimeinen voitto oli täydellinen.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 10. luku 2.4.
Kirjoitti: Orenji - 20.04.2014 22:37:21

Jos sun jatkon postaamisessasi on kestänyt kauan, se ei ole mitään verrattuna mun kommentointiini - tai pikemminkin sen puuttumiseen! Olin niin varma, että olin kirjoitellut mielipiteitäni jo aikoja sitten, mutta ei siltä näytä. Onneksi et sentään ole ehtinyt julkaista useampia lukuja, koska haluan itsekkäästi selvitä mahdollisimman helpolla. ;D Oikeastaan olisi parempi, jos olisit postannut enemmän osia, jätit pahaan kohtaan jälleen kerran!

En kehtaa alkaa vaahtoamaan juonenkäänteistä kovinkaan paljon, koska ymmärsin varmasti jotain väärin. Ensinnäkin, luen tätä turhan väsyneenä ja toisena, tämä menee mutkikkaaksi, kun ajattelen asiat taas kerran todellisuutta vaikeampina. En kyllä tiedä voiko tuollaisia sanoja, kuin todellisuus, koska tämä sarja on aikamoisen mielikuvituksellinen. Eksyin taas vaihteeksi aiheesta, joten jatketaanpa seuraavasta, eli vaikkapa otsikosta! Luvun nimi kuulosti jollain tapaa vakavalta, sävy oli juuri oikeanlainen kuvaamaan tulevia tapahtumia.

Musta jotenkin tuntuu siltä, että hahmot kehittyvät käsissäsi jatkuvasti, tällaisessa tilanteessa luonteenpiirteitä oli helppo korostaa niin kuin sä taisitkin tehdä.
Jostain syystä Scar ei halunnut näyttää heikolta heidän edessään, he eivät tunteneet häntä eikä hän heitä, mutta hän halusi kaikesta huolimatta näyttää vahvalta Tohtorin rinnalla.
Etenkin Scarin kohdalla sen huomasi parhaiten, hänen itsepäisyytensä saattaa kuultaa esiin väärissäkin tilanteissa. :D

Yritän sekoittaa päätäsi pahemman kerran, kun jatkan nyt juonesta, pahoittelen. Eniten mua koko jutussa häiritsee se, etten tiedä mitä on tulossa.
”Tämä on minun lopullinen voittoni, Tohtori. Tämä! Tuhoan itse todellisuuden!”
Tämä repliikki nyt ainakin kuulosti kohtalaisen pahalta... Sun täytyy kertakaikkiaan vaan kirjoittaa sitä jatkoa, kun ehdit! Kaikessa kärsimättömyydessäni mä jään odottelemaan, kiitos kuitenkin uusimmasta luvusta! :)

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 11. luku 5.5.
Kirjoitti: Vlad - 05.05.2014 20:50:24

Orenji: Ääh, kiitos kommentistasi! Saat mut aina kerran toisensa jälkeen hymyilemään typerästi kommenteillasi, koska tuun vaan niistä aina niin hirveen iloseksi. Tää on ficcinä kyllä varmasti lukijalle haasteellinen, koska se on sitä kirjoittajallekin - ja tää ei tule todellakaan muuttumaan tästä yhtään helpommaksi, ennemminkin ehkä päinvastoin, vaikka yritänkin pitää tän mahdollisimman simppelinä.

Mutta täältä tulee taas sulle seuraavaa lukua!

A/N: Ei ihan mennyt huhtikuun sisälle tämän luvun postaus ja taas oli kuukauden väli. Ehkä olen jatkossa lupaamatta yhtään mitään, kun niistä ei kuitenkaan tule mitään. Tästä luvusta tai jatkosta en halua sen enempää puhua, mutta tämä on vähään aikaan viimeinen tällainen "vakava" luku, tämän jälkeen tuleekin sitten useampi luku putkeen, jotka ovat enemmän pilke silmäkulmassa (ainakin minua on naurattanut niitä kirjoittaessa :D) Mutta off you go, tässä on luku numero yksitoista, lukekaa ja nauttikaa (ja rakastan kommentteja♥) Tämä luku on taas vähän pitkänpuoleinen..

11. Matkan pää

Epätoivon täyttämä hiljaisuus katkesi äkisti, kun ilmaan välkkyi uusi holoyhteys, joka paljasti Scarlettille vieraat kasvot. Tohtori kuitenkin näytti tuntevan holossa näkyvän naisen, sillä miehen katse ponnahti tähän välittömästi ja hän sai kamppailla pitääkseen hymyn poissa huuliltaan. Scarlett vilkaisi Tohtoria ja kohotti kulmiaan tälle, muttei saanut muuta vastausta kuin varsin nopean päänpudistuksen, joka varsin selvin sanoin kertoi, että nyt piti olla hiljaa ja seurata.

”Viesti dalekien Tulikokeelle. Kuuletteko minua?” holoyhteyden nainen sanoi. Scarlett kurtisti kulmiaan. Hän ei tiennyt, mitä mieltä hänen olisi pitänyt olla.

Davros selitti hetken siitä, kuinka dalek Caanin ennustus toteutui parhaillaan, minkä seurauksena Caan alkoi hokea ennustustaan. Se tuntui vain saavan Tohtorin kimpaantumaan, kun tämä käski dalek Caania olemaan hiljaa ja vaati sitä, että hänet päästettäisiin läpi linjoista ja hän pystyisi puhumaan tuolle holossa olevalle naiselle. Mitä ilmeisemmin näin myös tapahtui, sillä holon nainen tuntui kuulevan Tohtorin sanat.

”Tohtori. Anteeksi, mutta minun oli pakko yrittää. En voinut vain jäädä katselemaan sivusta, kuinka maailma on vaarassa”, nainen sanoi, eikä Scar oikein ymmärtänyt asiayhteyttä tai syytä, miksi nainen edes pyysi anteeksi. Hän tosin joutui myöntämään, että ei oikeastaan ymmärtänyt paljon mitään koko tilanteesta, kun hän yritti pääteltyä, missä oikein mentiin

Davros puuttui puheeseen, ilmeisesti tämä oli päättänyt, että Tohtori ei puhuisi naiselle – ainakaan ilman lupaa. Tämä kääntyi katsomaan holossa olevaa naista ja rullasi hieman lähemmäksi – aivan kuin varmistaakseen, että myös nainen tajuaisi sen että täällä Davros oli herra ja se, jolle puhuttiin ensimmäisenä. Scarlett tukahdutti voihkaisun.

”Tohtori on minun voimaton vankini. Mihin pyrit?” Davros sanoi hivenen itsetyytyväisenä, vaikka tunteen häivä olikin pieni tämän äänessä.

Nainen holokuvassa kohotti kättään, nosti mustan levyn näkyviin ja puhui.

”Minulla on Osterhagen-avain. Lähde planeetalta, tai joudun käyttämään sitä.”

Scarlett hymyili. Hän piti naisesta jo nyt, tässä oli sisua.

”Osterhagen, Osterhagen-mikä? Mikä se on?” Tohtori kysyi kurtistaen kulmiaan. Scarlett kohautti olkapäitään, vaikkei mies oikeastaan ollut sitä häneltä kysynytkään. Scarlett ei kuitenkaan halunnut tietää, mikä Osterhagen-avain oli – hänellä oli tunne, ettei se voinut olla mitään kovin hyvää, kun sillä kerran oli mahdollista uhkailla.

”Osterhagen-avain on 25 ydinkärkeä strategisissa paikoissa maankuoren alla. Jos käytän avainta, ne räjähtävät ja sen seurauksena Maa hajoaa kappaleiksi”, nainen selitti ja Scar oli varma, että nainen selitti tätä yhtä paljon Tohtorille kuin Davrosille ja dalekeillekin.

”Osterhagen-avain on tehty käytettäväksi, jos ihmiskunnan kärsimys on niin valtavaa ja niin vailla toivoa, että tästä tulee todellakin se ainoa vaihtoehto. Äläkä yritä kiistellä minun kanssani”, Martha lisäsi, kun Tohtori yritti väittää vastaan ja sanoa, että Maan tuhoaminen ei ollut koskaan vaihtoehto. Scarlett oli samaa mieltä kuin tuo Martha- niminen nainen. Hän ei kuitenkaan sitä koskaan sanoisi Tohtorille, saakoon tämä kuvitella, että tällaisessa tilanteessa ajan rouva olisi täysin miehen puolella. Scarlett oli nimittäin aivan varma siitä, että mies ei koskaan hänen mielipidettään hyväksyisi, vaan jankuttaisi vain siitä, ettei väkivalta ollut koskaan vaihtoehto ja tilanteet kuin tilanteet saisi ratkaistua rauhallisemmin, ilman minkäänlaisia aseita.

Scarlett huokaisi ja puristi nyrkkinsä kiinni ennen kuin avasi ne ja veti syvään henkeä aivan kuin varmistaakseen, että hän pystyisi puhumaan tyynesti omien mielipiteidensä vastaisesti. Kaikkein parasta tällä hetkellä olisi pitäytyä Tohtorin mielipiteessä ja yrittää ratkaista tilanne mahdollisimman rauhanomaisin keinoin, vaikka nainen itse sitä mieltä olikin, ettei rauhanomaisin keinoin oikeasti koskaan saanut mitään todellista aikaan. Vain valheita toisen jälkeen, minkä jälkeen lopulta kuitenkin ajauduttiin melkein huomaamatta tai vahingossa väkivaltaan.

”Martha, ajattelisit nyt ihmisiä Maassa!” Scarlett huudahti. ”Jos sinä käytät avainta, sinä aiheutat kansanmurhan, tapat miljardeja ihmisiä vain estääksesi asian, jonka voi estää muullakin tavalla. Tuhoamalla planeetan me emme voittaisi mitään, me vain häviäisimme ja joutuisimme voitostamme huolimatta kantamaan mukanamme syyllisyyttä siitä, että sorruimme huonoimpaan – ja helpoimpaan – ratkaisuun uskaltamatta kokeilla muita vaihtoehtoja.”

”Jos olisit kuunnellut, niin olisit huomannut, että jossain tilanteessa ihmiskunnan kärsimys voi olla niin suurta että tästä todella tulee se viimeinen vaihtoehto”, Martha totesi.
”Ja sinustako ihmiskunnan kärsimys on juuri nyt niin suurta, että mitään muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole kuin räjäyttää planeetta?” Scarlett ei kyennyt estämään pientä ivaa pääsemästä ääneensä, mikä oli jollain tavalla ironista, koska hänen oma mielipiteensä oli Marthan kanssa samanlainen.

”Älkää riidelkö kanssani!” Martha kivahti. ”Minun ymmärrykseni mukaan dalekit tarvitsevat suunnitelmaansa jokaisen näistä 27 planeetasta, mutta entä jos niitä onkin vain 26? Mitä silloin heidän suunnitelmalleen käy? Kuinka he voivat toteuttaa hienon, tuhoavan suunnitelmansa, jos heiltä puuttuu yksi planeetta? Dalekit, oletteko valmiit ottamaan sen riskin, että 27 planeetasta yksi jääkin pois ja planeettoja onkin vain 26?”

Scarlett huokaisi. Rose kuitenkin tuntui olevan varsin vaikuttunut.

”Hän on hyvä”, Rose mutisi hieman ihailevaan sävyyn katsellessaan Marthaa, joka näytti hieman hämmentyneeltä naisen puututtua puheeseen.
”Kuka sinä olet?” Martha kysyi, hän ei selvästikään ollut aivan varma, kenen kanssa hän nyt keskusteli.

Rose vilkaisi Tohtoria ja Scaria nopeasti ennen kuin vastasi Marthan kysymykseen ja kertoi oman nimensä. Holon nainen tuntui olevan jopa järkyttynyt tiedosta, naisen Osterhagen-avainta pitelevä käsi vaipui alaspäin ja avain katosi kuvasta sen seurauksena, kun nainen vain tuijotti Rosea – ennen kuin lopulta sai pakotettua muutaman sanan suustaan.

”Voi luoja, hän löysi sinut. Hän todellakin löysi sinut!”

Scarlett kurtisti kulmiaan. Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä nyt oli tekeillä. Hän ei kyennyt ymmärtämään, kuinka Tohtori oli voinut löytää Rosen, jos tämä oli hänen seuralaisensa ja mukana miehen matkoilla. Ei siihen kovin paljon taitoa tarvinnut löytää joku, joka matkusti samalla aluksella. Ajan rouva oli jo aikeissa sanoa tämän ääneen, kun Tohtori puuttui puheeseen ja sanoi Scarille varsin matalalla äänellä – selvästi yrittäen estää muita kuulemasta hänen sanojaan.

”Minä hukkasin hänet. Canary Wharffin taistelussa Rose joutui melkein tyhjyyteen dalekien ja kybermiesten kanssa. Viime hetkellä Pete – hänen isänsä – pelasti hänet toiseen ulottuvuuteen. Rose jäi sinne, kun ulottuvuudet sulkeutuivat ja tie niiden välillä umpeutui. Löysin hänet vasta nyt hiljattain, kun dalekien toimien seurauksena ulottuvuuksien muurit ovat taas alkaneet romahtaa ja Rose pääsi luikahtamaan rajan yli meidän ulottuvuuteemme omasta rinnakkaisesta ulottuvuudestaan.”
”Entä Martha?” Scarlett kysyi. Tohtori huokaisi.
”Minun seuralaiseni hänkin. Tapasin Donnan ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun olin menettänyt Rosen. Marthan tapasin heti Donnan jälkeen sairaalassa ja otin hänet mukaani – alkuun hieman vastentahtoisesti, kun olin edelleen alamaissa Rosen takia – ”

Scarlett nyökkäsi ja sanoi: ”Ymmärrettävää.” Huolimatta siitä, että tilanne Tulikokeessa oli vakava nuori ajan rouva ei kyennyt estämään hymyä hiipimästä huulilleen. Nyt hän alkoi ymmärtää Tohtoria paremmin, ymmärtää tämän tekemiä valintoja ja tämän käytöstä.

” – Martha kuitenkin päätti jättää matkustamisen sen jälkeen, kun olimme pelastaneet maailman Mestarilta – ” mies jatkoi ennen kuin Scarlett jälleen keskeytti hänet.
”Mestari? Miten hän tähän liittyy? Hänhän kuoli sodassa?”
”Minäkin kuvittelin niin, mutta se ei ollut totta. Hän kuitenkin kuoli vähän aikaa sitten, hänen vaimonsa ampui häntä. Hän kuoli minun syliini”, Tohtori kuiskasi surullisena. Selvästikin tälle oli ollut kova paikka menettää ajan herra, vaikka tämä olisikin kuinka ollut hänen vihollisensa. Tohtori oli kuitenkin aina ollut sellainen – ystävällinen, aina auttamassa muita, jopa vihollisiaan. Scarlett ei itse sellaiseen armollisuuteen pystyisi, hän lokeroi jokaisen aivan liian tiukasti joko ystäviin tai vihollisiin.

Heidän – hänen ja Tohtorin – pieni hiljainen keskustelu kuitenkin keskeytyi lopulta, kun Marthan holoyhteyden viereen avautui toinen. Scarlett huokaisi. Hän ei tunnistanut ainuttakaan kuvassa olevista ihmisistä, mutta ilmeisesti hänen toverinsa tunnistivat, sillä näiden ilmeet muuttuivat äkisti ilahtuneiksi.

”Äiti?” Rose kuiskasi ennen kuin kääntyi kulmat kurtussa katsomaan Tohtoria. Vaalealla naisella ei ilmeisesti ollut aavistustakaan siitä, miten hänen äitinsä oli päätynyt alukselle. Tohtori kuitenkin tuijotti kuvaa ja kohautti ohimennen hartioitaan. Hänellä ei ollut tarjota Roselle vastausta, jota tämä kaipasi. Sitä paitsi miehen katse oli kiinnittynyt erääseen toiseen, joka seisoi kahden muun kanssa kuvassa ja piteli parhaillaan pientä riipusta, johon oli kiinnitetty jonkinlaisia johtoja.

”Jackie Tyler puhuu kaikkille Tulikokeen dalekeille, kuuletteko te kaikki minut!” Rosen äidikseen kutsuma nainen julisti äänellä, joka varmaan pyrki olemaan mahtipontinen ja joka sai Scarlettin hautaamaan päänsä käsiinsä ja pudistelemaan hitaasti päätään uskomatta ollenkaan mitään, mitä kuuli. ”Aloillanne tai minä räjäytän tämän!”

Tohtori ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kovin onnellinen tilanteen saamasta uudesta käänteestä, sillä mies tuijotti holoyhteyttä ja Jackieta tiukasti – aivan kuin olisi yrittänyt saada pelkällä katseensa voimalla naisen muuttamaan käyttäytymistään, vaikka tiesi kuitenkin että se olisi mahdotonta. Tohtori jos kuka tiesi, että Rosen äiti oli varsin voimakastahtoinen nainen.

”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?” Tohtori tiukkasi, vaikka Scar pystyikin kuulemaan miehen äänestä sen jonkun pienen nuotin reunan, joka kertoi naiselle miehen tietävän jo kysymystä esittäessään ettei tulisi edes pitämään saamastaan vastauksesta.

”Minulla on tässä varppitähti päätietokoneessa. Jos minä rikon tämän kuoren, koko Tulikoe räjähtää.”

Tohtori ei ollut kovinkaan tyytyväisen näköinen saamaansa vastaukseen. Ei ollut Scarlettkaan – nainen oli ehkä vasta vähän aikaa sitten muuttunut jälleen ajan rouvaksi oltuaan ensin vaikka kuinka kauan ihminen, mutta siitä huolimatta hän kyllä tiesi, mikä oli varppitähti ja mitä se tekisi, jos sen hiilikuoren rikkoisi.

”Äiti!” Rose huusi. Sitten nainen vaihtoi hämmentyneen katseen Tohtorin kanssa. Hän ei ollut tiennyt Jackien edes tietävän, mikä varppitähti oli.

”Keneltä sait varppitähden?” Scarlett kysyi hieman ehkä jopa väsyneellä äänellä.

”Minulta”, vanhempi nainen totesi ja astui eteenpäin päätyen lopulta aivan Jackien viereen. Scar ei ollut koskaan tuota naista nähnyt, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään – siihen ei ollut juuri nyt aikaa. ”Me näimme, mitä vangeille tapahtui emmekä voi antaa sen tapahtua kenellekään muulle.” Scarlett ei kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka Davros puuttui heidän pieneen keskusteluunsa, kuinka tuo hänelle vieras, vanhempi nainen tuntui jollain tavalla jopa pillastuvan siitä, että Davros puhui hänelle. Vasta naisen viimeiset sanat saivat Scarlettin havahtumaan.

”Päästä Tohtori vapaaksi tai me räjäytämme varppitähden!”

Naisen sanat saivat Scarlettin vaistomaisesti vilkaisemaan huolissaan Tohtoria, joka kuitenkin tuijotti hieman sivuun. Mies oli kääntänyt katseensa pois holoyhteyksistä ja Scar pystyi näkemään miehen piirteissä surua, vihaa, jotain muutakin, jolle hän ei osannut oikeastaan antaa mitään nimeä. Tuntemuksena se oli melkein samankaltainen kuin hetki ennen regeneroitumista, kun kaikki se energia pakkautui valmiina räjähtämään ulos ja muuttamaan joksikin toiseksi.

”Minä teen sen, älkää kuvitelkokaan, että en tekisi”, Jackie sanoi kiertäessään varppitähden ketjua paremmin ja tiukemmin kätensä ympärille – kiristäen sen niin, että tarvittaisiin enää vain vähän lisää painetta ja varppitähti räjähtäisi. Tummahiuksisen naisen katseesta Scarlett näki, että tämä oli kertonut varppitähdestä kaiken mahdollisen Jackielle.

Rose kuitenkin tuntui olevan varsin tyytyväinen tilanteeseen. Lunnaat olivat kovat, Scarlett tiesi sen paremmin kuin hyvin, mutta hän tiesi myös, että niiden hintakin olisi kova. Rose kuitenkin hiljeni välittömästi vilkaistuaan Tohtoria ja huomattuaan tämän ilmeen. Jopa vaalea nainen tuntui huomaavan hiljaisen uhkan tunteen, joka tuntui leijailevan ilmassa selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin. Kaksi ajan herraa olivat kiukkuisia, tuskissaan, peloissaan – peläten sekä itseään että sitä, mitä voisi tapahtua, jos kaikki nämä uhkaukset toteutettaisiin – ja yrittivät kestää kaikkien niiden ylitsevuotavien tunteiden kanssa.

Davros kuitenkin tuntui vain riemastuvan tästä huomatessaan tilanteen saaman käänteen. Hän kierteli kahden ajan herran ympärillä pilkaten, yllyttäen heitä ennen kuin pysähtyi heidän eteensä, katsoi Tohtoria silmiin ja puhui:

”Mies, joka kammoksuu väkivaltaa eikä koskaan kanna itse asetta. Nainen, joka murtui sodassa ja valehteli itselleen pidempään kuin haluaa edes itse uskoa, yrittäen väittää, ettei väkivallasta ole mihinkään. Tässä on kuitenkin totuus. Te kaksi teette aivan tavallisista ihmisistä aseita. Katsokaa kuinka ajan lapsista tulee murhaajia. Minä ehkä loin dalekit, mutta tässä on se, mitä Tohtori loi.”

”He yrittävät auttaa”, Tohtori kuiskasi. Scarlett ei enää ollut oikein varma uskoiko mies itsekään, mitä hän puhui. Ainakin nainen itse alkoi jo kyseenalaistaa omia motiivejaan, miettiä oliko oikein yrittää saada asiat ratkeamaan mahdollisimman hyvin ilman, että tarvitsisi käyttää joukkotuhoaseita tai räjäyttää mitään. Hän ei halunnut uskoa sitä, mutta se alkoi hiljalleen tuntua ainoalta mahdolliselta totuudelta.

”Kuinka monta kuollutta? Ajatelkaa sitä, kuinka monen ihmisen täytyy vielä kuolla teidän vuoksenne? Niin monet ovat jo uhrautuneet teidän kahden puolesta. Maan nainen kaatui avatessaan verkkoa, mutta kuinka monta muuta uhria vielä pitää tulla”, Davros sanoi ja Scarlett käänsi katseensa sivuun.

Hän ei lopulta kuitenkaan kyennyt estämään hiljaisia tuskan kyyneleitä karkaamasta hänen poskilleen. Hän tiesi, että Tohtorin tuskan täytyi olla vielä miljoona kertaa suurempaa kuin hänen, koska Tohtori oli elänyt niin läheisessä suhteessa näiden kaikkien ihmisten kanssa – hän oli vasta uusi, hän oli vasta tutustunut näihin ihaniin, upeisiin ihmisiin, mutta siitä huolimatta jokainen Davrosin sana repi häntä aina vain pienemmiksi paloiksi.

”Tohtori. Hän juoksee aina eteenpäin eikä välitä katsoa taakseen, koska hän häpeää. Tämä on minun lopullinen voittoni. Olen näyttänyt teille itsenne”, Davros sanoi. Scarlett käänsi kyyneleiset kasvonsa Tohtoriin päin, katseli kuinka mies tärisi ja kuinka tämän kasvoilla jokaisessa juonteessa väreili valkohehkuinen raivo ja tuska, joita mies parhaan kykynsä mukaan pidätteli sisällään.

Martha tuntui saavan tarpeeksi joutavasti keskustelusta ja nousi seisomaan, missä ikinä olikin, ja kohotti Osterhagen-avaimen jälleen näkyville kasvojensa korkeudelle.

”Joko Maa tai Tulikoe.”

Seuraava, mitä Scarlett tajusi oli se, että Martha ja Jackie kumppaneineen olivat heidän kanssaan Holvissa ja kaikki tuntui olevan yhtä suurta kaaosta. Kukaan ei tuntunut tietävän mistään mitään ja jo vankiselleihin laitetut joutuivat vain seisomaan aloillaan, kun eivät pystyneet oikeastaan liikkumaan pienellä alalla, joka heille oli annettu. Pahimman kaaoksen rauhoituttua osa uusista tulokkaista lähti liikkeelle. Tohtori alkoi huutaa ja käskeä näitä pysymään paikallaan, mutta nämä eivät kuunnelleet, vaan pysähtyivät lopulta vasta, kun Davros käski heitä pysähtymään ja polvistumaan.

Scarlett seurasi hiljaa yhä kyynelehtien paikoiltaan, kuinka tilanne rauhoittui nopeasti, kun uudet tulokkaat antautuivat ja hieman surullisesti hymyillen Scar huomasi, että aikaisemmin niin kovin rohkealta vaikuttanut Martha vilkuili ympärilleen vauhkosti ja pelokkaan näköisenä – ilmeisesti nainen ei ollut varautunut siihen, että tilanne voisi kääntyä näinkin nopeasti täysin päinvastaiseksi. Scar kietoi käsivartensa ympärilleen siinä vaiheessa, kun Davros antoi käskyn laukaista todellisuuspommi ja dalekit aloittivat lähtölaskennan. Naista kylmäsi, hän ei ollut kuvitellutkaan, että hän joutuisi todistamaan sitä, kuinka dalekit todella ottaisivat ensimmäiset askelensa maailmankaikkeuden ja todellisuuden tuhoamisessa.

Heidän kaikkien huomio kuitenkin kiinnittyi ääneen, jota kukaan heistä ei olisi uskonut kuulevansa – ainakaan siinä tilanteessa. Scarlett tuijotti kyyneleistä sumein silmin nurkkaan, josta ääni kantautui ja hiljalleen voimistuva tuulenviri liikutteli hänen lyhyitä suortuviaan. Lopulta varsin leveä hymy hiipi hänen huulilleen, kun hurja toivo täytti hänen sydämensä. Tohtori hänen vieressään tuntui olevan aivan yhtä ymmällään kuin Scarkin, mutta miehenkin ilme alkoi pikkuhiljaa muuttua omahyväiseksi, kun mies tunnisti äänen ja tajusi, mitä se tarkoitti. Scar tiesi varsin hyvin miksi, koska hän itse mietti samaa asiaa. Jos tuo oli TARDIS, niin kuka sitä ohjasi?

Scarlett ei kuitenkaan kyennyt estämään itseään enää siinä vaiheessa, kun TARDIS materialisoitui Holvin nurkkaan, vaan purskahti nauruun. Tietenkään pelkästä aluksesta ei olisi paljon hyötyä, mutta sekin oli jo sentään jotain – ja TARDISin pelastuminen tarkoitti sitä, että jollain keinolla Donnakin oli pelastunut eikä heidän tarvitsisi lisätä Donnan nimeä kuolonuhreihin. Scarlett purskahti vielä äänekkäämpään nauruun, kun TARDISin ovi avautui ja Tohtori astui ovensuuhun jonkinlaista asetta käsissään pidellen – mutta se varsinainen syy, minkä vuoksi nainen joutui nyt ponnistelemaan kyetäkseen hillitsemään – oli Jackin huokaisema ”mahtavaa”.

Scarlett ei kuitenkaan ehtinyt miettimään kovin kauaa oman naurunsa hillitsemistä, kun TARDISin ovella seisova Tohtori jo ponnahti liikkeelle ja lähti juoksemaan Holvin lattian yli kohti Davrosta.

”Varo!” Scarlett huusi, vaikka tiesikin, että Tohtori ei huutoa joko kuulisi, kuuntelisi tai ehtisi tehdä kumpaakaan, sillä Davros jo ampui Tohtoria säteellä sormestaan, minkä seurauksena mies menetti otteen aseestaan ja lyyhistyi lattialle. Vankiselli aktivoitiin Tohtorin ympärille, ja mies mulkoili Davrosia kiukkuisesti lattianrajasta.

”Tohtori!” Donna huusi ja juoksi ulos poliisipuhelinkopista ja syöksyi maassa olevan aseen luokse, poimi sen käsiinsä ja päätyi sitten pyörittelemään sitä varsin hämmentynein ilmein käsissään. Naisella ei ilmeisesti ollut aavistustakaan, miten ase toimi, eikä hän ehtinyt sitä selvittää ennen kuin Davros ampui häntäkin säteellä sormestaan, ja nainen lensi Holvin toiselle laidalle.

”Kuinka sinua voi olla kaksi?” Rose kysyi, ilmeisesti nainen oli miettinyt asiaa jo jonkin aikaa – aina siitä asti, kun toinen Tohtori oli juossut esiin. Scarlett huokaisi.

”Biologinen metakriisi”, Scarlett sanoi ennen kuin Tohtori ehti tehdä muuta kuin avata suunsa. Punahiuksinen nainen irvisti Tohtorille ja näytti miehelle kieltä, mikä sain miehen naurahtamaan. ”Mutta ei sen väliä, meillä on pahempiakin ongelmia tällä hetkellä. Todellisuuspommi räjähtää pian.”

Davros avasi holoyhteyden planeettojen muodostamaan kohdistuskenttään ja käski heidän toimia silminnäkijöinä ja todistajina sille, kuinka dalekit saavuttaisivat viimeisen voittonsa ja heistä tulisi ainoa maailmassa oleva rotu. Lähtölaskenta vieri hiljalleen alaspäin, mutta juuri kriittisellä hetkellä, holoyhteys katkesi, mistä seurasi hienoista hälinää Holviin.

”Suljemme kaikki z-neutrinosilmukat synkronoidulla käänteissilmukalla.” Donna hymyili ennen kuin näpäytti yhtä kytkintä edessään. ”Tuosta napista.”

Scarlett hymyili. Hän oli hyvin iloinen tilanteen saamasta käänteestä, vaikka samalla hän olikin hieman hämmentynyt siitä, että nimenomaan Donna oli se, joka tilanteen ratkaisi. Hän oli ainakin itse ollut aina siinä käsityksessä, että Donna oli hieman yksinkertainen. Tylsä tavallinen nainen, joka ei osannut oikeastaan mitään, mikä liittyi edes hieman jollain tavalla tekniikkaan tai mihinkään, mikä yleisesti tunnuttiin pidettävän miesten asiana. Nyt nainen kuitenkin esti ihan itse todellisuuspommin räjäytyksen ja muutamalla uudella napinpainalluksella teki dalekien aseet käyttökelvottomiksi ja vieläpä pisti nämä pyörimään holtittomasti, mikä sai Scarin purskahtamaan uudelleen nauruun. Tällä kertaa hän ei ollut ainoa, joka nauroi, sillä muutamat muutkin ilmaisivat ääneen oman hilpeytensä, vaikka tilanne itsessään olikin vielä varsin huolestuttava ja jopa perin vakava.

Scarlett kuitenkin joutui myöntämään olevansa hieman yllättynyt, kun toinen Tohtoreista selitti, että Donna osasi nämä asiat, koska metakriisi oli paitsi monistanut Tohtorin, myös tehnyt Donnasta osittain ajan herran. Se oli hieman huolestuttava uutinen, koska sellaista ei ollut koskaan ollut aikaisemmin, eikä koskaan tulisi olemaankaan – ja Scarlett tiesi varsin hyvin miksi. Sellaista ei voinut tapahtua, koska ihmiset ja ajan herrat olivat rotuina yhteisestä ja samankaltaisesta ulkonäöstä huolimatta niin perustavalla tavalla erilaisia, että sellainen metakriisi, joka siirtäisi ajan herran tietoisuuden puhtaaseen ihmiseen ja tämän mieleen olisi niin mahdoton, että lopulta se koituisi tuon onnettoman ihmisen kuolemaksi, kun ajan herran mieli alkoi tuottaa erilaisia komplikaatioita omalla mahdottomuudellaan. Scarlett katseli hieman surullisesti, kuinka Donna riemuitsi siitä, että oli saanut omasta mielestään parhaan osan Tohtorista – miehen mielen.

Scarlett ei kuitenkaan antanut sen häiritä itseään, kun Donna sammutti vankisellit ja he pääsivät vapaiksi. Ajan rouva vilkuili hetken ympärilleen, ojenteli uteliaana käsiään sivuilleen ja varmistuttuaan siitä, että selli oli todella poissa hän pyyhki kyyneleet poskiltaan ja syöksyi Tohtorin – sen ainoan ja oikean Tohtorin – luokse ja kietoi käsivartensa tämän ympärille. Mies vastasi halaukseen hieman hämmentyneenä, selvästikään tämä ei ollut aivan odottanut sitä, mutta ei vaikuttanut oikeastaan pahastuneelta.
”Hei vain sinullekin”, Tohtori kuiskasi Scarin korvaan ja sai toisen kikattamaan hiljaa. ”Olen iloinen, että kaikki tuntui ratkenneen melkeinpä parhaalla mahdollisella tavalla. Ei väkivaltaa tarvittuna!”

”Älkää vain seisoskelko siellä laihat pukumiehet!” Donna huudahti, ”Töihin sieltä!” Tohtorit virnistivät toisilleen ja riensivät Donnan luokse jonkinlaisen kojepöydän luokse. Scarlett maleksi verkkaan heidän luokseen ja juoksutti sormiaan hiustensa läpi ja virnisti Roselle iskien silmää, kun tämä nauroi hänen kampaukselleen, jonka ajan rouva tiesi muistuttavan jälleen Tohtorin hiuspehkoa.

Scarlett pompahteli Tohtoreiden ja Donnan luokse ennen kuin nojasi pöytään ja sanoi: ”27 planeettaa pitää lähettää kotiin ennen kuin me olemme valmiita täällä.”
Tohtori nyökkäsi. ”Aktivoikaa Magnatron.”

Scarlett hymyili Tohtoreille ja Donnalle, kun heidän oli aika käynnistää peruutusvaihde ja alkaa lähettää planeettoja takaisin kotiin. He kaikki ottivat yhden kytkimen käyttöönsä ja vetivät sen ylös, mikä sai aikaan sen, että planeetat alkoivat yksi kerrallaan kadota – ne palasivat takaisin omille paikoilleen universumissa ja avaruudessa, aivan kuin ne eivät koskaan olisi edes olleet poissa.

Hetkeä myöhemmin Scarlett voihkaisi, kun hän tunsi iskun vatsassaan ja hän hoiperteli muutaman askelen takaperin ennen kuin kohtasi seinän ja lyyhistyi sitä vasten. Hän puristi toisella kädellään vatsaansa ja yritti pitää itsensä sen verran ei-tuskaisen näköisenä, ettei kiinnittäisi kenenkään huomiota tai huolestuttaisi ketään.

Hänen olisi tosin pitänyt osata arvata, että Tohtori huomaisi hänen voihkaisunsa ja huolestuisi. Mies vilkaisi taakseen ja huomatessaan Scarin istumassa maassa hän jätti paikkansa ja riensi naisen viereen, kyyristyi hänen kasvojensa korkeudelle.

”Oletko kunnossa?” Tohtori kysyi ja sai nopean nyökkäyksen vastaukseksi. Mies ei kuitenkaan tuntunut uskovan, joten Scar huokaisi ja kuiskasi: ”Tämä johtuu varmaan siitä paradoksista. Jostain syystä se tekee jotain sotkua tähän kaikkeen ja aiheuttaa minulle kipua.”

Tohtori huokaisi ennen kuin katsoi vakaasti Scarlettia silmiin ja kysyi: ”Pärjäätkö sinä aivan varmasti? Sen aikaa, että pääsemme pois täältä? Sitten voimme koittaa ottaa selvää, mitä se paradoksi oikein teki sinulle.”

Hänen tuntemansa kipu kuitenkin helpotti varsin nopeasti ja nainen kompuroi pystyyn.

”Olen kunnossa, kipu katosi jonnekin”, Scarlett mutisi ennen kuin riensi takaisin toisen Tohtorin ja Donnan luokse. He molemmat heittivät ajan rouvaan varsin huolestuneen katseen, mutta nainen ei antanut sen häiritä – hän vain lähetti vielä muutaman planeetan kotiin lisäämällä hieman voimaa Magnatroniin ja vetämällä kytkimestä, joka piti planeettoja täällä kohdistustasoon lukittuina.

”Tervemenoa kotiin Pyrovilia ja Pooshin kadonnut kuu!”

Heidän puuhansa kuitenkin keskeytyivät, kun ylin dalek laskeutui kellariin syyttäen Davrosia petoksesta ja sen seurauksena ylin dalek ampui ohjauspöytää ja Tohtori lennähti iskun seurauksena kauemmas pöydästä, mutta sai pian tasapainonsa takaisin ja pääsi jatkamaan työtään.

”Ei, menetimme Magnatronin. Yksi planeetta vielä jäljellä”, Tohtori sanoi. Scarlett huokaisi.
”Anna kun arvaan: Maa?” Tohtori nyökkäsi. ”Olisi pitänyt tietää.”

Toinen Tohtori kuitenkin hymyili ja totesi, että he voisivat käyttää TARDISta sen sijaan. Scarlett juoksi Tohtorin perässä alukseen, hän ei halunnut olla enää Holvissa, hän vain halusi pois sieltä niin pian kuin mahdollista ja nyt siihen oli keino.

Hän istuutui penkille ja sulki silmänsä nojatessaan selkänojaa vasten ja vähitellen hän alkoi lipua kohti unta, vaikka ei sitä itse tiedostanutkaan.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 11. luku 5.5.
Kirjoitti: Orenji - 05.05.2014 22:46:42

Mahtavaa, uusi luku! Olen välillä käynyt vilkuilemassa täällä, kun en malttamattomuuttani luottanut ilmoituksiin, mutta kun seuraavaa osaa ei kuulunut, niin unohtui sekin. Mutta tämän kertaisella luvulla oli ainakin kiitettävästi pituutta ja sisältöä, yltäkylläistä kaikin puolin. :D Ihanaa, kun kuitenkin jatkat sitkeästi kirjoittamista taukojenkin ohitse, se on hienoa. Ja toki tällaista tekstiä jaksaa jatkuvasti kommentoidakin, toivottavasti en vaan toista itseäni!

Vakava ja tapahtumarikas luku on aina raskaampi lukea, kuin vaikkapa keveä romance, mutta kyllä tämä ymmärrettävän rajoissa vielä pysyy. Hahmotkin tuovat vaihtelua tapahtumiin, tajusin vasta nyt Tohtorin olevan itseasiassa Ten. ;D Tai ainakin vasta sisäistin tiedon tänään, mutta sehän ei haittaa ollenkaan! Scarlettkin jaksaa yllättää, häneen ei sitten kertakaikkiaan vaan voi kyllästyä tai tympääntyä ikinä.

Muut hahmot jäävät hiukan sivuun, mutta se taitaa olla parempikin niin, ettei seuraa liikaa draamaa. Pidin myös maininnoistasi muista hahmoista, kuten vaikkapa Mestarista, joka kiehtoo mua aivan liikaa luonteensa takia. Sulla on edelleen oikein kiva ote henkilöihin, ihan alusta alkaen. Mutta jos jostain saa valittaa, niin:
Hän oli ainakin itse ollut aina siinä käsityksessä, että Donna oli hieman yksinkertainen.
Eipäs kiusata Donnaa! :<

Onneksi kuitenkin jätit lopetuksen suhteellisen positiiviseksi kaikkien käänteiden jälkeen, että sai vähän rauhoituttua. Luvassa olisi siis pilke silmäkulmassa kirjoitettuja osia? Käy oikein sopivasti, eihän homma saa liian vakavaksi muuttua, vaikka seikkailussa oltaisiinkin. Kiitos taas - ties monennenko kerran - mahtavasta luvusta, näitä jaksaisi lukea vielä paljon enemmänkin sitten tulevaisuudessa! :)

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 12. luku 15.6.
Kirjoitti: Vlad - 15.06.2014 15:07:45

Orenji, ei Donnaa voi olla kiusaamatta, kun se on niin ihana! Ja Scar ei tiedä sen olevan ihana, joten se ivaa sitä, koska ei voi sietää Donnaa :D Ja olen iloinen, että Scar ei ole pitkästyttävä hahmo, yritän kovasti pitää tämän ficin kiinnostavana. Ja kiva, jos tätä jaksaa lukea, koska tämä ficci ei ole vielä edes lähelläkään puoliväliä saati sitten loppua. Mutta lyhyistä tai pidemmistä tauoista huolimatta aion saada tämän ficin loppuun.

A/N: Kuukausi on taas kulunut edellisen osan julkaisusta ja olen taas täällä uuden luvun kanssa. Tästä alkaa vähän humoristisempi jakso, jolle ei ainakaan vielä ole näkymässä loppua (johtuu varmasti aika pitkälti Tohtorista, joka ei osaa pitää suutansa kiinni). Tämän pilke silmäkulmassa kirjoitetun osuuden pituudesta kertonee jotain se, että nyt mennään julkaistuissa luvuissa numerossa 12 ja ainakin seuraavat 4 lukua ovat vähän kevyempää. Njoo, vähän sekavat fiilikset täällä, koska tajusin aloittaneeni tämän ficin vuosi sitten ja nyt tämä on jo pisin ficcini. No, toivottavasti tämäkin luku miellyttää ja kommenttinarkki tykkää kommenteista. Tätä on vähän hassu lukea näin kirjoittajan näkökulmasta, kun kirjoitustyylini on tämän aloittamisen jälkeen muuttunut ;D

12. Hiljaisuus

Scarlett siristeli silmiään. Hän ei aivan heti tiedostanut, missä hän oli, eikä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Hänen ajatuksensa tuntuivat sumeilta, sumeammilta kuin aikaisemmin, ja se sai naisen liukumaan vähän enemmän pelästyksen puolelle. Scar hieroi päätään yrittäen karkottaa pienen tuntemuksen, joka kertoi hänelle, ettei kaikki ollut kunnossa. Scarlett ei kuitenkaan ehtinyt saada ajatuksiaan kunnolla kokoon, kun hän jo kuuli hiljaista keskustelua lyhyen matkan päästä. Nainen nousi pystyyn ja lähti hiipimään varovasti kohti suuntaa, josta äänet kantautuivat, uteliaana selvittämään mistä oikeastaan oli kyse.

”Et voi olla tosissasi, River! Et todellakaan voi olla tosissasi!” Scar kuuli miehen äänen huutavan. Nainen pörrötti hiuksiaan päättämättömänä ennen kuin riensi eteenpäin.

”Tohtori, olen enemmän kuin tosissani. Itse asiassa, en ole ollut näin tosissani aikoihin.”, Scarille tuntematon naisääni vastasi varsin terävästi – ilmeisesti kaksikolla oli meneillään jonkinlainen riita. Sen tarkasta laadusta ajan rouvalla ei ollut tietoakaan, mutta toisaalta sillä ei oikeastaan juuri nyt ollut väliä. Hän halusi saada selville, missä hän oli, mitä oli tapahtunut ja ennen kaikkea miksi.

Scarlettin rientäessä kulman ympäri TARDISin ohjaushuoneeseen siellä keskusteleva kaksikko hiljeni ja molemmat heistä kiepsahtivat ympäri. Mies tuijotti Scaria suu auki ja sormeili sitten varsin helpottuneen oloisena kaulassaan olevaa rusettia. Scarlett ei voinut olla ajattelematta ohimennen, että miehen rusetti näytti idioottimaiselta.

”Scarlett!” mies huudahti ilmeisen ilahtuneena. Puhuteltu nainen kurtisti kulmiaan, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuka tuo mies oli. Mies tuntui huomaavan sen, sillä tämän huulille kiipesi hieman huvittunut ja jopa hieman ovela hymy.

”Olen Tohtori”, mies sanoi, ja tällä kertaa Scarlett rypisi otsaansa enemmän.
”Etkä ole! Minun tuntemani Tohtori ei pukeutunut tuollaiseen omituiseen takkiin – eikä hänellä todellakaan ollut rusettia.”
Tohtori huokaisi. ”Olen regeneroitunut sittemmin. Sama mies, eri kasvot.”

Scarlett haukkoi henkeään ennen kuin sai itsensä vihdoin liikkeelle ja heittäytyi Tohtorin syleilyyn. Hän ei oikein osannut ymmärtää, miten tämä oli päässyt tapahtumaan, hänellä kun ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, että Tohtori olisi regeneroitunut. Mies tuntui huomaavan Scarin kummastuksen.

”Et ollut paikalla. En tiedä miksi, mutta olin yksin”, mies selitti murheellisella äänellä ennen kuin rykäisi ja käänsi huomionsa jälleen River-nimellä puhuttelemaansa naiseen, joka seisoi keskellä ohjaushuoneen lattiaa kädet puuskassa. Nainen tuijotti Scarlettia äkäisin ilmein ennen kuin puhkesi leveään hymyyn, joka valaisi tämän kasvot.

”Scarlett Royal! Mikä kotiinpaluuaika tämä muka on?”

Scarlett jähmettyi yllättyneenä, mutta ennen kuin hän ehti saada sanaakaan suustaan, Tohtori purskahti jo nauruun. Mies hekotti miltei kaksin kerroin lattialla ja piteli vatsaansa, lopulta tämä sai rauhoituttua sen verran, että pystyi puhumaan edes jollain tavalla järkeviä.

”River, tämä on aivan hyvä aika. Eikä Scar tiedä, kuka sinä olet. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän tapaa sinut.”

Scarlett hymyili niin pahoittelevasti kuin vain kykeni, vaikka yrityksenäkin se jäi varsin vaisuksi. River ei kuitenkaan näyttänyt pahastuvan, pikemminkin tämän silmiin syttyi ymmärtäväinen valo ja tämä astui käsi ojossa lähemmäksi.

”Tohtori River Song”, nainen esittäytyi ja näytti siltä kuin olisi yrittänyt tukahduttaa naurua, kun Scarlett katsoi tämän ojentamaa kättä kummastuneena ja lopulta kätteli tätä varovasti, aivan kuin tämä olisi ollut aikapommi, joka oli valmis räjähtämään. Hän seurasi koko ajan Tohtoria katseellaan, päästämättä tätä kunnolla pois näköpiiristään. Tohtori näytti huomaavan tämän, sillä tämä pysytteli koko ajan nuoren naisen näköpiirissä eikä hävinnyt minnekään. Myös River tuntui huomaavan tämän, sillä naisen ilme vakavoitui äkisti.

”Onko teidän välillänne jotain?” River kysyi täysin neutraalilla äänellä. Tohtori näytti siltä kuin häntä olisi läimäytetty vasten kasvoja. Scar ei osannut kuin tuijottaa.

Kumpikaan ei suostunut vastaamaan, he vain tuijottivat toisiaan ja TARDISta epäröiden kuin osaamatta päättää, mitä heidän olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Lopulta Tohtori veti syvään henkeä ja käänsi selkänsä mennäkseen konsolin luokse vääntelemään erinäisiä vipuja ja lennättääkseen heidät avaruuteen ja ajan halki. Scar seurasi miestä kulmat kurtussa yrittäen ratkaista, mitä hänelle oli oikein tapahtunut – ja mitä kaikkea oli tapahtunut tämän hetken ja viime hetken välillä. Tohtori oli ainakin regeneroitunut ja sanonut, että hän ei jostain syystä ollut paikalla, vaan Tohtori oli jäänyt yksin. Sitä Scar ei osannut itselleen selittää, miksi hän olisi jättänyt Tohtorin yksin.

”Miksi olet ihan veressä?” Tohtori kysyi viimein, huomattuaan Scarlettin paidan, joka oli tahriutunut vereen. Ajan rouva vilkaisi paitaansa ja huokaisi.

”Pieni onnettomuus. Hyppäsin Harknessin eteen, kun tämä ampui.”

Tohtorin silmät laajenivat, mutta lopulta tämä kurtisti kulmiaan – ilmeisesti mies muisti tapahtuman eikä pitänyt muistosta. River tuijotti vain Scarlettin paitaa kulmat ankarasti kurtussa. Lopulta nainen huokaisi hiljaa ja sanoi:

”Parempi varmaan etsiä sinulle puhdas paita. Ethän sinä voi kuljeskella ympäriinsä verisissä vaatteissa.”

Scar nyökkäsi, hän kuitenkin piti silmänsä tiukasti Tohtorissa, yritti saada tulkittua tämän ilmeen, vaikka tehtävänä se ei ollut helppo. Hän ei tuntenut tätä Tohtoria ja tämän ilmeet olivat hänelle vieraita. Lopulta hän luovutti ja lähti suunnistamaan kohti ohjauskonsolihuoneen ovea, mutta kääntyi vielä katsomaan taakseen. Hänen mieleensä oli juolahtanut ajatus, josta hän ei oikeastaan pitänyt alkuunkaan.

”Mitä minulle tapahtuu?” Scarlett töksäytti kysymyksen suustaan ennen kuin onnistui estämään itseään. Hän läimäytti itseään henkisesti, ei hänen ollut tarkoitus aloittaa keskustelua tällä tavalla.

Hänen kysymyksensä näytti pysäyttävän Tohtorin raiteilleen. Tämä jähmettyi kesken liikkeen ja kääntyi sitten hitaasti katsomaan ajan rouvaa. Miehen ilme oli neuvoton.

”En tiedä.”

Vastaus oli jollain tasolla odotettavissa, mutta se ei kuitenkaan ollut vastaus, jonka Scarlett olisi halunnut saada. Hän oli toivonut selvyyttä tilanteeseensa, jotain ideaa siitä, mitä hänelle tapahtui ja miksi. Hän koki olevansa viallinen ja hänen täytyi saada kuulla, ettei se pitänyt paikkaansa.

”Miten niin et tiedä? Sinä tiedät aina kaiken!”
”En tiedä kaikkea. Tiedän paljon mutten kaikkea – ja sinä tiedät sen varsin hyvin”, Tohtori mutisi ennen kuin palasi takaisin puuhiinsa konsolin luona. Scarlett mulkoili ympärilleen aluksessa, kiinnitti huomiota sen muuttuneeseen sisustukseen ja istuutui lopulta penkille. Hän risti jalkansa ja kätensä tarmokkaasti viestittäen eleellään olevansa kiukkuinen. Hän ei kuitenkaan vastustellut, kun River istuutui hänen viereensä.

”Ehkä minä osaan valottaa tilannettasi hieman.”

Scar katsoi kiharahiuksista naista toiveikkaasti.

”En tiedä todellakaan kaikkea mutta olen tavannut sinut muutamaan otteeseen ja ainakin silloin sinä kyllä tiesit, mitä oli tekeillä. Sinä nimittäin kerroit minulle eräänä iltana ennen kuin menimme nukkumaan, mitä olit saanut Tohtorilta selville tilanteestasi.”

Scarlett kurtisti kulmiaan. Tilanne oli muuttunut varsin omituiseksi, koska hän ei kokenut olevansa sellainen persoona, joka avoimesti puhui omasta elämästään. Ilmeisesti hän kuitenkin oli tehnyt niin, mikä tuntui hyvin hämmentävältä. River ei reagoinut seuralaisensa hämmennykseen muuten kuin hymyilemällä vinosti ja ottamalla ajan rouvan käden omaansa.

”Me olemme monella tapaa samanlaisia, vaikka olemme täysin eri puusta veistettyjä. Uskoisin, että tähän mennessä olet saanut selville vain sen että tämä sinun tilanteesi voi olla kohtalokas. Ainakin minulle sinä kerroit, että Tohtori oli heti alussa kertonut että olit kuolemaisillasi.”

Scar kurtisti kulmiaan.

”Me ilmeisesti molemmat kuljemme ajassa eri tavalla. Tohtori kulkee edes suurin piirtein johdonmukaisesti ja järjestyksessä, mutta sinä sinkoilet ajassa holtittomasti. Ikään kuin olisit isoon putkeen joutunut marmorikuula, joka vaihtaa suuntaa aina osuessaan putken seinään. Sen rataa on mahdoton ennustaa, mutta se kuitenkin tapahtuu. Minä taas yleensä toimin vähän samalla tavalla, tapaan Tohtorin aina väärässä järjestyksessä. Silloin kuin minä tapasin hänet viimeistä kertaa, hän tapasi minut vasta ensimmäistä kertaa. Meidän molempien aikalinjat ovat sotkua, eri syistä mutta sotkua yhtä kaikki.”

Scar tuhahti Riverin selitykselle. Se kävi järkeen, mutta hän kieltäytyi uskomasta, että siinä oli totuus – tai ainakaan koko totuus. Niin kauan kun hän ei saanut kuulla sitä Tohtorin suusta, hän ei uskonut sanaakaan. Scar nousi kimpaantuneena seisomaan ja risti kädet rinnalleen.

”Voiko joku kertoa minulle edes, missä me olemme?”
”TARDISissa?” Tohtori yritti keventää tunnelmaa, mutta sai kiitokseksi vain kaksi tiukkaa mulkaisua – yhden Scarlettilta ja yhden Riveriltä.
”Okei, olemme tällä hetkellä tulossa järveltä nimeltä Lake Silencio. Tai itse asiassa siitä on jo hyvän aikaa. 1969, hieno vuosi, paljon kaikenlaista menossa ja pääsimme pois hengissä juuri ja juuri.”

Scarlett kohotti kulmiaan Riverille, joka hymyili leveästi Tohtorin sanoille.

”Minä olin siellä”, oli ainoa selitys, minkä ajan rouva sai.

Scarlett tuhahti. Hänellä oli tunne, että tästä olisi tulossa vielä melkoinen sotku hänelle selvitettäväksi. Se sai kuitenkin odottaa, sillä nyt hänellä oli tunne että hänen pitäisi huolehtia aivan muista asioista kuin muutamasta avonaisesta kysymyksestä.

”Mikä meillä on suuntana seuraavaksi?” hän kysyi.
”Myrskyhäkki.”
”Mitä me siellä teemme?”
”Viemme minut takaisin”, River selitti. Scarlett ei osannut kuin tuijottaa.
”Miksi sinä olet Myrskyhäkkiin joutunut? Mitä sinä olet tehnyt?”

River huokaisi ja puristi silmänsä kiinni. Tohtori kurkisti konsolipöydän takaa ja tuhahti. Scar huokaisi. Ilmeisesti ei ollut paras aika kysellä, mutta hän halusi vastauksia suuriin kysymyksiin. Tosin hän keksi niitä koko ajan lisää, mutta kun kukaan ei vaivautunut selittämään hänelle asioita kunnolla, hän halusi enemmän vastauksia.

’Theta, joskus sinä saat kyllä vastata minulle’, Scarlett ajatteli, pakottaen ajatuksensa Tohtorin mieleen. Tohtori jähmettyi ja kääntyi katsomaan hänelle telepaattisesti puhuneelle ajan rouvalle ja virnisti sitten leveästi. Scar hymyili. Hän oli jo alkanut oppia pitämään tästä versiosta Tohtorista.

’Tiedän, mutta ei vielä’, oli ainoa vastaus, jonka Scarlett sai ennen kuin Tohtori veti vivusta ja lähetti heidät suin päin avaruuteen. Scarlett kiristeli hampaitaan tyytymättömänä. Hän vihasi tätä hiljaisuutta, kukaan ei suostunut kertomaan hänelle mitään. Oli kuin hän ei olisi saanut tietää asioista, aivan kuin niillä voisi olla jotain pahoja seurauksia tai jotain. Scarlett lysähti takaisin penkille ja nosti jalkansa konsolia vasten, kuten ennen vanhaan, ja juoksutti sormiaan lyhyiden hiustensa läpi jättäen ne pystyyn tavalla, joka muistutti häntä Tohtorin edellisestä regeneraatiosta.

”Tiedätkö, että muistutat minua silloin kun hiuksesi ovat tuolla tavalla?” Tohtori kysyi. Ilmeisesti joku muukin oli huomannut saman asian. Scarlett ei osannut vastata tähän mitään, tyytyi vain aukomaan ja sulkemaan suutaan vuoron perään, kunnes Tohtori nauroi hänelle ja kuiskasi: ”Kultakala.”

Scarlett näytti kieltään.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 12. luku 15.6.
Kirjoitti: Orenji - 16.06.2014 22:53:55

Njoo, vähän sekavat fiilikset täällä, koska tajusin aloittaneeni tämän ficin vuosi sitten
o.o
En usko.
Uskonpas sittenkin, kun olen neljännestä luvusta lähtien rahtautunut tekstisi mukana seuraamassa ja kommentoimassa aktiivisesti ja vähemmän aktiivisesti. Vuosi kuulostaa silti todella pitkältä ajalta, jopas on outoa ajatella sitä tällä tavalla. Olen kuitenkin iloinen, että jaksat jatkaa projektiasi jo toista vuotta! Itse asiassa on pakko myöntää sun kehittyneen tämän ficin kanssa pidemmälle, ensimmäinen luku tuntuu hassun erilaiselta verrattuna viimeisimpään osaan. Pääasia on kai se, että lukeminen on edelleen hauskaa ja viihdyttävää, onneksi tiedossa on vielä paljon paljon lukuja.

Olen täysin myyty näille "pilke silmäkulmassa" -osille, ainakin tämän jälkeen odotukset ovat varsin korkealla. ;) Tällä kertaa tapahtumat olivat lähinnä lievää hämmentyneisyyttä, hölmöjä kommentteja ja ylipäätään asioiden sisäistämistä ja se jos mikä jaksoi hymyilyttää.
Nainen pörrötti hiuksiaan päättämättömänä ennen kuin riensi eteenpäin.
Olen ehkä outo, mutta naurahtelin tuolle jatkuvasti eikä ajatus pysynyt asiassa, kun mietin vain Scarlett ja Tohtori, Scarlett ja Tohtori, niillä on samanlaiset hiukset. :'D Eikö olekin loistavaa, kuinka tavoitan pääteeman kerta toisensa jälkeen?

Huolimatta pienestä väsymystilasta sain luvun luettua kunnialla loppuun ja voin vain sanoa odottavani lisää tekstiä. River toimii ainakin hyvin innostavana hahmona, hän on mahtava myös alkuperäisessä sarjassa, joten miksei myös tässä. River ja Scar tuntuvat tulevan hyvin toimeen keskenään, joten kaikin puolin tuttavuus on kummallekin mieleinen. Ehkä he voivat puida kaksin Tohtorin uutta ulkonäköä läpi, se olisi varsin viihdyttävää! :D En voi ehkä antaa anteeksi, jos elevenin leukaa ei mainita missään vaiheessa... Koska eksyn selvästikin harhapoluille, voin vain kertoa pitäneeni kovasti ja toivovani seuraavia osia piakkoin.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 13. luku 2.8.
Kirjoitti: Vlad - 02.08.2014 21:23:41

Orenji, tän ficin alun kirjoitustyyli tosiaan eroaa nykyisestä melkoisesti. Ja kyllähän tällaisen tekstin parissa viihtyy kirjoittajana, kun kaikenlaista jännää tapahtuu ja loppua ei ole vielä mailla halmeilla. Tosin tämän ficin kirjoittaminen on vähän tasapainoilua sen kanssa, milloin tämä käy pitkäveteiseksi ja venytetyksi. Tällä hetkellä tiedän aivan varmasti, että hyvin suurella todennäköisyydellä tähän on tulossa ainakin 31 lukua. Toivottavasti viihdyt tämän parissa vielä jatkossakin. Kiitos suuresti kommentista! (River on yksi mun suosikkihahmoja, heti Tohtoreiden ja Rosen jälkeen)

A/N: Pilkettä silmäkulmassa tulee nyt lisää, kun 13. luku on betattu ja korjattu. Ja suuret anteeksipyynnöt julkaisun myöhästymisestä :) (koitan saada kerran kuussa julkaistua uutta, aina se ei kuitenkaan onnistu.) Hölmöjä kommentteja on tiedossa varmaan ainakin lukuun 18 asti, koska tämän tapahtumaketjun kirjoittaminen on hullun hauskaa ja ainakin itse kirjoittajana hihittelen itsekseni. Lisäksi tämä fic on saanut eräänlaisen spinnoffin nimeltä Kaipaus (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=37602.msg735190#msg735190) (ikärajaltaan S). Toivottavasti tämä seuraavakin luku numero 13 on nautittava.

13. Herra ja rouva Pond

Scarlett venytteli. Hän ei heti muistanut, missä oli, mutta katseltuaan hetken ympärilleen oudon näköisessä aluksessa hän ymmärsi. Kirouksensa tukahduttaen hän riensi konsolihuoneeseen huoneesta, jossa oli nukkunut, ja törmäsi ensitöikseen Tohtoriin ja Riveriin. Kaksikko näytti jälleen riitelevän jostakin.

”Sinä et voi kertoa hänelle sitä!”
”Hän ansaitsee tietää.”
”Ansaitseeko? Ehkä, mutta hän ei saa tietää.”
”Miksi?”
”Sinä tiedät kyllä, Tohtori. Sinä itse sanoit niin.”
”Mutta hän tarvitsee sitä tietoa. Mitä se sinun eilinen puheesi sitten oli? En voi kertoa hänelle mitään, koska se repisi reiän universumiin ja aiheuttaisi jälleen kerran uuden paradoksin, mutta samalla sinä lörpöttelet suusi ohitse ja olet tuhota kaiken.”

Scar nojasi seinään ja rykäisi. Yllättävä ääni sai kaksi kinastelijaa säpsähtämään ja kääntymään katsomaan häntä häkeltyneenä.

”En tiennytkään, että olet siinä. Kauanko olet seissyt siinä – öh – ovensuussa?”
”En kauaa, mutta tarpeeksi kauan kuullakseni teidän riitelevän jostain, mitä ette voi kertoa minulle.”
”Ah”, Tohtori huokaisi näyttämättä ollenkaan katuvaiselta jäätyään kiinni sekä valehtelemisesta että riitelemisestä. Se ei kuitenkaan oikeastaan edes häirinnyt häntä, hän oli tottunut. Hän tiesi säännön numero yksi: Tohtori valehtelee. Se oli pitänyt paikkaansa jo Gallifreylla.

Scarlett hymyili, marssi penkin luokse ja istuutui. Hän risti jalkansa ja käsivartensa tuijottaen Tohtoria ja Riveriä. Hänen hiuksensa olivat jälleen villisti pystyssä, tavalla joka oli tarttunut hänelle Tohtorilta, ja hän tarkkaili herkeämättä kahta aikamatkaajaa edessään.

”Okei, olette tulossa Silenciolta, mikä se sitten ikinä onkaan. Mutta minne me olemme menossa nyt?”

River hymyili ja katseli Scaria hiljaa. Naisen katse arvioi toisen asun, mittaili häntä päästä varpaisiin ja lopulta tämä vastasi: ”Menemme hakemaan Amyn ja Roryn ja sitten suuntaamme jonnekin. Seikkailuun luultavasti, kuten aina, mutten usko, että Tohtori itsekään vielä tietää, minne hän on menossa.”
”Keitä ovat Amy ja Rory?” Scar kysyi. Hän ei ollut koskaan kuullut näitä kahta nimeä. Hän kyllä tiesi Tohtorin matkustavan eri ihmisten kanssa, mutta viimeksi tämän mukana oli kulkenut aivan eri henkilöt. ”Mitä tapahtui Donnalle?”

Tohtori kääntyi katsomaan Scarlettia hääräilynsä keskeltä.

”Donna ei voinut jatkaa. Ei enää sen metakriisin jälkeen. Amy ja Rory ovat kulkeneet minun kanssani sen jälkeen. He ovat naimisissa, Amy tuli mukaani ensin ja hän pakotti Roryn mukaansa.”

Scar nyökkäsi, vaikkei ollut täysin varma siitä ymmärsikö hän, mistä oli kyse. Se oli harvinaisen hämmentävää. Varsinkin, kun kaikki selitykset, jotka hän sai, tuntuivat vain selventämisen sijaan herättävän yhä vain uusia kysymyksiä hänen mielessään. Lisäksi kukaan ei ollut selittänyt hänelle, miksi River oli joutunut Myrskyhäkkiin, jolla oli pahaenteinen maine ympäri maailmankaikkeutta.

Tohtori ei näyttänyt joko huomaavan tai välittävän Scarin epämukavuudesta, sillä mies kiepsahti paikallaan ja kiersi nopein askelin konsolin ympäri, veteli muutamista vivuista ja paineli erinäisiä nappuloita, kunnes hän pysähtyi hetkeksi ennen kuin veti viimeisestä vivusta hymy huulillaan. Alus hytkähti rajusti heittäen kaikki kolme matkustajaa kierimään villisti lattialle. River kömpi mutisten ylös lattialta ja heilautti paksut ja villit kiharansa niskaansa.

”Sinun todellakin pitäisi antaa minun ohjata TARDISta. Tai vähintään saisit opetella lentämään ilman, että jätät käsijarrut päälle”, River marmatti. ”Tai käyttäisit edes stabiloijia!”

Tohtori teeskenteli järkyttynyttä.

”Ne eivät ole stabiloijat. Ne ovat pitkäveteistäjät! Siniset pitkäveteistäjät!”

Scar yritti hillitä nauruaan muttei kyennyt estämään hiljaista kikatusta karkaamasta yhteen puristettujen huuliensa välistä. Hän ei ollut koskaan edes kuvitellut näkevänsä Tohtoria tällaisena. Aivan kuin tämä olisi ollut pieni lapsi, jolta oli juuri otettu tämän lempilelu pois. River näytti hieman huvittuneelta muttei päästänyt sitä ääneensä, kun hän käveli Tohtorin viereen ja vaivihkaa veti eräästä vivusta ja saman tien aluksen lento vakautui merkittävästi.

”Koskitko sinä johonkin?”
”En, ihailen sinun huikeita lentotaitojasi.”

Scar yritti pitää ilmeensä mahdollisimman normaalina. Vaikka hän ei tuntenut tätä versiota Tohtorista tai Riveriä, hän alkoi vähitellen nauttia näiden sanailusta ja siihen kätketystä flirtistä. Scar tuijotti Riveriä vino hymy huulillaan, ja River vaikutti tuntevan ajan rouvan katseen itsessään, sillä tämä kääntyi katsomaan häntä ja iski silmää ennen kuin kääntyi taas Tohtorin puoleen ja katseli varsin tyytymättömin ilmein, kuinka ajan herra mökötti, koska River oli koskenut johonkin. Scar huokaisi.

”Okei, aikooko joku kertoa minulle, mitä täällä oikeasti on meneillään?” hän kysyi korottaen ääntään ja nousi penkiltä ja marssi rennosti muiden luo konsolin viereen. Scar nojasi konsoliin, varoi painamasta tai työntämästä mitään eikä välittänyt Tohtorin häneen heittämästä hätääntyneestä katseesta, kun Tohtori pelkäsi että hänkin aikoi jollain tavalla sotkeutua lentämiseen.

River ja Tohtori vaihtoivat nopean katseen keskenään, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Scar huokaisi tyytymättömänä.

”Minä ehkä en saa tietää aivan kaikkea jostain kummallisesta syystä, mutta kai te voitte kertoa minulle edes jotain. Esimerkiksi, mihin me olemme menossa ja miksi meidän pitää hakea Amy ja se toinen? Minä en oikeastaan pidä siitä, että minua pidetään pimennossa.”

River huokaisi ja vaihtoi pitkän katseen Tohtorin kanssa. Scar ei osannut tulkita katsetta. Hän naputti jalallaan lattiaa korostaakseen sitä, että hän odotti vastausta.

”Amy ja Rory saattavat haluta mennä jonnekin, mutta meillä ei tällä hetkellä ole mitään erityistä kohdetta”, Tohtori selitti, mutta tämän selitys ei tuntunut aivan uskottavalta.

”Liittyykö tämä nyt jotenkin siihen, mistä ette voi kertoa minulle?”

River huokaisi ja nyökkäsi, vain aavistuksen, mutta jo pieni nyökkäys lähetti kylmät väreet kipittämään ajan rouvan selkäpiitä pitkin ja kutittelemaan hänen korvannipukoitaan.

”Liittyykö tämä jollain tavalla siihen minun huoneeni seinässä olevaan halkeamaan?”

Tohtori mietti hetken aikaa, osaamatta oikein päättää, mitä hänen olisi pitänyt vastata. Lopulta mies huokaisi.

”Tavallaan. Olemme sulkeneet jo muutamia halkeamia muttemme ole vielä onnistuneet keksimään, kuinka voimme sulkea ne kokonaan. Pystymme sulkemaan ne väliaikaisesti, estämään niiden laajenemisen siinä nimenomaisessa paikassa, johon ne ovat ilmestyneet, mutta emme pysty poistamaan niitä kokonaan. Emme pysty poistamaan halkeamien syytä, koska en ole vielä keksinyt siihen ratkaisua. Ratkaisun täytyy jollain tavalla liittyä paradoksiin, mutta en keksi miten.”

Scarlett kurtisti ja vilkaisi Riveriin, joka vaikutti olevan aivan yhtä ymmällään tilanteesta kuin hänkin. Ilmeisesti tälle ei ollut kerrottu paradoksista, vaikka mistä Scar olisi voinut tietää vaikka olisikin kerrottu. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi River Songin.

”Mistä me olemme hakemassa Amyn ja … mikä sen toisen nimi olikaan? Raynold?”
”Rory!” River korjasi ärsyyntyneenä. Tämä ei tuntunut pitävän siitä, että Scar unohti Amyn aviomiehen nimen.
”Anteeksi”, Scar mutisi, vaikkei oikeastaan tarkoittanut sitä. River tuntui huomaavan sen, sillä nainen käänsi ajan rouvalle selkänsä eikä suostunut puhumaan tälle. Scar tukahdutti kikatuksen. Hän kuitenkin lupasi itselleen, että yrittäisi jatkossa muistaa Amyn miehen nimen.

Tohtori hymyili vinosti, veti vivusta ja TARDIS heilahti uudemman kerran ja jälleen River vakautti aluksen lennon vetämällä vaivihkaa toisesta vivusta.

”Koskitko sinä johonkin?”
”En, minä vain ihailen sinun taitavaa lentoasi.”
”Hyvä, saatat oppia jotain.”

River pyöräytti silmiään. Scar yritti jälleen hillitä kikatuksiaan. Tohtori kuitenkaan ei vaikuttanut tyytyväiseltä, sillä tämä kurtisti kulmiaan ennen kuin menetti tasapainonsa TARDISin laskeutuessa. Mies riensi ovelle kiepahtaen matkalla ympäri ja tarttui ovenkahvaan. Hän melkein astui ulos, mutta kääntyi vielä katsomaan aluksessa olevia kahta naista ja virnisti.

”Tulkaa, haetaan Amy ja Rory!”

River hymyili ja riensi Tohtorin perässä ovelle, mutta Scar jäi epäröimään konsolin viereen. River kääntyi katsomaan ajan rouvaa ja kallisti päätään.

”Ala tulla. Et halua jättää tätä tilaisuutta väliin.”

Scar tuhahti. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä ihmeellistä kahden ihmisen tapaamisessa oli. Hän kuitenkin kohautti olkapäitään ja lähti toisten perässä ovelle ja astui paikkaan, jossa hän ei ollut koskaan ennen käynyt.

Ulkonäöstä päätellen he olivat maassa. Jossain päin Englantia, vaikka tarkempi sijainti jäi hänelle täysin mysteeriksi. River hymyili ja kertoi paikan nimeksi Leadworth. Scar nyökkäsi kiitoksen ja katseli hivenen haltioituneena ympärilleen. Hän ei ollut koskaan käynyt missään, ainakaan silloin kun hän oli vielä ihminen. Muututtuaan takaisin ajan herraksi hän oli tietenkin kulkenut ties missä, mutta hän ei ollut juuri käynyt muualla Iso-Britanniassa kuin missä hän oli perheensä kanssa elänyt. Hän huokaisi. Tuntui kuin hänen ajoistaan ihmisenä olisi kulunut todella kauan, melkein kuin kokonainen elinikä tai vähintäänkin muutamia vuosia.

”Vau”, Scar mutisi katsellessaan ympärilleen. Jostain syystä hänen sanansa sai sekä Tohtorin että Riverin purskahtamaan nauruun. Ajan rouva mulkaisi kaksikkoa ja kohotti kulmiaan.

”Taidat olla ensimmäinen, joka kuvailee Leadworthia sanalla ’vau’”, Tohtori nauroi. Scar tuhahti.

River katseli katua heidän edessään ja silmäili nopeasti paria taloa. Lopulta nainen ilmeisesti sai selville heidän tarkan sijaintinsa kaupungissa, koska tämä hymyili ja sanoi: ”Tänne päin”, ennen kuin lähti johdattamaan heitä mäkeä ylös, kohti Amyn ja tämän aviomiehen taloa.

Scar kohautti olkapäitään mutta seurasi kuitenkin kiharahiuksista naista, vaikka olisikin halunnut vain kysyä minne he oikeastaan olivat menossa ja miksi heidän piti olla täällä. Hän kuitenkin piti suunsa kiinni.

’Kaikki selviää kyllä’, Tohtori kuiskasi hänen mieleensä, mikä sai Scarlettin säpsähtämään. Hän ei ollut vieläkään tottunut täysin siihen, että Tohtori ja hän pystyivät keskustelemaan sanattomasti, vaikka kumpikaan heistä ei juuri pitänyt siitä tavasta. He ennemmin keskustelivat ääneen. Se oli paljon miellyttävämpää kuin puhuminen suoraan toisen tajuntaan. Joskus se toki oli kätevää ja kaikkein vaivattomin tapa kommunikoida, mutta yleensä kumpikaan heistä ei juuri välittänyt siitä.

Scar kääntyi katsomaan Tohtoria silmiin ja näytti tälle kieltä. Sitten hän käänsi miehelle tyynesti selkänsä, otti Riverin kiinni ja virnisti tälle leveästi.

”Kuinka pitkä matka?”
”Ehkä maili.”

Huokaisten ajan rouva jatkoi kävelyä, vaikka toivoikin, että se olisi jo ohitse ja hän pääsisi takaisin Tohtorin avaruusalukseen. Hän viihtyi siellä melkeinpä jopa paremmin kuin Maassa, mikä tuntui sinällään omituiselta, kun ajatteli sitä että hän oli asunut maassa ja ollut tietoinen kaikesta tästä muusta vasta niin vähän aikaa. Ehkä muutos takaisin ajan herraksi oli saanut aikaan sen, että hän tunsi olonsa turvallisemmaksi missä tahansa paikassa, joka liittyi hänen kotiplaneettaansa jollain tavalla.

Lopulta he saivat oikean talon näköpiiriinsä, ja River riensi etuovelle ja kolkutti. Scar naputti jalallaan maata ja varsin pian ovi aukeni ja punahiuksinen nainen kurkisti oven raosta pihalle. Naisen ilme oli alkuun varsin hapan ja epäluuloinen, mutta kun tämä näki Riverin kynnyksellään, tämän ilme suli ilahtuneeksi hymyksi.

”River!” Punahiuksinen nainen sulki Riverin tiukkaan syleilyyn. Naisen katse purjehti hieman sivummas ja tämä huomasi Tohtorin. ”Tohtori!”

Scarlett ei oikein pitänyt siitä, että hänet jätettiin huomiotta. Hän ei ollut tottunut siihen eikä hän halunnut tottua siihen. Tohtori näytti huomaavan hänen ärtymyksensä, sillä mies astui eteenpäin ja veti taitavasti ovella seisovan naisen huomion itseensä ja kietoi käsivartensa Scarin harteille.

”Tässä on Scarlett.”

Scar pakotti hymyn huulilleen, mutta lopputulos jäi hieman laimeaksi, ovensuussa seisovaa naista se ei tuntunut juuri vaivaavan. Tämä vain hymyili hänelle ja esittäytyi Amyksi. Scarlett hymyili naiselle ja katseli, kuinka talon sisältä Amyn viereen ilmestyi mies, jonka likaisen vaaleat hiukset hapsottivat villisti. Mies tuijotti hetken hämmentyneenä ovelle kerääntynyttä joukkoa, mutta lopulta mies puhkesi leveään hymyyn.

”Tohtori!”

Tohtori puhkesi leveään hymyyn ja kaappasi sekä Amyn että tämän miehen syliinsä valtaisaan halaukseen ja taputti sitten tarmokkaasti kumpaakin päähän.

”Amy, Rory, hauska nähdä teidät.”

River ja Scarlett seurasivat hieman huvittuneina vanhojen ystävien tapaamista. Scarin mielestä se oli erityisen huvittavaa. Tapaaminen tuntui vain korostavan sitä, kuinka lapsellinen Tohtori osasi olla ja kuinka erilainen tämä regeneraatio oli siihen verrattuna, johon nainen oli tottunut.

’Okei, Theta, jälleennäkeminen on ohi ja aika palata TARDISiin’, Scarlett huhuili ja näytti miehelle kieltä tämän kääntyessä katsomaan häntä myrtyneenä.

”Oh, älä valita”, ajan rouva tuhahti ja sai puoleensa useammankin kummastuneen katseen.

’Tiedätkö, minä todella pidän siitä, että kutsut minua Thetaksi – mutta en pidä siitä, että määräilet minua.’

Scarlett ei vastannut vaan iski silmää ja lähti kävelemään kohti heidän alustaan. Takaansa hän kuuli Amyn hämmentyneet kysymykset, mutta nainen ei välittänyt niistä, ilmaisi vain jokaisella eleellään, että oletti toisten seuraavan häntä ilman vastaväitteitä. Hän ei halunnut kuluttaa koko päivää vaihtamassa kuulumisia, hän halusi päästä vihdoin eteenpäin, paikallaan pysyminen alkoi käydä tylsäksi.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 14. luku 30.9.
Kirjoitti: Vlad - 30.09.2014 17:26:51

A/N: Ehtii, ehtii vielä syyskuun puolelle tämä. Ja pahoittelut todella lyhykäisestä luvusta, jatkossa pitenee taas ^^ Mun kirjoitustyylissäni on selvästi tapahtunut jotain, kun se on niin kauheen kompaktia nykyään. Aikasemmin olisin varmaan tässäkin jaaritellut ihan mahdottomasti :D

14. TARDISin täydeltä mökötystä

He kävelivät Leadworthin läpi. Scarista matka taittui aivan liian hitaasti, mutta ilmeisesti Amylla ja tämän miehellä oli paljon puhuttavaa sekä Riverin että Tohtorin kanssa. Toki ajan rouva ymmärsi sen paremmin kuin hyvin, sillä olisi luultavasti itse vastaavassa tilanteessa toiminut aivan samalla tavalla, mutta se ei estänyt mustasukkaisuuden pistosta juoksemasta hänen sydämiensä läpi. Hän kuitenkin piti suunsa kiinni ja käveli toivoen, että he olisivat pian taas TARDISissa ja pääsisivät jatkamaan matkaansa jonnekin, missä hän ei tuntisi oloaan aivan niin ulkopuoliseksi.

Kun Scar sai sinisen poliisipuhelinkopin näkyviinsä, hän juoksi sen oville ja pujahti sisään. Siinä vaiheessa kun muut tulivat sisään, näiden huulilla oli leveä hymy, joka sai myös ajan rouvan hymyilemään lammasmaisesti. River hymyili kiertäessään TARDISin ohjauskonsolin ja painaessaan muutamia nappuloita ja vetäen lopulta vivusta, joka lähetti heidät kieppuen avaruuteen. Scar kurtisti kulmiaan.

”Miten sinä osaat lentää tätä alusta?” hän kysyi irrottamatta hetkeksikään sinisten silmiensä tiivistä katsetta naisesta. Tämä vain kallisti päätään ja kuiskasi: ”Juonipaljastuksia.”

Scar tuhahti. Hän kuitenkin antoi asian olla ja siirtyi toiseen, joka oli vaivannut hänen päätään.

”Miksi ystävät aina matkustavat Tohtorin mukana, mutta hän ei ikinä elä ystäviensä kanssa?”

Tohtori voihkaisi kysymyksen kuullessaan. Ilmeisesti ajatus paikallaan pysymisestä oli vastenmielinen. Scarlett ei osannut kuvitellakaan, ettei haluaisi asua Maassa ja jäädä aloilleen. Hänhän oli asunut sillä tavoin, ja hänen elämänsä Tohtorin kanssa oli periaatteessa vasta alkanut.

Scar ei välittänyt Tohtorin vastaväitteistä vaan esitti kysymyksensä uudelleen. Lopulta Tohtori huokaisi alistuneena.

”Tavallinen elämä on tylsää.”

Scarlett kohotti kulmiaan huvittuneena. Amy huomasi hänen huvittuneisuutensa ja tuli väliin.

”Se on totta. Tohtori eli kerran vuoden meidän kanssamme.”

Scar katsoi Amya hämmästyneenä. Vuoden?

”Ihanko totta? Mitä tapahtui?”
”Miljoonittain pieniä kuutioita ilmestyi yön aikana. Tohtori tuli paikalle selvittämään sitä ja joutui sen takia elämään kokonaisen vuoden tavallista elämää. En ole oikein vakuuttunut siitä, että hän pärjäsi. Hän ei pysynyt melkein hetkeäkään paikallaan ja valitti, että tulisi hulluksi, jos ei pääsisi matkustelemaan edes vähäksi aikaa ajassa ja avaruudessa. Me tietenkin Roryn kanssa tiesimme, että jos Tohtori lähtisi, hän ei muistaisi tulla takaisin kovin pian.” Amy nyökkäsi aviomiehensä suuntaan sanoessaan nimen Rory, ja mies kohotti hieman kättään. Scar tuhahti. Hän ei vieläkään muistanut miehen nimeä oikein mutta oli Riverin hermostumisen jälkeen päättänyt, ettei välittäisi siitä vaan välttelisi tästä puhumista niin pitkään kuin mahdollista.

Hän vilkaisi Tohtoriin ja melkein purskahti nauruun huomatessaan tämän ilmeen. Mies ei näyttänyt alkuunkaan iloiselta, tämä nojaili myrtynein ilmein seinään käsivarret rinnalle ristittyinä ja mökötti. Ajan rouva riensi konsolin ympäri miehen viereen ja pöyhi hiuksiaan ja seisoi suoraan tämän edessä. Hän katsoi Tohtoria silmiin ja sanoi ankarasti: ”Nyt lopetat mököttämisen ja viet meidät jonnekin.” Tohtori ei vastannut vaan jatkoi murjotustaan tuijottaen suoraan eteensä.
”Mökötä sitten!”

Scar käänsi miehelle selkänsä ja marssi pois ohjaushuoneesta käytävälle, jonka määränpäästä hänellä ei ollut tietoakaan. Hän pystyi kuulemaan, kuinka hänen takanaan Amy ja River alkoivat kinastella ja miehet pysyivät ääneti. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt tai kääntynyt takaisin, hän vain vaelsi käytävää pitkin ja yritti olla välittämättä aluksen huminasta, kun tämä yritti saada hänet palaamaan.

Scar kääntyi käytävän risteyksestä vasemmalle ja päätyi kirjastoon. Huokaisten hän istuutui muhkeaan nojatuoliin, joka paljastui heti istumisen jälkeen ihastuttavan upottavaksi, ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän ei jaksanut riidellä Tohtorin kanssa juuri nyt, hän ei olisi jaksanut edes olla tämän nimenomaisen Tohtorin seurassa. Hän kaipasi omaa Tohtoriaan, sitä Tohtoria, johon hän oli ensimmäisen kerran tutustunut tämän tultua tutkimaan hänen seinäänsä ilmestynyttä halkeamaa. Sen jälkeen oli tapahtunut paljon kaikenlaista, hän oli sinkoutunut seikkailuun, jonka loppua hän ei kyennyt näkemään ja jossa kukaan ei tuntunut joko haluavan tai voivan kertoa hänelle yhtään mitään – ja hän alkoi käydä varsin turhautuneeksi sen takia. Hän halusi vastauksia.

Scar kietoi käsivartensa ympärilleen ja nosti jalkansa nojatuolin istuintyynylle, painoi leukansa polviaan vasten ja huokaisi. Koko tilanne oli kietoutunut solmuun, jota hän ei osannut aukaista. Vain Tohtori pystyisi siihen, ja tämä tuntui olevan varsin haluton tekemään yhtään mitään muuta kuin murjottamaan. Scarlett tuhahti tuskastuneena.

Vasta kirjaston ulkopuolelta kantautuvat askelet saivat hänet havahtumaan. Hän kohotti katseensa juuri parahiksi huomatessaan vaaleahiuksisen miehen astuvan sisään. Scar virnisti.

”Raynold?”

Vaalea mies näytti tuskastuneelta.

”Rory.”

Scar hymyili. ”Anteeksi, en millään opi muistamaan sinun nimeäsi.”
”Toisin sanoen et halua oppia muistamaan sitä, koska en usko, että minun nimeni on ihan niin vaikea.”

Scar vain kohautti olkapäitään vaivautumatta vastaamaan. Hän ei itse asiassa tiennyt oliko totuus se, että häntä ei edes kiinnostanut oppia muistamaan miehen nimeä vai oliko tämän nimi vain sellainen, että se ei vain suostunut jäämään punahiuksisen ajan rouvan mieleen.

”Mököttääkö Tohtori vielä?” Scar kysyi Ro-, hän unohti miehen nimen uudelleen.

Vaalea mies nyökkäsi hymy huulillaan. Scarlett voihkaisi.

”Tällä hetkellä lähinnä sen takia, että ei tiedä missä sinä olet ja haluaa sinut ohjaushuoneeseen. Ilmeisesti hän ei voi lähteä TARDISista seikkailuun ilman, että olet koko ajan hänen mukanaan.”

Scarlett kikatti. ”Idiootti!”

Hän ponkaisi ylös tuolistaan ja riensi ovelle. Hänen huono tuulensa oli kadonnut kuin usva aamuauringon noustua taivaanlaelle.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K13| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 15. luk
Kirjoitti: Vlad - 07.01.2015 21:22:49

A/N: Pahoittelut kestosta, tässä on ollut vähän kaikkea välissä, mm. nano. Kuitenkin 17. lukuun asti on ainakin tekstiä kirjotettuna ja yritän palata tiiviimpään julkaisutahtiin. Nysälukua jälleen kerran, mutta ilmeisesti kirjoitustyylille on tapahtunut jotain, koska luvuista ei vain tule enää mitenkään pitkiä..

15. Itkevä enkeli

Scar nojasi ohjaushuoneen seinään ja katseli, kuinka Tohtori kiersi konsolia innokkaana, vaikka alus oli jo laskeutunut. Hän itse asiassa piti tästäkin versiosta Tohtorista, vaikka aikaisempi oli hänelle tutuin. Nykyinen versio vain oli niin suloisen lapsekas innostuksissaan ja myös mököttäessään, tälle ei vain voinut olla vihainen kovin kauaa. Vihaisuus toi hänen mieleensä kapteeni Harknessin ja välikohtauksen dalekien aluksella, ja ajan rouva siveli huomaamattaan olkapäätään kohdasta, johon kapteenin luoti oli osunut. Hän vavahti ja käänsi katseensa jalkoihinsa. Jo pelkät ajatukset Tulikokeesta ja etenkin kapteeni Harknessista saivat hänen verensä kuohahtamaan ja kiukkunsa nousemaan. Scarlett sysäsi ajatukset kiireesti pois mielestään, hän ei halunnut keskittyä menneisiin, kun oli astumassa uuteen seikkailuun.

”Mitä noiden ovien ulkopuolella on?” hän korotti ääntään yllättäen kaikki, jotka odottivat konsolihuoneessa.
”Mitäkö noiden ovien ulkopuolella on”, Tohtori hymyili kieppuessaan ympäri kuin lapsi, joka oli juuri saanut kuulla joulun tulleen etuajassa ja hieroskellessaan käsiään. ”Noiden ovien ulkopuolella odottaa New York. New York vuonna 1926, mainio vuosi, paljon kaikenlaista.”

Scarlett hymyili ja riensi oville. Hän työnsi ne auki ja jäi seisomaan ovensuuhun suu auki.

”Vai New York vuonna 1926. Näyttäisi minusta ennemminkin 2020-luvulta.” Hän kääntyi katsomaan kulmat kurtussa Tohtoria. ”Osuit taas sata vuotta ohi!”

”Taas! Miten niin taas? Minä en yleensä mene sataa vuotta ohi hetkestä, johon olen menossa. Enkä minä edes ohjannut TARDISta, koska River ohjasi. Tämä ei ollut minun virheeni.”

Kukaan ei vaivautunut vastaamaan ajan herralle, joka tuntui mököttävän edelleen siitä, ettei saanut itse lentää alusta, jonka oli kauan sitten varastanut kyllästyttyään elämään Gallifreylla. Lopulta Scarlett turhautui ajan herran mielenosoituksellisiin elkeisiin.

”Okei, Tohtori, me kaikki varmaan tiedämme, ettet pidä siitä että River lentää alusta. Ehkä kannattaisi lopettaa mökötys ja sen sijaan yrittää keksiä, miksi TARDIS toi meidät tänne ylipäänsä.”

Tohtori näytti havahtuvan mietteistään ja nyökkäsi. He kaikki viisi poistuivat aluksesta, ja Amy voihkaisi päästyään ulos ja yritti suojata itseään.

”Mahtavaa! 2020-luvun kaatosade! Eikä kukaan tainnut tajuta ottaa mukaan sateenvarjoa?”

Kukaan ei vastannut, mutta River ojensi Amylle öljykangastakin, jonka nuori nainen veti ylleen jaksamatta edes jupista siitä, ettei kukaan enää käyttänyt öljykangastakkeja sateella. Scarlett tihrusti sateen läpi sykkivää metropolia, ja hänen ilmeensä muuttui tympääntyneeksi.

”Kaikki nämä vuodet, ja ihmiset ovat silti yhtä suuruudenhulluja kuin ennenkin.”

Amy kääntyi katsomaan Scarlettia hymy huulillaan. ”Katso, ketä sinä kutsut suuruudenhulluksi.” Sitten tämä kääntyi katsomaan Riveriä ja kurotti tarttumaan toista kädestä, ja sillä hetkellä noiden kahden välillä leiskusi niin voimakas rakkaus, että Scar hämmentyi.

”Onko teidän välillänne jotain?”

Amy katsoi vuoron perään Scarlettia ja vuoroin Riveriä.

”River on minun tyttäreni”, tämä kuiskasi ennen kuin vaihtoi hyvin ylpeän katseen aviomiehensä kanssa.

Scarlett sen sijaan kurtisti kulmiaan ymmärtämättä mitään. River oli siis Amyn ja … tämän aviomiehen tytär, mutta Scarin silmään River näytti vanhemmalta kuin kumpikaan heistä. Tohtori näytti huomaavan ajan rouvan ahdingon, sillä mies kumartui hänen puoleensa, kietoi käsivartensa hänen hartioidensa ympärille ja kuiskasi: ”Aika on mössöä.”

Scarlett hymyili. Hän punoi sormensa Tohtorin sormien lomaan, yritti olla välittämättä siitä epämääräisestä pistosta sydämissään, joka oli peräisin siltä ajalta, kun hän oli vielä naamioitunut ihmiseksi ja kun hän oli vielä niin vieras kaiken tämän kanssa, Tohtorin kanssa, koko tämän elämäntavan ja seikkailujen kanssa. Hän oli muuttunut sen jälkeen, mutta tuon ajan kaiut kiusasivat häntä edelleen, kuiskuttivat hänen korviinsa ja istuttivat epäluulon ja epävarmuuden siemeniä hänen sisälleen niin, ettei hän oikeastaan koskaan tuntenut oloaan täysin luontevaksi. Toki tilanne muuttui aina vain paremmaksi, mutta silti se epävarmuus ei kadonnut koskaan. Se vainosi ja vaivasi häntä, esti häntä nauttimasta ajastaan yhdessä Tohtorin kanssa ja syventämästä suhdettaan tähän. Sillä hän todella piti Tohtorista, hän oli viettänyt koko elämänsä miehen kanssa, jo Gallifreylla he olivat olleet parhaita ystäviä keskenään.

Hän kääntyi katsomaan Tohtoria silmiin, katsomaan noihin tummiin, ikivanhoihin ja niin käsittämättömän surullisiin silmiin, ja hymyili. Hän kohotti toisen kätensä ja taputti kevyesti Tohtoria poskelle ennen kuin vetäytyi kauemmas nauraen.

”Niin se taitaa olla. Sen voin hyvin ymmärtää, kunhan minun ei odoteta muistavan Amyn aviomiehen nimeä tai ymmärtävän, miten River voi olla Amyn ja en muista hänen nimeään–miehen lapsi. Jos minua ei vaadita ymmärtämään tai muistamaan kaikkea, niin voin olla onnellinen ja tyytyä siihen. Jos taas sitä vaaditaan, niin minun on kai pakko alkaa muistamaan ja ymmärtämään sitten. Vaikka jos en ole siinä tähän mennessäkään onnistunut, niin tuskin kovin äkkiä tulen onnistumaankaan.”

Tohtori vain nauroi ennen kuin tarttui Scarlettin käteen ja lähti vetämään naista kohti kaupungin valoja tietäen, että muut seuraisivat perässä. Nämä seurasivat aina perässä, he saattoivat valittaa joskus, turhautua siihen että heidän elämänsä oli jatkuvaa seurataan Tohtoria –leikkiä, mutta koskaan he eivät jättäneet seuraamatta. Edes River ei sanonut vastaan, koska nainen tiesi, että Tohtori oli yleensä oikeassa.

Scarlett huokaisi, kun he kävelivät kohti New Yorkia, hän katseli ympärilleen, mutta ei huomannut mitään, mikä olisi poikennut normaalista. Tietenkin aika oli mennyt eteenpäin hänen omasta ajastaan ja sen aikaansaamat muutokset olivat paikoin varsin merkittäviäkin. Suurimmaksi osaksi kaupunki kuitenkin näytti samanlaiselta kuin mitä se oli ollut vielä 2010-luvulla. Jollain tavalla se oli helpottavaakin, koska mitään järisyttävää harppausta teknologiassa ja maisemassa ei ollut tapahtunut eikä kaupunki näyttänyt siltä, että olisi karannut suoraan jostain pienen budjetin science fiction –elokuvasta. Koko paikka näytti niin täydellisen rauhalliselta, että nainen alkoi olla oikeastaan varsin pettynyt.

”Missä kaikki seikkailu on? Täällähän on tylsää kuin haudassa!”

River katsoi huvittunein ilmein Scaria.

”Sinäkö sitten olet käynyt haudassa?”
”En”, Scarlett tuhahti mutta hymyili sitten, kun River purskahti hersyvään nauruun. Tohtori hymyili kaksikolle, selvästi onnellisena siitä, että nämä tulivat varsin hyvin keskenään toimeen eivätkä kuluttaneet aikaansa riitelyyn.

Lopulta Scarlett vakavoitui.

”Okei, joku selittää nyt minulle, että mitä me teemme täällä.”
”Emme tällä hetkellä mitään. Kuljeskelemme ympäriinsä, katselemme paikkoja ja veikkaisin, että Amy janoaa päästä shoppailemaan. Tällä hetkellä tilanne täällä vaikuttaa rauhalliselta, mutta voisin vaikka vannoa, että se ei ole kestävä tila, kun Tohtori on mukana”, River selitti ennen kuin kaivoi jonkin laitteen – ilmeisesti eräänlaisen skannerin – laukustaan ja tutki sen avulla ympäristöä. Scarlett kohotti kulmiaan.

”No?”
”Ilmakehä on melko stabiili, melko sama rakenne kuin vielä aikaisemmin Amyn aikana, mutta hiilitasot ovat hieman kohonneet. Ja skannauksen mukaan tässä lähistöllä pitäisi olla skannerille entuudestaan tuntematon elämänmuoto. Se on aika harvinaista, koska skannerissa on tiedostot judooneille, dalekeille, zygoneille, kybermiehille, sontaralaisille ja melkein kaikelle muullekin, mitä vain voi kuvitella. Sitä en tiedä, tunnistaisiko skanneri itkevät enkelit. Ne ovat ehkä hieman rajalla johtuen niiden kvanttilukituksesta.”

Scar nyökytteli kiivaasti ja yritti näyttää siltä, että ymmärsi mistä oli puhe, vaikka hän oli täysin pudonnut kartalta. Tohtori tuntui huomaavan ajan rouvan hämmennyksen, sillä tämä kietoi käsivartensa tiukasti tämän ympärille, mutta ei malttanut pysyä aloillaan kovinkaan kauaa ennen kuin lähti rientämään heidän edelleen ja kumartui sitten kaikkien yllätykseksi kontilleen maahan ja nuolaisi ruohikkoa. Tohtori katsoi naurua pidätteleviä ystäviään myrtynein ilmein.

”Tavallista ruohoa.”

Scar nauroi ja riensi kiskomaan Tohtorin ylös.

”Totta kai se on tavallista ruohoa! Me olemme 2020-luvun New Yorkissa, tuskin silloin kasvaa mitään avaruusheinää Maassa.”

Tohtori mutristi huuliaan hyvin epä-Tohtorimaisella tavalla, ja sekä kaikki purskahtivat nauruun näyn takia. Scarlett yritti hillitä kikatuksiaan, mutta varsin pian totesi sen täysin turhaksi. Eikä naurun kohteena oleminen tuntunut miellyttävän Tohtoria ollenkaan, sillä tämän ilme muuttui entistäkin happamammaksi ja tyytymättömämmäksi. Mies murjotti, mutta tämän silmissä näkyi kuitenkin häivä hymyä. Ilmeisesti tyytymättömyys oli enemmän tai vähemmän näyteltyä. Scar teeskenteli, ettei ollut huomannut melkein jopa huvittunutta katsetta ajan herran silmissä ja käänsi varsin mielenosoituksellisesti miehelle selkänsä.

Scar jähmettyi. Hän kurotti toisen kätensä taakseen ja nykäisi Riverin hihaa.

”River?”

River kääntyi katsomaan Scarlettia, mutta myös hän jähmettyi huomatessaan, mitä heillä oli vastassaan. He olivat saapuneet aivan New Yorkin reunamille, mutta se ei ollut asia, joka sai sekä River Songin että Scarlettin järkyttymään. Järkytykselle oli aivan toinen syy – ja se syy oli patsas heidän edessään. Patsas, joka toivotti jokaisen tulijan tervetulleeksi kaupunkiin ja joka sai kaksi sydäntä hakkaamaan kauhusta ajan rouvan rinnassa. Sillä patsas oli enkeli – ja se oli peittänyt silmänsä, aivan kuin se itkisi.

”Ei!”

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K11| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 15. luku 7.1.
Kirjoitti: Frederica - 13.02.2016 15:40:31

Uuuh, mulla on jäänyt häpeällisesti lukuja kommentoimatta. Oon aina ilmestymisen jälkeen käynyt lukemassa ja tykkään tosi paljon! :> Mukavasti käytät sarjassa tuttuja tapahtumia ja elementtejä, mutta heität sekaan tosi paljon hienoja omia juonikuvioita, tapahtumia ja hahmoja. Scarlett on upea hahmo ja tosi kokonainen. :> Tykkään siitä, että hänestä paljastuu uusia puolia sopivan rauhallisessa tahdissa.

Ihanaa, että viimeisimmissä luvuissa Amy ja Rory ovat mukana. :3 Jäin miettimään tuota Scarin kyvyttömyyttä muistaa Roryn nimi. Se on toisaalta hauska elementti, toisaalta tulee mieleen, että tietääkö Scar esim. Roryn pyyhkiytyneen ajasta (jos se siis on tässä tapahtunut) ja ei siksi muista miehen nimeä. Scarlett on hyvin tarkkanäköinen hahmo ja pidän erityisesti siitä, että hän ja Tohtori ovat eri tavalla tarkkanäköisiä. Esimerkiksi tuo kohta, jossa Scar huomaa Amyn ja Riverin välisen tunteen, on tosi hieno.

Sulla on tosi hyvä ote kaikista hahmoista. Oot onnistunut hienosti tuomaan eri hahmoille just heidän omat IC-äänet ja olemukset. Donna on yksi suosikeistani, ja onnistuit hänessä tosi hyvin. Riverisi on ihan helmi ja Tohtorin eri regeneraatiot erottuvat selkeästi toisistaan ja ovat todella omia itsejään. Riverin ja Tohtorin väliset hetket ovat tässä hienoja.

Kauheaan cliffhangeriin jää tämä viimeinen luku! Itkevät enkelit on aina olleet mun mielestä pelottavia!

Hyvää juonenkuljetusta ja tarinankerrontaa, taas kerran! :> Tähän on mahtavaa aina uppoutua.
Kiitos tästä. <3

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K11| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 16. luku 13.2.
Kirjoitti: Vlad - 13.02.2016 22:04:32

Frederica, nawww, ihana kuulla, että oot lukenut tätä edelleen ja että oikein tykkäätkin. Tätä on ollut kieltämättä kauhean kiva kirjoitella ja kiva, että juonikuviot sun muut toimivat. Scarlett on itselleni edelleen ehkä vähän hankala hahmo - tai ainakin näin vuoden tauon jälkeen tästä ficistä, mutta eiköhän se sieltä muistu mieleen uudelleen :)

En ollut itse asiassa miettinyt tuota Roryn nimijuttua sen tarkemmin, että miksi Scar ei sitä oikein halua muistaa. Pitää ehkä koittaa miettiä tuotakin vähän enemmän. Siitä en kuitenkaan voi olla kuin hyvilläni, että hahmot ovat pysyneet IC:nä ja että Tohtorin eri regeneraatiot tunnistaa. Muistan stressanneeni siitä taannoin ihan älyttömästi, koska 11 oli itselleni silloin vielä hyvin vieran.

Suuri kiitos kommentista ♥

A/N: Olen täällä taas jatkon kanssa. Ei siinä mennytkään kuin vuosi. Tätä lukua ei ole betattu, mutta olen yrittänyt noukkia virheet parhaani mukaan pois ja tarkoituksena on betauttaa tämä vielä ja korjailla mahdollisesti löytyvät virheet. Tätä tekstiä on kirjoitettuna tällä hetkellä tämän jälkeen vielä 1 kokonainen luku ja 3 osittaista lukua.

16. New York

Scarlett tuijotti enkelipatsasta silmät selällään kykenemättä uskomaan silmiään. Hän ei osannut irrottaa katsettaan patsaasta ja kun hän vilkaisi nopeasti silmäkulmastaan muita, hän huomasi, että nämäkin tuijottivat patsasta kauhun laajentamin silmin. Scarlett hivuttautui hitaasti lähemmäs Tohtoria, kunnes ylettyi tarttumaan tämän käteen ja hautaamaan lopulta miehen vastustelusta huolimatta kasvonsa tämän takkiin. Tohtori silitti ajan rouvan hiuksia, mutta ei irrottanut hetkeksikään katsettaan enkelistä.

”Pitäkää katseenne patsaassa!” River huusi – melko turhaan, koska kaikkien paitsi Scarlettin katseet olivat jo iskostuneet enkeliin.

Scarlett yritti karistaa pelon mielestään, mutta huomasi nopeasti sen olevan täysin mahdotonta. Hän ei kyennyt tekemään mitään sille ajatukselle, joka jyskytti jossain hänen takaraivossaan ja kiljui, että heidän olisi pitänyt kääntyä mahdollisimman nopeasti ympäri ja palata TARDISiin ja matkustaa jonnekin aivan muualle. Hän kuitenkin tiesi jo valmiiksi, että Tohtori ei koskaan hyväksyisi sellaista ehdotusta, sillä mies ei koskaan jättäisi ketään pulaan.

”Miksi täällä edes on enkeleitä?” Tohtori kysyi matalalla äänellä ja yritti yhä houkutella Scaria ulos omasta pelkomaailmastaan välittämättä siitä, että tehtävä yleensä oli melkein mahdoton.

”En tiedä, täällä on ehkä niille riittävästi ravintoa. Ehkä täällä on halkeama, josta vuotaa aikaenergiaa ja enkelit saavat siitä itselleen ruokaa”, River ehdotti ja Tohtori huokaisi. Selitys oli täysin järkeenkäyvä ja jo sen takia heidän olisi pakko jäädä New Yorkiin ja selvittää asia. He eivät voineet jättää ainuttakaan halkeamaa sulkematta, vaikka heidän olisikin pitänyt keksiä keino ratkaista paradoksi ennen kuin koko maailmankaikkeus alkaisi romahtaa heidän ympärillään. Maailmankaikkeus oli romahtanut jo aikaisemminkin eikä Tohtori halunnut kokea sitä enää uudelleen.

”Siinä tapauksessa meidän taitaa olla parempi jatkaa matkaa ja selvittää tämä”, Tohtori mutisi.

Amy tuhahti ja kiskoi öljykangastakkinsa kaulusta hieman pystympään. Hänen silmänsä eivät hetkeksikään irronneet enkelipatsaasta. Hän kurotti päätään kääntämättä selkänsä taakse ja tarttui tiukasti Rorya kädestä. Rory tuijotti patsasta häkeltyneenä, mies ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt itkevää enkeliä eikä oikein tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt katsoa tai olla katsomatta.

”Tohtori, mitä teemme tämän enkelin kanssa?” River kysyi, tämän toinen käsi piteli skanneria ja toinen harhaili koko ajan lähemmäs hänen vyöllään roikkuvaa asetta, johon Scar ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Tohtorikin tuntui huomaavan Riverin aikeet, sillä mies astui varsin nopeasti lähemmän naista ja tarttui tiukalla otteella tämän ranteeseen.

”Et voi tappaa sitä. Aseilla ei ole mitään tehoa kvanttilukitukseen.”

River virnisti ja iski silmää.

”Tiedän.”

Scarlett kurtisti kulmiaan.

”Miksi sinä sitten näytät siltä, että aiot ampua tuon enkelin taivaan tuuliin?”

River kääntyi hieman, jotta Scarlett näkisi kuinka nainen pyöritti silmiään.

”Minä näytän siltä aina.”

Scarlett naurahti.

”En minä vain ole sattunut huomaamaan mitään sellaista”, hän mutisi ennen kuin iskosti katseensa takaisin enkeliin, mutta vältti vaistomaisesti katsomasta patsasta silmiin. Kulmat kurtussa hän tarttui Tohtorin käteen ja käveli tämän mukana hieman lähemmäs enkelipatsasta. Scarlett kallisti päätään ja katseli jopa hieman uteliaana patsasta, joka yhä piti käsiään kasvojensa edessä aivan kuin olisi itkenyt, vaikka se ei pitänytkään paikkaansa. Hän kyllä tiesi tarinat itkevistä enkeleistä, ne olivat kiertäneet universumin halki ja olipa Tohtorikin tainnut niistä mainita joskus kauan sitten.

”Oletteko aivan varmoja siitä, että tämä on itkevä enkeli eikä ihan tavallinen patsas?” Scar kysyi, kykenemättömänä karistamaan mielestään sitä epätodennäköistä mahdollisuutta, että he olivat vainoharhaisia ja pelkäsivät aivan tavallista patsasta. ”Ihmisethän pystyttävät kaikenlaisia patsaita. Miksi tämä patsas olisi automaattisesti itkevä enkeli, vaikka pakko kyllä myöntää, että se näyttää sellaiselta todella paljon.”

Tohtori veti Scarin tiukemmin rintaansa vasten ja painoi huulensa pehmeästi tämän lyhyisiin, pystyssä sojottaviin punaisiin hiuksiin. Mies pystyi tuntemaan ajan rouvan kahden sydämen kiivaan sykkeen tämän rinnassa, mutta hän ei kyennyt tekemään mitään, jotta olisi voinut rauhoittaa naista tai saamaan tämän sydämet sykkimään edes hieman hitaammin. Hän kuitenkin tarttui naisen kasvoihin ja painoi otsansa Scarin otsaa vasten ja tuijotti suoraan tämän silmiin. Scarlettista koko tilanne tuntui varsin hämmentävältä ja jopa liian intiimiltä, joten nainen puhalsi häkeltyneenä ilmaa Tohtorin kasvoille ja sai tämän nyrpistämään tyytymättömänä nenäänsä ja irrottamaan otteensa.

”Scarlett!” mies huudahti tyytymättömänä ja ajan rouva näytti tälle kieltä.
”Itsepähän ryhdyit lähentelemään.”

Scarlett kuitenkin hymyili vinosti nähdessään Tohtorin myrtyneen ilmeen.

”Äh, älä näytä niin murheelliselta. Yrittäisit sen sijaan keksiä, mitä me teemme tuolle hemmetin enkelille. Emme me kai voi lähteä etsimään halkeamaa, jos meillä on verenhimoinen enkeli kannoillamme. Emmekä toisaalta voi myöskään jäädä kököttämään tähän koko ajaksi, koska meidän pitäisi todellakin löytää se halkeama, jos sellainen täällä on”, Scarlett selitti, palauttaen heidät kaikki jälleen maan pinnalle.

Tohtori huokaisi, mutta ei irrottanut katsettaan enkelistä. Mies hapuili taskujaan varsin kömpelön näköisesti kun ei voinut kääntää katsettaan ja sai lopulta, pienen taistelun jälkeen, äänimeisselinsä esille. Scarlett huomasi äänimeisselin ja kohotti huvittuneena kulmiaan.

”Mitä sinä tuolla ajattelit tehdä?” hän kysyi.

Tohtori vilkaisi Scaria ja virnisti. Ajan rouva kuitenkin huomasi, että miehellä ei itse asiassa ollut aavistustakaan siitä, mitä tämä enkelille tekisi. Sitä kun ei voinut tappaa silloin, kun se oli heidän katseidensa kivettämä – ja silloin kun se ei ollut – no, todennäköisintä oli, että enkeli tappaisi heidät. River, Amy ja Rory eivät irrottaneet silmiään enkelistä, mutta River kallisti hieman päätään ja sanoi:

”Emmekö voisi vain antaa sen koskea meitä. Silloin pääsisimme edes eteenpäin emmekä seisoisi tässä koko päivää. Tällä hetkellä nimittäin olemme tässä vähän hankalasti jumissa.”

Tohtori ei edes harkinnut ennen kuin pudisti päätään. Scarlett oli tämän kanssa samaa mieltä siitä, että heidän ei kannattanut antaa itkevän enkelin lähettää heitä menneisyyteen. He vain päätyisivät jumiin jonnekin ilman alustaan ja enkelit saisivat kunnon juhla-aterian kahdesta ajan herrasta ja kolmesta ihmisestä. Scarlettilla kuitenkin oli idea, jota hän halusi yrittää. Hän ojensi kätensä ja sieppasi äänimeisselin Tohtorin kädestä, välittämättä tämän varsin närkästyneestä huudahduksesta. Scar käänteli laitetta käsissään, yritti päästä perille siitä, kuinka sitä edes käytettiin. Lopulta Tohtori sieppasi sen takaisin.

”Hei! Minulla oli idea!” Scarlett vastusteli ja sieppasi äänimeisselin takaisin. River katseli välikohtausta silmäkulmastaan huvittunut hymy huulillaan ja sama huvittunut hymy kutitteli myös Amyn suupieliä, vaikka tämä ei irrottanutkaan katsettaan patsaasta.

”Jos me voisimme käyttää ääniaaltoja itkevän enkelin kvanttilukituksen vahvistamiseen, voisimme mahdollisesti saada sen vangittua patsaan hahmoon eikä se pystyisi murtamaan lukitusta sillä hetkellä, kun katsomme muualle”, Scarlett selitti yrittäen samalla keksiä, miten hän pystyisi toteuttamaan ideansa. Hän ei ollut koskaan käyttänyt Tohtorin äänimeisseliä, koska Gallifreylla tällä ei sellaista ollut, vaan se oli paljon sitä uudempi villitys jonka kouriin Tohtori oli joutunut. Gallifreyn aikoina ja ennen Aikasotaa Tohtori oli tavannut toimia ilman minkäänlaisia apuvälineitä.

Tohtori kurkki huulet mutrussa, mutta silmät innostuksesta tuikkien ajan rouvan olan ylitse ja lopulta huokaisi naisen korvaan.

”Punainen asetus ja sieltä 97D. Sen pitäisi toimia ja vahvistaa kvanttilukitusta”, Tohtori supatti Scarlettin korvaan, mutta ansaitsi siitä hyvästä läimäytyksen.

”Lakkaa hönkimästä korvaani!” Scarlett kivahti ja vetäytyi kauemmas. Hän istuutui kostealle nurmikolle ja yritti keksiä, miten saisi Tohtorin ehdottamat asetukset asetettua. Hän kuitenkin joutui luovuttamaan ja ojentamaan anovin katsein äänimeisselin Tohtorille, joka esitti jälleen kerran murjottavansa. Scarlett huokaisi.

”Saat uuden solmion tämän jälkeen”, ajan rouva kokeili ja välittömästi Tohtorin silmiin syttyi innokas valo ja mies alkoi touhuta äänimeisselinsä kimpussa.

Scar pyöritti silmiään ja huokaisi. Hän ei voinut uskoa, että Tohtori oli oikeasti niin lapsellinen että tämän sai lahjottua solmiolla tekemään jotain. Omassa mielessään hän läimäytti otsaansa kämmenellään. Hänen katseensa kohtasi hetkeksi Riverin kanssa ja tämä iski Scarille silmää. Ilmeisesti River oli varsin hyvin selvillä siitä, kuinka lapsellinen Tohtori osasi tässä inkarnaatiossaan olla.

”A-ha!” Tohtori hihkaisi ja Scar kuuli tutun, korkean hurinan, jonka äänimeisseli synnytti.

Nainen katseli uteliaana enkeliä heidän edessään. Hän halusi nähdä, tapahtuisiko siinä mitään muutosta vai näyttäisikö se koko ajan samalta. Hän kuitenkin sai huomata, että enkeli näytti aivan kuin värähtävän ennen kuin se jähmettyi. Scarlett haukkoi henkeään.

”Toimiko se?” hän kysyi. Tohtori ja River tuijottivat enkeliä ja jälkimmäinen ajoi muutamia testejä. Lopulta River huokaisi.

”Toimi. Enkeli on nyt kvanttilukittu niin tiiviisti, että se ei tuosta pääse vapaaksi. Ei ainakaan ellei tähän paikkaan tai sen välittömään läheisyyteen synny repeämää, josta tihkuu aikaenergiaa.”

Scarlett nyökkäsi.

”Tässä kaupungissa on kuitenkin pakko olla sellainen jossain.”

Tohtori, River, Amy ja Rory nyökkäsivät jokainen ja yhdessä tuumin he lähtivät kävelemään enkelipatsaan ohitse kohti itse kaupunkia. Scarlett luotti siihen, että Tohtorin kvanttilukituksen vahvistus todella toimi ja pitäisi enkelin tiiviisti vankina, mutta hän ei voinut mitään sille että vilkuili lähes jatkuvasti taakseen – vain nähdäkseen, että enkeli oli yhä samassa asennossa eikä ollut liikahtanut milliäkään sen jälkeen, kun he olivat kääntäneet siitä katseensa.

River huomasi hänen katseensa.

”Epäluuloinen?”
”No joo”, Scarlett hymyili. River palautti hymyn hieman salaliittolaismaisesti.
”Minä myös.”

Scarlett huokaisi helpotuksesta, vaikka hänen olonsa oli kaikkea muuta kuin helpottunut.

”Minun on vain vaikea uskoa, että enkeli todella pysyisi patsaana eikä lähtisi meidän peräämme.”
River hymyili. ”Sama täällä, mutta arvaa mitä.” Scarlett vilkaisi naista uteliaana, kannustaen katseellaan tätä jatkamaan. ”Olen päättänyt, että luotan Tohtoriin. Ainakin niin kauan kuin tämä ei tee mitään ehdottoman typerää, joka tapattaisi meidät kaikki.” River iski silmäänsä. ”Suosittelisin, että sinä tekisit samoin. Luota Tohtoriin, jos se ei vaaranna henkeäsi.”

Scar virnisti.

”Kyllä minä häneen luotan, en vain oikein tiedä, miten minun pitäisi tähän koko tilanteeseen suhtautua. Kaikki tuntuu vain niin uskomattomalta – kuten vaikka se, että olen jollain tavalla sotkenut asiat niin että hypin ajan ja avaruuden läpi täysin holtittomasti, ilman mitään muuta kiintopistettä kuin Tohtori.”

River hymyili surullisesti ja kietoi käsivartensa Scarin hartioille. Kaksikko seurasi muita New Yorkin kaduille eikä kumpikaan heistä kyennyt estämään innostusta ottamasta valtaa. Seikkailu oli kuitenkin aina seikkailu, ja tämä matka oli kovaa kyytiä muuttumassa suurimmaksi seikkailuksi, jonka he olivat koskaan kokeneet. Scarlett hymyili Tohtorin tweed-takkiin pukeutuneelle selälle ja hämmentyi tuntiessaan äkisti pienen, omituisen läikähdyksen sydämissään. Lämmöntunne seurasi läikähdystä miltei välittömästi ja Scar hymyili vieressään kulkevalle naiselle leveästi ennen kuin kiristi askeleitaan ja otti Tohtorin kiinni. Hymy huulillaan tanssien Scarlett pujotti kätensä Tohtorin käteen ja kohotti katseensa kohti taivasta.

”Pelottaako?” Tohtori kysyi huvittuneella äänellä katseltuaan hetken ajan rouvan vapautunutta olemusta. Scar kohotti toista kulmaansa.
”Ei. Miksi pelottaisi? Ainoa pelottava asia tähän mennessä on kvanttilukittu eikä voi tehdä meille mitään. New York ei ole erityisen pelottava kaupunki, tiedän pelottavampiakin paikkoja maailmassa.”
”Ai jaa”, Tohtori mutisi, ottamatta asiaan sen kummemmin kantaa.
”Niin, esimerkiksi New New Delhi. Olisin taatusti kauhusta kankeana, jos joskus joutuisin sinne. Tai Skaro, antaisin mitä tahansa, jos minun ei tarvitsisi enää ikinä kohdata dalekeja tai mennä heidän planeetalleen. Pelkkä ajatuskin karmii.”

Tohtori hymyili. Hymy miehen kasvoilla sai Scarlettin tuntemaan olonsa paremmaksi, tuo hymy oli aina onnistunut rauhoittamaan häntä, vaikka naisesta tuntuikin omituiselta nähdä hänelle niin kovin tutuksi käynyt hymy Tohtorin tämän version kasvoilla. Hän ei kuitenkaan osannut olla vastaamatta hymyyn omalla, miltei yhtä leveällä hymyllään.

Otsikko: Vs: Doctor Who: Memory of Time Lord |K11| adventure, drama, romance, OFC/Tohtori, Rose/Ten | 16. luk
Kirjoitti: Frederica - 15.02.2016 23:24:51

Mukavaa, että tähän tuli jatkoa! :>

Hui tuota itkevää enkeliä! Tässä luvussa käydään kyllä hyvin läpi mitä itkevät enkelit ovat, ja ootan innolla, että miten tässä vielä käy.

Tuo enkelin lukitseminen on hyvä kikka ja minusta toimiva. Nyt en muista oliko sarjassa tuota, mutta joka tapauksessa, selitys on uskottava ja toimiva. :> Pidän myös siitä, että koko tähänastisen tarinan ajan hahmojen ajatukset, ideat ja oivallukset ovat olleet erilaisia. Varsinkin tosiaan tuo, että Scar ja Tohtori oivaltavat eritavoin asioita, on tosi hyvä ja mielenkiintoinen piirre.

Tässä luvussa tuli vähän myös tuollaista mukavaa vihjailua Scarlett / Tohtori parituksen suuntaan. :> Itse tulkitsin heidän välisiään hetkiä näin. : D

Hyvä luku ja jään oottamaan jatkoa, että miten enkeleistä selvitään.
Kiitos tästä. <3

Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Vlad - 03.06.2013 14:39:39