Originaalit > Pergamentinpala

Oot mun elämäni valaisin | K-11 | Alex/Eelis | slices of life, 6/?

<< < (2/2)

Altais:
A/N: Kas näin, eli luku 6. liittyy siis tiiviisti yhteen luvun 5. kanssa. Luvassa on hiukan hurt/comfortia lauantaipäivälle. :) Lisäksi minua aina hiukan kiinnostaa hahmojeni suhde omaan lapsuudenkotiinsa, ja siksi tässä sivutaan hiukan sitäkin.




6. Noutokahvia

Kaukana mäen alla Alex näkee bussin pysähtyvän pysäkille. Hän tietää, ettei voi mitenkään ehtiä siihen, mutta päättää silti juosta. Hänellä on mielessään vain yksi paikka, jonne hän voi nyt mennä. Silloin, kun elämä potkii päähän oikein kunnolla, eikä hänellä ole mahdollisuutta käpertyä Eeliksen kainaloon, hän haluaa Jeren luo. Jere osaa aina sanoa jotain, joka auttaa.

Alex juoksee niin lujaa kuin pystyy. Hetken aikaa näyttää siltä, että hän on sittenkin ehtimässä bussiin. Mutta huonoksi onneksi kengännauha on jäänyt auki, kun hän lähti kotoa niin kiireessä. Hän sotkeutuu siihen, ja ennen kuin ehtii tajuta mitä tapahtuu, hän makaa jo maassa nenä kiinni asfaltissa.

Kipu alkaa levitä kämmenistä ranteisiin inhottavina sykäyksinä, mutta Alex miettii vain sitä, mahtoiko joku nähdä. Ohi kulkeva vanha rouva kumartuu hänen puoleensa ja kysyy, sattuiko pahasti. Alex nousee kiireesti jaloilleen ja vakuuttaa, että kaikki on oikein hienosti. Nainen jatkaa matkaansa ja Alex jää kadulle yksin. Hän katsoo verinaarmuisia kämmeniään, sitten bussin loittonevia perävaloja.

Pää painuksissa hän laahustaa sotkuisen bussipysäkkikatoksen luo, istuu penkille ja valitsee puhelimestaan Jeren numeron. Jere vastaa melkein heti. Tämän turvallisen äänen kuuleminen saa kyynelet Alexin silmiin. Hän ei yleensä kutsu Jereä isäksi, koska tämä on niin paljon nuorempi ja rennompi kuin kavereiden isät, mutta juuri nyt hänen tekisi mieli poiketa tavoistaan.

”Voisitsä mitenkään tulla hakemaan mut?” hän kysyy vaisusti.

”Enköhän”, Jere sanoo rauhalliseen tapaansa. ”Mutta kerro nyt kuitenkin ensin, mitä on sattunut.”

”No kun mä myöhästyin bussista, enkä jaksa nyt millään odottaa seuraavaa”, Alex aloittaa ja kuivaa kasvojaan vihaisesti farkkutakin hihaan. ”Enkä mä voi mennä kotiin, koska Eelis ei halua olla mun kanssa enää. Mä en tiedä, mitä tein väärin, mutta kun mä tänä aamuna heräsin, se oli vaan ihan helvetin vihainen kaikesta. Joku vika mussa kai on, kun mua ei voi rakastaa. Jere, saanhan mä tulla sinne? Ei mulla ole mitään muutakaan paikkaa, minne mennä.”

Alex puree takkinsa hihaa, sillä hän ei haluaisi Jeren kuulevan, että hän itkee. Hänestä tuntuu kamalalta sanoa ääneen, että Eelis ei enää rakasta häntä. Hän haluaisi käpertyä omaan, vanhaan huoneeseensa synkistelemään niin kuin pahimpina teinivuosinaan, ja antaa Jeren huolehtia hänestä hetken aikaa. Sen jälkeen hän voisi alkaa miettiä, miten tästä pääsee eteenpäin, vai pääseekö.

Mutta Jere tuntuu olevan toista mieltä.

”Sä voit aina tulla tänne, jos tilanne vaatii”, hän sanoo. ”Mutta tehdäänpä nyt kuitenkin niin, että vedät hiukan henkeä ja sitten kerrot ihan alusta asti, mitä on sattunut. Sen jälkeen katsotaan, mitä tilanteelle voidaan tehdä. Eiks niin?”

Alex ei ensin haluaisi kertoa. Hän muistaa edelleen ne lukuisat kerrat, kun Jere joutui huomauttamaan hänen siivottomasta huoneestaan ja yleisestä laiskuudestaan silloin, kun hän vielä asui kotona. Jere ei koskaan ollut mikään pikkuasioista nipottaja, mutta jossain hänenkin sietokykynsä raja kulki, ja kun sanomista tuli, Alex tiesi siihen olevan syytäkin.

Kyllä Alex nytkin oikeasti tietää, miksi Eelis sai hänestä tarpeekseen. Hän itse ei olisi halunnut muuta kuin ihanan, pitkän, laiskan aamupäivän kotona rakkaansa kanssa, mutta olisihan hänen pitänyt osata ajatella asiaa myös Eeliksen kannalta. Sitä mukaa, kun hän kertaa aamupäivän kulkua Jerelle, hän alkaa itsekin ymmärtää, mikä meni vikaan.

Lopulta Jeren ei tarvitse tehdä juuri muuta kuin kuunnella. Alex tietää jo itsekin, mitä hänen pitää tehdä. Ratkaisu on niin naurettavan ilmeinen, että hän ei ymmärrä, miten ei tullut ajatelleeksi sitä jo alun perin.


*


Puolta tuntia myöhemmin Alex kiipeää portaat ylös kotiovelleen täynnä uutta itsevarmuutta. Hänellä on kädet täynnä kantamuksia ja sydän täynnä rakkautta. Enää hän ei ollenkaan usko, etteikö Eelis haluaisi olla hänen kanssaan. Sen sijaan hän uskoo, että poikaystävällä on täsmälleen yhtä paha mieli kuin hänellä itselläänkin oli vielä äsken. Mutta ei ole kauan, jos se vain on hänestä kiinni.

Aivan hiljaa hän avaa kotioven, astuu eteiseen ja vetää oven perässään kiinni. Hän potkaisee tennarit jalastaan, laskee ostoskassin eteisen lattialle ja tassuttelee peremmälle. Kummassakin kädessään hänellä on järjettömän iso pahvimukillinen parasta noutokahvia, mitä lähistöltä sai.

Eelis istuu sohvannurkassa pienessä kippurassa, kuulokkeet korvillaan, kasvot piilotettuna polviin. Alex menee hänen luokseen, laskee kahvimukit sohvapöydälle, istuu Eeliksen viereen ja riisuu tältä varovasti kuulokkeet. Eelis säpsähtää, nostaa päänsä ja katsoo häntä. Alexin sydäntä vihlaisee, kun hän näkee poikaystävän itkuiset silmät.

”Allu”, Eelis sanoo särkyneesti. ”Anteeks, kun mä –”

Alex laittaa sormensa hänen suulleen.

”Älä pyydä anteeksi”, hän sanoo. ”Sä olit ihan oikeessa. Mä oon joskus laiska paska, ja unohtelen juttuja enemmän kuin laki sallii. Mut mä voin oppia. Kato nyt. Mä toin sulle kahviakin.”

Alex ojentaa toisen pahvimukeista Eeliksen käteen. Eelis tarttuu siihen hämmästyneenä ja räpyttelee silmiään tietämättä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

”Mä ajattelin, että juodaan nää nyt ensin ihan rauhassa, ja sit mä autan sua siivoamaan”, Alex jatkaa. ”Myönnetään, että mä inhoan siivoamista, mut ehkä siitä yhdessä selvitään. Ja kun ollaan valmiita, mä vien sut ulos syömään. Vaikka sushibuffettiin, jos haluat? Ai niin, ja lähikaupasta sai muuten kolme pakettia kahvia kympillä, se oli vissiin joku plussakorttitarjous tai jotain –”

Alexin lause keskeytyy, kun Eeliksen huulet ovat yhtäkkiä hänen huulillaan ja sormet niskahiuksissaan. Poikaystävän mukista läikkyy hiukan kahvia Alexin harmaan hupparin rinnuksille, mutta hän ei välitä, vaan vetää Eeliksen lähemmäs ja suutelee takaisin.

”Mä rakastan sua”, Eelis mutisee. ”Onneks sä tulit takaisin. Mä olin sulle niin ilkeä… mä vähän pelkäsin, ettet sä ehkä enää –”

”Mä tuun aina takas sun luo”, Alex sanoo ja silittää hellästi Eeliksen selkää. ”Mäkin rakastan sua, enkä aio antaa meidän jutun kaatua mihinkään typerään pikku riitaan.”

Eelis huokaa syvään, asettuu mukavasti Alexin kainaloon ja ottaa pitkän huikan kahvimukistaan. 

”En mä edes alun perin ollu vihainen sulle”, hän sanoo hiljaa. ”Vaan… tänään on mutsin syntymäpäivä. Mä oon miettiny jo monta päivää, pitäiskö sen luona mennä käymään, tai ainakin soittaa tai jotain, mut kun se ei oo niin helppoa…”

”Niin. Mä tiedän. Ja mä ajattelen, et sun pitää tehdä niin kuin susta itestä tuntuu hyvältä.”

Eelis ei tapaa äitiään usein, eikä pidä tähän muutenkaan paljon yhteyttä. Hän puhuu vain harvoin lapsuudestaan, mutta Alex tietää silti, että vanhat asiat painavat joskus hänen mieltään. Eelis on muuttanut kotoa hirveän nuorena, koska sitä ennen hän joutui huolehtimaan itsensä lisäksi äidistäänkin, joka ei pystynyt pitämään oman elämänsä lankoja käsissään.

Useimmiten Alex on sitä mieltä, että on parempi keskittyä elämiseen kuin vanhojen asioiden kaivelemiseen. Mutta tänään Eelis haluaa puhua, ja Alexista se tuntuu täsmälleen oikealta.

”Silloin, kun mä olin pieni”, Eelis sanoo. ”Niin mä en kehdannu tuoda kavereita kotiin, koska mutsi ei ikinä siivonnu siellä. Meidän koti oli varsinainen kaatopaikka. Mä en halunnu edes kuvitella sitä kuittailun määrää koulussa, jos juttu olis lähteny leviämään. Mua vähän kiusattiin jo valmiiksi, koska mulla oli usein likaiset vaatteet. Vähän vanhempana mä opettelin ite siivoomaan ja pesemään pyykkiä, mut se oli aika toivotonta, koska mutsi… no joo. Se sotki paljon enemmän kuin mä ehdin siivota. Mun elämä helpottu tosi paljon, kun mä muutin pois. Mut nyt edelleen… kun mulla on vähän huonompi päivä, musta tuntuu, etten mä kestä edes ihan tavallisia elämisen jälkiä. En mä silti sais purkaa sitä suhun.”

Alex pitelee Eelistä lähellään ja antaa tämän puhua. Hän yrittää kuvitella pienen Eeliksen sotkuisissa, epäsiisteissä vaatteissa, mutta se on hankalaa. Hänen tuntemansa Eelis on aina ollut erittäin tarkka siitä, että vaatteet ovat siistit ja hyvännäköiset, istuvat täydellisesti hänen ylleen ja sopivat väriensäkin puolesta yhteen. Eeliksen hiukset eivät ole koskaan likaiset eivätkä kynnet liian pitkät, hän tuoksuu aina hyvältä ja käy suihkussa joka päivä, joskus jopa kahdesti.

Lopulta Alex ajattelee kuitenkin, että Eeliksen kertoma käy järkeen aika hyvin.

”Pitäisköhän meidän alkaa vähitellen hommiin, että päästään joskus sinne syömäänkin”, hän sanoo ja suukottaa Eelistä hellästi ohimolle. ”Sushibuffat on yleensä tosi suosittuja lauantai-iltaisin. Mä ajattelin, et mentäis ennen pahinta ruuhkaa.”

Eelis on samaa mieltä. Hän vetää Alexin lähelleen pitkään, hitaaseen suudelmaan ja mutisee Alexin huulia vasten, että tämä on järjettömän ihana ja rakas.

Mutta ennen kuin he ehtivät nousta sohvalta, Eelis tarttuu Alexin käsiin. Alex on jo unohtanut asfaltti-ihottumansa, mutta nyt Eelis kääntää hänen kämmenensä ylöspäin ja katsoo niitä ennen kuin hän ehtii estää.

”Sä oot loukannu ittes”, Eelis sanoo ja katsoo Alexia kulmat kurtussa. ”Mikset sä sanonu mitään?”

Alex vain nauraa ja kertoo kompastuneensa matkalla kauppaan. Hän vakuuttaa olevansa täysin kunnossa, koska kuka nyt parista pintanaarmusta välittää. Mutta Eelis haluaa heti puhdistaa ja laastaroida Alexin haavat eikä kuuntele vastaväitteitä. Alex antautuu mielellään poikaystävän hoivattavaksi, mutta vain hetkeksi. Sitten hän nousee sohvalta ja toteaa, että pitää ryhtyä töihin, koska kylpyhuone ei osaa siivota itse itseään.

Eeliksen mielestä Alexin ei todellakaan pitäisi tänään siivota, koska hänen kätensä ovat kipeät. Hän ehdottaa, että hoitaisi viikkosiivouksen tällä kertaa kokonaan, ja että Alex ottaisi sillä aikaa rennosti. Eeliksen mielestä työnjakoa ehtii hyvin miettiä uudelleen ensi viikonloppunakin. Mutta Alex toteaa rauhallisesti, ettei se käy, ja lisää vielä, että onhan kumihanskatkin keksitty. Hän hakee siivouskaapista Eeliksen pitkävartiset, keltaiset siivouskäsineet ja kiskoo ne laastaroituihin käsiinsä.

Hän suutelee Eelistä vielä kerran ennen kuin laittaa kuulokkeet korvilleen ja vetäytyy itsekseen hyräillen kylpyhuoneeseen pesuaineen, rätin ja juuriharjan kanssa. Aamuisen mielipahansa hän on jo onnellisesti unohtanut.

Skorpioni:
Olipas tämä kiva löytö! Tykkään siitä, että nämä on vähän toisistaan irralisia/erillisiä vähän lyhyempiä pätkiä, mutta on kuitenkin koottu yhteen ja rakentavat pala palalta kuvaa hahmojen elämästä ja he käyvät vähitellen tutummiksi :) Nämä oli kauhean söpöjä, vaikka seassa oli vähän tummempiakin teemoja. Pidän myös siitä, miten näissä pyöritään hyvinkin arkisten asioiden äärellä, on tenttiin lukemisen stressiä, aikaisia aamuherätyksiä ja siivousriitaa ja sitten siellä seassa pieniä arkisia hellyydenosoituksia ja toki vähän suurempiakin rakkaudentunnustuksia :) Ihanaa, että riidat saatiin selvitettyä ja molemmat tajusivat toimineensa vähän tyhmästi. En nyt osaa sanoa mitään järkevämpää, muuta kuin että näistä tuli kovin hyvä mieli, kiitos kun kirjoitit! Luen myös mielelläni lisää poikien elämästä. :)

valokki:
Olipas kiva löytää tämä Kommenttikampanjan kautta! Liian harvoin tulee originaaliosastoilla pyörittyä, vaikka selvästi pitäisi enemmänkin.

Ihan ensin pitää mainita, että pidän kovasti siitä, miten olet tämän tarinan rakentanut. Jokainen osa tarjoaa uuden, pienen ja eheän kurkkauksen poikien elämään rakentamalla aina edellisen osan päälle. On myös tosi kiva, kun kerrot tarinaa vähän vuoronperään kummankin pojan näkökulmasta, jolloin tuntuu, että kumpaankin pojista pääsee tutustumaan pintaa syvemmältä.

Ennen kuin aloi lukemaan tätä, en lukenut alkutiedoista muuta kuin otsikon (josta muuten tykkään kovasti ja joka mut alun perin tämän houkutteli lukemaankin), parituksen nimen ja slice of life. Slice of life on yksi mun lempigenreistä, ja sitä tässä todellakin oli samaistuttavankin paljon. Oli ihanaa lukea poikien arjesta iloine, suruine ja ihan neutraaleine arkisine asioineen, mikä saikin tämän tarinan tuntumaan hyvin aidolta ja elämänmakuiselta. Omista opiskeluajoista ei ole vielä niin pitkä aika, mutta sen verran pitkä kuitenkin, että tämän tarinan kautta pääsi kunnolla nostalgisoimaan, miltä tuntuikaan istua puuduttavalla luennolla, kuinka auttamattoman pitkät jonot opiskelijaravintoloissa olikaan, kuinka vaikeaa oli saada rahat riittämään ja kuinka vaikeaa oli keskittyä läksyihin tai tentteihin lukemiseen, kun ajatukset harhailivat usein aivan muualla. Toisaalta elämä ei onneksi ollut pojille pelkkää selviytymistä, vaan arjessa oli koko ajan läsnä myös kivoja asioita, joista suuri osa liittyi siihen, kuinka paljon he todella nauttivat yhteisestä arjesta ja toistensa seurasta. Molemmilla vaikutti olevan koko ajan oikein tuntosarvet koholla toistensa suhteen, ja he huomasivat koko ajan toisistaan erilaisia pikkujuttuja keskellä arkea, mikä sai heidät tuntemaan milloin hellyyttä ja välittämistä ja milloin taas intohimoa toista kohtaan.

Poikien suhteesta lukeminen oli tässä ehdottomasti parasta. Välittäminen toista kohtaa väittyi heistä niin selkeästi, kun pääsi lukemaan kummankin omista päänsisäisistä ajatuksista ja huomioista toiseen liittyen, minkä lisäksi he näyttivät tunteitaan myös ulkopuolelle. Pojat olivat hyvin erilaisia keskenään, kun Eelis vaikutti enemmän välillä liikaan murehtimiseen taipuvaiselta suunnittelijaluonteelta, kun taas Alex elää selvästi enemmän hetkessä ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Poikien väliset eroavaisuudet äityvät parista viimeisestä osasta päätellen välillä riidoiksi, mutta ainakin tämän riidan he sopivat onneksi hyvin nopeasti, kun molemmat tajuavat, mitä tulivat tehneeksi väärin ja ovat valmiita tulemaan puolitiehen vastaan. Poikien keskusteluyhteys on todella hyvä, ja he uskaltavat selvästi luottaa toisiinsa, vaikka se välillä vaatisikin hieman maanittelua ja suostuttelua puhumaan.

Kiitos hurjan paljon näistä osista! Jään varmasti jatkossakin seuraamaan, miten poikien tarina etenee. :)

Pahatar:
Lämpimät onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! :D Käytänkin tilaisuutta hyväkseni ja kommentoin tätä Alex/Eelistä, jota en ole vielä ehtinyt kommentoida, vaikka olen lukenut tätäkin aina uuden osan nähdessäni, ja nyt uudelleen. Minä kyllä ihailen sitä, miten paljon kirjoitusideoita sinulla on, ja miten monipuolisesti ja hyvin osaat luoda erilaisia henkilöhahmoja, mikä on varmaan yksi suurimpia haasteita originaalia kirjoittaessa. :)

Vaikka tämä jatkis kertookin näistä nuorista miehistä, tavallaan tämä taustoittaa myös Jeren yksityiselämää ja menneisyyttä. Minusta on hauska ajatella, että Jerellä oli poika, joka oli jo aikuinen, vaikka Jere ei ilmeisesti ollut tämän kanssa kovin paljon perinteistä perhe-elämää viettänytkään, tai tällaiseen käsitykseen olen jäänyt. Kun Alexia vertaa Jereen, minusta hänessä oli samanlaista tuo impulsiivisuus, joka ei läheskään aina johtanut hyvään. :( Mutta sitten Alex oli Jereen verrattuna ehkä kiltimpi ja herkempi, ja ajattelin sen johtuvan siitä, ettei hänellä ollut yhtä raskaita kokemuksia takanaan. Alex/Eelis -pari on minusta jotenkin hersyvän hauska siinä mielessä, että kun toinen on ihan liian tarkka murehtijatyyppi, ja toinen eräänlainen boheemiluonne, eihän siinä yhteentörmäyksiltä vältytä. ;D Mutta onneksi he rakastivat toisiaan niin paljon, että sen avulla ongelmat saadaan aina jollain tavoin ylitettyä. :)

Ensimmäisessä osassa oli aivan ihana aamutunnelma, ja jollain tapaa kiireetön sellainen siitäkin huolimatta, että oli menoa ja piti herätä. Tietenkin Alex on näistä kahdesta se aamu-uninen, kuinka muutenkaan? :D Tuo ”vielä viisi minuuttia” on itsellekin niin tuttua etenkin nuoruudesta, ja sen myötä sympatiat olivat molempien puolella, sekä Eeliksen, joka joutui huolehtimaan paitsi itsensä niin myös poikaystävänsä ylös saamisesta, mutta myös Alexin. Totta kai tämä näytti Eeliksen silmissä maailman ihanimmalta juuri tuollaisena:


--- Lainaus ---Nyt Eelis vain seisoo siinä sängyn vieressä ja katselee nukkuvaa poikaystäväänsä, joka on kaunis ja suloinen mutta toivottoman aamu-uninen.
--- Lainaus päättyy ---

Toisessa osassa vähän mietin, mitenhän Alexin opintojen mahtaa käydä, jos hän on hakeutunut juuri tuolle alalle pelkästään Eeliksen takia, eikä muuten tunne siihen veren vetoa? :( Mutta ehkä Alexin opiskelut sujuivat silti välillä ihan hyvin. Minulle tuli tästä sellainen tunne, että Alexilla oli jatkuva ikävä Eelistä, ja siinä oli jotain hyvin koskettavaa. Tässä tuli niin hyvin esiin molempien luonteet, kun Eelis murehti huomista tenttiä heidän molempien edestä, vaikka Eelis oli ihan varmasti lukenut sitä varten todella hyvin, kun taas Alex ei surrut omia lukemisiaan, vaikka olisi ehkä pitänytkin. Alex osasi kuitenkin tasapainottaa Eeliksen stressaamista hyvin, sillä Eelis olisi muuten opiskellut ja hermoillut ihan liikaa. :) Tämä loppu oli ihana, en osaa sitä sen paremmin kuvata:


--- Lainaus ---”Mä oon lukenu tositosi ahkerasti koko illan. Nyt mä oon ansainnu pienen tauon ja vähän hellyyttä mun rakkaalta.”

Eelis mutisee jotain sen tapaista, kuin että niinpä tietysti, mutta enempää hän ei ehdi, kun Alex on jo kaikkialla – huulilla, vaatteiden alla, iholla, hiuksissa.
--- Lainaus päättyy ---
   

Kolmannessa osassa en voinut muuta kuin pyöritellä päätäni Eeliksen huolille. Nuoruuden pitäisi olla ihmisen parasta aikaa, mutta tuntui että Eelis murehti itsensä lähes sairaaksi, tai ainakin unettomaksi. :( Ymmärrän Eelistä hyvin, kun kyllähän huoli toimeentulosta on hirveän raskasta, etenkin kun joutuu tasapainoilemaan opintotuen ja töissä käymisen välillä. Silti on ihan kamalaa, että nuoruus kuluu surressa, ja vaikka Alex oli luonteeltaan ehkä vähän liikaakin sitä toista ääripäätä, hänen rennossa asenteessaan on jotain todella kadehdittavaa. Eelis tunsi sen myös, ja minusta oli aivan ihanaa, miten Alex onnistui lievittämään Eeliksen murheita nukkuessaankin. :) Tämä oli tässä osassa ehkä se suosikkikohtani:


--- Lainaus ---Yön hiljaisuudessa Eelis saattaa viettää tuntikausia vain katsellen Alexia, silitellen varovasti tämän hiuksia ja kuunnellen unisen hengityksen tasaista tuhinaa. Viime yö oli niin kurja, että hänen olisi tehnyt mieli herättää Alex vain saadakseen puhua tälle hetken, ja ehkä hän olisi myös voinut käpertyä tämän kainaloon turvaan pahalta maailmalta. Alexilla on ihmeellinen taito saada Eeliksen piinallisten ajatusten loputon kierre katkeamaan, ja varmasti tämän lämmin läheisyys olisi auttanut tälläkin kertaa.
--- Lainaus päättyy ---
     

Neljännessä osassa olin ihan sydäminä siitä, miten intensiivistä Alexin ja Eeliksen yhdessäolo oli, vaikka sitten oppilaitoksen naulakoilla keskellä lounasruuhkaa. Tuntui, että juuri tuolla hetkellä molemmat näkivät vain toisensa, ja ihastelin sitä, miten hyvin he ymmärsivät toisiaan. :) Eeliskin taisi huomata, että päivänvalossa huolet asettuivat paremmin mittasuhteisiinsa, ja Alex tuki Eelistä niin hienosti sen sijaan, että olisi vain käskenyt olla murehtimatta. Minusta oli ihanaa, että Alexin tuki oli Eelikselle niin tärkeää, ettei hän välittänyt siitäkään, näkikö joku heidät yhdessä vai ei, vaikka muuten ei halunnutkaan julkistaa heidän suhdettaan. :) Tämä oli todella kaunis kohta:


--- Lainaus ---Eelis yrittää nauraa, mutta Alex kuulee, miten tiukkaa se tekee. Kun Eelis ei edelleenkään vetäydy kauemmas, hän ottaa tämän kasvot käsiinsä ja silittää peukaloillaan poskien ihoa.

”Mä otan aina kiinni”, hän sanoo. ”Mä en anna sun pudota maailman reunan yli, okei? Sä voit luottaa siihen. Mut jos sulle vielä tulee sellanen olo, niin sun pitää herättää mut. Ihan mihin aikaan yöstä tahansa. Onko selvä, Eelis?”
--- Lainaus päättyy ---

Viiden luku olikin sitten melkoinen pudotus maan pinnalle, ja vaikka se ahdisti minua, ymmärsin sitä oikein hyvin. Jo omienkin sotkujen korjaaminen ottaa välillä koville, ja toisen sotkut tuntuvat ylivoimaisilta. Minua vähän nauratti, kun Alex ja Eelis toivat minulle tässä suhteessa mieleen Siriuksen ja Remuksen, siis sellaisina kuin heidät näen. ;D Muuta huvitusta tässä ei sitten ollutkaan. Jälleen kerran oli niin helppo ymmärtää molempia: siivouksesta ja kahvin puutteesta ahdistunutta Eelistä ja rentoa Alexia, joka heti herättyään joutui Eeliksen kiukun kohteeksi. Silloin tilanne menee helposti yli, ja molempien tulee sanottua tai tehtyä jotain, joka sitten kaduttaa. :( Pidin tästä sananvaihdosta kaikesta angstisuudesta huolimatta, koska tämä oli niin todenmukainen:


--- Lainaus ---”Mun ei ehkä tarvitsis olla, jos säkin vittu edes joskus korjaisit sun omat jäljet!” Eelis huutaa. ”Päiväkoti-ikäinenkin osaa viedä omat likapyykkinsä pyykkikoriin, mutta sä vaan et osaa! Tää kämppä on kuin joku vitun kaatopaikka, ja mä en jaksa tätä enää! Joko sä opettelet laittaan tavarat sinne, minne ne kuuluu, tai sit hommaat oman kämpän, jossa voit elää omien sotkujes kanssa just niin kuin tykkäät! Mä en osaa edes sanoin kuvailla, miten paljon mua syö, kun sä et koskaan -”

”Selvä homma”, Alex sanoo, työntää tuolinsa vauhdilla kauemmas pöydästä ja nousee. ”Ei sun tarvii sanoo enempää. Kyllä mä tajusin jo. Toisin kuin sä luulet, mä en ole ihan täysi idiootti.”
--- Lainaus päättyy ---

Viidennen luvun loppu oli niin ahdistava, että onneksi tuli vielä uusi luku. Ihastelin tuota, miten Jere sai Alexin jälleen oikealle tolalle ihan pelkästään kuuntelemalla, ja minulle tuli mieleen, että Jere ei ollut ollenkaan niin huono isä kuin mitä ehkä itse ajatteli. :) Selvästi tämä ei myöskään ollut ensimmäinen kerta, kun Jere oli tukenut Alexia tämän elämän vaikeissa tilanteissa, tai selvitellyt nuorenparin välejä. Olin todella iloinen, kun Alex ei sitten mennytkään Jeren luokse, vaan palasi kotiin, niin kuin pitikin. :)

Minua liikutti kovasti tuo varmuus, että Alex tiesi Eeliksellä olevan yhtä paha mieli kuin mitä hänellä itselläänkin oli ollut. Joku toinen olisi varmaan pelännyt toisen olevan vielä vihainen ja jatkavan riitaa, mutta Alex oli huolissaan vain siitä, miten pahalta Eeliksestä tuntui, ja se oli todella ihanaa. Alex oli ihan loistava, kun toi kahvia sekä mukissa että paketeissa, ja osasi löytää juuri ne oikeat sanat, mitkä pitikin. :) Tämä sovinnonteko sulatti minut aivan täysin:


--- Lainaus ---”Mä rakastan sua”, Eelis mutisee. ”Onneks sä tulit takaisin. Mä olin sulle niin ilkeä… mä vähän pelkäsin, ettet sä ehkä enää –”

”Mä tuun aina takas sun luo”, Alex sanoo ja silittää hellästi Eeliksen selkää. ”Mäkin rakastan sua, enkä aio antaa meidän jutun kaatua mihinkään typerään pikku riitaan.”

Eelis huokaa syvään, asettuu mukavasti Alexin kainaloon ja ottaa pitkän huikan kahvimukistaan.
--- Lainaus päättyy ---


Sitten kun Eelis alkoi puhua äidistään ja lapsuudestaan, moni asia selvisi ihan toisella tavalla kuin mitä ensi alkuun ajattelin. Oman kodin sotku toi tietysti Eelikselle mieleen kaaoksen lapsuudessa, ja onhan se ihan kamalaa, että hän yritti pitää huolta lapsuudenkotinsa siisteydestä siinä onnistumatta. Olen monesti ajatellut, että lapset sotkevat monta kertaa enemmän kuin mitä vanhemmat ehtivät siivota, mutta tajusin vasta nyt tätä lukiessa, että toisin päin se on ihan hirveän paljon pahempaa. :( Tällä taustalla ymmärrän nyt niin paljon paremmin senkin, miksi Eelis vielä nuorena aikuisenakin murehtii kaikesta. Siitä on varmasti tullut hänelle toinen luonto, kun joutui ottamaan kaikesta vastuuta liian nuorena, ja lapsuus oli turvaton, varmaan muutenkin kuin sotkuisen kodin muodossa. :(

Loppu oli ihana, kun Eelis paikkasi Alexin haavat, ja päivä jatkui hyvän mielen ja siivouksen merkeissä, ja sushibaariin menokin oli tiedossa. :) Tämän kuudennen luvun myötä tuli minulle todella hyvä fiilis ja sellainen tunne, että kyllä kaikki järjestyy, kun vain on rakkautta, niin kuin tässä tarinassa. Suuri kiitos tästä tarinasta ja sunnuntaipäivän ilosta. Jään odottamaan tähän jatkoa ihan niin kuin tuohon toiseen Jere/Mikko -jatkikseesi. :)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[*] Edellinen sivu