Originaalit > Pergamentinpala

Irtipäästökoe (K-11 • vaellus- ja parisuhdedraama, Oliver/Valtteri • spurttailua, 7/7)

<< < (2/6) > >>

Waulish:
4.
Aidossa valossa
350 sanaa • spurttisana kaunis
Oliver palasi vasta parin tunnin kuluttua, kun kesäaamu valkeni jo kauniina ja kirkkaana. Valtteri oli ehtinyt purkaa teltan, keittää kahvit retkikeittimellä ja olla vuorotellen vihasta ja huolesta sekaisin. Valtteri istui teltan alustana toimineella laverilla, hörppi kahvia ja katseli muiden leiriytymispaikalla yöpyneiden aamupuuhia, kun tuttu hahmo ilmestyi puiden lomasta aamuauringon säteiden saattelemana.

Valtteri ponnahti jaloilleen. Kahvia läikkyi laverille. Oliver lähestyi hitaasti: jokainen askel näytti arpovan edellistä enemmän. Oliverilla oli vain T-paita ja lyhyet shortsit, joissa hän aamuyöllä oli syöksynyt ulos teltasta. Hänen käsivartensa ja säärensä olivat kauttaaltaan hyttysenpuremilla. Silmien alla väijyivät varjot.

Niin paljon kuin Valtteri olikin soimannut Oliveria mielessään, hänen välitön reaktionsa oli silti helpotus. Niin väärin kuin väkivalta olikin – niin väärin kuin Valtteri tiesi sen olevan –, Valtteri oli loputtomina odotuksen hetkinään jopa soimannut itseään siitä, että oli maininnut Oliverille töistä ja pyytänyt tätä lopettamaan. Kuka lopulta oli syyllinen ja mihin? Valtterista tuntui, ettei teltasta kesäyöhön raivonnut mies ollut ollut hänen tuntemansa Oliver.

”Anteeksi”, Oliver sanoi. Hänen äänensä oli tukahtunut, ja hänen katseensa pysyi Valtterin silmissä vain hetken ennen voipunutta valahtamistaan alas. Oliverin olemus kertoi enemmän kuin sanallinen anteeksipyyntö.

”Elä ennää ikinä katoa tuolla tavalla”, Valtteri sanoi. ”Mää kaajan sulleki kupin kuumaa. Jutellaan.”

Kotvan kuluttua he kyhjöttivät laverinreunalla vieretysten, kyynärpäitä polviin nojaten ja kahvimukit kämmenten välissä, kuin vanhat ukot maailmaa parantamassa. Muut leiriytyjät alkoivat tehdä lähtöä. Aurinko kiipesi korkeammalle keskikesän elinvoimalla. Kaikessa aitoudessaan sen valo paljasti kaiken, kivun silmissä ja mustelmat ja verinaarmut ihossa.

Oliver näytti monin tavoin vaikealta. Lopulta hän nojasi otsansa mukinsa reunaan, ummisti silmänsä ja sai sanottua: ”Mun on tosi, tosi vaikea irtautua töistä justiisa nyt.” Huulilta purkautui värisevä huokaus, ja silmät pusertuivat tiukemmin kiinni. ”Tutkimusraportin deadline… Vastaajaan kertyvät puhelut… Vastuu hönkii niskaan koko ajan. En mää voi jättää kaikkea työpaikalle niin ko sää.”

Valtteri hymähti. ”Voi kuule. Kyllä mää vaan vieläki mietin sitä nuorukaista, joka tuli hakemaan apua masennukseen ja tappo ittesä heti vastaanoton jäläkeen. Sitä elämänilosta pikkulikkaa, jonka vammat viittas vuosien perheväkivaltaan. Sitä yhtä hoitovirhettä. Kyllä niitä miettii, mutta ei niille voi antautua. Hullukshan siinä tulis.”

Valtteri melkein odotti riidanhaastoa, mutta hän ei osannut odottaa vaivalloista nielaisua, haparoivaa nyökkäystä ja tunteenpurkausta, joka ravisutti Oliverin hartioita.

Kaarne:
Ai että! Olen tosiaan ihaillut otsikkoa jo pari päivää, mutta en ole avannut itse tekstiä. Olen iloinen, että nyt pääsin sinne asti, koska tämä on tosi ihana! Tunnistan paljon tuota töistä irtautumisen vaikeutta, ja vaikka mulla ei stressi tuolla tavalla väkivallaksi purkaudukaan, niin samanlaisia ahdistus- ja suuttumuskohtauksia kyllä koen tunteneeni silloin, kun burnout uhkasi pahimmillaan. Olet mun mielestä saanut tässä tosi hyvin kuvattua tuota työnarkomaniaa ja sen ongelmia, ja sitten toisaalta myös sitä kokemusta, joka syntyy siitä, että on työssään tärkeä, eikä haluaisi jättää muita pulaan.

Luonto on tässä vahvasti läsnä ja mielikuvat leiriytymisestä ja vaeltamisesta ovat tosi eläviä, vaikka en ole sitä tehnyt vuosiin. Tykkään siitä, miten tässä on läsnä sekä kauneus että luonnon haastavuus, hyttysenpuremia myöten. Ne rinnastuvat hienosti myös tuohon miesten suhteeseen, jossa on potentiaalia, mutta toisaalta myös haavoja ja ruhjeita ja huolia ja murheita. Kuten hiddenben tuolla aiemmin sanoi, näkökulmien vaihtelu toimii myös tosi hyvin ja auttaa näkemään hahmot monesta eri näkökulmasta. Se on ihan mahtavaa!

Lisäksi tykkäsin hurjasti tuosta Valtterin murteesta, ihana yksityiskohta. Odottelen innolla loppujakin spurttiraapaleita, kiitos paljon näistä tähänastisista. :)

Waulish:
Vehka (oi, olet taas Vehka!), voi että, ihanaa että päädyit tämän tarinan pariin ja jätit noin ihanan ja kannustavan kommentinkin! Tämä spurttiprojekti on ollut minulle jossain määrin terapeuttinen, sillä itsekin kärsin välillä pahasta työstressistä ja työstäirtautumisvaikeuksista, vaikka työni on sellaista, ettei sitä voi tehdä työpaikan ulkopuolella. Koen tämän aiheen tärkeäksi ja läheiseksi, ja ehkä siksi olen kokenut tämän tarinan parissa tunteikkaitakin hetkiä. Hienoa, jos tekstistä välittyy useampia työnarkomaaniuden ulottuvuuksia ja luonnon kauneutta mutta samalla haastavuutta. Ihanaa, jos murrekin on positiivinen juttu eikä särähdä kovin pahasti korvaan! En voi vastustaa murteita, joten hahmonikin usein haastelevat jonkinaista murretta, yleensä juuri tällaista kuin tässä tekstissä. :D Voi että, lämpimät kiitokset ihanasta ja piristävästä kommentista! :-*


5.
Lupa koskettaa
350 sanaa • spurttisana muisto
Fiellun alueen jälkeen vaellusreitti haarautui: toinen reitti jatkoi pohjoiseen kanjonin viertä, kun taas toinen johti länteen kohti Paistuntureita. Miehet suuntasivat länteen, sillä heidän vaellussuunnitelmiinsa kuului Kuivi-tunturin huiputtaminen.

Nousu joenuomalta tunturiylängölle oli jyrkkyydessään raskas, mutta tunturiylängön tarpominen osoittautui kevyemmäksi urheilusuoritukseksi kuin kanjonin kivikoissa tasapainoileminen. Kuivi-tunturikin kohosi vain kuutisensataa metriä merenpinnan yläpuolelle, joten sen huiputtaminen kävi nopeasti. Maisemat palkitsivat: kaikkialla ympärillä avautui kumpuilevaa ylänköä, kesänvihreää ja kallionharmaata. Valtteri ei vaikuttanut saavan siitä tarpeekseen. Hän tarkkaili sitä yhtä loputtoman kiinnostuneena kuin hirvien jättämiä jälkiä nousun varrella.

Valtteri ehdotti lepotaukoa. Oliver suostui kiitollisena. Oliverin kantapäähän oli hiertynyt rakko, eikä hänen vatsakipunsakaan ollut hellittänyt. Kipu oli vaeltanut laajemmalle, ja se voimistui askelten tärähdyksissä. Lisäksi Oliverilla oli etäisesti huono olo. Se muistutti häntä krapulasta, joka oli sen verran lievä, ettei mitään tullut ylös, mutta sen verran paha, että teki mieli oksentaa.

Valtterille Oliver kertoisi vasta viimeisessä hädässä. Oliver oli tuhonnut liikaa. Oliverin ansiosta heille tuskin jäisi mukavia muistoja vaellusretkestään. Piti purra hammasta ja kestää, jotta he sentään voisivat kertoa uteliaille kyselijöille kiertäneensä koko Kuivin rengasreitin. Olisihan se kaunista ja romanttista. Rumia ruhjeita ei kukaan tahtoisi nähdä.

He saivat nauttia tunturinhuipusta kaksistaan, sillä he olivat lähteneet liikkeelle muita päivän kulkijoita myöhemmin. Oliver lysähti kesäpäivän lämmittämälle kivelle ja tuijotti kaukaisuuteen. Hän havahtui, kun Valtteri istahti hänen taakseen, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja hymisi hänen korvaansa: ”Saanko?”

Syyllisyys sulki Oliverin silmät. Oliver ei käsittänyt sitä, että Valtteri pyysi lupaa koskettaa, vaikkei Oliver ollut pyytänyt lupaa satuttaa.

Oliver siveli mustelmarengasta Valtterin ranteessa. Jäljet sopivat täydellisesti hänen sormiinsa, ja se oli kauheaa. Valtterin parransänki raapaisi hänen korvantaustaansa. Hien hento häivähdys tuoksui turvalta. Rintakehän kohoilu selkää vasten tuntui kodilta. Oliverin mielessä käväisi, että hetki saattaisi olla heidän viimeisiään. Sitten hänen mielessään käväisi, että parisuhde olisi voinut päättyä kurjemmissakin maisemissa. Kaukaisuudessa aurinko leikki pilvihunnulla rei’ittämällä sitä rakastavasti.

”Kai sää tiiät, mitä mää tein sulle tuolla allaalla”, Oliver sanoi.

”Tiiän, mutta tiiän mää jottain muutaki. Myö ollaan seurusteltu, mitä, kuus vuotta. Mää rohkenen väittää tuntevani sut. Ei nyrkit oo sun aseita. Vaikeneminen on.”

Oliver tuijotti horisontin valonäytöstä ja vaikeni, mutta samalla hänestä tuntui oudosti siltä, etteivät he olleet pitkään aikaan olleet niin lähellä toisiaan.

Waulish:
6.
Taivaallinen sadevettä
350 sanaa • spurttisana huutaa
Akukammin leiriytymispaikalla ei ollut autiotupaa niin kuin ei Fiellussakaan, mutta siellä oli turvekammi. Se oli rakennettu maakummun sisään, ja se oli täynnä sadetta piteleviä retkeilijöitä, sillä arvaamaton tunturisää tarjoili kolmatta sadekuuroa puolen tunnin sisään. Valtteri ja Oliver valuivat jo valmiiksi vettä Akukammiin saapuessaan, joten he tyytyivät kyhjöttämään ulkona sadetakeissaan.

Oliver tärisi ja näytti kalpealta. Valtteri oli aluksi luullut, että sade oli kohmettanut Oliverin, mutta mitä enemmän hän oli miehen olemusta tarkkaillut, sitä enemmän hänestä oli alkanut vaikuttaa siltä, että Oliver voi huonosti. Niinpä Valtteri ei varsinaisesti yllättynyt, kun Oliver hetken värjöteltyään ryntäsi puun juurelle, kumartui ja oksensi.

Kun Oliver palasi entistä märempänä ja kalpeampana, huoli alkoi hiipiä Valtteriin. Oliver näytti surkealta. Hän kulki kumarassa ja piteli vatsaansa.

”Onko vaan paha olo, vai koskeeko johonki?” Valtteri kysyi ja hyväili Oliverin olkavartta, vaikkei se varmaan mitään auttanut.

Oliver puisti päätään, vetäisi väristen henkeä ja vajosi maahan kippuraan. Polvet painuivat märkään mutaan, ja molemmat käsivarret kiertyivät vatsan ympäri kuin suojamuuriksi. Huoli Valtterissa holahti kuin taivaallinen sadevettä.

Valtterikin kyykistyi ja kysyi: ”Maha? Oliver, kerro. Millon tää alako?”

”Emmää tiiä”, Oliver ähisi. ”Eilen illalla kai…”

”Mihin koskee? Näytä.”

”Emmää tiiä… Tänne jonneki.” Oliverin käsi käväisi oikealla alavatsalla. ”Se oli ylempänä eilen.”

Valtteri päätti säästää kyselyt siitä, miksei Oliver ollut kertonut aikaisemmin. Sen sijaan hän yritti luotsata Oliverin sisälle turvekammiin, mutta Oliver ei halunnut voida pahoin muiden silmien alla. Niinpä sateen tyynnyttyä tihkuksi Valtteri levitti ylimääräisen sadeviitan nuotiopaikan viereen ja auttoi Oliverin sen päälle selinmakuulle. Tilapäisenä tyynynä sai toimia makuualustarulla.

Valtterin lääkäri-identiteetti otti ohjat, vaikka he olivat luonnon helmassa kaukana sairaalamaailmasta. Hän avasi Oliverin sadetakin napit, kääri tämän kostean paidan kainaloihin ja tutki tämän vatsan kauttaaltaan painellen.

”Koetahan pysyä ihan rentona”, Valtteri sanoi. ”Onko sun maha toiminu?”

”On kai”, Oliver vaikersi silmät puoliummessa. ”Eilen varmaan.”

”Ja virtsaa on tullu normaalisti?”

”Joo joo…”

”Täällä on kovin kipu, niinkö?” Valtteri kysyi painellen Oliverin vatsaa alaoikealta.

Oliver nyökkäsi. Hänen silmänsä pusertuivat kokonaan kiinni.

”Paheneeko?” Valtteri kysyi ja päästi irti.

Oliver huusi. Se kertoi Valtterille kaiken tarpeellisen. Niin kertoi sekin, että vasemmanpuoleisen alavatsan syvä palpaatio ja irtipäästö provosoivat heijastekivun alaoikealla. Avuttomuuden kauhu oli ottaa vallan, mutta Valtteri sysäsi sen pois.

Waulish:
7.
Supersankarit
350 sanaa • spurttisana pehmeä
Valtteri oli herätellyt puhelimensa henkiin ja onnistunut saavuttamaan jonkinlaisen kuuluvuuden vaihtamalla 2G-verkkoon, vaikka he olivat poistuneet luonnonpuiston alueelta erämaahan Kuivin ja Akukammin välillä. Valtteri istui sadeviitan reunalla Oliverin vieressä ja silitteli Oliverin polvea samalla kun kertasi esitietoja puhelimeensa. Valtteri kuulosti vieraalta ammattisanastoa käyttäessään.

”Kolomekymmentäyksivuotias mies. Vatsakipu alakanu eilen illalla ylävatsalta ja paikallistunu tännään alaoikealle. Suoli toiminu, virtsaneritys normaalia. NRS nyt seittemän, ja pahoinvointiaki on. Oksentanu kertaalleen. Kuumeesta ei tietoa. Kliinisesti appendisiitti. Tärinäarkuutta, yskiminen pahentaa. Maksimiaristus McBurneyn pisteessä. Laaja-alainen défence. Rovsingin koe positiivinen. Irtipäästökoe positiivinen.”

Oliver kuunteli litaniaa puolella korvalla ymmärtämättä puoliakaan. Kipu ja pahoinvointi velloivat hänessä ja yrittivät varastaa kaikki ajatukset. Siitä huolimatta Oliver huomasi hymähtävänsä Valtterin viimeisille sanoille: irtipäästökoe positiivinen. Jossakin kivun toisella puolen Oliver ymmärsi sen olevan jotakin kliinistä ja arkista, mutta kun hän retkotti siinä kovassa, koleassa maassa ja tuijotti yläpuolella rakoilevaa pilvimassaa, hän ajatteli suuria seikkailuja ja kovia koettelemuksia. Hän muisteli lapsuutensa supersankareita. Ja niin Oliver Karisto lojuu Lapin erämaassa litimärkänä ja läpikotaisin lannistuneena, sankarin sadeviitta rypistyneenä allaan. Hänen suurin huolenaiheensa kiteytyy siihen, joutuuko hän umpilisäkkeenpoistoleikkaukseen ja sairauslomalle töistä. Sairausloma on sankarimme pahin vihollinen, vielä kesälomaakin pahempi. Irtipäästökoe negatiivinen.

Valtterin käsi siirtyi hyväilemään Oliverin olkapäätä. Yhtäkkiä Oliver tunsi palan kurkussaan, ja taivas hämärtyi kyynelistä.

Oliver oli päästänyt irti Valtterista. Hän oli päästänyt irti heistä. Hän oli etäännyttänyt itsensä, koska sen hän kai osasi parhaiten. Hän tunsi Excelin ja kaasukromatografin salat, mutta ei hän ollut koskaan oppinut avaamaan sydäntään kenellekään. Irtipäästökoe positiivinen, ja sen pituinen se.

Oliver ehti räpytellä silmänsä kuiviksi sillä aikaa, kun Valtteri oli vielä keskittynyt puheluunsa. Lopulta Valtteri laski puhelimensa nuotiopaikan puupenkille, kumartui painamaan pehmeän suudelman Oliverin otsalle ja lepuutti sitten päänsä Oliverin rinnalle. Sivummalla seisoskeli yleisöä, mutta Valtteri ei vaikuttanut siitä välittävän.

”Kestä vielä vähän aikaa”, Valtteri mumisi Oliverin paitaan. ”Ne tullee hakemaan meiät kopterilla.”

”Meiät?”

”Niin. Emmää sua jätä.”

”Mutta auto?”

”Sen ehtii myöhemminki. Ohan tuota aikaa.”

Sillä kertaa kyyneleet pääsivät karkaamaan poskille asti. Oliver kietoi käsivartensa Valtterin ylävartalon ympärille ja piti lujasti kiinni. Ehkä Valtteri olikin supersankari. Valtteri puki lääkärintakkinsa lomallakin, mutta vain pakon edessä.

”Ohan tuota aikaa”, Oliver toisti, hiljaa kuiskaten, ja siihen ajatukseen hän tarttui yhtä lujasti kuin Valtteriin.


Lämpimät kiitokset ja halaukset kaikille lukeneille ja kommentoineille! :-* Tämä oli mielenkiintoinen matka.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu