Originaalit > Sanan säilä

Kagami | S, one-shot

(1/1)

Furoxrea:
Nimi: Kagami
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei varsinaisesti ole mitään, mistä pitäisi varoittaa... Mainittakoon kuitenkin, että tarinassa esiintyvä laulu on teemaltaan melko synkkä.
Yhteenveto: Kun olet voimallisen esineen haltija, sinulle tulee sattumaan kaikenlaista. On kuitenkin joitain asioita, jotka vain jäävät hämmästyttämään.
Tekijänoikeudet: Kensuke kuuluu Shibafanille. Kaikki muu on minun omaani.
A/N: Tämä tarina on kiitokseni Shibafanille siitä, että sain hänen ansiostaan tietooni erään ihanan kappaleen Kazuhiko Inouelta. Kaiketi tämä on samalla jonkin sortin fan ficci liittyen hänen omaan animaatiosarjaansa, Kensukeen. (Ensimmäisen jakson voit katsoa tästä.)
Inspiraation tähän sain Ayanen biisistä Endless Tears... Jotenkin tuosta kohdasta 2:52 eteenpäin näin tämän tarinan tapahtumat mielessäni. Suunnitteluvaiheessa tämä vaikutti siltä, ettei tästä kovin pitkää tulisi, mutta hupsista. Yllättäen tämä venyikin melkein viiteen sivuun.
Paljon oli ongelmia ja hampaiden kiristelyä tätä kirjoittaessani, mutta hengissä selvittiin. Ei tämä mielestäni erityisen hyvä ole, mutta ihan kelpo kuitenkin.

Hauskinta oli tuon laulun kirjoittaminen XD


Kagami

Ei ole helppoa olla voimallisen esineen haltija. Monet haluavat havitella voimaa, josta sinut on määrätty huolehtimaan. Et saa heiltä sielunrauhaa. Mitä päättäväisempiä he ovat, sitä huonompi homma sinulle. On raskasta touhua pitää huolta voimasta, ettei se vaan joudu vääriin käsiin. Jos niin kävisi, voitaisiin sanoa puolelle maailmaa hyvästit – ja kaikki syyttäisivät sinua siitä hyvästä. Mikäli siis olet silloin vielä hengissä.

Ei, ei paineita.

Silmän kantamattomiin ulottuvan ikivanhan tammimetsän vieressä levittäytyi vehreä niitty, jolla kasvoi paitsi ruohoa, myös joitain niittykukkia. Maasto oli hieman epätasainen, sillä siellä täällä kohosi pieniä kukkuloita. Yhdellä näistä seisoskeli nuori koira, jolla oli oranssi turkki lukuun ottamatta kuonoa, poskia, käpäliä ja vatsapuolta, jotka olivat valkeat. Koiran ruskeiden silmien yläpuolella otsaa koristi kaksi valkoista täplää, ja pystyt korvat olivat tummanharmaat. Kaulassaan tällä oli ruskea kaulapanta, jota koristi viisi kultaista napukkaa, joista keskimmäinen oli muita suurempi. Hän oli Kensuke, voimallisen esineen haltija ja suojelija.

Kensuke katseli taivaalle, jonka laskeva aurinko oli maalannut lämpimänoranssiksi päivän viimeisillä säteillään. Maisema kylpi kultaisessa valossa. Koira kohotti nokkansa niin korkealle kohti taivasta kuin suinkin sai ja sulki silmänsä. Lintujen riemukkaan sirkutuksen kaikuessa ilmassa, hänen kasvoillaan käväisi hienoinen hymy. Sillä hetkellä kaikki tuntui niin rauhalliselta. Se oli mieluisaa vaihtelua hänen toiminnantäyteiseen arkeensa. Jos vain pieni tuulenhenki olisi ollut liikkeellä, silloin kaikki olisi ollut täydellistä. Tuuli, joka puhaltaisi mukanaan kaikki hänen murheensa pois…

Nuori koira avasi silmänsä. Tämäkään rauhallinen hetki ei kestäisi niin kauaa kuin hän toivoisi, mutta hän halusi kuitenkin nauttia siitä täysin siemauksin. Kensuke kellahti maahan, asettuen makaamaan selälleen ja koivet kohti taivasta. Hän sulki uudelleen silmänsä ja syventyi kuuntelemaan luonnon ääniä. Tuskinpa kukaan yllättäen syöksyisi hänen kimppuunsa pilaamaan rennon tunnelman.

Mutta kuten arvata saattaa, juuri kun hän oli asiaa ajatellut, kävikin juuri niin – eräällä tapaa.

Tuskan huudot ilmassa raikuu, aurinko lopullisesti mailleen painuu
Kuolleet heräävät henkiin, kauniit pirut kohtalojen langat kerii
Kohta kuohaa meri, maat tahraa kirkas veri

Yllättäen ilman halki kajahti vertahyytävä laulu. Kensuken silmät rävähtivät auki ja hän nousi istumaan. Vaikka laulajan kirkas ääni kuulosti kauniilta, tapa, jolla hän lauloi, oli selkäpiitä karmiva. Hänen laulunsa kumpusi suoraan sydämestä – ja riemuitsevalla sävyllä. Laulaja lauloi ilolla noita kammottavia säkeitä. Se puistatti nuorta koiraa. Sitten hän huomasi, kuinka joku hyppelehti niityn halki metsää kohti. Hän oli kettumainen olento, jonka turkki oli kokonaan aavemaisen valkoinen ja häntä oli kaksi kertaa pidempi, kuin hänen kehonsa. Hänellä oli niin kirkkaanvihreät silmät, että näyttivät melkein hohtavan.

Pian me kaikki vainajia olemme, sinä ja minä sekä perheemme
Tuomion päivän joku meistä toi, eikä sitä kukaan kieltää voi
On turha edes hakea turvaa, yritä vain ja teille paholaiset nauraa

Kensuke kohosi seisomaan, seuraten katseellaan kamalaa laulua hoilottavaa olentoa. Hän hyppeli sulokkaasti eteenpäin, eikä hänen laulunsa ihme kyllä kärsinyt lainkaan pomppujen aiheuttamista tömähdyksistä. Nuori koira mietti, kuinkahan tervejärkinen tuo olento mahtoi olla, kun tuollaisia veisasi itsekseen. Tai noh, olihan hänkin paikalla, mutta tuskinpa toinen hänelle lauloi… Vai lauloiko?

Kaikki aikaansaannoksemme tuhoutuu, taivaaltakin katoaa kuu
Vaan eipä se ole kaiken loppu, olisi tylsää, jos meiltä katoaisi kaikki hoppu
Ruumis tuhoutuu, mutta sielu voi jäljelle jäädä, ainakin tappavalla lohikäärmeellä on jotain, mitä syödä

Viimeisimmät säkeet kuullessaan Kensuke luimisti korvansa. Hänelle tuli sellainen olo, kuin jokin velloisi hänen vatsassaan. Ei se johtunut siitä, että hänestä laulun sanat olivat niin hirvittävät. Koiran mieleen vain änkesi väkisinkin ajatus, että olento lauloi tulevaisuudesta, joka odotti, mikäli hän epäonnistuisi tehtävässään suojella pantaa. Tosin… Koituisiko siitä ihan noin ikävät seuraukset, jos niin kävisi? Kensuke epäili sitä. Vaikka, eihän sitä ikinä voinut olla varma…

Koira säpsähti, kun kettuolento kajautti ilmoille hirvittävän naurunremakan. Se oli melkein kuin noita-akan käkätystä. Tuo hermoja raastava nauru jäi kaikumaan ilmaan niityn ylle luonnottoman pitkäksi aikaa, ainakin siltä se tuntui. Olento vaikutti sen verran hullulta, että se oli suorastaan pelottavaa.

Pelko meidän maailmamme valtaa, hornanhenget ne huvitella saa
Enkelit itsensä itkevät uneen, kun maat ja taivaat peittyy Helvetin tuleen

Sitten kuului rysähdys, kun hän rynnisti pensaikon läpi synkkään metsään. Sen enempää lurituksia ei Kensuken korviin kantautunut, aivan kuin reunimmaiset puut olisivat estäneet äänen pääsyn metsän ulkopuolelle. Mikä oli vain hyvä asia. Koira ei olisi halunnut kuulla enää yhtäkään säkeistöä siitä laulusta.

Kesti hetken aikaa ennen kuin Kensuke sai pistettyä merkille niityn ylle laskeutuneen aavemaisen hiljaisuuden. Linnut olivat lopettaneet viserryksensä, hyönteiset eivät pörränneet. Aivan kuin äskeinen kettuolento olisi saanut laulullaan kaikki jähmettymään paikoilleen pelosta. Ties kuinka karmivalta se hoilotus oli kuulostanut pienempien otuksien mielestä. Heti tuon perään koira teki toisenkin havainnon: hän tärisi kauttaaltaan. Syytä tosin ei osannut sanoa sille. Ei häntä pelottanut, eikä hänellä kylmäkään ollut. Voisiko se johtua jännityksestä, kenties? Jos ei siitä… niin mistä sitten?

Eipä hänen tarvinnut sen enempää asiaa pohtia, sillä hänen mieleensä pukkasi uutta ihmeteltävää – joka hämmästytti kenties vielä enemmän. Hissuksiin, askel askeleelta Kensuke lähti tallustamaan kohti paikkaa, jossa olento oli kadonnut metsän suojiin. Omituista siinä oli se, että koira ei tiedostanut omia aikeitaan, eikä tuntunut hallitsevan kehoaan. Aivan kuin jokin näkymätön, suurempi voima olisi ottanut hänen kehonsa hallintaansa. Tai sitten hänen käpälänsä olivat yhtäkkiä saaneet oman tahdon – mikä oli oikeasti yksi suuri mahdottomuus – ja hänen omaa mielipidettään kyselemättä lähteneet liikkumaan kettuolennon kulkureitille. Miksi? Miksi hän halusi seurata olentoa? Mikä järki siinäkin olisi? Olisiko se edes kovin turvallista? Ties mitä mörköjä tuolla metsässäkin saattoi olla vaanimassa, eikä sen lauleskelijan aikeistakaan voinut olla varma… Siitä huolimatta, vaikka hän kovin epäluuloinen olikin, hänen tassunsa johdattivat häntä metsään päin. Jokin, jokin pieni ääni Kensuken pään sisällä kertoi hänelle, että hänen pitäisi lähteä olennon perään, syytä tietämättä. Vaikkei hän ollutkaan yhtään varma koko jutusta, pinkaisi hän siitä huolimatta juoksuun, kadoten metsän varjoihin samalla tavalla kuin kettuolento hetkeä aiemmin.

Tuo tammimetsä vaikutti aivan omalta maailmaltaan. Jotakin omituista siinä oli – sen lisäksi, ettei siellä kuulunut muita ääniä kuin Kensuken tassutus kosteaa sammalmattoa vasten. Koko paikka huokui salaperäisyyden tuntua. Koira yritti olla ajattelematta liikaa häntä ympäröivien valtavien vanhojen tammien välittämää hivenen aavemaista tunnelmaa samalla kun juoksi eteenpäin, yrittäen pysyä kettuolennon hajun jäljillä. Se oli melko hankalaa touhua. Jostakin syystä olennon ominaistuoksu oli hyvin heikko ja sekoittui helposti ympäristön muihin hajuihin. Kaiken lisäksi se hälveni nopeaa tahtia. Siinä yksi omituinen piirre lisää sille otukselle. Kensuke kuitenkin teki parhaansa pysyäkseen olennon jäljillä, ymmärtämättä oikein itsekään, miksi halusi niin itsepintaisesti jäljittää toista.

Kun se hirvittävä päivä koittaa, eivät enää sankaritkaan voi voittaa
Silloisen tuhon voima on äärettömän suuri, eivät sitä enkelitkään voi paeta ellei käy mieletön tuuri
Kaikki toivo katoaa, rakas maamme tuhkaksi hajoaa

Kensuke höristi korviaan kuullessaan sittenkin jotain. Luultavasti hän oli lähellä kettuolentoa, kun edestäpäin kantautui tämän karmivaa laulua. Koira kiihdytti vauhtiaan.

Loppu meitä lähestyy!

Sen lyhyen lausahduksen jälkeen metsä hiljeni jälleen. Kensuke melkein ehti jo harmitella hoilotuksen loppumista, sillä tuota otusta oli huomattavasti helpompi paikantaa äänen kuin hajun perusteella etsien. Merkitystä ei sillä nyt ollut, koska juuri ennen viimeisen sanan lausumista, koira onnistui saamaan näköpiiriinsä olennon haljakan hahmon. Hän juoksi nopeammin kuin valkea kettu hyppelehti, mutta olennon kuultua jonkun seuraavan häntä, tämä kiristikin tahtiaan huomattavasti. Koiran mielessä kävi, kun toinen oli vauhdittanut loikkimistaan, että pitäisikö hänen jättää leikki sikseen tässä vaiheessa. Vaan eivätpä tassut suostuneet kuuntelemaan häntä taaskaan, joten hän ei voinut muuta kuin jatkaa kalmankalpean hahmon seuraamista.

Kohta Kensuke antoi taas yhden kummajaispisteen olennolle. Vaikka hän kuinka kiihdytti omaa juoksuvauhtiaan, sitä nopeammaksi toisen hyppelykin muuttui. Oikeastaan… Ehkä voisi antaa toisenkin pisteen heti perään. Miksi ihmeessä tuo valkea karvapallo loikki eteenpäin?! Kyllä, maasto ei ollut tasaisimmasta päästä – koiran oli välillä itsekin hypittävä, muun muassa juurien yli – mutta oli se silti merkillistä.

Takaa-ajo venyi venymistään. Lukuisat paksurunkoiset puut sekä yksinään seisoskelevat sammalen verhoamat kivet vilahtivat kaksikon ohi heidän juostessa eteenpäin. Kun koira oli rasittunut sen verran metsän halki kiitämisestä, että hänen kielensä roikkui ulkona ja hengitys pihisi, toinen ei näyttänyt minkäänlaisia väsymisen merkkejä. Kensuke alkoi hidastaa vauhtiaan. Ei hän tuota pikakiituria saisi kiinni, turhaan hän tässä juoksi itseään näännyksiin. Mitään syytäkään hänellä ei ollut – sen hassun tuntemuksen lisäksi – miksi hänen pitäisi olentoa jahdata, joten ihan yhtä hyvin hän voisi pysähtyä tähän ja kääntyä takaisin sinne, mistä tulikin.  Koiran vauhti hidastui ensin hölkkään, sitten kävelyyn kunnes hän lopulta pysähtyi. Hän painoi päänsä alas kieli pihalla roikkuen ja läähätti, tasoittaen hengitystään. Pienen hetken puuskutettuaan hän nosti katseensa tähyillen eteenpäin, hakien aavemaisen valkoista hahmoa. Jostakin kohtalon oikusta johtuen olentokin oli pysähtynyt. Muttei Kensuken takia. Nuori koira tuijotti kummastuneena, kuinka vähän matkan päässä kettuolento mumisi jotakin itsekseen samalla kun kumarteli puulle. Puulle. Kensuke vetäisi kielensä takaisin suuhunsa ennen kuin lähti hitaasti tepastelemaan olentoa kohti.

Lähestyessään toista koira huomasi, ettei se tammi ollutkaan aivan tavallinen. Tuolta kauempaa katsellessaan hän oli luullut, että sen tummuus oli johtunut muiden puiden oksistojen luomista varjoista ja hyvää vauhtia hämärtyvästä illasta. Asia ei ollutkaan ihan niin. Tammen, jolle kettuolento kumarsi kunnioittavasti, kaarna oli kauttaaltaan sysimusta ja lehdet tummansiniset sekä hyvin häilyväisen oloiset. Olkoon puu kuinka merkillisen värinen tahansa, se ei silti ollut mikään syy kumarrella sille.

Kensuke pysähtyi turvallisen välimatkan päähän olennosta, vaikkei toinen näyttänytkään kiinnittävän häneen mitään huomiota. Parempi kuitenkin olla varuillaan. Hivenen jännittyneenä koira mietti, mitä hänen pitäisi seuraavaksi tehdä. Hän oli tavoittanut otuksen, mutta mitä sitten? Se mikä lie vaiston tapainen ei ollut antanut vastausta, mitä hän halusi olennosta. Toisaalta… Kenties klassinen henkilöllisyyden tiedustelu olisi hyvä alku? No, olisi sekin jotain…
”Hei…” Kensuke aloitti varovaisesti. ”Kuka sinä oikein olet?”
Valkeaturkkisen ketun korvat nytkähtivät. Hän kohosi seisomaan kuin hidastettuna, minkä jälkeen hän vilkaisi olkansa yli koiran suuntaan, tokaisten: ”Entäpä sinä, poika?”
”Olen Kensuke”, koira vastasi pontevasti. Sitten hän jäi odottamaan toisen vastausta. Olento käännähti tämän suuntaan heilautellen pitkää häntäänsä hitaasti puolelta toiselle. Hän keikautti päätään aavistuksen verran vasemmalle, hymyillen leveästi. Virnuillen hän avasi suunsa: ”Vai että Kensuke…”
Kettuolennon hymy levisi niin, että hänen hampaansa paljastuivat kunnolla. Nähtyään toisen purukaluston, Kensuke otti varautuneesti yhden pienen askeleen taaksepäin. Ne hampaat olivat suoraan kuin pahimman painajaisen hirviön suusta, sen verran pitkät ja terävät ne olivat. Koira melkein astahti toisenkin askeleen taemmas olennon hypähdettyä yhtäkkiä takaraajojensa varaan. Lisäksi hänen häntänsä alkoi heilua villimpään tahtiin. Kensuke luimisti korvansa miettien, mahtoiko olento olla aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa. Hieman uhkaavalta tuo toisen käyttäytyminen vaikutti. Mutta hän vain seisoi paikoillaan. Kensuke rentoutui hieman, kun odotettua iskua ei kuulunutkaan, mutta viritti pian itsensä uudelleen hälytystilaan jotakin alettua tapahtua. Heikon sinertävän valon saattelemana aineellistui jokin pyöreä esine aivan kettuolennon eteen. Tämä tarttui siihen etummaisilla käpälillään sen vielä hohkaessa sinistä valoa. Loisteen kadottua, esine oli tunnistettavissa. Se oli tummansinisen, safiireilla koristelluin reunoin somistettu peili.
”Kagami”, olento sanoi lyhyesti. Kensuke ei ollut lainkaan varma, oliko toinen tuolla toteamuksellaan tarkoittanut nimeään vai esinettä. Eikä katsonut sopivaksi kysyäkään.

Olento kyykistyi. Peili oli sen verran iso, että pystyisi peittämään hänet kokonaan taakseen, eikä hänestä näkynytkään kuin käpälät, joilla hän piteli kiinni peilin reunoista, esineen takaa kurkisteleva pää sekä häntä, jolla hän peitti osan kuvastimesta. Kensuke ei tiennyt, mitä Kagami – hän nyt päätti kutsua olentoa sillä nimellä, oli se sitten oikeastikin tämän nimi tai ei – aikoi, mutta hänellä oli sellainen kutina, ettei ainakaan mitään häijyä. Valkean ketun kasvoille oli lisäksi vaihtunut lempeä hymy, mikä teki oman osansa epäluulojen hälventämisessä – vaikka olisihan sen voinut tulkita myös epäilyttävänä.
”Katso peiliin”, Kagami kehotti yllättäen ja siirsi häntänsä pois esineen edestä. Eleen jälkeen Kensuke värähti ja painoi katseensa tiukasti maahan. Olento naurahti tälle huvittuneesti, sanomatta kuitenkaan mitään. Koira tunsi olonsa vaivautuneeksi, hitusen typeräksikin varautuneisuudestaan ja päätti nostaa katseensa. Peilistä ei näkynyt mitään sen kummempaa heijastusta kuin hänen selustansa maisema sekä hänen oma epävarma hahmonsa. Mitä erikoista tuossa peilissä oli? Kensuke katsahti ohimennen kettuolentoa, jolla oli edelleen kummallisen lämmin hymy kasvoillaan. Tuo ilme ei sopinut lainkaan yhteen sen aiemmin hoilotetun laulun kanssa… Kagami viittoili hännällään siihen malliin kuin haluaisi toisen tulevan lähemmäksi. Koira otti ensin yhden epävarman askeleen. Sitten toisenkin. Pian hän jo lähestyi hitaasti suurta peiliä.

Hän pysähtyi aivan peilin eteen, katsoen syvälle omaan kuvajaiseensa. Sitten, tapahtui jotakin outoa. Kensukesta tuntui kuin hänet olisi imaistu peilin sisään. Seuraavaksi hän tiedosti, että hän seisoi keskellä outoa paikkaa, jonka maa oli verenpunainen eikä ympärillä näkynyt muuta kuin pimeyttä silmän kantamattomiin. Ennen kuin hän ehti joutua paniikkiin, ilmestyivät kuin tyhjästä lukuisat varjot. Ja niitä tuli koko ajan lisää. Hahmot olivat koiria, susia tai muita sen kaltaisia. Ne tanssahtelivat villisti hänen ympärillään, nauraen, itkien, kiljuen, räyhäten, kainostellen – kaikin mahdollisin tavoin. Osa niistä pyysi apua, toiset kertoivat riemuiten iloisista sattumuksista, jotkut huusivat vihasta, muutama itki kuinka surkeaa heillä oli ollut ja pari rehvasteli tekemillään urotöillä. Lisäksi Kensuke olisi voinut vaikka vannoa, että sieltä täältä jokunen varjoista huusi hänen nimeään. Niiden tanssi muuttui yhä vauhdikkaammaksi – jokunen jäi siinä rytäkässä toisten jalkoihin – ja niiden muodostama piiri sulkeutui, ja ne lähestyivät koiraa. Kensuke ei kuitenkaan pystynyt tekemään mitään muuta kuin seistä paikoillaan ja tuijottaa silmät pyöreinä – kunnes kaikki muuttui mustaksi.

Kensuke sai hiljalleen tajuntansa takaisin. Hänellä oli turta olo – melkein kuin olisi nukkunut päiväkausia. Verkalleen hän avasi silmänsä ja oli melkein valmistautunut sulkemaan ne uudelleen kirkkaan valon sokaistua ne. Vaan eipä kovinkaan valoisaa ollut. Kaikkialla oli sen verran hämärää, että nyt oli aivan pakko olla yö. Kensuke nosti päätään tiiraillen ympäristöään. Jostakin kumman syystä, hän makasi parhaillaan mustan tammen edustalla. Paitsi että se ei ollut enää musta, vaan aivan tavallinen. Koira oli kuitenkin aivan varma, että tämä oli se sama paikka, jossa hän oli hetki sitten seisoskellut Kagamin kanssa. Siitä tulikin mieleen… Hän nousi seisomaan ja vilkuili ympärilleen, toivoen näkevänsä edes vilahduksen valkeasta ketusta. Mutta ei, toinen oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Peilikin vaikutti kadonneen savuna ilmaan. Mitä siihen peiliin tulee… Mitä hittoa oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli katsonut siihen? Kensuke pudisti päätään. Ei, hän ei miettisi sitä nyt. Hänellä oli jo ihan tarpeeksi päänsärkyä, mistä lie johtuen. Hissuksiin koira lähti tepastelemaan poispäin, toivoen osaavansa metsästä ulos samaa tietä kuin mitä oli tullutkin.

Mistä ihmeestä tässä kaikessa oli ollut kyse?

Navigaatio

[0] Viestien etusivu