alaotsikko: Hannah/Neville, Drama/Angst, K-15, Osa 3/3 ilmestynyt 28.8.2010!
Nimi: 3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
Kirjoittaja: Eulalia
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, Angst (jota ei kyllä sinänsä vielä ensimmäisessä osassa juuri ole)
Paritus: Justin/Hannah, Hannah/Neville
Summary:
”Miltä nyt tuntuu, Hannah?” Susan kysyi hieroen vatsaansa. Minä kohautin olkiani.
”Tuntuu siltä kuin olisi tyyny mahan alla ja leikkisin olevani raskaana, vaikka en ole”, totesin totuudenmukaisesti.
”Niin, mutta tuntuuko sinusta, että voisit nauttia tällaisesta olotilasta? Voisitko nauttia raskaana olemisesta?” hän intti. Minä kohautin jälleen olkiani.
”Se on vain tyyny...” mutisin ja Susan tuhahti.
”Ei sinulla mitään äidinvaistoa ole!”
A/N: Tämä tulee siis olemaan minun vastaukseni "3 kertaa kun" -haasteeseen (http://"http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=1407.0"). Kyseessä on kolmiosainen ficci Hannah Abbottista ja hänen suhtautumisestaan äitiyteen, siitä kuinka se muuttuu vuosien aikana. Toivon, että joku jaksaa lukea ficcini, ja aivan mahtavaa olisi, jos joku sitä viitsisi kommentoida :D
* * *
3 kertaa, kun Hannah tunki tyynyn paitansa alle
Ensimmäisellä kerralla me kaikki teimme sitä...
Se oli viidennellä luokalla, sattumoisin juuri jouluna. Minä olin päättänyt jäädä loman ajaksi kouluun, koska äiti ja isä ovat riidelleet viime aikoina aika paljon, enkä minä yksinkertaisesti jaksanut enää kuunnella. Minun onnekseni aika monet muutkin olivat päättäneet jäädä, eikä minun tarvinnut viettää aikaa yksin Puuskupuhin oleskeluhuoneessa. Kun ajattelen asiaa jälkikäteen, minua kuitenkin kaduttaa, vaikka se olikin kaikin puolin loistava joulu. Minua kaduttaa, koska olin tietämättäni torjunut tilaisuuden viettää viimeistä kertaa joulua yhdessä äidin kanssa. Seuraavana vuonna hän oli nimittäin jo kuollut...
Silloin viidennellä luokalla minä seurustelin vielä Justin Finch-Fletchleyn kanssa. Muiden mielestä me olimme puuskupuheiksi poikkeuksellisen ahnaita rakastavaisia – me teimme jo aika nuorina paljon sellaisia asioita, joista muut ikäisemme eivät olisi uskaltaneet edes uneksia. Sinäkin jouluna me olimme viettäneet melkein koko päivän kaksistaan valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa. Minusta oli nimittäin tehty viidennellä luokalla Puuskupuhin toinen valvojaoppilas, ja olin alusta asti käyttänyt meille tarkoitetun kylpyhuoneen yksityisyyttä hyväkseni yhdessä Justinin kanssa.
Puuskupuh on siitä vähän erikoinen tupa, että meillä ei ole juuri salaisuuksia keskenämme. Olemme synnynnäisesti aika uteliasta porukkaa, ja nekin asiat joita ei ole tarkoitettu julkisiksi, on yleensä mahdotonta piilottaa muilta. Mikään ajatus ei tai muisto ei pysy kauaa yksityisenä, sillä me olemme siitä kummallisia, ettemme osaa pitää mitään salaisuutena. Aina tulee paljastettua ajatuksensa jollekulle, joka puolestaan paljastaa jollekulle muulle, koska ei osaa olla hiljaa tietojensa kanssa. Eikä se oikeastaan haittaa. Ei meistä kellään ole koskaan ollut niin suurta salaisuutta, että sen paljastuminen satuttaisi.
Niinpä kaikki muutkin puuskupuhit tiesivät tasan tarkkaan, mitä minä ja Justin oikein kaksin touhusimme. On pakko myöntää, että kyllä minä hiukan punastuin silloin, kun Ernie oli pian ensimmäisen kertamme jälkeen tullut ihan suoraan kysymään, millaista oli elää neitsyytensä menettäneenä. Pian siihen kuitenkin tottui. En minä enää silloin viidennen luokan jouluna jaksanut vaivaantua, vaikka suurin piirtein kaikki tupatoverini tiesivät, missä, milloin ja miten minä ja Justin harrastimme seksiä. Varsinkin kun kaikki myös tiesivät, kuinka paljon me molemmat siitä nautimme, ja olivat varmasti ihan tuhottoman kateellisia.
Jouluiltana me olimme kaikki oleskeluhuoneessa. Takassa paloi tuli ja oli jotenkin tosi rauhallinen tunnelma. Minä ja Justin makasimme ehkä hieman epäsovinnaisessa asennossa takan eteen levitetyllä paksulla matolla, mutta muut eivät tuntuneet välittävän. Minä ja Justin olimme heidän silmissään silloin jo muutenkin yhtä, joten he eivät välttämättä olisi edes huomanneet, jos olisimme alkaneet riisua vaatteita ja pelehtiä siinä lattialla. Oikeastaan minun on pakko myöntää, että silloin minun olisi kovasti tehnyt mieli tehdä juuri niin. Olin aika kiihkeä silloin nuorena...
Jossakin vaiheessa Justin ja minä erottauduimme peräti niin pitkäksi aikaa, että hän kävi yhdessä vuotta vanhemman Henry Kayn kanssa hakemassa meille kaikille juotavaa. Tiedän kyllä, että puuskupuhien väitetään olevan rehtiä mutta kuivaa ja huumorintajutonta väkeä, joka pelkää sääntöjen rikkomista enemmän kuin kuolemaa, mutta voin vannoa, ettei totuus ole ihan sellainen. Kyllä kilttikin lapsi tekee välillä tuhmuuksia, ja kyllä me puuskupuhit osaamme juhlia.
Niinpä me sitten kaikki istuimme oleskeluhuoneessa pullot käsissä, minä, Justin, Henry, Susan, Wendy, Zachary sekä Eleanor. Ernie oli ainoa, joka ei suostunut koskemaan alkoholiin, mutta hän olikin aina ollut jopa puuskupuhiksi poikkeuksellisen nyrpeä tapaus. Alussa joimme ihan tavallista kurpitsasiideriä kaikki paitsi Henry, joka oli välttämättä halunnut juoda Kolmen Luudanvarren jouluolutta, joka lievästi haukuttuna maistuu kamalalta. Muutaman pullollisen jälkeen joku – en nyt muista enää kuka – kävi kuitenkin kaivamassa patjansa alta esiin säästöpullon tuliviskiä. Ja voin kyllä kertoa, että se säästöpullo oli valtava!
”Minä en kyllä aio jäädä katselemaan, kuinka te juotte aivosolunne koomaan...” Ernie mumisi paheksuvasti ja lähti pahantuulisen oloisena pois oleskeluhuoneesta. Luulen, ettei se joulu ollut ihan hänen elämänsä parhaita, mutta ihan oma vikansa kun on niin pahuksen sovinnainen. Sitä paitsi, me olimme siinä vaiheessa iltaa jo sen verran hilpeässä kunnossa, ettemme jaksaneet jäädä murehtimaan Ernien suuttumusta.
”Pelataan pullonpyöritystä!” Susan ehdotti Ernien mentyä. Kurpitsasiiderin vuoksi hänelle oli tullut kamala hikka, ja me kaikki repesimme nauruun hänen hytkyessään sen tahtiin. Kesti hetken ennen kuin kukaan kykeni reagoimaan hänen ehdotukseensa.
”Äh, se on ihan tylsä peli. Sitä pelataan aina...” Zachary nurisi, mutta me vaiensimme hänet. Hän oli meitä vuotta nuorempi, ja meidän mielestämme hänen olisi kuulunut olla onnellinen, kun suostuimme ylipäätään ottamaan hänet mukaan joulunviettoon.
”Pullonpyöritys on kivaa!” Susan oli hihkaissut, ja silloin minä kai vihdoin tajusin, että myös pullonpyöritys edesauttoi sitä tosiasiaa, että tuvassamme kaikki tiesivät toistensa asioista. Suurin osa puuskupuheista oli ainakin siihen aikaan liian arkoja valitakseen tehtävän, ja toisaalta me myös pelasimme pullonpyöritystä todella usein. Niin usein, etten ollenkaan ihmettele, miksi Zachary oli kyllästynyt...
Minulla itselläni ei ollut mitään pullonpyöritystä vastaan, ja ensimmäisen tuliviskipaukun jälkeen idea vaikutti suorastaan loistavalta. Me asettauduimme rinkiin sille samalle matolle, jolla olin aikaisemmin maannut niin siveettömästi yhdessä Justinin kanssa, ja julistimme pelin avatuksi uusien paukkujen myötä.
”Olkaa hiljaa! En voi nukkua!” Ernie huusi makuusalista jo siinä vaiheessa iltaa, mutta me emme tainneet muuta kuin nauraa.
Ensimmäisenä pulloa pyöritti Susan, joka aina vaati saada pyörittää ensimmäisenä. Tyhjän siideripullon suu osoitti suoraan Henryä, joka valitsi erittäin ennustettavasti totuuden. Meistä kukaan ei ollut vielä siinä vaiheessa niin humalassa, että olisi valinnut tehtävän.
”Hmm... Kerro, ketä tyttöä sinä haluaisit tällä hetkellä eniten suudella!” Susan oli kysynyt kädet innosta vapisten. Minun mielestäni hänen kysymyksensä eivät ole olleet koskaan kovin omaperäisiä.
”Kaikkein eniten minä haluaisin suudella Cho Changia!” Henry vastasi melko pian ja täysin ujostelematta. Johan sanoin, että me puuskupuhit olimme kouluaikoina melkein säälittävyyteen asti avoimia. Jotkut ovat sitä vieläkin, ainakin Ernie ja Susan ovat. Minä puolestani opin sulkemaan suuni ja ajatukseni sodan aikana...
Henryn vastaus sai aikaan kevyttä naurua. Justin ja minä demonstroimme nauraen, kuinka Cho ja Henry suutelisivat kiihkeästi tähtitornissa. Joimme kaikki seuraavan pyörityksen merkiksi, ja Henry pyöräytti pullon suoraan Wendyyn, joka myös valitsi totuuden. Minä arvelin, että ensimmäinen tehtävä suoritettaisiin vasta kymmenennellä kierroksella, jolloin sen suorittaja olisi kuitenkin jo niin kännissä, ettei pääsisi edes ylös paikaltaan.
Minuun pullo osui ensimmäisen kerran vasta kierroksella seitsemän, ja olin itse asiassa aivan vähällä valita tehtävän. Minä olen aina ollut puuskupuhiksi varsin rämäpäinen, enkä olisi oikeastaan pelännyt joutua tekemään jotain noloa. Tarpeeksi yllytettynä olisin suostunut vaikka uimaan alastomana hyytävässä järvessä. Jokin sai minut kuitenkin valitsemaan totuuden. Ehkä tein sen siksi, että kaikki muutkin olivat tehneet niin, enkä halunnut rehvastella uhkarohkeudellani.
Kysyjänä oli Wendy, joka oli jostain syystä ollut pullon suosikki sinä iltana. Hänen kysymyksensä olivat aina olleet hyviä ja omaperäisiä, joskus jopa pelottavia. Jo ilme hänen humalasta utuisiksi muuttuneissa silmissään varoitti minua – olisi sittenkin pitänyt valita tehtävä.
”Hmm...” Wendy mumisi mietteliäänä. ”Oletetaan, että sinulle ja Justinille kävisi vahinko. Jos sinä, Hannah Abbott, tulisit raskaaksi nyt, viidennellä luokalla, niin mitä tekisit? Pitäisitkö lapsen vai tekisitkö abortin?”
Se oli kieltämättä kamala kysymys. En minä ollut siihen mennessä kertaakaan ajatellut, mitä sellaisessa tilanteessa tekisin. Ei viidesluokkalaisilla ole tapana ajatella sellaisia asioita, ei ainakaan kauhean syvällisesti. Jotenkin minä olen aina ajatellut, että ongelmat kuuluu käsitellä vasta siinä vaiheessa, kun niitä ilmenee. Jos olisin tullut raskaaksi, olisin varmaan ensin parkunut pitkään ja hartaasti, ja vasta sitten panikoinut sen suhteen, mitä tehdä.
Silloin oli kuitenkin pakko vastata, ja pakko vastata rehellisesti. Mietin vastausta aika pitkään, sillä 15-vuotiaan on aika vaikea yhtäkkiä miettiä, varsinkin humalassa ollessaan, vastausta sellaiseen kysymykseen.
”Minä tekisin abortin”, vastasin kuitenkin lopulta. Se oli rehellinen vastaus, eikä sen sanominen kirpaissut niin paljon kuin olin ajatellut.
Muut olivat kyllä aika järkyttyneitä. Jopa Justin tuijotti minua hetken aika kummissaan.
”Etkö sinä pitäisi minun lastani?” hän kysyi ääni jo hitusen sammaltaen. Minä kohautin olkiani.
”En 15-vuotiaana, mutta joskus myöhemmin ehkä. Enhän minä vielä edes tiedä, haluanko koskaan saada lapsia”, selitin.
Justin näytti vähän loukkaantuneelta.
”Niin, mutta se olisi kuitenkin minun lapseni – ei kenen tahansa lapsi. Kai sinä sellaisen haluaisit?” hän intti.
”No ei sitä nyt vielä voi tietää!” vastasin, enkä voinut olla nauramatta. Hänen loukkaantuneessa katseessaan oli jotain varsin hellyttävää.
Muut eivät kuitenkaan olleet valmiita jatkamaan jo seuraavalle kierrokselle. He kaikki vain katselivat minua silmät väkisin vähän harittaen. Olimme pitkään ihan hiljaa, enkä minä oikein käsittänyt, mikä vastauksessani oli ollut niin järkyttävää. Toisaalta, puuskupuhit ovat aina olleet aika kollektiivista porukkaa – ehkä he ajattelivat, että minun päätökseni oli myös heidän.
Ensimmäisenä heikoksi muuttuneen puhekykynsä sai takaisin Eleanor, kaunis tummakiharainen ja vihreäsilmäinen tyttö, joka ei valitettavasti selvinnyt Tylypahkan taistelusta hengissä. Hän oli vielä siihen aikaan minun paras ystäväni, jos puuskupuhin kaltaiselle ryhmäelävälle parhaan ystävän pitäminen nyt ylipäätään oli sallittua.
”Etkö sinä muka ole koskaan ajatellut, haluatko lapsia vai et?” hän kysyi ihmeissään paljastaen samalla miettineensä itse asiaa luultavasti aika paljonkin.
Myös muut nyökyttelivät hyväksyvinä. Siinä se ongelma siis oli. Kaikki muut meistä – jopa pojat – olivat jo miettineet vauvajuttuja. He eivät voineet käsittää, ettei minulla ollut vielä siihen mennessä ilmennyt minkäänlaista tarvetta miettiä mitään niin etäistä kuin lapsia. Olin vasta viidentoista, ja muutenkin minä olen aina yrittänyt elää hetkessä ja välttää asioiden suunnittelua. Elämässä ei nimittäin juuri mikään mene käsikirjoituksen mukaan...
”Oletteko te kaikki muka jo miettineet, haluatteko lapsia vai ette?” kysyin aika hölmistyneenä. Muut nyökyttelivät innoissaan.
”Kolme – mielellään yksi poika ja kaksi tyttöä”, Susan selitti haaveilevaan sävyyn. Hän on aina ollut aikamoinen unelmoija, ja tykännyt suunnitella asioita. Ensimmäisellä luokalla hän kertoi kerran suunnitelleensa jo, millaiset hautajaiset haluaisi itselleen järjestettävän!
”Kaksi”, Henry vastasi seuraavaksi.
”Yhden vain”, sanoi Wendy, jota minä en ollut koskaan pitänyt edes sen vertaa äidillisenä.
”Ainakin kolme, neljäkin voisi olla kiva”, Eleanor sanoi. Hän piti lapsista, ja minua ihan totta surettaa niin paljon, kun ajattelen, kuinka hän ei koskaan saanut elää niin pitkään, että olisi voinut toteuttaa haaveensa omista lapsista.
”Kaksi”, Zachary mumisi. ”Tai sitten yksi. Kolme on ainakin liikaa...”
”Ei lainkaan, maailmassa on jo liikaa ihmisiä!” Ernien ääni kaikui makuusalista. Hän oli niin tyypillinen puuskupuh: ei uskaltanut edes nukkua ärtymyksestään huolimatta, koska pelkäsi muutoin menettävänsä pullonpyörityksessä paljastetut tiedot. Ihan kuin kukaan ei muka seuraavana päivänä olisi kertonut asioita hänelle!
Justin katsoi minua, kun hänen vuoronsa vastata tuli.
”Kaksi. Tyttö ja poika”, hän vastasi ja hymyili sitten minulle. Siihen aikaan me molemmat varmaan ihan tosissamme uskoimme pysyvämme yhdessä ikuisesti. Justin varmaan näki silloin mielessään, kuinka meillä olisi kaksi punaposkista ja kiharatukkaista lasta, joista toisella olisi minun siniset silmäni ja toisella hänen ruskeansa.
”No niin, Hannah. Me kaikki olemme sanoneet, mitä haluamme. Kyllä sinunkin on pakko myöntää. Ihan varmasti olet joskus miettinyt, kuinka paljon lapsia haluat!” Susan maanitteli.
Minä pudistin päätäni hämilläni.
”En minä ole ajatellut, ihan totta!” nauroin, mutta muut eivät edelleenkään hyväksyneet vastaustani. Mäyrä on sinnikkyyden symboli, ja halutessaan puuskupuh voi olla rasittavuuteen asti itsepintainen.
”Älä viitsi olla noin vaikea, Hannah. Kerro nyt... Ei siinä ole mitään salattavaa!” Wendykin yritti.
”Tiedän kyllä, ettei siinä ole mitään salattavaa. Minä en vain ihan totta tiedä, haluanko lapsia, ja jos haluan niin kuinka monta! En minä ole koskaan ajatellut sitä niin pitkälle...” yritin vielä kerran, vaikka se alkoi jo olla turhaa.
”Hupsu, jos pojat tietävät, niin kyllä sinunkin pitäisi tietää. Se kuuluu äidinvaistoon!” Susan selitti kuin olisin pieni ja mitään ymmärtämätön lapsi. Hän muuttui aina sellaiseksi ollessaan humalassa...
”Niin juuri! Äidinvaisto on sellainen asia, että kyllä henkilö, jolla sellaista on, tietää jo nuorena, kuinka paljon lapsia haluaa!” Wendy jatkoi Susanin huomiota silmät kiiltäen.
”Pötyä!” minä tuhahdin vähän loukkaantuneena siitä, että minun äidinvaistoani kyseenalaistettiin. Vaikka oli kyllä totta, etten minä vielä tiennyt, oliko minulla sitä vai ei.
Yllättäen Susan nousi ylös lattialta. Hänen nousunsa oli aika hidas ja haparoiva prosessi, ja vihdoin ylös päästyään hän hoiperteli sohvien luokse ja nappasi suuren keltaisen sohvatyynyn syliinsä. Minä tuijotin suu auki, kuinka hän tunki sen paitansa alle.
”Katso ny Hannah! Kyllä kaikki tietävät, haluavatko kokea raskauden vai eivät. Jos nyt katsot minua ja kuvittelet, että olen raskaana, niin pidätkö näkemästäsi vai ällöttääkö se sinua?” hän kysyi.
Minä kohautin olkiani.
”Se on tyyny, Susan. Ei paidan alle tungetun tyynyn perusteella voi tietää, haluaako tulla raskaaksi vai ei!”
”No voipas!” Susan intti ja viskasi humalaiseksi yllättävän hyvällä tarkkuudella mustan sohvatyynyn suoraan kasvoilleni. ”Kokeile itse!” hän komensi.
Minua ei juuri innostanut tunkea tyynyä paidan alle. Se oli ihan uusi paita, ja vaikkakin trikoosta tehty, niin pelkäsin sen silti venyvän aivan muodottomaksi muhkean tyynyn päällä. Muut näyttivät kuitenkin innostuneen Susanin humalaisesta ideasta, ja ennen kuin tajusinkaan, kaikki muut hoipertelivat jo tyynyt paitojen alla ympäri oleskeluhuonetta.
”Kokeile nyt, Hannah! Tämä on kivaa!” Justin nauroi ja taputti kahden tyynyn muodostamaa megamahaansa.
Vastentahtoisesti minä kuitenkin lopulta pusersin tyynyn paidan alle. Sen pinta tuntui hassulta ja aluksi vähän kylmältä paljasta mahaa vasten. Kun tunteeseen tottui, se silti itse asiassa tuntui vähän vähemmän hölmöltä ja oikeastaan aika hauskalta. Kiersin käteni yllättäen laajentuneen mahani ympärille ja taputtelin sitä kokeilevasti. Kauempana Susan yritti saada turtuneet kasvolihaksensa muodostamaan voitonriemuisen ilmeen.
Pojat kyllästyivät aika nopeasti leikkimään raskaana olevia, mutta sen sijaan he keksivät aloittaa humalaisen sumopainin ja törmäilivät toisiinsa tyynymahoillaan. Eleanor oli täysin uppoutunut tuijottamaan omaa mahaansa.
”Voin ihan oikeasti melkein kuvitella, ettei paidan alla olisi tyynyä, vaan ihan oikea vauvamaha!” hän huokaisi uneksivaan sävyyn ja minä kohotin kulmiani. En minä nyt ihan niin pitkälle olisi mennyt – tämähän oli vain leikkiä!
”Miltä nyt tuntuu, Hannah?” Susan kysyi hieroen vatsaansa. Minä kohautin olkiani.
”Tuntuu siltä kuin olisi tyyny mahan alla ja leikkisin olevani raskaana, vaikka en ole”, totesin totuudenmukaisesti.
”Niin, mutta tuntuuko sinusta, että voisit nauttia tällaisesta olotilasta? Voisitko nauttia raskaana olemisesta?” hän intti. Minä kohautin jälleen olkiani.
”Se on vain tyyny...” mutisin ja Susan tuhahti.
”Ei sinulla mitään äidinvaistoa ole!”
* * *