Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Parisade - 18.11.2008 18:38:20
-
Author: Eara
Ikäraja: K-11
Paritukset: kaikki normit paritukset, OC/OC
Genre: AU, angst, drama, fluffy, adventure.... sellainen sekasotku.
Fandom: Twilight
Summary: Peruspointti tässä fikissähän on se, että lisätään Cullenien perheeseen uusi jäsen, Sherry Valance ja pistetään se riehumaan vähän siellä sun täällä.
Disclaimer: Juu, elikkäs suurimman osan tästä omistaa upea Stephenie Meyer, minä omistan vain omat hahmoni. En saa tästä mitään rahallista hyötyä, kunhan leikin näillä.
Varoitukset: väkivaltaa, kiroilua, pari kuolemaa
// Tälle on nykyään olemassa jatko-osa Kiiltävän vihreä kuva (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=16854.0) (K-15). Lisäksi aloin joulukuussa 2011 julkaista tämän uudelleen kirjoitettua versiota (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27908.0) (K-15).
Unelmat ovat ikuisia
Prologi:
1940, Forks, USA
Istuin suurella sammaleen peittämällä kivellä liikkumatta. Hiljaa kuin hiiri. Odotin. Olin odottanut jo kauan, mutta hän ei tullut. Sadepisarat tipahtelivat tiheään kasvoilleni saaden minut värisemään kylmästä. Hiukseni olivat läpimärät ja ohuet vaatteeni valuivat vettä. Minulla oli kylmä, mutten voinut lähteä. En ennen kuin hän tulisi. Hampaani alkoivat kalista. Oli hassua, että minun oli vieläkin kylmä. Mikään ei ollut muuttunut.
Samassa puut, joita tuijotin, alkoivat liikahdella. Nousin valppaana seisomaan, valmiina juoksemaan karkuun ellei se olisikaan hän.
Metsästä astui esiin tyttö. Hän oli noin 160 senttiä pitkä. Hänellä oli suuret vihreät silmät ja loivina kiharoina selkään valuvat kastanjanruskeat hiukset. Kasvot olivat eksoottisen näköiset ja kauniit. Melkein yhtä kauniit kuin minun. Inhosin ajatusta siitä ettemme olleet identtiset. Emme olleet toistemme klooneja. Emme enää.
Tuijotimme toisiamme hetken, se tuntui ikuisuuden. Katsoin Noran kasvoja ja yritin painaa ne mieleeni. Yritin hyväksyä sen, että tämä olisi luultavasti viimeinen kerta kun näkisin hänet.
Nora näytti siltä, kuin olisi nähnyt aaveen. ”Sherry?” hän kuiskasi. ”Luulin että olet kuollut. Luulimme kaikki, että kuolit kun häivyit sieltä sairaalasta.” Nora astui lähemmäs ja ihmetys hänen kasvoillaan muuttui helpotukseksi. ”Sinä tosiaan olet elossa!” Hän otti toisen askeleen minua kohti.
Vasta nyt Noran herkullinen tuoksu iski minuun. Myrkky kihahti kielelleni, tunsin kurkussani kammottavaa janoa. Silmissäni välkkyi jotain punaista, ja upotin tikarinterävät hampaani hänen käsivarteensa.
1. Hiljaa palaa liekki kynttilän
1942, Shennington, USA
”Ei!”
Nousin istumaan suuressa pylvässängyssäni. Jäin nojaamaan käsiini yrittäen hengittää normaalisti. Nostin sormeni poskelleni ja huomasin sen olevan märkä. Potkaisin kiukkuisena peitot syrjään ja kävelin katsomaan peiliin. Smaragdinvihreät silmäni näyttivät sameilta ja väsyneiltä. Marmorinvalkeille kasvoilleni valunut kyyneleitä ja kastanjanruskeat kiharani valuivat raskaina olkapäille. Juuri nyt minussa ei ollut mitään kaunista. Näytin ihan anorektiselta kääpiöpussirotalta. Valjulta ja heikolta. Kamla uni.
Pesin kasvoni nopeasti ja hiippailin alakertaan katsomaan telkkaria. Emmett ja Rosalie olivat siellä. Rosalie istui Emmetin sylissä ja oli painanut päänsä tämän rintaa vasten. Tunsin kateuden piston sisälläni. Olisin antanut mitä vain, jos olisin saanut sen, mitä Rosaliella oli. Hänellä oli täydellinen ulkonäkö, aviomies, joka rakasti häntä yli kaiken ja perhe… perhe joka välitti.
Saatoin asua Culleneilla, mutta he eivät tosiaankaan olleet perheeni. Perheeni oli ollut isä, Jem… ja Nora. Minunkin oli pitänyt saada kaikki. Minun oli pitänyt mennä naimisiin Marcosin kanssa ja muuttaa Portugaliin. Ja nyt olin keskellä ’ihmisiä’ jotka inhosivat minua.
Ravistin päätäni ärtyneenä. Mitä siitä, vaikka Rosalie vihasi minua. Mitä sitten vaikka Edward olikin paskapää, joka toivoi, että häipyisin jonnekin kauas. Carlisle ja Esme kai olivat siedettäviä ja Emmett ajoittain jopa mukava, mutta ei se tarkoittanut, että he välittäisivät yhtään enempää kuin Rosalie tai Edwardkaan. Mitä sitten vaikka tunsinkin oloni totaalisen ulkopuoliseksi näiden vampyyreiden joukossa? Pärjäisin ilman heitäkin.
Lysähdin sohvalle mahdollisimman kauas Emmetin ja Rosalien imelistä hymyistä. Telkkarista tuli joku dokumentti saksan muurista. Ei paljon kiinnostanut.
Selailin nopeasti läpi mustavalkoisen tv:n muutkin kanavat. Ei mitään mielenkiintoista. Vajosin entistäkin syvemmälle sohvatyynyjen joukkoon. Minulla oli jano, en ollut ollut yli kahteen viikkoon metsästämässä. Minulla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan mennä tänään. Eikä huomenna. Välttäisin sitä niin kauan kuin mahdollista.
Minä vihasin metsästämistä. Vihasin veren makua suussani ja tietoa siitä, että joku joutui aina kuolemaan takiani. Vaikka se joku olisikin vain tyhmä eläin. Vihasin sitä, miten itsekontrollini petti, miten tunsin, etten pystynyt enää hallitsemaan itseäni. Joka kerta kun maistoin veren maun suussani muistin Noran. Muistin miten elämä oli paennut kaksoissisarestani minun sormieni alla. Vihasin tuota kaikkea, mutta kaikkein eniten vihasin kuitenkin sitä, että jollain lailla minä aina nautin siitä. Tuore veri sai oloni tuntumaan vähemmän hauraalta, melkein voimakkaalta. Jollainlailla vampyyrimaisemmalta.
Kuulin auton ajavan pihaan. Edward. Lukitsin katseeni televisioon ja keskityin siinä pyörivään dokumenttiin. Edwardin läsnäolossa oli jotain painostavaa. Luultavasti se johtui siitä, että tiesin hänen pystyvän lukemaan ajatuksiani. Enkä minä ollut valmis päästämään häntä pääni sisään.
Edward asteli tumman mahonkioven kautta sisään. Hän tervehti minua nopealla nyökkäyksellä ja kääntyi sitten katsomaan Rosalieta ja Emmettiä. ”Rose, Emmett, valmiina kilpa-ajoon?”
Emmet virnisti hänelle. ”Olen ollut syntymästäni saakka pikkuveli.”
Edward tönäisi häntä nauraen. ”En minä ole pikkuveljesi.”
”Halloo! Mennäänkö me vai riidelläänkö tässä koko päivä”, Rosalie kysyi nuivasti ja hyppäsi pystyyn. Hän asteli notkeasti ovelle hiuksiaan sukien ja jäi odottamaan poikia ovenkarmiin nojaten. ”Älkää unohtako mitä voittajalle on luvassa.”
Minulla ei henkilökohtaisesti ollut hajuakaan, mitä voittajalle oli luvassa. Tuskin mitään niin erikoista, että siitä olisi kannattanut innostua.
Edward, Emmett ja Rosalie katosivat naureskellen pihamaalle. Pian kuului kolmen moottorin pehmeää hurinaa autojen ampaistessa ajotielle. Nyt olin sitten yksin isossa talossa ilman muuta tekemistä kuin tuijottaa omia käsiäni.
Tietysti talossa oli telkkari, mikä oli plussaa. Harmi vain, että sieltä ei tullut mitään mitä olisin halunnut katsoa.
Marssin yläkertaan ja sulkeuduin huoneeseeni. Sytytin kynttilän, istuin lattialle ja käärin paksun untuvapeiton ympärilleni.
Istuin siinä, vihreällä karvamatolla ties kuinka kauan. Tuijotin kynttilän liekkiä ja ihmettelin, miten rauhoittavaa pimeys olikaan. Se peitti alleen kaiken; surulliset kasvoni ja synkät ajatukseni. Se kietoutui ympärilleni kuin musta silkki, pehmeänä ja kauniina. Pimeys sai oloni tuntumaan turvalliselta. Se oli harvinaista herkkua ja tuntui ihanalta.
Kynttilän liekki lepatti, värjyen, mutta sammumatta. Valon kaikkoamiseen tarvittaisiin vain yksi henkäys, yksi mitätön puhallus.
Nora oli kuollut yhtä nopeasti. Liekki hänen sisällään oli sammunut ja elämä oli kaikonnut hänen ruumiistaan. Ja se oli minun syytäni.
Noralla oli ollut elämä. Hänellä oli ollut kavereita, poikaystävä ja perhe, olkoonkin, että isä oli ollut väkivaltainen alkoholisti. Noralla oli ollut tulevaisuus. Millä oikeudella minä olin riistänyt häneltä kaiken?
Ennen tätä kaikkea minullakin oli ollut tulevaisuus Sumea ja tuskantäyteinen, mutta tuhat kertaa parempi kuin tämä tyhjyys.
Keikahdin kyljelleni ja käperryin lattialle kasvot kynttilän liekkiä kohti. Tärisin kylmästä ja kiedoin peiton tiukemmin ympärilleni. Miksi juuri minulle oli käynyt näin?
Ehkä olin ansainnut tämän. Olin sekoillut koko ihmiselämäni ympäri Amerikkaa kitaten huumeita ja varastaen alkoholia milloin mistäkin. Mutta minulla oli siihen syy, puolustus, jonka olisi pitänyt herättää myötätuntoa jokaisessa tuomarissa. Vaikea elämä. Äiti oli kuollut, isä joi ja hakkasi meitä ja kaksoissisko… niin, Nora oli Nora. Aivan yhtä usein heroiinihuuruissa kuin minä.
Miksi en ollut kuunnellut Carlislea? Miksi ihmeessä olin mennyt tapaamaan Noraa sinä iltana, hänen kiellostaan huolimatta?
Hän oli varoittanut minua, he kaikki olivat. He olivat sanoneet, että en pystyisi hillitsemään verenhimoani. Että tappaisin Noran.
Olin nauranut tuolle ajatukselle itsekseni. Olin pitänyt huvittavaa ajatusta, että joku saattoi edes kuvitella minun kykenevän tappamaan ihmisen joka oli minulle tärkeintä maailmassa. Ja lopputulos oli tässä. Nora makasi kylmänä haudassaan, tuolla jossain, ja minä, minä vaeltelin päivästä toiseen tässä isossa talossa, yksin, kuunnellen toisten iloista juttelua, naurua, Edwardin pianonsoittoa…
Tärisin taas, tällä kertaa itkusta. Miten joku, joka ei liittynyt millään tavalla ruumiilliseen kipuun saattoi sattua niin paljon? Kyyneleet valuivat kuumina kasvoilleni, mutten jaksanut välittää siitä. Vihasin sitä että ylipäätään pystyin itkemään. Se oli merkki heikkoudesta.
Minä olin tässä talossa ainut joka edes pystyi itkemään. Tai nukkumaan. Puoliksi ihminen, puoliksi vampyyri. Muodonmuutos oli jäänyt kesken, koska sydämeni oli pysähtynyt ennen aikojaan. Ihoni oli pehmeä, vahingoituin helposti mutta paranin nopeasti. Pystyin nukkumaan ja itkemään, mutta muuten en eronnut paljoakaan muista vampyyreistä. Ruumiinvoimani olivat tosin tuskin kolmasosaakaan tavallisen keskivertovampyyrin voimista, mutta se ei juuri haitannut, ellen joskus joutuisi vastakkain toisen vampyyrin kanssa. Jättipottina tuli se, että minulla oli vampyyrin tuntoaisti, kuten muutkin aistit, mutta ihmisen kipukynnys. Miksi juuri minulle kävi näin?
Eivät Cullenitkaan leijuneet pilvilinnoissa sen takia, että he olivat vampyyreja. Varsinkaan Rosalie. Olin kuullut hänen traagisen tarinansa ja olisin voinut jopa olla aidosti pahoillani hänen puolestaan, ellei hän olisi ollut sellainen itsekeskeinen, omahyväinen ääliö. Mutta Rosaliella oli kuitenkin Emmett. Minulla ei ollut ketään.
”Sherry?”
Kierähdin ympäri ja huomasin Carlislen seisovan ovella. En tiennyt kuinka kauan hän oli siinä ollut, mutta ainakin toivoin, että hän oli tullut vasta äskettäin.
”Mitä?” Minä kysyin hyökkäävästi. Ehkä vähän epäkohteliasta, mutta olin vähintäänkin sekavassa mielentilassa.
Carlisle tuli lähemmäksi. Kai hän huomasi kyynelten jättämät juovat kasvoillani, koska hänen otsansa rypistyi ja huolestunut ilme kohosi hänen kasvoilleen. ”Onko kaikki…?”
”Hyvin vai? On!” Taas turhan töykeää, mutta kohteliaisuus ei olekaan vahvoja puoliani.
”Sherry”, Carlisle aloitti taas. ”Me ymmärrämme kaikki, että sinulla on vaikeaa. Et ole tottunut tällaiseen elämään ja niin poispäin, mutta yritä olla syyttämättä itseäsi kaikesta. Myös muut ovat tehneet virheitä.”
En ollut uskoa korviani. ”Älä syytä itseäsi? Ketä minun sitten pitäisi syyttää Carlisle? Ketä? Noraako? ’Voi kun olit kauhean tyhmä Nora, kun et tajunnut että siskosi muuttui vampyyriksi ja halusi tappaa sinut.’” Hysteerinen nauru purkautui huuliltani. ”Miten voin olla syyttämättä itseäni, kun se oli minun syytäni.” Kyyneleet valuivat virtana poskiani pitkin.
Carlisle kietoi käsivartensa ympärilleni. Hän antoi minun itkeä. Vuodatin hänelle kaiken mikä minua vaivasi, vaikka tiesin, että katuisin sitä luultavasti myöhemmin. En vain jaksanut välittää.
”Tämä on ihan kamalaa”, minä nyyhkytin. ”Kaikki on pielessä ja Nora on kuollut ja Edward ja Rosalie vihaavat minua…”
”Rosalie ja Edward?” Carlisle näytti yllättyneeltä. ”Eivät he vihaa sinua. Edwardia häiritsee kamalasti kun et anna hänen lukea ajatuksiasi, siksi hän voi olla vähän tyly. Häntä taitaa vieläkin vähän vaivata se kun hän tappoi kaikki ne ihmiset.”
”Entä Rosalie? Mikä hänen loistava selityksensä on?” minä tiedustelin kiukkua äänessäni. ”Joku muu kuin, että hän on omaa napaansa tuijottava paskapää.”
”Rosalie on hyvin… hankala persoona”, Carlisle sanoi pieni hymy huulillaan. ”Hänellä on hyvin vahvat ennakkoluulot kaikesta.”
”Eikä hän halua, että kukaan rikkoo hänen pientä perheidylliään”, minä lisäsin happamasti.
”Sitäkin”, Carlisle myönsi. Hän vilkaisi kelloaan ja huokaisi. ”Minun täytyy lähteä sairaalaan. Pärjäätkö täällä yksin?”
Ihan kuin en olisi koskaan ollut yksin kotona. Myönsin kuitenkin itselleni, etten olisi halunnut Carlislen lähtevän. Tuntui kuin olisin viimeinkin saanut jonkun johon turvautua, enkä halunnut päästää irti.
Taisin näyttää aika surkealta koska Carlisle nauroi. ”Pää pystyyn Sherry, Esme tulee pian. Pyydä häntä pitämään sinulle seuraa.”
Pudistin päätäni. ”Minua väsyttää vielä. Taidan mennä nukkumaan.” Olin juuri nyt niin sekaisin että tarvitsin unta.
Carlisle nyökkäsi ja poistui huoneesta jättäen minut omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni.
-
Vau!
Tämäpäs oli mielenkiintoinen ja samalla loistava idea!
Toivottavasti kirjoitat jatkoa tähän...
Rakastuin Houkutukseen vain vähän aikaa sitten, mutta olet jotenkin pystynyt pitämään maailman samanlaisena.. ja Sherryn tunteet ja menneisyys on kiehtova...
Toivottavasti hänen ja Edwardin välit lämpenevät, koska haluaisin hänestäkin lukea tässä lomassa :D
~Amy, joka alkaa muistuttaa itsekin vampyyria kun on silmätulehdus (silmät on ihanan verenpunaiset)
Mutta ole kiltti ja laita jatkoa, minä kyllä olen lukemassa.. ja niin on muutkin, ne vaan eivät uskalla kommentoida :)
-
Amy Malfoy aijai olet ihana. Kiitos kun uskalsit kommentoida toisin kuin ne 'muut':( Ajattelin jo ettei kukaan kommentoi. Ja Edwardin ja Sherryn välit kyllä lämpenevät.
Tässä toinen luku.
2. Kahvia ja Lunta
Kun aamulla tulin alakertaan huomasin, että ilmapiiri oli jotenkin muuttunut. Rosalie ja Edward eivät enää kyräilleet minua vihaisesti. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä Carlisle oli heille sanonut, mutta nähdessäni Edwardin lähes säälivän katseen aloin toivoa, että hän olisi osannut pitää suunsa kiinni.
”Hän piti”, Edward sanoi hiljaa. ”Minä kuulin hänen ajatuksistaan, mitä sinä olit sanonut.”
”Niin tietenkin.”
”Enkä minä vihaa sinua”, Edward jatkoi varovaisesti.
”Ahaa.” Ikään kuin minua olisi kiinnostanut. Oli Edwardilta tyhmää luulla, että hänen mielipiteensä kiinnostaisivat minua pätkääkään.
”Kyllä ne kiinnostavat”, Edward sanoi matalalla äänellä.
”Pysy sinä poissa minun aivoistani”, kivahdin hänelle kiukkuisena. Olin ollut vielä kaksi minuuttia sitten suhteellisen hyvällä tuulella, mutta jostain syystä Edwardin ärsyttävä kyky sai vereni kiehumaan. Minun puolestani tyyppi saisi vain tukkia turpansa ja häipyä jonnekin kauas. Mutta eihän kukaan minulta kysynyt. Ei varsinkaan Edward. Hän välitti vain omista mielipiteistään ja tunki ihmisten ajatuksiin ihan kiusallaan, kun häntä huvitti. Ei sen pitäisi yllättää minua.
”Loistavaa aivotyötä, Sher. Hauskaa kun tunnet minut niin hyvin”, Edward mutisi. Hän ei jäänyt odottamaan, että keksisin jonkun myrkyllisen pistävän vastauksen vaan häipyi huoneesta varjoaan nopeammin. Olin todella onnellisessa asemassa kun ympärilläni oli niin ihania ihmisiä.
”Mikä sinun ongelmasi oikein on”, Rosalie kivahti. ”Hän yritti vain auttaa.”
Olin todella lähellä nauruun purskahtamista kuullessani jotain tuollaista Rosalien suusta. Rose ja Edward eivät tunnetusti tulleet toimeen keskenään – tai no, ainakin heillä oli paljon erimielisyyksiä. Eikä Rosalie muutenkaan ollut sitä tyyppiä, joka välittää muiden asioista tarpeettoman paljon. Mutta ehkä hän vain halusi rähjätä minulle – mistä tahansa.
”Hoida omat asiasi”, minä kehoitin pinnistellen kuulostaakseni ystävälliseltä.
Rosalie ei arvostanut yritystäni. ”On se minunkin asiani kun kuljet täällä pilaten meidän kaikkien elämän!” Hän räjähti. ”Carlisle ja Esme voivat sanoa mitä haluavat, mutta sinä olet ihan mielettömän omahyväinen ja kuljet täällä vain rypien itsesäälissä ja voivotellen, että elämäsi on kamalaa!”
Kavahdin taaksepäin pelästyneenä. Olin osin tahallani mennyt suututtamaan Rosalien, mutten ollut todellakaan kuvitellut hänen järjestävän tälläistä kohtausta.
”Kiltisti sanottu”, minä mutisin vaisusti. ”Ja aika paksua kun mietitään miten sinä tuijotat peiliin noin kaksikymmentäviisi tuntia päivässä. Kuljet nokka pystyssä ja kuvittelet, että olet maailman napa. Minä en sentään mene ihan niin pitkälle.”
Rosalie olisi varmaan tukehtunut kiukkuunsa, jos se olisi ollut mahdollista. Inhottavaa, miten jotkut ihmiset eivät kestä arvostelua.
Rosalie taisi päästä melko nopeasti raivonsa yläpuolelle, koska hän suoristautui omasta mielestään kai ylväästi ja tuhahti: ”Minä lähden kaupunkiin.”
”Senkun!”
Rosalie marssi ulos aivan niin kuin Edward kaksi minuuttia aiemmin. Olin todella taitava ajamaan ihmiset tiehensä. Oli tylsää istua yksin kotona kaiket päivät. Ehkä asialle pitäisi tehdä jotain. Enkä halunnut lojua täällä taas koko päivää. Minun pitäisi lähteä jonnekin.
”Hyvä on, hyvä on”, nurisin itsekseni ja nousin vastahakoisesti mukavalta sohvalta. Sitten kiiruhdin Rosalien perään.
Rosalie oli juuri starttaamassa autoaan. Edward ja Rosalie olisivat varmasti osanneet luetella pitkän listan auton epäilemättä upeista ominaisuuksista, esimerkiksi merkin, vuosimallin ja kaikki moottorin yksityiskohdat, mutta minä en pystynyt sanomaan muuta kuin että se oli musta.
”Rosalie!” Minä huusin samalla kun juoksin autoa kohti.
Rosalie kääntyi katsomaan minua. Hän näytti hämmentyneeltä, mutta avasi kuitenkin ikkunan.
”Mitä?” Äänensävy oli yhä aika ärtynyt.
Toivottavasti hän ei odottanut minun pyytävän anteeksi. ”Saanko kyydin kaupunkiin?” Minä kysyin mahdollisimman kiltisti.
Rosalie harkitsi asiaa hetken ennen kuin nyökkäsi. ”Kai sinä saat.”
Kipusin autoon ennen kuin hän ehtisi muuttaa mielensä. Minusta tuntui, että olisi ehkä kuulunut sanoa kiitos, kun Rosalie viitsi nähdä vaivaa, mutta Rosalie oli kuitenkin sen verran mäntti, että päätin sen olevan tarpeetonta.
Rosalie käynnisti auton ja ajoi vauhdikkaasti tielle. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin moottorin hurinaa.
”Minne sinä haluat”, Rosalie kysyi rikkoen hiljaisuuden. Hän oli näköjään päättänyt olla nälvimättä joten seurasin samaa linjaa.
”Ei sillä ole kauheasti väliä.”
Rosalie hymyili vinosti. ”Mikset sitten jäänyt kotiin.”
Vilkaisin häntä syrjäsilmällä. Ei, Rosalie ei näyttänyt pilkalliselta eikä väheksyvältä. Hän ei näyttänyt ainakaan kovin happamalta ja hän ei näyttänyt yrittävän loukata minua. Vaihteeksi näinkin.
”En tiedä”, minä vastasin. ”Kai minä vain kaipaan vaihtelua. Entä sinä?”
”En jaksanut sinua”, Rosalie tokaisi katse tiukasti kiinni tiessä. ”Olet aika ärsyttävä tiedätkö?”
”Kiitti vaan”, minä murahdin happamasti. Olin hetken hiljaa ennen kuin jatkoin. ”Olen aika surkea pyytämään anteeksi.”
Rosalie nauroi. Olin yllättynyt, sillä vaikka hän nauroikin Cullenien seurassa – no ei nyt paljon, mutta jonkin verran. Mutta yleensä hän vain kyräili minua vihaisesti. ”Niin minäkin. Enkä aio pyytää anteeksi. Minne mennään?”
”En tiedä”, minä vastasin. ”En käy kaupungissa paljoa.”
”Mennään ostamaan vaatteita. Keskustassa on yksi ihana vaateliike”, Rosalie ehdotti innostuneena. Äkkiä hän vilkaisi asuani ja tyytyväinen hehku levisi hänen kasvoilleen. ”Meidän pitää sitä paitsi uusia sinun vaatevarastosi. Eikö sinulta löydy muuta kuin tuollaisia norsunnahkariekaleita.”
”Norsunnahka…?” Kesti hetken ennen kuin Rosalien sanat upposivat tajuntaani. Vilkaisin nopeasti vaatteitani. Rosalie liioitteli. Minun suorissa mustissa housuissani ja hieman liian suuressa nahkatakissani ei ollut mitään vikaa. Tönäisin Rosalieta kylkeen. ”Ole hiljaa.”
Rosalieta nauratti. ”Mistä sinä oikein ostat vaatteesi Sher?”
Rosalie oli ääliö. Minulla oli ihan normaali asu. Jos Rosalie olisi itse pukeutunut johonkin epäkäytännölliseen rimpsumekkoon ja helmikaulanauhaan, hänellä ehkä olisikin varaa valittaa, mutta hänellä oli päällään ihan normaali paita ja housut. Tietysti Rose näytti paremmalta kuin minä, mutta siitä hän sai syyttää omia geenejään – tai mitä ikinä.
En vaivautunut vastaamaan Rosalien asiattomaan kysymykseen vaan käännyin ulos ikkunasta. Puut vilisivät ohitse nopeasti. Rosalie ajoi kovaa vauhtia metsien reunustamaa maantietä. Painoin otsani viileään ikkunaan. Matka Tomahiin kesti liian kauan. Oliko meidän pakko asua täällä korven keskellä? Ei minkäänlaisia kontakteja ihmisiin. Vaikka se taisi olla tarkoituskin. Lukiokin oli ihan onneton. Mutta se oli Edwardin, Rosen ja Emmetin ongelma, jotka raahautuivat kiltisti kouluun sillä aikaa kun minä mätänin kotona. Rosalie valitti aina hyvien kauppojen puuttumisesta, mutta saihan niitä tavaroita postimyynnistäkin, joten minä en välittänyt asiasta kauheasti.
Minua kadutti, että olin lähtenyt kotoa. Autossa oli jäätävää, marraskuun hyinen ilma tunkeutui luihin ja ytimiin. Värähdin ja tungin käteni syvemmälle takkini sisälle. Yleisesti luultiin, että nahka lämmitti, mutta minä en suoraan sanottuna pystynyt huomaamaan sitä. Autossa oli tietysti jonkinlainen lämmitysjärjestelmä, mutta se oli surkea.
”Sherry, me olemme perillä”, Rosalie tiedotti hetken päästä. Hän parkkeerasi auton näppärästi koloon, joka näytti liian pieneltä pyörällekin. Olin vähemmän kuin haluton nousemaan auton mukavalta nahkaistuimelta, mutta kampesin itseni kuitenkin pystyyn ja avasin oven selälleen.
Tai yritin avata. Ovi kolahti jo puolessa välissä viereiseen autoon saaden aikaan huvittavan näköisen epämuodostuman. Päätin olla tekemättä asiasta sen isompaa numeroa, koska Rosalien auto vaikutti olevan kunnossa.
”Tuletko sinä”, Rosalie kysyi kärsimättömänä. ”Voimme me jäädä kokopäiväksi tähänkin jos tahdot.”
Olisin tietysti voinut vastata siihen monenlaista enemmän tai vähemmän ilkeää, mutta päätin jättää väliin. Olimme saaneet Rosalien kanssa aikaiseksi jonkinlaisen rauhan, enkä halunnut rikkoa sitä. Seurasin siis kiltisti Rosalieta vaateliikkeeseen, joka oli Rosalien tuntien koko kaupungin suurin ja kallein.
Päästyämme sisään Rosalie asteli heti lähimmän hyllyn viereen. ”Tämä sopisi sinulle”, hän ilmoitti hypistellen kirkuvankeltaisen paidan helmaa.
Katselin paitaa muka arvioivasti samalla kun yritin keksiä, miten välttäisin Rosalien suunnalta tulevan runsaan vaatteiden tyrkytyksen. Mieleeni ei tullut mitään ylimaalisen nerokasta, joten tyydyin tokaisemaan. ”Se on keltainen. Minä en käytä keltaista?”
”Älä viitsi Sher, tämä näyttäisi loistavalta päälläsi. Ja väri on ihan nätti.”
Nätti väri? Oksettavaa. Keltainen sopi pääsiäistipulle tai kiiltokärpäselle, ei minulle.
Rosalie jatkoi vielä: ”Kokeile sitä. Tuolla on sovituskoppi.”
”Minä. En. Käytä. Keltaista”, sanoin mahdollisimman selkeästi, jotta Rosalie varmasti ymmärtäisi.
Mutta ei. ”Nyt voit käyttää. Ota tuo pata pois, se on ruma.”
Kilttiä. Eikä paita edes ollut kovin paha. Se oli normaali musta harmailla kiemurakuvioilla. Rosalien huipputarkoissa vampyyrisilmissä oli pakko olla jotain vikaa. ”Ihan selvyyden vuoksi; mitä vikaa tässä muka on?” kysyin kärsivällisesti. Rosalie paloi selvästi halusta kertoa minulle tarkkaan, mikä kaikki pukeutumisessani oli vikana, joten miksi riistää häneltä sekin pieni ilo.
”No”, Rosalie aloitti. ”Ensinnäkin väri. Sinun ei pitäisi käyttää niin paljon mustaa, kun olet noin kalpea. Se saa sinut näyttämään kuolleelta.”
”Minä olen kuollut”, keskeytin happamasti.
Rosalie hymyili vinosti. ”Niinpä, mutta miksi näyttää siltä? Toinen vika on koko. Tuo on liian suuri, näytät anorektikolta, kun vaatteet roikkuvat päälläsi tuolla tavalla. Sitten on vielä nuo naurettavat kuviot. Ei kukaan käytä tuollaista rättiä. Otatko tämän nyt?” Hän ojensi minulle keltaista paitaa.
Huokaisin ja nappasin sen Rosalien kädestä. ”Kuinka vain.”
Kahdeksan tuntia myöhemmin istuimme Rosalien kanssa saman kadun varrella olevassa pienessä ja tunkkaisessa Cafe de Space nimisessä kahvilassa. Kumpikaan ei tietenkään ollut tilannut ruokaa, mutta minun edessäni pöydällä oli kahvimuki, johon olin painanut kylmät sormeni. En kuitenkaan aikonut juoda sitä. Ulkona oli taatusti pakkasta, oven yläpuolella olevaan pieneen ikkunaan oli muodostunut jääkiteitä.
Rosalie näytti nyrpeältä. Ulkona alkoi jo olla hämärää ja hän olisi tahtonut kotiin, mutta minä en ollut suostunut nousemaan jäätävän kylmään autoon, vaan olin halunnut jonnekin lämmittelemään.
Tuijotin mietteliäänä tumman kahvin mustia pyörteitä. Kahvi oli pahaa, olin aina inhonnut sitä. Nyt en enää voinut millään muotoa kuvitellakaan juovani mokomaa moskaa, mutta sen pistävän mutainen haju häiritsi minua. Nojauduin raukeana lukuisiin ostoskasseihin, joita näytti olevan joka puolella. Ihme ettei pöytä ollut hautautunut niihin.
Keltainen paita oli loppujen lopuksi jäänyt ostamatta, mutta paljon muuta olimme Rosalien kanssa raahanneet ulos kaupoista. Shoppailu oli oikeastaan todella hauskaa. Kaupoissa oli satamäärin ihania vaatteita, ja minusta tuntui, että olisin voinut viedä ne kaikki mukanani kotiin. Ostoskasseissani oli takuulla enemmän vaatteita kuin vaatekaapissani.
Minä ja Rosalie tulimme itse asiassa aika hyvin toimeen. Olimme nauraneet koko päivän typerille asioille ja kiusanneet myyjiä. Meillä oli – outoa kyllä – paljonkin yhteistä. Muun muassa viha vampyyrielämää kohtaan.
”Mennäänkö jo”, Rosalie kysyi keskeyttäen mietteeni. Hän naputti sormiaan pöytään kärsimättömänä. ”Ei se auto odottamalla lämpimämmäksi muutu.
Hän oli tietysti oikeassa. Ei auttanut muu kuin jättää ummehtuneen hajuinen, lähes tyhjä kahvila taakse.
Ulkona oli jo täysin pimeää. Katulamppujen luoma kellertävä valo näytti minun mielestäni autiolta ja aavemaiselta. Kävelimme nopeasti korttelin ympäri Rosalien autolle. Juuri kun olin avaamassa oven, jotain valkoista tipahti kämmenselälleni.
Päästin riemunkiljahduksen. ”Lunta! Rose, täällä sataa lunta!”
Rosalie vilkaisi minua hymyillen ja istui autoon. Seurasin esimerkkiä vastahakoisesti. Nyt olisin voinut olla ulkona vaikka kuinka kauan, oli kylmä tai ei.
”Sinä pidät lumesta?” Rosalie sanoi ajaessamme ulos kaupungista. ”En olisi ikinä uskonut.”
Minua nauratti. ”Miksi et? Lumi on ihanaa. Se on valkoista ja piristävää ja…”
”Ja se sotkee hiukset”, Rosalie päätti.
”Kuinka vain. Lumi on joka tapauksessa ihanaa.”
Rosalieta nauratti. ”Etkö sinä juuri valittanut miten vihaat kylmää?”
Rosalie ei ymmärtänyt mitään. Oli täysin eri asia vihata kylmää. Lumi oli pehmeää ja kaunista. Päätin selittää vähän. ”Kun asuimme Portugalissa en nähnyt koskaan lunta. Sitten muutimme Forksiin ja tadaa! Koko maa oli valkoisena.”
”Forksissa ei paljon lunta satanut”, Rosalie muisteli. ”Pari kertaa talvessa ja sekin suli äkkiä pois. Siellä oli meri liian lähellä. Ja sudet olivat ärsyttäviä. Mutta muuten Forks oli kiva. Siellä oli ihanan rauhallista. Toivon, ettemme olisi joutuneet lähtemään niin pian.”
Laskin katseeni epävarmana. En ollut ihan varma siitä, yrittikö Rosalie syyllistää minua vai oliko hän vain maininnut asian, mutta minulle jäi tunne siitä, että sanat oli lausuttu harkitusti. ”Ei se ollut minun syyni”, minä mutisin. ”Jos joku olisi kysynyt minulta, niin makaisin kuolleena haudassani.” Samalla sekunnilla kun päästin sanat suustani, tajusin, ettei se ollut ihan totta. Jos Carlisle olisi oikeasti kysynyt minulta – ja jos olisin uskonut – olisin ilman muuta valinnut elämän kuolemisen sijaan. Mutta jos olisin tiennyt mitä siitä seuraisi, jos olisin tiennyt että Nora kuolisi… Kyllä; silloin olisin mielummin kuollut. Mutta ei sillä ollut väliä. Ei enää.
”Niinpä kai”, Rosalie sanoi. ”Mutta on se silti sääli. Forks oli täydellinen. Sateinen ja pieni. Ehkä voimme joskus mennä sinne takaisin.”
”Ehkä.”
”Piditkö sinä Portugalista?” Rosalie kysyi vaihtaen puheenaihetta. Kai hän tajusi, etten halunnut puhua Forksista. Minulla oli ihan liikaa muistoja sateisesta pikkukaupungista, jossa olin asunut puolet ihmiselämästäni. Mutta jos hän yritti piristää minua niin Portugali oli täysin väärä valinta. Portugalista ja kaikesta siellä tapahtuneesta ei puhuttu. Se oli tabu.
Pakko minun kuitenkin jotain oli sanoa. ”Portugalissa oli kivaa”, minä vastasin lyhytsanaisesti.
Rosalie jätti fiksusti asian sikseen.
Saavuimme kotiin vasta myöhään yöllä. Lunta satoi edelleen ja se vähensi pimeyttä. Rosalie parkkeerasi autonsa pihatielle.
Nousin autosta ja heittäydyin lähellä olevaan lumikinokseen onnellisesti nauraen. Oli suojasää, joten sain helposti pyöriteltyä lumesta pallon, jolla heitin poispäin kävelevää Rosalieta niskaan.
Rosalie ei älynnyt varoa, joten lumipallo osui maaliinsa lätsähtäen. Rosalie kirosi kovaan ääneen lumen tipahtaessa hänen paitansa alle ja pyörähti katsomaan minua. ”Helvetti Sher!” Rosalie kirkaisi. ”Minun hiukseni…”
Hän ei ehtinyt päättää lausettaan, enne kun osuin toisella lumipallolla suoraan hänen otsaansa. Rosalien kasvot peittyivät lumeen. Hän pyyhkäisi nopeasti lumet käteensä ja viskasi ne maahan. Sitten Rosalie säntäsi minua kohti pirullinen katse silmissään. Kirkaisin ja juoksin pakoon nauraen. Minä en halunnut kastua.
Mutta totta kai minä kastuin. Rosalie sai minut kiinni ja pian olimme molemmat läpimärkiä. Tärisin kylmästä kun viimein päätimme raahata ostoskassit ulos autosta ja mennä sisään.
Emmett ja Carlisle pelasivat sisällä shakkia ja Edward istui Esmen vieressä sohvalla seuraten peliä. Kun minä ja Rosalie astuimme sisään nauraen, kaikki kääntyivät katsomaan ällistyneinä. Tuntui häiritsevältä huomata, että kun kerrankin olin iloinen, minua tuijotettiin aivan kuin olisin aave.
Emmett virnisti. ”Vau Sherry sinä osaat nauraa. En olisi uskonut.”
”Rosalie tee miehellesi jotain”, minä valitin. ”Hän on ärsyttävä.”
Rosalie hymyili omahyväisesti ja painoi suukon Emmetin huulille. ”Ei voi mitään Sher, sinun täytyy vain kestää ja kärsiä.”
”No Rose, mitä sinä teit meidän pikku päivänsäteellemme?” Emmett kysyi ja kietoi käsivartensa Rosalien lumiseen niskaan.
Rosalie virnisti. ”Heitin hänet lumihankeen. Sherry taisi loppujenlopuksi pitää siitä, vaikka valittelikin kauan kylmää.” Hän viittasi shakkilautaan. ”Kumpi on voitolla?”
”Minä”, Carlisle ja Emmett vastasivat yhtä aikaa.
Rosalie oli juuri istumaisillaan sohvalle kun Esme tönäisi häntä. ”Et kyllä istu siihen”, hän komensi. ”Menkää molemmat vaihtamaan vaatteet, ennen kuin pilaatte sohvan. Ja Sherry, sinä jäädyt tänne, ellet pue päällesi jotain lämpimämpää.”
Minä ja Rosalie katosimme yläkertaan keskenämme jutellen.
-
Ja minä olen niin kiltti, että laitan heti perään kolmannen luvun :D
1943 Shennington, USA
3. Maailman tyhmin idea
Minä opin pikkuhiljaa pitämään uudesta perheestäni. Edward oli vähän turhan pessimistinen ja hänen ajatustenlukutaidostaan oli paljon haittaa, mutta hyvälle päälle sattuessaan hän oli ihan ok. Harmi vain, että hän oli hyvällä päällä vain noin kaksi kertaa vuodessa.
Emmett oli kiva. Hän laski koko ajan leikkiä kaikesta ja kaikista. Yritin väenvängällä etsiä hänestä huonoja puolia, mutta pettymyksekseni niitä oli hirveän vaikea löytää. No, huonojen puolten puuttuminen ainakin oli huono asia.
Rosaliesta sain yllätyksekseni parhaan ystävän, mitä minulla oli koskaan ollut. Se oli aika hassua. Riitelimme kyllä aika paljon ja olin edelleen sitä mieltä, että hän oli hieman itsekeskeinen ja ylpeä, mutta muuten mielikuvani hänestä muuttui aikalailla. Rosalie ei loppujen lopuksi ollutkaan niin pinnallinen, kuin olisi voinut luulla ja meillä oli paljon yhteistä.
Esmen ja Carlislen ehdottomasti pahin – ja paras – puoli oli ylihuolehtivaisuus. Pahin siksi, että se rajoitti aika paljon. He halusivat aina tietää missä olen. Hyvää siinä oli se, että he oikeasti välittivät. Emmettiin, Edwardiin ja Rosalieen Carlisle ja Esme suhtautuivat eri tavalla. He rakastivat meitä kaikkia, mutta molemmat tuntuivat ajattelevan, että minä tarvitsin heitä eniten. Ihan turhaa.
Carlislella oli yksi ominaisuus, jota ihan oikeasti vihasin. Hänelle ei voinut väittää vastaan. Minä kyllä kokeilin kaikkea. Itkin ja huusin ja rikoin tavaroita, ilman muuta vaikutusta, kuin että Esme suuttui. Minä riitelin heidän kanssaan paljon ja aiheita oli tasan kaksi. He yrittivät painostaa minua lähtemään metsästämään. Carlisle piti yleensä suunsa kiinni niin kauan, kuin tilanne näytti olevan edes jotenkuten hallinnassani. Hän tuntui toivovan, ettei hänen tarvitsi käytännössä pakottaa minua syömään, mutta turhaan. Välttäisin metsästämistä niin kauan kuin pystyin. Mieluiten ikuisesti. Toinen asia mistä vanhempani minulle valittivat, oli erikoiskykyni käyttäminen. Minä hypnotisoin – tai yritin hypnotisoida – ihmisiä jatkuvasti. Onnistuminen loi sisälleni mukavan vallantunteen ja nautin siitä. Carlisle ja Esme olivat koko hommaa vastaan, mutta täytyihän minun harjoitella. Olin aika kehno. En saanut ihmisiä läheskään aina edes puolittain valtaani. Olin yrittänyt hypnotisoida myös vampyyrejä. Kokeilin kykyäni Emmettiin. Huonolla menestyksellä. Carlislea ja Esmeä ärsytti ehdottomasti eniten kokeilujeni vaikutus minuun. Tulin hypnotisoinnista niin heikoksi, että pystyin tuskin kävelemään. Olin – niin kuin sanottu – aika kehno käyttämään voimiani. Eikä tilanne parantunut, vaikka kuinka harjoittelin.
Talvi tuli ja meni. Kevät tuli ja meni. Kesä tuli ja meni. Mitä minä tein? Olin keksinyt tarkoituksen elämälleni. Olin hankkinut itselleni joululahjaksi oman tv: n ja videonauhurin. Minä en tosiaankaan tehnyt vähään aikaan paljon muuta kuin tuijotin telkkaria tai luin huonoja roskaromaaneja. Mutta katsottuani kaikki videot, mitkä suinkin olin pystynyt löytämään Amerikan mantereelta vähintään viiteen kertaan, minua alkoi kyllästyttää. Valitin asiasta Carlislelle, joka teki maailman typerimmän ehdotuksen.
”Mitä?” minä rääkäisin. ”Et ole tosissasi.”
Sisarukseni olivat koulussa ja Esme kaupungilla. Carlisle oli toistaiseksi kotona, mutta hänkin lähtisi pian sairaalaan. Jäisin taas tänne yksin. Minulla ei ollut mitään tekemistä, mutta vaikka pelkkä seinän tuijottaminen oli tuhat kertaa parempaa ajanvietettä kuin Carlislen ehdottama ratkaisu.
”Miksi ei?” Carlisle kysyi otsaansa rypistäen. ”Pärjäät todella hyvin. Ei sinulla tunnu olevan vaikeuksia janosi hallinnassa. Vai onko?”
Tuhahdin. Tietysti veren haju poltteli kurkkuani ja tuntui kamalalta. Se toi pintaan huonoja muistoja, mutta kyllä minä pärjäsin. ”Ei kysymys ole siitä.”
”Mistä sitten?”
Suljin silmäni. ”Sinä et nyt ymmärrä. Lukio on yhtä kuin helvetti”, minä selitin kärsivällisesti. ”Siellä on satoja omahyväisiä teinejä, jotka kuvittelevat olevansa kaiken yläpuolella. He katsovat kaikkia uusia nokkaansa pitkin, ovat ilkeitä ja paskamaisia, puhuvat pahaa selän takana, haastavat riitaa…”
Carlisle oli inhottava. Hän vain nauroi jupinalleni. ”Sinullapa on hyvä käsitys koulunkäynnistä. Mieti asiaa kuitenkin.”
Juupa juu… Pysyttelisin taatusti kaukana ärsyttävien nuorten kansoittamasta koulurakennuksesta. Siinä ei ollut mitään mietittävää. Toinen täysin varma asia oli, että en enää ikinä valittaisi tylsyyttä Carlislelle.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten niin pääsi käymään. Voi olla, että kärsin jonkinlaisesta äkillisestä mielenhäiriöstä suostuessani Carlislen naurettavaan päähänpistoon, mutta ensimmäisenä kesänjälkeisenä koulupäivänä minä kuitenkin olin Edwardin, Emmetin ja Rosalien mukana lukion parkkipaikalla. Carlisle oli sepustanut koulun johtokunnalle jonkun tarinan Englannista ja sisäoppilaitoksesta. Ja sitten hän vielä kehtasi valittaa minulle valehtelusta.
Minä olin Edwardin kanssa samalla luokkatasolla, Emmett ja Rose olivat yhtä ylemmällä. Mahtavaa… minulle tulisi loistava päivä.
”Älä viitsi murjottaa Sherry”, Emmett kehotti virnistäen. Hänen hyväntuulisuutensa ärsytti minua suunnattomasti.
Rakas isoveljeni ei ollut huomaavinaan sitä hyytävää inhontäyteistä katsetta, jonka häneen loin, vaan jatkoi naureskeluaan. Häntä selvästi huvitti minun kurja kohtaloni. Ihmiset olivat ihanan myötätuntoisia nykyään.
Rosalie nakkeli niskojaan kärsimättömänä. ”Älä jää lohduttelemaan Sherryä”, hän sanoi ja loi Emmettiin ovelan katseen. ”Hän pärjää kyllä.”
Minä nousin vaivalloisesti ylös autosta. ”Taidan sittenkin mennä kotiin. Tämä on surkea idea”, minä valitin.
”Todella ärsyttävää kuunneltavaa vai mitä”, Emmett huokaisi Edwardille.
Edwardin silmät tuikkivat naurusta. ”Hän nauttii marisemisesta vähän turhan paljon.”
Liioittelua. En minä nauttinut marisemisesta. Tämä idioottimainen idea ei ollut alun perinkään ollut minun ja minulla oli täysi oikeus olla tyytymätön tämänkaltaisiin oksettavan tyhmiin, järjestelyihin, joiden ainut tarkoitus oli tehdä elämästäni huono teatterishow.
Päitä kääntyi häiritsevän paljon katsomaan kun kuljimme parkkipaikan läpi betonisen koulurakennuksen pääovelle.
”Tuijottavatko nuo aina tuolla tavalla”, minä kysyin happamasti.
”He tuijottavat sinua”, Emmett selitti. ”He haluavat tietää kenen kanssa uskomattoman upeat Cullenit kaveeraavat.”
Tökkäsin häntä kyynärpäälläni mahaan. ”Vai vielä upeat”, minä pihahdin. ”Paskat olette.”
Emmett pyöritteli silmiään Rosalielle. ”Hermoheikko.”
Emmett oli ääliö.
Ja tietenkään minulle ei voitu suoda edes ensimmäiseksi tunniksi sitä iloa, että olisin saanut olla samassa luokassa Edwardin kanssa. Kuka tyhmä tällaisen lukujärjestyksen oli laatinut? Liikuntaa oli heti aamusta sitten biologiaa ja ruokailu sen päälle.
Kävelin nopeasti parin keskenään supisevan tytön ohi pukuhuoneen ovelle. Selailin parhaillani lukujärjestystäni – joka muuten oli surkea – kun törmäsin kovaa johonkuhun.
”Auts… anteeksi”, kolarin toinen osapuoli, pitkä vaaleahiuksinen poika sanoi. ”Olen pahoillani, en katsonut eteeni.”
”No et todellakaan”, minä mutisin itsekseni.
”Mitä?” poika kysyi katsoen minua uteliaasti.
”Ei mitään”, minä sanoin nopeasti ja järjestelin kasvoilleni hymyn, jonka toivoin olevan ystävällinen.
”Hei sinä olet se uusi!” poika huudahti. Puoli käytävää kääntyi katsomaan meitä.
”Niinpä”, minä sanoin huokaisten. ”Se uusi. Ihanaa kun tunnet minut.”
”En minä tarkoittanut sitä ihan noin... Minä olen Josehp Elant.”
Ihan kuin minua olisi kiinnostanut. Mutisin nopean selityksen siitä miten myöhästyisi tunnilta ja suunnistin pukuhuonetta kohti.
Kun avasin oven, minua tervehti ummehtunut hien haju. Nyrpistin nenääni. Tällaiseen paikkaan jouduin.
Minun annettiin vaihtaa vaatteet rauhassa, mutta heti kun olin saanut liikuntavaatteet päälle eräs ruskeahiuksinen, ilkeännäköinen tyttö alkoi lähestyä minua.
”Moi”, hän sanoi hyökkäävästi. ”Kuka sinä olet?”
Voi ei… Yritin muistaa, miten Emmett, Edward ja Rosalie olivat neuvoneet minua kohtelemaan tyhmiä teinejä. En muistanut mitään heidän ohjeistaan, joten tyydyin hymyilemään herttaisesti ja vastaamaan ilkeästi. ”Olisinko ehkä uusi oppilas?”
Tyttö ojensi kätensä. ”Minä olen Susanne Febulon.” Hän sanoi sen todella mahtailevalla äänensävyllä.
Tartuin hänen käteensä. ”Cheryla Valance.”
”Kiva.” Kuulosti siltä, että se ei ollut hänestä ollenkaan kivaa. ”Kuule, sinä puhuit käytävässä Elantin kanssa.”
Sain vain vaivoin hillittyä nauruni. Miten mustasukkaiseksi sitä oikein voi ryhtyä. ”Ai Josephin vai?” minä kysyin viattomasti käyttäen tahallani etunimeä. Päätin kiusata Susannea vielä vähän joten jatkoin uneksiva hymy huulillani: ”Hän on todella mukava eikö olekin? Ja hyvännäköinen. Tiedätkö sinä onko hänellä tyttöystä…?”
”Joseph on varattu”, Susanne kivahti. ”Varattu! Tajuatko sinä? Älä yritäkään viedä häntä minulta tai minä…”
Voi taivas tyttö oli ääliö. Ihan kuin minä muka haluaisin varastaa hänen luuseripoikaystävänsä. Toisaalta Susanne oli kyllä niin kamala, että voisin halutakin. Ihan vain riistämisen ilosta. Huulilleni nousi kiero hymy kun aloin kehitellä ajatusta pidemmälle.
”Tajuatko sinä?” Susanne kovisteli vielä.
”Harkitsen asiaa”, minä lupasin jalomielisesti.
Susanne ei näyttänyt kovin kiitolliselta. Aloin jo pelätä, että tyttö löisi minua, mutta Susanne tyytyi onneksi vain puristamaan kätensä nyrkkiin ja marssimaan tiehensä huulet yhteen puristettuina. Mäntti.
Liikuntatunti oli kamala kokemus. En uskaltanut tehdä melkein mitään, koska pelkäsin paljastavani yliluonnolliset ruumiinvoimani. Liikunnanopettaja piti minua luultavasti vuoden surkeimpana oppilaana.
Biologiantunti meni paremmin. Istuin pulpettini ääressä koko tunnin ja hioin suunnitelmaani Josephista ja Susannesta ja heidän tulevasta erostaan. Kun kello soi kolme henkilöä tuli luokseni.
”Tuletko sinä syömään meidän kanssamme”, kysyi Amy Corey niminen tyttö, joka oli ollut aamulla kanssani samassa salibandyjoukkueessa. Minä olin luokitellut Amyn kiltiksi pikku nyhveröksi samalla sekunnilla kun näin hänet. Tyttö oli mustahiuksinen, ei kaunis, mutta ei nyt niin kamalankaan näköinen typerys, jonka elämäntehtävänä tuntui olevan ystävien hankkiminen. Hän oli kiltti kaikille ja kaikki – jopa Susanne, jonka olin havainnut maailman pahimmaksi snobiksi – pitivät hänestä. Amy, Elizabeth ja Mary muodostivat yhdessä herttaisen kolmenporukan. Kaikki olivat samanlaisia persoonattomia, kilttejä nukkeja. Olin vakaasti sitä mieltä että heidän pitäisi perustaa läksypiiri, jotta heidän luontainen ahkeruutensa pääsisi valloilleen.
Milloin minusta oli ehtinyt tulla näin kamala? Olin mädäntynyt kotona liian kauan ilman muuta seuraa kuin perheeni, joka kesti kiltisti kaikki ilkeät kommenttini ja sonnan, jota syydin heidän päälleen.
Amy odotti yhä vastausta. Nielin pilkallisen huomautukseni siitä, miten en varmasti istuisi kolmen tyhmän piiloblondin kanssa samassa pöydässä vaan tyydyin toteamaan: ”Minun sisarukseni taitavat odottaa, että istun heidän kanssaan.”
Amy näytti aidosti pettyneeltä. Mikä teeskentelijä. ”Aijaa. Harmi. Joku toinen päivä sitten?”
”Ilman muuta”, minä lupasin ja livahdin etsimään Edwardia.
Marisin koko ruokatunnin lukion paskamaisuudesta. Edward, Emmet ja Rosalie taisivat olla aika kyllästyneitä kuuntelemaan, mutta he olivat reiluja, eivätkä käskeneet minun tukkia turpaani.
”Sherry, onko koko maailmassa mitään mistä pitäisit?” Rosalie kysyi kyllästyneenä.
Loin häneen ilkeän katseen. ”Tietenkin on.”
”Jaa?”
”Telkkari ja vaatekaupat.”
Emmett nauroi. ”Pitää muistaa kiittää Carlislea, kun hän sai sinut tänne viihdyttämään meitä.”
”Eipä taida tulla tilaisuutta”, minä mutisin. ”Tapan hänet. Tämä on maailmankaikkeuden historian kamalin idea.”
Emmett, Rosalie ja Edward pyörittelivät silmiään toisilleen. Ärsyttävä tapa.
Seuraavalla tunnilla minulla oli matematiikkaa ja kiitos ja ylistys Edwardilla oli myös. Minä jahkailin ruokalassa niin kauan, että kun viimein pääsimme lähtemään, olimme reippaasti myöhässä.
”Herra Cullen, neiti Valance, te olette myöhässä”, opettajamme, neiti Thompson kimitti saarnaavalla äänellä. ”Neiti Valance onko teistä hyvä olla myöhässä heti ensimmäisenä koulupäivänä. Minä en tiedä millainen käytäntö sisäoppilaitoksessa oli, mutta täällä me emme suvaitse…”
Suljin opettajan marinan jonnekin taustalle. Minun teki mieli vastata, että jos oppiaine oli niin tylsä kuin matematiikka, niin tunnille ei kannattaisi tulla ollenkaan.
Edward vilkaisi minua varoittavasti. Kuvitteliko hän, että olisin oikeasti niin tyhmä, että sanoisin jotain tuollaista ääneen? En minäkään ihan kaikkeen rupea.
Neiti Thompson tuntui odottavan jonkinlaista vastausta. Vilkaisin Edwardia.
”Olen todella pahoillani”, Edward sanoi kohteliaasti. ”Ei tule toistumaan.”
Nyt neiti Thompson käänsi katseensa minuun.
Minulla ei ollut aavistustakaan mitä pitäisi sanoa. ”Hmm… anteeksi?” minä kokeilin.
Luojan kiitos neiti Thompson jätti asian siihen. Lysähdin helpottuneena Edwardin viereen takimmaiselle riville ja aloin kaivaa muistiinpanovälineitä laukustani kun huomasin Edwardin nauravan.
”Mitä?” minä kivahdin.
”Ei yhtään mitään”, Edward virnisti. ”En vain tiedä olenko koskaan ennen kuullut sinun sanovan anteeksi.”
Minä löin häntä.
”Neiti Valance”, opettaja huikkasi. ”Kuunteletteko te vai hakkaatteko veljeänne.”
”Kuuntelen tietysti”, minä vastasin viattomasti.
”Voisitteko siinä tapauksessa toistaa sen, mitä äsken sanoin?”
”Onnistuu”, minä mutisin. Kerroitte juuri, että jos on annettu kaksi saman avaruuden topologiaa joista kumpikaan ei ole toisen osajoukko, ei näiden kahden topologian karkeutta voida vertailla keskenään.”
Neiti Thompson näytti pettyneeltä. Kamala akka; hän oli toivonut, että vastaisin väärin. En jaksanut kuitenkaan alkaa keksiä hänelle sen kummempia haukkumanimiä, joten aloin silmäillä luokassa istuvia oppilaita.
Susanne Febulon istui muutamaa penkkiriviä edempänä. Muistin yhtäkkiä taas suunnitelmani hänen nöyryyttämisestään.
Edward voihkaisi kuullessaan suunnitelmani ajatuksistani. ”Sherry et voi olla tosissasi”, hän sanoi matalalla äänellä.
Löin häntä uudestaan. ”Pysy. Poissa. Minun. Pääni. Sisältä”, minä kivahdin. Vihasin Edwardin tapaa urkkia selville toisten ajatukset. Puhuin hänelle aina ääneen, koska toivoin, että hän ymmärtäisi olla rikkomatta yksityisyyttäni. Taisi olla turha toivo.
”Älä ole tyhmä”, Edward murahti. ”Et sinä voi pilata ihmisten elämiä vain koska sinulla on tylsää.”
Katsoin häntä suurin silmin. ”Voi, en minä sen takia tätä aiokaan tehdä. Susanne vain sattuu olemaan yksi ärsyttävimmistä ihmisistä, mitä olen koskaan tavannut.” Mietin asiaa hetken. ”Sitä paitsi”, minä jatkoin. ”Täytyyhän minunkin jostain kaikki riemu repiä.”
Kommenttia?
-
Haaaaa jatkoa!!!!! :D
Saatinhan se Sherry sinne kouluun vihdoin! :)
Ainoa asia, joka jäi iiiihan vähän häiritsemään, että eikö Sherry ole samanlainen vampyyri kuin Edward ja muut? (vastaa ihmeessä, että ei, koska sitten muutun punaiseksi ja luen ensimmäisen osan uudestaan :) )
Kun vampyyrithan eivät tunne kylmää, niin miten Sherry sitten lämmittää käsiään kahvimukin avulla.. Tai siis varmasti tuntevat, mutta sehän ei tuota heille (kai!?) mitään suuria ongelmia??
Nojaa....Suljen suuren suuni ja jään innolla odottamaan mitä tapahtuu :)
Toivottavasti saadaa kohta jotain actionia, ihan kuin ensimmäisessä lukiopäivässä ei sitä olisi ollut :D
Ja toivottavasti Alice ja Jasper saadaan myös pian mukaan!
~Amy
-
Oi täähän on hyvä ;)
Muuten , jos oikein käsitin , niin Sherry nukkui ensimmäisessä osassa? Eihän vampyyrit nuku?
Mutnjoo, jatkoa odotellen,
Korsetti
-
Tää on kyllä hyvä.
Ja siihen ne kommentit sitte loppuikin. Anteeksi nyt! Mutta kun ihminen on nukkunut n. 7 tuntia yöllä niin ei voi paljoa enempää vaatia. :< *nukahtaa*
Jatkathan pian?
-
Kiitos todella hyvästä ficistä! Tuo muodonmuutoksen kesken jääminen on mielestäni hauska ajatus (tai ehkä hauska ei ole oikea sana). Muutenkin kerronta ja juonen eteneminen oli sujuvaa. Pidin erittäin paljon Sherrystä. Olit luonut hänestä miellyttävän ristiriitaisen. Myös hieman huumoria olit onnistunut soluttamaan tekstiisi ja se toimi oikein hyvin. Kirjoitusvirheisiin en kiinnittänyt huomiota, eikä häiritseviä epäloogisuuksia sattunut silmiini. Toivottavasti jatkoa tulee pian!
Kysyisin vielä ihan uteliaisuuttani, että tarvitseeko Sherry unta niin kuin tavallisetkin ihmiset, vai nukkuuko hän vain huvikseen?
-
Huippuaa! En ole ennen huomannutkaan, että Finin toisessa ulottuvuudessa on näin paljno Houkutus -ficcejä. Ihan vinkkinä sanon, että läheskään kaikki Houkutus -fanit eivät löydä ficciä tältä, kannattaa laittaa jollekin Houkutus -foorumille, vaikkapa Twilight -foorumille (http://z15.invisionfree.com/Houkutus/index.php?act=idx). Uskon, että kyllä ficillä on täälläkin paljon innokkaita lukioita, mutta kannattaa käydä laittamassa sinne. Sielläkin näet kaivataan hieman erilaisuutta ficcikokoelmiin.
No, itse ficciin. Tämä oli hieno, erilainen. Hienoa, että joku on kirjoittanut Culleneista ennen Bellaa. Teksti oli ihan sujuvaa, vain joitakin pilkkuja puuttui, mutta muuten selkeää ja helppolukuista. Et nyt saa minusta enemmän rakentavaa irti, komemntoin sitten ensi luvussa paremmin, jos silloin ei olisi näin kiire.(;
-samnth
-
Ja minä olen siis kirjoittänut tätä yöllä ja ihan rättiväsyneenä... Mutta hei; ainakin minä sain sen kirjoitettua.
samnth:Kiitos:D Pilkkuja puuttuu varmasti. Wordin pitäisi kuulema korjata ne mutta...
Reykjavik: Kiitti. Sherry on vähän katkera. Ja periaatteessahan tyttö ei tarvitse unta (siis fyysisessä mielessä, koska Sher kuitenkin on vampyyri, joten hänen aivosolunsa eivät tuhoudu...) mutta Sher tulee kuitenkin väsyneeksi ja nukahtaa seisaalleen ellei nuku välillä. Tajusiko kukaan?
Paperilennokki: Kiitos. (minä en nukkunut viimeyönä edes sitä. siksi ylikäytän sanaa kiitos)
Korsetti: kiitos kommentista. Vampyyrit eivät tosiaan nuku, mutta Sher onkin puoliksi ihminen (tai yhdeltä neljäsosaltaan, miten vain)
Amy Malfoy: kiitos kommentista (ihan kuin toistaisin itseäni). Eipä ole. Sherry sai sitä ihanaa vampyyrimyrkkyä suoniinsa (kiitos Carlisle!) mutta sydän pysähtyi ennen kuin muodonmuutos oli ehtinyt loppuun saakka. Älkää kysykö, mistä minä tämänkin revin... en enää edes muista. kumminkin: kyseisestä seikasta johtuu, että kylmyys on Sherrylle ongelma. Ja väsymys. Alice ja Jasper tulee... tosin sitä joudut vielä odottamaan hetken. koita kestää:D
4. Ikuisuus on pitkä aika
Keskiviikko, espanjantunti. Meidän piti tehdä jotain ryhmätöitä Espanjan kulttuurista, eivätkä ryhmätoverini tienneet mitään. Luokka oli jakaantunut kuudenhengen ryhmiin ja minun ja Edwardin kanssa olivat tietysti tulleet ne kaikkein tyhmimmät eli Amy Corey, Joseph Elant, Susanne Febulon ja Henrik Wuoley-niminen änkyttävä ääliö.
Josephista oli tullut riesa. Hän oli tuijottanut minua koko tunnin haaveileva ilme kasvoillaan, vaikken ollut vielä edes tehnyt mitään. Se oli paitsi kiusallista, myös pelottavaa. Minulle tuli huono olo kun katsoin häntä. Yritin kuitenkin keskittyä siihen tyhmään espanjanprojektiin.
”Espanjan urheilijoiden edustusasu on perinteisesti sininen”, Susanne ilmoitti.
Minä pudistin päätäni. ”Ei ole. Italiassa käytetään sinistä.”
”Tässä kirjassa sanotaan, että se on espanjalaisten väri”, Susanne intti. ”Väitätkö, että se on väärässä?”
Vedin Susannen kirjan eteeni. Siinä tosiaan väitettiin, että Espanjan maajoukkue pukeutui siniseen. Puppua. Nappasin pöydältä mustan tussin ja yliviivasin lauseen siististi.
Susanne tuijotti minua liian vihaisena sanomaan sanaakaan. Lopulta hän pihisi: ”Pilaisit kirjani!”
Keikuin tuolillani. ”Painovirhe”, minä kuittasin.
Raivostunut ilme nousi hitaasti Susannen ällöttäville, snobikasvoille. ”Aijaa, pidätkö sinä kaikkea, minkä kanssa olet erimieltä painovirheenä?”
Minä kallistin päätäni sirosti. ”Jaa… ei tuo itse asiassa niin kaukaa haetulta kuulosta.”
Susanne oli tukehtua kiukkuunsa. ”Kirjassa sanotaan näin, joten näin me pistämme. Kirjoita ylös Amy.” Mikä diiva.
Amy oli onneksi järkevä ja epäröi. ”Susanne, oletko varma? Jos se ei ole totta, niin me saamme miinuspisteitä väärästä tiedosta.”
”Öh…” Henrik aloitti nostaen Amyn muistiinpanot käteensä. ja tihrustaen paperia otsa kurtussa. ”Jos minä saan ehdottaa, niin voisimme tavallaan niin kuin äänestää. Tai siis tarkoitan, että meidän pitäisi olla kai oikeasti aivan varmoja, että…”
”Mitä sinä oikein yrität sanoa”, Susanne kivahti. Susanne oli ehkä mäntti, mutta oli hyvä, että paikalla oli joku, joka inhosi Henrikin änkytystä yhtä paljon kuin minäkin. Nyt minun ei tarvitsisi käskeä poikaa yrittämään tukkia turpaansa.
Henrik tiputti paperin syyllisen näköisenä. ”En mitään”, Henrik korjasi nopeasti ”Meinaan vaan, että kai me olemme varmoja.”
Susanne mulkaisi minua. ”Olemme. Joku vain yrittää sotkea koko projektin.”
Onneksi Edward oli paikalla puolustamassa minua. ”Sherry on oikeassa”, hän sanoi kyllästyneellä äänensävyllä.
Hassua kyllä, kukaan ei yrittänyt väittää vastaan hänelle. Miksi minä en tehnyt samanlaista vaikutusta? Ehkä se johtui siitä, että Edward puhui harvemmin ja useimmiten vielä asiaa. Amy alkoi heti kirjoittaa tietoa ylös. Ja sen ylisiistin painokonetekstin kirjoittaminen oli todella hidasta.
Huokaisin kyllästyneenä ja annoin katseeni vaeltaa seinän vierustalla seisovaan kaappikelloon, joka tikitti äänekkäästi. Varttia vaille. Vielä yksi, kiduttava viisitoistaminuuttinen ennen kuin pääsisin kotiin. Tyhmä kello. Miksi se ei voinut liikkua nopeammin? Sitä paitsi kello oli aivan erisävyinen kuin huoneen muut puuhuonekalut. Ja se tikitti ärsyttävän kovaa. Ja se vei liikaa tilaa. Oikeastaan koko kello oli aivan turha. Ketä muka lohdutti tieto siitä, että oppituntia oli jäljellä vielä ikuisuus?
”Pistetään jotain tärkeitä päivämääriä ja muistomerkkejä tähän”, Amy ehdotti ja osoitti sormellaan sivupalstaa. ”Tietääkö kukaan mitään?”
”Las Médulasin muinainen kultakaivos on varmaan tunnetuin monumentti”, minä ilmoitin. ”Se on Leónissa.”
Amy oli kirjoittamassa tietoa ylös, mutta Susanne tönäisi hänen kätensä pois. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi, kun hän kääntyi katsomaan minua. ”Miten sinä muka tiedät noin paljon Espanjasta. Voisin lyödä vaikka vetoa, että mitään Leónia ei ole edes olemassa.”
Minulta meni hermot. ”Turpa kiinni! Vaikka et itse tietäisikään mitään, niin se ei tarkoita, että muut olisivat yhtä säälittäviä idiootteja kuin sinä! Totta kai León on olemassa. Olen käynyt siellä.”
Edward mulkaisi minua. Hänestä saattoi olla tarpeetonta rähjätä Susannelle, mutta tyttö oli oikea maanvaiva. Saisi minun puolestani kuolla ja mädäntyä pois.
Opettaja lähestyi meidän pöytäämme. Voi ei.
”Onko kaikki kunnossa neiti Valance?” hän kysyi. Ukko oli varmaan kuullut äskeisen purkaukseni, koska hän tuijotti minua ankarasti otsa rypyssä.
Minä irvistin. ”Täydellisesti.” Loin Susanneen myrkyllisen katseen. ”Me tässä vain mietimme, että onko León nimistä paikkaa olemassa vai ei.”
Opettaja innostui. ”Voi on se. Se on maakunta luoteisessa Espanjassa, Kastilian ja Leónin itsehallintoalueen luoteisosassa.”
Hymyilin omahyväisesti. ”Siinäs kuulit Susanne.”
Edward piti parempana keskeyttää minut. ”Niitä juhlapyhiä? Día del trabajador on ainakin toukokuun ensimmäisenä.”
”Día del trabajador?” Henrik kysyi hölmistyneenä. ”Mikä se on?”
Minä asettelin harkitusti kasvoilleni ilmeen, joka oli jotain ylenkatseellisuuden ja epäuskon väliltä. Tyyppi oli opiskellut espanjaa viisi vuotta, eikä tiennyt mitään. Henrik oli keskivertoihmistäkin paljon tyhmempi. ”Vappu”, minä tokaisin yrittäen hillitä haluni haukkua hänet lyttyyn.
”Ai niin tietysti!” Henrik huudahti paiskaten otsaansa kämmenellään. ”En tajua, miten en älynnyt. Koska kyllä minä yleensä muistan nämä jutut tosi hienosti...”
Aivan varmasti muistikin.
Pirteä tunnelma meni pilalle, koska Joseph päätti avata suunsa ensimmäistä kertaa koko tunnin aikana. Harmi, olin jo melkein ehtinyt unohtaa hänet.
”Sanoitko sinä käyneesi Leónissa”, mäntti kysyi.
Tyyppi oli vähän jäljessä. Käännyin katsomaan häntä kiltisti hymyillen, mutta kun katseemme kohtasivat, ystävällinen ilme valahti pois kasvoiltani. Joseph tuijotti suoraa silmiini ahneen näköinen ilme kasvoillaan.
Minulta meni pasmat sekaisin. ”Tuota… joo..” änkytin typerästi. ”Minä olen asunut puolielämääni Portugalissa. León on ihan rajan lähellä.”
Josephin katse eksyi huuliini. Käänsin kiusaantuneena pääni sivuun.
”Siksikö sinä puhut englantia hassusti?” Susanne kysyi ilkeästi hymyillen samalla kun heilautti vaaleat suortuvat pois kasvoiltaan.
Kerrankin olin iloinen siitä, että hän ei osannut pitää suurta suutaan tukossa. Tuijotin häntä jäätävästi. ”En minä puhu englantia hassusti”, väitin kiivaasti.
Susannen ilme oli ivallinen. ”Et kai niin.”
Kun kello viimein soi, kiskoin Edwardin mahdollisimman nopeasti ulos luokasta. Kävellessäni pois luokasta kurkkasin tyhmästi olkani yli ja huomasin, että Josephin silmät olivat liimautuneet takaraivooni. Värähdin ja kiihdytin askeliani. Yksi asia oli varma; minä en aikonut viedä Josephia Susannelta. En halunnut nähdä niitä kahta enää koskaan.
Me kävelimme Edwardin autolle hiljaisuuden vallitessa. Minä olin vähän katkera siitä, että en uskaltanut peukaloida Susannen ja Josephin epäilemättä ihanaa rakkaussuhdetta. Nyt minun pitäisi keksiä itselleni jotain muuta tekemistä.
Edwardin ilme antoi ymmärtää, että olin hänen mielestään kamala. Liioittelua. En minä ollut kamala. Vähän pitkästynyt korkeintaan.
”Tulittehan te vihdoinkin”, Emmett murahti teeskennellen ärtynyttä. ”Olemme odottaneet jo vaikka kuinka kauan. Hei Sher, mikä on? Näytät aika nuutuneelta.”
Loin häneen raivostuneen katseen. Emmetin pitäisi ymmärtää olla ärsyttämättä minua. En todellakaan ollut sillä tuulella, että olisin jaksanut kuunnella hänen tyhmää naljailuaan. Riuhtaisin etuoven voimalla auki, vain huomatakseni, että Rosalie oli vallannut paikkani.
”Ulos!” minä komensin. ”Ulos Rosalie! Minä otan etupenkin”
Rosalie siristi silmiään vihaisesti ja pudisti päätään. Hän ei pitänyt siitä, että häntä määräiltiin. Ihan sama minulle. Etupenkiltä näki parhaiten ulos ja Rose pärjäsi loistavasti takapenkillä rakkaan aviomiehensä seurana.
”Tule nyt pois niin pääsemme kotiin”, minä kivahdin hermostuneena.
Rosalie vain kurtisti kulmiaan ja vastasi: ”Älä unta näe Sher. Älä ole lapsellinen.”
Puristin käteni nyrkkiin. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. ”Mene pois minun paikaltani”, minä kiljuin. ”Häivy Rose! Häivy! Nyt!”
Mutta Rosalie ei liikkunut. Hän näytti vain lievästi kyllästyneeltä ja teeskenteli haukottelevansa.
Raivonkyyneleet alkoivat valua ulos silmistäni. Miksi tuo typerys ei voinut väistyä? Olin väsynyt, enkä jaksanut tapella. Potkaisin Rosalieta nilkkaan, mutta hän väisti pyöritellen silmiään Edwardille ja Emmetille, jotka seisoivat kärsimättömän näköisinä auton vieressä. Rose oli ääliö. Olisi ollut paljon helpompaa vain siirtyä kiltisti takapenkille, mutta sitä rakas siskoni ei tietenkään suostunut ymmärtämään.
”Mene pois”, minä sihahdin hampaitteni välistä. Yritin olla itkemättä, mutten tietenkään onnistunut.
Rosalie loi minuun alentuvan katseen. ”Älä ole vauva.”
Vedin käteni auton sivupeilille. ”Mene pois Rose. Tai tämä menee rikki.”
”Sherry”, Edward ärähti ja kiskoi käteni pois. ”Se auto on minun.”
”Käske Rosen sitten häipyä tuosta!”
Edward näytti ihan oikeasti siltä, että olisi voinut lyödä minua ja vaihtoi Rosalien kanssa katseen, jonka saatoin tulkita vain epäuskoksi. Mutta molemmat, sekä Edward että Rose, tiesivät, että he joutuisivat ostamaan uudet autot, jollen saisi tahtoani läpi ja vähän äkkiä.
Rosalie siirtyi takapenkille minua mulkoillen. Hah!
Vihamielinen tunnelma ei ollut ollenkaan laantunut kun saavuimme kotiin. Minä olin nyt tyytyväinen, mutta Rosalie ja Edward näyttivät valmiilta kuristamaan minut. He eivät sitten ollenkaan kestäneet häviämistä. Ja olivat naurettavan pitkävihaisia. Ja ihan turhaa. Emmett sentään yritti keventää tunnelmaa, vaikka epäonnistuikin aika surkeasti.
Esme näytti aika hämmästyneeltä kun huomasi, että tunnelma oli aika… no, kireä. ”Onko kaikki hyvin”, hän kysyi huolestuneena.
Rosalie avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta minä olin nopeampi. ”On”, sanoin iloisella äänellä. ”Mutta olen kamalan väsynyt. Taidan mennä nukkumaan. Älkää herättäkö minua jooko?”
Esme hymyili ja lupasi olla herättämättä. Minä hyppelin portaat ylös huoneeseeni.
Olin suoraan sanottuna kuolemanväsynyt. Nukahdin silmänräpäyksessä sen jälkeen kun olin romahtanut pehmeälle pylvässängylleni ja kietonut peiton ympärilleni.
Oli melkein keskiyö. Tanssin hitaita Thomas Grownwell nimisen tyypin kanssa. Minua olisi luultavasti häirinnyt Thomasin pahanhajuinen hengitys, ellen olisi ollut niin vahvassa huumehuurussa.
Olin ollut tanssilattialla jo ties kuinka kauan ja kurkkuani kuivasi. ”Minä haen lisää vodkaa”, ilmoitin Thomasille ja vetäydyin pois hänen sylistään.
Thomas lähetti suuntaani lentosuukon. ”Pidä kiirettä.”
Hoipuin vaivalloisesti baaritiskin suuntaan. Käveleminen oli yllättävän vaikeaa nyt kun minulla ei enää ollut Thomasia tukipilarina..
”Yksi vodka”, minä mutisin puoliääneen baaria pitävälle resuiselle kaljupäälle.
Ukkeli murahti jotain epäselvää ja kääntyi etsimään likaisia lasejaan. Hätkähdin pelästyneenä kun olkapäälleni laskeutui yllättäen käsi.
Käännyin varovasti ympäri ja nostin katseeni edessäni seisovaan tummahiuksiseen mieheen. Ruskeat silmät liimautuivat omiini ja mies painoi huulensa huulilleni.
Suudelma oli pitkä ja kun viimein irtauduimme toisistamme, jouduin haukkomaan henkeäni saadakseni happea. ” Marcos”, minä läähätin. ”Sinun piti tulla vasta viikonloppuna.”
”Junamatka kesti odotettua lyhyemmän ajan”, hän hymyili. Marcosin käsivarret kietoutuivat lempeästi ympärilleni. ”Minulla on ollut ikävä. Valtameren ylitys on liian vaivalloista. Sinun pitäisi muuttaa takaisin Portugaliin.” Marcos oli tosissaan.
”Pitää huolehtia isästä”, minä mumisin tokkuraisena. ”Ja Nora jäisi yksin… En minä voi… Ainakaan vielä.”
Marcos tarttui hiuksiini ja käänsi pääni kovakouraisesti ylös. ”Ei ole totta”, hän huokaisi nähdessään neulanpäänkokoiset pupillini. ”Olet ottanut muutakin kuin alkoholia vai mitä?”
Hänen ei olisi pitänyt olla niin yllättynyt. Marcos tiesi, että käytin huumeita. ”Entä sitten”, minä tokaisin. ”Mikä sinä oikein olet? Kyttä vai?”
Juuri silloin Thomas, päätti ilmestyä paikalle.
”Sherry kulta, kuka tämä on?” hän kysyi.
Ilmeeni ei ollut tippaakaan anteeksipyytävä. ”Poikaystäväni”, vastasin hymyillen maireasti. ”Sinä voit häipyä nyt.”
”Mutta… mutta… sinähän sanoit, että rakastat minua”, Thomas sanoi. Hyväuskoinen poikaparka oli rakastunut minuun hullunlailla. Mikä typerys.
”Peter Macmil oli aivan oikeassa”, Thomas huusi. ”Sinä et ole muuta kuin petollinen, valehteleva huora!” Thomas nojautui lähemmäksi. ”Sinä saat maksaa tästä hyvästä, Sherry, vannon sen. Eikä kaupungista löydy enää kovin montaa kundia, joka olisi valmis puolustamaan sinua!”
Minä kohautin olkapäitäni välinpitämättömästi. ”Enköhän minä jotain keksi.”
Thomas ryntäsi pois.
”Sehän oli mielenkiintoista”, Marco sanoi matalalla äänellä johdatettuaan minut ulos..
”Marcos minä…”
Marcos läimäytti minua avokämmenellä poskelle. Isku oli niin kova, että se lennätti minut maahan. Käperryin kivusta valittaen kerälle kun Marcos potkaisi kylkeäni. Sitten hän veti minut hiuksista ylös ja painoi tiilimuuria vasten. Minä nyyhkytin hysteerisenä. Marcosin toinen käsi oli yhä hiuksissani, toinen painui solisluulleni. Hänen silmissään paloi kostonhimo ja minua alkoi pelottaa. Poikaystäväni suuttui vain harvoin näin kovasti.
Marcos käänsi katseensa sivuun ja vetäisi henkeä rauhoittuakseen. Se ei kuitenkaan tainnut onnistua, koska kääntäessään katseensa takaisin minuun, hänen silmänsä paloivat yhä raivosta. Hän suuteli minua uudestaan, mutta tällä kertaa hellyydestä ei ollut hajuakaan. Suudelma oli vaativa ja niin raju, että se sattui. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, mutta Marcos ei tuntunut välittävän.
Työnnettyään minut kauemmas Marcos näytti jo hiukan rauhallisemmalta. ”Minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä puuhaat täällä, kun minä olen poissa, mutta saat lopettaa sen tasan nyt”, hän ilmoitti. ”Tai minä pistän sinut lopettamaan sen. Ymmärrätkö?”
Minä nyökkäsin. Ymmärsin kyllä, vieläpä oikein hyvin. Niin sekaisin en sentään ollut, että minulta olisi jäänyt suora uhkaus huomaamatta.
Marcos veti syvään henkeä. ”Hyvä on. Minun piti tehdä tämä joka tapauksessa, joten menköön nyt.” Minä tuijotin suu auki kun hän veti sormusrasian taskustaan ja polvistui eteeni. ”Cheryla Alison Valance; tuletko kanssani naimisiin?”
Hän tiesi vastauksen. Niin minäkin. ”Tulen.”
Sinä iltana makasin nukkuvan Marcoksen vieressä sormusta tutkaillen. Se oli niin kaunis, en ymmärtänyt miten Marcoksella oli ollut varaa ostaa mitään sellaista. Keskellä oli yksi suuri timantti ja sitä reunusti kahdeksan pienempää. Sormuksen sisäpuolella luki: ’Sherrylle; ikuisuus on pitkä aika ja rakastan sinua sen loppuun asti’.
Minä en tiennyt millaista elämäni tulisi olemaan. Marcos saattoi suuttua syyttä ja olla väkivaltainen. Marcosia ei haitannut minun satuttamiseni, välillä hän tuntui jopa nauttivan siitä. Mutta minä rakastin häntä.
En tiedä mihin heräsin. Ehkä alakerrasta oli kuulunut jokin äkillinen ääni, tai ehkä olin vain nukkunut jo tarpeeksi. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. En olisi halunnut herätä.
Laahustin unisena alakertaan. Kaikki olivat olohuoneessa ja näyttivät keskustelevan jostain kiivaasti. He keskeyttivät väittelynsä heti kun tulin alakertaan, mutten jaksanut ajatella sitä. ”Carlisle?” minä mumisin.
”Niin Sherry?”
”Saanko lainata autoasi? Minun on pakko päästä käymään Forksissa.”
Carlisle rypisti otsaansa. ”Miksi? Tiedät, että siellä on ihmisiä, jotka voivat tunnistaa sinut. En usko, että se on hyvä ajatus.”
”Siksi minä en kysynytkään sinun mielipidettäsi!” minä räjähdin. ”Anna avaimet tänne!”
Carlisle näytti hämmästyneeltä ja vilkaisi Edwardia kysyvästi. Minua inhotti, miten hän salakuunteli minua Edwardin kautta.
”Sormus”, Edward mumisi. ”Hän haluaa sen sormuksen, minkä se kusipää antoi hänelle.”
Rosalie pärskähti. ”Haluaako hän Forksiin vain hakemaan jotain sormusta.”
Edward nyökkäsi. ”Kihlasormusta.”
Minä tykkään toistaa itseäni. Siksi: Kommentit olisivat kivoja.
-
Ou WAU!!!!!!
Tämähän oli..... Yllättävä käänne :D
Ah, mutta hienoa, että selvitit minulle tuon asian, koska en aina pysy perillä omista ajatuksistani, vaikka olitkin varmaan selittänyt tuon :D
Mutta tämä luku oli mahtava!
Janoan, aivan tuo on oikea sana, janoan, lisää jatkoa!
Kirjoitus tyylisi on hyvin kuvailevaa ja pitää otteessaan.. Sherryl on sellainen hahmo, että haluan (janoan) tietää hänen menneisyydestään, koska tuo pieni pätkä, jonka meille annoit, oli vasta varmasti alkua :)
Haluan tietää mitä tuon kosimisen jälkeen tapahtui ja Marcos ärsyttää minua!Murh..
Rosalie antaa hyvin vastuksen Sherille ja pidän Rosesta enemmän, kuin kirjoissa, koska Sher ei saa päästä liian vähällä (kyllä, olen julma ihminen) :D
Ja nyt olen muutenkin hyvin tunteellisessa tilassa, koska katsoin juuri Titanicin pitkästä aikaa (viime kerrasta on varmaan valehtelematta ainakin 6 vuotta!) ja hyvä, etten ruvennut pillittämään tuossa Marcos kohtauksessa :D
Mutta jatkoa toivoilisin täällä, koska janoan lisää!!! (miksei ole sellaista hymiötä, jossa on vampyyrinhampaat, murh!)
~Amy
-
Ensimmäinen sana, mikä mulle tuli tästä ficistä mieleen, oli Vau.
Siis todella hyvä ficci, virnistelin aika monessa kohdassa suht. koht. kierosti. Ensinnäkin Sherry on minusta todella mielenkiintoinen hahmo, ja koko kokonaisuus on erittäin kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Sherryn huutamiselle ja naljailulle on kyllä aivan pakko ilahtua, ja juuri niiden seikkojen takia en saa hänestä sellaista ylimielistä kuvaa, ja se antaa minun puoleltani ison plussan. Minulle tuli mieleen, että Sherry on kyllä aikamoinen kauhukakara. Minusta myös Edwardin, Rosalien ja Emmetin suhtautuminen Sherryn tempperamenttiin on juuri oikeanlaista, heistä saa sellaisen aikuismaisen kuvan ja minä saan siitä juuri oikeanlaista perhetuntua. Sherryn menneisyys on myös äärimmäisen kiehtova, ja Sherryn ja Rosalien suhde paransi hieman näkemystäni Rosaliesta.
Löysin muutaman kirjoitusvirheen, mutten viitsi niitä nyt ruveta etsimään, minusta se pilaisi tämän ficin kokonaisuuden ;)
Eli kertakaikkiaan upea, ja kaiken muun lisäksi pidän siitä, ettei tässä ollut sitä tavanomaista E/B paritusta, jota on kyllä nautinto lukea, mutta tämä seikka piristi :D
Odotan innolla Alicen ja Jasperin ilmestymistä, sekä jatkoa ylipäätänsä.
Jatkahtan pian?
Ja kiitos tästä erittäin piristävästä lukuelämyksestä :-*
-
Heipparallaa.
Olen lukenut jo aikaisemmin tätä ficcciä, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään järkevää. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai?
Ensinnäkin haluan onnitella sinua mahtavasta ideasta. Enpä olisi itse keksinyt. Sisareni suositteli tätä ficciä minulle, ja kun olin lukenut hetken aikaa, kysyin häneltä; "Miks tolla tyypillä ei oo sellasii kultasii/punasii silmiä?". Sain vastaukseksi lukea pidemmälle, ja onneksi teinkin niin. Jotenkin niin huvittavaa kun yksi menee nukkumaan aina välillä, pidät sen jutun hyvin mukana. Saammeko lukea jossain vaiheessa Sherryn metsästämisestäkin? Se voisi olla mielenkiintoista. Toinen kiva asia tässä on se, että sinä jaksat kerota hyvin asioita, vaikkakin alussa minulta meni ohi se, että kertojana onkin Sherry. Jotenkin luulin aluksi että se on Nora (aivot jääsi).
No, mutta kuitenkin.. Ööm.. No jaa, toivottavasti tuo oli nyt jotenkin päin rakentavaa, ja Alicea ja Jasperia odotellessa...
-Lyn
-
Ihana ficci. Aivan mahtava. Olen koukussa jo nyt tähän. Tämä Sherry on aika samanlainen kun minä. Joten tykkään lukea tällaista mahtavaa tekstiä. Ihana idea tällä ficillä ainakin on. Tää on ainoo Houkutus ficci jossa mulla ei oo menny pasmat sekasin. Eli kirjotat tän todella selvästi.
Jatkoa pian? : )
-
Nabi.: kiitos. kiva kun kirjoitan sinusta selkeästi, koska suoraa sanottuna epäilen sitä välillä itse.
Lyn: kiitos. Kyllä Sherry vielä metsästämässäkin tullaan näkemään. Varoitan kuitenkin, ettei se välttämättä ole kovin kaunista katsottavaa.
Kuurankukka: vau. tulin kommentistasi tosi iloiseksi. Myönnän että Sher osaa olla aika kauhea... ja vielä kauheampi halutessaan. Mutta Cullenit ottavat sen aika hyvin, eikö?
Amy Malfoy: olet ihana kun jaksat kommentoida:D Olenko koskaan maininnut, että minä rakastan Rosalieta? Olen varmaan...
Tuntuu tosi kamalalta teidän kaikkien puolesta, jotka odotatte Jasperia ja Alicea... Mutta hei, nyt tulee pitkä luku. Sisällöstä en tiedä, mutta se on pitkä.
5. Forks
”Sherry rauhoitu nyt, niin mietitään tätä hetki”, Carlisle ehdotti tyynellä äänellä.
Että hän osasikin olla ärsyttävä. Rauhoittuminen ei kiinnostanut minua tippaakaan. ”Ei tässä mitään miettimistä ole!” minä kivahdin. ”Eikä asia muutenkaan kuulu sinulle!”
Carlisle huokaisi. ”Mitä jos joku näkee sinut?”
Pilkallinen nauruni kuulosti lähes hysteeriseltä. ”Ai joku tuttu vai? Ei minua tunnistettaisi.” Liiankin totta. Ihmisenä ollessani olin aina ollut niin raskaasti meikattu, etten varmaan olisi enää edes itse tunnistanut itseäni.
Huoneessa oli hetken täysin hiljaista. Sitten Carlisle puhui jälleen. Tällä kertaa hänen äänensä oli paljon varovaisempi. ”Luuletko, että… he asuvat siellä vielä?”
Minun ei tarvinnut kysyä keitä hän tarkoitti. Tietysti Carlislen oli pakko vetää isäni tähänkin keskusteluun. ”Ei hajuakaan”, minä tuhahdin. Yritin puhua välinpitämättömästi, mutta tiesin, että kaipaus loisti silmistäni. ”Jack lähti ainakin Portugaliin. Isä ja Jem… he saattavat olla vielä Forksissa.” Kuulostin tahtomattanikin toiveikkaalta.
Carlisle ei näyttänyt oikein iloiselta. ”Sinä haluat tavata heidät”, hän sanoi. Se ei ollut kysymys vaan toteamus. Tarpeeton sellainen.
”Voi taivas Sher, et voi olla tosissasi”, Emmett voihkaisi.
Puristin huuleni itsepäisesti yhteen. ”Voinpas. Hoida omat asiasi.”
Rosalie irvisti rumasti. ”Mitä sitten kun he näkevät sinut? Luuletko tosissasi, että isäsi on riemuissaan siitä, että hänen tyttärensä on elossa? Hän vihaa sinua.”
Minä tartuin sohvapöydällä olevaan kukkamaljakkoon ja räsäytin sen Rosalien päähän, kastellen hänet läpimäräksi. Rosaliella ei ollut mitään oikeutta alkaa jauhaa tuollaista paskaa. Sitä paitsi hän oli väärässä.
Rosalie ponnahti seisaalleen raivostuneena ja ravisti kukkia pois hiuksistaan. ”Herää jo Sher”, hän kirkui. ”Eivät he välitä. Luultavasti he ovat iloisia siitä, että et ole siellä pilaamassa toisten elämää.”
Minä purskahdin itkuun. ”Sinä et tiedä mitään!” huusin kyynelteni lomasta. ”Et mitään Rose!” Minä yritin lyödä Rosalieta, mutta Carlisle veti minut nopeasti pois hänen luotaan.
”Lopeta”, hän komensi. ”Satutat vielä itsesi.”
Yritin rimpuilla pois Carlislen otteesta, mutta hän oli ikävä kyllä paljon vahvempi kuin minä. ”Päästä irti!” kiljuin niin lujaa kuin ikinä pystyin. ”Minä tapan hänet!”
Carlisle painoi minut sohvalle istumaan. ”Rauhoitu nyt, Sherry. Rosalie sinä saat siivota tämän sotkun.” Hän osoitti lattialla olevia maljakon sirpaleita ja märkää sohvaa.
”Minä? Sherry sen rikkoi!”
”Rosalie!”
Rosalie mulkaisi minua ilkeästi, mutta alkoi kumma kyllä kerätä sirpaleita lattialta. Emmett meni totta kai auttamaan häntä. Tyhmä mies.
Carlisle käänsi katseensa takaisin minuun. ”Sinun pitäisi ymmärtää itsekin, että Forksiin meno ei ole hyvä idea”, hän sanoi hiljaa.
Minua ei liiemmin kiinnostanut. ”Ja minähän menen sinne! Vai haluatko yrittää estää?”
Carlisle näytti siltä, että olisi todellakin halunnut estää minua. ”Sherry, isäsi saattaa olla kuollut”, hän sanoi suoraan. ”Eikä Jemkään välttämättä ole elossa. Kestätkö sinä sen?”
Minä purin huultani epäröiden. Jos isä ja Jem tosiaan olivat kuolleet – mikä oli, pakko myöntää, ihan mahdollista, ottaen huomioon isäni alkoholin ylikäytön ja lasten pahoinpitelyn – niin en todellakaan haluaisi tietää sitä. Sitten mieleeni piirtyi selkeänä ja kirkkaana kuva timanttisormuksesta. Minun oli pakko saada se. ”Kyllä minä sen kestän”, mutisin synkkänä. En ollut varma väitteeni todenperäisyydestä, mutta Carlisle ei todellakaan päästäisi minua lähtemään, jos sanoisin ei.
Carlisle tyytyi vastaukseni ja tiputti autonsa avaimet kämmenelleni. Sitten hän vilkaisi Edwardia kysyvästi.
Edward irvisti. ”Hyvä on.”
Minä tajusin hetkessä mistä oli puhe. ”Ei! Minä en tarvitse lapsenvahtia. Enkä minä sitä paitsi halua tuota mukaan. Hän pilaa kaiken.”
Minuun ei kiinnitetty mitään huomiota. Minuun ei koskaan kiinnitetty mitään huomiota. Ai miten ihania ihmisiä tässä talossa asui.
”Älä tee mitään tyhmää”, Carlisle sanoi varoittavasti.
”Kuulitko mitä minä sanoin?” kiljuin hänelle. ”Ei Edwardia!”
”Sinä otat Edwardin mukaasi”, Carlisle sanoi tiukasti. ”Muuten et mene minnekään.” Tämän sanottuaan hän kääntyi ja käveli keittiöön. Esme seurasi häntä sipaisten ohi mennessään hiukset pois kasvoiltani.
Minä tuijotin hetken heidän jälkeensä vihaisena. Tietenkään minulle ei annettu vaihtoehtoja. ”Tule sitten”, minä kivahdin Edwardille ja livahdin ulos ulko-ovesta. ”Ja tiedoksi vain: minä ajan.”
Edward otti minut helposti kiinni. ”Minä ajan sinua paremmin”, hän väitti.
Eikä ajanut! Edwardin oli näköjään pakko yrittää ärsyttää minua. Tai sitten hän ei vain kestänyt olla pelkkä matkustaja. Ja minun pitäisi sietää häntä koko matkan ajan. Pahuksen Carlisle.
Auton hitaus alkoi todellakin ottaa minua päähän. Kun saavuimme Forksiin, olimme istuneet autossa yli vuorokauden, enkä ollut nukkunut ikuisuuteen. Ja minä olin ajanut koko ajan. Edward tosin tarjoutui jatkuvasti siirtymään rattiin, mutta olin sitä mieltä, että pärjäisin ilman häntäkin.
”Ei sinun tarvitse yrittää todistaa mitään”, Edward sanoi ärsyyntyneenä. ”Anna nyt minun ajaa.”
Kirskuttelin hampaitani vihaisena. Kunpa Edward pysyisi poissa päästäni. Mutta ei, se oli tietenkin liikaa vaadittu. Että saisi pitää edes ajatuksensa itsellään.
”Me menemme sitten vain etsimään sen sormuksen sinulle”, Edward selvensi. ”Jätät isäsi ja Jemin rauhaan.”
Minä näin punaista, ”Sinäkö sen muka päätät?” kysyin uhmakkaasti. Minuahan ei kukaan pomotellut. Ei varsinkaan kukaan Edward.
”En. Itse asiassa Carlisle käski minun pitää huolta siitä, ettet paljasta meitä. Sitä tarkoittaa ’älä tee mitään typerää’.”
Kiva. Minusta ja minun tunteistani välitettiin ihanan paljon. Ei sillä tietenkään ollut väliä, etten näkisi isääni enää koskaan, kunhan en vain paljastaisi rakkaita kanssaeläjiäni.
Edwardin terävä ääni katkaisi mietteeni. ”Carlisle ja Esme välittävät liiankin paljon”, hän ärähti. ”Niin paljon, että vaarantavat kaiken, jotta sinä saisit jonkun sormuksen. Minä olen ihan rehellisesti sitä mieltä, että tämä on minä naurettavaa. Toivon vain, etteivät ihmissudet ole siellä enää.”
”Edward! Pysy poissa päästäni. Minä sanon ajatukseni ääneen, jos haluan sinun kuulevan ne”, kivahdin ja yritin lyödä häntä.
Edward väisti ja vaikeni.
Forks. Sateinen, kurja ja kylmä Forks. Minulla oli jo ehtinyt tulla ikävä sen tulessa vaisusti heiluvia lehtipuita ja raikasta ilmaa. Ajoin pitkin autioita katuja katse tiukasti kiinni tiessä. Minä halusin itkeä, itkeä helpotuksesta ja kivusta, jonka ikävä aiheutti. Siitä oli melkein neljä vuotta kun viimeksi olin nähnyt tietä tiiviisti reunustavat talot ja maan päällä pehmeänä leijuvan sumun. Neljä kiduttavan pitkää vuotta, joiden aikana olin melkein ehtinyt unohtaa kaiken, mitä olin rakastanut tässä pienessä kylässä.
Parkkeerasin auton entisen kouluni pihalle. Se olisi turvassa aamuun asti. Pimeä kietoisi sen turvaan ihmisten katseilta – olettaen tietysti, että kukaan tyhmä ei päättäisi lähteä yökävelylle. Mitä en uskonut. Forkslaiset olivat laiskaa väkeä.
Minä kiipesin auton katolle istumaan. Koulurakennus näytti oudon aavemaiselta näin yöllä. Ympärillä ei juossut tuhansia kirkuvia lukiolaisina. Vilkaisin Edwardia hymyillen kyynelteni lomasta. Toista oli ollut eräänä syyskuisena päivänä kauan sitten. Silloinkin minä olin istunut auton katolla käsivarret polvieni ympäri kierrettyinä.
flashback
”Sav?” Cathy huusi takaani. ”Sav, oletko sinä kuullut sen?”
Minä käännyin katsomaan häntä samein silmin. ”Hmm…?”
”Tänne pitäisi tulla tänään uusia oppilaita! Voi hemmetti, minä en voi uskoa, että kuulen tästä vasta nyt. Pat sanoi, että on tiennyt jo viikkoja. Miksi hän ei kertonut meille?”
”En minä vain tiedä”, mongersin epäselvästi silmät lähes ummessa, keinuttaen pientä ruumistani päässäni soivan oudon musiikin tahtiin. Cathy intoili naurettavan paljon. Luuliko hän tosissaan, että minua kiinnostaisi pari uutta lukiolasta, vaikka entisiäkin oli aivan tarpeeksi.
Cathy kiipesi viereeni auton katolle ja alkoi tuijottaa kiinteästi teinien täyttämälle parkkipaikalle. ”Koskakohan he oikein tulevat?”
”Ai ketkä?” joku kysyi toiselta puoleltani.
Silmäni rävähtivät hetkeksi auki ennen kuin sulkeutuivat uudestaan. Se oli vain Nora. Hän kiipesi meidän viereemme tökkien minua pois tieltään. Siirryin vaivalloisesti hieman lähemmäs Cathyä.
”Ne uudet oppilaat”, Cathy vastasi siskolleni.
”Jaa minä kuulinkin, että sellaisia on tulossa”, Nora sanoi välinpitämättömänä. ”Miksi sinä heilut Sher?”
”Ääniä”, minä mutisin. ”Minä kuulen musiikkia.”
Nora nauroi. ”Koska sinä oikein opit ettei heroiinia ja LSD: tä kannata yhdistää? Sinä hallusinoit muutenkin helposti.”
”Minä tykkään tästä”, minä vastasin väsyneen kuuloisella äänellä. ”LSD on jumala.”
”Minusta aistiharhat ovat kurjia”, Cathy kommentoi. ”Ja sinä olet hullu Sav. Et voi tulla kouluun pilvessä. Tajuatko yhtään, minkälaisen kohtauksen Rehtori McLaren saa jos huomaa. Sinut erotettaisiin koulusta ja he soittaisivat isällesi. ”
Minä kikatin ajatukselle. ”Voi sen minä haluaisin nähdä.”
Nora hymyili kuivasti. ”Minä en. Sinä olisit vainaa sen jälkeen kun hän olisi saanut sinut käsiinsä. Älä leiki tulella Sher.” Nora vilkaisi mustelmaisia kasvojani ja kättäni, joka lepäsi lastoitettuna auton konepellillä. Hän tuhahti: ”Näytät muutenkin ihan karsealta. Hanki itsesuojeluvaisto sisko-pieni.”
Mutristin huuliani. Nora oli ärsyttävä selvänä. Tai no; suhteellisen selvänä. Nora ei ikinä ollut täysin selvä…Olimme selvästi sukua.
Pat, Daniel, Dick ja Beth kerääntyivät pikkuhiljaa luoksemme. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Tuijotimme vain mykkinä parkkipaikalle.
Meidän ei tarvinnut odottaa kauan. Pian parkkipaikalle ajoi musta, uusinta mallia oleva auto. Ja autosta astui ulos kolme henkilöä. Kaksi heistä oli poikia. Hyvännäköisiä poikia. Vanhemmalla heistä oli tummanruskea, kihara tukka ja kasvoillaan huvittunut virne. Nuorempi oli synkän näköinen. Tuulen pörröttäessä pojan kuparinruskeita hiuksia huomasin hänen pudistavan ärtyneenä päätään seurueen viimeiselle jäsenelle, tytölle, jolla oli blondit hiukset.
Kolmikko lähti kävelemään rauhallisesti kanslian suuntaan, ohittaen meidät vain muutaman metrin päästä. Heidän ollessaan kohdalla yritin tarkentaa sumean katseeni tytön kasvoihin. Sameat silmäni erottivat vain koppavan ilmeen ja virheettömän ihon.
Nostin terveen käteni oikealle poskelleni, jonka turvonnut mustelma oli haaleasti näkyvissä paksusta meikkivoidekerroksesta huolimatta. Tunsin kateuden piston sisälläni. Elämä oli epäreilua. Tuolla tyhmällä vaaleahiuksisella primadonnalla oli aivan täydellinen ulkonäkö, mutta jos minä pesisin kaikki meikit kasvoiltani, niin niiden alta paljastuisi vain ruhjeinen, puoliksi parantuneiden haavojen peittämä iho.
Käänsin inhoten kasvoni pois tytön kasvoista ja vilkaisin ympärilleni. Joka ikinen ihminen sillä pihalla oli jähmettynyt tuijottamaan uusia oppilaitamme.
Yksi runsaan huumeidenkäytön sivuvaikutuksita oli nopeat mielialan muutokset. Vielä kaksi sekuntia sitten olin kieriskellyt itsesäälissä, mutta nyt blondin hyvä ulkonäkö ei haitannut minua yhtään. Itse asiassa pidin aika huvittavana ihmisten katseita, jotka seurasivat kolmikkoa silmä tarkkana.
Minä aloin nauraa
end flashback.
Käänsin kyyneliä valuvat silmäni Edwardiin. ”Muistatko sinä?”
Edwardin hymy näytti pessimistiseltä. ”Muistan. Minä en pitänyt sinua kovin älykkäänä silloin. Ajatuksesi olivat niin epäselviä, että niitä oli vaikea ymmärtää. Ja käyttäydyit kuin hullu.”
Nauroin vaisusti ja huokaisin. ”Oli ollut rankka viikko”, minä puolustauduin.
Edward tuhahti. ”Kun olisikin ollut vain se viikko…” hän mutisi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Sher, me emme voi jäädä koko yöksi tähän istumaan. Tiedätkö yhtään, mistä se sormus voisi löytyä.”
”Meiltä”, minä ehdotin ja annoin toiveikkaan hymyn kohota kasvoilleni. Kunpa isä ja Jem olisivat siellä. Elossa ollessani olin pysytellyt poissa kotoa niin paljon kuin vain mahdollista. Oli hassua ajatella, että olin oikeasti valmis vaarantamaan kaiken, nähdäkseni puolivieraan pikkuveljen ja miehen, joka oli tehnyt elämästäni helvettiä.
”Ei se ole hassua”, Edward korjasi. ”Vaan hullua. Minä en tajua, että sinulla on oikeasti ikävä häntä.”
Mulkaisin häntä. ”Turpa kiinni Edward. Menemmekö me vai emme?”
”Teille vai?” Edward kysyi. ”Emme kyllä mene. Tai ainakaan sinä et mene. Minä en halua joutua raahaamaan sinua sieltä pois.”
Hyppäsin pois auton katolta ja lähdin harppomaan poispäin. ”Älä tule sitten”, minä kivahdin olkani ylitse. ”Kukaan ei pakota.” Enkä minä ollut alun perinkään halunnut häntä mukaan. Edward painukoon helvettiin, minä en häntä kaivannut. Tyyppi oli tullut mukaan vain pilaamaan matkani. ”Edward; jos minä haluan katsella vähän ympärilleni niin teen sen. Vähän myötätuntoa, kiitos. Forks oli minun kotini melkein neljä vuotta.”
”Miten vain, kunhan et yritä puhua kenellekään”, Edward myöntyi. ”Minne sinä haluat mennä?”
Vedin helpottuneena henkeä. Ainakaan Edward ei ollut kieltänyt minua käymästä kotona. Oli kuitenkin fiksumpaa antaa hänen sulatella ajatusta hetken. Valitsin paikan umpimähkään. ”Sairaalaan?”
Edward näytti epäilevältä. ”Haluatko sinä sinne? Ihan kuin muistaisin sinun sanoneen, ettet astu enää ikinä yhteenkään sairaalaan.
Mulkaisin häntä. Kuka muka oli puhunut sisälle menosta?
Forksin sairaala. Valkoinen kivitalo, jossa olin viettänyt ihmiselämäni kaksi viimeistä kuukautta. Minä olin vihannut sitä, kironnut sitä ja pelännyt sitä. Se oli ollut minulle helvetti. Alusta asti. Minulla oli ollut äitini kuolemasta saakka paha sairaalafobia. En ollut vilkaissutkaan koko rakennusta, ennen kuin joulukuussa 1938, jolloin Jack oli käytännössä pakottanut minut astumaan sisään sen synkänharmaista ovista.
flashback
”Jack, minä en tahdo”, kivahdin isoveljelleni, joka työnsi minua selästä eteenpäin, pakottaen minut kävelemään. ”Olen ihan oikeasti kunnossa.”
”Jep, siltä sinä näytätkin”, Jack ärähti. ”Turpa kiinni, Sher, tai minä varmistan, ettet sinä ainakaan ole kunnossa.”
Uhkailua, uhkailua. Jack oli idiootti. Kun hän kerrankin vaivautui tulemaan katsomaan meitä, niin heti alkoi kauhea huuto. Hän oli jättänyt meidät, muuttanut takaisin Portugaliin, mennyt naimisiin sen aivottoman Priscilia-kanan kanssa ja saanut lapsen ja silti hän kuvitteli voivansa määräillä meitä miten vaan. ”Olisit vain jäänyt kotiin Prissyn ja ipanasi kanssa”, minä mutisin.
Jack kiristeli hampaitaan. ”Ihan sinun ja Noran takia tänne tulin Sher. Ja hyvä, että tulin. Yrittäkö isä tappaa teidät? Ja mitä tämä sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa on? Yritätkö sinä tappaa itsesi? ”
No jaa… ties vaikka yrittäisinkin. Asia ei kuitenkaan kuulunut Jackille. ”Miksi sinä vaivaudut välittämään Jack?” minä sihisin vihaisesti. Pysähdyin paikalleni ja käännyin katsomaan häntä. Sairaalan valkoinen käytävä oli autio lukuunottamatta meitä. ”Se olit sinä, joka lähdit. Sinä jätit meidät tänne! Et voi tuomita minua!”
”Mikä sinusta oikein on tullut, Sher?” Jack ärähti. Hän tarttui olkapäihini ja ravisteli minua. ”Et sinä ollut tällainen. Mitä helvettiä sinulle oikein on tapahtunut?”
Ravistin päätäni uhmakkaasti. ”Ehkä minä kasvoin aikuiseksi. Ehkä tajusin, ettei elämä olekaan niin ihanaa.”
Jack tarttui veriseen ranteeseeni ja alkoi raahata minua eteenpäin. ”Sinulla on aikuisuuteen vielä pitkä matka.”
Jack kiskoi minut odotushuoneeseen välittämättä rimpuilustani ja istutti minut tyhjälle tuolille. Huoneessa oli meidän lisäksemme vain joku vanha ryppykasainen mummeli, pieni Jane Stanley äitinsä kanssa… ja Peter. Peter Macmil. Voihkaisin ja painoin pääni käsiini.
Peterin ja minun välit olivat olleet hyvät, todella hyvät, ennen kuin hän oli saanut jostain sellaisen käsityksen, että minä pidin hänestä. Olimme käyneet parikertaa ulkona ja minä olin antanut Peterin palvoa itseäni muutaman kuukauden. Jostain syystä Peter oli hermostunut, kun oli saanut tietää minun olevan varattu.
Peter huomasi meidät ja lähti tulemaan meitä kohti pirullinen ilme silmissään. ”Hei Jack”, hän tervehti ja nyökkäsi veljelleni. ”Oletko käymässä?”
”Siltä se näyttää”, Jack vastasi äreänä. Hän mulkaisi minua. ”Kaikki eivät tosin vaikuta iloitsevan siitä.”
Peter hymyili imelästi. ”Tunnetko sinä Marcoksen?”
Jack näytti hämmästyvän puheenaiheenvaihdosta. ”Tunnen. Hän on ystäväni.”
”Hyvä. Pistäpä sitten viestiä, että hän saa pitää saastaisen pikku huoransa ihan itsellään”, Peter sanoi minua mulkaisten. ”Minä tappaisin tuollaisen tyttöystävän, mutta joillain taitaa olla alhaisempi maku.” Tämän sanottuaan Peter marssi pois.
Minä katsoin pelokkaana, miten Jackin ilme muuttui ensin epäuskoiseksi ja sitten vihaiseksi. ”Ei voi olla totta”, hän voihkaisi. ”Sinä petät häntä.” Liikuttavaa, miten hän huolehti ystävästään. Mutta ei Marcos sitä tarvinnut.
”Marcos osaa huutaa minulle ihan itse”, jupisin Jackille. ”Sinun ei tarvitse, kiitos vain.”
”Mikä sinua oikein vaivaa? Joskus sinä rakastit häntä.”
”Rakastan”, minä korjasin. ”Preesensissä. Mutta me näemme tosi harvoin.”
”Ai siksi hän siis hakkasi sinut kesäkuussa”, Jack tajusi. ”En voi uskoa, että olin ihan oikeasti hänelle vihainen sen takia… Taivas, sinä tosiaan ansaitsit sen.”
”Haista…” minä jupisin. ”Eikä kesäkuinen siitä johtunut.”
”Mistä sitten?”
Minä heitin päätäni kyllästyneenä taaksepäin. Ei voinut olla normaalia, että isoveli halusi tietää kaiken siskonsa rakkauselämästä. ”Turhasta”, tokaisin niin jäätävällä äänensävyllä, ettei edes Jack voinut olla ymmärtämättä keskustelun päättyneen.
Kiemurreltuani odotushuoneessa vielä hetken lääkäri tuli kutsumaan minut sisälle. Olisin halunnut häipyä niin kauas kuin pippuri kasvaa, mutta Jack oli ikävä kyllä paikalla tökkimässä minua eteenpäin.
Me seurasimme vaaleahiuksista lääkäriä päivystyshuoneeseen. Joka puolella oli lasisia koeputkia ja erikokoisia neuloja. Minä vilkaisin neuloja toiveikkaana. Saisinkohan pöllittyä yhden? Steriileistä neuloista voisi saada paljon rahaa.
Lääkäri keskeytti haaveiluni ojentamalla minulle kätensä. ”Huomenta. Minä olen tohtori Carlisle Cullen.”
Ihan kuin minä en olisi sitä tiennyt. Puristin hänen kättään nyrpeänä. ”Sepä kiva. Cheryla Valance.” Minä yritin olla huomaamatta Jackin vihaista mulkaisua.
”Anteeksi pikkusiskoni käytös”, Jack sanoi esiteltyään itsensä. ”Hän pitää tätä tarpeettomana ja sanoi olevansa kunnossa. Minä olin eri mieltä.”
Tri Cullen kohotti kulmiaan. ”Niinkö?”
Jack nyökkäsi ja kääntyi katsomaan minua. ”Näytä hänelle”, hän komensi.
Minä vedin kädet hihojeni sisälle. ”Jack…” Aneleva äänensävyni inhotti minua.
”Älä tee tätä hankalammaksi”, Jack huokaisi. ”Joudut kuitenkin näyttämään sen, joten ole kiltti, äläkä pistä minua pakottamaan sinua.”
Minä mulkaisin Jackia vihaisesti, mutta välttääkseni nöyryytyksen vedin hihani ylös. Käsivarressani oleva viilto, joka ylettyi ranteestani melkein kyynärtaipeeseen asti tuli näkyviin. Se ei ollut käden ainoa vamma, mutta pahin se selvästi oli.
Tri Cullenin kasvoilla häivähti ilme, jonka olisi voinut tulkita hämmästykseksi, mutta se hävisi nopeasti. ”Voitko ottaa tämän pois”, hän kysyi ja kosketti nahkatakkiani.
Minä ravistin takin vastahakoisesti pois harteiltani.
Tri Cullen vilkaisi käsivarttani ja liu’utti sormeaan haavan reunoja pitkin. Huomasin hänen silmiensä välähtävän, kun hänen katseensa osui kyynärtaipeessa oleviin suoniini, joissa oli huumeruiskun jäljiltä punaisia pisteitä. ”Tuntuuko kipua?” hän kysyi.
”Ei”, minä vastasin rehellisesti.
”Ei niin, koska heroiini lamaa keskushermostoa ja poistaa kivuntunteen”, Jack myönsi piikikkäästi.
Tri Cullen vilkaisi häntä. ”Käyttääkö hän säännöllisesti.” Pöh… minäkin olin paikalla.
Jack hymyili ivallisesti. ”Täysin riippuvainen. On kiva tulla kotiin ja huomata, että pikkusiskosta on tullut narkomaani.”
Minua nauratti tri Cullenin ilme. Hän näytti siltä, ettei oikein tiennyt, miten Jackin sanoihin olisi pitänyt suhtautua. ”Mistä tämä on tullut?” hän tyytyi kysymään.
Kiemurtelin tuolillani. ”Ei kuulu sinulle”, mutisin vaisusti.
Tri Cullen kohautti olkapäitään. ”Tähän pitää joka tapauksessa laittaa tikit.” Hän alkoi kaivaa laatikoitaan.
”Saanko kipulääkettä”, kysyin toiveikkaana.
”Minä luulin, ettei siinä tuntunut kipua.”
”Ei tunnukaan. Morfiini kelpaa silti.”
Tri Cullen ei antanut minulle morfiinia.
end flashback
”Hän taisi pitää minua vähän hulluna”, mutisin Edwardille.
Edward hymähti. ”Ei hän pitänyt sinua hulluna. Mutta hän sanoi sinä iltana, että hänen käy Jack Valancea vähän sääliksi.”
Irvistin. Minunkin kävi Jackia sääliksi. Ketä tahansa niin tyhmää kävi sääliksi. Jack oli kontrollifriikki ja täysin Prissyn tossun alla. Ja kahlittuna tyhmään pikkukakaraan. Lapset olivat kamalia. Kaikki lapset. Muistin yhä selvästi, miten monta kertaa olin kironnut Jemin syntymää. Poika oli ollut ärsyttävä, kovaääninen ja rasittava niin kauan kuin muistin. Ajoittain olin vihannut häntä, mutta se ei muuttanut mitään. Jem oli pikkuveljeni.
”Saanko kysyä jotakin?” Edward tiedusteli vakavana.
”Senkun”, mutisin ärtyneenä. ”Mutta minä en lupaa vastata.”
”Mistä se haava oli tullut?”
Siristin silmiäni. Mikä haava?
”Siellä sairaalassa.”
Jähmetyin. Miten Edward saattoi kysyä jotain tuollaista? Rosalie ehkä, tai Emmett. Mutta Edward tajusi – ainakin yleensä – kunnioittaa toisten yksityisyyttä.
Minä muistin.
flashback
”Sherry! Tuo ne helvetin kaljapullot tänne”, isä huusi.
Tottelin häntä kiltisti ja aloin kaivaa yläkaapista olutpulloja. Kaappi oli niitä täynnä, mutta yhtäkään tyhjää en löytänyt.
”Vauhtia Sherry”, Nora kehotti kalpeana.
Vilkaisin kaksoissiskoani. Hän näytti kamalalta. Nora oli ollut yli kaksi tuntia ulkona sateessa ja raskaat silmämeikit olivat valuneet hänen kasvoilleen jättäen jälkeensä mustat raidat. Aloin itkeä. ”Nora auta.”, minä nyyhkytin. ”Minä en löydä mistään… ja hän tulee kohta katsomaan, mikä kestää… hän tappaa minut…”
”Siellä oli vielä aamulla”, Nora kertoi. ”Oikeassa takakulmassa.”
Minä kurkotin ylemmäs. Sain otteen pullosta, jonka toivoin olevan täysi ja aloin vetää sitä pois, kun hylly rämähti alas pudottaen päälleni kymmeniä viini – ja olutpulloja, jotka rikkoutuivat osuessaan maahan. Kirkaisin kauhusta kaatuessani lattialle.
Kun pääsin nousemaan ylös lattialta, vaatteeni olivat tahmeita verestä. Nostin sormeni ohimolleni, josta tihkui verta. ”Auts.”
Nora kikatti. ”Niinpä. Onko siellä yhtään ehjää pulloa?”
Minä tökin sirpalekasaa jalallani. ”En usko.”
”Mitä sinä oikein olet tehnyt”, isäni mylväisi huoneen ovelta. Hän vilkaisi kerran lattialla lojuvia rikkinäisiä pulloja, harppoi luoksemme. Hän tarttui hiuksiini ja ravisteli minua kuin nukkea. ”Rikoit olutpulloni, typerä tyttö.”
Kyllä minä sen tiesin. En ollut ihan tyhmä. Ivallinen irvistykseni ei oikein sopinut yhteen kasvoilleni valuvien kyynelten kanssa. ”Voisitko sinä päästää irti”, minä kerjäsin. ”Sattuu.”
Isäni tuhahti halveksivasti ja tönäisi minut lasinsirpaleiden keskelle. Pystyssä olevan pullonpohjan reuna viilsi pitkän haavan käteeni. Minä huusin.
end flashback
Minä yritin, oikeasti yritin olla itkemättä. Mutten onnistunut. Kaikki se vain nousi pintaan ja filmi jatkoi pyörimistä päässäni. Käännyin Edwardista poispäin. ”Nyt mennään meille”, sopersin Edwardille
Edward ei pitänyt ajatuksesta. ”Sherry…”
”Älä valita”, minä kivahdin. Lähdin marssimaan poispäin. ”Nyt mennään meille.” Halusin nähdä isäni ja halusin nähdä Jemin. Enkä tosiaankaan aikonut antaa Edwardin estää minua.
Edward pysäytti minut tarttumalla käsivarteeni ja kääntäen minut kasvokkain itsensä kanssa. ”Ei Sherry.”
En ollut uskoa korviani. Edward puhui minulle aivan kuin olisin ollut koira. ”Miten niin muka ei?” minä rähähdin. ”Tämä on minun elämäni, Edward ja teen sillä mitä tahdon.”
”Tätä sinä et voi tehdä Sherry.”
Mulkaisin häntä kulmieni alta. Miten niin en muka voinut? Minä voin tehdä mitä halusin.
”Minä lupasin Carlislelle että—”
”Näytänkö siltä että kiinnostaa? Carlislella on yksi paha ongelma; hän kuvittelee, etteivät muut osaa pitää huolta omista asioistaan.”
Edward hymyili ivallisesti. Miten joku saattoikin näyttään niin alentuvalta? ”Niin Sher, koska hänhän onkin täysin väärässä. Sinä tiedät täydellisesti, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei.”
Miksi minusta kuulosti siltä, kuin sarkasmi olisi tihkunut veljeni joka tavusta? Ravistin päätäni ärtyneenä. ”Minua ei kiinnosta hiton vertaa, mitä kannatta ja mitä ei kannata tehdä. Minä teen, mitä haluan!”
”Mikä harmi, että minä olen täällä”, Edward sanoi sarkastisella äänellä. ”Juuri tämän takia minä olen mukana. Sinä et osaa katsoa nokkaasi pidemmälle ja luulet aina tietäväsi kaiken parhaiten.”
”Jaa siitäkö tässä on taas kysymys”, minä sähähdin. ”Teistä? Taas? Siitä, että minä saatan paljastaa Cullenien suuren salaisuuden, jolloin joudutte maanpakoon ja ties mitä muuta?” Minun oli vaikea uskoa, että Edward oli näin itsekäs. En minä pyytänyt mahdottomia, vain sitä, että saisin varmistaa perheeni olevan kunnossa.
”Tämän salaisuuden varjeleminen koskee nykyään myös sinua”, Edward ärähti. ”Ja muistatko mitä tapahtui viimeksi kun et kuunnellut kieltoja. Me jankutimme sinulle kerta toisensa jälkeen, ettet voi mennä katsomaan Noraa. Mutta ei, tietysti sinun oli tehtävä juuri niin. Hän ei kuollut sattumalta, Sherry; hän kuoli siksi, ettet sinä totellut Carlislea!”
Minä tuijotin häntä äimänä, silmät kyynelissä ja lysähdin itkien märkään maahan. Edward ei voinut sanoa mitään noin julmaa, se ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Kuulin varmaan väärin.
Edward näytti yhtäkkiä väsähtäneeltä. Hän haroi kuparinruskeita hiuksiaan ja sanoi: ”Anteeksi. Äskeinen oli asiatonta. Mutta sinun pitäisi oikeasti tippua maanpinnalle. Minä tiedän, että olisit halunnut jäädä keskelle surkeaa huumeidentäyteistä elämääsi, mennä naimisiin Marcosin kanssa – mitä minä en muuten ymmärrä – ja elää normaalin elämän tappamatta siskoasi, mutta yritä ymmärtää, että et saa sitä takaisin. Et saa elämääsi takaisin, vaikka kuinka haluaisit.”
Nostin itsepäinen ilme kasvoillani kosteina kimaltelevat silmäni Edwardiin. ”En. Mutta minä voin silti varmistaa, että niillä jotka joskus kuuluivat elämääni, on kaikki hyvin.”
Edward voihkaisi. ”Mikä sinua oikein vaivaa? Et ollenkaan kuuntele. Mitä minun oikein pitää sanoa, että sinä uskot? Sinä et voi mennä tapaamaan heitä.”
Minä en ymmärtänyt syytä. Noran kuolemasta oli jo aikaa, enkä varmasti tekisi samaa virhettä uudestaan.
”Kyllä minä sen tiedän”, Edward sanoi
”No mikä sinun ongelmasi sitten on”, kysyin haastavasti. Yrittikö Edward pilata elämäni muuten vain, vai sattuiko hänellä olemaan itse asiassa syykin siihen, että hän halusi kiusata minua.
Edward huokaisi. ”Etkai sinä tosissasi luule, että minä teen tämän ilkeyttäni?”
Tietenkin luulin. Mikä muu muka selitti hänen käytöksensä?
Edward istui viereeni sammalille. ”Carlisle oli oikeassa. Sinä et ole tarpeeksi vahva tähän.”
”Mitä!” minä rääkäisin. Oliko Carlisle sanonut Edwardille niin? Paskapää. Aloin jupista kiukkuisena kirosanoja.
”Katso itseäsi Sher. Sinä itket koko ajan, etkä tee mitään muuta kuin haikaile mennyttä.”
Tuijotin häntä vihaisena. Mitä muuta minulta muka saattoi odottaa? Olin Forksissa ensimmäistä kertaa kuolemani jälkeen.
Edward ravisti päätään. ”En minä puhu vain tästä hetkestä, vaan ihan koko ajasta. Nyt sinä joko yrität muistaa, missä se sormus on, tai me lähdemme suoraa kotiin.
Minä näin hänen silmistään, että hän oli tosissaan. Edward vaikka kantaisi minut autolle, jos olisi pakko.
”Hyvä on, hyvä on”, minä mutisin. ”Minulla oli se silloin kun näin Marcoksen viimeisen kerran.”
flashback
”Mennään kävelylle”, minä ehdotin Marcosin käsivarressa riippuen. ”Minulla on sinulle asiaa.”
Marcos nauroi ja veti heikon ruumiini tiukasti itseään vasten. ”Miten vain.”
Minua itketti jo valmiiksi se, mitä kohta tulisin tekemään. Tämä oli ensimmäinen kerta kolmeen viikkoon, kun pääsin ulos, mutten pystynyt iloitsemaan siitä. Jokainen askel jonka otin rasitti koko ruumistani ja tuntui, kuin en jaksaisi enää kannatella painoani.
Minulla oli lääkäreiden mukaan elinaikaa enää muutama kuukausi. Mitään ei voitu tehdä. Tämä sairaus vain söisi minua pala palalta, kunnes menettäisin viimeisetkin voimani ja sydämeni ei jaksaisi enää lyödä. Sairauden merkit näkyivät minussa jo nyt. Näytin entistäkin laihemmalta, olin kalpea ja väsynyt koko ajan. Palelin ja minuun sattui. Pian kukaan ei voisi olla näkemättä, että en ollut kunnossa.
Kun sairaus oli todettu, minut oli heti pistetty vieroitukseen. Ei enää huumeita, ei enää sitä ihanaa turruttavaa tunnetta, joka oli vienyt kaiken kivun pois. Carlisle oli todennut edellisenä päivänä, ettei ollut normaalia, etten osannut olla ilman, mutta minä olin eri mieltä. Jokaisen pitäisi joskus kokea heroiinin aiheuttama euforia.
Me saavuimme kukkulan laelle, josta oli suora pudotus merelle. Marcos kääntyi katsomaan minua. ”Huh, täällä tuulee kovaa vai mitä?”
Minä nyökkäsin ja kiedoin takkini tiukemmin ympärilleni. ”Teetkö palveluksen?” kysyin rukoilevalla äänensävyllä. Tiesin olevani itsekäs, mutten välittänyt.
Marcos kurtisti kulmiaan ihmettelevänä. ”Mitä pitäisi tehdä?”
”Suutele minua”, minä kuiskasin ääni sortuen. Minä en pystyisi tähän.
Marcos virnisti. ”Koska tahansa Sher, koska tahansa.”
Minä suljin silmäni, ja pian tunsin hänen huulensa omillani. Kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin.
Marcos irrottautui suudelmasta närkästyneenä. ”Miksi minusta tuntuu, että aina kun suutelen sinua, niin sinä itket?” hän kysyi. ”Lopeta. Lopeta!” hän karjaisi.
Minä en pystynyt lopettamaan, niin paljon kuin ikinä halusinkin. Minun oli pakko paukauttaa asia, ennen kuin muuttaisin mieleni. ”Marcos, minä haluan erota”, ilmoitin hiljaa pyritellen sormusta nimettömässäni.
”Mitä?” Marcos huusi. Hän vilkaisi minua murhaavasti. ”Onko tämä joku tyhmä vitsi Sher?”
Peräännyt päätäni pudistellen. ”Ei, ei… olen pahoil—”
”Pahoillasi? Pahoillasi?” Marcos tarttui ranteisiini kovakouraisesti ja veti minut itseään vasten. ”Luuletko sinä oikeasti, että päästäisin sinut näin helposti, Sherry? Sinä olet minun!”
Minua oksetti. Marcos ei päästäisi minua vähällä. Ja tällä kertaa minulla ei olisi heroiinia kipulääkkeenä.
Hän löi minua kasvoihin. Monta kertaa. Ja jokainen isku tuntui murskaavan luuni. En tehnyt mitään pistääkseni vastaan, katsoin vain häntä ja yritin tallentaa mieleeni kasvojen pienimmätkin yksityiskohdat, kyynelten kirvellessä silmissäni. Sitten alkoi huuto. Minä en kuullut tarkkaa, mitä hän sanoi, mutta pystyin arvaamaan, että mitään kovin ystävällistä se ei ollut.
Kun Marcos viimein lopetti huutamisen ja lyömisen, minä en pysynyt enää pystyssä. Vajosin vaikertaen maahan hänen eteensä ja olin iloinen edes hetken hengähdystauosta.
Ilo oli lyhytaikainen. Marcos repi minut ylös ja raahasi jyrkänteen laidalle. ”Jos minä en saa sinua”, hän sihisi. ”Niin ei taatusti saa kukaan muukaan.” Hän painoi huulensa vielä kerran huulilleni, ennen kuin sysäsi minut tyhjyyteen. Ja minä putosin.
Marcos ei tiennyt sitä, mutta minä pääsin pinnalle. Pääsin rannalle, ja raahauduin hitain askelin metsän halki kaupungin reunalle. Onneksi emme olleet kulkeneet kovin kauas.
Astuin sairaalan ovista sisään ja tervehdin vaisusti pöytänsä ääressä istuvaa vastaanottovirkailijaa. Sairaalan väki oli ehtinyt käydä tutuksi, kun ramppasin siellä jatkuvasti.
”Sherry?” ohikulkeva lääkäri, Richard kysyi. Hän lähestyi minua oikealta seuranaan Carlisle ja joku hoitaja, jonka nimeksi arvelin Mona. ”Oletko kunnossa.”
Carlisle tarttui minua käsivarresta, etten olisi kaatunut. Hän vilkaisi kerran runneltuja kasvojani ja kysyi: ”Mitä tapahtui?”
”Marcos… voi luoja…”, minä nyyhkytin. ”Minä en halunnut… hän on poissa…” Menettämisen tuska korvensi rintaani kuin tuli. Tiesin, etten näkisi häntä enää. Minä olin menettänyt hänet.
”Kuka on Marcos?” Carlisle kysyi otsaansa rypistäen
”Poikaystävä”, minä vaikersin. ”Minä jätin hänet.”
”Miksi ihmeessä”, Richard kysyi ällistyneenä.
”Minä en tahdo, että hän joutuu katsomaan kun kuolen”, itkin hiljaa. ”Mutta pilasin kaiken. Marcos menee takaisin Portugaliin, ja minä kuolen ja hän… hän luulee, etten minä rakasta häntä.” Ajatus tuntui kestämättömältä.
Carlisle ja Richard vaihtoivat katseen, joka oli sekoitusta säälistä ja surusta. Se tuntui kamalalta. Vielä pari viikkoa sitten molemmat olivat yrittäneet lohduttaa. Enää siinä ei kai ollut järkeä. Toivo oli menetetty.
”Tule Sherry”, Carlisle kehotti lempeästi. ”Sinä tarvitset kasvoihisi jotain kylmää.”
Seuratessani häntä, katseeni osui vasempaan nimettömääni. Siinä ollut sormus oli poissa.
end flashback
Edward heitti päätään voihkaisten taaksepäin. ”Putosiko se veteen? Ei meillä ole mitään mahdollisuutta löytää sitä. Tämä reissu oli täysin turha.”
Minä puristin huuleni yhteen ja nousin seisomaan. Ei vierailu Forksissa vielä ohi ollut. Eikä sormus välttämättä veteen ollut pudonnut.
”Luultavasti on”, Edward ilmoitti. ”Me lähdemme kotiin.”
Suuni loksahti auki. Mitä helvettiä Edward oikein selitti? En ollut vielä löytänyt sormusta, enkä todellakaan ollut valmis lähtemään kotiin. ”Pää kiinni”, minä pihahdin. ”Minä en lähde minnekään ilman sitä sormusta.”
”Ja miten sinä sen muka ajattelit löytää? Tutkitko koko järven neliösentti kerrallaan?”
”Vaikka niin, jos on pakko”, minä vastasin tuijottaen häntä jäätävästi. ”Minä haluan sen takaisin.”
”Sinä haluat aivan liikaa asioita Sher”, Edward ilmoitti happamana. ”Ala tulla. Me lähdemme kotiin.”
En voinut olla nauramatta pilkallisesti. Eikai Edward tosiaan kuvitellut, että tanssisin hänen pillinsä mukaan. Hän voisi lähteä kotiin, mutta minä seuraisin perässä vasta kun olisin hankkinut sormukseni takaisin, tavannut isän ja Jemin, nähnyt paikan, jossa Nora oli kuollut—
Edward keskeytti ajatukseni tarttumalla tiukasti ranteeseeni. ”Saat jättää nuo kaikki tekemättä. Pian on aamu ja minä haluan olla silloin poissa täältä.”
Yritin vääntää kättäni irti. ”Heippa sitten”, minä sihisin. ”Minä en tule mukaan.” En saanut Edwardin otetta irrotetuksi, joten potkaisin häntä. ”Irti Edward. Sinä satutat minua.”
Edward höllensi otettaan hieman, muttei päästänyt irti. ”Tule nyt”, hän voihkaisi tuskastuneena. ”Ole kiltti Sherry.”
Kiltti? Minunko tässä pitäisi olla kiltti? Edward saisi haistaa paskan ja painua jonnekin kauas.
”Aiotko sinä tulla vai et?”
Tyhmä kysymys. En tietenkään aikonut.
Edward huokaisi raskaasti ja nosti minut äkkiarvaamatta syliinsä. ”Jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Sinun pitäisi tajuta, ettei kaikki aina tapahdu niin kuin haluat.”
Matka autolle ei kestänyt kauan. Minä olin niin ällistynyt, etten tajunnut edes laittaa vastaan kun Edward työnsi minut etupenkille ja paiskasi oven kiinni. Vasta Edwardin käynnistettyä auton havahduin ja aloin huutaa hänelle. ”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?” minä kiljuin. Olin vieläkin vähän sokissa. Ei Edward voinut mennä tekemään mitään tälläistä.
”Minä varoitin”, Edward muistutti. ”Älä rähjää Sher, et olisi kuitenkaan löytänyt sitä korua.”
Minä vilkaisin ulos ikkunasta. Forks alkoi jäädä hyvää vauhtia taakse. Puristin huuleni yhteen. Minua ei kukaan pakottaisi lähtemään, jollen halunnut. Enkä minä tosiaankaan halunnut. Voisin tietenkin hypätä ovesta ulos, mutta tiesin, että en selviäisi liikkuvan auton kyydistä pois ehjänä. Oli kuitenkin myös toinen vaihtoehto.
Liikautin käteni salaman nopeasti penkkien välissä olevalle käsijarrulle ja kiskaisin sen ylös. Auton jarrut lukkiutuivat päälle sekunnissa.
Edward kirosi hiljaa, kun auto suistui kovalla räminällä pois ajokaistalta. Juuri kun olimme tippumassa ojaan, hän käänsi rattia jyrkästi oikealle, saaden auton pysähtymään nipinnapin tien reunaan.
Minä toimin, ennen kuin Edward ehti irrottaa kätensä ratista. Rämäytin auton oven auki ja hyppäsin nopeasti ulos autosta. ”Heippa”, tokaisin Edwardille ja lähdin juoksemaan poispäin.
Minä olen nopea juoksija. Nopeampi kuin Esme, Rosalie tai Emmett ja vähintään yhtä nopea kuin Carlisle. Ongelmana oli vain se, että Edward oli kaikkein nopein. Hän sai minut nopeasti kiinni.
Kirkaisin, kun hänen käsivartensa kiertyi vyötärölleni pakottaen minut pysähtymään. Potkaisin Edwardia nilkkaan, mutta en saanut aikaan muuta, kuin mustelman jalkaani. ”Päästä”, minä kiljuin. ”Hitto, minä vihaan sinua! Painu helvettiin!” Yritin lyödä häntä.
Edward kiersi minut vältellen tarkasti nyrkkejäni. ”Että sinä olet tyhmä”, hän huokaisi. ”Etkai tosissasi luule, etten minä pystyisi pysäyttämään sinua.”
Edward raahasi minut takaisin autolle huudostani ja vapautumisyrityksistäni huolimatta. Tällä kertaa hän napsautti oven lukkoon, ennen asettumista ajajan paikalle. ”Älä tee tuota uudestaan”, hän varoitti. ”Et sinä kuitenkaan pääse takaisin.”
Minä uskoin häntä.
Minä katsoin toivottomana, miten Forksin vihreät maisemat liukuivat ohitseni. Raivonkyyneleet valuivat äänettöminä poskilleni. Olin niin vihainen, että luulin räjähtäväni. Minä olisin voinut huutaa Edwardille. Olisin voinut kiljua koko automatkan ajan, lyödä häntä ja kertoa, kuinka paljon vihasin häntä. Mutta tiesin, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Edward ei kääntäisi autoa, vaikka sanoisin mitä.
Puristin sormeni nyrkkiin. En ollut koskaan tuntenut itseäni näin voimattomaksi. Ei ollut yhtään mitään, mitä voisin tehdä päästäkseni takaisin. Minä olin liian heikko pistämään vastaan Edwardille. Suuni vääntyi katkeraan hymyyn. Minä en pystynyt edes satuttamaan häntä.
Ikkunasta heijastuvat kalpeat kasvoni näyttivät harmailta ja itkuisilta. Koko olemukseni; pehmeät kasvonpiirteeni, surulliset silmäni, raskaina roikkuvat kiharat hiukset… kaikki näytti haavoittuvaiselta. Hauraalta. Ja minä tunsin itseni pohjattoman heikoksi. Painoin otsani väsyneenä kylmää ikkunaa vasten. Tiesin epäonnistuneeni. Minä olin yrittänyt saada edes pienen muiston, pienen todisteen siitä, että Marcos tosiaan oli joskus ollut elossa ja minun kanssani. Että hän oli rakastanut minua. Mutta minä olin epäonnistunut.
”Sherry”, Edward sanoi karhealla äänellä. ”Olen pahoillani. Minä en halunnut, että sinä tuntisit tuolla tavalla. Ja minä tarkoitan sitä. Mutta en vain voinut antaa sinun—”
”Turpa kiinni”, minä kuiskasin. ”Ihan oikeasti Edward; juuri nyt teet tosi fiksusti, jos olet kerrankin hiljaa.”
Ja hän oli hiljaa.
Minä en ottanut koko matkan aikana enää minkäänlaista kontaktia Edwardiin. Toivottavasti hän ymmärsi edes katua, että oli niin paskamainen minua kohtaan. Puhumattomuus kieltämättä häiritsi minua, koska minun teki ihan oikeasti mieli tappaa Edward. Juuri nyt en olisi yhtään välittänyt, vaikka hän olisikin maannut tuhkakasana jossain kivassa pikku ojassa.
Kun saavuimme kotiin, minä laahustin hitaasti olohuoneen poikki portaille. Carlisle ja Esme olivat siellä, katsoen huolestuneena masentunutta ilmettäni.
”Sherry?” Esme kysyi lempeästi. ”Sherry?”
Minä kävelin hänestä välittämättä suoraa yläkertaan ja paiskasin oven kiinni niin kovaa, että koko talo tärähti. Lysähdin sängylleni ja annoin vihdoinkin itselleni luvan itkeä kunnolla. Lopetin kuitenkin suhteellisen nopeasti, kun kuulin Carlislen puhuvan alakerrassa.
”Ei tainnut mennä ihan suunnitelmien mukaan”, hän totesi.
Edward kuulosti vihaiselta. ”Ai ei? Minä jouduin pakottamaan hänet pois sieltä. Kiitos vain, kun pistit minut tekemään tämän.”
Minä hymyilin voitonriemuisesti. Toivoin, että Edwardista tuntui oikein pahalta, siitä miten hän oli kohdellut minua.
Alakerrassa oli hetken hiljaista. Sitten Edward puhui taas, tällä kertaa tasaisella äänellä. ”Se sormus on lopullisesti hävinnyt, ja Sherry on ihan rikki.”
Kuulin jonkun nousevan ylös sohvalta ja Carlislen äänen: ”Minä menen puhumaan hänelle.”
Edward hymähti. ”Yrittää sopii. Hän ei kuitenkaan välttämättä ole ihan puhetuulella.”
Carlislen askeleet pysähtyivät huoneeni eteen. ”Voinko tulla sisään?” hän kysyi.
”Et”, minä vastasin kasvot tyynyssä. ”Painu helvettiin.”
Vaikka Carlisle luultavasti ymmärsi hienovaraisen vihjeeni, hän ei välittänyt siitä pätkääkään, vaan tuli sisään.
Nousin istumaan ja nostin suupieleni johonkin, jonka toivoin muistuttavan herttaista hymyä. ”Häivy”, kehoitin äänellä, joka oli jotain jäätävän ja suloisen väliltä. ”Nyt!”
”Sherry—”
Minä en antanut hänen puhua enempää. Painoin kädet korvilleni ja suljin silmäni. ”Häivyhäivyhäivyhäivyhäivyhäivy”, minä lallatin. ”Häivyhäivyhäivyhäivyhäivyhäivyhäivy…”
Carlisle huokaisi raskaasti ja katosi ulos ovesta sulkien sen varovasti perässään.
A/N: kommenttia? Pliis.
-
Tää ficci on mun mielestä edelleen tosi hyvä! Sherry on mahtava hahmo ja persoona. Edwardkin on jotenkin... Edwardmainen. Pari kohtaa jäi hieman häiritsemään:
Voisin tietenkin hypätä ovesta ulos, mutta tiesin, että en selviäisi liikkuvan auton kyydistä pois ehjänä.
Potkaisin Edwardia nilkkaan, mutta en saanut aikaan muuta, kuin mustelman jalkaani.
Ymmärrän että Sherry voi tuntea kipua keskeneräisen muodonmuutoksen takia, mutta voiko hän myös haavoittua ja saada mustelmia? Vai oliko se vain kuvainnollista?
Havaitsin muutaman kirjoitusvirheen, mutta en valitettavasti löydä niitä enää. Jatkoa!
-
Miten ihmeessä en ole huomannut jatkoa? No kuitenkin.
Minustakin tämä oli tosi hyvä, ihan edellisten osien tasolla. Varsinkin nuo flashbackit oli tosi hyviä, ja ne oli tosi hyvin keksitty. Voi olla että minulla on mennyt jotain ohi korvien, mutta silti minulla pyörii yksi kysymys mielessä. Miksi Carlisle alun perin teki Sherrystä vampyyrin, oliko syynä se että hän vain halusi pelastaa Sherryn kurjalta kohtalolta eli periaatteessa kuolemalta, sillä eikös Carlisle vaatinut että muutettavan henkilön on oltava kuolemaisillaan?? Ja joo, kuten Reykjavik sanoi, Edward oli juuri edwardmainen, hänen "jääräpäisyytensä" sopi juuri hyvin, on helppo kuvitella Edwardia raahaamassa Sherryä väkisin autoon. Harmi sinänsä, olisin näet halunnut lukea kuinka Sherry olisi etsinyt sormustaan, mutta toisaalta parempi näin. Sain edelleen muista Culleneista sen saman huolehtivan kuvan(varsinkin Carlisle), vaikka esim. Rosalie selvästi inhoaa Sherryä. Minkä ikäinen Sherry muuten on?
Tykkäsin tästä, kuten kaikista muista osista ja odotan jatkoa :D
Kiitos! :)
-
Oih, hienoa, että on tullut jatkoa! :)
Flashbackit ovat oikein hyvä tapa kertoa Sherryn menneisyydestä, koska hän on sen verran sulkeutunut hahmo, ettei oikein muuta pysty päätellä, kuin, että hänellä on ollut hyvin ikävä "lapsuus" toivottavasti saammem myös tietää millon Carlisle muutti Sherryn ja oliko sillä muu syy, kuin pelkkä sairaus johon Sherry oli kuolemassa ;)
”Sav?” Cathy huusi takaani. ”Sav, oletko sinä kuullut sen?”
Tässä menin hetkeksi sekaisin.. Eli kutsuivatko nuo muut Sherryä välillä Saviksi, eli oliko se joku hänen lempinimensä, vai oliko kyseessä joku muu?
Janoan taas lisää jatkoa :)
~Amy
-
Amy Malfoy: kiitti. Ja kyllä Carlislella oli muukin syy kuin, että Sher oli kuolemassa, selviää myöhemmin. Sav on lempinimi. Sitä käytettiin sekä Sheristä, että Norasta, koska ihmiset eivät jaksaneet aina alkaa kyselemään kumpi kaksosista oli kyseessä.
Kuurankukka: kiitti:D Sher on (oli) 16. Mutta ei Rose Sheriä inhoa. Hän vain on tuollainen (silloin kun ei ole ihana).
Reykjavik: Kiitti. Ja joo, Sher voi vahingoittua ihan yhtä helposti kuin ihmiset. Mutta hän paranee nopeammin.
A/N: Myönnän edelliseen lukuun verrattuna tämä on tosi lyhyt. Ja vaikka minulla on tarkka suunnitelma siitä, mitä tässä fikissä tulee tapahtumaan, jahkailin aika kauan, että voiko Sher olla niin typerä kuin on tässä luvussa. Mutta voi se.
6. Ja se tuli takaisin
1943, Shennington, USA
Tiesin kyllä, että minun olisi pitänyt mennä kouluun. Olisi ollut aikamoinen saavutus olla tietämättä sitä, kun minulle ei muusta jankutettukaan. Aloin oikeasti kallistua sille kannalle, että vihasin koko Cullenien poppoota. No, ehkä Esmeä lukuunottamatta. Häntä oli vaikea vihata. Ärsyttävän vaikea.
Tuijotin telkkaria lasittunut katse silmissäni ja yritin keskittyä sieltä tulevaan elokuvaan, joka kertoi jostain pikkupojasta, jonka isä parhaillaan hirtti häntä. Ei ehkä ihan mitään maailman piristävintä viihdettä, mutta ehkä minä en halunnut piristyä. Heitin päätäni taaksepäin. Minun pitäisi saada selvitettyä ajatukseni, ennen kuin lähtisin huoneeni turvallisista nurkista.
Ongelmana oli, että minä en osannut ajatella. Tiesin kyllä, mitä halusin; halusin takaisin Forksiin. Sinne minua ei ilmeisesti aiottu päästää, joten voisin yhtä hyvin kuolla.
Minua suututti. Lievästi sanottuna. Halusin kuristaa Edwardin. Millä hiton oikeudella hän oikein oli raahannut minut väkisin pois Forksista? Ja minne helvettiin se sormus oikein oli tippunut?
Myönsin kitkerästi itselleni, että sormuksen häviäminen ei itse asiassa ollut ollut Edwardin vika. Sama se, tyyppi oli joka tapauksessa syyllinen kaikkeen muuhun. Nautti huvikseen toisten elämän pilaamisesta, koska oli itse niin kaavoihin kangistunut ja typerä.
”Sherry?” Esmen ääni kuului ovelta.
Minä hätkähdin. En ollut kuullut hänen tulevan sisään. En kääntänyt katsettani pois televisiosta. ”Tiedätkö, yleensä on tapana koputtaa, ennen kuin tulee kutsumatta sisään”, minä sanoin purevasti.
Esme ei välittänyt kommentistani, vaan istui sängylle. Se oli minusta ikävää, koska en ihan oikeasti halunnut alkaa huutamaan hänelle. Kierähdin selälleni. ”Voitko mennä pois?” huokaisin väsyneellä äänellä.
Esme näytti surulliselta. ”Jos sinä haluat, niin minä lähden.”
Käänsin katseeni häneen kahden sekunnin ajaksi, ennen kuin annoin silmieni siirtyä takaisin telkkariin. ”Ei sinun tarvitse”, minä mutisin. Itse asiassa seura saattoi olla jopa tervetullutta.
Esme hymyili hieman ja istui sängylleni. Vilkaisin hänen ilmettään kun hän näki mitä katsoin. En ollut kauhean yllättynyt, kun näin, ettei hän innostunut. En minäkään varsinaisesti pitänyt ohjelman teemasta enkä verimäärästä enkä suolenpätkistä enkä… Hyvä on, leffa oli kamala. Niin kamala, että minua oksetti.
”Miehen nimi on Eric Solam”, selostin kuitenkin vakuuttavan tyynellä äänellä. ”Hän tappoi vaimonsa ja tyttärensä ja nyt on pojan vuoro.”
Esme näytti huonovointiselta. ”Onko tuo hänen poikansa?”
”Jep”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Ainakin oli. Pikku Mark Solamista tulee kovaa vauhtia ruumis.”
”Miten sinä voit katsoa jotain tälläistä!”
Tuota minä en jaksanut kuunnella. Esmellä en ollut mitään oikeutta tulla määräilemään minua. ”Minä voin katsoa mitä vain!” kivahdin epäystävällisesti.
Esmen ilme liukui järkyttyneestä anteeksipyytäväksi. Hän kosketti olkapäätäni lempeästi. ”Anteeksi.”
Käänsin pääni kiukkuisena poispäin. Halusin Esmen häipyvän. ”Minua väsyttää”, sanoin vihjaavasti. Se oli totta kai vale, ja Esme taisi tietää sen.
”Sherry minä tiedän, että sinä haluat olla rauhassa, mutta olit viimeksi metsästämässä kolme viikkoa sitten”, Esme sanoi hiljaa.
Se oli viimeinen pisara. Nousin kyynärpäitteni varaan sängyllä kädet nyrkissä ja silmät palaen. Kyllä minä tiesin sen. Jano poltti kurkkuani kuin tuli, ja tiesin, etten olisi pärjännyt ihmistenilmoilla. Käänsin vihaisen katseeni Esmeen. ”Mene”, minä sihisin matalalla, myrkyllisellä äänellä. ”Nyt! Minä en halua sinua tänne! Pysy poissa elämästäni, äläkä enää ikinä, kuulitko, enää ikinä tule tänne jakelemaan muka niin hyviä neuvojasi. Minä en niitä tarvitse.”
Esmen säpsähti purkaustani ja hänen kasvoillaan häivähti suru, mutta hän kätki sen nopeasti. Nyökättyään minulle lyhyesti hän lähti.
”Minä vihaan sinua”, mutisin hänen peräänsä, ennen kun lysähdin takaisin sängylle. Onneksi Esme ei ollut alkanut jankuttamaan asiasta. Tosin Esme alkoi aika harvoin jankuttaa mistään asiasta. Hän ei halunnut riidellä kanssani. Sisälleni alkoi pikkuhiljaa hiipiä ikävä tunne, joka kertoi, että olin puhunut Esmelle tarpeettoman rumasti. Hän oli ärsyttävä, mutta siltikin… Tiesin loukanneeni häntä ja tiesin myös, että minun olisi pitänyt mennä pyytämään anteeksi. Ja olisin tehnytkin sen – ihan oikeasti – mutten jaksanut. Huokaisin ja aloin seuraamaan elokuvaa, enkä uhrannut Esmelle enää ajatustakaan.
Katsoin yhä elokuvaa – tosin eri elokuvaa – kun Carlisle kolme tuntia myöhemmin avasi oven ja napsautti telkun kiinni. Hän ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. ”Mikä idea on huutaa Esmelle?” hän kysyi ja kääntyi katsomaan minua.
Totta kai Esmen piti mennä kertomaan Carlislelle, mitä minä olin sanonut. Tässä talossa kaikki kuulivat joka ikisen ääneen lausutun sanan. Ja Edwardin ansiosta myös ääneen lausumattomia sanoja. Minä irvistin. ”Eiköhän Esme kestä sen”, tuhahdin välinpitämättömällä äänellä.
”Ei kysymys ole siitä. Et taida ollenkaan tajuta millainen vaikutus sinun sanoillasi on häneen. Esme tekee parhaansa auttaakseen sinua ja kiitokseksi sinä kerrot, että vihaat häntä?” Carlislen ääni oli haudanvakava.
Minä en katsonut häntä silmiin. ”En minä…” Vaikenin koska en tiennyt mitä sanoa. Carlisle oli tietenkin oikeassa. Hän oli ärsyttävän usein oikeassa. Minä en halunnut myöntää sitä hänelle, mutta tahdoin selittää. Tuijotin lattiaa. ”En minä tarkoittanut”, sanoin heikolla äänellä.
Carlisle pudisti päätään epätoivoisena. ”Minä tiedän sen. Ajattelisit vain vähän etukäteen.”
”Kyllä minä ajattelen. Yleensä.”
Carlisle istui sängylleni ja nosti minut syliinsä. ”Vieläkö sinä mietit sitä Forksin reissua?”
”Minä vain… minä oikeasti luulin että löytäisin sen sormuksen”, sanoin pienesti.
Carlisle kietoi käsivartensa ympärilleni. ”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”Tiedän, että se oli sinulle tärkeä.”
Minä painoin kyyneleiset kasvoni hänen olkapäätään vasten. Olin niin väsynyt. Väsynyt katsomaan huonoja elokuvia ja lukemaan tyhmiä roskaromaaneja päivästä toiseen. Väsynyt tuijottamaan tyhjyyttä ympärilläni tietäen, ettei mitään muuta ollut. Ei enää ikinä. Ei minulle. ”Minä en jaksa”, mumisin ääni täristen. ”Tämä on ihan kamalaa. En minä halua elää tällä tavalla.”
Siinä samassa kun päästin sanat suustani toivoin, että olisin osannut pitää suuni tukossa. Carlislen ilme oli musertava. Hän puristi minut tiukemmin itseään vasten. ”Olen niin pahoillani”, hän mutisi. ”Minun ei olisi ikinä pitänyt tehdä tätä sinulle.”
Minä en viitsinyt yrittää tehdä hänen oloaan paremmaksi. En sanonut ’ei se mitään’, tai ’ei se haittaa’. Koska kyllä se haittasi. Minulla ei ollut mitään pakomahdollisuutta tästä helvetistä. Ei mitään, mikä päättäisi ikuisuuden.
En minä ollut Carlislelle varsinaisesti vihainen. En ainakaan koko aikaa, en edes suurinta osaa ajasta. Minä tiesin, että hän oli yrittänyt pelastaa henkeni. Mutta minkälainen pelastus tämä muka oli? Helvetistä toiseen tässä vain oltiin menty. Olisiko minun pitänyt arvostaa sitä? Tuskin.
”Voitko sinä häipyä”, minä kysyin hiljaa ja rukoili katseellani Carlislea lähtemään.
Hän pudisti päätään ja nosti minut jaloilleni. ”Sinä saat lähteä nyt metsästämään. Ei ole mitään järkeä kiduttaa itseään tuolla tavalla.”
Minä irvistin happamasti. ”Ei minulla ole jano.”
Carlisle työnsi minua ovea kohti. ”Se olisi aikamoinen ihme, kun ottaa huomioon, ettet ole käynyt kolmeen viikkoon ulkona. Mene Sherry.”
Huuleni puristuivat tiukaksi viivaksi. Minä en halunnut. Mutta oliko minulla vaihtoehtoja?
Minä juoksin kovaa. Jäätävä tuuli puhalsi minua vastaan ja sai hampaani kalisemaan paksusta untuvatakistani huolimatta. Maailmassa ei pitäisi olla näin kylmä.
Olin erään kallion juurella kun haistoin sen. Makean, herkullisen tuoksun. Veren tuoksun. Enkä pystynyt enää ajattelemaan.
Se oli karhu. Löysin sen nopeasti ja upotin terävät hampaani sen paksuun kaulavaltioon. Maistoin veren.
Kun olin valmis, karhussa ei ollut enää pisaraakaan verta jäljellä. Käperryin täristen sen yhä lämmintä ruumista vasten. Minä olin hirviö. Tapoin olentoja vain itseni vuoksi.
Yritin jankuttaa itselleni, että se oli vain eläin. Ettei sillä ollut väliä. Maailmassa oli tuhansia samanlaisia ja ne kylvivät kauhua ympärilleen. Ne tappoivat ihmisiä. Ne olivat tappaneet Emmetin.
Mutta silti; vaikkei se olisi ihminen, se oli silti elävä olento. Sillä oli oikeus elämään ja se oli taistellut olemassaolostaan. Minua se ei kuitenkaan ollut pystynyt voittamaan.
Sisälleni leviävä hyvä olo sai minut inhoamaan itseäni entistä enemmän. Minä olin täynnä, täynnä kirkasta, vahvistavaa verta ja se oli ihanaa. Tunsin myös kieroutunutta tyydytystä onnistuneen metsästyksen johdosta. Minä sain niin harvoin voittaa mitään, sain niin harvoin tuntea itseni vahvemmaksi kuin joku toinen. Suljin silmäni heikko hymy kasvoillani.
Havahduin valkoiseen valoon, joka häikäisi suljetuista silmistäni huolimatta. Avasin silmäni hitaasti. Karhu oli jäähtynyt yön aikana ja oli nyt jääkylmä. Olin aivan kohmeessa, kylmänväristykset kulkivat alas selkääni pitkin ja liikkuminen tuntui raskaalta. Tajusin, että ruumiinlämpöni oli todella alhainen. Minun pitäisi äkkiä päästä liikkeelle.
Kohottauduin hitaasti istumaan. Niitty jolla olin, kylpi kirkkaassa auringonvalossa. Aamun ensisäteet siivilöityivät kauniisti metsän läpi ja saivat silmäni kirvelemään. Eilisiltaiset kyyneleet olivat kuivuneet kasvoilleni. Vilkaisin nopeasti vaatteitani, varmistaakseni, etteivät ne olleet sotkeutuneet vereen ja totesin tyytyväisenä, että olin pysynyt siistinä.
Piilotin karhun ruumiin nopeasti ja pesin kasvoni läheisessä purossa. Kylmä vesi sai pääni vähän selvemmäksi. Vilkaisin aurinkoa happamana. Tuolla se porotti kirkkaan sinisellä taivaalla ja soti täydellisesti tämänhetkistä mielentilaani vastaan. Inhosin auringonpaistetta. Minun ihonihan ei kimaltele ja voin liikkua vapaasti ihmisten ilmoilla, mutta silti. Minä ja aurinko emme sopineet yhteen.
En jaksanut mennä kotiin. Oloni tuntui pirteältä ja energiseltä pitkästä aikaa ja halusin käyttää sen hyväkseni. Pyörin hetken paikoillani ennen kuin muistin että suhteellisen lähellä oli kaupunki nimeltä Necedah. Ja minulla oli lompakko mukana.
Kuusitoista tuntia myöhemmin tuijotin Necedahin keskuspuistossa olevan suihkulähteen värisevää pintaa. Istuin suihkulähteen reunalla ja yritin miettiä, miten saisin jätti-isot ostoskassini kotiin. En missään nimessä aikonut kantaa niitä koko matkaa, liian rasittavaa. Minua ei myöskään houkuttanut mennä kinuamaan ihmisiltä puhelimia lainaksi, jotta olisin voinut soittaa Carlislen hakemaan minut.
Yhtä huono vaihtoehto oli paikalleen jääminen. Kello oli melkein kymmenen, kaikki kaupat olivat menneet kiinni ja lämpömittari näytti suunnilleen tuhatta miinusastetta. Lisäksi ulkona liikkui pelkästään epäilyttävän näköisiä idiootteja, jotka olivat joko humalassa, tai muuten vain häiriintyneitä.
Yksi tällainen porukka näkyi tälläkin hetkellä, puiston toisella laidalla ryystämässä olutta ja nauramassa toistensa huonoille vitseille. Ääliöt. Ei kukaan palelluttanut itseään vapaaehtoisesti tällaisessa ilmassa.
Tyypit lähtivät hoippuen kulkemaan puiston halki. Kun he ohittivat minut, yksi heistä, suunnilleen yhdeksäntoistavuotiaalta näyttävä mies tökkäsi kaveriaan kylkeen.
”Hei Tom, katso mitä meillä täällä on!” hän virnisti. ”Ihan pikkuinen tyttö ypöyksin. Pitäisikö meidän auttaa tyttö perille?”
Minä siristin silmiäni kun ne ääliöt purskahtivat nauruun. En minä nyt niin pieni ollut.
”Miten on neiti?” se Tom-niminen kysyi mielistelevällä äänensävyllä ja astui askeleen eteenpäin. ”Tarvitsetko kyytiä? Minulla on auto.”
Lisää naurua ääliöjengin osalta. Puristin huuleni yhteen. ”En minä sitä epäile”, sanoin rauhallisesti. ”En vain usko, että pikku autorassusi jaksaa kuljettaa meidät sinne, minne minä olen menossa.”
Tomin kasvoille ilmestyi itsevarma hymy. Hän tuli niin lähelle, että pystyin tuntemaan hänen lämpimän hengityksensä kaulallani. ”Voin minä viedä sinut meillekin. Miltä kuulostaa; tyhjä talo vain sinulle ja minulle?”
Yritin tukkia korvani Tomin kavereiden pilkalliselta naurulta. ”Kuulostaa suorastaan taivaalliselta”, sanoin purevasti. ”Mutta ei kiitos.”
Tomin hymy valahti pois kasvoilta. ”Ai eikö?”
Minä hymyilin maireasti. ”Ei. Alkakaa nyt laputtaa.”
Tomin takana oleva poika, se joka oli huomannut minut ensimmäisenä, tunki eteenpäin. ”Vai luulet sinä voivasi leikkiä meidän kanssamme? Annetaan tytölle opetus.”
Silmäni laajenivat kun hän astui Tomin vierelle eturintamaan. Eivät kai nuo oikeasti aikoneet alkaa tappelemaan? Sehän oli… ihan naurettavaa!
Poikien pahansuovat aikomukset keskeytti kuitenkin laiskalta kuulostava, ärsyttävän ylimielinen ääni. ”Älkää alkako ahdistelemaan naisia pojat. Se on epäkohteliasta.
Tom ja se toinen astuivat nyreän näköisinä taaksepäin antaen tilaa pitkälle, hevosnaamaiselle tytölle, joka seisahti eteeni. ”Ne on ääliöitä”, hän kertoi itsestäänselvyyden.
Minun teki mieli sanoa kaikenlaista, mutta päätin olla kerrankin fiksusti hiljaa ja vain nyökkäsin.
”Minä olen muuten Amanda Scott. Tomin ja Jerryn jo tapasitkin. Haluatko juotavaa?” Hän osoitti kädessään olevaa viinipulloa.
Minä irvistin. En minä viiniä joisi, en enää millään. Hajukin äklötti. ”Ei kiitos.”
”Tupakkaa sitten? Meillä on ruohoa.”
Irvistin toistamiseen. Marihuana oli heppoista ainetta. ”Ruohon polttaminen on säälittävää”, ilmaisin mielipiteeni.
Amandan kasvoilla välähti yllättynyt ilme, ennen kuin niille nousi ovela virne. ”On meillä heroiiniakin. Kelpaako se neidille.”
Minä sävähdin. Heroiini oli ollut käytännössä elämäni monta vuotta. Ja minä pidin siitä. Rakastin sen aiheuttamaa euforiaa, uneliasta tokkuraa ja tunnetta siitä ettei maailmassa ollut muita kuin minä.
Mutta uskaltaisinko minä? Vilkaisin Amandan heiluttamaa pulloa, jossa oli kirkasta nestettä. Toimisiko se edes? Minä olin nyt vampyyri, sen oli pakko vaikuttaa jollain tavalla.
Hetken mietittyäni suuni levisi hymyyn. Mitä minä oikein jahkailin, tämä oli täydellistä. Se etten periaatteessa ollut enää elossa, minimoi riskit. Mitä muka voisi tapahtua? Pahinta olisi, jos aine ei toimisikaan. Mutta muuta? Ei mitään. Ei vaaraa yliannostuksesta tai sydämen pysähtymisestä tai koomasta tai… ei mistään.
Nappasin Amandan kädestä lasipullon ja terävän ruiskun. Miksi ei? Olin kaivannut tätä liian kauan. Tämä oli menneisyyteni. Ja nyt se tuli takaisin.
A/N: Kommenttia? Valituksia? Otetaan vastaan!
-
Todella hyvä ficci, oon ihan täydellisesti koukussa tähän!
En löytänyt mitään kummempia kirjoitusvirheitäkään tekstistä :)
Tykkään tosi paljon Sherryn hahmosta! Hienoa, kun olet keksinyt noin jääräpäisen ja tempperamenttisen, mutta myös omalla tavalla aika surumielisen hahmon.
Tietenkin toivon, että Edwardin ja Sherryn välit lämpenisivät sillä tavalla ;)
Yksi kohta mulle jäi vähän epäselväksi: Yritin jankuttaa itselleni, että se oli vain eläin. Ettei sillä ollut väliä. Maailmassa oli tuhansia samanlaisia ja ne kylvivät kauhua ympärilleen. Ne tappoivat ihmisiä. Ne olivat tappaneet Emmetin.
Miten ja milloin Emmett on kuollut? En tiedä kirjoititko siitä jotain, mutta en ainakaan löytänyt mitään kun yritin katsella. Tai sitten oon vaan vähän pihalla niin kuin aina :)
Odotan jatkoa malttamattomana, mikä on hieman vaikeaa ihmiselle, joka ei omaa kärsivällisyyden jaloa taitoa :D
Jatka samaan malliin niin hyvä tulee!
-
Yksi kohta mulle jäi vähän epäselväksi: Yritin jankuttaa itselleni, että se oli vain eläin. Ettei sillä ollut väliä. Maailmassa oli tuhansia samanlaisia ja ne kylvivät kauhua ympärilleen. Ne tappoivat ihmisiä. Ne olivat tappaneet Emmetin.
Miten ja milloin Emmett on kuollut? En tiedä kirjoititko siitä jotain, mutta en ainakaan löytänyt mitään kun yritin katsella. Tai sitten oon vaan vähän pihalla niin kuin aina :)
Tuo jäi minuakin häiritsemään... Onko Emmett kuollut??Älä hätäille Ideila Cullen en taida minäkään olla perillä...
Ihan jees luku. Epäilen vahvasti, että se heroiini toimii, mutta jos se toimii niin se saa Cherryn keskittymisen herpaantumaan ja siitä seurais pahaa... Eli siis jatkoa odotellen.
-
Loistavaa!
Kuten Idielakin, minäkin olen koukuttunut tähän, vaikka alussa Sherry vähän ärsytti niin nyt pikkuhiljaa hänestä alkaakin muodostua ihan loisto-hahmo :)
Edwardia odottelen tulevan pelastamaan kohta ja totta kai mitä Sherrylle käy, kun hän kokeilee huumeita ensimmäistä kertaa vampyyrinä :)
Kirjoitusvirheitä tai muita ei näkynyt, en niitä tosin edes etsinyt, joten... :D
Mutta jatka ihmeessä samaan malliin, koska tästä kehkeytyy vähitellen todella mielenkiintoinen, enkä malttaisi odottaa jatkoa!
Ja vielä...köhköh:
Tungen nenäni juuri sinne minne se ei kuuluisi:
Idiela ja Nabi: Miten ja milloin Emmett on kuollut?
Siis vampyyrithän eivät oikeasti ole enää ihmisiä ja tavallaanhan ihminen kuolee, kun tämän sydän pysähtyy ja näin tapahtui Emmetille, kun karhu hyökkäsi tämän kimppuun ja Carlisle pelasti tämän muuttamalla tämän vampyyriksi. Eli epäilen, että Eara tarkoitti sitä (hopefully =))
Ihan vain yritän päteä asiassa missä olen varmasti väärässä :D
Alicea ja Jasperia odotellessa :)
~Amy (joka ylikäyttää hymiöitä ihan liikaa)
-
Amy Malfoy: Oojaaa! Tietenkin se on niin. Tyhmä minä... *re-ps* Okei nyt taisin ymmärtää XDDD
-
Amy Malfoy: Mä ymmärsin nyt myös, olin tietenkin ajatellut sen jotenkin hassusti enkä yhtään silleen, että Sherry puhui Emmetin kuolemasta ihmisenä ::) Lukutoukkana olemisen varjopuolia, kun lukee liikaa niin on ihan sekaisin!
Kiitos selvennyksestä, tyhmä minä! :D
-
Idelia Cullen: kiitos. Ja toi Emmeti kuolemaan liittyvä juttu tosiaan menee juuri niinkuin Amy Malfoy sanoikin.
Nabi. Kiitos sinullekin. Ja lue edellinen:)
Amy Malfoy; Kiitos. On ihanaa, että jotkut jaksavat kommentoida, tulee tosi hyvä mieli. Ja sinä olet tosiaan oikeassa, Sher puhui Emmetin kuolemasta ihmisenä. Hyvä että edes joku tajusi (minä olin jo ihan varma, että olin ilmaissut tuon asian täydellisen epäselvästi.
A/N: Hei minä olin aika nopea tälläkertaa vai mitä? Tässä luku seitsemän.
7. Minä tahdon sen ja minähän tasan saan sen
Heräsin säpsähtäen ja silmäni räpsähtivät auki. Minä en tiennyt, missä olin. Katto pääni päällä näytti vieraalta, enkä pystynyt muistamaan edellisestä illasta mitään muuta, kuin sen, että olin kokeillut heroiinia pitkästä aikaa. Mielessäni välähteli sumeita muistikuvia jostain clubista, LSD:stä, naurusta ja Tomin kasvoista.
Ravistin päätäni ja nousin istumaan. Kun ojensin käteni sivulle, se osui johonkin. Ihoon.
Käännyin shokissa tuijottamaan Tomin paljasta selkää ja sänkyä, jonka jaoimme. Ei, ei tämä ollut mahdollista. Huomasin vasta nyt, että olin alasti.
Pomppasin kiireesti ylös sängystä, kietaisin pyyhkeen ympärilleni ja aloin noukkia lattialta hujan hajan heiteltyjä vaatteitani ja kiskoa niitä päälleni. Mitä helvettiä minä oikein olin ajatellut eilisiltana? Tai siis eihän Tom ollut edes hyvännäköinen.
Ei minulla sinänsä ollut mitään irtosuhteita tai niiden harrastamista vastaan, yhteen aikaan olin ollut siinä todella ahkera. Yritin rauhoittua, mutta se oli yllättävän vaikeaa, koska tärisin kuin mikäkin vammaislapsi ja sisältäni säteilevä kipu tuntui kammottavan kylmältä. Vieroitusoireita, näin nopeasti? Loistavaa.
Aloin penkoa Tomin laatikoita lähes pakokauhuisena. Jossain täällä oli pakko olla heroiinia.
Vaikka toimin nopeasti kesti silti yli viisitoista minuuttia, ennen kuin löysin Tomin huumekätkö. Aineet oli piilotettu irrallisen seinälaudan taakse olohuoneessa. Huokaisin helpotuksesta kun näin läpinäkyvän pussin, joka sisälsi lasisen ruiskun, pillereitä ja purkin täynnä valkoista jauhetta. Pelastus!
Kokosin kaikki eilen ostamia vaatteitani sisältävät muovipussit ja yritin hiipiä hiljaa ulko-ovelle mutta makuuhuoneesta kuuluva ääni sai minut jähmettymään paikoilleni.
”Sherry?” Tom kysyi haukotellen. ”Minne sinä katosit kulta?”
Kätkin huumeet yhteen muovipusseista ja hymyilin hemaisevasti kun Tom ilmestyi oviaukkoon pelkkä pyyhe päällään. ”Hei Tom”, minä sanoin. ”Kuule, minulla on vähän kiire joten taidankin tästä…” Yritin livahtaa ovelle.
Tom tukki tieni ja kaatoi minut sohvalleen. Hän kumartui ylleni ja suuteli minua pitkään. ”Älä nyt vielä mene”, hän hymähti. ”Otetaan eilisiltainen uusiksi.” Taivas, tyyppi oli idiootti.
Yritin työntää hänet pois päältäni. Minusta tuntui ahdistavalta olla näin lähellä jotakuta; Tom käytännössä makasi päälläni ja hänen kätensä kulkeutuivat hitaasti kylkiäni pitkin lantiolleni. Miten minä olin pystynyt tähän eilisiltana? Tomin henki haisi suoraan sanottuna järkyttävältä ja hänen parransänkensä raapi ihoani ikävästi. Sen lisäksi vieroitusoireet alkoivat käydä sietämättömiksi.
Käänsin pääni syrjään. ”Ei, minun täytyy ihan totta mennä”, yritin vielä.
Tom ei vastannut, hän oli liian keskittynyt suutelemaan kaulaani ja avaamaan takkini nappeja toisella kädellään.
”No mennään edes makuuhuoneeseen”, minä ehdotin muka alistuneena. ”Tässä on aika epämukavaa.”
Tom virnisti ja nousi seisomaan. ”Mennään vain.”
Nyrpistin nenääni inhoavasti. ”Käyt kyllä ensin suihkussa”, minä komensin. ”Alahan painua.”
”Käskystä namu”, Tom virnisti. ”Hän suuteli minua taas. ”Mennäänkö yhdessä.”
”Hävytön ehdotus”, minä nauroin. ”Mene.”
Tom likisti minut vielä kerran itseään vasten, ennen kuin hävisi kylpyhuoneeseen. Odotin ihan rauhassa, kunnes kuulin suihkun ääntä. Sitten virnistin itsekseni ja kokosin tavarani. Kuvitteliko tuo tyyppi tosissaan, että minä jäisin odottelemaan häntä? No, en kyllä jäisi. Minä häipyisin täältä.
Livahdin nopeasti ovesta ulos kasteenraikkaaseen aamuilmaan. Minä halusin jo kotiin. Tälle tärinälle oli kuitenkin tehtävä jotain ennen sitä. Necedahin keskuspuiston laidalla oli hotelli. Suureellinen ja hävyttömän kallis hotelli, mutta ainakin siellä oli suihkut.
Vastaanotossa istuva tympeännäköinen nainen katsoi minua nokkaansa pitkin ja kysyi: ”Voinko auttaa teitä neiti?”
Minun teki ihan totta mieli lyödä häntä. Oli vaikeaa olla rauhallinen kun koko keho huusi heroiinia. ”Yksi huone kiitos”, minä sanoin.
”Minkälainen huone? Yhdelle vai? Haluatteko palvelut samassa paketissa? Moneksiko yöksi?” Kysymyksiä tulvi kuin nelivuotiaalta.
Suljin silmäni. ”En minä tiedä. Joku huone vain. Enkä minä halua sitä yöksi vaan päiväksi. Täksi päiväksi.”
”Millä nimellä”, nainen kysyi.
”Valance”, minä huokaisin. Tämä oli hidasta.
Jouduin käyttämään tyyppiin vähän hypnoosia, mutta loppujen lopuksi minä kuitenkin sain sen huoneen. Kahdeksannesta kerroksesta. Parvekkeen kanssa. En ehtinyt kuitenkaan ajatella näköalaa juuri nyt.
Istuin sängylle miettimään. Minä ajattelin vasta nyt, millaisen kohtauksen perheeni järjestäisi jos he huomaisivat, että olin aineissa. Se meteli jäisi toiseksi maailmansodallakin. Jos taas menisin kotiin ilman, että ottaisin lisää heroiinia, he huomaisivat varmasti, mitä oikein olin puuhannut.
Vaihtoehdot olivat vähissä. Menin kylpyhuoneeseen ja otin uuden annoksen heroiinia. Se vaikutti nopeasti; tärinä lakkasi ja minulle tuli lämmin ja hyvä olla. Sitten menin suihkuun ainakin tunniksi lojumaan, vaihdoin vaatteet ja heitin vanhat roskiin. Sen jälkeen saatoin vain toivoa, ettei vereni haisisi huumeille. Jos minulla siis nyt ylipäänsä enää oli verta.
Menin kotiin junalla. Oli hassua istua lähes tyhjässä vaunussa kuunnellen joidenkin ulkomaalaisten puhetta, joka kuulosti ranskan ja kiinan sekoitukselta. Ei silti, että minä tietäisin, miltä kiina edes kuulostaa.
Shenningtoniin oli Necedahista todella lyhyt matka. Liian lyhyt matka. Carlislen ja Esmen reaktiot alkoivat nyt tosissaan pelottaa minua.
Kotona sujahdin hiljaa sisälle ja yritin hiipiä huoneeseeni ennen kuin—
”Sherry?” Esmen ääni, joka kuului takaani, kuulosti helpottuneelta.
Suoristin selkäni ja käännyin huokaisten. Carlisle ja Esme seisoivat molemman portaiden alapäässä. Heidän kätensä olivat kietoutuneet tiukasti yhteen, eikä kumpikaan näyttänyt tyytyväiseltä. Esmen helpottunut ilme oli pikkuhiljaa muuttumassa ankaraksi.
Minä nielaisin. Eivät he tienneet mitään? Tukahdutin äkkiä ajatukseni. Edward oli varmasti jossain täällä. ”Hmm… huomenta”, minä tervehdin hermostuneena.
He vain katsoivat minua epäuskoisina. Esme risti käsivartensa rinnalleen. Ei hyvä.
”Minun pitää…” Viittasin ostoskasseihini ja käännyin häipyäkseni.
Nyt Esme avasi suunsa. ”Missä sinä olet ollut?”
Hän kuulosti haudanvakavalta. Naurettavan vakavalta. Ihan kuin hän olisi kysynyt ’kenet sinä olet tappanut’, tai jotain sellaista. ”Ei kuulu teille”, minä sähähdin ja lähdin yläkertaan.
”Sherry!”
Pysähdyin vilkaistakseni häntä. Esme ei varsinaisesti ollut vihainen, mutta vastauksen hän aikoi silti saada. ”Nachadissa”, kerroin ärtyneenä. Tämä oli älytöntä; miksi minun olisi pitänyt selitellä tekemisiäni heille? Kaiken lisäksi myös Emmett, Rose ja Edward olivat tulleet sisään.
Carlislen ilme oli kummastunut. ”Missä sinä yövyit?”
Puraisin huultani. ”Kuulkaa, en usko, että haluatte kuulla tätä joten—” Voi ei; minä en halunnut kertoa tätä heille. Tai siis; tästä minua ei ihan tapettaisi, mutta en uskonut, että he varsinaisesti hyppisivät riemusta, kun kuulisivat, että olin ollut Tomin luona—
”Sinä teit mitä”, Edward huudahti. Minä aloin nopeasti laskea pölyhiukkasia ilmassa pitääkseni ajatukset loitolla. Edward ei saisi tietää enempää.
Muut katsoivat häntä. ”Mitä”, Carlisle kysyi.
Edward pudisteli päätään yhä järkyttyneenä. ”Hän oli jonkun Tomin luona ja he…” Edwardin ääni hiipui pois.
Muilla kesti tasan kaksi sekunnin sadasosaa päätellä, miten lause olisi jatkunut.
Carlisle romahti sohvalle. ”Ei voi olla totta!”
”Mitä sinä oikein ajattelit?” Esme kysyi. Hän näytti siltä, että voisi mennä shokkiin hetkenä minä hyvänsä.
Emmett oli ehkä kamalin. Hän vain nauroi. ”Oliko hän edes hyvä”, hän kysyi hyvän tuulisena.
Rosalie tökkäsi häntä kylkeen.
”Mitä? Minä vain kysyin.”
Minä vihasin heitä kaikkia. Ihan oikeasti. Edward tunkeutui pääni sisään ja kehtasi kaikessa paskamaisuudessaan vielä kertoa muillekin, mitä sieltä löysi, Esme ja Carlisle käyttäytyivät kuin olisin tehnyt suurenkin rikoksen ja Emmett ja Rosalie… no, he olivat vain yleisesti ääliöitä.
Ravistin hiuksiani ja nostin nokkani pystyy. ”No niin, jos teitä ei haittaa, niin minä häivyn nyt.”
*************
Se muutti asioita. Se, että minä olin huumeissa. Välini perheeseeni… no ne viilenivät melko paljon. Minä en puhunut heille melkein mistään ja olin kotona aika vähän niiden kahden vuoden aikana. Tietysti he yrittivät puhua minulle, varsinkin Carlisle ja Esme. Oli omituista, että he eivät antaneet minun olla senkään jälkeen, kun olin puhunut molemmille vain paskaa yli vuoden ajan. Omituista oli myös se, ettei kukaan kertaakaan epäillyt huumeita. Tietenkin minä olin varovainen, en ajatellut käytännössä mitään, kun Edward oli paikalla. Mutta haloo; viimeistään siinä vaiheessa, kun minä olin kuluttanut omaisuuden huumeisiin ja kärtin koko ajan lisää rahaa, olisi voinut luulla, että joku olisi älynnyt. Mutta he olivat tyhmiä. Minun onnekseni.
Yksi ongelma minulla oli. Carlisle ei antanut minun lopettaa lukiota kesken. Hän sanoi, että kun sen olin kerran aloittanut, saisin myös käydä lukion loppuun.
Koulussa minä olin silloinkin, lokakuun kolmantena päivänä 1945, jolloin aloin haluta jotakin paljon. Liikaa. Sisarukseni olivat poissa koulusta, sillä päivä oli aurinkoinen.
Se jokin oli Susannen kaulakoru, hopeinen timanttiketju, jossa roikkui suuri, kolikon kokoinen, vihreä kivi. Smaragdi. Se kiersi kädestä käteen ihailevalta oppilaalta toiselle. Minäkin sain pitää sitä. Kivi oli kaunis. Se lumosi minut. Vihreä väri näytti pyörteilevän hitaasti käytävän hämärässä valaistuksessa. Se oli tietysti vain näköharha, mutta silti. Koru kuului minulle.
”Paljostako myyt”, minä henkäisin ojentaessani korun vastahakoisesti takaisin Susannelle. Mitä väliä sillä oli, että minulta oli rahat lopussa ja että Carlisle alkoi tulla epäluuloiseksi, kun kinusin lisää. Minun oli pakko saada tuo vihreä kivi omakseni. Se oli jo käytännössä minun.
Susanne taisi olla eri mieltä. Hän hymyili ilkeästi ripustaessaan korun takaisin kaulaansa. ”En mistään.”
”Mutta minä haluan sen”, kivahdin hänelle.
”Ei voi mitään. Se ei ole myytävänä.” Niine hyvineen Susanne marssi pois.
Minä jäin paikalleni kiukusta kihisten. Susanne olisi aivan hyvin voinut myydä korun minulle; hän halusi vain olla paskamainen. Ääliö ihmislapsi. Eikö typerä tyttö tajunnut, että minä saisin kuitenkin haluamani? Minä sain aina haluamani. Ja jos Susanne ei halunnut rahaa, niin ei sitten. Hän jäisi tyhjän päälle.
Ruokatunti oli painajaista. Minä tein läksyjä käytävällä kaikessa rauhassa häiritsemättä yhtään ketään. Ja kukapa muukaan sinne tupsahti kuin Joseph Elant.
”Hei”, hän sanoi pysähtyen eteeni.
Minä tuijotin itsepäisesti kirjaani. ”Hei.”
Joseph ei välittänyt vaan istui viereeni. ”Matikkaako”, hän kysyi koulukirjaani vilkaisten. Taivas, mikä idiootti. Tyhmäkin näki, että se oli matikkaa.
”Mm-m”, minä mumisin. Miksi maanvaiva-Elant ei voinut vain häipyä.
”Kuule, minä olen ajatellut”, Joseph aloitti. ”Että miksi sinä ja minä emme menisi syömään joku päivä?”
Tuijotin häntä ällistyneenä. Mikä tapa esittää treffipyyntö. Uskomatonta. ”No siksi”, minä sanoin kiukkuisena. ”Koska minä en halua.”
Joseph tuijotti minua niin kauan, että aloin epäillä, etten ollut sanonut asiaa tarpeeksi selvästi. Sitten hän rykäisi. ”Jaa. Ei sitten.” Hän oli jo lähdössä, kunnes yhtäkkiä tulikin takaisin. ”Sinä olet kaunis”, hän sanoi. Ja suuteli minua.
Suuteli, siis ihan oikeasti. Se ei ollut vain mikään pikku suukko poskelle, vaan aito, oikea suudelma suoraan huulille. Ja pitkä sellainen. Minä yritin tietenkin riuhtoa itseäni pois, mutta Joseph veti minut hiuksista lähemmäs satuttaen minua.
Äkkiä hän lopetti. ”Anteeksi”, hän sanoi virnistäen. ”Mutta minun oli pakko tehdä tuo. Olen odottanut sitä niin kauan.”
Joseph pahoitteli vielä kerran, ennen kuin lähti ja jätti minut yksin käytävälle. Raivonkyyneleet nousivat silmiini. Olin niin vihainen, että olisin voinut räjähtää. Kukaan, ei kukaan suudellut minua väkisin. Kukaan ei nöyryyttänyt minua tällä tavalla. Vai oli muka pakko! Paskat oli pakko.
Minä halusin lähteä hänen peräänsä ja tappaa hänet. Olisin voinut tehdä sen. Mutta keksin jotain parempaa.
Viimeisen tunnin loputtua marssin Susannen luokse. Tyyppi oli parhaillaan pakkaamassa laukkuaan ja näytti hämmästyneeltä, kun tervehdin häntä.
”Mitä sinä haluat?” hän kysyi epäluuloisena.
Hymyilin enkelinhymyäni. ”Tulisitko kanssani biologian luokkaa hakemaan niitä esitelmiä”, kysyin nätisti. ”Sinun se oli niin uskomaton, että ajattelin ottaa siitä mallia ensikerraksi.”
Susanne hymyili imarreltuna. ”Voin tulla. Mutta et kyllä saa ottaa mallia.” Kilttiä. No jaa, ihan kuin minä en saisi muutenkin täysiä pisteitä.
Biologian luokka oli täysin tyhjä, kun astuimme sisään. Väänsin oven nopeasti lukkoon.
”Miksi sinä noin teit”, Susanne kysyi. ”Ei tänne ketään tule.” Hän kääntyi katsomaan minua silmiin ja silloin hetkeni koitti. Latasin silmäni täyteen energiaa ja katsoin Susannea.
Susanne jähmettyi. Hän katsoi minua. Hän rimpuili ja hänen suustaan pääsi pieni huudahdus, ennen kuin hän lysähti seisomaan rennosti.
Minä yritin pitää katsekontaktin, mutta se oli vaikeaa. Energia valui minusta pois kuin vesi ja seisominenkin oli vaikeaa. Otin tukea pöydästä ja puhuin nopeasti. ”Ota tuo koru pois kaulastasi ja anna se minulle.”
Susannen käsi nousi kaulalle, irrotti korun lukon ja ojensi sen minulle.
Tungin korun taskuuni. ”Hyvä on. Nyt tapahtui siis näin; minä kutsuin sinut tänne, olimme hakemassa esitelmiämme. Yhtäkkiä Joseph Elant tuli, löi sinua ja minua ja pakeni korun kanssa. Onko selvä?”
”On”, Susanne vastasi konemaisella äänellä.
Ja sitten se oli ohi. Minä valahdin lattialle katsomaan, kuinka Susanne lysähti ensin kasaan ja suoristautui sitten. Ja hän alkoi huutaa. Kovaa. ”Apua! Minun kaulakoruni! Ottakaa Joseph kiinni!” Hän ryntäsi takomaan ovea. ”Haloo! Apua! Se paskapää lukitsi meidät tänne!”
Minä painoin poskeni kylmää lattiaa vasten. Väsytti. Halusin nukkumaan.
Vähän myöhemmin minä ja Susanne istuimme rehtorin kanslian mukavalla sohvalla poliisin kuulustellessa meitä. Minä olin puoliunessa, kun taas Susanne lärpätti kovaan ääneen Josephista.
”Hän tuli sisään sellaisen kamalan rautatangon kanssa”, Susanne selitti. ”Hän pyysi koruani, mutten suostunut antamaan sitä hänelle. Sitten Joseph alkoi riehua sen rautatangon kanssa ja hakkasi meitä kamalasti. Minä yritin huutaa, mutta silloin hän repi sen kaulakorun minulta ja pakeni.”
Kyttä näytti epäluuloiselta. ”Eikö siitä jäänyt mitään jälkiä, kun hän hakkasi teitä.”
Susanne vaikeni ja katsoi epävarmana ympärilleen. ”Hyvä on, minä liioittelin vähän”, hän myönsi. ”Mutta sen korun hän joka tapauksessa vei.”
Lopulta kyttä sai puristettua Susannesta irti kaiken haluamansa ja nousi seisomaan. ”Hyvä on neiti”, hän sanoi ja taputti Susannea olkapäähän. ”Tapaus otetaan tutkimuksiin välittömästi. Herra Elantia kuullaan parhaillaan. Olen varma, että kaulakorusi löytyy pian.”
Susanne puristi silmistään pari kyyneltä ja nyökkäsi. ”Kiitos konstaapeli.” Mikä teeskentelijä. Susanne tiesi, että vakuutus korvaisi helyn, jos – siis kun – sitä ei löytyisi.
Ulkona minä näin, miten Josephia kuljetettiin käsiraudoissa poliisiautoon. Häijy hymy kohosi huulilleni, kun näin hänen kasvoilleen piirtyneen epätoivoisen ilmeen. Mitäs oli mennyt suutelemaan minua. Nyt hän sai maksaa teostaan.
Mutta silti, sisälläni tuntui pieni omatunnon pistos. Jokin osa minussa – pieni osa – joka oli huumeiden ja katkeruuden alla kertoi, että tämä oli kohtuutonta. Että tämä oli väärin.
Ravistin sen tunteen syrjään nopeasti. Mikä minua vaivasi? Joseph oli ääliö, joka joutikin vankilaan. En minä häntä jäisi suremaan. Käännyin parkkipaikalle. Minä menisin nyt kotiin.
Loppujen lopuksi Joseph kuitenkin sai vain sakot. Susannen kertomus oli ollut kyttien mielestä epäuskottava, ja kun koruakaan ei ollut löytynyt, ei voitu todistaa mitään. Josephia auttoi myös se huomionarvoinen fakta, että hänen isukkinsa sattui olemaan poliisipäällikkö. Kuinka sopivaa.
Olin tietenkin pettynyt. Ja vähän helpottunut myös. Vähän.
A/N: Hei tuo kakara on aika ilkeä... Mutta kai se sitten johtuu vain niistä huumeista. Kommenttia?
-
Okei. Oon eka!!! Todella hyvä luku. Pidin todella. Se huumeiden käyttö juttu oli jotenkin outo... Ja sitten minä aloin nauramaan ku Carlise kysyi mitä Sherry oli tehny sen Tomin kanssa... Jatkoa pian!!!! *sisko röyhtäilee vieressä*
-
Hieno ja mielenkiintoinen jatko, hauska oli myös ;D toivottavasti Sherry nyt yrittää alkaa käyttäytyä vähän paremmin, onhan hän aika uppiniskainen neiti, mutta hyvä hahmo! :D
Jatkoa pian!
-
Pahoitteluni kun en kommentoinut mitään lukuun 6., kommentoinut sitten tämän.. Täytyy myöntää, että Sherry oli aika ilkeä, todellakin mutta minusta Sherrry ei ollut erityisen itsekeskeinen(tai siis silleen), mikä on hyvä juttu. Jälleen tuo Carlislen ja Esmen välittämis juttu tuli hyvin esille, toivon että Sherry tulisi jossain vaiheessa järkiinsä ja omatunto ottaisi hänet haltuunsa ;D Culleneiden reaktio on helposti kuviteltava, pystyn melkein näkemään millaiset ilmeet niillä oli ku Sherryn tekemiset selvis..Mutta se huumejuttu oli tavallaan aika mielenkiintoinen, en ole ihan varma haluaisinko Sherryn jäävän kiinni..Mutta mutta, jälleen todella hyvä luku, tuli pitkästä aikaa taas luettua Sherryä :D Toivottavasti jatkat mahdollisimman pian, odotan mielenkiinnolla jatkoa. Ja isot kiitokset ja kumarrukset sinulle hyvästä ficistä ;)
-
Hmmmhhh, jatkoa tulemaan.
Jatkoa odotellessa,
Cappi. :)
-
Cappi: ihanaa, että luit tämän. Ja tässä sitten sitä jatkoa tulee:D
Kuurankukka: kiitos:D Uuh, omatunto Sherillä? Aina voi toivoa... Mitenniin ei itsekeskeinen?:D Viimeluvussa Sher ei juuri muuuta tehnytkään kuin ajatteli itseään:)
Idiela Cullen: kiitos
Nabi.:kiitos. Huumeidenkäyttöjuttu on outo. Ja aivan Sherin tapainen:D
A/N: Tämä luku oli vaikea. Kirjoittaa. Kamalan vaikea. Mutta sain sen kuitenkin kirjoitetuksi.
8.Morfiini, 500 mg, nestemäinen
Minä norkoilin olohuoneessa odottamassa, että Carlisle tulisi kotiin. Oli joulukuu, synkkää ja harmaata räntää tihkusi taivaalta ja olo oli muutenkin masentunut. Lisäksi taidolla vaalimani heroiinivarasto oli lopussa eikä minulla ollut tippaakaan rahaa. Olin köyhä. Onneksi Carlisle ei ollut. Ja hänen velvollisuutensa oli antaa minulle lisää rahaa. Olihan hän kuitenkin tavallaan minun isäni. Ja isät – varsinkin rikkaat sellaiset – syytävät tyttärilleen rahaa minkä ehtivät, eikö?
Ovi kävi ja pomppasin ylös sohvalta. Carlisle tuli sisään otsa rypyssä, laukkuaan kaivellen.
”Kaikki hyvin?” kysyin ihan vain kohteliaisuudesta.
Carlisle nosti katseensa. ”Luulen, että unohdin muutamia tärkeitä papereita sairaalaan”, hän kertoi. ”Minun pitää palata hakemaan ne.”
”Jaa. Minä tarvitsen muuten rahaa”, sanoin vikkelästi. Halusin päästä lähtemään Necedahiin mahdollisimman pian. Ei minulla ollut aikaa odotella, että Carlisle hakisi jotain tyhmiä papereita sairaalasta.
Carlisle näytti rasittuneelta. ”Taasko? Ei ole mahdollista.”
”Kyllä se taitaa olla”, minä napautin ja ojensin käteni. ”Rahat tänne.”
”Sherry, sinä tuhlaat kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki muut tässä talossa yhteensä”, Carlisle huomautti hiuksiaan haroen.
Mutristin huuliani. Mitä väliä sillä oli? Meillä oli varaa tähän. ”Saanko minä sitä rahaa vai en?” kivahdin turhautuneena. Carlisle osasi olla rasittava. Kaikkein viimeiseksi minä kaipasin kuulustelua siitä, mihin tuhlasin rahani.
Carlisle pudisti päätään. ”Et.”
Minä katsoin häntä ymmälläni. ”Anteeksi mitä?” Mitä helvettiä Carlisle oikein selitti, totta kai hän antaisi minulle rahaa. Hän antoi minulle aina rahaa.
”Et saa, Sherry. Mikään ei voi olla niin tärkeää, että siihen pitäisi kuluttaa kymmeniä tuhansia dollareita kuukaudessa.” Carlisle lähti kävelemään takaisin ovelle.
Minä seurasin häntä. ”Minne hittoon sinä oikein menet?” sähähdin vihaisena. Minä tahdoin rahaa.
”Haen nyt ne paperit”, Carlisle selitti. ”Ole kunnolla, Sherry.”
Joo, varmasti olisin. ”Sinä olet paskapää”, ilmoitin itkuisena. ”Minä vihaan sinua.”
”Niin tietenkin”, Carlisle huokaisi väsyneenä ja katosi harmaan sadeverhon lomaan. Pian kuului auton käynnistämisen ääni ja ajovalot kääntyivät kulman taakse. Minä jäin seisomaan paikalleni ruumis täristen. Mitä minä nyt tekisin?
Harhaileva katseeni osui Carlislen nahkaiseen lääkärinlaukkuun. Se oli asetettu siististi nojaamaan sohvaa vasten. Vilkaisin kattoa. Edward oli jossain kuusessa ja Esme pihalla. Rosy ja Emmett olivat kyllä kotona, mutta luotin siihen, että he olisivat liian keskittyneitä toisiinsa miettiäkseen mitä minä mahdoin puuhata.
Tassuttelin hiljaa laukun luo ja polvistuin näpräämään sen solkia. Sain ne nopeasti auki nahan jäykkyydestä huolimatta ja aloin kaivella sen sisältöä. Oli tabletteja, jauheita, sidetarvikkeita. Ties mitä turhaa roinaa… ja lasinen purkki, joka sisälsi läpinäkyvää nestettä. Siihen kiinnitetyssä lapussa luki isoilla kirjaimilla:
MORFIINI, 500 MG, NESTEMÄINEN
Minä painoin purkin rintaani vasten. Ei se ihan samaa ainetta ollut kuin heroiini, mutta tarpeeksi lähellä. Se auttaisi.
Kirkaisin säikähtäneenä, kun jonkun sormet kietoutuivat ranteideni ympärille. Käännyin ympäri yhä morfiinipurkkia puristaen.
Edward seisoi edessäni raivostuneen näköisenä. ”Mitä sinä teet?” hän sihahti hampaidensa välistä.
Minä en vastannut. Mutta se ei haitannut Edwardia. Eikä auttanut minua. Hän luki kaiken mielestäni.
”Oletko sinä hullu!” Edward huusi. ”Hitto, Sher! Edes minä en kuvitellut sinun olevan noin tyhmä!”
Se oli vähän loukkaavaa. Ihan kuin hän pitäisi minua tyhmänä tai jotain. ”Äh, turpa kiinni”, minä tiuskahdin. ”Joku vielä kuulee.”
Edward kiskaisi minut pystyyn. ”Ai joku voi kuulla vai? Minä pidän huolen siitä, että kaikki varmasti kuulevat!”
Silmäni laajenivat. Ei hän kertoisi Carlislelle ja Esmelle. Ei hän uskaltaisi. Eihän? ”Edward”, minä kuiskasin. ”Älä tee tätä. Minä annan sinulle jotain.”
Edward näytti jos mahdollista vieläkin raivostuneemmalta. ”Älä ole naurettava. Kuvitteletko tosissasi, että saisit lahjottua minut, senkin typerys?”
”Edward, mitä sinä oikein huudat”, rauhallinen ääni kysyi takaamme.
Pyörähdimme molemmat ympäri. Oviaukkoon oli ilmestynyt Emmetin ja Rosalien lisäksi myös Carlisle, joka piti kättään Esmen vyötäröllä. Minua alkoi huimata. Näin ei voinut käydä.
Edward vilkaisi minua silmät salamoiden ja nappasi kädestäni morfiinipurkin. ”Arvatkaa mitä Sher yritti pölliä Carlislen laukusta? Tämän.” Hän nosti purkin kaikkien näkyville.
Carlisle pudisti päätään järkyttyneenä ja sulki silmänsä epäuskoisen näköisenä.
Esme astui askeleen taaksepäin kauhuissaan. ”Ei”, hän kuiskasi. ”Ei ole mahdollista.”
Emmett ei näyttänyt rekisteröivän asiaa aluksi. ”Morfiinia? Mihin sinä sitä…” Ymmärrys levisi hänen kasvoilleen. ”Voi ei.”
Rosalie siristi silmiään. ”Hassua, mutta minä en ole yllättynyt. Juuri tällaista tuolta voikin odot—”
”Rosalie, Emmett, voitteko poistua?” Carlisle kysyi rauhallisesti.
Rose ja Emmett vilkaisivat toisiaan ja häipyivät huoneesta käsi kädessä. Pah, ihan kuin he eivät muka jäisi salakuuntelemaan. Edward oli lähdössä heidän peräänsä, mutta Carlisle esti häntä kädellään. ”Saatan tarvita sinua”, hän selitti.
Edward nyökkäsi pettyneenä. Kai hän oli toivonut, ettei joutuisi todistamaan tätä tragediaa. Minäkin olisin halunnut pois, jos olisin ollut hän. Itse asiassa halusin pois ihan itsenänikin.
Esme ja Carlisle tulivat lähemmäs. ”Istu”, Esme kehotti ja osoitti sohvaa.
Minä istuin hitaasti. Olin vähän shokissa.
Huoneessa oli hetken aivan hiljaista. Esme vältteli katsettani ja Carlisle tuijotti seiniä. Lopulta hän avasi suunsa. ”Selitä”, hän komensi terävästi.
Minä tuijotin lattiaa vaiti. Juuri nyt Carlislella ei kuitenkaan ollut kärsivällisyyttä odotella, että saisin ajatukseni kasaan. Hän kääntyi katsomaan Edwardia.
Edward vaihtoi asentoa mukavammaksi. ”Hän—”
”Odota”, keskeytin päätäni pudistaen. ”Sinulla ei ole oikeutta. Ei mitään oikeutta kertoa heille.”
Edward ei ollut uskoa korviaan. ”MITÄ sinä sanoit?”
”Kerron itse”, kivahdin ärtyneenä. Luoja, miten he liioittelivat. Ei kukaan ollut sentään kuollut.
”Nopeasti sitten”, Edward ärähti.
”Hyvä on, hyvä on”, minä sanoin olkapäitäni kohauttaen. ”Mitä te haluatte tietää?”
”Miksi?” Esme kysyi. Hän näytti surulliselta. ”Minä yritän ymmärtää, mutta en suoraan sanottuna pysty keksimään ainuttakaan syytä, miksi sinä haluaisit tehdä näin.”
Keikautin päätäni ylimielisesti. ”Voi syitä on monia. Ensinäkin se, että minut on väkisin tuomittu elämään ikuisesti tällaisessa helvetissä.” Vilkaisin Carlislea. Hän ei näyttänyt tippaakaan myötätuntoiselta, sanani vain suututtivat häntä entistä enemmän. ”Toiseksi olette te, jotka olette ihan kamalia. Minä vihaan teitä, ja joudun silti asumaan kanssanne.” Hyvä on. En minä tarkoittanut sitä. Mutta ei se haitannut. ”Ja tärkein syy on se, että minä pidän siitä. Rakastan heroiinia. Siitä tulee ihana olo.”
Esmen kasvoilla oli niin satutettu ilme, että minulle tuli huono omatunto. Ei tämä ollut hänen vikansa. Mutta minä en pyytänyt anteeksi. En voinut.
”Anteeksi”, Edward sanoi Carlislelle. ”Hän vältteli minua. Hän ei ikinä näyttänyt ajatuksiaan. Minun olisi pitänyt tajuta.”
Carlisle pudisti päätään. ”Ei tämä ole sinun syytäsi.” Hän mulkaisi minua. Tietysti. Minun syytänihän tämä kaikkia oli.
”Nyt jos teitä ei haittaa”, minä sanoin ja poimin lompakkoni pöydältä. ”Minä lähden Necedahiin. Heippa!” Nousin ylös sohvalta.
Carlisle astui minun ja ulko-oven väliin. ”Et varmasti mene.”
Jotenkin olin osannut odottaa tätä. ”Älä viitsi”, minä sähähdin. ”Mene pois tieltä.”
Carlisle huomasi vasta nyt vapisevat käteni ja vitivalkoiset kasvoni. Hän huokaisi raskaasti. ”Sinulla on vieroitusoireita.” Se ei tainnut olla kysymys.
”No tietenkin on”, minä tiuskahdin. ”Siksi minä lähden Necedahiin.”
”Älä ole tyhmä Sher”, Edward pisti väliin. ”Monenko prosentin todennäköisyydellä Carlisle ja Esme päästävät sinut sinne sekoilemaan?”
Alle nollan. Mutta kuka oli sanonut, että kysyisin heiltä? Kiersin Carlislen varovasti. ”Teitä ei varmaan haitta, jos – siis kun – minä nyt liukenen paikalta pois ja jätän teidät keskustelemaan siitä, miten kamala minä olen.”
Carlisle tarttui käsivarteeni ja painoi minut takaisin sohvalle. ”On kurjaa, jos sinulla on vieroitusoireita, mutta se on oma syysi. Nyt sinun täytyy vain odottaa, että ne menevät ohi.”
”MITÄ?” Minä kiljaisin. Carlisle oli sekaisin. Täysin sekaisin. ”Jos sinä kuvittelet, että minä aion lopettaa vain siksi, että te haluatte niin… voi, se olisi tosi typerää.” Riuhtaisin itseni irti Carlislen otteesta. ”Minä lopetin heroiinin käytön jo kerran siksi, että sinä pyysit. Enkä tosiaankaan aio tehdä sitä uudestaan.”
Carlisle kohotti kulmiaan. ”Niinkö?” Hänen kasvoillaan oli ilme, joka ei jättänyt epäilemisen varaa. Hän oli päättänyt, etten lähtisi Necedahiin.
Carlislessa on se huono puoli, että hän peruu hyvin harvoin päätöksiään. Minä aloin itkeä. ”Tämä on epäreilua. Minä en ole tehnyt mitään pahaa.”
”Kyllä sinä olet”, Edward sanoi. ”Tiesitkö, että huumeiden hallussapito on laitonta. Yhteiskunnallisen mittapuun mukaan olet siis tehnyt jotain pahaa.”
Silmäni kipinöivät kiukusta. ”Joo ja tiesitkö sinä, että myös ihmisten tappaminen on laitonta. Ja henkilöllisyyden väärentäminen. Olet siis sinäkin tainnut syyllistyä useampaan kuin yhteen rikokseen. Älä tule arvostelemaan minua!”
”Ihan suoraan sanottuna sinä olet idiootti”, Edward murahti. ”Huumeet ovat vaarallisia.”
Minä nauroin hysteeristä naurua. ”Ei minulle. Ettekö te tajua? Tämä on upeaa. Minä en voi kuolla, en voi saada yliannostusta, en voi joutua koomaan… Tämä on täydellistä.”
Esme nosti kädet lanteilleen. ”Vaikka se ei tappaisi sinua, se ei silti tarkoita, että pitäisimme siitä, tai että hyväksyisimme sen. Sinä muutut aivan eri ihmiseksi kun et ole selvä.”
”Hitsi, miten tylsää”, minä harmittelin. ”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että kaipaan hyväksyntääsi Esme? Tämä on minun elämäni. Vaikka päättäisin tehdä mitä, vaikka päättäisin tuhlata sen kokonaan ja kuolla sitten pois sekavana ja surkeana, se ei olisi teidän asianne. Jättäkää minut rauhaan!”
Esme pudisti päätään. ”Sinä olet väärässä. Niin kauan kuin se vaikuttaa meidänkin elämäämme, se ei ole vain oma asiasi.” Hänen äänensä pehmeni, kun hän jatkoi: ”Sherry, me välitämme siitä, mitä sinulle tapahtuu. Sinä sanot, että rakasta heroiinia, mutta… juuri nyt et vaikuta kovin onnelliselta.”
”Jep, mutta se johtuu yksinomaan siitä, että minulla on tuollainen perhe”, minä kiljuin. Potkaisin pöytää kyynelten valuessa poskilleni. Pöytä lensi kovalla voimalla vastapäistä seinää vasten ja lasi päällys rikkoutui sirpaleiksi. Vau, minussa oli sittenkin aika paljon voimaa, kun oikein suutuin Ei siitä kuitenkaan tällä hetkellä paljon iloa ollut. Minuun sattui. Tuntui siltä, kuin heroiini olisi pyrkinyt ulos jokaisesta solustani. ”Helvetti minä vihaan teitä! Minä olen aikuinen! En tarvitse teitä kertomaan, mitä minun pitäisi tehdä!”
Carlisle katsoi vaiti kun rikoin pari tuolia lisää. ”Haluatko sinä tosiaan, että sinua kohdellaan kuin aikuista?” hän kysyi terävällä äänellä. ”Käyttäydy sitten kuin aikuinen ja lakkaa riehumasta kuin neljävuotias. Sinä rikot tämän talon.”
Niin, talo häntä vain kiinnosti. Heitin häntä takanreunuksella olevalla valokuvalla. ”Haista…”
Carlisle nappasi valokuvan ilmasta kiinni ja laski sen pöydälle. ”Lopeta”, hän ärähti.
”Anna sitten se morfiinipurkki tänn—”
Lauseeni jäi kesken kun ruumiini jäykistyi ja tipuin lattialle. Joka ikinen lihas ruumiissani kramppasi ja kipu säteili joka puolelta vartaloani.
Olin kokenut tämän ennenkin. Raastavan kivun, joka repi jäseniäni ja kylmyyden, joka ulottui syvälle luitteni sisälle. Näköpiirini hämärtyi oudosti ja tajusin hädin tuskin Carlislen kumartuneen ylleni ja puhuvan jotain nopeaan tahtiin. Minä huusin.
Se sattui, sattui aivan liian paljon, mutta lopulta se meni ohi. Kuinka kauan aikaa siihen meni, sitä en tiennyt, mutta se tuntui ikuisuudelta. Lopulta kuitenkin pystyin taas hengittämään normaaliin tahtiin ja liikkumaan vääntelehtimättä kivusta. Pystyin katsomaan ympärilleni ja tajuamaan, että olin omassa huoneessani, omassa sängyssäni ja että Carlisle ja Esme istuivat sohvallani huolestuneet ilmeet kasvoillaan, käsi kädessä.
Tuijotin hetken kattoa tunnustellen oloani. Ajatukseni olivat kirkkaammat ja kaikki tuntui selkeämmältä. Tajusin myös, että puolitorkkuva olo joka oli kestänyt viimeiset kaksi vuotta, oli poissa. Pettymys valahti sisälleni kuin kylmä vesi. Kaikki oli liian selvää. Liian todellista.
Kyyneleet nousivat silmiini. Minä halusin heroiinia. En pystynyt elämään ilman sitä.
Esme istui sängylleni helpottuneen näköisenä ja sipaisi hiuksiani. ”Oletko kunnossa”, hän kysyi hellästi.
Jouduin miettimään vastausta hetken. ”Kai minä olen. Minä vain…” Suljin silmäni kykenemättä pukemaan oloani sanoiksi. ”Tuntuu vain… tyhjältä.”
Carlisle tuli Esmen viereen. ”Mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi?” hän kysyi kireällä äänellä.
Minä värähdin. Ei ollut kovin vaikeaa huomata, että hän oli yhä vihainen. ”En minä tiedä”, vastasin heikosti. ”Minä olin Necedahissa ja siellä oli nämä tyypit… Tom ja yksi tyttö… hänen nimensä oli Amanda. Ja hän oli niin… väheksyvä, että minä—”
”Et sinä voi selitellä tekemisiäsi sillä, että joku painostaa sinua”, Carlisle keskeytti ankarasti.
Minä vedin tyynyn kasvoilleni. ”Tiedetään”, mutisin heikolla äänellä. ”Mutta minä halusin tehdä sen.”
Carlisle huokaisi. ”Lupaa vain, ettet enää koskaan, koskaan tee mitään näin typerää.”
Hymyilin vinosti. ”Taitaisi olla turha yrittää vai mitä?”
Carlisle oli hetken hiljaa, mutta hymyili sitten. Hymy ei ylettynyt aivan silmiin saakka, mutta olisiko sitä muka voinut odottaakaan. ”No oliko se sen arvoista?” hän kysyi.
Kasvoilleni nousi onnellinen hymy ja otin tyynyn pois kasvoiltani. ”Kyllä se oli.”
Carlisle pudisti päätään ja nousi ylös huokaisten, hän ei pitänyt vastauksestani. ”Minun pitää lähteä töihin”, hän sanoi ja painoi suukon Esmen huulille. ”Nähdään iltapäivällä.” Niine hyvineen hän häipyi huoneesta taakseen katsomatta.
”Hän on vihainen minulle”, huomautin Esmelle.
Esme käänsi katseensa itkuisiin kasvoihini ja silitti hiuksiani. ”Se menee ohi”, hän vakuutti. ”Sinä vain tavallaan petit hänen luottamuksensa.”
Minulle tuli syyllinen olo. Se oli varmaan Esmen vika. Tai siis haloo, minähän se uhri tässä olin. Minä jouduin luopumaan jostain, mistä pidin vain sen takia, että Carlisle ja Esme eivät hyväksyneet sitä. Eihän se ollut reilua, eihän? Yhdestä asiasta minä kuitenkin olin pahoillani. Ja minun oli pakko sanoa se. ”En minä vihaa teitä. En tarkoittanut sitä”, kuiskasin väsyneesti.
Esme hymyili. ”Kyllä minä sen tiedän.” Hän nousi ylös. ”Sinun pitäisi mennä nukkumaan Sher. Tämä on ollut sinulle rankkaa.”
Hän oli lähdössä, mutta minulla oli vielä jotain sanottavaa. ”Esme?”
Esme kääntyi. ”Niin Sherry?”
”Kiitos.”
”Mistä hyvästä”, Esme kysyi pehmeästi hymyillen.
Minä suljin silmäni. ”Siitä, että olet olemassa.”
**************
Minä sytytin kynttilän huoneeseeni. Olin yksin kotona, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Veikkasin, että Carlisle ei vieläkään täysin luottanut siihen, etten karkaisi Necedahiin, mutta hän ei vetänyt asiaa enää uudestaan esille. Tämä talo oli oikeastaan aika paljon miellyttävämpi paikka, kun ei tarvinnut koko ajan salailla asioita, mutta kaipasin silti heroiinin aiheuttamaa ihanan turruttavaa tunnetta. Tunsin itseni vähän masentuneeksi tällä hetkellä. Osasyy oli tietysti heroiinin puuttuminen, mutta eniten minuun vaikutti päivämäärä. 31.12.1945 Noran syntymäpäivä. Ja minun syntymäpäiväni tietenkin siinä samalla.
Mietin, millainen tämä päivä olisi, jos olisin yhä ihminen. Minä täyttäisin kaksikymmentä kaksi vuotta. Olisin naimisissa Marcosin kanssa ja asuisin Portugalissa. Nora olisi ehkä paikalla juhlimassa yhteisiä synttäreitämme. Me olisimme onnellisia.
Minä kirosin varmaan tuhannennen kerran kuolemaani. Miksi hitossa näin oli pitänyt käydä?
Lysähdin lattialle itkemään. Muuttuisiko tämä koskaan helpommaksi? Luultavasti ei. Minut oli tuomittu kärsimään joka kerta, kun ajattelin siskoani.
En reagoinut millään tavalla, kun kynttilä kaatui. Vasta tulen levitessä lattiaa pitkin melkein viereeni, aloin hätääntyä. Verhot syttyivät kipinästä tuleen.
Savu oli niin sakeaa, että näin vain hädin tuskin eteeni. Yrittäen olla hengittämättä avasin haparoiden tulessa olevan lipastoni ylimmän laatikon ja kaivoin sen sisältä Susannen kaulakorun. Käteni osui kuumaan nauhaan ja tunsin ihoni nousevan rakkuloille. En välittänyt siitä, vaan tungin korun taskuuni. Se oli pakko pelastaa.
Vilkaisin ovelle, mutta ulospääsyreitti oli tulessa. Ymmärrys iski minuun yhtä hirvittävänä kuin ympärilläni leimuavat liekit. Mitä väliä korun pelastamisella oli, jos en pystyisi pelastamaan edes itseäni? Minä en pääsisi ulos.
Kirkaisin, kun telkkarini räjähti ja voimakas paineaalto kaatoi minut lattialle. Kuumuus iski lävitseni yhtä polttavana kuin veri suonieni sisällä.
Minä vedin vahingossa keuhkoihini mustaa savua ja käperryin yskien kerällä. En pystynyt näkemään enää mitään, mutta silmistäni valuvat kyyneleet tuntuivat kiehuvan poskillani ennen tippumistaan maahan.
”Apua”, minä kuiskasin.
A/N: kommenttia, kommenttia
-
Mukava luku oli taas, jatkoa, jatkoa. :---)
Jatkoa odotellessa,
Cappi.
-
Hienoa! Mahtavaa! Tosi hyvä luku oikeesti! ;) Oon totaalisesti koukuttunut tähän ja tää on yksi parhaimmista ficeistä mitä oon lukenut! Kuitenkin oon taas varmaan saanut jonkun kurpitsakohtauksen, kun en tajunnut kokonaan mitä Sherrylle tapahtui, kun se kaatui lattialle? Joten jos voisit tyhmälle selittää. Sitten toi lahjomisjuttu oli muuten kanssa tosi hyvä, milläköhän Sherry olisi edes yrittänyt lahjoa Edwardin :D Toivottavasti Edward pelastaisi Sherryn pulasta! 8)
Jatkoa piiiiaaaannn!
-
Ihi, rakastan tätä ficciä ! Olen lukenut jo muutamaan kertaan kaikki luvut uudelleen, en vain saa tästä tarpeekseni ! Sherry mielestäni ihana hahmo, vaikka onkin välillä kuriton ja käyttäytyy hölmösti. Uusi osa oli taas yhtä ihana, kiitoksia !
Jatkoa odotellessa !
- Annabelle
-
Hyvä hyvä, jatkoa on tullut. Jätit tän luvun todella jännään kohtaan, oon ihan kissa pistoksissa, haluan tietää miten tässä käy. Vaikka Sherry on aika pikkumainen, lapsellinen, en silti toivo hänen kuolemaansa, koska mitä iloa tässä sitten enää olisi, jos Sherry olisi kuollut.. Ei minua Sherryn loukkaantuminen haittaa, mutten silti toivon että hän säilyisi elossa, ja olis kiva jos Edward olis se, joka Sherryn pelastaa ;D Minusta oli todella kiva juttu, että Sherry teki "rauhan" Esmen kanssa, se musta osoittaa että Sherrykin osaa katua..En nyt oikein muuta keksi, ajatuskatkos tuli( ::)), mutta jälleen huippuluku, en keksi mitään negatiivistä palautetta :) Kirjoitusvirheitä en löytänyt, ja luku oli just passelin mittanen. Tää on oikeati tosi hyvä Houkutus ficci, laita pian jatkoa! Isot kiitokset jälleen hienosta ficistä :D
-
Kuurankukka: kiitos. Sherryllä tosiaan on myös tuo vähemmän itsekäs puoli... aina välillä.
Annabelle: kiitti paljon. ihanaa kun kommentoit:D
Idiela Cullen: kiitos:D Siis kun Sher kaatui lattialle niin se johtuis iitä, että telkku räjähti...
Cappi: kiitos kiitos
A/N: älkää vaa tottuko siihen, että olen näin nopea, tämä johtuu siitä, että olen kipeä, eikä ole mitään muuta tekemistä kuin roikkua koneella:D Kumminkin, tämä seuraava luku on erilainen kuin edelliset. Miksi vai? Siinä on eri kertoja. Ja oli ihan kamalan hankalaa kirjoittaa Emmetin PoV:sta, koska en 'tunne' Emmetiä läheskään niin hyvin, kuin tunnen Sherryn.
9. Palava talo
Emmett:
Kaappasin Rosalien kevyesti syliini hänen juostessaan minua kohti ja kohdistin katseeni hänen kasvoihinsa. Vieläkin, vaikka olimme olleet kymmenen vuotta yhdessä, minun oli vaikea uskoa että hän oli minun. Kuljetin sormeani pitkin Rosalien ylähuulen kaarta. Hän oli niin kaunis. Kaunein asia mitä kenelläkään oli ikinä ollut. Ja hän oli minun.
”Minä rakastan sinua”, kuiskasin hiljaa.
Rosalien kirkas nauru kuulosti enkelten laululta. ”Joko me olemme metsästäneet tarpeeksi”, hän mumisi niskaani vasten.
Minä virnistin ja suutelin hänen pehmeitä huuliaan. ”Minä olen saanut tarpeeksi. Voimme lähteä kotiin. Missä Edward on?”
”Mmm…” Rosalie mumisi kietoessaan kätensä niskaani. ”Onko sillä väliä, missä pikku Eddie on? Meillä on niin mukavaa tässä.”
Hän oli oikeassa. Edward voisi pysyä poissa niin kauan kuin vain ikinä halusi. Minä keskityin nauttimaan Rosalien viileiden käsien kosketuksesta niskassani ja painamaan huuleni uudestaan hänen huulilleen.
Suudelma keskeytyi takaamme kuuluvaan ääneen. ”Haloo! Ettekö te voi pitää näppejänne erossa toisistanne edes viittä minuuttia?”
Liu’utin käteni Rosyn lantiolle ja käännyin virnistämään Edwardille. ”No kun tämä on tyhjä metsä niin minä ajattelin—”
Edward nosti kätensä pystyyn. ”En usko, että haluan kuulla”, hän sanoi. ”Lähdetäänkö? Sher on yksin kotona.”
Rosalie nyrpisti nenäänsä. ”Pitääkö meidän taas muuttaa suunnitelmiamme hänen takiaan?”
”Rosy, kyllä me olisimme lähdössä kotiin ilman Sheriäkin”, minä huomautin lempeästi. Tilanne oli vähän omituinen. Rosalie tuli normaalisti hyvin toimeen Sherryn kanssa. Tai ainakin hän oli tullut Sherin kanssa hyvin toimeen, ennen tätä huumetemppuilua. No jaa, ei häntä voinut syyttää. Sherry ei loppujen lopuksi kuitenkaan ollut käyttänyt kahteen vuoteen suunnilleen muita ilmaisuja kuin ’haista paska’, ’painu helvettiin’ ja ’minä vihaan sinua’.
Silti; minusta Carlisle ja Esme ottivat koko asian liian vakavasti. Sher oli hyvin huvittava tapaus huutaessaan ja tiuskiessaan muille.
Edward vilkaisi minua syrjäsilmällä. ”Tosi huvittava, joo”, hän sanoi sarkastisesti.
Minä nauroin. ”Kyllä hän on. Varsinkin koska suuttuu niin pienest—”
Rosy tönäisi minua kylkeen. ”Älkää jääkö tänne juoruamaan. Lähdetään.”
Minä tartuin hänen käteensä ja puristin sitä. ”Minä ehdin ensiksi kotiin!”
Rosalie tuhahti. ”Niin sinä aina sanot.”
”Niin, mutta tällä kertaa olen tosissani. Enkö olekin Edward?”
Edward virnisti. ”Lyödäänkö vetoa?”
”Kiinni veti. Kymmenen tonnia voittajalle. Oletteko mukana?”
Rosalie ja Edward suostuivat empimättä. Minä pinkaisin kotiinpäin, ennen kuin he ehtivät edes päättää nyökkäystään. Tämän minä aioin voittaa.
Aloimme olla aika lähellä kotia. Edward johti nipin napin ja minä tulin toisena. Yhtäkkiä hän pysähtyi suoraa eteeni.
Törmäsin häneen sadan kilometrin tuntivauhdilla. Koko metsä jäi kaikumaan pamauksen voimasta ja me kaaduimme molemmat maassa olevaan mutalätäkköön
”Mitä sinä oikein teet?” minä nauroin kömpiessäni pystyyn.
Rosalie saavutti meidät ja seisahtui viereeni. ”Yäk. Te olette likaisia”, hän totesi nenäänsä nyrpistäen.
Valoisa hymy nousi kasvoilleni. ”Niin olemme. Haluatko halin mutahirviöltä, kulta?” Levitin käteni kutsuvasti ja otin askeleen kohti Rosalieta, joka pakeni kauemmas.
”Kiitos, mutta ei kiitos”, hän sanoi omahyväisesti. ”Arvostan näitä vaatteita liian paljon.”
Vilkaisin hänen asuaan, tiukkoja housuja ja karvavuorista takkia. ”Hmm.. ovathan nuo ihan kivat”, minä myönsin. ”Mutta minua ei haittaisi ollenkaan, vaikka sinulla olisikin vähän vähemmän päälläsi, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”
Rosalie irvisti. ”Nyt on talvi senkin neropatti”, hän huomautti.
”Entä sitten? Ei se meitä haittaa.”
”Olkaa hiljaa vähän aikaa”, Edward käski. Hän tuijotti edessämme olevaa metsää keskittyneen näköisenä ja näytti kuuntelevan jotain tarkasti.
”Mitä nyt?” minä tiedustelin.
”Haistatteko te jotain”, Edward kysyi.
Minä haistoin ilmaa. Metsässä tuoksui kostea multa ja lahoava puu. Lisäksi edestämme, kotoa päin leijaili vahva savun haju.
”Ihan kuin… jossain palaisi.” Rosalie oli huomannut saman kuin minä. ”Ei kai…” Hän antoi äänensä hiipua pois.
”Tulkaa”, Edward sanoi ja lähti juoksemaan. Minä ja Rosalie vilkaisimme toisiamme ja seurasimme häntä mahdollisimman nopeasti.
Haju voimistui, kun tulimme lähemmäs taloa ja kun saimme sen lähteen näköpiiriimme, pysähdyin kuin seinään juoksemalla. Talo, meidän talomme oli ilmiliekeissä. Keltaiset lieskat löivät katon läpi ja nuolivat seiniä vaarallisen näköisenä. Tulen kuumuuden pystyi tuntemaan näin kauas.
Kuulin Rosalien haukkova henkeään. ”Mitä täällä oikein on tapahtunut?” hän mutisi.
”Onko Sher sytyttänyt talon tuleen?” minä kysyin. Suupieleni alkoi nykiä. ” Vau. Aikamoinen roihu vai mitä?”
Rosalie tökkäsi minua kylkeen. ”Etkö sinä voi ottaa mitään vakavasti?” hän kysyi. ”Kaikki vaatteeni ja koruni ja tavarani ovat tuolla. Ja me joudumme luultavasti muuttamaan tämän takia. Minä tapan Sherryn. Mitään näin typerää hän ei ole vielä tehnytkään.”
”No ei”, minä myönsin. ”Missä hän muuten on?”
Edwardin kasvoilla häivähti keskittynyt ilme ja tajusin hänen etsivän Sherryä mielensä avulla. Yhtäkkiä hänen kasvonsa valahtivat jos mahdollista vieläkin valkoisemmiksi ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta. ”Voi ei. Sher on tuolla sisällä.”
”MITÄ?” minä ja Rosalie huusimme yhtä aikaa.
Sher pitäisi pelastaa. ”Mitä me vielä odotamme?” minä kysyin kireästi. ”Mennään!”
Edward sai itsensä ensimmäisenä liikkeelle ja lähti taloa koti. ”Hän on omassa huoneessaan”, hän sanoi. ”Enkä tiedä… hän ei taida olla tajuissaan.”
”Pysy täällä”, minä sanoin Rosalielle seuratessani Edwardia. Tuli oli ainoa asia, joka oli meille tappavaa. Ja minä halusin pitää Rosalien kaukana siitä.
”Älä unta näe”, Rosalie kivahti. ”Jos sinä menet, niin minäkin menen. Enkä minä sitä paitsi aio jättää Sheriä tuonne. Hän voi kuolla.”
Minä rukoilin Edwardilta apua katseellani. En voisi päästää Rosalieta tuonne sisään.
Edward harppoi taloa kohti, mutta huikkasi silti taakseen: ”Meillä ei ole aikaa tähän Rosalie. Ja Esme ja Carlisle voivat tulla minä hetkenä hyvänsä. Me haemme Sherryn, kerro sinä heille, mitä tapahtui.”
”Mutta...”
”Ei ole aikaa!” Edward rähähti ja katosi palavasta oviaukosta sisään. Minä loin Rosalieen vielä yhden nopean katseen, ennen kuin astuin sisään.
Kauniista ja valoisasta olohuoneestamme, jonka Esme oli taidolla sisustanut, oli tullut maanpäällinen helvetti. Liekit löivät paikoin kattoon saakka ja kuumuus oli tukahduttavaa.
Juoksimme kahdet portaat ylös ja palavaa käytävää pitkin Sherryn huoneen ovelle. Onko hän sisällä? kysyin Edwardilta mielessäni.
Edward nyökkäsi nopeasti ja astui askeleen taaksepäin väistääkseen katosta putoavaa lankkua. Sitten hän työnsi Sherryn huoneen oven auki.
Huone oli täynnä savua. Suunnistimme puolisokkoina huoneen perälle.
Vaikka olin mielessäni yrittänyt valmistella itseäni näkyä varten, järkytyin silti. Sherry makasi silmät kiinni lattialla. Hän ei ollut vielä tulessa, mutta liekit nuolivat puuta joka oli kahden sentin päässä hänen jaloistaan. Hänen ihonsa oli peittynyt kauttaaltaan palovammoihin ja nahkatakin alareuna kyti hiilenpunaisena.
En ollut ihan varma, pitäisikö minun huolestua siitä, että Sherry ei näyttänyt hengittävän. Periaatteessahan hän ei tarvitse happea, mutten koskaan ollut kuullut, että hengittämättömyys olisi hyvä merkki missään tilanteessa.
Nostin Sherryn velton ruumiin syliini. Nyt olisi pakko päästä vain ulos. Lähdin ovea kohti.
”Tarvitsemme vettä”, Edward sanoi. Hän avasi Sherryn kylpyhuoneen oven. ”Tuo hänet tänne.”
Minä tajusin, mihin hän pyrki. Työnsin Sherryn suihkun alle ja avasin hanan kastellen hänet litimäräksi kylmällä vedellä. Minut pelästytti kunnolla se, ettei hän reagoinut millään tavalla. Hän oli kuin… kuollut.
Nostin pikkusiskoni uudestaan syliini ja työnnyin Edwardin ohi ovelle. Juuri sillä hetkellä oviaukko sortui.
Edward ponnahti kiroillen taaksepäin ja minä yritin suojella Sherryä palavilta laudankappaleilta. Yksi niistä osui silti hänen ohimoonsa jättäen jälkeensä syvän haavan, josta tippui verta.
”Mennään”, minä sanoin ja yritin siirtää oviaukon tukkivia lankkuja syrjään jalallani. ”Auta vähän.”
Edward ei näyttänyt kuulevan. Hän käveli suoraan savun keskelle, kuin tyhmä. Näin hänen kumartuvan liekeissä olevan kirjahyllyn eteen ja etsivän sieltä jotain.
”Mitä helvettiä sinä oikein teet!” minä huusin.
”Odota hetki”, Edward sanoi tyynesti. Hän poimi kirjahyllystä jonkun kirjan ja tallo sen reunaa syövät liekit sammuksiin. Sitten hän tunki sen takkinsa alle ja viittoi minua seuraamaan häntä huoneen perälle. Siellä hän potkaisi seinää kerran ja se räsähti säleiksi. ”Meidän pitää hypätä”, hän huusi.
Vilkaisin kattoa, joka natisi uhkaavasti ja työnnyin enempiä ajattelematta Edwardin tekemästä aukosta ulos ja hyppäsin.
Me olimme kolmannessa kerroksessa. Ihmiselle korkeus olisi ollut tappava, mutta minulle se ei tuntunut missään. Laskeuduin maahan kevyesti ja astelin nopeasti kauemmas talosta Rosalien, Carlislen ja Esmen luo. Heidän kaikkien kasvoilla oli pelästynyt ilme.
Vilkaisin taakseni ja huomasin Edwardin seuraavan minua.
Carlisle kumartui heti tutkimaan Sherryä. En tiennyt olinko koskaan nähnyt häntä ja Esmeä niin pelästyneen näköisinä. Esme olisi taatusti itkenyt, jos olisi voinut.
Rosalie näytti vihaiselta. ”Että kehtaatkin jättää minut tänne ja mennä tuonne sisään”, hän murisi.
Kiedoin käteni hänen ympärilleen. ”Anteeksi”, minä mutisin.
Rosalie ei jaksanut raivota enempää. Hän katsoi huolestuneena Sherryä ja kysyi Carlislelta: ”Onko hän kunnossa?”
”Hän ei hengitä”, minä huomautin. ”Onko se paha juttu?”
Carlisle ei huomioinut meitä millään tavalla, vaan keskittyi asettelemaan laukustaan löytyneitä jääpusseja Sherryn iholle. ”Tarvitsen lisää jotain kylmää”, hän ilmoitti koskettaen palovammaa Sherryn poskella. ”Tämä näyttää pahalta.”
Katsoin ympärilleni. Vaikka oli keskitalvi, missään ei siltikään ollut yhtään lunta. Maa oli ennemminkin mutainen kuin luminen. ”Ei täällä ole mitään kylmää”, minä sanoin.
Carlisle huokaisi. ”Hyvä on… minun täytyy miettiä.” Hän rypisti otsaansa.
”Onko se huono asia, ettei hän hengitä”, minä kysyin toistamiseen.
Tällä kertaa Carlisle vastasi. ”En tiedä.”
”Miten niin et tiedä?” Carlisle tiesi aina kaiken.
Carlisle vilkaisi minua. ”Emmett, hän ei ole ihminen eikä hän ole vampyyri. Minulla ei ole suoraan sanottuna harmainta aavistustakaan, miten hänen ruumiinsa toimii”, hän selitti kärsivällisesti.
”Mutta hän on kunnossa eikö olekin?” minä kysyin vielä.
Carlisle ei vastannut. Mielessäni kävi, mitä tapahtuisi, jos Sherry kuolisi. Minun oli vaikea enää muistaa aikaa, jolloin hän ei ollut vielä kuulunut perheeseemme. Sherryn mukaantulon jälkeen… no, en minä yrittänyt väittää, että hänestä ei olisi ollut paljon vaivaa, mutta elämämme oli paljon mielenkiintoisempaa, kun hän oli mukana. Ja jos hän kuolisi… niin, en halunnut edes ajatella, mitä perheellemme tapahtuisi. Sher oli tärkeä meille kaikille.
Minä ravistin päätäni yrittäen karkottaa ikävät ajatukseni ja käännyin Edwardin puoleen. ”Mitä sinä otit sieltä kirjahyllystä?” kysyin uteliaana.
Edward veti takkinsa alta valokuva-albumin, jonka kannet olivat kärventyneet. ”Tuli mieleen, että hän saattaisi haluta pitää tämän.”
Edward oli oikeassa. Kaikesta mitä Sherryllä oli, juuri nuo kuvat olivat tärkeimpiä. Hän ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen, mutta tiesin, että hän tarvitsi jonkun yhdyssiteen ihmismaailmaa.
Esme irrotti hetkeksi katseensa Sherryn kasvoista ja sanoi: ”Olen iloinen, että otit sen. Nyt on Sherryn syntymäpäivä ja…”
”Siksi hän varmaan yrittikin polttaa itsensä”, Rosalie murjaisi. ”Huono ajatus jos minulta kysytään. Kaikki vaatteeni paloivat samalla.”
Edward mulkaisi Rosalieta vihaisena. ”Voitko yrittää edes hetken ajatella jotain muuta kuin itseäsi”, hän kysyi kylmästi.
Rosalie avasi suunsa kiukkuisen näköisenä.
”Hei!” minä huudahdin ja astuin heidän väliinsä. ”Lopettakaa. Ei tämä ole Rosyn syy Edward.”
Edward kohautti olkapäitään ja kääntyi pois. Kuulin hänen mutisevan Carlislelle: ”Eikö Sher vieläkään hengitä.”
Minä vilkaisin pikkusiskoani Rosalien olan yli. Carlisle oli tikannut haavan hänen ohimossaan ja kieputti parhaillaan sideharsoa käden ympäri. Sherry näytti vainajalta.
Carlisle vastasi Edwardin kysymykseen pudistamalla päätään. ”Sherry pitäisi saada hengittämään. Hän hengitti aika paljon savua, enkä minä ole varma, miten se vaikutti hänen aivoihinsa.”
”Miten sinä ajattelit saada hänet hengittämään”, minä utelin.
”Näin.” Carlisle vastasi vastahakoisesti ja iski kätensä kovalla voimalla Sherryn palleaan. Tytön keuhkoista purkautui sameaa ilmaa ja hän alkoi yskiä. Näky olisi ollut koominen, jos en olisi ollut niin huolestunut Sherrystä. Ilman mukana oli nimittäin myös jotain hiilipölyä, lyhyesti sanottuna näytti siltä, kuin Sher olisi yskinyt savua.
”Hitto”, hän vaikersi ja käpertyi kerälle. ”Kuka minua löi?”
Heitin pääni helpottuneena taaksepäin ja halasin Rosalieta. Sherry oli kunnossa, hänellä ei ollut hätää.
Esme kietaisi käsivartensa Sherryn ympärille. ”Kultapieni, sinä pelästytit meidät”, hän sanoi.
Sherry ei näyttänyt olevan kärryillä. ”Miten niin, mitä tapaht—” hänen katseensa osui palavaan taloon. ”Voi ei.”
”Niinpä”, Rosalie kivahti. ”Tajuatko yhtään, mitä olet tehnyt?”
”Rose, lopeta”, Carlisle käski. ”Tuo savu näkyy kauas ja meidän täytyy päästä pois täältä.”
”Emme kai me aio lähteä”, Rosalie kysyi harmistuneena. ”Ei vielä Carlisle, minä pidän tästä paikasta.”
”Rose, Emmett, menkää Edwardin autoon”, Carlisle komensi. ”Nyt. Me otamme minun autoni.” Hän heitti avaimet Edwardille ja nosti Sherryn varovasti syliinsä.
Rosalie yritti vielä väittää vastaan. ”Mutta…”
Kosketin hänen olkapäätään. ”Shh..” minä mutisin. ”Nyt ei ole kaikkein paras hetki Rosy.”
Minä menin edeltä autolle. Näin Rosalien katsovan palavaa taloa pitkään. Tämä oli aina hänelle vaikeaa. Lähteminen. Hän ei olisi koskaan halunnut lähteä paikasta, josta oli tullut hänelle koti. Rosalien olisi pitänyt saada asua edes yhdessä paikassa niin kauan kuin ikinä haluaisi. Hän olisi ansainnut sen.
Rosalie paiskasi auton oven kiinni yllättävän kovaa. ”Tämä on Sherryn vika”, hän mutisi.
Tavallaan hän oli oikeassa. Mutta kun minä katsoin Sherryn heikkoa ruumista, jota Carlisle parhaillaan hilasi autoon, en pystynyt olemaan hänelle vihainen. Loppujen lopuksi hän kuitenkin oli pikkusiskoni ja minä olin iloinen, että hän oli hengissä.
A/N: Hyvä? Huono? Kertokaa minulle, koska tätä en osaa arvioida ollenkaan. Tuntuu kuin se olisi jäänyt vähän... no, tyhjäksi.
-
Hyvä luku oli, jatkoa tulemaan. :---)
Jatkoa odotellessa,
Cappi.
-
Kivaa, jatkoa *Taputtaa käsiään*. Huoh, onneks Sherry selvis hengissä eikä palanu poroks, se olis ollu todella harmi :-\ Hämmästyin hieman, että kertojana oli Emmett, mutta kun ajattelee, se sopii tähän oikein hyvin. Tässä tuli jälleen todella hyvin esille Culleneiden perhepiiri, ja se, että se kaikeasta Sherryn vioista huolimatta välittävät tästä. Myös sen valokuva-albumin talteen ottaminen oli ihana juttu.. Rosalie oli just niin Rosalie, mutta hänkin osoitti välittävänsä Sherrystä. Ja Emmett ja Edward, siinä vasta ihanat pelastajat ;D Mihinkähän Cullenit nyt seuraavaks muuttaa? Toivon, ett tuo tulipalo viisastuttais vielä hieman Sherryä, mutta koska Sherryä on muutenkin kiva lukea, niin..En mitään moitittavaa keksi, luku oli oikein hyvän mittainen, enkä ainakaan sen suurempia virheitä löytänyt. Jatkoa heti!! Mutta mutta, isot kiitokset jälleen kerran :D
-
Tosi hyvä luku taas kerran, mahtavaa! Edward oli ihana, se kun haki sen valokuva-albumin!
Hienoa, että Sherry pelastettiin. Jatkoa pian! :D
-
Joo... Sain vihdoin luettua... Ei ole ollut konetta koska se on korjauksessa ja siinä kestää aina ikuisuus, että se tulee takaisin... Noh, Emmettin näkökulmasta tämä luku... Aika mielen kiintoista, talo paloi.... Yhyy... Säälin Rosailieta (ensimmäistä kertaa koskaan)... jatkoa tulemaan vaan ^^
-
Onpas ihana. <33 Luin tän nyt putkeen, enkä osaa rakentavaa palautetta antaa.
Oli aika kiinnostavaa lukea emmettin näkökulmasta sitä. :))
Mutta jatkatkos vielä? : ))
-
Suklaamurunen: kiitti. Ihana tietää, että jaksoit lukea tämän:D
Nabi.:Kiitti. Vau, joku muukin kuin minä tuntee myötätuntoa Rosya kohtaan
Idiela Cullen:Kiitti. Edward oli tosiaan aika kiltti.
Kuurankukka:kiitti. Kiva, että Rosalie onnistui mielestäsi. Minusta tuntuu aina välillä, että minulla on hänestä aika erilainen kuva kuin kaikilla muilla.
Cappi: kiitos
A/N: kiire, kiire kiire. Tässä seuraava luku. Nopeaan tahtiin ei kannata edelleenkään tottua, tämä on vain väliaikaista.
10. Alaska
1946 Alaska, USA
Kun nousin ylös autosta, Alaskan pistävänkylmä tuuli tunkeutui ohuen villatakkini läpi. Voihkaisin vieressäni seisovalle Carlislelle jo varmaan sadannen kerran. ”Alaska. Miksi Alaska?”
Carlislea nauratti minun epätoivoinen ilmeeni. Hän taisi olla sitä mieltä, että oli selittänyt Alaskan kaikki hyvät puolet minulle jo tarpeeksi monta kertaa, koska ei aloittanut luentoa Alaskan maantieteellisen sijainnin ja kylmän ilmaston eduista.
Rosalie seisahtui vierellemme katsomaan ränsistynyttä kivitaloa nyrpeänä. ”Jos sinä et olisi sekoillut Shenningtonissa, meidän ei olisi tarvinnut lähteä ollenkaan!”
Carlisle mulkaisi häntä vihaisesti. ”Ole hiljaa Rosalie.”
”Kyllä Sher tietää muutenkin, että se on totta”, Rosalie sanoi omahyväisellä äänellä. ”Mutta minusta on hyvä muistuttaa, että hän saa syyttää vain itseään tänne joutumisesta.”
”Rosalie!”
Rosalie marssi taloa kohti nokka pystyssä. Että vihasin Rosalieta. Hänellä oli otsaa tulla syyttämään minua kaikesta, vaikkei itsekään ollut mikään viaton pulmunen. Tietysti se olin minä joka oli saattanut hänen aviomiehensä vaaraan. Ja loppujen lopuksi juuri minä olin sytyttänyt talon tuleen. Mutta silti. Rose oli kohtuuton.
Carlisle huomasi alakuloisen ilmeeni ja kietoi käsivartensa olkapäilleni. ”Älä välitä hänestä.”
”Mutta kun Rose on oikeassa. Pilasin kaiken. Olen pahoillani.”
Carlisle ohjasi minut taloon. ”Ei se mitään”, hän sanoi samalla kun astuimme narisevan kynnyksen päältä pölyiseen aulaan. ”Hmm… täällä on vähän sotkuista, mutta ainakin tänne on vedetty sähköt.”
En ymmärtänyt, miten hän saattoi suhtautua asiaan niin optimistisesti. Katseeni kiersi hitaasti hämähäkinverkkoista kattoa, lahonneita lattialautoja ja lohkeilleita kiviseiniä. Huoneen nurkassa, aivan lattian tasossa oli päänmentävä aukko. Huuliltani purkautui pilkallinen nauru. ”Sähköt? Mitä hemmetin iloa on sähköistä, jos tippuu lattiasta läpi heti ensimmäisellä askeleella. Yläkertaan ei varmasti voi mennä. Tämä on katastrofi Carlisle. Eihän täällä voi asua!”
”Rauhoitu Sherry”, Esme sanoi takaani. Hän asteli varovasti lian peittämän lattian halki porraskaidetta tutkimaan. ”Talo on pääasiassa kiveä ja puuosat eivät ole kovin pahasti vaurioituneet. Kyllä tästä vielä hyvä saadaan.”
Se lohdutti minua sanoinkuvailemattoman vähän. Carlisle ja Esme alkoivat keskustella nopeaan tahtiin röttelön hyvistä ja huonoista ominaisuuksista. Minua sapetti. Nuo kaksi saisivat talosta epäilemättä Alaskan kauneimman, mutta se tietäisi töitä meille kaikille, eikä minua todellakaan huvittanut ruveta remonttihommiin.
Seisoin siinä, ovensuussa kuunnellen Carlislen ja Esmen innokkaita korjaussuunnitelmia, kun mieleen yhtäkkiä muistui jotain. Juoksin vanhempieni ohi yläkertaan.
Portaat olivat väsyttävän pitkät, mutta yhtäkkiä huomasin saapuneeni jonkinlaiseen aulaan. Astelin varovasti tumman lautalattian poikki lähimmälle ovelle.
Aloin availla ovia innokkaana. Osa huoneista oli liian pieniä ja osa liian suuria ja jotkut väärällä puolella taloa, mutta lopulta löysin täydellisen. Harmi vain, että se oli jo varattu. Rosalie ja Emmett seisoivat keskellä huonetta ja suutelivat toisiaan. Ilmoitin läsnäolostani tekemällä yökkäävän äänen.
Rosalie kääntyi katsomaan minua vihamielisenä, Emmett virnuillen. ”Ei käy pikkusisko. Etsi itsellesi toinen huone”, Emmett naureskeli. ”Tämä on meidän.”
Tuhahdin vihaisesti ja livahdin tieheni. Minun tuurillani Edwardkin ehtisi valitsemaan huoneen ennen minua.
Muutaman viikon päästä mittani alkoi olla täynnä. Rosalie ei ollut vieläkään leppynyt, olin saanut talon ehdottomasti surkeimman huoneen ja olin joutunut maalaamaan seiniä yötä päivää jäätävässä ilmassa. Hiton Alaska. Mutta talo alkoi itse asiassa näyttää hienolta. Esme osasi asiansa ja talon sisustus oli lähes valmis.
”Sherry”, Esme sanoi hiljaa takaani. ”Kultapieni, sinun pitäisi mennä metsästämään.”
”Ei tarvitse”, minä vastasin vähän hätääntyneellä äänellä. En todellakaan halunnut metsästämään. ”Ei minulla ole edes jano.” Se oli tietenkin vale, enkä usko, että Esme nieli sanaakaan, mutta hän ei jäänyt jankuttamaan vaan hävisi portaikkoon. Tässä suhteessa Esme oli Carlislea paljon mukavampi. Hän ei painostanut.
Odotin hetken ja hipsin sitten hiljaa alakertaan tarkistamaan, olivatko toiset jo lähteneet. Carlisle, Esme, Emmet ja Rosalie olivat tiessään, mutta Edward oli kotona.
”Ja minä kun toivoin, että olisitte kaikki poissa”, huokaisin hänelle.
Pettynyt ilmeeni nauratti Edwardia. ”Miksi? Haluatko taas polttaa talon?”
Teeskentelin loukkaantunutta. ”Minkä minä sille voin, että Alaska on kamala?”
”Oikeastaan Carlisle ja Esme pyysivät minua pitämään sinua silmällä. He eivät halua, että lähdet kaupunkiin tuossa kunnossa”, Edward selitti viitaten janon tummentamiin silmiini. ”Sinä olet tyhmä Sher. Olisit hyvin voinut lähteä heidän mukaansa. Miksi turhaa kiduttaa itseään?”
”Ei ole ketään muuta kidutettavaa”, minä murjaisin käpertyen Edwardin viereen. ”Olen sadistinen luonne ja tarvitsen kohteen vihalleni.”
”Mielenkiintoinen teoria. Alatko pelaamaan shakkia?”
”En sinun kanssasi. Sinä huijaat.”
Edward näytti loukkaantuneelta. ”Keksi sitten parempaa tekemistä kun kerran ollaan jumissa täällä.” Hän poimi sohvankulmalta keltaisen villahuovan, kun huomasi, että palelin.
Otin mukavamman asennon hänen kyljestään. ”Telkkari?” minä ehdotin.
”Sinä katsot liikaa televisiota”, Edward voihkaisi ja kietaisi huovan ympärilleni.
Minua ärsytti. Mistä alkaen Edward oli alkanut kuulostaa niin paljon Esmeltä, joka aina huomautteli, että voisin tehdä välillä jotain muutakin kuin tuijottaa televisiota tai kirjan sivuja.
”Onko mieleesi tullut, että hän voisi ehkä olla oikeassa”, Edward kysyi. ”Et tee nykyään mitään muuta.”
”Ei täällä ole muuta tekemistä”, minä vastasin selaillen kanavia läpi. ”Ei kunnon ostareita, ei sivistystä… vain tuota metsää. Eikä Esme ole missään tapauksessa oikeassa. Helppo hänen on puhua, kun hänellä on Carlisle ja hirveä innostus sisustukseen, mutta minulla ei ole mitään. Rosalie on vihainen minulle ja korjaa autoaan aina kun ei ole kiinni Emmettissä, Carlislella on työnsä ja Esme ja Emmett kiinnittää kaiken huomionsa Rosalieen. Sinä taas sävellät musiikkia tuolla tyhmällä pianolla ja minä olen ihan yksin.” Ääneni kuulosti todella tuomitsevalta.
Edward tuijotti minua epäuskoinen ilme marmorinvalkeilla kasvoillaan. ”Sinä sitten olet mestari syyllistämään toisia.”
Kohautin olkapäitäni. ”Jep. Yksi lukuisista ylpeydenaiheistani. Sano ihmeessä jos se haittaa sinua.”
”Ja jos sanoisin?”
”Minä käskisin sinun hukuttautua rotanvereen. Joten pidä vain suu kiinni.”
”Sinä olet kamala lapsi”, Edward tuhahti.
Kiva. Hän sai minut kuulostamaan ihan viisivuotiaalta pikkukakaralta. En minä ollut viisivuotias pikkukakara. ”Sinä olet ihan tyhmä”, minä mutisin.
Edwardia nauratti. ”Peru tuo.”
”En.”
”Sitten et saa lahjaa.”
Lahjaa? Mistä lähtien Edward oli antanut minulle lahjoja? ”Synttärini olivat kaksi kuukautta sitten”, ilmoitin viileästi, mutta paloin halusta saada tietää, mitä Edwardilla oli. ”Anna se vaikka Roselle. Hänellä on synttärit seuraavaksi.”
Edward pudisti päätään. ”En usko, että Rosalie välittäisi tästä.”
Minulta alkoi mennä hermot. Aikoiko tuo antaa sen lahjan vai ei? ”Minäkin voin antaa sinulle lahjan”, sanoin suloisesti ja nostin maljakkoa, joka oli täynnä vettä. Paiskaisin sen Edwardin päähän, jollei hän toisi sitä lahjaa minulle. Vesi huuhtoisi omahyväisen ilmeen pois mäntti-Edwardin kasvoilta.
”Kai sinä tajuat, että minä kuulen tuon?” Edward kysyi.
Pinnistelin ollakseni huutamatta hänelle ja vedin kasvoilleni herttaisimman enkelinhymyni. Edward tosiaan kaipasi kastelua, mutta saattoi olla hyvä idea jättää se sikseen, kunnes olisin saanut sen lahjan.
Edward ei kiduttanut minua enää pidempään vaan katosi yläkertaan ja tuli kahden sekunnin päästä takaisin iso paketti kädessään. Laski sen eteeni lattialle. ”Siinä on.”
Minä räpläsin paketin teippejä auki uteliaana. Paketti oli tosi suuri, varmaan metrin joka suuntaan ja täydellinen kuutio.
Sain paperin revittyä pois sen päältä ja huomasin että sen alla oli pahvilaatikko. Avasin sen innokkaana.
Laatikosta paljastui toinen kerros lahjapaperia. Ja sen alta pahvilaatikko. Ja sen alta vielä lisää lahjapaperia.
Potkaisin ’lahjan’ kiukkuisena pois. Oliko tämä Edwardin käsitys hyvästä vitsistä? Kääriä sata kerrosta paperia tyhjän päälle.
Edward nauroi hiljaa. ”Suosittelisin repimään ne loputkin paperit pois Sherry. Et takuulla kadu.”
Uskalsin olla eri mieltä. Edward halusi vain kiusata minua. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja palasin laatikon pariin terävien kynsieni kanssa.
Paperia oli ihan liikaa, mutta lopulta sain viimeisen kerroksen revittyä pois lahjan päältä. Se oli nuhraantunut, toisesta reunasta aavistuksen kärähtänyt valokuva-albumi, joka näytti tutulta. Hyvin tutulta.
Minä tiputin albumin lattialle. Tämä oli mahdotonta. Se oli palanut talon mukana, olin varma siitä. Vasta viikko sitten olin surrut sitä, etten ollut älynnyt ottaa mukaani mitään muuta kuin Susannen kaulakorun ja nyt tuo oli tuossa.
Katsoin Edwardia. ”Sinulla oli tuo koko ajan ja annat sen vasta NYT!” minä huusin raivoissani. ”Tajuatko sinä yhtään…” Katkaisin lauseeni ja suljin silmäni. Edward oli oikea kusipää. Miten hän kehtasi tehdä minulle näin?
”Tiedätkö Sher”, Edward aloitti. ”Joku normaali ihminen sanoisi kiitos. Ja sinä huudat. Voitko nyt kerrankin olla miettimättä, miksi jokin ei tapahtunut aikaisemmin. Ole iloinen, että sait sen nyt.”
Pah, hänellä ei ollut hajuakaan, mistä hän puhui. Oli silti parasta varmistaa, että Edward ei ottaisi albumia takaisin. Päätin antaa asian olla. ”Kiitos”, minä huokaisin. Käperryin takaisin Edwardin kylkeen ja avasin albumin. Ensimmäisellä sivulla oli kuva suunnilleen kolmekymppisestä naisesta, joka hymyili kameralle iloisena. Kyyneleet nousivat silmiini. Minä en pystynyt muistamaan sitä aikaa, kuin hän oli ollut tällainen. Muistin hänet vain sairaana, heikkona ja voimattomana.
flashback
”Sherry tuotko minulle vähän vettä”, äiti kysyi käheällä äänellä.
Minä lähdin hänen vuoteensa viereltä vastahakoisesti pehmopupuani raahaten. Olin vain neljä tai viisi vuotias ja jouduin nousemaan varpailleni yltääkseni pöydällä olevaan vesikannuun. Kaadoin äidilleni vettä metallimukiin ja vein sen hänelle.
”Kiitos kulta”, äiti sanoi yrittäen vaivalloisesti hymyillä. Ainut mitä hän sai aikaan, oli tuskainen irvistys.
Palasin Noran viereen sängynlaidalle roikkumaan. ”Äiti ei kai sinuun satu”, kysyin huolestuneena. Kalpea hahmo lakanoiden välissä hirvitti minua.
”Ei Sherry”, äiti sanoi. ”Ei äitiin satu. Mutta äiti on hyvin hyvin väsynyt. Menkää kullat katsomaan, mitä isä ja Jack puuhaavat, niin äiti saa nukkua.”
Minä ja Nora laahustimme epäröiden pois kaksihuoneisen talomme keittiöön. Jack ja isä olivat siellä kokoamassa lentokoneen pienoismallia.
Minä kiipesin isäni syliin pehmopupuni kanssa ja Nora meni Jackin viereen lattialle. Jack alkoi selittää Noralle kovaa vauhtia lentokoneestaan. ”Tämä on B-29 pommikone. Se lentää suoraa sinua päin ja PUM! Nyt sinä räjähdit kappaleiksi.”
Nora yritti tarttua lentokoneeseen. ”Enkä. Itse räjähdit.”
”Nora räjähti”, Jack lällätti. ”Räjähdit, räjähdit… hahhahhaa.”
Nora alkoi itkeä. ”Enkä räjähtänyt. Itse räjähdit. Eikö vaan isi?”
”Jack vain kiusaa Nora”, isä rauhoitteli. ”Ei kukaan oikeasti räjähtänyt.”
Nora lopetti itkemisen ja näytti Jackille kieltä. ”Siitäs sait.”
”Isi”, minä sanoin. Halusin kysyä asiaa, joka oli vaivannut minua jo kauan. ”Miksi äiti on koko ajan sängyssä? Miksei hän nouse ylös ja tule leikkimään meidän kanssamme?”
Isä halasi minua tiukasti. ”Kulta, äiti on hyvin sairas.”
Nora nosti katseensa. ”Kuinka kauan äiti oikein aikoo olla sairas?”
Isä ei vastannut. Hän katsoi maahan, ja olisin voinut vaikka vannoa, että näin hänen silmästään tippuvan jotakin märkää. Se pelästytti minut.
”Isi, miksi sinä olet surullinen?” kysyin katsoen häntä suurin silmin. Kauhea ajatus tuli mieleeni. ”Isi, eihän äiti kuole, eihän?”
Isämme hymyili ja nosti päänsä. ”Ei Sherry, ei äiti kuole.”
end flashback
Vain kolme kuukautta myöhemmin äitimme oli kuollut. Krooninen luuydinsoluleukemia. Niin ne lääkärit olivat sanoneet. Minä olin kuullut sairauden nimen ihan liian monelta lääkäriltä, sen kammottava sointi oli syöpynyt aivoihini. Äitini oli kuollut siihen… ja myöhemmin… myös minä olin kuollut siihen.
”Lapsille ei saisi valehdella”, minä kuiskasin.
Edward ei sanonut mitään. Ehkä hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Fiksu päätös.
Käänsin seuraavalle sivulle. Siellä oli iso kuva minusta ja Norasta ja viereisellä sivulla toinen Marcosista ja minusta Portugalissa. Makasimme vierekkäin hiekkarannalla sateisen taivaan alla. Vaikka kuvanlaatu ei ollut mitenkään hyvä, pystyin silti erottamaan, että minä nauroin.
”Minä muistan kun tämä otettiin”, sanoin Edwardille. ”Kesäloma 1937. Marcos oli maksanut minulle laivamatkan Portugaliin. Olin siellä koko kesän.”
Edward rypisti otsaansa kuvaa katsoen. ”Sateisen näköinen kesä.”
”Se oli”, huokaisin ja annoin haaveilevan hymyn nousta kasvoilleni. Meillä oli ollut ihanaa. Pystyin yhä melkein näkemään tuulessa huojuvat oliivipuut ja sinisen meren. ”Phatra, Marcosin sisko otti tämän kuvan. Minä en koskaan pitänyt hänestä. Hän oli aivan erilainen kuin Marcos.”
”No se ei ainakaan ole huonopuoli”, Edwardilta lipsahti.
Loin häneen jäisen katseen. Edwardin oli näköjään pakko olla aina arvostelemassa ihmisiä joita rakastin. Hän inhosi isääni, Marcosia, Noraa… lista oli loputon.
Edward irvisti. ”Sinä olet omituinen”, hän väitti. ”Isäsi melkein tappoi sinut, Marcos ei käytännössä tehnyt muuta kuin hakkasi sinua tohjoksi ja Nora… millainen sisko ei käy kertaakaan katsomassa kuolevaa siskoaan sairaalassa?”
”Sinä et tajua mitään”, minä kivahdin. ”Vain koska oma perheesi kuoli joskus kolmekymmentä vuotta sitten, se ei tarkoita, että minunkin pitäisi unohtaa kaikki, joita rakastin.”
Edward huokaisi. ”Minä ihan oikeasti yritän ymmärtää sinua, mutta juuri nyt se on todella vaikeaa. Et suostu vihaamaan isääsi, vaikka hän teki elämästäsi painajaista ja rakastuit ihmiseen, joka—”
”Minä rakastuin ihmiseen, joka oli valmis kuolemaan puolestani”, sanoin kireällä äänellä. ”Rakastuin ihmiseen, joka palvoi maata jalkojeni alla ja halusi suojella minua kaikelta pahalta. Onko se sinusta outoa?” Se kuulosti kliseiseltä ja naiivilta jopa omissa korvissani. Mutta silti, se oli totta.
”Rakastuit ihmiseen, joka yritti mielummin tappaa sinut, kuin hyväksyä sen, että halusit erota.”
Hymy valaisi kasvoni hänen sanojensa johdosta. Totta kyllä, Marcos oli yrittänyt tappaa minut. Hän halusi minun mielummin kuolevan, kuin olevan jonkun toisen kanssa. Tavallaan se oli aika romanttista.
”Eihän sinulle voi edes yrittää puhua järkeä”, Edward tuhahti. ”Miten sinä kestit häntä?”
Latasin ääneeni mahdollisimman paljon pilkkaa, ennen kuin hymyilin maireasti ja sanoin: ”Sitä kutsutaan rakkaudeksi veli-kulta. Onko käsite tuttu?”
”Olen tainnut kuulla siitä pari kertaa. Tarkoittiko se sitä, että annetaan toisen tehdä mitä vain pistämättä ollenkaan vastaan.”
Minä olin suoraan sanottuna raivostunut. Edward ei ollut koskaan edes tavannut Marcosia. Hän ei tajunnut. Mutta toisaalta, miten hän olisi voinutkaan tajuta. Edward ei ollut koskaan rakastunut kehenkään. ”Painu jonnekin”, minä neuvoin. ”Mieluiten jonnekin kauas.”
Edward ei enää jatkanut Marcosista vaan osoitti sitä kuvaa, jossa minä ja Nora poseerasimme nauraen kameralle. ”Kumpi sinä olet?” hän kysyi.
Minä mietin hetken, mutta sitten tajusin, että en osannut edes itse sanoa, kummalla puolella kuvaa olin. Vaatteetkin olivat niin samantyyppiset, etten kuollaksenikaan pystynyt erottamaan minua siskostani. Kyyneleet kohosivat silmiini. Minulla ja Noralla oli ollut rankkaa tuohon aikaan, Jem oli ihan pieni ja jouduimme pitämään hänestä kahdestaan huolta, koska Jack oli häipynyt Priscilian luo Portugaliin. Mutta silti, meillä oli ollut toisemme.
Ravistin päätäni ja paiskasin albumin kiinni. Katsoisin näitä kuvia kunnolla sitten, kun minulla olisi aikaa itkeä kunnolla.
-
Jes, jatkoa. <33
Meinasi tulla itku silmään lopussa. </3 Nättiä. :))
-
Mahtava luku jälleen kerta<3 loppu oli kyllä hieman haikea :'(
Jatkoa!
-
Aivan mahtavaa ! En keksi mitään muuta, tämä ficci on vaan niin täydellinen ! Nyt vasta alan kunnolla ymmärtää Sherryn ajatusmaailmaa ja alan itse asiassa pitää hänestä !
Jatkoa piaanh, olette hirviöitä kun pidätte meitä poloisia jännityksessä ;)
- Annabelle
-
Aah, ihanaa. Olin pitkään poissa koneelta, ja tähän oli tullut monta lukua lisää. Että minä rakastan tätä ficciä. Kaikki luvut olivat hyviä, mutta siellä oli muutama kohta joita en tajunnut. Voi tietenkin johtua kuumeestakín, ei sillä. Sherry on ihana hahmo, ja minusta hän on uskottava. Olen lukenut harvoja ficcejä joissa päähenkilö olisi noin inhimillinen. Ihanaa, että Edward on tuollainen kiltti, ainakin välillä. Ja voisin vaikka vannoa että olisin hänelle ihan yhtä vihainen kuin Sher jos hän lukisi ajatuksiani. :P.
Mutta joo. Eli yritin tuossa ylempänä selittää että tämä on loistava ficci, ja odotan innolla jatkoa. Ai niin muuten. Nyt kun ne on siellä Alaskassa niin tuleeko Tanya ja kump. mukaan kuvioihin?
-Jatkoa odottaen, Lyn
-
Ihanaa jatkoa on tullu... Ääh. Se meijän kone on vieläki sielä huollossa (meinasin kirjottaa sairaalasssa ^.^) joten sain luettua tän luvun vasta nyt ku oon koulussa. Ihana luku... Sherry on kyllä aika omituinen, mutta se kai kuuluu asiaan. En osaa kommentoida oikeen nyt kunnolla, mutta jatkoa tulemaan!
-
Nabi.:kiitti. Ja on Sher vähän outo. Kuuluu asiaan.
Lyn: kiva kun tulit taas kommentoimaan. Tanya ja kumppanit. Jees. Kyllä hekin pian tulevat mukaan kuvioihin.
Annabelle:kiitos. Mutta hei, minä pistän nytkin jatkoa todella nopeasti. Kun kuitenkin muistetaan, että minä olen minä (=hidas)
Idiela Cullen: Kiitos.
Suklaamurunen: kiitos.
11. Totuutta vai tehtävää
1946, Alaska, USA
Me olimme jotakuinkin kotiutuneet tänne jäämaahan. Emmett, Rose, minä ja Edward olimme kaikki olleet sitä mieltä, että tällä kertaa lukio saisi jäädä sikseen, joten täkäläiset luulivat meidän käyvän jotain sisäoppilaitosta. Toimiva vale. Se vain rajoitti liikkumista aika paljon, emme voineet mennä ihmisten ilmoille kun meidän luultiin olevan Kanadan puolella opiskelemassa.
”Tylsää”, minä valitin. ”Tylsää, tylsää, tylsää.”
Rosalie vilkaisi minua vihaisesti Emmetin sylistä. Me emme enää varsinaisesti olleet riidoissa, Rosy kiukutteli muuten vain. Kai häntä harmitti kun keskeytin heidän iki-ihanan suudelmansa, mutta minä nyt en vaan sattumalta pitänyt toisten nuoleskelun katselemista maailman parhaimpana viihteenä.
”Tehdään jotain kivaa”, minä jatkoin marisemista. ”Lähdetään vaikka kaupungille.” Lähin kaupunki, Wasilla oli vain muutaman kilometrin päässä ja sinne me emme voineet mennä, koska ihmiset alkaisivat ihmetellä. Toinen kaupunki Palmer oli kuitenkin mahdollisuus. Ihan kiva kalastajakylä sinänsä, mutta me emme melkein koskaan käyneet siellä. Lojuimme vain kotona päivät pitkät. Tylsää.
Emmett näytti innostuvan ideastani. ”Kaupungille? Mitä sanot Rose, lähdetäänkö?”
Rosalie näytti aika vastahakoiselta, mutta nyökkäsi silti. ”Kai se käy. Tarvitsen uudet kengät.” Hän käänsi katseensa portaikkoon, joka vei yläkertaan. ”Tuletko sinäkin Edward?”
Edward ilmestyi portaiden yläpäähän. ”Taidan tulla.”
Minä olin vähän hämmästynyt. Eikö Edward aikonutkaan istua taas yhtä päivää pianonsa ääressä soittamassa? Aikoiko hän itse asiassa tulla ulos huoneestaan?
Edward huokaisi. ”Kyllä Sher, ajattelin niin. Mutta tietenkin vain siinä tapauksessa, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan.”
”Ulos aivoistani”, minä kivahdin.
Edward pyöritteli silmiään ärsyttävän näköisenä. ”Minä ajan”, hän ilmoitti.
Palmerissa oli kaunista. Kerrankin maassa ei ollut lunta. Rosalie oli saanut kenkänsä ostetuksi ja istuimme nyt kuraisen rantatien varressa katselemassa satamassa olevia laivoja.
”Minneköhän tuo on menossa”, minä ajattelin ääneen ja osoitin suurta höyrylaivaa, joka oli parhaillaan irtoamassa laiturista. Minä olisin halunnut tuollaisen laivan mukaan joskus. Katsomaan vähän muitakin paikkoja kuin tylsän harmaata Amerikkaa. Olisi ihanaa päästä takaisin Portugalin lämpöön ja katsomaan Euroopassa olevia miljoonakaupunkeja, jotka olivat täynnä elämää.
”Neuvostoliittoon luultavasti”, Edward veikkasi. ”Rahtilaivoilla lähetetään sinne paljon metalleja. Siellä tarvitaan niitä.”
”Kommunistimaat ovat niin heikkoja”, Rosalie sanoi.
Kommunistimaat? Ketä kiinnosti? Politiikka oli suoraan sanottuna syvältä. Vaihdoin puheenaihetta. ”Jos te pääsisitte mihin tahansa paikkaan maailmassa, niin minne menisitte?” minä kysyin.
Rosalie irvisti. ”Mikä ajatusleikki tämä on? Ihan turhaa.”
Eikä ollut turhaa. Minua kiinnosti tietää. ”Älä sössötä Rosy, vaan vastaa”, minä napautin.
Rosalien ei tarvinnut kauaa miettiä. ”Pariisiin. Siellä on vaatekauppoja, kehittynyttä teollisuutta, Eiffel-torni…”
Vau, miksi minä en ollut yllättynyt? Tietysti Rosalie halusi Pariisiin. Pariisi oli kuulemma rakkauden kaupunki. Jatkoin seuraavaan. ”Entä sinä Emmett?”
”Minä menisin Rosalien mukaan Pariisiin”, Emmett virnisti. ”Hienoja hotelleja, joissa on isoja sänkyjä, joissa minä ja Rose voisimme…”
Rosalie tönäisi häntä väkivaltaisesti. ”Hiljaa mies”, hän komensi. ”Puhut asiattomia.”
Väänsin kasvoilleni kitkerän hymyn. Minä en halunnut katsoa Rosea ja Emmetiä yhdessä. He olivat sietämättömän rakastuneita ja onnellisia. Miksen minä ollut voinut saada sitä, mitä heillä oli? Elämä oli epäreilua.
Käänsin katseeni Edwardiin. Häntä tuskin kiinnostaisivat isot sängyt tai vaatekaupat.
Edward tuijotti merelle mietteliäänä. ”Minä olen aina halunnut käydä Saksassa”, hän myönsi. ”Mutta ottaisin kyllä vastaan matkan myös Islantiin.”
Suuni loksahti auki. ”Mitä? Sehän on melkein yhtä pohjoisessa kuin tämä.” Uskomatonta. Kuka tyhmä muka haluaisi ikuiseen kylmyyteen, kun tarjolla oli myös kuumaa ja aurinkoista? ”Teillä on kaikilla ihan tyhmät toiveet”, minä pihahdin. Pomppasin pystyyn kivituolilta. ”Täällä on kylmä. Mennään tuonne vastapäiseen kahvilaan.”
Sisarukseni suostuivat mukisematta ja kävelimme rauhallisesti tien yli kahvilan ovelle. Siinä oli joukko paikallisia nuoria, jotka tukkivat oviaukon törkeästi.
”Anteeksi, pääsemmekö tästä?” Emmett kysyi tummahiuksiselta tytöltä hurmaavasti hymyillen.
Koko teiniporukka kääntyi katsomaan meitä. Emmetin vaikutus itse tyttöön oli yököttävä. Hän heilautti hiuksensa taakse ja räpytteli silmiään omasta mielestään kai kauniisti. ”Olen pahoillani”, hän sanoi käytännössä kehräten. Hän ojensi kätensä Emmetille. ”Minä olen Ira Beek.”
Rosalie sihisi hiljaa. Yllätys, yllätys hän ei pitänyt tytöstä. Jos minä olisin ollut Rose, niin en olisi ollut huolissani. Alaskalaiset olivat liian tyhmiä hurmaamaan ketään.
Emmett kätteli tyttöä huvittuneena. ”Emmett Cullen. Pääsemmekö nyt ohi?”
”Ai, tietenkin”, Ira sanoi, muttei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. ”En ole nähnyt teitä täällä ennen. Oletteko käymässä täällä vai…?”
”Olemme”, Emmett sanoi. ”Tässä ovat veljeni Edward, siskoni Sherry ja tyttöystäväni Rosalie.”
Ira näki nyt Rosalien ensimmäistä kertaa ja hymy valahti pois hänen kasvoiltaan. Tyttö taisi tajuta aika nopeasti, että hänellä ei ollut Emmetin suhteen mitään mahdollisuuksia, sillä hän kääntyi suoraa Edwardin puoleen. ”Hei”, hän kujersi.
”Hei”, Edward vastasi jokseenkin jähmeästi. Minä hymyilin viekkaasti. Jos tuo Ira Beek saisi Edwardin lämpenemään niin ostaisin hänelle mitalin.
Toinen tyttö astui eturintamaan Iran vierelle ja kätteli hänkin Edwardia. ”Terve, minä olen Katre Sold. Hei kuulkaa, jos aiotte olla kaupungissa vielä illallakin, niin tulkaa ihmeessä meille. Siellä on tänä iltana tosi kivat bileet.”
Silmäni syttyivät. Minä rakastin juhlia. ”Kotibileet vai? Onko teidän vanhemmat kotona.”
Katre nauroi. ”Eivät. Tuletteko?”
Nyökkäsin. Vihdoinkin jotain hauskaa. ”No taatusti. Saadaanko me osoite?”
Katre veti taskustaan kynän ja paperilappusen ja raapusti sille osoitteen. ”Tässä”, hän sanoi ja ojensi lapun minulle. ”Nähdään kello kahdeksalta.”
Minä nappasin lapun ja hymyilin iloisesti Katrelle samalla kun Edward työnsi minua kahvilan ovia kohti.
Sisällä puhkesi meteli. Tai no, meteli ja meteli. Sisarukseni puhuivat niin hiljaa, ettei kukaan ihminen voinut kuulla häntä.
”Mitä hittoa sinä oikein teet?” Edward murisi.
”Oletko sinä ihan tyhmä?” Rosalie sähähti.
Emmett katsoi minua ihmetellen. ”Etkai sinä ollut tosissasi?”
Emmetin kysymys oli asiallisin, joten vastasin vain siihen. ”Tietty olin. Minä en ole ollut ikuisuuksiin muualla kuin kotona. Mikä teidän ongelmanne oikeni on, ettekö osaa pitää yhtään hauskaa?”
”Kaikkien käsitys hauskuudesta ei ole nuorten kotibileet, jonne naapurit soittavat takuuvarmasti poliisit”, Edward huomautti kyynisesti.
Kohautin olkapäitäni. Edward oli tyhmä. ”Ainahan me voimme liueta tiehemme, jos kytät sattuisivat tulemaa.”
”Sinulla ei kanssa liiku mitään päässä”, Edward huokaisi.
Jestas, mikä heitä vaivasi? Edward oli kyllä normaalistikin mäntti, mutta nyt hän oli oikein super mäntti. ”Miksi ei?” minä kysyi. ”Siellä ei ole meille mitään vaaraa ja bileet ovat taatusti kivat.”
Rosalie, Emmett ja Edward eivät keksineet tarpeeksi hyviä perusteluja sille, miksi meidän ei kannattaisi mennä bileisiin, joten kahdeksan aikaan illalla seisoimme Katren kartanon edessä kolkuttamassa oveen.
Katre tuli avaamaan. ”Te tulitte”, hän huudahti iloisena. ”Käykää sisään.”
Me astelimme Katren perässä sisälle Siellä hovimestari, jonka nimilapussa luki Sebastian, oli valmiina ottamaan takkimme. Miksi meillä ei ollut palvelijoita?
Päästyämme eroon päällysvaatteistamme menimme seuraavista kaksoisovista sisään ja saavuimme suureen halliin.
Koko huone oli täynnä ihmisiä. Keskelle lattiaa oli raivattu avoin tila, jolla pyörähteli tanssimassa lukuisia pareja kovalla soivan musiikin tahtiin. Seinällä oli kangas, jossa pyöri Romeo ja Julia. Ihan niin kuin elokuvateatterissa. Minä halusin samanlaisen.
Nauroin ääneen. Siitä oli pitkä aika, kun viimeksi olin saanut maistaa kunnon juhlat. Meidän pitäisi tehdä tälläistä useammin.
Emmett virnisti Rosalielle ja ojensi kätensä kumartaen. ”Saanko luvan, oi kaunis Juliani?”
”En minä ole Julia”, Rosalie sanoi ja antoi Emmetin johdattaa hänet tanssilattialle.
Minä ja Edward löysimme sohvan ja valtasimme sen nopeasti. Edward ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä. ”Tämä on älytöntä”, hän mutisi.
Minä koetin olla välittämättä hänestä ja tähyilin tarjoilupöydän suuntaan. ”Tällaisissa juhlissa juomat ovat tärkeimpiä”, minä huomautin pettyneenä. ”Ja me emme voi ottaa niitä. Inhottavaa.”
Edward ei ehtinyt vastata, sillä Ira Beek ilmestyi tyhjästä meidän eteemme. ”Hei Edward”, hän kihersi. ”Lähdetkö tanssimaan?”
Edward pahoitteli ja kieltäytyi kohteliaasti. Idiootti. Hän ei todellakaan osannut pitää hauskaa.
”Miksi sinä et mennyt”, minä kysyin Iran häivyttyä loukkaantuneen näköisenä. ”Hän on varmaan ihan hyvä tanssia.”
Edward irvisti. ”Tuo tyttö on kamala kana.”
Pah. Ihan kuin täällä siitä olisi kyse. Ira oli ehkä tyhmä, mutta ihan nätti. Edward ei osannut tarttua tilaisuuteen. Aikoiko hän istua koko juhlien ajan koristeena sohvalla?
”Minä en muistaakseni halunnut tänne”, Edward huomautti.
”Et olisi sitten tullut!”
”Kuka sinun perääsi sitten katsoisi.”
Minä inhosin tuota isovelisyndroomaa, jonka Edward ja Emmett joskus saivat. Osasin kyllä pitää huolen itsestäni. Olin vastaamassa Edwardille jotain napakasti, mutta samassa tunsin koputuksen olkapäälläni.
Vieressäni seisoi joku angloamerikkalaisen näköinen poika. Minä tuijotin häntä kysyvästi.
Poika hymyili. ”Tuletko tanssimaan?” hän kysyi.
Tietenkin minä suostuin. Pojan vetäessä minut väkijoukkoon katsoin taakseni ja näin Edwardin muodostavan suullaan sanat ’älä tee mitään typerää’.
Että minä vihasin häntä.
En muistanut, koska minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Tanssin varmaan kymmenen eri pojan kanssa, enkä uhrannut ajatustakaan sisaruksilleni. Vasta kun suurin osa vieraista oli jo lähtenyt, Katre keskeytti minun ja Rick nimisen pojan tanssin.
”Rick, Sherry, tulkaa tänne!” hän huusi huoneen toiselta puolelta. ”Nyt alkaa todellinen hauskuus!”
Katren ympärille oli kerääntynyt kuuden ihmisen joukko. Edward, Emmett ja Rosaliekin olivat siellä, tuijottaen epäluuloisesti kättä, jota Katre heilutteli innoissaan.
”Mitä nyt?” Rick kysyi.
”Nyt”, Katre sanoi dramaattisesti. ”Me palaamme totuutta vai tehtävää.”
Yökkäsin. Minä en ollut koskaan tykännyt tästä pelistä. Siinä joutui aina tekemään kaikkea inhottavaa ja ihmiset aina antoivat minulle kamalimmat tehtävät.
Vilkaisin sisaruksiani anovasti. Nyt voisin vaikka lähteäkin kotiin. Emmetin kasvoilla oli kuitenkin sellainen virne, etten uskonut meidän pääsevän pois vielä vähään aikaan. Istuin huokaisten Rickin viereen lattialle.
Katri esitteli nopeasti meidät kaikki toisillemme. Paikalla olivat Ira, Rick, Katre, minä, Emmett, Rose, Edward, Thomas ja Sofie. Sitten Katre sanoi: ”Minä saan kysyä ensimmäisenä. Ira, totuus vai tehtävä?”
Ira vilkaisi meitä muita empien. ”Totuus”, hän päätti lopulta.
Katre hymyili voitonriemuisesti. ”Silloin kun olimme Thomasilla, niin etkö se ollutkin sinä, joka tunki sen kissan kylpyammeeseen?”
Ira vilkaisi Thomasia syyllisen näköisenä ja nyökkäsi vaisusti.
Reaktio oli välitön. Rick, Katre ja Sofie purskahtivat nauruun ja Thomas pomppasi pystyyn ja alkoi huutaa Iralle kurkku suorana. Minulla ei ollut hajuakaan, mistä oli kyse, mutta asiasta oli ilmeisesti aikoinaan noussut aika iso meteli.
Lopulta Thomas otti Iran vuolaat anteeksipyynnöt vastaan ja istui alas happaman näköisenä Ira huokaisi. ”Okei… Hmm… Edward? Totuus vai tehtävä?”
Edward havahtui ja vastasi enempiä ajattelematta: ”Tehtävä.”
Huomasin Katren viittovan Iralle innokkaasti. Osoittavan ensin Edwardia ja sitten omia huuliaan.
”Hyvä on Katre”, Ira huokaisi. ”Edward, suutele Katrea.”
Minä kikatin ääneen. Oliko Edward koskaan suudellut yhtäkään tyttöä? Tämä oli koomista. Edward näytti ihan joltain murhaan tuomitulta vangilta kumartuessaan painamaan nopean suukon Katren huulille. Katre näytti olevan ekstaasissa. Lopetettuaan Edward irvisti. ”Minä valitsen Sofien. Totuus vai tehtävä?”
”Tehtävä”, Sofie sanoi heti.
”Mene Sebastianin luo esittäen humalaista ja kysy, voiko hän lainata viinikellarin avaimia”, Edward käski kyllästyneenä.
Vau. Hän tosiaan osasi pelata tätä peliä. Missäköhän hän senkin oli oppinut? Ihmiselämässään Edward oli ollut täydellinen nössö. Ja totuus ja tehtävä oli varmasti raamatun mukaan syntiä.
Edward mulkaisi minua nopeasti ja katsoi sitten Sofieta odottavasti.
Sofie haukkoi henkeään. ”Et voi olla tosissasi!”
”Kyllä minä olen.”
Sofie vilkaisi Katrea anovasti. ”Teidän vanhemmat eivät päästä minua enää ikinä teille, jos he kuulevat tästä.”
Katre nauroi. ”Minä pelottelen Sebastianin hiljaiseksi, älä huoli.”
Sofie yritti vielä hetken löytää jonkun pakokeinon, mutta hyppeli sitten huokaisten portaat ylös palvelusväen huoneille. Me muut piilouduimme kulman taakse katsomaan kun hän koputti ensimmäiseen oveen kovasti.
Sebastian, Katren vanhempien hovimestari tuli avaamaan. Hänellä oli yövaatteet päällä ja viikset roikkuivat väsyneesti alaspäin. Mies oli selvästi ollut nukkumassa. ”Mikä hätänä Sofie-neiti?” hän kysyi äreänä.
”Hei Sebashtian”, Sofie mongersi paikallaan huojuen. ”Meilthä loppuivath juotavath… shaanko khellarin avaimeth?”
Pah, tyttö ei taatusti ollut ikinä ollut humalassa. Hän ei kuulostanut yhtään aidolta.
Sebastian tuijotti Sofieta epäuskoisesti. ”Neiti hyvä, tämä on pöyristyttävää. Olette tässä talossa vieraana ja teillä on otsaa tulla pyytämään alkoholia.”
”Nhiin…” Sofie sanoi ja lähti huojumaan poispäin kuin mikäkin vanhus. ”Antheeksi.”
Sebastian pudisteli päätään ja sulki oven. Katre ja Ira puhkesivat äänettömään nauruun. Syytä e älynnyt, sillä minusta Sofien esitys ei ollut todellakaan ollut mitenkään hauska. Säälittävä ennemminkin.
Sofie tuli luoksemme kasvot hehkuvan punaisin. ”Katre, teidän vanhemmat tappavat minut.”
Katre kohautti olkiaan. ”Kyllä sinä selviät. Kenet otat?”
Sofie valitsi Emmetin. ”Totuus vai tehtävä?”
Kappas vaan Emmett näytti innostuneelta. ”Minä otan aina tehtävän. Halua, mitä ikinä haluat, niin minä teen sen.”
Sofie virnisti. ”Hyvä. Minä haluan, että sinä juot koko pullon viinaa”, hän sanoi.
Emmetin ilme oli näkemisen arvoinen. Sofie tietenkin halusi vain, että Emmett tulisi humalaan. Hän ei tietenkään voinut millään arvata oikeaa syytä Emmetin järkytykseen. Nimittäin sitä, että vampyyrin suussa alkoholi maistui ihan hiton pahalta.
Minä en olisi suostunut. Olisin käskenyt likan painua helvettiin tai keksimään paremman tehtävän. Emmett taisi kuitenkin pitää sääntöjä arvossa ja nyökkäsi nielaisten.
Katre kiikutti Emmetille ison pullon vahvaa viinaa anteeksipyytävästi hymyillen. ”Älä oksenna”, hän varoitti ja katsoi Emmetin inhoavaa ilmettä kiinnostuneena. ”Anna mennä.”
Minä tunsin pienoista vahingoniloa nähdessäni Emmetin kärsimyksen. Mitäs ei ollut suostunut häipymään, ennen kuin tämä peli alkoi. Oma syynsä. Nyt hänen olisi pakko kieltäytyä.
Emmett nosti pullon huulilleen ja ällistyksekseni tosiaan joi sen tyhjäksi pysähtymättä kertaakaan vetämään henkeä. Lopetettuaan hän irvisti ja ravisti päätään. ”Hyvä on. Sherry, totuus vai tehtävä?”
Miksi minä? Minä vihasin tätä peliä. Ja vihasin Emmetiä. Ja koko maailmaa. Valitsin helpomman vaihtoehdon. ”Totuus.”
”Kuinka monen pojan kanssa olet nukkunut samassa sängyssä?”
Minä vilkaisin häntä moittivasti. Emmett tiesi, että lista oli pitkä. Aloin miettiä. Marcos tuli tietenkin ensimmäisenä mieleen. Sitten oli Peter Macmil ja Simon Brooklyn ja Walter Carlsson ja Rico La Verda ja… tajusin, etten muistanut loppujen nimiä. Olinko joskus ollut Patin kanssa? Olin varmaan. Entä Marcosin parhaan kaverin Casin? Joo, olin, humalassa. Sitten oli vielä ainakin Necedahin Tom... ja luultavasti lukuisia muita. Pudistin päätäni Emmetille. ”En minä osaa laskea.”
Emmett kohotti kulmiaan. ”Niin monta vai?”
Löin häntä. ”Sanotaan vaikka, että heitä oli kolme. Katre, totuus vai tehtävä?”
Katre ei ehtinyt vastata kun kuulimme ulko-oven käyvän. Katre piiloutui Sofien selän taakse. ”Voi ei”, hän kuiskasi. ”Minun vanhempani. Heidän piti tulla vasta huomenna. Häipykää äkkiä keittiön ovesta.”
Hitto, tyttö oli sanonut, etteivät hänen vanhempansa olleet kotona. Valehtelija!
Juoksimme varjoja pitkin keittiöön, kuin mitkäkin varkaat. Minä irvistin. Katre oli aika surkimus, kun ei saanut edes pidettyä vanhempiaan poissa kotoa. Hän oli varmaan suunnitellut tämän, ettei joutuisi valitsemaan nolon totuuden ja tappavan tehtävän väliltä. Kostaisin tämän vielä.
Saapuessamme keittiön ovelle salista kuului kova karjahdus.
”KATRE! MITÄ TÄÄLLÄ ON TAPAHTUNUT?” joku huusi.
Me häivyimme hyvän sään aikana.
A/N: Tiedättekö mistä tykkäisin? Kommentista!
-
Jeij! Jatkoa on tullut! Kone tuli eilen huollosta, mutta sisko valtas sen koko illaks... Noh, mahtavaa pidän edelleen kirjoitus tyylistäsi ja siitä miten Sherry asiat kokee... Kivaa ku se ajattelee vähän mitä vain ja Edward kuulee ne *gjeh gjeh* jatkoa? ;)
-
En kommannut edellistä lukua, mutta tämän kommentoin ;) Olisin ehdottomasti halunnut tämän luvun jatkuvan, tuo Totuus ja Tehtävä oli erittäin mielenkiintoinen, sitä olisi ollut kiva lukea lisää. Ei luku varmaan ollut tavanomaista lyhyempi, mutta jotenkin se vain tuntui lyhyemmältä. Olisin toivonut ehkä hieman lisää kuvailua, mutta muuten kaikki oli ihan kohdallaan. Paitsi että tuntui hieman siltä, että tapahtumat olis menny vähän liian nopeasti. Toivon, että Sherryn ja Edwardin välille tulisi jotain sutinaa, heistä tulisi kiva pari ;D Olisi myös kiva saada lisää toimintaa, sitä kaipailisin :D Kiva luku oli, mukava lukuelämys. Laitathan jatkoa pian? Ja anteeksi hieman lyhyestä kommentista, mutta, kiitos kovasti tästäkin luvusta ;D
-
Hehe :D
En ihan oikeasti keksi muuta kommentoitavaa, tää vaan on niin loistava ficci ! Pitäisi varmaan kohta alkaa kirjoittelemaan hippasen pidempiä kommentteja, ensi osaa lupaan kommentoida kunnolla !
Mutta. Jatkoa pian ?
- Annabelle
-
Tää on niiiiiiin hyvä! : DD En osaa rakentavaa palautetta antaakkaan. : ))
Jatkoa odotellessa:
~Suklaamurunen
-
Ihan offina nyt pistän tänne että siirryn lukemaan tätä tänne foorumille ;>
Tiiät mun kommentit jo vuotiksesta.
Kirjoittele lisää ;>
-liebeh
-
Liebeh: Asia selvä:)
Suklaamurunen: kiitti
Annabelle: kiitos paljon
Kuurankukka: Kiitos. Totuus ja tehtävä onnistunut? Oho. Koska minusta tuntui koko ajan, etten siis osaa yhtään kirjoittaa sitä. Se on myös syy siihen, että se loppui niin lyhyeen. Sher ja Edward... valitettavasti turha toivo. Sherrylle on varattuna ihan joku muu ja minä uskon niin horjumattomasti IC-parituksiin, etten uskalla mennä muuttelemaan niitä. Sorry.
Nabi: kiitti:D
A/N: Osa ei-tapahdu-mitään. Tarkoittaa sitä, että tämä ei suurimmalta osin vie juonta eteenpäin millään tavalla. Paitsi lopussa. Ihan lopussa. Joudutte siis odottamaan seuraavaa osaa, valitan. Ai juu, ja tämä on ly-hyt.
12. Myrskyn jälkeen on poutasää
1946, Alaska, USA
Telkkari ei toiminut kunnolla. Kuva pätki aivan järkyttävällä tavalla ja ääni särähteli ikävästi enkä kuullut melkein sanaakaan sieltä tulevasta elokuvasta, the Jazz Singeristä. Mulkaisin kiukkuisena ikkunasta pimeään yöhön. Kaikki oli tuon kamalan myrskyn syytä. Minä vihasin ukkosta. Siitä kuului hirveä ääni ja salamat halkoivat taivasta kuin mitkäkin piruntappajat.
Äänekäs jyrähdys sai minut pomppaamaan puoli metriä ilmaan ja nostatti kyyneleet silmiini. Pyyhkäisin ne pois kiukkuisena. Ei minulla ollut hätää. Olin täysin turvassa neljän lujan seinän takana. Mikään ei vahingoittasi minua. Minä selviäisin tästä. Minä pystyisin tuijottamaan salamoita vapisematta kuin hirttopaikalle asteleva vanki. Minä—
Ulkona välähti kirkas salama ja samaan aikaan kuului uusi jyrähdys. Minä yritin olla kirkumatta, mutta huuliltani purkautui silti pieni huuto. Painoin kädet tiukasti korvilleni ja yritin ajatella jotain muuta. Vaikka hiekkarantaa. Tuulessa heiluvia palmuja. Merta.
Yhtäkkiä huoneessani kirkkaana palavat lamput sammuivat. Telkkari räsähti pari kertaa ja pimeni sitten sekin. Vilkaisin kattoa silmät pelosta laajenneina. Sähkökatkos. Se tästä vielä puuttuikin. Mitä jos katto nyt sortuisi? Mitä jos hautautuisin talon raunioihin, enkä pääsisi ikinä pois? Mitä jos taloon iskisi salama ja tämäkin talo palaisi tuhkaksi? Tai mitä jos—
”Sinä tosiaan pelkäät ukkosta, etkö pelkääkin?”
Säpsähdin kuullessani äänen huoneeni ovelta. En ollut kuullut sen aukeavan.
”Edward”, minä totesin jääkylmällä äänellä. Taas tuo ääliö oli salakuuntelemassa ajatuksiani. ”Mene pois.”
Edward ei ollut kuulevinaan, nojasi vain rennosti ovenkarmiin ja hymyili. Erotin hänen kasvonsa heikosta valosta huolimatta hyvin. Ne loistivat valkeina tummaa puupaneelia vasten. Edwardin kasvoilla oli ilme, jonka minä olisin ilman muuta tulkinnut ivalliseksi, jollei hän olisi näyttänyt niin mietteliäältä.
”Mitä sinä haluat”, kivahdin epäystävällisesti. Minä en ollut mitenkään erityisen hyvällä tuulella. Myrsky hermostutti minua ja sitten tuli vielä Edward häiritsemään. Kenellä tahansa olisi mennyt hermot.
”Tule alakertaan Sher”, Edward huokaisi. ”Ei sinun ole mitään järkeä istua täällä yksin pimeässä.”
Just. Miksi häntä edes kiinnosti? Minä istuisin täällä pimeässä vaikka koko yön, jos minua huvittaisi. Mutta kieltämättä; ei minua huvittanut. Salamoilla valaistu huone oli karmiva.
Tuhahdin äänekkäästi ja livahdin Edwardin ohi ovesta ulos luomatta häneen katsettakaan.
Käytävässä oli sysipimeää. Mistään ei päässyt sinne valoa ja jouduin haparoimaan tieni alakertaan käytännössä sokeana. Kuulin Edwardin kevyet askeleet takanani, kun hän seurasi minua portaikkoon.
Carlisle oli parhaillaan sytyttämässä kynttilöitä olohuoneeseen. Takkakin oli päällä, joten minun huoneeseeni verrattuna ruskeat nahkasohvat suorastaan kylpivät pehmeänoranssissa valossa.
Istuin Esmen syliin sohvalle. ”Minulta jäi The Jazz Singer kesken”, valitin itku kurkussa. ”Olen aina halunnut nähdä sen.”
Esmen kasvot olivat aidosti myötätuntoiset. Hän halasi minua tiukasti. ”Näetkin vielä”, hän vakuutti.
Edward jäi nojaamaan sohvan selkänojaan. ”Pelataanko shakkia?” hän kysyi viattoman oloisesti.
Mulkaisin häntä epäuskoisena. Edward vielä kuvitteli, että joku suostuisi pelaamaan hänen kanssaan. Turha luulo. Eri asia olisi tietenkin, jos tässä talossa ei asuisi tunkeilevaa ajatustenlukijaa, joka halusi tietää kaiken.
”Sherry, minä en voi sille mitään. Ajattelisit hiljempaa, jollet halua minun kuulevan”, Edward sanoi.
Kasvoni tummenivat raivosta. Miten Edward kehtasi väittää, että se oli minun syyni, että hän salakuunteli ajatuksiani. Paskamaista.
”Minä en voi vain sulkea korviani siltä mitä sinä ajattelet”, Edward jatkoi. ”Luuletko sinä, että minua huvittaa kuunnella miten valitat koko ajan ja kiroat koko maailmaa, vain koska joku pikku asia ei sovi omiin suunnitelmiisi. Sinä olet uskomattoman itsekeskeinen.”
”Edward!” Esme huudahti kauhistuneena. Hän sanoi Edwardille varmasti jotain muutakin, mutta sitähän minä en kuullut. Vain Edward erotti ääneen lausumattoman viestin.
”Hyvä on”, hän huokaisi. ”Pyydän anteeksi, Sherry.”
Jep. Hän oli varmasti oikein pahoillaan. Edward oli maailman inhottavin, tyhmin ja paskamais—
Ajatukseni jäi kesken, kun ulkoa kuului taas korvia vihlova jyrähdys. Kasvoni valahtivat vitivalkoisiksi ja kyyneleet nousivat taas silmiini. Kamala ilma.
Carlisle vilkaisi kalpeita kasvojani otsa rypyssä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kostutin huulia kielelläni. En ollut ihan varma siitä, pystyisinkö puhumaan. ”Joo. Minä vain… minä en pidä ukkosesta”, sanoin käheästi.
Carlisle näytti yllättyneeltä. ”Tuota minä en tiennytkään.”
Tietenkään hän ei tiennyt sitä. En ollut erityisemmin välittänyt puhua asiasta.
”Onko siihen joku syykin”, Edward kysyi uteliaana.
”Siihen etten halua puhua asiasta vai? On! Se etten halua sinun tunkevan nokkaasi minun ajatuksiini”, minä sanoin pisteliäästi.
Edward pyöräytti silmiään kyllästyneenä. ”Tarkoitin kyllä itse asiassa sitä, että miksi sinä pelkäät ukkosta?”
Pelkään? Naurettavaa, en minä ukkosta pelännyt. Minä vain inhosin sitä. Ikkunassa välähtävä salama sai minut taas kavahtamaa taaksepäin. Hyvä on. Pelkäsin ukkosta. Vähän. Olin pelännyt sitä niin kauan, kun saatoin muistaa. Tarvitsinko siihen muka jonkin syyn?
”Hiljaa Edward”, minä sähähdin. ”En rupea selittelemään tekemisiäni sinulle!”
Edward väänsi kasvoilleen tuskaisan irvistyksen. ”Omapahan on ongelmasi.”
Minä en välittänyt hänestä, vaan painoin kyyneleiset kasvoni Esmen olkapäähän. Myrsky menisi ohi. Se meni aina ohi.
Seuraavana aamuna kaikki näytti paljon valoisammalta. Aurinko paistoi ja ilma oli todella kuuma – ottaen siis huomioon, että tämä oli Alaska. Minä sipsuttelin iloisena takapihalle, missä Emmett ja Rosy makasivat vierekkäin nauttimassa auringosta. Heidän ihonsa kimmelsivät kilpaa auringonvalossa ja Rosalien kirkas ääni sekoittui Emmetin matalaan nauruun.
Edward istui vähän sivummalla lukemassa jotain kirjaa. Hän näytti täysin keskittyneeltä siihen, mutta minua ei haitannut häiritä, joten istuin notkeasti risti-istuntaan hänen vierelleen ja vilkaisin, mitä hän luki.
Kirjan nimi sai minut purskahtamaan nauruun. ”Dracula? Oletko tosissasi.”
Edward kohotti katseensa vinosti hymyillen. ”Täytyyhän minun tutustua meidän historiaamme”, hän sanoi juhlalliseen sävyyn. Tämä on merkkiteos. Sinunkin pitäisi kokeilla.”
Pah. Minä olin lukenut Draculan jo vuosia sitten. Ihan hyvä kirja sinänsä, mutta minä arvostin periaatteesta enemmän elokuvia. ”Draculassa kaikki menee ihan väärin”, minä huomautin. ”Jos minä osaisin muuttua lepakoksi, niin olisin lentänyt pois täältä jäämaasta jo kauan sitten.”
Edward osoitti taivaalla paahtavaa aurinkoa ja sitten lyhythihaista puseroani ja hamettani. ”Jäämaasta? Näyttääkö tämä sinusta jäämaalta?”
No, ehkei näyttänytkään juuri nyt. Mutta sitten kun tulisi taas talvi… voi, sitten saisimme jäätä ja lunta ihan riittämiin. ”Katso nyt Rosea ja Emmetiä”, minä sanoin pirullisesti hymyillen. ”Niin onnellisia, niin tiiviisti yhdessä.”
Edward vilkaisi minua kummastuneena.
”Tunnelma alkaa käydä vähän liiankin kuumana, jos ymmärrät, mitä minä tarkoitan”, jatkoin merkitsevään sävyyn.
Edward joko arvasi suunnitelmani, tai sitten hän oli taas urkkimassa ajatuksiani, mutta joka tapauksessa hän voihkaisi kuuluvasti. ”Sinuna jättäisin väliin”, hän neuvoi. ”Rosalie tappaa sinut, jos sotket hänen hiuksensa.”
Nyrpistin nokkani halveksivasti. Rosalietako tässä pitäisi alkaa pelätä? Tuskin. Hän olisi varmaan vain iloinen, kun sai ilmaisen viilennyksen.
Hipsin Edwardin varoittavasta katseesta huolimatta talon vierellä olevan valtavan vesisaavin luo. Viimeöinen sade oli täyttänyt saavin kokonaan.
Otin saavin vierestä ämpärin ja täytin sen vedellä piripintaan. Sitten hiivin varovasti suudelmaan syventyneiden Rosalien ja Emmetin viereen
Vesi roiskahti suoraan Rosen ja Emmetin kimmeltäville kasvoille. Minä olin tikahtua nauruun, kun he hypähtivät pelästyneinä kauemmas toisistaan.
”Sherry!” Rosalie kirkaisi raivostuneena. Hän katsoi epäuskoisena valkoista puseroaan, johon vesi hiljaa imeytyi. ”Senkin…”
Rosalie ei pystynyt raivoltaan sanomaan enempää, vaan tönäisi Emmetiä nyrkillään. ”Mene kostamaan sille”, hän komensi.
Emmett virnisti hyväntuulisena. ”Loistavaa. Haluatko kastua, Sher?”
Pudistin päätäni ja väläytin ilkikurisen hymyn. ”Kiitos ei. Rosalie näyttää sen verran kamalalta hiukset märkinä, ettei minun tee mieli koettaa.”
Emmett ei paljoa puheistani välittänyt vaan kaappasi minut syliinsä ja kantoi minut talon vierustalle, sen saman vesisaavin luokse ja yhtään varoittamatta tiputti minut saaviin. Kirkaisin kuuluvasti, ennen uppoamistani syvään veteen.
Saavissa oleva vesi oli yllättävän kylmää. Se kietoutui ympärilleni uskomattoman pehmeänä, silkkisenä, jähmettävänä—
Edward veti minut pinnalle. Olin huomaamatta jäänyt saavin pohjalle.
”Oletko hengissä”, hän kysyi huolestuneena. Nyökkäsin ja hän jatkoi: ”No oliko hauskaa?”
En vastannut vaan olin nousevinani ylös. Näin silmäkulmastani Rosalien tyytyväiset kasvot. Kai hän oli iloinen, kun minäkin olin märkä. Virnistin hänelle kieroon sävyyn ja tartuin salavihkaa vipuun, josta sai kasteluletkun päälle ja väänsin sen täysille. Nostin letkua ja kirkas vesi suihkusi ryöppyinä Edwardin päälle.
Edward näytti hetken ällistyneeltä, mutta sieppasi sitten letkun kädestäni. ”Etkö sinä kastunut vielä tarpeeksi”, hän kysyi virnistäen ja käänsi letkun minua ja Emmetiä kohti.
Minä kikatin äänekkäästi ja hyppäsin Edwardin niskaan kääntäen vesiletkun suuntaa. Pisarat lensivät kaarena suoraan päin Rosalieta, joka väisti nauraen ja sujahti Emmetin selän taakse piiloon.
”Huono tähtäämään”, hän supatti suupielestään minulle ja osoitti Edwardia.
Oikeassahan hän oli. Edwardin tähtäystaidot olivat kuin suoraa jostain Marsista.
Edward heitti letkun syrjään. ”Kiitos paljon, Rosalie, Sherry”, hän sanoi happamasti.
Me vilkaisimme toisiamme naurua pidätellen. Tälläistä elämän kuului olla. Auringonpaistetta ja viileää vettä. Täydellistä.
Jouduin muistuttamaan itselleni, että vihasin aurinkoa. Ja sen valoa. Se oli kamala.
Edward katsoi minua ja kohotti kulmiaan. ”Onnistuuko tuo?”
”Ai niin mikä?”
”Itsesi vakuuttaminen siitä, että valo on kamalaa?”
Revin maasta vähän ruohoa ja heitin häntä sillä. Edward ei sitten osannut ollenkaan pitää huolta omista asioistaan. Heittäydyin märälle ruoholle, jaksamatta olla vihainen Edwardille. Halusin vain nauttia harvinaisesta lämmöstä. Suljin silmäni raukeana. Ihana kesä.
Heräsin siihen, että ylleni ei yhtäkkiä enää paistanutkaan aurinko. Varjot olivat liikkuneet ja pidenneet uneni aikana niin, että nyt melkein koko takapihamme oli varjossa. Värähdin. Huh, ulkona alkoi tosiaan olla kylmä. Missäköhän Rosalie, Emmett ja Edward olivat?
Kömmin pystyyn ja tassuttelin kissamaisin liikkein sisälle.
”Haloo!” minä huusin. ”Onko täällä joku?”
Mitään vastausta ei kuulunut. Kurkistin keittiöön. Pöydällä oli lappu, johon oli kirjoitettu Esmen siistillä käsialalla viesti.
Sherry
Minä ja Carlisle, Emmett ja Rosalie lähdimme metsästämään
Edward on kaupungissa, mutta hänen pitäisi tulla pian.
Nauti hiljaisuudesta.
Esme
Minä otin riemuissani pari tanssiaskelta. Mahtavaa, kerrankin edes minuutti omaa rauhaa. Minä voisin tutkia Rosen vaatekaappia, tuijottaa olohuoneen televisiota ja mikä parasta: ajatella rauhassa, ilman pelkoa siitä, että joku utelias isoveli sattuisi kuulemaan.
Hyppelin suu korvissa Rosalien ja Emmetin huoneeseen. Rosylla oli paljon isompi vaatekaappi ja varmaan kuusi kertaan enemmän vaatteita kuin minulla. Ihan epäreilua. Huomaisikohan Rose, jos pöllisin pari mekkoa. Ei varmaan.
Aloin penkoa Rosalien vaatekaappia hyräillen itsekseni jotain Edwardin säveltämää kappaletta. Musiikki oli sinänsä ihan kiva, mutta se jäi inhottavasti päähän pyörimään. Edward oli varmaan tahallaan tehnyt siitä sellaisen. Ihan hänen tapaistaan.
Sormeni osuivat yhtäkkiä silkkiseen kankaaseen. Vedin sen esiin tutkiakseni sitä tarkemmin ja hämmästyin huomatessani, että se oli Rosalien hääpuku. Ei tietenkään se, joka päällään hän oli tappanut Roycen, vaan toinen. Rosen ja Emmetin häissä käytetty. Pitsihihat olivat käsittääkseni maksaneet maltaita ja muistin kuulleeni, että silkki oli kotoisin jostain ulkomailta. Tietysti. Rosalie halusi aina parasta.
Väänsin suuni kitkerään hymyyn. Puku oli nätti, myönsin sen. Valkoinen silkki näytti ihanalta ja sopi loistavasti Rosalien kuulaaseen ihoon. Rose oli saanut hienot häät.
Minäkin olisin voinut saada hienot häät. Jos vain olisin pysynyt ihmisenä. Ja jos olisin suostunut Marcoksen naurettavaan ideaan sadasta vieraasta ja Miltäköhän valkoinen silkki olisi näyttänyt minun päälläni?
Irvistin. Valkoinen ei todellakaan olisi sopinut minulle. Olin liian valoton persoona. Potkaisin kaappia vihaisena ja tungin puvun kovakouraisesti kaappiin. Kuulin kankaan ritsahtavan kovaäänisesti, mutten välittänyt siitä. Tuskin Rosalie tuota mekkoa kaipaisi. Loppujen lopuksi; häät olivat olleet ja menneet.
Kun jatkoin Rosalien kaapin penkomista katseeni osui toiseen mielenkiintoiseen vaatekappaleeseen. Mustaan jakkuun, jota olin aina himoinnut itselleni. Otin sen ulos kaapista.
Vedin sen päälleni ja käännyin katsomaan itseäni peilistä. Luoja, minä tosiaan halusin tämän jakun. Se oli minulle vähän iso, mutta istui loistavasti. Rosalie ei koskaan edes käyttänyt tätä. No, melkein koskaan. Harvoin.
Pelästyin kamalasti ulko-ovelta kuuluvaa koputusta. Eivät he vielä voineet tulla takaisin. Revin jakun nopeasti pois päältäni ja tungin sen kaappiini.
Matkalla ulko-ovelle yritin saada päähäni, miksi joku perheestäni koputtaisi oveen. Ei meillä koputettu, marssittiin vain tylysti sisään.
Ovella järjestin kasvoilleni viattoman hymyn. Minä en missään tapauksessa ollut käynyt Rosalien ja Emmetin huoneessa. Olin vain haahuillut ympäri taloa tylsistyneenä.
Avasin oven ja henkäisin järkyttyneenä. Siellä ei ollut Rosalieta, Emmetiä, Carlislea tai Esmeä. Eikä Edwardia. Eikä ketään kylän ihmistä. Ei ketään, jonka tuntisin.
Oven takana seisoi viisi valkeaihoista vampyyriä. Vampyyreja, joita en osannut sijoittaa mihinkään.
A/N: se kommentti on sitten edelleen paitsi sallittua niin myös toivottua.
-
Jatkoa ! Ihanaa ! Tuo vesisota oli kyllä jotain mitä en ikinä olisi odottanut Sheriltä :D Loistava osa ! Muutaman virheen bongasin kuitenkin:
Kuva pätki aivan järkyttävällä tavalla ja ääni särähteli ikävästi enkä kuullut melkein sanaakaan sieltä tulevasta elokuvasta, the Jazz Singeristä. Mulkaisin kiukkuisena ikkunasta pimeään yöhön.
Tuosta puuttui tuo piste (mitä pilkunviilausta !).
”Onko siihen joku syykin”; Edward kysyi uteliaana.
Tuohon kuuluisi pilkku.
”Mene kostamaan sille”, hän komensi.
Ja tuosta puuttui tuo n.
Kaipa siellä muutama muukin virhe oli, jotka kuitenkin kadotin.
Jatkoa taas pian, kiitos, ethän lopeta tätä koskaan ? ;D *puppyface*
- Annabelle
(Huomaatko, kommentoin hieman pidemmin ! :D)
-
Awww<3 Ihaaa... Pidin luvusta todella paljon. Kun Emmmett heitti Sherryn sinne saaviin niin luulin, että Sherry hukkuis, mutta ilmeisesti ei. Kirjoitat kauniisti ja selkeästi. Kun ne viisi vamppyyria tuli niin olin silleen OMG!!??!?! *pyörii ympyrää* joten tarvitsen jatkoa aika pian ^^
-
Oi, olipas ihana osa.
Varsinkin tuo, että Sherry pelkää ukkosta ;> Ihanan inhimillistä<3
Tykkäsin tästä osasta, parannusta oli huomattavissa edelliseen. Olet taas päässyt vauhtiin ja teksti tuntuu sulavalta.
Ilkeää jättää osa tuolla tavalla koukuttavasti kesken tuollaiseen kohtaan! *murjottaa*
Vesisota oli kiva, ja Edward oli ärsyttävä oma itsensä lukiessaan taas ajatuksia.
Jaaha, rakentavat on jääny saunaan. Okei, lupaan sit seuraavan osan jälkeen keksii jtn. 'vink vink'
waiting:
-liebeh
-
Jes, jatkoa! : ))
Meilkein osasin odottaa kankaan repeytymistä, mutta ei ollut mikään keskeinen asia. : )) Ja huomasin tosiaan nuita kirjoitusvirheitä, mutta en ala itse niistä sinulle jauhamaan, annabellehan tuolla kertoi jo.. ; ))
Mutta jatkas, odottelee
~Suklaamurunen
-
Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Loistava luku! Tykkäsin tosi paljon lopetuksesta, toivottavasti arvasin oikein keistä oli kyse. Mutta siis en suurempia virheitä huomannu. Sori, lyhyt kommentti,opettaja tuli.
-
on hankala muistaa kaikkea mitä on tullut välissä mieleen kun luin tämän kerralla, mutta kirjoitus tyylisi on ainakin kivaa lukea
ja kohtaus jossa Edward puhui jostain että on ihan typerää rakastua kun se laittaa tekemään kaiken mitä toinen pyytää oli aikas ironinen kun Edwardista itse tulee sellainen x) Odotin jo että lopussa Jasper ja Alice olisi tullut mutta ketä ne sitten on..??
Ei kovin rakentavaa, mutta jatkoa silti pyytäisin:)
-
Sekaisin: kiitti. Edwardin sanat voi tosiaan olla aikas ironisia
Lyn:Kiitti. Mä luulen että arvasit oikein
Suklaamurunen: kiitti:D joo kirjoitusvirheitä tosiaan on. Uuden koneen wordi ei näytä virheitä ja oon todella laiska tarkistamaan kaikkea jälkeenpäin.
Liebeh: kiitos
Nabi.:kiitos
Annabelle: Jeep, virheitä tosiaan on. Ja varmaan tässäkin, vaikka kyllä yritin karsia niitä.
A/N: Kauan on kestänyt taas. Syynä kaamee määrä valtakunnallisii kokeit ja äikäntutkielmii sun muuta. Tänäänki koko päivän lukenu, mut sit päätin noppaaa viimeistellä tän.
12. Vieraita
Tuijotin viittä vampyyriä silmät suurina. Tajusin vasta nyt, että vaikka olin jo suunnilleen tottunut elämään vampyyrinä; vaikka olin mielestäni kokenut jo liikaa, en ollut ikinä nähnyt yhtäkään vampyyriä, joka ei kuulunut perheeseeni. Minä en tiennyt, miten minun olisi kuulunut käyttäytyä.
He eivät näyttäneen kamalan vaarallisilta. Etummaisella naisella oli punertavanvaaleat hiukset ja hän hymyili varovaisesti. Loput eivät hymyilleet, mutta he tarkkailivat minua uteliaan näköisinä. He olivat kaikki hyvin kauniita. Kaikki kalpeita. Ja kaikilla oli vaaleat kellertävät silmät. Ei niin kuin ihmisiä syövillä murhaajilla. Vaan aivan kuin… meillä.
Etummainen nainen avasi suunsa sanoakseen jotain.
Aivoni rekisteröivät vasta nyt, että ovellamme tosiaan seisoi viisi täysin vierasta vampyyriä. Minä menin paniikkiin. Paiskasin raskaan puisen ulko-ovemme kiinni suoraan vieraiden nenän edestä ja vedin rautaisen ketjun paikalleen. Tietenkään siitä ei olisi apua, jos nuo päättäisivät tosissaan yrittää sisään, mutta vielä, ainakin toistaiseksi, se sai minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi.
Valuin hitaasti ovea vasten istumaan. Voi luoja, miksi tässä talossa ei ollut ketään, silloin kun heitä tarvittaisiin? Juuri minun tuuriani.
Säikähdin kunnolla kun kuulin hiljaisia askeleita takaovelta. Voi ei, takaovi oli auki. Tietenkin vieraat vampyyrit älysivät kiertää sitä kautta.
Piilouduin keittiöön ja suljin silmäni. Tässä oli ihan liikaa stressiä minulle. Hermoni eivät kestäneet tälläistä.
Kirkaisin kun joku tarttui ranteeseeni ja vedin käteni pääni suojaksi. Tunsin, kuinka minut nostettiin ranteista pystyyn seisomaan.
”Mitä sinä oikein teet”, Edward sihahti.
Silmäni räpsähtivät auki. Edward? No niin tietenkin. Olisihan minun pitänyt tunnistaa hänet hajusta.
Olin niin helpottunut, että kapsahdin Edwardin kaulaan. ”Minä pelästyin hirveästi”, sanoin vaimealla äänellä hänen olkaansa vasten. ”Tuolla ulkona on iso kasa vampyyrejä.”
Edward irrotti käteni hänen kaulaltaan ja asteli kurkistamaan ikkunasta ulos ”Tiedetään”, hän sanoi. ”Siksi tulinkin takaovesta. Mitä he sanoivat?”
”Luuletko sinä, että minä jäin juttelemaan niiden kanssa”, minä pihahdin. ”Paiskasin vain oven kiinni niin nopeasti kuin ikinä pystyin.”
Edward huokaisi. ”Niin tietysti.”
Hänen äänensävynsä ärsytti minua. ”Mitä tuo on muka tarkoittavinaan? Olisiko minun muka pitänyt jäädä sinne niiden syötäväks—”
Edward painoi kätensä suuni eteen. ”Hiljaa, he kuulevat.”
Entä sitten? Kuulkoot minun puolestani, minä en välittänyt. En kuitenkaan jatkanut huutamista.
Edward tökkäsi minut selkänsä taakse ja meni muina miehinä avaamaan oven. ”Hyvää huomenta”, hän toivotti miellyttävällä äänellä katse siinä punablondissa naisessa, joka oli jo ehtinyt kääntää selkänsä.
Nainen pyörähti ympäri yllättyneenä ja veti kasvoilleen nopeasti hymyilevän naamion. ”Huomenta”, hän vastasi. Häikäisevästä hymystä huolimatta minä erotin hänen äänessään varautuneen sävyn. ”Me asumme tässä lähellä ja ajattelimme tulla tervehtimään. Olen pahoillani, ettemme ole päässeet aiemmin.”
Hän ei selittänyt sanallakaan, miksi he eivät olleet aikaisemmin tunkeutuneet perheparatiisiimme. Henkilökohtaisesti minä veikkasin, että syynä oli pelkuruus.
Edwardin katse osui vampyyrien kullankeltaisiin silmiin ja hänen kasvoilleen nousi ihmettelevä ilme, mutta hän ei sanonut mitään tyhmää. Sen sijaan hän ojensi kätensä sille naiselle. ”Minä olen Edward Cullen.”
Nainen puristi Edwardin kättä. ”Tanya”, hän ilmoitti. ”Nämä ovat Irina, Katrina, Carmen ja Eleazar.”
Edward nyökkäsi kohteliaasti hymyillen. ”Käykää sisään, olkaa hyvät”, hän sanoi ja teki tilaa ovi aukkoon.
Minä irvistin happamasti. En tosiaankaan halunnut noita uppo-outoja vampyyrejä meidän taloomme. Mutta vaikutti aika selvältä, ettei Edward aikonut kysyä minun mielipidettäni.
Tanya ja kumppanit istuivat kauniille sohvillemme Edwardin kehotuksesta. Minä jäin myrtyneenä nojaamaan seinään. Toivoin, että he lähtisivät äkkiä.
Yksi heistä – ilmeisesti Irina – katseli ympärilleen ihailevasti. ”Kaunis talo”, hän sanoi kohteliaasti, ja oli helppo tajuta, että hänen mieltymyksensä kotiimme oli aitoa.
Edward hymyili. ”Esme olisi iloinen kuullessaan tuon”, hän kertoi. ”Täällä tosin on vähän sotkuista vielä. Meillä on ollut remonttia.”
”Jep”, minä pistin väliin. ”Me emme katsos odottaneet vieraita.” Se oli selvä vihjaus. Kenen tahansa ääliönkin olisi pitänyt tajuta. Eikä Tanya ollut ääliö.
Tanya katsoi minua ja huomasin uteliaisuuden välähdyksen hänen silmissään, kun hän huomasi kirkkaan vihreät silmäni ja heikon olemukseni. ”Anteeksi. Emme tienneet, että nyt on huono hetki”, hän sanoi epävarmana.
”No nyt tiedätte”, minä napautin.
Tanya vilkaisi Edwardia ja nousi lähteäkseen. Myös muut alkoivat tehdä lähtöä.
Edward ei pitänyt ajatuksesta. Hän mulkaisi minua murhaavasti. ”Itse asiassa”, hän sanoi painokkaasti. ”Muut tulevat pian kotiin ja olen varma, että he haluavat tavata teidät. Voisitte jäädä vielä hetkeksi.”
Tyypit istuivat takaisin sohvalle ja alkoivat rupatella Edwardin kanssa. Minä kuuntelin vain puolella korvalla Tanyan tarinaa lapsivampyyristä, heidän luojastaan ja Italian Voltureista. Ainut minkä ymmärsin täysin oli, että Tanya, Irina ja Katrina olivat menettäneet osan perheestään.
Tanya jatkoi kertomista siitä, miten Volturin porukoissa pyörinyt Eleazar ja hänen kumppaninsa Carmen olivat liittyneet heihin. Minua ei kiinnostanut. Katseeni karkaili vähän väliä ikkunaa. Muut saisivat jo tulla takaisin.
”Teitä on siis kuusi”, Irina totesi mietteliäänä. ”Kuka on teidän johtajanne?”
”Carlisle”, minä ja Edward vastasimme yhteen ääneen. Edward vilkaisi minua ja jatkoi. ”Carlisle on muuttanut meidät muut vampyyreiksi. Hän ja Esme ovat naimisissa, samoin Rosalie ja Emmett.” Sitten Edward alkoi kertoa sitä pitkää ja tylsää tarinaa 1600-luvun Lontoosta, missä Carlisle oli hillunut yrittäen saada pari verenimijää kiinni.
Edward pääsi tarinassaan siihen kohtaan, kun hänen äitinsä rukoili käytännössä polvillaan Carlislea pelastamaan Edwardin, kun hänet keskeytettiin. Ovi kävi. Esme, Carlisle, Rosalie ja Emmetthän sieltä tulivat. Kivaa.
”Meillä on vieraita”, minä ilmoitin ensitekiöikseni.
Carlisle vilkaisi hapanta ilmettäni ihmettelevään sävyyn ja ojensi sitten kätensä Tanyalle. ”Hauska tavata. Minä olen Carlisle Cullen.”
Tanya hymyili viehättävästi ja esitteli itsensä. Minä irvistin. Nyt nuo eivät ikinä lähtisi. En todellakaan halunnut kuulla kertauksena Tanyan traagista tarinaa heidän perheensä.
Liukenin hiljaa takavasemmalle ja hyppelin portaisiin muiden vaihtaessa kohteliaisuuksia Tanyan perheen kanssa. En minä jaksanut katsoa tuollaista.
Huoneessani väänsin telkkarin äänensäätönappulan mielenosoituksellisesti täysille. Tämä oli ihan naurettavaa, meillä oli kaikki hyvin. Miksi joidenkin vieraiden vampyyrejen piti tunkea taloomme häiritsemään? No jaa, ehkä he lähtisivät pian.
Telkusta tuli joku outo uutuuselokuva. Se kertoi kahdesta tytöstä, jotka löysivät ojasta jonkun hemskatin kirjan ja huomasivat sen olevan kuolleen miehen päiväkirja. Sitten kaikki mitä oli tapahtunut miehelle, alkoi tapahtua myös heille, toinen heistä kuoli kolarissa ja jäljelle jäänyt muutti Afrikkaan ja löysi sieltä miehen, joka koulutti villieläimiä ja sitten tuli tulipalo ja joku nainen kuoli ja blaa blaa blaa. Lopussa tyttö kuoli täsmälleen samalla tavalla kun se päiväkirjan mies ja hänet haudattiin komeasti ja se afrikkalainen mies itki ja söi etanoita. Jee!
Ihan oikeasti; voiko tyhmempää elokuvaa edes olla? Sitäpaitsi kuka muka halusi Afrikkaan, siellä ei ollut muuta kuin sairaita miehiä ja myrkyllisiä käärmeitä. Kuvottavaa.
Sammutin telkkarin. Jokohan Tanya ja kumppanit olivat ehtineet lähteä? Kuulin alakerrasta Irinan tai Katen naurua ja irvistin. Ei, he eivät olleet lähteneet vielä. Toistaiseksi siis joutuisin pysymään ylhäällä.
Kaivoin kirjahyllystäni Rodzinna Europan ja yritin keskittyä siihen. Vaikeaa, toiset juttelivat alakerrassa liian kovalla äänellä. Huokaisin raskaasti, nojauduin patteria vasten ja suljin silmäni.
Kun heräsin minulla oli kuuma, aivan liian kuuma. Vetäydyin nopeasti kauemmas patterista. Huh, kauankohan olin nukkunut? Varmaan aika kauan, kun oloni kerran tuntui näin jäykältä.
Alakerrasta ei enää kuulunut minkäänlaisia ääniä. Vampyyrivieraamme olivat tainneet viimeinkin lähteä. Vedin huuleni hymyyn. Loistavaa. Tätä täytyi juhlia. Voisin vaikka lähteä kaupungille. Nyt tarvitsin vain rahaa. Antaisikohan Carlisle?
Sipsuttelin hiljaa Carlislen työhuoneen ovelle ja otin suloisimman ilmeeni. ”Haloo”, minä kysyin orvon kuuloisella äänellä seisahtuessani oven eteen.
”Tule sisään Sherry”, Carlisle kehoitti.
Minä avasin oven ja suljin sen hiljaa perässäni. Käännyin hitaasti katsomaan Carlislea ja hänen vieressään istuvaa Esmeä. ”Ne sitten lähtivät”, minä tokaisin.
Carlisle rypisti otsaansa hämmentyneenä. Hän ihmetteli selvästi myrtynyttä äänensävyäni. ”Niin”, hän sanoi.
”Hyvä. Minä ajattelin lähteä kaupungille. Saanko vähän, ihan vähän rahaa?”
Carlisle ja Esme vaihtoivat huvittuneen hymyn. Anova äänensävyni oli kai liian ilmiselvästi teeskennelty.
”Saat, mutta oletko varma, että haluat mennä”, Carlisle kysyi. ”Me suunnittelimme, että tänään olisi hyvä ilta lähteä pelaamaan baseballia.
Siristin silmiäni epäluuloisena. Baseball kuulosti kieltämättä todella hyvältä. Vähän liian hyvältä. Tässä oli pakko olla jotain takana. ”Tuleeko Tanyan perhe myös”, minä kysyin.
Esme vilkaisi Carlislea epäröivästi. ”Kyllä, mutta—”
”Jep, haluan ehdottomasti lähteä kaupungille”, minä keskeytin. ”Sitä rahaa?”
Carlisle osoitti tuolia. ”Istu”, hän kehoitti.
Minä tottelin häntä automaattisesti, mutta muistin kuitenkin vetää kasvoilleni marttyyrimaisen ilmeen. Oli helppo arvata, mitä oli tulossa.
”Mikä nyt oikein on vinossa, Sherry?”
Minä olisin hyvin voinut jättää tämän keskustelun väliin. En minä osannut selittää, miksi Tanyan perheen läsnäolo häiritsi minua niin paljon. Kysymys ei varsinaisesti ollut siitä, että olisin inhonnut heitä. Ei, olin itse asiassa melko varma, että koko porukka oli ainakin aika lähellä mukavaa väkeä. Mutta... heitä oli paljon. He olivat täysin tuntemattomia. Ja minua pelotti.
Esme taisi tietää mitä päässäni liikkui, sillä hän kumartui yllättäen halaamaan minua. ”Eivät he aio satuttaa sinua”, hän sanoi.
Minä värähdin. ”Esme se mies, Eleazar kuuluu volturin väkeen. Ja he ovat kaikki kamalia, tappamisella leikkiviä murhaajia. Te olette naurettavan sinisilmäisiä. Meidän kannattaisi muuttaa äkkiä täältä pois, ennen kuin huomaamme, että meistä on jäljellä vain kasa tuhkaa.” Ääneni muuttui kimeämmäksi loppua kohden. Kuulostin melkein hysteeriseltä.
Esme nosti minut syliinsä sohvalle ja silitti hiuksiani. ”Älä pelkää Sherry”, hän mutisi. ”Me emme anna kenenkään tehdä sinulle pahaa.”
Kyllä minä sen tiesin! Tuollaiset lupaukset vain sattuivat olemaan hankalia pitää, jos itse oli kuollut!
Carlisle katsoi kasvojani pitkään. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä hän ajatteli, mutta hän näytti jotenkin surulliselta. ”Hyvä on”, hän sanoi lopulta ja ojensi luottokorttinsa minua kohti. ”Vaikka voisit kyllä hyvin tulla mukaan pelaamaan.”
Minä epäröin, enkä ottanut korttia. Voisin tietysti mennä kaupungille, mutta olisi aika tylsää, jos en saisi Rosea mukaani. Baseball taas olisi taatusti kivaa, vaikka Tanyan porukat olisivatkin mukana. ”Hyvä on, hyvä on”, minä marisin. ”Tulen mukaan.”
A/N:kommentti pelastaisi päiväni. Nyt meen takas lukee ruotsii.
-
No nyt minä sitten vastalahjaksi pelastan päiväsi kommentillani, kun sinä pelastit minun jatkollasi. <33
Yhden kirjoitusvirheen taisin löytää, mutta paskat yhdelle, kun teksti on niin loistavaa! Negatiivista en löydä, valitettavasti.. : )
Jatkass.. <33
~Suklaamurunen
-
Jatkoaaaa, jeij !
Olin odottanutkin tätä jo, kiitoksia ! Jännä miten Sherry tuossa lopussa muutti mieltään ja oli niin epäröivä. Ja Edward oli taas loistava ! Mutta ihana osa siis ! Taas muutaman virheen löysinnn, vaikka ne ei mitään suuria olekkaan, ja anteeksi tämä typerä pilkunnussiminen, en vaan keksi muuta järkevää kommentoitavaa, tää vaan on niin hyvä !
Minä kuuntelin vain puolella korvalla Tanyan tarinaa lapsivampyyristä, heidän luojastaan ja italian Voltureista.
Italian isolla.
Sitten kaikki mitä oli tapahtunut miehelle, alkoi tapahtua myös heille, toinen heistä kuoli kolarissa ja jäljellejäänyt muutti Afrikkaan ja löysi sieltä miehen, joka koulutti villieläimiä ja sitten tuli tulipalo ja joku nainen kuoli ja blaa blaa blaa.
En tiedä onko tämä virallisesti virhe, mutta omasta mielestäni jäljelle jäänyt tulee erikseen.
Lopussa tyttö kuoli täsmälleen samalla tavalla kun se päiväkirjan mies ja hänet haudattiin komeasti ja se Afrikkalainen mies itki ja söi etanoita.
Afrikkalainen pienellä.
Kuulin alakerrasta Irinan tai Katen naurua ja Irvisti.
Kenties irvistin ?
Minä ivärähdin.
Samantyyppinen virhe kuin edellinen, varmaankin värähdin ?
Esme se mies, Eleazar kuuluu volturin väkeen.
Volturin isolla, ja vissiin tuohon Esmen jälkeen tulisi pilkku, en ole niin kauheasti niihin pilkkuihin perehtynyt, niin en tiedä..
Eläkä hei ota näistä mun pilkunviilauksista ja perfektoinnista ittees, yritän vaan keksiä jotain kommentoitavaa :D Jatkoa taass ?
- Annabelle
-
Jeij. Jatkoa on tullut vihdoinkin! Sherryn tilanteessa olisin tehnyt aivan saman eli sulkenut oven ja mennyt shokkiin. En oikein osaa sanoa muuta kun Annabelle noukki nuo virheet tuolta. Sain muuten tosi hyvin selvää tästä. Jatkoa pian! *halaa*
-
Nabi.: Kiitti. Tuliko jatkoa tarpeeks nopasaà?
Annabelle: Kiitti kirjotusvirheiden korjailuist. Tän seuraavan sit tarkistin, koitappa löytää virheitä (jaa, on niit varmaa pari)
Suklaamurunen: Kiitos.
A/N: Tän osan kirjottaminen oli älyttömän kivaa. Siks nopee jatko. Olkaa musta ylpeitä.
14. Baseballia
Me tapasimme Tanyan porukat sen suuren niityn laidalla, jossa olimme ennenkin pelanneet baseballia. He lähestyivät meitä inhottavasti hymyillen, luulivat kai, että me kaipasimme heidän seuraansa.
”Hei”, Irina sanoi. Hänen katseensa kiersi niittyä hämmästyneenä. ”Kuinka kummallista; me emme edes tienneet, että tälläinen paikka on olemassa. Ja asumme sentään ihan tässä lähellä.”
”Sí, Irina, mutta toisaalta metsästämmekin lähes aina toisessa suunnassa, vai mitä?” Carmen sanoi.
Minä irvistin. Kiva, halusimme taatusti kuulla vielä lisää heidän tyhmistä tavoistaan.
”Todellako”, Carlisle kysyi tyhmästi.
Hitto, nyt tässä vasta kestäisikin aikaa. Sitäpaitsi Carlislea ei taatusti kiinnostanut oikeasti Tanyan perheen ruokailutottumukset. Häntä ei voinut kiinnostaa. Ketään ei voinut kiinnostaa.
”Sherry näyttää taas ihan sitruunan nielleeltä”, kuulin Emmetin naureskelevan takanani Rosalielle.
Pyörähdin ympäri ja loin häneen niin hyytävän katseen kuin osasin. ”Eikö sinun miehesi osaa olla vääntämättä vitsiä ihan kaikesta”, sähähdin Rosalielle.
Rosyn omahyväinen hymy sai minut toivomaan, että hänen päälleen tippuisi jostain oikein iso meteoriitti. ”Ei”, hän vastasi. ”Se täytyy vain kestää.”
”Minä olen huono kestämään tuollaisia ääliöitä”, ilmoitin nokkavaan sävyyn ja käännyin arvokkaasti takaisin katsomaan Irinaa.
”Idiootti”, Rosalie mutisi niin hiljaa, etten uskonut sen olevan tarkoitettu minun korvilleni.
Se yksi sana sai minut melkein itkemään. Rosalien ei kuulunut puhua minusta noin rumaan sävyyn. Hän oli paras ystäväni. Ja minä yritin vihata häntä. Yritin vihata häntä sen takia, että hän käyttäytyi alentuvasti ja oli ilkeä mutta en pystynyt siihen.
”Tämä on huono idea”, minä mutisin itsekseni. Todella huono idea.
Esme taisi kuulla sanani, koska hän vilkaisi minua ja kysyi lempeästi: ”Haluatko sinä lähteä?”
”En”, minä vastasin hiljaa. ”Minä haluan pelata.”
Minä jouduin samaan joukkueeseen Katen ja Eleazarin kanssa. Oli siellä kyllä Edward ja Carlislekin, mutta se ei juurikaan lohduttanut. Me vastaan Ne asettelu olisi ollut mielestäni paljon parempi. Joukkueet olisivat silloinkin olleet yhtä tasan, sillä Esme toimi tuomarina.
Minä norkoilin lähellä kolmospesää ja katselin, kun Edward ja Kate pyörivät keskikentällä keskenään vilkkaasti keskustellen. Edward piti näistä vampyyreistä, se oli helppo nähdä. Kaikki tuntuivat hyväksyvän heidät... niin, kaikki paitsi minä.
Säpsähdin, kun Tanya aloitti lyömällä palloa niin kovaa, että koko metsässä pamahti. Ääni kuulosti aivan laukaukselta ja jäi kaikumaan kentälle ikävästi. Seurasisin palloa katseellani. Se liiti korkealle, kauas pääni yli. Näin Edwardin säntäävän nopeasti sen perään ja nappaavan sen neljän metrin hypyllä suoraa ylöspäin. Sitten hän heitti sen minua kohti.
Pallo pamahti käteeni niin kovalla voimalla, että se sattui, vaikka Edward ei ollut sentään sitä mitenkään täysillä heittänyt. Minä älähdin hiljaa. Pitäisi muistaa joustaa ranteesta ensi kerralla.
Erotin lievästi Esmen huolestuneen ilmeen kentän laidalta. Irvistin hänelle nopeasti. Tämä oli vain peli. En minä itseäni vakavasti satuttaisi.
Hyppäsin nopeasti kolmospesään ja sain Tanyan poltetuksi. En voinut estää itseäni hymyilemästä. Baseball oli kivaa.
Tunnin päästä me johdimme reilusti. Emmett oli ainoa vastapuolella, joka onnistui edes välillä tasoittamaan tilannetta. Huomasin olevani iloinen siitä, etten joutunut pelaamaan Eleazaria vastaan. Hän oli ihan jumalattoman hyvä tässä pelissä. Pystyin rentoutumaan yllättävän hyvin Tanyan klaanin läsnäolosta huolimatta.
Hyppelin iloisesti lyöntipaikalle. Minun vuoroni. Rakastin pallon lyömistä, se oli koko pelin paras osuus.
Emmett virnisti minulle haastavasti ja heitti pallon suoraa takanani olevaa Irinaa kohti. Minä heilautin mailaa juuri ajoissa ja osuin palloon, vaikka meinasinkin kimmota kolauksen voimasta taaksepäin.
Juoksin vain kakkospesälle ja jäin sinne. Ei ollut mitään järkeä yrittää olla nopeampi kuin Emmett, joka tuli jo metsän reunasta pallo kädessään.
”Hieno lyönti”, lähellä oleva Tanya kehui. Hänen äänessään oli jonkinverran varautunut sävy. Minä veikkasin sen johtuvan siitä, että hän tiesi minun inhoavan itseään.
”Kiitos”, minä sanoin kireästi, katse Edwardissa, joka valmistautui juuri lyömään palloa. Tanya oli aika ärsyttävä. Kohteliaisuuksien vaihto ei ole mitenkään välttämätöntä tässä elämässä. Ei ainakaan kaikille.
”Pelaatteko te baseballia useinkin?” Tanya jatkoi ystävällisesti.
Minä käännähdin ympäri ripeästi. Eikö Tanya osannut olla hiljaa, kun minä yritin keskittyä peliin? ”Kuule, minä en—”
Edwardin lyönnistä lähtevä paukaus keskeytti minut.
”Sherry!” Carlisle karjaisi.
Näin silmäkulmastani jonkun liikahtavan minua kohti.
Käännyin katsomaan.
Ja sitten pääni räjähti.
************
Pimeää, pimeää, pimeää. Ja tuntui kipua. En ollut ihan varma mistä osasta ruumistani se tuli, mutta minuun sattui. Paljon. Enkä pystynyt kuulemaan melkein mitään. Vain jotain... oliko se jotain hurinaa.
Hurina kuulosti niin tasaiselta, etten ollut varma kuvittelinko vain koko jutun. Mutta miksi mitään ääntä ei kuulunut? Ei sateen ropinaa, ei tuulen huminaa... ei mitään mitä aukealla pellolla olisi pitänyt olla. Olinko minä tullut kuuroksi?
Tunnustelin oloani vielä hetken ja tajusin, etten ollut pellolla enää. Makasin jonkin pehmeän päällä, luultavasti omassa sängyssäni. Mutta vieläkään ei kuulunut mitään.
Helpotus löi aaltoina lävitseni kun kuulin Edwardin äänen. ”Carlisle!” hän kutsui. ”Sherry on hereillä.”
Kuulin kevyiden askelten lähestyvän ja pysähtyvän viereeni. ”Sherry?” Carlisle kysyi hermostuneena. ”Sherry, pystytkö sinä puhumaan?”
Pah, en minä sentään mikään vammainen ollut. Totta kai minä pystyin puhumaan. Yritin liikuttaa huuliani, mutta pääni läpi iski niin kova kipu, että tunsin kyynelten nousevan silmiini.
”Hän on kunnossa”, Edward sanoi. Olin erottavinani hänen äänestään jonkinasteista helpotusta, mutta veikkasin, että se oli olemassa vain pääni sisällä. Miksi Edward välittäisi? Sitä paitsi; miten niin olin kunnossa? Oloni oli ihan kuin kuolleella; en pystynyt puhumaan, en liikkumaan. Luultavasti kuolleisiin ei tosin sattunut näin paljoa.
”Hyvä. Sherry, sinun pitää maata nyt ihan liikkumatta. Pallo osui päähäsi aika kovaa ja sait kallonmurtuman”, Carlisle sanoi.
Loistavaa, kallonmurtuma. Pääni oli kirjaimellisesti hajalla. Siltä se kyllä tuntuikin.
Edward naurahti huvittuneena. ”Olisit tyytyväinen. Carlisle pumppasi sinut täyteen morfiinia, ei voi sattua kovi paljoa.”
Vau, minä olin siis saanut morfiinia. Tätä voisi käyttää ihan yleisesti hienona huumeidenhankkimiskikkana. Telo itsesi tarpeeksi pahasti, niin saat mitä ikinä keksit pyytää. Esimerkiksi morfiinia.
Kuulin lisää askelia ja oletin jonkun toisen tulleen sisään. Joku tarttui käteeni ja puristi sitä.
”Hän on hereillä”, Edward ilmoitti.
Esme silitti kämmenselkääni sormillaan. ”Sinä tulet kuntoon”, hän vakuutti ääni täristen, lähinna kai itselleen. ”Tulet ihan kuntoon kultapieni, älä pelkää.”
Ei minua pelottanut. Minulla oli ihan hyvä olo niin kauan, kun en yrittänyt liikkua. Rauhallinen ja sumea. Täydellinen. Ahh, rakastin morfiinia.
”Missä Rose ja Emmett ovat”, Carlisle mutisi niin hiljaisella äänellä, että tuskin kuulin sitä.
Esmen ääni oli aivan yhtä vaimea kun hän vastasi. ”Tanyan luona. He halusivat tulla tänne, mutta minä sanoin, ettei se kannata.”
”Hyvä”, Carlisle sanoi. ”Minä luulen, että meidänkin pitäisi mennä ulos. Sherryn pitäisi levätä, eikä täällä saisi olla paljon meteliä.”
Ei minua väsyttänyt. Enkä todellakaan halunnut jäädä tänne yksin, minulle tulisi tylsää.
Ilmeisesti minulta ei kukaan kuitenkaan aikonut kysyä. Kuulin kuinka Edward, Carlisle ja Esme liukuivat yksi kerrallaan ovesta ulos ja sulkivat sen perässään.
Huoneeseen jäin vain minä... ja se hurina.
Kun heräsin seuraavan kerran minulla oli jo parempi olo. Kuulin ympärilläni edelleen pelkkää tyhjyyttä – jos sitä hurinaa ei laskettu. Eikä sitä laskettu. En uskonut, että koko talossa oli minun lisäkseni ketään.
Kokeilin liikauttaa kättäni ja olin iloinen kun huomasin, että se ei sattunut kovin paljon. Seuraavaksi avasin silmäni.
Näköni oli vähän sumea, mutta kun räpytin parikertaa, se meni ohi. Huomasin olevani omassa huoneessani, joka vaikutti minua lukuunottamatta tyhjältä.
Repäisin tippaletkun kyynärtaipeestani ja nousin istumaan sängylläni, mutta jouduin lysähtämään heti takaisin makaamaan päätäni viiltävän kivun takia. Auts, ei hyvä. Oli pakko kokeilla uudestaan.
Kierähdin tällä kertaa saman tien pois sängystäni niin, että päädyin polvilleni lattialle. Odotin hetken, että kipu hälvenisi, mutta luovutin, kun niin ei tapahtunut ja nousin hitaasti seisomaan. Päähän sattui, mutta kyllä sen kesti. Minulla oli edelleen hieman tokkurainen olo; morfiini kai vaikutti edelleen. Hyvä!
Tuo hurina tosiaankin ärsytti minua. Vilkuilin ympärilleni paikallistaakseni sen lähteen ja katseeni osui johonkin monimutkaiseen laitteeseen, joka oli sängyn vieressä tippaletkuun kytkettynä. Varmaan jotain Carlislen poppamieskamoja. Hurina lähti ehdottomasti siitä.
Minä vedin kirjahyllystä nopeasti ison teoksen ja löin laitetta sillä. Hauras vehje hajosi heti muttereiksi ja metallinpätkiksi, ja minä hymyilin tyytyväisenä. Hurina oli lakannut. Samalla pöydällä oli myös pikkuinen pullo. Poimin sen käteeni uteliaana. Mitä tämä oli? Etiketissä kerrottiin sen olevan 60 prosenttista morfiinia. Jes! Minä otin pari tanssiaskelta ja tungin sen piiloon vaatekaappiini. Se säilyisi siellä pahan päivän varalle vaikka kuinka kauan. Vain minua varten.
Avasin telkkarin ja istuin lattialle risti-istuntaan katse ruudussa. Jotain sörsseliä sademetsien elämästä. Ihan mielenkiintoinen itse asiassa.
”Sherry, mitä sinä oikein teet?”
Säpsähdin ja käännyin katsomaan Carlislea syyllisen näköisenä. ”Telkussa on papukaijoja”, sanoin vaisusti. ”Haluatko nähdä?”
Carlisle pudisti päätään tiukan näköisenä. ”En. Mene takaisin sänkyyn. Sinulla on kallonmurtuma.”
Naurettavaa, minä olin ihan kunnossa. No, melkein kunnossa ainakin. ”Ei minuun satu”, valehtelin nyreänä.
Carlisle veti minut ärtyneenä pystyyn ja painoi takaisin sängylle. ”Sinä paranet nopeasti, mutta saat luvan odottaa, että otsassasi ei ole omenan kokoista mustelmaa, ennen kuin nouset ylös.” Hän alkoi räplätä tippaletkua ja ehti kiinnittää sen takaisin käsivarteeni, ennen kuin huomasi sen pöydällä olevan laitteen olevan rikki. ”Sherry”, hän voihkaisi.
Kiemurtelin hänen katseensa alla hermostuneena. ”Se piti meteliä”, minä puolustauduin. ”Sitä paitsi en minä tarvitse sitä enää. Olen kunnossa.”
Carlisle huomasi, että jotain muutakin puuttui. ”Anna se takaisin”, hän käski.
Päätin teeskennellä tyhmää. ”Ai niin mikä?”
”Sinä tiedät kyllä mitä tarkoitan.”
Minä näytin hapanta naamaa. ”Miten minä voin antaa mitään takaisin, jos minulla ei ole aavistustakaan mistä sinä puh—”
”Nyt, Sherry!”
Minä hain nuristen morfiinipullon vaatekaapistani ja pamautin sen Carlislen käteen. ”Siinä on. Toivottavasti olet iloinen, kun saat pilata elämäni.”
Carlisle jätti kiltin kommenttini omaan arvoonsa ja alkoi tunnustella otsaani. ”Paljonko kipua asteikolla yhdestä kymmeneen”, hän kysyi.
”Nolla”, minä sanoin. Samassa jouduin irvistämään kivusta. ”Aih.”
Carlisle veti kätensä kauemmas ja veti tuolin alleen. ”Sherry, voisitko olla kiltti ja kertoa totuuden. On todella hankalaa yrittää tutkia sinua, kun et tee yhtään yhteistyötä.”
”Sinä olet minulle vihainen ihan ilman syytä”, huomautin kiukkuisena.
”Miksi sinä et väistänyt sitä palloa?”
Suuni loksahti auki. Syyttikö hän tosiaan minua siitä, että olin saanut pallon päähäni. Edward sen pallon oli lyönyt. Ja Tanya oli häirinnyt minua – varmaan ihan tahallaan – kesken pelin.
Samalla hetkellä tajusin, että minulla oli kyllä ollut sekunnin murto-osa aikaa väistää sitä palloa. Ihan tarpeeksi pitkä aika minulle. Ja Carlisle tiesi sen. ”En minä tiedä”, sanoin pienesti.
Carlisle antoi asian olla ja huokaisi. ”Hyvä on. Mutta baseball-pelit loppuivat kyllä sinun osaltasi tähän.
A/N: Tosiaan, tykkään täst luvust. Miten te?
-
Wiih!
Mie tykkäsin, tykkäsin oikein paljon!
Varmaan paras luku tähän asti! Rakastan vampyyrien baseballia, se on mahtavaa <3
Hyvää kerrontaa ja mukavaa, että Sherryllä on heikkouksia (ensin luulin, että Edward törmäsi tähän, mutta sitten mietin, että ehkä toinen olisi kuitenkin ehtinyt väistää) Ja mitä pesäpallon päähän saamisesta, itsekin olen sen kokoenut ja voin vain kuvitella miltä tuntuu saada pallo, joka kulkee pari sataa kertaa nopeammin, päähän :D
Mutta olen koukuttunut täysin ja yhä toivoilen Alicea ja Jasperia saapuvaksi..
~Amy
-
Jee-e, mä rakastan sua !
Baseballia, whii ! Paras kohta oli ehdottomasti Carlislen poppamieskamat, repeilin täällä ihan mukavasti.
Muutaman virheen bongasin (hahaa, en voinut mitään, piti taas keksiä jotain muutakin kommentoitavaa..) mutta eipä ne nyt niin maata kaatavia ollu.
Tätä voisi käyttää ihan yleisesti hienona huumeidenhankkimiskikkana.
Vissiin huumeiden hankkimiskikkana.
Näköni oli vähän sumea, mutta kun räpytin parikertaa, se meni ohi.
Pari kertaa.
Kiiiiitos tästä ja jatkoaaa ?
- Annabelle
Edittoo: sadas viesti !
-
Viihii!
Mahtava luku, jälleen kerran! Siis plää..! En osaa sanoa mitään järkevää, sanat juoksivat karkuun.
Jatka. <3
~Suklaamurunen
-
Suklaamurunen: kiitos
Annabelle: kiitti. Aion kuule saada nuo kaikki kirjoitusvirheet tuolta pois... vielä joku päivä.
Amy Malfoy: Kiitooos
A/N: Oli pakko saada tää tänää valmiiks, ku ylihuomen on valtakunnalliset kokeet ja huomen pitää lukee (mitä en luultavasti kuitenkaan tee). Tää seuraava luku ei oo omii suosikkejani, mutta... no jaa... katsotaan mitä te pidätte.
15. Ace
”Kuule minä ihan oikeasti yritän pitää heistä”, tiuskahdin Rosalielle. ”Mutta se vain on vaikeaa.”
Rosalie vilkaisi minua silmäkulmastaan. ”Eivät he oikeasti edes ole kamalan pahoja. Mennäänkö tuonne?” Hän osoitti suurta, kalliinnäköistä vaatekauppaa, joka sijaitsi tien toisella puolella. Näyteikkunassa poseerasi isoja mallinukkeja, joilla oli tosi nättejä vaatteita.
Minä hymyilin. Jes, vaatteita.
Rosy ja minä olimme lähteneet vaateostoksille. Tavallisesti nautin siitä, mutta juuri nyt minua väsytti aivan mielettömästi. Sitä paitsi Rosalie oli jauhanut koko aamun Tanyan klaanista, vaikka minua ei tosiaankaan kiinnostanut.
”Joo no: Irina saattaa olla ihan siedettävä ja Kate on välillä aika vitsikäs”, minä myönsin Rosalien työntäessä vaatekaupan oven auki. ”Mutta haloo, Tanya on kamala. Jotenkin... limainen.”
Rosalie alkoi nauraa. ”Limainen?” hän pyrskähti. ”Niin kuin etana vai?”
Ei, ei niin kuin etana. Ennemminkin kuin kastemato. Tanya esitti mukavaa ja luikerteli kierosti toisten suosioon. Ihme, että Rosekin meni lankaan. Hän oli yleensä meistä epäluuloisin.
”Älä naura”, minä sanoin. ”Olen tosissani.”
Rosalie johdatti minut asusteosastolle ja alkoi näplätä liilan laukun solkea. ”Tämä on kiva”, hän totesi. ”Onko väri sinusta outo?”
Puntaroin laukkua katseellani. Se oli todella tyylikäs ja ihan Rosen tasoa. Liila ei tosin sopisi melkein minkään kanssa. ”Se on okei, niin kauan kuin käytät vain mustaa ja valkoista”, minä sanoin. ”Minusta Tanyan poppoo olisi saanut pysyä jossain kaukana. Miksi heidän piti tulla häiritsemään meitä?”
”Kuule Sher, sinä voisit edes yrittää kestää heitä”, Rosalie huokaisi. ”Jos et muuten, niin ainakin Carlislen takia.”
Häh? Mistä hitosta Rosalie oikein puhui. ”Carlislen?” minä kysyin ymmälläni. ”Miten hän tähän liittyy?”
Rosalie ravisti päätänsä. ”Tajuatko yhtään, kuinka kauan hän on etsinyt jotakuta, joka jakaisi hänen mielipiteensä tästä elämäntavasta?”
Jaa, nyt me siis vaihteeksi ajattelimme muita vai? Rosy oli tekopyhä ja sitä paitsi väärässä. ”Rosalie, meitä on kuusi. Ei Carlisle ole yksin.”
”Sinä et tajua pointtia.”
”Ai, onko sinulla sellainenkin?”
Rosalie käännähti minua kohti ripeästi. ”Sherry, sinä olet minun siskoni ja kaikkea, mutta välillä minä en ihan oikeasti kestä sinua”, hän kivahti.
Ai. Minä olin siis tässä se pahis, koska en suostunut jakamaan Rose mielipidettä Tanyan klaanin ihanuudesta. En kuitenkaan halunnut suututtaa Rosalieta. ”Rauhoitu Ro”, minä sanoin ja kosketin hänen käsivarttaan. ”Olen pahoillani, okei?”
Rosalie katsoi minua, nyökkäsi lyhyesti ja kääntyi sitten takaisin katsomaan sitä liilaa laukkua. ”Minä tosiaan tykkään tästä”, hän sanoi. ”Mutta en ole vieläkään ihan varma väristä.”
”Anteeksi, voinko auttaa teitä?”
Minä ja Rosy käännyimme molemmat katsomaan nuorta miesmyyjää, joka lähestyi meitä hymyillen. Tyypillä oli tummat, tyylikkäät hiukset, poikamaiset kasvonpiirteet ja astetta tummempi iho. Hänen ruskeat silmänsä näyttivät nauravaisilta, otsa oli leveä ja suu oli kääntynyt hymyyn. Minä tuijotin. Hän muistutti Marcosia paljon. Huulet olivat hieman kapeammat ja pituutta oli vähän liikaa, mutta muuten; tyyppi olisi voinut olla Marcosin kaksoisveli.
”Hei”, minä henkäisin.
Rosalie mulkaisi minua epäuskoisesti ja vastasi sitten miehelle viileästi. ”Ei tarvitse”, hän sanoi. ”Mutta kiitos kuitenkin.”
”Tarvitseepa”, minä korjasin katse miehen silmissä. Nostin liilan laukun näkyville. ”Onko tätä muina väreinä?”
”Aa, te katsotte tuota. Se onkin uutuus”, mies sanoi ja tuli lähemmäs. ”Meillä on tuota varastossa liilan lisäksi vain punaisena.”
”Minä en halua punaista”, Rosalie sanoi. ”Mennään, Sher.”
Minä en halunnut lähteä vielä. Tämä tyyppi näytti Marcosilta ihan liikaa, että olisin vain kävellyt pois kaupasta. ”Mene sinä”, sanoin Rosalielle. ”Minä haluan katsoa sitä toista väriä.”
Rosalie näytti raivostuneelta ja jäi harmikseni paikoilleen. ”Meillä on kiire”, hän sanoi.
”Ai on vai?” minä kysyin viattomana ja hymyilin miesmyyjälle. ”Minne?”
Rosalie olisi alkanut huutaa, ellemme olisi olleet yksin. ”Sherry”, hän sanoi petollisen rauhallisella äänellä. ”Meidän pitää oikeasti mennä.”
Äh, minä tosiaan halusin Rosaliesta eroon. ”Mene vain Ro. Nähdään parin tunnin päästä autolla.”
”Sherry!”
Vilkutin Rosalielle nopeasti. Hän puristi huulensa yhteen ja vilkaisi empien taakseen. Sitten hän näytti tulevan siihen tulokseen, että mitä ikinä tekisinkään, se ei olisi niin tärkeää, että hänen pitäisi jättää vaateostokset väliin.
Kello kilahti Rosalien astellessa nokka pystyssä pois kaupasta.
Minä liikahdin hermostuneena ja vilkaisin myyjää silmiin. Hän tapitti minua omituinen ilme kasvoillaan.
”Se laukku?” minä muistutin.
Mies säpsähti ja irrotti silmänsä kasvoistani hämillisenä. ”Aivan”, hän sanoi äänellä, joka oli kuin kopio Marcosin äänestä. ”Seuraa minua.”
Hän lähti johdattamaan minua takahuonetta kohti. Minä tarkkailin häntä koko ajan sivusilmällä. Hän muistutti Marcosia niin paljon, että kyyneleet nousivat silmiini.
”Mikä sinun nimesi on?” minä kysyin hiljaa.
Mies pysähtyi yllättyneenä. Asiakkaat eivät kai tavallisesti kysyneet hänen nimeään. Hän kääntyi katsomaan minua ja katseemme kohtasivat. ”Ace Baum”, mies täräytti.
”Ace”, minä toistin kuiskaten. Ace.
Ace näytti todella hämmentyneeltä. ”Ja sinä olet?”
Avasin suuni, mutta suljin sen saman tien. Minun ei pitäisi tehdä tätä. Jos Edward olisi paikalla, hän sanoisi, että vaarannan meidät kaikki. Mutta Ace näytti Marcosilta niin paljon. Liikaa. Ja minä halusin hänet. ”Minä olen Sherry.”
Jouduin juoksemaan autolle niin kovaa, että ihmiset pysähtyivät katsomaan minun perääni. Minä ja Ace olimme istuneet pari tuntia takahuoneessa juttelemassa. Acen työnteko oli jäänyt aika vähiin, mutta asiakkaita ei ollutkaan ollut paljon.
Rosalie oli autolla, hän istui ajajan paikalla vihainen ilme kasvoillaan ja naputti pitkiä kynsiään rattiin. Rose käynnisti auton heti, kun minä olin saanut ujutettua itseni sisään ja kaarsi pois parkkipaikalta renkaat ulvoen.
”Ro?” minä kysyin varovasti. ”Etkai sinä ole minulle vihainen?”
Rosalie räjähti. ”Senkin ääliö! Meidän piti ostaa vaatteita ja sinä jäit sen sijaan flirttailemaan jollekin myyjäkundille! Mikä sinua vaivaa?”
Rosalie ei tuntunut ymmärtävän. Eikö hän tosiaankaan tajunnut, miten tärkeää tämä minulle oli?
”Hänen nimensä on Ace”, minä kerroin.
”Luuletko sinä, että minua hitto kiinnostaa”, Rosalie sähähti.
Mutristin huuliani. ”Älä viitsi. Kyllä minäkin annan sinun puhua minulle Emmetistä.”
”Vertaatko sinä tosissasi Emmetiä johonkin ihmiseen?” Rosalie pilkkasi ääni raivosta täristen. Hän painoi lisää kaasua ja auto ampaisi eteenpäin. ”Ole kiltti ja kerro, että pilailet.”
Kostutin huuliani kielelläni ja päätin olla välittämättä Rosaliesta. ”Saanko lainata tätä autoa huomenna?” kysyin anovaan sävyyn. ”Minun pitää mennä kaupungille.”
”Sinä menet tapaamaan häntä, etkö menekin?” Rosalie sanoi synkästi.
”Ai ketä?”
Rosalien ääni oli täynnä ivallisuutta, kun hän vastasi. ”Acea.”
Mitä siihen olisi voinut sanoa? Rose osasi kyllä erottaa, milloin valehtelin. ”Niin menenkin”, myönsin vaisusti.
Rosalie mulkaisi minua halveksivasti. ”Carlisle ja Esme varmasti repeävät riemusta”, hän huomautti.
Siristin silmiäni. Mistä lähtien minä muka olin välittänyt siitä, mitä ne kaksi sanoivat? Carlisesta ja Esmestä oli sitä paitsi tullut viime aikoina ärsyttäviä. Ensinnäkään he eivät antaneet minun enää pelata baseballia ja toisekseen he puuttuivat asioihini. Tai no; Carlisle ja Esme olivat aina puuttuneet asioihini ihan liikaa, mutta nyt se alkoi jo mennä äärimmäisyyksiin.
”Ja sekö on ongelma?” minä kysyin.
Rosy oli keskittyvinään ajamiseen hyvinkin tarkasti. ”Sinä olet ääliö”, hän mutisi.
Kun vihdoin pääsimme kotiin, Rose pomppasi autosta pois ja harppoi metsään samantien. Minä veikkasin, että hän meni Tanyan talolle, joka sijaitsi vain muutaman kymmenen kilometrin päässä ja jonne oli helpompi mennä jalkaisin kuin autolla, mutta ihan varma en ollut. Emmett olisi luultavasti joka tapaukessa Tanyalla.
Minua ei tosiaankaan huvittanut lähteä Rosalien mukaan, joten luikahdin vain nopeasti sisälle ja olohuoneeseen, missä Esme ja Carlisle katsoivat uutisia.
”Hei”, minä tervehdin hengästyneen kuuloisella äänellä.
Carlisle ja Esme irrottivat katseensa tv-ruudusta. ”Sherry”, Esme sanoi lämpimästi hymyillen. ”Oliko teillä hauskaa?”
Minä jätin ostoskassit lattialle lojumaan ja käperryin hänen viereensä sohvalle. ”Oli”, vastasin huolettomasti. ”Rose lähti käymään Tanyalla. Eikö telkusta tule mitään muuta?”
Esme ja Carlisle vaihtoivat pitkän katseen. He tiesivät että jätin jotain kertomatta. Minua inhotti tapa, jolla he näkivät lävitseni.
”Riitelittekö te?” Esme kysyi varovasti.
Nappasin häneltä kaukosäätimen ja vaihdoin kanavaa. ”Emme”, minä vastasin. Mietin asiaa hetken ja korjasin sitten: ”Emme varsinaisesti. Rosy vain... no te tiedätte millainen hän on”, naurahdin hermostuneesti, mutta puraisin huultani siinä samassa, kun tajusin, etten kuulostanut tippaakaan uskottavalta.
Carlisle ja Esme näyttivät odottavilta, ja minä laskin katseeni käsiini. He eivät tulisi pitämään tästä.
”Wasillassa on yksi kauppa”, minä aloitin. ”Ihan kylätien varrella. Rosy suuttui, koska hylkäsin hänet yhden laukun takia.” Hyvä on, muuttelin vähän totuutta, mutta olihan kyse ollut laukusta... tavallaan.
He eivät nielleet tarinaani. ”Voisitko sinä vaihteeksi puhua totta?” Esme kysyi vähän surulliseen sävyyn.
”Minä en halua puhua teidän kanssanne”, minä kivahdin. ”Tiedätkö Esme, minulla on ihan syy siihen, etten voi kertoa teille asioita. Mitä ikinä teenkin, se on aina teistä jotenkin väärin. Jätä minut rauhaan!”
Sanojani seurannut hiljaisuus venyi pitkäksi Carlislen ja Esmen tuijottaessa minua tyrmistyneenä. Lopulta Carlisle avasi suunsa.
”Hyvä on Sherry”, hän huokaisi. ”Puhu. Me emme ala huutaamaan.”
”Lupaatko?” minä kysyin aralla äänellä.
”Lupaan.”
”Hyvä on. Siellä vaatekaupassa on myyjänä yksi mies. Hänen nimensä on Ace...”
Carlislen oli selvästi vaikea pitää lupauksensa, kun olin päässyt tarinan loppuun. Esme taas näytti siltä, että voisi tukehtua hetkenä minä hyvänsä.
Minua suututti heidän reaktionsa. Eivät he varsinaisesti rähjäämään alkaneet, mutta osoittivat kuitenkin selvästi, miten typerä minä heidän mielestään olin.
Nousin ylös sohvalta huultani purren. ”No niin, minähän sanoin. Nyt te olette vihaisia minulle.”
Carlisle pudisti päätään. ”Emme ole.”
”Jaa? Haluatko että haen sinulle peilin? Näkisit oman ilmeesi!”
Carlisle näytti yhtäkkiä väsyneeltä. ”Miten sinä aina onnistut sotkemaan itsesi johonkin tälläiseen?”
Puristin huuleni yhteen. En minä ollut sotkenut itseäni mihinkään, kaikki oli hyvin suunniteltua ja kontrollissa. En minä aikonut mennä Acen kanssa naimisiin tai mitään, halusin vain vähän aikaa. Aikaa, jona saisin uskotella itselleni, että Marcos oli täällä, kanssani. Että hän ei hylkäisi minua. ”Minä tiedän, mitä teen Carlisle”, napautin vihaisesti, vaikka en ollut ihan varma väitteeni todenperäisyydestä.
”Tiedätkö?”
Minä katsoin häntä suoraa silmiin ja valehtelin pokkana. ”Tiedän.”
Carlisle nyökkäsi hitaasti. ”Sitten me luotamme arvostelukykyysi.”
Se olisi ollut kiva kuulla, ellen olisi tiennyt, että hän ei puhunut totta. Carlisle ei ikinä luottanut minun arvostelukykyyni. Nytkin oli helppo huomata, että hän ei uskonut sanojani.
”Voi kiitos”, minä sanoin ivaa tihkuvalla äänellä. ”Oikein vakuuttavaa.” Lähdin portaita kohti. ”Minä menen nukkumaan.”
A/N: Siinä se. Kommenttia toivoisin.
-
”Mutta haloo, Tanya on kamala. Jotenkin... limainen.”
Rosalie alkoi nauraa. ”Limainen?” hän pyrskähti. ”Niin kuin etana vai?”
Ei, ei niin kuin etana. Ennemminkin kuin kastemato.
Tälle repesin, ja nauroin pitkään. Todella hyvä ficci, en osaa antaa rakentavaa kommenttia, joten...
Jatkoa odottelen innolla! ;)
-
Jih, jatkoa ! Olipas tuo Ace outo nimi.. Ja Sherry taas joutuu vaikeuksiin, aika ennalta arvattavaa :D
Mutta hei, arvaas mitä ? En löytänyt ainuttakaan virhettä ! En yrittänytkään mihinkään pikkupilkkuhin (kuten en ole ennenkään, kai ?) kiinnittää huomiota, ja mitään ei löytynyt !
Jatkoa taasen ?
- Annabelle
-
O____O' ensimmäinen mies mikä vastaan tulee... Ja se näytti niin paljon siltä... Marcokselta. Noh, jatkoa vain!!!!
-
Oivoi, ihana jatko jälleen..!
Mua vähän ihmetytti, kun ensimmäinen mies joka vastaan kävelee, on aivan kuin Marcos. : ))
Mutta toisaalta se on kivaa... ei vitsit, kylläpäs oli fiksusti sanottu...!
Kiitos viisi miljoonaa kertaa jatkosta, ihanaihanaihana....
Kiitos.
~Suklaamurunen
kommenttini sekava, anteeksi. Jatkoa, kts. <33
-
Ooo, tähän olikin tullut paljon jatkoa kun olin poissa. Ihanaa! Kommentoin nyt vain sillai yleispätevästi, mutta olet onnistunut viemään juonta hyvin eteenpäin. Minusta on jotenkin huvittavaa, kun Sherry vihaa Tanyaa ja poppoota, ja sitten ne kuitenkin tunkevat koko ajan mukaan. Pidäthän heidät mukana tarinassa, ainakin jonkin aikaa vielä. Tuo shoppailureissu oli hyvä, mutta ehkä vähän häiritsi se, mitä muutkin ovat sanoneet, eli heti ensimmäinen jätkä johon törmätään näyttää ihan Marcosilta. Toisaalta, ehkä se on ihan hyvä näin, olisi se Marcos-kopio muutenkin varmaan tullut, eikä tämä ollut todellakaan paskin tapa esitellä hänet.
Mutta joo, eli tykkäsin ihan hirveesti, ja jatkoa tietenkin odotan innolla. Sie oot totaalisesti koukuttanut minut tähän ficciin. Kiitos siitä :D.
-Lyn
-
Lyn: Kiitos. En tosin usko, että Ace oli eka tyyppi, joka nähtiin, muihin Sher ei vain kiinnittänyt huomiota:D
Suklaamurunen: Kiitos. Tosiaan, Acea ennen varmaan nähtiin joku muukin.
Nabi: Ei Ace varmaan eka ollut:D
Annabelle: Eikö virheitä :o Waude:D
Minsk: kiitus
A/N: Olen ollut hidas. Muttakun paremmassa koneessa ei ole wordiä ja käytän yleensä enimmäkseen sitä. Ja sitten on tämä ysin kevät... murrr...
16. Unessa on hyvä elää
Sain nukuttua sinä yönä vain pari tuntia ja silloinkin näin painajaista. Ei kysymys ollut siitä, että minua olisi pelottanut Acen tapaaminen. Itse asiassa tarkemmin ajateltuna koko kundi itsessään ei kiinnostanut minua tippaakaan.
Syynä hermostuneisuuteeni oli ennemminkin kärsmättömyys. Muisto Marcoksen kasvoista – tai Acen kasvoista, kuinka vain – poltti silmiäni kuin tuli. Jopa silmieni ollessa auki, hänen profiilinsa kummitteli silmänurkassani epäselvänä, tavoittamattomissa. Ja minulla oli olo, että hän tarkkaili, tiesi, mitä tein.
Kömmin taas ylös sängystä ja napsautin television päälle varmaan kymmenen kerran sinä yönä. En pystynyt keskittymään ja se ärsytti.
Tällä hetkellä, juuri nyt, vihasin enemmän kuin koskaan sitä kelloa, joka roikkui oveni yläpuolella äänekkäästi tikittäen. Vaikka mulkoilin sitä niin rumasti, kuin ikinä osasin, se ei siltikään liikkunut nopeammin.
Kello oli kolme yöllä. Yhdeksän tuntia siihen, että tapaisin Acen ravintola Chinewallissa. Yhdeksän tuntia siihen, että saisin taas nähdä Marcosin kasvot.
Alakerrasta kuului ääniä. Rosalie ja Emmett olivat tulleet takaisin kotiin ja tuoneet Tanyan, Irinan, Katen, Eleazarin ja Carmenin mukanaan. Carlisle ja Esme kuuluivat juttelevan heidän kanssaan Edwardin pianonsoiton kaikuessa taustalla.
Laahauduin alakertaan varmaan aika ärtyneen näköisenä. Siellä oli niin paljon väkeä, että mahduin vain vaivoin joukkoon. Edward näytti opettavan Tanyalle pianonsoittoa, Eleazar ja Carmen höpisivät jotain tyhjää Carlislen kanssa ja Esme, Emmett, Irina ja Kate pelasivat korttia. Rosalie istui sohvalla kuunnellen puolella korvalla muiden juttuja, mutta hänen hymynsä valahti minun tullessa sisään ja hän mulkaisi minua rumasti.
Rosaliella oli kurja tapa olla pitkävihainen. Olin siis vaihtanut hänet ihmismieheen, mutta entä sitten? Siskon pitäisi jo päästä siitä yli. Luultavasti joutuisin kuitenkin itse hieromaan sopua, ennen kuin Rosy leppyisi.
”Hei”, minä mutisin limanuljaska-Tanyan väelle. Tiesin kuulostavani epäkohteliaalta, mutta minua ei tippaakaan kiinnostanut. Nuo eivät olleet tervetulleita tänne.
Kate oli ehdottomasti porukan kivoin, mutta vaikutti vähän kyllästyneeltä töykeään käytökseeni. Ainakin juuri nyt. Minä ärsytin häntä aivan yhtä paljon kuin hän minua. ”Kiva nähdä taas sinuakin”, hän sanoi piikikkäästi.
Puristin huuleni yhteen jättääkseni hänen kommenttinsa huomiotta, nostin kasvoilleni suloisen koiranpentuilmeen ja hipsin Rosalien luokse.
Rosalie nojautui kauemmas minusta torjuva ilme kasvoillaan. ”Häivy, Sher”, hän sähähti kovaäänisesti, ennen kuin älysi katsoa ympärilleen ja huomasi, että kaikki tuijottivat.
Minä sentään osasin puhua hiljaa. ”Anna anteeksi Ro Ro”, kerjäsin niin hiljaisella äänellä, että kukaan muu kuin Rosy ei voinut kuulla, vaikka he sentään olivat samassa huoneessa. ”Ei ollut tarkoitus.” Jep, aika nöyryyttävää, mutta minä tarvitsin Rosen apua.
Tällä kertaa Rose sentään yritti puhua kuiskaten. ”Tiedätkö, Sher, minua ei kiinnosta. Elä sitten vaaleanpunaisessa hattaralinnassasi jos haluat. Minua ei kiinnosta.”
Minä vilkaisin kiusaantuneena lähimpänä olevaa Emmetiä, joka oli selvästi nojautunut sivulle kuullakseen keskustelumme ja Edwardin vieressä seisovaa uteliaannäköistä Tanyaa. Oliko heidän pakko kuunnella? Tämä oli Rosen ja minun välinen asia.
”Mennäänkö yläkertaan”, minä kysyin Roselta.
Sisko ei näyttänyt kamalan innostuneelta, mutta seurasi minua kuitenkin yläkertaan, jossa minä tökin hänet huoneeseeni.
Hiljaisuus venyi pitkäksi. Rosalie tuijotti seiniä ja tutki kynsiään. Hän katsoi kaikkialle muualle, paitsi minuun. ”Minä en tajua, miten sinä voit asua tällaisessa huoneessa”, hän puuskahti lopulta. ”Ei ihme, että sinä olet niin masentunut.”
Seurasin Rosalien katsetta mustaksi maalattuihin seiniin ja verenpunaisiin verhoihin. Rose oli oikeassa, huone ei ollut kovin piristävä. Mutta ei sen ollut tarkoituskaan olla. Tämä oli vampyyrin pesä ja halusin, että se myös näytti siltä. Olin onnistunut mielestäni kiitettävästi. Musta ja punainen olivat hallitsevia värejä, juuri muuta huoneessa ei ollutkaan. Tämä oli minun kätkeytymispaikkani, niin masentava että se piristi. Mutta nyt ei puhuttaisi siitä.
Heittäydyin sängylleni istumaan. ”Älä takerru epäolennaisuuksiin Rosy.”
Nyt Rosalie jopa vaivautui vilkaisemaan minua halveksivasti. ”Ja olennaista on…?”
Voi luoja, tästä tulisi pitkä riita. ”Minä ja Ace”, sanoin mahdollisimman hillityllä äänellä.
”Ace?” Rosalien ääni oli kyllästynyt. ”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä suostuisin puhumaan sinun kanssasi jostain ihmisestä, johon olet pihkassa?”
Jos minulla olisi ollut jotain suussa, niin olisin tukehtunut. ”Pihkassa? Pihkassa? Vakavasti Rose, et voi kuvitella, että minä pitäisin hänestä.”
Rosy ei pysynyt kärryillä. ”Etkö sitten?”
Vau, olin tosi iloinen, että hän ei ollut minulle biologista sukua. Siskoni oli yhtä tyhmä kuin… niin, ainoa joka tuli mieleen oli Emmett. Millainen mies, sellainen vaimo. Tai jotain sen suuntaista.
Ja vasta sitten tajusin, että Rosalie ei ollut koskaan nähnyt Marcoksen kasvoja. Hänellä ei ollut hajuakaan, miksi Ace kiinnosti minua niin paljon. Ei ihme, että hän oli pihalla.
”Odota hetki”, minä käskin ja nousin sängyltä ylös. Aloin penkoa lipastoani. ”Usko tai älä, minulla on ihan syy mennä treffeille Acen kanssa.”
Rosalien epäuskoinen ilme kertoi tasan tarkkaan, kuinka suuressa arvossa hän minun vakuuttelujani piti. ”Ja mikä syy se sellainen mahtaisi olla?” Hän seurasi hetken kun minä heittelin tavaroita pois lipastoni laatikosta. ”Mitä sinä sieltä oikein haet?”
Vedin laatikosta ulos pölyisen valokuva-albumin. Sen saman, jonka Edward oli pelastanut tulipalosta. Sitten hipsin takaisin sängylle.
Rose istui viereeni ja seurasi kyllästyneen näköisenä, kun selasin Marcoksen kuvan esiin. Kun hän näki kuvassa hymyilevän pojan hänen silmänsä rävähtivät suuriksi.
Minäkin unohduin ihailemaan kuvaa. Marcos näytti tässä kuvassa niin onnelliselta. Ei yhtään niin vihaiselta ja epäluuloiselta kuin minä olin tottunut hänet näkemään. Hän näytti melkein enemmän Acelta kuin itseltään.
”Sinä olet hullu”, Rosalie sanoi vaimealla äänellä. ”Ehdottomasti hullu.”
Voi miksi minä olin kuvitellut, että hän ymmärtäisi. Rosalien saattoi aina luottaa löytävän minusta jotain negatiivista.
”Kiitti paljon”, minä sanoin. Rosalien asenne alkoi kiukuttaa. Ei tämä ollut minun vikani.
Rosalie tuijotti kuvaa vielä hetken. ´Sitten hän suoristi selkänsä ja heitti hiukset pois silmiltä. ”Joten”, hän aloitti. ”Vieläkö sinä tarvitset sitä autoa lainaksi?”
Suuni loksahti auki, kun seurasin vaisun hymyn nousevan Rosyn kasvoille. Vau, siskoni ei ollutkaan täysi mäntti.
”Ro, sinä olet paras”, minä henkäisin yhä ällistyneenä.
”Tiedetään”, Rosy vastasi kuivasti. Hän nousi ylös sängyltä ja veti minut pystyyn. ”Tule. Mennään katsomaan, mitä sinä pistät päälle.
Rosalie sai minut näyttämään upealta. Hän oli lainannut minulle valkoisen puseron, joka sopi loistavasti yhteen vaalean hameeni kanssa. Hiukseni Rosy oli kiertänyt nutturalle, josta roikkui pari suortuvaa. Sitten vielä vähän punaa poskiini ja olin valmis.
”Sinä olet taikuri”, minä henkäisin, kun näin itseni peilistä. ”Vau, Rosy. En ikinä uskonut, että voisin näyttää näin nätiltä.”
Rosalie tuli taakseni hymyillen. ”Poskipuna sen tekee. Sinä olet muutenkin ihan kaunis, mutta näytät yleensä vain vähän sairaalta. Ihan kuin sinulla olisi keuhkotauti.”
Kommentti minun sairaalloisuudestani oli asiaton. Mutta Rosy oli ollut tänä yönä tosi kiltti, joten en alkanut valittamaan. ”Kello?” minä kysyin.
”Mmm… Yhdeksän. Sinun täytyy lähteä pian.” Hän kaivoi laatikostaan autonsa avaimet ja heitti ne minulle. ”Ole hyvä.”
Otin avaimet kiinni leveästi hymyillen. ”Kiitos. Kerroinko jo, miten paljon rakastan sinua?”
Rosalie vastasi hymyyni. ”Parempi onkin, että arvostat tätä. Carlisle ja Esme eivät luultavasti pidä siitä, että minä kannustan sinua sekoilemaan jonkun ihmisen kanssa.”¨
”Pah. Sano niille, että tukkivat turpansa. Tämä on minun asiani.” Hipsin ovelle. ”Nyt minun pitää mennä. Toivota onnea.”
Rosalien ääni oli nuiva. ”Ai mihin? Ihmismiehen iskemiseen vai? Ei pitäisi olla iso homma. Varsinkaan sinulle.”
”Rosy kiltti, en minä voi vain hypnotisoida häntä. Se ei toimi niin. Minä menen nyt.” Sujahdin ovesta ulos.
”Sherry”, Rosalie huudahti perääni.
Peruutin takaisin ovenrakoon. ”Mitä?”
”Älä vain tapa häntä. Minä en halua tuntea olevani vastuussa murhasta.”
Kiva. Rosalie luotti itsehillintääni ihanan paljon. Näytin hänelle nopeasti kieltä ja juoksin portaat alas olohuoneeseen.
Tanyan poppoo ja suurin osa minun perheestäni oli yhä siellä. Carmen ja Eleazar olivat häipyneet jonnekin kuuseen, mutta muuten kaikki olivat paikalla.
Yritin päästä ulko-ovelle ilman, että kukaan huomaisi minua, mutta tietenkin se oli mahdotonta.
”Sinä olet lähdössä?” Se oli Esme. Hän näytti lievästi paheksuvalta.
Minä en tosiaankaan kaivannut Esmeä pilaamaan loistavaa tuultani. ”Haista…” Katkaisin lauseen siihen, kun huomasin kaikkien tuijottavan minua.
Tanyan uteliaisuus oli loputonta. ”Mitä nyt?” hän kysyi pehmeällä äänellään.
Vilkaisin häntä murhaavasti ja huomasin Tanyan seisovan vähän liian lähellä Edwardia. Edward teeskenteli selvästi, ettei huomannut mitään, mutta Tanya vilkuili häntä aina välillä ripsiensä välistä. Huolestuttavaa. Tässä talossa asui jo kaksi umpirakastunutta avioparia. Kolmatta ei tarvittaisi.
”Sher menee treffeille ihmisen kanssa”, Emmett kertoi Tanyalle irvistys kasvoillaan.
Tanya näytti ihmettelevältä. ”Entäs sitten?”
Silmäni rävähtivät auki. Vau, Tanya ei tainnutkaan olla hullumpi tyyppi. Edes joku, joka ei pitänyt minua täysääliönä turhan takia. Voitonriemuinen hymy levisi huulilleni ja osoitin Tanyaa. ”Haa! Siinäs kuulitte. Minä en tee mitään pahaa. Ja häivyn nyt. Heippa.”
Niine hyvineni sujahdin ovesta ulos, ennen kun Carlisle tai Esme ehtivät sanoa sanaakaan. Ah. Kaksi tuntia siihen, että saisin nähdä Marcoksen kasvot.
Todellisuudessa siihen meni pitempi aika. Ace oli myöhässä. Ja kun hän viimein saapui, minä olin istunut ravintolan edessä jo puoli tuntia. Ja kenelle tahansa muulle olisin alkanut huutamaan ja valittamaan, mutta nähdessäni Marcoksen kasvot ilmeeni suli palvovaksi hymyksi.
”Hei”, minä kehräsin suloisella äänellä ja nousin ylös rappusilta, joilla olin istunut.
Marc— siis Ace vastasi tervehdykseeni itsevarma hymy kasvoillaan. ”Hei. Sinä näytät kauniilta.”
Minä astuin askeleen lähemmäs lumoutuneena. Nuo silmät eivät taatusti kuuluneet Acelle. Minä muistin ne. Ne olivat Marcoksen, vain hänellä oli oikeus tuohon omahyväiseen hymyyn. Vain hänellä oli oikeus katsoa minua noin itsevarmasti, tietäen, että tekisin kaikkeni miellyttääkseni häntä.
Ace veti minut kylkeensä kiinni ja johdatti ravintolaan. Aika rohkeaa, tämä oli kuitenkin vasta toinen kerta, kun tapasimme. Ei silti, että se olisi minua haitannut.
”Meillä on varaus”, Ace sanoi hovimestarille.
Mies käänsi katseensa meihin asiallisen näköisenä. ”Millä nimellä?”
”Baum.”
Hovimestari selasi kirjaansa ihan älyttömän kauan. Typerys. Eikö hän osannut liikutella sormiaan yhtään vikkelämmin.
Lopulta tyyppi vihdoin löysi Acen nimen. ”Seuratkaa minua”, hän sanoi ja lähti johdattamaan meitä pöytien lomitse pienelle kahdenistuttavalle pöydälle, joka oli lähellä ikkunaa. Ikkunasta avautui ihana näköala suoraan joen rantaan.
Ace auttoi minut tuolille ja istui sitten minua vastapäätä. Meille ojennettiin ruokalistat ja Ace syventyi siihen heti. Minua ei paljoa kiinnostanut, en kuitenkaan aikonut syödä mitään. Uppouduin sen sijaan katsomaan Marcoksen kasvoja. Niiden otsa oli lievästi rypyssä ja huulilla välkähteli vino hymy. Marcos. Minun Marcokseni.
Ace kohotti päätään ja huomasi katseeni. Hänen hymynsä leveni omahyväiseksi. ”Mikä hätänä kulti? Pelkäätkö, että haihdun ilmaan?”
Kerrankin tapasin ihmisen, jonka alentuva äänensävy ei ärsyttänyt minua. ”Pelkään”, minä myönsin hengästyneen kuuloisena.
Marcoksen ilmeestä näki, että hänen itsetuntonsa paisui kuin ilmapallo. ”En ihan vielä muru. Haluan syödä ensin.” Hän nauroi omalle sukkeluudelleen.
Minusta juttu ei ollut kovin hauska, mutta nautin naurusta. Olin kuullut Marcoksen naurua liian vähän tälle elämälle.
Minä hätkähdin kun tarjoilijan ääni ilmestyi tyhjästä. ”Oletteko päättäneet?”
Marcos— Ace vastasi katse yhä minussa. ”Minä otan friteerattua kanaa chilikastikkeessa. Ja juomaksi…” hän katsoi silmiäni kiinteästi. ”Juomaksi Sherryä.”
Tarjoilija kirjoitti tiedon ylös. ”Entä teille, neiti?”
”Minulle vai?” minä henkäisin. ”Minä otan samaa.”
Tarjoilija nyökkäsi ja poistui. Marcosin huulet alkoivat liikkua, kun hän sanoi jotakin.
Käänsin katseeni syrjään selvittääkseni aivoni. Nyt pitäisi jarruttaa. Tämä ei ollut Marcos, tämä oli Ace. Marcos oli jossain valtameren toisella puolella, eikä luultavasti uhrannut ajatustakaan minulle. Miksi minun siis pitäisi kaivata häntä?
Mutta toisaalta, enkö minä ollutkin täällä juuri siksi, että halusin ajatella häntä? Enkö ollutkin juuri halunnut haaveilla ja uskotella itselleni, että tämä oli Marcos?
Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä. Kyllä, halusin. Ehdottomasti.
Kostutin huuliani kielelläni ja katsoin taas Marcoksen kasvoihin. ”Anteeksi, sanoitko sinä jotakin?”
”Sanoin. Haluan kertoa sinulle, miten löysin tässä yhtenä päivänä yli viisikymmentä dollaria isäni liikkeen pukukopista. Sen oli jättänyt joku nainen, joka oli...”
Hän kertoi minulle. Siitä ja monesta muusta asiasta. Suurimman osan ajasta, en edes erottanut sanoja. Katsoin vain Marcoksen kasvoja ja annoin hänen sanojensa kietoutua ympärilleni. Marcoksen syvä ääni tanssi korvissani kuin musiikki ja hänen eleensä toivat mieleeni kipeitä muistoja.
Ja minä keskityin uskomaan, että tässä, minua vastapäätä, tosiaan oli Marcos. Hän oli kanssani, eikä ollut hylännyt minua. Ja minä kuulin hänen äänensä ja näin hänen kasvonsa ja tiesin, että hän oli täällä. Erotin sen pienen rypyn hänen kulmakarvojensa välissä ja muistin. Hän ei ollut muuttunut yhtään ja hän oli täällä.
Ja jossain vaiheessa meille tuotiin ruuat, enkä minä edes huomannut sitä. En koskenutkaan annokseeni, kuuntelin vain Marcosia, joka ei hetkeksikään lakannut puhumasta. Hän puhui itsestään, perheestään, työstään; asioista, joista tiesin, että ne eivät kuuluneet Marcosin elämään, mutta sillä ei ollut väliä. Vain hänen äänellään ja kasvoillaan oli väliä.
Ja kun me olimme syöneet, ja kävelimme kauan joen rantaa pitkin, hän suuteli minua. Ja hänen huulensa olivat pehmeät ja tutut, aivan kuten muistin. Ja hän puhui lisää. Vasta kun ilta alkoi pimetä ja meille tuli kylmä, Marcos vei minut kotiinsa. Se oli erilainen kuin muistin, paljon pienempi. Mutta Marcos oli siellä, eikä muulla ollut väliä. Ja hänen tuoksunsa ja hänen vahvat lihaksensa, jotka kietoutuivat ympärilleni lakanoiden välissä, tuntuivat tutuilta. Turvallisilta.
Ja sitten, kun Marcos viimein nukahti, minua yhä sylissään pidellen, minä pystyin tuntemaan olevani turvassa. Näin monen vuodenkin kuluttua minä tiesin, että rakastin häntä. Ja tiesin, että olin vihdoinkin kokonainen. Että olin saanut Marcosin takaisin.
A/N: Kommenttia kerjäilen:DD
-
Awwwww~<3 Aivan ihana. Minulle kyllä kelpaisi Sherry huone ihan hyvin. Rosalie on kyllä sellainen taituri, että varmana Sherry näytti todella lumoavalta. Hyvä että Rosalie ja Sherry sopivat riitansa vähän nopeammin. Sitten toi Ace kohtaus aika hyvä. Vaikka mua ärsyttii koko sen ajan kuin itsevarma se tyyppi oli Sherryn kanssa. Ois tehny mieli kuristaa se heti. Hyvä, että tuli jatkoa olen odottanutkin sitä kauan. Kirjoitus virheitä ei löytynyt. Todella sujuvaa tekstiä josta jopa minäkin ymmärsin kaiken (yleensä en, mutta tässä ficissä kyllä). Jatkoa pian<3
-
Awwwws... <33
Ihanaa huomata että vihdoinkin on tullut jatkoa. Sitä on odoteltu. ; ))
Mutta itse pätkään. Vähän huolestuttavaa että Sherry pitää Acea Marcoksena. Se kuitenkin tulee ongelmaksi jossain vaiheessa, hmmhmm...
Jotenkin aavistelen pahaa.. :/ Tyhmästi sanottu, mutta tässä käy vielä huonosti. : ))
Mutta kiitos jatkosta ihan hiiiiirveästi. :)
Kiit♥s, vielä kerran..
Suklaamurunen
-
Kiitos paljon taas aivan mahtavista uusista luvuista! Tää ficci on ehdottamasti ihan ykkönen eli ainakin mun lemppari Twilight-ficeistä! :) Jatka vaan samaan malliin niin hyvä tulee!
Toivottavasti Sherry osaisi pysyä poissa vaikeuksista, mikä voi tietenkin olla liian vaikeaa!
Jatkoa odotellessa! <3
-Idiela
-
Ah. Ihanaa <3. Ymmärrän kyllä hyvin tuon ysiluokan kevään, itse olen keskellä samaa hullunmyllyä. Ja arvostan sitä, että sinulla riittä energiaa kirjoittamiseenkin. Itse olen suurinpiirtein liikkuva ruumis. Mutta joo...
Tämä luku oli ihana. Tykkäsin todella paljon Rosystä tässä luvussa, hän on jotenkin sellainen, miksi minä olen hänet aina kuvitellutkin. Tässä luvussa se tuli mielestäni parhaiten esiin (siis tämänhetkisistä luvuista). Sher on taas vauhdissa. Jotenkin hän oli niin suloinen kun ajatteli vain koko ajan Marcosia. Ace parka, luuli että tyttö on totaalisen lätkässä, eikä tältä herunut lähestulkoon yhtään ajatusta hänelle.
Juups, ensi lukua odotellessa, voisin vaikka yrittää tehdä jotakin muutakin kuin kyylätä tämän seuraavan luvun ilmestymistä. Mithenköhän se aina menee niin, että kun on pari päivää, jolloin en kyylää, niin heti se seuraava luku ilmestyy...
-Lyn
-
Noora.: Kiitos:D Älä pelkää, en minä ole Edwardille ketään toista järjestämässä (en itse pysty sulattamaan mitään muuta kuin canon parituksia, ainakaan twilightissa. Kun siinä on nuo tosirakkaudet sun muut... niitä ei VOI rikkoa:D)
Lyn: Minua pelottaa, millaista on sitten kun joudun lukioon, kun kerran on vaikeuksia jo nyt:D Kiva kun tykkäsit Rosystä.
Idiela Cullen: kiitos. Ah, imartelevaa.
Suklaamurunen: Kiitoos
Nabi: Kiitos. Olet oikeassa, Rosy on taikuri.
A/N: Edwardin näkökulma. Ja vaaiiikeaaa... ihan liian vaikeaa kirjoittaa Edwardista kertojana. Jotkut kohdat ei mun mielestä ollenkaan kuulosta Edwardilta, mutta mutta...
17. Heikkoja ääniä ympärilläni
Edward:
Tämä oli menossa naurettavaksi. Sher oli nykyään harvoin kotona edes öisin, ja päivisin tilanne oli vielä toivottomampi. Hän roikkui jokaisen hetken sen Acen kanssa kaupungilla.
Sherry tuli sisään sulkien oven hiljaa kiinni perässään. Minä vilkaisin häntä arvioivasti. Sher näytti nykyään aika onnelliselta. Hänen silmissään oli sellainen unelias katse, jota näkee yleensä dementoituneilla ihmisillä. Sellainen katse, joka suuntautuu sisäänpäin; muistoihin tai mielikuvitukseen. Hän myös hymyili melkein koko ajan, silmät tarkennettuina johonkin kauas.
Eniten minua kuitenkin pelottivat hänen ajatuksensa. Ne toistivat aina samaa kaavaa: Marcos, Marcos, Marcos… yksitoista tuntia… Hitto, ärsyttävän kauan. Marcos, minä rakastan sinua.
Carlisle ja Esme jäivät katsomaan pitkää hänen peräänsä, kun hän hyppeli yläkertaan.
Tämä menee liian pitkälle. Carlisle oli huomannut saman kuin minä. Oli outoa, ettei hän ollut jo puuttunut tilanteeseen. Carlisle oli meistä ainut, joka oikeasti pystyi vaikuttamaan siihen mitä Sherry teki. Sher totteli häntä useimmiten kaikessa – huusi ja riiteli kyllä ensin, mutta totteli silti.
”Tekisit sitten jotain”, minä murahdin.
Carlisle vilkaisi minua ärtyneenä. ”Mitä sinä haluat minun tekevän, Edward? En minä voi kieltää häntä tapaamasta Acea.” Ja Sherry on niin onnellinen.
Kyllä minä tajusin tuon asenteen. Mutta Carlislella ei ollut ihan yhtä tarkkaa kuvaa Sherryn mielenliikkeistä kuin minulla. ”Hän luulee, että Ace on Marcos”, minä huomautin. ”Ei hän ole onnellinen, hän vain luulee olevansa.”
Minua ihmetytti Sherryn kyky valehdella itselleen. Minä en varmaan pystyisi uskottelemaan itselleni, että joku ihminen, jonka tiesin olevan poissa, olisi tullut takaisin.
Toisaalta Sherry oli hyvä valehtelemaan muillekin, miksei siis myös itselleen. Ja jostain syystä kaikki myös aina uskoivat häntä.
Carlislen ja Esmen ongelmana oli se, että he halusivat uskoa Sherryä. Sherry oli sanonut heille, että hallitsi tilanteen ja että tiesi mitä teki ja Carlisle ja Esme yrittivät luottaa häneen niin paljon, etteivät nähneet kokonaiskuvaa.
Taisin olla ainut tässä talossa, joka tajusi, ettei Sherryyn voinut luottaa. Hän valehteli enemmän kuin puhui totta ja useimmiten vieläpä vakuuttavasti.
Mutta ihmisen kanssa seurustelu; se oli naurettavaa. Sherryn itsehillintä oli aika hyvä, mutta hetkikin tarkkaamattomuutta niin Ace kuolisi. Toinen huolenaihe oli se, että Sherry ei luultavasti välittäisi pitää salaisuutta Acelta kovin kauan. Hän oli niin Acen lumoissa, että saattaisi paljastaa miehelle olevansa vampyyri koska vain. Ja sitten… en tiennyt mitä sitten tapahtuisi.
Ja ihan kuin Sherryssä ei olisi tarpeeksi ongelmaa, niin minua huolestutti myös toinen asia. Tanya. Hänellä vaikutti olevan jonkinlainen… ihastus minuun.
Minä yritin suhtautua siihen mahdollisimman neutraalisti. En halunnut olla hänelle töykeä, mutta en myöskään rohkaista häntä.
Ja minä todella pidin Tanyasta. Hän oli mukava juttukumppani, hauskaa seuraa ja loistava shakissa. Hän ei ollut vielä voittanut minua, mutta epäilin, että ennen pitkää niin kävisi. Mutta minä en vain pitänyt hänestä oikealla tavalla. En pitänyt hänestä samalla tavalla kuin hän piti minusta.
Tajusin, että minun pitäisi hoitaa asia mahdollisimman pian selväksi Tanyan kanssa. Muuten hän vain loukkaantuisi pahemmin.
Huokaisin ja nousin sohvalta. ”Minä lähden käymään Tanyan luona”, kerroin Esmelle ja Carlislelle. Vilkaisin kattoa. Pystyin kuulemaan Sherryn ajatusten äänettömän jauhannan. Luoja, liiku nopeampaan kello… minä haluan nähdä Marcoksen… kymmenen ja puoli tuntia.
Pudistin päätäni ja vilkaisin Carlislea terävästi. ”Voitko tehdä tuolle jotakin? Ole kiltti.”
Carlisle nyökkäsi hitaasti. Hyvä on… Hän ei tule ilahtumaan.
Saattoi hyvinkin olla totta. Onneksi minä en joutuisi olemaan Sherryn huudon kohteena. Katosin ovesta pimeään iltaan.
Tanyan perheen talon ikkunoissa paloi valot. Metsän keskellä oleva talo loi valoaan myös ympäröivään maastoon – vaikka enhän minä sitä tarvinnut.
Koputin oveen kohteliaisuudesta, vaikka tiesinkin sen olevan turhaa – kaikki olivat kuulleet tuloni jo matkan päästä.
Kate avasi oven hymyillen ja päästi minut sisään. Hän tervehti minua ajatuksissaan. Hei Edward.
”Kate”, minä nyökkäsin. ”Onko Tanya kotona?”
Taitaa olla. ”Tanya!” hän kutsui.
Tanya ilmestyi portaiden yläpäähän. Kun hän näki minut, hänen kasvoilleen ilmestyi välittömästi valoisa hymy. ”Edward!” Vau, nuo hiukset ovat niin ihanat.
Se sai hymyni hieman väkinäiseksi. Minä en halunnut loukata häntä. Se alkoi kuitenkin vaikuttaa väistämättömältä. ”Hei, Tanya. Välittäisitkö sinä jutella kanssani hetken?”
Oo… Sopii loistavasti. Tanyan mielikuvitus alkoi saman tien vääntää kuvia siitä mitä minä haluaisin sanoa. Useimmat päättyivät siihen, että minä suutelin häntä.
”Hienoa. Mennäänkö ulos?” minä kysyin.
Tanya suostui oikopäätä.
Me kävelimme hieman matkaa joen vartta pitkin isolle kalliolle. Siellä minä seisahduin katsomaan Tanyaa.
Hän näytti uteliaalta ja valppaalta. Minua harmitti. Toivoin, etten joutuisi tekemään tätä.
Mitä minä oikein aioin sanoa hänelle? Miten onnistuisin olemaan tarpeeksi kohtelias?
Tanyan ajatukset lipuivat korviini, keskeyttäen mietteeni. Nyt hän aikoo suudella minua. Vau, nyt hän aikoo suudella minua.
Minä naurahdin matalasti ja käänsin katseeni pois hänen kasvoistaan. ”Tajuat kai, että minä kuulen tuon?”
Tanya näytti häkeltyneeltä. Jos hän olisi ollut ihminen, niin hän olisi taatusti punastunut.
”Sinä tiedät, että minä pidän sinusta todella paljon”, minä sanoin lempeästi. ”Sinä olet uskomaton nainen ja kuka tahansa mies olisi iloinen sinun minulle osoittamastani huomiosta, Sinä tiedät sen. Mutta minä en vain…” Annoin ääneni hiipua pois. Tarkoitus oli jo tullut selväksi.
Tanya ymmärsi kyllä. Hänen ilmeensä vaihtelivat nopeasti. Loukkaantuneisuutta, surua, vaivaantuneisuutta. Lopulta hän puuskahti. ”Edward. Eikö olisi ollut mitenkään mahdollista, että olisit sanonut tuon ennen, kuin minä nolasin itseni täysin.”
Katsoin häntä ällistyneenä. Tanya ei näyttänyt kovin vihaiselta. Itse asiassa hän hymyili hieman.
Ei se mitään, Edward. Kyllä minä tavallaan arvasin, ettet tunne samoin, hän ajatteli.
Olin helpottunut, enkä voinut olla tuntematta ihailua Tanyaa kohtaan. Hän oli uskomattoman ymmärtäväinen ja vahva. ”Ethän anna tämän vaikuttaa väleihimme, Tanya. Nautin seurastasi paljon.”
Tanya virnisti ilkikurisesti. ”Et sinä minusta näin helposti eroon pääse. Olet ainoa, josta on vähänkin vastusta shakissa. Minä tarvitsen haastajan.”
Nauroin vapautuneesti. ”Kiitos, että otat tämän niin hyvin.”
Aina, Edward, aina.
Minä hymyilin ja huokaisin sitten. ”Minä luulen, että minun on aika lähteä kotiin.” Halusin antaa hänelle rauhan miettiä, mitä olin sanonut. ”Nähdään huomenna.”
Tanya vaikutti helpottuneelta lähdöstäni. Nähdään
Väläytin hänelle vielä nopean hymyn ennen kuin pyrähdin juoksuun.
Kotimatkalla huomasin, että minulla oli melko kova jano, joten kävin nopeasti metsästämässä yhden hirven. Sitten jatkoin matkaani.
Olin suunnilleen neljän kilometrin päässä kotoa, kun erotin Sherryn tuoksun jättämän jäljen. Se oli tuore, joten hän ei luultavasti ollut kovin kaukana. Lähdin seuraamaan sitä vähän vastahakoisesti. En ollut varma, olisinko kovin tervetullut hänen lähelleen.
Vain pari kilometriä kuljettuani pystyin jo kuulemaan hänen ajatuksensa. Niistä huomasi heti, että Carlisle oli puhunut hänelle. En saanut aivan tarkkaa käsitystä siitä, mitä hän oli sanonut, mutta tuskin mitään kovin mieluisaa Sherryn kannalta.
Minulta ei mennyt kauaa taittaa niitä muutamaa kilometriä, jotka välillämme oli. Sain hänet näköpiiriini alle minuutissa. Hän istui pienen puron rannalla olevassa puussa poski sen runkoa vasten painettuna.
Ja hän näytti surulliselta. Sherry itkee paljon, mutta tällä kertaa se oli erilaista. Se uneksiva katse hänen silmistään oli poissa, eikä hän hymyillyt enää. Carlisle oli saanut hänet jotenkin heräämään todellisuuteen.
Menin lähemmäs varovasti, että hän varmasti saisi aikaa huomata minut.
Sherry ei katsonut minuun, kun hän mutisi: ”Mene pois.”
En välittänyt pyynnöstä vaan kiipesin hänen viereensä. ”Kai sinä tajuat, että Ace ei ole Marcos”, minä kysyin.
Se oli virhe. Hän alkoi itkeä entistä kovemmin. ”Sinun ei tarvitse kertoa tuota minulle, Carlisle teki sen jo”, hän nyyhkytti. Minä vihaan Carlislea. Ja vihaan Edwardia. Miksi tuon piti tulla tänne.
”Minä olin ohikulkumatkalla”, selitin anteeksipyytävään sävyyn.
Sekään ei ollut viisasta. ”Hitto, Edward! Et lue minun ajatuksiani!”
Tilanne oli nurinkurinen. Sher tuntui aina jaksavan suuttua, kun näin hänen päähänsä. Ja minä olin yrittänyt – ja yritin edelleen – antaa hänelle kaiken yksityisyyden, minkä pystyin. Toivoin itsekin, ettei minun tarvitsisi aina tietää miten hänen monimutkainen ajatusmaailmansa toimi. Mutta minä en voinut sille mitään. En pystynyt sulkemaan hänen ajatuksiaan kokonaan pois. ”Hän käytti sinua vain hyväkseen”, minä huomautin, vaikka tiesin, ettei hän pitäisi tästä. ”Olit hänelle vain nätti lelu, jota oli kiva esitellä ystäville.” Minä tiesin olevani turhan ilkeä, mutta halusin, että Sherry oikeasti ymmärtäisi totuuden.
Nyt hän jo viimein vaivautui katsomaan minua. Sherryn kyyneleisten silmien orvossa katseessa oli omituinen teho. Hän näytti kamalan haavoittuvaiselta.
Halasin häntä äkkiä. ”Älä sure. Sinä pärjäät kyllä”, minä mutisin.
”En pärjää”, hän sanoi. ”Etkö sinä… Etkö sinä koskaan ajattele, että tarvitsisit jonkun.”
Pudistin päätäni hitaasti. Minulle ei ollut koskaan tullut mieleenkään, että tarvitsisin jonkun. Minä tiesin, etten halunnut ketään. Mutta Sherryn tilanne oli kai erilainen. Hän oli heikompi kuin minä.
Sherry näki kieltävän vastauksen kasvoillani ja huokaisi. ”Ehkä se tunne tulee vasta sitten, kun tietää kenet tarvitsee”, hän kuiskasi. ”Minä tarvitsen Marcoksen.”
Pinnistelin ollakseni irvistämättä. Ainut mihin kukaan saattoi tarvita Marcosia, oli mahdollisimman vakavien vammojen aiheuttaminen. Olin todella iloinen, että Ace ei ollut muistuttanut Marcosia niin paljon.
Sherry oli tietenkin oikeassa sanoessaan, että minä en voinut arvostella Marcosia, koska en ollut koskaan nähnyt häntä. Mutta minä olin nähnyt, millaiset haavat ja mustelmat Sherryllä oli ollut hänen takiaan. Se riitti arvostelun syyksi.
”Olen pahoillani”, minä mutisin. ”Olen pahoillani, ettei tämä mennyt, niin kuin suunnittelit.”
Vaikka olin yrittänyt lukita Sherryn ajatukset ulkopuolelle, en voinut silti välttyä kuulemasta sitä katkeraa ironista lausahdusta. Totta helvetissä olet. Iloinen sinä otet senkin paskapää.
Pidin suuni kiinni, vaikka minun olisikin tehnyt mieli vastata siihen monenlaista. ”Mennäänkö kotiin”, minä kysyin lempeästi. Hänellä oli kylmä, niin kylmä että hän tärisi. Sherin pitäisi päästä sisälle.
”Mene sinä. Minä jään tänne.”
Hän halusi minun lähtevän. Hän halusi olla yksin. Nyökkäsin hitaasti. ”Entä Ace?”
Sherryn katse oli tyhjä. ”Minä olin sopinut tapaavani hänet huomenna. En usko, että menen.” Hän vastasi. Minä en halua Acea. Haluan Marcoksen.
Hyppäsin alas puusta. Ja vaikka minusta tuntui pahalta jättää hänet sinne yksin, suremaan Marcosta, minä tein silti niin. Koska hän halusi.
A/N: Laitan loppuun tälläisen ekstran Marcoksesta. Ajattelin, että se vähän selkeyttää asioita. Lukekaa jos kiinnostaa.
Marcos
Marcos syntyi vuonna 1921 vanhempiensa toiseksi lapseksi. Hänellä on neljä vuotta vanhempi isosisko Phatra. Marcosin suku oli kokenut äkkirikastumisen 1700-luvulla, Amerikan kultakaivoksilla. Niinpä poika kasvoi hyvin rikkaassa perheessä, missä kaikki oli aina hänen ulottuvillaan ja palvelijoita riitti. Tämä ei silti onnistunut viemään pojan vaatimattomuutta, eikä rajoittamaan hänen näköpiiriään.
Marcos kasvoi Portugalin tasavallassa, Coimbra nimisessä kaupungissa yksitoistavuotiaaksi saakka, jolloin hänen isänsä sai siirron rannikolle, Oportoon. Marcos oli ikäistensä lasten keskuudessa aina suosittu ja kun poika kasvoi vanhemmaksi, hän ei millään päässyt eroon supattavasta tyttöjoukosta, joka seurasi häntä kaikkialle.
Marcos kasvatettiin olemaan hyväkäytöksinen ja kohtelias. Aikuiset ihmiset ihailivat aina hänen kärsivällisyyttään ja keskittymiskykyään. Marcoksen arvosanat olisivatkin saattaneet jäädä huonoiksi ilman tätä keskittymiskykyä, sillä varhaisilla vuosillaan poika oli hyvin laiska. Jossain vaiheessa hän alkoi kuitenkin kiinnostua opiskelusta, ja paneutuikin siihen täysin rinnoin.
Marcos ei koskaan seurustellut kenenkään kanssa ennen Sherryä. Hän kävi kyllä ulkona monien tyttöjen kanssa, mutta kukaan ei tuntunut koskaan olevan tarpeeksi. Parhaalle ystävälleen Casi Bocetalle Marcos selitti asian näin: ’minä haluan jonkun ainutlaatuisen. Jonkun, joka ei tunnu samanlaiselta, kuin muu massa.’
Marcos tapasi ystävänsä Jackin pikkusiskon, Sherryn 2.6.1937. Tyttö oli silloin neljätoistavuotias ja kauneinta, mitä Marcos oli ikinä nähnyt. Sherrystä Marcos löysi sitä erilaisuutta, jota muissa ei ollut ollut.
Pilvilinna alkoi kuitenkin pian sortua, kun Marcos huomasi, että Sherryllä oli huonotkin puolet. Hänen kyynisyytensä tuntui olevan loputonta, eikä tytöllä näyttänyt olevan minkäänlaista moraalia. Lisäksi ongelmia syntyi, kun Sherryn perhe muutti Amerikkaan ja välimatka kasvoi. Marcos kuitenkin yhä uskoi, että Sherry pystyisi olemaan hänelle uskollinen.
Shokkina se siis tuli, kun Marcos kuuli Sherryn pettäneen häntä. Marcos raivostui enemmän kuin ikinä olisi uskonut mahdolliseksi. Hän alkoi pitää Sherryä omaisuutenaan ja teki kaikkensa näyttääkseen tytölle kuka määräsi. Marcoksen pitkä ystävyyssuhde Jackin kanssa katkesi, koska Jack ei hyväksynyt sitä, että Marcos hakkasi hänen pikkusiskoaan.
Marcos tiesi aina rakastavansa Sherryä. Eräällä lomalla hän kosi Sherryä, vaikka tiesikin jo Sherryn vastauksen. Marcos uskoi asioiden muuttuvan paremmaksi, kun he menisivät naimisiin. Häitä ei kuitenkaan koskaan tullut.
A/N: Ja minähän sitten elän kommenteistanne.
-
JEEEEEEEE !
Et tiedä kuinka mä oikeasti rakastan sua, sä olet niin mahtava ! Ja tää tarina on niin mahtava myös !
Älä ikinä oikeasti lopeta tätä, tää on niin ihanamahtavasuperhyvä.
- Annabelle
-
Vau! <3 Tosi hyvä luku taas, jeeeeee!!! :D
Pidän vieläkin toivoa yllä siitä, että Sherrylle ja Edwardille tulisi jotain säpinää, mutta kai haaveeksi jää, yhyy!
Jatkoa odottelen ::)
-Idiela
-
Aww<3 Edward on aina niin herras mies. Hoiti sen Tanyan asiallisesti.
Sherryllä on haaveita ja/tai unelmia Marcoksesta jotka ei voi toteutua (ilmeisesti). Silti oli hyvä, että hän tajusi lopettaa juttunsa Acen kanssa ja ymmärsi, että tämä oli Marcoksen korvike.
Jatkoa~~
-
Aww, taas ihana uusi luku. Tämä on oikeasti ensimmäinen ficci jota olen jaksanut seurata näin pitkään..
Mutta siis niin... Tämä luku oli omalla tavallaan synkählö, mutta siinä oli jotakin iloistakin, en oikein osaa sanoa mitä. Ymärrän kyllä, että tuntuu vaikealta kirjoittaa Edwardin näkökulmasta, kyseinen herra kun ajattelee kaiken omalla tavallaan. Onnistuit siinä kuitenkin hyvin, etkä kirjoittanut liian yksityiskohtaisesti, virhe, jonka jotkut laittavat kertoessaan Edwardin PoV:sta. Oli hyvä, että Sherry tajusi Acen olevan vain korvike, mutta olisin ehkä toivonut hänelle hieman isompaa reaktiota (vai oliko se pahin jo mennyt ohi kun Edward tuli?), koska ne tuntuvat olevan hänen tapaisiaan. Toisaalta reaktio voi tuntua laimealta myös siksi, että olen tottunut lukemaan Sherryn PoV:sta, jolloin kerrot mitä hän ajattelee koko ajan.
Jatkoa kehiin :D
-Lyn
-
jes, jatkoa! *hyppää kattoon!*
Kiva tuo pieni tietopaketti marcoksesta, thänksistä.
Ja pätkä, yhtä hyvä kuin aina. Vähän vaikea sanoa mitään. ((:
Kiit♥s.
Suklaamurunen
-
Ääöö, mitähän sanoisi. No, tykkäsin taas tosi paljon, ja jatkoa tuli nopeasti, kiitokset. :) Pari pilkkuvirhettä oli jossain, mutta kadotin ne jo jonnekkin kirjoittamasi syövereihin. Pidin siitä, että Edward oli tuossa yhdessä vaiheessa "päähenkilönä" ja Tanya -kohta oli myös yksi lemppareistani. Jatkoa vaan odottelen...
-
Noora.: Kiitos:D Ajttelinkin, että joku saattaisi tykätä, kun koko ajan ei vain jauheta Sherryä.
Suklaamurunen: Iiiso kiitoos.
Lyn: Huuto-osuus oli jo tainnut mennä ohi, kun Edward sattui paikalle. Kiva kun olet jaksanut seurata tätä näin pitkään (tosin olen aika lailla varma, että eräässä tietyssä vaiheessa suurin osa lakkaa lukemasta... veikkaisin. Mutta eipä voi mitään. Hah ja nyt riitti epäselvien paljastusten tekeminen)
Nabi.:Kiitos. Sellainen se Edward on:)
Idiela Cullen: Kiitos. Valitan, minä en uskalla rikkoa Edward/Bella kaavaa (liian kaavoihin kangistunut, muttakun minä rakastan orginaaliparituksia)
Annabelle: Vau sinun kommenttisi saavat aina minut tuntemaan oloni imarrelluksi. Älä pelkää, tämä ei lopu ihan heti, sillä nyt ollaan vuodessa -46 ja... voi hitto niitä on kamala määrä jäljellä (tosin yksityiskohtaisuus vähenee aika reippaasti tuossa... okei olen hiljaa)
A/N: Ja minä meinasin laittaa tähän jotain vähän varoittavaa tulevista tapahtumista, mutta koska joku sanoi pitävänsä ennalta-arvaamattomuudesta niin...
18. Joulun aikaan
1946, Alaska, USA
Minä yritin unohtaa Marcosin. Yritin todella. Ja aika kului ja minä luulin onnistuneeni. Mutta sitten muistin taas. En minä ajatellut Marcosia joka hetki, joka minuutti. En edes joka päivä. Mutta en myöskään pystynyt unohtamaan. Mutta minä huomasin pystyväni elämään. Pystyin välillä jopa olemaan iloinen.
Ja minä huomasin, ettei Tanyan perhe ollutkaan niin kamala. Pakko minun oli huomata; vietimme heidän kanssaan niin paljon aikaa, että vihaaminen olisi ollut kyllästyttävää.
Ja minä elin. Vieläpä suhteellisen onnellisena. Ainakin toistaiseksi.
Se oli joulupäivä. Meidän perheemme ja Tanyan perhe olimme kokoontuneet heille pyhäpäivänviettoon. Radiosta tulvi ärsyttävän iloisia joululauluja ja mikään ei ollut muutenkaan hyvin. Carlisle ja Esme juttelivat Irinan kanssa, Rose istui Emmetin sylissä sohvalla ja Kate, Eleazar ja Carmen pelasivat korttia minun kanssani. Se oli tylsää. Kuuntelin puolella korvalla kun Tanya ja Edward pelasivat shakkia. Olin sitä mieltä, että Tanyan yritykset voittaa Edward edes kerran, olivat toivottomia. Edward vain oli liian epärehellinen. Kuunteli aina toisten ajatuksista heidän seuraavat siirtonsa.
Kate löi nyrpeänä korttinsa pöytään. ”Minä luovutan”, hän ilmoitti ja minä käänsin huomioni takaisin pelikumppaneihini. Kate vihasi tunnetusti pelejä, joissa kaikki oli kiinni tuurista. Hän sai yleensä surkeimmat kortit – ainakin omasta mielestään. Ketä Kate kuvitteli huijaavansa? Hän vain oli huono pelaamaan.
Olin lähes varma voitostani. Minulla oli kolme ässää ja kunkkupari. Nostin suupieleni voitonriemuiseen hymyyn. Carmenilla ja Eleazarilla ei ollut mitään mahdollisuuksia.
”Voi ei”, Carmen huokaisi Eleazarille silmiään pyöritellen. ”Sher rökittää meidät. Katso nyt hänen ilmettään.”
Eleazar katsoi Carmenia silmiin kasvoillaan niin palvova ilme, että sydäntäni viilsi. Tuollaisia mekin olisimme voineet olla. Minä ja Marcos. Peitin kuitenkin suruni kirpeän irvistyksen alle ja rykäisin kuuluvasti. Eleazar kääntyi katsomaan minua kullanruskeat silmät välkähdellen ja virnisti. ”Ei huolta Sher, emme ole unohtaneen sinua.”
”Hänet olisi vaikea unohtaa”, Carmen kommentoi. ”Aina kiinnittämässä huomion itseensä.”
”Hei!” minä protestoin.
Kumpikaan ei ollut kuulevinaan. Oliko minusta tullut näkymätön? Eleazar hieroi leukaansa valkoisilla rystysillään. ”No jaa… Eipä kai Sherryä voi siitä syyttää, että hän on niin…”
Eleazar keskeytti nähdessään ilmeen. Yritin hymyillä suloisesti, mutta sain aikaan vain jonkinlaisen pahansuovan irvistyksen. ”Niin mitä minä olen”, kysyin mielestäni vakuuttavan uhkaavalla äänellä.
”Et yhtään mitään”, Eleazar vastasi yhä virnuillen. Hän paiskasi kortit pöydälle silmänräpäystä vikkelämmin. ”Värisuora. Pistäkääpä paremmaksi tytöt.”
”Hänellä on suuret luulot itsestään”, minä huomautin Carmenille kierähtäessäni vatsalleni pehmeällä matolla. ”Eleazar, voitin sinut”, sanoin omahyväisesti ja vilautin hänelle täyskättäni.
Eleazar näytti liioitellun tyrmistyneeltä. ”Ei ole mahdollista!” Hän käänsi katseensa Carmeniin. ”Älä vain kerro, että tuo pikkutyttö voitti meidät molemmat.”
Pikkutyttö? Hävytöntä! En tiennyt olisi minun pitänyt alkaa huutaa vai nauraa, joten päätin vain luoda Eleazariin pistävänkylmän katseen, joka tuntui naurattavan häntä.
Carmen kohautti olkapäitään anteeksipyytävästi ja paljasti korttinsa. Eleazarin suusta purkautui raskas pettymyksen huokaus.
”Jes!” minä kiljaisin. ”Voitto kotiin! Siitäs saitte senkin luuserit.”
Eleazarin ilme oli aika nyrpeä, mutta Carmen nauroi. ”Nauti kun vielä voit, pequeñito, ei tuo onni kauan kestä.”
Masentava asenne. Sitä paitsi Carmen käyttäytyi tahallaan alentuvasti. Mikä hinku tämän talon ihmisillä oli kohdella minua kuin viisivuotiasta?
”Haista…”, minä aloitin.
”Aijai Sherry, älä ala ilkeäksi”, Carmen sanoi virnistäen. ”Se puhuu minulle rumasti Eleazar. Sano sille!”
”Sherry, älä ole ilkeä Carmenille”, Eleazar sanoi kuuliaisesti.
Minä irvistin. ”Mies ihan tossun alla. Tosi surullista. Sinun pitäisi hankkia selkäranka.” Nousin ylös. ”Taidan jättää teidät tähän rauhassa ja mennä tuonne noin…” Toisin sanoen en jaksanut kuunnella noiden kahdenkeskistä siirappihempeilyä ja toistensa puolustamista. Kaksi vastaan yhtä, epäreilua.
Kipitin Carlislen syliin, turvaan siirappilepertelyltä. ”Tylsää”, minä valitin. ”Ihan oikeasti masentavaa. Miksi kaikki kaupat ovat kiinni jouluna? Tämä on ihan turha juhlapyhä.”
Carlisle nauroi. ”Piristy, Sher.”
”Sitä paitsi, sinulle on lahjoja”, Esme lisäsi.
Minä siristin silmiäni. Carlislen ja Esmen ilmeistä päätellen lahja oli hieno. ”Mikä se on?” minä kysyin.
Esme pudisti päätään. ”Ei käy, Sher. Saat odottaa, että avaat sen.”
Otin anovimman koiranpentuilmeeni. ”Kiltti. Anna edes vihje. Minä kuolen uteliaisuuteen.”
”Hyvä on. Tässä tulee vihje. Se nieli tuhottomasti rahaa”, Carlisle paljasti.
Hah, mikä vihje tuo muka oli? Tietenkin se nieli paljon rahaa. Carlisle ja Esme ostivat aina kalliita lahjoja, koska hellä kerran oli varaa siihen.
Musiikin yli kantautui kevyt koputus ovelta. Vilkaisin hämmästyneenä ympärilleni. Huoneessa olivat aivan kaikki. Kuka hitto oikein koputti toisten oville jouluna.
Muutkin näyttivät ällistyneiltä. Eleazar katsoi Edwardiin. ”Kuka siellä on?”
Edward ei hetkeksikään irrottanut huomiotaan shakkipelistä, mutta vastasi silti, tosin pienellä viiveellä. ”Vampyyri. Tuntee teidät.”
Eleazar näytti yhä kummastuneelta, mutta irrotti joka tapauksessa käsivartensa Carmenin vyötäröltä ja vilahti ovelle. Hän raotti sitä ensin varovasti, mutta huomattuaan, kuka sen takana oli, hän huudahti iloisesti ja leväytti oven auki. ”Keith! Tule ihmeessä sisään.”
Ääni joka vastasi hänelle oven toiselta puolelta oli matala ja soinnikas. Se kuulosti vähän liian neutraalilta ollakseen täysin ystävällinen, mutta lämmin sävy siinä selvästi oli. ”Kiitos, Eleazar.”
Eleazar astui syrjään päästääkseen muukalaisen sisälle.
Tyypistä oli ensin vaikea päätellä muuta kuin sukupuoli, sillä päähän vedetty huppu peitti alleen kaiken, paitsi hohtavanvalkean ihon. Hän oli kuitenkin aika pitkä ja lihaksikas.
Sitten vampyyri veti hupun pois päästään ja minä näin hänen kasvonsa.
Kavahdin taaksepäin inhon ilme kasvoillani. Ei hänen kasvoissaan sinänsä mitään vikaa ollut; valkeita kasvoja ympäröivät lyhyeksi leikatut mustat hiukset ja vampyyreille tyypillinen kauneus korosti hänen säännöllisiä piirteitään. Poika oli nuoremman näköinen, kuin useimmat meistä; vampyyriksi muuttuessaan hän oli luultavasti ollut vain jonkin verran Edwardia vanhempi.
Mutta ne silmät. Ne olivat erilaiset, kuin muilla tämän huoneen vampyyreillä. Eivät kellertävät tai okranruskeat. Eivätkä vihreät niin kuin minun silmäni. Vaan punaiset. Verenpunaiset.
Peräännyin aivan sohvan nurkkaan. Tämä tyyppi oli tappaja. Murhaaja. Pahempi kuin Tanyan porukat ikinä.
”Keith!” Irina kirkaisi. ”Ihanaa, tulit käymään.”
”Sinua ei ole nähnyt ikuisuuksiin!” Tanya huudahti.
”Kuinka ovat asiat Italiassa?”
”Kuinka Aro voi?”
Siis häh? Tuliko kenellekään sattumalta mieleen, että puolilla tämän huoneen vampyyreistä ei ollut harmainta hajuakaan siitä, mistä oli kyse.
Äkkiä mieleeni välähti muisto nimestä. Aro. Hänhän oli se italialainen vampyyripomo, joka tappoi kaiken ympäriltään. Tai jotenkin noin se tarina meni. Ihan tarkkaa versiota en muistanut.
Kaikki loksahti paikalleen. Tuo Keith kuului tietysti Volturiin. Eleazar oli muistaakseni joskus kuulunut siihen teurastajajoukkoon itsekin ja tunsi Keithin luultavasti juuri sitä kautta.
Eleazar ilmeisesti vaivautui muistamaan meidät, koska hän kääntyi puoleemme. ”Tämä on Keith Leroy. Keith, Cullenit.”
Keith näytti kiinnostuneelta kätellessään Carlislea. ”Minä olen kuullut sinusta paljon. Todella hauska tavata. Tämä on kunnia.”
Minun teki mieli kirkua. Uskomaton mielistelijä! Eikä Carlisle edes käskenyt tyyppiä haistamaan paskan, hymyili vain kohteliaasti.
Keith tervehti muitakin meikäläisiä. Hän lausui paljon kohteliaisuuksia. Pettävän paljon. Kalasteli selvästi luottamusta.
Hetken tarkkailtuani päättelin, että Keithistä ei itse asiassa näkynyt paljon muuta, kuin maski. Hän vaikutti rennolta, mutta jokin tyypin olemuksessa antoi ymmärtää, että hän oli koko ajan valppaana. En ollut ihan varma, miksi sain sellaisen vaikutelman. Ehkä se johtui siitä, miten Keith vältti tarkkaan päästämästä ketään minun perheestäni selkänsä taakse, tai ehkä se oli se laskelmoiva katse, joka häilyi hänen silmissään.
Keith oli nyt kohdallani ja ojensi kätensä minulle. Minä kohtasin hänen katseensa ja sävähdin. Vaikka Keithin kasvoilla oli hymy, hänen silmänsä olivat täysin vakavat. Niissä välähti ohimennen joku nopea tunne, jonka tulkitsin uteliaisuudeksi. Varma oli kuitenkin vaikea olla. Ja silmien verinen väri inhotti minua.
Huuliltani karkasi vihainen sähähdys. Minä en ollut koskaan nähnyt sen värisiä silmiä. Minun silmäni eivät koskaan muuttuneet punaisiksi. Ei edes aivan alussa.
Keith ei ollut millänsäkään vihamielisestä ilmeestäni. ”Hei”, hän sanoi. ”Minä olen Keith Leroy.”
Joo, minä tiesin sen jo. En minä ollut tyhmä, muistin kyllä asiat, jotka oli sanottu viisi minuuttia takaperin. Nielaisin kuitenkin terävän vastaukseni. Minulla oli vähän sellainen olo, että tappajan ärsyttäminen olisi leikkiä tulella. Tartuin hänen ojentamaansa käteen. ”Sherry Valance”, esittelin itseni jäykästi.
Keithin silmien tutkimattomasta ilmeestä oli vaikea sanoa, mutta olin näkevinäni ivallisen hymyn hänen suupielillään. Se kuitenkin katosi nopeasti.
Yhtäkkiä Edward hymähti jollekin, jota me muut emme kuulleet. Hän katsoi Keithiä pahoittelevasti. ”Lienee kai paras varoittaa sinua; minä kuulen ajatukset.”
Joko Keith ei hämmästynyt yhtään, tai sitten hän salasi sen todella hyvin. Hän kuitenkin kysyi kiinnostuneena: ”Todellako? Niin kuin Aro?”
”Ei aivan”, Edward korjasi. ”Minä erotan ajatukset matkan päästä, mutten pysty kuulemaan muuta kuin mitä henkilö juuri kyseisellä hetkellä ajattelee.”
Minä yritin kaivella päästäni, miten Aron kyky nyt loppujen lopuksi erosikaan Edwardin kyvystä. En vain muistanut sitä. Olisi ehkä pitänyt kuunnella tarkemmin Carlislea silloin, kun hän kertoi Voltureista.
Keith nyökkäsi osoittaakseen ymmärtävänsä Edwardin sanat. ”Matkan päästä vai? Hyödyllistä.” Hän vilkaisi meitä muita. ”Jos teillä muilla on kykyjä, niin kuulisin mielelläni niistäkin. Minä en pidä yllätyksistä. En ikinä unohda sitä kertaa, kun Kate kävi kimppuuni.”
Kate nauroi valoisasti ja taputti Keithin käsivartta muka osaanottavasti. ”Voi poika-parka miten kamala kokemus se sinulle olikaan. Mutta muistaakseni se olit sinä, joka hyökkäsit minun kimppuuni, eikä toisinpäin.”
Emmett oli Emmett. Aina yhtä utelias. ”Mitä tapahtui”, hän kysyi.
”Keith melkein repi minut kappaleiksi”, Kate vastasi virnistäen. ”Hyvä etten kuollut siihen paikkaan.” Hän kääntyi takaisin Keithin puoleen. ”Älä tee samaa Sherrylle. Hän osaa hypnotisoida, mutta menee helpommin rikki kuin minä.”
Minua suututti. Katea ei oltu todellakaan pyydetty kertomaan minun asioitani tuolle ääliölle.
Tieto vaikutti kiinnostavan Keithiä. Hän katsoi minua ensimmäistä kertaa kunnolla. ”Niinkö? Miten se toimii?”
Tuo kuulosti ihan Carlislelta. Hänkin halusi aina tietää miten kaikki asiat toimivat. Turhaan Keith tuota kuitenkaan minulta kysyi. Enhän minä osannut edes käyttää kykyäni kunnolla.
Tyydyin tuijottamaan Keithiä kärkevästi ja kohauttamaan olkapäitäni.
”Saanko minä nähdä?” Yhtäkkiä Keithin ääni oli asiallinen ja kiinnostunut.
Minä hätkähdin ehdotusta. Tietenkään minä en voisi näyttää; en ollut koskaan onnistunut hypnotisoimaan yhtäkään vampyyriä ja ihmisiä ei paikalla näkynyt. Lisäksi menestykseni toisten käskyttämisestä oli parhaimmillaankin vaihteleva ja sai minut rättiväsyneeksi.
Edwardin terävä sihahdus pelasti minut vastaamasta. ”Älä edes kuvittele.”
Enää ei taidettu puhua minun kyseenalaisten taitojeni esittelemisestä. ”Mitä”, minä kysyin.
Keith vilkaisi minua arvioivasti. ”Ei ihmeempää. Meillä vain olisi käyttöä sinulle.” Tajusin, että ’me’ tarkoitti Volturin väkeä. ”Olisi kätevää saada häiriötekijät pois pelistä ilman, että meidän tarvitsisi tappaa heitä. Lisäksi sinua voisi käyttää moniin muihinkin tarkoituksiin.”
Minä kavahdin nopeasti pois Keithin ulottuvilta. Luoja. Luoja! Tyyppi todella tarjosi minulle paikkaa Volturin monikansallisesta murhaajajoukosta. Hän oli sekaisin. Ehdottomasti sekaisin.
”Jätä Sherry ulos suunnitelmistasi”, Carlisle sanoi epätavallisen kylmällä äänellä.
Hiljaisuus venyi niin pitkäksi, että minua alkoi pelottaa. Lopulta Keith nyökkäsi hitaasti. ”Sääli. Aro tulee pettymään.”
Jouluinen tunnelma oli Keithin tulon myötä jäänyt vain muistoksi. Vielä sittenkin kun suurin osa porukasta oli lähtenyt metsästämään ja Keith mukaan – omien sanojensa mukaan nauramaan omituisille metsästystavoille – tunnelma oli kireä.
Minä istuin Esmen sylissä lasittunein silmin ja kuuntelin puolella korvalla Tanyan ja Eleazarin hääräilyä uuden radionsa parissa. Sisälläni kalvoi pieni pelko, kuin ennakkoaavistus Keithin suunnitelmista. Hän oli vaikuttanut… liian itsevarmalta antaakseen periksi niin helposti.
Esme ja Carlisle supattivat keskenään jotain niin hiljaa, että edes minä en kuullut mitä he sanoivat, vaikka olin aivan lähellä. Erotin kuitenkin ahdistuneen äänensävyn ja se ei todellakaan rauhoittanut minua.
Tanyan ääni kohosi pari oktaavia, havahduttaen minut. Hän heristi kädessään jotain, joka näytti epäilyttävästi rypistyneeltä ohjekirjalta ja pihisi Eleazarille. ”Roskakori, Eleazar? Ei näitä laiteta roskakoriin! Ei ainakaan ennen kuin ne on luettu.”
”Sinä väitit, että tiedät, miten nämä toimivat.”
”Niin tiedänkin, mutta minun täytyy vain tarkistaa pari juttua.” Tanya alkoi selailla ohjekirjaa. ”Vihreät päät kytketään vihreisiin ja punaiset punaisiin.”
Hitsi, mikä logiikkanero. Minäkin olisin osannut sanoa tuon verran. Nousin pystyyn venytellen. ”Minä menen kotiin. Väsyttää.”
Carlislen ja Esmen ilmeet muuttuivat heti varautuneiksi. Mistä helvetistä nyt oli kyse? ¨
”Sinun ei ehkä pitäisi lähteä yksin”, Esme sanoi varovasti. ”Saat ehkä lainata täältä vierashuonetta…” Hän katsoi Tanyaa kysyvästi.
Tanya nyökkäsi välittömästi. ”Tietenkin. Yläkertaan, kolmas ovi oikealle. Ole kuin kotonasi.”
Tarkoittiko tuo, että sain rikkoa heidän tavaroitaan? Päätin olla kysymättä asiaa. ”Kiitos”, minä tokaisin lyhyesti ja katosin portaisiin.
Tanyan vierashuone oli ärsyttävän valkoinen. Se oli liian valoisa ja liian avara. Vaaleat värit saivat minut tuntemaan oloni turvattomaksi.
Vedin verhot ikkunan eteen ja käperryin huovan alle sohvalle. Valkoinen katto yläpuolellani näytti olevan häiritsevän kaukana, joten puristin silmäni tiukasti kiinni ja käännyin kyljelleni.
Yritin nukahtaa pelkän tahdonvoiman avulla, mutta en ihan onnistunut. Sitten alakerrasta alkoi kuulua vaimeaa puhetta ja minä terästin kuuloaistiani.
”Jättääkö hän Sherryn rauhaan”, Esme kysyi huolestuneella äänellä.
Seurasi pitkä tauko. ”Vaikea sanoa”, Eleazar vastasi hitaasti. ”Keith ottaa käskynsä Arolta ja jos Aro päättää haluta Sherryn kokoelmiinsa niin… en näe teille paljon vaihtoehtoja.”
Esme äännähti aivan kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta Eleazar keskeytti hänet.
”Kuunnelkaa loppuun. Keithillä on itselläänkin erikoiskyky, josta hän ei välittänyt kertoa teille. Hän ikään kuin… näkee ihmisten aurat. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Keith tuntee jokaisen melkeinpä paremmin kuin he itse. Hän saa kyllä Sherryn mukaansa jos tahtoo, sitä en menisi epäilemään. Varsinkin kun Sherrystä ei ihan ole tappelemaan häntä vastaan.” Eleazar piti pienen tauon ja kuulin hänen vaihtavan painoa jalalta toiselle hermostuneena. ”Jos saan antaa pienen neuvon, niin minä en menisi Keithin tielle.”
Silmäni siristyivät vihasta. Minä kun olin kuvitellut, että Eleazar sieti minua kohtalaisen hyvin. Ehkä jopa oli ystäväni.
”Jos sinä kuvittelet, että me annamme…” Carlisle aloitti.
”Kyllä me tiedämme, että te haluatte suojella Sherryä”, Tanya vastasi surullisesti. ”Mutta entä jos toinen vaihtoehto on, että te kaikki kuolette?”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan painostavan hiljaisuuden kera. Minä käperryin kerälle täristen. Nyt minua tosissaan pelotti.
A/N: Kommentteja??
-
Oi, Oi!
Tämähän menee oikein, oikein jännittäväksi!
Kerronta on taas kerran loistavaa ja saat lukijan kaiken huomion.
Tämä luku oli kerta kaikkiaan jännitystä tihkuva ja kysymyksiä herättävä.
Jatkoa odotan. Mitä Keith tekee, osaisiko Sherry vihdoin käyttää voimiaan vampyyriin ja mitä tekevät Cullenit. (oisko Sherrystä suojelemaan niin paljon perhettää, että lähtisi Italiaan?) :D
~Amy
-
Mahtava luku taas ja jäi tosi jännittävään kohtaan! :P Toivottavasti Sherry oppii käyttämään kykyään ja pysyy turvassa sen avulla.
Jatkoa<3
-
Iiks. Nyt meni jännittäväksi. Ajattelin vaan aamulla katsoa, onko tullut jatkoa, ja olihan sitä. Koukutit minut tähän vielä vähän tiukemmin. Tämä luku oli yksi parhaista tähän mennessä, ja itse tykkään tuosta jännityselementistä. Sher oli jotenkin ihana tässä luvussa, jotenkin sellainen että hän edes yritti kestää, ja huomasi pystyvänsä siihen. Jotenkin tuo Tanyan poppoon reaktio oli järkyttävä, tai ainakin minä olin ajatellut että he jotenkuten pitävät Sherrystä. Huh. Mutta jatkoa kehiin! :)
-
Vau..tää oli tosi kiva luku..ja sujuvaa tekstii.kommentoin ekaa kertaa, miten näit lukui tulee näin nopee?? Jatkoa ootan? ja sit tiiätkö millon viel Alice ja Jasper tulee mukaan?? Ja tuleeko pian?
-
Nyt menee jännäksi.
Ihana jatko.
Rakentava juoksi kiljuen karkuun.
Kiit♥s.
Suklaamurunen
-
Oho, siis oho. Menipäs tosiaankin jännäksi, et saa jättää tälläiseen kohtaan, nyt en pysy housuissani! :D
Mitäpä jos Volturit ottaakin Sherryn, siitähän tulisi aika jännää. Tai mitä jos joku kuolee?
Joo, niinpä. Teksti oli taas loistavaa luettavaa, enkä ole löytänyt niitä virheitäkään moneen osaan. Valitettavasti tämäkään ei mitään rakentavaa, se jotenkin aina vain katoaa, kun yritän kirjoittaa.. Jatkoa?
- Annabelle
-
OK. Löysin muutamasta kohtaa sellaisen virheen, mutta en laittanut niitä ylös (tällä kertaa kun edes etsin niitä), mutta ei ne kauhean suuria ollut. Hyvä luku oli! Nyt jännittää mitä tulee tapahtumaan! JATKOA~~<3
-
Juu, tiiän etten oo viimeaikoina kommentoinu, mut mul oli 8 tai 9 koetta ja viel ensviikol 2. Joten suonet anteeksi minulle ;>
Näin aluksi voisin sanoa pari asia jotka hieman häiritsi.
luku 16: löysin itseasiassa tästä luvusta sanan euro. Euro? Vuonna 46 amerikassa? Sori, mutta pilasi hieman tunnelman vaikka se ei ole mitenkään iso asia.
Sitten luvussa 17 oli vähän hölmö tuo Edwardin ' oho, onpas jano, tapanpa tästä hirven kotimatkalla' juttu. Tajuun siis idean, tai silleen mut itse lause oli hieman töksähtävä. Ja muutaman virheen bongasin, mutta niitä ei jaksa listailla tässä.
Tykkäsin erityisesti tosta Marcos-tietoiskusta, se oli jotenki kivasti kirjotettu. ;>
Juonellisesti nää luvut on ollu mahtavia. Toi Ace-Marcos jutska oli hienosti keksitty ja oikeestaan pidin siitä, ettei Sherry saanu niin räjähtävää raivokohtausta vaan oli vaan surullinen. Olit hyvin kertonu Edwardin näkökulmasta, usein se on just hankalin kirjottamiskulma ;> Joten propsit sulle.
Lisäks Keith on mielenkiintonen hahmo ja Sherryn suhtautuminen siihen oli aito ja kivasti kirjotettu. Tuo volturien kiinostus tekee tän jännäks, toivottavasti täst kehittyy jtn. mielenkiintosta ;>
Lupaan kommentoida useemmin heti ku jatkoa tulee. (vinks)
-liebeh
-
Liebeh: Äääk. Tuo huomautus eurosta sai minut punaiseksi häpeästä. Miten minä saatoin kirjoittaa niin... yhhyhhyhhyy... kumminki. Kiitos kommentista, tuo Edward juttu tosiaan oli aika töksähävä, huomasin itse vasta äsken. Mmm... minustakin Keith on mielenkiintoinen. ;)
Nabi.: Kiitos:D
Annabelle: kiitos. Katsotaan mitä käy:D
Suklaamurunen: kiituus:)
Cullen12: kiitos kun kommentoit. Jatkoa tulee näin nopeasti kai siksi, että tykkään tästä fikistä aikas paljon juuri nyt eikä minulla ole muuta elämää (ainakaan paljon...)
Amy Malfoy:Kiitos:)
19. Rajan yli Kanadaan
Seuraavat päivät minä elin lähinnä peläten, että kimppuuni käytäisiin. Vuosi vaihtui, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Keith ei ollut hävinnyt minnekään, vaan oleili edelleen mukavasti Tanyan luona nautiskelemassa heidän vieraanvaraisuudestaan. Hän ei kuitenkaan enää ottanut esiin mitään minuun liittyvää. Ehkä hän oli älynnyt luovuttaa.
Joo no, se oli toiveajattelua. Fakta selvisi kaikille viimeistään silloin, kun Keith tuli kaupungista kirje mukanaan.
Minä ja Rose olimme heidän luonaan leikkimässä Katen vaatteilla. Katella oli koko Tanyan porukan hienoin vaatevarasto ja osa hänen vaatteistaan oli ostettu Euroopasta asti. Katselimme juuri laukkukokoelmaa, jonka Kate oli raahannut olohuoneeseen koko komeudessaan ja päästelimme välillä ihailevia huokauksia.
Tanyaan, Eleazariin ja Carmeniin en jaksanut kiinnittää suurempaa huomiota, vaikka he olivatkin kotona. Olin yhä loukkaantunut Eleazarin taannoisista sanoista; hän olisi oikeasti valmis jättämään minut verenhimoisten vampyyrien käsiin ja kehtasi vielä neuvoa muitakin tekemään samoin.
”Mikä tuo on”, Tanya kysyi utelias ilme kasvoillaan ja napitti suurilla meripihkankeltaisilla silmillään Keithin kädessä olevaa kirjettä, jota Keith parhaillaan repi auki.
”Sähkösanoma”, Keith vastasi lyhyesti. ”Se tuli Italiasta tänä aamuna.”
Minä jäykistyin siihen paikkaan. Italiasta. Se tarkoitti Arolta. Volturin väeltä.
Yritin rauhoitella itseäni. Olisi typerää ja vähän omahyväistäkin kuvitella, ettei Arolla voisi olla Keithille asiaa, joka ei liittynyt minuun.
Katseeni osui Eleazariin, jonka pää oli ponnahtanut äkkiä ylös Carmenin hiuksista. Hän seurasi Keithin liikkeitä hievahtamatta, ja minulle tuli tunne, että hän ajatteli samaa kuin minä. Vaikka mitäpä Eleazar välittäisi. Hänestä minä olin vain riesa.
Ilme Keithin kasvoilla ei värähtänytkään, kun hän luki sen loppuun, mutta taitellessaan sen takaisin kokoon, hän antoi pienen pelottavan hymyn viivähtää huulillaan.
”No?” Eleazar kysyi aavistuksen kireästi. ”Mitä Aro sanoi?”
”Hän on samaa mieltä minun kanssani”, Keith sanoi miettiväisesti. Hän vilkaisi meidän suuntaamme ja kohtasi katseeni. ”Näyttää siltä, että minulla on töitä.”
Minä riuhtaisin automaattisesti päätäni kauemmas ja käänsin katseeni syrjään. Minua huimasi. Keithin syvissä tummanpunaisissa silmissä oli jotain omituista. Eikä se välttämättä johtunut vain väristä.
”Rosy”, minä sanoin ihan hiljaa. ”Rosy, lähdetään kotiin.”
Rosalie lopetti erään Katen laukun tutkimisen. ”Ai. Miksi?”
Minä en jaksanut alkaa selittää hänelle, miten paljon minua pelotti olla tässä talossa. Täällä oli vain Keith ja Eleazar, Carmen ja Tanya, jotka luultavasti ilomielin passittaisivat minut Keithin matkaan.
”Tule nyt vain”, minä sanoin ja kiskoin häntä kädestä. ”Me ehditään katsoa Katen laukkuja myöhemminkin.”
Rosalie nousi vastahakoisesti sohvalta ja antoi minun kiskoa itsensä ovelle.
Rosy pysytteli hiljaa niin kauan, että pääsimme kotiin. Vasta kun tulimme ulko-ovelle, hän avasi suunsa.
”Mistä tuossa oli kyse?”
Pudistin päätäni. Rosella ei ollut aavistustakaan. ”Ei mistään erikoisesta.” Ääneni oli niin heikko, että tiesin valheen kuultavan siitä läpi.
Rosalieta ei tainnut liiemmin kiinnostaa, sillä hän vain kohautti olkapäitään. ”Ei sitten. Minä menen sisään. Tuletko sinä?”
Pudistin päätäni vähän liian nopeasti. ”Minä lähden kaupunkiin.”
”Ai keskellä yötä?”
Päivällä, yöllä, mitä väliä sillä oli? Kyllä tuolla ihmisiä olisi ja joku kauppa varmaan olisi auki. Kohautin olkapäitäni ja käänsin Rosalielle selkäni.
Autotallissa oli pimeää. Edes kuunvalo ei päässyt sisään, mikä oli ehkä hyvä, sillä hopeinen aavevalo olisi täydellistä pimeyttäkin pelottavampi.
Istuin uuden uutukaiseen autooni, jonka olin saanut joululahjaksi Carlislelta ja Esmeltä ja painauduin hetkeksi sen nahkaista istuinta vasten. Tämä auto oli vielä niin uusi, että tuoksui aivan tehtaalta.
Samassa nenääni hiipi, jokin tuttu tuoksu. Pettävä ja kuolettavan vaarallinen.
Kaikki aistini olivat yhtäkkiä valppaina. Minä kohottauduin aavistuksen suorempaan istuntaan ja yritin katsoa ympärilleni. Koko autotalli oli varjoissa, mutta kiitos loistavan näköaistini, erotin silti tumman hahmon nurkassa. Hän liikahti hieman eteenpäin.
”Hyvää iltaa, Sherry.”
Minä avasin suuni huutoon. Tämä ei ollut mahdollista, hän ei ollut vielä voinut ehtiä tänne.
Hahmo oli luonani yhdessä vilauksessa. Hän pamautti kätensä suuni eteen ja väänsi käteni ammattimaisin ottein selkäni taakse. ”Parempi, että olet ihan hiljaa”, hän mutisi.
Minä olin jähmettynyt paikalleni kauhusta. En tehnyt elettäkään paetakseni, kun Keith siirsi minut varovasti pelkääjänpaikalle ja asettui itse rattiin. Hän vilkaisi minua hymy huulillaan samalla kun starttasi auton. ”En usko, että minun tarvitsee lukita ovea, vai mitä?”
Hänen sanansa kaikuivat korvissani oudolla tavalla. Pyörrytti ja suussani maistui veri. Tälläistä ei tapahtunut. Ei voinut tapahtua. Miksi en ollut mennyt Rosalien kanssa sisään? Miksi hitossa en ollut mennyt, vaikka hän oli kysynyt?
Kyyneleet nousivat silmiini, kun ajattelin Rosea. Näkisinkö minä häntä enää koskaan? Näkisinkö vielä Emmettin, Edwardin… näkisinkö Carlislen ja Esmen?
Enkä minä ollut edes koskaan kertonut, miten tärkeitä he olivat minulle. Enkä koskaan ollut kiittänyt Carlislea siitä, että hän oli pelastanut henkeni silloin joskus.
Paniikki alkoi hiipiä ruumiiseeni vasta, kun Keith kaasutti kaupungista ulos vievälle tielle. Aloin täristä ja purskahdin itkuun. ”Päästä minut pois”, anelin käheällä äänellä. ”Minä en voi… minä en pärjää ilman heitä.”
”Ja miksi minä niin tekisin?”
”Koska minä en ole tehnyt mitään pahaa”, sanoin pienellä äänellä. Yritin vedota hänen myötätuntoonsa, vaikka se tuntuikin toivottomalta. ”En ansaitse tätä.”
”Minä kuulin jo tuon kaiken Eleazarilta”, Keith tuhahti. ”Sinun on kuitenkin paras tajuta se, minkä Eleazar jo tietää; minua ei kiinnosta.”
”Ole kiltti”, minä rukoilin. ”Minun on pakko päästä kotiin.”
Keith vilkaisi minua vinosti hymyillen. ”Minä tiesin, että alat kerjätä.”
Kylmät väreet valuivat alas selkääni pitkin. ”Saat mitä tahansa”, minä kuiskasin. ”Kunhan vain… päästät minut menemään.”
Keithin nauru oli kylmä ja kolkko. ”Ja mitä sinä mahdollisesti voisit tarjota? Rahaa?” Hän osoitti silmiäni sormellaan. ”Me tahdomme vain sinun kykysi käyttöömme.”
Lisää kyyneliä valui poskilleni. Keith ajoi lujaa, aivan liian lujaa. Olimme jo kamalan kaukana kotoa. ”Miksi minä?” kuiskasin lähinnä itselleni. Säikähdin itsekin sitä, miten särkyneeltä ääneni kuulosti.
”Niin kuin sanoimme, haluamme sinun kykysi. Siitä on meille paljon hyötyä. Mahdollisuutemme laajenevat huomattavasti sinun ansiostasi.”
Aijaa, pitäisikö tässä olla imarreltu. Pyyhin kyyneleet kiukkuisena silmistäni. ”Sinulla ei ole hajuakaan yhtään mistään”, minä vinkaisin, mutta en onnistunut kuulostamaan muulta kuin hyvin, hyvin pelästyneeltä. ”Minä en pysty siihen. Olen onnistunut hypnoosissa täydellisesti alle viisi kertaa ja silloinkin ne tyypit ovat olleet ihmisiä.”
”Tiedän”, Keith vastasi otsa rypyssä. ”Eleazar ja Tanya kertoivat minulle sinusta käytännössä kaiken, mitä en jo tiennyt. Se on hassua, tiedätkö? Minä en edes tiennyt, että vampyyrin muodonmuutos voi jäädä kesken. Ja sitten näin sinut.”
Tosiaan. Hassu maailma. Tunsin suunnatonta vihaa Tanyaa ja Elezaria kohtaan. Petturit. He olivat kavaltaneet minut tälle hirviölle, ja luultavasti vielä oikein mielellään. ”Minä vihaan sinua”, sanoin ponnettomasti. ”Olet kamala.”
Keith näytti yhtäkkiä melkein säälivältä. ”Minä olen pahoillani”, hän sanoi pehmeästi. ”Ei tämä sinun vikasi ole. Saat valita, menemmekö laivalla vai lentokoneella.”
Katsoin häntä epäuskoisena. ”Luuletko sinä tosissaan, että minua kiinnostaa, millä laitteella menemme sinun rotankoloosi? Haluan kotiin.”
”Valitan, ei käy.” Keith näytti olevan aidosti pahoillaan. ”Sinä pärjäät siellä kyllä. Muista vain olla ärsyttämättä ketään. Varsinkaan Janea. Hän voi tehdä elämästäsi helvetin.”
”Minun elämäni on jo helvettiä”, minä itkin. ”Ja se on sinun syysi. Miksi sinun piti tulla käymään Tanyan luona? Meillä oli kaikki hyvin.”
”Olen pahoillani.”
Miksei hän lakannut pyytelemästä anteeksi? Miksei hän voinut vain päästää minua menemään? ”Kai sinä tajuat, että he tulevat hakemaan minua”, minä kysyin. ”He tulevat hakemaan minut pois.”
Keithin silmät kääntyivät katsomaan minua. ”Tulevatko?”
Enkä minä pystynyt vannomaan, että he tulisivat. Hänen punaiset silmänsä näkivät syvälle sisimpääni ja niistä paistoi niin suuri varmuus, että se oli musertaa minut alleen. Minä yritin uskoa heihin. Yritin muistuttaa itselleni, miten paljon perheeni rakasti minua. Mutta vaikka minä yritin, en siltikään pystynyt pakottamaan itseäni uskomaan, että Carlisle ja Esme välittivät minusta tarpeeksi. En pystynyt olemaan varma siitä, että he haluaisivat minut takaisin.
Tuijotin käsiäni sumein silmin. Se ainoa asia, johon olin uskonut aukottomasti, oli vedetty pois. Tämä oli väärin.
Keithin ilme oli kummallinen. Se oli yhtä aikaa ärtynyt ja syyllinen. Erotin silmäkulmastani hänen ravistavat päätään, kuin karkottaakseen ikävät ajatukset ja sitten hänen kasvoilleen liukui taas se tutkimattoman asiallinen muuri, joka ei paljastanut mitään tunteita.
Me ajoimme pimeydessä kauan. Minä istuin vain siinä toivottomana ja katsoin kun maisemat muuttuivat vieraammiksi ja vieraammiksi. Kyyneleet valuivat kasvoilleni, mutten jaksanut välittää. Keith oli joka tapauksessa jo nähnyt minut heikkona. Hän istui vieressäni, katse tiukasti tiessä ja heitti aina välillä minuun omituisia katseita, muttei sanonut enää mitään.
Minäkin katsoin Keithin kasvoja paljon. Minä tunsin oloni vähän ristiriitaiseksi hänen suhteensa. Tietenkin minä inhosin häntä; tyyppi oli paskapää. Ja vieläpä täysin tunteeton sellainen. Mutta jollain tavalla… minä en pystynyt vihaamaan häntä. En osannut sanoa, mitä tunsin häntä kohtaan. Minulla oli vain tunne… sellainen, kuin minulla olisi veressä ihan liikaa adrenaliinia.
Keith vilkaisi minua nopeasti. ”Haluatko, että me pysähdymme hetkeksi? Käsittääkseni sinä tarvitset unta.”
”Niin tarvitsen”, minä myönsin ja seurasin toiveikkaana, miten Keith ajoi auton erään majatalon pihalle. Siellä näytti palavan valot, vaikka kello näytti taatusti alle kuutta. Valmistauduin mielessäni juoksemaan karkuun heti, kun auto olisi pysähtynyt. Tämä olisi ehkä ainut tilaisuuteni päästä pakoon.
Keith taisi kuitenkin arvata aikeeni, sillä hän tarttui ranteeseeni tiukasti samalla kun pysäytti auton ja käänsi pääni itseään kohden. ”Jos minä olisin sinä, en edes yrittäisi häipyä”, hän neuvoi asiallisella äänellä. ”Koska silloin minä joutuisin satuttamaan sinua, enkä minä halua tehdä sitä. Mutta teen kyllä, jos rupeat hankalaksi. Tajusitko?”
En pystynyt estämään itseäni tärisemästä pelosta. Keith nyökkäsi tyytyväisenä ja irrotti otteensa minusta. ”Me tulemme kyllä toimeen. Mennään sisälle.”
Majatalossa oli vain yksi huone, joten majoittauduimme molemmat sinne. Matkatavaroita ei kummallakaan ollut, joten kantajaa ei tarvittu.
Keith virnisti itsekseen nähdessään huoneen sisustuksen. Se oli kaikilla mittapuilla todella ankea. Kylpyhuone ja iso sänky; siinä se suunnilleen olikin.
”Hyvin tasokasta”, Keith sanoi ja osoitti sänkyä. ”Sinulla on kuusi tuntia aikaa nukkua eikä minuuttiakaan kauempaa. Onko selvä.”
”Selvä on”, minä mutisin ja käperryin vuoteelle vetäen peiton ympärilleni niin tiukasti, kuin saatoin.
Minä näin unta, jossa Carlisle ja Esme luovuttivat minut Volturille Eleazarin ja Tanyan virnistellessä vieressä. Marcos oli siellä myös, hän istui suurella kivellä vähän kauempana ja huusi minun nimeäni. Enkä minä päässyt hänen luokseen, sillä rautaiset kourat pitelivät minusta kiinni ja Marcos liukui hiljalleen näköpiirini ulottumattomiin.
Heräsin hätkähtäen, kyyneleet kasvoilleni. Olin käpertynyt nukkuessani tiukalle kerälle ja tärisin kuin hullu. Yritin huutaa itselleni, että niin ei ollut ikinä tapahtunut. Se oli ollut vain uni.
Keith tuli sängylle istumaan. ”Sherry”, hän mutisi väsyneellä äänellä. ”Sherry, onko kaikki kunnossa?
Minä olin liian sekaisin pystyäkseni vastaamaan järkevästi. ”Se ei ollut totta..” minä nyyhkytin. ”Se ei voinut olla totta… He… he eivät voi…”
Keith veti minut varovasti syliinsä. Hänen kosketuksensa tuntui oudolta; se sai omituiset aallot kulkemaan ruumiini läpi. ”Älä välitä”, hän mutisi. ”Ei se ollut totta.”
Ja minä takerruin häneen kuin hukkuva oljenkorteen ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten. Unohdin täysin, että kaikki tämä oli kokonaan hänen syytään. ”Minulle ei voi käydä näin”, minä kuiskasin. ”Ei vain voi.”
Kohotin pääni ja katseemme kohtasivat. Ja sillä hetkellä minä näin kaiken sen kauneuden, mikä Keithin viileän ulkokuoren alla piili. Hän tuntui liian yhtäkkiä ennemminkin turvapaikalta kuin viholliselta. Hänen silmänsä katsoivat minuun tummina ja lämpiminä ja hänen viileä hengityksensä sai hengitykseni kiihtymään. Ja minä halusin koskea hänen kasvoihinsa ja tuntea hänen huulensa huulillani ja…
Minä henkäisin ääneen ja kavahdin taaksepäin, pois Keithin läheltä. Hänellä ei voinut olla tälläistä vaikutusta minuun. Kenelläkään ei ollut… ei kenelläkään… paitsi… Marcoksella.
Keith katsoi minua yhä suoraa silmiin. Hänen ilmeensä oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt, kuin miltä minusta tuntui ja hän haroi hiuksiaan turhaantuneena. ”Voi ei”, hän mutisi. ”Voi ei.”
A/N: Kommentti tervetullutta ja toivottavaa:)
-
Wau..kiva kirjotus en oo koskaa ollu eka kommentoija...Tosi kiva et tykkäät kirjottaa sillä mäkin tykkään tästä kirjotuksesta sillä mäkin tykkään ja ihanaa et näit lukui tulee näin nopee...Jatkoa?? <<<<<<<<<<<<<jätit aika tosi jännittävää kohtaan..!! Jatkoa?Jatkoa?Jatkoa? JAtkoa?
-
Okei. Kannataa lukea puoli viiden aikaan ficci. Todella järkevää... Mutta koska olen niin sekaisin päätin, että voisin sanoa, että en pysynyt kärryillä kovinkaan hyvin. Ehkä minun kannattaisi lukea tämä uudelleen huomenna (tai siis tänään).
Vaikka en tajunnut mitään, niin silti sanon, että ei ollut kirjoitusvirheitä. :D
Jatkao pian!
-
Oh, vau! Tykkäsin tästä(kin) luvusta todella paljon. Keith on tosi ilkeä, ei noin voi tehdä. Pidättelin henkeäni kun Sher huomasi ettei ollut yksin, jotenkin kuvittelin että Keith tulisi vasta kaupungissa tai vähän ennen sitä. Loppu oli todella... No, ei ihana, mutta melkein. Olet taas kerran onnistunut yllättämään minut juonellasi. Nyt odotan innolla jatkoa! Anteeksi, rakentava häippäsi jonnekkin.
-
Omgs. Jatkoa näin nopesti ;o
Ja herranjestas miten ihana luku. Sä tunnut vaan parantavan ja parantavan. ;>
Oh, munhan pitää alkaa nyt kyyläilee oikeen kunnolla.
Jaa-a. Lupasin kommentoida jotakin järkevää kun jatkoa tulee, mut enpä tiiä miten käy xD.
No, öö.
Voisin varmaan sanoa jtn. näsäviisasta reitilennoista 1947-luvulla, mutta pohjat putoo ku onha niillä voinu olla joku kiva yksityiskone. Joten ei jankata siitä. Oot kuiteskin parantanu tosi paljon tota ns. ajan henkeä esim tolla sähkösanomalla ja muulla.
Ja haha, tapahtui minkä toivoinkin tapahtuvan. Sherry<3Keith, Keith<3Sherry. Lol, jotenkin musta tuntuu et nää kommentit alkaa menee lapsellisimmiks koko ajan. Toivottavasti kestät xD
Mutta oikeesti toi oli hieno juonenkäänne. Epätoivoista rakkautta ilmassa. Love it.
-liebeh
-
Jatkoa...!!
Aloin vasta lukee ja jäin kiinni tähän.. Tää on jännä..
Odotin pitkään että tulee Edward ja Bellaa,
mutta nyt oon niin kiinni Keith ja Sherryssä..
-
oivoivoi. )):
Vasta nyt huomasin että oli tullut jatkoa. ((:
Ja minkälaista jatkoa! Pätkä on ihan mahtava, tähän ei voi muuta sanoa...!
Jatkoa, nopeasti. ♥
Kiit♥s.
Suklaamurunen
-
ömh, ensimmäine viesti ikinä finis.. noh, sen mukainen myös :D
Alussa ärsytti niin sanoinkuvaamattomasti Sherryn asenne et meinasin lopettaa
lukemisen... Mutta onneks en. :-D anteeks.
Tämä on ollu niin ihanasti poikkeus tuohon massatuotto twilight
ficceihin, että oikeesti rakentava hävis jonnekkin..
Mimla kiittää ja kuittaa. jep, jatkoa.
//Eipä ollutkaan. joskus -07 laittanu. :-D
-
´´Milma: ihanaa, kun kommentoit. Sher on tosiaan alussa (ja itseasiassa vieläkin) aika ärsyttävä tapaus, mutta kiva kun jaksoit silti lukea. :D
Domyyi: Kiitos kommentista. Jatkon kanssa nyt kesti vähän, mutta mutta...
Suklaamurunen: Kiitos :D
ujoenkeli: kiitos. kyllä bellakin tulee vielä mukaan kuvioihin... sellaisen viidenkymmenviiden vuoden päästä...
Liebeh: Tiedätkö minäkin mietin tuota lentojuttua... mutta koska wikipedia ei antanutr tarpeeksi selvää tietoa ja Keithillä olisi todellakin varaa maksaa yksityiskone niin se on sitten näin :D
Lyn: Kiitos. Keith on tosiaan vähän... moraaliton tapaus
Nabi.: kiitos. Toivottavasti tajusit toisella lukukerralla jotain :)
Cullen12: nyt taisi se vauhti vähän hidastua...*nolo ilme* kirjoitukseni tuntuu aina olevan tälläistä pätkittäistä; ensin saan monta lukua viikossa ja sitten tulee parin viikon tauko...
A/N:Juu anteeksi, minulla on kestänyt ihan hävyttömän kauan. Muttakun... okei myönnetään olen pelaillut 24/7 nukkekotipeliä nimeltä the sims 2 (ja kolosen saan muutaman päivän päästä jahuu...) joten se on vähän vienyt aikaa... Mutta tämä seuraava luku onkin sitten toisiksi pisin koskaan kirjoittamani. Enjoy.
20. Veripisaroita tapetilla
Keithin antamat kuusi tuntia olivat kuluneet umpeen jo aikaa sitten, eikä hän tehnyt elettäkään lähteäkseen. Istui vain sohvalla tyhjä ilme kasvoillaan. Ei se minua haitannut; en ollut mitenkään erityisen innokas jatkamaan matkaa, mutta välillemme langennut hiljaisuus oli pelottava ja kiusallinen. Yritin estää itseäni katsomasta Keithiin, mutta onnistuin surkeasti. Olikohan hänkin tuntenut sen sähköisen virran, joka oli kulkenut välillämme, kun hän oli koskettanut minua? Oliko hän tällainen juuri sen takia?
Lopulta Keith nousi seisomaan ja salpasi hengitykseni vinolla hymyllä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän nappasi autoni avaimet pöydältä ja lähti ovelle. ”Tule, Sher. Minä vien sinut kotiin.”
Silmäni rävähtivät selälleen hämmästyksestä ja kiirehdin Keithin perään juosten. ”Kotiin?” Sanoin sanan melkein huutaen. Eikö hän aikonutkaan raahata minua Italiaan tappajavampyyrien pahoinpideltäväksi?
Keith vilkaisi minua olkansa ylitse, niin kuin hänen sanoissaan ei olisi ollut mitään erikoista. ”Onko siinä joku ongelma?”
”Mitä? Ei! Mutta etkö sinä…”
”Suunnitelmiin tuli muutos”, Keith huokaisi irvistäen. ”Onneksi olkoon; näillä näkymillä et ole menossa Italiaan.”
Kävelimme autolle ihan hiljaa. Minä välttelin Keithin katsetta ja yritin pitää mahdollisimman suurta etäisyyttä. Ajatukset pyörivät päässäni niin nopeaan tahtiin, etten itsekään saanut niistä selvää. Oliko tämä jokin todella hyvä vitsi, vai oliko Keith tosissaan?
Autossa minä nojauduin ikkunaa kohti, mahdollisimman kauas Keithistä. Tässä autossa oli ihan liian vähän happea ja hengitykseni oli vaarallisen tiheä. Ilmassa tuntui pyörivän jonkinlaista energiaa, se oli ahdistavaa, mutta… se tuntui silti hyvältä.
Karvani nousivat pystyyn ja kuuma aalto löi lävitseni kun Keithin käsi hipaisi minua siirtyessään vaihdekepille. Suljin silmäni. Tämä oli väärin. Miten minä saatoin tehdä Marcokselle näin?”
”Joten”, Keithin ääni keskeytti mietteeni. ”Tämä autoko on sinun?”
”On”, minä myönsin vaimealla äänellä. ”Miten niin?”
”Minä pidän tästä. Uusi, nopea, kiiltävä. Täydellinen.”
Mmm… minäkin tykkäsin uudesta autostani. Se oli taatusti sen rahamäärän väärti, jonka Carlisle ja Esme olivat siihen tuhlanneet. Ja nyt minulla oli koko perheen hienoin auto.
Yhtäkkiä Keith vaihtoi puheenaihetta ja äänensävyään, joka muuttui tiukan asialliseksi. ”Kello on vasta melkein yksi päivällä, joten veikkaan että ehdit illaksi kotiin.”
En voinut estää itseäni vilkaisemasta häntä. ”Kiitos”, minä sanoin hiljaisella äänellä. ”Kiitos ettet vie minua siihen paikkaan.”
Keith ei osannut reagoida kiitokseen kovin tahdikkaasti vaan irvisti synkästi. ”Minä tosiaan olisin halunnut nähdä sinut meillä. Kyvystäsi olisi ollut iso apu. Ja nyt, kiitos sinun, minua syytetään.”
Silmäni löivät kipinöitä, mutten sanonut mitään. Miten tyyppi kehtasi syyllistää minua? Hän oli ollut se, joka oli yrittänyt viedä minut pois kotoa. En tosiaankaan ollut vastuussa mistään. ”Sinä et kestäisi minua samassa paikassa kuin sinä edes vuotta”, sanoin purevasti.
Keith naurahti vaisusti. ”En tiedä onko minulla vaihtoehtoja.”
Rypistin otsaani. Nyt Keithin puheissa ei ollut mitään järkeä. Juurihan hän oli sanonut, ettei veisi minua Italiaan. ”Vaihtoehtoja on aina”, minä mutisin. Vaihtoehtoja oli. Minullakin. Esimerkiksi se, että pysyisin kaukana Keithistä enkä antaisi itseni rakastua häneen.
Nojauduin taaksepäin. En uskonut koskaan tavanneeni ketään yhtä… kiinnostavaa kuin Keith. Hän vaikutti yhtä aikaa tunteettomalta ja lämpimältä. Hänen kasvoillaan oli tälläkin hetkellä neutraali ilme, mutta huomasin väkisinkin turhautuneen välkkeen hänen silmissään.
Keith vilkaisi minua ja käänsimme molemmat saman tien katseemme pois. Minä en halunnut häntä. En vaikka hän olikin turvallinen ja ihana ja sai kuolleen sydämeni tuntemaan lämpöä. En vaikka hänellä olikin silmät, jotka saivat ajatukseni pois nykyhetkestä.
Eikä hänkään halunnut minua.
Kun pääsimme meidän talomme eteen, Keith hyppäsi sanaakaan sanomatta ulos autosta ja katosi metsään. Minä tuijotin hänen jälkeensä hetken, ennen kuin älysin mennä sisään.
”Sherry!” Esme huudahti. ”Missä sinä olet ollut? Tajuatko yhtään, miten huolestuneita me olemme olleet?”
Carlisle tuli yläkerrasta helpottuneen näköisenä. ”Eikö sinulle tullut mieleenkään ilmoittaa, mihin menet?”
Näytin varmaan aika epäuskoiselta. Mistä lähtien minun oli noille pitänyt tehdä selkoa tekemisistäni?
Esmen ilme muuttui pelästyneeksi vasta kun hän tuli lähemmäs ja haistoi Keithin tuoksun vaatteissani. ”Mitä tapahtui? Satuttiko hän sinua?”
”Keithkö?” minä kysyin liioitellun huolettomasti, mutta ääneni värähti hieman. ”Ei. Hän halusi vain jutella.”
”Jutella? Mistä?”
En todellakaan kaivannut kuulustelua. Eikä minua kiinnostanut, vaikka Esme huolehtisikin itsensä hengiltä. Minulla oli omiakin ongelmia. ”Gerbiileistä”, minä naljaisin ja livahdin Carlislen ohi portaisiin.
”Sherry!” hän huusi perääni, mutta siitä ei ollut apua. Minä olin jo huoneessani ja väänsin oven tiukasti lukkoon.
Istuin sängylleni hitaasti ja vedin polveni rintaa vasten. Tarvitsin aikaa ajatella, minun oli pakko selvittää pääni.
Minulla ei ollut mitään, kerta kaikkiaan mitään syytä pitää Keithistä. Hän oli varmaan paskamaisin koskaan tapaamani vampyyri, hänen moraalinsa taso oli jopa omaani alempana ja hän ei selvästikään kaivannut seuraani. Joten mikä ongelma oikein oli? Miten mitään ongelmaa saattoi edes olla?
Vedin taas kerran sen paksun valokuva-albumin esiin kirjahyllystä ja selasin Marcosin kuvan kasvojeni eteen. Hän oli siellä, hymyilevänä ja rentona ja näytti upealta.
Mutta kuva ei herättänyt minussa mitään tunteita. Tietenkin minä tiesin rakastavani Marcosia, mutta tällä hetkellä ei juuri siltä tuntunut.
Ravistin päätäni ja yritin saada sen tunteen palamaan. Sen tunteen, joka oli vainonnut minua siitä hetkestä lähtien, kun olin tavannut Marcosin ensimmäisen kerran. Mutta sitä ei tullut.
Suljin silmäni nyt jo melkein paniikissa ja palautin Marcosin kuvan mieleeni pikkutarkkana ja kristallinkirkkaana. Hän nauroi pääni sisällä ja pystyin kuulemaan sen äänen yhtä selvästi, kuin jos hän olisi seisonut vieressäni.
Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ei vihaa, ei surua, rakkautta, lämpöä…
Käänsin valokuva-albumin sivua sinne, missä minä ja Nora hymyilimme kameralle. Normaalisti pelkkä Noran ajattelukin sai terävän kivun viiltämään sydäntäni ja kyyneleet nousemaan silmiini. Mutta ei nyt. Pystyin katsomaan Noran kuvaa täysin ilmeettömänä, ilman ainuttakaan kyyneltä.
Heitin valokuva-albumin lattialle ja vaivuin sängylle makaamaan katse katossa. Minulla oli omituinen, täysin tyhjä olo. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana en pystynyt itkemään, vaikka minulla selvästikin oli syytä siihen. Siskoni oli kuollut. Olin eronnut elämäni rakkaudesta. Ja nyt olin lisäksi ehkä ihastunut johonkin murhaajaan.
Paniikki hiipi jäseniini vähän kerrallaan. Minä en ollut koskaan tuntenut oloani näin tyhjäksi.
Liikautin kättäni hetken mielijohteesta nopeasti yöpöydän ylitse niin, että kyynärpääni tiputti lasivaasin alas lattialle. Se särkyi sirpaleiksi kovan räsähdyksen saattelemana.
Minä tiputtauduin hitaasti sängynlaidalta lattialle. Suljin silmäni hetkeksi ja kaaduin sitten väsyneenä kyljelleni, suoraa maljakon palasten päälle.
Palat olivat teräviä ja puhkoivat pehmeän ihoni vaivatta. Onnistuin vain vaivoin tukahduttamaan parkaisun, joka pyrki kurkustani ulos ja ponnahdin takaisin istumaan.
Ja vihdoinkin minä pystyin tuntemaan kivun. Tunsin myös veren, joka valui noroina käsivarttani pitkin ja ruumistani viilsi ajatus Norasta. Ja sydämeni täyttyi rakkaudella Marcosia kohtaan. Kukaan ei pystyisi korvaamaan häntä, ei kukaan.
Poimin yhden lasinsirpaleista käteeni ja puristin sen nyrkkiini niin tiukasti, että sain haavan kämmeneeni ja painoin sen sitten käsivarttani vasten. Olin vihannut kipua koko elämäni ajan, mutta nyt se tuntui hyvältä. Oikealta.
Ja sitten tulivat kyyneleet.
”Sherry?”
Minä jähmetyin paikalleni. Ääni oveni takana kuului Carlislelle.
”Odota hetki!” huudahdin hysteerisen kimeällä äänellä. Revin villatakin käsivarsieni suojaksi niin nopeasti, että se oli vampyyrinkin silmissä pelkkä vilahdus. Sitten avasin lukon ja raotin ovea pikkuisen.
”Mitä sinä haluat?” kysyin oven takana seisovalta Carlislelta.
”Voinko tulla sisään?” Carlisle huokaisi.
Vilkaisin taakseni, rikkoutuneen maljakon sirpaleita lattialla ja verilammikkoa matolla. ”Et.”
Carlisle rypisti otsaansa. ”Miksi täällä haisee veri?”
Minä menin paniikkiin. ”Häivy!” huudahdin epätavallisen kimeällä äänellä ja yritin paiskata oven kiinni.
Carlisle esti aikeeni ja tönäisi oven auki. Hän jäi tuijottamaan lattialla lojuvia verisiä sirpaleita hetkeksi kauhun ilme kasvoillaan. ”Mitä sinä olet tehnyt?” hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä.
Minä peräännyin vaistomaisesti pari askelta, kun hänen ilmeensä muuttui raivostuneeksi. Kahdella harppauksella hän oli luonani ja veti hihani nopeasti ylös niin, että käsivarressa olevat haavat paljastuivat. ”Sherry!” Carlisle karjahti ja ravisteli minua olkapäistä kuin pikkulasta. ”Sinä et voi olla näin typerä!”
Minä aloin itkeä ja yritin rimpuilla irti. Käteeni sattui; terävät sirpaleet olivat jääneet haavaan ja tunkeutuivat nyt syvemmälle.
En ollut varmaan koskaan nähnyt Carlislea näin vihaisena. ”Mitä sinä oikein ajattelit?” hän ärähti.
Déjà vu. Tämä oli Déjà vu.
flashback
”Mitä sinä oikein ajattelit, typerä tyttö”, isäni huusi täyttä kurkkua viinipullo kädessään ja löi minua kasvoihin niin, että kaaduin lattialle. ”Sinä et helvetti vieköön lähde minnekään, ellen minä anna lupaa, tuliko selväksi?”
Minä pyyhin verta suupielestäni ja käänsin katseeni vihaisena isään. ”Lyödäänkö vetoa?”
En ansainnut uhmakkaalla kommentillani mitään muuta kuin kipeän potkun kylkeeni. ”Opettele vähän kunnioitusta, tyttö!” Isän karjunta oli niin kovaa, että sattui korviin. ”Sinä teet täsmälleen mitä minä sanon, äläkä yritäkään väittää vastaan!”
Minä en enää aikonut väittää vastaan. En tarvinnut lisää kipua.
Kirkaisin kauhusta ja yritin suojata päätäni käsilläni, kun isäni käsi kohosi uuteen lyöntiin. Hänen silmissään välkkyi sadistinen nautinto.
end flashback
Vedin käsivarteni pääni suojaksi ja aloin kirkumaan kun Carlisle tarttui ranteisiini pelottava ilme silmissään.
Kirkuminen tehosi. Carlisle irrotti otteensa olkapäistäni hämmästyneen näköisenä näköisenä.
Siinä samassa kun olin vapaa, ryntäsin huoneeni ovelle ja samaa kyytiä ulko-ovesta ulos.
Minä juoksin pitkälle ja juostessani rauhoituin hiukan. Jäin itkemään erästä puunrunkoa vasten silmät ummessa. Käsivarttani särki ja paitani alkoi tahriintua vereen.
Minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että olin käyttäytynyt vähän vainoharhaisesti. Ei Carlisle olisi minua lyönyt, ei sitten millään. Eihän?
Nousin ylös ja jatkoin matkaani sille aukiolle, missä oli se iso puu, jossa olin usein istunut. Saavuttuani sinne sain kuitenkin huomata, että paikka oli jo varattu.
”Hei, Sherry”, Keith mutisi silmät ummessa, katsomatta minuun.
”Mitä sinä täällä teet?” sihahdin vihaisesti.
Keith ei vieläkään katsonut minua. ”Yritän ajatella. Tai yritin; sinä pilasit tunnelman aika kivasti.”
Niin tietysti; minun syytänihän tämä kaikki oli. Uuh, mitä positiivista Keithissä muka oikein oli? Hän oli töykeä ja kylmä ja kohteli minua kurjasti. ”Sitten voitkin siirtyä”, minä ehdotin. ”Tämä on minun paikkani.”
Vihdoinkin Keith avasi silmänsä. ”Niinkö? Lukeeko täällä jossain sinun nimesi?” Hän ei varsinaisesti kuulostanut ärsyyntyneeltä, huvittuneelta ja pilkalliselta vain. Äänensävy oli pahassa ristiriidassa kasvoilta loistavan ärtymyksen kanssa.
Minä kiipesin viereiseen puuhun mahdollisimman kauas Keithistä. Ilmassa väreili taas jotakin sähköistä ja minun teki mieli juosta pois, mutten tietenkään voinut. Keithin kuuluisi lähteä; tämä oli minun paikkani.
Ilme Keithin kasvoilla muuttui äkkiä neutraaliksi. ”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi kiinnostuneena. ”Luulin, että halusit päästä kotiin.”
Sinkautin häneen kylmän katseen. ”Ei taida kuulua sinulle.”
”Ei”, Keith myönsi. ”Mutta voisit silti kertoa.”
Minä en katsonut häneen, en voinut. Enkä todellakaan aikonut vastata. Mutta jotenkin sanat vain purskahtivat ulos suustani. ”Minä riitelin Carlislen kanssa.”
Keith ei näyttänyt yllättyneeltä. ”Aijaa. Sinun kätesi.”
Minä tungin särkevän käteni syvemmälle hihojen sisään. Olisi ollut paljon mukavampaa, jos Keith ei olisi ollut niin tarkkasilmäinen. Hän tuntui huomaavan kaiken. Toisaalta veren haju kyllä leijui ilmassa pitkälle. ”Mitä sinä halusit ajatella?” minä vaihdoin puheenaihetta.
Keith oli hetken hiljaa. ”Aroa. Eleazaria ja Tanyaa”, hän vastasi ja käänsi hehkuvat silmänsä minuun. ”Sinua.”
Minä pidätin hengitystäni. Keith oli muuttanut mielensä. Hän aikoi sittenkin viedä minut Italiaan. Vilkaisin vauhkona taakseni. ”Jaaha”, minä sanoin värisevällä äänellä. ”Ja loistava pohdintasi päättyi siihen, että…?”
Keith kallisti päätään vino hymy huulillaan. ”Minulla on vähän sellainen olo, että häivyn täältä. Tilanne alkaa mennä liian monimutkaiseksi.”
Sanat sattuivat kuin tikarin pisto sydämeen. Keith lähtisi. Nyt?
Puristin huuleni yhteen ja kieltäydyin myöntämästä, että minulle tulisi ikävä häntä. Itse asiassa tämähän oli loistavaa. Pääsisimme tuosta eroon ja kaikki palaisi ennalleen. ”Kiitos”, minä kuiskasin.
Keith naurahti vähän synkästi. ”Kuule Sherry, minä en voi luvata, että sinä olisit turvassa. Aro tietää nyt sinusta ja… hän tosiaan haluaa sinut Volturiin.”
Ei minua haitannut. He eivät ikinä saisi minua. ”Miksi sinä muutit mielesi?” minä kysyin. ”Johtuiko se myötätunnosta… vai säälistä… vai jostain muusta syystä, joka on minulle epäselvä.”
Keith näytti mietteliäältä. ”Minulta juuri heru myötätuntoa – tai sääliä – kenellekään”, hän sanoi hitaasti. ”Vaikka Eleazar, Carmen ja Tanya kuluttivatkin kaiken aikansa siihen, että yrittivät takoa päähäni miten väärin minä teen, jos pakotan sinut mukaani.”
Minä pärskähdin. ”Nekö? Valehtelet!” Ei ollut olemassa mitään keinoa, millä Eleazar, Carmen ja Tanya olisivat oikeasti tehneet, mitä Keith väitti. Heitä ei kiinnostanut, he halusivat että lähtisin Italiaan, he inhosivat minua.
Keith tarkkaili ilmettäni. ”Hassua eikö vain. Tarkoitan että Eleazar? Hän on aina ollut ystäväni. Ja nyt hän kääntyy minua vastaan sinun takiasi.” Keith ei vaikuttanut kuitenkaan kovin pettyneeltä, sillä hän hymyili huvittuneena.
Minä en tajunnut tätä. Olin kuullut ihan omin korvin Eleazarin kehottavan Carlislea ja Esmeä olemaan estelemättä Keithiä. ”Ei käy järkeen”, minä mutisin.
Keith hymähti. ”Ei minustakaan.”
”Ei, sinä et tajua”, minä mutisin. ”Tanyan perhe vihaa minua. He haluavat, että minä häivyn. He luulivat, että minä nukun. Mutta en minä nukkunut. Kuulin kaiken.”
Edes Keith ei ymmärtänyt sekavasta selityksestäni mitään. ”Mistä sinä puhut?”
”Eleazar sanoi Carlislelle ja Esmelle, ettei tiellesi kannata tulla.”
”Aa.” Nyt Keith tajusi. ”Hän on ihan oikeassa.”
”Mistä sinä puhut?” minä kysyin kiukkuisena.
”Jos joku olisi tullut silloin autotallissa puolustamaan sinua, minä olisin tappanut hänet”, Keith selitti. ”Eleazar tietää sen. Hän ei tainnut haluta, että perheesi kuolisi turhaan.”
Minä huomasin täriseväni. Millainen hirviö Keith oikein oli. ”Sinä et ikinä pystyisi tappamaan heitä”, minä väitin heikosti.
Keith katsoi minua tunteettomin silmin. ”Enkö?”
”Sinä olet paha”, minä mutisin ja kiedoin käsivarteni polvieni ympäri. ”Paha. Pitäisi lähteä.”
Mutta en minä pystynyt lähtemään. Paha tai ei; Keith oli kiehtovin koskaan tapaamani henkilö.
Keith kohautti olkapäitään. ”Voi olla, että olenkin. En ole koskaan pitänyt sitä kauhean merkityksellisenä. Oikea ja väärä ovat hyvin hataria käsitteitä, kun on vampyyri.”
En minäkään pitänyt oikeaa ja väärää kovin suuressa arvossa. Mutta en minä sentään tappamaan ruvennut. ”Sinulla ei ole moraalia.”
Keith pudisti päätään. ”Ei ainakaan kovin usein.” Hän vilkaisi minua virnistäen. ”Kaikki me olemme omalla tavallamme pahoja, Sherry. Minä olen ehkä tappanut satoja ihmisiä, mutta sinä tapoit oman siskosi.”
Minä jähmetyin. Tunsin kuinka jää virtasi suoniini ja lävitseni leikkasi terävä kipu. ”Älä enää... ikinä... puhu... minulle... Norasta”, minä kuiskasin tuhkanharmain huulin.
Seuraava mitä tajusin, oli, että Keith oli kietaissut kätensä ympärilleni ja nyyhkytin hysteerisenä hänen sylissään.
”Minullakin on sisko”, Keith kertoi pehmeällä äänellä. ”Karmel. Hän on itse asiassa ihan pirun ärsyttävä tapaus, mutta se on tavallaan itsestäänselvyys. Hän on aina ollut täällä ja hän muuttui vampyyriksi samaa aikaa kanssani.”
Keith tuoksui ihmeelliseltä. Vahvalta ja turvalliselta. Ja minä lopetin itkemisen ja jäin kuuntelemaan hänen tarinaansa.
”Oli vuosi 1874. Me olimme viisitoistavuotiaita ja asuimme Pohjois-Walesissa. Perheemme oli köyhä, äitimme kuollut ja meillä oli aika tylsä elämä. Karmel ei ollut koskaan tyytyväinen mihinkään.” Keithin huulilla leikki vaisu hymy. ”Totta puhuen Karmel ei ole vieläkään koskaan tyytyväinen mihinkään. Mutta silloin hän oli suuren perheen ainoa tyttö ja joutui tekemään kaikki naisten työt ihan yksin. Karmel ei saanut käydä koulua, hän ei osannut lukea ja hän joutui raatamaan päivät pitkät pyykkiä pesten ja ruokaa laittaen. Karmel vannoi jo silloin, ettei hän jäisi sinne. Hänellä ei ollut koskaan mitään hinkua tulla mielikuvituksettomaksi kotiäidiksi.
”Meidän isämme kuoli vuotta myöhemmin. Veljemme olivat muuttaneet pois kotoa, joten kukaan ei kaivannut meitä ja Karmel sai tämän... idean, että lähtisimme Lontooseen rikastumaan. Se tuntui aika kaukaa haetulta silloin, mutta minä lähdin mukaan. Karmel oli kuitenkin kaksoissisareni ja hän tarvitsi minua.
”Me pääsimme Lontooseen ongelmitta, vaikka matka olikin pitkä. Rikastuminen siellä osoittautui vähän hankalammaksi; kukaan ei luottanut kahteen rääsypukuiseen kerjäläisnuoreen.
”Siinä vaiheessa Karmelin suunnitelma petti täysin ja minä jouduin ottamaan ohjat käsiini. Me näpistelimme ruokaa milloin mistäkin ja rahaa kauppiailta, jotka eivät osanneet pitää kukkaroistaan huolta.”
Keithin irvisti väsyneesti. ”Minä en erityisemmin pitänyt siitä ajasta. Välillä toivoin vain, että olisimme voineet palata takaisin Walesiin ja olisin lähtenytkin, ellei Karmelia olisi ollut. Sitten eräänä syksynä – vuosi taisi olla 1877 – meille tarjoutui tilaisuus, jota ei voinut ohittaa.
Kaupunkiin oli tullut ulkomaalaista aatelistoa. Italiasta he olivat, mutta se ei meitä silloin kauheasti kiinnostanut. Heillä kerrottiin olevan niin suuri omaisuus mukanaan, ettei se mahtunut kassakaappiin.
”Arvaat varmaan, ketä nämä aateliset olivat”, Keith sanoi. ”Äh, en voi vieläkään uskoa, että yritimme varastaa vampyyreitä.” Hän näytti niin kyllästyneeltä, että minä purskahdin nauruun.
”He purivat teitä?”
”Niin. Se tuli shokkina, kun saimme tietää, että he olivat tarkkailleet meitä jo vuosia. Vuosia. Ja he olivat Britanniassa meidän takiamme.”
”Karmel tekee töitä Voltureille myös?” minä kysyin.
Yllätyksekseni Keith pudisti päätään. ”Ei. Karmel asuu nykyään Kanadassa Johnin kanssa.” Minä näytin kysyvältä joten hän selvensi: ”Karmelin kumppani. John on hyvä tyyppi.”
Minä sävähdin huomatessani, että olin yhä painautuneena Keithin kylmää rintakehää vasten ja vetäydyin nopeasti kauemmas. Minä en voinut tehdä tätä. Marcos olisi tappanut minut jos olisi tietänyt. Jos olisi tietänyt, että minä halusin Keithin sinne. Lähelleni. Enkä halunnut hänen lähtevän pois.
Ja sitten yhtäkkiä huulemme olivat vain kahden sentin päässä toisistaan. En tiennyt miten se tapahtui; nojauduinko minä häntä kohti, vai vetikö hän minut takaisin lähelleen.
”Sherry”, Keith mutisi. Hänen kätensä kohosi kasvoilleni ja veti hiukset pois silmieni edestä. Hänen silmänsä porautuivat niin syvälle sieluuni, etten minä yksinkertaisesti vain voinut kääntää kasvojani pois. Ja huomasin, etten edes halunnut pois.
Kyyneleet alkoivat taas virrata alas poskiani. Keith oli näin lähellä... ja minä melkein unohdin Marcosin.
Melkein vaan en aivan. Minä en voinut tehdä hänelle näin. Minulla ei ollut mitään oikeutta tehdä näin. Tämä oli väärin.
Riuhtaisin itseni irti Keithin otteesta ja hyppäsin maahan. ”Minä... en... voi...”, kuiskasin hauraalla äänellä. Vastausta odottamatta käännyin kannoillani ja katosin metsään.
Ei huvittanut mennä kotiin, mutta ei minulla ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä. Olisin tietysti voinut poiketa Tanyan talossa, mutta en Keithin sanoista huolimatta ollut vielä täysin päässyt eroon käsityksestä, että he eivät halunneet minua sinne. Kun ulkona alkoi vielä satamaan ja vesipisarat sekoittuivat kasvoilleni valuneisiin kyyneleisiin, päätin raahautua kotiin.
Talossa paloivat valot ja suurista ikkunoista oli suora näköala olohuoneeseen. Erotin ikkunan läpi Carlislen, joka oli painanut väsyneen näköisenä päänsä käsiinsä ja Esmen, jonka suu liikkui hänen sanoessaan jotakin.
Vedin syvää henkeä ja astuin sisään.
Esme oli välittömästi luonani ja kietoi käsivartensa ympärilleni, muttei sanonut mitään. Hän ohjasi minut sohvalle istumaan ja nosti syliinsä.
Minä vilkuilin epävarmana Carlislea. Hän ei enää näyttänyt vihaiselta; väsyneeltä ja rasittuneelta vain.
Ja tietenkin tämä oli hänen mielestään minun syytäni. Noiden mielestä kaikki oli aina minun syytäni.
Carlisle liikahti hieman ja minä kavahdin vaistomaisesti taaksepäin. Hän hymyili surullisesti. ”Olen pahoillani. Minä en ehkä reagoinut ihan oikealla tavalla.”
Ei, ei reagoinutkaan. Hän ylireagoi naurettavalla tavalla.
”Sherry, mikä on hätänä”, Esme kysyi lempeästi.
Minä ajattelin Keithiä ja Marcosia. Kyyneleet tulvahtivat silmiini ja pudistin päätäni silmät ummessa. Miten minä saatoin pettää Marcosin tällä tavalla. Meidän oli pitänyt olla yhdessä aina, ikuisesti.
”Me emme voi auttaa sinua, jos emme tiedä mikä on ongelma.”
Teki mieli sanoa, että he eivät voineet millään auttaa minua nyt. Minun pitäisi vain yrittää unohtaa koko vampyyripoika. ”Minä olen ehkä rakastumassa Keith Loreyhin”, pamautin kimeällä äänellä.
Nyt sain sen reaktion, mitä odotinkin. Carlislen ja Esmen ilmeet olivat tyrmistyneitä. Lopulta Carlisle selvitti kurkkuaan. ”Ja se on ongelma?”
Yritin luoda häneen kyllästyneen katseen, mutta se kai näytti lähinnä pelästyneeltä. ”Tietenkin se on ongelma! Hän on murhaaja! Ja entä Marcos? Hän tappaisi minut jos tietäisi!”
Sanani päättyivät epämiellyttävään hiljaisuuteen, jonka rikkoi vain minun katkonainen hengitykseni.
”Kultapieni, Marcos on poissa”, Esme muistutti lempeästi. ”Ja jos Keith on tosirakkautesi –”
Minä ravistin päätäni. ”Hemmetti, Esme; minä en usko mihinkään hiton tosirakkauksiin.”
”Sherry –”
Painoin lapsellisesti kädet korvilleni. ”Ei! Minä en halua puhua tästä!”
Carlisle huokaisi. ”Hyvä on. Katsotaan sitten sitä sinun kättäsi.”
Minä pudistin päätäni ja yritin vetäytyä kauemmas. ”Älä. Siihen sattuu.”
Carlisle ei välittänyt vastalauseistani, vaan kiersi hihan varovasti ylös. Esmen suusta pääsi kauhistunut henkäisy.
Minäkin katsoin, miltä käsi näytti ja vinkaisin huomatessani, että haavat olivat jo ehtineet umpeutua. Ihon sisälle oli ilmeisesti jäänyt lasia, sillä iho oli omituisen epämuodostunut.
Carlisle ei näyttänyt tyytyväiseltä. ”Älä enää ikinä tee näin”, hän murahti. ”Haavat täytyy avata, tai en saa lasia pois.”
”Mitä?” minä melkein huusin ja tempaisin käteni pois. ”Aiotko sinä repiä ihoni auki?”
”Pakko.” Carlisle ei näyttänyt yhtään myötätuntoiselta. ”Oma on vikasi.”
Ehkä olikin, mutta tämä oli täysin kohtuutonta. Minä aloin taas itkeä. ”Senkin paskapää, sinä et voi alkaa leikkelemään kättäni parin lasinsirpaleen takia.”
Carlisle kaivoi jo lääkärinlaukkuaan. ”Älä ole typerä, totta kai ne täytyy ottaa pois. Vai haluatko sinä, että ne jäävät ruumiiseesi loppuiäksesi?”
Minä nyökkäsin. Paljon mielummin niin.
Carlisle pudisti päätään epäuskoisena. ”Minä annan sinulle morfiinia. Et edes tunne tätä.”
Se muutti asian. Kaksi minuuttia myöhemmin minä suljin silmäni ja leijuin pois. Pystyin vihdoinkin unohtamaan Keithin ja Marcoksen ja kaiken muun.
A/N: Kommenttia??? Kiltit??
-
Iiiiiii! Jatkoa! Oh gosh, että minä olen odottanut tätä! Ja kyllä hei oikeasti kannatti odottaa.
Aivan mahtava osa! Sinä olet aivan älyttömän hieno ja tarunmainen kertoja, että oikeasti. Ja Sherry on ihana hahmo, alan vihdoin lämmetä häntä kohtaan. Mutta älä kiitos laita Keithiä ja Sherryä yhteen, jos jotain saan pyytää :D
Jotain tolkkua tässä viestissä piti olla, mutta se katosi ilmeisesti. Ihan sama.
- Annabelle
-
Ihuna. Olin niiin odottanut jo jatkoa, ja sit ku tulen koneelle tapeltuani vaihteeks isän kaa, niin täällä onkin yhteen mun lempparificeistäni tullut jatkoa! Eli kiukkuni lensi taivaan tuuliin, kiitos sinun!
Taas loistavasti kirjoitettu, rakastin tätä osa! Olen tuosta kirjoitustyylistäsi samaa mieltä Annabellen kanssa, samoin kuin siitä, että ei kiitos Keithiä ja Sherryä yhteen...
Kiitoskiitos vielä kerran!
-
Heips. Oli taas tullut jatkoa <3
Minusta tämä oli hyvä osa, kiinnostava. Keithin ratkaisu oli justiinsa sellanen kiva yllätys, joita sun tekstistä aina löytyy.
Lisäksi rakastin kohtausta, jossa Sherry kierii lasinsirpaleiden päälle ja kaikki tunteet palaa. Jotenkin kaunista. (Mulla on näköjään vähän epätavallinen maku. )
Mutta kuitenkin. Miksei Keithiä ja Sherryä yhteen? Mulla ei oo mitään sitä vastaan... tai ei ehkä sittenkään... eiku joo. en mä tiiä. Ois ehkä kiva jos tää draama niiden välillä jatkuu vielä vähän. Että Sherry ei anna vielä periksi. Mutta no joo, se on sun päätös ja odotan innolla miten ratkaiset tilanteen. Jotenkin yllättävästi, jos sun tyyliä oon alkanu yhtään tuntemaan. ;>
Mutta tää on ihan järkyttävän hyvä fic ja odottelen jatkoa.
Rakentavat kadonnu jonnekin..
-liebeh
-
Iloinen yllätys, että jatkoa oli taas tullut. En tiedä mitä sanoa. Lyhyesti; ihanan pitkä, kirjoitusvirheetön ja muutenkin loistavasti kirjoitettu. :)
-
Viiihdoinkin jatkoa!
Et usko kuinka olen tätä odottanut. (:
Ja aivan loistava pätkä. Uusia suhdekiemuroita, Sherry&Keith.
Mutta jatka. Alkaa käydä mielenkiintoisemmaksi.
Kiit♥s.
Suklaamurunen
-
Oih, taas ihana luku. Kai tämä tarina jatkuu ikuisuuden? Mie alan itkemään kun tämä loppuu. Mutta joo. Tämä luku jotenkin syvensi kaikkia hahmoja, etenkin Keithiä ja Sherryä. Jotenkin en odottanut sitä, että Keith "luovuttaisi" noin helposti. Eli yllätit minut taas, pisteet siitä. Hiukan sinulla ehkä kesti, mutta odottaminen oli kyllä sen arvoista. Ja ajan pituus voi johtua myös siitä, että olen stalkannut jatkoa vähintään kolme kertaa päivässä. Joten kiitos, pelastit juuri päiväni. Kun täällä sataa. :)
-
OOII!! Taasjälleen kerran aivan ihuna luku!! Carlisle oli aivan ihanan "tohtorimainen"tossa lopussa...rakastan niitä Sherryn lapsuusmuistoja, kun isä hakkaa (: Heh..ootan innolla jatkoa..(:
-
Mitä järkevää sitä osaisi sanoa? Ihanan mielenkiintoista ja helppolukuista tekstiä. Kiehtova ja samalla niin ärsyttävä päähenkilö. Eiköhän siinä ole hyvän tarinan ainekset.
-
Ihan mahtava tarina! Nyt vasta löysin tän ja luin heti kokonaan läpi. Sherry on kyllä tosi mielenkiintonen hahmo. Jatka vaan tätä, minä ainakin aion kyllä lukea :)
-
Oi ku tää on ihanaa))toivottovasti Keith jää Sherryn luokse ja sitten joku voltureista tulisi kostamaan keithille tämän petosta ja tappaisi sen)))tai ei ehkä kuitenkaan,olen tänään turhan ilkeällä päällä..jatkoa<3jookos?
-
Okei. Tämä oli todella outo, mutta sitten ihmettelen nyt Sherry omituista käytöstä... Tai sitten välillä en ihmettele. En osaa selittää. Minusta saisi tulla jatkoa pian!
-
pyydän tuhannesti anteeksi kun en oo kommentoinu tätä ficciä :-[
tä on aivan sairaan mahtava:D helppolukuista tekstiä..Sherry on todella kiinnostava henkilö:)
oijoi Sherry rakastumassa Keithiin ;D
jatkoa odotellessa;) kiitos!
-
voi ei! :( voimia sulle! ♥ on muuten hyvä ficci ja innolla ootan jatkoo mut voimia! ♥
-
Clair De Lune: Kiitos. Kyllä tää tästä.
Tessuu: Kiitos :D
Nabi: Sherry saattaa hyvinkin käyttäytyä vähän oudosti.
Allu-Pallu: Kiitos. Katsotaan nyt miten Keithin käy (tai ei käy)
keikari: kiitos
Larya: kiitos
Cullen 12: kiitos
Lyn: Lupaan, että tämä tarina jatkuu pienen ikuisuuden :D
Suklaamurunen: kiitos
Amanecer:kiitos
Liebeh: Voi hyvin olla, että yllätytte... vaan ei ihan vielä...
Minsk: kiitos:D Katsotaan nyt miten noiden kahden käy
Annabelle: Kiitos. Ja saahan sitä pyytää... todellisuudessa taas... no katsotaan :D
A/N: Okei, kaikki on jo varmaan unohtaneet tämän kun meni niin kauan. Sain tämän luvun nyt tänään sitten aikaiseksi kirjoittaa ja lopputulos on mielestäni ihan järkyttävn huono. Rosalie ei vaikuta joissain kohdissa ollenkaan Rosalielta ja Edwardinki IC:ys on vähän niin ja näin, mutta koska en keksinyt mitään keinoa parantaa sitä niin....:
21. Pikakisa vuoritiellä
”Turpa kiinni, Ro!” minä älähdin jo varmaan sadannen kerran sinä aamuna. Leikin kyllästyneenä Susannen kaulakorulla ja koetin sulkea korvani Rosalien ääneltä. Sisko oli yrittänyt jo tunteja saada minut lähtemään kanssaan kaupungille, eikä inttämisestä tullut loppua. Ei siinä mitään, kauppojen kiertely oli ihan kivaa, mutta en ollut juuri nyt sillä tuulella.
”Siellä on alennusmyynnit”, Rosy jankutti. ”Minä ihan oikeasti haluan sen paidan, mikä oli mainoksessa.”
Rosalie osaisi kyllä mennä yksinkin. Mutta ei; hänen oli ihan pakko saada minut mukaan. ”Napoleonkin halusi tehdä koko maailmasta Roomaa”, minä sanoin.
”Napoleon oli ranskalainen”, Rosalie piikitteli. ”Ihan totta Sher, etkö sinä tiedä mitään?”
”Turpa kiinni”, minä mutisin taas. Rosaliella oli ongelma. Ei hän yleensä tällainen ollut. Itse asiassa Rosalie oli varmaan ainoa tämän talon vampyyreitä, joka ei harrastanut minkäänasteista painostusta.
”Tämä ei ollut sinun ideasi, eihän?” minä kysyin myrtyneenä. Varmaan Esme taas. Eikö se tajunnut, että minä halusin olla rauhassa.
Rosalie rypisti otsaansa. ”Mitä? ”
Minä raivostuin vain enemmän. ”Ne kertoivat sinulle”, minä sähähdin. ”Ne kertoivat sinulle kaiken. Äh, että minä vihaan heitä!”
”Ketä?”
Minä aloin melkein huutaa. ”No Carlislea ja Esmeä tietty! Mikä oikeus heillä muka on levitellä minun asioitani puolelle maailmaa?”
Rosalie katsoi minua kuin hullua. ”Sherry, mistä hitosta sinä oikein puhut?”
Minä vaikenin äkisti ja rypistin otsaani. ”Eivätkö he sitten kertoneet sinulle? Mitään?”
”Eivät”, Rosalie sanoi hitaasti. ”Mitä olisi pitänyt kertoa?”
”Ei mitään”, minä vastasin. Rosalie alkoi penkoa laatikoitani kyllästyneen oloisena joten jatkoin kiukkuisesti. ”Ei kerta kaikkiaan mitään. Hei, tämä on täydellistä. Hekö ihan totta olivat hiljaa? Vau. Kerrankin. Minusta—” keskeytin lauseen ja siristin silmiäni. ”Hetkinen. Miksi sinä sitten intät minua mukaasi kaupungille?”
Rosalie suki sormillaan pitkiä vaaleita hiuksiaan ja kaivoi harjan esille. ”Sinä olet vainoharhainen”, hän sanoi poissaolevasti ja käveli peilin luo. ”Minä vain haluan seuraa. Onko minun hiuksissani roskia?”
”Ei. Mikset mene yksin?”
”Äh, älä viitsi Sher.”
”Sinulla on tylsää.” Ääneni oli täynnä omahyväisyyttä ja voitonriemua. Kerrankin näin päin. Yleensä minä sain kinuta Rosya kaupungille.
Rosalie tuhahti ensin, mutta virnisti sitten ovelasti. ”Lähdetkö ajamaan kilpaa autoilla?”
Nyt minä innostuin. En ollut ennen kauheasti tykännyt ajaa kilpaa, mutta nyt minulla oli koko perheen hienoin auto. Voittaisin taatusti.
Kätkin intoni happaman naamion taakse. ”Hyvä on sitten. Mutta olet minulle yhden velkaa.”
Rosalie irvisti. ”Tule jo.”
Me ajoimme pitkän matkan sinne vuoristotielle, jossa olimme ennenkin järjestäneet autokilpailuja. Voitonvarmuuteni väheni sitä myöten kun ajoimme ylemmäs ja lumiläikkiä alkoi ilmestyä sinne tänne. Rosyn auton moottori kehräsi voimakkaasti ja hänen autonsa näytti kiihtyvän tavalla, jota en ollut uskonut mahdolliseksi.
Tietenkin minulla oli parempi auto, tiesin sen. Mutta Rosalie oli viritellyt omaa moottoriaan niin, että siitä löytyi tällä hetkellä paljon enemmän hevosvoimia kuin omastani. Rumaa peliä.
”Joten”, minä sanoin, kun nousin autosta lähtöpaikalla, lumirajan tuntumassa. ”Missä on maali?”
Rosy hymyili. ”Kahden kilometrin päässä täältä on silta. Se voittaa, joka pääsee ensin joen yli.”
”Selvä.” Minä tassuttelin varovasti tien reunalle. Siellä vuorenrinne putosi pelottavan jyrkkänä alaspäin. Mutkitteleva tie kaartui niin, että se kulki suoraa alapuolellani ja jossain kaukana välkkyi vesi. Kaiken kaikkiaan Alaskan lumiset vuoret olivat kunnioitettava näky.
Ravistin päätäni ja astuin pari askelta taaksepäin. Huomasin, että Rosekin oli kumartunut katsomaan alaspäin. ”Haloo, Ro!” minä huudahdin ja kiipesin autooni. ”Kisataanko me vai ei?”
Rosalie ei vastannut, mutta hyppäsi rattiin ja vilautti minulle haastavan hymyn.
Minä en jäänyt odottamaan, että joku antaisi luvan startata, vaan painoin kaasun pohjaan. Tämä oli pakko voittaa.
Rose sai minut kiinni jo ensimmäisessä mutkassa. Näin hänen ilmeensä sivupeilistä, kun hän pyyhkäisi ohi. Omahyväinen. Hyvin omahyväinen.
Minä kiristelin hampaitani ja käänsin rattia tiukasti oikealle. Tökkäisin Rosalie auton vaikka tieltä alas, jos olisi pakko.
Tilaisuutta ei koskaan tullut. Rosalie kuroi itselleen aina vain lisää etumatkaa, ja minun oli mahdotonta saada hänet kiinni. Suuttumus leimahti äkisti kasvoilleni. Miksi hitossa minä en voinut ikinä voittaa mitään? Kaikki, ihan kaikki olivat aina vahvempia tai nopeampia tai hillitympiä kuin minä.
Totuus oli, että minä olin kyllästynyt olemaan viimeinen meidän perheen arvojärjestyksessä. Kuka tahansa saattoi pompotella minua aivan mielensä mukaan. Eikä se ehkä olisi häirinnyt niin paljon jos olisin vain tiennyt sen. Mutta minä sain kokea sen joka ikinen päivä ja näköjään maailman loppuun asti.
Lisäksi riesana oli nyt vielä Keith omahyväisine hymyineen ja itsetietoisine asenteineen. Minä en jaksanut.
Ja jos tässä maailmassa jotain pakollista oli, niin se oli nyt tämän tyhmän kisan voittaminen.
Minä painoin kaasua hampaat irveessä, mutta auto ei vain suostunut liikkumaan nopeammin. Rose meni jo seuraavassa mutkassa ja minä olin jäänyt kauas jälkeen.
Minä vilkaisin sivulle. Vuoren rinne oli tässä kohtaa tosi paljon loivempi kuin ylempänä. Jos tämä tie olisi rakennettu suoraa alaspäin, eikä se menisi siksakkia, niin oikaisisi paljon. Jos Rose kiertäisi ja minä oikaisisin, niin pääsisin reilusti hänen edelleen
Hullu idea ehkä, mutta sillä hetkellä se tuntui ehdottomasti toteuttamisen arvoiselta. En jäänyt ajattelemaan asiaa sen enempää, vaan käänsin rattia terävästi. Ajoin suoraan vuorenrinnettä alas.
Suunnitelma olisi ehkä ollut ihan hyvä, jos käytössäni olisi ollut armeijan maasturi. Kevyt autoni kääntyi kuitenkin ensin sivuttain rinteeseen nähden ja pyörähti sitten katolleen. Minä paiskauduin pois kuljettajan paikalta ja omituinen älähdys pääsi kurkustani ilman purkautuessa pois keuhkoistani. Kova kipu välähti ruumiini läpi terävänä ja vaativana. Yritin suojata itseäni kietomalla käsivarret pääni suojaksi, mutta se ei onnistunut. Kauhu oli saanut minut täysin rennoksi. Kuin räsynukke heittelehdin auton sisällä sen kieriessä rinnettä alas.
Minä aloin kirkua.
Auton vauhti loppui kuin seinään sen törmätessä suureen kiveen. Minä koitin hengittämistä; se ei tuntunut pahalta. Sitten kokeilin heiluttaa käsiäni ja jalkojani; kipua, mutta en uskonut luiden murtuneen. Nousin varovasti istumaan ja kömmin ulos siitä romuläjästä, mikä autostani oli jäljellä.
”Sherry!” Rosalie tuli juosten paikalle. Ihmettelin hänen pelästynyttä ilmettään; minähän olin kunnossa, hän näki sen.
Rosyn järkytys vaihtui kuitenkin suhteellisen nopeasti hyiseksi kiukuksi. ”Senkin ääliö! Rikoit juuri autosi! Miten sinulle tuli mieleenkään ajaa tuota rinnettä alas? Oletko hullu?”
”Minä halusin voittaa sinut”, minä tiuskahdin tarkastellessani auton vaurioita. Miten tuo saattoikin olla niin ärsyttävä. ”Älä riehu Rose, auto oli minun ei sinun. Hoida omat asiasi!”
Rose veti syvään henkeä aivan kun aikoisi heittää jonkin pistävänmyrkyllisen kommentin, mutta päätti ilmeisesti viimehetkessä jättää sen väliin ja rauhoittua. ”No tuota ei ainakaan enää saa kuntoon”, Rosalie sanoi viitaten autooni. ”Mennään kotiin, sinä näytät kamalalta.”
Vilkaisin pelästyneenä alaruumistani. Naarmuja ja mustelmia, mutta ei mitään sen kummempaa. Kasvojani tosin aristi aika paljon ja oikea poskeni tuntui paisuneen aika tavalla. Kohautin olkapäitäni. Minulle olisi voinut käydä paljon pahemminkin.
Rosalie vilkaisi minua epäystävällisesti ja lähti harppomaan autolle. Seurasin häntä hitaasti, vitkastellen.
Kotimatkalla tunnelma oli melko kireä.
”Me voitaisiin sittenkin mennä kaupungille”, minä ehdotin toiveikkaasti. En ollut erityisen innostunut kuulemaan Carlislen ja Esmen mielipiteitä siitä, miten vastuutonta on ajaa jyrkänteeltä alas.
”Ai näillä vaatteilla?” Rosalie näytti siltä, että ajatuskin oli mieletön. ”Älä unta näe.”
”Kai sinä tiedät, että tämä kaadetaan sinun niskoillesi”, minä huomautin ovelasti. ”Sinä painostit minut lähtemään.”
Rosalien oli näköjään vaikea pidätellä kiukkuaan. ”Niinkö”, hän tuhahti halveksivasti. ”Minä en kuitenkaan ollut loppujen lopuksi se, joka murskasi itsensä auton sisään.”
Rypistin otsaani. ”Pikkujuttu. Kuule nyt kun minä olen ihan kunnossa, niin eikö olisi vähän turhaa kertoa muille. Tai siis, eihän siitä ole mitään hyötyä.”
”Niin ja sinun autosi sitten kai vain hävisi jonnekin? Ja näytät rekka-auton alle jääneeltä koska kompastuit?” Rosalie nauroi pilkallisesti. ”Sinä olet niin tyhmä, että se pistää oikein ihmettelemään maailman tasapainoa.”
Olipa kilttiä. Enkä minä yrittänyt muuta, kuin pelastaa hänet vaikeuksilta. Ja itseni siinä sivussa tietysti.
Kun vihdoin pääsimme kotiin ja astuimme ovesta sisään, reaktio oli juuri sellainen, kuin olin olettanutkin.
”Sherry!”
”Missä te oikein olitte?”
”Mitä sinun kasvoillesi on tapahtunut.”
”Hei Sherry, mielenkiintoinen kampaus.”
Viimeinen kommentti tuli Eleazarilta, joka istui sohvallamme kaikessa rauhassa. Häntä vastapäätä, täysin ilmeettömänä, istui Keith. Vatsanpohjassani muljahti oudosti. Ihan kuin olisin ollut iloinen hänen näkemisestään. Mitä en siis tietenkään ollut. Minä vihasin häntä.
”Sinä!” minä kivahdin. Olin ihan tarpeeksi huonolla tuulella ilman, että tuokin tulisi sekoittamaan päätäni. Keithillä ei ollut tänne mitään asiaa. ”Mitä sinä täällä teet! Tämä on minun taloni, painu ulos!”
”Sherry, lopeta”, Esme sanoi oudolla äänellä. ”Kultapieni, mitä tapahtui? Sinun kasvosi...”
Jep, näytin taatusti kamalalta. Ennen kuin ehdin avata suutani Rosalie vastasi.
”Hän ajoi jyrkänteeltä alas.”
Carlisle nousi seisomaan hitaasti. ”Jyrkänteeltä alas?” hän kysyi epäuskoisena.
”Se oli vahinko”, minä selitin kiireesti. ”Minä menetin auton hallinnan ja—”
”Sherry, älä puhu paskaa”, Rosalie kivahti. ”Kukaan ei kuitenkaan usko. Sinä teit sen täydellisen tahallasi.”
Jouduin pinnistelemään pitääkseni asiallisen ilmeen kasvoillani. Silmäkulmastani näin Keithin huvittuneen katseen, joka oli kohdistunut kasvoihini. ”Joo, Rose”, minä sanoin. ”Koska sinähän tiedätkin ihan täydellisen hyvin mitä minä teen tahallani ja mitä en.”
”Hän on aika hyvä valehtelija”, Keith mutisi Eleazarille hiljaa.
Keith. Teeskenteli tietävänsä elämästäni. Yritti viedä Marcoksen paikan sydämestäni ja yritti saada minut hallintaansa, niin kuin Marcos sai. Yritti todistaa epätoivoisesti, miten paljon minun yläpuolellani hän oli. Yritti todistaa, että kaikki olivat minun yläpuolellani. Käteni puristuivat nyrkkiin ja kiepsahdin katsomaan häntä palavin silmin. ”ULOS!” minä kiljuin niin kovaa kuin keuhkoistani lähti. ”HETI! SINULLA EI OLE MITÄÄN ASIAA TÄHÄN TALOON. PAINU SINNE MISTÄ TULIT, KEITH LEROY!” Käänsin selkäni ärsyttävälle vampyyri pojalle ja yritin rauhoittua. Se oli harvinaisen vaikeaa kun kyyneleet pyrkivät silmiini. Miksi tuo oli täällä pilaamassa elämääni?
Eleazar näytti hämmentyvän purkaustani. ”Hmm, Sherry? Oletko varma, että—”
Minä en jäänyt kuuntelemaan lauseen loppua vaan pakenin nopeasti huoneeseeni, pois uteliaiden katseiden ulottuvilta.
Paiskattuani oven kiinni, vajosin sängylle. Miksi aina minulle kävi näin?
Taisi olla jo ilta, kun Edward saapui huoneeseeni. Olin sinällään yllättynyt, koska yleensä Carlisle tuli aina edes tarkistamaan, että olin kunnossa. Ketään ei kai enää kiinnostanut.
Edward koputti ovea kerran ja tuli pehmein askelin sängylleni istumaan. ”Minä kuulin”, hän kertoi. Muuta hän ei sanonut. Odotti kai, että minä avaisin keskustelun. Ja sitähän minä en tekisi. En todellakaan.
”Se ei ollut vahinko”, minä kuiskasin. En voinut olla sanomatta sitä. Edward tiesi sen joka tapauksessa. ”Minä en halua olla huonoin.” Minun ei tarvinnut selittää, miten ne kaksi asiaa liittyivät toisiinsa. Edward luki sen mielestäni.
Sanaakaan sanomatta hän kiersi kätensä hartioilleni. ”Et sinä ole huono”, hän sanoi.
Enpä. Olin noin kaksisataa kertaa heikompi kuin kaikki muut.
”Sherry—”
”Turpa kiinni!” En kaivannut Edwardia tänne säälimään minua.
Edwardin äänestä hävisi yhtäkkiä kaikki pehmeys. ”Tiesitkö sinä, että Carlisle ja Esme ovat sairaita huolesta?” hän tivasi.
Rypistin otsaani. ”Ihan turhaan, sain vain pari mustelmaa.”
Edward pudisti kärsimättömänä päätään. ”Sherry, sinä käytät huumeita, melkein poltat itsesi talon mukana, viillät ranteesi auki ja ajat alas jyrkänteeltä. Tajuatko yhtään, miltä se heistä näyttää?”
Suuni loksahti auki. ”Mutta... enhän minä... eivät he vakavissaan voi kuvitella... tai siis sinä tiedät, etten...”
”Tiedänkö? Ethän sinä itsekään tiedä haluatko elää vai kuolla.” Edward kuulosti vihaiselta.
Minua suututti myös. Olisi luullut, että edes joku jaksaisi olla myötätuntoinen. Mutta ei. ”Kuule minulla vaikeaa juuri nyt. Haluan ajatella. Painu pois täältä. Nyt!”
Edward tuhahti ja nousi seisomaan. ”Minun pitikin lähteä metsästämään. Toivottavasti saat sillä aikaa ajatella oikein kunnolla.
Ja hän lähti.
Ja kuin kuulin Edwardin auton starttaavan pihalla, päässäni oli vain yksi ajatus: minä haluan kuolla
A/N Kommenttia? :)
-
Hmm... Sherryn ajatus maailma kehittyy tässä koko ajan tämän ficin myötä ja olen todella utelias ja haluaisin tietää, mitä oikein tulee tapahtumaan.
Kun Edward puhui noista viiltelyistä, huumeiden käyttämisesta ja autolla ojaan ajamisesta niin minä jotenkin aloin ymmärtää Sherryä.
Jatkoa pian, kiitos!
-
oooh :-\
hän haluaa kuolla :'(
hän ei saa kuolla!!
-
Whii, jatkoa tuli :D
Ihana tää ;)<3
Sherry-parka ;< Aina se tekee jotain tyhmää ;<
Kuolla?! ;o
Mutjoo, jatkoa odotan :)
-
Hihii luin tän äske .D Tää on paras houkutus ficci minkä oon lukenu. Pidän erityisesti siitä ettei Bella oo kuvioissa. Toi Sherry on tooooosi hyvä hahmo. I love this! Jatkoaa :D Eikä se Sherry saa kuolla ja lisää Keithiä
-
Jälleen mielenkiintoinen, sujuva ja muutenkin todella hyvä luku. Pidin erityisesti siitä, että Rosalie oli tässä näinkin suuressa roolissa; hänen luonteensa yhdistettynä Sherryn luonteeseen tarkoittaa vähintäänkin katastrofia. Hullu
ihminen tuo Sherry, kun tuolla tavalla lähtee ajamaan jyrkännettä alas autolla vain voittaakseen jonkin typerän kisan. Vaikka toisaalta ymmärrän häntä. Ei ole varmastikaan kovin mukavaa jäädä aina muiden varjoon ja olla aina huonompi.
Hmmh, nyt sitten Edward sai heräämään Sherryssä vahvan kuolemanhalun. Jännää nähdä, millä tavalla Sherry yrittää tappaa itsensä (ähää, olen ilkeä ihminen, tiedän sen). Sinänsä pidän tästä siinäkin mielessä, että tässä ei ole sillä tavalla niin paljon romantiikkaa kuin muissa Twilight -ficeissä yleensä on. Vaikka fluffy sun muu onkin todella söpöä, tuo tämä jotain erilaista hohtoa.
Kiitos tästä luvusta, ja jatkoa!
-
todella ihana luku:D
toivottavast Sherry ei nyt tee mitään tyhmää...
”HETI! SINULLA EI OLE MITÄÄN ASIAA TÄHÄN TALOON. PAINU SINNE MISTÄ TULIT, KEITH LEROY!”
korjaisipa he välinsä:D ja menis yhteen :D
kiitos ihanasta luvusta ja jatkoa kiitos!
-
Ihanaa vihdoinkin jatkoa! :) Mulla käy kyllä aika lailla sääliksi Sherryä kun se meinaa jäädä koko ajan aina vain yksinäisemmäksi.
Todella hyvä tarina kuitenkin. ;)
Oottelen innolla jatkoa ;D
-
Sofiia: kiitti :D
Tessuu: kiitos. Sherry ei tekisi mitään tyhmää? Turha toivo :)
Amanecer: kiitos. Minä tykkään Rosystä. Lempparicullenini (montakohan kertaa olen tuonkin elämässäni sanonut?) Minä tosiaan en kirjoita fluffyä (ainakaan paljon ;)). Ja siihen syynä on kyllä valitettavasti se, etten yksinkertaisesti osaa kirjoittaa mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi vielä kirjoittanut.
Michell: kiitos. Keithiä on tulossa.
SabSab: Sellainen se Sherry vähän on :)
Allu-Pallu: samaa mieltä :) toisaalta Sherin kuolema saattaisi olla aika mielenkiintoista... no joo...
Nabi.: Sherry tosiaan muuttuu ja tulee muuttumaan jatkossakin. Saa nähdä, miten käy.
A/N: Minä vihaan mökillä oloa. Mutta sain sentään siellä kirjoitettua tämän. Alusta en tykkää, enkä kamalasti lopustakaan, mutta siinä välissä on ihan asiaa.
22. Kuuntelen tuulta
1947, Alaska, USA
Hätkähdin vilkaisemaan ylöspäin, kun talomme katolle tippui oksia. Minä en ollut koskaan uskonut alkavani ajatella näin. En ollut koskaan uskonut, että päätyisin tähän pisteeseen. Tähän kohtaan elämässä, jossa alkoi tuntua, että kuolleena olisi parempi olla.
Minä en ollut koskaan uskonut, että kuoltuaan pääsee paratiisiin, nauttimaan ikuisesta onnesta. Enkä uskonut vieläkään, mutta huomasin toivovani, että uskoisin siihen. Toivoin, että kykenisin uskomaan siihen, että tapaisin Noran ja Marcoksen vielä, edes jossain.
Ja silti tiesin, että kuoleminen oli kaiken loppu. Ei Noraa enää ollut. Eikä minua tulisi enää koskaan olemaan.
Hieroin silmiäni ja nousin hitaasti istumaan. Minulla oli niin jano, että olisin taatusti hyökännyt ensimmäisen vastaan tulevan ihmisen kurkkuun kiinni. Nousin seisomaan ja kävelin kevyin askelin Carlislen työhuoneen eteen.
”Saako tulla?”
Kuulin tuolin siirtyvän. Sitten Carlislen ääni sanoi: ”Tietenkin, Sherry. Tule sisään.”
Minä avasin oven, mutta en astunut sisään. Carlislen lisäksi huoneessa oli myös Esme. Molemmat näyttivät väsyneiltä, varovaisilta ja epävarmoilta; melkein pelokkailta. Edwardin sanat muistuivat mieleeni: ’tajuatko yhtään, miltä se heistä näyttää?’ Carlisle ja Esme ilmeisesti ajattelivat minun olevan itsetuhoinen.
”Minä ajattelin lähteä metsästämään”, kerroin teeskennellyn huolettomasti.
Esme ja Carlisle vaihtoivat huolestuneen katseen, jonka merkitystä en oikein ymmärtänyt. Kun Esme avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti ihan vieraalta, jotenkin toivottomammalta kuin yleensä. ”Tarvitsetko seuraa?”
Silmäni laajentuivat hämmästyksestä. Tuon kysymyksen esittäminen oli lopetettu jo ajat sitten. Esme tiesi – kaikki tiesivät – että minä en ikinä ottaisi ketään mukaani. Metsästys oli liian kamalaa, julmaa, eläimellistä. Minä en kaivannut ketään todistamaan niitä harvoja hetkiä, jolloin menetin itsehillinnän.
Esme odotti vastausta. Minä hymyilin heikosti. ”Ei kiitos.”
Käännyin kannoillani ja suljin oven mahdollisimman nopeasti, mutta silmäkulmastani saatoin kuitenkin nähdä Esmen nojautuvan Carlisle vasten kasvoillaan ilme joka kieli ahdistuneisuudesta. Minä värähdin. Mitä minä oikein olin tekemässä tälle perheelle?
Tuuli oli tänään erikoisen voimakas. Se puhalsi armotta aivan liian ohuen takkini läpi. Viime yönä oli satanut lunta ja se pöllysi ympärilläni, kun kävelin hitaasti yhä syvemmälle metsään. Pieniä hiutaleita tippui yhä taivaalta ja ne tunkeutuivat märkinä niskaani ja kaulaani. Minä kiedoin käsivarteni ympärilleni, mutta en saanut raastavaa kylmyyttä loppumaan.
Tyhmä takki ei auttanut tippaakaan. Sen oli tarkoitus olla muka untuvaa, mutta pakkanen läpäisi sen yhtä helposti kuin lasisen ikkunan. Silti se oli niin paksu, että vaikeutti liikkumista huomattavasti. Pysähdyin kyllästyneenä. Aivan sama. Minä palelin muutenkin, tuskin se tätä pahemmaksi menisi. Revin vetoketjun auki ja ravistin takin pois harteiltani.
Kun löysin suden jättämän hajujäljen, lähdin seuraamaan sitä nopeasti juosten. Jano poltti kurkussani kuin tuli ja sai aikaan merkillisen ristiriidan ympärilleni kietoutuvan hyisen viiman kanssa. Olin alkanut täristä kylmästä, mutta toivoin suden veren lämmittävän minua hiukan.
Veri tuoksui jo vahvana. Pysähdyin erään kuusikon taakse väijymään ja näin ison suden ilmaantuvan eräästä kolosta hampaat irveessä. Kolon vieressä lojui kuollut hirvi, jonka takaraajat olivat puoliksi syödyt. Minulle tuli huono olo. Tällaista minä tein. Tapoin eläimiä, jotka olivat vuosikausia taistelleen elämänsä puolesta.
En voinut sille mitään; minulla oli jano. Astahdin pari askelta eteenpäin veren tuoksun tanssiessa pääni sisällä.
Susi näki minut. Se haistoi minut. Hetken epäröityään se urahti pelästyneenä ja lähti pinkomaan pakoon niin kovaa kuin sen neljästä tassusta lähti.
Minä olin sitä paljon nopeampi. Kiersin sen eteen ja tukin sen tien, ennen kuin se oli edes päässyt pois aukealta. Pakokauhun vallassa se säntäsi sivulle, yrittäen epätoivoisesti livahtaa pois ulottuviltani.
Minä tukin sen tien taas.
Tällainen leikkiminen oli tarpeettoman julmaa ja lisäksi ihan turhaa. Olisin vain voinut tappaa sen heti, mutta jokin esti minua tekemästä sitä. Enkä minä tiennyt mitä odotin. En ennen kuin susi hyökkäsi.
Näin, että se oli tulossa. Sen huomasi eläimen pään asennosta ja suurista hampaista, jotka vääntyivät rumaan irveeseen.
Minä meinasin hypätä alta pois ja hyökätä kiinni suuren eläimen kaulavaltimoon. Olisin voinut tehdä sen. Mutta osa minusta huusi sen olevan turhaa. Miksi hitossa minä tappaisin jonkun, joka halusi elää, jos en itsekään pitänyt sitä tarpeellisena.
Vasta kuin suden terävät hampaat lävistivät pehmeän keskivartaloni, minä tajusin, miten paljon tämä tulisi sattumaan. Vinkaisin kimeästi ja yritin työntää raivoavan eläimen pois päältäni, mutta oli liian myöhäistä. Kipu turrutti kaikki aistini, voimakkaat kynnet repivät kasvojani ja kaulani joutui suurten hampaiden lävistämäksi. Elämä valui minusta pois samaa tahtia kuin veri ruumiistani. Tunsin kuinka kaikki paino katosi päältäni ja minä nousin ilmaan; leijailin kohti taivasta.
Heräsin ruumista repivään kipuun ja etäisesti tuttuun ääneen. ”Hitto, hitto, hitto”, se hoki. Se tuntui oudolta. Saako taivaassa kiroilla? Ainiin, minä en uskonut taivaaseen. Enkä kuoleman jälkeiseen elämään. Pettymys täytti mieleni. Minä olin elossa.
Joku koski minuun. Lujat kädet painoivat jotakin pehmeää minua vasten, ehkä kangasta. Joku yritti tyrehdyttää verenvuodon. ’Älä’, minun teki mieli sanoa, mutta ainut mitä suustani tuli ulos oli jonkinlainen korina.
”Sherry? Pystytkö puhumaan?”
Voi ei. Minä tunsin tuon äänen. Keith. Tietenkin juuri Keith. Nielaisin verta suustani. Tuolle olisi pakko vastata selkeästi. ”Tietenkin pystyn.” Ääneni ei ollut niin vahva tain ärtynyt kuin olisin halunnut sen olevan, mutta ainakin sain muodostettua sanoja. Pakotin itseni avaamaan silmät kivusta huolimatta. ”Mitä sinä teet?” Kysymys oli retorinen. Tiesin mitä hän teki. Esti minua kuolemasta ja näköjään hän teki sen vielä aika lahjakkaasti. Kylkeeni oli kiedottu tiukka side jonka läpi pääsi vain hyvin vähän verta ja hän painoi kaulaani kaksin käsin.
Keithin kasvojen ilmeettömyys ärsytti minua enemmän kuin mikään koko elämäni aikana. Huuleni pusertuivat yhteen kuin tajusin, että olisin halunnut hänen välittävän. Edes vähän. Tökkäsin Keithin kauemmas ja nousin istumaan. Huomasin olevani yhä sillä samalla aukiolla. Suden ruumis lojui muutaman metrin päässä ja sen niska oli vääntynyt pois paikoiltaan. Keith oli pilannut kaiken. Taas.
Mulkaisin häntä. ”Kiitti paljon.” Hapan, ärsyyntynyt ääneni kuulosti heikolta pihinältä. Huomasin vasta nyt, miten märkä olin. Lumi oli sulanut vaatteideni sisään ja veikkasin ruumiinlämpöni laskeneen todella alas. Tärisin sekä kivusta, että kylmästä.
”Jos minä olisin sinä, niin en liikkuisi turhan paljon”, Keith neuvoi. ”Kuule, minulla ei ole aavistustakaan, miten loukkaantuneita ihmisiä hoidetaan, mutta voin hakea Carlislen—”
”EI!” Tukahtunut huudahdukseni päättyi repivään yskään. Nielaisin suussani olevan veren. En ollut täysin varma, miten perheeni suhtautuisi tähän, mutta tuskin he sitä ainakaan vahingoksi uskoisivat. ”Ei”, minä toistin tällä kertaa hieman rauhallisemmin. ”Minä olen ihan kunnossa nyt. Sinä voit painua helvettiin.”
Keith nyökkäsi, muttei myöntyäkseen ehdotukseeni, kuten sain huomata. ”Jotta voisit tappaa itsesi vai? Älä viitsi, en minä ole typerä.”
Voi minä en unissanikaan erehtyisi luulemaan häntä typeräksi, se oli varma. Oli Keith mitä tahansa, niin typerä hän ei ainakaan ollut. Vain äärimmäisen välinpitämätön. ”Mitä sinä siitä piittaat”, minä tuhahdin. ”Hoida omat asiasi, äläkä tule tänne leikkimään sankaria.”
Keithiä nauratti. ”Leikkimään sankaria? Sitäkö minä sinusta teen?”
Minua kiukutti. ”Sinnepäin.” Annoin katseeni kiertää aukiolla. ”Miten sinä tänne päädyit?”
Keith vakavoitui äkisti ja kohautti välinpitämättömästi olkapäitään. ”Seurasin sinua. Minulla oli jotenkin sellainen olo, että aikoisit tehdä jotain tälläistä.”
Välittikö hän? Hän ei näyttänyt välittävän. Mutta silti... miksi joku jota ei kiinnostanut pätkääkään, seuraisi minua? Voisi luulla, että Keithillä oli parempaakin tekemistä.
Kohotin käteni poskelleni, mutta hipaistessani ihoa sattui mielettömästi. Vedin käteni silmieni eteen, vain huomatakseni, että sormiini oli tarttunut verta. ”Voi luoja”, minä henkäisin. Miltäköhän kasvoni mahtoivat näyttää? Tuskin ainakaan kovin kauniilta.
Keith ei huomioinut voihkaisuani millään tavalla. ”Pystytkö sinä kävelemään? Sinun kannattaisi varmaan päästä kotiin.”
Kotiin. Meidän taloomme katsomaan Carlislen ja Esmen kauhistuneita ilmeitä ja kuuntelemaan Rosalien nälvintää. ”En minä voi mennä kotiin.” Kuulostin niin hauraalta ja lapsekkaalta, että inhotin itseänikin.
”Tanyan taloon sitten? He tuskin kyselisivät liikoja.” Keith taisi tietää, miksen halunnut kohdata perhettäni. Tanyan koti oli kuitenkin melkein yhtä paha vaihtoehto kuin meidän oma. Emmett ja Rose saattoivat olla siellä. Tai Edward.
Sitten katseeni osui märkiin vaatteisiini, joita lumi oli jo alkanut jähmettää. Ulkona oli liian kylmä. ”Hyvä on”, minä inahdin. ”Tanyalle sitten.”
Keith ojensi kätensä vetääkseen minut seisomaan ja minä tartuin siihen epäröiden. Tunsin sen taas. Omituisen jännitteen välillämme. Koko ruumistani alkoi kihelmöidä ja yhtäkkiä, vaikka olin jäässä, minulle tuli kuuma.
Katseeni lukkiutui Keithin punaisiin, tappavan näköisiin silmiin, jotka olivat pelottavasta väristään ja terävästä katseestaan huolimatta pohjattoman kauniit, syvemmät kuin yksikään valtameri. Hetken aikaa tuntui, että hänen silmiensä hypnoottinen voima oli paljon voimakkaampi kuin omani. Ajatukseni haihtuivat ilmaan, enkä kyennyt estämään itseäni. Ja äkkiä huomasin olevani aivan liian lähellä Keithiä ja kylmästä sinertävät huuleni kohottautuivat häntä kohti ja hän suuteli niitä lempeästi.
flashback
Nauruni helskyi ilmassa kun Marcos talutti minua ovesta sisään. Marcoksen koti oli tyhjillään, Phatrakin oli lähtenyt jonnekin ystäviensä kanssa. Olimme molemmat humalassa, mutta Marcos sentään pystyi kävelemään suoraa.
Tämä kesä oli täydellinen. Täydellinen. Miten onnellinen olinkaan siitä, että Marcos oli maksanut matkani tänne kesän viettoon.
Marcos suuteli minua ensin kevyesti, sitten lujemmin. ”Mmm...” hän hymisi. ”Sherry, sinä olet kaunis.”
Kikatukseeni sekoittui aavistuksen hermostunut sävy.
Pyörähdimme toisiimme kietoutuneina Marcosin huoneeseen. Minun nauruni laantui sitä mukaa kuin pelkoni kasvoi. Vedin päätäni hieman taaksepäin. ”Marcos...” minä yritin.
Hän ei välittänyt vaan hukutti minut toiseen suudelmaan ja kaatoi minut rajusti sängylle. Marcosin tiheä hengitys kaikui korvissani, kun hän alkoi repiä puseroa pois päältäni.
”Marcos...” minä kokeilin uudestaan. ”Älä. Kiltti.”
Hän ei välittänyt tuon taivaallistakaan, vaan lukitsi kovakouraisesti rimpuilevat käteni nyrkkinsä sisään. Pehmeät huulet hamusivat kaulaani vaativasti.
”Älä”, ääneni anoi. ”Marcos kiltti, ei tänään. Ei nyt.”
Marcos vastasi läimäyttämällä minua kasvoihin niin kovaa, että silmissäni sumeni hetkeksi. ”Sinä et ole mikään sanomaan ei. Makaat kaikkien muidenkin kanssa, senkin pikku huora, mikset siis myös minun.”
En uskaltanut sanoa, että hän oli ainut, joka satutti minua tahallaan.
Marcos veti minut tiukemmin itseään vasten. ”Hitto vieköön, Sherry; me olemme kihloissa. Sinä olet minun. Minun!” Hänen kätensä läjähti uudestaan kasvoilleni enkä minä enää jaksanut pistää vastaan, kun hän repi vaatteita päältäni; hän vain satuttaisi minua entistä pahemmin.
Marcoksen suuteli minua uudestaan, niin rajusti ja kovakouraisesti että tukahdutin kurkustani kumpuavan nyyhkytyksen vain vaivoin.
end flashback
Kyyneleet valuivat poskilleni, mutta minä en irrottautunut suudelmasta. Halusin kyllä, mutten voinut. Keith veti minua puoleensa liikaa ja minä olin aivan liian heikko.
Lopulta Keith vetäytyi varovasti kauemmas. Hänen ilmeensä näytti lähes yhtä kauhistuneelta, kuin miltä minusta tuntui ja hän haroi hiuksiaan turhaantuneena. ”Voi hitto”, hän mutisi harppoen ympäri aukeaa.
Okei, tajusin kyllä, mikä minun ongelmani oli, mutta mikä tuota vaivasi. En voinut olla olematta vähän loukkaantunut. Inhosiko Keith minua tosiaan noin paljon? Olinko minä oikeasti noin kamala?
Keith pysähtyi eteeni. ”Älä nyt ota tätä henkilökohtaisesti, mutta näin. Ei. Voi. Käydä.”
Minä en katsonut häneen. Huolimatta siitä, että olin täysin samaa mieltä ja että kirosin Keithiä mielessäni, tunsin oloni loukatuksi. Hän ei todellakaan halunnut minua. ”Minä olen kihloissa”, minulta pääsi.
Keith kohotti kulmiaan hämmästyneenä.
”Olin”, minä korjasin vapisevalla äänellä. ”Ja vaikka hän luulee, että olen kuollut, vaikka hän vihaa minua... Minä en voi...” Nyyhkytykset repivät rintaani. ”Minä en voi pettää häntä.”
Ymmärrys valaisi Keithin kasvot. ”Ai siksi sinä itket.”
”Sinä et tajua.” Itkuni oli nyt jo lähes hysteeristä nyyhkettä. ”Hän tappaisi minut.”
Keith näytti mietteliäältä. ”Kyllä minä luulen, että tajuan. Sinä rakastat häntä vieläkin.”
Niin, minä rakastin Marcosia. Ja tulisin aina rakastamaan huolimatta siitä, miten vetovoimainen Keith osasi olla. ”Tämä on ihan outoa”, minä mutisin. ”Tai siis; enhän minä edes pidä sinusta.”
Keith ei näyttänyt yhtään loukkaantuneelta, mutta kohotti kulmiaan kysyvästi.
Kieleni takelteli yrittäessään löytää oikeita sanoja. ”En minä tarkoittanut... tai siis... kyllä minä pidän sinusta.” Kasvojani kuumotti. ”En vain näe yhtään syytä siihen, miksi pitäisin sinusta. Sinä olet inhottava, manipuloiva, paha sadisti, joka melkein kuljetti minut väkisin Italiaan.”
Keith irvisti. ”Voi kiitos. En minäkään pidä sinusta.”
Minä hymyilin alakuloisesti. Tuota ei ainakaan ollut vaikea uskoa. ”Kukaan ei pidä minusta”, minä sanoin. ”Yllättyisin aika paljon, jos tekisit poikkeuksen.”
Keith näytti äkkiä olevan pahoillaan. ”Sinun perheesi pitää sinusta”, hän muistutti.
Pilkallinen nauruni vääntyi omituiseksi ynähdykseksi kylmästä kankeassa kurkussani. ”Eivätkä pidä”, minä kielsin ja yritin kietoa puseroani tiukemmin ympärilleni. ”He säälivät minua ja rakastavat minua, mutta yksikään heistä – ei edes Carlisle tai Esme – ei voi rehellisesti sanoa pitävänsä minun luonteestani. Minun perheeni toivoo tuhat kertaa päivässä, että olisin jotenkin erilainen.” Ja osa – esimerkiksi Rosalie ja Edward – toivoi ajoittain, että minua ei olisi olemassakaan.
Keith ei vastannut, tuijotti vain lumesta raskaita puunoksia mietteliäänä. Vasta kun hampaani alkoivat kalista, hän havahtui. ”Kuule, ota tämä”, hän sanoi ja ojensi takkinsa. ”Minusta ei ihan taida olla lämmittämään sinua, mutta voin viedä sinut Tanyan luo. Jaksatko kävellä?”
Vedin takin päälleni ja koetin ottaa askeleen eteenpäin. Kipu sai minut irvistämään, mutta ainakin pääsin liikkeelle. Otin toisen askeleen ja kylkeäni repivä kipu pakotti minut taittumaan kaksinkerroin.
Keith tuli viereeni ja tarttui käsivarteeni, tukien minut pystyyn. ”Oletko aivan varma, ettet tahdo minun hakevan Carlislea?”
Ynähdin jotain epämääräistä. Hengitykseni oli nyt kiivasta huohotusta ja mustat pilkut tanssivat näkökenttäni rajoilla. Silläkin hetkellä, ainut mikä tuntui hyvältä, oli Keithin käsi, joka oli tarttunut minuun ja esti minua kaatumasta.
Lumihiutaleet pyörivät ilmassa. Täpliä. Sateenkaari. Pystyivätkö lumihiutaleet saamaan aikaan sateenkaaren?
”Sherry?” Makasin taas lumessa.
Kasvot, Keithin kasvot, joita näytti olevan useampi kuin yksi. Kylmyys. Repivä tuska, joka säteili aaltoina koko ruumiini läpi. Huuleni liikkuivat. ”Minä vihaan kipua.” Sanat olivat vain kuiskaus.
”Okei, nyt tehdään näin; minä kannan sinut Tanyalle – se on lähempänä – ja soitetaan sieltä Carlislelle.” Keith ei jäänyt odottamaan minun myöntymistäni vaan nosti minut syliinsä ja lähti liikkeelle.
Ihan hyvä suunnitelma... paitsi se soitto-osuus. ”Ei Carlislea”, minä vinkaisin. Luoja, täällä oli ihan liikaa kipua. ”Tapa minut.” Kehotus purkautui huuliltani, ennen kuin ehdin miettiä. Keith voisi tehdä sen. Hän oli tappanut monia. Miksei hän siis voisi myös auttaa minua pois tästä kylmän kiduttavasta helvetistä?
”Mitä helvet... En varmasti tapa.” Ärtynyt äänensävy kuulosti omituiselta Keithin suussa.
Yritin vielä. ”Ole kiltti...” minä anelin. ”Sinä olet minulle velkaa.”
”Pyydä sitten jotain helpompaa”, Keith murahti. Tunsin hänen askeltensa kiihtyvän.
Mutta tämä oli helppoa. Ainakin hänelle.
Nyt me olimme perillä. Raotin silmiäni nähdäkseni edessäni kohoavan suuren talon, joka kuului Tanyan perheelle. Sen katto oli lumessa. Tietenkin sen katto oli lumessa kun kaikki muukin oli. Lunta oli kaikkialla.
Keith pysähtyi kuistille. ”Haluatko kävellä sisään?”
Minä olin iloinen, että hän ymmärsi kysyä. Nyökkäsin vaivalloisesti ja Keith laski minut horjuville jaloilleni. Nostin leukani pystyyn ja purin huulta. ”Mennään.”
Olohuone oli täydellisen tyhjä, kun saavuimme sinne, mutta oven ääni ilmeisesti havahdutti Irinan, sillä hänen äänensä kaikui yläkerroksista. ”Keith?”
”Minä. Tule tänne Irina, meillä on ongelma.” Keith vilkaisi minua epävarmasti.
Minä suljin silmäni. Huimasi. Jouduin ottamaan Keithin käsivarresta tukea.
Irina ilmestyi tyhjästä eteemme ja henkäisi kauhistuneena. ”Keith! Mitä sinä olet oikein tehnyt hänelle?”
Keith nauroi matalalla äänellä. ”Älä viitsi Irina. Luuletko tosiaan, että minä saisin aikaan tuollaisen sotkun. Sehän olisi täysin... tyylitöntä.”
Sotkun... Minkä sotkun? Taisin kai näyttää aika kamalalta. Ainakin minusta tuntui kamalalta.
Irina myönsi vastahakoisesti, että Keith ei välttämättä ollut ihan kaikkeen syyllinen. ”Minä soitan Culleneille”, hän päätti ja kurottautui tavoittelemaan puhelinta.
Ei. Yritin avata suuni kieltääkseni häntä, mutta huuleni eivät liikkuneet. Käänsin silmäni Keithiin ja anoin häneltä apua katseellani.
Keith nappasi puhelimen Irinan kädestä ja pudisti päätään. ”Älä. Sherry ei halua, että Cullenit kuulevat tästä.”
”Mutta...”
”Irina...” minä inahdin. ”Lopeta.”
Keith hymyili Irinalle omahyväisesti. ”Kuulitko. Jätä nyt se puhelin rauhaan.” Hän vilkaisi vaatteitani. ”Sherryn pitäisi ehkä saada jotain lämmintä päälleen. Voitko sinä...”
Irina vilkaisi puhelinta vielä kerran, mutta nyökkäsi kuitenkin. ”Totta kai. Tule, Sherry.”
Hän johdatti minut huoneeseensa ja kaivoi puhtaat vaatteet esille. ”Joten, Sherry... mitä sinun ja Keithin välillä oikein on.”
Minä säpsähdin. Tiesikö Irina?
”Nimittäin”, Irina jatkoi samalla kun ojensi vaatteet minulle. ”Henkilökohtaisesti minä neuvoisin sinua olemaan hyvin, hyvin varovainen hänen kanssaan. Keith on ystäväni, mutta minäkin myönnän, ettei häneen voi luottaa. Hän on vaarallinen. Ymmärrätkö sinä?”
Nyt Irinakin oli jakelemassa minulle neuvojaan. Loistavaa. ”Täydellisesti”, minä tuhahdin. Kyllä minä ymmärsin ja Irina saattoi hyvinkin olla oikeassa. Mutta silti. Keith oli erilainen kuin kaikki muut. Ja se minua kiehtoi.
Vähän myöhemmin samana päivänä minä istuin Tanyan vierashuoneen sängyn laidalla heiluttelemassa jalkojani ja tuijottamassa peiliin. Kasvoni näyttivät kamalilta. Syvät viillot kulkivat niiden poikki kaulalle, jonka ihossa oli reiän tapaiset haavat suden hampaista. Keskiruumiiseeni sattui eniten, mutta vatsassanikin olleet haavat olivat jo arpeutuneet. Pelkäsin, etten voisi mennä kotiin, ennen kuin arvet olisivat kokonaan parantuneet.
”Hei.” Keith kurkisti ovenraosta. ”Saako tulla?”
Laskin peilin sängylle ja kohautin olkapäitäni. ”Ihan vapaasti.”
Keith vilahti viereeni istumaan. ”Meillä on ongelma.”
Huh, hän ainakin meni suoraan asiaan. ”Ja mikä se ongelma mahtaa olla?” minä kysyin pilkallisesti, vaikka tiesin ihan hyvin, mistä hän puhui.
Keith vilkaisi minua täysin samanaikaisesti kuin minä häntä. Katseemme kohtasivat ja hengitykseni tiheni. Keithin käsi painui niskaani saaden kuumat aallot lyömään lävitseni. Suljin silmäni. Ei, ei näin.
”Juuri tämä on ongelma”, Keith mutisi hiljaa. Hänen sormensa silittivät poskeani enkä minä voinut itselleni mitään, vaan painauduin tiukasti häntä vasten. ”Minä en aio suudella sinua”, Keith mutisi kuulostaen siltä, että yritti ennemminkin vakuuttaa itsensä kuin minut.
Kohotin kasvoni. ”Miksi et?”
Keith ensin aukaisi suunsa kuin vastatakseen, mutta sulki sen sitten saman tien ja hänen kylmä hengityksensä leyhähti kasvoilleni. Hän suuteli minua ja minä tunsin leijuvani ylempänä kuin paksut pilvet taivaalla. Vastasin suudelmaan, enkä välittänyt tippaakaan, vaikka tiesin, että kumpikaan meistä ei oikeastaan halunnut tätä.
”Juuri niin, Sherry”, ilkeä ääni kaikui päässäni. ”Sinä olet pelkkä huora, jolle kelpaa kuka tahansa, tässähän se taas nähtiin.”
Minä kavahdin kauemmas Keithistä kasvot valkeina. ”Mitä?”
”Sinä kuulit minut kyllä, Sher” , Marcos ivasi. Vaikka sanojen sävy oli pilkallinen, niin niistä kuului myös raivo. Minä painoin kädet korvilleni ja suljin silmäni. Hän ei voinut tulla mieleeni kummittelemaan, ei nyt. ”Mene pois”, minä kuiskasin.
Keith rypisti otsaansa. ”Sherry?”
”Et sinä”, minä sanoin päätäni pudistaen. Avasin silmäni. ”Ei mitään... minä vain kuvittelin...”
Keith irvisti, mutta muutti ilmeensä hetkessä asialliseksi. ”Niin kuin olin sanomassa; meillä on ongelma.”
Keithillä ei ollut ongelmaa. Hän oli ongelma. Rasittava, puoleensavetävä, todellinen ongelma, joka ei suostunut häipymään elämästäni. Hän sai minut epävarmaksi siitä, halusinko edes hänet pois elämästäni. ”Irina varoitti minua”, minä sanoin mietteliäänä. ”Hän sanoi, että sinuun ei voi luottaa, että olet vaarallinen.”
Keith irvisti ja mutisi jotakin toisten asioihin sekaantumisesta. ”En minä tee sinulle pahaa”, hän vakuutti.
Jostain syystä minä uskoin häntä ja kun hän käänsi katseensa taas minuun, tiesin silmieni hehkuvan luottamusta.
A/N: Koska hemmetissä kursiivien laittamisesta on tullut näin hankalaa??? No jaa. Kommenttia taas kerjäilen.
-
Hihii, jatkoa tuli :D
No nyt se Sherry taas teki jotai D8
Esme ja Carlisle parat, ku ovat nii huolissaa, syystäkin, eivät vaan tiedä kaikkee siit ;'<
Mutjoo, Keith ja Sherry, awwww<3
Hyvä osa, tykkäsin todella :)
Jatkoa ois kova sana ;)
-
Keith on niiiiin ihanaaa :-*
love,love,love...
mikä ongelma sillä nyt on?
jos hän jättää tän meidän ihanan tytön mä meen kostamaan hänelle ;D
joooo,elikkä jatkoa!
-
Hyvä luku taas. Jotenki tykkään Keithista, oli hän pohjimmiltaan sitte millanen tahansa. Sherry taas edelleen on aika ärsyttäväluonteinen, mut siksi tätä ficciä luenkin. Tai siis. En oikein ittekkään tiedä. ;D
Kirjoitusvirheetön, sopivan mittainen ja ihana luku. Hei, miten joku voi ajatella vielä jotakuta tommosta ihme hyypiöä ku Marcos? Ällöttävältä ja kamalalta ihmiseltä vaikuttaa. Rakkaus on tosiaankin sokea.
-
Amanecer: Kiitos. Minäkin tykkään Keithistä, vaikka hän saattaa hyvinkin olla kamala paskiainen. Sherrystä tuskin tulee koskaan täysin ärsyttämätöntä persoonaa.
Allu-Pallu: Keithillä on monia ongelmia. Pahin niistä taitaa olla Sherry:D
SabSab: kiitos. Henkkoht säälin Carlislea ja Esmeä ihan hirveästi. Kaikkea ne joutuukin kestämään:D
A/N: Vähän lyhyehkö luku tämä, mutta... no joo, siinä tuli kaikki tarpeellinen.
23. Kirjepaperia
Maanantai ja minä olin yhä Tanyalla. Arvet kasvoissani olivat haalistuneet, mutteivät vielä kokonaan hävinneet, joten en voinut mennä kotiin.
Olin viettänyt aikaa lähinnä Keithin seurassa. Muut käyttäytyivät lähelläni niin ärsyttävällä tavalla. Ihan kuin olisin ollut pommi, joka saattaa räjähtää hetkellä millä hyvänsä. Enkä minä edes ollut tehnyt tai sanonut mitään. Ainakaan paljon.
Keith oli omituinen. Ehdottomasti omituinen. Hän ei ollut suudellut minua vierashuone-episodin jälkeen – mistä olin tietenkin iloinen – ja käyttäytyi normaaliuskohtaustensa välillä välttelevästi ja kylmästi. Aivan kuin koko tilanne ei olisi liikuttanut häntä pätkääkään. Mutta eilen kun olin etsinyt Keithiä, olin nähnyt hänen ravaavan ympäri olohuonetta sylkien ulos kiukkuisia italiankielisiä sanoja. En ollut mennyt sisään.
Mikä sitä idioottia oikein vaivasi? Enhän minä ihan niin vastenmielinen voinut olla. Tai sitten voin. Loistavaa.
Makasin vierashuoneen sohvalla silmät kiinni. Pääni oli sekaisin, sillä en ollut onnistunut nukkumaan melkein neljään päivään. Marcoksen ääni kaikui yhä mielessäni matalana ja vihaisena, mutta minä en suostunut itkemään. Kyyneleet ovat merkki heikkoudesta. Minä en halunnut olla heikko.
Äh, olin varmaan tulossa hulluksi. Marcos puhui minulle ja silti minun ajatukseni karkaili aina välillä Keithin kasvoihin.
Nousin hitaasti istumaan ja jäin katsomaan peiliin. Takaisin tuijotti zombi. Ihoni näytti kalpealta ja sairaalta ja siinä oli harmaa sävy. Silmänaluseni olivat melkein mustat ja kiharat hiukset kaartuivat kasvojeni ympärillä kiillottomina ja aivan liian raskaina. Pahimmalta näytti kuitenkin sameiden silmien eloton katse.
”Mitä sinä oikein olet tehnyt minulle, Keith Lorey?” minä kuiskasin. Se typerys pakotti minut ikävöimään itseään silloinkin kuin oli vain parin seinän takana. Keith oli tehnyt minusta aaveen. Tyhjän ja omaan mieleensä vangitun haamun. Sellaisen, joka pystyi aineellistumaan vain silloin kuin hän oli läsnä.
Irvistin peilikuvalleni ja heitin sitä silkkisellä sohvatyynyllä. Minä en ollut tuollainen. En halunnut olla.
Nousin seisomaan jäykkänä. Hitto, kauankohan olin ollut käpertyneenä samaan asentoon. Vilkaisin kelloa, joka näytti keskiyötä ja irvistin. Kahdeksan tuntia. Loistavaa.
Häivyin vierashuoneesta ja hipsin varovasti kirjastoa kohti, jossa uskoin Keithin olevan. Tyyppi käytännössä asui siellä jotain vieraskielisiä romaaneja lukien.
Tänään Keith ei kuitenkaan istunut syventyneenä johonkin paksuun opukseen. Pysähdyin ovenrakoon, kun näin hänen synkän ilmeensä ja peräännyin nopeasti niin, että olin poissa näkyvistä.
Keith luki otsa rypyssä kauniille vaaleanpunaiselle kirjepaperille raapustettuja sanoja ja jupisi itsekseen kirosanoja hiljaisella äänellä ”...älä naura, senkin typerä... äh...” Ja hän repi kirjeen siististi neljään osaan ja heitti ne puiseen paperikoriin. Sitten Keith marssi suoraan ulos vastapäisestä ovesta.
Minä kurtistin kulmiani. Mikä hitsi ärsytti Keithiä noin paljon? Ja keneltä kirje oli? Vilkuilin nopeasti ympärilleni. Tummasävyinen käytävä oli tyhjä.
Pujahdin kirjastoon ja aloin penkoa paperikoria kädet täristen. Kunhan ketään ei vain tulisi. Vedin palasiksi revityn kirjeen huoneen ainoalle pöydälle ja yritin järjestellä palat oikein.
Yh, ahdisti. Kirjahyllyillä peitetyt seinät kohosivat ympärilläni korkeina enkä pystynyt mitenkään asettumaan huoneessa niin, että olisin nähnyt molemmat ovet. Tein kompromissiratkaisun ja kävin sulkemassa molemmat ovet.
Kun viimein sain kirjeen palaset oikeille kohdille, huomasin ilokseni jopa pystyväni lukemaan sen pientä sotkuista tekstiä. Silmäni kaventuivat, kuin erotin sanat.
Rakas Keith
Hahhahhahahhhahaahahhahhahhahhahhahhaa. EI ole totta, sinä pilailet, eikö vain? Kuule, K, huuhdo se tyttö mielestäsi, Italiassa tarvitaan sinua. Eikun hei, minulla on vielä parempi ehdotus. Raahaa hänet mukanasi Italiaan. Miksi helvetissä sinä ET OLE JO TEHNYT NIIN? Ai niin, yritit jo. K, olet idiootti. Minä sanoisin, että sinusta on tulossa pehmo, mutten voi, koska se ei ole mahdollista. Eihän? Nyt minua naurattaa. Hahhahhahhhaa.
Minä vähän niin kuin ajattelin, ettei sinulle ikinä kävisi näin. Olet aina ollut tunteeton paskiainen, miksi se muuttuisi nyt. Pikku puolivampyyriäsi käy sääliksi.
Sanot että hän on rasittava ja hemmoteltu. Kuule, usko tai älä, mutta sinä olet itsekin aika ärsyttävä. TOSI ärsyttävä oikeastaan. Tytön on pakko olla tosi tyhmä, kun kerran rakastuu sinuun. Mmmm... mitä minun pitikään sanoa? Ai niin; hahhahahahhahhahhahhahhahhahhahhahhahhaaahahahhaa.
Asiasta toiseen, en halua ruotia sinun rakkauselämääsi loputtomiin. Miksi hitossa en ole kuullut sinusta mitään odota, hetkinen... joo, viimeiseen seitsemään vuoteen? Me liikumme aika paljon, mutta ei minua sentään NIIN vaikea ole tavoittaa. Minä tiedän, että sinulla on töitä, mutta olisi kuitenkin kiva joskus nähdä.
Ja ei, minulla ei ole ikävä sinua. Satut vain olemaan ainoa veljeni.
Ja nyt en enää tuhlaa kirjepaperia tai aikaani sinuun. Ota yhteyttä – vaikka et varmaan kuitenkaan ota.
Rakkaudella; Karmel
P.S. Näytin Johnille sinun kirjeesi. Hän nauroi kuin hullu.
P.P.S. Tuo se tyttö joskus näytille.
Kun sain luettua kirjeen loppuun, en oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt ajatella. Keith oli ilmeisesti kirjoittanut Karmelille ja jopa pitänyt minua mainitsemisen arvoisena seikkana, se oli hyvä. Huono asia oli, että hän oli haukkunut minua rasittavaksi ja hemmotelluksi.
En minä ollut rasittava. Yhtään. Ja hemmoteltu olin vielä vähemmän. Saatanan Keith.
”Mitä sinä teet?” Käännähdin ripeästi ympäri ja jonkinlainen lämmin aalto kulki lävitseni saaden ihoni kihelmöimään. Keith.
”Hei”, minä henkäisin. Sitten muistin kirjeen ja asetuin seisomaan niin, että paperinpalasia ei näkynyt. ”Mmm... Missä sinä kävit?”
Keith ei niellyt syöttiä vaan rypisti otsaansa ja tuli lähemmäs. Hän nappasi kirjeenpalaset pöydältä ärsyyntyneen näköisenä ja heristi niitä edessäni. ”Sinä rikot kirjesalaisuutta. Tämä on yksityinen.”
Oli yksityinen. Nyt se ei enää ollut. ”Minä en ole rasittava”, sanoin vähän loukkaantuneella äänellä. Mikä oikeus tuolla oli mennä haukkumaan minua yhtään kenellekään? Tyhmä Keith.
Keith kohautti olkapäitään välipitämättömästi ja laski katseensa kirjeeseen ”Etkö?”
Puristin huuleni tiukaksi viivaksi ja nakkelin niskojani ylimielisesti. ”En. Miten sinä kehtaat kirjoittaa minusta jotain roskaa sisarellesi?”
”Kirjeiden lähettäminen on tietääkseni yhä ihan sallittua”, Keith sanoi epäystävällisesti. ”Ja jos sinä tunget nokkasi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu... no, se on sitten ihan oma asiasi. En minä keskustele Karmelin kanssa pelkästään niistä asioista, jotka sinua miellyttävät.” Hän repi kirjeen palaset tyynesti vielä kahtia.
Minä kavahdin hänen tylyä äänensävyään ja mielialani laski hetkessä pakkasrajan alapuolelle. ”Miksi sinä vihaat minua?” minä puuskahdin melkein itkuisesti.
Keithin ilme ei värähtänytkään. Hän vain repi huolellisesti kirjettä yhä pienemmäksi silpuksi ja vastasi: ”Älä viitsi. Minä en unissanikaan vaivautuisi vihaamaan sinua."
Se oli vielä melkein pahempaa kuin inho. Tunteeton sävy ja täydellinen välinpitämättömyys, jolla hän lausui sanat. Yritin estää alahuultani värisemästä. Minä tosiaan olin hänelle yhdentekevä. Oli outoa huomata, miten paljon tieto sattui. ”Hienoa”, minä mutisin Keithin katsetta vältellen. En halunnut hänen näkevän kostuneita silmiäni. ”Kuule minä...” jätin lauseen kesken, koska kurkkuani kuristi. Tunsin kyynelten nousevan silmiini ja käänsin selkäni päättäväisesti. Minähän en tuon ääliön takia itkisi. En vaikka mikä olisi.
Häivyin kirjastosta ja juoksin portaat alas alakertaan. Sohvalla lojuva Carmen katsoi minua kummasti. ”Minne sinä menet?”
Minä harpoin pitkin askelin ovea kohti. ”Mitäs luulisit? Minä menen kotiin.”
Vasta kun kotitalomme alkoi pilkottaa puiden lomasta, minulle tuli mieleen, että tämä ei ehkä ollutkaan kovin hyvä idea. Kasvoni näyttivät vieläkin suhteellisen kaameilta, eikä taatusti olisi kovin vaikea päätellä, mitä oli tapahtunut. Mutta en aikonut mennä takaisin Keithin tunteettomia kasvoja tuijottamaan ja ulkonakin oli kylmä. Minne minä muka voisin mennä?
Ovella suljin silmäni hetkeksi, ennen kuin astuin sisään. Parhaassa tapauksessa kotona ei olisi ketään.
Tietenkään onni ei ollut puolellani. Heti astuttuani olohuoneeseen ylhäältä kuului Carlislen ääni. ”Sherry, tulisitko työhuoneeseeni? Meidän pitää puhua.”
Minä irvistin. En ollut puhetuulella, mutta tein silti niin kuin hän halusi ja menin työhuoneeseen. Carlisle näytti jotenkin väsyneemmältä kuin tavallista ja epäilin sen olevan minun syytäni. Hän ei vaikuttanut yhtään yllättyneeltä, kun näki arvet kasvoissani ja kaulassani.
”He sitten kertoivat kuitenkin”, minä mutisin lattiaa tuijottaen ja romahdin sohvalle istumaan. Tietenkään Tanyan porukkaan ei voinut luottaa. Miksi minä edes vaivauduin kuvittelemaan niin?
”Totta kai he kertoivat”, Carlisle sanoi lyhyesti, melkein tylysti.
Minä aioin vastata jotakin kärkevää, mutta ajatukseni keskeytyivät, kun Esme tuli huoneeseen. Hän sulki oven sanomatta mitään ja tuli sitten viereeni istumaan kietoen kätensä olkapäideni ympäri.
”Mitä te haluatte?” minä kysyin äänellä, josta paistoi sekä ärtymys että väsymys. En todellakaan ollut jaksanut tälläistä juuri nyt ja lisäksi minulla oli vahva tunne, että joutuisin taas selittelemään tekemisiäni Carlislelle ja Esmelle. Miten minä muka voisin sanoa mitään, kun en itsekään tiennyt, mitä olin tekemässä.
Carlisle heilautti kättään kasvoihini päin. ”Tuo ei ollut vahinko”, hän totesi.
Minä liikahdin epämukavasti. ”Älä jaksa, tietenkin se oli vahinko”, minä sihahdin. En vakavissani itsekään olettanut hänen uskovan minua, mutta yritin pelata aikaa.
Carlisle tyytyi luomaan minuun paljonpuhuvan katseen.
Silmäni sulkeutuivat. ”Hyvä on, hyvä on, ei ollut. Kuulkaa, minä olen tosi väsynyt. Onko tämä pakko käydä läpi nyt?”
”Sherry...” Esmen ääni oli hiljainen. ”Kerro vain, että mistä tässä on kyse. Miksi sinä olet niin onneton.”
”En minä ole—”
”Haluatko sinä kuolla?” Carlisle keskeytti kireällä äänellä.
Minä napautin suuni kiinni. Mitä tuohon olisi voinut vastata? Tietenkin minä halusin kuolla. Ympärilläni oli pelkkää tyhjyyttä ja kylmyyttä. Minun osani täällä maapallolla oli täysin turha. Olin pelkkä tappaja. Miksei kukaan muu tajunnut? Eikö kukaan nähnyt totuutta? Keithin kasvot nousivat mieleeni. Hän ymmärsi minua. Hän ymmärsi, vaikkei välttämättä ollutkaan samaa mieltä. Mutta hän ei välittänyt.
Käänsin katseeni lattiaan kun tunsin kyyneleen valuvan poskelleni. Minä halusin vain sukeltaa samaan pimeyteen, jossa Norakin nyt makasi. Halusin nukkua, nukkua ikuisesti näkemättä yhtään unia. Halusin, sulkea silmäni näkemättä niiden takana ihmisiä, jotka pistivät elämäni sekaisin. Noraa ja Marcosia... Keithiä. ”Jos...” Ääneni oli vain heikko kuiskaus. Vedin henkeä ja nostin katseeni Carlisleen. ”Jos minä pyytäisin sinua tappamaan minut, niin tekisitkö sinä sen?”
”Sherry!” Esme huudahti.
Carlislen kasvoilla risteili monia tunteita yhtä aikaa. Epäuskoa. Raivoa. Mutta kaikkein voimakkaimpana näkyi kuitenkin musertava tuska.
Minä en pyytänyt anteeksi. En voinut. ”Tiedätkö, sinä tavallaan olet sen minulle velkaa”, minä muistutin.
Carlisle näytti saavan mielenmalttinsa takaisin. ”Sherry, sinä olet väsynyt”, hän sanoi hiljaisella äänellä. ”Mene ihmeessä nukkumaan.”
Sitä minä olin äsken yrittänyt sanoa. Nyökkäsin ja painuin nopeasti ulos. En halunnut katsoa noiden ilmeitä kauempaa. Esme olisi taatusti itkenyt, jos se olisi ollut mahdollista.
Tämä oli kaikki Keithin syytä. Hän oli pilannut elämäni.
A/N: Tiedättekö yhtään miten paljon kommentit piristtää? PALJON. Niiden avulla jaksan kirjoittaa tätä. Kommenttia siis:D
-
Vasta nyt luin tätä kertomusta ja on loistava :D. Tää on yksi parhaimmista ficceistä mitä olen lukennut. Pidän Sherry, vaikka se on välillä aika ärsyttävä.
Oon koukussa tähän ficciin :)
-
Carlislella on todellakin oikeus olla vihainen. Sherry käy läpi aika pahaa tunnekuohua ja hän ei voi suudella Keithiä, koska Sherry luulee, että Marcos tappaa hänet sen takia, että hän rakastuu johonkin toiseen. Aika karua. Ilmoitappas jos olen oikeassa tässä asiassa.
On todella ilo lukea tälläistä tekstiä jota tulee todella usein, muttei liian usein.
Jatkoa pian, kiitos~
-
Hei jee, jatkoa. Anteeksi etten kommentoinut edellistä lukua, se jotenkin vain jäi. Aah, Keith, Keith, Keith. Voi hemmetti millainen jätkä. Mie luulen tietäväni miltä Sherrystä tuntuu, vaikkakin miulla ei ehkä ihan noin vakavaksi se menny. Mutta on ne pojat elämää sotkenu aika perusteellisesti. Mutta niin...
Kamalan kauhiaan kohtaan sinä jätit. Ei saa ei saa. Koukutti. Okei. Rakentava lähti lomalle ku mie palasin kotiin. Jatkoa toivon.
-Lyn
-
Nyt tässä vaiheessa käy hirveästi sääliksi Culleneita, jotka joutuvat kestämään noita Sherryn oikkuja ja vaikeaa luonnetta. Etenkin olen myötätuntoinen Carlislea ja Esmeä kohtaan, jotka ovat juuri pahimmassa tilanteessa. Edward ja Rosalie nyt voivat aina paeta jonnekin noiden purkausten alla, mutta heidän täytyy yrittää rauhoitella Sherryä ja tukea häntä. Huhhuh, ei mahda olla helppoa heillä, ei.
Keith on kyllä ihme hyypiö, pakko myöntää. Haluaisin tietää hänestä paljon enemmän, mutta kun nyt ajattelee, niin hän sopii kyllä hyvin tuollaiseksi salaperäiseksi osaksi tätä ficciä. :)
Kiitoksia.
-
Onko sitä, jatkoa tulossa? ???
-
mmary: kiitos ja jatkoa seuraa. Minä vain olen vähän hidas:D
Amanecer: Minäkin säälin Culleneita. Ja Keith tosiaan on aika monimutkainen hahmo.
Lyn: kiitos. Kundit on ärsyttäviä (ainakin osa:D)
Nabi.: Ja sinähän olet täydellisen oikeassa. Karua, karua.
A/N: Minä INHOAN, kun nämä kursivoinnit on niin kamalan hankala laittaa Grr... Ja seuraava ei sitten tosiaankaan ole lempilukujani. Olen näköjään surkea kirjoittamaan tämän kaltaista tekstiä.
24. Kahden tulen välissä
Taivas… ja hajanaisia pilviä, jotka eivät kuitenkaan peittäneet aurinkoa. Aurinko talvella oli uskomattoman harvinaista. Varsinkin täällä. Se valaisi koko synkäksi tarkoitetun huoneeni ja häikäisi inhottavasti pimeään tottuneita silmiäni.
Vetäisin kiukkuisesti verhot ikkunan eteen ja käänsin sille selkäni. Ketä muutenkaan kiinnosti typerä auringonvalo? Se vain vahvisti masennusta. Minä olisin kamalasti halunnut lähteä kaupungille, mutta koska Rose ei voinut tulla mukaan typerän kimaltelevan ihonsa takia, Carlisle oli kieltänyt minua lähtemästä. Ja se jos mikä oli naurettavaa. En minä ollut kaksitoistavuotias teini, joka tarvitsi vahtimista. Täräytin nyrkkini seinään niin kovaa, että sattui. Ketä he oikein kuvittelivat olevansa määräilemään minua?
Auts, käteen sattui. Vajosin väsyneenä lattialle ja käperryin kerälle. Minua revittiin sisältä kappaleiksi tavalla, joka sattui aivan liikaa. Kaikki oli pilalla. Nora ei ollut täällä, Marcos ei antaisi ikinä anteeksi ja Keith – irvistin tavalle, jolla hänen nimensä soi päässäni – ei välittänyt. Häntä ei voinut vähempää kiinnostaa mikään minuun liittyvä.
Suuttumus nousi sisälläni ja sekoittui päässäni vellovaan tuskaan. Nielaisin kyyneleeni varmaan sadannen kerran muutaman päivän sisällä. Ei itkua. Ei itkua, vaikka kuinka tuntuisi, että koko maailma oli minua vastaan.
Silmiäni poltti ne tulikuumat kyyneleet, jotka eivät aivan onnistuneet valumaan ulos. Minä räpytin silmiäni kiivaasti. Väsytti. Kauankohan siitä oli, kun olin viimeksi nukkunut? Koetin muistaa, mutten pystynyt. Minulla ei tainnut olla enää hajuakaan siitä, kuinka kauan aikaa sitten olin lähtenyt pois Tanyan kotoa. Pois Keithin luota. Oliko siitä päiviä, viikkoja, kuukausia? Tarkkaa vastausta en tiennyt, mutta yhdestä asiasta olin varma. Siitä oli aivan liian kauan.
Yritin perua ajatuksen samalla sekunnilla, kun se pääsi aivoihini. Ei, ei näin. Minulla ei ollut mitään oikeutta ikävöidä Keithiä. Ei mitään. Ei hänelläkään taatusti ollut ikävä minua.
Halusin vain tyhjentää mieleni, olla ajattelematta mitään. Miksi se oli niin vaikeaa? Oli outoa, hirveää, käsittämätöntä, että vaikka kuinka halusin, en vain voinut lakata olemasta.
Suljin silmäni ja vajosin alas, alas, alas…
Seuraava mitä tajusin, oli valo, joka täytti koko näkökenttäni. Katselin ympärilleni, mutta kaikki mitä näin oli pelkkää valkoista. Sitten tajusin makaavani jonkin pehmeän päällä ja nousin istumaan. Se pehmeä oli näköjään lunta, jonka aurinko pisti välkkymään. Ympärillä oli lumen peittämiä puita, valkoisiksi värjäytyneitä kantoja ja loputon määrä valoa.
Liikahdin levottomana. Vaikka kaikki ympärillä oli valoisaa, minun rintaani puristi ahdistus, joka oli synkempi kuin yksikään yö. Ruumiini tärisi hiljaa kylmästä, jota en tuntenut. Vai tärisinkö minä pelosta? Jotain oli tulossa.
Hän ilmaantui näköpiiriini kevyin, kuulumattomin askelin ja jäi seisomaan niin, että metsä varjosti hänen muutenkin synkkiä kasvojaan.
”Mitä sinä täällä teet?” minä kysyin kimeällä, oudosti kaikuvalla äänellä.
Keith ei vastannut, tuijotti minua vain tyhjin silmin.
Minä hyppäsin seisomaan ja peräännyin vapisten pari askelta. Paine puristi minua kasaa sekä sisältä että ulkoa ja tunsin sydämeni kipristyvän kasaan Keithin ilmeettömän tuijotuksen alla. Hänen välinpitämättömyytensä sattui, sattui kuin hehkuva tikari joka työnnettiin lävitseni yhä uudestaan ja uudestaan.
”Hyvää huomenta, Sherry.” Sanat kuuluivat takaani ja saivat minut romahtamaan maahan sekä säikähdyksestä, että surusta ja helpotuksesta. Sillä katsomattakin tiesin, kuka takanani seisoi.
”Marcos.” Ääneni oli yhtä heikko kuin ympärillämme puhaltava pehmeä tuuli.
Hän asteli minun maassa makaavan vartaloni luo ja potkaisi kylkeäni halveksivasti. ”Petturi”, hän sihahti kasvot täynnä kylmää vihaa. Tunsin kuinka nyrkki osui poskeeni, mutten välittänyt kivusta. Marcos. Marcos oli täällä.
Halusin selittää, anoa anteeksi antoa ja antaa hänen kietoa minut syleilyynsä, mutta pystyin katsomaan vain Keithiä. Hänen uskomattomia kasvojaan ja niitä verenpunaisia silmiä, jotka hukuttivat minut itseensä. Kasvot eivät olleet enää ilmeettömät, niistä paistoi viha, kun hän käänsi selkänsä harkitusti ja käveli pois.
Marcoskin oli hävinnyt, täällä ei ollut enää ketään muuta kuin minä. Maa alkoi pettää jalkojeni alta ja valo muuttui pimeydeksi. Minä olin nyt yksin ja tukahtunut huutoni kaikui tyhjässä metsässä.
”Sherry? Sherry!”
Katkaisin suustani kuuluvan huudon, kun huomasin Esmen kumartuneen ylleni huolestuneen näköisenä. Nousin pökertyneenä istumaan ja vilkaisin verhojen peittämää ikkunaa, jonka läpi ei enää kajastanut valoa. Yö. Kauankohan olin nukkunut?
”Paljonko kello on?” Ääntäni raastavat nyyhkytykset saivat minut kuulostamaan naurettavalta.
”Kolme aamuyöllä.” Esme pyyhkäisi hiukset lempeästi pois silmiltäni. ”Sherry-pieni, oletko sinä kunnossa.”
Meinasin napauttaa jotain terävää vastaukseksi, mutta ääneni sortui ja vajosin itkien Esmeä vasten. Hän kietoi hellästi kätensä ympärilleni ja silitti hiuksiani. ”Shhh, Sherry”, hän sanoi hiljaa. ”Kulta, se oli vain unta.”
Unta tai ei, siinä oli silti totuuden hiven. Minä olin yksin, tulisin aina olemaan. Ei ollut ketään ja…
Hitto. Suutuin itselleni ja vetäydyin äkisti pois Esmen sylistä. Miksi minä taas itkin? Marcos pitäisi minua luultavasti säälittävänä, jos näkisi minut nyt. Ja entä Keith… no jaa, häntä tuskin kiinnostaisi. Keithiä ei kiinnostanut mikään.
”Ei minulla ole hätää”, mutisin Esmelle. Ääneni oli niin heikko, niin hauras, että tiesin kuulostavani epäuskottavalta. Käänsin kuitenkin päättäväisesti selkäni Esmelle. ”Mene pois”, minä käskin. ”Heti.”
En halunnut nähdä Esmen surullista ja loukkaantunutta ilmettä, joten heittäydyin sängylleni ja hautasin kasvoni tyynyyn. Kuulin oven sulkeutuvan, kun Esme poistui huoneestani sanakaan sanomatta.
Minä tiesin, että hän ei ymmärtänyt minua, tiesin myös, että loukkasin häntä jatkuvasti. Ja silti sekä Esme, että Carlisle jaksoivat aina vain yrittää auttaa minua. Häpeä täytti mieleni. Minä olin taatusti kamala tytär. Mutta miten voisin selittää heille, että minua ei voinut auttaa? Kukaan ei voinut auttaa, en edes minä itse. Olin jäänyt vangiksi omien aivojeni sisälle. Ja vaikka huusin jatkuvasti vapautta, en pystynyt antamaan sitä itselleni. En voinut lakata rakastamasta Marcosia, vaikka olisin halunnutkin. Enkä minä edes halunnut. Vielä vähemmän pystyin olemaan ajattelematta Keithiä. En edes tiennyt mistä minä oikein pidin hänessä.
Ja tätä perheeni joutui katselemaan vierestä, tietämättä edes mistä oli kyse. ”Anna anteeksi, Esme”, minä kuiskasin niin hiljaa, että tuskin kuulin sitä itsekään. ”Anna anteeksi.”
En tiennyt kuinka kauan olin märehtinyt huoneessani murjottamassa, kun puhelin soi. En kiinnittänyt siihen kummempaa huomiota, ennen kuin Emmett huusi alakerrasta: ”Sherry! Se on sinulle.”
Minulle? Kuka hitto minulle oikein halusi soittaa? Sekavat ajatukset pyörivät mielessäni, kun raahauduin alakertaan. Ehkä se oli sieltä vaateliikkeestä, jonka arvontaan olin osallistunut. Äh, miksi menin laittamaan lomakkeeseen puhelinnumeron? Tai siis, olisi se palkintolaukku ihan kiva, mutta en ollut nyt sillä tuulella.
Nappasin luurin Emmettin kädestä ärtyneenä. ”Mitä?” minä töksäytin epäkohteliaasti.
Kireä nauru soi korvissani. ”Vastaatko sinä aina puhelimeen noin?”
Minä nielaisin. Vaateliikkeen arvonta pyyhkiytyi mielestäni kaiken muun mukana. ”Keith.”
”Minä.” Hänen äänensä oli jotakin ärtyneen ja kyllästyneen väliltä, mutta harmi ei tuntunut kohdistuvan minuun. ”Onko sinulla hetki aikaa?”
”Ei minulla mitään muuta olekaan kuin aikaa”, minä totesin yrittäen olla kuulostamatta hengästyneeltä. Oli jostain syystä vaikeaa puhua normaalisti, kun Keith oli läsnä. Paitsi että nyt hän ei ollut läsnä.
”Voitko sitten käydä täällä nopeasti?” Keith kysyi vähän töykeällä äänensävyllä. ”Minulla on asiaa.”
Minä suostuin empimättä, vaikka mielessäni kävi, että Keith olisi aivan yhtä hyvin voinut tulla tänne sanomaan asiansa. Hänestä taisi olla hauska juoksuttaa minua, mutten jaksanut välittää. Minä halusin nähdä Keithin.
Keith napautti linjan toisessa päässä luurin kiinni ilman hyvästejä. Minä käännyin Emmettiin päin. ”Minä lähden Tanyan luokse”, kerroin ja lähdin harppomaan ovelle.
Emmett tarttui käsivarteeni. ”Öh, kuule Sher. Carlisle ja Esme eivät luultavasti kauheasti pitäisi ajatuksesta”, hän sanoi epävarmasti.
Minä koetin rimpuilla itseni irti hänen otteestaan. ”Carlisle ja Esme eivät ole täällä”, minä sähähdin. Se oli totta. He olivat lähteneet metsästämään aamulla ja ottaneet mukaansa sekä Edwardin että Rosen. Me olimme talossa kahdestaan ja Emmett voisi aivan hyvin vain jättää minut rauhaan. Mutta ei.
”Eivät niin, mutta minä olen. Älä viitsi Sher.”
”Päästä irti senkin typerys, minä olen jo menossa.” Emmett osasi sitten olla raivostuttava. Mikä into hänelläkin oli alkaa leikkiä isoveljeä? Hitto vieköön, minä vain halusin olla rauhassa.
”Sherry-kiltti”, Emmett kuulosti melkein kerjäävältä.
Päätin vaihtaa taktiikkaa ja vedin vaivalloisesti kasvoilleni suloisen hymyn. ”Tämä on minulle tosi tärkeää, Emmett”, minä sanoin mahdollisimman viattomalla äänellä.
Emmett epäröi. Minulle tuli tunne, että hän tunnisti vallan mainiosti hymyni epäaidoksi, mutta tiesi minun silti puhuvan totta. ”Minne sinä aiot mennä?”
Ärsytti. Juurihan minä olin sanonut sen. Vastasin silti kiltisti. ”Tanyalle. En minnekään muualle, vannon sen.”
Emmett nyökkäsi ja päästi käsivarteni irti. ”Jos sinä et tule takaisin ennen Carlislea ja Esmeä, minä kuristan sinut”, hän uhkasi.
Irvistin sanoille vasta kun olin kääntänyt selkäni. Pysyisin taatusti poissa kauan nyt kun kerrankin pääsin yksin ulos talosta.
Pamautin oven takanani kiinni ja värähdin kun pakkanen iski kasvojani vasten. Huh, en ollut tajunnutkaan, että täällä oli näin kylmä.
Tanyan talo vaikutti ensi näkemältä tyhjältä. Ikkunoissa ei näkynyt liikettä ja kaikki valot olivat poissa päältä. Koputin oveen epävarmana. Mitä jos tämä oli jokin ansa.
Ovi avautui niin äkisti, että pomppasin pelästyneenä taaksepäin. Keith seisoi ovensuussa lumen heijastaessa valoa hänen kauniille kasvoilleen. Hän nauroi säikähtäneelle ilmeelleni. ”Sherry. Tule sisään.”
Minä yritin olla olematta iloinen hänen näkemisestään, mutta en voinut estää pientä onnellista hymyä hiipimästä kasvoilleni. ”Hei.”
Tyhmänä tuijotin häntä suoraan silmiin kun hän avasi suunsa vastatakseen. Keith sulki suunsa saman tien ja käänsi katseensa sivuun. Tietenkin. Miksi minä edes vaivauduin toivomaan mitään? Hän inhosi minua.
Keith sulki oven perässäni vähän kovempaa kuin olisi ollut tarpeen. Ärtynyt häivähdys käväisi hänen silmissään, mutta samassa se jo oli poissa. ”Täällä ei ole ketään muuta”, Keith selitti. ”Muut ovat poissa.”
Minä ihmettelin, miksi hän vaivautui kertomaan minulle tuollaista. Yrittikö hän uhkailla? Vai vain kertoa, että voisimme puhua täällä rauhassa?
”Mmm…” minä mumisin paremman sanottavan puutteessa lysähdettyäni Tanyan pehmeälle sohvalle. ”Sinulla oli asiaa?”
Keith nyökkäsi ja ohimenevän sekunnin aikana hän kohtasi katseeni. Keithin silmissä oli jotain erilaista kuin ennen. Tunteettomuus oli poissa ja hänen kasvoistaan paistoi jokin tunne, jota oli vaikea määritellä. Hänen läsnäolonsa vaikutti minuun taas kerran tavalla, jollaista en ollut kenenkään muun kanssa kokenut. Sähkö tuntui liikkuvan soluissani ja adrenaliini syöksähti vereeni kun hän nojautui minua kohti.
Kun huulemme kohtasivat, sähkövirta vain voimistui. Se kasvoi ja paisui, kunnes koko ihoani kihelmöi ja pienesti voihkaisten minä kiedoin käsivarteni Keithin niskaan ja vastasin suudelmaan. Enkä muistanut aikaa, jolloin olisin ollut onnellisempi.
”Et edes minun kanssani?” ilkeä ääni kysyi.
Vavahdin kuullessani hänen äänensä. Keithkin taisi huomata sen, sillä hän vetäytyi vähän kauemmas ja katsoi minua tarkkaavaisesti.
Ääni ei ollut vaiennut. ”Sinä olet petturi, Sherry Alison Valance”, Marcos murahti. ”Pahimmanlaatuinen huora.” Pystyin melkein näkemään hänen silmissään leiskuvan raivon, kun hän arvosteli minua.
Ei, hän ei voinut olla täällä. Ei nyt. Hän ei voinut tulla pilaamaan hetkeä, jona voisin kerrankin nauttia olemassaolostani. Hänellä ei ollut mitään oikeutta tehdä näin.
”Eikö? Sinä olet minun,, Sher, älä unohda sitä.”
”Sherry?” Tällä kertaa se oli Keith. Vilkaisin häntä silmäkulmastani.
”Hän on täällä”, minä sanoin hiljaa. Pelkäsin kuulostavani mielipuolelta, joten lisäsin vielä: ”Minä en ole hullu.”
Keith rypisti otsaansa ja liikahti hieman kauemmas. ”Kuka on täällä?”
”Marcos”, minä kuiskasin. ”Hän on vihainen. Sanoo minua huoraksi.” Miksi, voi miksi en voinut estää kyyneleitä valumasta poskilleni. ”Minä en ole hullu”, toistin pelästyneen kuuloisena.
Keith ei sanonut mitään, veti minut vain varovasti syliinsä. Kumma kyllä Marcos pysyi hiljaa, kun minä kohotin kasvoni hänen puoleensa ja hän suuteli minua uudestaan. Naurahdin heikosti. ”Minä luulin, että sinä et välitä.”
Keith irvisti ärsyyntyneenä. ”Minä yritän kovasti olla välittämättä”, hän myönsi. ”Vieläkin.”
”Miksi?”
Keith haroi hiuksiaan turhaantuneena. ”Kuule, Sher, minä pidän elämästäni. En todellakaan kaipaa sinua sotkemaan asioita.”
Vasta nyt tuli mieleen, että minä luultavasti sotkin Keithin elämää ihan yhtä paljon kuin hän sotki minun omaani. ”Minä olen hyvä sotkemaan asioita”, huoahdin väsyneesti.
Keith hymyili vinosti. ”Niin olen huomannut”, hän sanoi.
Minä liikahdin parempaan asentoon hänen sylissään ja yritin kuulostaa asialliselta, vaikka pelkäsinkin vastausta. ”Mitä sinä aiot tehdä? Et halua minua elämääsi, mutta silti olet yhä täällä?”
”Outoa vai mitä?” Keith myönsi. ”En vain saanut pakotettua itseäni lähtemään. Ja se jos jokin on outoa. Minulle ei ole ikinä ennen käynyt näin.” Hän kuulosti loppua kohden yhä happamammalta.
”Älä sitten lähde”, minä ehdotin toiveikkaalla äänellä.
Keith ei vastannut, mutta painoi huulilleni suudelman, jonka sävy oli ehdottomasti myöntävä.
Illalla kun sain raahattua luuni kotiin, mielialani leijui jossain pilvien yläpuolella. Hieman minua kyllä epäilytti, että millainen vastaanotto kotona olisi luvassa. Pelkoni osoittautui aiheelliseksi, sillä ensimmäinen, mitä sisään tultuani havaitsin oli Emmettin vihainen tuijotus. ”Sinuun ei sitten voi luottaa”, hän tuhahti.
Rosalie mulkoili minua vähintään yhtä vihaisesti kuin Emmett. ”Ääliö”, hän mutisi vaimeasti. Molempien myrtyneistä kasvoista päättelin, että täällä oli poissa ollessani ollut jonkin sorttista meteliä käynnissä.
Kohautin olkapäitäni. Eipä ollut minun asiani. En taatusti antaisi noiden pilata hyvää tuultani.
Esme ja Carlisle ilmestyivät jostakin helpottuneen näköisenä. En tiennyt, mitä he oikein olivat kuvitelleet, ehkä että olin taas antanut jonkin eläimen repiä minut kappaleiksi.
”Iltaa.” Onnistuin kuulostamaan huolettomalta hihkaistessani tervehdyksen. Yritin olla näyttämättä siltä, että olin juuri viettänyt elämäni parhaat kuusi tuntia, mutta silmäni taisivat säihkyä siihen malliin, että minusta väkisinkin huomasi muutoksen.
Esme ja Carlisle saattoivat jossain määrin arvata, mistä oli kyse, mutta Emmettillä ja Rosella ei ollut hajuakaan. ”Vau, missä sinä olet ollut kun et haudasta nousseelta vainajalta?” Emmett kysyi ällistyneenä.
Ilmeeni synkistyi. Näytinkö minä muka vainajalta? ”Kiitti paljon, Emmett”, minä mutisin.
”Hei! En minä tarkoittanut—”
”Anna olla”, minä ärähdin. Minulla ei ollut aikaa eikä halua kuunnella anteeksipyyntöjä, joita ei tarkoitettu.
Rosalie aukaisi suunsa kiukkuisen näköisenä, mutta minä en jäänyt kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavana. Häivyin portaat ylös yläkertaan ja livahdin huoneeseeni nopeammin kuin nuoli ja painoin kasvoni tyynyä vasten. Uuh, tämän talon väki oli raivostuttavaa.
En hämmästynyt juurikaan, kun Carlisle ja Esme seurasivat minua.
”Mitä nyt?” minä kysyin. Tämä jos mikä ärsytti. Enkö minä saanut olla edes viittä minuuttia yksin? En jäänyt odottamaan vastausta, ennen kuin jatkoin. ”Tiedättekö, minä olin itse asiassa hyvällä tuulella vielä vähän aikaa sitten. En vain tykkää niin hirveästi tulla kotiin, kun täällä tehdään aina täysin selväksi, että en ole tervetullut. Painukaa helvettiin, ihan jokainen. Minä vihaan teitä kaikkia. Ihan oikeasti.”
Carlisle ja Esme näyttivät melkein suuttuneilta. ”Hyvä on, Sherry, nyt riittää”, Carlisle sanoi epätavallisen tylyllä äänellä. ”Jokin raja on silläkin, mitä sinä voit sanoa tai tehdä. Voisit hetken miettiä, millä tavalla sinä oikein kohtelet ihmisiä tässä talossa.”¨
Minä tuijotin häntä uhmakkaasti. ”Haista—”
”Lopeta.” Komento tuli niin suorana ja terävänä, että minä vaikenin vaistomaisesti.
Minä suljin silmäni. He olivat tietenkin oikeassa siinä, että en ollut maailman kohteliain henkilö ja minä olin, ihan oikeasti olin pahoillani. Taisi kuitenkin olla liian myöhäistä, sillä olin jo onnistunut suututtamaan Carlislen ja Esmen Koetin pidättää kyyneleitäni. Olin aina ajatellut, että mitä ikinä tapahtuikaan, ainakin he olisivat puolellani. ”Okei, tuli selväksi”, minä sanoin. ”Menkää pois.”
”Sherry, sinä—”
”Tajusin jo!” Sorruin kyyneliin ja upotin taas kasvoni tyynyyn. ”Hitto häipykää nyt.”
Hetken oli niin hiljaista, että luulin heidän jo lähteneen, mutta sitten Esmen viileät kädet kietoutuivat ympärilleni. Minä tarrasin häneen kuin hukkuva oljenkorteen. ”Olen pahoillani”, minä nyyhkytin. ”Minä en vain… voi sille… mitään…”
Jonkun käsi silitti hiuksiani. ”Älä itke, Sherry”, Carlisle mutisi. ”Ei se haittaa.”
A/N: Kommenttia?
-
En muista oonko enne kommantoinu mut nyt ainaki kommentoin. Oon käyny joka päivä kattoo oisko jatkoo tullu ja nyt! Ihana luku<3 Pidin varsinkin tosta puhelinkohtauksesta. Keith/ Sherry <3 äää Oon iha fiiliksis :D Jatkoaaa
-
Oii, luin kaks osaa nyt kerralla : )
On ne Keith ja Sherry aikasen sulosii, kumpikin niin samanlaisii<3
Esme ja Carlisle parat, vaikka ymmärrän molempia.
Emmett vihaisena, ei elämä haluun nähä :'DDDDDDDDD
Mutjoo, hyviä osia olivat : )
Jatkoo? ;>
-
Pääsin nyt vasta lukemaan tämän loppuun ja on kyllä aivan ihana luku :)
Keith ja Sherry on niiin yhteensopiva pari <<3 ( paljon, paljon parempi, kuin Sherry /Marcos)
Mutta käy sääliksi varsinkin Esmeä ja Carlislea, Sherry saisi olla niille ystävällisempi.
Anyway,tää on ihana, jään mielenkiinnolla odottelemaan jatkoa, toivottavasti sitä saadaan pian.;D
Kiitos.
-
ooi! voi sherry parkaa mun käy sitä sääliks! toivottavasti sil alkaa menee jossain vaihees paremmin :)
-
Lälisäälisää!
Oon aivan rakstunut tähän! Kun nykyään oon itekki kauhee angstilapsi niin Sherry on mahtava hahmo! Kyyneleet silmissä oon tätä lukenu, niin ihana <3
Muutama yhsyssanavirhe pistää silmään, mutta ne nyt ei paljoa haittaa.
-
Oi oi oi oi oi! Ihana luku. Aivan ihana. Sanoinko jo että se oli ihana? Nyt tuntuu siltä että tää homma vois alkaa selkiämäänki, mutta toisaalta, ehkäpä minä en sano yhtään mitään, kun sinulla on tapana heitellä noita odottamattomia juonenkäänteitä mukaan aina välillä. Jatkoa, kiitos :D
~Lyn
-
Lyn: kiitos. Homma saattaa tulla vähän selkeämmäksi. Hetkeksi.
Mutanttiorava: kiitos:D
Clair De Lune: Kyllä se sher sieltä mudasta ylös ryömii
mmary: kiitos. Marcos ei tosiaan ehkä ollut se kaikkein ihanin ykkösmies
SabSab: kiitos.
Michell: kiitos, ihana kun kommentoit, tuli hyvä mieli:D
A/N: Ja lukio alkoi. Tänään. Enkä tykkää. Puran harmiani kirjoittamiseen (ÄÄÄ, mä haluun nukkuu ja herätä kahelttoista ja vaa huomata, että on KESÄ!!! Ei kylmää talvea kiitos.) Joo ja osa 25 tuleeki sitte tässä. Ihan tykkään siitä ite. Entä te?
25. Vähemmän hyvä ajoitus
Keith oli meillä. Se tuntui uskomattomalta; hän todella oli täällä, ja vain minun takiani. Hän oli kietonut käsivartensa rennosti hartioideni ympäri ja vaikutti ehkä lievästi kyllästyneeltä. Hän ei kuitenkaan lähtenyt, vaikka se mitä teimme, ei ollutkaan hänelle kovin mieluisaa.
Perheeni oli poissa, kuka missäkin, minua ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa. Tärkeää oli vain se, että saimme olla täällä nyt, aivan kahdestaan.
”Tosissasiko sinä katsot tätä roskaa?” Keithin sanoissa oli naurua.
Vilkaisin häntä sivusilmällä. Silmissä välkkyi ivallinen nauru, joten yritin keksiä jotain nenäkästä vastaukseksi, mutta peruin aikeeni, kun tajusin, että jäisin luultavasti auttamattomasti toiseksi. Keithin kanssa en halunnut alkaa kinaamaan. Hän oli minua parempi ja – ikävä kyllä – myös tiesi sen.
Elokuva, johon yritin keskittyä, oli itse asiassa minulle todella tärkeä. The Jazz Singerillä oli varmasti koko elokuvahistorian paras alku – sen pidemmälle sitä en ollutkaan ehtinyt katsoa. Ja tällä hetkellä Keith häiritsi keskittymistäni ihan mukavasti painamalla huulensa niskaani. ”Mmm...”, minä mumisin ja yritin pitää mielessäni sen faktan, että elokuva tuli telkkarista juuri nyt. Keith taas ei ollut menossa minnekään.
Keithin huulet vaelsivat kaulallani. Keuhkoistani purkautui pieni epätoivoinen henkäys ja tunsin karvojeni nousevan pystyyn. Tunne oli omituinen. Aivan kuin joku sisälläni olisi kasvanut kokoa ja täyttänyt koko ruumiini kihelmöivällä energialla. Tunteeseen oli helppo jäädä kellumaan, se oli parempaa kuin minkään huumeen aiheuttama euforia ikinä. Keith pilasi elokuvanautintoni tahallaan. ”Ääliö”, minä huohotin, mutten estellyt ollenkaan, kun Keith suuteli minua uudestaan, tällä kertaa suoraa huulille.
”Lopeta, Sher, tai minä tapan sinut!” Taas tuo ääni. Jähmetyin kiveksi alle sekunnin murto-osassa. Syyllisyys täytti mieleni. Miten minä saatoin tehdä Marcosille näin?
Keith oli tarkkana. ”Taasko sinä kuulet hänet?” Hän kosketti hiuksiani lempeästi, kun en heti vastannut. ”Älä välitä, Sherry.”
Nyökkäsin epävarmasti. Ei Marcosia, Keith oli täällä. Hän pitäisi minut turvassa. ”Suutele minua”, minä kuiskasin.
Hän toteutti toiveeni ilomielin ja taas sähkö virtasi lävitseni. Minä olin taivaassa, minun oli pakko olla. Huolimatta Marcosista, en uskonut useimpien ihmisten ikinä kokevan mitään näin ihanaa.
Yhtäkkiä telkkari pimeni. Minä irrottauduin suudelmasta ja katselin pelästyneenä ympärilleni, kunnes huomasin Keithin oikean käden puristavan kaukosäädintä. Hän heilutti sitä virnuillen.
”Senkin huijari”, minä pihahdin. Syöksähdin äkkiarvaamatta tavoittelemaan kaukosäädintä, mutta Keith kellahti tyynesti selälleen ja veti minut itseään vasten. Katseemme kohtasivat ja lataus vain kasvoi.
Siinä vaiheessa sävy muuttui. Pirteä, leikkisä ilmapiiri vaihtui hetkessä johonkin toisenlaiseen, kuolemanvakavaan, mutta vielä kiihkeämpään kuin äsken. En edes muistanut kaukosäädintä. Huomasin käsieni tärisevän.
Keith kieräytti meidät nopeasti ympäri ja kumartui niin lähelle, että huulemme melkein hipoivat toisiaan. ”Sherry...” hän kuiskasi omituisen käheällä äänellä, ennen kuin antoi huultensa laskeutua huulilleni.
Tämä suudelma oli paljon rajumpi, kuin aiemmat. Vaativampi ja täynnä tulta. Sävähdin sen voimaan ja vedin Keithin huohottaen lähemmäs.
KLONK. Emmettin kädestä tippuva rautatanko sai meidät molemmat pomppaamaan puoli metriä ilmaan. Säikähtänyt katseeni osui ovensuussa ensin Carlisleen ja Esmeen, sitten Rosalieen ja suu auki töllöttävään Emmettiin. Takimmaisena seisovan Edwardin kasvoilla oli ilme, jonka viesti oli täysin selvä; minähän tiesin, se sanoi.
Kasvojani kuumotti. Voi ei. Koko perheeni. Ja tietenkin heidän oli pitänyt tulla juuri nyt. Hemmetin hemmetti.
Keith toipui huomattavasti nopeammin kuin minä ja tervehti Carlislea ja Esmeä lähes tavallisella äänellä. Henkilökohtaisesti minä pidin sitä melkoisena saavutuksena, kun otti huomioon, että me makasimme lähes päällekkäin sohvalla.
Keith vaihtoi nopeasti asentonsa johonkin vähän asiallisempaan, mutta ei vaivautunut vetämään minua ylös. Kömpiessäni pystyyn huomasin, että hän pidätteli naurua. ”Sinä et kertonut heille?” hän kysyi hilpeänä.
Vaikutti itsestään selvältä. Tyydyin luomaan Keithiin pilkallisen katseen.
Hän pomppasi pystyyn. ”No, minä taidankin sitten jättää teidät tänne keskustelemaan ja lähteä hmm... tuonne noin.” Hän osoitti epämääräisesti jonnekin metsän suuntaan ja katosi ulos iskien minulle silmää ulko-ovella.
Minä jäin istumaan siihen, tuntien kaikkien katseet kuumottavilla kasvoillani. Teki mieli paeta, piiloutua huoneeseen tai lähteä Keithin perään. Jotenkin tajusin silti, että se ei paljoa auttaisi. Tämä olisi pakko saada pois alta.
”Minä vain oikeasti pidän hänestä”, selitin nopeasti. ”Emmett, tuki suusi, minä en halua kuulla tuota.”
Emmett sulki suunsa vain avatakseen sen uudelleen. ”Et halua kuulla mitä?”
”Sitä mitä aioit sanoa”, minä vastasin. Sitten äänensävyni muuttui tahattomasti kyllästyneeksi. ”Uuh, te sitten osaatte nämä loistavat ajoitukset.”
Carlisle itse asiassa nauroi. Hän istui viereeni sohvalle ja pörrötti hiuksiani. Sitten hän vakavoitui. ”Mikä tämä juttu sinun ja Keithin välillä oikein on?”
”Miltä se näytti?” minä kysyin happamasti.
Emmettin virne oli melkein sietämätön. ”Se näytti siltä, että yrititte tappaa toisenne sohvapainissa.”
Kasvojeni väri oli taatusti kirkkaanpunainen. Rose löi Emmettiä olkapäähän. ”Emmett, koeta edes olla kohtelias”, hän pihahti.
”Minä vain... oikeasti pidän hänestä”, toistin kasvot lattiassa.
”Sen kyllä näkee”, Emmett naureskeli.
Eikö Rosy saanut tyhmää miestään sulkemaan suutaan? Emmett näytti oikein nauttivan minun nöyryyttämisestäni. Kätkin kasvoni sohvatyynyyn.
Esme silitti selkääni hiljaa. Olin iloinen siitä, että edes hän ymmärsi olla hiljaa. ”Minulla ei ole hajuakaan, miten tässä pääsi käymään näin”, minä parahdin yhtäkkiä. ”Keithissä ei ole mitään samaa kuin Marcoksessa.”
Carlisle ja Esme vaihtoivat vain oudon katseen, mutta Edward oli suorempi. ”Voi ei, mikä onnettomuus”, hän tuhahti sarkasmia tihkuvalla äänellä.
Minä värähdin. Kyllä minä tiesin Edwardin – ja kaikkien muidenkin – mielipiteen Marcoksesta, mutta oliko hänen pakko jatkuvasti toitottaa, miten väärässä minä hänen mielestään olin, kun ajattelin koko ajan Marcosta?
”Sherry, tärkeää on vain se, tekeekö hän sinut onnelliseksi”, Esme sanoi lempeästi. ”Oletko sinä onnellinen, kultapieni?”
Sitä minun piti miettiä hetki. En minä oikeastaan ollut onnellinen, en vielä. En ennen kuin saisin Marcosin äänen karkotettua päästäni. Mutta minulla oli tunne, että vielä joskus se onnistuisi. ”Voisin olla”, minä vastasin hiljaa. ”Joskus vielä.”
Myöhemmin sinä iltana minä kaivoin Keithin käsiini jostain metsän uumenista. Hän istui raukean näköisenä puunrungolla, lähellä jäätynyttä puroa.
”Raukkamaista jättää minut sillä tavalla yksin selittämään niille”, sanoin ensitekijöikseni, kun näin hänet.
Keith kohautti tyynesti olkapäitään. ”Enhän minä voi sotkeentua sinun perheesi asioihin”, hän totesi hymähtäen. Ehdin jo pelätä hänen palanneen takaisin siihen ilmeettömään kuoreen, jossa olin hänet niin usein nähnyt, mutta sitten Keith jatkoi huvittuneena; ”Minä koitin teidän tapaanne.”
Tipuin kärryiltä. Mistä hän puhui? ”Mitä tapaa?” minä kysyin tyhmänä.
Hän nousi hitaasti seisomaan ja kääntyi ympäri niin, että näin hänen kasvonsa. Silmät olivat aavistuksen vaalenneet ja niissä oli oranssi sävy. ”Juontitapaa. Eläimet eivät ole loppujen lopuksi niin kauhean hyvän makuisia, mutta kyllä minä pärjään. Itsehillintäni on taivaasta.”
”Voi!” Mitään sen älykkäämpää en keksinyt sanoa, kun syöksähdin onnellisena Keithin kaulaan. ”Kiitoskiitoskiitoskiitos”, minä hoin melkein itkuisena. Keith oli päättänyt jäädä luokseni, hän ei palaisi Italiaan.
”Kai minä voin vähän uhrautua sinun vuoksesi”, Keith mutisi hiuksiini. ”Olet aika uskomaton, tiesitkö sen?”
Kyllä minä tiesin sen. Mutta ensimmäistä kertaa se tuntui kohteliaisuudelta.
Seuraavana päivänä kun tulin kotiin metsästämästä, pidin oikeasti kiirettä. Ilta oli pimeä ja Keith oli luvannut tulla hakemaan minut kaupungille. En tiennyt tarkalleen, mitä kello oli, mutta veikkasin, että olin jo vähän myöhässä.
Kuinkas ollakaan, kun saavuin lähelle kotiamme, erotin Keithin vetovoimaisen tuoksun edessäni. Jäin puiden lomaan seisomaan, kun näin, miten Keith koputti etuoveen ja joku avasi. Lyhyen sananvaihdon päätteeksi hän asteli taloon sisään.
Minä irvistin itsekseni ja painuin perään. Joku vielä ehtisi nolata minut Keithin silmissä. Ei sitä tiennyt, mitä Emmettkin menisi höpisemään, jos saisi tilaisuuden.
Käteni kuitenkin pysähtyi ovenkahvalle, kun kuulin Keithin seuraavat sanat. ”Hän kuulee jonkun äänen. Jonkun Marcosin.”
Hipsin salamannopeasti talon ikkunaan. Huoneessa oli Keithin lisäksi vain Carlisle, joka rypisti otsaansa näyttäen vähän huolestuneelta. ”Kuinka paljon Sherry on kertonut Marcoksesta, Keith?”
Epävarma ilme välähti Keithin kasvoilla. ”Ei paljon. Hän oli Sherryn poikaystävä vai mitä?”
”Niin. Ja antoi Sherry ymmärtää mitä tahansa, niin hänen ihmiselämänsä ei todellakaan ollut mitään unelmaa.” Carlislen ääni muuttui äkkiä kovaksi. ”Marcos oli ehkä pahin asia mitä hänellä oli. Hän ei muuta tehnytkään kuin pahoinpiteli ja nöyryytti Sherryä ja lopulta se päättyi siihen, että Marcos yritti tappaa hänet.”
Minua suututti. Carlisle ei ollut koskaan edes tavannut Marcosia. Oli siinäkin arvostelija. Keith oli ollut parasta elämässäni.
Keithin ilme ei värähtänytkään. ”Sherry antoi hänen tehdä niin?”
Nyt Carlisle näytti melkein suuttuneelta. ”Sherryä”, hän aloitti hitaasti. ”Sherryä ei kai koskaan haitannut. Ja jos haittasikin, niin hän piti sitä oikeutettuna. Jostain syystä Sherry rakasti – taitaa rakastaa vieläkin Marcosia. Ja Marcoskin ehkä rakasti häntä omalla tavallaan, mutta lähinnä hän ajatteli Sherryä omaisuutenaan.”
”Nukketyttö”, Keith mutisi niin hiljaa, että minun oli vaikea kuulla sitä lasin läpi. Hän vaihtoi puheenaihetta kuitenkin nopeasti. ”Miksi sinä muutit hänet vampyyriksi?”
”Sanotaan että potilaisiin ei saisi kiintyä”, Carlisle hymähti. ”Sherry oli kuitenkin potilaanani yli puoli vuotta leukemian takia. Välillä hän asui viikkoja sairaalassa. Hän oli aina ollut heikko ja oli alusta lähtien suhteellisen selvää, että hän kuolisi. Ja minä pidin hänestä, vaikka hän oli rasittava ja nenäkäs eikä melkein koskaan vastannut totuudenmukaisesti kysymyksiin.
”En kuitenkaan koskaan harkinnut tosissani hänen muuttamistaan, vaikka asia kävikin mielessäni, kun huomasin, että hänellä ei ollut ketään, joka olisi välittänyt hänen kohtalostaan.” Carlisle piti pienen tauon ja katsoi Keithiä. ”Sherryn äiti oli kuollut ja hänen isänsä, George Valance oli kaupungissa tunnettu lähinnä siitä, että hänen lapsensa olivat jatkuvasti verille hakattuja.
”Kuitenkin, marraskuussa 1940... Sherrylle oli annettu elinaikaa noin kaksi viikkoa ja silloin hän yhtäkkiä hävisi sairaalasta. En vielä tänä päivänäkään tiedä, mikä sai hänet lähtemään yksin metsään, vaikka hän tarvitsi koneita pysyäkseen hengissä.
”Minä löysin hänet sieltä, Sherry ei ollut päässyt pitkälle. Hän oli hädin tuskin tajuissaan, mutta kuiskasi kuitenkin hiljaa neljä sanaa: ’minä en halua kuolla’, hän sanoi.”
Hetken oli hiljaista, ennen kuin Carlisle jatkoi pehmeällä äänellä: ”Joten minä vein hänet kotiin ja muutin hänet. Jälkeenpäin olen monta kertaa ajatellut, että se saattoi olla virhe. Sherry vihaa vampyyrinä olemista. Mutta sittenkin... en usko, että muuttaisin asian, vaikka voisinkin.”
Minä olin jo menossa sisään huutamaan hänelle, kertomaan, ettei hänellä ollut mitään oikeutta levitellä asioitani kenellekään. Ei edes Keithille. Mutta jokin sai minut jäämään paikalleni.
Keithin kasvot erottautuivat himmeän lasin lävitse. Hän nyökkäsi Carlislen sanoille. ”Te rakastatte häntä”, hän totesi. ”Vaikka hän onkin hankala.”
Carlisle naureskeli viimeiselle lauseelle, mutta vakavoitui äkisti. ”Älä satuta häntä, Keith. Sherry... hän on jo kokenut tarpeeksi pahaa yhdelle elämälle. Eikä hän ole lelusi.”
Keithin vastaus viipyi hetken. ”En minä luule, että hän on leluni”, hän mutisi.
Minä käännyin haluamatta mennä sisään. Peräännyin takaisin metsään ja annoin varjojen nielaista minut suojaansa. Huomenna Keith, minä ajattelin. Nähdään huomenna.
A/N: kommenttia. Please?
-
Hän oli hädin tuskin tajuissaan, mutta kuiskasi kuitenkin hiljaa kolme sanaa: ’minä en halua kuolla’,
^^ Neljä sanaa :D
Ihana luku, kiitos tositositositositosipaljon <3 Luin äsken niin surkeaa ficciä, ettet voisi uskoa, kuinka iha tää on siihen verrattuna <3
-
jes jatkoo :) hyvä luku ja tykkään kirjotustavasta
-
Clair De Lune: Kiitoooos:D
Mutanttiorava: Oho, hups. Laskuvirhe:) korjasin. Kiitoossss:)
26. Katkennut
1947, Alaska, USA
”Hitto”, Keith kirosi. Auton moottorista puski esiin yhä sankempaa ja sankempaa savua ja liikuimme eteenpäin vain nytkähdellen. Lopulta Tanyan kärsinyt Mercedes pysähtyi kokonaan.
Minä kuuntelin vaiti Keithin mutinaa typeristä kulkuneuvoista. Olimme aamulla lähteneet kaupunkiin Tanyan autolla, mutta tietenkin se kuukahti tien sivuun. Minun tuuriani.
”Etkö sinä aio korjata sitä”, minä kysyin varovasti, kun Keith ei näyttänyt tekevän mitään. Pitäisihän meidän sentään tästä jonnekin päästä.
”Korjaa itse jos kerran olet niin hyvä”, Keith äyskähti. Minä suljin suuni loukkaantuneena. Keith ei ollut taas pitkään aikaan puhunut minulle niin tylysti. Keith huokaisi hermostuneena ja valahti täysin ilmeettömäksi. Sitten hän taikoi kasvoilleen anteeksipyytävän hymyn. ”Totta puhuen, Sher, minä en ole todellakaan mikään taikuri autojen kanssa. En edes aja näillä usein.”
Suuni loksahti auki. ”Etkö sinä osaa korjata autoa”, minä tivasin kimeällä äänellä.
Keith pudisti päätään. ”Ohjekirjan kanssa se ehkä onnistuisi. Mutta periaatteessa en.”
Miten hitossa se oli mahdollista? Vasta viimeviikolla Keith oli näprännyt telkkariani hetken ja saanut sen kuvan lakkaamaan särisemästä. Ja videonauhurinikin toimi vain hänen ansiostaan. Keith osasi kaiken.
Nielaisin kuuluvasti ja koetin näyttää itsevarmalta. ”No sitten on hyvä, että minä olen mukana”, sanoin reippaasti ja virnistin Keithille. Nousin ulos autosta. ”Ala tulla. Sinä saat auttaa minua.”
Keith näytti epäilevältä, mutta seurasi minua sittenkin. ”Väitätkö sinä saavasi tämän kuntoon”, hän kysyi.
Näpläsin auton etuosaa hermostuneena. Miten konepellin oikein sain auki? Rosella siihen meni kaksi sekunnin murto-osaa. ”Voin saada”, minä vastasin. Epävarmuus paistoi äänestäni kilometrien päähän. ”Olen katsellut aika paljon kun Rosy häärää näiden laitteiden kanssa, eikä se näytä vaikealta.” Hakkasin konepeltiä kaksin käsin. ”Äh, miksi... tämä... ei aukea?”
Keith nauroi minulle päin naamaa. ”No sittenhän meillä on asiat hyvin”, hän hymähti sarkastisesti. Yhdellä kädenliikkeellä hän avasi konepellin. ”Käy töihin, mestari.”
Hitto. Miksi hän sai sen aukeamaan, mutta minä en. Siinä oli varmaan kyse lihasvoimista.
Silmieni edessä levittäytyi iso kasa jotain laitteita sotkuisessa järjestyksessä. Räpytin silmiäni pari kertaa. Huh, täällä ei ollut mitään edes kaukaisesti tutulta muistuttavaa ruuvia. Tartuin umpimähkään yhteen rautaruuviin ja aloin kiertää sitä pois paikoiltaan. Pakko siitä oli edes jotain tapahtua.
”Se on sytytystulppa”, Keith huomautti autoon nojaten. Minä nyrpistin nokkaani. Eikö hänen ollut tarkoitus olla tässä työssä ihan surkea?
”Tiedetään”, minä valehtelin muka tyynesti. ”Mitä sitten?”
”Sitä vain, että siinä ei näyttäisi olevan mitään vikaa”, Keith sanoi. Hänen katseensa harhaili jossain taivaalla, mutta huulilla oleva hymy oli järkyttävän omahyväinen. ”Tunnusta pois, Sherry, että sinä et tiedä autoista mitään.”
”Tiedän minä”, minä tokaisin ja kiskoin jotain levyä irti. Sen alta paljastui jokin propellin näköinen laite. Tökkäsin sitä kevyesti ja jäi pyörimään kuin öljytty hyrrä. ”Mene käynnistämään auto Keith.”
Keith kohautti olkapäitään ja kiipesi takaisin ratin taakse. Moottori jyrähti käyntiin.
Minä kirkaisin, kun jokin napsaisi käteni irti. Ihoni repeytyi rikki ja jokin viilsi rannettani. Lihassäikeeni repeytyivät irti ja luu napsahti poikki. Kaaduin selälleni maahan käsivarsi halvaantuneena. ”Käsi meni poikki!” minä ulisin. ”Keith minun käteni katkesi, AAAAAAAAAAA!”
Poltti. Kirkunani sattui jopa omiin korviini, mutten voinut estää itseäni. Poskilleni valui kyyneleitä, yhtä kuumia kuin veri joka tahrasi puseroni.
Keith sanoin jotain, mutta minä en välittänyt. En edes kuullut häntä. Kuulin vain oman ääneni, joka huusi apua. Tunsin jonkun ravistelevan minua. Joku läimäisi poskeani. Kirkunani yltyi.
”Taivas, oletko sinä aina noin ylidramaattinen?” Keith ärähti.
Minä avasin silmäni hämmentyneenä. Miksi hän kuulosti noin kyllästyneeltä? Oliko tämä hänestä hauskaa? Poskeani kuumotti ja ranteessani tuntuva kipu vain yltyi. En uskaltanut katsoa, miltä kädentynkäni näytti. ”Minulla ei ole kättä!” minä nyyhkytin. ”Voi luoja, minulla ei ole—”
Keith tarttui haavoittuneeseen käteeni ja nosti sen silmieni tasalle. ”Mitä sinä höpiset? Katso, sormesi ovat tallella, voit rauhoittua.”
Minä tuijotin kättäni epäuskoisesti. Se näytti ihan normaalilta. Ranteessa oli kolme syvää, säännöllistä viiltoa, mutta siinä kaikki. Käsi oli tallella. Miten se voi olla tallella. Minä olin tuntenut, että se oli irti. Ihan varmasti olin.
Sitten huomasin, kivun kasvojeni sivustalla. ”Sinä löit minua”, minä syytin vihaisena.
Keith irvisti. ”Ai nytkö siitä sitten välitetäänkin”, hän tuhahti.
Minä inahdin vaivalloisesti, kun tajusin, että Keith puhui luultavasti Marcosista. Napautin suuni kiinni. Minähän en alkaisi Keithin kanssa keskustelemaan entisestä poikaystävästäni.
Keith kumartui katsomaan konepellin alle. Hänen äänensä oli vaimea. ”Eikö meidän sinusta pitäisi puhua tästä?” hän kysyi.
”Ei!” minä äyskähdin. Kiedoin hihaani ranteessani olevien syvien haavojen päälle ja lähdin auton ovea kohden. ”Koita saada se kuntoon, minä odotan autossa.”
”Etkö sinä tosiaan ikinä välittänyt, vaikka hän hakkasi sinua?” Edelleenkään, Keith ei katsonut minuun. Painauduin syvemmälle tuoliini ja vaikenin kuin muuri. Keith jatkoi vielä. ”Häiritsisikö sinua jos minä raiskaisin sinut? Jos melkein tappaisin sinut?”
”Sinä et tiedä mistä puhut!” minä räjähdin. ”Ei se ollut noin mustavalkoista, Keith; minä en todellakaan ollut mikään pyhimys!” Vedin keuhkoihini lisää happea ja jatkoin vähän rauhallisemmin. ”Kuule, Carlislella on hyvin puolueellinen kuva kaikesta tapahtuneesta. Hän ei koskaan edes tavannut Marcosia.”
Suljin suuni taas ja Keith taisi tajuta ilmeestäni, että tästä asiasta minä en puhuisi hänen kanssaan. En nyt, enkä koskaan, vaikka taisinkin olla rakastunut häneen. Marcos oli pyhä ja minä lupasin itselleni, että mielikuvani hänestä tulisi aina olemaan aito. En antaisi muiden panettelun sumentaa sitä nauravaista kuvaa, joka minulla hänestä oli. Tässä minä vielä pystyin olemaan hänelle uskollinen, eikä kukaan voisi estää minua rakastamasta häntä. Ei edes Keith.
Keith paiskasi yhtäkkiä konepellin reippaasti kiinni ja heittäytyi ajajan istuimelle. ”Tämä taitaa toimia nyt”, hän sanoi ja minä säpsähdin kuin auto jyrähti liikkeelle. Keithin sormet pyyhkäisivät hiukset pois silmiltäni. ”Kätesi näyttää aika pahalta”, hän huomautti neutraalilla äänellä.
Minä vilkaisin alas hihaani, joka oli värjäytynyt verestä. Viilloista pulppusi yhä punaista nestettä ja minä ihmettelin, miksi ranteeseeni ei sattunut enempää. Painoin käteni haavojen päälle ja yritin tukahduttaa verenvuodon.
”Hitto, miksei tämä lakkaa”, minä marisin kun saavuimme kotipihaamme. ”Minä parannun nopeasti, tämä ei ole normaalia.”
Keith kohautti olkapäitään välinpitämättömänä samalla kuin auttoi minut autosta ulos. ”Pärjäätkö sinä? Carlisle on näköjään kotona, voit pyytää häntä paikkaamaan sinut.”
Jaaha, Keith aikoi siis taas hipsiä tiehensä. Tuhahdin kuuluvasti peittääkseni sen, etten halunnut hänen lähtevän ja käänsin pääni mielenosoituksellisesti sivuun.
Keithiä nauratti. Hän kietaisi kätensä vyötärölleni ja suuteli minua.
Päässä pyöri. Käsivarteni kiertyivät automaattisesti hänen niskaansa ja hengitys muuttui huohotukseksi. Ranteessani oleva kipu unohtui, kuin taikaiskusta.
Sitten Keith kiepahti nauraen autolle ja ajoi pois jättäen minut huohottamaan keskelle pihaa. ”Saatanan Keith”, minä mutisin, kun auton takavalot katosivat metsään.
En ollut ollenkaan ottanut huomioon sitä, millaisen kohtauksen Carlisle ja Esme saivat. Heille riitti yksi vilkaisu veriseen ranteeseeni ja sitten he olivatkin jo tehneet omat päätelmänsä siitä, mitä oli tapahtunut.
”Sherry!” Carlisle ärähti ja yhtäkkiä hän seisoi edessäni. Minä hätkähdin hänen ilmettään, se näytti siltä, että kuin hän olisi kovasti yrittänyt olla olematta vihainen, muttei ihan pystynyt siihen. ”Mitä sinä olet taas tehnyt?”
Taas? Miten niin taas? Ilmaisutapa suututti minut. Aina tuo oli kuvittelemassa pahinta.
Esme taas näytti surulliselta ja huolestuneelta, melkein pettyneeltä. ”Sherry-kiltti, minä luulin, että kaikki oli nyt hyvin”, hän huokaisi.
Se ärsytti minua vielä enemmän. Ihan kuin minä olisin täysin toivoton tapaus, jolla ei ollut omaa järkeä ollenkaan. Hymyilin ylimielisesti. ”Sinä luulet monenlaista”, minä lipsautin. Jostain syystä en ollut kovin innokas kertomaan, mitä oikeasti oli tapahtunut; minulle oli ihan sama, mitä nuo ajattelivat.
Carlisle tarttui käsivarteeni ja veti hihaa varovasti ylöspäin. Hänen suupielensä kiristyivät kun hän näki viillot. ”Nämä ovat syviä”, hän huomautti tasaisesti, vaikka huomasinkin äänen tärisevän kiukusta. ”Ne pitää tikata—”
”Voinko saada morfiinia”, minä keskeytin innokkaasti. ”Nämä sattuvat ihan helvetisti.”
”Lopeta kiroilu!”
Häh? Nytkö minulle alettiin valittaa kielenkäytöstä? Okei, tässä todellakin meni raja. ”Ihan turhaa sinä minulle rähjäät”, tuhahdin mahdollisimman nokkavasti. ”Te teette molemmat taas ihan omia johtopäätöksiä, vaikka ette edes tiedä, mitä tapahtui.”
Carlisle ohjasi minut sohvalle istumaan. ”Minä näen oikein hyvin, mitä tapahtui”, hän huokaisi väsyneesti. ”Sherry... ole vain hiljaa.”
”Se oli vahinko, minä—”
”Vahinko?” Carlisle ärähti. Hän ravisti kättäni. ”Näyttääkö tämä sinusta vahingolta?”
Minä olin tuiskahtamassa jotakin vastaukseksi, kun äkkiä suljin suuni. Kolme täsmällistä, yhdensuuntaista viiltoa. Ne eivät todellakaan näyttäneet vahingolta. Mutta minkä minä sille voin
”Se oli ihan oikeasti vahinko—” minä aloitin.
Esme sanoi hiljaa: ”Lopeta tuo valehtelu, Sherry.”
”Mutta minä—”
”Ole hiljaa.” Minä ilmeisesti ärsytin Carlislea. ”Sherry, minä olen kyllästynyt siihen, ettet ikinä puhu totta.”
Se oli niin epäreilua, että kyyneleet kohosivat silmiini. Eikö heitä kiinnostanut kuunnella? Eikö heitä kiinnostanut tippaakaan, mitä sanottavaa minulla oli?
Esme kipaisi hakemassa Carlislen lääkärinlaukun ja laski sen pöydälle eteemme. Hän halasi minua lempeästi. ”Kulta, kaikki järjestyy”, hän mutisi.
Tönäisin hänet kauemmas. ”Missä hitossa Edward oikein on?” minä tivasin tärisevällä äänellä. Tarvitsin Edwardin tänne selittämään puolestani. Häntä nuo idiootit kuuntelisivat. Miten hän kehtasi olla poissa juuri silloin kun häntä olisi tarvittu?
”Kaupungissa, mutta—”
”Hienoa”, minä kivahdin. ”Kerta kaikkiaan loistavaa.” Pomppasin ylös sohvalta. ”Minä en jaksa teitä, taidan häipyä yläkertaan.”
Carlisle tukki tieni. ”Sinä et mene minnekään”, hän sanoi tiukalla äänellä. ”Istu alas.”
No en varmasti. ”Haistakaa paska”, minä tuhahdin ja yritin kiertää Carlislen päästäkseni yläkertaan.
Hän tukki tieni. Esme nousi myös seisomaan ja tuli viereeni. ”Sherry, sinä tiedät, että tuo on turhaa, ja—”
”Hemmetti!” minä kirkaisin. ”Mikä teidän ongelmanne oikein on, ettekö te voi vain jättää minua rauhaan?” Peräännyin lähelle takkaa ja nappasin sen reunukselta posliinikoiraan. ”Te olette...” Pamautin koiran lattiaan. ”...ihan hirveitä!”
”Sherry, voitko koittaa käyttäytyä, niin kuin et olisi viisivuotias lapsi”, Carlisle ärähti. Hän kääntyi avaamaan lääkärinlaukkuaan. ”Tule nyt tänne sieltä. Heti!”
Siinä vaiheessa minulla paloi pinna lopullisesti. ”Minä käyttäydyn tasan niin kuin haluan!” kiljuin samalla kun särjin toisen posliini esineen. ”Ja teen tasan mitä haluan, älä yritä tulla määräilemään minua!” Nappasin kolmannen eläimen ja paiskasin sen suoraa kohti Carlislea. Hän oli selin, eikä väistää, joten se pirstoutui tuhansiksi sirpaleiksi hänen takaraivoaan vasten. Jähmetyin paikoilleni.
Carlisle oli luonani kahdella harppauksella. Hän tarttui käsivarteeni ja tönäisi minut tylysti sohvalle. ”Tyhmä tyttö”, hän murahti.
”Minä haluan morfiinia”, sihahdin kiukkuisesti ja yritin rimpuilla kättäni irti.
Carlisle näytti niin halveksivalta, että käperryin vaistomaisesti kokoon. ”Älä edes kuvittele.” Hän nappasi käteensä ruiskun ja täytti sen jollain nesteellä, jota arvelin puudutusaineeksi. ”Pidä se käsi paikoillaan.”
Minulla ei ollut aikomustakaan olla paikoillani. Heilautin kättäni niin, että se osui Carlislen pitelemään pulloon ja ruiskuun ja särki ne. Kirkas neste valui hyödyttömänä lattialle. Hymyilin voitonriemuisesti. ”Nyt sinun täytyy antaa minulle morfiinia”, minä huomautin ylimielisesti.
Carlisle oli tosi vihainen. ”Tässä talossa ei ole morfiinia”, hän ärähti. Hän haroi hiuksiaan turhaantuneen näköisenä. Hänen katseensa osui sohvalle leviävään vereen. ”Sherry, tämä on pakko ommella, tai sinä vuodat kuiviin”, hän sanoi ja tarttui taas ranteeseeni. ”Älä liiku, tämä ei kestä kauan.”
”Mitä?” minä rääkäisin, kun tajusin, mitä hän aikoi tehdä. Yritin nykiä kättäni irti pakokauhun vallassa.”Ei! Ei ikinä!”
”Syytä itseäsi”, Carlisle mutisi, mutta jotenkin hän kuitenkin kuulosti olevan pahoillaan.
Olin niin paniikissa, että en tajunnut melkein mitään muuta kuin sen, että jokin terävä puhkoi ihoni. Nyyhkytykseni vaihtuivat kirkunaan. ”Älä”, minä kirahdin anovalla äänellä. Kipu ei loppunut. ”Luoja, se oli vahinko... minä vannon, että se oli vanhinko... älä, kiltti... älä...” Rukoileva ääneni heikkeni ensin pieniksi kuiskauksiksi ja vaihtui sitten vain repiväksi nyyhkytykseksi. Carlisle sai tikit valmiiksi ja päästi käteni irti. Vedin sen rintaani vasten ja käperryin pieneksi palloksi sohvalle. Miten nuo saattoivat? Ensin he eivät uskoneet, kun yritin selittää ja sitten Carlisle vielä meni ihan ilkeyttään satuttamaan minua. Ja Esmekin vain seisoi tuossa ja teeskenteli myötätuntoista.
Nousin vaivalloisesti ylös. Tällä kertaa Carlisle ja Esme eivät yrittäneet estää minua. ”Te ette ikinä, ikinä milloinkaan saa tätä anteeksi”, minä sihahdin itkuisella äänellä.
Ulko-ovella törmäsin Edwardiin, joka tuntui jo tietävän, mitä oli tekeillä.
”Jaa, nyt sitä sopii tulla kotiin”, minä kivahdin.
Edward ei edes vilkaissut minua. ”Se oli vahinko”, hän sanoi matalalla äänellä Carlislelle ja Esmelle. Ja sitten hän selitti heille, miten meidän automme oli rikkoutunut ja minä olin yrittänyt korjata sitä.
Carlislen ja Esmen ilmeitä oli hauska seurata. Ne muuttuivat ensin epäuskoisiksi ja sitten kauhistuneiksi. Hymyilin itsekseni omahyväisesti. Siitäs saivat.
”Sherry”, Carlisle huokaisi. ”Sherry, odota.”
Mutta minä olin jo poissa. Juoksin kovaa vauhtia metsän halki. Minä en enää tuohon taloon menisi. En enää ikinä.
Syöksähdin koputtamatta sisälle Tanyan taloon. ”Missä Keith on?” minä täräytin olohuoneessa istuvalle Irinalle.
Hän rypisti otsaansa. ”Kirjastossa kai, hän—”
En jäänyt kuuntelemaan, miten lause loppui. Pyyhälsin yläkertaan, kulmasta vasemmalle ja potkaisin kirjaston oven auki. Irinan arvailut olivat olleet oikeassa, Keith oli siellä. Ikävä kyllä, hänen seurassaan oli suunnattoman uteliaalta näyttävä Tanya.
”Häivytään”, minä tokaisin tärisevällä äänellä.
Keith nousi ylös tuolista, jossa hän oli mukavasti lojunut rauhallisen näköisenä.
”Sherry?” Tanya kysyi hämmästyneeltä. ”Sherry, mikä on, sinähän täriset.”
”Painu helvettiin!” minä rähähdin. ”Tuletko sinä?” minä tivasin Keithiltä ja käännyin ympäri. ”Ota auton avaimet”, huikkasin vielä olkani ylitse.
Keith seurasi minua autotalliin ja hyppäsi kiltisti ajajan paikalle. Hän käynnisti auton ja lähti vaieten peruuttamaan pois pihasta. Minä huokaisin helpottuneena. Keith oli tullut mukaani, hän ei ollut jättänyt minua yksin. Ainakin minulla oli joku johon voin luottaa.
Vasta kun saavuimme maantielle, Keith avasi suunsa. ”Minne me olemme menossa?” Tämän takia Keith oli ihana. Ei ihmettelyä tai kiusallisia kysymyksiä. Ainakaan vielä.
”Jonnekin. Minne tahansa. Ihan sama minulle”, minä mutisin vaisusti. Teki vieläkin mieli itkeä, mutta se olisi saattanut olla vähän noloa. ”Kunhan menemme kauas.”
”Mhm...” Keith mutisi. Hän oli hetken hiljaa ja virnisti sitten häijyn oloisesti. ”Kuule Sherry, oletko sinä ikinä käynyt Vancouverissa?”
Säpsähdin yllättyneenä. ”Vancouverissa?” minä kysyin epäilevästi. ”En, kuinka niin?
”Koska”, Keith aloitti. ”Minun ylirakas siskoni on siellä tällä hetkellä. Ja hän määräsi minut tuomaan sinut näytille joku päivä.”
Ilmeeni oli taatusti näkemisen arvoinen. ”Ai... jaa... kai se käy”, minä änkytin. Meidän suhteestamme oli näköjään tulossa ihan virallinen juttu. ”Oletko ihan varma, että haluat esitellä minut siskollesi”, varmistin vielä. ”En ole välttämättä maailman edustavin ihminen.”
Keith käänsi katseensa minuun ja välittämättä tippaakaan kolarivaarasta, hän suuteli minua. ”Olen ihan varma.”
A/N: Kommenttia? Kilit?
-
HAAA jatkoa!!<3
hyvä luku(taas kerran)
edward oli ihan tyhmä ku oli jossain kaupungilla sillon kun sherry olis tarvinnu sitä:/
:DD
sori rakentava lähti lomalle(tai on ollut lomalla jo kauan)
tuleehan vielä jatkoa?
*alicenkoiranpentuilme*
-
ihanaa jatkoa! saa nähä miten se sisko reagoi :D
-
IHANAIHANAIHANAIHANAIHANA<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3
Rakastan tätä <3 Jotenki angstisen synkän ihana <3
-
Jee päivä pelastettu! Päivä parani kerta heitolla ku tähä oli tullu jatkoo<33 Tykkään tavastasi kirjoittaa. Kaikki ei ole niiku itsestään selvää eikä sillee ruusuilla tanssimista :D Keith on ihana ärsyttävällä tavallaan. Tykkäsin siitä kohdasta kun edward tuli kotii. Kerrankin Sherry kaipasi Edwarttia. :)
Tulipa taas sekava...
Jatkoaa?
-
Rakastan tätä <3 Jotenki angstisen synkän ihana <3
jes, just noin mä oon aina halunnu kuvailla tätä, mut en oo osannu. angstisen synkän ihana, just sitä tää on. ei enempää, ei vähempää. tääkin luku oli taas tosi hyvä. en kyllä menis moittimaan carlislea ja esmeä noista johtopäätöksistä kun miettii, miten sherry on valehdellu ja muutenki halunnu kuolla jnejne. ihme hiippareita sekä sherry että keith, ja sopivat siitäkin syystä mainiosti yhteen. tai en tiedä miten nuo luonteenpiirteet sitten kohtaavat aikojen saatossa ja millaisia riitoja on tulossa, mutta silti. ;D kiitoksia.
-
Juu, sori en ehtiny kommentoimaan viime lukua. Mutta nyt sitten taas. Elikkäs. Oikeasti, tämä on yksi harvoista ficeistä joita olen oikeasti jaksanut seurata. Kiitos siitä sinulle :).
Elikkäs. Ouch, ilkeää Carlislelta ja Esmeltä, vaikka toisaalta ymmärrän miks ne suhtautui noin. Mut silti. Sherry on yhä se sama itsekeskeinen paska (älä ymmärrä väärin, hahmona hän on aivan ihana, mutta silti :D) kuin ennenkin, Edward on poissa juuri silloin kun häntä tarvitaan (vaikka huomattiinhan tämä jo New Moonissa) ja Keith. Ah Keith, pidän hänestä aina vain enemmän.
Mutta juu. Ihania juonenkäänteitä, odotan innolla Vancouveria (ja jos olet ilkeä niin matkalla kuitenkin tapahtuu jotain mutta joo...). Joten, jatkoa kehiin.
~Lyn
-
Sori, kun minäkään en ole kommentoinut kaksi viimeistä lukua, kiireitä koulun kanssa.
Mut joo, kuten aina tää on ihana ja tykkäsin etenkin täst kohdast;
”Mhm...” Keith mutisi. Hän oli hetken hiljaa ja virnisti sitten häijyn oloisesti. ”Kuule Sherry, oletko sinä ikinä käynyt Vancouverissa?”
Säpsähdin yllättyneenä. ”Vancouverissa?” minä kysyin epäilevästi. ”En, kuinka niin?
”Koska”, Keith aloitti. ”Minun ylirakas siskoni on siellä tällä hetkellä. Ja hän määräsi minut tuomaan sinut näytille joku päivä.”
Ja mul on yks kysymys, et onks Keith jo eronnut Voltureista vai ei?
No lopetan nyt tähän, ja toivottavasti tulee jatkoo pian :D
-
mmary: ei Keith ei ole eronnut vielä Volturista. Katsotaan saako hän nyt jossain vaiheessa aikaiseksi.
Lyn: Kiitos. Kiva kun olet jaksanut seurata tätä (vaikka tuo loikin minulle aikatavalla paineita, koska juoni menee siihen suuntaan, että luultavasti melkein kaikki lakkaavat lukemasta tätä yhdessä vaiheessa...) Itsekeskeinen paska sopii Sherryyn. Epäitsekkyys on syvältä =D
Amanecer: Niin, onhan Carlislella ja Esmellä syynsä. Sherryä ei vain taida kauheasti kiinnostaa, miksi häneen ei luoteta.
Michell: Niinpä, kerrankin Edward olisi ollut hyödyllinen.
Mutanttiorava: kiitos
Clair De Lune: kiitos. Karmel ei välttämättä ole ihan sieltä tahdikkaimmasta päästä.
A/N: Ja saatte kiittää yksinomaan itseänne siitä, että saatte jatkoa jo nyt. Kummasti piristää nuo kommentit ja kannustaa kirjoittamaan :D
27. Muilla mailla
1948, Vancouver, Kanada
Vancouver sijaitsee Canadan länsirannikolla, melko lähellä Yhdysvaltojen rajaa. Se on Kanadan kahdeksanneksi suurin kaupunki ja koko Länsi-Kanadan suurin väestökeskittymä.
Siihen loppuivat minun faktatietoni tästä ruuhkapesästä. Vancouverin keskusta oli ainakin minun silmissäni sekava ja monimutkainen ihmispesäke, jossa ei mahtunut kättään heiluttamaan. Auton tuuletus toi sieraimiini ihmisten hajua, mutta onneksi en ollut kovin janoinen.
Keith ajoi hitaasti katua alas ja parkkeerasi auton näppärästi pieneen koloon ja sujahti ulos ovesta. ”Ulos, Sherry”, hän kehotti virnuillen avatessaan minulle oven. Keith ei selvästikään välittänyt tippaakaan siitä, että minä olin kankeana kauhusta.
Annoin Keithin vetää itseni ulos autosta, mutta en voinut olla ihmettelemättä sitä, miksi minä oikein suostuin tekemään tämän. Inhottavat ihmissyöjävampyyrit repisivät minut taatusti kappaleiksi.
Mutta Karmel kuitenkin oli Keithin sisko. En minä voinut sanoa, etten halunnut tavata henkilöä, joka oli luultavasti tärkein hänen kieroutuneessa elämässään. Jostain syystä olin mustasukkainen siitä, miten lämpimästi Keith siskostaan puhui. Minulla ei oikeastaan ollut oikeutta valittaa. Keith oli tuntenut Karmelin koko elämänsä ja minut vain pari kuukautta. Oikeastaan olisi ollut outoa, jos minä olisin ollut hänelle tärkeämpi kuin Karmel.
”Minne me menemme?” minä kysyin epäluuloisena, kun Keith ohjasi minut sisään vastapäisen rakennuksen suurista pariovista. Sitten näin kyltin, jossa luki kahdella kielellä jotain hotellista. ”Ei hitossa”, minä pärskähdin. ”Keith, eivät vampyyrit asu hotelleissa.”
”Sitä minäkin sanoin”, Keith virnuili. ”Mutta nämä kaksi haluavat katon päänsä päälle ja lämpimät suihkut. He pystyvät olemaan vain muutaman viikon yhdessä paikassa kerrallaan, joten hotellit ovat paras vaihtoehto. Sitä paitsi täältä on ilmeisesti helpompi päästä metsästämään kuin jostain pusikosta.” Hän hymyili vastaanottovirkailijalle rennosti ja johdatti minut rauhallisesti portaisiin. Minä tajusin hänen sanansa hieman myöhässä. ’Helpompi päästä metsästämään’. Juu, näin lähellä keskustaa oli taatusti kasapäin ihmisiä tapettavaksi. Värähdin hermostuneena. Keith oli viemässä minua suoraa kohti tappajien pesää.
Jouduimme kiipeämään kolmanteen kerrokseen saakka, ennen kuin Keith viimein pysähtyi erään oven eteen. Ovi levähti auki samalla hetkellä kun pysähdyimme.
”Jaa, että Keith”, oven avannut vampyyri hymyili. Hän oli pitkä, mustahiuksinen mies, jolla oli kalvakka, suklaanruskea iho ja kauniit kasvot. Olisin kutsunut punaisten silmien valoisaa tuiketta ystävälliseksi, ellei hyypiö olisi aiheuttanut minussa sellaisia kauhunväristyksiä.
”John! Käske ne sisään!” Viereisestä huoneesta kuuluva ääni sai minut hätkähtämään. John kohautti olkapäitään anteeksipyytävästi ja teki meille tietä.
”Karmel lojuu kolmatta tuntia suihkussa”, hän selitti katse Keithissä ja jatkoi saman tien. ”Sinä et ole pitänyt kovinkaan aktiivisesti yhteyttä.”
”Tiedät ne kuviot. Töitä. Eikä teitäkään ole Italiassa näkynyt.”
Minua ei, outoa kyllä, harmittanut yhtään syrjään jääminen. Olin äkkiä täysin varma siitä, että halusin täältä äkkiä pois. Minä en tuntenut Johnia enkä Karmelia ja nyt alkoi tuntua siltä, että en itse asiassa tuntenut Keithiäkään kovin hyvin. En tiennyt mitään hänen Italianelämästään. Enkä kyllä halunnutkaan tietää. Kai.
”... ja Karmel tiesi, että joutuisi taas kamalan painostuksen kohteeksi, Chelsea ja kaikki, niin me ajattelimme, että on parempi pysyä poissa.” En tajunnut puoliakaan Johnin selityksestä, mutta Keith näytti tajuavan ja jopa olevan samaa mieltä Johnin kanssa.
Yhtäkkiä tahallisen äänekäs oven avaus käänsi meidän kaikkien huomion. Minä jäin tuijottamaan tytön kasvoja, hänen marssiessaan Keithin luokse. Karmel oli klassinen kaunotar. Täydellinen muotokuvamalli. Hänen märät silkkiset hiuksensa olivat samaa sysimustaa sävyä kuin Keithin hiukset ja valuivat pitkinä alaselkään. Karmelilla oli päällään pelkästään hotellin valkoinen kylpytakki, mutta hän näytti siitä huolimatta ihan vieraan maan kuningattarelta. En voinut estää itseäni olemasta kateellinen hänen ulkonäöstään. Hän näytti niin vahvalta. Niin varmalta.
Karmel vaihtoi Keithin kanssa nopeat poskisuudelmat, ennen kuin palasi Johnin vierelle ja alkoi puhua. ”Sinun silmäsi ovat oranssit”, hän huomautti. ”Säälittävää, K, säälittävää.”
Minun kasvojani kuumotti. Karmel ei ainakaan arvostanut minua turhan paljon. Eikä nähtävästi myöskään välittänyt läsnäolostani pätkääkään.
Keith vain virnisti rennosti ja etsi itselleen istumapaikan. ”Se on oikeastaan aika kätevää. Voi esimerkiksi liikkua ihmisten ilmoilla.” Hän vilkaisi Karmelia merkitsevästi. ”Eikä tarvitse istua päiviä hotellissa tylsistymässä.”
Karmel irvisti paljonpuhuvasti. Vapaasti liikkuminen ei selvästikään ollut hänestä eläinten veren juomisen arvoista. Päätin jo nyt, että en todellakaan tainnut pitää Keithin siskosta. Hän turhan ylimielinen. Minä koitin olla mahdollisimman huomaamaton painautuessani kiinni Keithin kylkeen. Hän ujutti käsivartensa varovasti vyötärölleni ja puristi käsivarttani rohkaisevasti.
Yhtäkkiä Karmel sitten päättikin käydä minun kimppuuni. ”Tuoko on se sinun ihmelapsesi Keith”, hän tuhahti. Tunsin kuinka hänen katseensa tarkasteli minua päästä varpaisiin. ”Eipä näytä kovin kummoiselta.”
Minä olin varmasti tulipunainen sekä suuttumuksesta, että nolostuksesta. Miten tuo ääliö kehtasi tulla arvostelemaan minua? En minäkään esittänyt mielipiteitäni hänestä. Ainakaan ääneen.
”Hän on aika heikon näköinen”, Karmel arvioi. ”Etkö sinä sanonut, että hän on jonkinlainen kehitysvammainen vampyyri?”
Kehitysvammainen? Kehitysvammainen? Tässä kulki minun sietokykyni raja. Tuijotin Keithiä murhaavasti. ”Vau, millä kaikilla nimityksillä sinä oikein keksit haukkua minua?” tivasin ivaa tihkuvalla äänellä.
”Minä en sanonut noin”, Keith sanoi tyynesti. ”Kyllä, Karmel, tämä on Sherry. Ja onnittelut, sinä ilmeisesti onnistuit suututtamaan hänet oltuasi huoneessa vain viisi sekuntia.”
Karmel heilautti kättään välinpitämättömästi. ”Sama se. Aiotko sinä raahata hänet Italiaan vai et?”
Minä liikahdin hermostuneena tuolillani, mutta Keith vain veti minut lähemmäs. ”Minä en raahaa ketään yhtään minnekään, Karmel”, hän selitti kärsivällisesti.
Karmel näytti synkältä. ”Aro tulee olemaan tosi iloinen, kun olemme molemmat poissa”, hän sanoi. Hän vilkaisi Keithinä näyttäen masentuneelta ja epätoivoiselta ”Meillä on ongelma.”
”Ei Aro ole ongelma”, Keith sanoi itsevarmasti. ”Minä hoidan hänet kyllä ja olen melko varma siitä, että hän tulee jopa olemaan iloinen lähdöstäni.”
John puutui keskusteluun. ”Niin Keith, koko Volturi ihan repesi riemusta silloinkin kun Karmel häipyi”, hän huomautti kuivasti.
Katseeni kiersi kaikkien kolmen kasvoja ja minulle sisälleni tuli äkkiä lämmin tunne. Ainakin meillä oli jotakin yhteistä. Kaikki olivat huolissaan Volturin vaikutuksesta elämäänsä.
No jaa... ehkä kaikki muut, paitsi Keith. Hän näytti kyllästyneeltä. ”Älkää viitsikö, eivät asiat aivan noin huonosti ole. Minä puhun Aron kanssa ja—”
”Helppo sinun on sanoa”, Karmel kivahti. ”Aro on hulluna sinuun. Niin kuin muuten kaikki muutkin siellä. ’Keith, voinko auttaa jotenkin?’” hän matki palvovalla äänellä. ”’Keith, mitä voin tehdä puolestasi?’ ’Keith, saanko hitto vie nuolla saappaasi?’” Karmelin ääni oli täynnä katkeruutta.
Kiemurtelin tuolillani. Tämä asia ei kuulunut minulle ja vaikka se ei yleensä olisikaan haitannut minua, tunsin silti oloni oudon vaivaantuneeksi. Jotenkin keskustelussa oli jotakin liian yksityistä. Vilkaisin Johnia ja huomasin hänen sormiensa sivelevän Karmelin selkää tyynnyttävästi. Ainakin tuolla tyhmällä tytöllä oli joku, joka lohdutti.
Keith halusi myös liittyä Karmelia lohduttavaan joukkioon. ”Karm.” Hän puhui hiljaa. ”Ainakaan minun takiani ne eivät tule hakemaan sinua. Pidän siitä huolen.”
”Sinä aina luulet, että voit vaikuttaa kaikkeen”, Karmel kivahti. ”Aro haluaa sinne jommankumman meistä ja se tulee näköjään olemaan minä, koska sinä olet niin pahuksen itsekäs, ettet—”
”Tuo on kohtuutonta”, Keith keskeytti. Hän tuntui kokonaan unohtaneen minun koko läsnäoloni.
Karmel sihisi hiljaa, mutta ravisti sitten päätään ja taikoi esiin ilkikurisen virneen, joka ei edes näyttänyt teennäiseltä. ”Ihan sama, mietitään sitä myöhemmin. Voitko sinä vielä juoda ihmisverta vai onko tuo naurettava dieetti lopullinen?”
Keith osoitti silmiään. ”Väri muuttuu”, hän huokaisi ja kuulosti minusta pettyneeltä. ”Ei ihmisverta, kiitos.”
Hahhahhaa... Tukahdutin virnistykseni. Ihan oikein Karmelille.
”No, minulla on silti sinulle jotain näytettävää”, Karmel sanoi pirteästi ja asteli kurkkaamaan ulos valkoisten ikkunaverhojen raosta. ”Lähdetään heti kun siellä pimenee.”
Keith vilkaisi minua. ”Entä Sherry?”
Yh... olin melko varma, etten halunnut nähdä Karmelin yllätyksiä. Olin rättiväsynyt, eikä todellakaan huvittanut mennä kylmään yöilmaan vaeltelemaan.
Karmel pelasti minut lähtemästä, vaikkakin aika inhottavalla tavalla. ”Minä en halua tyttökaveriasi mukaan, K”, hän tuhahti. ”Hän saa jäädä tänne.”
Järkytyksekseni Keith nyökkäsi vähääkään epäröimättä. ”Hyvä on, Karm.”
Minä painauduin sohvaa vasten loukkaantuneena. Olkoonkin, että en halunnut lähteä, minulla olisi sentään pitänyt olla jotain sanavaltaa. Eikö Keith edes välittänyt kysyä minun mielipidettäni? Tuolta Karmelilta ei mitään voisi odottaakaan, mutta... äh, ihan sama. Jos avaisin suuni, niin antaisin vain sen vaikutelman, että hinguin mukaan.
Illalla minä olin jo lopen kyllästynyt tähän touhuun. Keith ja Karmel tekivät lähtöä – minne, siitä minulla ei ollut hajuakaan – eikä kukaan tuntunut kiinnittävän mitään huomiota minuun. Ei siinä mitään, en minä ole Rosalie, enkä halua koko ajan olla kaiken keskellä, mutta eikö joku voinut edes pienellä eleellä osoittaa, että näki minut?
Ja minä halusin sen jonkun olevan Keith. Mutta tuolla hän vain nauroi Karmelin ja Johnin kanssa, eikä edes hyvästellyt ennen kuin häipyi ulos kikattava Karmel vierellään. John jäi tänne ja vilkaisi minua nopeasti, mutta minä vain tuhahdin ja käänsin katseeni pois. En halunnut olla täällä kahdestaan tuon ällöttävän murhaajan kanssa.
”He näkevät tosi harvoin”, John sanoi yllättäen.
”Mitä?” minä älähdin.
”Tarkoitan vain, että he ovat aina tuollaisia.” Johnin huulilla oli anteeksipyytävä hymy. ”Ei kannata välittää.”
Minä suoraan sanottuna kihisin kiukusta. Johnhan käytännössä syytti minua epäoikeudenmukaiseksi ja itsekkääksi. Tässä se taas nähtiin. Kaikki olivat sitä mieltä, että minä olin paha, kun en ymmärtänyt muita.
”Ja Karm on kaikille tuollainen”, John lisäsi vielä huomatessaan raivostuneen ilmeeni.
Vaati aika paljon, että sain hymyiltyä suloisesti. ”Ai millainen?” kysyin viattomasti. ”Kamala ämmä, joka ei välitä muista kuin itsestään vai?”
En ollut varmaan ihan toivonut Johnin suuttuvan, mutta petyin silti kun hän vain hymyili osaaottavasti. ”Karmel vain sanoo kaiken ääneen. Ei hän mitään pahaa tarkoita.”
No taatusti ei! En kuitenkaan viitsinyt alkaa koettelemaan onneani enempää, me kuitenkin puhuimme Johnin kumppanista jota hän taatusti rakasti yli kaiken. Irvistin vain rumasti ja käperryin kerälle. Minua väsytti ihan saatanan paljon, mutta eihän täällä uskaltanut nukahtaa. Mistä sitä tiesi, vaikka John päättäisi yhtäkkiä tappaa minut.
Seurasi päiviä, jotka olivat sekä harmaita, että tylsiä. Kävin pari kertaa ostelemassa vaatteita ja tavaroita tämän kaupungin suurista liikkeistä, mutta minun oli pakko myöntää, että olisin antanut melkein mitä tahansa, jos olisin päässyt takaisin tuttuun ja turvalliseen kotiin. Täällä piti kulkea koko ajan varpaillaan ja pelätä Karmelin ivallisia kommentteja. Vasta eilen hän oli tyynesti julistanut Keithille, että tällä täytyi olla valtavan huono maku rakastuessaan minun kaltaiseeni surkimukseen. Ja Keith oli vain nauranut, suudellut minua viileillä huulillaan ja tokaissut Karmelille, että huono maku liikkui varmaan suvussa. Karmelin vastausirvistys oli ollut kaikkea muuta kuin ystävällinen.
Minä halusin vain kotiin. Ja halusin, että Keith tulisi mukaani, eikä jäisi tänne. Mutta Keith ei tuntunut tajuavan, miten epämiellyttävä koko paikka oli, miten ahdistavalta hotellihuone tuntui ja miten kamala Karmel oli.
Yhtenä iltana minä vihdoinkin olin kahdestaan Keithin kanssa. Karmel ja John olivat lähteneet kaupungin kujille väijymään ihmisverta ja koko ajatuskin niistä, jotka he sinä iltana tappaisivat, sai minut voimaan pahoin.
Minä istuin Keithin sylissä ja hän luki hajamielisenä jotakin paksua vieraskielistä kirjaa, jonka oli löytänyt paikallisesta kirjakaupasta. ”Sinä olet ollut hiljainen?” hän mutisi hiuksiini irrottamatta katsettaan kirjasta.
Sen hän sentään oli huomannut. Mutta mitä minä muka olisin voinut sanoa? Että inhosin hänen siskoaan ja halusin vain täältä mahdollisimman kauas? Keith olisi luultavasti vain käskenyt minua kalppimaan tieheni, enkä minä halunnut lähteä ilman häntä. Mutisin jotakin epäselvää.
Yhtäkkiä katseeni osui seinällä roikkuvaan kalenteriin. Sen sivu oli vaihdettu ihan äskettäin. Kiiltävä kuva Pariisin Eiffel-tornista oli keväisen näköinen. Pari päivää sitten siinä oli vielä ollut jäätynyt merenrantalahti jostain päin Kanadaa. Maaliskuu. Nyt oli jo maaliskuu.
Paniikki iski sydämeeni. ”Keith, mikä päivä tänään on?” minä tivasin kimeällä äänellä.
Keith ei kiinnittänyt kummempaa huomiota pelästyneeseen äänensävyyni. ”Maaliskuun kolmas”, hän vastasi varmasti.
Minä sävähdin. Ylihuomenna olisi Rosalien syntymäpäivä. Pakkohan minun olisi olla kotona Rosen syntymäpäivänä. ”Keith”, minä inahdin. ”Minun täytyy päästä kotiin.” Äänensävyni oli rukoileva.
Keith vilkaisi minua kummissaan. ”Haluatko sinä lähteä?”
Nyökkäsin ja hyppäsin pystyyn. ”Tuletko sinä mukaan?” minä kysyin anovalla äänellä.
Keith ei edes epäröinyt. ”Odota sekunti”, hän sanoi ja nappasi pöydältä kynän ja paperisuikaleen.
Pidetään yhteyttä.
Siinä kaikki mitä hän kirjoitti. Sitten hän viskasi lapun pöydälle ja auttoi takin nopeasti päälleni. Hän virnisti minulle. ”Sitten mennään.” Keith tarttui käteeni ja yhdessä me juoksimme ihmisvauhtia käytävään, portaat alas ja suuren vastaanottoaulan poikki ulko-ovelle. Minä nauroin onnellisena.
”Lahja, lahja”, minä hoin, kun pääsimme autoon.
Keith vilkaisi minua käynnistäessään auton. ”Lahja?”
”Rosylla on ylihuomenna syntymäpäivä.”
Keith vain nauroi, kun tajusi, miksi minä halusin kotiin. ”Meidän täytyy kyllä pitää aikamoista kiirettä, jos haluamme ehtiä Alaskaan ylihuomiseksi”, hän huomautti mietteliäänä. ”Miksi et anna Roselle sitä nahkalaukkua, jonka ostit?”
Mutristin huuliani. Nahkalaukku oli minun. Toisaalta pysähtymiseen ei tosiaan ollut paljon aikaa.
Ja nahkalaukussa oli kuitenkin yksi hyväpuoli. Toista samanlaista ei taatusti ollut koko Alaskassa. ”Nahkalaukku Roselle siis...” minä mutisin. ”Kiitos Keith.”
Ja auto kiiti poikki huurteisen Kanadan.
A/N: Te tiedätte miten paljon rakastan kommentteja.
-
Ihana <3 Sherry on vain niin ihana <3 Pikkuinen ankst ankst <3
Synkän ihanaa 8D Sopii just tämänhetkiseen olotilaani <3
-
Mutanttiorava: kiitos:D
A/N: Ehkä vähän tylsä osa tällä kertaa... no jaa, koittakaa kestää:D
28. Tarina elämästä
Vaikka Keith ajoi kova, emme ehtineet kotiin ennen kuin tiistai-illaksi. Rosalien syntymäpäivän illaksi.
”Aja kovempaa”, minä kitisin, vaikka olimme jo kotiin johtavan tien varrella.
”Ei tämä auto liiku kovempaa”, Keith tuhahti. ”Sher, miksi meillä on niin kiire? Eivät vampyyrit vietä syntymäpäiviä.”
Kiristelin hampaitani. Keith saattoi kyllä omalla tavallaan olla maailman täydellisin henkilö, mutta joskus hän ei tuntunut tajuavan yhtään mitään. ”Minäpä vietän”, tokaisin tylysti. Tietenkin Rosea piti juhlia. Minäkin sain aina lahjoja kun oli synttärini. Tosin se saattoi johtua vain siitä, että kaikki tiesivät minun rakastavan lahjoja, mutta silti. Kyllä syntymäpäivät kuului muistaa. Vaikka sitten sattuisikin olemaan vampyyri.
Talomme tuli näkyviin. Nappasin tavarani ja Rosalien lahjan käteeni ja hyppäsin autosta pois jo ennen kuin se oli pysähtynyt. ”Heippa”, minä huikkasin taakseni. Tänään en halunnut Keithin tulevan sisään.
Livahdin ulko-ovesta tyhjään olohuoneeseen. Ylhäältä kuului ääniä ja samassa Edward ilmestyikin eteeni. ”Carlislella ja Esmellä on sinulle asiaa.”
Ilmeeni valahti kun muistin, että olin heidänkin kanssaan riidoissa. Carlisle ja Esme niin. Syyttivät minua turhaan ihan kaikesta ja ihan aina. Yritin etsiä kiukkua sisältäni, mutta jostain syystä en kyennyt löytämään sitä. Olin vain iloinen, että olin päässyt kotiin. Pakko minun oli kuitenkin esittää vihaista. Tämä perhe oli halpamainen.
”Älä viitsi, Sherry”, Edward voihkaisi. ”Koita nyt päästä yli tuosta marttyyrin asenteesta.”
Minä laahustin portaisiin. ”Ulos aivoistani”, komensin ärtyneesti. Edward kiusasi minua tahallaan. Mäntti.
En vaivautunut koputtamaan Carlislen huoneen oveen, vaan marssin suoraa sisään aseteltuani ensin kasvoilleni vihaisen ilmeen. Nuo tasan saisivat korvata tämän jotenkin, ennen kun antaisin anteeksi.
Jäin norkoilemaan oven eteen Carlislen ja Esmen kääntäessä katseensa minuun. ”Teillä oli jotain asiaa”, minä töksäytin mahdollisimman tylysti.
Esme näytti kamalan helpottuneelta, kun olin taas kotona. Hän halasi minua varovasti ja painoi suukon otsalleni. ”Missä sinä olet ollut, kulta-pieni?”
Minä liikahdin vähän epävarmana. Eikö Esme tajunnut, että minä olin heille ihan äärettömän vihainen. Tai ainakin minun olisi kuulunut olla. Astahdin torjuvasti taaksepäin. ”Ei kuulu sinulle”, minä kivahdin vastaukseksi kysymykseen. ”Painu helvettiin”, minä lisäsin vielä, jotta nuo molemman varmasti tajuaisivat, miten vihainen olin.
Kaduin sanojani siinä samassa kun Carlisle nousi seisomaan. Esmelle huutamisessa oli yleensä juuri se huono puoli, että Carlisle ei pitänyt siitä ollenkaan. Tänään hän kuitenkin tuntui tajuavan, että vääryyttä kärsinyt uhri olin minä.
”Sherry, minä olen pahoillani”, Esme sanoi vähän värisevällä äänellä. ”Anna anteeksi, kultapieni, meidän olisi pitänyt kuunnella. Edward selitti mitä tapahtui—”
”Se minua tässä niin hitosti ärsyttääkin!” minä huusin. ”Edwardia kyllä kuunnellaan, mutta kun minä—” Vedin syvää henkeä ja hiljensin ääntäni vähän. ”Kun minä yritän selittää jotakin, niin teitä ei kiinnosta pätkääkään.”
Carlisle nyökkäsi hitaasti. ”Hyvä on, Sherry, sinä olet oikeassa.”
”Minä olen oikeassa?” Pilkallinen nauru kaikui suustani. ”Minäkö olen oikeassa? Voi luoja, Carlisle, luulin etten ole teistä koskaan oikeassa.” En edes huomannut, että kyyneliä valui poskilleni epäselvänä ryöppynä. ”Teistä minä teen kaiken aina väärin.”
Huoneessa oli hetken ihan hiljaista. Sitten Carlisle huokaisi. ”Näyttää siltä, että meillä on vähän enemmänkin puhuttavaa”, hän sanoi. ”Sherry, istu alas.”¨
Minä ravistin päätäni kiukkuisesti. ”Ei käy.” Nuo eivät kyllä päättäneet ihan kaikesta. Esimerkiksi siitä istuinko vai seisoinko minä.
Carlisle kohautti olkapäitään. ”Sinä teet paljon virheitä”, hän totesi ykskantaan.
Niin tietenkin. Kaikki oli minun syytäni. Aina.
”Sherry, kuuntele. Meidän on jo kauan pitänyt puhu tästä”, Carlisle sanoi. ”Sinä teet koko ajan tyhmiä asioita, joissa minä en näe mitään muuta järkeä, kuin että yrität tuhota itsesi.”
”Sellainen minä olen”, kivahdin vihaisesti. Olisi kivempi jos nuo hoitaisivat vain omat asiansa. Eikö minua voitu jättää rauhaan? ”Ehkä minä haluan kuolla.”
”Liittyykö tämä vieläkin Marcosiin?” Carlisle kysyi vakavana.
”EI!” Jumalauta, eikö hän voinut uskoa. Miksi minä tarvitsin syyn kaikkeen?
”Noraan?”
Nimellä oli minuun sama vaikutus kuin lyönnillä kasvoihin. Kavahdin taaksepäin ja valahdin kasvoiltani tuhkanharmaaksi. Nora oli kielletty aihe. Hänestä ei puhuttu eikä häntä ajateltu. Ja Carlisle tiesi sen. Mutta silti hän jatkoi. ”Sherry, sinun täytyy koittaa jättää hänet taaksesi ja—”
Minä painoin lapsellisesti käteni korvilleni välttyäkseni sanoilta, jotka sattuivat kuin tikarin isku sydämeen. Tästä ei puhuttu. Ei nyt eikä milloinkaan. Nora oli yksityinen aihe.
Esmen käsivarsi kietoutui ympärilleni ja tällä kertaa en vastustellut, kun hän veti minut sohvalle istumaan. Minä en halunnut ajatella Noraa. Halusin hänet pois mielestäni, pois muistoistani, halusin häätää syyllisyyden ja menetyksen aiheuttaman tuskan jonnekin tämän elämän ulkopuolelle. Ihan sama, miten väärältä se tuntui. Minä halusin unohtaa Noran. Ja samalla tiesin, etten ikinä pystyisi siihen.
Carlisle kosketti kyyneleistä poskeani. ”Anteeksi”, hän huokaisi.
Minä tiesin, että hän pyysi anteeksi muutakin kuin Norasta puhumista. Ravistin päätäni selvittääkseni ajatukseni ja katsoin häntä sitten toiveikkaasti. ”Saanko minä uuden auton?”¨
Esme ja Carlisle vilkaisivat toisiaan helpottuneina. ”Et sitten aja alas jyrkänteeltä”, Carlisle vannotti.
Minä en voinut olla hymyilemättä leveästi. ”En, en. Uuh, Tanyan auton hitaus alkoikin ottaa päähän.”
”Missä te oikeastaan olitte Keithin kanssa”, Esme tiedusteli varovasti.
Minä vaihdoin asentoni parempaan. ”Vancouverissa”, selitin synkästi. ”Keithin sisko asuu siellä.”
Carlisle vilkaisi minua huvittuneena. ”Sinä et tainnut oikein pitää hänestä.”
”Iki-ihana Karmel”, minä irvistin. ”Tykkäsi nälviä minua ja katsoi koko ajan nenänvarttaan pitkin niin kuin olisin joku etana.”
”Eikö Keith—?”
”Keith vai?” Katkera äänensävyni kiinnitti Carlislen ja Esmen huomion. ”Keith vain nauraa.”
He eivät sanoneet siihen mitään. Ehkä he eivät tienneet, mitä olisivat voineet sanoa.
”Keithissä ehkä pahinta on se, että hän joko ei välitä, tai sitten hän teeskentelee, ettei välitä”, minä jatkoin pienellä, surullisella äänellä. ”Enkä minä puhu nyt pelkästään Karmelista, vaan ihan kaikesta.”
Carlisle nosti minut syliinsä. ”Kyllä hän välittää”, Carlisle vakuutti. ”Usko minua, Sherry.”
”Hän välittää vähän”, minä myönsin. ”Sen verran, ettei häivy takaisin Italiaan. Mutta olisit nähnyt millainen hän oli koko viikon. Ihan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan.” Jep, se oli kohtuutonta ja minä tiesin sen.
Äkkiä pomppasin ylös Carlislen sylistä. ”Minun pitää mennä etsimään Rosalie. Hänellä on syntymäpäivä.”
Parikymmentä sekuntia myöhemmin koputin Rosalien ja Emmettin huoneen oveen.
”Tule vaan”, Rosen vaimea ääni sanoi.
Minä kipitin nopsasti sisään. Rose istui lattialla polvet koukussa, katse vastapäisessä seinässä. Emmett oli hänen vieressään naurettavan imelän näköisenä ja puhui hiljaisella äänellä. Huoneen tunnelma oli aika synkkä. Täällä selvästi tarvittiin minua. Pakotin kasvoilleni iloisen hymyn. Minun oli pakko piristää Rosalieta. Minun oli pakko teeskennellä onnellista tai murjottaisimme vain koko illan.
”Emmett häivy”, minä käskin herttaisesti. ”Sinua ei kaivata täällä.”
Ihme kyllä Emmett poistui kummempia mukisematta. Minä istuin Rosea vastapäätä matolle. ”Hei. Minulla on sinulle lahja.”
Rosalie tuijotti edelleen ohitseni. ”Minä jo luulin, että sinä et tule”, hän mutisi.
”Totta kai minä tulin”, sanoin hilpeästi. ”Minä tulen aina.” Ojensin Rosalielle sen nahkalaukun, jonka olin valinnut hänelle lahjaksi. ”Katso, eikö ole hieno.” Esittelin laukkua innoissani ja hetkeksi Rosaliekin unohtui ihailemaan sen kaunista kiiltävää nahkaa. Sitten hän kuitenkin huokaisi ja heittäytyi selälleen lattialle. ”Anna tulla”, hän kehotti.
Minä nyökkäsin ja laskeuduin hänen viereensä makaamaan. Juuri tämän takia minä olin tullut kotiin. Juuri tätä me teimme joka ikinen vuosi. Elimme haaveissa. ”On vuosi 1947”, minä aloitin laulavalla äänellä. ”Asutte Rochesterissä. Rosy, sinä täytät tänään kolmekymmentäkaksi. Aamulla miehesi ja lapset toivat sinulle aamiaisen sänkyyn. Sait ranskalaisia leivoksia ja niitä hedelmäjuttuja, joita on nykyään kaikkialla. Miehelläsi oli sinulle uskomaton lahja. Te lähdette Pariisiin ensi kuussa. Lapset jäävät vanhempiesi luokse hoitoon. Heille tulee kivaa.
”Lilith on tehnyt sinulle kortin. Hän on kasvanut viime vuodesta. Menee pian jo kouluun. Veran nuorin tytär on hänen hyvä ystävänsä. Lilithillä on sinun hiuksesi. Hänestä tulee tosi kaunis, kun hän vähän kasvaa.
”Philipilläkin on sinulle lahja. Se on puusta tehty purjevene, jonka voi ripustaa takanreunukselle. Philip on jo kaksitoista. Kuvittelee olevansa kovinkin iso. Hänellä on uusia ystäviä, jotka hän tapasi kaupungilla. Kaverit ovat vanhempia ja Philip on ainut kaksitoistavuotias, jonka he hyväksyvät joukkoonsa.” Pidin pienen tauon vetääkseni henkeä. Rosalie tuijotti kattoa tyhjin silmin. Tämä touhu saattoi olla Rosystä ihanaa, mutta minä en tykännyt tarinoitten kertomisesta.
”Vera tuli teelle iltapäivällä”, minä jatkoin. ”Hän otti Henryn ja Annen mukaansa. Henry rehvasteli kovaa vauhtia Philipille koska on vanhempi, mutta sitten miehesi keksi viedä heidät lammelle. Lilith ja Anne leikkivät Lilithin uusilla nukeilla ja teillä on aikaa jutella kunnolla.
”Veran mies on saanut taas ylennyksen työssään. Vera pursuu intoa, kun hän kertoo siitä sinulle. Mutta sitten Anne kaatuu ja satuttaa polvensa ja teidän täytyy mennä lohduttamaan häntä. Anne ei kuitenkaan jaksa itkeä kauaa ja he haluavat mennä etsimään kiviä suihkulähteestä. Lilith löytää ensimmäisen ja hän hihkuu kauheasti.”
”Hänellä on kaunis nauru”, Rosalie kuiskasi.
Minä myöntelin iloisesti, vaikka en ollutkaan asiasta niin kovin varma. Toisin kuin Rosy, minä en pahemmin perustanut kirkuvista kakaroista. ”Miehet tulevat takaisin lammelta”, minä sanoin. ”Henry ja Philip juoksevat melkein koko matkan kotiin. Henry on vielä vähän nopeampi, mutta Philip saa hänet melkein kiinni loppumetreillä.
”Sitten Veran on pakko lähteä lastensa kanssa. Hän toivottaa vielä hyvät syntymäpäivät ja ojentaa pienen paketin. Kun avaat sen, löydät hopeisen kaulakorun. Se on kaunis.
”Sitten illalla, kun lapset pitää laittaa nukkumaan, sinä peittelet heidät ja käperryt sitten miehesi viereen sohvalle. Teillä on takkatuli ja sinulla on hyvä kirja kesken. Lopulta nukahdat siihen ja miehesi kantaa sinut sänkyyn.” Minä lopetin puhumisen ja vilkaisin Rosalieta. ”Ja siihen loppuu sekin päivä.”
Rosalie nyökkäsi ja viimeinkin lopetti tyhjän tuijottamisen. ”Kiitos”, hän huokaisi.
A/N: Kommenttia?
-
Kyyneleet silmissä luin tätä. Rose-parka...
Minä myöntelin iloisesti, vaikka en ollutkaan asiasta niin kovin varma. Toisin kuin Rosy, minä en pahemmin perustanut kirkuvista kakaroista
^^ja tossa kohtaa nauroin samalla ku itkin..
Jatkoo <3
-
Oh, pyydän syvimmin anteeksi etten ole kommentoinut hyvin pitkään aikaan. En oikeen tiedä miksi. On vaan ollut kaikkea.
Oon kuitenkin joka osan lukenut ja tykännyt.
Hmmm. Karmel. En tiedä pidänkö vai vihaanko sitä että olet tehnyt Karmelista ilkeän. Ehkä kuitenkin pidän, koska se on hyvä realistisuuden häivähdys. Jos Karmel olis ollu ihan superihana niin oisin varmaan yökötelly täällä koska se olisi ollut niin ennalta-arvattavaa.
Keith taas. Keith on Keith. :D Voin kuvitella hyvin hahmon käyttäytymään näin. Ei hänkään liian täydellisesti.
Ehkä just sen takia tykkään tästä niin paljon. Kun tää ei oo sellasta siirappia täydellisillä henkilöillä vaan paljon syvempää kun kaikilla omat vikansa ja heikkoutensa.
Tosin täytyy myöntää että pikkuhiljaa Sherryn lapsellinen kiukuttelu alkaa ärsyttää. Voisi ehkä hieman alkaa antaa periksi.
Esmeä ja Carlislea alkaa jo tosiaan säälittää. Ois ihanaa jos kerrankin ois sellanen luku jossa ne ei tappeliskaan.
Tämä viimeisin luku oli ehkä vähän lyhkänen, mutta onnistuit hyvin tuomaan Rosesta uusia pehmeämpiä puolia esiin. Toi Sherryn tarina oli jotenki tosi angstisen sulonen ja voin hyvin kuvitella Rosalien odottamassa noita pieniä tarinanpätkiä joissa se onkin saanu onnellisen loppunsa. Aivan ihana <3
Oh. Piristit kuitenki sopivasti mua just synttäreiden aikaan. Kiitos sinulle : )
-liebeh
-
Tämä on ihana ficci! Oon lukenu kaikki osat, mutten oo aiemmin kommentoinu, anteeksi siitä. :) Musta tuo Rosen ja Sherryn tarina juttu oli ihana. Jatkoa odottelen ;)
-
Uiuiuiuiuiui!!! Jatkoa. Että minä niin rakastan jatkoja. Siis R-A-K-A-S-T-A-N. (Joo, tänään on ihme päivä, kommentin laadusta en ota vastuuta)
Karmel. Kamala nainen, ihme ettei Sherry hermostunut. Mielestäni kerroit ehkä hieman liian vähän heidä ajastaan Vancouverissa, mutta, no joo. Kotiinpaluu oli ihana, toivottavasti ne nyt vihdoin saa olla (hetken) rauhassa. Rosy parka, mieki meinasin alkaa itkemään tossa lopussa. Osaa se Sherrykin olla kiltti jos haluaa.
Mutta juu. Yritän parhaani mukaan pysytellä kommentoimassa, tosin oma suomennos vie hieman aikaa ja keskittymistä. Mutta jatkappas nyt, tahtoo nähdää mitä olet suunnitellut noiden pään menoksi.
-Lyn (oho, siitä tuli suht. selkee :O )
-
Lyn: Kiitos. Vancouverista saattoi hyvinkin tulla vähän vähän, mutta Karmel ja John tavataan kyllä myöhemminkin.
zalluski:kiitos. ihana kun päätit kommentoida:D
Liebeh: kiitti. Minä itse tykkään Karmelista aikas paljon. Sherry kyllä kiukuttelee aika paljon mutta kyllä tuolta on tulossa sellainen vaihe, jossa hän hieman aikuistuu. Huom: hieman.
Mutanttiorava: kiitos
A/N: Saatte haukkua tätä lyhyeksi, koska sitä tämä tosiaan on. Minun olisi pitänyt liittää tämä edelliseen lukuun, mutta kappas, empä älynnyt ja harkitsin myös tämän liittämistä seuraavaan lukuun, mutta se taas ei käynyt, koska aikahypyt keskellä lukua ovat tyhmiä ja tässä nyt kuitenkin tulee kaikki tarpeellinen ja tämä on LYHYT. Lupaan ettei näin lyhyitä lukuja tule enää. Mutta tässä se kuitenkin on:
29. Näkemiin, Keith
Me valvoimme aamuun asti. Rosy tuijotti kattoa ja minä annoin ääneni muotoilla hänelle harhakuvia. Rosy vain makasi siinä silmät kiinni ja jos en olisi tiennyt paremmin, olisin voinut luulla hänen nukkuvan. Ääneni alkoi pikkuhiljaa kuulostaa raskaalta ja käytetyltä, enkä saanut sanoihini enää tarpeeksi uskottavuutta, mutta jatkoin silti. Minä tiesin, että Rosalie uskoi melkein siihen, mitä kerroin. Sain hänet melkein uskomaan sen. Mutta täällä takana aina kummitteli ikuinen tyhjyys, enkä minä kyennyt irrottautumaan siitä täysin. Ja minua väsytti.
Rosalie taisi arvostaa tätä enemmän kuin kallista nahkalaukkua. Saisinkohan minä sen takaisin? Loppujen lopuksi tämäkin oli syntymäpäivälahja, sellainen, jota kukaan muu ei voinut antaa. Minä annoin Rosalielle hetken tulevaisuutta, jota ei ollut olemassa. Tämän minä sentään osasin tehdä, vaikka en kyennytkään vaivuttamaan ketään kokonaan hypnoosiin. Voisinpa tehdä saman itselleni.
Rosalie taatusti arvosti tätä. Tai ainakin oli parasta arvostaa. Ja vaivanpalkaksi voisin pitää laukun. Eikö vain?
Äh, väsytti. Väsytti ihan hiton paljon. Enkä voinut lakata puhumasta... en... voinut...
Ja sitten oli aamu. Minä ravistin päätäni selvittääkseni sen ja kampesin itseni ylös lattialta. Paksujen pilvien läpi suodattui jonkin verran valoa ja huomasin, että Rosalie ei ollut enää huoneessa. Minne lie lähtenyt.
Otsani rypistyi kun kuulin alakerrasta kuuluvat äänet. Kipitin varovasti ovelle ja käytävän läpi portaiden yläpäähän. Jep, olin ollut oikeassa, siellä oli Keith. Juttelemassa minun perheenjäsenieni kanssa. Nauramassa heidän kanssaan. Ääliö. Tietty oli hyvä juttu, että hän tuli toimeen noiden kanssa, mutta minun takianihan hänen täällä kuului olla.
Jostain syystä minun oli pakko vilkaista käytävässä riippuvaan peiliin, ennen kuin menin alas. Näytin valkoiselta maamyyrävauvalta, jonka päähän on kaadettu heinäsuopa. Loistavaa.
Minun ei edes tarvinnut teeskennellä hymyä. Se tuli automaattisesti kun Katsoin Keithiä. ”Hei”, minä tervehdin hypellessäni portaat alas.
Keith nousi seisomaan. ”Hei, Sherry, nätit hiukset”, hän virnisti.
Minä pysähdyin hänen viereensä ja löin herttaisesti hänen kivikovaa käsivarttaan. ”Voi kiitos.” Sitten romahdin sohvalle Carlislen ja Rosalien väliin. ”Rosy tarvitsetko sinä sitä laukkua? Koska minä voin kyllä—”
Rosalie ensin irvisti ja pudisti sitten päätään. ”Älä edes uneksi”, hän tuhahti ja liikahti lähemmäs Emmettiä. ”Laukku on nyt minun, kiitos siitä.
Minä en antanut sen masentaa itseäni. ”Pah, lainaan sitä sitten. Keith, kuule, olisiko sinusta ihan kamalaa lähteä kaupungille? Minä menin antamaan laukkuni Roselle ja tarvitsen äkkiä uuden, eikä minulla varmaan mene kuin muutama tunti, että onnistun löytämään sopivan. Kaupat ovat täällä tietty paljon huonompia kuin Vancouverissa, mutta minun on silti ihan pakko saada edes jonkinlainen laukku.”
Keith ei näyttänyt edes anteeksipyytävältä kun sanoi: ”Ei käy, minulla on kiire.”
Just joo. Tajusin kyllä, että miehet vihaavat shoppailua, mutta tekosyyn keksimisessä voisi käyttää edes jotain mielikuvitusta. ”Mitä sinä sitten täällä teet, jos sinulla kerran on niin kiire?” minä kysyin suloisesti.
Keith virnisti. ”Kerron sinulle, että minulla on kiire.” Hän kumartui painamaan suukon huulilleni. ”Nähdään, Sherry.”
Minä pomppasin hänen peräänsä kun hän lähti kohti ovea. ”Hei, hetkinen, minne sinä oikein olet menossa.”
Keith pyörähti ympäri ja hänen kasvoilleen nousi vähän säälivä ilme. ”Ai, enkö sanonut. Minulla on vähän asiaa Eurooppaan.”
Eurooppaan. Italiaan. Volterraan. ”MITÄ!” minä rääkäisin.
Keith nyökkäsi lyhyesti. ”Ota rauhallisesti. Minä—”
”Sinä häivyt hornan tuuttiin kaksi päivää sen jälkeen kun olet sanonut, ettet aio tehdä niin”, minä sihisin kyynelten polttaessa silmiäni. Polttava kipu murensi sisintäni. Totta kai minun olisi pitänyt arvata tämä. Tietenkään Keith ei ollut missään vaiheessa aikonut jäädä tänne. Tietenkin hän jätti minut heti tilaisuuden tullen. Sellainen hän vain oli. Petturi.
Minä vilkaisin Carlislea, Emmettiä ja Rosalieta nopeasti. Mikseivät he tehneet mitään? Mikseivät he estäneet Keithinä lähtemästä?
Minun teki hirveästi mieli lyödä Keithiä. Sitten minun teki mieli suudella häntä ja takertua häneen niin, ettei hän pääsisi lähtemään. Halusin huutaa, anoa ettei hän tekisi tätä minulle.
Keith kai näki paniikin silmissäni. ”Sherry, kyllä minä tulen takaisin”, hän väitti.
”Joo, niin varmasti”, minä kivahdin. ”Sinusta on kai kiva jättää minut tänne yksin. Olet idiootti.”
Keith pyöräytti silmiään kyllästyneen näköisenä. ”Älä viitsi olla ylidramaattinen”, hän tokaisi.
Ylidramaattinen! Siis ylidramaattinen? Miten tuo kehtasi? ”Voi haista kuule paska”, minä kivahdin. ”Tiedätkö mitä? Sinä olet maailman kamalin! Minä vihaan sinua.” Loppu tuli vähän laimeana ja oli pakko myöntää, etten tarkoittanut sitä. Keithiin sanat näyttivät kuitenkin uppoavan, mutta sen sijaan, että hän olisi tullut surulliseksi, hän näytti vain huvittuneelta.
”Voit sinä tietenkin tulla mukaan”, hän tarjosi piikikkään ivallisella äänellä. ”Et välttämättä pääse sieltä enää koskaan pois, mutta saatpahan ainakin tahtosi läpi.”
Minä kavahdin vaistomaisesti taaksepäin. Keithin irvistys leveni julmaksi hymyksi ja parin sekunnin ajan minä oikeasti pelkäsin häntä. Mutta sitten ilme muuttui lempeäksi ja hän halasi minua. ”Älä välitä, Sher”, hän mutisi. ”Minä tulen takaisin niin pian kuin voin. Korkeintaan pari kuukautta ja sitten minä olen taas täällä.
Pari kuukautta? Se tuntui ikuisuudelta. Hämmästyin itsekin, miten mahdottomalta tuntui elää pari kuukautta ilman Keithiä. Minä takerruin hänen olkapäähänsä. ”Älä mene”, minä kerjäsin. ”Kiltti, älä mene.”
Keith pudisti päätään surullisesti ja irrotti käsivartensa otteestani. ”Minun on pakko”, hän sanoi. Ovi heilahti hänen jäljessään ja minä jäin mykkänä katsomaan hänen peräänsä.
”Sherry?” Vihdoinkin joku rikkoi hiljaisuuden, joka oli jäänyt leijumaan Keithin perässä. Tällä kertaa se joku oli Carlisle, joka katseli minua huolestuneen näköisenä. Hän kosketti olkapäätäni. ”Oletko kunnossa?”
Minä painauduin hänen kylkeään vasten väsyneenä. Kyllä minä olin kunnossa. Ainakin luultavasti. Kuinka kauan minä pystyisin selviämään ilman Keithiä ja olemaan kunnossa? ”Luuletko sinä, että hän tulee takaisin”, minä kysyin värittömän kuuloisella äänellä.
Carlisle kietoi käsivartensa ympärilleni. ”Keith tulee takaisin”, hän vakuutti.
Hän kuulosti niin vakuuttuneelta, että minun oli pakko uskoa häntä. Käännyin Rosalien puoleen. ”Lähdetkö sinä minun kanssani kaupungille?” minä kysyin. ”Tarvitsen oikeasti sen laukun.”
A/N: uuh.. tämä näyttää tässä vielä lyhyemmältä kuin wordissä. Nooh... kommenttia kuitenkin tulemaan.
-
Ja taas uusi luku (joo, heräsin tänään aika aikaisin). Mutta siis joo. Olihan se aika lyhyt. Tykkäsin kuitenkin, erityisesti siitä kun Sherry ja Rosy makasivat sängyllä, miten kuvailit sen kohdan. Tuli itsellekin vähän ontto olo. Eli loistavasti kirjoitettu. Välillä miettii, että onko tuo Sherry hieman tyhmä tai jotakin, ainakin tuon käytöksen perusteella. Toivottavasti Keithin kautta ei tule mitään ongelmia, jos tuo nyt Italiaan lähtee.
Ja juu, repesin tuolle Sherryn kommentille tuossa lopussa:
Käännyin Rosalien puoleen. ”Lähdetkö sinä minun kanssani kaupungille?” minä kysyin. ”Tarvitsen oikeasti sen laukun.”
Jatkoa kehiin :D
-Lyn
-
Lyhyt mutta sitäkin parempi luku :D Tykkäsin (taas). Keithin lähtö kohta oli kuvailtu elävästi. Olet saanut henkilöt tosi aidontuntuisiksi. Kiitos uudesta luvusta. Käyn joka päivä tarkistamassa onko tähän tullut jatkoa. :) Jatkoa odotellen
-
Nyt vasta pääsin lukeen tän..
tää on jotenki... Pysäyttävä?
Ainaki itelle tuli aivan erikoinen olo...
Jatkoo pian!
-
Mutanttiorava: Kiitos kommentista:D
Michell: Lyhythän se oli. Kiitos:D
Lyn: kiitos. Sherry saattaa hyvinkin olla toisinaan tyhmä:)
A/N: ok, tota öö... kehoittaisin lukemaan tätä jonkun musiikin kanssa. Muuten se saattaa tuntua aika tönköltä... tai en tiedä. Minusta se tuntuu.
30. Pimeästä valoon
Minä huomasin kestäväni aika huonosti, Keithin poissaoloa. Istuessani saatoin yhtäkkiä havaita, että käteni tärisivät ja juostessani jalkani tuntuivat heikoilta ja epävarmoilta. Shoppailu ei jaksanut kiinnostaa, uusi autoni ei jaksanu kiinnostaa, enkä halunnut edes katsoa televisiota. Istuin vain päivät pitkät huoneeni ikkunasyvennyksessä ja tuijotin tielle. Tietenkin oli aika tyhmää luulla, että Keith tulisi autolla – mistä hän sellaisen repisi? Mutta silti minä odotin joka minuutti auton kaartavan pihaan ja Keithin nousevan siitä nauraen ja hänen tulevan minun luokseni.
Minä en muistanut kokeneeni tällaista tunnetta aikaisemmin. Tietenkin olin aina ikävöinyt Marcosta ja niin edespäin, mutta tämä oli erilaista. Tämä oli pelottavaa. Monta kertaa havahduin unestani vain huomatakseni, että mielessäni tanssivat kasvot eivät olleet todelliset. Jatkuvasti ryntäsin alakertaan kuullessani hänen äänensä, mutta minua vastassa oli aina vain tyhjä huone. Minä vaelsin päiväkausia metsässä ja huusin hänen nimeään, mutta ikinä hän ei tullut. Kuuntelin Carlislen vakuutteluja siitä miten hän tulisi takaisin ja teeskentelin uskovani niitä. Ja koko ajan minä tunsin, minä tiesin, että hän ei ollut täällä.
Tunne tappoi minua. Yksinäisyys söi minua pala palalta ja hukuin omaan ahdistukseeni. Ja öisin oli liian kylmä ja päivisin liian kuuma ja minä näpläsin hermostuneena esineitä, koskettelin tavaroita, joihin tiesin koskeneeni ja laskin. Laskin kaikkea. Päiviä Keithin lähdöstä, rimpsuja verenpunaisissa verhoissani ja kiviä talomme pihamaalla. Laskin lehdet parista puusta, helmet Rosalien kaulakoruista, kivet joesta ja kirjaimet kirjojeni sivuilta.
Minusta tuli hullu. Elävä aave, sellainen, joka pystyi liikkumaan, muttei sinne minne olisi halunnut. Sellainen, joka kykeni kyllä puhumaankin, muttei niitä sanoja, joita olisi halunnut. Ja joka päivä, joka yö, minä mietin vain sitä, miten paljosta olisin suostunut luopumaan saadakseni hänet tänne.
Minä tuijotin ikkunasta pimeään yöhön. Huoneeni oli yhtä musta kuin ulkopuolella levittäytyvä maailma ja ajatukseni ehkä vieläkin synkemmät. Seinälläni roikkuva maisemakalenteri oli käännetty auki heinäkuun kohdalta. Ajatus sattui. Keithin pitäisi olla täällä jo. Kolme kuukautta; niin hän sanoi. Kolme kuukautta kului umpeen jo aikoja sitten.
Vaihdoin asentoani vaivalloisesti mukavampaan. Liikkuminen oli raskasta, ehkä minun olisi pitänyt olla vain paikoillani. Sormeni tärisivät heikosti.
Ovi aukeni. Minä liikautin päätäni hieman nähdäkseni tulijan. Edward.
Edward ei sanonut mitään. Seisoi vain siinä, ovenkarmiin nojaten. Minä palautin katseeni ikkunaan. ”Hei”, minä huokaisin.
Edward taisi nyökätä lyhyesti. En ollut ihan varma. Näkökenttäni tuntui suppealta.
”Mitä sinä haluat”, minä kysyin, mutta ääneni ei ollut edes vihainen, väsynyt vain ja äärettömän hauras.
Edward pudisti päätään. Hänellä oli ilme, joka näytti minusta oudon ristiriitaiselta. Sääliä siinä oli, ja raivoa myös. En vain ollut varma, kumpi vei voiton.
”Koska sinä luulet, että Keith tulee takaisin”, minä kysyin tuskin kuuluvalla äänellä. Lisäsin loppuosan lauseeseen vain mielessäni. Jos tulee. Mitä jos Keith ei enää ikinä tulisi takaisin. Ehkä hän ei aikonut tulla takaisin. Jos hän jäisi sinne.
”Hän tulee takaisin”, Edward sanoi. ”Hän suunnitteli tulevansa takaisin, kun hän lähti, enkä usko, että hän on muuttanut mielensä.”
Edward kuulosti varmalta. Mutta toisaalta Edward oli aina ihan varma kaikesta. Hän kuvitteli olevansa oikeassa silloinkin kuin oli väärässä.
Edward piti minua säälittävänä. Pystyin näkemään hänen silmistään turhautumisen ja ärtymyksen. Taatusti hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi ryhdistäytyä. Ja miksi ei olisi? Olin minä itsekin sitä mieltä. Rose ajatteli niin, Emmett myös. Carlisle ja Esme ehkä eivät, mutta se nyt johtui vain siitä, että he eivät ajatelleet asiaa siltä kantilta. He näkivät vain sen, että minä kaipasin Keithiä.
Keithin kaipaaminen oli tyhmää, älytöntä. Mistä vetoa, että hänellä ei ollut tippaakaan ikävä minua. Ja silti minä ryvin täällä itsesäälissä kuin mikäkin ääliö.
”Ei se tee sinua tyhmäksi, että sinulla on ikävä jotakuta”, Edward sanoi. Hän kuulosti jotenkin turhaantuneelta.
”Mikä sitten tekee”, minä heitin. Edward piti minua tyhmänä, se ainakin oli varmaa. Hän oli aina pitänyt minua tyhmänä.
Edward istui kirjoituspöydälleni minua tarkkaillen. ”Älä viitsi”, hän huokaisi. ”En minä pidä sinua tyhmänä.”
Enkä minä edes alkanut väittämään vastaan ynähdin vain tukahtuneesti ja annoin otsani nojautua ikkunalasia vasten. Ja siihen minä nukahdin.
Jossain kirjassa sanottiin joskus, että taivas ei ole sininen; se vain näyttää siltä. Kun minä avasin silmäni nähtyäni taas yhden unen Keithistä, taivas oli harmaa. Tumma ja pimeä, vaikka kaikesta saattoi huomata, että nyt oli keskipäivä.
Kun uusi jyrinä vavahdutti taloa, minä tajusin, mihin olin herännyt. Tunsin jalkojeni valahtavan veteliksi ja minun oli pakko nousta pystyyn, vaikka en olisi jaksanut. Kesämyrskyt olivat Alaskassa pahoja, ne rikkoivat taloja ja tukkivat teitä. Peräännyin jäykkänä ovelle.
Salama välähti ihan lähellä. Hädissäni yritin hypätä taaksepäin, mutta tuoli oli tiellä ja minä kaaduin lattialle. Äännähdin tukahtuneesti ja käperryin kerälle.
Minä olin ääliö. Vaikka olin kokenut tämän sata kertaa, pelkäsin silti. Sähköiset välähdykset tunkeutuivat huoneeseeni saaden koko huoneeni harmahtavaksi helvetiksi.
Olin niin fiksu, että häivyin alakertaan. En tykännyt oleskella siellä nykyään, joku oli aina paikalla. Nyt vampyyrejä oli huoneessa vielä tavallistakin enemmän, sillä Kate, Eleazar ja Carmen olivat taas kylässä. Mikä tässä oikein oli, kun joku Tanyan perheestä oli aina läsnä. Me ei saatu koskaan olla rauhassa.
Kuitenkaan, minä en jaksanut välittää. Käperryin kerälle Carlislen syliin ja jäin sitten tuijottamaan takassa leimuavaa tulta. Tuli on kaunista, minäkin myönnän sen, vaikka inhoan tulta. Tuli on liian kuumaa, se satuttaa kun menee liian lähelle. Tuleen ei kannata koskea.
Porukat keskustelivat hiljaisella äänellä ja vaikka olin ihan vieressä, minä en erottanut sanoja. Huone ja sen ihmiset olivat sumeita, äänet vaimeita ja ilma kylmää. Minä olin sumussa, tuskin tunsin Carlislen käsivarsia ympärilläni ja tuskin näin kasvoja ympärilläni.
Tässä huoneessa oli paljon minulle tärkeitä ihmisiä. Tässä huoneessa oli koko perheeni ja minä rakastin heitä. Ja kuitenkaan täällä ei ollut tärkeintä. Täällä ei ollut Keithiä.
Taas uusi salama ja minä värähdin hiukan. Miksi ilman piti olla tällainen? Pitikö kaikki kestää samalla kertaa?
Yritin selvittää ajatukseni ja tarkensin katseeni huoneen vampyyreihin. Rose ja Emmett kuhertelivat sohvalla, Esme esitteli Carmenille lehdestä jotain uutta verhotyyliä. Kate, Eleazar ja Edward puhuivat jostain hämärästä – ehkä politiikasta. Carlisle pisti joskus sanan väliin, mutta enimmäkseen hän vain kuunteli muita. Tämän kaiken minä huomasin ensisilmäyksellä.
Kun katsoin vähän tarkemmin, huomasin kaikissa jotakin erilaista. Eleazar, Carmen ja Kate vilkuilivat minua uteliaana, Rose ja Emmett eivät uskaltaneet suudella ja Esme näytti huolestuneelta ja surulliselta. Edward ei vaikuttanut kauheasti välittävän minun läsnäolostani, mutta Carlislen katse tummeni aina hänen silmiensä osuessa minuun.
Herranjumala, oliko minusta tullut yhtäkkiä jokin outo sirkuseläin? Liikahdin epämukavasti. Yksinolossa oli ehdottomasti ollut hyvät puolensa.
Käänsin katseeni lattiaan. Taas välähti yksi salama ja vaikka se saikin kylmänväreet valumaan selkääni pitkin, niin minä en liikahtanut. Lihakseni tuntuivat kumimaisilta, heikoilta ja veltoilta. Tämä oli kaikki Keithin syytä. Keithin, joka oli häipynyt ja jättänyt minut lakastumaan yksinäni. Se ei voinut olla reilua.
Taivaalla jyrähti ukkonen ties kuinka monennen kerran. Valot alkoivat välkkyä ja minä nostin säikähtäneenä katseeni. Ei sähkökatkosta, kiltti, ei sähkökatkosta. Sitä minä en enää kestäisi.
Jotakin osui oveen. Pelästynyt henkäys purkautui huuliltani. Mikä se oli? Sitten ääni kuului uudestaan ja minä tajusin, että se oli koputus.
Kukaan en ehtinyt avaamaan, kun ovi jo naristen aukeni.
Minä ponkaisin seisomaan.
Siinä hän vihdoinkin oli. Seisoi siinä märkänä ja ryvettyneen näköisenä ja virnuili rennosti. Hänen mustat hiuksensa olivat sotkussa ja niihin oli takertunut puunoksia. Keith oli kai tullut koko matkan juna-asemalta juosten. Hänen okranruskeat silmänsä näyttivät palavan himmeästi ja niistä heijastui takkatulen keltainen loiste. Hän näytti ihan taruolennolta. Enkeliltä, joka oli palannut luokseni.
Minä syöksähdin hänen kaulaansa, ennen kuin kukaan ehti sanoa sanaakaan. Riipuin kiinni hänen vaatteissaan kuin pikkulapsi ja itkin. Tukahtuneet nyyhkytykseni kaikuivat huoneessa, mutta minä en välittänyt. Ihan sama, vaikka kaikki katselivat. Ihan sama, vaikka kaikki pitäisivätkin minua hulluna. Keith oli sittenkin tullut takaisin. Huomasin olevani hämmästynyt kyseisestä tosiasiasta. Hän ei ollutkaan jäänyt Italiaan. Miten outoa.
Keith vaikutti omasta puolestaan hämmästyvän tunteenpurkaustani. ”Jeesus, Sherry”, hän naurahti. ”Kiva nähdä sinuakin.”
Minä pyrskähdin itkuisesti. Eipä ollut Keith ainakaan paljoa muuttunut.
Keith irrotti minut varovasti itsestään ja työnsi käsivarrenmitan päähän. Hänen tarkasteleva katseensa pyyhki kasvojani ja hänen otsansa rypistyi. ”Luoja, sinä näytät kaamealta. Kuka on kuollut?”
Minä olin niin iloinen hänen paluustaan, että en edes viitsinyt lyödä häntä. Sitä paitsi oli hyvin todennäköistä, että minä oikeasti näytin kaamealta.
Keith veti minut kiinni kylkeensä ja tervehti parilla sanalla muitakin. Ja ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen, minä tunsin olevani elossa.
Vähän myöhemmin samana iltana me vaelsimme Keithin kanssa kahdestaan talossa. Muut olivat menneet Tanyan talolle – halusivat kai antaa meidän jutella rauhassa. Ja rauhassa minä halusinkin olla. Keith ei paljoa kysellyt, mistä olin kiitollinen. Minä taas kyselin sitäkin enemmän. Halusin kuulla, mitä Italiassa oli tapahtunut.
”Mitä sinä sanoit niille? Eivätkö ne yrittäneet saada sinua jäämään?”
Keith kohautti olkapäitään. ”Siellä yritetään aina monenlaista. Aro kuitenkin ymmärtää minun kantani, eikä siitä niin isoa juttua tullut. Tietenkin jotkut – kuten Jane ja Caius – olivat raivoissaan, mutta sillä ei loppujen lopuksi ole paljoakaan merkitystä.”
Just näin. Keithille ei näköjään mikään tuottanut ongelmia. ”Jättävätkö he nyt sinut rauhaan?”
Keith kohautti olkapäitään vältellen. Hänen ilmeessään oli jotain outoa. Keith jätti taatusti jotakin kertomatta.
”Sinun siskosi? Jättävätkö he sinun siskosi rauhaan?” minä tivasin. ”Keith!”
”Älä viitsi”, Keith murahti. ”Karmelilla minä nyt viimeiseksi alkaisin kauppaa hieroa.”
Minä irvistin rumasti. Minun puolestani Keith saisi ihan vapaasti alkaa käydä kauppaa Karmelilla. Sitten en ainakaan joutuisi enää koskaan näkemään sitä akkaa. ”Millä sinä sitten käyt kauppaa?” minä painostin.
Keith hymähti. ”Ei sillä ole väliä, Sherry, ei oikeastaan.” Hän kääntyi niin, että oli kasvokkain minun kanssani. ”Minä olen täällä nyt, eikö se ole tärkeintä.”
Se oli tärkeintä maailmassa. Ainakin minulle. Mitään näin säälittävää en kuitenkaan sanonut Keithille, vaan hymyilin vain pienesti ja annoin hänen upottaa minut suudelmaan.
Minä kiedoin käteni hänen niskaansa ja vedin hänen tuoksuaan sieraimiinsa. Voi hitto miten paljon minä olinkaan kaivannut häntä. Hänen kasvojaan, ääntään, tuoksuaan, hänen suudelmiaan, jotka saivat ihoni palamaan.
Keith pyöräytti minut äkisti käytävän seinää vasten melkein liian voimakkaasti. Hänen kätensä vaelsi kylkeäni pitkin vaarallisen alas lantiolleni. Kosketus kihelmöi ihoani ja minä henkäisin väristysten kiiriessä koko ruumiini läpi. Huohotukseni kuulosti epäluonnollisen voimakkaalta ja havaitsin Keithinkin hengityksen tihentyneen.
Me työnnyimme minun huoneeseeni irtautumatta hetkeksikään toisistamme. Keithin paita tippui nopeasti lattialle ja me kaaduimme yhdessä pehmeälle sängylle.
Siinä vaiheessa Keith havahtui. Hän irrotti kätensä alaselästäni ja vetäytyi vastahakoisesti hieman kauemmas. Tummina palavat silmät porautuivat minuun.
”Keith”, minä mumisin. Halusin hänen suutelevan itseäni. Keith kuitenkin katsoi minua epäröivästi.
”Sherry, oletko sinä ihan varma, että haluat—”
Pah, minä olin tehnyt näin miljoona kertaa, enkä ollut koskaan halunnut sitä enempää. Olisi tuokin nyt vain hiljaa. ”Minä kyllä sanon, jos haluan, että lopetat”, kivahdin hengästyneenä ja liikahdin huomionhakuisesti lähemmäs. ”Nyt; suutele minua, senkin pässi.”
Keith ei kaivannut enempää vakuutteluja vaan kierähti nopeasti ylleni suutelemaan minua. Hänen kätensä veti paitaani pääni ylitse.
”Ei! Tuota et kyllä tee!”
En lopettanut suutelemista, vaikka kuulinkin Marcosin äänen.
”Sherry, jumalauta. Nyt lopetat, senkin pikku huora.”
Mutta minä en lopettanut. En halunnut lopettaa. ”Mene pois”, minä ajattelin. ”Tämä on minun hetkeni.”
Keithin käden näpläsivät vyöni solkea ja hänen huulensa vaeltelivat kaulallani. Minä painauduin tiukemmin häntä vasten ja värähdin hänen kättensä alla.
Eikä Marcosin ääni enää koskaan kaikunut mielessäni.
A/N: Nyt sitä kommenttia?
-
IHANA! Rakas piristit mua <3 tää on aivan ihana ficci aivan ihana <3
Oon nykyään niin samaistunut Sherryyn ettei mitään järkeä... Melkein itken tän ficin mukana <3 (en itke nykyään koskaan..)
aivan ihana <3 ihana ihana ihana <3
Angstia <3333
-
Nams <3 Ihana luku, kuvailit jotenkin tosi hienosti Sherryn tunteita. Ne olivat todella aitoja. Ja Keith. Ah, ihanaa että se tuli takaisin jo nyt, toisaalta eipä tuota Sherryn angstausta olisi kamalan pitkään jaksanut lukea. Luvun loppu oli ihana, siitäs sait Marcos, ihan oikein sille. Go Sherry!!
Ei tämä minun mielestäni ollut kamalan tönkkö, ei itseasiassa ollenkaan, vaikken mitään kuunnellutkaan. Jatkoa kehiin, tämä tyttö odottaa innolla.
-Lyn
-
Erittäin hyvä! :)
Jatkoo kiitos <33 :D
Hyvin kuvattu kaikki tunteet ja tollain, oon ihan koukus ;PP
-
VAU! Olen paikan uusi käyttäjä ja luin ficcisi läpi parissa päivässä. Jäin ihan armottomasti koukkuun, joten jatkoa odottelen innoissani :D Pystyn hyvin samaistumaan Sherryyn ja tosi mukava, että Keith tuli kuvioihin mukaan :)
- Bawe
-
Bawe: Kiitos:D ihana kuulla että jaksoit lukea tämän.
NiNNNi: kiitos:) Rakastan kommentteja
Lyn: niinpä, ja Sherryn angstausta saadaan muutenkin ihan riittämiin.
Mutanttiorava: kiitos. Kiva että pystyt samaistumaan Sherryyn.
A/N: Nonniin, nyt tosiaan on alkanut aikahyppely ihan kunnolla. Kehoitan tarkistelemaan noita vuosilukuja tuolta luvun alusta, sillä ne alkavat piakkoin menemään nopeasti eteenpäin. Minun on ihan pakko hyppiä, koska joissain kohdissa Sherryn elämässä ei tapahdu mitään kertomisen arvoista ja lisäksi minun suunnitelmani alkaa heittää pahasti ja pian tähän tulee ihan järkyttävän paljon enemmän lukuja kun oli alunperin tarkoitus :D
31. Pilvissä
1949, Alaska, USA
Minä en ollut koskaan ollut yhtä onnellinen, kuin olin sinä vuonna. Veikkasin myöskin, etten ikinä tulisi onnellisemmaksi, joten nautin joka hetkestä. En ollut koskaan pitänyt itseäni mitenkään maailman optimistisimpana ihmisenä, mutta nykyään jopa talven synkkien huurteiden aikana maailma näytti valoisalta. Tai ainakin välillä. Silloin kun kukaan ei rikkonut tavaroitani. Upo uudet nahkakenkäni jäivät auton alle, kun tyhmä Edward peruutti niiden päälle ja hävisin ihanimman takkini Roselle vedonlyönnissä. Rosy oli kamalan omahyväinen, kulki vain nokka pystyssä päivät pitkät. Ja minun kauniiseen autooni tuli kolhu kun ajoin sen vahingossa lyhtypylvästä päin ja sen moottori alkoi yskiä. Korjaus maksaisi maltaita. Epäreilua jutussa oli se, että Keith oli häirinnyt minua juuri kriittisimmällä hetkellä ja saanut käteni lipsahtamaan. Eikä se torvi tietenkään suostuisi maksamaan kustannuksia.
Se – ja moni muukin asia – oli kuitenkin pakko antaa Keithille anteeksi. Hän sai kuolleen sydämeni lämpenemään joka kerta kun tuli lähelleni ja siitä tunteesta olisin kyllä ollut valmis maksamaan enemmänkin. Siitä tunteesta todennäköisesti joutuisinkin vielä maksamaan kovan hinnan. Mutta en nyt, en vielä. Tänään minä olin onnellinen.
Ilta oli jäätävän kylmä, vaikka se ei ollutkaan kovin kummallista keskitalven aikaan. Minä ja Keith tarvoimme lumisen hangen halki kylki kyljessä. Olimme olleet koko päivän Tanyan luona. Heillä oli paljon paremmat videontoistolaitteet kuin meillä. Minun oma videonauhurininkin oli jo ikivanha. Antiikkinen. Tarvitsisin tosiaan uuden.
Äh, lunta oli ainakin metri. Ihan kiva minusta, jos on valkoinen maanpeite, mutta ei sentään tarvitsisi liioitella. Kymmenen senttiä riittäisi paremmin kuin hyvin. Kuka tyhmä tällaisista asioistakin oikein päätti?
Koitin potkaista lunta pois tieltäni, mutta onnistuin vain lyömään jalkani lumen alla piilossa olleeseen kiveen. ”Auts”, minä älähdin. Okei, en potkisi enää lunta. Se vaikutti vaaralliselta touhulta.
Keith nauroi avoimesti minun epäonnelleni. ”Fiksua, Sher, fiksua. Mitä jos vain kävelisit eteenpäin?”
Minä pakotin kylmästä sinertävät huuleni irvistykseen. ”Mitä jos sinä olisit vain hiljaa?” minä kysyin suloisesti. ”Jos se siis on ylipäätään mahdollista.”
”Hiljaa?” Keith kohotti kulmiaan. ”Miksi? Ääntäni kuuntelee niin mielellään.”
Minä virnuilin itsekseni. Johan oli poika-paralla suuret luulot. Mutta ei hätää, minä kyllä kitkisin sen pois. Kaapaisin huomaamattomasti läheisen männyn oksalta kasan lunta ja nojauduin Keithiä kohden. ”No minä kuuntelen”, myönsin hiljaisella äänellä.
Keithin itsetyytyväisyyden määrällä ei ollut rajoja. ”Minä tiedän, olen – HEI!”
Minä olin länttäissyt lumikasan hänen päähänsä ja siirryin nyt nopeasti pari askelta kauemmas. ”Vau, lumi tosiaan sopii sinun hiuksiisi”, minä ivailin kikattaen.
Keith ravisteli lunta pois hiuksistaan varmistaen tarkasti, että sai kaiken pois. Luoja, miten turhamainen mies voi oikein olla? Sitä paitsi Keithin hiukset olisivat näyttäneet hyviltä, vaikka niihin olisi kaadettu kasa raakoja kananmunia.
”Kai sinä tajuat, että ansaitset vähintään tulla upotetuksi lumeen?” Keith tiedusteli tasaisella äänellä.
Minä vilkaisin häntä sivusilmällä. Mhm, Keith ei näyttänyt siltä, että aikoisi toteuttaa uhkauksen. Eikä hän sitä paitsi uskaltaisi. Minusta tulisi jääpatsas, jos kastuisin. ”Ai siksi kun pilasin hiuksesi?” minä kysyin. ”Karista tuo omahyväisyys yltäsi niin minun ei tarvitse tehdä niin. Auts!” Jalkani osui taas yhteen lumen alla piileksivään kiveen. ”Minä vihaan metsiä!”
Keith huokaisi ja nosti minut sitten marttyyrin ilme kasvoillaan syliinsä. ”Että pääsemme joskus perillekin”, hän selitti lähtiessään juoksemaan metsän halki. Vauhti sai minut nauramaan ääneen. Keith oli nopea juoksemaan. Nopeampi kuin minä, mutta sitä en kyllä ikinä myöntäisi. En ainakaan Keithille.
Kotia lähestyttäessä Keith sitten yhtäkkiä vain irrotti otteensa niin, että minä tipuin selälleni maahan. ”HEI!” minä kiljaisin. Kömmin pystyyn lumesta. ”Tyhmä, olisit vain kantanut minut sisälle asti. Vai olenko minä muka noin painava?”
”Sanoisin, että sinä olet olemattoman kevyt”, Keith korjasi. ”Tuletko?”
Minä hyppelin hänen perässään talon ulko-ovelle ja tempaisin sen auki. ”Hei”, minä heläytin Carlislelle, Roselle ja Esmelle, jotka olivat olohuoneessa. Emmett ja Edward olivat kai metsästämässä. Ainakin he olivat aamulla kovasti suunnitelleet lähtevänsä tappamaan viattomia eläimiä. Söisivätköhän he jääkarhuja? Kuvittelin Edwardin hyökkäämään kellertävänvalkoisen jättiläisen kurkkuun ja virnistin. Sen minä haluaisin nähdä.
Minä pompin sohvalle ja istahdin sille keimaillen kuvajaiselleni television kiiltävässä ruudussa. Hiukseni näyttävät ihan liian paksuilta tähän ruumiiseen verrattuna, mutta silmät olivat kieltämättä nätit nyt kun ne säteilivät tähtimäisesti.
Keith tuli viereeni istumaan ja minä käperryin kissamaisen notkealle kerälle hänen kylkeensä. ”Mitä telkusta tulee?” minä utelin. Nappasin kaukosäätimen Carlislen nokan edestä. ”Minä otan tämän.”
Pah... sieltä tuli pelkät uutiset. Kuka tällaisia jaksaisi katsoa. Jotain jostain Kiinan kansantasavallasta. Ei kauheasti vaikuttanut minun elämääni.
”Minä haluan kaupungille”, aloitin marinan. ”Rose, lähdetkö sinä minun kanssani kaupungille?”
”Sherry, nyt on melkein yö”, Rosalien huomautti kuivasti.
Pah, mitä väliä tuollaisilla pikkuseikoilla oli. Tämä talo vain sattui muuttumaan kuolettavan tylsäksi öisin. ”Rosyy...” minä valitin. Sitten vaihdoin puheenaihetta lennossa. ”Carlisle minä ja Keith ajattelimme lähteä jonnekin kuuseen pariksi viikoksi. En jaksa enää tätä kylmyyttä.”
Keith vilkaisi minua kulmat koholla. ”Oho, miksi minä kuulen tästä vasta nyt?”
Keith ei sitten osannut pysyä suunnitelmassa mukana. Olin tosin melko varma, että Carlislella ja Esmellä ei olisi paljon vastaan sanomista. He olivat itse asiassa nykyään aika siedettäviä, melkein mukavia. He kai tykkäsivät katsella minua iloisena, eivätkä halunneet haastaa riitaa.
Minä keikautin päätäni liioitellun ylimielisesti ja hymyilin maireasta. ”Koska sinulta ei kysytä, Keith. Niin, Carlisle, kai se on ok?”
”Minne te ajattelitte mennä?”
Keksin lennosta jotakin. ”New Yorkiin. Siellä on tähän aikaan vuodesta pilvistä, paljon vaatekauppoja, hienoa muotia...”
Keith irvisti. ”Ja tuohan vastaa täydellisesti minun mielikuvaani täydellisestä lomasta. Sherry, unohdetaan koko juttu, New Yorkiin on matkaa, eikä sielläkään ole talvisin ihan lämmin.”
Pah. Miehet ja shoppailu. Miksi niitä oli niin vaikea sovittaa yhteen? Mutta Keith oli oikeassa, vaikka New Yorkissa ei taatusti olisi kasakaupalla lunta, niin ei sielläkään auringonottoilma ollut. ”Hyvä on, minä muutin mieltäni. Lähdetään vasta kesällä”, sanoin synkästi.
”Aurinko”, Keith huomautti. Minä irvistin salaa. Olin ainut tässä perheessä jonka ei tarvinnut pelätä aurinkoa ja toisinaan se tosiaan ärsytti.
”Voin mennä yksin”, minä ehdotin. Oikeastaan yksin meneminen viehätti minua ajatuksena aika paljon. Saisin vaellella vaatekaupoissa tuntikausia kenenkään valittamatta, lojua puistossa päivät pitkät ja nukkua yli-isossa hotellivuoteessa ihan yksinäni. Tietenkin Keithiä – ja muitakin kai – tulisi vähän ikävä, mutta mitäs tuosta. Eivät he täältä minnekään katoaisi.
Carlislella oli tähän kuitenkin oma painava sanansa sanottavissa. ”Ei”, hän kielsi, eikä edes nostanut katsettaan lehdestä, jota oli lukemassa.
Mutristin huuliani. ”Miksi ei, minä—”
”Sherry, usko nyt kerrasta, sinä et lähde yksin toiselle puolelle maata.”
Äh, raivostuttavaa. Ihan kuin minä olisin ollut neljävuotias. No, joku päivä minä vielä pääsisin matkustelemaan. Jaksoin murjottaa vain muutaman sekunnin ennen kuin jotain tuli mieleeni. ”Hei, Rosy, minun autossani on taas jotain häikkää. Et viitsisi vilkaista?”
Rosalie ynähti jotakin epäselvää.
”Ro-kiltti”, minä anelin. Tarvitsisin sen auton kuntoon. Tai tietty voisin lainailla tämän perheen muita autoja, mutten varsinaisesti uskonut kenenkään ilahtuvan, jos heidän autonsa häviäisivät tuosta vaan.
”Sinä rikot aina, ihan aina autosi”, Rosalie valitti pyöritellen kyllästyneenä kullanvaaleaa hiussuortuvaansa. ”Eikä siinä mitään, tee mitä haluat, mutta onko pakko tulla aina minulta kerjäämään sen korjaamista?”
No tasan oli pakko. Ja Rosalie leikki marttyyriä ihan turhaa, kaikki tiesivät, että hän rakasti autojen korjausta. Eikä syy ollut edes tällä kertaa minun. ”Se oli Keithin vika”, minä lipsautin. ”Oikeastaan hänen pitäisi olla se, joka anelee sinua korjaamaan autoni.”
Keith tuhahti hyväntuulisen oloisena. ”Ei taatusti ole minun vikani, ettet sinä osaa ajaa”, hän sanoi virnistäen. ”Mutta Rosalie, voitko olla kiltti ja korjata sen auton?”
Rosalie vilkaisi Keithiä tylysti. Rakas siskoni oli selvästi huonolla tuulella. Hyvin huonolla, koska Rosy piti Keithistä. Itse asiassa koko perhe piti Keithistä, varsinkin Carlisle ja Esme. En tosin tiennyt mikä Keithissä oli heistä niin hienoa; oliko se se parantumaton sarkasmi, jota Keith jatkuvasti harjoitti vai yksinkertaisesti poikaystäväni ainutlaatuinen välinpitämättömyys koko maailmaa kohtaan. Edward oli kerran väittänyt, että Carlisle ja Esme pitivät Keithissä ainoastaan siitä, miten hän tekin minut onnelliseksi, mutta en oikein uskonut siihen. Carlislella ja Keithillä oli aina pitkiä keskusteluja jostain hemmetin filosofisista kysymyksistä, enkä minä kuulunut siihen mitenkään.
Rosalie nyt kuitenkin pomppasi huokaisten pystyyn. ”Mennään sitten katsomaan sitä”, hän myöntyi.
Roselta meni suunnilleen kymmenen minuuttia vaihtaa autoon tusina osaa ja saada se toimimaan kunnolla. Tavallaan aika kunnioitusta herättävää. Minä en ikinä osaisi korjata mitään vehjettä, saati sitten noin nopeasti.
”Siinä on”, Rosalie sanoi ja paiskasi konepellin kiinni. ”Koita nyt pitää tämä edes kuukausi ehjänä.”
Minä nyökyttelin iloisesti, vaikka en ollut yhtään varma pystyisinkö siihen.
Rosy tuhahti ja häipyi autotallista ilmeisesti haluttomana kuuntelemaan minua yhtään pidempää. Minä käännyin Keithin puoleen ja kallistin päätäni. ”Nyt me voidaan mennä kaupungille”, minä sanoin.
”On yö”, Keith huomautti samaan tapaan kuin Rose varttia aiemmin. Hän kumartui suutelemaan huuliani. ”Mennäänkö sisälle? Sinulla on kylmä.”
Minä en halunnut sisälle. Halusin istua vielä hetken tässä Keithin kanssa, vaikka olisi kuinka kylmä. ”Ei mennä sisälle”, minä huokaisin ja painauduin tiiviisti vasten Keithin kovaa rintaa.
Keith kietaisi kätensä ympärilleen ja hänen kellertävänä lainehtivat silmänsä nauliutuivat omiini. ”Sinä olet ihan idiootti”, hän tokaisi. ”Ei minusta ole sinua lämmittämään.”
Minä kimmastuin. Idiootti? Minäkö idiootti. ”Itse olet kuule—”
Keith keskeytti minut painamalla sormen huulilleni. ”Sinä olet idiootti”, hän toisti hiljaisella äänellä. ”Mutta minä rakastan sinua. Jäädään sitten ulos.”
Ja vaikka oli kuinka kylmä, vaikka auto johon nojasin, oli kuinka kova, se oli silti onnellisin hetki siihenastisessa elämässäni. Siinä seisominen Keithin kanssa, hänen viileät huulensa kasvoillani ja hänen pehmeät hiuksensa käsissäni. Silloin minä olin onnellinen.
Ja idiootti kun olin, kuvittelin, että onneni kestäisi.
A/N: Kommenttia kinuan=)
-
Voi eeii, mitä sille Sherrylle nyt tapahtuu? :-\ Just kun kaikki menis hyvin.. Joten jatkoa innolla odotellen
- Bawe
-
oi miten söpöä :D
mietityttää mitä sherrylle tulee vielä tapahtumaa.. ::)
jatkoa,kiitos!
-
Ihana <3 Nyt mä kirjotan sulle jumalattoman pitkän kommentin kun ei koulussa ole mitään tekemistä XD
Tää on niin paras <3 Sherryn angsti on aivan mielettömän ihanaa, ja Sherryn onn aika angstista onnea >'D En käsitä miten voin kirjottaa noin hyvin, tähän voi eläytyä ja muutenki Sherry on niin paras 8D
Ei tästä sit jumalattoman pitkää tullut x'D
<3<3<3 ihana <3
-
Mutanttiorava: Kiitos:D Sher taitaa tosiaan olla vähän angstahtava persoona jopa ollessaan onnellinen.
Tessuu: Kiitos:D
Bawe: Niinpä niin, kaikki ei taida koskaan mennä hyvin...
A/N: Tästä se lähtee sitten. Radikaali muutos tähän fikkiin. Tosin ei ihan vielä. Nauttikaa. Voi olla viimeinen luku, jossa kaikki on suht ok Sherry elämässä.
32. Tasapaino horjuu
1950, Alaska, USA
Silloin oli elokuu. Olisi ehkä väärin kuvata sitä kuumaksi ja paahtavaksi kesäksi, mutta lämmin se ehdottomasti oli, paljon lämpimämpi kuin mihin Alaskassa oli normaalisti totuttu. Elokuva oli nimeltään Love me today ja talo oli melkein tyhjä. Emmett ja Rose olivat jossain nauttimassa toistensa palvottavasta seurasta, Carlisle töissä ja Esme ja Edward Tanyalla. Vain minä ja Keith. Se tuntui täydelliseltä.
Elokuva oli tosi surullinen. Päähenkilö, Phoebe, oli kuolettavan rakastunut Geraldiin, joka työskenteli hänen isänsä omistamassa tehtaassa. Isä piti miestä liian huonona Phoebelle ja sanoi, että jos hän saisi tietää heidän tapailevan, niin mies saisi potkut. Phoebe ei halunnut tuottaa miehelle potkuja, joten he pysyttelivät erossa. Sitten Phoeben isä yritti pakkonaittaa Phoeben eräälle Rickille, joka oli puolet vanhempi. Gerald ja Phoebe karkasivat junalla maaseudulle, mutta pian tuli ongelmia, kun Rick lähti heidän peräänsä. Selvisi, että tyyppi oli jollaintavalla mielisairas ja halusi naida Phoeben saadakseen hänen isänsä rahat. Leffa loppui siihen, että Rick yritti ampua Phoeben ja Gerald hyppäsi luodin tielle pelastaakseen rakastettunsa. Gerald kuoli ja Phoebe meni Rickin kanssa naimisiin lepyttääkseen isänsä, mutta hän ei koskaan unohtanut Geraldia.
Leffa oli tavallaan aika hämmentävä. Yleensä näissä oli ihana loppu. Mutta tässä lopussa... siinä ei ollut mitään ihanaa. Ei onnellista loppuelämää. Ei helliä suudelmia ilta-auringossa eikä ihmisten hyväksyntää. Vain loputon ikävä, joka jäi aivoihin kytemään ikuisiksi ajoiksi.
Keith pyöritteli hajamielisenä hiuksiani sormissaan. Hänestä leffa oli tylsä. Keith ei koskaan tykännyt katsoa elokuvia kanssani. En tajunnut miksi.
Minä pyyhin kosteita poskiani hihaani. ”No, mitä tykkäsit?” minä kysyin ihan vain koska halusin kuulla, mistä Keith elokuvaa tällä kerralla syytti.
”Epärealistinen”, Keith murahti. ”Ja ärsyttävän imelä.”
Minä puuskahdin. ”Ei leffa voi olla ärsyttävän imelä, jos siinä on tällainen loppu.”
”Näköjään voi.” Keith osoitti television ruutua, jossa lopputekstit rullasivat. ”Henkilöt olivat ihan naurettavia. Ei kukaan ole yhtä epäitsekäs ja kiltti kuin tuo Gerald.”
Minä virnistin ivallisesti. ”Sinä et ole. Joku muu voi vaikka ollakin. Eikä Gerald nyt niin kauhean epäitsekäs ollut.”
Keith pärskähti. ”Hän tappoi itsensä pelastaakseen tuon typerän tytön. Se on outoa jos mikä.”
Vähän kiusaantunut hiljaisuus levisi välillemme kun minä tulkitsin Keithin sanoja. Silmiäni kirveli. Minä olisin kuollut vaikka tuhat kertaa pelastaakseni Keithin. Hän ei ilmeisesti olisi valmis samaan. ”Sinä et tekisi niin?” minä kysyin hiljaa. ”Et, vaikka se olisin minä.”
Keith jähmettyi. Hän ei selvästikään ollut ajatellut asiaa siltä kantilta. Pystyin melkein kuulemaan Keithin aivojen toiminnan ja melkein näkemään kuvan jonka hän muodosti mielessään. Minut kuolleena. Keithin koko olemus kivettyi. Hänen silmänsä mustenivat ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Minä katselin otsa rypyssä vierestä. En ollut ihan varma oliko vastaus kyllä vai ei.
”Hm... Keith?” minä kokeilin. Hän ei vastannut, mutta käänsi katseensa minuun. Silmät olivat tyhjät ja tunteettomat, ihan niin kuin silloin alussa. Silloin kun hän ei ollut vielä edes tuntenut minua.
”Ei se haittaa”, minä sanoin kiireesti. ”Kuule, en minä oletakaan, että sinä—”
Keith nosti kätensä. ”Anna olla.”
”Mutta minä—”
”Ihan oikeasti, minä tarkoitan sitä, anna olla!” Keith ärähti. Minä napautin pelästyneenä suuni kiinni. Keith ei suuttunut, hän ei ikinä suuttunut kenellekään. Ärsyyntyi ehkä joskus, mutta ei ikinä tosissaan ollut vihainen. Keithiltä oli aina tuntunut puuttuvan taito tulla vihaiseksi. Hän ei hermostunut ikinä, vaikka häntä kuinka ärsytettäisiin. Keithillä oli aukoton itsekontrolli, minä tiesin sen. Edwardkin oli joskus sanonut, ettei ikinä ollut tavannut ketään, joka pystyisi yhtä hyvin päättämään omat ajatuksensa ja tunteensa. Mutta entä nyt? Missä Keithin itsehillintä nyt oli?
Minä katsoin vaiti, kun Keith nousi sohvalta ja harppoi portaat ylös yläkertaan.
Selvisin hämmennyksestäni kokonaan vasta seuraavana aamuna, jolloin Keith oli rauhoittunut kokonaan. Hän vaikutti ihan normaalilta ja minä huokaisin helpotuksesta mielessäni. Tietenkin oli vähän masentavaa ja säälittävää tietää, että minä selvästi rakastin Keithiä enemmän kuin hän minua, mutta minä kestäisin sen. Sitä paitsi tosipaikan tullen olisin taatusti onnellinen siitä, että Keith ei uhraisi itseään minun vuokseni. En silti ihan onnistunut saamaan itseäni vakuuttuneeksi tilanteen täydellisyydestä.
Katseeni kiersi olohuonetta ja sen vampyyrejä. Carlisle kuolisi Esmen puolesta vaikka tuhat kertaa ja minä tiesin, että Esme olisi tehnyt saman hänelle. Emmett ja Rose elivät taas ’jos sinä hyppäät niin minäkin hyppään’- periaatteella. Heidän elämänsä olivat sidoksissa toisiinsa, toista ei ollut ilman toista. Edward taas ei tiettykään kuolisi kenenkään puolesta, mutta se ei nyt kuulunut tähän.
Ravistin päätäni ärtyneenä. Ihan hiton sama. Minulla oli Keith ja se riitti minulle. ”Ulkona on jäätävää kun ajattelee, että nyt on keskikesä”, minä marisin, vaikka lämpömittari näytti melkein kahtakymmentä astetta. Pakkohan minun oli jotakin sanoa. ”Ja minä haluan jonnekin kunnolliseen paikkaan shoppailemaan. Miksi me asumme täällä korvessa.”
Rosalie tuhahti. ”Sherry, jos sinä et olisi polttanut taloamme, niin voisimme vieläkin asua Shenningtonissa. Syytä itseäsi.”
Keith käänsi katseensa uteliaana Rosalieen. ”Polttiko hän talon? Tätä tarinaa minä en ole vielä kuullutkaan.”
Ja hyvä niin! Keithin ei tosiaankaan tarvinnut kuulla ihan kaikkea. ”Pää kiinni, Ro-Ro”, minä sanoin Rosalielle, joka oli juuri avaamassa suunsa mahdottoman omahyväisen näköisenä.
Rosy ei ollut hiljaa. ”Älä nyt”, hän sanoi hunajaisen suloisella äänellä. ”Keith haluaa taatusti kuulla tämän.” Hän kääntyi Keithin puoleen. ”Se on jännä tarina. Minulla ei ole vieläkään hajuakaan siitä, miksi hän oikein päätti polttaa sen, mutta—”
”Rose...” Carlislen ääni oli hillitsevä. ”Älä kiusaa Sherryä.”
”En minä mitään kiusaa. Minä vain kerron”, Rosy vastasi. ”Sherry jäi yksin kotiin”, hän selitti Keithille. ”Sitten hän sai jostain päähänsä sellaisen idean, että olisi kiva kaataa kynttilä lattialle ja katsoa, mitä tapahtuu. No, niin siinä tapahtui, että talo syttyi tuleen, eikä Sher päässyt enää pois sieltä. Emmettin ja Edwardin oli pakko hakea hänet pois.”
Keith nauroi avoimesti, mutta minä mutristin huuliani. ”Rosy vääristelee. Se oli ihan puhdas vahinko.”
”Niin tietenkin”, Keith sanoi raivostuttavan tekoymmärtäväisellä äänellä.
Ei siinä mitään, kyllä minä tiesin, että hän oikeasti tiesi, että se oli ollut vahinko. Pointti oli siinä että Keith ärsytti minua. Tahallaan ja harkitusti hän venytti pinnaani äärimmilleen ja kehtasi vielä nauttia siitä.
”Haista kuule—” minä sihisin myrkyllisesti. Miksi kaikista oli niin kiva ärsyttää minua? Minä en ollut tehnyt mitään pahaa. Minä nielin kiukkuisen loppulauseeni vaivalloisesti ja nousin ylös sohvalta, jossa olin maannut. ”Minä häivyn. Heippa!” Niine hyvineni marssin ulko-ovesta lämpimään kesäilmaan ja pamautin oven kiinni perässäni niin, että koko talo raikui.
Juoksin kauas metsään. Sinne missä joki kaartui sen ison puun vieressä, jossa tykkäsin istua. Kiipesin ketterästi puuhun ja jäin tuijottamaan edessäni lepäävää jokea. Sen kristallinkirkas En ollut ihan varma, miksi minä olin tullut tänne. Tämä paikka kuului minulle ja Keithille, enkä ollut täällä melkein koskaan yksin.
Enkä ollut ilmeisesti nytkään. Keith ilmestyi metsänreunaan. ”Et murjottaisi, Sherry”, hän huokaisi.
Ääliö. Miksi sen oli pakko seurata minua. ”Mitä sinä täällä teet?”
Keith tuli lähemmäs. ”Tulin katsomaan miksi ryntäsit ulos kuin päätön kana.”
Kohotin käteni lyödäkseni häntä, mutta muutin mieleni viime hetkellä. Ehkä minä en alkaisi nyt riitelemään. Keith kuitenkin oli Keith ja vain tuolla tavalla outo. Keith kiipesi viereeni ja kietoi käden vyötäisilleni. Istuimme siinä kauan ihan hiljaa, kunnes minä kyllästyin ja avasin suuni. ”Minä haluan tehdä jotain”, sanoin äkkiä. ”Ihan totta, ihan mitä tahansa. Minun elämäni on tylsää.” Enhän minä ikinä tehnyt mitään. Keithin tulon jälkeen oli vähän aikaa ollut kausi, jolloin minulle oli riittänyt pelkästään se, että hän oli lähelläni, mutta nykyään kaipasin oikeasti jotakin muutakin. Jotain tekemistä. Pitäisi oikeasti matkustaa jonnekin. Esimerkiksi Floridaan. Sitä paitsi nyt oli jo kesä. Täydellinen aika matkustukseen.
”Hmn...” Keith mutisi poissaolevasti. Minä vilkaisin häntä. Keith tuijotti jonnekin kauas, eikä ollenkaan näyttänyt reagoivan sanoihini.
”Hmn? Noinko sinusta kuuluu vastata?” minä tivasin. ”Keith kuunteletko sinä minua?”
”Tietenkin”, Keith vastasi äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin vakuuttava.
”Mitä minä sitten sanoin?”
Nyt Keith jo katsoi minua. ”Ai koska?”
Ärh. Eihän tuolle edes kannattanut koettaa puhua. ”Anna olla”, minä ärähdin.
Keith katsoi minua kummissaan, mutta hyppäsi sitten alas puusta. ”Minä käyn metsästämässä. Tuletko mukaan?”
Minä laskeuduin huokaisten alas, mutta pudistin päätäni. Kukaan, ei edes Keith, saisi minua lähtemään metsästämään ennen kuin olisi pakko. ”Minä menen kotiin.”
Keith nyökkäsi ja oli jo lähdössä, kun hän yhtäkkiä muuttikin mielensä ja veti minut syleilyynsä. ”Kuule, minä rakasta sinua”, hän sanoi yhtäkkiä matalalla, jotenkin epätoivoisella äänellä. ”Kai sinä sen tiedät.”
Minä ehdin juuri ja juuri nyökätä, kun hän jo suuteli minua uudestaan. ”Nähdään, kun tulen takaisin”, Keith hymähti ja katosi metsään.
Minä jäin typertyneenä katsomaan hänen jälkeensä. Ok, mitä helvettiä. Tuo ei ollut normaalia käytöstä edes Keithiltä. Ja minulla oli outo olo, että kaikki ei todellakaan ollut kunnossa.
Onnistuin karistamaan tunteen pois, vasta kun saavuin kotiin. Emmett ja Rose makasivat vihreällä pihanurmella vierekkäin ja osoittelivat vuorotellen taivaalla leijuvia pilviä. Minä irvistin. Mitä ihmettä nuo oikein mahtoivat tehdä?
Ei silti, minua ei kiinnostanut. Rosaliella ja Emmettillä oli aina meneillään jotain hämärää.
Hyppelin heidän ohitseen takaovelle ja livahdin sisään. ”Missä Edward on?” minä kysyin Esmeltä, joka pyyhki parhaillaan pölyjä takanreunukselta. Edward ehkä osaisi sanoa, mikä Keithiä vaivasi. Vaikka olin kyllä melko varma, että Keith ei ihan helposti paljastaisi ajatuksiaan Edwardille. Keith oli kiero kuin mikä.
Esme hymyili minulle. ”Hei, kultapieni. Edward meni Tanyalle. Missä Keith on?”
”Metsästämässä”, minä irvistin.
Esme vilkaisi minua mietteliäästi ennen kuin käänsi katseensa takaisin takanreunukseen. ”Sinä olisit voinut mennä mukaan”, hän totesi.
Hah! Niin varmaan olisinkin. Esme ei vain tainnut tajuta, että minä en halunnut mennä mukaan. En tänään, en vielä. Sivuutin kysymyksen taitavalla olankohautuksella. ”Missä Carlisle on?”
”Yläkerrassa”, Esme kertoi. Hän aikoi sanoa vielä jotain muutakin, mutta minä katosin vikkelästi portaisiin.
Pamahdin koputtamatta sisään Carlislen työhuoneeseen. ”Minulla on tylsää”, minä täräytin. ”Kamalan tylsää.”
Carlisle käänsi katseensa pois kirjastaan. ”Tylsää?” hän kysyi aivan kuin sana olisi ollut hänelle tuntematon.
”Tylsää. Minä haluan tehdä jotain kivaa. Kuten lähteä Floridaan.”
”Missä Keith on?”
Taas tuo kysymys. ”Metsästämässä. Eikä Keith nyt kuulu tähän. Hän on muutenkin outo.”
Carlisle rypisti otsaansa. ”Miten niin outo?”
”Outo”, minä toistin kärsivällisesti. ”Erikoinen, kummallinen, ärsyttävä. Ne ovat synonyymejä.”
”Outo on synonyymi ärsyttävälle?” Carlisle naurahti, mutta vakavoitui nopeasti. ”Et lähde minnekään yksin”, hän sanoi.
”Saanko lähteä Keithin kanssa?” minä tivasin. Alaskasta poispääseminen vielä tänä kesänä oli pakollista.
Carlisle huokaisi, mutta nyökkäsi kuitenkin. ”Hyvä on.”
Minä kirkaisin riemusta. ”JES. Täältä tullaan Florida.” Halasin Carlislea nopeasti. Keith ilahtuisi taatusti. Tai no, ei, ei hän ilahtuisi. Mutta lähtisi kuitenkin. Ihan varmasti.
A/N: Kommenttia?
-
Awws <3. Ihana tuo Sher. Tai siis sillain ihanan ärsyttävä. Tai siis. No joo... Tajusitko? Mä en. Nämä kaksi viimeistä lukua ovat olleet mielenkiintoisia, tuleekohan kohta se lupaamasi ylläri jonka jälkeen "kukaan ei enää lue tätä". Njaa. Kauhian lyhyitä nämä. Jatka kirjoittamista, tämä yksi täällä odottaa.
-Lyn
-
Jee uus luku :) Tykkäsin tstä luvusta tosi paljon. Nyt vaan jäi mietityttää se Keithin käytös... hmm.. Jatkoaa... Äkkiä! :D Sherry ja Keith ei saa erota, joohan? Kiitos taas päivän piristyksestä :)
-
laitan nyt sitä kommenttia, kun en oo pitkään aikaa laittanut ;D sori
Too-osi mielenkiintoisen hyvä luku, ja pidin paljon, kun tässä luvussa alkaa tapahtuu muutoksii :) (ukkospilvet lähestyy, sherryn elämään)
Sherry ja Keith ei saa erota
samaa mieltä`` ei saa erota´´, jooko?
Ja piti kysyy, et koska Alice ja Jasper tulee mukaan kuvioihin?
ja lopuksi, toivottavasti sitä jatkoa tulee piakoin
-
Ilmoitan itseni lukiaksi! Ihanan angstista ;D Ihanan pitkiä lukuja sulla.
-
Saltsu:kiitos:D
mmary:kiitos :) Jasper ja Alice? Se on yllätyyyys:D:D
Michell: Erota? Huh, se ois kamalaa....
Lyn: se ylläri kyllä tulee, muttei vielä tässä luvussa. Anteeksi lyhyydestä :D
A/N: Höm, höm... nyt joku saattaa syyttää minua siitä, että tämä toistaa kirjoja, mutta, muttaa... paha mennä tätä muuttamaankaan kun tämä on niin iso osa fikin juonta. Luku ei ole lemppareitani, mutta siinä tapahtuu:D
33. Ongelmia
Edward:
”Joten Edward”, Tanya naureskeli voitonriemuinen virne kasvoillaan. ”Miten suu nyt pannaan?”
Minä keikuin tuolilla hetken, ennen kuin tajusin, että en pystyisi enää kääntämään tilannetta voitokseni. Keikautin tuolin kaikki neljä jalkaa ärtyneenä alas ja nostin käteni ilmaan luovuttamisen merkiksi. ”Hyvä on. Sinä voitit.”
Tiedän, Tanya ajatteli omahyväisen sävyn kaikuessa hänen mielessään. Hän alkoi keräillä shakkinappuloita takaisin niiden koteloon. Et olekaan voittamaton. Aika isku, vai mitä.
Minä nauroin. Ehkä Tanyalle kannatti antaa tämä ilo; hän oli pyrkinyt voittamaan minut jo vaikka kuinka kauan. Silti otsani rypistyi kun aloin miettiä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Jos olisin kaatanut Tanyan kuningattaren ennen kuin se pääsi tappamaan tornini, niin olisin voinut voittaa. Siinä minulla olisi tietenkin mennyt kuningatar, mutta—
”Edward?” Tanyan huhuili ja heilautti kättään silmieni edessä. Hän hymyili ilkikurisesti. ”Haluatko ottaa uusiksi?”
Minä mietin hetken, mutta pudistin sitten päätäni. Tanya oli jo oppinut hallitsemaan ajatuksiaan; minulla ei ollut enää sitä etua puolellani. Ja niin kuin äsken jo oli todistettu, Tanya oli minua parempi taktikko. ”Kiitos, mutta taidan vain niellä tappioni”, hymähdin noustessani ylös.
Tanya näytti pettyneeltä. Harmi, Edward olisi hyvin voinut jäädä. Olisin päässyt voittamaan hänet toisenkin kerran.
”Ensikerralla sitten”, minä ehdotin. Tanya oli kieltämättä hyvä vastus. Parempi kuin kukaan meidän perheestämme. Häntä vastaan oli hauska pelata.
”Ilman muuta”, Tanya myöntyi.
Yhtäkkiä kuulin jonkun nopeasti lähestyviä ajatuksia ja rypistin otsaani. ”Keith on tulossa.”
Tanya näytti uteliaalta ja kurkisti verhonraosta ulos. Keith? Mitäköhän hän haluaa? Minä luulen, että—
Tanyan ajatus keskeytyi oven nopeaan riuhtaisuun auki ja nopeisiin askeliin, jotka pysähtyivät keskelle huonetta. Minä kurtistin kulmiani. Keithin kasvot olivat täysin ilmeettömät ja hänen ajatuksensa olivat tarkasti kasassa, varoen, ettei yksikään niistä pääsisi karkaamaan minun kuultavakseni. ”Missä kaikki ovat?” Keith kysyi töksähtävällä äänellä.
Keithistä oli joskus kamalan vaikea saada selvää. Hän kontrolloi aina hyvin tarkasti sitä mitä ajatteli, enkä minä tajunnut hänen mielenliikkeitään.
”Täällä ei ole muita kuin me”, Tanya ilmoitti varovaisesti ja hätkähti kun Keith alkoi kiroilla hiljaa. ”Miksi sinä heitä haet?”
Minä astuin epäilevänä lähemmäs. Tässä oli nyt jotain outoa. Keithin mielessä ei liikkunut yhtään mitään, paitsi pieniä välähdyksiä hahmoista ja sinistä mustalla pohjalla ja joku elokuva. Sitten sain yhden kuvan napattuna. Siinä oli Sherry. Kuolleena.
”Mitä?” minä huudahdin järkyttyneenä.
Keith heitti päätään taaksepäin kyllästyneenä. ”Ei, ei, älä tee omia johtopäätöksiäsi. Sher on kunnossa.” Jostain syystä hän irvisti lausuessaan Sherryn nimen.
Tanyakin huomasi saman. ”Riitelittekö te?” hän kysyi.
Luoja, nyt ulos täältä... Se oli ainoa ajatus, jonka sain irti Keithin ajatuksista. Hän tyytyi vilkaisemaan Tanyaa hieman ylenkatseellinen ilme kasvoillaan. ”Minä lähden”, hän tokaisi kuin ohimennen.
”Mitä?” minä ja Tanya henkäisimme yhteen ääneen.
Keith nyökkäsi lyhyesti. ”Sanottehan muille terveisiä.” Kuinkakohan kauan minulta kestää päästä Italiaan. Tulomatka kesti melkein kolme viikkoa, mutta silloin olikin merellä kauhea myrsky ja—
Minun kasvoni synkkenivät. ”Et aio tulla takaisi?” Se ei oikeastaan ollut kysymys, ennemminkin olettamus. Raivo kasvoi sisälläni. ”Entä Sherry”, minä ärähdin. ”Et sinä voi vain häipyä.”
Keith kohautti olkapäitään. ”Miksen voisi?” hän kysäisi. Äh, Edwardista on riesaa... ei olisi pitänyt tulla tänne...
Tanya rykäisi kuuluvasti. ”Keith? Miksi sinä nyt päätät lähteä? Onko jotakin tapahtunut?”
”Ei”, Keith murahti. Nyt on tosiaankin jo aika häipyä. Ei olisi edes pitänyt tulla tänne. Minusta on tosiaan tullut harkitsematon... Hänen ajatuksensa jatkuivat sekavana itseään sättivänä ryöppynä, josta oli vaikea saada selvää.
”Entä Sherry?” minä kysyin uudestaan.
”Sherry?” Keith kysyi ilmeettömänä. ”Mitä hänestä?” Sherry, Sherry... Ei hitto, hänestä tosiaan on tullut liian tärkeä. En voi uskoa tätä, minulle oikeasti tulee häntä ikävä? Minusta on tullut heikko, päästin itseni jossain välissä rakastumaan häneen. Se typerä elokuva... En voi olla niin kuin Gerald...
”Sherry ei pärjää yksin”, minä ärisin hampaitteni välistä. ”Hän tarvitsee sinua, sinä et voi jättää häntä yksin.”
Keith hymähti. ”Ei Sher ole yksin. Hänellä on teidät.” Ja niine hyvineen hän perääntyi ovelle. ”Näkemiin, Tanya, näkemiin, Edward. Ehkä me vielä joskus tapaamme.”
Ja sitten hän oli poissa. Minä liikahdin nopeasti hänen jälkeensä, mutta tajusin kyllä, etten voisi estää häntä. Keith ei jäisi tänne kenenkään takia, ei edes Sherryn. Tai ehkä hän oli lähtenyt juuri Sherryn takia. Minä en tiennyt. Minä en todellakaan tiennyt miksi hän lähti. Jotenkin se liittyi johonkin elokuvaan.
Minua kylmäsi kun mietin Sherryn reaktiota. Muistin kyllä vielä oikein hyvin, millainen hän oli ollut niiden muutaman kuukauden aikana pari vuotta sitten, jolloin Keith oli ollut poissa. ”Voi ei”, minä henkäisin. En voinut olla toivomatta, että Keith muuttaisi mielensä ja tulisi takaisin. Tiesin kuitenkin, että niin ei kävisi. Keith oli vahva ja hän pysyi päätöstensä takana ikuisesti. Ja hänen mielestään oli selvästi näkynyt, että hän aikoi pysyä poissa. ”Voi ei”, minä toistin ja lähdin harppomaan ovelle. ”Nähdään, Tanya”, huikkasin vielä olkani taakse, ennen kuin katosin pimeyteen.
Kotona minä kävelin suoraa olohuoneen halki portaisiin. Säpsähdin kun joku hyppeli minua vastaan ja ripustautui kaulaani. ”Minä lähden Floridaan, lähden Floridaan”, Sherry lallatti ja nauroi iloisesti. ”Keith tulee mukaan ja siellä tulee olemaan siis niin kivaa ja siellä on lämmin ja—”
Minä en voinut itselleni mitään, törkkäsin hänet tylysti syrjään ja juoksin Carlislen huoneeseen. Hän kohotti hämmästyneenä katseensa kirjastaan, kun astuin sisään. ”Meillä on ongelma”, minä sanoin niin matalalla äänellä, että Sherryn olisi mahdoton kuulla sitä alakertaan.
Carlisle näki ilmeeni ja rypisti otsaansa. Mitä on tapahtunut, Edward?
”Keith häipyi.”
Häipyi?
”Niin.” Vilkaisin tahtomattanikin taakseni. ”En tiedä miksi, mutta joka tapauksessa hän on poissa, eikä aio tulla takaisin.”
Carlislen ilme muuttui järkyttyneeksi kun hän tajusi, mitä uutiseni tulisi tarkoittamaan. Hän vilkaisi ovelle. Alakerrasta kuului vieläkin, miten Sherry innostuneena vaahtosi Esmelle jotakin Floridasta. ”—ja palmuja ja ihana meri ja—”
Missä sinä näit Keithin viimeksi? Carlisle kysyi hiljaa mielessään.
Minä ravistin päätäni. ”Keith ei tule takaisin”, minä ärähdin. En tiennyt itsekään, miksi raivosin Carlislelle; eihän tämä loppujen lopuksi hänen vikansa ollut. ”Hän lähti! Ja usko minua; hän on suunnitellut tätä jo kauan.”
Sekavat ajatukset liikehtivät Carlislen päässä. Mutta miksi?
”Minä. En. Tiedä”, sanoin yhteen puristettujen hampaitteni välistä. Mieleeni pälkähti yhtäkkiä idea, että ehkä Keith oli lähtenyt vain, koska oli halunnut. Mutta miten hän saattoi tehdä Sherrylle niin?
”Mitä sinä aiot sanoa Sherrylle?” minä kysyin synkkänä.
Carlisle pudisti päätään. ”Edward älä kerro Sherrylle. Hänelle ei voi kertoa, ennen kuin tämä on varmaa.”
Oven kolahdus keskeytti meidät molemmat. ”Mikä on varmaa?” Sherry kysyi iloisesti. ”Mitä ei kerrota minulle?” Paska, aina nuo yrittävät pimittää minulta tietoja... no ihan sama. Ei minua kiinnostakaan. Tai ehkä vähän. Ihan vähän.
Carlisle tuijotti Sherryä outo ilme kasvoillaan. Sherryn ilme muuttui hitaasti iloisesta epäileväksi. ”Hei, mitä nyt?” hän kysyi. ”Carlisle, miksi sinä näytät tuollaiselta? Kuka on kuollut?”
Äh, eikö Carlisle aikonut sanoa sitä? Täytyikö minut tehdä se? ”Sherry, Keith on—” minä aloitin matalalla äänellä.
”Mitä!” pikkusiskoni kirahti. ”Mikä Keithillä on?”
”Hän lähti”, minä täräytin melkein tylysti.
Sherry jähmettyi paikalleen. Hän ei näyttänyt ollenkaan sisäistävän sanojani, tuijotti vain typertynyt ilme kasvoillaan. ”Miten niin lähti?” Lähti, lähti, häh... mitä Edward oikein selittää...
”Italiaan”, minä murahdin. Carlisle vilkaisi minua moittivasti. Hieman hienotunteisuutta, Edward, hän ajatteli.
Italiaan! ”Italiaan? Miksi?” Keithille tuli varmaan jotain kiireellistä. Äh, miten hän kehtaa. Meidän Floridan reissu lykkääntyy tämän takia. Hiton Keith, pilaa minun lomani.
”Sherry, hän meni sinne jäädäkseen”, Carlisle sanoi varovasti.
Tasan viisi sekuntia. Tasan viisi sekuntia Sherryltä kesti kun hän tajusi asian. Siitä meni sekunti raivostumiseen. ”Ei”, hän sopersi. ”Ei! Te valehtelette! Minä en usko teitä, te valehtelette minulle!”
Minä käänsin katseeni sivuun. Epätoivo loisti Sherryn silmistä niin kauas ja hänen aivojensa hakkaava kirkuna kuului niin kovana, että tunsin yhtäkkiä tarvetta vain juosta pois.
”EI! TE VALEHTELETTE! KEITH EI TEKISI NIIN! HÄN EI IKINÄ TEKISI NIIN!” Samaan aikaan kun nämä sanat kaikuivat ilmassa, Sherryn ajatukset huusivat vastakkaista totuutta. Se elokuva! Se elokuva! Ei, ei, ei, minä tiesin, minä tiesin, hän ei jaksanut, minä tiesin, ei ei ei. Minä tiesin.
Carlisle kosketti Sherryn käsivartta. ”Sherry, minä olen pahoillani—”
”ÄLÄ KOSKE MINUUN! VALEHTELIJA!” Hän hoippui vapisten taaemmas. Minä kavahdin vaistomaisesti katsetta hänen silmissään. Sherryn silmistä oli aina ollut helppo nähdä tunnetiloja, mutta nyt niiden kostea, raivokas ilme, näytti villin pintakiillon alla oudolta. Jotenkin tyhjältä.
Esme saapui alakerrasta ripein askelin. ”Mitä täällä huudetaan? Sherry?”
Yhtään epäröimättä Sherry tarttui piironkiin ja repäisi sen ovensuun poikki niin valtavalla voimalla, etten ollut tiennyt sellaista hänestä löytyvänkään. Esme ei ehtinyt liikahtaakaan kun raskas huonekalu paiskasi hänet suoraa vastapäistä seinää vasten. Sherry juoksi ovesta ulos ja sitten kuului hänen huoneensa oven äänekäs naksahdus.
Carlisle auttoi Esmen nopeasti pystyyn. Esme näytti sekä pelästyneeltä, että hämmentyneeltä. ”Mitä ihmettä?” hän kysyi.
Minä astelin hiljaa ulos huoneesta jättäen Carlislen selittämään Esmelle Keithin edesottamuksia. Tämä tulisi muuttamaan muidenkin kuin Sherry elämää, tiesin sen.
Toivoin vain, että asiat eivät muuttuisi liikaa.
A/N: kommenttia?
-
Keith kyllä nyt...nyt.. voi että! >:( Sais tulla takas, ja Sherry saa taas vaikka mitä päähäsä ja... Edward just niin sen tapasta käyttäytyä noin. Pidin kyllä silti tosi paljon tästä luvusta, nopeesti vaan jatkoo ;D
-
Ihana luku :) Keith ei ois saanu lähtee... Sen pitää tulla takas... Voi Sherry :/ ääää Nyt JATKOA :) Ois kiva jos ois pitempii lukuja mut koha vaa tulee jatkoa se on tärkeintä sillä oon nii koukussa tähän <3
-
En ole kommentoinut muutamaan osaan, koska en yksinkertaisesti ole keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin ihkutusta, sillä tämä on vaan niin... niin.
Olet kehittänyt aivan ihanan ja omaperäisen hahmon, tuon itsepäisen Sherryn, joka on kanssa yksi maailman vaikeaselkoisimmista ihmisistä ja kuitenkin samalla mielenkiintoinen ja salaperäinen, kuten Keithkin, joka on ehkä taasen välillä vähän tylykin, mutta se kai kuuluu tuohon Volturi -egoon. Enkä oikeasti ikinä osaa arvata mitä tapahtuu seuraavaksi. Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista ja koukuttavimmista tarinoista suomeksi mitä olen taas hetkeen lukenut. Kaikki nämä osat ovat aina hirmuisen tapahtumarikkaita ja vielä tuo kieli millä kirjoitat, se on jotenkin taianomaista - huolimatta siitä, ettet käytä hirveästi mitään ylimääräisiä korulauseita, tämä on aivan älyttömän taidokkaasti tehty!
Järisyttävän koukuttava tarina ja anteeksi tämä häpeilevän lyhyt kommentti, mutta tämä vaan on niin ihana!
- Annabelle
-
oh my god! jatkoa!! pian! nyt! heti!
Juu, anteeksi, kaikki järjellinen häipyi.. toodella pahoillani. ei pitäisi kommentoida kipeänä...
- Lyn
-
Lyn: :D täälläki ollaa kipeitä
Annabelle: aa, lämmitti. Rakastan tuollaisia kommentteja:D
Michell: kiitos. Ja tää luku on pidempi :)
zalluski: kiitos. Keithin takaisintulon kanssa... katsotaan...
A/N: tämä seuraavaluku saattaa hyvinkin olla sekava (se on). Enimmäkseen se on pelkkää tajunnanvirtaa, en tiedä millaista sitä on lukea, voi muodostua sekä tylsäksi, että hankalaksi. Mutta minä tykkään siitä. Tätä oli ihan äärettömän kiva kirjoittaa :D Minusta tämä on jotenkin... kuvaava. Siiellä välissä myös tapahtuu jotakin, koittakaa etsiä :D
34. Hyvästi muistot
1953, Alaska, USA
145, 146, 147— huone oli tyhjä. Se oli verhoutunut paksuun sumuun, niin mustaan, ettei sen läpi päässyt yksikään valonsäie. Lattia oli kylmä. Kai. Minä en tuntenut sitä... Miksi helvetissä? Se oli se elokuva.
Ei, ei, ei. Maalitahrat tapetilla. 148, 149, 150, 151... ei tämä auttanut. Tämä ei koskaan auttaisi. 152, 153. Koko seinä oli niitä täynnä.
Ruumiini tärisi kauttaaltaan. Olin tottunut siihen. Se oli ainoaa liikettä, jota minussa oli.
Pianomusiikkia. Alakerrasta. Edward. Se kuulosti surulliselta. Niin kuin aina. Mihin ne iloiset sävelmät katosivat? Hän kai vei ne mukanaan. Sävelmä oli hidas. Nuotit oli helppo laskea. 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10... Pitkä, lyhyt, lyhyt, pitkä, pitkä, pitkä, pitkä, lyhyt, pitkä, pitkä... pitkiä oli liikaa. Ne eivät olleet symmetrisiä. Joka toinen. Tai sitten ei. Ei musiikkia. Miksi?
Askeleita kuului jostain. Ne kuulostivat painavilta, mutteivät olleet. Vampyyrien askeleet olivat kevyitä. Niissä askeleissa ainakin oli rytmi. 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7... ne pysähtyivät. Taisin liikahtaa vähän. Ne eivät olisi saaneet pysähtyä. Se ei kuulunut rytmiin. Kokonaisuus meni pilalle. Tosin kokonaisuus taisi jo olla pilalla. Hän oli rikkonut sen. Vienyt kaiken.
Pianonsoitto ei pysähtynyt. Pitkä, pitkä, pitkä, lyhyt, pitkä... Askeleetkin jatkuivat. 8, 9, 10, pitkä, lyhyt... Ei, se oli piano. Niissä oli kokonaisuus. Niissä oli rytmi. Minussa oli myös rytmi. Eräänlainen. Se kuulosti kirkunalta, mutta vain minä kuulin sen. Se oli sisälläni.
Katsoin seinää. Koitin tuijottamalla saada sen puhtaaksi. Tietenkään, se ei onnistunut, mutta pointti ei ollutkaan siinä. Missä se sitten oli? Hukassa.
Miksi niin edes sanottiin? Hukka oli susi. Jos jokin oli hukassa, niin se oli kuollut. Minä taisin olla kuollut. Ainakaan en nähnyt tarkoitusta.
Oliko sellaista koskaan edes ollutkaan? Vai oliko hän vain saanut minut jotenkin uskomaan, että halusin elää? Miten hän sen oli tehnyt? Jonkun teorian mukaan kaikki mitä olemme kokeneet on vain kuvitelmaa. Kaikki oli vain meidän silmissämme. Oikeus, vääryys, kipu, ilo. Se oli minussa. Säädin itse oman kohtaloni.
Paitsi ettei se mennyt niin. En voinut vääntää itseäni kuiville tästä kuopasta. Olin jo vajonnut liian syvälle. Olin vajonnut liian syvälle jo silloin, kun olin antanut itseni rakastua häneen.
Ehkä se oli niin. Ehkä kaikki oli minun syytäni. Mitäs olin mennyt näyttämään sen elokuvan. Mitäs olin mennyt tekemään tyhmiä kysymyksiä. Love me today. Niin se menikin. Koska huomista ei ollut. Oli vain tämä päivä, vain tämä hetki. Ja oli kylmä.
Pianonsoitto ei tauonnut vieläkään, mutta askeleet ovat jo kaikonneet. Lyhyt, pitkä, pitkä, pitkä, lyhyt... se kuulosti yksinäiseltä. Pari puuttui. Musiikki tarvitsisi jonkun. Minä tarvitsisin jonkun.
Joku sanoi joskus minua itsekkääksi. Se taisi olla Edward. Mutta mitä vikaa itsekkyydessä oli? Kaikki olivat itsekkäitä. Carlisle ja Esme pitivät minut mielummin täällä, kuin päästivät pois. Se ei ollut oikein. Se ei ollut reilua. Ja se oli itsekästä. He tiesivät, minä tiesin, että kuolleena olisi parempi. Ainakin minulle. Ja jos he pitivät minua täällä, vaikka tiesivät, etten tulisi koskaan olemaan siitä iloinen; jos he tiesivät, että voisin paremmin pelkässä tyhjyydessä... eikö se muka ollut itsekästä? Mätänisin mielummin haudassani kuin täällä. Kuolleena ei tunne kipua.
Tai ehkä tunteekin, mistä minä tiesin? En ollut koskaan kuollut. Siis oikeasti, kirjaimellisesti kuollut. Ainakaan en tiennyt sitä.
Minä olin jähmettynyt. Suolapatsaana lattialla, makasin siinä ja vain olin. En tiennyt kuinka kauan. Aavistus siitä, että aikaa kului useampia vuosia, oli heikko, mutta todellinen. Minäkin olin heikko. Todellinen en välttämättä ollut, mutta elossa silti. Todellisuus on yliarvostettua. Todellisuus satuttaa.
Ainakin minun todellisuuteni. Minun todellisuuteni oli täynnä kipua, menettämisen tuskaa. En vain ollut ihan varma siitä, mitä olin menettänyt. Hänet nyt ainakin. Mitä minä olin edes sanonut hänelle viimeksi? Gerald, voi Gerald... Hän ei tosiaankaan ollut kaltaisesi.
Miksi minä olisin välittänyt? Minun ei olisi kuulunut välittää, en omistanut oikeutta. Mihin minulla oli oikeus? Tässä talossa ei ainakaan ollut oikeus päättää itsestään. Ehkä se oli hyvä. Ehkä minä olin ansainnut tämän.
Osa maaliläikistä oli tiiviimmässä rykelmässä. Edwardin soitto oli nyt nopeampaa. Ne sopivat yhteen. Niillä oli toisensa. Paitsi ettei ollut. Toinen oli täällä ja toinen jossain tuolla. Niin kuin me.
Askeleet kuuluivat taas. Tällä kertaa ne kuulostivat erilaisilta, henkilö ei kai ollut sama. Rytmi ei siltikään ollut muuttunut. Tap, tap, tap. 11, 12, 13.
Joku tuli sisään. Kasvoni ovat ovelle päin, mutten nähnyt tulijaa. Sumu oli liian paksua, liian mustaa. Tunnistin tuoksun, mutten tietänyt kuka se on. Kasvoilleni oli painettu sieni, näkymätön, mutta paksu. Se sekoitti minut.
Ehkä sieni ei ollutkaan kasvoillani. Ehkä se oli aivoissani. Turrutti aistini ja esti ajatukseni. Niin se varmaan oli.
Oven avannut henkilö oli nyt vieressäni. Vihdoin erotin, kuka se oli. Se oli Carlisle. Hänen väsyneet silmänsä katsoivat minuun ja näin huulten liikkuvan. Hän puhui. Minulle. Enkä minä kuullut. Pinnistelin erottaakseni sanat. ”Sherry. Sherry, tule. Sinun on pakko päästä metsästämään, olet janoinen.”
Viimeinen virke oli liian pitkä. Kyllä minä nimeni erotin, mutta sen jälkeen? Halusiko hän minun liikkuvan? Lihakseni eivät toimineet. Ehkä se johtui siitä, että ruumiinosien liikutteluun tarvitaan tahtoa. Minulla ei ollut tahtoa, ei omaa eikä muiden. En halunnut liikkua.
Tunsin kallistuvani. Carlisle nosti minun vapisevan ruumiini tottuneesti syliinsä. Minä suljin silmäni. En ollut täällä.
Pianon soitto oli nyt lähempänä. Pitkä, pitkä, pitkä, lyhyt, pitkä, lyhyt, pitkä, pitkä—ja lopetus. Soitto lakkasi.
”Vietkö sinä hänet metsästämään?” Se oli kai Edward. Eikai hän minulle puhunut? En minä osannut vastata. En ollut täällä. Olin näkymätön. Ohimenevä. Kuin tuuli. Mutta tuuleen ei satu.
Edward ei tainnut puhua minulle. Ainakin kysymykseen vastasi minun sijastani Carlislen ääni. ”Pakko minun on.” Jos olisin pystynyt, niin olisin pitänyt hänen ääntään varmaan omituisena. En minä muistanut sitä tuollaisena. Noin sameana ja väsyneenä. Noin toivottomana. Muistinko minä sitä ollenkaan? Ehkä en. Carlisle puhui hiljaa. ”Kuinka hän voi?” Äänessä ei ollut toivoa. Kylmää virallisuutta hieman, muttei toivoa. Toivo oli kadonnut kauan sitten.
Edwardin ääni oli ihan yhtä asiallinen. Olin tottunut siihen. ”Hän on normaali.”
Carlisle nyökkäsi jossain yläpuolellani. Ja me liikuimme taas.
Metsässä oli puita. Ihan liikaa. En ehtinyt laskea niitä, Carlisle liikkui liian nopeasti. Puissa oli lehtiä. Niidenkään laskemiseen ei riittänyt aika. Aika hyppi.
Kasvoni olivat märät. Satoi, satoi kaatamalla. Nyt oli syksy. Ihan äsken oli vielä ollut kevät. Maailma liikkui.
Carlisle pysähtyi. Minä tunsin, että minua laskettiin maahan. Jalkani pettivät ja vajosin märille sammalille. Märät hiukset nostettiin kasvoiltani. ”Odota siinä, odotathan?”
Minä en nyökännyt, en edes ajatellut vastaavani. Enkä aikonut liikkua.
En avannut silmiäni. Vesipisarat iskivät minuun ja se sattui. Kipu tuntui aina, vaikka mikään muu ei tuntunutkaan. Kipu oli aina jäljellä, jopa tyhjyydessä. Siitä ei päässyt eroon. En voinut paeta minnekään.
Äkkiä haistoin veren. Se sai pääni ponnahtamaan hetkeksi ylös sammalista, muttei muuta. Jano kuristi kurkkuani ja poltti suutani, mutta minä en kyennyt liikkumaan. Haistoin vain veren. Carlisle oli siinä. Hän nosti minut ja ohjasi varovasti koskemaan johonkin lämpimään. Ja vihdoin minä liikuin. Hampaani painautuivat hirven pehmeää kaulaa vasten. Silmäni rävähtivät auki. Veri virtasin huulteni lävitse suuhuni. Minä olin tappaja. Mutta mitä väliä sillä oli? Vampyyrit olivat tappajia. Hänkin oli tappanut minut. Omalla tavallaan, mutta tappanut kuitenkin. Sammuttanut minut kuin liekin, vain katoamalla elämästäni. Vain poistumalla. Oliko se tosiaan niin helppoa? Saattoiko toisen tosiaan tuhota vain lähtemällä?
Veri antoi minulle energiaa, mutta en voinut käyttää sitä mihinkään. Liekki oli sammutettu, sitä ei enää ollut. En voinut liikkua.
Ja minä halusin liikkua. Halusin nousta ylös. Juosta pois. Täällä ei ollut kuin Carlisle. Voisin tehdä sen. Halusin tehdä sen. Mutten kyennyt liikkumaan.
Carlisle tarttui minuun. Kieräytti minut lempeästi pois hirven päältä. Hän kysyi jotain, mutten kuullut sanoja. Enkä vastannut.
Se oli ehkä sama päivä, ehkä eri vuosikin, kun minä taas makasin huoneeni lattialla. Nyt ei kuulunut mitään. Ei mitään, paitsi sateen ropina katolle. Ei soitto tai askelia. Ei puhetta. Halusin pois.
Valinnat täytyi tehdä itse. Täytyi olla tahtoa. Täytyi nousta silloinkin kun ei ollut voimia. Täytyi toimia, muuten jäi ikuisiksi ajoiksi paikalleen sammaloitumaan. Minä olin jo jäänyt paikoilleni liian pitkäksi aikaa. Olin jo tottunut olemaan liikkumatta.
Niin ei saisi olla. Minun pitäisi nousta. Juosta pois. Etsiä se kuolema, jota olin jo kauan ikävöinyt. Minun pitäisi pystyä siihen. Ja pystyisinkin.
Minä pakotin itseni siihen. Työnsin käteni alleni, vedin itseni pystyyn. Vapina jatkui, tärisin kauttaaltani. Mutta minä seisoin. Ojensin käteni tarttumaan ovenkahvaan. Ja juoksin.
Metsä oli vihreä. Yritin laskea puita, mutta tajusin, ettei siihen ollut aikaa. Niinpä minä juoksin. Puissa oli lehtiäkin, loputon määrä. Ja minä liikuin eteenpäin kovaa vauhtia. Kovempaa kuin olisin jaksanut, kovempaa kun olisin pystynyt.
He lähtisivät minun perääni, sen kyllä tajusin. He eivät antaisi minun päättää. Minun ei annettu ikinä päättää.
En tiennyt oliko tämä todellista, en edes tiennyt olinko kuollut vai elossa. Mutta tämä oli painajainen ja minun oli pakko päättää se. Hinnalla millä hyvänsä. Minä en voinut elää näin.
Satoi kovaa. Pisaroita kasvoillani. Niitä tuli koko ajan ja niitä tuli paljon. 75, 76, 77, 78, 79, 80, 81, 83, ei, 82. Niitä oli 82 eikä yhtään enempää. Ainakin nyt. Mutta sade ei ollut lakannut. 83, 84, 85. Minä juoksin.
Äkkiä jalkani pysähtyivät. En tiennyt missä olin. Tämä paikka oli vieras, tämä paikka oli kaukana. Täällä oli joku. Se joku ei ollut Carlisle tai Esme. Ei Edward, Rosalie, Emmett, ei kukaan Tanyan perheestä. Täällä oli joku. Ja silti minä olin yksin. Ketään ei näkynyt.
Metsästä astui joku. Kolme henkilöä. He eivät olleet ihmisiä. He olivat vampyyrejä. Tappajia kuten minäkin. Otin horjuen tukea puusta. Minä en tuntenut noita. Ja olin yksin.
Joukossa oli kaksi naista ja yksi mies. He lähestyivät. Mies kulki etummaisena ja vaikutti selvästi suojelevan takana olevia. Minä siristin silmiäni tarkentaakseni näköaistiani. En erottanut heitä kunnolla. Välissämme oli sateen ja tuulen muodostama verho, silmäni vuosivat ja peräännyin epäröiden pari askelta. Ehkä he tappaisivat minut. Se olisi hyvä. Mutta minä en halunnut tulla satutetuksi. Maailmassani oli jo tarpeeksi kipua. Tappaisivat nopeasti. Sitä minä toivoin.
Etummainen henkilö, se mies, tuijotti minua epäluuloisesti, melkein vihamielisesti. Hän asteli lähemmäs koko ajan varautuneesti kyyryssä. ”Iltapäivää”, hän toivotti tasaisella äänellä. Korostus oli outo, ehkä irlantilainen.
Minä en vastannut. Tuijotin kolmikkoa vain typertyneenä. Toinen naisista oli uteliaan näköinen, toinen ystävällisen. Uteliaalla oli kirkuvan punaiset hiukset. Ne loistivat metsässä kuin aurinko. Miehen suusta purkautui varoittava murina ja hän astui eteenpäin.
”Liam!” Toinen miehen takana hiippailevista naisista kutsui ja tuli miehen vierelle. ”Liam! Hänestä ei ole vaaraa.”
Mies, Liam uskoi naisen sanat yllättävän nopeasti ja rentoutui hieman. Minä huojahdin. Tasapainoni ei ollut kovin hyvä. Tämä oli outoa. Minä olin vampyyri. Minun olisi kuulunut olla täydellinen. Kipu oli vienyt voimani.
”Oletko varma, Siobhan?” mies kysyi otsa yhä kurtussa. ”Tyttö ei vaikuta ihan täysjärkiseltä.”
Tyttö? Puhuiko hän minusta? Ehkä minä en ollut ihan täysjärkinen. Mutta taivas oli hämärä ja minulla oli vielä pitkä matka. Ellei...
”Tappakaa minut.” Sanat tulivat ulos pelkkänä korinana. En saanut niistä itsekään selvää. Ne olivat liian hiljaiset, liian käheät. Ääntäni ei ollut käytetty vuosiin.
Äskeinen nainen, Siobhan, hän tuli lähemmäs. ”Anteeksi. Voitko toistaa?” Hän kysyi ystävällisesti. Ääni oli lempeä ja petollisen pehmeä. Minä koitin silti vielä.
”Tappaa... minut...” sain koristua.
Siobhan kurtisti kulmiaan. ”Kuka? Onko joku tehnyt sinulle pahaa.”
Kyllä. Hän oli tehnyt pahaa lähtiessään. Hän oli murhannut minut. ”Tappoi...” minä änkytin. Hän oli tappanut minussa kaiken. Olin kuollut. Paitsi että ruumis vaelsi yhä täällä jossain. Siitä olisi päästävä eroon.
”Kuka on tapettu”, Siobhan yritti.
”Kaikki.” Niin kaikki. Ihan kaikki, jota varten olin elänyt. Kaikki oli poissa.
Vieraat vaihtoivat hämmentyneitä katseita keskenään. ”Kuules, sinä, kuka ikinä oletkaan”, Liam sanoi äreästi. ”Voitko koittaa puhua selvästi. Onko täällä joku, joka tappaa kaikki lähelle tulevat?”
Minä tuijotin häntä. Eihän hän täällä enää ollut. Hän oli lähtenyt. Vienyt elämän mukanaan sinne jonnekin valtameren toiselle puolelle. Jättänyt minut tänne kitumaan.
”Onko se joku toinen vampyyri?” toinen nainen kysyi. Se, jolla oli punaiset hiukset. ”Se tappaja.”
Kyllä hän oli vampyyri. Minä nyökkäsin.
Kolmikko alkoi keskustella kiivaasti. ”Häivytään täältä”, mies sanoi. ”Heti. En tajunnut, että Amerikassa olisi näin vaarallista.”
”Mutta, Liam—”
”Ei Maggie, minä en aseta sinua ja Siobhania vaaraan. ”Me lähdemme.”
”Entä hän”, Siobhan kysyi viitaten minuun. ”Ei häntä voi jättää tänne, näetkö missä kunnossa tyttö on. Ja kuka ikinä täällä vampyyrejä tappaakaan, niin ne löytävät hänet varmasti.” Siobhan kääntyi minun puoleeni. ”Tulisitko sinä meidän mukaamme? Veisimme sinut turvaan?”
Turvaan? Kuolleena olisin turvassa tältä kivulta. Halusin vain vajota tyhjyyteen. ”Pakoon ei pääse”, minä kuiskasin käheällä äänellä. En päässyt pois, Carlisle ja Edward ja Emmett tulisivat perääni. He eivät antaneet minun kuolla. ”He ovat jo lähellä. He ovat jo tulossa.”
Liam kirosi hiljaa. ”Hän voi olla väärässä. Me voimme vielä häipyä. Tulkaa.”
”Liam, hän ei ole väärässä”, Maggie sanoi. ”Hän puhuu totta, näen sen. Tappajat ovat jo tulossa.”
Liam käännähti ripeästi kasvokkain minun kanssani. ”Kuinka monta?” hän tiukkasi.
En ymmärtänyt kysymystä. Tuijotin vain eteeni ilmeettömänä.
”Kuinka monta heitä on?” hän kovisteli uudestaan.
Minä hätkähdin. Kuinka monta? Monta. Ketä? Laskea minä ainakin osasin. Emmett, Edward, Rosalie, Esme ja Carlisle. 1, 2, 3, 4, ja 5. ”Heitä on viisi.”
”Viisi!” Liam käännähti Maggien ja Siobhanin puoleen. ”Te pysytte sitten taka-alalle. Annatte minun hoitaa ne.”
Hoitaa ne? Tappaa ne? Tappaa minun perheeni. Aikoivatko he tappaa minun perheeni? Tuijotin sadetta samein silmin. Minunhan tässä oli pitänyt kuolla. Taasko minä epäonnistuin? Silti pidin suuni kiinni. Kuolleena kukaan ei pääsisi perääni. Olisin vapaa kuolemaan. Pääsisin vapaaksi.
”Entä hän?” Siobhan kysyi toistamiseen minua katsoen. ”Emme me voi pakottaa häntä uuteen taisteluun.”
”Tehköön mitä lystää”, Liam sanoi. ”Tyttö on oikeassa. Joku on tulossa.”
Minä sävähdin. He saisivat minut kiinni. Joutuisin taas vangiksi oman huoneeni seinien sisään kykenemättömänä liikkumaan.
Nousin vapisten taas suoraksi. Juoksin. Juoksin. Juoksin.
Jalkani viilettivät kukkulan rinnettä ylös, sitten alas. Pelto. Metsä. Täällä oli tie. Se oli tyhjä. En pysähtynyt, en välittänyt, vaikka joku olisikin nähnyt minut. Tosin minua ei voinut nähdä. Olin liian nopea. Olin näkymätön. Minua ei ollut.
Sade piiskasi vasten kasvojani. Olin märkä, vaatteet liimaantuivat kalpeaa ihoani vasten. Edessäni oli joki, jonka yli uin vauhtia hidastamatta. Annoin virran kuljettaa minua hetken matkaa. Jälkiäni ei ikinä löytyisi. Sade huuhtoisi ne pois kuin hiekan, joka oli valunut reitille. Minä katoaisin kartalta. Olisin kuollut. Minä halusin olla kuollut.
Saavuin taas veden äärelle, mutta nyt alue oli laajempi. Se oli järvi, syvä, varmaan melkein pohjaton. Käsivarteni halkoivat vettä. Olin nopea. Minä uin. Jälkiäni ei ikinä voisi haistaa. Vedessä ei ollut samanlaista hajuvanaa kuin maassa.
Ja sitten, päiviä ja tunteja myöhemmin lyyhistyin metsään, keskelle ei mitään. Suuret puut huojuivat yläpuolellani ja minä käperryin kasaan syksyn ruskeiden lehtien keskelle. Tärinä ei lakannut, lihakseni palautuivat samaan liikkumattomaan tilaan, jossa ne olivat jo ikuisuuden olleet. Minä en ollut turvassa. Minun olisi pitänyt jatkaa. Mutten enää pystynyt. Olin saavuttanut vapauden. Vielä en ollut saavuttanut kuolemaa.
Ja siihen metsään, korkeiden havupuiden keskellä olevaan maahan, siihen kohtaan missä taivas oli aina synkkä, missä sateet olivat kylmemmät ja yöt mustemmat, siihen minä jäin.
A/N: kiltit kommentoikaa:) kommentoittehan?
-
Oih, ihana luku. Tykkäsin tästä todella paljon, et käsitäkkään kuinka paljon. Sherry parka, tuollainen olotila on kamala. Ai se meni näin, se miten Cullenit tutustuivat irkkuvampyyreihin : ))
Jos tehtäis sillai, jos olet itsekin kipeänä, että sinä laitat uuden luvun, minä kommentoin, sitten sinä laitat seuraavan luvun ja minä kommentoin taas... eli siis niin, että päivän lopuksi tänään ollaan saatu joku seitsemän lukua? : DD
-Lyn
-
Hahhahhaa, Lyn, tehdäänpä noin (tämä luku on ollut jo jonkin aikaa valmiina ja yksi on vielä viimeistelemättömänä jossain säästössä, mutta sitten minun täytyy alkaa vai kirjoittamaan jotakin:o )
A/N: Rosalien PoV:ta oli hirveän vaikea kirjoittaa ja lopputulos mielestäni sen mukainen. Keithin näkökulmasta taas en oikeastaan olisi halunnut kirjoittaa, koska olisi kiva pitää hahmo vähän arvoituksellisempana, mutta mutta...
35. Kahdesta kulmasta
1953, Alaska, USA
Rosalie:
Minä purin huultani juostessani eteenpäin. Samperin Sherry. Eihän me tietenkään oltu voitu odottaa, että hän lähtisi tiehensä tällä lailla. Sherry oli nykyään ihan kuin patsas, ei liikkunut, ei puhunut. Hän ei ollut liikkunut vapaaehtoisesti yli kahteen vuoteen. Niin, ei sen jälkeen kun Keith lähti pois.
Minä vilkaisin nopeasti vierelläni juoksevaa Emmettiä. Miltä minusta tuntuisi jos hän lähtisi. Jos hän tahallaan lähtisi, haluaisi eroon minusta. Kurkkuani kuristi. Kuvitelma oli epätodellinen, mutta se ei poistanut ajatuksen hirveyttä. Minä en pystyisi olemaan ilman Emmettiä.
Kohotan katseeni vettä tippuviin pilviin. Metsän hiljaisuus oli tervetullutta vaihtelua kotona soivalle musiikille. Edward ei tehnyt muuta kuin soitti typerää pianoansa päivästä toiseen, mutta siinä ei ole mitään uutta. Edward oli rakastunut siihen soittimeen, välitti vain musiikistaan. Miksiköhän hän edes oli tullut mukaan, eikä ollut jäänyt kotiin soittamaan pianoaan.
Edward juoksi edelläni ja käänsi katseensa ärtyneenä minuun. ”Sinä olet niin sokea, Rose, että se on oikeasti säälittävää.”
Minä kurtistin kulmiani vihaisesti. Milloin tuo omahyväinen ääliö oikein oppisi tajuamaan, että muutkin olivat oikeassa kuin hän. Edward kuvitteli tietävänsä kaiken.
”Ja sinä kuvittelet olevasi maailman napa”, Edward heitti takaisin.
Minä EN kuvitellut olevani maailman napa. Se että ajattelin asioista eri tavalla kuin Edward, ei tehnyt minusta tyhmää.
”Edward, Rosalie, voitteko olla riitelemättä”, Esme kysyi. Huomasin hänen äänensä tärisevän, vaikka hän yritti pitää sen tasaisena. ”Yritetään nyt vain löytää Sherry.”
Minä tukahdutin tuhahduksen. Kyllä, Sher löytyisi, Esme huolehti turhaa. Mistä vetoa, että se ei edes ehtisi kauas. Sherry oli maannut liian kauan paikallaan, hyvä jos pääsisi kävelemään. Vilkaisin nyreissäni kenkiäni. Koroilla juokseminen ei varsinaisesti ollut vaikeaa, mutta kengät menisivät ihan pilalle. Enkä tajunnut mihin meitä kaikki tarvittiin. Carlisle olisi pystynyt tarvittaessa hakemaan Sherin ihan yksin.
Edward pysähtyi niin nopeasti, että meinasin törmätä häneen. ”Häivy sitten, Rose, jos sinusta on niin turhaa olla täällä.” Hän kehotti vihaisella äänellä.
Minä nakkelin niskojani. Edward oli raivostuttava. Miksei hänkin voinut kadota jonnekin metsään ja pysyä siellä. Hänestä oli pelkkää harmia ja hän oli koko ajan arvostelemassa minua. Enkä minä nyt häipyä aikonut. Toivoin vaan, että olisin ehtinyt vaihtaa kengät.
Äkkiä Edward jännittyi. ”Carlisle”, hän kutsui. ”Edestäpäin on tulossa joku?”
Carlisle pysähtyi. ”Sherry?” hän kysyi toiveikkaana.
Edward pudisti päätään ja sävähti. ”Ei. Tulkaa kauemmas metsänrajasta.”
Minä seisoin ihan metsänlaidassa, mutten liikahtanut. Tiirailin pimeään metsään otsa kurtussa. ”Onko siellä ihmisiä? Minä en haista mitään?”
Edwardin suusta pääsi yhtäkkiä ärjäisy ja siinä samassa minä tajusin jonkun iskeytyvän minuun ja ujuttavan käsivartensa leukani alle. Kiepahdin ympäri ja survaisin kyynärpääni kimppuuni hyökänneen miehen rintakehään. Emmettin vihainen murina kuului jostakin ja samassa jokin tönäisi meidät lujaa maahan. Käsi tavoitteli kurkkuani.
”SEIS!” Koko metsä kaikui Edwardin huudosta. Käänsin päätäni hiukan niin, että näin metsän reunassa seisovan naisvampyyrin, jota Edward tuijotti. ”Näetkö?” Edward kysyi. ”Emme aio vahingoittaa laumaanne.”
Nainen nyökkäsi, vaikka vaikuttikin epävarmalta. ”Liam ja Maggie, me olemme erehtyneet. Heistä ei ole meille harmia.”
Minusta kiinni pitävä mies, Liam ei ollut vakuuttunut. ”Oletko varma?” hän kysyi epäluuloisesti.
”Koska sinä oikein alat luottamaan kykyihini?” nainen tuiskahti.
Liam kääntyi katsomaan toista naista, jolla oli punaiset hiukset. ”Mag?”
”Poika puhuu minun nähdäkseni totta”, punapää sanoi.
Liam löyhensi otettaan hieman. ”Siinä tapauksessa olemme nähtävästi teille anteeksipyynnön velkaa”, hän sanoi Carlislelle pahoitteleva sävy äänessään.
”Voitko sinä sitten päästää vaimostani irti”, Emmett ärisi vihaisesti. ”Tai pian minä oikeasti vahingoitan sinua.”
Minä kiskaisin itseni vapaaksi. Puseroni oli ihan mutainen kaatumisen jäljiltä. Kyräilin Liamia vihaisesti. Tämä ei lähtisi millään pesussa.
Carlislesta huokui hankalasta tilanteesta huolimatta auktoriteettia, josta olin iloinen. ”Emmett, rauhoitu. Tähän on varmaan jokin ihan järkevä selitys”, hän sanoi.
Edwardin huulilta purkautui outo ääni. ”Sherry”, hän voihkaisi.
”Mitä?” minä sihahdin. ”Edward, olisi vaihteeksi ihan kiva tietää, mistä on kysymys.”
”Suokaa anteeksi”, punapää pyyteli. ”Me olemme pahasti erehtyneet.”
Liam nyökkäsi murahtaen. ”Mutta jos kysymys ei ollutkaan näistä vampyyreistä, niin keistä sitten oli? Montako laumaa Alaskaan mahtuu?”
”Meidän lisäksemme tässä lähistöllä asuu vain Tanyan perhe”, Esme sanoi varovasti.
Liam sävähti. ”Montako heitä on?”
”Viisi. He—”
”Siinä! Sekopää tarkoitti varmasti heitä!” Liam murisi.
Edward oli jähmettynyt kummallisen näköisenä. ”Ei, meitä hän tarkoitti. Carlisle, meillä ei ole aikaa tähän! Hän saa liikaa etumatkaa! Minä lähden etsimään hänet.” Jostain syystä Edward kuulosti sekä vihaiselta, että pelästyneeltä. Yhdistelmä oli outo. En minä nyt suoranaisesti väittänyt, että Edward ei olisi välittänyt, miten Sherryn käy, mutta—
”Rose, jos et nyt sulje suutasi, niin tulet ihan oikeasti paria ruumiinjäsentä köyhemmäksi”, Edward ärähti.
Minä heitin häneen kiukkuisia katseita. Miten tuo osasikin olla niin naurettava ja... ylidramaattinen. Tämä meni totaalisesti ylireagoinnin puolelle. Sherry oli hidas, hän oli väsynyt ja jäykkä. Luultavasti Sher oli jo pysähtynyt jonnekin lojumaan.
Emmett epäröi hetken, mutta päätti sitten kuitenkin lähteä Edwardin mukaan. Hänestä vieraat vampyyrit eivät ilmeisesti olleet kovin vaarallisia. No, minä olin eri mieltä. Nehän olivat hyökänneet kimppuumme yhtäkkiä ja ihan ilman mitään syytä.
Odotin että Edward ja Emmett olivat kadonneet metsään ja kysyin sitten: ”Miksi te etsitte viittä vampyyriä näistä metsistä?”
”Täällä kuulemma riehuu joku, joka tuhoaa kaikki tieltään, eikä säästä ketään”, punahiuksinen nainen kertoi hiljaisella äänellä. ”Minä olen Maggie ja nämä ovat Liam ja Siobhan. Olemme pahoillamme, että hyökkäsimme kimppuunne, mutta teidänkin varmaan kannattaisi pitää varanne tätä Tanyaa varten—”
”Hetkinen”, minä keskeytin. ”Me tunnemme Tanyan, eivätkä he ole tuhonneet ketään. Ettei teillä vain olisi väärää tietoa.”
Maggie vaihtoi nopean katseen kahden muun kanssa ja pudisti sitten päätään. ”Ei ole. Katsokaas kun minulla on tämä kyky – näen valehtelijan. Ja tämä tyttö puhui totta.”
Carlisle havahtui. ”Tyttö?”
”Niin, tapasimme hänet vain muutama maili täältä. Hän kertoi, että häntä seurataan ja että hänet aiotaan tappaa. Kuulimme myös, että pakoon ei pääsisi, joten päätimme järjestää väijytyksen.”
Esme ja Carlisle olivat kalpeita. ”Miltä hän näytti?” Esme kysyi tukahdutetusti.
Liam vastasi tuhahtaen. ”Ihan mielipuolelta. Vampyyriksi oudon heikolta.” Äkkiä hänen kasvojaan valaisi ymmärrys ja hän muuttui nopeasti varautuneeksi. ”Hän puhui teistä. Te jahtaatte häntä. Olette hänen tarkoittamansa vampyyrit.”
Tietenkin Sherry oli tarkoittanut meitä. Siinä vain ei ollut mitään järkeä. Miksi hän olisi väittänyt, että yritämme tappaa hänet? Mitä ideaa olisi väittää, että me tapoimme kaikki?
Ellei sitten... ei, se olisi vähän kaukaa haettua. Mutta periaatteessahan, jos hän haluaisi häipyä kenenkään estämättä, niin eikö olisi ihan hyvä asia raivata meidät pois tieltä. Ja Maggien lahja ei varmasti ollut niin luotettava, kun hän antoi ymmärtää.
Minä tunsin Sherryn tarpeeksi hyvin tietääkseni, että hän ei haluaisi tehdä niin. Ei hän haluaisi tappaa meitä. Mutta kyllä hän silti pystyisi siihen, nyt kun estimme häntä tekemästä mitä hän halusi. Ja tässä tapauksessa se, mitä Sherry halusi, taisi olla itsemurha. Ja hän halusi, ettei kukaan estäisi häntä.
”Hän tiesi”, minä kuiskasin.
”Mitä?” Carlisle kysyi.
”Hän tiesi, että he yrittäisivät tappaa meidät”, minä sanoin vihaisesti ja heilautin kättäni vieraita kohti. ”Tajuatko sinä Carlisle? Hän halusi, että me kuolemme!”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Esme sanoi tärisevällä äänellä: ”Rose-kiltti, sinä tiedät, että hän oli tolaltaan. Hän varmaan ajatteli, että—”
”Minua ei yhtään kiinnosta mitä hän ajatteli!” minä kivahdin. ”Se manipuloiva pikku rotta yritti tapattaa meidät.”
Carlisle huokaisi. Sama ajatus oli selvästi pälkähtänyt hänenkin päähänsä. ”Me emme voi tietää sitä varmasti. Minä ehdotan, että menemme kotiin ja odotamme, että Edward ja Emmett tulevat takaisin.” Hän kääntyi vaisusti hymyillen Liamin puoleen. ”Kutsumme myös teidät kotiimme.”
Liam näytti pahoittelevalta. ”Hyväksyisimme kutsun mielellämme”, hän sanoi. ”Mutta meidän on pakko jatkaa matkaa. Voisimme ehkä kuitenkin poiketa paluumatkalla?”
”Ilman muuta, olette tervetulleita.”
Hyvästelimme heidät nopeasti ja lähdimme kotia päin.
Olimme odottaneet kotona tunteja, ja tunteja, ennen kuin Edward ja Emmett saapuivat. Heidän askeleensa kuuluivat kuistilta selvästi ja me kaikki käännyimme katsomaan ovelle. Ovi avautui ja Edward ja Emmett astelivat sisään, mutta Sherryä ei näkynyt missään. Minä yritin tiirailla ovenraosta kuistille, mutten nähnyt häntä sielläkään. Mihin nuo sen petollisen rotan olivat jättäneet.
Carlisle nousi hitaasti seisomaa Esmen kättä puristaen. He olivat molemmat lakananvalkeita ja tuijottivat Edwardia. Minäkin kohottauduin paremmin istumaan.
He näyttivät masentuneilta molemmat. Emmett tuli viereeni ja kietoi käsivartensa hellästi ympärilleni. Ilmeettömät kasvot eivät sopineet Emmettille.
”Mitä?” minä kysyin ja vilkuilin Emmettiä ja Edwardia vuorotellen. Sisälleni hiipi kauhea tunne, mutta yritin välttää sen pelkällä tahdonvoimalla.
Edward ei katsonut minua, hän katsoi Carlislea ja Esmeä ja pudisti hitaasti päätään. ”Jäljet katosivat Labergo järven rannalle. Me kiersimme koko järven, mutta sade oli pessyt jäljet pois.”
Sanat pyörivät päässäni. Esme sulki silmänsä.
”Hän on jo kaukana”, Emmett mutisi. ”Meillä ei ole mitään mahdollisuutta—”
”Älä sano noin”, minä kielsin kauhistuneena. ”Meidän pitää lähteä etsimään häntä.” Minua ei kiinnostanut enää, että Sherry oli yrittänyt tappaa meidät. ”Pakkohan hänet on löytää. Carlisle?”
Carlisle ei näyttänyt edes kuulevan minua. Hän istui hitaasti sohvalle romahtaneen Esmen viereen ja painoi päänsä käsiinsä. Minä henkäisin. ”Ette voi olla tosissanne!”
”Rosie, hän on sillä vauhdilla pian jo Kanadan etelärajalla”, Emmett mutisi. Minä vilkaisin häntä. Emmett näytti vieraalta. Hän ei näyttänyt minun Emmettiltäni. Tavallisesti niin iloinen ilme näytti tuskaiselta. Emmett näytti siltä, että häneen sattui.
Edward ei jäänyt olohuoneeseen, vaan katosi yläkertaan. Minä lysähdin syvemmälle sohvaan. Aivoni eivät toimineet. Sherry ei voinut olla poissa, ihan varmasti hän koputtaisi pian oveen ja— Ei, niin ei tapahtuisi. Tunsin sen.
Nojasin Emmettin kylkeen. Nyyhkytykset repivät rintaani, mutta pidin ne vielä sisälläni. Vampyyrit eivät voineet itkeä. Minä kaaduin.
***************************
1957, Volterra, Italia
Keith:
Hitto vieköön! Repäisin puisen oven auki niin kovaa, että Kahva katkesi keskeltä kahtia. Tämä ei toiminut, minä en pystynyt tähän. En ollut luovuttajatyyppiä, enkä ollut ikinä, ikinä harkinnutkaan luovuttavani. Sitä paitsi Sherry oli ärsyttävä ja raivostuttava ja kerta kaikkiaan mahdoton ja pidin paljon enemmän elämästäni ilman häntä. En minä tarvinnut kiviriippaa perääni, en edes sellaista, johon olin lievästi kiintynyt.
Juttu meni niin, että näin EI voinut käydä. Koko tilanne oli ihan pahuksen typerä. Niin, mahdoton myös. Tämä ei voinut olla totta.
Joku tuli käytävää pitkin toiseen suuntaan. Minä yritin väistää Heidiä, mutta irvistin epäonnistuessani. Heidi oli ihan hyvä tyyppi sinänsä, mutta en ollut nyt juttutuulella.
”Keiiith!” hän sanoin venyttäen nimeä omahyväisellä tavalla. ”Hyväksy se vain. Sinä et voi elää ilman häntä.”
Teeskentelin onnistuneesti hämmästynyttä. ”Ilman ketä?”
”Sitä amerikkalaista tyttöä. Sherriä.” Heidi virnisti ovelasti. Minä tiesin mainiosti, että Heidi oikeasti muisti nimen oikein ja tyydyin kohottamaan toista kulmakarvaani.
”Niinkö?”
”Äh, Keith”, Heidi puuskahti. ”Mikset vain tee niin kuin Aro haluaa. Tuo hänet tänne. Sitten voit lopettaa tuon hampaidenkiristelyn ja jättää jatkuvan ärtymystilan taakse. Kaikki olisivat tyytyväisiä.”
Nyökkään, mutta en myöntävästi. ”Kysymys ei olekaan siitä. Kysymys on periaatteesta.”
”Minä luulin, että sinä et usko periaatteisiin.”
Ei, en minä uskonutkaan. Ainakaan muiden periaatteisiin. Omani olivat tietysti eri asia. ”Kiintyminen on vaarallista”, minä selitin. ”Ja tarpeetonta myös. Sherry heikensi arvostelukykyäni ja tekisi sitä vastakin.”
Heidi pärskähti. ”Kiintyminen vaarallista? Se, että se ei palvele sinun tarkoituksiasi, ei tee siitä vaarallista. Myönnä pois, Keith. Sinua pelottaa, että joku päivä vielä et olekaan tärkein asia omassa elämässäsi.”
Hymyyni tuli väkisinkin ivallinen sävy. Heidi käytännössä väitti, että olin mustasukkainen itselleni. Tuon naisen puheissa ei välillä ollut mitään järkeä.
Minä en ollut tottunut häviämään. En ollut tottunut siihen, että päässäni oli jotain, jota ei voinut vain siirtää syrjään ja unohtaa. Sherryä ei voinut unohtaa. Hänen kuvansa kummitteli aivoissani ja hänen äänensä kaikui korvissani. Sherry pilasi keskittymiseni, vaikka ei edes ollut paikalla.
Toisaalta olin kestänyt jo seitsemän vuotta. Minä kyllä pystyisin tähän, mutta kysymys olikin siinä, voisinko ikinä unohtaa hänet. Jos en voisi, niin tämä oli pelkkää ajanhukkaa, sillä en todellakaan aikonut elää loppuelämääni ikävoiden jotakuta.
Heidi taisi tietää, mitä mielessäni liikkui. ”Eeet sinä häntä unohda. Mietit vain ikuisesti missä hän on. Mieti nyt Keith, joka minuutti, joka hetki. Et saa hetkenkään rauhaa. Ja ajattele miten paljon hyötyä meille olisi jos joukossamme olisi joku, joka pystyy taivuttamaan kenet vain tahtoonsa. Valta on voimaa, Keith.”
Valta on voimaa? Herranjestas, miten kliseistä ja naurettavaa. Heidillä meni tämä touhu vähän yli.
Toisaalta hänellä oli kyllä pointtia. Minulla kului ihan liikaa aikaa Sherin ajatteluun. Äkkiä olin päätökseni tehnyt. ”Kiitos, Heidi”, minä sanoin tasaisesti ja työnsin hänet syrjään. ”Eiköhän tultu jo juteltua tarpeeksi.”
Löysin Aron hallista. ”Tulin sanomaan hyvästit”, minä ilmoitin turhia kiertelemättä. ”Lähden jo tänä iltana.”
Aron vieressä seisovan Jane näytti pisteliäältä. ”Ja minnekäs sinä menet?”
Aro viittasi Janen kädellään vaikenemaan. Hän näytti tyytyväiseltä ja uskoin tietäväni tarkalleen miksi. ”Hienoa! Vihdoinkin sinä haet minulle hypnotisoijan. Olenkin jo osannut odottaa tätä.” Turhaa hän riemuitsi. Koskiessani nopeasti käteeni hänen ilmeensä synkkeni. ”Keith!” Se kuulosti vähän marinalta. Minä nauroin.
”Kyllä sinä tiedät, että minä en tuo Sherryä sinun kokoelmiisi.”
”Silti. Ajattele vähän—”
”Heidi sanoi samaa. Mutta haluaisitko sinä oikeasti varastaa Culleneilta heidän pikkutyttönsä.”
Aron kasvoista näki, että vastaus olisi ollut ehdottomasti myönteinen. ”Sinä voisit suostutella hänet tulemaan. Se olisi ihan vapaaehtoista.”
Varmasti. Mietin missä maailmassa Sherry suostuisi tulemaan tänne vapaaehtoisesti. HYVIN epätodennäköistä. ”Minä voin yrittää”, lupasin jalomielisesti.
Arokin taisi tietää, että peli oli menetetty. ”Sinun lähtösi harmittaa minua”, hän sanoi.
”Älä viitsi, meillä on sopimus”, minä muistutin. ”Ja annatte sitten Karmin olla.”
Aro hymisi kiukkuiseen sävyyn, mutta huokaisi sitten. ”Toivotan sitten kai vain onnea.”
Nyökkäsin lyhyesti ja häivyin. Amerikka kutsui.
A/N: NYT sitä kommenttia XD Ennen ei tule jatkoa.
-
Keiiith. Parasta mennä takasin ja vähän äkkiä. Seitsemän vuotta on kummiski aika pitkä aika. Sherry parka. Paitsi et Sherry ei oo Culleneiden luona. Oh shit, tästä tulee monimutkasta. Tämä rakastaa monimutkaisia tarinoita. Jatkoaa : ))
Melkein missasin tämän... Hävettää. Ei sit saatu niitä seitsemää seuraavaa lukua. Höh. Mut hyvä tämä näinkin.
-Lyn
-
Keith varmaan suuttuu kun saa tietää ettei Sherry ole Culleneilla. Kukakohan sen sitten lopulta löytää..Jatkoa, äkkiä. :)
-
Ihanat luvut<3 (Luin noi kaks viimesintä kerralla) Toisiks viimone oli kauheee surulline mutta silti ihana eli siis koskettava :) Tykkäsin molemmista. Nyt vaa Keith Amerikkaaa ja Sherry Keithin luo? joohan? :) Nyt oli miusta pitempiä lukuja ku aikasemmin <3 :D hihii jatkoaaa.....
-
Nyt on tullu kommenttiaa :D En malta oottaa sitä jatkoo, kun se Sherry on jossain piilossa :( Toivottavasti se ei kerkee tehä mitään ennen ku Keithi löytää sen.. Tai sit toivottavasti Keithi ei tee mitään ku kuulee ettei Sherry oo enää Culleneilla :s vaikeeta....
Mut; jatkooo!!<3
- Bawe
-
Oi, ihanaa, kun tänne on tullut 3 lukua niin nopeesti!!
Pidin, ihana luvut, mutta synkkät Sherryn osalta ja osasit tosi hyvin kuvailla, etenki Sheryn tunteita.
Mitä ihmettä se Keith on menneyt tekemään >:( ???(oon vielkin sokis) lähtee takas Italiaan selittämättä mitään Sherylle.?!
Kyllä käy Sherryä tosi sääliks, onneks se mies tulee takas, mut antaaks se sille anteeks.?
Odotellaan jatkoa, toivottavasti laitat sitä pian ;D
-
mmary: kiitos. Saapa nähdä:D
Bawe: kiitos :)
Michell: Joo pari lukuu on tosiaan ollu vähä pitempii:D toivotaan et sama linja jatkuu
saltsu: kiitos. Saa nähdä kuka Sherin löytää:D
Lyn: Nonni, nyt tuli jatkoa. Kyl me ne 7 lukuu viel saadaa:D
A/N: Joojaanoo... Sai viimeisteltyy tänää vast tän:D Enkä tykkää lopusta :( Sanokaa te.
36. Maailman mudassa
1960, Pohjois-Kanada
7887, 7888, 7889, 7890, 7891... Kylmyys tunkeutui ihoni sisään. Olin ollut tässä kauan. Kai. Ei, ei mitään kaita. Olin minä. Tunsin sen. Tunsin kylmyyden ympärilläni, tunsin vuosien sateet ihollani. Maailma oli muuttunut. Minulle se oli yhä sama. Enkä vieläkään ollut poissa.
Kuusi vieressäni oli kasvanut jo miehen kokoiseksi. Siinä oli neulasia. Paljon neulasia. 7892, 7893, 7894, 7895.7896. Niitä oli liikaa.
Muistin menneet talvet. Muistin lumen ruumiini päällä. Lumi lämmitti. Se oli outoa. Lumihan on kylmää. Jossain kirjassa oli joskus sanottu, että se lämmin olo johtui lumen eristävästä vaikutuksesta. Jossain muualla oli kerrottu, että kun oli tarpeeksi kylmä, niin kylmyyden tunsi lämpönä. Minä en tuntenut lämpöä. Tunsin vain tyhjyyden, kylmyyden. Sateet ympärilläni. Maailman julmuuden.
Nyt ei satanut. Nyt oli lämmin, mutta siltikään minulla ei ollut lämmin. Minulla oli kylmä. Oli kai kesä. Aurinko paisto, mutta minä en nähnyt sitä. Näin vain pimeyden. Mustaa.
Takissani kasvoi sammalta. Toinen sen hihoista, se, joka oli maata vasten, oli halkeillut ja hauras. Hajalla. Niin kuin minä. Vaatteeni olivat puoliksi mädäntyneet. Ehkä bakteerit syövät minuakin pala palalta. Ehkä minun ruumiini mätänisi tänne. Toivoin sitä.
Kuusen mustat neulaset heiluivat tuulessa. Tuuli vaikeutti laskemista. 7897,7898,7899...
Olin liian väsynyt liikkumaan. Siitä ei ollut kauan kun sain viimeksi verta. Ei siitä ollut kauan, kun varomaton peura oli eksynyt liian lähelle minua. Tai niin minä luulin. Ei, en tiennyt. Siitä saattoi olla päiviä tai tunteja tai sitten jo vuosia. Ajantajuni oli poissa. En tiennyt, mitä kello oli. Elämä ilman aikaa olisi monen mielestä kadehdittavaa. Mutta tässä metsässä, kun aika ei sitonut minua mihinkään, ainut mitä tunsin, oli yksinäisyys. Ilman aikaa ei ollut myöskään minua. Mutta aika oli suhteellista.
En edes tiennyt mitä se tarkoitti. Joku vain sanoi joskus niin. Kuka se oli? Joku tiedemies. Minä en tiennyt. Kuka tahansa olisi tiennyt. Hän olisi tiennyt. Perheeni olisi tiennyt.
Tajunnassani soi pieni ääni, joka kertoi minulle, että perhettäni ei enää ollut olemassa. En edes muistanut sitä. Olin kai yllyttänyt jonkun tappamaan heidät.
Miksi? Miksi ihmeessä minä olin tehnyt niin? En minä ollut halunnut heidän kuolevan. En varmasti. Mutta en tiennyt. Kaikki hävisivät. Elämä ei ollut ikuista, ei edes vampyyreille. Ei Carlislelle, Esmelle, Emmettille, Roselle tai Edwardille. Toivottavasti ei minullekaan.
Sitten, kun aikaa oli kulunut tunti, päivä tai ehkä vuosi, askeleet olivat täällä. Täällä oli joku. Yllättynyt huudahdus kaikui ilmassa.
”Karm! Täällä on joku?”
Joku ynähti. ”Hetkinen, tuohan on minun rakkaan veljeni palvonnan kohde.” Ääni oli lähempänä. ”Hei! Sherry, niinhän se oli? Haloo, missä minun veljeni on?” Tytön ääni kuulosti tutulta.
Veli? Mistä veljestä se oikein puhui? Käsi heilahti silmieni edessä, mutta pupillit eivät värähtäneetkään.
”Haloo, senkin typerys? Voitko vastata.”
”Karm. Hän näyttää kuolleelta.”
”Ei hän ole kuollut, hengittää.” Minä mietin. Tunsin äänen, olin varma siitä. En vain muistanut kenelle se kuului. Ehkä jollekulle, jonka olin joskus tavannut ohimennen, merkityksettömälle henkilölle joka ei ikinä ollut vaikuttanut elämääni sen suuremmin. Sitten: ”Mitä hittoa hän täällä oikein tekee? Missä Keith on?” Silloin se välähti. Karmel. Hänen siskonsa. Miten hassua. Tilanteen ironia paistoi kauas ja tiesin, että ennen minä olisin nauranut sille, vaikka se satutti. Nyt en jaksanut. Minulla ei ollut voimia.
”En tiedä”, mies vastasi ja kumartui vieraani. Tunnistin nyt hänetkin. John. Karmelin kumppani. Pinnistelin muistaakseni. John ei kai koskaan ollut puhunut minulle montakaan sanaa. Ainakaan en muistanut. ”Katso hänen vaatteitaan”, John jatkoi. ”Katso Karmel. Tämä takkihan hajoaa käsiin.”
Niin se kai hajosikin. Takki hajosi käsiin, minä hajosin käsiin. Paitsi että olin jo hajalla. Ehkä minussa ei enää ollut mitään hajotettavaa.
”Karmel, hänen pitää päästä täältä pois”, John huomautti kauhistuneen kuuloisena. ”Hänhän on ollut täällä jo ties kuinka kauan.”
Karmel äksyili. ”Aina minä saan siivota Keithin jälkiä”, hän marisi.
”Minun käsittääkseni sen on Keith, joka useimmiten siivoaa sinun jälkesi”, John huomautti hymähtäen.
Erotin hämärästi Karmelin ruman irvistyksen. ”Hyvä on, tehdään näin: minä vien hänet meille ja sinä – sinä etsit Keithin.”
Johnin vastasi matalalla äänellä. ”Mistä minä hänet löydän?”
”Mistä minä tiedän? Kaiva hänet jostain, vaikka maailman ääristä!” Karmel kivahti. ”Lähde jo.” Karmel ei todellakaan tajunnut miten onnekas oli. Jos hän olisi vielä täällä, niin minä en ikinä huutaisi hänelle. En ikinä noin.
Vaikka olinhan minä huutanut hänelle. Siksikö hän oli lähtenyt? Mutta en minä koskaan mitenkään pahasti ollut sanonut. Hitto, minä olin rakastanut häntä. Tämä ei saanut olla totta.
Joku kiskoi kättäni. ”Ala tulla. Saat luvan kävellä itse, minä en aio kantaa sinua.” Se oli Karmel. John oli jo kadonnut metsään. Miksi Karmel ei vain voinut antaa minun olla? Hän ei edes pitänyt minusta. Muistaakseni. Menneisyys oli sumea.
Loppujen lopuksi Karmel kuitenkin huokaisi ja nosti minut ilmaan. ”Kaikkea sitä joutuukin tekemään”, hän murisi.
Silmäni olivat kiinni. Silmäni olivat kiinni, kun saavuimme talon lämpöön, silmäni olivat kiinni, kun Karmel auttoi minua käymään suihkussa ja vaihtamaan vaatteet. Silmäni olivat kiinni, kun kierähdin kyljelleni sängyllä. Minä en liikkunut, makasin siinä vain. Sänky allani tuntui pehmeältä, unettavalta. Suihkunraikkaat hiukseni tuoksuivat saippualle. Suljin silmäni. Siitä oli kauan, ikuisuus kun olin viimeksi ollut kunnolla puhdas. Mutta entä sitten? Mikään ei muuttunut. Hän oli yhä poissa. Enkä minä edes pitänyt hänen tyhmästä siskostaan tai Johnista.
Karm naputteli pöytää kynsillään. ”Varokin rypistämästä sitä paitaa, se on lempparini ja maksoi ihan tuhottoman paljon. Kuulitko! Älä makaa hihan päällä.”
Minä kierähdin tottelevaisesti selälleni ja jäin tuijottamaan kattoa. Talo oli vanha ja kattoparrut näkyvissä. Niitä oli neljä, ei viisi tällä puolella. Tuolla puolella ne olivat poikittain, oviaukosta näkyi vain osa. Seinän takana olevaan kohtaan mahtuisi ehkä kuusi tai seitsemän niiden kolmen lisäksi, jotka näin. Keittiötä en nähnyt ollenkaan. Miksi minä en nähnyt keittiötä? Oviaukko oli liian pieni. Talo oli liian hiljainen. Miksi täällä ei ollut ääniä? Tyhjää...
Ajantajuni katosi hiljalleen. Mikä ajantaju? Eihän minulla sellaista ollutkaan. Ei ollut ollut enää aikoihin. Kuitenkin, aikaa kului paljon. Karmel oli hermostunut ja kyllästynyt minuun. Hän tuijotti päiväkausia kalenteria kiukkuisesti kiroillen ja napautteli tyhmiä kommentteja, joita en edes kuullut. Me kävimme muutamia kertoja metsästämässä. Karmel olisi halunnut viedä minut kaupunkiin verta juomaan, mutta oli kuitenkin päättänyt, että veltto ja eloton ruumiini herättäisi siellä liikaa huomiota. Niinpä hän vain tyytyi raahaamaan minut aina välillä metsään. Karmel itse hävisi usein päiväkausiksi omille teilleen. Ja aika kului.
Sitten vain yhtäkkiä, yksi päivä minä heräsin horteestani siihen, että ulkoa kuului melua. Meluaja oli tietysti Karmel.
”Johan kesti. Minä jo luulin, että sinä et löydä häntä.” Hetken tauko ja sitten: ”Ja sinä! Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Jätät kaiken minun niskoilleni.”
”Pää kiinni, Karmel.” Sanat olivat tylyt, mutta eivät vihaiset. ”Missä hän on?”
”Sisällä, mutta—”
Ovi kuului avautuvan. Minä kuuntelin lähestyviä askelia sekavin mielin. Se kyllä kuulosti ihan häneltä. Mutta entä sitten? Eurooppa, Eurooppa... Kukapa ei olisi siellä mielummin. Minäkin halusin Eurooppaan. Halusin taas nähdä Portugalin rannat, halusin nähdä suuren Lontoon ja kauniin Pariisin. Ja Kreikan kauniit saaret ja kaikki ne kuvat, joista olin vain lukenut. Sen timantin. Katakombit. Halusin lentää.
Ja sittenkään en pystynyt näkemään sitä edessäni. En pystynyt näkemään, miten minä voisin taas kohota ylös tästä upottavasta suosta. Olin liian syvällä.
Joku kosketti kättäni. ”Sherry?”
Minun silmäni räpsähtivät auki ja minä näin hänet. Se tuli aaltoina. Ensin vain polttava rakkaus, joka sai käteni kiertymään hänen ympärilleen. Sitten lamauttava suru, joka nosti kyyneleet silmiini, raastava kipu, tuska, tieto siitä, että hän oli hylännyt minut. Lopulta tuli viha. Minä en muistanut, koska viimeksi olin ollut vihainen. Viha antoi minulle voimia, se elvytti ääneni ja kirkasti aivoni. Adrenaliini hyökyi suoniini huutaen ja minä kavahdin seisomaan. ”Terve Keith.” Käheä ääneni kuulosti hauraalta ja särkyneeltä, mutta ainakin se oli täynnä pilkkaa. Tuo olento tuossa, tuo inhottava, naurettavan komea poika oli syynä kaikkeen. Tämä oli kaikki hänen syytään. Keithillä ei ollut ollut mitään oikeutta lähteä ja vielä vähemmän hän sai tulla takaisin.
Minä tuijotin Keithinä vaiti. Hänen silmänsä tutkailivat minua tarkasti, tunsin hänen katseensa ihollani. Se sävähdytti yhä, mutta nyt kipu sekoitti sen. Keithin silmät välähtivät hänen pistäessä merkille harmahtavan ihoni ja kiillottomat hiukseni. Minä liimasin silmäni seinän epäsymmetrisiin halkeamiin. Ne melkein muodostivat kuvioita. Niitä oli paljon, koko seinä oli niitä täynnä...
”Mitä sinä täällä teet?” Keith kysyi rennolla äänellä. Ainakaan häntä ei kauheasti mikään huolettanut. Minä koitin tahdonvoimalla pitää kyyneleet sisälläni, mutten ihan onnistunut.
”Mitä sinä täällä teet?” minä esitin vastaukseksi. Ääneni ei kuulostanut kovinkaan raivostuneelta, mutta siinä oli tietynlaista myrkyllisyyttä, joka kieli vihasta. ”Minne Italia jäi?”
Keith virnisti. ”Mitä jos sanoisin, että pidän lomaa?”
Minä käperryin mahdollisimman kauas hänestä. Keithin katsominen ei enää sattunut, lähinnä se suututti. Minä en halunnut tuota tänne. Ja silti olin iloinen, että hän oli tullut. Mutta enhän minä niin voinut sanoa. ”Sanoisin, että painu helvettiin.” Se tuli ulos vain kuiskauksena. ”Mitä sinä täällä teet?”
Keith istui viereeni sängylle. ”Minä tulin takaisin. Sherry, olen pahoil—”
”ÄLÄ SANO NOIN! Älä kehtaa sanoa, että sinä olet pahoillasi!” Huutaminen ei kuulostanut ihan parhaalta jäykästä kurkustani. ”Tiedätkö millainen olet? Sinä olet paskiainen, sellainen sinä olet! Miten hitossa sinä voit tulla tänne sanomaan että olet pahoillasi?”
”Minä—”
Kyllä minä tiesin. Hän oli PAHOILLAAN. Nostin käteni korvilleni. ”LOPETA!” minä kirkaisin. ”LOPETA! Sinä lähdit, Keith, tajuatko? Sinä vain katosit yhtään selittämättä!” Minä lyyhistyin kasaan hervottomasti nyyhkyttäen. Hän ei tosiaan tainnut tajuta. Tajuta, miltä se tuntui. Hän ei tainnut tajuta yhtään mitään.
Keith näytti vähän vaivaantuneelta. ”Minä selitän nyt, jos kuuntelet hetken.”
Minä en halunnut kuunnella. Käänsin Keithille selkäni, jottei hän näkisi kivusta vääntyneitä kasvojani, mutten käskenyt hänen häipyä. Kun Keith oli täällä, minä pystyin ajattelemaan.
”Sinusta tuli liian tärkeä”, Keith pamautti yhtäkkiä. ”Sinusta tuli liian tärkeä, Sherry ja minä lähdin ja olen pahoillani, mutta minä tulin takaisin.” Hän kosketti olkapäätäni lempeästi ja antoi kätensä viipyä ihollani. Tahtomattakin painoin itseäni hänen kättään vasten. Se poltti minua. Se sattui ja siltikään en ollut aikoihin tuntenut mitään niin ihanaa.
Varovasti Keithin kädet käänsivät minut ympäri ja yhtäkkiä huomasin taas katsovani niihin punaoransseihin silmiin. Pyörrytti. Hänen kasvonsa upottivat minut paratiisiin, hänen tuoksunsa ympäröi minut kokonaan ja hänen katseensa sai kehoni liekehtimään. Itseinho täytti mieleni. Miten minä saatoin olla näin heikko. Näin kokonaan hänen armoillaan.
Keith suuteli minua ja minä suljin silmäni. Hänen huuliensa viipyessä huulillani minä tiesin, että vihasin häntä, tulisin aina vihaamaan. Keith oli pettänyt minut, hän oli lähtenyt, hän oli satuttanut minua pahemmin kuin kukaan ikinä. Hän oli tehnyt minusta kuolleen, hän oli tappanut minut. Minä vihasin häntä, viha liekehti sisälläni. Keith oli paskiainen.
Ja silti minä tiesin, että tulisin tarvitsemaan häntä ikuisesti.
Keith puhui, minä kuuntelin. Hän puhui turhasta, hän puhui tyhjästä ja joskus hän jopa puhui asiaakin. Väsymys painoi minua. En ollut nukkunut ikuisuuteen. Enkä halunnutkaan nukkua.
Yhtäkkiä jokin Keithin sanoissa löi minua. ”Mikset sinä ole enää Culleneilla?”
Minä tuijotin hänen kasvojaan kauhuissaan. Carlisle. Esme, Edward, Emmett. Rosalie. Vieraat vampyyrit. Minä muistin sen. Äkkiä maailma tuntui kääntyvän silmissäni ympäri ja minä horjahdin. Tappajat ovat tulossa.
Pakoon ei pääse. Niin minä olin sanonut. Kuulin yhä sanojen soinnin mielessäni. ...uuteen taisteluun. Sen miehen kasvot häilyivät vieressäni. Hän oli näyttänyt vaaralliselta. Hän oli taistelija. Olin taatusti lakananvalkoinen. ”...tappoi heidät”, minä inahdin. Luoja, eieieieiei... Mitä minä olin oikein mennyt tekemään?
”Sherry?” Keith kysäisi. ”Sherry? Mitä nyt? Sherry?”
Minä olin nimittäin valahtanut velttona lattialle. Hengitykseni kuulosti oudolta, se oli tiheää ja tukahtunutta. ”Voi luoja”, minä vaikersin.
”Mitä?”
”...kuolleita.”
”Etkai sinä Culleneista puhu, ethän?”
Minä purskahdin itkuun. Keith tuijotti käsittämättä.
”Sherry, he ovat kunnossa. Minä etsin heidät, he asuvat nykyään Red Lodgessa, Montanassa.”
Minä kohotin kasvoni. ”He ovat elossa?”
Keith rypisti otsaansa. ”Tietenkin he ovat elossa, he—”
”Näkivätkö he sinut? Tietävätkö he, että kävit siellä?” Mielessäni heräsi kauhea ajatus. He olivat elossa. He olivat elossa! Ja he tiesivät taatusti, että olin yrittänyt tappaa heidät.
Keith näytti olevan ymmällään. ”No eivät nähneet, minä ajattelin, etten välttämättä olisi kauhean tervetullut vieras sinne, kun sinäkin olit poissa.”
Minä huokaisin helpotuksesta. Koitin olla itkemättä ja katsoin Keithiä vakain silmin. ”Me ei voida enää koskaan mennä takaisin sinne. Ei enää ikinä.”
A/N: Kiristän teiltä kommentteja :)?
-
Voi vitsit, kuinka monta osaa oikein olet ehtinyt kirjoittaa, enkä ole edes huomannut! Kieroa.
Luin kaikki niin nopeasti, etten välttämättä edes sisäistänyt kaikkea mitä tapahtuikaan, koska ihan oikeasti vain halusin. Tämä on niin koukuttava ja voi vitsit Sherryä ja Keithiä, molemmat aivan kamalia mutta ihania ja luotuja toisilleen. Ja voi itku, jos Keith lähtee Voltureilta, olisi ollut niin hauskaa nähdä Sherry Volturina, vaikka sitten vaikka vain hetken ajan.
Yäääh, en tiedä mitä sanoa. Kaksi viimeistä osaa olivat kyllä kerrassaan täynnä tapahtumia, kiva myös lukea välillä Keithin PoV:ia, vaikka onhan se vähän hassua yhtäkkiä lukea sitä PoV:ia.. Mutta ehdottomasti hyvin sekin kirjoitettu, joten mikset ihmeessä jatkossakin tekisi pientä pätkää Keithin PoV:ia, kiitos?
Kiitos hirveästi, tämä on vaan ihana!
- Annabelle
-
Sherryn pittää mennä takas Culleneille! Se kuuluu sinne. Keith on ihan pässi, ois pitäny tässä vaiheessa jo pysyä poissa. :D Ootan jatkoa innolla!;D
-
zalluski: Lupaan, että... en lupaakkaan mitään:D
Annabelle: Sinullekkin voisin luvata jotain mitä haluat, mutta en lupaa. Katsotaan mitä käy :o
A/N: Juujoojaa. Tässä luvussa tapahtuu jotain, mitä monet ovat odottaneet, muttei välttämättä niin dramaattisesti kui jotkut olisivat halunneet. Tämä luku on... aika perus...
27. Uusia alkuja
1960, Red Lodge, USA
Edward:
Tämä talo oli hauta. Sellainen olo minulle tuli, kun astuin sinne taas kerran sisälle. Ääntäkään ei kuulunut lukuun ottamatta muiden ajatuksia. He olivat kaikki kotona ja kaikki hiljaa. Tälläistä se nykyään oli. Minä en muistanut tarkalleen, milloin tässä talossa oli lakattu puhumasta, milloin oli lakattu syyttelemästä toisia – päti lähinnä Rosalieen – tai itseään Sherryn kuolemasta. Jossain välissä huuto oli kuitenkin lakannut, jossain vaiheessa äänet olivat kadonneet ja talosta tullut tyhjän tuntuinen.
Täällä oli kuollutta. Perheemme oli hajonnut, vaikka asuimme yhä samassa paikassa. Jotain täällä ollutta oli särkynyt ja sen sirpaleet polttivat meitä kaikkia. Kaikki olivat sulkeutuneet itseensä, selvimmin sen näki Rosaliesta, joka käytännössä ynähteli yksitavuisia vastauksia puhuessaan muille kuin Emmettille. Kerrankin pystyin rehellisesti sanomaan, että ymmärsin häntä. Outoa tai ei, Sherry oli kuitenkin ollut paras ystävä, joka Rosaliella oli koskaan ollut.
Emmettin käytös häiritsi minua ehkä eniten. Olin ollut aina tottunut siihen, että hän oli aina iloinen ja pystyi aina kohottamaan tunnelmaa. Rosalie tietenkin vaikutti Emmettin käytökseen jossain määrin, mutta veljeni vaitonaisuus itsessäänkin tuntui oudolta. Vieläkin, vaikka sitä oli kestänyt jo kauan. Se vain korosti sitä, että jokin täällä ei ollut kunnossa Että jokin oli väärin.
Carlisle ja Esme, he yrittivät parhaansa. He huomasivat, mitä täällä oli tapahtumassa, toisin kuin Rose ja Emmett he tiedostivat sen täysin. He yrittivät korjata asian, he yrittivät koota perheemme. Mutta heillekin se oli vaikeaa, suru oli yhtä todellista ja yhtä syvää kuin meille muillekin. He olivat aina surullisia ja synkkiä sisältä ja se heijastui väkisinkin kasvoihin.
Minä myönsin itselleni, että syyllistyin siihen itsekin. Paljon ei tässä talossa ollut hymyilty näinä vuosina ja silloin kuin oli, hymy oli pinnistelty ja väkinäinen. Silloin kuin Sherry oli ollut täällä, minä en ollut edes tajunnut miten paljon elämää hän oli tuonut tähän taloon. Elämä oli tosin ollut valitettavan usein riitelyä, mutta nyt se ei enää merkinnyt mitään.
Meillä ei ollut hajuakaan, mitä Sherrylle oli tapahtunut. Kaikilla oli omat päätelmänsä ja ne kaikki loppuivat samoin. Sherry oli kuollut. Hän oli haikaillut kuolemaa jo kauan ja Sherille se ei ollut yhtä vaikeaa kuin meille muille. Hyppy kalliolta tai jotain terävää ruumiiseen. Eiköhän hän jotenkin ollut onnistunut.
Ravistin päätäni. Olin käynyt tapahtumat läpi päässäni niin monta kertaa, että ne tuntuivat loogisilta ja selviltä. Ne olivat kuitenkin kaikkea muuta. Astelin konemaisesti pianon luokse ja aloin soittaa. Soittaminen oli kuitenkin loppujen lopuksi jotain tekemistä. Jotain ääntä tähän taloon. Rosalie vihasi sitä, hän olisi halunnut olla rauhassa. Yllättävää oli kuitenkin se, että hän ei jaksanut valittaa asiasta. Ei edes mielessään.
Esme asteli rappuja alas kevyesti. Se on kaunista, Edward, hän ajatteli. Ajatuksissakin kaikui surullinen sävy. Minä nykäisin päälläni kiitokseksi. Jotenkin puhuminen tuntui olevan turhaa. En minä kuitenkaan osannut lohduttaa Esmeä. Ja vaikka Esme piti soittoani kauniina, hän piti sitä myös surullisena, mitä se oikeastaan olikin. Minä lopetin soiton ja nousin ylös.
”Minä lähden metsästämään.” Tekisi hyvää karistaa tämän talon ilmapiiri hetkeksi pois jaloista. Ahdistus tarttui väkisinkin.
Esme nyökkäsi hitaasti. Emmett saattaisi tulla mukaan. Käytkö kysymässä?
Emmett lähti mukaan. Kiidimme kovaa vauhtia metsän poikki vähän kauemmas kylän mailta. Emmettin ajatukset askartelivat lähinnä Rosaliessa. Minäkin olin aika poissaoleva. Päivä oli kaunis, aurinko lämmitti. Maailma oli valoisa ja päivänpaisteinen, mikä oli tietysti huono asia meidän kannaltamme. Kouluun ei voinut lähteä tällä säällä. Se ei tietenkään ollut huono asia. Tämä kaupungin teinit olivat samanlaisia kuin kaikkialla muuallakin; uteliaita ja pinnallisia.
Emmett ryhdistäytyy äkkiä. Edessä tuoksuu selvästi karhun makea ja täyteläinen veri. Minä vilkaisin Emmettiä. ”Ota sinä se”, minä kehoitin. ”Etsin itselleni jostain peuran tai jotain.”
Emmettin kasvoilla kävi vähän omahyväinen ilme. Ihan rauhassa, hän ajatteli. Minä tuhahdin ja lähdin omille teilleni.
Peura maistuisi tietenkin silmittömän huonolle karhuun verrattuna, mutta en jaksanut alkaa kilpailemaan Emmettin kanssa siitä, kuka saisi karhun. Etsisin itselleni jostain toisen karhun tai vielä mielummin puuman, mutta helppoa se ei tulisi olemaan. Karhuja ei kuitenkaan ollut näissä metsissä mitenkään vilisemällä, puumia löytyi vielä vähemmän. Huokaisin raskaasti ja paransin vauhtia. Tästä tulisi pitkä reissu.
Parin tunnin päästä me olimme Emmettin kanssa molemmat valmiita palaamaan kotiin. Minä yhytin Emmettin erään puun luona ja tökkäsin häntä käsivarteen. ”Eiköhän sitten lähdetä kotiin.”
Emmett nyökkäsi. Rose, minä tulen. Se oli melkein huvittavaa.
Kun saavuimme lähemmäs kotia, huomasin välittömästi, että jokin oli vialla. Vieras haju tunkeutui nenääni ja pysähdyin äkisti. Emmettkin jäykistyi vierelläni.
Haju kuului vampyyreille. Minä kurtistin kulmiani ja koitin hakea mieleni avulla perhettämme. Kyllä, he olivat kaikki kunnossa, vaikkakin hieman hämmästyneitä. Lähin ääni kuului Rosalielle.
Minä en tajua. Miten niin nähnyt ennalta? Minä luulen—
Voi heitä. Vaeltaneet vaikka kuinka kauan ympäri maata ja vain etsimässä meitä. Esme.
Ja Carlisle: He eivät näytä vaarallisilta. Luonnollisesti he voivat liittyä meihin ja—
Sitten erotin toisetkin ajatukset, tällä kertaa vieraat. Kahdet vieraat ajatukset. Toiset niistä kuuluivat selvästi naiselle, ne olivat kirkkaat ja korkeat ja selvästi innoissaan. Vihdoinkin me olemme täällä! Kivaa, kivaa, Edward ja Emmett ovat tulossa, minä näen sen! Tästä tulee loistavaa! Me voimme käydä Rosen kanssa ostoksilla ihan mielin määrin ja Edwardista ja minusta tulee hyvää ystäviä ja Jasper... Voi olen niin iloinen, että Jasper on täällä kanssani!
Minä tuijotin ällistyneenä puita edessäni. Tuo vieras vampyyrihän tuntui tuntevan meidät. Miehen ajatukset olivat varovaisemmat ja hillitymmät. Toivottavasti Alice tietää, mitä tekee. Nämä vampyyrit ovat hämmentyneitä ja jokin painaa heitä. Heitä kaikkia. Minä en pidä tästä. En ikinä anna kenenkään satuttaa Alicea.
”Emmett”, minä kutsuin. ”He ovat meillä kotona.”
Emmett murahti. Mitä he siellä tekevät? Onko Rosy kunnossa?
”Kaikki ovat kunnossa”, minä rauhoittelin. ”Mennään sinne, toinen heistä tietää jo, että olemme tulossa.”
Tietää? Miten se on mahdollista? Kysymys ei kuitenkaan ollut esitetty minulle, joten en vastannut. Sitä paitsi, enhän minä itsekään tiennyt mistä tässä oikein oli kysymys.
Kun olimme talomme vieressä olevan pellon laidalla, hidastimme molemmat kävelyyn. Samassa joku heittäytyi halaamaan minua. Tyttö oli pikkuruinen ja hänen lyhyet mustat hiuksensa sojottivat melkein piikkisinä joka suuntaan. Hänen suuret silmänsä olivat keltaiset ja hampaat olivat paljastuneet leveään hymyyn. Edward! Olen niin iloinen kun viimeinkin tapaamme! Meistä tulee vielä hyvät ystävät.
Minä en hämmästynyt niinkään siitä, että hän käyttäytyi niin tuttavallisesti, kuin siitä, että hän puhui minulle vain ajatuksissaan. Miten hän saattoi tietää? Avasin suuni esittääkseni kysymyksen.
Alice purskahti helisevään nauruun ja hänen mielessään vilahti kuvani, joka esitti kysymyksen. ”Minä tiedän teistä kaiken Edward. Olemme etsineet teitä jo vuosia.” Hän osoitti sanansa myös Emmettille. ”Minä olen Alice ja tässä on Jasper. Tämä on hienoa, me olemme etsineet teitä kauan!”
Mies, Jasper, astui lähemmäs. Huomasin vasta nyt, että hänen vaaleiden hiustensa kehystämillä kasvoilla erottui lukuisia vampyyrin pureman jättämiä jälkiä. ”Olen pahoillani”, Jasper sanoi. Hän oli selvästi hillitympi kuin vilkas ja tuttavallinen Alice. ”Alice näkee tulevan hän on nähnyt teidät jo kauan ja... niin, hän näki meidät osana perhettänne.”
Emmett räpäytteli silmiään pari kertaa käsittämättä. ”Näkee tulevan?” Hän tivasi siirtyessään Rosalien vierelle. Vau. Tulevan. Oikeasti. Ennustaa.
Alice nyökkäsi säteilevästi hymyillen. Minä rykäisin. ”Hauska tavata teidät molemmat. Minä olen Edward, niin kuin tunnutte jo tietävän. Ihan varoituksena – vaikka uskonkin sen olevan tässä tapauksessa tarpeeton – kerron että kykenen kuulemaan ajatukset.”
Jasper ja Alice nyökkäsivät yllättymättä. Carlisle vilkaisi meitä. ”Mitä jos menisimme sitten takaisin sisään? Luulen, että Edwardia ja Emmettiäkin kiinnostaisi kuulla tarinanne.”
Kaikki lähtivät astelemaan taloa kohti. Rosalie vilkaisi minua nopeasti olkansa yli. Edward, Alice vei huoneesi, hän ilmoitti pisteliäästi.
Minä rypistin otsaani, mutten ehtinyt kysyä mitään, ennen kuin Alice heläytti: ”Ainiin, Edward, sinun huoneesi on tosi hieno. Siellä on ihana näköala. Eikai sinua haittaa jos—”
Minä pudistin päätäni. Pitäköön huoneen, jos halusi. Ei minua haitannut.
Alicen hymy leveni entisestään. Ihanaa! Siirsinkin jo tavarasi pois.
Kohotin kulmiani kysyvästi. Minne hän ne oli siirtänyt.
Alicen tanssahteleva askel hidastui hieman. Ne ovat autotallissa.
Illalla me sitten istuimme kaikki olohuoneen sohvalla. Huoneen keskustelu oli vilkasta ja siinä oli iloinen sävy. Ensimmäistä kertaa yli seitsemään vuoteen. Esme ja Carlisle juttelevat Alicen kanssa lämpimästi, he pitivät tästä. Rosalie ja Alice olivat selvästi löytäneet yhteisen sävelen. Vaatteet olivat molemmista huipputärkeitä. Emmett taas kiisteli Jasperin kanssa siitä, kumpi oli parempi taistelemaan. Minä hymähdin.
Tämä oli jotain erilaista, tämä oli jotain muuta kuin hiljaisuus ja eristäytyminen. Tämä tuntui melkein normaalilta; ei sellaiselta, mitä meillä oli ollut ennen, mutta kuitenkin huomattavasti paremmalta kuin vuosiin. Tämä oli hienoa, tämä tuntui hyvältä. Ehkä me pääsisimme tästä vielä yli. Ehkä kaikki oli muuttumassa. Kuka tietää; ehkä tämä oli uusi alku.
1960, Yellowknife, Canada
Sherry:
Kuunvalo oli kaunista. Se valaisi maailman selvästi ja silti niin heikosti. Se loi pitkiä varjoja, jotka hipoivat yhteen kietoutuneita vartaloitamme kun me istuimme kuolleen puiston laidalla. Tässä kaupungissa Karmel ja John yleensä metsästivät. Juuri tällaisina viileinä iltoina, jolloin suurin osa ihmisistä oli jo kotonaan nukkumassa. Puisto näytti kuun valossa autiolta, kylmältä ja etäiseltä. Tyhjältä ja pelottavalta. Silti se oli yksi kauneimmista asioista, joita olin ikinä nähnyt. Puiston takana levittäytyvä hautausmaa oli ehkä sitäkin kiehtovampi. Haudat kohosivat siellä vieri vieressä, surullisina ja uhkaavia. Romantiikannälkäni heitti mielikuvitukseeni tanssivia kuvia. Tämä oli aaveitten yö.
Keith hieroi käsivarttani kovilla sormillaan. ”Kylmä?”
Tietenkin oli. Täällä oli jäätävää. Keith taatusti huomasi sen itsekin, vaikka se ei häntä haitannutkaan. Minä hymyilin vinosti. ”Ei ole.”
Kuunvalo syvensi Keithin pilkallista ilmettä. ”Ei taatusti. Lähdetäänkö?”
Minä en vastannut. Tuijotin harmaita hautoja aidan takana. Yhden edessä kasvoi ruusuköynnös. Se oli uusi, tänä kesänä istutettu. Kukat eivät selviäisi hengissä kylmistä talvista. ”Minä pidän ruusuista”, sanoin yhtäkkiä. ”Ne ovat ihan turhia, mutta kamalan kauniita. Paperikukat eivät ole mitään aitoihin verrattuna.”
Keithin silmät hukuttivat minut syvään katseeseensa. ”Paperikukissa on puolensa”, hän totesi.
”Niin kuin mitä?” minä kysyin närkästyneenä. Kuka tahansa valitsisi oikean ruusun paperisen sijaan. Aito oli aina aitoa.
Keithin silmät katsoivat jonnekin kauas hautausmaalle päin. Minusta tuntui, että hän näki rajan taakse, mutta äkkiä hän taas hymyili minulle. ”Paperikukat ovat ikuisia”, hän sanoi.
Minä mietin asiaa. Totta ne olivat ikuisia. Minäkin olin ikuinen, samoin kaikki toteutumattomat haaveet. Keith oli ikuinen. Ja vaikka sisälläni hyökyvä viha kohdistuikin häneen, se ei ollut mitään verrattuna siihen pakahduttavaan rakkauteen, joka söi minua elävältä Keithin poissa ollessa.
Minä olisin halunnut olla aito, mutten ollut. Minä olisin halunnut olla olematta ikuinen, mutten ollut. Minä olin paperikukka kuunvalossa. Tällä hetkellä olin menettänyt kaiken, perheeni, elämäni, onneni. Mutta silti, minulla oli yhä Keith.
Ja minä selviäisin. Minä selviäisin ikuisesti.
A/N: KOMMENTTIAAAH!!!
-
Oi ihanaa, kun Alice tuli. Se varmasti elvyttää Cullenit. Voi ei.. ::) joudun perumaan edellisestä kommentistani sen, että Sherryn pitää mennä takas. Koska jos se nyt menee takasin kaikki menee sekasin, ja ne tulee taas onnettomiksi.. >:( Nyt Sherry ei saa sotkee (varsinkaan Edwardin) orastavaa onnea ! ;D
-
Ihanaa :D jatkoa <3 Jee jasper ja alice tuli! Vähän eloa culleneille. "Vein tavarasi autotalliin" niin paras alice. Nyt vaan Sherry sinne Keithin kera joohan? Ihanan usein oot laittanu jatkoa
Lisää vaa :)
-
jes alice ja jasper saapuu! JES! :D toivottavasti sherry palais cullenien luo keith mukanaan :) sit kaikkis olis hyvin! :D
-
Vuhuu!Alice ja Jasper talossa! ;D Jatkoo<3!
-
saltsu: Niin, sieltähän ne kaksi tulivat:)
Clair De Lune: kiitos:D
Michell: Alice on aina Alice... :D
zalluzki: voooiii kuule, voi olla että toivomuksesi käy toteen. Tai sitten ei. heh
A/N: Taas on kestänyt vähän, mutta onneksenne voin kertoa, että seuraava luku tulee aika pian. Nimittäin sitten kun on tämän fikin syntymäpäivä. Pärjäilkää siihen asti:)
38. Rahaongelmia
1963, Bangor, USA
”Mutta kun Keiiiith”, minä ruikutin taas, kädet ympärilleni kiedottuina ja värisin liioitellusti. ”Täällä on niin kauhean kylmä.”
Hän nauroi, halasi minua rennosti yhdellä kädellä ja mutisi korvaani: ”Miten niin kylmä? Ei täällä ole edes pakkasta.”
Eipä! Minä tuhahdin kuuluvasti ja tökkäsin häntä kylkeen. Tällä hetkellä täällä ehkä juuri ja juuri tarkeni, mutta entä pian? Entä sitten kun tulisi taas talvi ja tämä koko kylä peittyisi jäähän ja huurteeseen? Hitto. Täältä oli pakko päästä pois.
Sitä paitsi minä halusin eroon Johnista ja Karmelista. Me olimme liikkuneet yksissä melkein kolme vuotta. Siis kolme hiton vuotta. Enkä minä mitenkään väittänyt, etten olisi pitänyt niistä kahdesta. John oli mukava, ihan oikeasti. Karmel oli melkein hänen vastakohtansa, hänessä ei ollut mitään mukavaa. Se nainen oli pirullinen ja ilkeä ja katala ja loputtoman kiero. Ehkä minä siksi pidinkin hänestä niin paljon. Karm oli ehkä Keithin sisko, mutta oli kiva, että hän ei ollut automaattisesti Keithin puolella. Meillä oli oikein kivaa kun haukuimme häntä yhdessä. Ja Karm tajusi todella, mistä kaikesta minä olin Keithin takia joutunut luopumaan. En minä silti niin pitkälle mennyt, että olisin väittänyt Karmelin olevan pahoillaan puolestani. Hän ei ollut ikinä pahoillaan mistään.
Mutta silti, minä halusin heistä eroon. Minä halusin olla kahdestaan Keithin kanssa, enkä minä halunnut heitä häiritsemään. Enkä minä halunnut katsoa kun he murhasivat ihmisiä, minua pelotti sen vaikutus itseeni. Olin melkein lakannut välittämästä koko asiasta. Laskin, että viime vuonna he olivat tappaneet yhteensä 121 ihmistä. Ei huonosti, ei huonosti.
Minä annoin katseeni laskea tahattomasti maahan, kun syyllisyys leimahti sisälläni. Missä välissä minusta oli tullut tällainen? Missä vaiheessa olin alkanut ajattelemaan ihmisten tappamista lähes itsestäänselvyytenä? Tietenkään en vielä tehnyt sitä itse, tietenkään en ihan vielä tappanut ketään itse, mutta minua pelotti, että tämä ihan oikeasti oli menossa siihen suuntaan. Keith tuskin välittäisi paskaakaan siitä, mitä söimme.
Carlisle ei olisi ikinä hyväksynyt sitä. He eivät olisi pitäneet siitä, miten ajattelin. Ja minä en hitto vieköön ikinä aikoisi tehdä niin. En ikinä, ikinä enää tappaisi ketään.
Keithin katse viivähti yhteen puristuneilla huulillani. ”Mitä sinä ajattelet?”
Järjestelin kasvoilleni hymyn. ”Minun on pakko päästä täältä pois”, valitin pirteästi. ”Ihan totta Keith, täällä on kurjaa.”
Keithin sormet leikkivät hiuksissani hänen vastatessaan mietteliäänä. ”Hmm... minne sinä sitten haluaisit mennä?”
Tätä kysymystä minä olin odottanutkin. Suuni levisi korviin. ”Kuule, minä en ole ikinä ollut Euroopassa.”
Keith kohotti kulmakarvojaan hämmästyneenä. ”Eurooppa?” En tajunnut, miksi hän kuulosti niin ivalliselta.
”Joo”, minä sanoin nyt jo aika innoissani. ”Haluan käydä Lontoossa. Ja Pariisissa. Ja sitten tekee mieli mennä taas katsomaan Portugalin rantoja.” Mielessäni heräsi pieni kipinä. Jack olisi Portugalissa. Jack. Ainoa, jota perheestäni oli jäljellä.
”Sherry.”
Vaihdoin ilmeeni vähän vähemmän haaveilevaan, jotta Keith ei arvaisi, mitä minulla oli mielessä. Vaikka Keith ei ollutkaan Carlisle, joka nyt aina keksi kieltää kaiken, en siltikään uskonut, että hän olisi varsinaisesti rakastunut ideaan. ”Ja tietty voitaisiin käydä kanssa Sveitsissä”, jatkoin rennosti. ”Olen aina halunnut nähdä sen vuoren... mikä sen nimi olikaan... Matte-jotakin.”
”Sherry!” Keith haroi hiuksiaan ärtyneenä. ”Tajuatko yhtään miten paljon sellainen matka maksaa?
Minä käännähdin häntä kohti varmaan aika hölmistyneen näköisenä. ”Maksaa?” Mitä hittoa? Siis maksaa?
”Niin, Sher, maksaa. Laivaliput eivät ole ilmaisia, enkä usko, että haluamme uida koko matkaa. Perillä maksaa lisäksi hotellit, autovuokrat ja vaatteet jotka ostat, sillä tiedän sinun kuitenkin haluavan niitä.”
Rahasta! Eikai tässä nyt rahasta voinut olla kysymys? Koko maailma oli täynnä rahaa!
”Sherry, me emme ole Culleneilla enää”, Keith huokaisi. ”Ei meillä ole mielettömiä määriä käteistä.”
Minä mutristin huuliani. Elämä ilman Culleneita saattoi olla mahdollistakin. Pelottavaa ja turvattoman tuntuista kylläkin, sen oli huomannut. Mutta mahdollista silti. Elämä ilman rahaa taas. Ei siitä tulisi mitään.
Keith ei tainnut ottaa asiaa ihan yhtä vakavasti sillä hän heitti tuosta vain rennon vastauksen ongelmaan. ”Tietenkin, me voisimme mennä takaisin Culleneille ja...”
”EI!” Vastaukseni kuulosti sekä terävältä, että pelokkaalta. Me olimme puhuneet tästä ennenkin, Keith tiesi syyn siihen, ettemme voisi mennä takaisin. Olin ollut poissa kolme vuotta, he luulivat minun kuolleen! Ja he tiesivät, he tiesivät varmasti, mitä minä olin tehnyt. He tiesivät varmasti, että olin usuttanut ne toiset vampyyrit heidän kimppuunsa. Hitto, hehän tappaisivat minut, jos menisin takaisin.
Keith ei jäänyt jankuttamaan vaan siirtyi seuraavaan vaihtoehtoon. ”Eikö sinulla olekin vielä se tilikortti tallella?”
Minä mulkaisin häntä. Kyllä, minulla oli se vielä tallella. Se oli ollut takkini taskussa, kun olin häipynyt Culleneilta, mutta en minä sitä voisi käyttää! Tilihän kuului Carlislelle! Ja vaikka hänen ryöstämisensä ei olisikaan haitannut minua millään tavalla – loppujen lopuksi, mihin he rahoja muka tarvitsivat? – tiesin, että he huomaisivat sen. Nostopistekin olisi helppo ottaa selville. ”Älä tee tyhmiä ehdotuksia”, minä kivahdin Keithille, joka kohotti vain olkapäitään välinpitämättömästi.
”Keksi itse parempi idea”
Pah. Maailma oli rahaa täynnä. Ei sen hankkiminen pitäisi olla niin mahdotonta. Me kuitenkin olimme vampyyrejä. Voisimme mennä jollekin laukkaradalle voittamaan miljoonia vedonlyönnissä. Tosin minä en tiennyt mitään hevosurheilusta. Eikä tainnut tietää Keithkään. Entä pokeri? Missäköhän lähin Casino oli? Keith oli korttipeleissä ihan nero. Mutta se herättäisi huomiota. Eikä meillä ollut mitään alkupääomaa. Eikä se ollut mitenkään pomminvarma keino.
Äh, miksi tämä oli niin vaikeaa. Maailmahan oli täynnä rahaa. Sitä oli ihmisillä, rikkailla ihmisillä. Rikkailla kitsailla ihmisillä, jotka olivat ilkeitä ja kohtelivat toisia ylemmyydentuntoisesti. Rikkailla ihmisillä, jotka ansaitsivat saada opetuksin. Kiero hymy levisi hitaasti huulilleni. ”Keith”, minä kehräsin suloisesti. ”Sinä tiedät miten minä vihaan kaikkia ääliöitä tässä maailmassa.”
Keith vilkaisi minua epäilevästi. ”Niin?”
”Rikkaita ääliöitä”, minä jatkoin. ”Sellaisia joilla on rahaa ja meillä ei.”
”Kakista nyt vain ulos äläkä johdattele siinä”, Keith tuhahti. ”Ja minä tosiaan toivon, että sinä et suunnittele sitä, mitä minä luulen sinun suunnittelevan.
Hymyni leveni pirulliseksi virnistykseksi. ”Keith, me voitaisiin ryöstää joku.”
Huolimatta alkuepäilyistä, Keith oli täysillä mukana. Hän piti ideasta, sen kyllä näki. Karmel ja John reagoivat myös juuri toivomallani tavalla.
”Mahtavaa”, Karmel kihersi kerätessään vanhoja sanomalehtiä takan ympäriltä. ”Nerokasta, ellen sanoisi. Vihdoinkin vähän mielenkiintoa tähän kaupunkiin.”
”Karm, miksi sinä kaivat niitä puoliksi palaneita lehtiä tulipesästä”, Keith kysyi kärsivällisesti siskoaan pilkaten. ”En usko, että ne ovat paljonkaan arvoisia.”
”Naama umpeen”, Karmel tokaisi irvistäen ja raahasi lehtikasat pöydälle. ”Näissä on uutisia. Uutisia, K. Sellaisia uutisista, joissa kerrotaan ihmisten uskomattomista rahavaroista ja yritysten menestymisistä ja perinnöistä ja omistusoikeuksista.”
”Minä sitten haluan, että se on joku paskapää”, ilmoitin ja hyppäsin Karmelin viereen. Aloin penkoa lehtikasaa innolla. ”Vau, miksi näitä ei ole heitetty roskiin? Tämäkin on vuodelta 1959.”
Karmel kaappasi lehden ja selasi nopsasti sille palstalle, jossa oli isopalkkaisten liikemiesten kuvia. ”Henry Cabott, neljäkymmentäyhdeksän”, hän luki. ”Omistaa markettiketjun.”
”Paljonko sillä on rahaa”, minä kysyin kumartuen himokkaasti lukemaan artikkelia. ”Äh, vain muutama miljoona. Ei riitä, ei riitä millään...”
Karmel, Keith ja John kääntyivät kaikki katsomaan minua yhtenä kysymysmerkkinä. Huitaisin kädelläni välinpitämättömästi. ”Mitä? Minä haluan niin paljon rahaa, että se riittää muutamaksi vuodeksi.”
”Tuota, Sherry...” John aloitti hämmentyneenä. ”Ettet vain liioittelisi.”
Mulkaisin häntä vihaisesti. Minä en todellakaan liioitellut. Neljästä miljoonasta jäisi minulle ja Keithille vain miljoona. Yksi mitätön miljoona. Culleneilla Rosy ja minä olimme käyttäneet satoja tuhansia pelkkiin laukkuihin. Koruista puhumattakaan.
Karmelin ääni tihkui ivaa. ”Senkin typerys, paljonko sinä oikein haluat? Maailman rikkaimman miehen koko omaisuuden? Naurettavaa.”
Pistin loukkaantuneena käteni puuskaan. Eli minä halusin rahaa, mitä sitten? Yhtä hyvin me voisimme varastaa sata miljoonaa kuin miljoonan.
Onneksi Keith oli yhä Keith. Hän kohautti olkapäitään ja nappasi lehden käteensä. ”Hyvä on, etsitään sitten joku rikkaampi.”
”K, sinä et ole tosissasi”, Karmel pärskähti. ”Ei kukaan tarvitse niin paljon rahaa!”
Keith nauroi. ”Älkää nyt, jos Sher haluaa ison omaisuuden, niin miksei hän voisi saada sitä?”
Karmelin katse kävi ensin minussa, sitten Keithissä ja Johnissa. Sitten se palasi taas minuun. ”Me saamme sitten puolet?” hän varmisti. ”Tasajako, Sherry.”
Minä vilkaisin häntä vähän vältellen. Olisi ihan reilua antaa meille pikkuisen ylimääräistä. Ideahan oli minun. Eivätkä nuo niitä rahoja oikeasti tarvinneet. Eivät he olleet lähdössä Eurooppaan. Mutta toisaalta saattaisimme tarvita Karmelia ja Keithiä tässä hankkeessa. Ja etsisin taatusti näistä lehdistä niin rikkaan liikemiehen, että puoletkin hänen rahavaroistaan olisi tarpeeksi. Nyökkäsin Karmelille. ”Jep. Te saatte puolet.”
Jouduimme hylkäämään puolenkymmentä henkilöä erilaisista syistä. Joku asui New Yorkissa saakka, muutamilla oli ihan liian vähän rahaa. Yksi pankinjohtaja olisi kelvannut loistavasti, mutta minä hylkäsin hänet vastahakoisesti. Tyyppi oli itse ansainnut rahansa, hänellä oli kolme lasta ja vaimo. Silti huomasin kieltäytyväni vain koska tiesin, että minun olisi pitänyt tehdä niin ja sekin oli vaikeaa. Sysäsin ajatuksen nopeasti syrjään. Nyt ei ollut aikaa miettiä puuttuvaa omatuntoani.
Lopulta me kuitenkin löysimme hänet. Wallage Hodges oli lehden mukaan suurisuinen yksineläjä, joka oli kasvattanut suurperintöään tuntemattomin keinoin. Minä kyllä tiesin, mitä ne tuntemattomat keinot olivat. Huijauksia. Tai ainakin siihen perustin hataran käsitykseni siitä, että se, mitä olimme tällä hetkellä tekemässä oli ihan oikein. Huijareilta oli ihan sallittua varastaa, ainakin minun logiikkani mukaan. Oli se kuitenkin parempaa, kuin varastaa rehellisiltä ihmisiltä.
Karmel riiteli Keithin kanssa parhaillaan railakkaasti siitä, kenen pitäisi ottaa selvää turvajärjestelyistä. John oli kumartunut katsomaan pitelemääni paperia. Hodges asui Augustassa, Mainen pääkaupungissa. Sinne olisi vähän matkaa, mutta ei se olisi ongelma.
”Kuinkakohan kauan tässä menee”, minä kysäisin Johnilta. ”Haluan Lontooseen ennen talvea. Siellä kuulemma sataa aina.”
John nyökkäsi itsevarmasti. ”Kyllä se onnistuu”, hän vakuutti. ”Parhaassa tapauksessa saamme rahat siltä ukolta jo kahden viikon sisällä.”
Minä nyrpistin nenääni. Eikö me voitu vain marssia sinne ja murtaa äijän kassakaappi? Se olisi ihan helppoa. Me olimme vampyyrejä, hitto vieköön. ”Siihen on kauan”, minä marisin.
John nauroi. ”Hei, me onnistumme. Eikö se ole tärkeintä?”
Kai se oli. Mutta minä halusin oikeasti pian jo Lontooseen. ”Kunhan tehdään tämä mahdollisimman nopeasti”, minä vannotin.
”Siitä puheen ollen”, Keith puuttui keskusteluun. ”Minä varasin meille hotellin Augustasta. Siellä olemme lähempänä Hodgesia.”
Vilkaisin ympärilleni ja syöksyin auttamaan Karmelia pakkaamisessa. Me onnistuisimme!
Augustaan saapuessamme ilmeni heti ongelmia. Ongelmat eivät edes liittyneet meihin. Eikä Hodgesiin. Eikä koko hankkeeseen ylipäätään. Ja siltikään nuo idiootit eivät voineet antaa olla.
”Meidän on pakko mennä”, Keith väitti Karmelille, joka tuijotti tapansa mukaan ihan poispäin Keithistä. ”Muuten he voivat luulla, että olemme heille uhka.”
”Höpö höpö”, Karmel kivahti. ”Tulkoot itse, jos haistavat meidät. Minä en lähde noihin lähimetsiin kiertelemään.”
John oli samaa mieltä Keithin kanssa. ”Karm, tämä on vähän niin kuin pakollista”, hän huomautti. ”He voivat muuten olla riski meille kaikille.”
”Mutta—” minä äännähdin.
John keskeytti minut terävästi. ”Älkää te tytöt väittäkö vastaan, ajatelkaa järjellänne. Meillä ei ole varaa olla välittämättä vieraista vampyyreistä. Olemme heidän maillaan tällä hetkellä. Ja Karm, me emme metsästä tässä kaupungissa.”
Karmel murjotti, minä murjotin. Seurasimme silti molemmat Keithinä ja Johnia kaupungin rajoja ympäröivään metsään. Minusta tämä oli naurettavaa. Tuskin ne vieraat vampyyrit edes huomaisivat meidän läsnäoloamme. Totta kyllä, mekin olimme haistaneet, heidät heti astuttuamme kaupunkiin. Mutta entäs sitten. Tuskin ne nyt kimppuun kävisivät.
Hajuja oli kolme. Ne yhdistyivät ja voimistuivat saapuessamme metsän rajalle. Pidätin hengitystäni. Minä kuulin heidät. He lähestyivät.
Ja sitten, erään aukean takana he tulivat näkyviin. Heitä oli kolme, kaksi miestä ja nainen. Miehet olivat keskenään ihan eri näköisiä, toinen oli tummaihoinen ja tummahiuksinen, toinen oli vaalea. Naisella oli sotkuinen punainen tukka ja kiiluvat kissansilmät. Ja he kaikki olivat kääntyneet kohtaamaan meidät.
Vaaleahiuksinen mies, selvästi joukon johtaja lähestyi meitä liioitellun varovasti. Kaksi muuta seurasivat varovaisesti perässä.
Keith, John ja Karmel pysähtyivät rauhallisesti ja minä seurasin hermostuneena esimerkkiä. En ollut vieläkään ihan tottunut outojen vampyyrien tapaamiseen. Tämä tapaaminen vaikutti kuitenkin suhteellisen rennolta. Vaaleahiuksinen mies hymyili meille ystävällisesti.
”Hyvää iltaa”, hän toivotti matalalla, kohteliaalla äänellä. ”On ilo saada seuraa. Kumppanini ovat Victoria ja Laurent.” Hän piti pienen tauon ja jatkoi sitten: ”Minä olen James.”
A/N: Nyt sitä kommenttia?
-
Onneks Sherry ei oo vielä tunkenu takas Culleneille! Jos se nyt noitten rahojen takia vaikka päättäs elää itsenäisesti ;D
-
zalluski: niimpä, jos vaikka :D:D
39. Suojelutyötä
1963, Augusta, USA
Teki mieli kiroilla, mutten viitsinyt. Teki mieli huutaa, mutten voinut. Teki mieli itkeä, mutten pystynyt. Miten hitossa tässä oli näin päässyt käymään.
Tämä pilaisi kaiken. Ihan kaiken. Tietysti ne olivat SANONEET, etteivät tarvitsisi osuutta rahoista, mutta minä en ainakaan mennyt lankaan. Ei kukaan nyt oikeasti voinut haluta auttaa meitä vain huvin vuoksi. Eivät ainakaan nuo. Jo päältäpäin näki, että he olivat ahneempia kuin kukaan.
Minä en halunnut tehdä tätä. En halunnut ottaa Jamesia, Victoriaa ja Laurentia mukaan suunnitelmiini. Mutta sinne ne nyt kuitenkin olivat ängenneet ja vaikutti siltä, etten voisi asialle mitään. Keith oli sanonut, että kannatti olla ystävällinen ja kohtelias vieraille. Paskat, sanon minä. Kenellekään ei tarvinnut olla ystävällinen, ellei halunnut.
Pakko se oli kuitenkin myöntää, että noilla kolmella oli ihan käyttökelpoisia ideoita. Sellaisia, joita minä en ollut tullut ajatelleeksikaan. Nykyisessä suunnitelmassamme tuli aika radikaalisti ilmi myös Keithin ja Karmelin suunnittelukyvyt. Parin viimeviikon aikana he olivat kehränneet yhdessä Johnin ja Jamesin kanssa kokoon juonen, jollaista ei ollut toista.
”Hyvä on”, Keith sanoi käsiään yhteen hieroskellen ja nosti pohjapiirrosta, jonka Victoria oli käynyt nopeasti pöllimässä kaupungintalolta. ”Käydään tämä läpi vielä kerran. Sherry siis menee huomenna vähän tunnustelemaan maastoa, keksi joku tarina, sillä ei ole paljoakaan väliä.” Hän vilkaisi minua nopeasti. ”Hodges säilyttää omaisuuttaan kotona, kassakaapissa, hän ei luota pankkeihin. Kassakaapin olinpaikka pitäisi selvittää. Pystytkö sinä siihen?”
Minä nyökkäsin suu tiukkana viivana. Kai minä pystyisin sen tekemään. Tehtävä ei kuulostanut mahdottomalta.
Keith väläytti minulle nopean hymyn ja jatkoi sitten: ”Ensiviikolla on tämä öljy-yhtiöiden suurkokous New Yorkissa, Hodges ei taatusti jätä sitä väliin. Kartanossa on silloin vain vartijat ja palvelusväki. Meidän aikamme iskeä siis. Vartijoiden tappaminen tuskin on tarpeellista, mutta onnistuu kyllä tarpeen tullen. John, Victoria, te turvaatte selustaamme ja Laurent odottaa takaportilla auton kanssa. Me loput menemme sisälle, murramme kassakaapin, tyhjäämme sen nopeasti ja kannamme saaliin kattoikkunan kautta takaportille.”
”Mitä jos takaportillakin on vartioita”, Karmel kysyi pilkallisesti. ”Mitä me sitten teemme? Tapamme ne ja murtaudumme ulos vai?”
Keith ei välittänyt Karmelin ivasta. ”Muurin yli pääsee tarvittaessa”, hän tokaisi. ”Onko jokin muu epäselvää.”
John vilkaisi minua epäröiden. ”Tuota, älä ota tätä pahalla, Sherry, mutta kannattaako sinun tulla mukaan? Olet paljon haavoittuvaisempi kuin me muut ja siellä kuitenkin on vartioita.”
Minun silmäni kaventuivat. Yrittikö John heittää minut ulos koko tehtävästä? Tosi kiva. Haistakoon paskan, tämä oli minun ideani ja minä olisin taatusti mukana hakemassa rakkaita rahojani sen inhottavan Hodgesin hoivista.
Keith huomasi raivostuneeksi muuttuneen ilmeeni ja laski kätensä rauhoittavasti käsivarrelleni. ”Sherry tulee mukaan, jos haluaa”, hän sanoi varmasti. ”Loppujen lopuksi, jos kaikki menee hyvin, emme näe vartijoista vilaustakaan.”
Minä irvistin. Tämä oli ihan ajan haaskausta, olisimme voineet parhaillammekin ryöstämässä Hodgesin rahoja. Keith selosti jotakin valmistautumisesta, mutta minusta se oli turhaa. Emme me tarvinneet valmistautumista. Olimme niin hyviä. Kunpa olisi jo ilta, niin päästäisiin toimimaan.
Illalla satoi vettä ihan hulluna. Minun ei olisi kai pitänyt yllättyä, tämä oli juuri minun tuuriani. Olin läpimärkä ja kylmissäni, kun koputin kädet kohmeessa portinvartijan kopperon oveen.
Oven riuhtaisi auki keski-ikäinen, vakavannäköinen mies. Nielaisin epävarmana, ennen kuin avasin suuni. ”Anteeksi, herra”, minä pyytelin mahdollisimman viattomalla äänellä. ”Minä olen Ester Greene, luonnonsuojeluyhdistyksestä. Tulin pyytämään lahjoitusta herra Hodgesilta.”
Portinvartija rypisti otsaansa epäilevänä. ”Kuules typykkä, turhaa sinä tänne tulet. Hodges inhoaa kerjäläisiä.”
Minä mutristin huuliani ja yritin näyttää mahdollisimman pieneltä ja masentuneelta. Kumma kyllä, taktiikka ei toiminut ollenkaan. Äh, pakko koittaa jotakin muuta. ”Enkö voisi päästä hetkeksi sisään”, minä kysyin ja koitin saada hampaani kalisemaan. Se ei ollut yhtään vaikeaa kylmässä syysilmassa. ”Olen kiertänyt ulkona jo tunteja.” Tuijotin portinvartijaa anovasti.
Miehen epäröinti leijui ilmassa. Selvää oli, että hän ei olisi ikinä päästänyt normaalitilanteessa ketään sisälle, mutta myrsky ravisteli puita uhkaavan oloisena. Koitin saada vielä vähän epätoivoa silmieni ilmeeseen ja lopulta mies antoi periksi. ”Jimmy!” hän huikkasi. ”Tänne heti.”
Portinvartijan tuvasta ilmestyi esille ehkä noin kaksikymppinen poika. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja huomattuaan minut, hänen kasvoilleen nousi leveä virne. ”Kukas tämä on?” Jimmy kysyi.
”Ester Greene”, minä vastasin mielistelevästi hymyillen. Tuosta pojasta voisi olla minulle hyötyä. ”Teen vapaaehtoistyötä Amerikan eläintensuojelussa.”
”Ohjaa hänet herra Hodgesin luokse”, portinvartija määräsi.
”Ok, pomo. Tulehan Ester. Kai se on okei, jos minä sinuttelen?”
Minä nyökkäsin ja lähdin seuraamaan Jimmyä suuren pihan poikki kartanon etuovia kohti. ”Herra Hodges ei anna koskaan lahjoituksia hyväntekeväisyyteen”, Jimmy valisti minua hilpeään sävyyn. ”Ehkä haluaisit mielummin tulla pitämään minulle seuraa, kuin mennä sinne, muru.”
”Ei kiitos”, minä sanoin asialliseen sävyyn. Lähentely-yrityksiä minä tässä nyt viimeiseksi kaipasin.
Kun saavuimme sisälle Wallace Hodgesin valtavaan taloon, minä en voinut estää huokausta, joka purkautui huuliltani. Tällainen talo olisi kelvannut minullekin. Omaa rauhaa olisi taatusti riittämiin. Paitsi ehkä silloin, kun joku yritti tunkeutua taloon. Niin kuin nyt.
”Mitä täällä tapahtuu!” ääni jylisi portaiden yläpäästä. Minä vilkaisin säikähtäneenä ylös ja koitin nähdä mistä ääni kuului. Portaiden yläpäässä seisoi parrakas, äreännäköinen mies, joka mulkoili minua ja Jimmyä kiukkuisesti.
Jimmy näytti yhtä hermostuneelta, kuin miltä minusta tuntui. Hän teki nopeasti jonkinlaisen puolikumarruksen ja lähti perääntymään ovea kohti mutisten jotain minusta ja eläinsuojelusta. Ovi loksahti äänekkäästi kiinni hänen liuetessaan tiehensä ja minä jäin kasvokkain herra Wallace Hodgesin kanssa.
Tyyppi oli kieltämättä pelottavan näköinen. Hänellä oli terävät silmät, joiden yläpuolella rypistyivät kiukkuisina paksut ja sotkuiset kulmakarvat. Poskessa kulki valkoinen arpi. Hodgesin vaatteet olivat hienoa laatua ja hänen käsissään oli lukuisia isoja rumia sormuksia.
”Ester Greene”, minä esittelin itseni Hodgesin ontuessa portaat alas. ”Kerään varoja länsi-Atlantin valaille. Niiden elinympäristö uhkaa saastua itäisen Amerikan aiheuttamista—”
Hodges loi minuun niin pahan katseen, että vaikenin väkisinkin. Rykäisin kurkkuani ja koitin jatkaa. ”Lahjoitus auttaisi meitä auttamaa—”
”Hemmetti, tyttö, eikö sinun ikäisilläsi ole parempaa tekemistä kuin kulkea täällä käsi ojossa”, Hodges murahti. ”Turha minulta on tulla rahaa kerjäämään, sitä et saa. Nyt. Painu tiehesi.”
Minä kurkistin Hodgesin ohi käytävään. Missäköhän se kassakaappi olisi. ”Öö... voinko käyttää vessaa”, minä kysyin enkelimäisen viattomalla äänellä.”
Hodges näytti siltä, että olisi halunnut kieltäytyä, mutta murahti kuitenkin myöntävästi. ”Käytävän päähän ja vasemmalle”, hän sanoi. Minä kiitin hymyillen ja hipsin käytävään. Heti kun olin päässyt pois Hodgesin lähettyviltä pinkaisin juoksuun. Nyt se kassakaappi.
Riuhdon auki monien huoneiden ovia, mutta mistään ei löytynyt mitään, joka edes läheisesti olisi muistuttanut kassakaappia. Turhaantuneena hyppelin suuret pyörreportaat ylös kolmannen kerroksen suureen, lämminsävyiseen huoneeseen, joka oli täynnä arvostettujen taidemaalarien teoksia. Tuijotin niitä ahneesti. Paljonkohan arvoisia nuokin olisivat? Varmaan omaisuuksien. Ehkä meidän pitäisi viedä nekin.
Silloin katseeni osui siihen. Se oli tavallaan ihan tavallinen seinävaate, mutta jokin siinä kiinnitti huomioni. Ehkä se johtui siitä, että seinävaate oli niin ruma. Eikai kukaan pitäisi vapaaehtoisesti tuollaista seinällä. Tassuttelin sen luokse jännittynein askelin ja vedin seinävaatteen syrjään.
Siellä se oli. Suuri, rautainen möhkäle, jossa oli numerokoodit. Minä silitin sen kovaa pintaa hellästi. Tässä oli minun aarteeni. Se oli minun. Sen sisältö oli minun. Aaah... paljonkohan rahaa tuolla mahtaisi olla? Pääsisin nauttimaan ennennäkemättömistä rahasummista ja voisin tuhlata ne ihan mihin halusin. Ostaa Lontoosta vaatteita, kenkiä, koruja, iso talo jostakin rannikolta vain minulle ja Keithille ja oma uima-allas ja—
”Käänny ympäri ja pidä kädet näkyvissä.”
Jähmetyin kuullessani komennon takaani. Käännyin hitaasti kannoillani ja huomasin tuijottavani Wallace Hodgesia suoraa silmiin. Miehen arpisilla kasvoilla oli mielipuolinen hymy ja hänen kädessään – minua huimasi – hänen kädessään komeili pitkä kivääri, jonka piippu oli suunnattu suoraa kohti minua. ”Ester Greene, niinhän. Vai yrität sinä urkkia minun kassakaappiani.” Hodgesin kurkusta purkautui ilkeä nauru hänen heilutellessaan asettaan minua kohti. ”Arvaa miten käy tytöille, jotka koittavat urkkia minun kassakaappiani? Aivan niin, he kuolevat.”
Minä tunsin kaiken värin valahtavan pois kasvoiltani kun kivääristä kuului äänekäs naksahdus. Eikai tuo hullu nyt oikeasti minua ampua aikoisi. Sehän oli... mieletöntä!
Huoneessa kaikuva pamaus sai minut kirkaisemaan heikosti. Hodges nauroi kuin viimeistä päivää ampuessaan kattoon toisenkin laukauksen. Seuraavalla kerralla hän yritti jo osua minuun, mutta ukolla oli niin huono sihti, että hän osui ohi. Siitä huolimatta minä jouduin pakokauhun valtaan. ”Apua!” minä kirkaisin. ”Senkin hullu!”
Kirkaisuni vain innosti Hodgesia entistäkin enemmän. Hän astui pari askelta lähemmäs ja latasi aseen uudestaan. Minä suljin silmäni. Näin läheltä se ei voisi osua ohi. Kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Ehkä Hodgesin ryöstäminen ei ollutkaan niin hyvä idea. Tyyppihän oli hullu mielipuoli ja aikoi ilmiselvästi tappaa minut ja—
”AAAH!” Hodgesin karjaisu vaimeni kovaan pamaukseen hänen kaatuessaan lattialle. Minun silmäni räpsähtivät auki ja osuivat Jamesiin, joka seisoi keskellä lattiaa ja napsautti tyynesti Hodgesin niskan katki. Koko maailma hiljeni siinä, kun minä tuijotin Wallace Hodgesin ruumista, joka oli äkkiä muuttunut liikkumattomasti. James suoristautui hitaasti ja nyökkäsi minulle.
”Kuollut”, hän totesi ja potkaisi Hodgesia jalallaan.
Minä koitin saada huohotukseni loppumaan. ”Kiitos”, minä sanoin vieläkin vähän järkyttyneen kuuloisena. ”Olen sinulle yhden velkaa. Ihan totta, korvaan tämän vielä joskus.”
James väläytti jonkin hymyntapaisen. ”Minä muistan tuon.”
Siinä samassa Karmel, John ja Keith astuivat huoneeseen. ”Jaahas”, Karmel tuhahti. ”Että tälläistä tänään. Missä se kassakaappi nyt oikein on?”
Minä osoitin takanani olevaa seinävaatetta. ”Tuon takana.”
Keith ja Karmel kävivät kaapin kimppuun.
Kaapin avaamisessa meni jonkin aikaa, mutta lopulta Keith sai pyörän antamaan periksi. Öljytyt saranat kääntyivät äänettömästi paikallaan ja kaappi aukeni. Viisi äänekästä henkäystä kaikui huoneessa. Me tuijotimme kassakaappia, joka oli todella iso, todella kestävä ja todella kova. Kaappia jonka olimme saaneet avattua. Kaappia, jonka sisältö kuului meille.
Ja se kaappi oli täynnä kultaharkkoja.
A/N: Kommenttiaaa!!!
-
Oäääh, en tiedä mitä sanoa ;) Nämä osat ovat olleet taas aivan loistavia ja meinasin jo miettiä, että nytkös sä tuon Sherryn tapatat, kun siltä alkoi viimisessä osassa vaikuttaa.
Kiitos hirveästi taas näistä luvuista, aivan ihania!
- Annabelle
-
Uusi lukija ilmoittautuu! :D
Mä tykkään tästä aikas paljonkin, tuo Sherry on jotenkin niin ihana. Just silleen oikeenlainen niinku silleen. :D
Mä tykkäsin erityisesti niistä luvuista missä Sherry ei oikeen niinku, taisiis. Niistä luvuista missä Sherry oli silleen angst. Ja tälleen niinku juunou. :D
(yritä tajuta tätä jooko :D)
Lemmpparilukuja mm. 34. Hyvästi muistot ja 36. Maailman mudassa ja 26. Katkennut
Kiitän.
~minen.
-
Mä aavistelen, että tästä ryöstöstä nyt ei seuraa hyvää. Tykkäsiin ;D
-
Tää on vaan jotain niin hienoo, ettei tätä pysty olemaan lukematta! Toi Sherry+Keith+rahat on tosi kiva yhdistelmä, mut ois kyllä kiva sekin, jos ne edes joskus kävisivät vaikka vaan moikkaamassa Cullneita ^^ Täähän on siis vain minun mielipide, ettei siitä sen enempää :) Ja ehdottomasti odotan jatkoa ja käyn joka päivä urkkimassa sen varalta että ois saapunut!
- Bawe
-
Bawe: Cullenit ei ole missään tapauksessa poissa kuvioista :D
zalluzki: kiitos:D
MinenChan: kiitos:) jostainsyystä tykkään itsekin aika paljon juuri noista angstiluvuista.
Annabelle: En minä Sherryyn ihan vielä ole tarpeeksi kyllästynyt että tappaisin sen. Hänen varalleen on vielä paaaljon suunnitelmia.
A/N: lyhyehkö luku tämä :p Mutta joo. Vaihteeksi vähän tälläistä, jossa ei niin kauheasti tapahdu.
40. Maailmalla
1964, Lontoo, Iso-Britannia
Ja sitten meillä oli rahaa. Meillä oli aina rahaa. Oli rahaa silloin kun kävimme Augustassa shoppailemassa Karmelin kanssa ja raahasimme Victoriankin mukaan. Victoria ei tosin mitään ostanut ja vaikutti muutenkin aika tympääntyneeltä tyttöjen iltaan. Mutta meillä oli rahaa, myös silloin kun matkustimme junalla New Yorkiin. Meillä oli rahaa, kun ostimme Keithin kanssa ykkösluokan liput Lontoon laivaan. Joku – en pystynyt kuollaksenikaan muistamaan kuka se oli – oli joskus sanonut, että raha ei tuonut onnea. Minulle se kuitenkin toi.
Merimatka oli ärsyttävä. Keinuva liike sai minut melkein voimaan pahoin. En ollut koskaan oikein tykännyt laivoista.
”Rantaa ei enää näy”, minä huomautin Keithille lähtömme jälkeisenä päivänä. Seisoimme ulkona kannella ja suolainen meri-ilma kietoutui ympärillemme. Ohutta sumua leijua veden päällä. Näky oli aavemainen, näky oli pelottava ja näky oli uskomattoman kaunis.
”Rantaa ei tule näkymään moneen päivään”, Keith sanoi.
Nyökkäsin hitaasti. Kyllä minä tiesin sen. Olin ollut merellä ennenkin, vaikka siitä oli kauan, siitä oli ikuisuus. Minä olin vihannut sitä ja minä olin rakastanut sitä. Taisin yhä sekä vihata, että rakastaa sitä. ”Me menemme Lontooseen”, minä sanoin, lähinnä vain itselleni.
Ja Keith oli siinä ja hänen kätensä painautui niskaani. ”Me menemme minne sinä vain haluat, Sherry. Ihan minne ikinä haluat.”
Viivyimme Lontoossa koko sen talven. Lontoo oli suuri, Lontoo oli täynnä elämää. Siellä oli parhaat hotellit, mitä olin ikinä nähnyt, siellä oli upeita muotiliikkeitä, tasokkaita, mutta kalliita.
Ja meillä oli rahaa kasoittain, meillä oli rahaa, kun kävelimme Lontoon kivisiä katuja pitkin, meillä oli rahaa ostaa minulle upeita vaatteita ja niitä myös käytettiin. Ja yksi ihana päivä Keith saapui hotellillemme korurasia kainalossa ja sieltä löytyi maailman upein kaulakoru, jonka kultaiseen riipukseen oli upotettu suuri timantti. Koru oli yksi kauneimmista asioista, jota olin ikinä nähnyt ja kulutin tuntikausia ihailemalla sen värejä taittavaa kiveä. Se toi mieleeni jotain, se toi mieleeni asioita matkan takaa. Se toi mieleeni Susannen kaulakorun, sen hopeisen, jossa oli ollut vihreä kivi.
Surumielinen hymy hiipi kasvoilleni , kun muistin korun. Minä olin vienyt sen Susannelta. Susanne Febulon, se oli ollut tytön nimi. Muistaakseni se hän oli ollut yksi maailman kovimmista riesoista. Koru oli ollut hieno saalis, ja hienointa siinä oli ollut, että kukaan ei ollut koskaan saanut tietää, miten minä sen korun olin hankkinut. Kukaan ei ollut koskaan arvannut, että minä olin ollut syy siihen, että se poika – Joseph Elant – oli melkein joutunut vankilaan.
Miksiköhän se ei ollut koskaan selvinnyt kenellekään? Edes Edwardille? Silloin oli ollut niin paljon kaikkea muutakin meneillään. Lämpö helahti poskilleni. Niin, ja se tulipalo. Hitto vieköön, Rosalie oli ollut raivona kauan sen jälkeen.
Miten hitossa minä oikein suunnittelin selviäväni ilman heitä. En minä ollut valmis olemaan täällä yksin, en ollut valmis jättämään kaikkea taakseni. Ja joskus pystyin unohtamaan, mutta en kokonaan. Katseeni rävähti seinäkalenteriin. Vuosiluku oli 1964. Siitä oli ikuisuus.
Tunsin vapisevani. Minä olin nyt elänyt kauemmin poissa Culleneilta, kun olin elänyt heidän kanssaan. Yli kymmenen vuotta. Miten tässä oli päässyt käymään näin?
Askeleet pysähtyivät taakseni. ”Sherry?” Keith polvistui hämmentyneen näköisenä viereeni. ”Mikä on?”
Minä ravistin päätäni. Olin kunnossa. Mitä tuo tuohon tuli inttämään?
”Sherry, itketkö sinä?”
Minä pillahdin itkuun ja painoin pääni Keithin olkapäähän. ”Minulla... on heitä... kauhea... ikävä...” Nyyhkytykseni kuulosti säälittävältä. Hitto vieköön, miksi minä itkin. Olin päättänyt, etten itkisi. En tämän takia! Mulkaisin Keithiä pahasti. ”Älä edes harkitse, että ehdottaisit, että me mentäisiin takaisin. Me ei voida mennä takaisin, tajuatko, ei voida! He luulevat varmaan, että olen kuollut.”
Keith nykäisi suupieliään hassusti. ”Eikö se tarkoita, että olisi kiva kertoa, että et ole?”
”Ei! Luulkoot mitä luulee.” Pidin pienen tauon ja jatkoin sitten. ”Tämä on kokonaan sinun syytäsi. Jos et olisi ollut niin hiton itsekäs, niin ei olisi tarvinnut lähteä ollenkaan!”
Keith ei näyttänyt yhtään surulliselta, ei yhtään anteeksipyytävältä. Tavattoman ärsyyntyneeltä vain. ”Kuinka kauan sinä haluat jauhaa tätä samaa asiaa? Eikö me olla jo käyty tämä tarpeeksi monta kertaa läpi?”
Minä tönäisin hänet kauemmas. Keith ei tajunnut, hän ei tainnut yhtään tajuta. ”Sinä pilasit minun elämäni”, sähähdin ilkeällä äänellä. ”Siitä ei ikinä voi jauhaa liikaa, enkä minä voi ikinä syyttää sinua siitä tarpeeksi. Painu helvettiin.”
Ja Keith lähti, katosi ulos ovesta kovin, ilmeettömin kasvoin. Minä lysähdin lattialle. Ei siinä mitään, kyllä minä tiesin, että Keith tulisi takaisin, mutta joskus en vain tiennyt... en tiennyt, halusinko hänen tulevan takaisin. Minä halusin antaa hänelle anteeksi, halusin tehdä meidän molempien elämästä helpompaa ja halusin lopettaa hänen vihaamisensa niin, että voisin vain rakastaa häntä. Tai lopettaa rakastamisen, että pystyisin vain vihaamaan häntä. Mutta minä en pystynyt. En pystynyt unohtamaan.
Miten monta tuntia minä olinkaan odottanut häntä. Miten monta päivää, kuukautta ja vuotta olin vain maannut paikoillani. Miten paljon olin hylännyt hänen takiaan.
Ja se kaikki johtui minusta. Kaikki johtui siitä, että olin niin naurettavan riippuvainen hänen läsnäolostaan. Säälittävää, sitä se oli. Tulisi aina olemaan.
Hän tuli takaisin vasta seuraavana päivänä. Aluksi hän ei puhunut mitään, silmäili vain ympärilleen arvioivan näköisenä. Minäkään en viitsinyt avata keskustelua, tuijotin häntä vain. Keithin paluu oli helpotus, vaikka sitä en ikinä hänelle myöntäisikään. Totta kai minä olin TIENNYT että hän tulisi takaisin. Siihen uskominen vain oli vaikeampaa. Miten minä muka pystyisin sen vannomaan? Olihan Keith kerran jo lähtenyt.
”Taas sataa”, Keith totesi ikkunasta kurkistaessaan.
Minä nyökkäsin ja nyrpistin nenääni. ”Miksi Lontoo on näin märkä? Eihän täällä voi liikkua ollenkaan kastumatta.” Tavallaan tilanne oli aika ironinen. Eilen me olimme riidelleet ja tänään me vai puhuimme säästä? Niin tyypillistä.
”Olisi pitänyt tulla kesällä”, Keith huomautti. ”Silloin on kuivempaa.”
”Kesä on tulossa.”
Vino hymy nyki Keithin suupieltä ja viimeinkin hän katsoi minuun. ”Minä vähän ajattelin, että me emme olisi täällä enää kesällä. Ei meillä kummallakaan ole kuitenkaan mitään hinkua jäädä tähän kaupunkiin loppuelämäksi. Maailmassa on muutakin nähtävää.”
Siihen minä havahduin. ”Tarkoitatko, että me lähtisimme täältä?”
Keith kohautti olkapäitään. ”Meille molemmille saattaisi tehdä hyvää vaihtaa vähän maisemaa.”
Just joo. Minä tykkäsin Lontoosta. ”En minä huutanut sinulle maiseman takia.”
Keith tuhahti. ”Ihan kuin sinä tarvitsisit niinkin ison syyn huutamiseen.”
”Sinusta minulla ei ole syytä vai?” En ollut uskoa korviani. ”Sinusta minä ylireagoin? Käyttäydyn typerästi? Onko sinusta outoa, että jaksan olla vihainen? Etkö sinä tajua, miten paljon—”
”Sherry!” Keith veti syvää henkeä ja haroi hiuksiaan. ”Kerro minulle, mitä sinä hyödyt jankuttamalla tästä. Kerro minulle, mitä se auttaa. Mitä pystyt muuttamaan tuolla? Ei minulle tule huono omatunto, enkä todellakaan aio enää pyytää anteeksi. Elä sen kanssa!”
Minä puraisin huultani estääkseni itseäni toivottamasta häntä helvettiin toisen kerran kahden päivän aikana. ”Minne me sitten menisimme? Jonnekin lämpimämpään?”
”Kiitos paljon”, Keith sanoi vähän ivallisesti. ”Miten olisi Pariisi?”
Pariisi. Pariisi, jonka Eiffel-tornissa tuhannet ihmiset olivat olleet rakkaansa kanssa, Pariisi, jonka kaduilla taiteilijat maalasivat teoksiaan, Pariisi, jonka kaupat olivat vailla vertaansa. Minä kohautin olkiani muka välinpitämättömänä. ”Eiköhän Pariisi kelpaa.”
Keithin hymy leveni. Hän ei mennyt lankaan. ”Pariisiin siis.”
Sitä sanottiin rakkauden kaupungiksi. Se loisti kultaisena ilta-auringossa, kun minä näin sen ensikerran. Keith ei liiemmin pitänyt siitä faktasta, että aurinko oli yhä näkyvissä. Hän veti ärtyneen näköisenä hupun päähänsä astellessamme pitkin Seinen kultaista rantaa. Minä kiskoin Keithin kättä kärsimättömänä. ”Vauhtia, vauhtia! Haluan nähdä sen vielä kun on valoisaa!”
Keith murahti jotakin epäselvää.
”Anteeksi mitä?” minä kysyin herttaiseen sävyyn. Keith oli ihan turhaa taas napisemassa.
”Tiesitkö sinä, että tässä kaupungissa on takseja?”
Pah! Keithillä oli sentään olemassa jalat, eikä hän vampyyrinä mitenkään voinut olla väsynyt. Keith halusi vain vältellä auringonvaloa sisätiloissa. Minä nakkelin niskojani enkä välittänyt Keithin kommentista.
Ja sitten, kun aurinko oli juuri laskemaisillaan, me saavuimme Champ de Marsin puistoon. Sen kuvajainen heijastui edessä olevaan altaaseen ihan niin kuin kaikissa kuvissa. Auringon valo ylsi vielä suurimpaan osaan tornista ja sai sen hehkumaan. Minä vetäisin henkeä. Olin nähnyt niin kauheasti kuvia tästä näkymästä.
Eiffel-torni. Kaunein koko maailmassa. ”Minä rakastan sinua, Keith.” Pieni huokaus purkautui huuliltani. ”Minä rakastan sinua, vaikka teetkin elämästäni helvettiä.”
Keith vastasi kohteliaisuuteen omalla tavallaan. ”Minä rakastan sinua, vaikka toivonkin, etten olisi koskaan edes nähnyt sinua.”
Tilanne oli kaikessa kauheudessaan ja kummallisuudessaan aika huvittava. Että me pystyimmekin olemaan näin. Että pystyimmekin elämään yhdessä, vaikka tilanne oli mikä oli. ”Me ollaan aika toivottomia vai mitä?”
Keith ei sanonut mitään, katseli vain minua. Hänen silmänsä nauroivat ja äkkiä minulla oli lämmin. Oli Keith, mitä ikinä olikaan, niin ainakin hän ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu. Vilkaisin aurinkoa nopeasti. Se oli jo melkein laskenut. ”Keith”, minä kuiskasin. ”Keith, minä olen aina halunnut, että joku suutelee minua tässä kohtaa.”
Keith itse asiassa purskahti pehmeään nauruun. ”Tule tänne”, hän mutisi, ennen kuin painoi viileät huulensa huulilleni.
A/N: kommentit, piristää, kannustaa ja auttaa jaksamaaan :p
-
Ou jee, äkäpussit vihdoin kesytetty ;)
Tämäpäs olikin aivan erilainen loppu mitä muissa osissa on ollut, rakkautta. Mutta tykkäsin silti tästäkin ihan älyttömästi, miksi en?
En ihan oikeasti keksi mitään hyvää sanottavaa, mutta jatkahan ihmeessä nopeasti, minä ainakin luen ;)
- Annabelle
-
luin tän nyt uusiks, koska biimeks ku rupesin lukemaan jätin kesken. mutta silti rakastan tätä :-*
-
Tykkään. ;) Odotan innolla jatkoa ja toivottavasti tulee pian. ;D
-
zalluski: kiitos
Bella-96:kiitos, kiva kun jaksoit jatkaa lukemista :)
Annabelle: niinpä, kauankohan tuo sopu kestää?
A/N: Noonnniiiin. Tämän kirjoittamista olen odottanut jo vaikka kuinka kauan. Enjoy.
41. Kaikki tiet vievät Roomaan
Pariisissa muutama viikko lojuttuamme matka jatkui Roomaan. Minä olin sitä mieltä, että Pariisikin oli tähän aikaan vuodesta ärsyttävän kylmä. Halusin aurinkoa, lämpöä, pähkinäpuita. Roomaan siis!
Junamatka oli ihan hiton pitkä ja sitten, juuri kun pysähdyimme ja ehdin toivoa, että olisimme saapuneet perille, jouduimmekin vaihtamaan toiseen junaan. Matka Milanosta Roomaan kesti vielä monta tuntia ja minä ehdin kyllästyä sen aikana moneen kertaan. Onneksi minulla oli Keith kiusattavana. Rakas poikakaverini tuntui lisäksi itsekin aika pitkästyneeltä – luki jotakin umpitylsää lehteä – joten hänen viihdyttämisensä oli vain kilttiä. Keithillä ei ollut mitään syytä napista. Ja silti se napisi.
”Lopeta kiemurtelu”, Keith pyysi hajamielisesti katse jossain lehdessä. Minä yritin kurkkia vierestä mitä hän luki.
”Mitä siinä sanotaan?” minä utelin hänen kylkeensä nojaten. ”Mikä lehti tuo on? Mistä sinä sen sait?”
”Asemalla olleesta kioskista”, Keith sanoi. ”Voitko olla hiljaa, minä yritän keskittyä.”
Pah, niin varmaan yrittikin. Minä en kuitenkaan luovuttanut. ”Mitä siinä sanotaan?”
”Sherry, tuki turpasi, minä koitan lukea tätä.”
Minä nyrpistin nenääni ja tartuin lehteen. ”Näytä. Ei siinä niin voi lukea.” Repäisin lehteä niin kovaa, että paperi repesi äänekkäästi kahtia. Hellitin otteeni nopeasti. ”Hups.”
”Senkin...” Keith ei selvästikään osannut päättää olisiko suuttunut vai huvittunut. ”Lopulta hän päätyi kompromissiin ja heitti rikkinäisen lehden minulle. ”Katso sitten.”
Minä kumarruin innokkaana tutkimaan lehteä, mutta mielenkiintoni katosi, kun sain huomata, että kiinnostavalta vaikuttanut lehti olikin alusta loppuun täynnä uusien autojen kuvia ja joidenkin hullujen tiedemiesten ihmeellisien kokeiden tuloksia. Lisäksi teksti oli Italiaa, josta minä ymmärtänyt sanaakaan. ”Etkö sinä voinut tuhlata rahojani johonkin parempaan? Muotilehtiin esimerkiksi.”
Keith kohotti kulmiaan. ”Sinunko rahojasi?”
”Hyvä on, meidän rahojamme. Miten vain. Ainakin olisit voinut ostaa jotakin englanninkielistä. Tämä voisi yhtä hyvin olla hepreaa.”
Keithin katse kohosi nopeasti kasvoihini. ”Sinä et osaa italiaa?”
Tietenkään minä en osannut italiaa! Osasin englantia, portugalia, espanjaa ja vähän ranskaa. Eikö se muka riittänyt? Vilkaisin Keithiä pilkallisesti ja tyydyin pudistamaan päätäni. Jostain syystä ilmeeni sai Keithin suupielet kohoamaan voitonriemuiseen hymyyn. Hän kaivoi repustaan jotakin ja heitti sen minulle. ”Siinä. Opettele se ulkoa.”
Minä tuijotin ällistyneenä sylissäni lepäävää sanakirjaa. Tuo ei ollut tosissaan. Minulla oli parempaakin tekemistä kuin opetella tällainen tiiliskivi ulkoa. Ja mihin hittoon Keith sanakirjaa tarvitsi? ”Sinä olet asunut tässä maassa melkein koko elämäsi. Miksi hemmetissä sinä kanniskelet sanakirjaa ympäri maita ja mantuja?” minä tivasin.
Keith huitaisi kädellään. ”Älä siitä välitä.”
”Miksi hemmetissä minun pitäisi opetella tätä tyhmää kieltä?” minä jatkoin sanakirjaa heilutellen. ”Ei minun tarvitse osata italiaa, minulla on sinut.”
Keith kohotti kulmiaan. ”Minäkö toimin sinun sanakirjanasi?”
Hymyilin söötisti. ”Juuri niin, rakas.”
Keith irvisti kutsumanimelle. ”Sinun kannattaisi ehkä silti koittaa katsoa, mitä on kiitos italiaksi, kulta.”
”Muruseni, en minä aio kiittää ketään?” sopotin imelällä äänellä. ”Sinä saat hoitaa sen. Ja kaiken muunkin, missä tarvitaan sanallista kanssakäyntiä ihmisten kanssa.”
Keith tönäisi sylissäni lojuvaa sanakirjaa. ”Lue se. Ei sinulla tunnu olevan parempaakaan tekemistä.”
Minä käperryin kerälle hänen kylkeensä ja heitin sanakirjan pois. Minähän en mitään italiaa opettelisi.
Perillä otimme huoneen kaupungin hienoimmasta hotellista. Huone oli ihan hieno, mutta ehkä vähän liian iso ja valkoinen minun makuuni. Keith ei paljoa ylellisyydestä välittänyt, hän oli hankkinut jostain Rooman kartan ja tutki nyt sitä varaten käyttöönsä koko ruokapöydän. ”Minä haluan nähdä Colosseumin”, hän ilmoitti kun vihdoinkin vaivauduin tulemaan ulos suihkusta. ”Mennäänkö katsomaan nähtävyyksiä tänään vai huomenna?”
Minä heittäydyin sängylle makaamaan kylpytakissani ja venyttelin vitkastellen. ”Mmm... Kierähdin mahalleni ja käännyin katsomaan Keithiä viettelevästi. ”Katso miten kiva sänky.”
Keith heitti päätään taaksepäin ja nauroi kovaäänisesti. ”Sherry!”
”Mitä?” minä kysyin närkästyneenä. ”Meillä on kiva huone ja hieno kaupunki ja minä haluan seksiä. Katsotaan kaupunkia joskus toiste.”
Ei tarvitse varmaan edes sanoa, että idea sopi Keithille loistavasti.
Sen parin viikon aikana tutkimme Rooman kaupungin läpikotaisesti. Yleensä päiväjärjestys meni niin, että valoisaan aikaan kiersimme museoita ja taidenäyttelyitä ja iltaisin ja öisin olimme ulkona. Kävelimme Rooman kivisiä katuja kilometrikaupalla katuvalojen loisteessa ja shoppailimme tämän kaupungin kalleimmissa kaupoissa. Parina iltana raahasin Keithin pelaamaan uhkapelejä, mutta menestyksemme jäi kehnonlaiseksi. Roomassa meillä oli hauskaa. Minä rakastin tätä kaupunkia.
Keith ja minä tulimme yllättävän hyvin toimeen täällä olomme aikana. Olisin minä hänen kanssaan voinut riitelemäänkin ruveta, mutta koska Keith oli vaihteeksi huomaavainen ja kiltti, siihen ei oikeastaan ollut mitään syytä. Lisäksi sain huomata, että riitelemättömyys toi minulle ihan uudenlaista turvallisuuden tunnetta. Ei minusta tuntunut enää siltä, että Keith saattaisi kadota hetkenä minä hyvänsä.
Ja sitten tuli se yksi päivä, jolloin minä halusin kauppoja kiertelemään, mutta Keithiä ei huvittanut tulla mukaan, koska ulkona paistoi aurinko. Lähdin siis yksin, yksin pois hotellista, ilman Keithiä turvanani. Keskipäivällä. Ja tein pahimman virheen koko elämäni aikana. Päätin lähteä vilkaisemaan kaupungin ulkopuolella olevia viinitarhoja.
Minä ajoin autolla pitkän matkan Tiberjoen alajuoksua pitkin. Radiosta kuului musiikkia, hyräilin sen sanoja hiljaisella äänellä. Tänään oli tosi nättiä, minustakin, vaikka en ollut koskaan pahemmin arvostanut aurinkoista ilmaa. Joki kimalteli ja taittoi valoa ja se oli tosi kaunis. Ainut mitä toivoin oli, että Keith olisi päässyt mukaan.
Hipelöin mietteliäänä kaulallani lepäävää korua, sitä, jonka Keith oli ostanut Lontoosta. Jep, päivä olisi ollut vielä paljon onnistuneempi, jos Keith olisi ollut mukana. Se ainakin oli auringon syytä.
Suuni kaartui hymyyn kun muistin mitä kaikkea tänään olin kuitenkin saanut aikaan. Olin löytänyt yhdestä liikkeestä ihan maailman ihanimman topin. Se oli valkoinen ja olkaimissa oli kirjailuja kultalangalla. Toppi oli ehdottomasti löytö, sellaista ei taatusti löytyisi koko Amerikan mantereelta.
Minä hätkähdin äkkiä ja painoin nopeasti jarrua. Keskelle autotietä oli pysäköity musta auto. Se tukki koko tien, ohi ei olisi päässyt millään. Auton vieressä seisoi kokonaan mustaan pukeutunut hahmo, jonka pää oli peitetty hupulla. Auton sisällä näkyi olevan joku toinenkin. Grr... Kuka hemmetin ääliö oikein oli saanut päähänsä parkkeerata autonsa tuollaiseen kohtaan? Kaikenmaailman hörhöjä täällä Italiassa elikin.
Aloin kiukkuisena kiertämään ikkunaa auki tarkoituksenani käskeä tyhmiä Italialaisia siirtämään autonsa, mutta heti kun ikkuna raottui, autoon tunkeutui tuoksu, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Vampyyri. Autossa haisi vampyyri.
Mutta mitä siitä toisaalta? Nuo ulkona olevat tummapukuiset hahmot saattoivat olla vampyyrejä, mutta aika tyhmiä he olivat silti. Ei tuo ollut mikään paikka autolle.
Minä nielaisin ja tukahdutin ilkeät ajatukseni, kun pidempi hahmo käveli ikkunani eteen ja koputti sitä kuuluvasti. ”Tule ulos”, matala ääni komensi.
Pidin tottelemista fiksuimpana asiana, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä. Kömmin hitaasti ulos ajajan paikalta ja koitin kurkistella miltä mies hupun alla oikein näytti. Hänellä oli tummat hiukset, punahohtoiset silmät ja valkea iho. Minä värähdin.
”Sherry Valance?” mies varmisti vielä. Hänen kasvoillaan oli ilmeetön naamio, samanlainen, joka verhosi Keithin tunteita niin usein. Ärsyyntyneisyys sai minut unohtamaan pelkoni.
”Kuka hemmetti sinä oikein olet?”
Mies ei vastannut, mutta viittasi kädellään toisen henkilön ulos autosta. Tämä toinenkin oli mies, vielä lihaksikkaampi kuin ensimmäinen ja aivan yhtä vakavakasvoinen. Minä astuin vaistomaisesti pari askelta taaksepäin ja katsoin silmät selällään, kun tummanpuhuvat hahmot työnsivät autoni vaivatta veteen. Auto vajosi nopeasti ja sen uppoamiskohdalle jäi kellumaan kuplia.
Mitä hemmettiä ne oikein kuvittelivat tekevänsä? Millä hemmetin konstilla minä nyt pääsisin takaisin hotellille? Kilometrien kävelymatka Rooman kaupungin läpi ei oikein houkuttanut. Sitten mieleeni hiipi karmaiseva ajatus siitä, että ehkä minun ei ollut tarkoituskaan päästä takaisin. Ehkä nuo aikoisivat tappaa minut tänne ja heittää jokeen, eikä kukaan koskaan löytäisi minua. ”Mitä te oikein teette?” minä kirahdin kimeällä äänellä. ”Sekopäät!”
Ensimmäisenä näyttäytynyt mies nyökkäsi minulle. ”Nousisitko autoon?” hän osoitti keskelle tietä parkkeerattua mustaa autoa.
”No en taatusti”, minä pärskähdin. Peräännyin paniikissa vielä pari askelta. ”Keitä te olette? Mitä te haluatte minusta?”
”Minun nimeni on Demetri”, mies kertoi. Hän äänsi englanninkieliset sanat kauniisti, italialaisella aksentilla. ”Toverini tässä on Felix ja sinä tulet meidän mukaamme.”
Jaahas? Haistakoon paskan, minä en taatusti suostuisi noiden mukaan vapaaehtoisesti. Voi kunpa Keith olisi ollut mukana, hän olisi antanut noille turpiin ja polttanut elävältä. ”Minun poikaystäväni on täällä lähellä”, valehtelin sujuvasti. ”Hän saa tietää, mitä olette tehneet minulle.”
Demetri ja Felix vilkaisivat toisiaan huvittuneina, pelottelu ei näyttänyt oikein purevan noihin kahteen. ”Keith tuskin arvaa, minne sinä olet kadonnut”, Demetri sanoi. ”Ja vaikka hän saisikin tietää, niin uskallan epäillä, että hän ymmärtäisi kyllä.”
Nämä tunsivat Keithin? Henkäisin pelästyneenä, kun aivoni viimein yhdistivät palapelin palat kohdalleen. Tietenkin, nyt minä tiesin, keitä nämä olivat. ”Te olette Volturista”, minä kuiskasin. ”Teidät lähetettiin hakemaan minua.”
Demetri ei vastannut, käveli vain takaisin autolle ja veti auki takapenkin oven. ”Autoon?”
Minä ravistin kauhuissaan päätäni ja etsin katseellani jotain paikkaa, jonne voisin paeta. Takanani oli joki, mutta vampyyriksi minä olin erittäin hidas uimaan. Tietenkin voisin koittaa juosta tieheni, mutta Felix seisoi niin lähellä minua, että epäilin hänen onnistuvan saamaan minut kiinni.
Keith, Keith, Keith. Voi, miksi hän ei ollut täällä. Nuo eivät ikinä uskaltaisi tehdä minulle mitään, jos Keith olisi täällä. ”Keith tappaa teidät”, minä varoitin tukahtuneella äänellä. ”Hän repii teidät palasiksi, kun saa tietää.”
Demetri kohautti olkapäitään. ”Enpä usko. Keith on liian käytännöllinen sellaiseen.”
Minä inahdin pienesti ja yritin rynnätä Felixin ohi. Kirkaisin hänen sormiensa kiertyessä käsivarteni ympärille ja aloin huutaa täyttä kurkkua. ”Apua!” minä kiljuin. ”Apua, auttakaa, joku!” Potkaisin Felixiä nilkkaan, mutta hän ei ollut millänsäkään, vaikutti lähinnä vain hämmästyneeltä siitä, miten heikko minä olin. ”Auttakaa!” minä huusin vielä.
Ihme kyllä paikalla oli joku, joka kuuli huutoni. ”Tien vieressä olevasta ränsistyneestä tiilitalosta tuli ulos vanha mies, joka säpsähti huomatessaan Felixin, joka piti minusta kiinni.
”Hei!” hän huudahti ontuessaan lähemmäs kävelykeppiään heristäen. ”Sinä, nuori mies! Päästä irti tytöstä.”
Felix ei tehnyt elettäänkään totellakseen miestä, pyöräytti vain kyllästyneenä silmiään Demetrille. Demetri harppasi pari askelta miehen taakse ihmissilmään nopeamman.
”Hyvää iltapäivää”, hän toivotti silkkisesti, ennen kuin väänsi nopealla kädenliikkeellä miehen niskat pois paikaltaan. Minä olin liian shokissa liikkuakseni, katsoi vain silmät suurina vierestä, kun Demetri heitti miehen ruumiin jokeen.
Felix talutti minut sanaakaan sanomatta autoon ja Demetri heittäytyi ajajan paikalle. Vasta siinä vaiheessa minä sain suuni auki. ”Te tapoitte hänet!” minä syytin.
Kumpikaan ei Felix, eikä Demetri vastannut minulle sanallakaan. ”Te olette hulluja”, minä jatkoin vielä. ”Ihan oikeasti, sairaita, kamalia murhaajia, teillä on ongelma. Se mies ei ollut tehnyt mitään pahaa, ei häntä olisi tappaa tarvinnut.”
Felix loi minuun mustan katseen, mutta minä en välittänyt. Kävi miten kävi, minä en suostuisi pelkäämään, en noita, enkä kyllä ketään muutakaan, jonka tulisin kohtaamaan. Tuijotin takaisin hänen punaisiin silmiinsä mahdollisimman vakaasti ja kylmästi. Yllätyksekseni Felix käänsi nopeasti katseensa takaisin ikkunaan ja sanoi Demetrille jotakin italiaksi, mikä sai tämän kääntymään katsomaan minua taustapeilistä.
Nyt minä sitten kirosin mielessäni sitä, etten ollut sitä italiaa opetellut. ”Mitä se sanoi?” minä tivasin Demetriltä.
Demetri empi hetken. ”Vain, että Aro oli oikeassa. Sinulla tosiaan on voimaa.”
Minä tuijotin häntä ällistyneenä. ”Kuulehan ääliö”, sanoin kovalla äänellä. ”Minä tiedän, että se teidän sekopäinen pomonne kuvittelee, että minä pystyn hypnotisoimaan kenet ikinä haluan ja koska ikinä haluan, mutta hän on väärässä. Keithkin myönsi sen. Minä en osaa tehdä sitä.”
Demetri kohautti olkapäitään. ”Eiköhän ole sitten jo aika opetella.”
”Miksi hitossa te teette näin?” minä inahdin. ”Onko teistä kiva kiusata Keithiä? Hän alkaa ihmetellä, kun en tule takaisin.”
”Minä pidän Keithistä”, Demetri totesi vain. ”Mutta Aro käski hakea sinut, joten sinut me haimme.”
Just näin. Tehdään kaikki niin kuin Aro sanoo. Tämä oli naurettavaa, tämä oli tyhmää ja tämä oli inhottavaa.
Ja minua pelotti.
A/N: Saanko kommenttia? :)
-
Hihii <3 Jatkoa tuliiii. Oon iha fiiliksiissä... Toosi hyvä luku. Melkeinpä paras. Sherry on vaa nii Sherry. Nyt jäi vaivaa et mitä sille käy ja mitä Keith tekee ja ja... Eli jatkoa nopeasti? ;)
-
Michell: kiitos :D
A/N: trinrinrin, pian viikko niin koulu loppuuu XDXD Ok nauttikaa.
42. Varjoissa
1964, Rooma, Italia
Keith:
Palasin käytävästä takaisin hotellihuoneeseen kylmänrauhallinen ilme kasvoillani. Pystyin kuulemaan näinkin monen kerroksen läpi Poliisin, joka keskusteli vastaanottoapulaisen kanssa alakerrassa. Kysyi missä huoneessa me asuimme. Antoi ohjeita miehilleen.
Tungin nopeasti tärkeimmät tavaramme reppuun. Väärennetyt henkilötodistukset tulivat mukaan, samoin tilikortit ja pankkitiedot, mutta Sherryn kaupoista raahaamat vaatekasat saivat luvan jäädä tänne. Mitäs oli mennyt tyrimään täällä olomme.
Tilanne olisi voinut olla huvittava, koominenkin, jos olisin vain tiennyt mihin Sherry oli livistänyt. Mikä siinä niin vaikeaa oikein oli? Kyllä hän nyt tiesi, että minua ei pahemmin kiinnostaisi, kuinka monelta ihmiseltä Sher veti niskat nurin. Mutta oliko auto pakko upottaa rikospaikalle tunnistettavaksi? Tietenkin se oli löydetty. Ja autot oli – ikävä kyllä – helppo jäljittää omistajiin. Tässä tapauksessa minuun.
Niin tyypillistä minun tuuriani. Sherry oli toisinaan maailman pahin ilmapää.
Selvää oli ainakin yksi asia, Roomaan minä en voisi jäädä. Sherry ei enää ollut täällä, ja tuo typerä vastaanoton kana selvitti poliisille parhaillaan minun tuntomerkkejäni. Irvistin vaisusti kuullessani sanan ’jumalainen’. Hitto näiden ihmisten kanssa.
Käänsin selkäni ovelle ja heilautin itseni ikkunasta ulos. Oli tosiaankin aika jättää tämä kaupunki taakseen.
Nyt kaikki mitä minun tarvitsisi tehdä oli löytää Sherry.
1964, Volterra, Italia
Sherry:
Kaupunki oli oikea linnoitus. Sitä ympäröivät korkeat muurin ja sisälle kaupunkiin päästäkseen oli pakko pysähtyä portille. Demetri ja Felix toimivat tottuneesti, mutta minun sisälläni kasvava pelko antoi tuskin tilaa hengittää. Matka oli kestänyt hieman yli kolme päivää, koska auto oli niin hidas. Nämä eivät tietenkään olleet osoittaneet mitään halua pysähtyä, joten koko matka oli sitten ajettu putkeen. Tästä syystä viimeinkin perille saapuminen oli jollain tapaa minulle jopa helpotus, sillä jäseneni olivat jo puutuneet jatkuvasta istumisesta.
Kyllä minä tiesin, että Volturin vampyyrien suunnitelmiin ei kuulunut minun tappamiseni. Mutta he halusivat, että olisin heille hyödyksi ja minä tiesin, tiesin, etten ikinä pystyisi tekemään sitä, mitä he halusivat. Taas oli kulunut vuosia siitä, kun olin viimeksi käyttänyt kykyäni, enkä muutenkaan ollut juuri koskaan pystynyt mihinkään muuhun kuin hieman tavallista parempaan tarinankerrontaan. Ja nyt minulta odotettiin... niin, en ollut ihan varma, mitä minulta odotettaisiin, mutta luultavasti kuitenkin jotain hieman vaativampaa, kuin Rosalien lohduttaminen ihmistarinoilla.
Mitä Volturin väki teki sellaisille, joista heille ei ollut mitään hyötyä. Tappoivatko ne heidät? En viitsinyt kysyä Demetriltä tai Felixiltä, kumpikin suhtautui minuun tympeästi jo nyt, varsinkin Felix. Hän ei ollut puhunut koko matkan aikana sanaakaan englantia. Ehkä hän ei osannut sitä.
Portista sisään ajettua matkamme jatkui mukulakivikatuja eteenpäin. Auto pujotteli korkeiden kivirakennusten lomasta vaarallisen kapeita kujia pitkin ja saapui lopulta koristeellisen rakennuksen juurelle. Demetri pysäytti auton siihen ja nykäisi päätään Felixille samalla kun sanoi jotain italiaksi.
Minua alkoi kyllästyttää tuo tyhmä kieli, jota nuo viljelivät. Eikö oltaisi voitu puhua englantia. Minä nielaisin vaivalloisesti yrittäen päästä eroon kurkkuuni nousseesta palasta. ”Mitäs sitten?”
”Ulos autosta”, Demetri sanoi. ”Seuraa meitä.”
Minä kipusin ulos, lämpimään yöilmaan ja venyttelin jäseniäni. Autossa istuminen näin pitkän aikaa oli ihan painajaista. Talot ympärilläni näyttivät karmean pimeiltä ja synkiltä. Täysikuun valo antoi vain heikonlaisesti valoa, eikä täällä ollut katulamppujakaan. Ah, mikä ihana paikka.
Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa keksiä kaikkia kaupungin huonoja puolia, kun Felix jo tarttui ranteeseeni kipeästi ja työnsi minut sisälle taloon. Aula ei ollut yhtä pimeä, kuin ulkoilma, se oli täynnä valkoisia lamppuja, jotka loivat huoneeseen kelmeää valoa. Minä koitin olla näyttämättä pelkoani, mutta huomasin silti väriseväni. Koko rakennus tuoksui vampyyreille.
Felix töni minua eteenpäin, synkkään kiviseen käytävään. Astelin sitä eteenpäin vastahakoisesti ja melkein jähmetyin kuullessani vaimeita ääniä edestäpäin. Mutkan takaa pilkotti valoa ja me olimme menossa suoraa sitä kohti.
Seuraava käytävä oli tosiaan valaistu. Kävelimme ihan sen päähän asti suurille kaksoisoville, jotka oli maalattu kullanvärisiksi. Äänet kuuluivat nyt kovempina ja huomasin jättäytyväni hieman Felixin selän taakse. Typerää, kieltämättä. Ihan kuin Felix aikoisi suojella minua siltä, mikä ikinä olikaan vastassa noiden hienostelevien ovien takana.
Kun ovet aukenivat, minun oli ihan pakko henkäistä ääneen, niin hieno huone oli. Se oli selvästi vanha, loistelias ja koristeltu. Korokkeella oli kolme tuolia ja jonain toisena hetkenä huoneen pröystäileväisyys olisi ehkä naurattanut minua, mutta nyt olin ainoastaan kauhuissaan.
Kolmesta tuolista kaksi oli varattuja, niissä istui hämärästi tutunnäköiset, selvästi muita vanhemmat vampyyrimiehet. Keskimmäisellä istuva vampyyri käänsi katseensa ovelle siinä samassa kun Demetri sen avasi, mutta toinen ei ollut huomaavinaankaan. Hän keskusteli tasaisen näköisenä kahden muun kanssa. Tyttö ja poika olivat niin saman näköisiä, että veikkasin heitä kaksosiksi, lisäksi he olivat hyvin nuoria, nuorempia kuin yksikään aikaisemmin tapaamani vampyyri.
Demetri kumarsi päällään meihin kääntyneelle vampyyrille. ”Herrani.”
Just. Herrani. Äkkiä minä muistin, missä olin nähnyt ne kaksi miestä aikaisemmin. Carlislen taulussa. Vavahdin astahtaessani taaksepäin, kauemmas meitä lähestyvästä vampyyristä. Tiesin nyt keiden kanssa olin kasvokkain. ”Minä tiedän kuka sinä olet”, minä sihahdin. ”Sinä olet Aro.”
Joka ikinen henkilö huoneessa kääntyi nyt katsomaan minua ilmeisen tyrmistyneinä kunnioituksen puutteestani. Aro sen sijaan ei vaikuttanut olevan millänsäkään. Hänen katseensa mittaili minua arvioivasti ja pysähtyi silmiini. Minä käänsin katseeni saman tien pois Aron välkkyvän katseen alta. ”Miellyttävää saada sinut vieraaksemme, Sherry”, Aro aloitti hykerrellen. ”Kuinka Keith voi?”
Minä tuijotin häntä ilmeettömänä. ”Vieraaksi”, minä pihahdin. ”En minä mikään vieras ole, tämä on sieppaus!”
Aro vilkaisi Felixiä ja Demetriä moittivasti. ”Tarkoitus ei ollut suinkaan saada sinua ajattelemaan noin”, hän sanoi hymyillen. ”Olen pahoillani toimiemme rajuudesta, mutta meidän täytyi saada sinut tänne voidaksemme esittää muuan ehdotus.”
”Minä tiedän mitä te haluatte”, minä sanoin. ”Keith kertoi ja olen pahoillani, mutten usko, että voin auttaa.” Paskat olin pahoillani. Mutta minusta alkoi tuntua, että minulla oli ehkä mahdollisuus – pienen pieni, mutta silti – päästä täältä ulos vahingoittumattomana. Kannattaisi varmaan vaihtaa äänensävy vähän ystävällisempään.
Aro näytti pettyneeltä. Hän kohotti kättään tarttuakseen käteeni. ”Sopiiko?”
Minä tuijotin häntä hetken ihmeissäni, ennen kuin muistin. Aron kyky oli hyvin samankaltainen kuin Edwardilla, paitsi että hän näki silloisten ajatusten lisäksi myös kaikki aiemmat ajatukset. Ihan koko menneisyyden. Ja hän tarvitsi kosketuskontaktin. Minä kavahdin taaksepäin ja piilotin käteni selkäni taakse. ”Ehkä ei kuitenkaan.”
Aro ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä mutta laski kätensä. ”Sinä kiinnostat minua, Sherry”, hän kertoi siloisella äänellään. Punaiset silmät tarkkailivat minua tiiviisti. ”Olet ainutlaatuinen ja kykysi harvinaislaatuisuus voisi tuoda ulottuvillemme monia etuja.”
Kai se voisikin, olettaen että minä haluaisin käyttää sitä noiden hyväksi. ”Minä haluan vain takaisin Keithin luo”, sanoin närkästyneellä äänellä. ”En aio jäädä tänne.”
”Keith voisi olla täällä myös”, Aro ehdotti viekkaasti. ”Hänellä ei varmaan olisi mitään ongelmaa sen kanssa.”
Joo, no. Keithillä toisaalta oli hyvin harvan asian kanssa ongelmia. ”Kieltäytyisin silti”, minä vastasin varmasti. ”Nyt jos asia tuli selväksi, niin saanko häipyä? Minulla ei ole mitään aikomusta liittyä teihin. Haluan takaisin Keithin luo.”
Aron kasvoille levisi jotenkin voitonriemuinen hymy. ”Keith ei ole enää Roomassa”, hän kertoi. ”Autonne löydettiin, samoin jonkun miehen ruumis. Italian poliisi etsii häntä.”
Minä en kysynyt, mistä hän tiesi sen, Arolla oli epäilemättä omat tietolähteensä.
”Keithiä voi olla vaikea tavoittaa”, Aro lisäsi vielä ovela ilme kasvoillaan.
Minä jäykistyin kun tajusin, että hän oli oikeassa. Jos Keith ei ollut enää Roomassa... ja jos hän etsi minua... ja jos minä etsisin häntä... voi olla ettemme kohtaisi ikinä. Maailma oli suuri. Tajusin kyllä, tajusin oikein hyvin, mihin Aro pyrki. ”Sinä tiedät, missä hän on.”
Aro hymyili. ”Suostuisitko nyt kuuntelemaan ehdotustani?”
Kai sitä aina kuunnella voi. Minä nyökkäsin.
”Loistavaa! Minun ehdotukseni on, että jäät tänne hetkeksi, sanotaan vaikka kahdeksi kuukaudeksi. Jos vielä senkin jälkeen haluat lähteä, Demetri auttaa sinua etsimään Keithin, emmekä me häiritse sinua enää ikinä. Sopiiko se?”
Minun kulmani kohosivat kattoon. Mitä hemmettiä, ei kai tuo tosiaan kuvitellut, että kahden kuukauden päästä tilanne olisi jotenkin toinen. Jotkut tässä maailmassa veivät tyhmyyden ihan äärimmäisyyksiin. ”Miksi te löytäisitte Keithin, jos se on minulle mahdotonta”, kysyin epäilevällä äänellä.
”Ah!” Aro vaikutti siltä, että oli odottanut kysymystä. ”Katsos kun Demetrillä tässä on eräänlainen lahja. Hän löytää kyllä Keithin.”
Vilkaisin Demetriä ja äkkiä muistin, miten he olivat odottaneet minua paikassa, johon yksikään ihminen ei ollut tiennyt minun menevän. Ilmeisesti Aro puhui totta. ”Kaksi kuukautta?” minä varmistin.
Aron hymy leveni. ”Juuri niin.”
”Ei kai minulla ole vaihtoehtoja”, minä mutisin. En tykännyt tilanteesta yhtään. Joutuisin viettämään kahdeksan kokonaista viikkoa täällä, näiden sadistien kanssa.
Aro ei välittänyt synkkyydestäni vaan taputti tyytyväisenä käsiään yhteen. ”Fantastista!” hän riemuitsi. ”Lämpimästi tervetuloa, Sherry.” Se kuulosti ihan siltä, kuin minä olisin täällä jäädäkseni. ”Ja nyt”, hän jatkoi ja ojensi kätensä toistamiseen minua kohti.
Tällä kertaa tajusin, että kieltäytyminen ei tulisi kysymykseenkään. Felix liikahti selkäni takana valmiina tarttumaan minuun. Kohotin käteni hitaasti.
Samalla sekunnilla, kun Aro tarttui käteeni, tajusin, että olin tekemässä ison virheen. Aron silmät ummistuivat hetkeksi ja älysin, että hän tosiaan näkisi ihan kaiken. Koko ihmiselämäni, Marcoksen, Noran, Cullenien luona viettämäni ajan, Keithin kanssa kiertelyn... Hän näki yhdellä kosketuksella minun koko sydämeni ja sieluni, eikä minulla ollut mitään keinoa estää sitä.
Aro irrotti otteensa hymyillen. ”Se oli mielenkiintoista”, hän hyrisi, saaden sanat kuulostamaan ihan kehulta. ”Nyt toivoisin, että antaisit pienen näytteen kyvyistäsi. Jane tulee mukaasi, sopiihan se, Jane.”
Pieni tyttö, toinen niistä kaksosista hymyili enkelinhymyä ja tanssahteli eteenpäin. ”Kyllä, mestari”, hän sanoi. ”Seuraa minua.”
Minä seurasin Janea käytävään ja ihmettelin mielessäni, miten kunnioittavasti Demetri ja Felix astuivat pois hänen tieltään. Se oli hassua. Janehan oli niin pieni. Minä ainakin olisin suhtautunut esimerkiksi Felixiin paljon varautuneemmin kuin Janeen.
Jane johdatti minut takaisin siihen kiviseen tunneliin, josta olimme tulleet ja kulmasta oikealle. Terävät silmäni erottivat pimeästä huolimatta meitä lähestyvän hahmon. Se oli nainen, hyvin kaunis jopa vampyyriksi. Hänellä oli ruskeat hiukset ja niin kauniit kasvot, että tulin väkisinkin kateelliseksi. Miksi minä en voinut näyttää tuolta?
Nainen vaikutti aluksi aikovan ohittaa meidät pelkällä lyhyellä nyökkäyksellä, mutta Jane pysäytti hänet. ”Heidi?” hän kutsui lapsekkaalla äänellään. ”Olisiko sinulla hetki aikaa?”
Nainen, Heidi ilmeisesti hymyili empimättä. ”Totta kai, Jane. Mistäköhän mahtaa olla kysymys?”
Jane viittasi häntä tulemaan perässä. ”Sherry aikoo antaa meille pienen demonstraation.”
Heidi vilkaisi minua uteliaana. ”Sinä olet se Keithin tyttö, vai mitä?”
Vautsi vau, olin täällä näköjään ihan kuuluisa. Keithin tyttö. Paskat. Hymyilin happamasti ja kohautin olkapäitäni. ”Jos sinä haluat niin asian ilmaista.”
”Keith ei sitten ole mukana?” Heidi kysyi siihen sävyyn, että tiesi jo vastauksen. Jostain syystä hän kuulosti pettyneeltä ja mielessäni kävi, että ehkä Heidi oli tuntenut Keithin vähän paremminkin. Loppujen lopuksi Keith oli asunut täällä likipitäen koko elämänsä ja vaikka hänen kykynsä solmia ihmissuhteita ei ollutkaan kovin kummoinen, niin luulisi, että hän jonkun kanssa oli ollut läheinen. ”Sinä olet hänen ystävänsä, vai mitä?”
Heidi kohautti olkapäitään. ”Jos sinä niin haluat asian ilmaista”, hän vastasi kevyt hymy huulillaan.
Äkkiä huomioni kiinnittyi taas eteenpäin. Olimme saapuneet käytävän päähän, jossa seinässä oli molemmilla puolilla vanhat tulisoihdut. Ne eivät palaneet, mutta vartioivat jämäköinä puista ovea, jonka edessä leijui tuoksu, joka sai kurkkuni kihelmöimään. Verta. Ihmisen verta.
Minulla oli jano, sen huomasi oikeastaan vasta nyt. Kirosin mielessäni koko Volturin väen helvetin syvimpään loukkoon. Miksi hitossa niillä oli ihmisiä tässä rakennuksessa?
Jane avasi oven ja nälkäinen katseeni vilahti välittömästi pöydän ääressä istuvaan naiseen, ihmiseen. Hän näytti olevan vain puoliksi hereillä, nuokkuen pöydän päällä. Astuessamme huoneeseen hän kuitenkin säpsähti ja nousi nopeasti ylös. ”Jane-neiti.” Nainen taipui johonkin niiauksen tapaiseen. Säälittävää. ”Voinko auttaa jotenkin?”
Jane hymyili suloista lapsenhymyään. ”Kiitos Lucette, apu tulisi tarpeen. Me haluamme kokeilla jotakin.” Hän viittasi minut lähemmäs. ”Ole hyvä.”
Minä koitin sulkea herkullisen veren hajun ulkopuolelle. Hermostus sai käteni tärisemään; mitä jos en onnistuisi. Pakotin kuitenkin ääneeni pehmeän, laulavan sävyn ja käänsin hehkuvat silmäni Lucetteen. ”Katso minua”, kehoitin äänellä joka kaikui omissakin korvissani musikaalisena ja lumoavana.
Naisen epävarmat, ruskeat silmät kääntyivät minua kohti ja välittömästi saadessani katsekontaktin, hän jähmettyi paikalleen. Aluksi se tuntui vain silmissäni, outoa, lämmintä painetta. Sitten tunne hiipi eteenpäin, hakkasi aivojani ja sai pääni tuntumaan raskaalta. Äkkiä energia valahti pois ruumiistani virtaavan veden lailla ja horjahdin ottamaan pöydästä tukea. Lucette seisoi rentona edessäni, silmät tyhjinä ja ilme velttona.
”Okei”, minä huohotin. Nyt ääneni jo särähteli ja sortuili hengästyneenä. ”Katso ympärillesi, katso seiniä, ne ovat sortumaisillaan. Puupalkit huojuvat, ovi on tukossa, et voi tehdä mitään. Lattia tärisee, tunnetko sinä sen?”
Lucette vaikutti hätääntyneeltä. Hänen ruskeat silmänsä poukkoilivat ympäri huonetta. ”Tunnen... tunnen, mitä tapahtuu?” hän änkytti pelästyneellä äänellä.
”Katto huojuu”, minä jatkoin katkeilevalla äänellä. ”Sieltä tippuu jotakin, kattotiili tippuu alas. Se osuu olkapäähäsi ja sattuu kuin tuhat veitsen terää.”
Lucette vavahti aivan kuin jokin olisi osunut häneen ja kaatui kirkaisten lattialle. Hänen ruumiinsa tärisi hysteerisenä käsien koittaessa suojata päätä.
Siinä vaiheessa minä kaaduin. Painauduin kiinni kylmää lattiaa ja annoin silmieni valahtaa kiinni. Kummallinen voitonriemu velloi sisälläni – minä olin tosiaan tehnyt sen – mutta en päässyt ihan nauttimaan onnistumisen tuomasta tunteesta. Jane nimittäin hoputti minua kovaa vauhtia pystyyn. Noustessani haparoiden istumaan vilkaisin hänen pehmeäpiirteisiä lapsenkasvojaan. Ne olivat ilmeettömät, mutta jotenkin pystyin tuntemaan Janesta huokuvan vihamielisyyden
Janen silmät välkähtelivät häijysti. ”Se oli oikein vaikuttavaa”, hän sanoi. ”Nyt hänet.” Jane viittasi Heidiin.
Heidi ei vaikuttanut yllättyneeltä eikä tippaakaan harmistuneelta siitä, että häntä käytettäisi kohta koekaniinina. Hän hymyili minulle ystävällisesti. ”Ottaisin sitten mielummin jotain muuta kuin painajaiskuvia.”
Ja minä yritin, ihan totta yritin. Mutta minulla ei ollut tarpeeksi voimaa ja lysähdin pian takaisin lattialle. ”Ei onnistu”, selvitin Janelle, joka silmäili minua ilkeästi. ”En ole koskaan onnistunut hypnotisoimaan vampyyriä.”
Jane ei yrittänyt peittää voitonriemuaan. Hänen välkähtelevä hymynsä sai niskakarvani nousemaan pystyyn. ”Nyt saat luvan onnistua. Tee se.”
Mulkaisin häntä äreänä ja tuin itseni pystyyn pöydänreunaa vasten. ”Sanoin jo, ei onnistu.”
”Tee se!”
Minä en kestänyt tuota likkaa enää. Typerä pieni vampyyri, joka näytti vuosia minua nuoremmalta ja kuvitteli voivansa tulla määräilemään minua. Kukaan täällä ei taatusti tulisi sanomaan minulle, mitä oli pakko tehdä. Minä en suostuisi pelkäämään näitä, en vaikka olisi mikä. Suoristin selkäni ja katsoin Janea mahdollisimman halveksiva ilme kasvoillani. ”En taatusti tee. Painu helvettiin, et pysty määräilemään minua.”
Viimeisen sanan tippuessa ulos suustani, koko ruumiini räjähti. Kipu täytti koko mieleeni, tunkeutui suoniini ja sai lihakseni kramppaamaan. Iskeydyin lattiaan, mutta en tuntenut sitä, tunsin vain kivun ympärilläni. Ja minä huusin, huusin kovempaa kuin koskaan aiemmin. Kouristukset kulkivat lävitseni tappavan tuntuisina, kipu sai aistini turtumaan, mieleni sumenemaan. Huusin apua, mutta en kuullut sitä. Anelin armoa, mutta se ei auttanut.
Minä kuolin sillä hetkellä. Kuolin kaikkeen tuskaan elämässäni, kuolin maailman pahuuteen ja huutoon sisälläni. Kuolin kipuun joka ei lakannut. Elämäni särkyi palasiksi, koko olemukseni oli tuhkaa. Eikä millään ollut enää väliä, ei millään paitsi sillä kivulla.
Ja sitten se oli ohi. Jane tuijotti minua pilkallisesti huoneen toiselta puolelta. Heidi vilkaisi häntä moittivasti. ”Ei olisi tarvinnut”, hän huomautti.
Jane hymyili minulle enkelimäisesti, mutta minä näin, näin pilkan hänen silmissään. ”Anteeksi”, hän heläytti kauniisti. ”Voisitko nyt koittaa uudestaan.”
Ja minä tiesin, tiesin tekeväni mitä tahansa välttääkseni kivun. Tiesin, että olin kutistunut kasaan, etten pystyisi enää ikinä sanomaan ei. Tiesin, että Volturien valta minuun oli täydellinen.
A/N: Kommenttiaaaaah???
-
Sori etten kommannut viime lukua, mutta kiva nähä nyt mitä Sherry tekee Voltureitten luona. Ja ihana miten tossa lopussa Jane näytti Sherrylle kuka määrää. Mut ehkä Keith jotenkin onnistuu hommaamaan sen pois tuolta, jos ne ei muuten sitä päästä. :) Olen tosi huono kirjoittamaan mitään rakentavaa, varsinkin kun teksti on näin hyvää, että toivottavasti riittää nää mun hehkutukset. ;D
-
Tosi hyviä, etenkin nää kaksi viimeistä lukua
Voi ei ,nyt Sherry on Voltureille :o, toivottavasti Keith tajuu sen pian.
jatkoa odotellaan ;D
-
Tää ficci on kyllä ehdottomasti yksi parhaimmista ja koukuttavimmista tapauksista täällä! Toivottavasti jatkoa tulee pian ja hartaasti toivon myös Sherryn palaavan takaisin Culleneiden luokse ::)
-Idiela
-
Plääh, plääh, tulen taas superkommentoimaan, typerä tapa jättää kommentoimatta, kun kiireessä näitä joutuu lukemaan.. Nytkään en ehtinyt kaikkea Volterrassa tapahtunutta sisäistämään, pitäisi tavata kaikki kuvailutkin niin ymmärtäisi paremmin.
Jännä katsella nyt tuota Sherryä Voltureiden hoivassa, Keithistä olisi kiva löytää se hellempi puoli.. Ihanan pitkä tuo osa 42, ja ihan super ihanaa, että jaksat ja jaksat vääntää tätä. Elä koskaan lopeta, joohan?
Jane ja Alec kyllä ihan omiaan viime osan lopussa, Sherry-parka.
- Annabelle
-
Annebelle: kiitos:D Enkä aio lopettaa vielä suunnilleen ikinä. Huoooh, tämä projekti on pitkä.
Idiela Cullen: kiitos. Kyylllä ne Cullenit..... pian....
mmary: pelkään pahoin, että Keithillä saattaa olla tässä ihan pikkuruinen sokea kohta.
zalluzki: kiitos :D
A/N: oo, sori, on ollu pitkä tauko. Toivottavasti joku vielä muistaa tämän fikin. joo... ja älkää järkyttykö Sherryyn liikaa tässä luvussa.
43. Vanhan linnan laulu
1964, Volterra, Italia
Kehoni tuntui vahvemmalta kuin ikinä, varmemmalta kuin ikinä ja paremmalta kuin ikinä. Ajatukseni kulkivat kristallinkirkkaina, selkeinä ja tarkkoina. Sisälläni kupli riemukas energia, se hyökyi lävitseni lämpiminä turvallisina aaltoina ja minä tunsin pystyväni hengittämään. Tunsin olevani elossa.
Ja minä tuijotin. Tuijotin ruumiita ilmeettömänä kyyneleet poskillani. Vanha mies oli jähmettynyt huutoon, hänen suunsa oli yhä auki. Kuoleman jäykkyys oli ottanut hänestä vallan, suistanut hänen mielensä pimeyteen ja ruumiinsa kadotukseen. Hän oli poissa, yhtä poissa kuin kuka tahansa hetki sitten elänyt. Ei ollut enää tätä miestä, jota joku odotti kotiin. Vai odottiko. Ehkä hänellä ei ollut ketään. Ehkä kukaan ei ikinä kaipaisi häntä. Ehkä hän oli maailmassa yksin. Silloin vain hänen elämänsä oli pilattu, ei myös kaikkien hänen läheistensä. Ja mies oli vanha, hänellä oli jo ollut elämä. Hän oli jo nähnyt maailmaa. Ja silti se sattui.
Nainen oli nuori, vain päälle kaksikymmentä vuotta. Hänellä oli päällään kauniit vaatteet ja timanttikoru ja jotenkin onnistuin näkemään kuolleiksi jähmettyneiltäkin kasvoilta rikkaan poikaystävän tuoman onnellisuuden. Nimettömässä loisti kirkas kivi merkkinä kihlauksesta. Hemmetin hemmetti. Miksi hän ei ollut jäänyt kotiin, vaikka olisi voinut. Miksi hän ei ollut jäänyt sänkyyn koko päiväksi, suudellut sulhastaan tai käynyt eväsretkellä.
Polvistuin hitaasti hänen vierelleen ja hypistelin valkeaa, hyvin istuvaa takkia sormillani. Vedin hiljaisena sen taskusta ruskean nahkalompakon, joka pullisteli italialaista rahaa ja luottokortteja. Sisäpuolelle oli liimattu kuvia. Naisen köyhistä vanhemmista... rääsyisistä pikkusisaruksista... ja keskellä oli suurempi kuva menestyneen näköisestä nuoresta perijästä, komeasta lyhythiuksisesta miehestä. Kuvan reunaan oli piirretty pikkuruisia sydämiä. Se sattui vielä enemmän.
Tiesin kyllä itkeväni ja tiesin, että minua vilkuiltiin sekä ihmettelevinä että epäluuloisina, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Näitä ihmisiä odotettiin kotiin. Odotettiin ja odotettiin, eivätkä he ikinä tulisi takaisin. Eikä kukaan tässä maailmassa tulisi koskaan tietämään, mitä heille oli tapahtunut. Heidän perheensä olisivat ansainneet sen. He olisivat ansainneet saada tietää, mitä heidän rakkailleen oikein oli tapahtunut.
Peräännyin varovasti taaemmas kun Felix siirtyi raahaamaan naisen ruumiin pois huoneesta. Seinät olivat tummat ja kuoleman katkera haju leijui kivisessä kammiossa. Vedin värisevästi henkeä. Niin paljon ihmisiä. Ja kaikki kuolleita.
Pakenin raukkamaisesti käytävään ja vajosin seinää vasten istumaan. Minä olin ihan yhtä paha kuin kuka tahansa näistä. Pystyin tekemään ihan tarkalleen yhtä kauheita tekoja, pystyin tappamaan ihan yhtä monta. Enkä minä kyennyt edes vihaamaan sitä. En kyennyt vihaamaan voimaa, jonka veri antoi. En voinut olla rakastamatta lämpöä sisälläni, en voinut olla tuntematta riemua aivoissani. Minkälainen ihminen minä oikein olin?
Heidi tarkkaili minua vähän matkan päästä. Hänen jännästi violetit silmänsä kiiluivat pimeässä käytävässä pahaenteisen kirkkaina. ”Sinä et yleensä juo ihmisverta, ethän?”
Onnistuin jotenkin olemaan tärisemättä. Ihmisverta. Olin juuri tappanut kaksi ihmistä. Tuosta vain. Helposti. Ja nyt minusta tuntui hyvältä. ”Keithkö kertoi?” minä kysyin mahdollisimman normaalisti. Heidi ei todellakaan ollut tämän paikan kamalin henkilö, itse asiassa minusta tuntui, että häntä parempaa juttukumppania olisi vaikea löytää tästä rotankolosta.
Heidi virnisti. ”Hänkin, mutta lähinnä minä päättelin sen sinun ilmeestäsi.”
Voi jes, miltäköhän minä mahdoin näyttää. Taatusti aika järkyttyneeltä. Ehkä lumoutuneeltakin; melkein onnelliselta.
Jäykistyin yhtäkkiä patsaaksi kun Jane käveli ohi yhdessä veljensä kanssa. Jane ei edes vilkaissut minua, mutta sisintäni kylmäsi silti. Miten maailmassa saattoikin olla joku noin... kammottava. ”Miten hitossa täällä on tarkoitus pärjätä?” minä kysyin vaimeasti. En oikeastaan puhunut Heidille, mutta hän tulkitsi vastaamisen silti velvollisuudekseen.
”Kuule Sherry, täällä eläminen on oikeastaan hyvin helppoa. Mieti nyt, ei mitään mikä voisi ikinä uhata, kaikki on käsien ulottuvilla ja uhrauksia ei tarvitse tehdä.” Heidi puhui hullunkiilto silmissään. ”Meillä on valtaa, Sherry, loputtomasti valtaa. Tämän yhteisön mahdollisuudet pitää ymmärtää, ennen kuin pystyy arvostamaan niitä. Me olemme kaiken huipulla. Valta tekee onnelliseksi.”
Minä tuijotin häntä silmät suuriksi levinneinä. Suuni oli loksahtanut auki ja näytin taatusti aika pöllämystyneeltä. ”Valtaa?” minä tivasin. ”Huipulla? Oletko sinä hullu.”
Heidi ravisti huvittuneena päätään. ”Sinä et näe kokonaiskuvaa. Olet vähän kuin Keith, vaikka hän ei ollutkaan noin sokea. Keith kyllä näki voiman, hän ymmärsi mahdollisuudet. Hän ei vain aina ymmärtänyt innostua siitä yhtä paljon kuin useimmat meistä.”
Pilkallinen hymy nousi huulilleni. ”Väitätkö sinä, että Keith ei pitänyt vallasta?”
Heidi vilkaisi minua oudosti. ”Sinä olet liikkunut Keithin kanssa paljon, mutta on silti paljon, mitä et tiedä hänestä. Keith oli aina hyvinkin ihastunut valtaan ja hallitsemisen tunteeseen, mutta hän vihaa riippuvuutta muista. En keksi yhtäkään henkilöä, jota Keith ei pystyisi tarpeen tullen raivaamaan tieltään.”
Minä tuijotin häntä silmät suurina. Olin kyllä kuullut, että Keith oli hyvä taistelija, mutta eikai hän nyt niin hyvä voinut olla. ”Voittaisiko hän muka teidät kaikki?” minä tivasin. Sehän oli mahdotonta. Felixkin oli niin iso.
Heidi ravisti päätään. ”Keith on uskomattoman hyvä taisteluissa; meillä ei ole koskaan ollut sellaista taktikkoa kuin hän, mutta en minä sitä tarkoittanut”, hän sanoi. ”Tarkoitin henkisellä tasolla.”
Just. Heidin puheista tajusi taas niin hyvin. ”Minua Keith ei raivaisi tieltään”, väitin nyrpeästi. ”Ei edes ’henkisellä tasolla’.”
Heidi kohautti olkapäitään. ”Ehkä ei”, hän sanoi välinpitämättömästi ja livahti ohitseni. ”Ei sillä tosin suurempaa väliä ole. Keith ei ole täällä.” Ja sitten hän katosi pimeyteen yhtä hiljaa kuin öinen varjo.
Heidi oli täysin oikeassa. Keith ei ollut täällä ja ikävä oli musertava. Minä tarvitsin hänet tänne, tarvitsin edes sen verran lohtua. Ja tiesin, että häntä en luultavasti tulisi saamaan.
Kaksi kuukautta oli jo kulunut umpeen, viimeinen päivä oli vissiin ollut viime viikolla. Ja minä en ollut yhtään vapaampi kuin ennenkään. En ollut edes kysynyt, en edes harkinnut kysyväni, jos voisin lähteä. Kahleet, jotka yhdistivät minut tähän paikkaan, olivat vahvempia kuin sanat ja lupaukset, ne muodostuivat pelosta, ne muodostuivat kunnioituksesta ja... uskollisuudesta. Kyvyttömyydestä pettää tämän linnan väki, vaikka järjellä ajatellen olisin hyvin voinut tehdä niin. Minä vihasin Janea, vihasin hänen tyhmää kaksoisveljeään, vihasin näitä kaikkia. Ja silti tiesin, että olisin kuollut heidän puolestaan.
Ja oli muutakin. Oli se vahvuus, jonka ihmisveri antoi. Oli räiskyvä riemu, joka kohosi sisälläni kun sain ihmisiä valtaani; näkemään, mitä halusin heidän näkevän ja tekevän, mitä halusin heidän tekevän. Sain päättää mitä he tunsivat ja se oli upeaa, minä olin niin harvoin saanut päättää mistään.
Tajusin kyllä hämärästi, olevani jollain tavalla sekaisin. En minä ollut tällainen, en ainakaan ollut koskaan ollut, enkä ollut ikinä halunnutkaan olla. Tiesin miten väärin kaikki tämä oli, enkä siltikään kyennyt välittämään. Ja sisälläni asui jonkinlainen hullu, kieroutunut onni, joka vain kasvoi päivä päivältä. Heidi oli sanonut, että valta tekee onnelliseksi, ja jollain kamalalla, raa’alla tavalla se taisi olla minun tapauksessani totta. Tämä kaikki sai minut tuntemaan itseni vähemmän mitättömäksi. Jotenkin tärkeäksi.
Sävähdin, kun huomasin Aron ja Caiuksen lipuvan pitkin käytävää, minua kohti. Renata asteli heidän perässään tavalliseen tapaansa, kuin koira. Ponnahdin salamana seisomaan. Minä en tiennyt mikä siinä oli, mutta aina kun joku noista kolmesta oli läsnä, seisominen oli pakollista. Kunnioitus kumpusi jostain niin syvältä, että sen alkulähteen esiin kaivaminen oli mahdotonta. Eivät he olleet tehneet mitään ansaitakseen kunnioitukseni, mutta sillä ei ollut merkitystä. Ei täällä.
Väistyin heidän tieltään syvennyksiin ja taivutin päätäni katse maahan luotuna. Aro soi minulle sädehtivän hymyn.”Ah, Sherry!” hän huudahti ja kurkottautui hipaisemaan kämmenselkääni. Minulla ei ollut hajuakaan, miksi hän aina teki niin, kaipa hän vain halusi varmistaa, että olin riittävän tarkassa ruodussa. Tällä kertaa se, mitä Aro näki, taisi miellyttää häntä, sillä hänen hymynsä leveni entisestään. ”Tämäpä onnekas sattuma! Tulisitko perässä.”
Minä en edes uskaltanut irvistää, kun Aro oli kääntänyt selkänsä. Caiuksen ilme oli niin hapan, että ainakaan hän ei pitänyt minun kohtaamistani kauhean onnekkaana. ”Aro”, hän marisi hillityllä äänellä. ”Ei tähän tarvitse koko päivää käyttää.”
Just. Jaa. Mitäköhän helvettiä nyt oli luvassa?
Seurasin heitä vaiti saliin. Aro ja Caius papattivat kovaan ääneen jotain päivällisen onnistumisesta ja kehuivat Felixiä jostain mielin määrin. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta, mistä Felix oli kehut ansainnut, joskus se mies tuntui niin tyhmältä kun vain ajatella saattoi.
Kun kultaovet aukesivat edessämme, se, mitä salissa näin, sai minut vaistomaisesti jäykistymään. Seinän vieressä, tiukasti Felixin ja Demetrin otteessa rimpuili minulle tuntematon vampyyrimies. Hänen suuret lihaksensa pullistelivat eebeninmustan ihon alla ja hänen punaiset silmänsä olivat laajenneet kauhusta. Tavasta, jolla hän mulkoili toisella puolella huonetta seisovia kaksosia, päättelin Janen ja Alecin vähän käsitelleet häntä.
Aro ja Caius liittyivät Marcuksen seuraan valkoisille tuoleilleen Renatan hiippaillessa sivummas. Minä jäin nojailemaan ovenkarmiin epävarman näköisenä. Luulin tietäväni aika tarkkaan, mitä tästä seuraisi, enkä ollut yleensä ollut todistamassa näitä tapahtumia. Miksi hitossa Aro oli pyytänyt minut tänne? Murhatekojen katselu ei ollut ihan sellaista teatteria, jonka katsomisesta minä nautin.
”Salim Adio”, Aro lausui hitaasti miehen nimen. ”Tiedätkö miksi olet täällä?”
Mies, Salim, yritti ravistaa itsensä vapaaksi Felixin otteesta. ”Tiedän”, hän murisi. ”Se johtuu siitä, että tapoin ne ihmiset. En minä tajunnut, että paikalla oli yleisöä.”
”Et tajunnut, keskellä kaupunkia, kirkkaan päivän valossa, että joku saattaisi nähdä?” Jane kysyi pisteliäästi.
Aro viittasi hänet kädellään vaikenemaan. ”Olet rikkonut käskyistä pyhintä”, hän huomautti Salimille silkkisellä äänellä. ”Siksi sinun tuleekin kärsiä rangaistuksesi.”
Minä värähdin. En halunnut katsoa tätä, en halunnut, halunnut, halunnut... hitto. Minulla ei ollut sellaista muuria, kuin useimmilla näistä, ei samanlaista itsehillintää tai kestokykyä. En minä pystyisi katsomaan tätä.
Salim yritti riuhtoa itseään ovea kohti. ”EI!” hän huusi. ”Teillä ei ole mitään oikeutta! Luulette voivanne määrätä koko vampyyrikuntaa, mutta te ette voi! Ette voAAAAAAAAAHHHHHHHHHHH—” Mies kaatui maahan näkymättömän voiman repimänä ja jäi siihen sätkimään rääkyvästi huutaen.
Jane tuijotti häntä tyyni ilme lapsenkasvoillaan ja pilkka silmissä välähdellen. ”Emmekö voi?”
Mutta lattianrajassa makaava mies ei katsonut Janea, hän katsoi Aroa. ”Minä ansaitsen uuden mahdollisuuden.”
”Uusia mahdollisuuksia”, Aro aloitti. ”ei anneta.”
Felix liikahti Salimia kohti kohtalokas katse silmissään, mutta Aro pysäytti hänet. ”Ei.” Hän viittasi minut lähemmäs. ”Ole hyvä, Sherry.”
Huoneellinen vampyyreitä siirsi huomionsa minuun. Minä tuijotin Aroa kauhun ja ällistyksen sekoitus kasvoillani. Ei. Ei ikinä.
Aro nyökkäsi Salimia kohti lyhyesti. Minä astuin automaattisesti askeleen taaemmas. Tätäkö hän minulta odotti? Että tappaisin Salimin? Että tuomitsisin hänet ikuiseen pimeyteen, että minun käteni olisivat ne, jotka rikkoisivat hänen ruumiinsa ja päättäisivät hänen elämänsä?
Vastaus loisti Aron kasvoilta. Kyllä. Juuri tätä hän minulta halusi.
Ja vaikka minä en missään nimessä halunnut tehdä sitä, vaikka en pystynyt edes ajattelemaan suostumista, tiesin jo, että tulisin tekemään sen silti. Janen punaisena tarkkailevat silmät olivat minulle liikaa, tiesin kyllä mitä tapahtuisi jos kieltäytyisin. Tiesin, että minulla ei ollut vaihtoehtoja.
Hiljaiset askeleeni kaikuivat huoneessa minun astellessani Salimin eteen.
Hän näytti hämmästyneeltä. Hän näytti epäuskoiselta. Hän ei näyttänyt uskovan, että joku näin heikko oli käsketty tappamaan hänet. Hän kohotti kätensä lyödäkseen minut syrjään.
Mutta sillä sekunnilla kun minä kohtasin hänen katseensa, hän valahti liikkumattomaksi. Sisälläni kupli. Tämä oli unta, tämä oli todellisuus. Minä olin vahva, ihmisveren voima takoi yhä sisälläni. Tartuin hänen päähänsä ja väänsin.
Vähän myöhemmin kun minä seisoin sekavin tuntein seinänvieressä tuijottamassa, miten Felix ja Demetri raahasivat Salimin ruumista poltettavaksi, Aro lähestyi minua ja hipaisi kättäni kevyesti. Taas kerran käperryin mielessäni kerälle häpeän kaivaessa sisintäni. Olisin tehnyt mitä tahansa suojatakseni ajatuksiani, suojatakseni sitä, mitä tunsin juuri nyt. En minä halunnut Aron tietävän. En halunnut Aron tietävän, miten paljon kuolema satutti. Ja etenkään... etenkään minä en halunnut kenenkään tietävän, miten paljon ylpeyttä minä tällä hetkellä tunsin.
Sillä vaikka olin tappanut hänet, vaikka olin riistänyt häneltä kaiken mitä hänellä oli, niin juuri nyt leijuin pilvissä. Olin tosiaan tehnyt sen. Olin voittanut Salimin. Hän oli ollut monta kertaa minua isompi ja silti minä olin voittanut hänet. Minä olin pystynyt siihen. Olin vahvempi kuin Salim oli ikinä ollut, vahvempi kuin hän tulisi ikinä olemaan. Minä olin tehnyt sen!
Huomasin vasta nyt, että Aro säteili joka suuntaan. ”Hienosti tehty, Sherry, kerta kaikkiaan loistavaa.”
Ja vaikka minä tiesin, että teossani ei ollut ollut mitään loistavaa, onnellinen hymy valaisi silti kasvoni. Vaikka tiesin, että en ollut tehnyt mitään kehumisen arvoista, Aron sanat tuntuivat silti suurimmalta kohteliaisuudelta, mitä kukaan oli ikinä sanonut minulle.
Kumarsin päätäni. ”Kiitos, mestari.”
A/N: Tavanomaiset kommenttikerjäykset :)
-
Tämä on niin ihana!! En ole ennen kommentoinutkaan, kun ei ole ollut muuta sanottavaa. Eikä kyllä oikein ole vieläkään, olen sanaton.
Nyt tämä vasta jännitäväksi muuttui! Jotenkin oikein kiva luku, tuli iloinen olo, vaikka Sherry olikin niin ilikeä. :- D En osaa mitään järkevää, rakentavaa kommenttia antaa. Odotan innolla jatkoa. : )
-
Ai, että muistaako joku? Enhän käy katsomassa kuin joka päivä onko tullut jatkoa. ;D
Mitä järkevää sitä sanoisi? Tosi hyvä luku, jotenkin ymmärsin niin hyvin Sherryn käytöstä. Olet jotenkin onnistunut rakentamaan hyvin omanlaisen ja toimivan hahmon. No, se siitä järkevästä. En malta odottaa jatkoa.
-
Scarlett-: kiitos :D Sherry toimii omasta mielestänikin juuri nyt hahmona aika hyvin
tiiteli: ihanaa kuulla että olet lukenut tämän :)
A/N: Joo... koitanpa pistää vahan vauhtia tähän fikkiin. Pitkä luku. Culleneita. Enjoy.
44. Kohtaamisia
1971, Red Lodge, USA
Rosalie:
Emmett ja Jasper painivat. Minä en jaksanut ymmärtää, mikä tuossa leikissä niin hiton hauskaa oikein oli, ottelu päättyi kuitenkin aina samalla tavalla. Jasper oli Emmettille liian kova pala ja Emmett ei tuntunut sulattavan sitä ainakaan kovin mielelläni. Suupieltäni nyki. Ainakin mieheni oli päättäväinen, se oli pakko myöntää. Joskus tappion myöntäminen olisi silti saattanut olla tarpeen.
Alice sujahti yläkerrasta viereeni ja pujotti kätensä käsikynkkääni. ”Suunnitelmat muuttuivat”, hän ilmoitti.
Minä jäin odottamaan jatkoa kulmat koholla. Emmekö pääsisikään lähtemään tänään kaupungille? Alice oli kuitenkin niin keskittynyt katselemaan hellästi Jasperia, joka parhaillaan selätti mieheni, ettei älynnyt jutun jääneen kesken. ”No?” minä hoputin. ”Mitä nyt? Tuleeko tänään auringonpaistetta?” Vilkuilin taivaalle. ”Ei kyllä siltä näytä.”
Alice hymyili tavanomaisen sädehtivästi. ”Koko päivä tulee olemaan pilvinen.”
Kaikki piti näköjään kärttää väkisin ulos. ”Alice”, minä sanoin ärtyneellä äänellä. ”Miksi hemmetissä me emme sitten voi lähteä shoppailemaan?”
Alice sipsutteli keveästi halaamaan Jasperia, joka oli juuri lopettanut Emmettin itsetunnon rääkkäyksen. Siskoni painoi nopean suukon miehensä huulille ennen kuin vastasi minulle. ”Koska meille tulee tänään vieraita.”
Se sai muidenkin kuin minun huomion. ”Vieraita?” Emmett kysyi ymmällään ja kietoi käsivartensa vyötäisilleni. ”Tänään vai?”
Alice vain nyökkäisi pirteänä. Hän vaikutti olevan tänään tavallistakin paremmalla tuulella.
Jasper haroi hiuksiaan mietteliäänä. ”Koska he tulevat? Pitäisikö meidän soittaa Carlislelle?”
”Voi, minä soitin jo”, Alice ilmoitti. ”Hän ehtii kyllä ja Esme tulee hänen kanssaan.”
”Entä Edward”, Emmett kysyi virnistäen. ”Täytyyhän meillä olla ajatustutka vihamielisten vampyyrien varalle.”
Minä irvistin. Edward oli lähtenyt aamulla metsästämään jonnekin River Rocksin suunnalle ja sanonut, että viipyisi koko viikonlopun. Mieleeni muistui, että Edwardilla oli tänään syntymäpäivät. Aika epäkohteliasta olla silloin poissa. Tosin eihän meillä syntymäpäiviä vietetty, kun kukaan ei kerran ikääntynyt. Sinänsä hassua, sillä ennen olimme aina juhlineet kaikkien syntymäpäiviä. Miksiköhän olimme senkin lopettaneet?
Silti taisi olla turha odottaa, että joku saisi yhteyden siihen puhtoiseen partiopoikaan. Edward oli sanoinkuvaamattoman ärsyttävä. Minä ainakin toivoin, että hän ei tulisi takaisin ihan heti. Kaipasin lomaa siitä arvostelijasta. ”Voithan sinä lähteä etsimään häntä metsästä”, minä huomautin Emmettille. ”Muussa tapauksessa hän tulee kai vasta sunnuntai-iltana.”
Emmett huomasi happaman ilmeeni ja se selvästi nauratti häntä. Hän painoi suukon huulilleni. ”Ehkä jätän väliin.”
Minä kiedoin vaistomaisesti käsivarteni hänen kaulalleen. Voiko mitään Emmettiä parempaa edes olla? Hän onnistui aina piristämään minua, vaikka olisin kuinka surullinen ja hänen pehmeät silmänsä taikoivat ärtymykseni pois nopeammin kuin—
Alice kiskoi minut päättäväisesti irti Emmettistä. ”Rose, meillä on muuta tekemistä?”
Hän oli ärsyttävä. Mitä hiton tekemistä meillä muka oli, paitsi Carlislen ja Esmen odottelu?
Alice hyppeli taloa kohti käsi Jasperin kädessä. ”Talo pitää siivota.”
Siinä vaiheessa kun Carlisle ja Esme saapuivat kotiin, talo kiilteli puhtauttaan. Lattiat oli pesty, taulujen kehykset kiillotettu ja pölyt pyyhitty joka ikiseltä pinnalta. Alice oli jopa mennyt niin pitkälle, että oli pakottanut Emmettin ja Jasperin pesemään vaalean eteisenmattomme. Minun vastuulleni oli jäänyt se Edwardin typerä flyygeli, joka oli tietysti suhteellisen hyvässä kunnossa; tottahan Edward piti huolta omasta kullastaan. Flyygeli oli Edwardille vähän kuin auto minulle, se oli pakko pitää puhtaana ja kiillotettuna.
Esme näytti sisälle astuessaan hämmästyneeltä, mutta ilme vaihtui nopeasti iloiseksi hymyksi ja hän alkoi kiittelemään meitä ylenpalttisesti. Emmett ja Jasper näyttivät suunnattoman ylpeiltä siitä, että olivat kerrankin osallistuneet johonkin, mutta minä ilmoitin sohvalta: ”Sano Alicelle, tämä oli hänen ideansa.”
Emmett kiirehti tietenkin korjaamaan minun sanomisiani. ”Me autoimme. Minä ja Jasper autoimme myös.”
Esme taputti häntä päähän kuin koiraa. ”Hyvin tehty”, hän nauroi.
Carlisle näytti totta puhuen aika vaikuttuneelta. ”Täällähän on siistiä”, hän totesi.
Minusta meillä oli aina siistiä. Ei ehkä ihan joka huoneessa – siis ainakaan omassani – mutta täällä ainakin.
”Joten”, minä sanoin Alicelle, halukkaana vaihtamaan puheenaihetta. ”Voitko sinä NYT kertoa, mistä tarkkaan ottaen on kysymys?”
”Johan minä sanoin”, Alice hymyili. ”Meille tulee vieraita.”
Carlisle rypisti otsaansa. ”Keitä he mahtavat olla?”
Minä tulkitsin kysymyksen retoriseksi, mutta Alice näytti silti mietteliäältä. ”En tiedä, en ole koskaan tavannut heitä. Meidän pitäisi varmaan kuitenkin varmistaa, etteivät he metsästä kaupungissa. Siitä voisi koitua ongelmia.”
”Tulevatko he suoraa tänne”, minä kysyin.
Alice nyökkäsi. ”Kyllä, he haistoivat meidät. Ovat täällä suunnilleen tunnin kuluttua.”
”JO TUNNIN kuluttua!” Emmett huudahti. ”Hemmetti Alice, olisit sanonut aiemmin.”
Minä katosin yläkertaan.
Huoneessani vaihdoin ensin vaatteet hienoiksi ja sitten aloin harjaamaan hiuksiani. Ei tämä varsinaisesti niistä tulevista vampyyreistä johtunut, laittautuminen oli minulle vain eräänlaista hermolääkettä. Vedin harjaa hiusteni läpi yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes ne valuivat selkääni pehmeänkultaisena ryöppynä. Sidoin ne juhlavalle nutturalle ja astahdin taaksepäin arvioivasti. Kasvot joita kampaus kehysti, olivat hyvin lähellä täydellisiä. Kyllä, minä olin kaunis, tiesin sen.
Kallistin päätäni hieman. Pehmeät piirteet, täyteläiset huulet ja suuret silmät... Niin. Hyvin kaunis itse asiassa. En tosin tainnut pitää sitä yhtä suuressa arvossa kuin olin joskus pitänyt. Joskus se oli tuntunut tärkeimmältä asialta elämässäni. Ja nyt... olisin valmis olemaan paljon rumempi, kuin mitä olin koskaan ollut, jos vain saisin taas olla ihminen.
Rypistin otsaani miettiessäni, miltä se oli tuntunut. Sydämen syke sisälläni, veren virtaus suonissani. Elossa oleminen. Se oli sitten kuitenkin ollut se kaikkein tärkein asia. Ainakin sen jälkeen kuin olin menettänyt sen.
”Rosy, sinä näytät upealta.” Emmett seisoi ovensuussa ja katsoi minua ihaileva ilme silmissään.
Ja vaikka minä en ikinä kyllästynyt kehuihin, niin juuri nyt se ei tuntunut olevan paikallaan. Ravistin happamana hiukseni auki sekaiseksi mytyksi ja lysähdin sängylle, katse yhä peilissä.
Emmett ymmärsi heti. Hän tuli viereeni istumaan ja kietoi kätensä olkapäideni ympärille. ”Ei oikea hetki vai?”
Minä ravistin päätäni ja Emmettin katuva ilme sai väkisinkin hymyn nousemaan huulilleni. ”Ei ihan.” Kävelin vaatekaapille ja pysähdyin sen eteen mietteliäänä. Farkut ja olkaimeton toppi? Saisi luvan kelvata.
”Älä tuijota minua kun puen”, sanoin Emmettille vähän huvittuneena. ”Se on epäkohteliasta.”
Emmett näytti närkästyneeltä. ”Minusta olisi epäkohteliasta olla tuijottamatta, kun joku sellainen kuin sinä on huoneessa”, hän väitti vastaan.
Olin selin Emmettiin, mutta soin itselleni pienen hymyn vetäessäni toppia pääni yli. Ainakin Emmett piti minusta tällaisena.
”Missä vaiheessa Alice sanoi niiden tulevan?” kysyin palatessani sängylle Emmettin viereen.
”Mmm... Ihan pian ilmeisesti”, Emmett sanoi. Minä painauduin häntä vasten, ja siinä me sitten istuimme, kädet toistemme ympärillä. Emmettin huulet hakeutuivat varovasti huulilleni ja minä vastasin suudelmaan innokkaana. Kaaduimme sängylle toisiimme kietoutuneina.
Vaativa koputus ulko-ovelta keskeytti meidät. Minä huokaisin pettyneenä. ”Täytyykö meidän?”
Emmett suuteli minua vielä kerran, mutta irrottautui sitten. ”Kyllä meidän täytyy.”
Saavuimme alakertaan juuri, kun Carlisle avasi oven tulijoille. Ensimmäinen, mitä näin oli koppavailmeinen tyttö, joka vilkaisi kerran kaikkia huoneessa olijoita ja napautti sitten Carlislea olkapäähän. ”Väistä.” Ja hän marssi suoraa pehmeälle plyysisohvallemme ja lysähti siihen istumaan. Minun teki totta puhuen mieli käskeä hänet tiehensä siltä istumalta.
Tytön perässä sisään astui tummaihoinen mies, joka vaikutti häntä huomattavasti varovaisemmalta ja vaivautui jopa näyttämään anteeksipyytävältä.
Emmett pyöräytti silmiään minulle. Häntä selvästi nauratti.
Alice tanssahteli lähemmäs sohvalla istuvaa tunkeilijaa ja oli juuri avaamassa suunsa – sädehtivän hymyn kera – kun sulkikin sen nopeasti. Mustahiuksinen tyttö tuijotti Jasperia silmiään siristäen. ”Minä tunnen sinut. Jasper Whitlock.” Tyttö sylkäisi nimen ulos suustaan, kuin se olisi ollut joku kamala kirosana.
Jasper näytti hämmentyneeltä. Hän ei selvästi osannut sijoittaa näitä kahta minnekään. ”Anteeksi, mutta—”
”1879, Texas”, kuului keskeytys tylyllä äänellä. ”Sinä olit Marian porukoissa.”
Nyt Jasper vaikutti muistavan. ”Minä ajattelinkin, että tunnistan tuoksusi.”
Tyttö nakkeli hiuksiaan, hänen kumppaninsa seuratessa vierestä hillitsevän näköisenä. ”Teitä muita minä en tunne.”
”Olen pahoillani”, Carlisle sanoi kohteliaasti, vaikka ei ollutkaan millään tavalla hänen syytään, että esittelyt olivat jääneet välistä. ”Minä olen Carlisle Cullen, tässä ovat Esme, Rosalie, Emmett, Jasper ja Alice.”
Tyttö hätkähti hieman Carlislen sanoessa nimensä ja mies sävähti ja nosti päätään. ”Cullen? Oletteko te Cullenit?” He vaihtoivat keskenään oudon katseen, joka tuntui yhtä aikaa sekä varoitukselta, että kehotukselta. Tytön huvittunut hymy kieli ainakin selvästi siitä, että hän piti tilannetta ironisena.
Minä kurtistin kulmiani. ”Onko siinä jotakin hassua vai?”
Mies rykäisi ja vilkaisi kumppaniaan sivusilmällä. ”Ei tietenkään. Minä olen John. Syy hämmästykseemme on se, että olemme kuulleet teistä ennenkin.”
Me kaikki varmaan näytimme enemmän tai vähemmän kummastuneilta.
”Oletteko törmänneet Tanyan porukoihin”, Emmett kysäisi.
Tyttö tuhahti. ”Me emme menisi vapaaehtoisesti lähellekään Tanyan maita”, hän ilmoitti varmasti. ”Minä olen melko varma, että tekin olette kuulleet meistä, minun nimeni nimittäin on Karmel. Sanooko sukunimi Leroy teille jotakin?”
Minä henkäisin ääneen. Leroy. Keithin sukunimi oli ollut Leroy. Ja nyt kun tarkemmin mietin, niin se paskapää oli tosiaan joskus tainnut mainitakin siskonsa.
Ja siinä samassa kaikki ne muurit, jotka olin ikinä kasannut ympärilleni, murtuivat ja kaikki ne hetket, jotka olin toivonut voivani unohtaa, palasivat mieleeni. Raivo kohosi punaisena silmiini. Miten tuo uskalsi? Miten se uskalsi tulla tänne, käytännössä ilkkumaan epäonnelle. ”Senkin typerä narttu, häivy helvettiin meidän silmistä”, minä sihahdin kurkkuni pohjalta.
Karmelin kasvoilla häivähti viha ja hetken aikaa hänen punaiset kiilusilmänsä tuijottivat omiini. Kaksi pitkää, kalpeaa, luonnottoman kaunista tyttöä, toistensa vastakohdat. Minä olin vaalea, Karmelin hiukset hehkuivat sysimustuuttaan. Karmel oli omalla tavallaan kaunis, mutta hän ei muistuttanut minua millään tavalla. Kasvoissa oli vierasmaalaista eksotiikkaa, hieman vinot silmät vain korostivat kissamaisuutta. Nyt kun katsoi, hänen piirteissään oli paljon Keithiä.
Äkkiä minä tajusin, mikä muu Karmelissa oli niin tuttua. Ei se ulkonäköön pelkästään liittynyt, että hän muistutti Keithiä niin paljon. Se liittyi varovaisuuteen. Siihen jännittyneisyyteen, joka oli aina tuntunut pitävän Keithinkin varpaillaan. Karmel ei kuitenkaan ollut yhtä tasaisen ilmeetön kuin Keith, ei yhtä rauhallisen oloinen eikä yhtä laskelmoivan tuntuinen.
”Rosalie”, Esme sanoi hiljaisella, heikolla äänellä. Minä vilkaisin häntä ja tajusin, että huomautus oli selvästi tarkoitettu varoitukseksi. Esme ei halunnut minun alkavan riitelemään näiden kahden kanssa. Aluksi aion napauttaa takaisin jotain töykeää, mutta sitten huomasin, miten kalpea Esme oli.
Katsoin nyt muitakin. Vieressäni seisova Emmett näytti vähintään yhtä vihaiselta kuin minusta tuntui. Carlislen kasvoilla risteilivät sekavat tunteet. Jasper ja Alice näyttivät molemmat yksinomaan hämmentyneiltä ja Alicen otsa oli rypistynyt hänen silmiensä tuijottaessa tulevia tapahtumia.
”Sinä olet Keithin sisko”, Emmett murahti.
Karmel hymyili pilkallisesti. ”Vau, te taidatte tykätä hänestä tosi paljon.” Hänen ilkeä katseensa osui minuun. ”Ei hänkään teistä kovin arvostavasti puhunut.”
Minä astuin raivoissani askeleen eteenpäin. Olisin voinut kuristaa tuon ääliön, olisin voinut tappaa hänet.
”Rosalie”, Carlisle varoitti vaimeasti. Minä pyörähdin silmät leiskuen ympäri.
”Sherry kuoli tuon typerän ämmän veljen takia”, minä sähähdin. ”Kuoli. Ja jos sinä luulet—”
”Miten niin kuoli?” Karmel täräytti. Kun käänsin katseeni takaisin häneen, huomasin hänen silmiensä laajenneen hämmästyksestä ja... pelästyksestä? Rypistin otsaani. Ihan kuin tuota paskiaista kiinnostaisi pätkääkään, miten Sherrylle kävi. Eivät he olleet tavanneetkaan kuin... kerran?
Carlisle vaikutti myös huomanneen Karmelin hämmennyksen. ”Koska sinä viimeksi puhuit Keithin kanssa?” hän kysyi varovaisesti.
Karmel avasi suunsa vastatakseen, mutta John keskeytti hänet. ”On siitä jo aikaa... Oliko se vuonna 50, Karmel? Keith oli lähdössä Eurooppaan.”
Karmel katsoi häntä kuin hullua. ”Mitä hemmettiä sinä selität, juurihan me—”
John vaiensi hänet pitkällä, merkitsevällä katseella ja Karmelin kasvoille kohosi ymmärrys. ”Aivan”, hän sanoi vähän turhankin nopeasti. ”Niinhän se oli. Ömm...” hän vilkaisi Johnia kuin muistaen jotakin. ”Kuka teistä olikaan Edward.”
Koska kukaan muu ei ollut kykeneväinen vastaamaan, Jasper sanoi: ”Edward on viikonlopun metsästämässä. Miksi te—?”
”Meidän pitää mennä”, Karmel ilmoitti ja hyppäsi ulos sohvalta. ”Pitkä matka ja niin edelleen. Oli kiva tavata... paitsi ettei ollut. Hyvästi.”
John mutisi myös nopeat hyvästit ja katosi sitten Karmelin perässä ulos.
Alice ja Jasper olivat näyttäneet koko keskustelun ajan vaivaantuneilta ja nyt he molemmat hävisivät vähin äänin yläkertaan. Emmett vieressäni vaikutti jähmettyneen patsaaksi. Minä seurasin vieressä miten Carlisle ja Esme vajosivat väsyneen näköisinä sohvalle. Esme tuijotti kattoa tuskainen ilme silmissään ja hänen hengityksensä värisi siihen malliin, että pelkäsin hänen alkavan kohta itkemään. Carlisle hieroi väsyneenä kädellä otsaansa. En ollut aikoihin nähnyt häntä niin rasittuneen näköisenä.
”No?” minä tivasin. ”Aiotteko te vain istua siinä?”
Carlisle heitti minuun vähän ärtyneen katseen. ”Mitä sinä haluat, että minä teen, Rosalie? Sherry on kuollut, en pysty muuttamaan sitä.”
Jestas, hän oli huonolla tuulella. Carlislen kärsivällisyys harvoin rakoilee. Minä jätin vastaamatta hänelle ja tyydyin tuijottamaan ulos pimeyteen. Karmelin ja Johnin kiireellisessä lähdössä oli ehdottomasti ollut jotain hämärää, mutta juuri nyt en jaksanut miettiä sitä sen kummemmin. Äkkiä muistin, miksi syntymäpäiviä ei enää vietetty tässä talossa. Se johtui siitä, miten Sherry oli aina rakastanut niitä. Ei omaansa, ei tietenkään, koska silloin oli ollut myös Noran syntymäpäivä, mutta meidän muiden. Syntymäpäivinä Sherry oli aina ollut hyvällä tuulella.
Sekin oli ollut harvinaista hänelle. Hyvällä tuulella olo siis. Enimmän osan ajasta hän oli vain riidellyt ja valittanut. Miten paljon helpompaa elämä olisikaan ollut, jos Sherryä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Jos emme olisi koskaan tunteneet häntä. Silloin meillä ei myöskään nyt olisi ikävä häntä. ”Miten on mahdollista, että hän pilaa meidän elämämme vielä nytkin, kun hän ei ole täällä?” minä ajattelin ääneen.
Olisi pitänyt tajuta olla sanomatta sitä kun Carlisle ja Esme olivat huoneessa. Esme tuntui vain vajoavan syvemmälle ajatuksiinsa, mutta Carlisle ärähti: ”Rosalie, älä enää ikinä sano noin.”
Minä murahdin happamasti ja käännyin kohti portaita. Kuivat kyyneleet polttivat silmissäni, mutta minä ravistin ne ärtyneenä syrjään. En taatusti itkisi Sherryn takia. En enää kertaakaan.
Ja silti, kun pääsin romahtamaan valkealle sängyllemme, minä murruin.
1972, Ottawa, Kanada
Keith:
”Te teitte mitä?” minä tivasin Karmelilta. ”Koska?”
”Rauhoitu, K”, Karm sanoi keikkuen kyllästyneen näköisenä tuolillaan. ”Se oli viime vuonna ja emme me aiheuttaneet mitään vahinkoa, emme kertoneet mistä ne löytävät sinut tapettavaksi – koska he luultavasti haluaisivat tehdä sen – emmekä edes paljastaneet, että Sherry on elossa. Jos on siis.”
Hymyilin kylmäkiskoisesti. ”Kiitos, Karmel, tuo lohduttaa.” Pakkoko hänen oli muistuttaa, ettei minulla ollut hajuakaan, oliko tyttöystäväni edes elossa vai ei.
Mielummin minä ajattelin, että hän oli elossa ja kunnossa. Mutta kyllä hän nyt hemmetti tiesi, että etsisin häntä esimerkiksi täältä. Tosin voi olla, että Sherry ei ollut onnistunut löytämään edes näiden nykyistä olinpaikkaa. Tai sitten hän oli vieläkin jossain päin Eurooppaa harhailemassa. Hänellä ei ollut edes rahaa.
”Helvetti”, minä kirosin. Ravasin edestakaisin huonetta Karmelin tuijottaessa vierestä kulmat koholla. ”Miten näin voi käydä?” minä murahdin.
Karm hymyili omahyväisesti. ”No, te olette molemmat tyhmiä ja eksytte, ettekä ymmärrä katsoa ympärillenne.”
”Mitä jos hän on kuollut?”
”Ei ole.”
Karmelia ärsyttävämpää siskoa olisi vaikea löytää. ”Koitapa todistaa tuo.”
Karmel kohautti olkapäitään. ”Hyvä on, Sherry on kuollut.”
Kiva. Piristävää ja rohkaisevaa. Ihan kuin hermoni eivät muuten olisi olleet kireällä. Vedin takkia päälleni. ”Tämä pikavierailu on nyt ohi, Karmel, näkemiin.”
Karm mutristi huuliaan pettyneen näköisenä. ”Älä mene vielä. Odotetaan, että John tulee kaupungista ja—”
”Ei käy.”
”K, ole kiltti”, Karmel aneli.
Minä hymähdin huvittuneena. ”Tulen kertomaan kun löydän Sherryn”, minä lupasin.
Ja sitten olin poissa.
A/N: te tiedätte, mitä minä haluan. Kommenttia :)
-
En ookkaan pitkään aikaan kommentoinut tähän :-\
Nyt yritän kommentoida aina uuden luvun jälkeen. ;)
Kuitenkin, tkaisin ficciin. Rosalien kuvakulma oli onnistunu hyvin. :) Ihan itsensä kuuloinen. :D
Luku oli mukavan pitkä ja ilo lukea sitä. :)
Pidän tästä ficistä ja kiva kun tästä on tullu näinkin pitkä. :)
Siinä taisi olla kaikki mitä piti sanoa ja toivosin jatkoa jossain välissä. :)
NiNNNi
-
NiNNNi: kiitos:D Rosystä on aina välillä vähän hankala kirjoittaa, kiva, että se sinusta onnistuil.
A/N: Joo..... mitäs tästä sanoisi... vähän väliluku. Älkää järkyttykö Sherrystä.
45. Syvä, kova, kylmä kauneus
1974, Volterra, Italia
Minä en tiennyt miksi minä olin se, jonka Aro pisti aina tekemään tämän. Minä en tiennyt, miksi hän halusi antaa minulle näin paljon; miksi hän ei antanut tätä tehtävää vaikka Felixille, joka hoiti homman sekä nopeammin, että sotkuisemmin kuin minä. Tiesin vain, että tulisin aina tekemään tätä. Aina kun minulla olisi mahdollisuus.
Ja tiesin, että minä rakastin sitä. Ja tiesin, miten vähän jaksoin enää välittää siitä, että se oli oikeasti ihan helvetin väärin. Minun haluttomuuteni ei ratkaisisi mitään, tekisin sen silti. Ja jos en tekisi, joku muu tekisi. Tälläkään vampyyrillä ei ollut mitään mahdollisuuksia enää elää. Käytännössä hän oli jo kuollut. Ja hänen kuolemansa... hänen kuolemansa sai minut tuntemaan itseni eläväksi. Se sain minut tuntemaan vahvuutta. Voimaa. Valtaa. Voitonriemu leiskui sisälläni liekkimerenä.
”Hoida sinä loput”, minä tokaisin Felixille vähän nenäkkäästi ja annoin vampyyrin pään pudota lattialle. Tanssahtelin tottelevaisesti Aron rinnalle hänen nykäistessään päätään kutsuvasti ja annoin hänen hipaista kättäni. Hänen ovelat silmänsä nauliutuivat kasvoihini ja minä taivutin vaistomaisesti pääni jonkinlaiseen kumarrukseen. Mielessäni kävi happamana ajatus siitä, mitenköhän syvän uskollisuuden Aro minun mielessäni näki. Volturien kolmikko oli kohottanut itsensä minun silmissäni niin korkealle jalustalle, että tiesin kunnioitukseni paistavan kirkkaana kuin aurinko kasvoihin jopa ilman Marcoksen kykyä. Aro, Marcos ja Caius olivat minulle kuin jumalia. Eivät välttämättä hyviä sellaisia, eivät missään nimessä kovin armollisia, eivät lempeitä tai kilttejäkään. Vain Jumalia. Sellaisia, joiden eteen polvistuu sekä pelosta, että uskollisuudesta. Sellaisia, joita tulee palvomaan kunnes maailma kuolee. Sellaisia, jotka voivat pilata elämän, joita voi vihata ja kammoksua, mutta joiden puolesta tuhoaisi valtakunnat, tuhoaisi itsensä.
Ja Jane ja Alec olivat heidän pieniä apureitaan, mustia enkeleitä, piruja, kiduttajia. Ja minä tiesin, että jotain sen sorttista minustakin oli tullut. Kaiken sen symboli, mitä olin aina vihannut. Olin tappaja ja kiduttaja. Se oli tämän hinta. Ja sen hinnan olisin maksanut satakertaisena, olisin vaikka tappanut koko maailman tämän eteen. Tämän linnan eteen. Sen jättimäisen voiman, sen tuoman turvan. Volturien kunnian.
Vallan. Sen, joka sai minut nauramaan ääneen jonkun kuollessa. Sen että MINÄ olin se, joka sai sen aikaan. Minä tein sen. Minä pystyin siihen. Ja valta maistui makeammalta kuin mikään ikinä.
Aron viekkaat silmät porautuivat sisimpääni. ”Sinä olet minun mestariteokseni, Sherry”, hän hymisi ylpeä sävy äänessään. ”Puhdas. Omistautunut.”
”Kiitos, mestari”, minä sanoin onnellisena hymyillen. Ruumiini värähti vähän mieltäni synkkänä varjostavan ajatuksen tunkeutuessa päähäni. Minä vetäisin käteni nopeasti pois Aron ulottuvilta, mutta hän oli jo ehtinyt nähdä sen.
Aro nauroi ja nykäisi päätään kehottaen poistumaan. ”Ei aivan vielä, Sherry, ei aivan vielä.”
Minä häivyin huoneesta pidätettyjen kyynelten polttaessa silmiäni. Ei aivan vielä. Aina sama vastaus. Minä tarvitsin Keithin tänne. Elämä ilman häntä oli järkyttävän vaikeaa, vaikka minä olin kokenut sen vieläkin. Tällä kertaa valta ja velvollisuudet sentään pitivät minut pystyssä, tällä kertaa tiesin, että hän ei ollut vapaaehtoisesti poissa. Ikävä sattui joka päivä, se sattui joka hetki, se oli ainoa, joka pilasi onneni.
Livahdin aulaan ja lysähdin suurelle punaiselle sohvalle. Lucette katseli minua tiskin yli vähän paheksuvan näköisenä. ”No nautitko?” hän kysyi hieman ivallisesti. Lucettella oli harvinaisen vahva oikeustaju, vaikka hän asuikin vampyyrien luolassa. Hän hyväksyi tappamisen – ilman sitä meillä töissä oleminen olisikin ollut mahdotonta – mutta hänestä minä nautin tappamisesta hieman liikaa.
Minä viitoin häntä kyllästyneenä lähemmäs. ”Älä aloita. Aro sanoi taas, että minun pitää odottaa.”
Lucette istui viereeni ja pudisti päätään pahoillaan. ”Ei Keithiä?”
”Ei Keithiä”, minä huokaisin synkästi. ”Ja minulla on ihan helvetin kova jano!”
Lucette kurkkasi varovasti silmieni väriä. ”Olenkohan minä turvassa?”
Minä murahdin ja käperryin kerälle hänen viereensä. Totta kyllä, Lucetten herkullinen tuoksu poltteli nenääni, mutta hänet minä nyt viimeiseksi söisin. ”Älä viitsi, sinä olet minulta aina turvassa. Vaikka”, lisäsin mietteliäästi. ”Minun itsehillintäni on kyllä menossa pelottavan huonoksi.”
”Tiedetään”, Lucette sanoi vakaasti.
Heidi keskeytti keskustelun astumalla sisään huoneeseen. Minä nojauduin salamana lukemaan pöydällä lojuvaa sanomalehteä ja Lucette nousi kunnioittavasti seisomaan ja nyökkäsi Heidille. ”Heidi-neiti.”
Heidi päästi pienen ’hmph’-äänen ja vilkaisi minut silmät siristyen. ”Minä haluan puhua sinulle, Sherry.”
Minä nousin myös seisomaan ja hymyilin pienesti. ”Mitä?”
”Käveletkö kanssani kirjastoon? Minulla on hieman kiire.”
”Tulen takaisin”, minä muotoilin huulillani Lucettelle ja seurasin Heidiä käytävään.
Aluksi hänellä ei näyttänyt olevan mitään asiaa, hän käveli vain ripeästi eteenpäin silmät eteenpäin katsoen. Sitten: ”Mitä sinä oikein teet?”
”Häh?”
”Lucette. Hän on ihminen, eikä ihmisten kanssa voi ystävystyä, Sherry.”
Minä nostin kapinallisena päätäni. Lucette oli ollut täällä tulostani lähtien ja jo ensimmäisen vuoden aikana me olimme huomanneet eräänlaisen yhteyden välillämme. Lucette oli suuren perheen seikkailunhaluinen tytär, jonka rakastama mies oli kuollut onnettomuudessa. Tapahtuman seurauksena Lucette oli tullut tänne työskentelemään. Hän oli ollut silloin vain 17-vuotias ja satuin tietämään, että jollain tavalla hän katui päätöstä. Mahdollisuutta ottaa lopputili kun ei oikein ollut.
”Millä lailla se on sinun asiasi, Heidi?” minä tivasin pysähtyen keskelle käytävää.
Heidi ei ollut kuulevinaan. ”Aro ja Marcus tietävät”, hän huomautti kylmästi.
Hah! Miksi Aro ja Marcos välittäisivät asiasta pätkääkään? Heidillä oli joku ongelma. Minä tarvitsin jonkun, ja täällä se joku oli Lucette, sillä vaikka hän ei ollut vampyyri, niin hän oli ainoa täällä, jolle saattoi puhua, ainoa joka ymmärsi ja ainoa joka... välitti. Heidiä ei kuitenkaan kannattanut suututtaa, sillä ärtyneenä hänestä tuli tosi inhottava. ”Pidän tuon mielessä”, minä sanoin tasaisella äänellä. Heidi vilkaisi kerran kasvojani, joille olin vetänyt ilmeettömän maskin ja naurahti pienesti. Hän lähti jatkamaan matkaa ja minä seurasin perässä. ”Heidi? Koska sinä lähdet hakemaan ruokaa?”
Heidi vilkaisi minua kulmat koholla. ”Meillä oli verta neljä päivää sitten.”
Suljin suuni kun mielialani laski. Kyllä minä sen tiesin. Tiesin että olin pelottavan addiktoitunut ihmisvereen, sen makuun, sen tuoksuun. Sen tuomaan lämpöön ja voimantunteeseen. ”Minulla on jano”, minä voihkaisin.
Heidi ei vastannut, joten minä päättelin, että häntä olisi turha painostaa enempää. Pysähdyin ja käännyin takaisin. Verta ei luultavasti tulisi vielä yli viikkoon.
Lucette lueskeli jotain italialaista naistenlehteä kun minä tulin takaisin. ”Mitä Heidi-neiti sanoi?”
”Lopeta tuo neidittely, täällä ei ole ketään kuulemassa”, minä kivahdin. ”Heidi sanoi, että verta ei ole tulossa vielä ihan liian pitkään aikaan. Ja hän huomautti, että ihmisiin kiintyminen ei ole kovin viisasta”, minä lisäsin vino hymy huulillani.
Lucette istui pöydälle ahdistuneen näköisenä. ”Luuletko sinä, että minut aiotaan tappaa?”
Minä ravistin päätäni. ”Ei, Heidi vain luulee olevansa Keithille jotain velkaa, siksi hän varoittelee minua kaikesta. Ja sinä olet hyvä, todella hyvä. Minä toivon, että Aro päättäisi muuttaa sinut vampyyriksi.”
Lucette suipisti suutaan. ”Voisi olla hyvä toimia pian. Minä olen jo 26-vuotias, enkä usko, että haluan olla ikuisesti paljoakaan vanhemman näköinen.”
”Sinusta tulisi vampyyrinä ihan järkyttävän kaunis”, minä huomautin kaihoisasti. Lucette oli ihmisenäkin hyvin sievä, hänellä oli italialaisten ruskettunut iho ja syvät tummanruskeat silmät. Vampyyrinä Lucette olisi uskomaton.
Lucette vilkaisi minua vähän närkästyneenä. ”Minä en ymmärrä, mikä juttu sinulla oikein on tämän ulkonäön kanssa. Katso peiliin, Sherry, et sinä ole ruma.”
Nyrpistin nenääni. ”Minä haluaisin näyttää Heidiltä. Miksi kaikki tytöt eivät voi olla niin kauniita, että kukaan ei pysty rikkomaan heidän itsetuntoaan.”
”Sinä haluat näyttää pelottavalta”, Lucette näpäytti. ”Haluat näyttää vahvemmalta ja kuolettavammalta kuin kukaan muu ja sinä haluat myös olla sellainen.”
Mutristin huultani. Yleensä Lucette ei arvostellut minua noin vahvalla kädellä. Tietenkin hänen syytöksensä olivat totta, mutta entäs sitten? Mitä vikaa voimassa oli? Mitä vikaa siinä minun ihannoimassa kuvassani oli, siinä, jossa pystyin mihin tahansa. ”Sinusta minä en näytä pelottavalta?”
Lucette kohautti olkapäitään. ”Kyllä sinä minusta voisit jonkun silmissä näyttääkin. Jos se joku tietäisi mihin pystyt. Ei sinusta nyt ehkä ihan heti hirviö tulisi mieleen, mutta aika kohtalokas ilmestys voisit silti olla.”
”Hirviö?” minä toistin hiljaa. Sana järkytti minua, vaikka tiesinkin, että siinä itse asiassa piili kaikki se, mitä minä nykyään olin. ”Lucette, minä en ikinä halunnut olla hirviö.”
”Mikä sinä sitten halusit olla?”
Mikä minä olin halunnut olla? En minä ollut ikinä halunnut olla mikään erikoinen, olin vain halunnut mennä naimisiin Marcoksen kanssa ja elää loppuelämäni hänen rinnallaan. Ja sitten kun olin muuttunut vampyyriksi, en ollut enää halunnut olla yhtään mitään. Minä olin vain halunnut olla kuollut, olin halunnut, että enää ei olisi tarvinnut kestää sitä kaikkea. Ikuista pimeyttä.
Ja sitten Keith oli tullut ja muuttanut hetkessä sen kaiken. Hän oli saanut minut taas haluamaan elämää, hän oli luonut valoa maailmaan ja peittänyt pimeyden mustalla sielullaan. Ja sitten hän oli hävinnyt. Ja minä olin jäänyt yksin, niin yksin, eikä ympärilläni ollut ollut koskaan muuta kuin pimeyttä. Ja minä olin menettänyt koko vanhan elämäni hänelle, olin menettänyt kaikki joita olin rakastanut. Ja reitti takaisin menneeseen oli tukossa. Mutta Keith oli ollut täällä. Ja hän oli se, jota minä tarvitsin. ”Minä luulen”, sanoin hitaalla äänellä. ”Luulen, etten itsekään koskaan oikein tiennyt mitä haluan. Halusin vain olla itsenäinen. Vapaa... ja onnellinen.”
Lucetten suusta purkautui pieni värisevä huoahdus. ”Mitenköhän moni ihminen tässä maailmassa oikeasti on onnellinen?”
Luultavasti luku oli aika vähäinen. Se kuului ihmisyyteen, aina haluttiin jotain enemmän. Eikä mikään koskaan riittänyt. Vampyyreillä taas... no, meillä oli mahdollisuus kaikkeen mitä halusimme. Paitsi ehkä vapauteen. Riippumattomuuteen. Me tarvitsimme verta, ilman sitä elämä ei ollut mahdollista. Ja minusta tuntui, että ainakin minulle oma päätösvalta oli ehkä suurimman laista vapautta. Ja ilman vapautta ei ollut mahdollisuutta olla onnellinen.
Sitten mieleeni palasi välähdyksenä kuva eräästä päivästä yli kaksikymmentä vuotta sitten. Emmett oli kaatunut television läpi koittaessaan voittaa Keithin painiottelussa. Rosalie oli ollut vahingoniloinen ja Keith omahyväinen. Kuva oli selkeä ja kristallin kirkas, se oli niin todellinen, että sattui. Ja kuvassa minä nauroin. Nauroin, vaikka rikki mennyt asia oli ollut telkkari. Kuulin yhä sen soivan korvissani. Koska minä olin lakannut nauramasta sillä tavalla? Koska nauruni oli muuttunut voitonriemuiseksi kikatukseksi, tappamisen riemusta kieliväksi ääneksi? ”Minä luulen, että olin onnellinen joskus”, sanoin hiljaa. ”Voi luoja, siitä on kauan.”
Lucette rypisti otsaansa. ”Aika paljon sinä nautit olostasi täälläkin”, hän huomautti.
Minä loin katseeni väsyneenä lattiaan. Lucette ei ikinä ymmärtäisi, hän ei pystyisi ymmärtämään, millaiseksi tämä kaikki sai minut tuntemaan itseni. Ihmisenä ollessani olin ollut koko elämäni kuin aave, olin ehkä joskus tehnyt niin kuin olin halunnut, mutta olin aina joutunut maksamaan siitä. Ja vampyyrinä olin ollut aina alimpana arvojärjestyksessä. Aina heikoin, aina huonoin. Aina muiden komenneltavissa missä tahansa asiassa. Ja nyt... nyt minä olin huipulla. Minä pystyin voittamaan lähes jokaisen. Miten sen saattoi selittää toiselle? Sen tunteen, joka ei ollut ihan onnea, vaan jonkinlaista kieroa, vääntynyttä rakkautta valtaa kohtaan. Miten sen muka voisi selittää?
”Niinhän minä tavallaan nautinkin”, myönsin yksinkertaisesti. Ja se todella oli totta.
A/N: Kommenttia?
-
En ole taas kerennyt kommentoimaan edellisiä lukuja, mutta olen tykännyt. :) Minusta on hyvä että Sherry on humaltunut vallasta. Olisi ollut ärsyttävää jos Volterra ei vaikuttaisi häneen mitenkään. ;D Jatkoa odottelen innolla, ihana ficci. :D
-
zalluski: kiitos. juu, totta, ei olisi oikein ollut realistista tai millään tavalla Sherryn luonteen tapaista vain olla välittämättä kaikesta siitä, mitä voltureilla on. Sen verran vallanhimoinen meidän tyttö kumminkin on.
46. Aina, ikuisesti
1975, Volterra, Italia
”Voi luoja, minä olen niin väsynyt”, vaikersin vaimeasti kierähtäessäni sohvalle. Silmiäni pakotti niin paljon, että ne oli vaikea pitää kiinni ja liikkuminen oli niin vaikeaa, että se melkein sattui. Minua inhotti tuntea oloni näin heikoksi; tarvitsisin verta, paljon paljon verta ja vähän vikkelään sittenkin. Koitin laskea mielessäni, miten monta päivää minun vielä tarvitsisi odottaa, mutta aivoni tuntuivat siihen liian raskailta.
Lucette nojasi tiskinsä yli huvittuneen näköisenä. ”Voinko minä auttaa, Sherry?”
”Tuo minulle vähän äkkiä joku ihminen, jonka voin tappaa”, ehdotin veltosti. Lucetten makea tuoksu poltteli kurkkuani kuin tuli, hänen astellessaan lähemmäs. Jouduin käyttämään kaiken itsehillintäni, etten olisi hyökännyt suoraa päätä kiinni hänen kurkkuunsa. Minä halusin verta. Halusin taas tuntea itseni vahvaksi ja voimakkaasti, halusin vapautua väsymyksen kahleista. Mutta en Lucetten kustannuksella. Painoin pääni syvälle sohvatyynyyn.
”Rankka reissu?” Lucette arvioi myötätuntoisella äänellä.
Minä irvistin. Rankka reissu. Kai niinkin voisi sanoa, mutta itse olisin kuvaillut sitä ennemminkin upeaksi. Demetri ja Alec olivat tietenkin kuulustelleet niitä kolmea vampyyriä vaikka kuinka kauan ennen kuin olivat päättäneet, että heidät kaikki kuuluisi tappaa ja sen jälkeen minä olin saanut leikkiä heillä vähän. Tahaton hymy kohosi huulilleni, kun muistin, miten olin saanut heidät valtaani. Miten olin yllyttänyt heidät toisiaan vastaan. Demetri tietenkin valitti, että pilasin heidän mahdollisuutensa lopettaa näiden vampyyrien elämät, mutta Alec oli tuijottanut hymyillen, silmä kovana, kun entiset liittolaiset olivat tuhonneet toisensa. ’Taas kerran todistetaan, että sinä olet ainutlaatuinen, Sherry’, hän oli kehaissut kiinnostuneena. Ja vaikka en Alecista eräällä tavalla pitänytkään – johtuen lähinnä hänen kaameasta siskostaan ja sadistisesta luonteestaan – sanat olivat tuntuneet hyvältä.
”Enpä tiedä, Lucette”, minä mumisin. ”Kreikkaan vain ei ole ihan lyhyt matka.”
Lucette näytti äkkiä kiinnostuneelta. ”No, oliko siellä kaunista? Olen kuullut, että Kreikka on oikea unelmien lomakohde.”
Minä kohautin olkapäitäni. Totta kai Kreikassa oli ollut kaunista, mutta en minä sinne mitään turistiretkeä ollut tehnyt. Lucettella tuntui olevan vaikeuksia tehdä ero minun työni ja lomailun kanssa. ”Ihan jees se kai oli”, minä myönsin. Nostin päätäni hieman sohvatyynystä ja katsoin Lucettea otsa rypyssä. ”Mitä sinä muuten täällä tähän aikaan teet?” minä tivasin. ”Nyt on keskiyö. Missä Fredrica on?” Fredrica oli toinen viidestä täällä työskentelevästä ihmisestä. Yleensä hän hoiti yövuorot viikonloppuisin.
Lucette vavahti tuskasta ja käänsi katseensa poispäin. Haistoin suolaiset kyyneleet hänen silmissään. ”Voi ei”, minä voihkaisin. En minä ollut ikinä pahemmin Fredricasta piitannut, nainen oli ollut ihan liian jäykkä ja siveellinen minun makuuni. Ei hän ollut Lucettenkaan ystävä, mutta tiesin hänen järkyttyvän aina kun joku täällä olevista ihmisistä tapettiin. Muistin yhä elävästi sen päivän muutama vuosi sitten, jolloin Volturien pitkäaikaisin ihmisapuri, Briette oli tuhottu. Se oli ollut aikamoinen shokki, varsinkin Lucette oli tottunut ajattelemaan, että hän olisi täällä aina.
”Hän oli nuorempi kuin minä”, Lucette mutisi hiljaa. ”Fredrica ei ollut edes täyttänyt kahtakymmentä.”
Siihen minä en voinut sanoa mitään, istua vain hiljaa ja jakaa hänen tuskansa ja pelkonsa. Lucette halusi täältä niin paljon vain pois, ei hän halunnut tulla vampyyriksi, sellaiseksi, joka tappaa omiaan. Eikä pakotietä ollut, ei tulisi ikinä olemaan. Se oli hinta valinnasta, jonka hän oli tehnyt kauan sitten.
Mutta Lucettelle ei kävisi samalla tavalla kuin Fredricalle. Lucette ei ikinä tulisi kuolemaan vain sen takia, että oli valinnut väärin. Minä tarvitsin häntä, enkä todellakaan aikonut ikinä menettää häntä. ”Lucette, minä en anna niiden ikinä tappaa sinua”, minä sanoin vahvalla äänellä. ”En ikinä.”
”Sherry, sinä—”
”Ei”, minä keskeytin. ”Lucette kuuntele.” Pyörähdin selälleni niin, että olin hänen kanssaan kasvokkain. ”Minä lupaan sinulle, vannon oman elämäni kautta, etten anna kenenkään tappaa sinua. Kuuletko, minä lupaan.”
Lucette tuijotti hetken epävarmana silmiini, mutta päästi sitten syvän, helpotuksesta kielivän huokaisun. ”Kiitos”, hän kuiskasi.
”Jano”, minä ilmoitin Heidille. Oli seuraava aamu ja istuimme Volturien linnan synkässä kirjastossa. ”Ihan totta, Heidi, minä näännyn.”
Heidi näytti niin keskittyneeltä lukemaan jotain historiankirjaa, että ihmettelin, miten hän ylipäätään kuuli sanani. ”Jaahas”, hän mutisi. Minä huokaisin äreästi ja nousin tutkimaan hyllyjä. Kirjoja oli niin paljon, että suurin osa niistä oli paksussa pölyssä. Oli naurettavaa, ettei tätä huonetta pidetty hyvässä kunnossa. Aron, Marcuksen ja Caiuksen kaikki kultaesineet ainakin olivat aina moitteettoman kiiltäviä. Asioilla oli vissiin tietynlainen tärkeysjärjestys.
Minä loin nopean silmäyksen huoneen poikki, sinne, missä Chelsea, Afton ja Felix näyttivät väittelevän jostain suhteellisen hyväntuulisen näköisenä. Minä keikuin epäröivänä kantapäilläni. Felixin kanssa tulin suhteellisen hyvin toimeen, mutta Afton oli aika kivikasvo ja hiukkasen turhan pelottava minun makuuni. Chelsea oli näistä kolmesta kuitenkin se, joka kiinnosti minua eniten. Chelsea. Minä olin kuullut hänen kykenevän rikkomaan vampyyrien välisiä tunnesiteitä, eikä se sinänsä ollut ollut mitenkään ihmeellistä, mutta mietin vain... miltäköhän se tuntui. Vaikuttiko se oikeasti? Toimiko se? Pystyikö jostakusta vain lakata välittämästä?
Joo. Pakko minun oli kysyä. Sipsuttelin keveästi kurkkimaan Felixin olan yli. ”Mikä tuo on?” minä kysäisin. Kysymys oli sinänsä aika typerä, sillä sivun suuri värikuva esitti ratsunsa selässä istuvaa kenraalia ja kuvatekstissä luki isolla: ” Napoléon Bonaparte ylitti Alpit matkalla Marengon taisteluun.”
Felix nosti katseensa minuun kulmat koholla. ”Mitä sinä haluat?”
Puraisin huultani. Olinko tosiaan noin läpinäkyvä? Vilkaisin nopeasti Chelseaa ja Aftonia, jotka eivät vaikuttaneet edes huomaavan minun ilmestymistäni.
”Minä tarvitsen apua”, suhahdin melkein äänettömästi.
Felix kohautti olkiaan. ”Ei ole minun ongelmani.” Ja hän palautti katseensa kirjaansa, noin vain, välittämättä tippaakaan kiukkuisesta katseestani.
Kiva. Kaikki piti aina tehdä itse. ”Hm, Chelsea?” minä kutsuin epävarmalla äänellä.
Sekä Afton että Chelsea näyttivät ällistyneiltä kääntyessään katsomaan minua. Silmäkulmastani huomasin Felixin kohottavan huvittuneena päätään. Chelsean kasvoille nousi hitaasti hieman epäluuloinen ilme. ”Mitä, Sherry?”
Minä laskeuduin risti-istuntaan suurelle nojatuolille. ”Se sinun tunnehöskäsi”, minä aloitin.
”Tunnehöskä?” Chelsea toisti ilmeettömänä.
Minä heilautin kättäni välinpitämättömästi. Ihan sama mikä Aron oikea määritelmä kyvylle oli. Pääasia oli siinä, toimiko se vai ei. ”Kumminkin”, minä jatkoin. ”Miten se niin kuin käytännössä toimii. Vaikuttaako se vain pään sisällä vai onko se jotain... konkreettisempaa? Tai siis, että vaikuttaako se pelkästään kyseessä olevan henkilön omiin ajatuksiin?”
”Kyllä, pelkästään hänen mieleensä”, Chelsea vastasi varautuneena. ”Miten niin?”
Liikahdin parempaan asentoon ja koitin estää toivoa kasvamasta sisälläni. Ei vielä kannattanut hurrata. ”Ja sinun ei siis... öö... tarvitse nähdä tai tavata muita kuin se, jonka tunteisiin vaikutat tai mitään sellaista?” minä varmistin vielä.
Jostain syystä Chelsean epäluuloisuus vain kasvoi. ”Ei välttämättä.”
Minä vedin henkeä. ”Jos minä pyytäisin sinua katkaisemaan suhteeni eräisiin... henkilöihin, voisitko sinä tehdä sen?”
”Ehkä voisin”, Chelsea myönsi. ”Jos sattuisin suostumaan. Mitä sinä oikein suunnittelet, Sherry.”
”Suostuisitko sinä katkaisemaan minun siteeni tohtori Carlisle Cullenin perheeseen?” minä täräytin.
Chelsean verenpunaiset silmät rävähtivät suuriksi ja Afton hänen vieressään rypisti otsaansa. Huomasin nyt, että sekä Felix, että Heidi kuuntelivat keskustelua tarkkaavaisina.
Chelsea rikkoi huoneeseen levinneen hiljaisuuden. ”Haluatko sinä, että minä katkaisen sinun suhteesi Culleneihin?” Oli aika omituista kuulla, miten paljon sanani olivat hämmästyttäneet häntä. ”Saanko kysyä miksi?”
Minä tuijotin häntä suoraan silmiin. ”Voitko sinä tehdä niin vain et?” painostin vastaamatta kysymykseen.
Chelsea epäröi. ”En usko, että se onnistuisi”, hän vastasi lopulta. ”Kykyni on rajallinen, se ei auta niin vahvoihin tunnesiteisiin, kuin mitä sinulla on heitä kohtaan. Jos kiintymyksesi olisi heikompaa...” hän kohautti olkapäitään. ”Joka tapauksessa, en usko sen olevan mahdollista.”
Minä lysähdin kasaan pettymyksestä. Tarvitsin tätä. Tarvitsin jonkinnäköistä vapautta edes joltain suunnalta, muuten menisin rikki kun minua revittiin satoihin eri suuntiin.
”Mutta”, Chelsea jatkoi minun ilmettäni tarkkaillen. ”Voin minä silti yrittää.”
Minä ponnahdin pystyyn. ”Voitko?” minä kysyin hengästyneenä, silmät palaen.
”Ei siitä mitään haittaakaan ole.”
Minun kasvoilleni levisi autuas hymy kun istuin takaisin nojatuoliin. Suljin silmäni odottaen.
Ensin en tuntenut mitään ja olin jo valmiina avaamaan silmäni pettyneenä kun lävitseni solahti viileä helpotuksen aalto. Tuntui kuin kahleet, jotka olivat jo kauan pitäneet minua paikoillaan olisivat murtuneet. Sitten mieleni valtasivat yhtä aikaa lukemattomat eri tunteet. Haukoin henkeäni vihasta, käperryin kasaan syyllisyydestä, putosin polvilleni häpeästä. Tunsin kuinka kuumat kyyneleet valuivat poskilleni surusta. Ja sitten... ei mitään. Minä avasin silmäni ja tuijotin edessäni seisovaa Chelseaa.
”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”En pysty. Liian—”
”Minä en tunne mitään”, minä keskeytin. Riemukas voitontunne räiskähti sisälleni kuin ilotulitus. ”Chelsea, minä en tunne mitään.” Ei mitään. Minä pystyin ajattelemaan heitä ilman kipua. Pystyin olemaan välittämättä. Pystyin ajattelemaan tappamista ilman syyllisyyttä. Minä nojasin taaksepäin vapautunut hymy huulillani.
Chelsea pudisti päätään. ”Sherry, ei se toiminut. Minä en pysty katkaisemaan sinun siteitäsi heihin. Sain vain... vähän kuin muutettua tunteitasi. Vedettyä niitä pois. En irrotettua niitä”
Mutta juuri sen hän oli tehnyt. En minä tämän enempää ollut kaivannutkaan. ”Kiitos.”
”Minä en voi uskoa, että sinä teit jotain sellaista”, Lucette sanoi vähän myöhemmin sinä päivänä. ”Sinä olet sekaisin.”
”Älä rähjää”, minä huokaisin. Enkö minä muka saanut luopua niistä ihmisistä, joita minulla ei ollut enää mahdollisuutta saada elämääni. ”Minulla on paljon parempi olo nyt”, minä selitin. ”Tekee vain mieli nauraa koko ajan.”
”He ovat sinun perheesi”, Lucette huomautti ankarasti. Juuri tällaisina hetkinä minä kaduin eniten sitä, että olin kertonut hänelle niin paljon entisestä elämästäni. Lucette oli joskus turhan kärkäs arvostelemaan.
”He olivat minun perheeni”, minä oikaisin. ”Siitä on ikuisuus, Luci, ei heillä ole enää väliä.”
”Loistavaa”, Lucette mutisi. ”Huomauta minulle jos minusta tulee joskus samanlainen kuin sinä. Toivon etten tule koskaan sanomaan äidistäni ja pikkuveljistäni, ettei heillä ole väliä.”
Lucette ei tajunnut. Ei väliä oli ennen ollut vain kielikuva. Vain jotain, jonka olin toivonut olevan totta. Ja nyt... siitä oli tullut juuri sellaista mitä olin halunnut. Nyt saatoin sanoa ’ei väliä’ ja tarkoittaa sitä. Koska vasta nyt, vasta tänä päivänä, vasta näin kauan aikaa sen jälkeen, kun olin lähtenyt Cullenien perheestä, siitä oli tullut totta. Vasta tänään minä pystyin olemaan välittämättä. Ja vasta tästä lähtien pystyisin elämään ikuisesti ilman syyllisyyttä.
A/N: Kommenttia?
-
Ilmoittaudun lukijaksi :) Oon lukenu tätä jonkin aikaa, mut en oo kommannu mut nytpä teen senkin. Elikkäs en ole perustanut paljookaan näistä ennen Bellan tuloo jutskista yms^^ mut tää ficci kyl muutti sen :D Kivasti oot saanu tätä ficciä kirjoitettuu ja noinkin nopeesti noita lukuja on ilmaantunut. Kiitos siitä^^ Jatkoa odotellessa. Niin, en saata kommentoida joka lukua mutta yritän aina silloin tällöin kommata, joten tiijjät että luen tätä ;)
~ Carlia
-
Aivan ihana ficci, jatkoa! :D
-
Mervijjou: haha, pyyntö tuli just oikeeseen aikaan :D
Carlia: oi, kiitos kommentista, teki iloiseksi. Tää on tosiaan aika hirviömäisen pitkä, eikä vielä lähelläkää loppuaan :D
A/N: juup... taas on kestänyt. Seuraava luku on ihan mukavan pitkä ja siinä tapahtuu paljon.
47. Maailma tappaa
1976, Alaska, USA
Keith:
”Keith, sinä olet kyllä sellainen ääliö, että minun on vaikea uskoa”, Tanya raivosi huulet vitivalkoisina. ”Ja tämä on röyhkeintä, mitä olet ikinä tehnyt.”
Minä heitin hermostuneena päätäni taaksepäin. Sherry ei ollut käynyt täällä, niin kuin ei missään muuallakaan, Tanya, Irina, Kate, Eleazar ja Carmen uskoivat yhä hänen kuolleen hyvin kauan aikaa sitten ja kukaan koko maailmassa ei tuntunut nähneen häntä. Ihan kuin Sherry olisi kadonnut tuuleen, liuennut tyhjään ilmaan ja hävinnyt maailmasta.
Epätietoisuus kalvoi minua öin ja päivin. Olisin kyllä kestänyt sen, etten pystynyt millään löytämään häntä, olisin etsinyt häntä vaikka satoja vuosia kunhan vain olisin tietänyt hänen olevan elossa. Kunhan olisin tietänyt, että hän oli turvassa. Mutta eihän hän millään voinut olla. Elossa siis. Kai. Sillä olisihan hän älynnyt ottaa yhteyttä Karmeliin ja Johniin tai Jamesin porukoihin tai Tanyaan, Culleneihin... Ihan kehen tahansa.
Vaikka toisaalta olinhan minäkin jäljittänyt Denalien nykyistä asuinpaikkaa vaikka kuinka kauan. Ehkä Sherry ei ollut vain onnistunut löytämään ketään. Ehkä hän oli tuolla jossain. Yksin.
Tanya jatkoi naputustaan jossain taustalla. Minä pyöräytin kyllästyneenä silmiäni Eleazarille, mutta vastaukseksi hän vain rypisti otsaansa.
”Sherry on kuollut, Keith”, Tanya murisi. ”Kuollut! Eikö se haittaa sinua yhtään.”
Ei se haitannut, ei ainakaan niin kauan kun en varmasti tiennyt sen olevan totta. Eikä minulla ollut aikaa kuunnella moraalisaarnoja henkilöiltä, joilla ei ollut hajuakaan siitä, missä mentiin. ”Turpa kiinni, Tanya”, minä rähähdin.
Vieressäni seisova nainen vaikeni nopeasti ja siristi silmiään. Irina otti hänen paikkansa valittajana. ”Minä en voi vieläkään uskoa, että sinä teit hänelle niin”, hän mutisi.
Heitin katseeni taivaisiin. Täältä olisi varmaan hyvä painua äkkiä pois, sillä nämä eivät osoittaneet pienintäkään halua lopettaa vielä vähään aikaan. Nousin ylös Tanyan perheen sohvalta. ”Minun taitaa olla aika jatkaa matkaa. Oli hauska tavata.”
”Et varmasti häivy”, Kate puuskahti. ”Kuule, Keith, mitä jos koittaisit kohdata omien tekojesi seuraukset ja—”
Olisin ihan hyvin voinut vääntää siltä niskat nurin, mutta hillitsin lahjakkaasti itseni ja tyydyin tönäisemään Irinan voimalla pois tieltäni marssiessani ovesta ulos. Sen sulkeutumisesta kuuluva pamaus jäi kaikumaan aukealle.
Hyvä on... Sherry ei ollut täälläkään. Minne seuraavaksi? Yksi idea minulla kyllä oli, ja paikka oli lisäksi jopa samassa maanosassa kun Tanyan koti.
Minulta meni suunnilleen puolitoista päivää suunnistaa Wasillan ohitse sitä ympäröivään suureen metsään ja löytää metsän kätköissä oleva talo. Se ei ollut kolmessakymmenessä vuodessa juurikaan muuttunut, talon kivirakenteet seisoivat yhä pystyssä vartioiden sen sisältöä. Heilautin itseni suoraa kolmannen kerroksen parvekkeelle ja sieltä sisälle taloon.
Käytävän tunnisti yhä helposti samaksi, jota pitkin olin kulkenut niin monta kertaa. No jaa... täällä ei kukaan ainakaan ollut käynyt, oletettavasti sen jälkeen, kun Cullenit olivat muuttaneet pois vuonna -53. Mutta ehkä hän tulisi tänne. Vielä joskus.
Suljin Sherryn huoneen oven perässäni ja katselin hetken ympärilleni. Täällä huonekalujen suojaksi ei oltu vedetty mitään, valokuvat olivat yhä siististi rivissä kirjahyllyn reunuksella. Sherryn suuren, osittain lahonneen näköisen pylvässängyn keltaisille lakanoille oli levinnyt kasa hapertuneita kirjoja ja videoita. Mahonkinen kirjoituspöytä sitä vastoin oli tyhjä ja käyttämättömän näköinen. Siinä lojui vain yksi ainut valokuva, joka oli revennyt puoliksi kahtia.
Nostin sen käteeni. Kuva esitti meitä tässä huoneessa. Sherry istui lattialla, hänen kiinteä katseensa oli liimautunut television ruutuun ja minä nauroin kameralle. Repeämä valokuvassa kulki suoraa välistämme, erottaen meidät eri puolille kuvaa. Se ei kuitenkaan yltänyt aivan kuvan alareunaan asti, näytti siltä, kun joku olisi epätoivoisesti yrittänyt repiä sen palasiksi, joku niin heikko, että hänen voimansa eivät olleet riittäneet saattamaan työtä loppuun asti.
Minä en voinut itselleni mitään. Kaivoin vaiti kirjoituspöydän laatikosta teippirullan ja palautin kuvan ehjäksi. Samassa laatikossa oli runsaasti kyniä, mutta niistä jokaisen muste oli loppunut. Lopulta tyydyin kuluneeseen hiilikynään ja kirjoitin kuvan kääntöpuolelle yhden sanan.
Ikuisesti
1976, Volterra, Italia
Sherry:
”Mitä kello on?” minä marisin tuijottaen poissaolevasti kattoa. ”Luci, minä kuooolen tylsyyteen.”
Lucettella oli jotain paperisysteemiä kesken, eikä hän kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Minä vilkaisin häntä sivusilmällä ja ärsyynnyin keskittymiskyvystä, joka mahdollisti Lucetten täydellisen paneutumisen tylsiin töihinsä. ”Etkö sinä voi pitää taukoa?” minä tivasin.
Lucette ei luonut minuun katsettakaan pudistaessaan hymyillen päätään. ”Minulla on huomenna vapaapäivä”, hän huomautti. ”Mennään sitten vaikka kaupunkiin tai jotain.”
Just. Volterra oli niin pieni kaupunki, ettei täällä ollut edes merkkivaateliikkeitä. Mikä oli siis ihan totta naurettavaa. Suunnilleen kaikki minun vaatteeni olivat peräisin jostain kymmenen vuoden takaa. Ja Lucettella ehkä oli huominen päivä vapaa, mutta minä en ollut yhtään varma, oliko minun huomiseni vapaa. Mistä sitä ikinä tiesi, mitä Aro keksisi. Minä mutisin Lucettelle jotain epäselvää vastaukseksi ja hiippailin myrtyneenä ulos huoneesta. Jano poltteli kurkkuani ja olin iloinen kun pääsin Lucetten makeanraikkaasta tuoksusta eroon.
Jäin käytävään seisomaan keikkuen epävarmana päkiöilleni. Tämän vampyyrikeskuksen ainoa telkkari oli hallissa, mutta se oli aina täpötäynnä rupattelevia vampyyrejä. Enkä minä sitä paitsi tykännyt täällä tulevista ohjelmista: kaikki elokuvatkin oli dubattu italiankielelle.
Tartuin siis huokaisten toisiksi parhaaseen vaihtoehtoon ja lähdin kävelemään kirjastoa kohti. Jo ensimmäisessä kulmassa minua tuli vastaan Felix. Minä pysähdyin paikalleni, tukkien hänen tiensä. ”Mikä päivä tänään on?”
Felix virnisti minulle alentuvasti. ”Noinko vaikeaa on pitää viikonpäivistä lukua? Sherry, tänään on maanantai.”
Minä purin huultani toiveikkaana. ”Kahdeskymmenes elokuuta?”
Hän vilkaisi minua jännästi. ”Kolmastoista.”
No voi nyt hitto. Ruokaa saisi taas odottaa vielä yli viikon. Minä irvistin Felixille nopeasti ja päästin hänet jatkamaan matkaansa. Itse tassuttelin seuraavaan käytävään ja sisälle vanhan kirjaston valtavasta ovesta.
Jane ja Alec olivat siellä, päät yhdessä, kumartuneet katsomaan suurta kasaa erilaisia karttoja. Suurin osa kartoista oli ihan ikivanhoja, maanosien muodot olivat vääntyneitä ja väärän kokoisia. Aika tyhmää, että kukaan täällä ei koskaan vaivautunut uusimaan yhtään mitään. Minä romahdin nojatuoliin, lähelle kauhukaksosia. ”Mitä hemmettiä te oikein teette?”
Jane vain mulkaisi minua ilkeästi, mutta Alec vastasi: ”Aamulla tuli ilmoitus, että Nyaganissa on tapahtunut rikos”, hän selitti. ”Kukaan ei ole vain ihan varma siitä, että missä kyseinen kylä oikein sijaitsee.”
Jaahas. Ja ne kuvittelivat löytävänsä jonkun pikkuruisen kylän tutkimalla kaikki talon kartat suurennuslasilla? ”Eikö olisi helpompaa käydä esimerkiksi kysymässä jostain matkatoimistosta?” minä kysyin viattomasti. Saattoi hyvinkin olla, ettei näihin Victorian aikaisiin karttoihin edes olisi merkitty mitään maaseudun syrjäpaikkakuntia.
Jane ja Alec tuijottivat ensin minua ja sitten toisiaan. Alec kohotti olkapäitään. ”Kai sitä voisi koittaa. Minä menen, yritä sinä Janey saada näistä kartoista irti jotakin.”
Jane näytti närkästyneeltä, mutta ei sanonut sanaakaan vastaan. Alecin kadottua käytävään hän napautti olkaani karttarullalla. ”Sinä saat auttaa.”
En ollut niin tyhmä, että olisin alkanut riitelemään asiasta hänen kanssaan. Poimin huokaisten käteeni Etelä-Amerikan kartan ja syvennyin etsimään jotakin, jonka nimi olisi Nyagan.
Kirjaston kaikkien karttojen tarkistamiseen ei mennyt kovin kauan ja jo tunnin päästä saimme todeta, että etsimisemme oli ollut turhaa. Jane kääri karttoja ärtyneenä kokoon ja änki niitä väkivaltaisesti takaisin kirjahyllyihin. Minä aloin etsiskellä itselleni jotain tekemistä.
”Ehkä Alecilla oli parempi tuuri”, minä huokaisi silmäillessäni hyllystä vetämäni kirjan takakantta. Hemmetti, miksi täällä oli niin jumalattoman paljon jotain tylsiä tiedekirjoja? Tämäkin kertoi arkkitehtuurin historiasta. Ei hirveästi kiinnostanut.
Jane lähti ovelle päin. ”Sanonko Arolle, että sinä haluat lähteä mukaan Nyaganiin, kunhan selvitämme sen sijainnin?”
”Sano vain”, minä mutisin. Ihan täysin tarpeetonta kyllä, Aro tiesi, että minä halusin aina mukaan. Lopulta löysin itselleni jonkun italialaisen roskaromaanin. No jaa... tämä sai kelvata. Käperryin kerälle sohvatyynyjen syvyyksiin.
Jossain vaiheessa yötä minä nukahdin, ja heräsin vasta kun kuulin koputuksen ovella. Säpsähdin oven avautuessa ja sain käyttää kaiken itsehillintäni, etten olisi hyökännyt suoraa kiinni oven avanneen ihmismiehen kimppuun.
”Hemmetti”, minä tiuskahdin Antoniolle, yhdelle ihmisapureistamme, joka tuijotti minua neuvottoman näköisenä. ”Jos yhtään ymmärrät omaa parastasi, katoat siitä helvettiin ja vähän äkkiä.”
Antonio kumarsi pienesti ja perääntyi vähän. ”Olen pahoillani, Sherry-neiti, mutta mestari Aro halusi nähdä sinut mahdollisimman pian.”
Minä venyttelin jäseniäni kissamaisesti, ennen kun nousin seisomaan. Mutisin itsekseni hiljaisia italiankielisiä kirosanoja marssiessani Antonion ohitse.
Nytkö jo oli muka aika lähteä Nyaganiin? Vieläkin mietitytti, että missä hiton maailman kolkassa paikka oikein mahtoi sijaita. Toivottavasti ei jouduttaisi matkustamaan minnekään hornan tuuttiin, en halunnut millään olla poissa montaa kuukautta. Taas.
Astuessani sisälle kullatuista kaksoisovista tajusin heti, että jokin oli vialla. Huoneessa oli epätavallisen paljon väkeä, Aron, Caiuksen ja Marcoksen takana seisoivat vaiteliaina Sulpicia ja Athenodora ja Aron molemmilla puolilla seisoivat päät pystyssä molemmat noitakaksosista. Minä kavahdin mielessäni Janen leveää hymyä. Aron, Marcuksen ja Caiuksen henkivartijat olivat kaikki paikalla, mutta he seisoivat huoneessa väljästi, näyttivät saapuneen paikalle ennemminkin uteliaisuuden vuoksi, kuin siksi, että heitä tarvittaisiin täällä. Seinänvierustalta erotin jäykkäkatseisen Demetrin, Chelsean ja Aftonin ja Heidin, jonka punaiset silmät olivat liimautuneet kasvoihini vähän pahoillaan olevan näköisenä. Ja keskellä heitä kaikkia seisoi Felix, jonka otteessa rimpuili avuttomana pelokkaan näköinen Lucette.
Minä kavahdin taaksepäin. EI! Ei ikinä. Ei koskaan milloinkaan tässä maailmassa, ei tätä. Tämä oli se ainut asia, mitä ei voisi tapahtua, ainut asia, jota minä en kykenisi kestämään. ”Luci”, minä kuiskasin.
Aro näytti ilahtuneelta saapumisestani. Hän kutsui minut pään nykäyksellä luokseen. Koko huoneellinen vampyyreitä oli jähmettynyt katsomaan askeliani huoneen poikki. Kohtasin Lucetten anovan katseen murtosekunnin ajaksi ja annoin katseeni välittömästi lattiaan.
Caius näytti nauttivan tilanteesta. Hän oli nojautunut tuolillaan eteenpäin, jotta varmasti näkisi kasvoni. Marcos sitä vastoin en näyttänyt – taaskaan – vähimmässäkään määrin kiinnostuneelta huoneen tapahtumista.
Aro tarttui lempeästi käteeni, joka roikkui velttona sivullani. Maailma pyöri päässäni sekavana sumuna, eikä minulla ollut mitään keinoa pysäyttää sen liikettä. Huimasi ja oksetti. Tiesin kyllä, mihin tämä oli menossa. Tiesin kyllä, mitä tästä tulisi. Näin sen jo silmissäni.
”Et sinä voi.” Ääneni oli vain tuskin kuuluva kuiskaus, joka sortui loppua kohden. ”Mestari, et voi.” Mutta se oli vain anomista, hyödytöntä sellaista, tiesin kyllä sen. Koska kyllä hän voisi tehdä tämän.
Aro katsoi hetken suoraa silmiini ja peitti ne yllättäen kädellään. ”Etkä sinä edes yritä tehdä mitään, Sherry”, hän huomautti. Hän pyöräytti minut ympäri, antaen minun nähdä Felixin teräksen lujassa otteessa olevan Lucetten ja irrotti sitten otteensa kädestäni. ”Tämä ihminen”, hän sanoi sileällä äänellään. ”Tämä ihminen on palvellut meitä kyllin kauan, eikä hänelle enää ole käyttöä. Minä haluan, että sinä tapat hänet.”
Huone näytti sumealta kyynelteni läpi ja kului hetki, ennen kuin onnistuin tajuamaan Aron sanat kunnolla. Hän halusi Lucetten kuolleeksi, eikä siinä muka ollut tarpeeksi. Hän halusi minun tappavan Lucin.
Peräännyin täristen muutaman askeleen. Mitä tahansa. Olisin antanut mitä tahansa päästäkseni pois tästä hetkestä, olisin antanut mitä tahansa, kunhan en olisi joutunut kokemaan tätä.
Aro ei tuntunut huomaavan kauhuani. ”Sinä saat hänen verensä, Sherry”, hän sanoi täysin asiallisella äänellä. Felixin omahyväinen virne välkkyi jossain kaukana. Jano poltti jokaista ruumiinosaani, mutta juuri nyt sitä oli hyvin helppo hillitä. Kurkustani purkautui vihainen sihahdus. Miten joku saattoi, miten joku pystyi kuvittelemaan, että vaihtaisin ainoan ystäväni muutamaan litraan lämmintä verta.
Mutta sitten tajusin, että Aro ei kuvitellutkaan niin. Kyllä hän tiesi. Tiesi, miten tärkeä Lucette minulle oli. Ja hän pakotti minut tähän tahallaan, hän uskoi minun tekevän juuri niin kuin hän halusi. Hän uskoi, että minä tappaisin Lucetten.
”Ei ikinä”, minä sähähdin. ”Ei ikinä, mestari, tätä minä en tee.”
Aro nyökkäsi lyhyesti Janelle. Jane oli varmasti ollut varautunut, sillä kipu rysähti tajuntaani täsmälleen samalla hetkellä. Vajosin kirkuen lattialle kyynelten polttaessa silmiäni. Koitin suojautua kivulta, koitin kätkeytyä jonnekin tajuntani perukoille, jonnekin missä sitä ei tuntisi, jonnekin, missä sitä ei olisi olemassa, mutta siitä ei päässyt eroon. Kipu oli kaikkialla.
Se tuntui samalta kuin sata puukoniskua sadasta veitsestä. Se tuntui samalta, kuin jokaisen luun murtaminen yhtä aikaa. Se tuntui elävältä polttamiselta, kuolleeksi hakkaamiselta. Se porasi reikää aivoihini ja vahingoitti mieltäni pysyvästi.
Minä anelin häntä lopettamaan, mutta en kuullut omaa ääntäni. Silmäni olivat auki, mutta en kyennyt näkemään. Hajosin sisältä kappaleiksi, eikä kukaan tehnyt mitään.
Janessa pahinta oli, että jollain tavalla häneen tottui. Ei kipuun, tietenkään, kipuun ei kai koskaan totu, mutta tottui sen ajatukseen. Tottui tietoon siitä, että joskus vain sattui, eikä sille voinut mitään. Tottui ajattelemaan, että se oli osa maailmaa.
Eikä se koskaan siltikään muuttunut helpommaksi. Se että piti kipua itsestäänselvyytenä, ei vaimentanut sen voimaa. Se että hyväksyi tulevansa satutetuksi, ei pelastanut helvetistä.
Huutoni vaimeni pieneksi valitukseksi, kun Jane nosti silmänsä irti minusta. Hänen kasvoillaan välkkyi viaton lapsenhymy. Minä olisin ollut hänelle niin vihainen, ihan järkyttävän vihainen, ellen olisi ollut sillä hetkellä niin kauhuissani. Aro odotti, että pääsin pystyyn ja nyökkäsi sitten toistamiseen Lucettea kohti. ”Ole hyvä.”
Minä tuijotin eteeni kauhusta mykkänä. Mitä minä muka voisin tehdä? Mitä minä voisin tehdä pelastaakseni ystäväni? Minä tiesin, tiesin, etten pystyisi kestämään toista samanlaista annosta puhdasta kipua. Minä tiesin, että olisin ihan hyvin suostunut kuolemaan Lucetten paikalla, mutta että Janea en kestäisi. Kivun muisto oli yhä mielessäni yhtä selkeänä kuin kristallinen kattokruunu ja minä tiesin, että se oli minulle liikaa.
Lucette oli jo käytännössä kuollut, tajusin sen nyt. Lucette oli ollut kuollut siitä hetkestä alkaen, kun hän ensimmäisen kerran astui sisälle tämän synkän linnan salaisuuksiin. Vaihtoehtoja ei ollut koskaan ollut olemassa, vaikka olin onnistunut uskottelemaan itselleni toista jo vuosia.
Ja Arolla oli minuun aivan liikaa valtaa, minä olin aivan liian altis tekemään mitä hän halusi. Tälläkin hetkellä minä yhä halusin miellyttää häntä. Ja hän tiesi sen. Hän oli tiennyt alusta alkaen, että pystyisi pakottamaan minut johonkin tällaiseen. Hän oli tiennyt koko ajan, että minä tulisin tekemään tämän.
Kyyneleet valuivat kuumina poskillani, kun minä astun Lucettea kohti. Tästä tuhkaläjästä ei voisi pelastaa enää mitään. Eikä sillä ollut väliä, miten paljon minä vihasin ajatusta kuolleesta Lucettesta. Ei sillä ollut väliä, että minä tarvitsin häntä ja hän oli paras ystäväni.
Felix irrotti otteensa Lucettesta, kun minä kapsahdin ystäväni kaulaan. ”Luci, minä olen pahoillani”, nyyhkytin hänen korvaansa. ”Niin pahoillani.”
Hänen ruskeat silmänsä olivat täynnä puhdasta pelkoa hänen katsoessaan minuun. ”Sherry, sinä lupasit”, hän kuiskasi. ”Sinä lupasit minulle.” Minä näin, miten Lucette yritti paeta, näin hänen silmissään saman katseen kuin ensitapaamisellamme, kun oli tiputtanut taivaan hänen niskaansa, pakottanut hänet näkemään painajaista. ”Sherry, ei.”
Ne jäivät hänen viimeisiksi sanoikseen. Katkaisin hänen niskansa yhdellä kädenliikkeellä, ja vaikka koitin taistella itseni kanssa, yritin oikeasti estää itseäni, itsehillintäni petti. Minä painoin terävät hampaani hänen käsivarteensa, eikä Lucettea enää ollut. Ei tulisi enää koskaan olemaan.
”Miksi, herrani?” Se oli kaikki mitä sain ulos suustani, kun vähän myöhemmin olin vajonnut lattialle, Demetrin ja Aftonin raahattua Lucetten ruumis pois. Koko vartaloni tärisi, maailma oli yhtä sotkua ja korvissani huutavat äänet eivät lakanneet hetkeksikään. ”Sinä lupasit, Sherry”, ne huusivat. ”Sinä lupasit minulle.”
Aro hipaisi kättäni saadakseen tarkennusta kysymykseen. ”Miksi sinä, niinkö?” hän kysyi hajamielisesti.
Minun ei tarvinnut nyökätä. Juuri niin. Miksi helvetissä minä? Kuka tahansa täällä olisi voinut tehdä sen. Kuka tahansa.
”Sherry, kun jostakusta luopuminen menee noin vaikeaksi, silloin kiintymys on liian vahvaa”, Aro sanoi lempeästi. ”Joskus kannattaa pitää etäisyyttä, varsinkin ihmisiin. Älä kiinny, Sherry, koska kiintymys tuhoaa.”
Minä ravistin katkerana päätäni. Tunsin sisälläni miten oikeassa hän oli, tiesin miten paljon kaikkea hyvää minun rakkauteni Lucetteen oli tuhonnut. Miten paljon meidän harvinaislaatuinen ystävyytemme oli vienyt mukanaan. Tunsin sisälläni, miten paljon se oli minulle maksanut. Ja Lucettelle se oli maksanut vieläkin enemmän. Ja tiesin, että kävi elämässäni miten tahansa, minä en enää koskaan, en ikinä antaisi itseni tehdä samaa virhettä uudestaan. Yksinäisyys oli tyhjää ja kylmää, mutta ainakaan se ei sattunut niin kuin tämä.
Aro ei olisi voinut tehdä minulle mitään tämän pahempaa. Hän ei olisi millään voinut iskostaa muistoa Lucettesta paremmin päähäni, hän ei olisi millään voinut paremmin estää minua unohtamasta. ”Viesti meni perille”, minä totesin synkästi.
Aro jätti aiheen sikseen. Lucetten ilmeisesti saattoi hänen mielestään ohittaa näin helposti. ”Nyagan on Siperian alapuolella”, hän ilmoitti. ”Sinä, Alec ja Felix lähdette tänä iltana.”
Minä nousin vaivalloisesti seisomaan, vaikka jalkani tuskin kantoivat. Koko ruumiini tärisi sisälläni raivoavasta syyllisyydestä, vihasta, surusta. Minä kumarsin Arolle päätäni. ”Hyvä on, mestari.”
Meiltä kului yli neljä viikkoa päästä Venäjällä olevaan pieneen kylään, nimeltä Nyagan. Aloitimme siellä vampyyrien jäljittämisen tunnustelemalla, tänään Demetristä olisi ollut apua. Felix löysi kuitenkin kahden vampyyrin tuoreet jäljet kylän itäreunalta. Lähdimme seuraamaan niitä etelää kohti, eikä kestänyt kauaakaan, kun kykenimme näkemään heidät.
Molemmat olivat vaaleaihoisia ja tummahiuksisia, mies ja nainen. He jähmettyivät paikalleen nähdessään meidät. Alec astui edemmäs. Kuvittelin hänet näyttämässä virkamerkkiä. ”Iltapäivää. Me tulemme kaukaa, Italiasta.”
Minä pystyin näkemään heidän kasvoistaan, että he tiesivät, miksi olimme tulleet. Naisen kasvoilla häilähti pelko. ”Vjuoltuori”, hän henkäisi. Hän äänsi Volturien nimen ihan väärin. Se oli aika röyhkeää.
Felixin ääni oli silkkinen. ”Tiedättekö, miksi me olemme täällä.”
Mies vain vilkuili neuvottomana naista. Hän ei tainnut puhua kieliä kovinkaan lahjakkaasti. Hänen kumppaninsa näytti olevan kauhuissaan. ”Ei tarkoitus”, hän yritti selittää. ”Ei tarkoitus, että ihminen nähdä. Me ei tiennyt.”
Eivätkö ne tienneet, että anteeksi ei annettu? Eivätkö ne tienneet, että tulisivat ilman muuta tapetuiksi, ihan niin kuin Lucette? Että muuta mahdollisuutta ei ollut olemassakaan? Armoa ei annettu. Alec teki jo pikkuhiljaa heitä toimintakyvyttömiksi. Pian he olisivat kuolleita.
Taisivatpa tietää. Nainen huusi miehelle kimeästi jotain venäjäksi ja he säntäsivät juoksuun. Samalla hetkellä Alecin voima alkoi kuitenkin vaikuttaa ja nainen kaatui maahan törmättyään puuhun, sokeana ja tunnottomana. Felix oli hetkessä tehnyt hänestä selvää.
Miehellä oli parempi onni. Hän jatkoi juoksemista, vaikka aistit puuttuivat ja onnistui häviämään metsään.
”Minä hoidan hänet”, huikkasin olkani yli ja lähdin hänen peräänsä.
Hetken päästä sain huomata, että mies oli todella nopea. Hän oli päässyt Alecin vaikutusalueen ulkopuolelle ja keskittyi nyt pääsemään mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas.
Minä juoksin tunteja hänen perässään. Monta kertaa olin hukuttaa jäljet vesistöihin, joita hän käytti ahkerasti hyväkseen, mutta koska onnistuin pysymään tarpeeksi lähellä, löysin hänet aina uudestaan. Raskas juokseminen alkoi kuitenkin ottaa voimille, ja lopulta minun oli pysähdyttävä. Olin saapunut hylätylle kaivosalueelle, selvästi loppuun käytetylle sellaiselle.
Minne hittoon, se vampyyrimies oikein oli hävinnyt? Minä kurkkasin sisään yhteen tunneleista. Eikai se tuollaiseen olisi piiloutunut, sehän oli umpikuja.
Yhtäkkiä tunsin, jonkun tarttuvat niskastani kiinni, vampyyrin kylmän kovan käden. Minä kirkaisin kauhuissani ja koitin saada itseni kasvokkain miehen kanssa, jotta olisin voinut käyttää kykyäni, mutta tunsin kovan iskun päässäni ja sitten minä putosin, putosin, putosin...
Kun vihdoin sain silmäni auki, en tiennyt oliko kulunut minuutteja vai tunteja. Jostain yläpuoleltani kuului jyrinää ja päähäni satoi kiviä. Ne hakkasivat ruumistani ja koitin suojautua niiltä, mutta kaivoskuilu, johon olin pudonnut, oli vain muutaman neliömetrin levyinen. Minä koitin kiivetä kuilua takaisin ylös, mutta pari metriä pääni yläpuolella oli kylmä kova este.
Ja silloin minä tajusin. Jahtaamani vampyyrimies oli tahallaan heittänyt minut tänne ja vierittänyt tuloreitin päälle jättimäisiä kiviä. Kiviä, joiden siirtämiseen minun heikot voimani ei ikinä riittäisi. Minä olin jumissa pienessä kivisessä kaivoskuilussa. Ainoa reitti ulos oli tukossa.
Eikä kukaan osaisi etsiä minua täältä.
A/N: kommentoikaa, kiltit :) ?
-
Taas aivan mahtava luku. Toivottavasti Sherry pääseepi pois kaivoskuilusta. Jatkoa pian :D
-
Mervijjou: kiitos, tässä jatko :)
A/N: Antakaa anteeksi, että taas meni näin kauan. Jouduin kirjoittamaan tämän luvun kaksi kertaa, kun en ollut aluksi siihen yhtään tyytyväinen. Ei lempilukujani edelleenkää, mutta tässä se kuitenkin on.
48. Totuuksia
1978, Kvaygin hiilikaivokset, Venäjä
Sherry:
Pimeää. Niin pimeää, ettei oltu enää tässä maailmassa.
Minä en kyennyt näkemään mitään. Ei se näyttänyt pimeydeltä, pimeässä oli aina jotakin. Edes joku kiintopiste tässä maailmassa, jotain mikä olisi erottanut, missä oli lattia ja missä katto. Ja täällä sitä ei näkynyt, ei mitään. Oli vain tyhjä, musta maailma edessäni.
”Murhaaja!”
Ja täällä oli kylmä. Se sain minut tärisemään holtittomasti, toivomaan kuolemaa. Kallio, jota vasten nojasin, oli yhtä kylmä kuin ruumiini. Kylmyys tuntui, se sattui. Ja vaikka ikkunattomassa, ovettomassa luolassa ilma seisoi täydellisen paikoillaan, tunsin silti jäätävän tuulen puhaltavan ilmeet pois kasvoiltani. Olin käpertynyt kokoon, niin pienelle kerälle, kun suinkin oli mahdollista, eikä lämpö siltikään pysynyt sisälläni. Ja vaikka olin jäässä, kurkkuani poltti silti tuli, jonka veroista en ollut ikinä elämässäni kohdannut. Jano oli minulle tuttua, mutta tämä ylitti kaiken ennen kokemani. Se pakotti minut raapimaan seiniä kynsilläni, jatkamaan pois pyrkimistä, vaikka sormeni olivat vereslihalla. Oli niin vaikeaa ajatella mitään... paitsi verta. Lämmintä verta kurkussani. Verta, joka täyttäisi minut kihelmöivällä energialla, minä tarvitsin sitä.
”Petturi!” Hänen äänensä oli niin täynnä halveksuntaa.
Naurua. Helskyvää sellaista, jollain tavalla kuitenkin pilkallista ja katkeraa. Tuttua naurua.
Nyrkkini naputti seinää yhä jatkuvaan tahtiin, mutta lyönti oli liian kevyt, vain perhosen kosketus. Se ei auttanut, ei auttanut mitään. Ja silti minä hakkasin luolan kattoa, sen seiniä, lattiaa, katosta tippuneita kivenlohkareita yhä uudestaan ja uudestaan. Ja minä laskin, laskin jokaisen parahduksen, joka kuivasta kurkustani lähti, laskin jokaisen iskun tuottaman kipuaallon ruumiissani, kun rystysteni rusentuneet luut takoivat seinää yhä uudestaan. Luvut vilistivät päässäni pitkinä numerosarjoina. Kolmetuhatta. Kolmetuhatta kertaa minä olin aloittanut alusta. Luultavasti vähän enemmänkin. En ollut koskaan ollut mikään mestari laskemaan suuria lukuja. En ollut edes täysin varma mikä luku tuli yhdeksäntuhannenyhdeksänsadanyhdeksänkymmenenyhdeksänmiljoonan jälkeen. Joten minä laskin samat luvut moneen kertaan, enkä koskaan lopettanut. En vaikka minulla ei ollut enää edes energiaa huutaa.
”Sherry, sinä tapoit minut”. Se kuulosti niin syyttävältä ja kostonhimoiselta. Se puhui totta.
Ja minä olin huutanut paljon. Olin huutanut yksin pimeässä, pelosta ja kauhusta, olin kirkunut kivusta, jonka itse aiheutin, olin nauranut mielipuolisesti typeryydelleni. Olin huutanut apua, anonut pelastusta, ja kaiken tämän olin tehnyt ihan turhaan. Mitä toivoa minä oikein kuvittelin itselläni olevan? Ei kukaan kuulisi minua. Ei kukaan välittäisi etsiä minua.
Ja huutamisesta, seinien hakkaamisesta huolimatta, en siltikään päässyt äänistä eroon. Ne olivat heikkoja kuiskauksia, tuhansia vaimeita ääniä kaikkialla ympärilläni, ne kaikuivat kivisessä luolassa, toistivat samoja sanoja päivästä toiseen.
”Sinä lupasit, Sherry, sinä lupasit.”
Eikä niille voinut sanoa mitään, ne eivät välittäneet anteeksipyynnöistä, eivät kuunnelleet selityksiä. Ne olivat täällä aina, minun seuranani. Ne olivat minun tuomiotuleni, minun syyttäjinäni kaikesta mitä olin tehnyt. Ehkä tämä oli oikeutettu rangaistus teoistani.
Veri valui rikkinäistä ihoani pitkin luolan lattialle. Yritin saada sitä kalliosta, edes yhden tipan, ja sainkin, mutta se ei auttanut. Ei oma vereni minua pelastanut. Minä tarvitsin ihmisen verta. Tarvitsin virtaavaa verta, punaista verta, makeaa verta. Sen muisto korvensi kurkkuani, tärisytti ruumistani, kidutti aivojani.
”Ei, Sherry älä!”
”Mitä helv—” Pelästyneet, kirkkaanvihreät silmät.
”Typerä, pieni lutka, et ole minkään arvoinen!”
”Murhaaja!” ”Ei, älä...” ”Mitä sinä oikein t—”
Lucette. Nora. Marcos. Satoja muita. Vaimeaa valitusta. Minun omaani. Heittäytymiseni taas kerran seinää vasten, koko ruumiillani. Luun rusahtamisesta kuuluva ääni. ”Antakaa anteeksi.”
Luolan kiviset seinät, joita en kyennyt näkemään. Katto, joka tuntui tippuvan pääni päälle yhä uudestaan ja uudestaan. Paniikki, jolta en päässyt pakoon.
Minulla ei ollut mitään keinoa hallita itseäni. Minulla ei ollut mitään keinoa ajatella. Oli vain pimeys. Pyörivä tunne. Minua oksetti. Hiljaisia kuiskauksia pimeästä. Kurkkua polttava tuli. Seinät. Seinät, jotka tulivat lähemmäksi, seinät jotka kaatuivat päälleni ja rusensivat ruumiini kivipölyksi.
Eikä mitään tietä ulos. Vain minä ja helvettini. Ikuisesti.
1980, Volterra, Italia
Keith:
Tämä idea alkoi tuntua koko ajan huonommalta, mutta minkäs mahdoin. Olin varmaan lykännyt tätä jo liian kauan ja halusin siirtää vaikka väkisin tämän hetken vieläkin kauemmas. En uskonut, että halusin oikeasti tietää. Tai halusin tietysti, jos lopputulos olisi mieleni mukainen, mutta pidin sitä aika epätodennäköisenä. Miten hitossa hän muka voisi vielä olla elossa. Sherrylle olisi niin tyypillistä vaikka heittäytyä tikariin, kun eteen tuli vastoinkäymisiä. Minäkin aloin olla jo epätoivoinen. Sherry sitten, hän ei luultavasti ollut enää edes järjissään.
”Keith?” Jane väläytti minulle huoneen toiselta puolelta ilahtuneen hymyn. Minä soin hänelle nopean hymyn. Janey, Janey, miten ikävä tuota pirulasta olikaan tullut.
Pirulapsi suuntasi luokseni tumma viitta perässään liehuen. ”Mitä sinä täällä teet, Keith?”
Jatkoin matkaani, antaen hänen kipittää rinnallani tihein askelin. ”Huomenta, Jane.” Äänensävyni kertoi selvästi, että minulla oli kiire.
Niin pieneksi tytöksikin Jane oli raivostuttavan ymmärtämätön. ”Tulitko sinä takaisin viihdyttämään meitä läsnäolollasi?”
Miten ärsyttävää jauhamista. ”Voi olla, Jane.”
”Aro haluaa nähdä sinut”, Jane ilmoitti omahyväisesti virnistäen.
No niin tietenkin. Tein täyskäännöksen kivisellä käytävällä, vieläkään Janesta kummemmin piittaamatta. ”Eikö sinulla ole mitään tekemistä?”
”Mitä, minä en ole nähnyt sinua ikuisuuksiin, enkä saa muka kysellä kuulumisia?” Janen ääni kohosi pari oktaavia pelkästä närkästyksestä. ”Sinä olit paljon kivempi, ennen Sherryä.”
Minä huokaisin syvään ja etsin jostain muistini perukoilta muitakin ilmeitä, kuin tasainen naamio. Vilkaisin Janea kohteliaasti hymyillen. ”Okei, aloitetaan alusta, mitä asiaa sinulla olikaan?”
”Miksi sinä olet täällä?”
”Hauskaa, että tulit kysyneeksi. Tarvitsen apua yhdessä asiassa ja paremman puutteessa haen sitä täältä”, minä vastasin.
Jane vilkaisi minua pilkallisesti. ”Missä SINÄ muka apua tarvitset?”
”Tarvitsen Demetriä löytääkseni typerän tyttökaverini, joka hukutti auton ja miehen ja hävisi kuin tuhka tuuleen”, minä selitin kärsivällisesti.
Jane kohotti kulmiaan ällistyneenä. ”Sherryn? Sherry ei olekaan sinun kanssasi?”
”Näyttääkö siltä, että hän olisi?”
Jane pysähtyi eteeni sen näköisenä, että epäluuloni heräsivät. Hän ei kuitenkaan ehtinyt avata suutaan, ennen kuin Felix saapui paikalle kulman takaa. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään minut. ”Keith? Mitä sinä täällä teet?”
Minä huokaisin. ”Tiesitkö, että kuulostat ihan Janelta?”
Felix virnisti susimaisesti. ”Tietävätkö mestarit, että sinä olet täällä?”
Hymähdin hienoisesti marssiessani kohti käytävän päässä häämöttäviä kultaovia. ”Pian tietävät.”
Aron kasvoille levisi innostunut ilme, kun minä saavuin linnan pääkammioonsa. Caiuksenkin suupiellä kävi aavistuksen hämmästynyt hymy, mutta Marcus ei näyttänyt – yllätys, yllätys – mitään merkkiä siitä, että mikään tässä maailmassa kiinnostaisi häntä pätkääkään. Aron nousi seisomaan. ”Keith! Loistavaa. Onko ihastuttava Sherry mukanasi.”
Minä pysähdyin keskelle kivilattiaa vastapäätä Aroa. ”Aro, Marcus, Caius.” Nyökkäsin jokaiselle lyhyesti, ennen kuin laskin sormeni Aron kämmenelle.
Hänen ilmeensä vaihtui iloisesta hämmentyneeksi ja sitten hieman häpeileväksi hänen tutkiessaan muistojani. Hän perääntyi takaisin istuimelleen laskelmoivan näköisenä. ”Hän ei ole nähnyt Sherryä sen jälkeen, kun he erosivat Roomassa”, Aro ilmoitti muille kahdelle.
Caius rypisti otsaansa kärttyisän oloisena. ”Missä Sherry sitten on?”
Minä nostin käden otsalleni, kun aavistus totuudesta alkoi hiipiä mieleeni. Ei Sherry ollut kuluttanut viimeistä viittätoista vuotta yksin maailmaa kiertäen. Ei hän myöskään maannut kuolleena missään ojan pohjalla. Hän oli ollut täällä.
Oli miten oli, ainakaan hän ei ollut kuollut. Helpotuksestani huolimatta mulkaisin Aroa pahasti. ”Olisiko ollut niin vaikeaa ja mahdotonta olla sieppaamatta tyttöystävääni.”
Aro näytti mietteliäältä. ”Kyllä me sinulle jossain vaiheessa aioimme ilmoittaa.”
”Ai, no ei sitten mitään.” Äänensävystäni huolimatta aloin nähdä tilanteessa huvittavia puolia. Minä olin juossut ties kuinka kauan ympäri maailmaa ja sillä aikaa Sherry oli ollut siellä ainoassa paikassa, josta en ollut keksinyt katsoa. Enkä tosiaan ymmärtänyt, miksi en ollut aiemmin tajunnut, tämä oli juuri sellainen tilanne, mitä olisi pitänyt osata odottaa. ”Hyvä on”, minä sanoin hitaasti. ”Missä hän nyt on?”
Aro pudisti päätään. ”Ei täällä. Hän hävisi muutama vuosi takaperin Venäjällä. Jane ja Felix eivät tavoittaneet häntä, vaikka löysivätkin sen luopiovampyyrin, jonka perään Sherry oli lähtenyt. Otaksuimme, että hän oli päättänyt lähteä etsimään sinua.”
”Päättänyt lähteä etsimään minua?” Suupieleni kohosi hieman ivallisesti. ”Noin vain, vaikka hän oli viipynyt täällä vuosia edes harkitsematta mitään sellaista? Miksi hän niin olisi tehnyt?”
Aro näytti vähän vaivaantuneelta ja vaihtoi Caiuksen kanssa varovaisen katseen. Epäluuloni heräsivät. ”Mitä sinä teit hänelle?” minä tivasin.
”Älä viitsi, Keith”, Jane puuskahti seinän viereltä. ”Sherry nautti siitä. Hän nautti tappamisesta ja oli ihan onnessaan saadessaan tehdä sitä enemmän kuin kukaan täällä.”
Kulmani kohosivat kattoon ja käänsin katseeni takaisin Aroon. ”Teitkö sinä Sherrystä tappokoneen? Sherrystä?”
Aro ei heti vastannut, mutta Jane nauroi pilkallisesti. ”Rakas puolivampyyrisi ei olekaan ihan niin kiltti ja viaton, kuin uskoit, vai mitä Keith? Mitä sinulle on tapahtunut? Minä kun luulin, että tiesit ihan kaiken ihan kaikista.”
Purin hampaitani yhteen ja jätin Janen huomiotta. ”Voinko lainata Demetriä?”
Aro nyökkäsi laskelmoivan näköisenä. ”Toki. Hän on uskoakseni kirjastossa. Kun olette löytäneen Sherry, voitte kaikki palata tänne. Me odotamme.”
Minä olin jo ovella, mutta jähmetyin paikalleni, käsi oven kahvalla. ”Tulemme takaisin, jos se sopii, Sherrylle. Muuta en voi luvata.”
Aroa ei sanani näyttäneet hetkauttavan. ”Se riittää.” Hän oli näköjään hyvinkin varma siitä, että Sherry suostuisi tulemaan takaisin tänne.
Demetrille tarvitsi taas selittää, mihin minä häntä tarvitsin, ja kun vihdoin pääsimme lähtemään, olin jo tuhannesti kyllästynyt selittelemään, mitä minä Volterrassa oikein tein. Sitten Heidi tuli vielä paikalle roikkumaan, juuri, kun olimme menossa ulos.
”Meinasitko häipyä edes tervehtimättä”, Heidi kysyi leveästi hymyillen.
”Hei, Heidi”, minä tervehdin.
Heidi mutristi huultaan. ”Ollaanpa sitä tänään tylyllä päällä.”
Minä huokaisin. ”Lähdetään”, sanoin Demetrille ja tönäisin Heidiä lempeästi käsivarteen. ”Jutellaan, kun tulen takaisin.”
”Sinäkö tulet takaisin?”
No jaa, luultavasti en. Sitä Heidin ei kuitenkaan tarvinnut tietää. Minä ja Demetri katosimme varjoina Volterran pimeään yöhön.
Vähän myöhemmin, kun olimme päässeet lentokentälle, minä vilkaisin Demetriä sivusilmällä ja kysyin suoraa. ”Miksi Aro luuli, että Sherry vain yhtäkkiä päätti häipyä.”
Demetrin silmät kohosivat autolehdestä, jota hän oli lukemassa. Hän näytti miettivän vastaustaan hetken. ”Sherry viihtyi Volterrassa minun käsittääkseni suhteellisen hyvin”, hän aloitti hitaasti. ”Ongelman alku ja juuri, oli kuitenkin meillä työskentelevä ihminen, en muista nimeä. Hyvännäköinen pakkaus joka tapauksessa, ihmiseksi siis. Felix tykkäsi sanailla hänen kanssaan, ihminen oli herkkä punastumaan ja tuoksui todella hyvältä. Vähän freesialta.”
”Käytkö jossain vaiheessa asiaan”, minä kysyin kyllästyneenä.
Demetri virnisti. ”Miten vain. Sherry joka tapauksessa tunsi jonkinlaista hengenheimolaisuutta tämän ihmisen kanssa, heistä tuli jonkinlaisia ystäviä.” Demetri piti pienen tauon. ”Tyttö oli meillä aika pitkään, mutta niin kuin tiedät, me emme pidä ihmisiä ikuisesti. Tämän Sherryn ystävänkin aika tuli lopulta, ja Aro käski Sherryn tehdä hänestä lopun. Sherry ei halunnut.” Demetri vilkaisi minua tarkistaakseen, miten reagoisin.
Minä tuijotin häntä tyynenä. Jotain tälläistä minä olin arvaillutkin. Ja tiesin kyllä, ettei se, halusiko Sherry tehdä jotain vai ei, paljoa painanut mittarissa. Ei varsinkaan, jos Aro halusi hänen tekevän jotain. ”Sherry tappoi sen tytön, vai mitä? Aron käskystä.”
Demetri nyökkäsi vaiteliaana.
Loistavaa. Sherry oli siis tappanut parhaan ystävänsä. Hänen kanssaan voisi olla vaikea elää tämän jälkeen. Minä tiesin kyllä, että Sherillä oli taipumusta jäädä vellomaan itsesääliin ja syyllisyydentunteeseen.
Loistavaa. Vain niin loistavaa.
A/N: Muistahan kommentoida :)
-
Nyt ei tuu mitään järkevää kommaa, mut jatkoa :D
-Jjou
-
Mervijjou: kiitos :) koitan nyt lisäillä jatkoa vähän nopeempaa, että saan tämä fikin joskus loppumaan.
49. Elämän vanki
1980, Kvaygin hiilikaivokset, Venäjä
Sherry:
Se poltti kurkkuani kärventävinä lieskoina, se näännytti ruumiini, se sumensi mieleni. Olin niin janoinen, etten kyennyt hengittämään, niin janoinen, etten pystynyt liikkumaan. Maailma oli niin mahdoton, niin epätodellinen ja liekehtivä, että se tuntui helvetiltä.
”Tappaisit minut uudestaan vai mitä?”
Niin tappaisinkin. Tappaisin vaikka Jumalan saadakseni edes pisaran verta, tappaisi koko maailman, jos vain voisin lopettaa tämän. Kaikkein mieluiten tappaisin itseni, mutten kyennyt kuolemaan. Ja minä tiesin, etten ansainnut kuolemaa. En sen tuomaa rauhaa, hiljaisuutta. En ansainnut sitä, että tämä kidutus olisi loppunut, mutta ei sillä ollut väliä. Se täytyi loppua.
”Murhaaja!”
En muistanut hänen verensä makua. En muistanut, miltä oli tuntunut olla täynnä silkkistä, lämmintä verta, en muistanut, millainen maailma oli ollut.
”Millainen sisko tekee näin?” syyttävä ääni ei antanut armoa.
Maailma liikkui, mutta minulle sillä ei ollut väliä. Tässä luolassa, tässä vankilassa, minun elämässäni aika seisoi paikoillaan. Ei ollut päiviä, ei ollut kuukausia tai vuosia. Oli vain ikuinen yö, joka ei hellittänyt otettaan minusta edes hetkeksi. Minä en muistanut enää, miltä maailma näytti. En muistanut sen värejä, en sen ihmisiä tai vampyyrejä. En muistanut omia kasvojani.
”Sinä lupasit, Sherry, sinä lupasit!”
”Minä en ollut ikinä tehnyt sinulle mitään pahaa!”
Tumman naisen järkyttynyt katse. Et niin. Ainut rikoksesi oli, että olit ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Se oli maksanut sinulle kaiken mitä omistit, kaiken mitä arvostit. Enkä edes tiennyt nimeäsi.
”Hullu nainen!”
Ehkä olinkin. Sillä ei ollut väliä. He olivat kaikki kuolleita nyt. Vain minä olin täällä. Ja enemmän kuin mitään muuta, halusin ulos. Halusin verta. Halusin kuolemaa.
Pohjaton maailma. Sellainen tämä oli. Minä en nähnyt kuin pimeyden, en tuntenut muuta kuin kivun, en haistanut tai maistanut mitään muuta kuin tyhjyyden. Tasapainoaistinikaan ei toiminut, en tiennyt makasinko, vaiko seisoin, en tiennyt, millaiseen asentoon olin käpertynyt. En tiennyt, oliko seinää hakkaava nyrkkini jo pysähtynyt. Ainut mitä täällä oli, oli kaikuvien kuiskausten syyttelevä sarja.
”Tapoit minut.”
Ja niin kai minä olinkin tehnyt. Enkä edes muistanut, miltä hän näytti. Ja oli vain ikuinen, turruttava tyhjyys, kurkkua kuristava sametti, pimeä yö.
Ja sitten oli uni. Valo, joka sattui silmiin. Sumea kuva. En muistanut siinä esiintyvän mustahiuksisen pojan nimeä. Hänen kanssaan oli toinenkin, joku tumma ja lihaksikas. Lihaksikas mies puhui ja hänen äänensä kuulosti hämmästyneeltä. Maailma pyöri, liikkui ympärilläni. Ja kylmä kallio olikin poissa, oli hiekkainen autiomaa.
Ja minä juoksin. Juoksin läpi, jonkin vihreän, kaikki äänet ympärilläni. Ne huusivat syytöksiä, enkä minä kuunnellut. Ja sitten oli valtava, ärisevä eläin, jonka ruskeaan turkkiin sormeni kietoutuivat, jonka lämpimään kaulaan minä painoin hampaani.
Maailma salamoi. Elämä virtasi kurkustani alas, lämpö liekehti sisälläni. Sähkö purkautui kouristuksina ruumiiseeni ja maailma oli punainen. Ja minä muistin. Muistin veren maun, muistin sen pehmeyden. Muistin sen antaman energian.
Jokin kylmä tarttui minuun. Valkea käsi. Minä tuijotin sitä mykkänä.
Kuulin matalan soinnikkaan äänen, puhetta, hän sanoi jotain. Minä kallistin päätäni ymmärtääkseni sanojen merkityksen, mutten kuullut niitä. Maailma oli liian täynnä kuiskailevia ääniä. Miten niiden joukosta oli tarkoitus erottaa vain yksi. Se yksi, jonka halusi kuulla.
Muut eivät halunneet minun kuulevan häntä.
”Sinä et tule ikinä ansaitsemaan häntä, Sherry!”
”En anna—”
”Olet vain tunteeton tappaja!”
”—ikinä anteeksi—”
”Murhaaja!”
”—että pilasit elämäni!”
”Et pääse pakoon!”
Minä kuuntelin niitä ilmeettömänä, yhä maata tuijottaen. Hänen sormensa kävivät kasvoillani, sipaisivat hiuksia pois kasvoiltani. Taas hän sanoi jotain
Toinen mies seisoi metsänrajalla. Hänen toinen suupielensä oli kohottunut hieman ja ilme kasvoilla oli sekä huvittunut, että itsetyytyväinen. Pinnistelin kuullakseni sanat, mutta sain selvää vain lauseen lopusta. ”—nyt voimme lähteä kaikki kotiin.”
Nuoremman miehen suusta sinkoili kovaan tahtiin kiivaita, halveksivia sanoja, joista en ihan saanut selvää, mutta joiden piilotettu merkitys sai minut jostain syystä värähtämään. Hän puolusti minua.
Suuri mies näytti myrtyneeltä. ”Keith, älä ole naurettava.”
Hän vastasi jotain, mutta minä keskityin yhä edelliseen lauseeseen. Keith. Nimi soi päässäni tutun kuuloisena sointina ja mielessäni häivähti sumuinen mielikuva. Nimeen liittyi kaipausta, surua, kipua, unohtuneita muistoja, turvallisuutta. Ja lämpöä. Lämpöä, joka lainehti sisältäni, jotain, mikä sai minut hengittämään. Lämpöä, joka vaimensi päässäni soivia ääniä sen verran, että pystyin kuulemaan seuraavat ääneen lausutut sanat.
”—jossain vaiheessa. Tiedät mitä Aro haluaa.”
”Aro saa odottaa.” Ääni kuulosti jäykältä, mutta täysin rauhalliselta. Kauniin kielen nimi oli italia. Lisää kuvia. Huutoa, kipua, kuolemaa. Maailman pahuutta. Pelkoa.
Sanoja vaihdettiin vielä, sanoja, joita en ymmärtänyt. Lopulta se toinen sanoi hyvästit. Katosi metsään. Kuulin, miten hänen olemuksensa liukui pois.
Kylmä sormi hipaisi kasvojani ja edessäni oleva mies veti minut itseään vasten varovaisesti kuin posliininuken. Minä seisoin jäykkänä paikallani, vieläkään häneen katsomatta, ajatukset hitaina ja sumeina, yrittäen miettiä eleen merkitystä. Jollain lailla tuntui hyvältä olla niin lähellä häntä. Jotenkin oikealta.
Aivan liian pian hän irrotti otteensa minusta ja astui askeleen taaksepäin. Minä kohotin vihdoinkin katseeni häneen. Maailma pysähtyi. Tummat sotkuiset hiukset. Upottavat mustat silmät, jotka näyttivät merkillisen tutuilta. Kasvot, jotka tuntuivat oudon tärkeiltä.
Kova kipu iski kasvojeni vasemmalle puolelle. Minä kaaduin maahan ja kierähdin automaattisesti taaksepäin, käpertyen niin pieneksi keräksi kuin ikinä mahdollista. Hämärästi tajusin, että äsken tapahtunut oli jotain, jota olin kokenut liian monta kertaa elämässäni. Ja isku oli sattunut, paitsi ruumiiseen, myös muualle, jonnekin syvälle, syvälle, jossa kaikki kipu – sekä mennyt, että tuleva – tulisi säilymään ikuisesti.
Mutta sillä ei ollut väliä, miten paljon sattui. Äkkiä mieleeni välähti, että mustahiuksisen pojan nimi oli Keith ja vaikka poskeeni sattui, tieto täytti minut silti turvallisuudentunteella. Keith. Minä kai muistin hänet. Ainakin muistin, että hän oli erilainen. Tärkeämpi kuin kaikki muut yhteensä.
Keith oli perääntynyt aivan aukion reunalle. Hänen kasvonsa olivat puoliksi puiden luomien varjojen peitossa ja erotin vain vihaiseksi kiristyneet suupielet. Laskin katseeni vaiteliaana sammaleiseen maahan ja koitin räpytellä pois silmiini kohonneet kyyneleet. Hämäristä muistoistani tajusin sen verran, että suuttumiseen oli aina jokin syy. Nyt se syy olin minä, mutta miten ihmeessä olin saanut hänet näin raivoihinsa.
”Mitä ihmettä sinä kuvittelet tekeväsi?” Keith sihahti matalasti. Räpäytin silmiäni ihmeissäni. Ei Keith puhunut tuolla tavalla, ei ikinä. Eikä hän näyttänyt koskaan noin järkyttyneeltä ja... varautuneelta? Nykäisin päätäni haparoiden taaksepäin ja lisää kyyneleitä valui poskilleni. Keith käyttäytyi kuin minä olisin ollut vihollinen.
”No etkö sinä ole, Sherry?”
Niinpä, Keithillä oli ihan järkevä syy siihen. Minä olin vain kadonnut yhtäkkiä, hänen silmissään sen oli pakko näyttää siltä. En ollut edes yrittänyt paeta siitä paikasta. Ja olin tappanut niin monia, niin monia... ja Lucetten...
Totta kai Keith vihasi minua. Hänellä oli siihen ihan täysi oikeus. Vihasinhan minä itsekin itseäni.
Ääneni haparoi. En muistanut sanoja. Huuliani ei ollut käytetty ikuisuuksiin. Kurkustani ulos tuleva ääni oli katkeilevaa korinaa, kun kohotin katseeni takaisin häneen. ”Keith, minä—”
En ehtinyt edes tajuta hänen liikkuvan, kun kylmä käsi tukki suuni ja Keith väänsi käteni voimakkaasti selän taakse ärähtäen jotakin epäselvää. Minä riipuin avuttomana hänen otteessaan, kasvot Keithin kasvoista poispäin suunnattuna. Silmissäni sumeni ja tajusin itkeväni taas, tällä kertaa sekä kivusta, että järkytyksestä. Oliko hänen pakko satuttaa? Eikö hän voisi vain tappaa minua jo?
Käsi suuni edessä hellitti otettaan hiukan, ei kuitenkaan niin paljoa, että olisin pystynyt puhumaan. Keithin käskevä ääni sanoi jotain melko tylyllä äänellä. Ote ranteissani tiukentui.
Aivoissani jyskytti ja tunsin yhä vasemmalla poskellani sykkivän kivun. Keithin käsi kasvoillani piti pääni täydellisen paikoillaan ja joka kerta, kun yritin liikahtaa, hän väänsi käsiäni enemmän. En voinut tehdä mitään. En mitään muuta kuin seisoa siinä, täydellisen paikoillani. Ja toivoa. Toivoa, että hän ei päättäisi satuttaa minua entistä enemmän.
Hän sanoi taas jotain. En ymmärtänyt. En kuullut. Mielessäni oli liian paksu sumu, sen läpi oli vaikea päästä. Minä koitin ravistaa päätäni, mutta ainut mitä sain aikaan, oli otteen tiukentumisen leuastani. Keith puhui uudestaan, sanat tipahtelivat ulos hänen suustaan tylyinä ja käskevinä. ”Minä päästän nyt irti ja sinä pidät silmäsi maassa ja suusi kiinni, et edes koita kohottaa katsettasi tai puhua sanaakaan. Onko selvä?”
Ja koska en voinut nyökätä vastaukseksi, tuijotin vain kyyneleisin silmin vihreää sammalikkoa, joka verhosi kitukasvuista metsäaukiota. Keith irrotti otteensa hitaasti, ensin kasvoistani ja sitten käsistäni. Pystyin tuntemaan hänen varuillaan olevan katseensa, joka mittaili minua päästä varpaisiin. Hän kiersi äänettömin askelin ympäritseni ja pysähtyi kasvojeni eteen.
”Älä liiku.”
Enkä minä edes värähtänyt, kun hänen sormensa sivelivät kasvojani, koskettivat huuliani, kaulaani, viivähtivät solisluullani. Keithin toinen käsi kiertyi niskaani, melko tiukkaan otteeseen, toinen valmistautui peittämään silmäni. ”Katso minuun, Sherry. Hitaasti.”
Minä tottelin häntä kohottaen varovasti kosteat silmäni hänen täydellisiin kasvoihinsa, ahmin niitä katseellani. Miten paljon minä olinkaan kaivannut noita kasvoja. Hänen ääntään, silmiään, tuoksuaan.
Keithin ilme ei ollut onnellinen, ei edes ilahtunut. Ainoa tunne, joka saatoin hänen jäykiltä kasvoiltaan lukea oli hallittu järkytys. Vähitellen se kuitenkin väistyi meidän tuijottaessa toisiamme, Keithin huulille hiipi helpottunut hymy ja lopulta hellä rakkaus. ”Satutinko minä sinua pahasti?”
Minä kosketin vaistomaisesti poskeani ja sävähdin tahattomasti. Hemmetti, Keith löi kovaa. ”Mitä ihmettä sinä kuvittelet tekeväsi?” minä kähisin heikolla äänelläni.
Keith näytti vähän syylliseltä. ”Anna anteeksi, puolustautuminen tulee refleksinä. Miten hemmetissä Aro oikein sai tuon aikaan?”
Minä kurtistin kulmiani. Mistä ihmeestä Keith oikein puhui?
Hän huomasi ilmeeni ja naurahti hiljaa. ”Sinun silmäsi, Sherry. Sen pystyy nyt tuntemaan.”
”Tuntemaan minkä?” minä kuiskasin.
”Sen miten paljoon sinä pystyt. Se hehkuu ulos. Ja sinun äänesi. Se ei kuulostanut aiemmin tuollaiselta.”
Höh. Kai minä kuulostinkin erilaiselta, loppujen lopuksi sanani olivat suunnilleen pelkkää kähinää. Ei sitä kuitenkaan pilkata tarvinnut. Tämä ei ollut minun syytäni.
Paitsi että se oli. Kokonaan. Lopullisesti. Vain minun vastuullani. Kaikki. Vilkaisin synkän harmaata pilvitaivasta, joka roikkui aivan liian alhaalla yläpuolellamme, synkkiä puita, jotka olivat aivan liian lähellä ympärillämme. Aivan liian vähän tilaa, aivan liian vähän. Ja liian pimeää, liian valotonta. Hengitykseni oli panikoivaa ja hätääntynyttä. ”Maailma on tullut mustemmaksi”, minä huohotin.
Katseeni kohtasi taas Keithin katseen ja sen ohikiitävän sekunnin aikana, kun hänkin katsoi minua, tuntui, että ehkä jossakin, jossakin hyvin kaukana, kaukana sekä ajassa, että etäisyydessä, voisi vielä olla jotain valoa. Mutta sitten Keith käänsi katseensa sivuun ja koko maa ympärillämme oli taas murenemassa.
Keith kietaisi kätensä vyötäisilleni huomatessaan ilmeeni. ”Älä sure, Sherry. Kyllä minä vielä totun sinuun.”
”Katso sitten minua”, minä kuiskasin.
Keith ei katsonut minua, vaan hänen huulensa puristuivat yhteen tiukaksi viivaksi. ”Tule, Sherry”, hän sanoi. ”Minä vien sinut pois täältä.”
Koko matkan me taivalsimme synkkien kuusikkojen halki, tämän suuren maan loputtomissa metsissä. Minä olin heikko, hyvin heikko ja lopulta alkoi jo tuntua siltä, etten saisi enää jalkaa toisen eteen. Ja nyt kun olimme Keithin kanssa molemmat hiljaa, äänet kuuluivat selvempinä, kovempina.
”Tyhmä pikku lutka, sinusta ei ole mihinkään.”
”Murhaaja!”
”Paskiainen, minulla oli kolme lasta!”
”Minä sanoin, että sinä olet hirviö!”
En uskonut Keithin ymmärtävän, miksi itkin, hän vilkaisi minua aina välillä sivusilmällä, muttei ikinä sanonut mitään. Palautti vain katseensa takaisin eteen ja jatkoi matkaa.
Ja juuri, kun ajattelin, etten enää jaksaisi, me tulimme synkkään pikkukaupunkiin. Keith pujotteli asunalueiden teitä pitkin ja minä seurasin varjona hänen kannoillaan, vaikka ahtaat kadut puristivatkin sydämeni kasaan. Kaupungin keskustassa Keith sujahti sisään jostain ovesta ja minä koitin seurata häntä, mutta jalkani eivät totelleet.
Maailma sortui. Kirjaimellisesti. Enkä minä pystynyt hengittämään. Talojen katot tippuivat alas, romahtivat kasaan. Tiilet tippuivat kasoihin ja minä kaaduin maahan kirkaisten. Minä peräännyin keskelle leveää katua silmät selällään. Aukiota ympäröivät talot tulivat lähemmäs, ne huojuivat, kaatuivat päälleni ja minä juoksin, juoksin henkeni edestä, juoksin kunnes kaupunki jäi taakseni. Juoksin kaiken sen voimalla, mitä vihasin, juoksin pelosta ja kauhusta, pois helvetistä ja pysähdyin lopulta puuttomalle kukkulalle, niin vapaaseen tilaan kuin siitä maailmasta löytyi. Enkä silti päässyt pakoon. Taivas tärisi, se rakoili ja jyrisi ja tuli lähemmäs ja lähemmä, liiskaten minut kasaan. Ja minä huusin ja itkin ja tiesin, etten ikinä, en ikipäivänä voisi mennä minnekään niin pieneen tilaan, kuin se tyhmä kauppa.
Ja Keith saapui paikalle kummastuneen ja järkyttyneen näköisenä ja minä takerruin häneen hillittömästi nyyhkyttäen. Keith oli todellinen, hän oli turvallinen. Ja vaikka hänkään ei pystynyt pelastamaan minua murskaavilta voimilta, hän oli ainoa, joka minulla oli. Ja hänestä minä pitäisin kiinni. Enkä päästäisi enää koskaan irti.
A/N: Ne kommentit?
-
Aws, vihdoinkin tuli jatkoa. Aivan loistava luku taas kerran (y) :D
-Jatkoa odotellen, Jjou
-
ooi, tämä on todella ihana <3 jatkoa ;)
-
aivan ihana, tuleehan pian jatkoa ? (:
-
todella ihana, ja ehdottomasti koukuttavin ficci täällä <3 tuleehan pian jatkoa? ;)
-
puhpallura, jennumiu, vAnessa ja Mervijjou: Kiitos :) ihanaa kun jaksoitte kommentoida :D
50. Unohduksen saari
Matka Amerikkaan vei meiltä lähes kaksi kuukautta. Minun syytäni se oli, myönsin sen kyllä. Mutta minä en vain voinut, en voinut pakottaa itseäni sisään yhteenkään junaan, tai lentokoneeseen. En mihinkään niin pienneen tilaan, josta ei ollut suoraa reittiä ulos. Keith osti meille auton, tilavan mustan avoauton, jossa matkustaminen ei ollut aivan niin vaikeaa. Minä istuin tai seisoin suurimman osan ajasta auton peräosan päältä, josta näki loistavasti tuulilasin yli kaikki ne kilometrit, jotka jäivät taaksemme ja vielä useammat jotka olivat vielä edessäpäin. Keith ei odottanutkaan minun puhuvan paljoa, hän oli itsekin aika hiljainen, kertoi vain välillä minulle asioista, joita oli nähnyt ja tehnyt etsiessään minua. Enimmäkseen puhe oli täysin tyhjänpäiväistä, mutta sellaiseksi se oli tarkoitettukin. Minä en HALUNNUT kuulla mitään oleellista maailman menosta. Ja lopulta se vähäkin puhe katosi ja taitoimme matkaa painostavassa hiljaisuudessa.
Ja sitten me saavuimme Ranskan itärannikolle, suureen satamaan. Laiva, jonka kyytiin nousimme, oli valtava alus, jossa oli Keithin mukaan naurettavan koristeelliset sisätilat. Hyttimme oli laivan suurimpia, mutta minä en edes nähnyt sitä. Vietin kaikki ne pitkät päivät ja sysipimeät yöt avaralla kattokannella. Äänet pääni sisällä voimistuivat aina öisin ja minä koitin sulkea korvani niiltä, koitin olla näkemättä heidän kasvojaan, mutten ihan pystynyt siihen. Ja aina välillä oli jäätävän kylmä ja tuuli aivan liian nopeaa, ja minä värisin pimeässä, painauduin tiukasti Keithiä vasten ja koitin sulkea silmäni ja unohtaa. Eikä se ikinä toiminut.
Ja New Yorkin satama oli täynnä valoja ja elämää kun saavuimme sinne ja minun oli pakko jälleen ihmetellä suuren kaupungin loistoa. Me viivyimme siellä vain pari päivää, Keith hoiti hämäriä asioitaan ja minä vaeltelin tyhjin silmin Central Parkissa ja kuuntelin samaa hoentaa kerrasta toiseen.
”Murhaaja!”
”Sinä lupasit, Sherry, sinä lupasit.”
Eikä ollut mitään, mikä olisi vienyt niiden huutamat totuudet pois päästäni. Niitä oli siis vain pakko kuunnella, heidän kasvojaan oli pakko katsella. Eivätkä he lähteneet pois. He eivät ikinä lähteneet pois.
Satoi, taivaan täydeltä mustia pisaroita. Minun ohut puuvillatakkini oli läpimärkä ja puistossa oli hyytävän kylmä, mutta ei se minua eniten haitannut. Ei eniten haittasi pimeän illan täydellinen yksinäisyys. Ei puisto ympärilläni tietenkään täysin tyhjä ollut, joku vanha kääkkä tien vieressä olevalla penkillä kippasi viinapulloa alas suustaan ja nuhruinen nainen talsi hitaasti kohti lähimmän ravintolan valoja. Minä haistoin hänen kuuman verensä tuoksun siihen pusikkoon saakka, jossa kyhjötin kiven päällä. Kauempaa kuului satojen autojen ääniä, puhetta, naurua.
Missä se mies taas oli? Keith ei osannut koskaan pitää tarpeeksi kovaa kiirettä. Eikä hän edes ollut ihan tarkkaan selittänyt mitä oikein taas teki. Minä kaivoin jäykin sormin vieressäni lojuvasta repusta rannekellon, jonka Keith oli ostanut minulle tajuttuaan, ettei saisi raahattua minua mukaansa New Yorkin ahdistaville kaduille. Kello oli sinänsä ihan kaunis ja veikkasin sen ympärille upotetuista timanteista, että se oli maksanut omaisuuden. Ainakin Keith koitti olla minulle kiltti. Kai sen olisi pitänyt lohduttaa.
Kello oli puoli yksitoista. Hän oli luvannut olla poissa korkeintaan kolme tuntia, mikä tarkoitti että Keith oli syönyt sanansa jo reilu kymmenen minuuttia sitten. Raukkamaista.
Luultavasti hän ei vain halunnut nähdä minua. Pysytteli poissa niin pitkän ajan kuin vain suinkin voi ja toivoi, että minä en huomaisi. Tai ehkä Keith ei edes vaivautunut välittämään, huomaisinko minä vai en. Ehkä hän halusi, että tajuaisin. Ymmärtäisin, että hän ei halunnut minua lähelleen ja lähtisin pois. Että Keith saisi olla rauhassa.
Mutta vaikka hänen taakkanaan oleminen inhottikin minua, lähteminen ei ollut mikään vaihtoehto. Ei se ollut koskaan ollut. Ja ilman Keithiä minä en pysyisi tässä maailmassa, en edes sen vertaa kuin nyt. Ilman Keithiä maailmassa ei olisi mitään, josta saisi minkäänlaista otetta. Joten Keithin pitäisi olla se, joka lähtisi. Jättäisi minut taas.
Minä en ikinä kestäisi sitä. Mutta en varmaan halunnutkaan kestää. Minä halusin pois. Halusin liueta olemattomiin. Ehkä en halunnut otetta todellisuudesta.
”Hirviö!”
Kuolleena noita ei varmaan joutuisi kuuntelemaan. Ehkä kuolleena olisi jonkinlaista rauhaa. Ehkä minä todella tarvitsin kuoleman unohtaakseni.
”Repussa on sateenvarjo.” Säpsähdin varjoa, joka oli ilmestynyt viereeni. Keith liikkui kuin aave.
Ravistin päätäni hänen istuessaan viereeni kalliolle. ”En minä halua sitä.” En kertonut hänelle, että olin hermostuksissani jo mennyt rikkomaan sen typerän kapineen. Varjo oli ihan liian iso ja peitti ihan liian ison osan taivaasta. Vaikka toisaalta... siihen se kai oli tarkoitettukin.
Keith näytti siltä, että koitti katsoa mihin tahansa muualle kuin minuun. Aika lahjakkaasti hän oli viimeisen parin kuukauden ajan siinä onnistunutkin. Ihme ettei poikaystäväni ollut vielä hankkinut jotain konekäyttöistä melunsuodatinta, joka estäisi häntä kuulemasta ääntäni.
Minä räpyttelin kyyneliä pois silmistäni. Ihan hiton sama. Jos Keith ei pystynyt katsomaan minua silmiin, se oli hänen ongelmansa, ei minun. Miksi minua pitäisi kiinnostaa?
”Minä hankin meille auton”, Keith selosti tasaisella äänellä. ”Melko samanlainen, kuin se, jonka ostin meille Euroopassa. Ajattelin kuitenkin, että lähtisimme vasta aamulla. Auton sisustus menisi tässä sateessa pilalle.”
Niin nahkaverhoiluista sitä tietenkin välitettiin. Minä mutisin vaisun okein ja sitten me vain istuimme siinä, eikä kumpikaan sanonut yhtään mitään. Keith vaikutti jotenkin mietteliäältä, hänen sormensa naputtivat kärsimättömän oloisina kallion pintaa. Vanha mies penkillä tippui maahan ja jäi siihen makaamaan kuorsaten. Viinapullon jämät imeytyivät hetkessä hiekkatien pintaan. Ollapa ihminen.
”Minne me olemme menossa”, minä kysyin, ihan vain koska hiljaisuus tuntui pahalta. Ihan kuin minulla ja Keithillä ei olisi ollut toisilleen mitään sanottavaa. Minä olisin tietysti voinut sanoa vaikka mitä – olisin voinut parkua hänelle kaiken, mitä tässä maailmassa vihasin – jos hän ei olisi ollut tuollainen. Jos hän vain ei olisi käyttäytynyt kuin minä olisin jotain vierasta ja kamalaa, jotain, jota hän ei halunnut edes katsoa.
”Pois tästä kaupungista”, Keith vastasi lyhyesti. Hän vaikeni hetkeksi ja paukautti sitten: ”Sherry, minne sinä haluaisit mennä?”
Hän ei varmastikaan uskonut saavansa kummoistakaan vastausta, ja oli tietenkin oikeassa. Minne tässä muka voisi mennä. Ei meillä ollut mitään paikkaa. ”En minä tiedä.”
Keith nyökkäsi hitaasti. ”No minulla on yksi ajatus.”
****************
Tumma avoauto kiisi kolmatta päivää pitkin itärannikon leveitä asfalttiteitä. Paljon ei sanoja vaihdettu, Keith ei kertonut, minne olimme menossa, enkä minä kysynyt. Keith keskitti kaikki aistinsa auton ajamiseen ja silloin kun hän ylipäätään huomioi minua, hän vain kysyi hajamielisen oloisena, halusinko pysähtyä hetkeksi.
Ja vaikka auton takapenkki tuntuikin aivan liian ahtaalta ja ahdistavalta, vaikka minun olikin pinnisteltävä saadakseni henkeä ja vaikka pakokauhuani oli lähes mahdotonta pitää kasassa, minä vastasin aina samoin. Jatketaan vain matkaa. Ja Keith jatkoi ajamista, kohti etelään, ja päivisin paistoi aurinko ja avara sininen taivas aukeni yläpuolellamme suurena, ja luonnottoman kauniina, eikä silloin tuntunut enää yhtä pahalta. Maailma ei tuntunut enää yhtä pieneltä. Keith ei tietenkään pitänyt auringosta, koska se tarkoitti, että hänen oli verhottava itsensä kauttaaltaan kankaisiin.
Ja Floridan rannikolla, me kiipesimme valtavan risteilyaluksen kyytiin, joka vei meidät suureen lomaparatiisiin, jonnekin kauas, kauas merelle. Minä loikoilin turistien täyttämillä hiekkarannoilla, Keithin hoitaessa bisneksiään ja ostelin katukaupoista itselleni bikinejä. Piilotin reppuuni kirkasvärisen hawajipaidan, jonka olin hankkinut Keithiä varten. Tosin tätä menoa meillä ei olisi kyllä koskaan olemaan niin hyviä välejä, että voisin pakottaa hänet pukemaan sen päälleen. Ja tässä ihmiskasassa Keithin oli muutenkin paha käyttää mitään vaatteita, jotka eivät peittäneet hänen koko ihoaan. Ehkä minun pitäisi ostaa Keithille arabiasu ja turbaani.
Hautasin kasvoni rantapyyhkeeseen. Mikä Keithiä oikein vaivasi? Hän oli rakastanut minua joskus, ihan varmasti oli. Me olimme olleet hetken aikaa melkein onnellisia. Minne se kaikki katosi?
”Kokonaan sinun syytäsi!”
Ja niin se kai olikin.
Yhtenä iltana sitten, kun aurinko oli jo laskenut, Keith raahasi minut satamaan ja osoitti pienen moottoriveneen kahta jättimäistä moottoria. ”Sen pitäisi olla nopea.”
Kyselemättä minä kipusin veneen kyytiin ja hivuttauduin varovasti katon yli keulaan. Vilkaisin ohi mennessäni sisään yhdestä ikkunasta ja huomasin, että sisäkoppi, jossa oli ohjaamo ja istuinpaikkoja, oli lähes täynnä bensakanistereita.
Keith veti pois veneen kiinnitysköydet ja änki itsensä ratin taakse. Voimakkaista moottoreista kuului paljon odottamaani vaimeampi ääni, niiden käynnistyessä ja veneen irrottautuessa laiturista. Ja vene kiisi kohti vaimeaa kajoa, joka vielä hehkui horisontin takaa.
Ei kulunut kauaakaan kun kaikkien lomailusaarten valot olivat jääneet taakse. Matkan jatkuessa meri kävi mustemmaksi ja mustemmaksi. Vain kuunvalo rikkoi sen pimeää pintaa valokeilan lailla, luoden meille hopeisen sillan, jota pitkin liikuimme. Taivaalta oli helposti luettavissa kaikki tähtikuviot, joiden nimiä en kyennyt muistamaan.
”Minulta jäi kaikki näkemättä!”
Laineet olivat suuria, ja kevyt vene pomppi niiden päällä kuin räsynukke. Lämmin tuuli hiveli kasvojani silkkisenä minun istuessani keulakaaren päällä. Allani kiiltelevä meri jatkuin kilometrittäin joka suuntaan, ja kaikki oli niin suurta, niin avaraa ja unenomaista, että se ei tuntunut todelta. Maailma oli kauniimpi kuin koskaan.
Säpsähdin, kun Keithin käsi laskeutui pehmeästi vyötärölleni. ”Olemme matkalla suoraa kohti kaakkoa”, hän sanoi. Minä painauduin tahattomasti vähän lähemmäs häntä ja hän painoi minut itseään vasten ja hennossa valossa erotin hänen kasvoiltaan häivähdyksen surua. Vieras ilme Keithin kasvoilla. Minä pidin katseeni jossain Keithin olan takana hänen sivellessään huuliani, pyyhkiessään kyyneleen pois poskeltani. Hänen huulensa hipaisivat omiani kevyesti ja minä liikahdin sävähtäen vähän taaksepäin. Olin unohtanut miten hänen suudelmansa polttivat.
Keith huokaisi. ”Mitä meidän sinusta oikein pitäisi tehdä.”
Minä suljin silmäni ja poskelleni vieri toinen kyynel. Nyt se sitten tulisi. Keith sanoisi, ettei jaksanut enää katsella minua ja lähtisi. Eikä tulisi enää koskaan takaisin, ja sitten minä olisin yksin, yksin, yksin. Kohotin kosteana kiiltävän katseeni Keithiin ja tällä kertaa hän ei kääntänyt katsettaan pois. ”Sher, minä tajuan, ettet halua puhua siitä, mitä Italiassa tapahtui, mutta älä työnnä minua kokonaan pois”, hän mutisi hiljaisella äänellä. ”Minä haluaisin auttaa sinua, mutten tiedä miten.”
”Murhaaja!”
Vapisin vähän, vaikka yö olikin niin lämmin. ”Kun suljen silmäni, näen heidän kasvonsa”, minä kuiskasin. ”Kun olen hiljaa, kuulen heidän äänensä. Sinä et voi auttaa minua nyt, kukaan ei voi. Minä vain... minä haluan vain unohtaa.”
Keith veti minut tiukemmin itseään vasten ja suuteli huuliani varovasti ja tällä kertaa käsivarteni kietoutuivat hänen niskaansa ja vedin Keithin kasvoja ahneesti lähemmäs. Maailma saattoi olla tyhjä, tai täynnä pahuutta, mutta ainakin minulla oli Keith. Ainakin hän oli kanssani.
Vene kulki eteenpäin vielä puolet seuraavasta päivästäkin. Minä en lähtenyt keulasta, mutta Keithin oli pakko mennä ohjaamaan. Sitten yhtäkkiä tuijottaessani loputonta horisonttia, minä näin sen.
Sen valkoinen rantaviiva oli aluksi sumea, mutta tullessamme lähemmäs, erotin selvemmin saaren pehmeän hiekkarannan ja korkeina kohoavat palmut, jotka huojuivat leppeästi tuulessa. Käännyin shokissa katsomaan Keithinä, joka virnisti minulle ikkunan takaa. Saari näytti täysin autiolta. Sellaiselta, johon kukaan ei ollut edes jalkaansa pistänyt. Niin avaralta ja puhtaalta, niin kauniilta, että se melkein sattui.
”Sinä et millään ole ansainnut tätä.”
Suljin korvani Lucetten puheelta ja nojauduin eteenpäin silmiäni siristäen. Lähempää katsottuna Saari oli suurempi kuin olisin uskonut, metsään saattoi hyvinkin mahtua ihmisiä. Mutta ketään ei näkynyt. Vain palmuja ja hiekkaa.
Keith rantautui veneellä yllättävän hienosti ja me kahlasimme pari metriä rantaan kiinnittämään köydet. Minä henkäisin ääneen edessäni avautuvan paratiisin lumoissa. ”Onko tämä oikeasti vain meille?”
Keith nyökkäsi. ”On se. Yksityisaluetta. Lähin saari on kahdenkymmenen merimailin päässä, eikä risteilijät kulje mistään läheltä. Meidän pitäisi saada olla rauhassa.”
Minä heittäydyin hurmioituneena sileälle hiekalle ja kiepahdin selälleni katse Keithissä. ”Miten tällaisia paikkoja on edes olemassa?”
”Hm... no”, Keith vilkaisi minua varovasti. ”Tämä ei ollut ihan halpa, Sherry. Siihen meni iso osa rahoista, jotka saimme Hodgesilta.”
”Paras sijoitus, jonka olet ikinä tehnyt”, minä huokaisin.
Keith naurahti ja laskeutui viereeni istumaan ja suuteli minua pitkään. ”Toivotaan niin. Metsässä on mökki, olemattoman pieni, kylläkin, mutta ainakin on joku paikka, jossa tavarat pysyvät kuivina.”
”Mmm...”, minä mumisin ja painauduin huomionkipeästi lähemmäs häntä. ”Minä rakastan sinua.”
Keithin käsi kiertyi niskaani. ”Minäkin rakastan sinua.” Ja hän suuteli minua uudestaan, tällä kertaa vähemmän varovaisesti ja suudelma oli täynnä tulta. Minun hengitykseni kiihtyi hänen käsien vaeltaessa alemmas lantiolleni ja me kaaduimme yhdessä hiekalla. Keithin käsi oli painautunut kylkeeni ja hän suuteli minua uudestaan, rajummin kuin ikinä ennen. Minä riisuin hänen paitansa mahdollisimman nopeasti. Koko ruumiini liekehti ja Keithin kosketus vaimensi päässäni huutavat äänet. Tämä todella oli paratiisi.
En tuntenut kipua ennen kuin heräsin, kerrankin ilman painajaista. Huuleni tuntuivat kipeiltä ja turvonneilta ja koko ruumiini oli hellänä. Avasin silmäni ja tajusin helpotuksekseni, että Keith ei ollut siirtänyt minua pois rannalta, peitellyt minut vain pehmeällä pyyhkeellä.
Seuraava, mitä tajusin oli, että liikkuminen sattui. väännyin varovasti istumaan ja irvistin huomatessani käsivarsiani ja kylkiäni kirjovat mustelmat. Auts. Kivusta huolimatta huulilleni levisi jo melkein unohtunut ilme, onnellinen hymy. En pystynyt muistamaan, milloin Keithin kanssa oleminen olisi tuntunut yhtä ihanalta.
Vedin parhaillani bikinejä päälleni, kun Keith ilmestyi metsästä, ilmeisesti sen mökin luota, josta oli puhunut. Hän painoi suulleni nopean suukon, johon vastasin innokkaasti siitä huolimatta, että huuleni tuntuivat jo tarpeeksi aroilta ja runnelluilta. Keith vaikutti tajuavan saman seikan, sillä hän astui varovasti taaksepäin. ”Sinä näytät kamalalta”, hän totesi. ”Anna anteeksi, Sher, minun olisi pitänyt olla varovaisempi. Olin vain unohtanut, miten helposti sinä menet rikki.”
Minä mutristin huuliani. En minä halunnut, että Keith joutui olemaan varovainen, tuntui, että hän oli tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi minun takiani. ”En minä kuole pariin mustelmaan.”
Keithin suupieltä nyki. ”Et niin, mutta ne sattuvat taatusti ja kuka tahansa, joka näkisi sinut nyt kuvittelisi, että minä hakkaan sinua — tai pahempaa. Olet ihan sinikirjava.”
Minä painoin pääni hänen olkaansa. Keithin tuoksu oli parasta, mitä maailmassa oli. ”Kuule, minulla oli eilen ehkä hauskempaa kuin ikinä. Joten älä ole varovainen, Keith, älä ole enää ikinä varovainen minun lähelläni. Eletään vain niin täysillä kuin ikinä voidaan.”
Keith virnisti minulle. ”Sinä olet hullu.”
”Siksi sinä minua rakastatkin.” Ja minä kikatin kiskoessani häntä laineisiin.
A/N: Risuja tai ruusuja?
-
Mahtava luku taas, jatkoa odotellessa : D
-
VAU! MAHTAVAA! LOISTAVAA!
Ei tässä muuta voi sanoa. Olen aika pitkän aikaa lukenut tätä tarinaa, tämä on tosi pitkä ja nyt vihdoin pääsin "ajantasalle".
Kaikki luvut ovat olleet aivan loistavia ja mielestäni juoni kulkee erittäin sujuvasti.
En keksi yhtä ainuttakaan huonoa juttua tästä ficistä!
Sherry on todella mielenkiintoinen hahmo ja kirjoitat hänestäkin tosi hyvin.
Miten olet keksinyt näin ihanan ja loistavan yms.yms. juonen?
En voi sanoin kuvata, kuinka hyvä tämä mielestäni on, mutta ehdottomasti tämä on kaikkista parhain ficci jota olen ikinä lukenut!
Luvutkin on mukavan pitkiä!
Toivottavasti laitat jatkoa pian! <3
Odotan sitä innolla!
-
Twaikkari: Kiva kun jaksoit lukea tämän, vaikka tämä onkin näin painajaismaisen pitkä. Ihana kuulla, että tykkäsit :) Tämän fikin juoni on tosiaan aika sekava ja töyssyilevä ja sitä olikin alettu kehittämään paljon ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä fikkiä. Noina aikoina Sherry tosin oli ihan erilainen hahmo (itseasiassa ensimmäinen versio Sherrystä oli lähes vastakohta nykyiselle) ja juoni oli paljon yksinkertaisempi. On kyllä sellaisiakin asioita, jotka ovat karsiutuneet pois, koska ne eivät ole sopineet enää tarinaan.
Lawargue: Kiitos :)
51. Leijuva aallokko
1989, Isla de Esquecido, Länsi-Atlantti
Saari oli meidän ja minä opin tuntemaan sen jokaisen neliösenttimetrin. Niin, no, ehkä saaren ainoaa sisätilaa, säälittävän pientä kuudentoista neliön mökkeröä, oikeastaan pelkkää puuvajaa lukuunottamatta. Mökin ikkunat olivat liian pienet ja seinät liian korkeat, eikä siellä pystynyt olemaan. Muutaman kerran minä siihen astuin, kun Keith ei ollut lähistöllä ja tarvitsin välttämättä jotain sisältä, mutta joka kerta pakokauhu täytti koko mieleni ja seinät tuntuivat kaatuvan minua kohti ja katto sortuvan päälleni. Aina kun astuin mökin pimeyteen muistin väkisinkin kuvan pimeästä luolasta ja tunsin sisälläni, miten mahdotonta poispääsy oli. Joten minä en pahemmin oleskellun mökissä. Saarella oli aivan tarpeeksi tilaa muutenkin ja vaikka välillä tuli myrskyjä ja sateita, minä aina tavallaan nautin niistä. Ne puhdistivat ilmaa ja toivat vähän viileyttäkin.
Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet, ne kaikki menivät minulta sekaisin. Ja minä todella unohdin, suljin mielestäni kaiken aiemman ja lopulta alkoi tuntua, kuin muuta elämää ei olisi ollutkaan. Vain minä ja Keith ja tämä saari. Ihan liian usein piti käydä suuremmilla saarilla metsästämässä, mutta ei minun uneni, minun oma paratiisini siitä mennyt pilalle. Aurinko oli lämmin ja meri oli valoisa ja oli tilaa juosta hiekkarannalla, uida meressä ja sukeltaa ilman laitteita merenalaiseen maailmaan. Tärkein oli kuitenkin Keith, ilman häntä valoa ei olisi koskaan tullut olemaan, ja Keith oli täällä, hän teki paratiisista elävän. Hän teki minustakin elävän.
Luin varmaan sadatta kertaa ainoaa kirjaa, joka ei ollut vielä kastunut tai mennyt muuten lukukelvottomaksi. Kyseessä oli romaani nimeltä Dorian Grayn muotokuva, enkä edes tykännyt siitä hirveän paljon. Teksti oli yhtä kuivaa kuin kaikissa muissakin klassikoissa ja juoni ihan outo ja tylsä. ”Meidän pitäisi ehkä käydä ostamassa jotain juttuja”, minä huomautin Keithille, joka pelasi pasianssia kuluneilla korteilla. ”Tämä kirja pitkästyttää minua. Ja sitä paitsi: voisin haluta uudet bikinit.”
Tämänkin minä olin sanonut varmaan sata kertaa. Eikä lähdön estymisen syynä todellakaan ollut Keith vaan ennemminkin minä. Totta, olisin tarvinnut uudet bikinit ja joku uusi kirjakin olisi voinut olla kiva – tänne kun ei ollut vedetty sähköjä, jotta voisi katsoa telkkaria. Jossain turistikohteessa käyminen rikkoi kuitenkin aina rauhan tunteen moneksi päiväksi. Ihmisten näkeminen sai tuntemaan, että muuallakin oli elämää, ja vaikka tiesinkin sen olevan totta, konkreettinen muistutus tuntui turhalta.
Keith virnisti minulle. ”Minä tiedän sen, Sherry.”
Heitin kirjan olkani yli jonnekin palmumetsän suuntaan ja sekoitin Keithin kortit kooten ne pakkaan. Sekoittelin niitä suloisesti hymyillen Keithin nokan edessä ja heitin ne sitten samaan suuntaan kuin kirjankin äsken. Nojauduin Keithiä vasten päätäni kallistaen ja hiplasin hänen hawajipaitansa nappeja. ”Kyllä me varmaan keksitään parempaakin tekemistä, kuin kortin peluu tai roskaromaanit.”
Keith kiepautti minut syliinsä ja suuteli huuliani. Keith oli nykyään paljon vähemmän varovainen, kun hän oli lähelläni. Me olimme molemmat tottuneet siihen, että minä tosiaan olin aina enemmän tai vähemmän mustelmilla. Pari kertaa minulla oli mennyt luitakin poikki, mutta ne olivat parantuneet nopeasti. Tietenkin minä tavallaan vihasin sitä, että olin niin heikko, vihasin, että liikkuminen aina sattui jonkin verran. Mutta en olisi unissanikaan kertonut Keithille, miten paljon vihasin kipua. Koska kuitenkin, loppujen lopuksi se oli aina sen arvoista. Olisin kestänyt kevyesti enemmänkin, kunhan vain sain pitää Keithin lähelläni.
Siristin silmiäni yhtäkkiä kun huomasin taivaanrantaan ilmestyneen pisteen, joka kiisi meitä kohti nopeasti. Vene. Mitä helvettiä? Pari kertaa ennenkin joku purjehtija oli yrittänyt rantautua kauniille saarellemme, mutta olimme aina ajaneet suhteellisen nopeasti pois. Tuo vene taas... niin en ollut varma. Jotenkin se näytti siltä, että oli matkalla juuri tänne.
Kosketin Keithin auringossa kimaltelevaa ihoa. ”Missä meidän aurinkovarjo oikein on?”
Keith selosti silmät ummessa jotain itärannasta ja käski hakemaan sen. Minä nousin muristen pystyyn ja kipaisin nopeasti noutamaan valtavan päivänvarjomme. Jäin aurinkoon lojumaan Keithin levittäessä varjon aurinkotuolien väliin ja varmistaessa, että jokainen sentti hänen ihostaan oli sen alla.
”Inhoan turisteja”, minä valitin synkällä äänellä ja hautasin kättäni hiekkaan. ”Ne pilaavat kaiken.”
Keith tiiraili venettä otsa rypyssä. ”Ketään ei ole kannella.”
Just. Ihan kuin minua kiinnostaisi vielä kuulla, että tyhmien turistien oma kansi ei ollut riittävän hyvä auringonottoon ja he halusivat vallata meidän rantamme. Kallistin itsekin päätäni päästäkseni lukemaan pikkuruisen pikaveneen kylkeen kirjoitetun nimen. ”Gordonin prinsessa?” minä älähdin. ”Johan on hemmetin tyhmä nimi veneelle. Noilla ei selvästikään ole paljoa järkeä päässä.”
Vene tuli vielä sen verran lähemmäs, että huononäköisimmänkin ihmisen olisi pitänyt erottaa, että ranta oli jo varattu. Sen sijaan vene käänsi nokkansa suoraan kohti meitä ja kulman kääntyessä aurinko paistoi sisälle ohjaamoon, ja saatoimme nähdä selvästi sen sisällä olevat matkustajat.
”Mitä hemmettiä?” minä kirahdin.
”Meidät on näköjään löydetty”, Keith virnisti ja lähti harppomaan rannan poikki venettä vastaan. Minä tarrasin hänen käsivarteensa.
”Voi ei, Keith, käske niiden häipyä. Minä haluan olla rauhassa.”
Mutta tietenkään hän ei kuunnellut minua, raahasi minut vain perässään auttamaan veneen kiinnityksessä.
Kannelle ilmestyi joku, jolla oli välkkyvä valkoinen iho ja silkinsileät hiukset. Tunsin pienen kateuden piston sisälläni, kun katsoin hänen hienostuneita kasvojaan. Olin unohtanut miten kaunis Karmel oli. Mustat hiukset vain heilahtivat hänen hypätessään hiekalle luonnottoman sirosti. Hänellä oli päällään vain farkkushortsit ja tylsänharmaa toppi, mutta siitä huolimatta häntä oli pakko katsoa. Karmel olisi ihan yhtä hyvin voinut olla kruunupäinen kuningatar. Hän kuitenkin mulkoili Keithiä rumasti kulmiensa alta ja sähisi kiukkuisena: ”Minun muistaakseni sinä lupasit tulla kertomaan minulle, kun löydät hänet.”
John ilmestyi Karmelin taakse vilahduksessa ja virnisti Keithille toverillisesti. Hän ei ollut kuitenkaan tarpeeksi tyhmä mennäkseen kiukkuisen Karmelin tielle, joten seurasi kiltisti vieressä Karmelin alkaessa haukkua Keithiä ties millä kirosanoilla. ”Sinuun ei sitten voi yhtään luottaa, senkin kusipää”, Karmel raivosi. ”Miksi minun oli pakko saada veli, jolla ei ole aivoja ollenkaan?”
”Älä viitsi, Karm”, Keith sanoi leppoisasti. ”En minä viitsi aina alkaa etsiä sinua maailman ääristä.”
Karmel loi häneen pistävän katseen. ”Ääliö, ei kirjeen lähettäminen niin vaikeaa ole.”
Minua alkoi ärsyttää näkymättömänä oleminen. Kurkkasin Keithin selän takaa punasilmäistä kaksikkoa. ”Hei vain teillekin, Karmel, John”, minä sanoin herttaisesti hymyillen. ”Niin, minustakin on hauska nähdä taas, kiva, että olette hengissä.”
Karmel ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mutta John avasi suunsa tervehtiäkseen – ja jähmettyi paikoilleen. Minä räpäytin katseeni nopeasti jonnekin sivuun, mutta se ei estänyt vaimeaa huudahdusta pääsemästä Johnin huulilta. Kirosin mielessäni raskaasti. Yleensä kun kävimme ihmistenilmoilla muistin hienosti vältellä katsekontaktia yhtään kenenkään kanssa, mutta noiden kahden kanssa se luultavasti olisi vain epäkohteliasta.
”Murhaaja!” Vavahdin väkisinkin hieman taaksepäin. He puhuivat pääni sisällä nykyään harvemmin, mutta eivät olleet lähteneet minnekään. Eivät kai ikinä lähtisi. Ainakin joku pitäisi minulle seuraa maailman loppuun asti.
Keith vilkaisi minua nopeasti ja loi Johniin varoittavan katseen. Sivusilmällä näin hänen muodostavan huulillaan sanat: Selitän myöhemmin.
Ajoin pois mielikuvat kuolevista ihmisistä päätäni ravistamalla. Olin Keithille salaa kiitollinen siitä, että hän ei ruvennut selittämään asioita minun läsnä ollessani. En halunnut kertausta painajaisistani.
Keith vei Karmelin ja Johnin nopealle esittelykierrokselle saaren ympäri. En viitsinyt mennä mukaan, lähinnä siksi, että matkalla sanottaisiin luultavasti asioita, joita en halunnut kuulla. Upotin kasvoni rantapyyhkeeseen ja koitin muistaa olivatko Karmel ja John aina olleet tuollaisia. Oliko Karmel aina loistanut kuin tuhat sateenkaarta ja oliko John aina ollut yhtä huoleton ja valoisakatseinen.
Irvistin itsekseni. Tietysti he olivat aina olleet yhtä täydellisiä. Joskus vaikka kuinka kauan aikaa sitten kun olimme liikkuneet yksissä Karmelin ja Johnin kanssa ei ollut voinut edes kenkiä ostaa ilman että jokainen miespuolinen henkilö oli kuolannut suu auki Karmelin perään. Enkä ollut taatusti ikinä nähnyt Johnin kasvoilla muuta kuin tavanomaisen aurinkoista ilmettä.
Taisin olla meistä neljästä ainut, joka oli muuttunut. Se oli niin väärin. Miksei joku muu voisi vaihteeksi saada maailman vihoja niskoilleen? Enkä minä olisi halunnut muuttua. Olisin yhä halunnut olla yhtä huoleton ja iloinen kuin olin ollut ennen Italiaa.
Tarkemmin ajatellen en ollut kyllä ollut kovin iloinen tai huoleton edes ennen kuin elämäni muuttui näin julmaksi. Painajainen oli alkanut jo kauan ennen italiaa, kauan ennen Lucetten kuolemaa. Se oli alkanut jo sillä hetkellä kun olin muuttunut vampyyriksi. Sen kauemmas oli vaikea muistaa.
Päätin etten edes yrittäisi muistaa, koska elämäni oli ollut helppoa ja huoletonta. Siitä oli liian kauan, melkein ihmisikä. Mielikuvaan sekoittui surua ja tärkeitä ihmishahmoja. Kaikki kuolleita.
Räpläsin sormillani tuulen hiekalle lennättämiä pelikortteja. Osa niistä kellui jo meren turkooseissa aalloissa, mutta en noussut hakemaan niitä. En jaksanut.
Vähän myöhemmin minä en ollut vieläkään liikahtanut senttiäkään ja Karmel heittäytyi viereeni rantapyyhkeelle. Hän oli vaihtanut ohuet vaatteensa pelkkiin bikineihin ja valkea iho säihkyi auringossa. Minä tuijotin itsepäisesti poispäin Karmelin avatessa suunsa.
”Joten”, hän aloitti keskustelusävyyn. ”Italia, huh? Mitä tykkäsit Volterran väestä.”
Jähmetyin entistäkin jäykemmäksi patsaaksi, mutta Karmel ei ilmeisesti huomannut eroa entiseen.
”Minä aina inhosin suurinta osaa Voltureista”, Karmel kertoi nenäänsä nyrpistäen. ”Eivät hekään pahemmin minusta pitäneet, varsinkaan se typerä noitakaksikko. Keithiä sen sijaan kaikki jumaloivat. Hän oli aina Aron ykkösmies, johtuen varmaan siitä, että Keith on niin taitava taistelustrategi. Keithkin olisi varmaan jäänyt sinne jos sinä et... no jaa... Nyt teillä on ainakin hieno saari.”
”Kiitos”, minä mumisin jäykästi.
Karmel minuun luoma katse näytti silmissäni ovelalta ja laskelmoivalta. ”Sinä et taida haluta muistutusta tosiasioista.”
Ei, en minä halunnut muistutusta tosiasioista. Enkä maailmasta muutenkaan. Halusin vain olla rauhassa Keithin kanssa ilman ainuttakaan häiriötekijää. Ei ollut kuitenkaan Karmelin asia tulla huomauttamaan, miten lapsellisesti yritin piiloutua kaikelta tapahtuneelta, miten tyhmästi koitin paeta menneisyyttäni. ”Niinkö luulet?” minä sanoin purevasti.
Karmel nyökkäsi. ”Jep. Niin luulen. Ja siksikö sinä et halua meitä tänne?”
Minä aioin vilkaista häntä vain nopeasti, mutta Karmelin kasvojen pyytävä ilme sai minut jäämään tuijottamaan häntä. Ja mieleeni palasi, että joskus, kauan sitten, me olimme itse asiassa olleet ystäviä. Ja Karmel saattoi olla suorasanainen ja äkkipikainen, joskus tylykin, hän myös seisoi ikuisesti ystäviensä rinnalla. Kurkkuani alkoi äkkiä kuristaa. ”Ei tämä ole sinun syytäsi, Karmel.”
”Luuletko, sinä, että minä en tiedä, että tämä ei ole minun syytäni?” Karmel naurahti. ”Mutta ei tämä ole sinunkaan syytäsi, Sherry, vaan sen helvetin vallanhimoisen Italian väen. Aro on aina ollut sellainen, jos kaikki ei suju niin kuin hän haluaa, hän pistää kaiken sujumaan.”
Karmel koitti sanoa, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin tappaa heidät kaikki, mutta hän oli väärässä. Vaihtoehtoja oli aina ollut, mutta minä olin tietoisesti valinnut väärin. Jos olisin ollut riittävän fiksu lopettaakseni sen jo alussa. Jos olisin vaatinut päästä Keithin luo ennen kuin olisin tappanut ketään. Jos vain olisin jättänyt edes Lucetten henkiin.
Karmel taisi tietää, missä ajatukseni liikkuivat. ”Jossittelu ei muuta mitään”, hän huomautti napakasti. Hän pomppasi pystyyn ja ojensi minulle kätensä. ”Tule, Sher. Haetaan pojat ja lähdetään sukeltamaan koralliriutoille.”
Minä tartuin käteen yhtään epäröimättä.
A/N: Kommenttia??
-
Ihanaa että jatkoa tuli jo nyt! :D
Jälleen oli mahtava luku, virheitä en löytänyt (vaikka tosin olin niin uppoutunut tekstiin etten edes niitä etsiskellyt) yhtään. :-*
Tavallaan tuo Sherryn ja Keithin saarielämä on tosi suloista, vaikka Sherryllä vielä vaikeaa onkin.
Taas toivon jatkoa pikaisesti, olen tähän aivan koukussa! :)
Haluatkoisitko muuten paljastaa kuinka monta lukua tähän on tulossa? Toivottavasti vielä monta monta monta.. ;D
Ei tietenkään pakko, uteliaisuuttani vain kysyin.
<3
-
Twaikkari: Niin, minullekin kelpaisi kyllä oma saari :D Lukujen tarkkaa määrää en ihan osaa sanoa, mutta aika loppupuolella nyt jo mennään. Veikkaisin, että tähän voi odottaa vielä suunnilleen kymmentä lukua, alkuperäinen suunnitelma oli että näitä olisi yhteensä kuusikymmentä mutta olen hieman jäljessä siitä, että katsoo nyt. Kiitos taas tuhannesti kommentista :)
A/N: ÖÖÖ.... en tiedä tykkäänkö tästä itse hirveästi. Muiden kuin Sherryn näkökulmasta kirjoittaminen tuntuu edelleen kauhean vaikealta, eikä Emmettkään tässä oikein pysy raameissaan... Mutta joo, sanokaa te, mitä mieltä olette?
52. Takaisin Alaskaan
1994, Alaska, USA
Emmett:
Se oli aika jännän tuntuista, nähdä se talo taas. Kermanvaalea väri oli rapissut ja halkeillut ja talon ympärillä kasvavat puut olivat muuttuneet korkeammiksi ja paksummiksi. Pehmeä lumivaippa sai kuitenkin paikan tuntumaan tutulta, aivan kuin emme olisi koskaan lähteneetkään. Jäätynyt joki oli yhä samassa paikassa ja korkealle puiden yläpuolelle kohosivat yhä samat valkoiset vuoret.
Hieraisin hellästi Rosyn olkapäätä. Hän ei olisi halunnut tulla tänne ollenkaan ja ymmärsin kyllä oikein hyvin miksi. Täällä käynti oli vähän kuin veitsen vääntö haavassa ja ripaskatanssi siihen päälle.
”Voidaanko pitää vähän kiirettä?” Edward tivasi hampaat yhdessä. Hän kiemurteli paikallaan kuin lieassa oleva muuli, eikä selvästikään pitänyt tilanteesta yhtään. Pikkuveljelläni oli maailman heikoimmat hermot.
Carlisle oli kietaissut käsivartensa Esmen vyötärölle ja käveli nyt hitaasti talon etuovelle. Esme oli kalpea kuin lakana. ”Yritetään selvitä täältä vartissa pois”, Carlisle ehdotti. ”Sitten ehdimme illaksi Tanyan luokse Betheliin.”
Menimme Rosen kanssa lähemmäs puisen ulko-oven avautuessa naristen. Sankka pölypilvi kohosi ilmaan ja hetkeen ei näkynyt muuta kuin harmaata. Kun pöly laskeutui, saattoi kuitenkin taas erottaa olohuoneeseen johtavan käytävän ja valkoisilla kankailla suojatut huonekalut. Yläkertaan johtava puinen portaikko näytti haalistuneelta ja hoitamattomalta. Kymmenen, kaksikymmentä, neljäkymmentä. Niin monta vuotta siitä oli, kun täällä oli viimeksi asuttu. Metsän keskellä seisoma autiotalo oli ajan kuluttama ja ränsistyttävä.
Edward kipaisi saman tien yläkertaan ja parin sekunnin päästä kuului kolinaa hänen repiessä tavaroita laatikoihin. Ei mitään epäilystä: Edwardilla oli kiire päästä täältä pois.
Alice nosti yhden takanreunuksella olevista posliinieläimistä käteensä. Hän rypisti otsaansa nähdessään sitä halkovat halkeamat. Posliinikissa oli liimattu kokoon pelkistä sirpaleista.
Virnistin tahtomattanikin. ”Hänellä oli tapana heitellä noita kun hän oli vihainen”, minä selitin Alicelle ja Jasperille. ”Esme kyllästyi ostamaan uusia, niin että me kulutimme sitten Edwardin kanssa vaikka kuinka paljon aikaa kooten noita pienen pienistä sirpaleista.” Hörähdin nauruun muistaessani miten Sherry oli seisonut vieressä ja leikkinyt paloilla kuin pikkulapsi, vaikeuttaen työtä entisestään. Hän ei tietenkään ollut auttanut posliininpalasten keräämisessä, vaikka koko sotku oli ollut hänen syytään.
Rosalie kiskaisi minua kädestä. ”Tule nyt, mennään katsomaan, mitä kaikkea meidän huoneeseemme on jäänyt.” Hän pinkaisi portaisiin ja minä seurasin häntä huoneeseen, joka joskus oli ollut meidän. Tätäkin lattiaa pöly peitti tasaisena mattona.
Irvistin huomatessani, että seinällä oleva kallis maisemataulu oli tippunut kiinnityksen pettäessä alas lattialle ja sen kulmia oli selvästi jyrsitty. ”Kaunis kotimme on hiirien valtaama”, minä huomautin juhlallisesti.
Rosy murahti jotain epäselvää penkoessaan vaatekaappia. ”Hyi hemmetti, hirveän rumia vaatteita”, hän valitti. ”Enkai minä tosissani ole käyttänyt mitään tälläistä?”
Minä purskahdin nauruun nähdessäni Rosalien kaapista vetämän röyhelöhameen. Muistin kyllä kun hän oli käyttänyt tuota – Rosy oli näyttänyt jumalaiselta; siihen eivät vaatteet vaikuttaneet – mutta nykyiseen muotiin verrattuna hame oli toivottoman vanhanaikainen.
Vaatekaapista pilkotti jotain valkoista. Menin tutkimaan lähempää ja huudahdin. ”Tämähän on sinun hääpukusi!”
Hänen hienopiirteiset kätensä hipelöivät valkoista silkkiä, tutkailivat helman repeämää. ”Meidän ensimmäiset häämme. Muistatko sinä ne?”
Tietenkin minä muistin. Pystyin yhä kuulemaan korvissani Rosalien kirkkaan äänen, joka sanoi silloin ensimmäisen kerran ’tahdon’. Päivä oli ollut yksi elämäni parhaista. ”Vuosi 1941”, minä mutisin. Painoin huuleni hitaasti Rosalien solisluulle. ”Sinä teit minusta maailman onnellisimman miehen.” Muistelin aikakautta vähän laajemminkin. Edward oli uppoutunut niinä päivinä täysin pianoonsa ja minä ja Rosalie toisiimme. Sherry oli ollut ihan uusi vampyyri. Hän oli suorastaan vihannut meitä kaksi ensimmäistä vuotta. ”Sherry ei edes viitsinyt näyttäytyä meidän häissämme”, minä muistin.
Rosalie ei vastannut, vaan painautui tiukemmin minua vasten. Hänen huulensa hapuilivat suudelmaa ja minä upotin hänet sellaiseen ilomielin. Ihan liian pian Rosalie kuitenkin vetäytyi taaksepäin. ”Kerätään äkkiä kaikki kamat”, hän sanoi vähän säikyn kuuloisella äänellä. ”Minä en tykkää olla täällä. Kuulen Sherryn äänen korvissani.”
Minä hiljenin hetkeksi kuulostelemaan ja jossain mieleni perukoilla soi tosiaan pikkusiskoni helisevä nauru.
Rosalie oli kääntänyt kasvonsa poispäin. ”Miksi ihmeessä Sherryn täytyi mennä ja tappaa itsensä jonkun typerän Italialaisen takia?” hän kivahti. ”Olisi hän minusta vähän voinut ajatella!” Sen jälkeen hän ei puhunut enää mitään, keskittyi vain lappamaan pikkuesineitä lipaston laatikoista.
”Oletteko te valmiita?” Esme pisti päänsä sisään ovenraosta.
Rosalie heitti viimeisetkin mustuneet hopeakorunsa kassiin. ”Häivytään.”
Esme hymyili surumielisesti. ”Carlisle pakkaa vielä jotain pikkuesineitä. On tämä talo jo aikakin saada myyntiin”, hän huomautti. ”Me emme kuitenkaan tule enää ikinä asumaan täällä ja joku voi saada tästä hyvän kodin.”
Olihan se totta. Silti ajatus siitä, että joku muu saisi talon, jossa joskus oli ollut niin onnellista, kirveli ikävästi. Sujahdin ovelle ja keplottelin itseni Esmen ohi. ”Ihan pakko tehdä yksi juttu.”
Kiipesin kolmanteen kerrokseen portaiden nitistessä allani. Ovi, joka kiinnosti minua, sijaitsi ihan käytävän perällä ja sen aukeaminen oli kuin ikkuna menneisyyteen. Pölypilven laskeuduttua katselin ympärilleni. Samat mustaksi maalatut seinät. Sama tumma karvamatto, samat verenpunaiset verhot, sama massiivinen pylvässänky. Pystyin melkein näkemään Sherryn lattialle käpertyneen ruumiin, pystyin melkein kuulemaan hänen heikon hengityksensä ja pystyin melkein haistamaan kyyneleet hänen poskillaan.
Koko talo tärähti, kun nyrkkini osui seinään. Hemmetin Keith. Jos joskus vain saisin sen raukan käsiini, niin hän ei elävänä kävelisi pois.
”Mitä sinä oikein riehut?” Edward oli ilmestynyt taakseni. Hän pukkasi minut edellään huoneeseen ja kumartui tutkimaan kirjahyllyssä olevia valokuvia, sängyllä lojuvia kauhuleffakasetteja lipaston sisustaa. Minä puolestani suuntasin kirjoituspöydän luokse. Pöytä oli täysin tyhjä lukuunottamatta kokoon teipattua paperilappusta, jota ei aluksi erottanut valokuvaksi. Pyyhittyäni pölyt sen pinnalta huudahdin kuitenkin vaimeasti.
Edward nappasi valokuvan kädestäni. ”Keith ja Sherry”, hän mutisi jähmeällä äänellä. ”Mitä tähän taakse on kirjoitettu?”
Epäselvästä hiilikynäsotkusta olisi ollut mahdoton saada selvää, ellei olisi tuntenut Keithin kapeaa käsialaa. ”’Ikuisesti’? Miten se kehtaa?”
Edwardkin näytti suutahtaneelta. ”Vai on se paskapää käynyt täällä”, hän murahti. ”Ehkä hän etsi Sherryä. Loistavaa. Minä toivon, että hän on kuollut.”
Vedin tyhjän kangaskassin esiin ja tipautin kuvan sinne. Yhtä hyvin Sherrynkin kamat voisi ottaa mukaan, ei uusi omistaja niillä mitään tekisi. Jäin hetkeksi tuijottamaan kirjahyllyn reunalla keikkuvia valokuvia. Suurin niistä oli Keithin kameralla otettu perhepotretti. Suupieltäni nyki, kun näin tämän saman talon olohuoneessa otetun kuvan. Rosalie ja minä istuimme aivan sohvan reunalla, hymyilimme kameralle. Sherry istui lattialla Carlislen ja Esmen edessä, hänen silmänsä nauroivat kameralle... tai ehkä ennemminkin sen takana seisoneelle kuvaajalle. Ainoa jonka ilme oli vähän nyrpeä, oli pianon lähellä norkoileva Edward, joka näytti siltä, että häntä ei olisi tippaakaan kiinnostanut seisoa paikallaan pelkän typerän valokuvan takia.
”Minulla olisi ollut parempaakin tekemistä”, Edward väitti vastauksena ajatuksiini. ”Ja Sherry pakotti Keithin ottamaan ainakin kaksikymmentä kuvaa siltä varalta, että valotus olisi pielessä tai kuvasta tulisi rakeinen.”
Minä virnistin. Kärsivällisyys ei ollut koskaan kuulunut Edwardin moniin hyveisiin. Liu’utin kättäni hitaasti kirjahyllyn reunalla niin, että siinä ollut pöly nousi ilmaan ja jäi kieppumaan hopeakehyksisien kuvien ympärillä. Muutamissa kuvista esiintyi ihmisiä, joita minä en ollut koskaan nähnyt, tumma portugalilainen poika, vanha hääkuva onnellisesta parista, joku ruskeahiuksinen mies, joka oli vihreistä silmistä päätellen läheistä sukua Sherrylle.
Miten ihmeessä minä en ollut koskaan vaivautunut katsomaan näitä kuvia aiemmin. Enkä ollut koskaan edes kysynyt Sheriltä, ketä ne ihmiset esittivät.
Edward viittasi kohti lähintä kuvaa. ”Tuo on Marcos”, hän sanoi melkein sylkäisten pojan nimen ulos. ”Se paskiainen näyttää tuossa kuvassa melkein ihmiseltä. Nuo ovat Sherryn vanhemmat, tuo hänen isoveljensä Jack.” Hän veti taaempaan toisen, seepiasävyisen kuvan, jossa sama mies, Jack piti kättään hoikan naisen lanteilla. Naisen sylissä oli huopiin kääritty pieni lapsi. ”Jackin perhe”, Edward selitti. ”Hänen vaimonsa Priscilia ja tyttärensä Pepita.”
Pistin merkille, että sekä Priscilian että Pepitan kasvoissa oli nuppineulalla pisteltyjä reikiä. Sherry ei ilmeisesti ollut pahemmin pitänyt isoveljensä perheestä.
”Sherryn ystäviä”, Edward jatkoi leveän ryhmäkuvan kohdalla. ”Patrick, Daniel, Cathy ja Beth.” Lopulta hän osoitti keskellä olevaa kuvaa, jossa oli kaksi täsmälleen samannäköistä tyttöä. ”En usko, että heitä täytyy esitellä.”
Minä menin varovasti vähän lähemmäs. Toinen tytöistä oli ihan selvästi Sherry, ihmisenä, mutta en kuollaksenikaan osannut sanoa kumpi. Kaksoset pitivät auki isoa kirjaa, jonka ensimmäisellä sivulla oli harakanvarpailla kirjoitettu teksti: ”Cherylalle ja Sharonalle jouluna 1938.”
Tartuin väkisinkin hopeakehyksiin ja työnsin sen kangaskassiin. Samaan paikkaan ängin myös loput valokuvat. En voinut sille mitään, että halusin ne mukaan.
”Kunhan et näytä noita Esmelle”, Edward varoitti. ”Hän on muutenkin tarpeeksi järkyttynyt tänne tulosta.”
Vastasin jotain epäselvää siirtyessäni lipaston luokse. Olin yllättävän utelias, mitä tuli tavaroihin Sherryn huoneessa, en uskonut, että olin koskaan päässyt tutkimaan tarkemmin kaikkia hänen kätköjään. Laatikon lukko mureni vaivatta kun sitä vähän kiskaisi. Ei selvästikään kovin järeää tekoa. Vedin sotkuisesta laatikosta varovasti esiin kenkälaatikon kokoisen metalliboksin.
”Mitä te teette?” säpsähdin Rosalien kolauttaessa oven kiinni ja vilkuillessa onnettoman näköisenä ympäri huonetta. Hän rypisti otsaansa nähdessään mitä pitelin käsissäni. ”Mitä tuolla on?”
Minä vedin hänet virnistäen lähemmäs. ”Otetaan selvää.”
Edward tuhahti takanani. ”Te kaksi olette mahdottomia. Eikö tuo tunnu teistä yhtään... en tiedä, haudanryöstöltä?”
Edward osasi sitten olla ilonpilaaja. Heti kuullessaan sanan ’hauta’, Rosyn ilme latistui. Hän loi Edwardiin kuitenkin kylmän katseen ja sanoi minulle: ”Avaa nyt jo se laatikko. Esme ja Carlisle ovat pian valmiita ja tulevat katsomaan, mitä me teemme.”
Kampesin metallikannen pois paikoiltaan ja kurkimme kaikki kolme uteliaina laatikon syvyyksiin. Se oli aika tyhjä kokoonsa nähden, mutta sisältö oli sitäkin kauniimpaa katsottavaa. Siellä oli hopeisia rannekoruja, säihkyviä sormuksia ja kaiken maailman muita killuttimia. Rosalie veti esiin yhden kaulakoruista, hopeisessa ketjussa riippuvan raskaan kiven, jonka säihkyvän vihreä väri oli täsmälleen samaa sävyä kuin Sherryn silmät.
”Se on kaunis”, Rose mutisi lumoutuneena. Minä pyöräytin silmäni kattoon. Anna tytölle timantti, niin hän ei koskaan lakkaa katsomasta sitä. Vaikka tuo kivi ei kyllä ollut timantti, en ollut ihan varma, mitä se oli. Ehkä smaragdia tai vihreää krysoberyllia.
Rosalie vilkaisi meitä. ”Mistäköhän Sherry osti tämän? Voisin haluta jotain tämän tapaista.”
”Ei Sherry tuota enää tarvitse”, minä hymähdin vähän katkerasti. Edward kääntyi mulkaisemaan minua raivostuneen näköisenä, joten korjasin sanojani nopeasti. ”Tarkoitan vain, että Sher ei varmaankaan olisi halunnut, että tuo lojuu täällä turhanpanttina.”
”Olisipa”, Edward väitti.
Rosalie huokaisi ja tiputti korun takaisin laatikkoon. ”En minä pystyisi koskaan käyttämään sitä”, hän selitti. ”Ajattelisin vain koko ajan, kenen kaulaan se oikeasti kuuluu.”
Minä tipautin joka tapauksessa Sherryn kaikki korut valokuvien joukkoon. Ne voisi vaikka myydä jossain vaiheessa. Ei silti, että me olisimme kummemmin rahaa tarvinneet.
”Mitä jos hän olisi vieläkin elossa”, Rosalie sanoi odottamatta. ”Luuletteko, että hän haikailisi vieläkin Keithin perään?”
Olin vastaamassa, että toivottavasti ei, mutta en pystynyt ajamaan mielestäni sitä kuvaa, jossa Sherryn tyhjät silmät tuijottivat maailmaa sitä näkemättä. Nielaisin ja käänsin katseeni pois. ”En usko, että hän olisi ikinä päässyt siitä yli”, minä mutisin.
Edward ei sanonut mitään, pudisti vain verkalleen päätään. Samassa ovi aukeni taas ja Jasper kurkkasi huoneeseen. ”Kaikki muut ovat valmiita”, hän ilmoitti varovasti. ”He odottavat kyllä jos teillä on jotain kes—”
”Ei”, Edward täräytti. Hän asteli Jasperin ohi käytävään. ”Me olemme valmiita.”
Minä, Rosalie ja Jasper seurasimme häntä alakertaan säkkejä raahaten. Alice, Carlisle ja Esme olivat siellä jo ja meidät nähdessään Esme hymyili heikosti. ”Lähdetäänkö sitten?”
Ja me lähdimme pois vanhasta kodistamme, kohti uutta. Ja Sherryn huoneesta mukaan otetut tavarat piilotimme Edwardin kanssa syvälle, uuden kotimme ullakolle, ja siellä ne lojuivat vuosia.
A/N: Kommenttia?? :)
-
Onnistuit tosi hyvin Emmettin näkökulmassa! :)
Tykkäsin tästäkin luvusta todella paljon, ihailen loistavia kirjoittajanlahjojasi! <3
Tämä luku oli tunteikas, varmasti vaati Culleneilta ponnisteluja palata vanhaan kotiinsa, jossa oli Sherrystä muistoja.
Toivon todella että Sher vielä palaa Culleneiden luo.
Tässä ainut ja ensimmäinen virhe, jonka olen näistä luvuista löytänyt. Tässä lauseessa taitaa olla yksi sana liikaa?
Edward osoitti viittasi kohti lähintä kuvaa.
Kiitos tästä ihanasta tarinasta, tämä on ehdoton suosikkini kaikista ficeistä mitä olen ikinä lukenut!
Taas toivon jatkoa nopeasti, päivystän koneen äärellä taas niin kauan että seuraava luku tulee! ;D
-
Oi, ihanaa kun jatkoa on tullut ;) Ja vaikken olekaan kerennyt kommentoimaan edellisiä lukuja, niin olen tykännyt :) Ja tämä luku oli tunteikas, vaati varmasti Culleneilta ponnisteluja mennä vanhaan kotiinsa. Virheitäkään en juuri löytänyt, mutta tämä pisti silmään, onko vuosiluku väärä?
”Vuosi 1641”, minä mutisin.
Jatkoa odotellen ;)
-
oioi, jatkoa on tullut :)
tykkäsin kovasti , ihanan tunteikas luku<3
jatkoa odotellen,
jennumiu
-
Tää on aivan uskomaton! paras ficci mitä oon lukenu, :) ja kirjoitit Emmetin näkökulman todella sulosesti. Sori nyt hei, mut mä en nyt keksi mitään negatiivista tähän vastapainoksi. ;) En huomannut edes kirjotus virheitä kun tarina oli niiiin hyvä.<3<<3<3<3<3<3<3<3
Ja jatkookin vois tulla :)
-
Ihanaa kun näit lukuja on tullut nopeesti tänne.
Pidin täst ja edeltäväst luvust paljon, ja tykkään kun kirjoitat aika monen henkilön näkökulmasta .
Jäi vähän mietityttää uuden luvun jälkeen, et koskas se Sherry aikoo palata Culleneiden luoke vai aikooko edes ...?
Odotan jatkoa innoilla :)
-
mmary: muista näkökulmista kirjottaminen on kauhean vaikeaa, mutta hyvä jos kelpaa. Eikä tämä tarina oikein rullaisi jos ei voisi siirtyä hetkeksi pois Sherryn silmistä. Sherry ei todellakaan AIO palata Cullenien luokse, mutta katsotaa miten käy. Kaikki kun ei ole aina Sherrystä kiinni.
särkyvä kynä: Kiitos :) ihana kun kommentoit
jennumiu: kiitos :)
ppuhpallura: no onhan se vuosiluku väärä, korjasin tuon. Kyllä wordin nyt minusta pitäisi tajuta, että kun kirjotan 1641 niin TIETENKIN tarkoitan vuotta 1941 :D
Twaikkari: Kiitos, en kyllä omista kirjoituslahjoistani niin hirveästi tiedä. hyvä jos tykkäsit Emmettin näkökulmasta, kun en itse ole siitä niin varma. Culleneista voi tosiaan olla vaikeaa käydä taas vanhaa kämppäänsä katsomassa, mutta eipä auta kun talo pitää saada myyntiin. Korjasin tuon virheen. Ihanan pitkiä kommentteja kirjoitat.
A/N: Zadam, joskus se kommentointi tosiaan kannattaa. En olisi taatusti löytänyt tarpeeksi innostusta ja energiaa ilman teidän ihania kommentejanne, kiitos kaikille. Nyt seuraa luku 53, jossa taas tehdään päätöksiä.
53. Kutsu unessa
1999, Isla de Esquecido, Länsi-Atlantti
Sherry:
Minä olin aina ollut tosi surkea piirtämään. Vielä sitäkin huonompi olin öljyväreillä maalaamisessa, en yksinkertaisesti jaksanut ymmärtää, miksi joku halusi tuhlata aikaansa kuvien raapustamiseen kun kamerakin oli keksitty. Se oli ihan tyhmää ja sitä paitsi tosi tylsää. Näistä syistä johtuen en ollut koskenutkaan pensseleihin tai hiililiituihin sen jälkeen kun sain lukion kuvaamataidon kurssin suoritettua vuonna 1939. Maalaaminen vain oli sellaista, jota ei tullut tehtyä ilman välttämätöntä pakkoa. Miksi olisikaan? Pensseleiden heiluttelu oli kirkkotaiteilijoiden ja museotyöntekijöiden hommaa.
Tästä kaikesta huolimatta istuin risti-istunnassa hiekalla ja sylissäni lepäsi jo lähes kuivuneet maalit ja valkea piirustuslehtiö. Puista pensseliä olin pureskellut suussani niin kauan, että sen toinen pää alkoi murentua olemattomiin. Välillä liikautin pensseliä paperia kohden, mutta jänistin viime hetkellä ja ensimmäinen sivellys jäi aina maalaamatta.
Syy äkilliseen maalausintooni – tai pakkomielteeseen, ei mukana oikeastaan mitään intoa ollut – oli eräässä kirjassa esitetty väite, jonka mukaan jokaisen elävän sielun piti rikastuttaa elämäänsä taiteella, koska muuten muuttuu kaavoihin kangistuneeksi ja tylsäksi. Karmel, joka oli ollut vähän aikaa sitten taas käymässä – tällä kertaa hän ja John olivat raahanneet mukaansa myös Jamesin ja Victorian – oli nauranut avoimesti sille, miten vähän me oikeastaan teimme elämällämme. Ja vaikka minä en ollut koskaan tuntenut oloani tylsäksi, oli totta, että minä ja Keith lähinnä vain kiehnäsimme kiinni toisissamme ja luimme samoja kirjoja vuodesta toiseen.
”Tuleeko tästä mitään?” Keith kysyi varmaan kuudettakymmenettä kertaa. Arvostin kerrankin aidosti hänen kärsivällisyyttään. Minä en olisi taatusti suostunut seisomaan kolmea tuntia paikoillani ja pitelemään omenaa mallina, en vaikka kuka olisi pyytänyt. Mutta Keith ei näyttänyt edes kyllästyneeltä, hieman huvittuneelta korkeintaan.
Vedin leveälieristä olkihattuani paremmin auringonsuojaksi ja osoitin Keithiä pensselillä. ”Älä liikuta suutasi, kun minä yritän maalata kädessäsi olevaa omenaa.”
Keith ei ilmeisesti voinut olla irvailematta minulle. ”Sehän edistyy hienosti”, hän huomautti.
Jaa, no niin edistyikin. Jos Keith olisi ollut hiljaa, olisin varmaan päässyt epäröintivaiheen yli parissa tunnissa. Paperille olisi saattanut tulla jossain vaiheessa väriäkin.
”Jos luovuttaisit?” Keith ehdotti, yhä patsaaksi jähmettyneenä. Oli huvittavan ja vähän pelottavankin näköistä kuunnella toisen puhetta, kun hänen silmänsäkään eivät liikahtaneet.
Laskin pensselin kädestäni ja hieraisin silmiäni. Kyllä, minä olin täysin valmis luovuttamaan. Olin ollut jo kauan. Sitten erotin kuitenkin taas omahyväisen hymyn Keithin suupieliltä ja kohotin leukaani. ”Varmaan vitsailet, minä en ikinä luovuta.” Enkä luovuttaisikaan. Ennemmin toivoin, että Keith saisi tarpeekseen ja paiskaisi omenan jonnekin niin kauas, että sitä olisi mahdoton maalata.
Mitään niin radikaalia Keith ei tehnyt, mutta hän laski omenan kädestään ja tuli taakseni kurkkaamaan aikaansaannostani, eli tyhjää paperia ja rikkinäistä pensseliä. ”Yksinkertainen, mutta ehdottomasti hieno”, Keith virnisti. ”Ei se omenalta näytä, mutta voisi hyvin olla vaikka lumihankeen piilotettu lakana.”
Tökkäsin häntä kyynärpäällä vatsaan. Keith ei ymmärtänyt maalaamattoman maalaukseni syvempää tarkoitusta. Tosin saattoi olla totta, että joutuisin itsekin miettiä hetken, ennen kuin löytäisin siitä sellaisen.
Keithin käsi hieroi käsivarttani. ”Sherry hei, ei sinulla noin tylsää voi olla”, hän naurahti ja kumartui painamaan huulensa niskaani. Tunsin hänen hymyilevän ihoani vasten, kun sävähdin. Minä suljin silmäni Keithin huulten vaeltaessa kaulaani. Sähköpurkaukset riehuivat sisälläni ja kurkustani karkasi pieni hengähdys.
”Keith... sinä häiritset... minua”, koitin valittaa, mutta lauseen loppuosa peittyi toiseen voihkaisuun Keithin käsien liukuessa kylkiäni pitkin lantiolleni.
”Ihan tahallani”, Keith myönsi solisluutani vasten. Sävähdin taas ja huomasin reaktioni naurattavan häntä.
”Hitot”, minä kirosin ja sysäsin nopealla liikkeellä maalaustarvikkeet pois sylistäni. Hiiteen koko maalaus, hiiteen joku omena. Painauduin huohottaen Keithiä vasten, eikä maailmassa ollut muuta kuin me kaksi.
Pilvet leijuivat pääni ylitse. Tajusin hämärästi, että se oli uni, mutta olin liian sekaisin pakottaakseni itseni heräämään, vaikka tiesin mitä oli tulossa. Unet olivat aina samoja.
Koska siellä oli aina samat hahmot ja jo ennen kuin kuulin niiden ääniä, tiesin, mitä ne tulisivat sanomaan. ”Tämä ihminen on palvellut meitä tarpeeksi kauan.” miten rauhallisesti Aro sen sanoikaan. ”Minä haluan, että sinä tapat hänet.”
”Sherry, ei!”
Maailma oli verenpunainen ja minä koitin huutaa, mutta en saanut ääntäni kuuluviin. Lucetten verinen ruumis oli vääntynyt oudosti. Lucetten paikalla vilahti monta kuvaa, monta eri ihmistä, muutamia vampyyrejäkin. Pieni lapsi, lasta sylissään puristava äiti. Komea nuori mies. Vanhempia kuvia. Nora.
Hän ojensi kättään minua kohti ja koitin tarttua siihen, mutta hän liukui kauemmas, tummaan pilveen, enkä kyennyt enää näkemään häntä. Jostain kuului julma, silkinpehmeä ääni. ”Murhaaja!”
Kirkaisin ja käännyin juostakseni, mutta edessäni oli pimeä muuri. Muuri leveni ja kaartui, täytti koko näkökenttäni mustalla ja minä olin jälleen luolassa, taoin sen seiniä, kiljuin apua. Maailma kaatui ympärilläni, ja vaikka tiesin, tiesin, ettei se ollut totta, en kyennyt estämään kauhuani.
Mutta sitten uni muuttui. Pimeä muuttui valkoiseksi ja äkkiä silmieni edessä oli pelkkää sumua. Ravistin ällistyneenä päätäni. Yleensä uni loppui luolaan, yleensä heräsin omaan huutooni. Nyt maailma olikin yhtäkkiä lumenvalkoinen ja täynnä tyhjää.
Tyhjyydessä liikkui joku. Kavahdin taaksepäin Noran astuessa eteeni. ”Sinä tapoit minut, vai mitä”, hän kuiskasi surullisella äänellä.
Hänen viereensä astui toinen hahmo, jonka sormet koskettivat poskeani ennen käden kohoamista lyöntiin. ”Pitkästä aikaa, Sherry.”
Minä läähätin kauhuissani, mutta en väistänyt nyrkin osuessa poskeeni. Kaatuessani valkoiseen maahan mielessäni pyöri vain yksi ajatus. Ei. Ei häntä, hänestä minä olin jo päässyt eroon, hänen ei kuulunut olla täällä. Hän pakotti minut katsomaan itseään pelkällä läsnäolollaan.
”Petturi”, Marcos murahti.
Painoin kädet korvilleni ja rukoilin herääväni. Ei tätä, minä en kestäisi enää enempää.
Lisää hahmoja ilmaantui sumusta. Lucette, isä, pikku-Janey helvetillinen hymy huulillaan. Ja... Jack? Taas yksi henkilö, jota en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Hänen vihreät silmänsä nauroivat ällistykselleni. ”Cheryla Alison, sinä näytät hämmästyneeltä.”
Silmäni laajenivat. ”Jack Christopher, sinä olet minun unessani”, minä henkäisin vastaukseksi.
”Totta kai minä olen sinun unessasi, pikkusisko.”
Hän tönäisi Marcoksen pois edestään pystyäkseen halaamaan minua. ”Sinun ei olisi kuulunut kuolla, Sherry”, hän mutisi. ”Sinä et ikinä ansainnut tätä kaikkea.” Minä suljin silmäni hänen lausuessaan lisää lohduttavia sanoja. Ehkä tämä ei kaiken jälkeen ollutkaan taas yksi painajainen.
Kun avasin silmäni, Jack oli poissa ja valkoisen sumun tilalla oli aamunsarasteinen hiekkaranta. Huomasin poskieni olevan kyynelistä märät, mikä ei ollut mitenkään epätavallista; uneni eivät koskaan olleet varsinaisesti piristäviä. Hassua tilanteessa oli se, että tällä kertaa en ollut vain kiitollinen heräämisestäni. Sisälläni nakertava tunne ei ollut tällä kertaa puhdasta kauhua, siihen sekoittui myös ikävää. Jack ja isä, myös Marcos, vielä näinkin pitkän ajan päästä. Mikä ihme sai heidät tunkeutumaan uniini monen kymmenen vuoden jälkeen?
Ravistin päätäni ja nousin pystyyn. Rantapyyhe valahti pois päältäni ja minä voihkaisin liikahduksen sattuessa. Kosketin varovasti kylkeäni johon oli yön aikana kohonnut sinipunertava mustelma. Mustelmiin ja ruhjeisiin minä olin kyllä tottunut, mutta tällä kertaa kylkiluukin taisi olla murtunut. Samperin Keith ja hänen yliluonnollisen voimakkaat lihaksensa. Nousin seisomaan ja koitin etsiä vaatteitani myllätyltä rannalta. Potkaisin toppini hyödyttömänä syrjään nähdessäni, että se oli repeytynyt keskeltä kahtia. Bikinieni alaosa oli melkein ehjä, mutta yläosa käyttökelvoton. Lopulta kiskaisin ylävartaloni suojaksi Keithin paidan ja näpläsin huolimattomasti pari nappia kiinni. Sitten suuntasin katseeni horisonttiin ja huokaisin hiljaa. Olikohan Jack jo kuollut? Ja entä Marcos, oliko häntä enää olemassa, oliko hän tuolla jossain, jonkun muun kanssa.
”KEITH!” minä kailotin jonnekin palmumetsän suuntaan. ”Tänne sieltä.”
Hän oli siinä seisomassa lähes heti. ”Niin?”
Mutristin huuliani ja heitin häntä rikkinäisellä topilla. ”Minä tarvitsen vaatteita. Tuossa meni viimeinen valkoinen paitani.”
Keith kohautti olkapäitään virnistäen tavalla, joka sai ikäväni heräämään. Miten monta kertaa Marcos olikaan hymyillyt minulle juuri noin. ”Minun paitani näyttää oikein hyvältä sinun päälläsi. Varsinkin kun se on puoliksi auki.”
No niin hänestä varmaan näyttikin. Vedin Keithin hiekalle istumaan ja hain sanoja epäröivällä äänellä. ”Kuule... mikä vuosi nyt on?”
Keith näytti hämmentyneeltä, mutta kertoi kiltisti vuosiluvun. Minä painoin leukani polviini kauhuani pidätellen. Olimmehan me olleet tällä saarella kauan, tosi kauan, nyt kun sitä oikein ajatteli, mutta että melkein kaksikymmentä vuotta? Minne kaikki aika oikein katosi?
Ja äkkiä tunsin oloni juuri niin pakokauhuiseksi ja pelästyneeksi, kun oman kuolemattomuutensa tajunneen kuuluikin. Jos minä olisin ollut ihminen, olisin nyt ollut vajaa kahdeksankymmentä vuotta vanha. Enkä siltikään ollut elänyt kunnolla edes puolia siitä ajasta, mikä minulle olisi kuulunut. En minä tuntenut itseäni yhtään vanhemmaksi kuin kuusitoistavuotiaana.
Oikeastaan ihan päinvastoin. Kuusitoistavuotiaana minä olin ollut nuori nainen, kihloissa ja onnellinen. Olin suunnitellut tulevaisuutta, tietämättä, että sitä ei koskaan tulisi. Olin aina ajatellut, mitä kaikkea haluaisin elämässäni tehdä, mitä kaikkea haluaisin nähdä. Ainoa mitä olin nähnyt, oli kuolemaa. Joten nyt tunsin itseni vain pelästyneeksi lapseksi, jonka oli pakko paeta kaikkea ja kaikkia yksinäiselle saarelle, keskelle aavaa merta. Halusin pois sieltä, missä oli elämää, koska elämä oli vienyt pois kaiken sen, mikä oli joskus ollut minulle tärkeää. Tai ainakin olin luullut niin. Ehkä ne tärkeät asiat eivät olleetkaan kokonaan poissa, ehkä en ollut vain älynnyt etsiä niitä aiemmin.
Tämä ranta oli aina saanut minut tuntemaan itseni irrallaan olevaksi, vapaaksi kaikesta. Ehkä se johtui siitä, että meidän saaremme oli niin kaunis ja maailma sen ulkopuolella likainen ja ruma. Mutta se maailma oli yhä tuolla, se likainen ja ruma maailma, joka enimmäkseen vain satutti, mutta mistä löytyi myös jotain sellaista mitä minä olin joskus rakastanut. Ja nyt alkoi jo olla kiire, jos joskus vielä halusin nähdä ne tärkeät asiat, sillä aikanaan nekin katoaisivat. Minulla ja Keithillä kyllä oli aikaa, mutta kaikilla muilla ei ollut. Heidän aikansa oli saattanut jo kulua loppuun, enkä minä tiennyt siitä.
Marcoksen kasvot leijuivat ihan silmieni edessä. Oli niin paljon asioita, mitä en ollut koskaan sanonut hänelle. Niin paljon asioita, joita ei ollut koskaan selvitetty. ”Keith”, minä kirahdin. ”Keith, minun täytyy päästä täältä pois. Meidän täytyy lähteä.”
Hän vilkaisi ilmettäni yllättyneenä. ”Etkö sinä juuri pari viikkoa sitten sanonut Jamesille, että haluat jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi?”
Niin, olin minä tainnut sanoa niin. Mutta James olikin huomauttanut naama virneessä, että ei olisi ikinä suostunut viettämään edes kuukautta samassa paikassa ja ehdottanut heti perään, että olisimme lähteneet mantereelle ’taas ryöstämään jonkun’. Enkä minä ollut silloin vielä valmis häipymään, mutta nyt olin. Kurkkuani kuristi kun Jack ilmestyi leijumaan Marcoksen oikealle puolelle. Minun oli PAKKO saada tietää olivatko he hengissä. Minun oli pakko saada nähdä heidät vielä kerran.
”Keith, minä tarvitsen ison palveluksen”, hengähdin hänelle samalla kun lähdin kävelemään mökkiä kohti hakeakseni tavarani.
Keith seurasi kulkuani mökin ovelle. ”Jaa?”
Heittelin mökissä hujan hajan lojuvia vaatteita ja kirjoja matkalaukkuihin. ”Minun täytyy löytää yksi ihminen ja sinun on pakko auttaa.”
”Ihminen?” Keithin ääneen oli nyt hiipinyt pieni määrä epäuskoa. ”Sinä pilailet vai mitä?”
Minä pyörähdin ympäri ja epätoivoa hohkaava katseeni taisi vakuuttaa Keithin siitä, että minä en todellakaan pilaillut juuri nyt. Hän rykäisi kurkkuaan. ”Hyvä on”, hän sanoi varovasti. ”Saanko kysyä, kuka tämä ihminen jonka haluat noin palavasti nähdä oikein on?”
Päätin, että olisi fiksumpaa olla mainitsematta Keithille Marcoksesta. Niimpä kerroin vain toisiksi tärkeimmän nimen. ”Minun veljeni. Jack. Minun on pakko saada tietää, onko hän hengissä. Jos hän on kuollut voimme häipyä samantien ja tulla tänne jatkamaan elämäämme.”
Jatkoin tavaroiden pakkaamista ja pystyin melkein tuntemaan Keithin katseen selässäni. ”Ja jos hän on hengissä, Sherry? Mitä sitten? Aiotko sinä vain marssia kertomaan hänelle, että et kuollutkaan kuusikymmentä vuotta sitten vaan muutuit vampyyriksi ja muutit paratiisisaarelle. Säännöt on olemassa syystä ja ne säännöt sanovat, että mitään tuollaista ei voi tehdä.” Hän kuulosti melkein vihaiselta.
Keith oli raaka ja julma ja sitä paitsi paskapää. Miten hän kehtasi tulla saarnaamaan minulle typerien italialaisten typeristä laeista. Joku fiksumpi olisi voinut luulla, että tunsin ne ihan täydellisesti sen jälkeen kun olin itse ollut pistämässä niitä täytäntöön yli kymmenen vuotta, mutta ei. Paiskasin matkalaukkuni kiinni kovalla voimalla ja käännyin katsomaan Keithiä. ”Älä huoli, en minä aio tehdä mitään peruuttamatonta pahaa. Kuka muka uskoisi vanhan miehen väittämää siitä, että hänen neljäkymmentäluvulla kuollut siskonsa on tullut takaisin”, minä sanoin halveksivalla äänellä. ”Sitä paitsi ainahan sinä voit vääntää minulta niskat nurin jos suunnitelma ei miellytä. Täytyyhän Italian pojan totella omia lakejaan.”
”Itse asiassa olin alun perin englantilainen”, Keith sanoi täysin rauhallisesti, ehkä vähän huvittuneenakin. ”Mutta vakavasti ottaen, Sherry, minä en usko, että tämä on kovin hyvä idea.” Hän nojasi ovenkarmiin peittäen ulospääsyreitin ja minä liikahdin epämukavasti mökin ahtauden alkaessa vaikuttaa ruumiiseeni. Yleensä siitä selvisi kun ei vain ajatellut mitä teki, mutta kun reitti oli tuolla tavalla tukossa, maailma tuntui väkisinkin alkavan huojua. Tönäisin Keithin syrjään ja livahdin ulos auringonpaisteeseen.
”Millä sinä ajattelit matkustaa?” Keith kysyi ja tällä kertaa hänenkin äänessään oli hiukan epäystävällisyyttä. ”Lentokoneella? Ethän pysty olemaan sisällä edes kolmea minuuttia. Vai tuhlaatko taas järkyttävästi aikaa laivamatkaan?”
Huomautus sai minut tuijottamaan varpaitani. Keith oli aivan oikeassa tällä kertaa, enkä minä muutenkaan mitenkään kestäisi matkaa ilman häntä. Riitely ei johtaisi mihinkään, joten ehkä kannattaisi vain suosiolla siirtyä toiseen keinoon. ”Keith, minun on pakko”, sanoin taas kerran. ”Ihan pakko nähdä hänet.”
Hän ei vastannut mitään, puristi vain huulensa yhteen ja tuijotti puiden välistä välkkyvää merta.
”Tiedätkö”, minä jatkoin sinnikkäästi, Keithin kasvoja tarkkaillen. ”Minusta sinä kyllä olet minulle tämän verran velkaa.”
Keithin ilme muuttui hetkessä ällistyneeksi. ”Velkaa?” hän toisti aivan kuin moinen sana olisi ollut hänelle tuntematon.
Mieleeni hiipi pieni epäilys siitä, että Keithin syyllisyydentuntoon ei ehkä olisi kannattanut vedota – hänellä ei mitään syyllisyydentuntoa tuntunut olevankaan – mutta tässä vaiheessa oli paha ottaa sanojaan takaisin.
”Niin. Siitä että jätit minut Culleneille kuin nallin kalliolle”, minä muistutin. ”Ja siitä että annoit väkesi kaapata minut, etkä tullut hakemaan minua ennen kuin ikuisuuden päästä.”
”Ai, sekin oli siis minun syytäni”, Keith tuhahti. ”Koita vielä, Sherry, pystyt kyllä parempaan.”
”Älä viitsi”, minä hermostuin. Näpräsin hiuksiani samalla kun yritin miettiä, miten saisin hänet suostumaan tähän. Jos Keith ei lähtisi, minulta olisi vaihtoehdot vähissä. Jack tai edes Marcos eivät tulisi ikinä olemaan niin tärkeitä, että olisin suostunut eroamaan Keithistä ja poikaystävänikin taisi ikävä kyllä tietää oman arvonsa. ”Rakastatko sinä minua”, minä kuiskasin.
Hän heitti minuun kyllästyneen katseen. ”Tietenkin Sher, mut—”
Piirsin hiekkaan kuvioita paljaalla jalallani. ”Koska jos rakastaisit minua, suostuisit tähän kyllä.”Ääneni muuttui loppua kohden kimeämmäksi ja minä nostin katseeni maasta. ”Hemmetti, Keith, minä en ikinä pyydä sinulta mitään!”
Keith puri huultaan, selvästi harkiten asiaa. Yhtäkkiä hän nyökkäsi lyhyesti. ”Yksi keskustelu, Sherry”, hän sanoi. ”Sitten palaamme takaisin ja ainakin koitat unohtaa koko jutun.”
Minä nyökkäsin onnessani hänen käsiensä laskeutuessa olkapäilleni. ”Käydään sitten Portugalissa, Sherry, kunhan lupaat, että pystyt palaamaan takaisin.”
Minä lupasin.
A/N: Mielipiteitä?
-
Jälleen LOISTAVA luku! Joo, aina pakko sanoa tämä, mutta kun tää on vaan niin ihana fic..<3
Tässä ei kauheaa äksöniä ollut, mutta sitäkin on varmaan tulossa jos Sherry meinaa kerran lähteä tapaamaan isoveljeään ja Marcosia..
Mutta ei tää missään nimessä ollut lähelläkään tylsää lukua vaikkei tässä toimintaa niin ollutkaan. Tai olihan sitäkin, Sher teki ison päätöksen..
Mielestäni oli tosi mukavaa, että Sher rupesi miettimään itselleen tärkeitä ihmisiä ja halusi tavata heidät vielä kerran. Ja että hän heti ryhtyi toimeen, eikä vaan ajatellut "että no huomenna sitten", sillä sehän olisi voinut jäädä sitten tekemättä kokonaan.Tajuaakohan kukaan yhtään mitä selitän? ^^
Olet jännällä tavalla liittänyt Victorian ja Jamesin tähän tarinaa, todella mielenkiintoista. :D Ja he ovat omalla tavallaan kilttejä tässä, kun Bellaa ei vielä ole.
Ja nopeasti aika on Sherryllä ja Keithillä tuolla saarella mennyt, onhan heillä tietysti jotain tekemistä ollut. ;D
Anteeksi, en saa järkevämpää kommenttia (vaihteeksi) aikaan.
Jatkoa kuitenkin toivoisin taas NOPEASTI, tämä on edelleen paras ficci mitä olen ikinä lukenut! :D
-
Jee, jatkoa on taas tullut :) Ja jälleen kerran oli loistava luku, virheitäkään en löytänyt. Aion nyt päivystää koneella niin kauan kun sitä jatkoa taas tulee ;)
-
ppuhpallura: onneksi olkoon, et joutunutkaan päivystämään koneella kovin kauaa:D
Twaikkari: joo viimeluku oli aika hiljainen, lähinnä vain makoiltiin hiekalla, mutta kyllä tämä löhöilyvaihe nyt pikkuhiljaa loppuu. Minustakin on hyvä, että Sherry saa vaihteeksi jotain päätöksiä tehtyäkin, vaikka Keith ei välttämättä tykkääkään niistä kauheasti :D James ja Victoriahan ovat tässä ihan puhtaasti Sherry ystäviä ja siinäkin on oma ideansa. James on vähän sellainen, että se tykkää jännityksestä ja hengillä pelaamisesta, eikä mitenkään mainittavan paljon välitä siitä, kuka kuolee. Mutta Sherry ja Keithin kanssa nuo tulevat hienosti toimeen, eihän Sherryllä ja Keithillä loppujen lopuksi ole mitään, mitä he niin kauheasti haluaisivat (kuten namimakeaa ihmistä täynnä verta). Keith ja Sherry ovat tosiaan nyt viettäneet aikas kauan saarellaan ja lähinnä tehnet juuri sitä jotain ;)
A/N: Arvatkaas mitä? Tämä fikki tulee loppumaan joskus!!! Ihhihhii, nyt vasta alkaa olla sellainen olo, että loppupuolelle kallistutaan, ja voi luoja, olen siitä onnellinen. Kommentoikaas nyt, kun vielä voitte.
54. Kaksi elämää
1999, Lissabon, Portugali
Lentomatka meni todella hyvin siihen nähden, mitä olin odottanut. Keith oli hankkinut meille ykkösluokan paikat, joten tilaa oli jonkinverran enemmän kuin tavallisessa turistiluokassa, mutta eniten auttoi kuitenkin valkoiset pillerit, jotka vaivuttivat minut uneen lähes koko matkan ajaksi. Minulla ei ollut juurikaan aikaa ajatella suljetun tilan aikaansaamaa kammoa tai sitä tosiasiaa, että kone ihan totta saattaisi tippua Atlantin syvyyksiin koska vain. Minä siis nukuin ja Keith luki seesteisen näköisenä läpi kasan kirjoja ja lehtiä. Kun välillä herättyäni vilkaisin niitä, huomasin, että suurin osa käsitteli kehittynyttä tekniikkaa ja muuta upouusia tieteenaloja. Keith ilmeisesti tunsi olevansa jäljessä maailman menosta vietettyään niin monta vuotta eristyksissä keskellä merta.
Olin joka tapauksessa järkyttävän kiitollinen, kun viimein, kahdentoista tunnin lentomatkan loputtua, pääsimme ulos koneesta ja avaraan lentoterminaaliin. Oli jännää, miten lentokentän sisätilat olivat tuntuneet pieniltä ja ahdistavilta, kun olimme olleet Atlantassa lähtöselvityksessä, mutta nyt vietettyäni puoli vuorokautta kopperomaisessa lentokoneessa, matkalaukkujen odottelu hihnan vieressä tuntui melkein hyvältä.
Vielä onnellisemmaksi minä tunsin itseni, kun astelimme suurista lasiovista auringonpaisteiseen ulkoilmaan. Keith ei tietenkään ollut tyytyväinen hyvästä ilmasta, vaan nappasi meille ulko-oven vierestä tummalasisen taksin ja jätti minut antamaan ohjeita kuljettajalle.
Huuleni tapailivat vaikeasti portugalin kielen sanoja, mutta aluksi mieleeni pulpahti vain italiankielisiä ilmaisuja. Siitä oli niin kauan, kun olin viimeksi käyttänyt tätä kieltä. Silloin olin vielä ollut ihminen, silloin olin asunut tässä kuvankauniissa maassa. Olin ollut Marcoksen kanssa ja me olimme olleet onnellisia.
”Minne mennään?” taksikuski kysyi englantia vahvasti murtaen. Minun ällistynyt katseeni välähti varomattomasti hetkeksi hänen silmiinsä ja mies kavahti kiroten taaksepäin. Samantien, käännettyäni katseni takaisin sivuun, hän ravisti kuitenkin päätään ja pyysi kohteliaasti anteeksi, ilmeisesti luullen kuvitelleensa silmistäni hohkaavan energian.
Minä mutisin heikosti, että hän veisi meidät lähimpään autokauppaan ja sujahdin Keithin seuraksi takapenkille. Kuski hätkähti ääntänikin hieman, mutta vaikutti ymmärtäneen ohjeet täysin, vaikka ne olivatkin tulleet englanniksi. Tuijotettuaan hetken uteliaana auton syvyyksiä, jonne olin kadonnut, hän kohautti olkapäitään ja keskittyi lastaamaan matkalaukkujamme peräluukkuun.
”Sinun pitäisi oppia hillitsemään tuo voimienkäyttösi”, Keith huomautti huvittuneen oloisena. ”Et sinä voi loppuelämääsi vältellä kaikkien katseita.”
Nojasin päätäni hänen olkapäähänsä ja koitin olla ajattelamatta, miten pieneen tilaan olin taas joutunut. Kyllä minä tiesin, miten oikeassa Keith oli ja osasinhan minä tavallaan hallita sitä, jos voimani olisivat olleet vahvimmillaan jatkuvasti, olisin vaivuttanut sekunnissa transsiin jokaisen, jota vilkaisin. Ongelmana kuitenkin oli, että en enää saanut tehoa ihan kokonaan pois sen paremmin katseestani kuin äänestänikään. Italiassa vietetyt vuodet olivat vahvistaneet taitojani niin paljon, että niistä eroon pääseminen ei enää ollut mahdollista. Helppo Keithin oli sanoa, että minun pitäisi hillitä itseni. Hän ei ollut se, jonka piti elää tämän ’lahjan’ kanssa. ”Luuletko sinä, että minä haluan ihmisten tuijottavan minua kuin jotain kummajaista?” kysyin ärtyneenä. ”Luuletko sinä, että haluan joutua varomaan sitä, etten vahingossakaan katso ketään?”
”En tietenkään”, Keith sanoi. Hän hiljensi ääntään taksikuskin istuessa ajajanpaikalle ja käynnistäessä auton. ”Mutta minä uskon, että pystyt hallitsemaan tuota, jos vain yrittäisit. Se vaatii ehkä pikkuhiukkasen keskittymistä, mutta—”
”Pikkuhiukkasen keskittymistä?” minä rähähdin. ”Ihmeen se vaatii. Lakkaa jauhamasta paskaa.”
Keith näytti siltä, että olisi halunnut sanoa monenlaista, mutta totesi vain: ”Kunhan katsot, että pidät varasi nyt kun liikumme ihmisten seurassa. He ovat mieleltään heikompia kuin vampyyrit ja luulen, että kykysi vaikutta herkemmin heihin ja he myös järkyttyvät siitä helpommin.”
Minä mietin teoriaa hetken. Ennen kuin olin liittynyt Voltureihin, en ollut lainkaan kyennyt hypnotisoimaan vampyyrejä. Oli silti ylimielisen kuuloista väittää, että ihmiset olisivat olleet ’mieleltään heikompia’. ”Ettet vaan nyt unohtaisi, millaisen kohtauksen sinä sait, kun näit minut”, minä sanoin purevasti. ”Itse olet mieleltäsi heikko.”
Keith heitti katseensa taivaisiin ja minä kikatin väkisinkin hänen ilmeelleen. Keithissä ei tosiasiassa ollut häivääkään heikkoudesta, häntä henkisesti vahvempaa vampyyriä saisi hakea maailman ääristä. Sitä en kuitenkaan ikinä ääneen myöntäisi.
”Minusta on outoa, että täällä puhutaan niin hyvin englantia”, sanoin mietteliäästi. ”Kun minä asuin täällä, kukaan ei osannut sanoa edes kiitosta yhdelläkään vieraalla kielellä.”
Keith vilkaisi ikkunasta leveää katua, jolla ajoimme. ”Ajat ovat muuttuneet hieman, Sherry”, hän huomautti. ”Globalisaatio, turismitalous… pakkohan taksikuskien on osata kieliä.” Hän käänsi katseensa minuun ja virnisti ilkikurisesti. ”Mitä sinun kielitaidollesi muuten on tapahtunut”, hän kysyi. ”Eivätkö vanhempasi olleetkaan portugalilaisia?”
Mutrisistin huuliani happamasti. Ei se minun syytäni ollut, että en ollut varsinaisesti päässyt käymään täällä kuuteenkymmeneen vuoteen. Miten minun olisi tarkoitus parissa sekunnissa muistaa kokonainen kieli, jota olin käyttänyt ainoastaan ihmiselämässäni. Sitä paitsi Keith ei ollut edes oikeassa, molemmat vanhemmistani eivät olleet täältä kotoisin. ”Minun isäni oli yhdysvaltalainen”, selitin vaisusti, aivan kuin se olisi vaikuttanut asiaan paljonkin.
”Tämä on kuitenkin ensisijainen äidinkielesi?” Keith varmisti yhä virnuillen.
”Oli”, minä korjasin. ”Oli minun ensisijainen äidinkieleni.”
Auto pysähtyi suuren rakennuksen eteen. Suuren lasiseinän läpi näkyi erilaisia uutuuttaan kiilteleviä autoja. Kömmin autosta ja jäin tuijottamaan niitä arvioivana. Keith seurasi minua heitettyään ensin taksikuskille satasen setelin ja käskettyään pitää loput. Taksikuskin leveästä virneestä päättelin, ylihinnan olevan aikamoinen. Hän nosti matkalaukkumme ulos mahdollisimman nopeasti, varmaan peläten, että joku keksisi pyytää vaihtorahoja ja ajoi tiehensä vikkelämmin kuin rallikuski.
Minä ja Keith astelimme sisään autoparatiisiin matkalaukkujamme raahaten. Meitä vastaan kiiruhtanut työntekijä osasi onneksi englantia ja piti arvostavan esittelypuheen, ennen kuin olimme edes ehtineet sanoa, millaista autoa haimme.
Minä katselin varovasti ympärilleni. Tila oli hyvin suuri, eikä siellä ollut äärettömän paljon väkeä. Kymmenisen metriä edessämme tummahiuksiselle pariskunnalle esiteltiin pientä porraperäistä mercedesiä ja toisella puolella hallia seitsemänhenkinen portugalilaisperhe katseli harmaata tila-autoa. Työntekijöitä laahusti siellä täällä tekemässä kuka mitäkin.
Keith luetteli ominaisuuksia, joita autoissa pitäisi hänen mielestään olla. ”Tummennetut ikkunalasit, tehokas moottori, paljon tilaa matkatavaroille, se pitää saada mukaan heti.”
Minun leukani loksahti auki. Mitä tuo poika oikein taas selitti. ”Älä hulluja puhu, Keith”, minä tiuskaisin. Käännyin myyjän puoleen välttäen tarkasti katsekontaktia. ”Sen pitää olla avokattoinen, kauniin värinen ja huippunopea.”
Myyjän katse sinkosi minuun uteliaana, mutta kun tuijotin päättäväisesti ihan eri suuntaan, hän luovutti ja alkoi käydä Keithin kanssa läpi erilaisia vaihtoehtoja. Melkein kaksi tuntia risteilimme edestakaisin kaupan sisällä ja sen takana sijaitsevalla parkkipaikalla kuuntelemassa luentoja kunkin auton hyvistä puolisita, joita niistä jokaisella tuntui olevan roppakaupalla. Huonojapuolia ei ilmeisesti löytynyt ollenkaan, ainakin myyjän puheista päätellen kaikki heidän myynnissään olevat autot olivat vallan täydellisiä. Loppujen lopuksi päädyimme Keithin kanssa kompromissiin, vaaleanharmaa avoauto, jossa oli pehmeä kuomu ja paljon hevosvoimia sopi tarkoituksiimme loistavasti. Tavaratilaa ei kyllä ollut nimeksikään, mutta ängimme matkalaukut takapenkille. Myyjä suorastaan sädehti onnesta, varsinkin kun hänelle selvisi, että pystyisimme maksamaan käteisellä ja viemään auton heti mukanamme. Se ei tietenkää ollut ihan vasta tehtaalta tullut versio, vaan eräänlainen näytekappale, jolla olisi halutessa voinut käydä koeajamassa.
Joka tapauksessa me suoritimme enemmän tai vähemmän huolimattoman autonostomme ja kaahasimme tiehemme renkaat vinkuen. Kuomu oli ylhäällä, mutta Keith lupasi että saisin vetää sen alas heti kun aurinko laskisi. Keith kiihdytti pois kaupungista ja minä pakenin sisätilaa avaamalla ikkuinan ja työntämällä pääni ulos siitä.
”Oporto, niinhän?” Keith mutisi katkaisten tunteja kestäneen hiljaisuuden. Minä liikahdin uneliaana istuimellani, ja mumisin myöntävän vastauksen silmiäni avaamatta.
”Me olemme melkein perillä”, Keith tiedotti ja taitteli kartan taitavasti yhdellä kädellä. Hän oli koko matkan pitänyt karttaa avoimena kojelaudan päällä ja tiiraillut siitä ohjeita samalla kun minä nukuin. Vähän tyhmää sinänsä, sillä minä olin meistä kahdesta se, joka oli käynyt täällä ennenkin. Tykkäsin kuitenkin hirveästi Keithin taikapillereistä, joiden avulla vaipui uneen, niiden vaikutuksen alaisena kaikki näytti sameammalta ja pehmeämmältä ja pystyn nukkumaan näkemättä unia. Olin siis popsinut niitä taas pari kappaletta ja väsynyt olo ei siksi ihan heti hellittänytkään, Keithin ilmoittaessa, että olimme saapuneet määränpäähämme. Silmieni lepsumisesta huolimatta väännyin vähän ryhdikkäämpään istuntaan ja tiirailin ympärilläni olevaa maailmaa.
Oli varhainen aamuyö. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta sen kajo hehkui jo taivaanrannasta, eikä Oportoa ympäröivillä kukkuloilla ollut ihan pimeää. Taivaalla, avoimen kattomme päällä tuikki vielä pari tähteä ja ne loivat sisälleni tietynlaista iloa. Odottavana minä käänsin katseeni edessämme häämöttävään kaupunkiin, joka näytti ainakin kaukaa katsottuna hyvin hiljaiselta. Lähemmäs päästyämme vaikutelma vain vahvistui. Muutamia autoja valui toki verkkaan katuja pitkin, postinkantajat olivat liikkeellä, samoin pari aikaista aamuihmistä, mutta yleisesti oli selvää, että tämän kaupungin heräämisaika olisi vasta monen tunnin päästä. Tukahdutin haukotuksen vain vaivoin. Minunkaan heräämisaikani ei tainnut olla aivan vielä. Saamarin unilääkkeet.
Aivan keskustassa kuitenkin oli elämää jopa kolmelta yöllä. Nuoria enimmäkseen, ystävien ja alkoholin kanssa, poliisiauto mutkitteli ympäri kortteleita. Keskusta suuri kirkko sai hymyn kohoamaan huulilleni; se oli tuttu. Täällä oli samat rakennukset, sama Minä livautin pilleripurkin taskuuni ja mumisin Keithille: ”Etsitäänkö jostain hotelli? Voimme kuitenkin alkaa jäljittämään Jackia vasta aamulla.”
Keith ajoi auton erään keskustassa sijaitsevan hotellin lähelle ja käytännössä kantoi minut vastaanottoon. Kuuntelin puolella korvalla, kun väsyneenoloinen vastaanottoapulainen yritti mongertaa Keithille englantia ja annoin Keithin sitten raahata minut hotellihuoneen sängylle. Hän taisi sanoa jotain, mutta minä en kuullut sitä. Olin jo unessa.
Kun minä heräsin, Keith oli poissa. Päättelin matalalta paistavasta auringosta, että oli vielä melko varhaista. Siitä huolimatta olin aivan virkeä ja pomppasinkin pois pehmeältä sängyltä ilman vaikeuksia. Nyt kun en ollut kuoleman väsynyt, hotellihuone ei enää tuntunut yhtään niin hyvältä. Ei tämä ahdas ollut, ei varsinaisesti, mutta katto roikkui silti liian matalalla ja seinät liian lähellä. Ravistin päätäni hermostuneena ja pakotin itseni astumaan suihkuhuoneeseen. Pakko minun ainakin oli peseytyä ja vaihtaa vaatteet, ennen kuin juoksisin pää kolmantena jalkana avaran taivaan alle.
Suoriuduin nopeammin kuin kukaan ihminen ikinä, alle kolmessa minuutissa olin pessyt hiukseni ja vaihtanut päälleni punaisen topin mustat shortsit. Hotellin käytävissä minun oli pakko kävellä ihmisvauhtia ja kun viimein pääsin ovesta ulos paljaan taivaan alle, minun oli pakko pysähtyä tasaamaan hengitystäni, joka ei johtunut niinkään rasituksesta kuin puhtaasta kauhusta. Tajusin, ettei minulla ollut lompakkoa mukana, mutten hakenut sitä. En voinut.
Seurasin Keithin tuoksua parkkipaikalle asti, jossa huomasin, että hän oli ottanut lähtiessään auton mukaan. Jäin hetkeksi katukivetykselle miettimään Minun täytyisi näköjään käyttää vähän mielikuvitusta oman päiväohjelmani kanssa. Nyt oli loistava tilaisuus ottaa selvää Marcoksesta, mutta auton puuttuessa joutuisin luultavasti käyttämään arveluttavia keinoja. Purin huultani ja viittasin taksin pysähtymään. Mitä ikinä tämä vaatisikin, se oli pakko tehdä.
Taksimatkan aikana aloin melkein itkeä. Mitä jos Marcos ei olisikaan elossa? Tai mitä jos en onnistuisi tavoittamaan häntä? Mitä jos hän olisi muuttanut jonnekin kauas, kauas pois.
Veikkasin kyllä, että Marcos olisi pitänyt oman perintötalonsa. Hän oli aina pitänyt vanhasta talosta, joka sijaitsi kaupungin laitamilla. Hän oli aina sanonut, että se olisi meidän tuleva kotimme, sillä se oli testamentattu hänelle. Marcoksen perheen kesäasunto oli ollut Phatran omistuksessa siitä lähtien kun heidän vanhempansa kuolivat, mutta varsinainen talo kuului Marcokselle. Tai ainakin se oli kuulunut silloin.
Taksi pysähtyi antamaani osoitteeseen ja minä huokaisin helpotuksesta huomatessani, että vanha talo oli yhä siinä. Ikkunoissa roikkuvista verhoista päätellen siellä jopa asui joku. Jos olisin ollut ihminen, sydämeni olisi lyönyt tuhatta ja sataa noustessani pois taksista ja jäädessäni katsomaan edessäni kohoavaa valkoista puuhuvilaa.
Joku pilasi tunnelman aika kivasti. ”Hei! Tyttö? Aiotko sinä ehkä maksaakin”, taksikuski mörisi karhealla portugalillaan.
Minä pyörähdin ympäri silmät palaen – kirjaimellisesti. Vieraskielinen lause putkahti huulilleni automaattisesti. ”Mutta minähän maksoin jo”, hyrisin äänellä, joka pakotti hänet uskomaan sanojani. Mies jähmettyi ja nyökkäsi sitten täysin levollisesti. ”Aivan. Hyvää päivänjatkoa, neiti.”
Taksi huristeli tiehensä ja minä jäin seisomaan kuusikulmioista koostuvalle pihakivetykselle. Tämä tuntui ihan unelta. Talo oli aivan sama kuin kuusikymmentä vuotta sitten, sitä oli ehkä hieman uudistettu ja ehdottomasti maalattu vastikään.
Henkeäni pidätellen minä tassuttelin ulko-ovenluokse – pistin merkille, että se oli vaihdettu jossain vuosikymmenten aikana – ja painoin ovisummeria vapisevin käsin. Katseeni osui ovessa olevaan postiluukkuun, jossa luki suorin kirjaimin talossa asuvien sukunimi: Rivaldo. Henkäisin ääneen. Rivaldo. Se oli ollut Marcoksen sukunimi. Marcos Rivaldo, minun ihmiselämäni suuri rakkaus, se yksi, jonka olemassaololla oli aina ollut väliä, vaikka millään muulla ei ollutkaan.
Ehdin jo ajatella, ettei kukaan ollut kotona, ettei kukaan tulisi avaamaan, kun ovi raottui pikkuisen ja terävä silmäpari tiiraili minua epäluuloisena. ”Kukas sinä olet, typykkä?” rahiseva, epäystävällinen ääni tivasi. ”Noita nykyajan nuoria taas. Tuollaiset vaatteet ja kaikki, ihan ilotytön näköisenä kuljeskelet täällä.”
Vilkaisin punaista toppiani ja lyhyitä shortsejani, mutten ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin nainen jatkoi: ”Ovatko nuo kiharat aidot, vai oletko vääntänyt ne tuollaisiksi jollain niistä raudoista, joita ne nykyään käyttävät. Minusta kenenkään ei pitäisi kihartaa hiuksiaan, sellaista turhamaisuutta. Jumalan antamiin hiuksiin pitäisi vain kiltisti tyytyä, eikä alkaa niillä leikkimään.”
Minä olin nyt niin hämmentynyt, etten osannut muuta kuin tuijottaa – en onneksi naisen silmiä, mutta hänen, pitkää aamutakkiaan, ryppyisiä kasvojaan ja hopeisia hiuksiaan. ”Ööh…” yhtäkkiä portugalin kieli tuntui taas ihan mahdottomalta.
Hän naputti lattiaa kuluneella karvatossullaan, niin että siitä kuului vaimea töpsötys. ”No, aiotkos sinä vastata? Tuskin tänne ihan huviksesi tulit.”
Minä suoristin ryhtini ja puhkesin puhumaan hengästyneellä äänellä, josta into kaikui vähän liiankin herkästi ympäristöön. ”Joo, minä vain sitä, että asuuko Marcos Rivaldo enää täällä? Satun tietämään, että tämä oli hänen perheensä koti ja kun postiluukussakin lukee Rivaldo, niin minä… Tunsitteko te sattumalta hänen perheensä.”
Nainen ei näyttänyt kiinnittävän sanoihin mitään huomiota. Sen sijaan hän tuijotti minua otsa rypyssä. ”Sinulla on todella erikoislaatuinen ääni, tiedätkö?” hän mumisi käheällä äänellään. ”Melkein kuin musiikkia. Ja kasvosi ovat harvinaisen kauniit. Et taida olla täkäläisiä? ”
Tyhmä, tyhmä, tyhmä minä. Ja miten vihasinkaan vanhuksia. He näkivät aina niin paljon enemmän kuin tavalliset ihmiset. Änkytin kieltävän vastauksen silmät maassa ja olin epämukavan tietoinen mummon mittailevasta katseesta. ”Etkö päästäisi minua sisään?” minä kysyin vetoavasti. Pidin väkisin hypnoosin poissa äänestäni ja nainen astui pois oviaukosta sanaa sanomatta.
Talo oli tuttu, mutta kaikki seinäpaperit oli muutettu. Jäin silti ihailemaan niitä harvoja asioita, jotka olivat olleet samoja kauan sitten. Seinään pultattua kivihellaa. Katon kaunista kuviointia.
Vanhus johdatti minut suureen olohuoneeseen. Neuleita oli joka paikalla ja sohvalla makoili kaksi sekaväristä maatiaiskissaa. Huonekalut eivät olleet samoja kuin minun aikanani, mutta silti vanhoja ja nuhraantuneita. Kaiken kaikkiaan talo oli menettänyt lähes kokonaan sen loiston, joka sillä oli ollut meidän seurusteluaikoinamme. Silloin tämä oli ollut melkein kartano ja Marcoksen perhe oli ollut kaupungin rikkaimpia.
Mummeli kipaisi keittiössä ja palasi pian kahden teekupin kanssa. Hän ojensi toisen minulle ja viittasi istumaan.
Painauduin sohvalle ja ne typerät katit luikkivat sähisten tiehensä. Talon omistaja vilkaisi minua istuessaan nojatuolin reunalle. ”Yleensä Nuno ja Fabio pitävät ihmisistä”, hän sanoi, mutta se ei kuulostanut pahoittelulta vaan ennemminkin toteamukselta. Hän jäi katsomaan minua terävät silmät valppaina ja minä liikahdin epämukavasti.
”Sinä halusit kuulla Marcoksesta”, vanhus huomautti.
”Tunnetko sinä hänet?” Katseeni pompahti innokkaana pois lattiasta, suoraa naisen silmiin ja hän jähmettyi hetkeksi paikalleen, ennen kuin ravisti päätään ja vastasi katseeseen ilman pelkoa.
”Totta kai minä tunsin Marcoksen”, nainen sanoi naurahtaen hieman. ”Tunsin liiankin hyvin. Minä olin nähkääs hänen vaimonsa. Nimeni on Caroline Rivaldo.”
Teekuppi räsähti lattiaan. ”Mitä?” minä kysyin valkein huulin. Vaimo. Tieto sattui paljon enemmän kuin olisi pitänyt. Totta kai Marcos oli jatkanut elämäänsä ilman minua. Tietysti. Sehän oli vain hyvä. Mutta silti. En vain ollut koskaan kuvitellut hänelle vaimoa. Tai olin kyllä, mutta kuvitelmissani se vaimo olin aina ollut minä.
”Ei hätää, minä siivoan sen myöhemmin”, Caroline sanoi, kun kumarruin häpeillen tavoittelemaan kupin sirpaleita.
Suoristin selkäni voipuneesti nyökäten. ”Missä Marcos nyt sitten on?” minä kysyin. Tunnistaisiko hän minua enää? Muistaisiko hän?
Vanhuksen katse näytti oudolta. ”Minun mieheni”, hän sanoi jäykästi. ”On ollut kuollut kohta viisitoista vuotta.”
Maailma pyöri. Se kaatui alas ja talon katto sortui päälleni, enkä minä kyennyt edes huutamaan. Toivo valui sisältäni samaa tahtia, kun kyyneleet ilmestyivät poskilleni ja seinät huojuivat ympärillä. En tehnyt elettäkään estääkseni niitä liiskaamasta itseäni, mitä väliä sillä oli. Mitä väliä millään oli, jos Marcos oli kuollut. Lihakseni eivät enää pystyneet pitämään kehoani koossa ja minä valuin sohvalta lattialle kuin märkä rätti.
Joku puhui. Tunsin pehmeiden ihmiskäsien kiertyvän ympärilleni ja tunsin ryppyisen käden silittävän hiuksiani. ”Älä itke, kultaseni”, Caroline sanoi hämmentyneenä. ”Älä itke, ei se ole sen arvoista.”
”Minä rakastin häntä”, ulisin hervottoman hänen sylissään. ”Minä rakastin häntä ja hän on poissa.”
”Älä viitsi hupakko”, Caroline sanoi ja hänen äänessään oli jälleen ripaus terävyyttä. ”Sinä olet tuskin kahdeksaatoista täyttänyt ja hän kuoli kauan sitten. Et voinut tuntea häntä.”
Vaikenin äkisti tajutessani, että paljastaisin kohta liikaa. Voisin säästää itkun myöhemmäksi. Silmät yhä kimaltaen nousin sohvalle ja otin Carolinen tarjoaman nenäliinan vastaan. ”Tarkoitin vain, että hän on minulle eräänlaista sukua”, valehtelin nyyhkytysten repiessä rintaani. ”Hän on isoisosetäni, eikä minulla oikeastaan ole ketään muuta, joten toivoin hirveästi, että hän olisi elossa.”
Caroline näytti nielevän selityksen. ”No, jos minä olisin sinä, en surisi Marcosta pahemmin”, hän ilmoitti ankara sävy äänessään. Kun tuijotin häntä ihmeissäni, hän selvensi sanojaan: ”Minun mieheni ei ollut hyvä mies. Joten ole sinä vain typykkä iloinen, ettet joutunut koskaan kohtaamaan häntä. Hän ei ollut hyvä mies.”
”Miten niin ei ollut hyvä mies?” minä tivasin kiukkuisesti. Marcos oli ollut parempi ihminen kuin kukaan koskaan tapaamani. Hänelle oli ollut korkea moraali ja hyvä oikeudentaju. Lisäksi hän oli ollut komein, kiltein, hauskoin ja mukavin mies, jota olin ikinä tavannut. Ketään ei ollut helpompi rakastaa kuin Marcosta ja jos tuo typerä nainen ei sitä tajunnut, se oli hänen oma ongelmansa.
”Hän oli äkkipikainen”, Caroline sanoi suoraan. ”Väkivaltainenkin. Minun mieheni teki elämästäni helvettiä joka ikisenä päivänä elämässäni ja luoja tietää, miten iloinen olen siitä, ettei hän enää ole täällä.”
Minun silmäni siristyivät vihasta ja minä tajusin. Tuo nainen ei ollut koskaan rakastanut Marcosia niin kuin minä. Hän ei ollut koskaan rakastanut Marcosia tämän ansaitsemalla tavalla. ”Luoja tietää”, minä sylkäisin. ”Ja luoja ei taatusti tykkää siitä, että puhut pahaa miehestä, joka on taivaassa.”
Carolinen tuhahti. ”Taivaassa?” hän toisti hymyillen pilkallisesti. ”Minun mieheni ei taivaaseen päässyt, eikä hän sinne kuulukaan. Jos hän jossain on, niin helvetissä.”
Minä olin niin raivoissani, että purskahdin taas itkuun. Miten väärin se oli. Miten väärin, että Marcos oli joutunut elämään koko elämänsä TUON naisen kanssa. Ja kaikki vain siksi, että minä olin kuollut. Elämä oli epäreilua muillekin kuin minulle.
”Äläs nyt”, Caroline sanoi rahtusen lempeämmin. ”Sinä et ymmärrä. Miten voisitkaan ymmärtää, kun olet noin nuori. Mutta katsos, ennen ajat olivat erilaiset. Minä en halunnut ottaa Marcosta, eikä hänkään halunnut ottaa minua ja olin lisäksi häntä aika tavalla nuorempi, mutta perheidemme sovun vuoksi menimme silti naimisiin vuonna 1952. Liitto ei ollut onnellinen, mutta eihän kaikilla voikaan olla.”
Nousin sohvalta vihan kyyneleet kasvoillani ja marssin pois talosta katsomatta taakseni. Caroline huusi perääni jotain, mutta en kuullut sanoja. Vai ei ollut onnellinen! Ja minä olisin voinut olla niin onnellinen, jos vain olisin saanut elää hänen kanssaan. Miksi hemmetissä tuo nainen oli saanut kaiken, jota minä olin halunnut, eikä osannut edes arvostaa sitä? Se oli niin väärin.
Jalkani pettivät lähes heti, kun olin päässyt talon näköetäisyydeltä. Käperryin tienreunalle ja tunsin enemmän kipua sisälläni, kuin mitä Marcoksen kuoleman olisi pitänyt aiheuttaa. Olisi pitänyt valmistautua paremmin. Olisi pitänyt tajuta, että näin voi käydä. Olisi pitänyt elää paremmin silloin, kun se oli mahdollista.
Kun saavuin illalla takaisin hotellille, Keith lisäsi kestettävien asioiden määrää entisestään. ”Sinun veljesi on kuollut”, hän ilmoitti lyhyesti sillä samalla siunaamalla, kun astuin huoneeseen. Hän oli minuun selin, kumartunut räpläämään jotain sylissään olevia papereita. Aluksi seisoin vain oviaukossa, ruumis turtana. Ensin Marcos ja nyt Jack. Miten minulle saattoikin käydä näin? Ja Keith vain istui tuossa, edes katsomatta minuun ja kertoi asiasta kuin se olisi ollut yhtä samantekevää ja merkityksetöntä kuin päivän sää. Ja seinät alkoivat taas kaatua ja minä horjahdin ovenkarmia vasten. ”Minä vihaan sinua”, kuiskasin vapisevalla äänellä.
Keith pyörähti ympäri hätkähtäen. ”Anteeksi mitä?”
Enkä minä pystynyt toistamaan sitä. En kun hän katsoi minuun ja hänen kasvonsa olivat juuri ne, jota tarvitsin. Ja Keithin ilme näytti sen verran ylirauhalliselta, että hän ei olisi luultavasti kuunnellut kovinkaan iloisena sitä nimittelyryöppyä, joka pyrki ulos suustani. Pamautin oven kiinni ja lysähdin ovea vasten istumaan. ”Mistä sait tietää?” minä kysyin ontolla äänellä.
”Kävin kaupungintalolla”, Keith selitti. ”Sain vähän etsiä, mutta löysin tietoja ja sitten suuntasin heidän tyttärensä perheystävän luokse, joka kertoi, että Jackilla ja Priscilialla oli ollut kolme lasta, Pepita, Bernita ja Perdo. Lisäksi heidän luonaan asui Jack Valancen nuorempi veli.” Keith kääntyi katsomaan minua. Olin taatusti tuhkanharmaa. Miksi hemmetissä Jem oli asunut Jackin luona eikä Forksissa isän kanssa. Isähän oli jäänyt ihan yksin, jos Jack oli vienyt Jemin.”
”Jeremiah Valance kuoli kymmenvuotiaana keuhkokuumeeseen”, Keith jatkoi papereitaan selaillen. ”Tässä on kopio hänen kuolintodistuksestansa, samoin Jackin ja Priscilian.” Hän heitti minulle pari paperia. ”Pepitasta tai Pedrosta ei ollut mitään tietoja sen jälkeen, kun he pääsivät koulusta, mutta Bernita meni naimisiin paikallisen pojan kanssa… Carlos Santosin. Vihkitodistus.” Hän heitti taas yhden paperin syliini. ”Heille syntyi lapsi vuonna 1961, lapsen nimeksi tuli Lucas Gabriel Santos ja se perheystävä, jonka kanssa juttelin sanoi, että ikinä ei ole nähty kauniimpaa lasta. Lucaksen vanhemmat kuolivat lento-onnettomuudessa kolmekymmentä vuotta sitten, Beatriz ihan itki kun hän kertoi siitä, hän oli ottanut Lucaksen hoitoon tämän menetettyä vanhempansa. Lucas kuitenkin karkasi jenkkeihin jollekin kielikurssille, meni naimisiin aivan liian aikaisin ja muutti Amerikkaan. Tytön nimi oli Nancy ja heidän liittonsa kesti neljätoista vuotta, ennen kuin Lucas kuoli syöpään kaksi vuotta sitten.”
Minä tuijotin häntä kykenemättömänä puhumaan. Eikö minulla tosiaan ollut enää ketään? Keithin tehokkuus oli repivää, vain yhdessä päivässä hän oli tutkinut sukuni koko historian ja murskannut kaikki ne haaveet, jota olin kantanut sisälläni. ”He ovat kaikki kuolleita”, minä kuiskasin kyyneleet silmissä. ”Kaikki kuolleita.”
Keith näytti epäröivältä. ”Lucasilla oli neljä lasta”, hän myönsi varovasti, reaktioitani tarkkaillen. ”Beatriz ei tiennyt kuin vanhimman tytön nimen. Jessa Santos on tällä hetkellä kuudentoista ja asuu New Yorkissa äitinsä ja pikkusisarustensa kanssa. Hän tekee ilmeisesti jonkin sortin näyttelijänroolia jossain tv-sarjassa.”
Minä ponnahdin seisomaan. ”New Yorkissa?” varmistin ääni hehkuen.
”Joo, mutta—”
”Ala tulla”, minä tivahdin. Varmistin, että unilääkepurkki oli mukana ja näpräsin matkalaukkuani kiinni. ”Aika palata takaisin Amerikkaan, Keith.”
-
Aloitanpa tämän kommentin taas vaihteeksi näin; IHANA luku! :D
Ja mukavan pituinenkin, rakastan pitkiä lukuja! <3
Muutaman virheen bongasin sieltä täältä, mutta ne olivat ihan pieniä vaan eivätkä haitanneet juurikaan, olin niin uppoutunut tekstiin.
Pari ehkä hieman outoakin lausetta oli, esim. en ihan ole varma että pitäisikö tässä lauseessa olla ensin tuo kuomu ylhäällä?
Kuomu oli alhaalla, mutta Keith lupasi että saisin vetää sen alas heti kun aurinko laskisi.
Oli varmasti Sherrylle raskasta kuulla, että kaikki hänen rakastamansa ihmiset ovat kuolleet. Jessaa lukuunottamatta. Ja Sherry tietenkin saa jonkunlaisen sopan aikaan kun lähtee sukulaistaan tapaamaan?
Carolinesta pidin jotenkin, jotenkin oudolla tavalla ihana persoona. ;D
Tervehtii arvioimalla vaatetusta ja valittamalla hiuksien kiharuudesta, suloista.
Keith on välillä aika kylmä luonteeltaan, nytkin vain luetteli tyynesti Sherryn kuolleita läheisiä. Mutta Keith on mielestäni muutenkin semmonen vuorotellen rakastettava ja vuorotellen vihattava persoona. Tässä luvussa en hänestä oikein tykännyt, mutta viime luvussa Keith taas oli niiiiin ihana ja rakastettava ja kaikkea mahdollista.
Tosi kiva, että laitoit jatkoa jo nyt, mutta niin kuin aina, toivoisin taas jatkoa pian. :D
Ja loppuko jo häämöttää?
Voihan, minä jo toivoin että tämä ei ikinä lopu, vaikka haluan kyllä tietää miten tässä käy.
Eli sitä jatkoa kehiin, fanitan sua ja sun loistavaa tarinaasi, olen ihan koukussa..
Mutta nyt kyllä lopetan tän kommentin, tämähän on jo romaani. x)
-
Uusi lukija ilmoittautuu! Aivan ihana ficci, vaikka välillä alkaa itteäkin masentamaan Sherryn vaikeudet :D Toivottavasti tulee pian jatkoa!
-
lukaisin tämän jo ajat sitten, mutten ehtinyt kommentoimaan joten teen sen nyt.
taas kerran ihana luku, nämä ovat mukavan pituisiakin<3
virheetöntä ja sujuvaa tekstiä.
mahtoi olla sherry raukalle raskasta kuulla, että kaikki rakkaat on kuollu ;o paitsi tuo jessa
jatkoa mahdollisimman pian ?
<3:llä,
jennumiu
-
Miten ihmeessä sä keksit tän??
Mä en oikeesti osaa moittia tätä ficciii, aivan liian hyvä. ;) (yritin kyllä) Toivottavasti Sherry ja Cullenit tapaa jälleen<3<3<3 Rakastan tätä ficcii!!
Joten jatkoa kehiin!!!! Ootan innolla ;D
-
Olen jo monta kertaa aloittanut tämän lukemisen, mutta vasta nyt sain luettua tämän loppuun. Ja taas kerran, olit todella hyvä luku. Mahtoi kyllä olla Sherrylle raskasta kuulla että kaikki rakkaat on kuolleet :( Ja jee, Sherry lähtee takaisin Amerikkaan, toivottavasti se tapaa Cullenit :D
jatkoa mahdollisimman pian ;)
-
Kuten aina todella hyvä luku, osasit hyvin kuvailla Sherryn tunteita ja ympäristöä.
Jatkoa pian , kiitos :D
-
mmary: ihanan kauan olet jaksanut lukea tätä :) kiitos kommentista.
ppuhpallura: Culleneistä kuullaan vielä :)
särkyvä kynä: haha, kyllä tästä varmaan moitittavaakin keksisi. Mutta kiva, että tykkäsit.
jennumiu: kiva kun jaksoit kommentoida. Olihan se varmaan aika shokki saada tietää, että kaikki tutut ihmiset ovat poissa.
Katsu:kiitos :D
Twaikkari: Joo olihan tuo virhe. Itekin tykkäsin Carolinesta aika paljon, vaikka en hahmoa varsinaisesti ehtinytkään suunnitella. Keith taas on juuri tuollainen, se saattaa hyvinkin rakastaa Sherryä, mutta se ei tarkoita, että Keith välittäisi tippaakaan siitä, mitä Sherryn perheelle tapahtuu. Ja loppu tosiaan häämöttää, toivottavasti päästään joskus sinne asti.
A/N: Huoooh, saimpas viimeinkin kirjoitettua tämän seuraavan osan. Syitä viivästymiseen on parikin, mutta tärkeintä kai on, että pystyin viimeinkin pakottamaan itseni kirjoittamaan sen loppuun. Lähinnä jatko valmistui kommenttienne yllyttämänä :) Mutta hei, seuraava luku on tämä fikin pisin, wordillä sitä tuli melkein kaksitoista sivua. Loppupuolella laatu tosin on mitä on, mutta nauttikaa!
55. Santosin perhe
1999, New York, USA
”Tämä on naurettavaa”, Keith murahti suupielestään samalla kun änki laukkujamme kantaneen hotellityöntekijän käteen ison kasan tippirahaa. Minä loin häneen ärtyneen katseen ja koitin pitää hurmioituneen tekohymyn kasvoillani. Keith saisi edes yrittää näytellä paremmin, tai muuten tämän paikan koko henkilökunta luulisi, että tuore sulhanen ei ollut avioliittoonsa ihan tyytyväinen.
Minä itse tykkäsin hääsviitistä aikalailla. Sisätilaksi se oli melkein mukava, se oli suuri ja avara, sijaitsi hotellin ylimmässä kerroksessa ja sisälsi tosi hienon telkkarin. Rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, että se oli myös naurettavan pramea ja kallis, mutta harvoin hienoudesta mitään haittaa on ja laadusta pitää aina maksaa. Keith tosin silmäili huonetta sen verran tympeästi, että päättelin hänen olevan eri mieltä. Vaikka luultavasti rakkaalla poikaystävälläni ei ollut henkilökohtaisesti mitään kaunoja hotellihuonetta kohtaan, minulle hän oli vihainen. Keithin ei olisi pitänyt kiukutella minulle tuolla tavalla, se ei sopinut hänelle. Oli sitä paitsi tasantarkkaan oma asiani, mitä tein omalla elämälläni ja omilla sukulaisuussuhteillani. En jaksanut ymmärtää miksi Keith nosti siitä sellaisen metelin.
Laukunkantajahyypiö häipyi tyytyväisenä rahoja taskuunsa tunkien ja minä istahdin sängyn valkealle päiväpeitteelle katse Keithissä. ”Minkä osoitteen se sinun ystäväsi Beatriz sanoikaan?” minä kysyin keskustelusävyyn, mutta sain palkaksi vain happaman katseen. No joo, kyllä minä tiesin, ettei Keith oikeasti tiennyt, missä se Nancy-ihminen asui lapsineen, mutta kai sitä aina kysyä sai.
Ja minä tiesin tarkalleen, miten iso kaupunki New York oli. Kaupungissa oli yli kahdeksanmiljoonaa asukasta ja yhden perheen löytäminen siitä joukosta olisi ollut mahdotonta, vaikka olisinkin tunnistanut heidän tuoksunsa. Mutta muitakin keinoja oli kuin päätön ovienkolkuttelu ja niiden miettimisessä Keith olisi ollut tarpeellinen, minä kun en ollut kovinkaan hyvä tiedustelutyössä.
”Et viitsisi olla tuollainen, Keith”, minä marisin. ”Etkö sinä voisi edes minun takiani suostua tähän?”
Keith ravisti ärsyyntyneenä päätään ja puhkesi puhumaan hiljaisella, mutta painokkaalla äänellä. ”Sinulla on ihan valtava ongelma tuon omapäisyytesi kanssa”, hän sanoi. ”Koittaisit ajatella joskus, mitä voi tehdä ja mitä ei.”
”Sukulaisia ei siis sinun logiikkasi mukaan saisi tavata?” minä tuhahdin.
”Ei jos on vaarassa paljastaa ihmisille meidän koko elämänmuotomme! Jos et pidä varaasi, tuhoat kaiken, minkä eteen me olemme tehneet työtä.”
Minun huulilleni nousi väkisinkin ivallinen hymy. Me. Keith oli sydämeltään niin puhdas Volturien jäsen, kuin kuvitella saattoi. Välitti vain typeristä säännöistään. ”Ja mitenkäs meinaat estää minua”, minä sihahdin. ”Tapatko sinä minut, Keith, jos uhkaan paljastaa teidät?”
Keith haroi mustia hiuksiaan turhaantuneena. ”No en tietenkään”, hän sanoi väsyneesti. ”Mutta voisit sinä olla vähän järkevämpi.”
Niinpä niin, minä olin täällä se tyhmä yksilö, vain koska satuin välittämään edes jostakin. Riidan haastaminen siinä pisteessä olisi kuitenkin ollut järkyttävän typerää, joten vedin kasvoilleni suostuttelevimman ilmeeni. ”Haluan vain kerran keskustella niiden kanssa. Sen jälkeen voidaan palata takaisin saarelle, niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Keith-kiltti, suostu nyt.”
Hän tuijotti minua hetken ja ravisti sitten päätään, mutta ele ei ollut aivan niin vahva kuin hetki sitten. ”Se on huono idea”, hän väitti itsepäisesti.
Katsoin häntä anovasti, mutta sain aikaan vain sen, että Keith kääntyi minusta poispäin. ”Älä tee noin”, hän murahti.
Vaihdoin taktiikkaa lennossa. ”Tietenkin me voimme palata saarelle vaikka nyt heti, jos sinä välttämättä haluat.” Hah, niin kai. ”Tämä on kuitenkin minulle tosi tärkeää, enkä usko, että haluat pakottaa minut luopumaan siitä.”
Keithin syyllisyydentuntoon vetoaminen toimi vielä heikommin kuin olin uskonut. ”Lyödäänkö vetoa”, hän sanoi synkin silmin. ”Ei tämä minusta ole kiinni, Sherry, sinä teet taas kerran juuri niin kuin itse haluat.”
”Minä en ikinä pyydä sinulta mitään!” Ihan kuin olisin toistellut tätä jatkuvaan tahtiin viimeisen viikon ajan. Tavallaan se oli kyllä ihan tottakin, en muistanut, koska ennen olisin halunnut näin epätoivoisesti suostuvan mihinkään. Mutta yritys oli turha, Keithiä eivät pyynnöt liikuttaneet. Kukaan ei sanoisi hänelle mitä hänen pitäisi tehdä. Vaikka tiesin anelemisen turhaksi, ojensin silti käteni ja kosketin häntä käsivarteen.
Keith pyörähti ympäri ja hetken aikaa tuijotin suoraa hänen tummiin silmiinsä. ”Ole kiltti”, minä henkäisin. Ja aivan odottamatta Keith painoi huulensa huulilleni ja suuteli minua melkein väkivaltaisesti. Vedin yllättyneenä henkeä ja automaattisena reaktiona ruumiissani väreileville sähkövirroille, käteni kiertyivät kouristuksenomaisesti hänen kaulaansa.
Keith lakkasi murto-osasekunniksi suutelemasta minua. ”Olkoon”, hän huokaisi ennen kuin kaatoi meidät jättisängyn valkoisille lakanoille.
Muutamaa tuntia myöhemmin minä lojuin isossa poreammeessa kaulaani myöten vedessä ja vaahdossa. Jopa kylpyhuoneessa oli telkkari, ja surffasin nyt kanavia läpi vedenkestävän kaukosäätimen avulla. Oli jännää huomata, miten kauan siitä oli, kun olin viimeksi päässyt kunnolla tuijottamaan ruutua. Ja kuva oli niin tarkka, niin mielettömän teräväreunainen. Vampyyrisilmillä katsomisessa oli aina ollut se huonopuoli, että kaikki näytti toivottoman sumealta ja yhä pystyi erottamaan näytön kiderakenteen. Ero entiseen oli kuitenkin huomattava ja tämän systeemin keksijä ansaitsisi ihan totta pokaalin.
Löysin kivan kanavan, jolta tuli joku verinen sarja. Jäin katsomaan sitä, kurkkien aina välillä ovenraosta makuuhuoneen puolella tarkistaakseni, oliko Keith jo tullut takaisin. Häntä ei kuitenkaan kuulunut, joten hetkenpäästä minä kyllästyin, kietouduin pehmeään kylpytakkiin ja tassuttelin matkalaukkuni luokse. New York ei ollut yhtä lämmin kuin Oporto, mutta näin kesällä täälläkin pärjäsi ilman eskimovarustusta. Kummempia ulkonäköäni miettimättä vedin päälleni yksinkertaisen mekon, kietaisin hiukseni ponnarille ja kiskoin sitten nojatuolin ison ikkunan eteen ja käperryin siihen katsomaan maisemia. Koko Manhattan levittäytyi ympärilleni ja vaikka tämä hotelli ei ollutkaan isoimpia, sieltä näki silti kauas. Hotellin lähellä oli puisto, joka oli aivan liian vihreä suurkaupunkiin. Erotin lintuparven, joka laskeutui tiiviinä rykelmänä puuhun. Puistoa halkovilla teillä liikkui ihmisiä, hölkkäämässä ja vaeltelemassa, joku oli levittäytynyt eväsretkelle keskelle nurmikkoa.
Heräsin hätkähtäen kuvitelmistani, kun avain kääntyi huoneen lukossa ja Keith astui sisään kantaen isoja paketteja. Hän ei näyttänyt ollenkaan niin tyytyväiseltä, kuin mitä oli ollut viimeksi hänet nähdessäni, vaan nyökkäsi minulle vain lyhyesti ja istui sängylle avaamaan kantamuksiaan.
Harkitsin hetken, että käyttäytyisin aivan yhtä välinpitämättömästi kuin Keith, mutta uteliaisuus vei voiton ja heittäydyin hänen viereensä. ”Mitä noissa on?”
Keith soi innostuneelle äänensävylleni vinon hymyn ja ojensi minulle lähimmän muovikassin. Ilmeeni valahti kun näin sen sisällön. ”Pelkkiä kirjoja?”
”Ja tämä”, Keith huomautti ja veti esiin jotain mikä näytti litteältä muovilaatikolta. Vai oliko se metallia? En osannut ihan tarkkaan sanoa. Silmäni joka tapauksessa pyöristyivät ällistyksestä kun Keith avasi laatikon kannen ja sen sisäpinnasta paljastui näyttö. ”Se on tietokone”, Keith selitti huvittuneena.
Eivät tietokoneet olleet tuollaisia! Tietokoneet olivat isoja ja hankalia ja niissä oli suuri kuvaputkinäyttö, joka ei todellakaan mahtunut pieneen laatikkoon. ”Varmaan pilailet.”
Keith ravisti päätään ja ojensi minulle ohjekirjan, jossa oli kyseisen laatikon kuva. Minä selasin sitä hetken ennen kuin kyllästyin ja päätin niellä Keithin sanat kyselemättä. Tekniikka oli loppujen lopuksi muutenkin kehittynyt ihan hirveästi, nykyään sai kannettavia puhelimia, miksi ei siis myös tietokoneita. ”Selvä. Mitä sinä aiot tehdä sillä tietokoneella?”
Yllätyksekseni Keith nauroi pehmeästi ja osoitti ohjekirjoja. ”Tällä voi tehdä vaikka mitä, mutta ihan ensiksi aion opetella käyttämään sitä.”
Minä nyrpistin nenääni. Sehän ei sopinut minulle. Noiden tiiliskivien lukemiseen kuluisi vampyyriltäkin aikaa ja minulla oli muita suunnitelmia. ”Entä Santosien osoite? Sitähän sinä lähdit hakemaan.”
Keithin katse oli tietokoneen näytössä ja ehdin jo luulla, ettei hän vastaisi, kun hän nyökkäsi hitaasti. ”Minulla on se. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että tämä on naurettavaa. Miksi sinun on pakko olla niin itsepäinen?”
En kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota, vaan tuijotin Keithiä otsa rypyssä. Miten hemmetissä hän oikein teki tuon. Hankki aina tarvitsemansa tiedot nopeammin kuin ehti kissaa sanoa. Minä en olisi pystynyt samaan ikinä maailmassa. ”Miten sinä sait sen?” minä kysyin hanakasti.
”Rahalla”, Keith sanoi yksinkertaisesti. ”Et uskokaan, mitä kaikkea rahalla saa.”
Joopa joo… Ja Keith vai kuvitteli saavansa leikkiä muovilaatikollaan, vaikka osoitekin oli tiedossa. Minä käänsin tietokoneen ruudun Keithistä poispäin. ”Jos sitten vaikka lähdettäisiin katsomaan, mitä kyseisestä osoitteesta löytyy?”
”Minä tiedän jo, mitä sieltä löytyy”, Keith sanoi ja vetäisi tietokoneen vaivatta pois otteestani. ”Ruokaa, huonekaluja ja Lucas Santosin vaimo ja kakarat.” Hän kuitenkin sulki koneen kannen ja huokaisi. ”Mennään sitten, kun kerran aurinkokin on pilvessä. Mutta se on sitten tasan se yksi keskustelu, eikö vain?”
Nyökkäsin ja taputin käsiäni innoissani. ”Olen odottanut tätä ikuisuuden”, minä hehkutin ja lähdin ovea kohti. Keith kuitenkin pysäytti minut tarttumalla ranteeseeni.
”Vaihda vaatteet”, hän käski. ”Pistä päällesi jotain, vähän… peittävämpää.”
Tunsin närkästyneen ilmeen kohoavan kasvoilleni. Mikä Keith oikein kuvitteli olevansa? Eikä mekko edes ollut niin lyhyt, se ylettyi reilusti puoleen reiteen asti. Ihan asiallinen. ”Mitä helvettiä?” minä sihahdin.
Keith vaikutti hämmästyvän äänensävyäni ja purskahti sitten nauruun. Hän veti minut seinällä olevan kokovartalopeilin eteen vastusteluistani huolimatta ja nyökkäsi kohti heijastusta. ”Katso itseäsi.”
Peilin näkeminen oli outoa ja tajusin hämärästi, etten ollut aikoihin välittänyt ulkonäöstäni niin paljon, että olisin vaivautunut katsomaan sellaiseen. Räpäytin silmiäni pari kertaa, ennen kuin aloin hahmottaa kuvajaistani. Niin, peilin tyttö näytti kyllä jotenkin tutulta, samalta kuin kauan sitten. Ainakin osittain. Hänen hiuksensa olivat samaa kastanjanruskeaa sävyä kuin joskus, aivan yhtä paksut kuin aina ennenkin ja valkeat kasvot vain korostivat tytön haurautta. Huulet olivat yhä täyteläiset ja kasvojen ilmeessä oli jotain niin herkkää ja orpoa, niin heikkoa, että sama vanha itseinho täytti mieleni oitis. Tuoko muka vampyyri? Ennemmin tyttö näytti keuhkokuumeiselta sairaalapotilaalta.
Tämä kaiken tajusin vain hämärästi. Enin huomioni kiinnittyi peilissä olevan tytön silmiin, jotka hehkuivat vihreänä väriläikkänä hänen kasvoistaan ja tuntuivat täyttävän koko peilin. Niiden väri oli voimakkaampi kuin muistin ja niiden hohkaaman voiman pystyi näkemään. Ja vaikka minä toistelin itselleni asioita jotka jo tiesin, vaikka hoin päässäni, ettei tilanne oikeasti ollut niin paha, minun oli pakko tuijottaa itseäni järkytyksen velloessa sisälläni. Kukaan, ei kukaan pystyisi katsomaan minua näkemättä, että en ollut normaali. En minä pystyisi ikinä vilkaisemaan keneenkään päinkään, ilman että hän tuntisi energian.
Minä romahdin lattialle ja käänsin väkisin katseeni pois peilikuvastani. Kyyneleet polttelivat silmissäni. Miten mistään muka ikinä tulisi mitään? Enhän minä saanut katsoa ketään, enkä minä voisi tavata Jackin sukulaisia katse koko ajan seinissä. Se olisi vähintäänkin epäkohteliasta, eikä sitä paitsi ollenkaan sitä, mitä minä halusin.
Keith otsa rypistyi hänen tarkkaillessaan reaktioitani. ”Sherry, onko kaikki hyvin?”
”Silmät”, minä onnistuin vinkaisemaan. ”Minä en yhtään tajunnut.”
”Aaa.” Keith vaikeni hetkeksi. ”En minä kyllä sitä tarkoittanut.”
Koitin palauttaa mieleeni, mistä olimme puhuneet ennen kuin olin niin harkitsemattomasti antanut järkyttää itseäni. Keith oli vissiin käskenyt minua vaihtamaan vaatteeni kuin pikkutytön. Vilkaisin uudestaan peiliin ja koitin tällä kertaa huomata muutakin kuin silmät. Ihan ekana mieleeni kohosi ärtymys Keithiä kohtaan. Mekko oli hieno ja jollain tavalla se teki minut aikuisemman näköiseksi. Samassa huomasin, mitä Keith oli tarkoittanut ja siristin silmiäni.
Käsivarteni olivat kauttaaltaan sinertävänpunaisten mustelmien peitossa. Siellä, mihin Keithin kädet olivat koskeneet, oli ihossa tumma alue, paikoitellen saattoi jopa erottaa käden jättämän jäljen. Mustelmat katosivat mekon alle, mutta tulivat sitten taas esiin reisissäni, joita mekko ei aivan onnistunut peittämään. ”Oho”, minä sanoin.
”Etkö sinä tunne niitä?”
Nyt kun hän mainitsi asiasta, niin kyllä tunsin. Ihoni kuumotti oudosti ja kipu tuntui hassuna tykytyksenä, joka oli jo tullut tutuiksi. Keithille ravistin kuitenkin päätäni. ”Enpä juuri.”
”Sinä näytät ihan jyrän alle jääneeltä”, Keith huomautti vähän mustaa huumoria äänessään. ”Et voi mennä ulos tuon näköisenä, ne soittavat poliisin paikalle. Nuo ovat poissa parissa vuorokaudessa, mutta siihen asti voisit käyttää pitkähihaista puseroa.”
Minä kohautin olkapäitäni. Ihan sama minulle, mitä ihmiset ajattelisivat. Otin kuitenkin vastaan Keithin ojentamat farkut ja paidan ja kiskoin ne päälleni.
”Avaa hiukset”, Keith kehotti ja minä ravistin kiharani niskaani koristavan ruhjeen peitoksi. Vilkaistessani peiliin mielialani tippui kuitenkin pohjalukemiin. Mustelmia ei kyllä juurikaan näkynyt, mutta nuo hemmetin silmät. Ehkä minun täytyisi käyttää silmälappuja ollakseni herättämättä huomiota.
”Kuule”, minä mutisin ”Muistatko sinä, mitä sanoit tämä jutun”, osoitin silmiäni. ”hallitsemisesta?”
Keith nyökkäsi. ”Joo, uskon sen olevan mahdollista.”
”Miten?” minä kysyin anovasti. ”Kerro minulle miten. Minä haluan siitä eroon.”
”Et sinä pääse siitä eroon, Sherry”, Keith sanoi tiukasti. Hän istui sängynreunalle ja silmäili minua ärsyyntyneenä. ”Ja miten ihmeessä minä tietäisin miten? Se on sinun voimasi, ei minun.”
”Auta minua”, minä kuiskasin. Minun oli pakko päästä siitä eroon, sanoi Keith mitä tahansa. Silloin joskus oli ollut niin helppoa, ei ollut tarvinnut varoa ihmisten katseita, ei ollut tarvinnut muistaa pitää katsettaan maassa. Minä halusin sen takaisin, sen helppouden.
”Sinä et taida tajuta”, Keith murahti. ”En minä voi auttaa sinua. Voin kyllä tarjoutua koekaniiniksi, jos siitä on apua, mutta varsinaisen työn saat tehdä itse.”
Se siitä sitten. Ihan kuin minä jotain itse osasin tehdä. Nojauduin masentuneena sängyn reunaa vasten. Ei tästä tulisi ikinä mitään, olin käytännössä tuomittu. Yhtä hyvin voisin vain jäädä tähän ja kuolla pois. Ei elämästä kuitenkaan enää koskaan helppoa tulisi ja kaikki meni päin hittoa, eikä Keithistäkään ollut koskaan missään mitään apua.
Ja tämä ei hitossa ollut minun syytäni, vaikka kaikki muu olisikin. Ei ollut minun vikani, että joku tyhmä oli päättänyt muuttaa minut vampyyriksi ja Volturin väki oli päättänyt siepata minut ja opettaa minut hirviöksi, jota kukaan ei koskaan pystyisi katsomaan silmiin.
Mutta sitten Keith kumartui ylleni ja teki juuri sen, katsoi minua suoraa silmiin niin että tunsin jonkun liekehtivän sisälläni. Hän veti minut sängylle ja painoi huulensa pehmeästi huulilleni. ”Et sinä koskaan tiedä onnistuuko se”, hän sanoi. ”Ellet ikinä yritä.”
Ja hänen silmänsä olivat lämpimät ja luottavaiset ja ne valoivat toivoa sisääni. Kävi miten kävi, minun pitäisi yrittää.
Minulta vei koko sen kesän tajuta miten homma meni ja olisin luovuttanut jo parin yrityksen jälkeen, ellei Keithiä olisi ollut. Hänen pelkkä läsnäolonsa pakotti jatkamaan, hänen ilmeensä sai minut uskomaan, että voisin onnistua. Ja lopulta minä onnistuinkin. Pakotin energian ulos sekä katseestani, että äänestäni ja kun katsoin peiliin, pystyin taas näkemään siellä itseni. Minä näytin paljon enemmän ihmiseltä silloin kun silmäni eivät loistaneet omaa valoaan. Päivä päivältä minä pystyin hillitsemään voimani paremmin, lopulta jopa tunteja yhteen menoon.
Se vaati minulta tietenkin paljon. Olisi ollut väärin sanoa, että oli helvetillisen raskasta hillitä voimiaan, mutta kuluttavaa se silti oli. Näytti siltä, kuin koko ruumiini olisi taistellut pyrkimyksiäni vastaan, energia tuntui pyrkivän ulos joka solustani. Heti kun päästin keskittymiseni herpaantumaa, hehkuva katse tuli takaisin. Ja kun sitä teki pitkän aikaa, pää tuli jumalattoman kipeäksi. Niiden kahden kuukauden aikana minä sekä kiroilin, että itkin, mutta kun vihdoin pystyin siihen, maailma tuntui pysyvän kasassa paremmin kuin ikinä.
Ja sitten lopulta, kahdentenatoista elokuuta, jopa Keith oli sitä mieltä, että minä olin valmis. Kello oli seitsemän illalla, kun minä ja Keith seisoimme kivisen rivitaloasunnon ulkoportailla. Ovessa oli kapea postiluukku, johon oli muovisilla kirjaimilla kirjoitettu nimi Santos. Ja oven avasi nuori henkilö, jonka silmät suurenivat hänen nähdessään meidät
Jessa Santos oli nätti tyttö, omalla tavallaan ehkä kauniskin. Hänellä oli soikeat kasvot ja korkea otsa, jonka alapuolella avautuivat ruskeat silmät. Poskipäät olivat hyvin korkeat ja leuka ehkä liiankin terävä, mutta täydellisen hienopiirteiset huulet ja hoikka vartalo sai hänet näyttämään muotilehdestä leikatulta mallilta. Hienostuneet meikit ja muotivaatteet pukivat häntä hyvin ja monimutkainen kaulakoru lepäsi kimaltelevana hänen sileää kaulaansa vasten vain korostaen tyylikästä vaikutelmaa. Tiesin hänen olevan vain kuudentoista, mutta tämä tyttö näytti vanhemmalta, melkein aikuiselta.
Hän näytti hämmästyneeltä tulostamme ja utelias hymy kohosi hänen huulilleen. Arvioiva katse mittaili minua päästä varpaisiin vähän halveksivana ja äkkiä minä toivoin, että olisin antanut koko jutun vain olla. Keithiä Jessa sen sijaan katseli niin hyväksyvästi, että liikahdin vaistomaisesti vähän lähemmäs poikaystävääni. Keith oli minun ja tuo säihkyvä pikku primadonna saisi pitää käpälänsä erossa hänestä, vaikka kuinka olisi sukua Jackille.
Kun Jessa puhkesi puhumaan, hän osoitti sanansa vain Keithille. ”Oho, meidän kotiovellemme harvoin törmää ketään teidänlaistanne.” Ääni oli niin hunajaisen pehmeä kuin ihmisellä vain saattoi olla ja silmissä välkkyi nauru hänen puhuessaan. Juuri tuollaisista tytöistä koko maailma piti, iloisista ja sanavalmiista.
”Oletko sinä Jessa Santos”, Keith kysyi vinosti hymyillen. Kai hänkin huomasi Jessan palvovan ilmeen ja piti sitä ilmeisen huvittavana. Itse asiassa oli ihan naurettavaa, että minulla oli alemmuuskompleksi jotain ihmistä kohtaan. Loppujen lopuksi Keith ei ikinä alentuisi minkään kuolevaisen tasolle, ei ainakaan niin kauan kuin se olisi minusta kiinni.
Jessa nyökkäsi Keithille varmistaen sen, jonka jo tiesimme. ”Palveluksessanne. Kuka sinä olet, ja mitä teet oveni takana?” hän kysyi flirttailevasti.
Minä pärskähdin puhtaan pilkallisesti. Selvä, minun ei tarvinnut pitää tuosta tytöstä, jos en halunnut. Hän oli rikkonut pyhän rajan ja yritti mitä ilmeisemmin iskeä Keithiä, vaikka minä olin paikalla. Sen verran tilannetajua olisi pitänyt olla kellä vaan, että olisi edes odottanut tyttöystävän poistuvan toiseen huoneeseen.
Ja sitten haukuttuani Jessaa hetken mielessäni tajusin, ettei hänellä luultavasti ollut hajuakaan siitä, että Keith kuului minulle. Seisoimme aika erillämme, emme lainkaan niin kuin parin kuului, eikä Keith suonut minulle pienintäkään silmäystä. Neiti syöjättärelle olisi varmaan pakko selventää vähän asioita. ”Minä olen Sherry”, jätin sukunimen tahallani pois sillä tyttö olisi voinut tunnistaa sen. ”Tämä tässä –” kopautin Keithiä olkapäähän ”– on poikakaverini Keith ja me haluaisimme puhua Nancy Santosille.” Vaikka Nancy ei ollutkaan varsinaisesti se, jota olin lähtenyt hakemaan, veikkasin, että hänestä saisi enemmän irti kuin tuosta turhanpäiväisestä tytöstä.
Jessan ilme valahti, kun esittelin Keithin ja päättelin, että hän ei todellakaan ollut uskonut meidän olevan yhdessä. Silmistä erottui jonkinlainen alistuminen ja hän huokaisi pettyneenä. ”Minä kun ajattelin, että sinä olisit ehkä ollut sinkku”, Jessa sanoi katse vieläkin Keithissä. Minusta tuntui että erotin huvittuneen välkähdyksen tytön silmissä, mutta en ollut ihan vielä valmis uskomaan, että tuolta löytyisi jotain niinkin hyvää kuin huumorintaju.
Minä rykäisin. ”Nancy Santos?” toistin hyvin kylmällä äänellä.
”Oh, niin, hän on äitini”, Jessa sanoi välittämättä tippaakaan ilmeisestä inhostani häntä kohtaan. ”Äiti työskentelee yläkerran työhuoneessa, mutta jos sanotte, mitä asiaa teillä on, voin käydä ilmoittamassa hänelle.”
”Koskee erästä perintöä”, minä sanoin rennosti. ”Suurta perintöä.”
”Perintöä?” Jessan silmät syttyivät ja hän katosi oviaukosta viivana. Minä virnistin itsekseni. Taisi Jessakin kuitenkin tuntea tervettä kunnioitusta rahaa ja sen mahdollisuuksia kohtaan. Sana ’perintö’ oli juuri omiaan herättämään kenen tahansa kiinnostuksen.
”Perintöä?” Keith kysyi kulmat koholla.
Jaa, jaa, taasko se valitus alkaisi. ”Saan minä vähän improvisoida”, puolustauduin Keithiä mulkaisten. ”Ei ne muuten päästä ventovieraita taloonsa.”
”Entä kun selviää, ettei mitään perintöä ole?”
”Sitten improvisoidaan lisää.”
”Mistä lähtien sinä olet ollut teatterialan harjoittaja?”
No jaa. Minä en ollutkaan, mutta tuo Jessa Santos muistaakseni oli juuri jotain sen tyyppistä. Oli vain fiksua käydä jonkun kimppuun hänen omilla aseillaan.
Minä en kuitenkaan ehtinyt vastata Keithille, kun Jessa palasi ovelle posket hehkuen. ”Te voitte tulla sisään”, hän sanoi innostuneena. ”Äiti ottaa teidät vastaan olohuoneessa.”
Vai että ihan ottaa vastaan? Keitä helvettejä nämä ihmiset oikein kuvittelivat olevansa? Vilkaisin ylöspäin, ennen kuin astuin vähän vastahakoisesti ovesta sisälle. Eikö oltaisi voitu puhua ulkona? Minulla menisi hermot, jos joutuisin kaiken muun lisäksi vielä pitämään huolta siitä, etten saisi kohtausta liian ahtaasta tilasta. Irvistin itsekseni, kun seurasimme Jessaa kapean käytävän läpi seuraavaan huoneeseen. Asunto ei todellakaan ollut turhan avara.
Olohuone sijaitsi asunnon takaosassa ja sen ikkunat avautuivat seuraavalle kadulle. Sillä, joka tämän talon oli sisustanut, oli ilmeisen kallis maku, ainakin hienostuneista, selvälinjaisista huonekaluista ja verhojen kultakirjailuista päätellen. Lähimmässä nojatuolissa, pienen sohvapöydän ääressä istui noin neljäkymmenvuotias nainen, joka oli selvästi Jessan äiti. Huulet olivat ohuemmat, kuin tyttärellä ja nutturalle kiedotut hiukset ruskean sijaan vaaleat, mutta muuten kasvot olivat hyvin samanlaiset kuin Jessalla. Päällään Nancy Santosilla oli harmaa, bisnesnaisen jakku ja sävyyn sopiva polvipituinen hame. Päättelin, että Jessan äiti oli viimeiseen saakka asiallinen ja kiireinen nainen, jolla ei juurikaan riittänyt aikaa lapsilleen. Eikä hän näyttänyt yhtään niin innostuneelta kuin Jessa, päinvastoin. Nancy Santos oli rypistänyt otsansa epäluuloiseen ilmeeseen.
Hän kuitenkin nousi ylös ja kätteli meitä kohteliaasti. Kehotti istuutumaan. Minä istuin sirosti Keithin vierelle ja ristin farkkujen verhoamat sääreni. Vilkaisi varovasti kattoa ja seiniä, jotka tuntuivat ainakin toistaiseksi pysyvän koossa. Ehkä minä selviäisin tästä.
”Mistä tässä nyt siis on kyse?” Nancy kysyi terävät silmät hienoisesti siristyen.
”Ööh…” Koitin kehittää kahdessa ja puolessa sekunnissa uskottavan tarinan. Lopputulos oli heikonlainen. ”Minun nimeni on Sherry Valance ja olen kaukaista sukua edesmenneelle aviomiehellenne. Lucas oli isoisäni siskon poika… kuinka paljon tiedätte hänen suvustaan?”
Nancy näytti entistäkin epäluuloisemmalta. ”En paljon”, hän vastasi varovasti. ”Lucaksen vanhemmat kuolivat hänen ollessaan nuori ja hänet kasvatti hänen vanhempiensa ystävä.”
”Beatriz Moreira”, minä nyökkäsin ääntäen nimen portugalilaisittain.
Nancy kohotti päätään hämmästyneenä. Ilmeisesti hän ei ollut odottanut minun tietävän, kenestä oli puhe. ”Juuri hän. Beatriz on herttainen ja hyväsydäminen ja hän rakasti Lucasta yli kaiken. Näin hänet viimeksi Lucaksen hautajaisissa kaksi vuotta sitten, enkä tiedä, mitä hänellä nykyään kuuluu.”
”Yhym”, minä äännähdin vähän ynseästi. Ei minua Beatrizista kiinnostanut puhua. ”Puhuiko Lucas koskaan isovanhemmistaan?”
Nancyn silmät kaventuivat. ”Miten se tähän liittyy?”
Hemmetin hemmetti, miksi hitossa tuo ei voinut vain kertoa minulle kaikkea, mitä tiesi. Kyllä nyt voisi olla kyselemättä ihan kaikesta ihan koko ajan! Pidätin vain vaivoin haluni vaivuttaa nainen transsiin ja kiskomaan hänestä irti jokaisen tiedonmurusen, jonka halusin kuulla.
Keith taisi nähdä itsehillintäni rakoilevan ja hypnoosin nousevan silmissäni, sillä hän puuttui puheeseen rauhallisella äänellä. ”Se liittyy asiaamme olennaisesti”, hän sanoi Nancylle. Minä pakotin kiireesti energian takaisin piiloon. Minä en saanut näyttää sitä, en vaikka mitä tapahtuisi.
Nancy näytti pitävän Keithistä enemmän kuin minusta. Hänen ilmeensä lientyi hieman ja hän vastasi: ”No en minä mitään hänen isovanhemmistaan tiedä. Lucas oli hyvin nuori, kun he kuolivat.”
Hartiani lysähtivät kasaan, kun kuulin sen. Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Mitä minä muka oikein olin odottanut? Että tämä nainen olisi kuullut Jackista, ehkä puhunutkin hänen kanssaan. Edes minä en voinut olla niin tyhmä, että olisin odottanut jotain sellaista. Mutta kunpa olisi ollut joku merkki, joku konkreettinen todiste siitä, että Jack oli joskus ollut olemassa.
Tietenkään minä ja Jack emme olleet viimeisinä vuosina tulleet kovin hyvin toimeen, niin minä muistelin. Olin ollut aivan liian kokeilunhaluinen ja rohkea ja jostain hemmetin syystä Jack olin inhonnut sitä. Inhonnut henkilöä, joka minusta oli tullut. Mutta hän oli kuitenkin ollut veljeni ja minä halusin, minä tarvitsin jonkun merkin siitä, että hän oli ollut olemassa. Jonkun merkin siitä, että olin itsekin joskus ollut olemassa.
Säpsähdin, kun avain kääntyi asunnon ulko-ovessa. Jessa heitti päätään taaksepäin. ”Voi ei, Emma toi kakarat.”
Minä ja Keith käännyimme katsomaan, kun olohuoneeseen säntäsi kaksi pientä ruskeahiuksista poikaa, josta toinen ryntäsi saman tien äitinsä syliin ja toinen jäi tuijottamaan meitä. ”ÄÄÄ!” lapsi kirkui hihittäen samalla typerästi. ”Äiti hei, mitävarten meillä on vieraita.”
Nyrpistin vaistomaisesti nenääni. En ollut koskaan pahemmin tykännyt lapsista, ne pitivät ihan liikaa ääntä, olivat loputtoman rasittavia, kirkuvia, aivottomia pieniä kiusankappaleita, joista oli toisinaan ihan mahdoton päästä eroon. Ihmisipanoiden ikää oli vaikea arvioida, siitä oli niin kauan kun olin viimeksi joutunut puhumaan yhdellekään kakaralle. Uskalsin kuitenkin veikata, että edessäni seisova lippalakkipäinen marakatti oli siinä seitsemän ikävuoden paikkeilla, toinen ehkä jonkun verran nuorempi.
Katseeni kääntyi taas eteisen suuntaan, kun sieltä kuului lempeän naisäänen puhetta. ”Noniin, kultaseni, anna takki tänne niin minä pistän sen naulakkoon.”
Vastaava ääni oli kirkas ja helisevä, selvästi lapsen ääni, mutta siinä oli tietynlaista vakavuutta, joka ei oikein sopinut yhteen sanojen kanssa. ”Minä en vieläkään oikein tykkää tästä takista.”
”Ihan hyvä se on”, sama lempeä naisenääni nauroi. Kuului askelia ja olohuoneeseen astui pieni, hieman pyöreä nainen, joka piti kädestä pientä tyttöä. Ja minä tuijotin kun en muutakaan voinut, tuijotin äänettömänä hänen kasvojaan, jonka kaltaista en ollut koskaan nähnyt.
Tyttö oli tuskin neljää vuotta vanhempi, niin siro ja hauraan näköinen kuin vain olla ja voi. Hänen vaaleat hiuksensa kihartuivat pehmeinä olkapäille kuin enkelillä ja iho oli kalpea ja kuulas, melkein yhtä vaalea kuin vampyyrillä. Suloisilla kasvoilla oli vakava ilme ja tytön huulet olivat raottuneet pikkuisen, paljastaen altaan valkoisen hammasrivistön.
Mutta tämä kaikki ei ollut syynä siihen, miksi en voinut lakata katsomasta häntä, syynä tytön silmät. Ne olivat niin tutut, että se melkein teki kipeää. Juuri noita silmiä minä olin tuijottanut viikko tolkulla peilistä, juuri noiden silmien loisteen olin koittanut saada sammumaan. Noista silmistä minä olin katsonut elämän katoavan Noran kuollessa ja noita silmiä minä olin vältellyt, kun viimeksi olin hyvästellyt Jackin.
Geenien periytymisessä taisi sittenkin olla jotain perää. Mutta tytön silmissä oli jotain muutakin, jotain mikä ei ollut minulle tuttua. Tietenkään ei voinut odottaakaan, että ne olisivat hehkuneet samalla tavalla kuin minun silmäni, tämä lapsihan oli vain ihminen. Silmät olivat silti poikkeuksellisen sameat ja niitä näytti verhoavan jonkinlainen vaalea kalvo. Tyttö ei myöskään räpytellyt, ei liikuttanut silmiään yhtään.
”Onko meillä vieraita”, tyttö kysyi ja käänsi päätään minua ja Keithiä kohden. En tajunnut, miksi sitä piti kysyä, kai tuo nyt itsekin näki, että oli.
Nancy näytti epätavallisen lempeältä katsoessaan pikkuisiaan. ”Lapset, tässä ovat Keith ja Sherry, he tulivat keskustelemaan tärkeistä asioista äidin kanssa”, hän sanoi. ”Tervehtikää heitä kauniisti.”
Se vanhempi poika tuli eteemme virnistelemään. ”Heippa! Minä olen Kevin ja tuo sohvalla kyhjöttävä nössö on veljeni Ian. Ian on ihan tyhmä, kun se on melkein vuoden nuorempi kuin minä, mutta kukaan muu ei saa kiusata sitä, koska se on minun veli. Mistä te puhutte äitin kanssa?”
Minä mulkaisin häntä pahasti. ”Eipä ole sinun asiasi.” Mokomakin näsäviisas typerä, idioottimainen, kamala—
Mielessäni sinkoilevat solvaukset keskeytyivät, kun enkelikiharainen tyttö puristi lastenhoitajan käsivartta. ”Saanko minä katsoa?” hän kysyi.
”Kysy vierailta”, Emma sanoi ja ohjasi tytön käden koskemaan sohvaa. Lapsi kiipesi sohvalle ja toisti kysymyksensä.
”Saako katsoa?”
Näytin taatusti ällistyneeltä. Ei katsomiseen nyt yleensä lupaa kysytty, eikä sitä tarvittukaan.
Jessa hihitti sohvalta. ”Sandy on sokea”, hän selosti aivan rennosti. ”Hän katsoo käsillään, tavallaan tunnustelee. Hän haluaa tietää, miltä te näytätte.”
Pystyin mutisemaan vain vaisun ain. Sokea! Niin tietenkin, olisihan minun pitänyt arvata. Mutta ajatus siitä että tytön silmät – Jackin silmät – olivat sokeat, tuntui kumman ikävältä.
Sandy hapuili käsillään kasvojani ja hänen kukkaisa tuoksunsa iski minua vasten saaden veden herahtamaan kielelleni. Ihmisten ei pitäisi tulla noin lähelle. Siitä huolimatta minä kumarruin vähän, että hän ylsi koskemaan minua ja jähmetyin sitten liikkumattomaksi, hengittämättömäksi patsaaksi pienten käsien tunnustellessa kasvojani. ”Sinä olet kaunis”, Sandy huokaisi lapsekkaan ihastuksen vallassa. Minä irvistin vaistomaisesti. Ihmiset ja heidän kauneuskäsityksensä. Sandy kuitenkin huomasi ilmeen ja kädet pysähtyivät. ”Etkö sinä tykkää olla kaunis?”
Hiton hitto. Mitä siihen olisi voinut sanoa? Että hänen mittapuullaan saatoin kyllä olla kaunis, mutta vampyyrien mittapuulla harvinaisen ruma? ”Minä en vain kuule tuota kauhean usein”, sanoin Sandylle.
”Minun isosiskolla Jessalla oli sellainen poikaystävä joka kertoi aina sille, että se on kaunis”, Sandy sanoi totisena. ”Ehkä sinun pitäisi hankkia samanlainen.”
En voinut itselleni mitään, minä purskahdin nauruun. Yleensä neljävuotiaan pikkuvanhuus olisi ärsyttänyt minua, mutta Sandyyn oli vaikea ärsyyntyä, vaikka hän sanoikin kaiken niin vakavana ja tosissaan. ”Minun poikaystäväni on tässä”, selostin samalla kun ohjasin tytön käden Keithin kasvoille. ”Eikä hän ole tainnut koskaan sanoa minua kauniiksi, vai oletko, Keith?”
Keith loi minuun ärsyyntyneen katseen. ”Miksi turhaan sanoisin, kun sinä et kuitenkaan osaisi arvostaa sellaista kohteliaisuutta?”
Njaa, totta tuokin. Valkoiset valheet olivat kuitenkin aina sallittuja ja voisihan Keith vähän yrittää imarrella minua, vaikka siitä saisikin palkaksi vain kyllästyneen mulkaisun ja käskyn pitää turpa tukossa.
”Veisitkö lapset yläkertaan, Emma”, Nancy huokaisi lastenhoitajalle. ”Meillä on tärkeitä asioita puhuttavana.”
Emma tarttui Sandya kädestä ja viittasi Kevinin ja Ianin mukaansa. Heidän kadotessaan portaisiin huoneeseen jäi helisemään Sandyn kirkas ääni, joka pyysi Emmalta vakavana pirtelöä.
”Mistä perinnöstä tässä nyt oli kyse”, Nancy vaati saada tietää. Lempeä ilme hänen kasvoiltaan oli hävinnyt lasten mukana ja hän tuijotti minua ja Keithiä taas otsa rypyssä.
”Niin, öö…” minä änkytin. ”Edesmenneen miehenne täti tai jotain kuoli äskettäin, ja te olette käsittääksemme ainoita edunsaajia – meidän lisäksemme. Siispä matkustimme tänne laittamaan paperit kuntoon sun muuta kurjaa.” Puhuin nopeasti ja keksin tarinaa sitä mukaan kun sanat tippuivat ulos suustani. Kipu silmieni takana teki taas tuloaan ja irvistin jo valmiiksi inhosta. Kunpa olisin vain voinut päästää voimani valloilleen, sen hillitseminen oli liian rankkaa.
Nancy ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Täti? En tiennytkään, että Lucaksella oli täti.”
”Oo, oli toki”, minä sanoin hätääntyneenä. Miksei tuo nainen voinut vain niellä tarinaa sellaisena kuin sen kerroin? Miksi oli pakko alkaa kyselemään? ”Lucaksen äidillä oli sisko, Pepita. Hän asui täällä Amerikassa.” Hymyilin vetoavasti toivoen, että Amerikkalaiset olisivat niin innoissaan maanmiehestään ja tämän rahoista, että antaisivat asian olla. Sain kuitenkin taas erehtyä.
”Lucas sanoi mennessään naimisiin minun kanssani, että kukaan muu hänen sukulaisistaan ei olisi ikinä harkinnutkaan muuttoa tähän maahan”, Nancy huomautti epäluuloisena.
Hiton hitto! ”Jaa no…” Koitin keksiä jotain sanottavaa. ”Lucaksen äidin isoisä, George itse asiassa oli Amerikkalainen. Jack, hänen vanhin poikansa, muutti Portugaliin täytettyään kahdeksantoista. Prissy, Jackin inhottava kanavaimo oli tiettykin portugalilainen ja…” Ääneni sortui ja minun oli pakko hieraista otsaani. Helvetin päänsärky.
”Tiedätpä sinä paljon Lucaksen suvusta”, Nancy sanoi.
Tässä vaiheessa Keith otti ohjat käsiinsä. ”Olemme joutuneet tekemään aika paljon sukututkimusta nykyisen tilanteen saavuttamiseksi”, hän vastasi rauhallisesti.
Jessa oli ollut melkein hiljaa viimeiset viisi minuuttia, mutta nyt hän huokaisi ärtyneenä. ”Pääsettekö te jossain vaiheessa siihen perintöön?”
”Aivan”, minä sanoin koittaen kuulostaa pirteältä, vaikka minuun sattui. ”Öö, joo siis… Pepita tosiaan kuoli suunnilleen kuukausi sitten.” Väläytin säteilevän hymyn, mutta vakavoiduin, kun tajusin, ettei se ollut välttämättä ihan tilanteeseen sopiva. Nancy ja Jessa katsoivat minua vähän kummasti, kun jatkoin: ”Kumminkin, hän jätti perintönsä teille, koska olette lähimmät elossa olevat sukulaiset.”
”Mitenkäs sinä tähän sitten liityt”, Nancy tivasi. ”Eikö jonkun asianajajan olisi pitänyt tulla puhumaan meille?”
Vilkaisin säikkynä Keithiin, mutta hän vastasi tyynellä katseella, jonka viesti oli helposti luettavissa: Mitäs sotkit itsesi tähän. Hemmetin Keith.
”Koska, öö…” minä änkytin kiemurrellen epämukavasti sohvalla. ”Te ette katsokaas ole ainoat perijät. Puolet Pepitan omaisuudesta kuuluu minulle. Minä olen jopa tavannut hänet.” Joopa joo, suunnilleen kuusikymmentä vuotta sitten. En minä silti ihan kokonaan valehdellut.
”Sinäkin olit siis sukua Pepitalle?” Jessa kysyi innostuneena. ”Miten kaukaista.”
”Minä olen Pepitan veljenpojantytär”, valehtelin tällä kertaa vähän sujuvammin. ”Pedro Valance oli isäni isä. Hänkin on valitettavasti kuollut ja kun isänikin menehtyi viime vuonna… nyt jäljellä olen vain minä.” Koitin pusertaa väkisin kyyneleitä silmistäni, mutta se ei ihan onnistunut.
Nancy näytti mietteliäältä. ”Mikä sinun sukunimesi olikaan, Sherry?” hän kysyi. ”Ja kuinka vanha sinä olet?”
”Täytän seuraavaksi kaksikymmentä”, sanoin pokerinaamalla. ”Ja sukunimeni on Valance.”
Nancyn kasvoilla oli outo ilme hänen tarkastellessaan minua avoimen peittelemättömästi. ”Niin”, hän sanoi hiljaa. ”Niin, kyllä minä näen sen. Sinulla on samanlaiset silmät kuin Lucaksella oli… meidän lapsista vain Sandy-parka on perinyt ne… Ja nyt kun tarkkaan mietin, niin Lucaksen äidin tyttönimi taisi olla Valance.”
Huokasin sisäisesti helpotuksesta. Vihdoinkin tuo osoitti jotain merkkejä siitä, että saattaisi uskoa minua.
Jessalla oli mielessä muut asiat. ”Mutta jos sinun isoisäsi oli minun isoäitini veli… Sherry, sittenhän me olemme pikkuserkuksia!” Hän taputti innoissaan käsiään yhteen. ”Minulla ei koskaan ole ollut yhtään pikkuserkkua!”
Minä toljotin häntä. ”Joo, kiva”, tokaisin tarkoittamatta sitä yhtään.
Jessaa tylyyteni ei kuitenkaan lannistanut. ”Nyt me voidaan tehdä vaikka mitä hauskaa yhdessä. Oletko sinä nähnyt New Yorkia kesällä? Tämä on upea kaupunki, voin näyttää sitä teille molemmille. Mitä muuten teet työksesi? Minä näyttelen tällä hetkellä ABC:n minisarjassa. Ohjelman nimi on Imperiumin saaret, eikä sillä oikeasti ole mitään tekemistä Britannian kanssa. Näyttelen siinä tyttöä nimeltä Cassandra, eikä se ole päärooli, mutta toivoisin pian pääseväni mukaan johonkin suurempaan—” ja niin se jatkui. Blaa, blaa, blaa, ihan kuin minua olisi kiinnostanut. Saisi tuokin olla hetken hiljaa.
”Kuinka paljon rahaa me muuten perimme?” Jessa kysyi ja jäi tällä kertaa jopa odottamaan vastausta.
Minä avasin jo suuni vastatakseni, kun Keith tarttui ranteeseeni vähän turhankin lujasti ja täräytti: ”Ette yhtään.”
Jessa ja Nancy näyttivät hämmentyneiltä. ”Onko tämä joku vitsi?`” Nancy kysyi tiukasti.
Näin kovan katseen Keithin silmissä, kun hän viittasi minua vaikenemaan. Idiootti oli näköjään päättänyt, että juttu oli jo mennyt tarpeeksi pitkälle. ”Niinkin voisi sanoa”, hän myönsi. ”Mitään rahoja ei ole.”
Hemmetin typerys! Minä olin nähnyt vaivaa tämän eteen, enkä todellakaan aikonut antaa sen livahtaa sormieni välistä näin helposti. ”Lähes kaikki Pepitan rahat menivät lainojen maksuun”, minä selitin Keithiä mulkaisten. ”Mutta mitä hän jätti jälkeensä, on talo. Se on valtavan iso ja hyvin arvokas ja—”
”Kuinka arvokas”, Jessa kysyi ahneesti. ”Paljonko rahaa siitä saa, kun sen myy?”
”En minä tiedä”, sanoin vähän kiukkuisesti. Jessa keskeytti puheeni koko ajan ja häiritsi valehteluani. ”En ole vielä edes käynyt siellä. Sanon vain, mitä asianajaja sanoi minulle.”
”Miksi täällä ei muuten ole asianajajaa”, Nancy tiedusteli epäluuloisena. ”Minun käsitykseni mukaan perinnönjako kuuluu kuolinpesän hoitajalle.”
”Niin kuuluukin”, minä myönsin. ”Mutta, meistä tuntui, että haluaisimme ensin keskustella asiasta epävirallisesti, koska… öö… me tosiaan tykätään siitä talosta. Ja koska Keithin perheellä on paljon rahaa, haluaisimme ostaa teiltä osuutenne ja muuttaa taloon asumaan.”
Nancy näytti hämmentyneeltä. ”Kai se käy…” hän sanoi hitaasti. ”Mutta me haluamme todisteet siitä, että saamme todella oman osuutemme kokonaan.”
”Tietenkin”, minä sanoin pirteästi, vaikka sisälläni kiehui. Oliko pakko puhua rahasta koko ajan, koko maailma oli täynnä rahaa ja minä olisin halunnut kuulla jotain järkevää Jackin suvusta.
”Missä se talo on? Onko se täällä, Amerikassa”, Jessa kysyi posket hehkuen. ”Minä haluaisin nähdä sen, ennen kuin te ostatte meidän osuutemme.”
”Joo, se on Amerikassa, Kaliforniassa itse asiassa”, minä keksin, toivoen, että nuo eivät jaksaisi matkustaa toiselle puolelle maailmaa vain nähdäkseen yhden talon.
”Missä päin Kaliforniaa”, Jessa kysyi valpastuen.
Koitin muistaa minkä nimisiä kaupunkeja Kalifornian kartassa oli. Ajattelu oli hirveän vaikeaa, kun päässä jyskytti tykyttävä kipu. ”Öö… Se on Los Angelesissa. Pepita asui siellä.”
Jessan silmät syttyivät ja hän vilkaisi äitiään kasvoillaan ilme joka näytti sekä hätääntyneeltä että anovalta. Nancy rykäisi pienesti. ”Minkä arvoinen se talo olikaan? Onko sijainti hyvä?”
”Sijainti on paras”, minä selostin vikkelästi samalla kun päähäni pälkähti hullu idea. ”Sellaisia taloja ei enää saa mistään, sen rakennutti alun perin järkyttävän rikas casino-kuningas, jonka omaisuus oli yhdysvaltojen kymmeneksi suurin. Talossa on tilaa kuin linnassa ja sen suuri piha on ympäröity tiilimuurein”, jatkoin tarinointia pienesti hymyillen. ”Alkuperäinen omistaja kuitenkin kuoli ja jätti talon pojalleen, joka sattumalta oli tätini Pepitan aviomies. Ja nyt se on minun omaisuuttani”, päätin voitonriemuiseen sävyyn.
”Meidän”, Jessa tuiskahti kiukkuiseen sävyyn. ”Meillä on ihan yhtä suuri oikeus taloon kuin sinullakin!”
”Minä maksan teille teidän osuutenne, jonka jälkeen talo kuuluu minulle”, sanoin kohteliasta teeskennellen. Päämäärä häämötti jo.
”Äiti”, Jessa parahti ja kääntyi katsomaan Nancya. ”Eikö me voitaisi maksaa noille niiden osuutta talosta? Me voitaisiin sitten muuttaa sinne. Eikö se olisi täydellistä?”
”Miksi se talo teitä kiinnostaa?” Keith murahti. Hän oli nyt vähän aikaa tuijottanut kattoa synkkä ilme kasvoillaan, mutta äskeisistä sanoista päätellen hän oli kuitenkin kuunnellut.
Jessa katsoi meitä anoen. ”Minä olen näyttelijä”, hän julisti mahtipontisesti. ”Los Angeles on minulle juuri se kaupunki, jossa mahdollisuudet ovat rajattomia. Ettekö te ymmärrä? Minusta voisi tulla kuuluisa! Me maksamme teille ja voitte hankkia kivan talon vaikka jostain muualta.”
”Jos… jos summa vain ei olisi liian iso”, Nancy huomautti varovaisesti. ”Kuinka paljon se tarkalleen ottaen olikaan?”
”Liikaa teille”, Keith sanoi hampaitaan kiristellen. Hän ei yhtään tykännyt siitä, minne tämä keskustelu oli menossa. Keith kai pelkäsi, että joutuisimme itse asiassa ostamaankin jonkun talon. Ja voi… niin me joutuisimmekin.”
”Itse asiassa”, minä aloitin sanojani tarkasti harkiten. ”Se on hieman liikaa meillekin. Tietenkin voisimme maksaa sen osissa, saisimme rahat varmaan muutaman vuoden sisällä kokoon—”
”Ei”, Nancy keskeytti. ”Me taidamme tarvita asianajajaa, emme voi alkaa riitelemään yhdestä talosta.”
Tunsin hetkeni koittaneen ja keräsin rohkeuteni. ”Talo on iso”, minä huomautin. ”Liian iso vain minulle ja Keithille. Voisimme tehdä niinkin, että kaikilla osapuolilla on oikeus siellä asumiseen, kunnes joku on kykeneväinen maksamaan talon lunastukseen tarvittavat rahat.”
Nancy näytti epäuskoiselta. ”Mekö asuisimme kaikki samassa talossa?”
Keithin kurkusta kumpusi matala ärähdys ja ote ranteeni ympärillä tiukentui lähes murskaavaksi. Minä kuitenkin vähät välitin kivusta. Sen sijaan päästin viimeinkin katseeni koko tehon valloilleen ja hyrisin vaativalla äänellä: ”Se on hyvä idea, vai mitä? Loistava idea. Te tunnette meidät. Te luotatte meihin. Ja te tosiaan haluatte asua siinä talossa.” Sen jälkeen vedin suurin ponnistuksin hypnoosin pois katseestani ja lysähdin kivuliaasti irvistäen sohvan uumeniin. Nancy ja Jessa heräsivät säpsähtäen transsista.
”Se on hyvä idea”, Jessa sanoi innoissaan. ”Äiti, kakaratkin tykkäisi taatusti Kaliforniasta.”
Nancy oli jo päättänyt suostua, sen näki hänen ilmeestään. Ilmeisesti hänen oli kuitenkin pakko esittää vastuuntuntoista ja harkitsevaa aikuista ihmistä, sillä hän nyökkäsi meille vähän jäykästi. ”Meidän täytyy miettiä tätä. Pidämme teihin yhteyttä ja ilmoitamme viikon sisällä, mitä mieltä olemme. Lisäksi minun pitää ottaa yhteyttä asianajajaani ja sopia käytännön asioista. Paperit täytyy myös laittaa kuntoon...” Hän vaikeni avuttomana ja levitteli käsiään. ”Minun täytyy saada sulatella tätä hetki.”
Juttelimme Nancyn ja Jessan kanssa vielä hetken, mutta sitten Keith sai tarpeekseen ja raahasi minut pois surkean tekosyyn nojalla. Kun nousimme taksiin Santosien talon edustalla, hänen ilmeensä oli niin myrskyinen, että aloin vähän pelätä tulevaa tappelua. Keith osasi olla rasittavan ennakkoasenteinen kaikkia ihmisiin liittyviä asioita kohtaan.
”Ajetaan keskuspuistoon”, minä sanoin taksinkuljettajalle ääni väsymyksestä täristen. Enemmän kuin mitään muuta halusin tällä hetkellä pois sisätiloista, jonnekin, missä olisi avaraa, eikä ahdasta. Päätäni hakkasi vihlova kipu, enkä uskonut, että pystyisin enää kovin kauaa rääkkäämään aivojani ja pitämään tätä tyhmää kykyä hallinnassa.
Puistossa minä kompastelin nurmikolle ja kiskoin Keithin mukanani lähimmälle penkille. Nojasin päätäni taaksepäin ja suljin silmäni. ”Aah”, minä huokaisin.
Keithin ääni tärisi raivosta. ”Tajuatko sinä yhtään, mitä olet tehnyt?”
Kyllä minä tajusin. Olin tehnyt juuri niin kuin olin halunnutkin, olin varmistanut että saisin vähän enemmän aikaa ainoiden jäljellä olevin sukulaisteni kanssa.
”Ei meillä ole taloa Los Angelesissa”, Keith sanoi purevan ivallisesti. ”Eikä meillä ole asianajajaa, eikä perintöä, eikä mitään muutakaan.”
”Ostetaan talo”, minä mutisin liikuttaen huuliani mahdollisimman vähän. ”Palkataan feikkiasianajaja ja väärennetään paperit.” Jokainen liike vihloi päätäni ja sai sen sattumaan entistä pahemmin. Hassua itse asiassa. Eihän liikkumisella pitäisi olla tekemistä tämän kanssa. ”Sinähän olet sanonut, että rahalla saa mitä tahansa.”
Keith sulki silmänsä. ”Me olemme ostaneet saaren”, hän melkein ärisi. ”Matkustelleet Euroopassa ja Amerikassa ja nyt olemme hitto vie asuneet melkein kaksi kuukautta kaupungin hienoimmassa hääsviitissä! Kuinka paljon rahaa luulen meillä olevan.”
Minä säpsähdin. Eikai meidän miljoonaomaisuutemme voinut olla hupenemassa? Ei, ei, ei, rahaa oli ollut paljon, valtavasti. Ei se voinut loppua. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minä tarkoita, että meidän varoillamme ehkä eletään vielä hetki tässä kaupungissa, mutta ei todellakaan osteta sellaista palatsia, kuin sinä noille kuvailit.”
Sävähdin hieman. Puun lehdet puistossa humisivat unettavasti ja huomasin olevani todella väsynyt. ”Hankitaan lisää rahaa”, minä mumisin. ”Ryöstetään joku toinenkin ääliö.”
”Sherry”, Keith sanoi melkein mustalla äänellä. ”Me emme tule ikinä asumaan samassa talossa ihmisten kanssa. Kuuletko sinä minua? Emme ikinä.”
Mutta kyllä me tulisimme. Keithkin tiesi sen. Minä ottaisi taas kerran juuri sen, mitä tahdoinkin.
A/N: Ja minähän elän kommenteistanne :)
-
Olen lukenut koko ficin putkeen! Tää on aivan ihana!!!! :-* Järkevää kommenttia en saa millään väsättyy. ;D Jatkoa pian!!!
// Merkku
-
ihana luku taas kerran ;)
tuo sandy on jotenkin aivan ihana <3
tuota noin, rakentava karttaa minua :-\
jatkoa taas pyytelen :)
jennumiu
-
kuten aina, todella hyvä luku ;) tuota noin, nyt näyttää taas siltä että rakentava on jälleen kerran lähtenyt lomille :-\
jatkoa odotellen :)
-
Tyhmä Sherry, järkevää ruveta jostain perinnöstä ja unelma-talosta tarinoimaan. x))
Sandy vaikutti oikein ihanalta, toivottavasti hänestä kuullaan vielä? <3
Myös muu Santosin perhe vaikutti aika mielenkiintoiselta.
Tämä luku oli ihanan pitkä, sain vasta nyt luettua sen. =)
Kuitenkin, jälleen pyytäisin jatkoa, sillä tämä on paras lukemani ficci.
Tämän juoni on mielenkiintoinen ja äksöniä on juuri sopivasti, tämä ei ole mikään sellainen tarina, missä tapahtuu koko ajan jotain monimutkaista ja siksi juonesta on vaikea saada kiinni, vaan tässä on toimintaa ja kaikkea muutakin juuri sopivasti.
Yksinkertaisemmassa muodossa äskeisen lauseen voisi sanoa; Tämä on täydellinen fic! :D
Muutaman virheen taisin löytää, listaan tähän jotakin.
”Mutta voisi sinä olla vähän järkevämpi.”
voisit?
Ihan ekana
Kun ynpärillä on muuten pelkkää kirjakieltä niin tuo otti silmään, Ihan ensimmäisenä kuulostaisi minun korvaani järkevämmältä (:
Niiden kahden kuukauden aikana minä sekä kiroili, että itkin
kiroilin?
”Oho, meidän kotiovellemme harvoin törmää ketään teidänlaistanne.”
Kehenkään teidänlaiseenne kuulostaisi järkevämmältä.
”Äiti hei, mitävarten meillä on vieraita.”
mitä varten
Suuret kiitokset jälleen ihanasta luvusta, ja jatkoa tulemaan! :D
Olen koukussa tähän. (:
-
Twaikkari: oi kiitos:) Sherry ei välttämättä aina ole järjellä pilattu. koitin korjailla noita virheitä, kun ehdin
ppuhpallura: kiitos :)
jennumiu: kiitos. itekin tykkään Sandysta suhteellisen paljon.
Merkku: kiva kun jaksoit lukea :)
A/N: minun pitää ryhdistäytyä. Haluaisin saada tämän fikin valmiiksi ennen kesää, mutta katsotaan miten käy. Seuraava luku on lyhyt, ja siinä on paljon tätä, ööö... seliseliä.
56. Erimielisyyksiä
2000, Los Angeles, USA
Se puolivuotinen oli meille huonompaa aikaa kuin koskaan. Keith ei oppinut hyväksymään tosiasioita puoliksikaan niin nopeasti, kuin olin kuvitellut ja hän myös ilmoitti järkähtämättömän mielipiteensä aina kuin mahdollista. Joo, kyllä minä tajusin, että olin hänen mielestään tyhmä ja naurettava ja ajattelematon ja ties mitä muuta. Mutta oliko sitä pakko hokea koko ajan. Ei minua kiinnostanut, mitä mieltä Keith oli, tiesin kyllä, että hänelle pääasiana olivat rakkaat italialaiset lait, jota ilmeisesti pitäisi noudattaa kirjaimellisen aukottomasti. Mutta mikä maailmanloppu tässä muka oli tapahtunut? Nancy ja hänen lapsensa eivät toistaiseksi tienneet yhtään mitään, ja jos kaikki menisi hyvin, he tulisivat ikuisesti uskomaan, että olin vain viaton orpo pikkuserkku, jolla oli paljon rahaa. Miksei Keith voinut tajuta sitä?
Nancyn kunniaksi oli kyllä pakko sanoa, että hän ei ollut ihan tyhmä. Kuultuaan, että talo kaipaisi remonttia ja menisi monta kuukautta, ennen kuin se olisi muuttokunnossa, hän tarttui oitis puhelimeen ja varmisti vaikka miltä tahoilta, että kertomuksemme oli pääosin totta. Ties montako ihmistä minä ja Keith olimme joutuneet lahjomaan, saadaksemme tämän toimimaan. Asianajajia ja kuolinpesän hoitajia ja ties minkälaisten papereiden väärentäjiä. Käteistä oli kulunut tuhottomasti.
Rahapuoli oli itse asiassa selvinnyt varsin näppärästi. Keith oli vängännyt vastaan ja riidellyt mutta loppujen lopuksi kuitenkin järjestänyt meille uuden huikean omaisuuden. En ollut ihan varma, miten hän sen oli tehnyt, mutta asiaan oli liittynyt jotenkin tietokone, sveitsiläinen pankki ja sähköinen raha. Minusta keino oli ollut tosi kätevä, mutta Keith väitti tavanomaisen pessimistiseen tapaansa, että hanke oli ollut järkyttävän monimutkainen ja täynnä riskejä. Se, puhuiko hän totta vai ei, ei oikeastaan ollut olennaista. Pääasia oli, että meillä oli taas varaa ihan mihin vain.
Hyvästä rahatilanteestamme huolimatta oikeanlaisen talon etsiminen osoittautui haastavaksi. Keith ei tietenkään sormeaan nostanut, kieltäytyi vain tylysti auttamasta ja huomautti, että jos minä en olisi naurettava ja typerä, taloa ei tarvitsisi etsiä. Keithillä oli tietysti pointtia. Oli typerää mennä kuvailemaan talo tarkasti Nancylle. Niin vaikea kuin sitä olikin uskoa, suurkaupungissa oli hyvin vähän taloja, joiden piha olisi oikeasti iso. Sitten kun lisättiin vielä yhtälöön muurit ja hyvä sijainti, vaihtoehtoja oli todella vähän, mutta lopulta löysimme sen oikean.
Talo sijaitsi vähän syrjässä Beverly Hillsin asuinalueelta, Santa Monica Mountains-kukkuloilla. Se ei tietenkään ollut ollut myytävänä, mutta olin järjestänyt asian aika kätevästi. Omistaja oli luopunut talostaan ilomielin ja lisäksi järkyttävään alihintaan, vaikka sekään ei ollut ihan pieni.
Itse rakennus oli vaikuttava. Rakennusmateriaalina oli käytetty vaaleaa kiveä ja talo kohosi kunnioitusta herättävänä kohti taivaita. Siinä oli kolme kerrosta, kaksikymmentäyhdeksän huonetta, kolme parveketta ja nyt kun se oli remontoitu, myös järkyttävä määrä ikkunoita. Se oli ollut minun ajatukseni, tietysti. Keith ei paljoakaan välittänyt, miltä meidän uusi kotimme tulisi näyttämään, mutta minä halusin valoa. Sisätilat olivat alun perin olleet aika synkeät ja yksinkertaiset, mutta sisus olikin muutettu lähes kokonaan. Tapettien ja huonekalujen etsiminen vei ikuisuuden, ihan oikeasti. Santosin perhe oli muuttanut jo marraskuussa väliaikaiseen vuokra-asuntoon ja Jessaa ja Nancya päättämättömämpää porukkaa sai hakea kaukaa. Ties kuinka kauan ne vertailivat erilaisia beigen sävyjä uutta sohvaansa varten. Ihan kuin sillä olisi niin paljon väliä.
Itse suoriuduin kaikesta tuollaisesta aika näppärästi. Pääasiassa halusin kaikesta vaaleaa, valoisaa ja avaraa, mutta ei liian valkoista, koska liian valkoinen toi mieleeni sairaalan, joka toi mieleeni… eiei, sitä ei saanut ajatella. Huonoja muistoja joka tapauksessa. Muistoja ihmisajoilta. Niiltä ajoilta, jolloin Jack oli ollut elossa, ei vain hänen muistonsa.
Kumminkin minun mielessäni välkkynyt väriskaala oli ollut seuraavanlainen; harmaata, hopeaa, valkoista, kermaa, vaaleanvihreää, kullanruskeaa ja sitä rataa. Toisinkuin Nancy, Jessa ja lapsoset, minä en tuhlannut aikaa ja aivokapasiteettia eri sävyjen miettimiseen. Jos joku tietty miellytti, valitsin sen, jos kaikki miellyttivät, valitsin yhden umpimähkään. Miksi kaikki eivät voineet tajuta, miten yksinkertaista se oli?
Huonejako oli myöskin minun neroleimaukseni. Rakennus oli suhteellisen symmetrinen ja pari uutta seinää rakennutettuamme se oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä kerroksessa oleva aula ja iso olohuone olivat yleiseen käyttöön, mutta periaatteessa talon koko vasen puoli kuului minulle ja Keithille ja oikea puoli Santosin perheelle. Rakennuspäällikkö, jonka olimme palkanneet, näytti vähän kummastuneelta, kun kerroin haluavani omalle puolelleni erillisen ilmanvaihdon, mutta ei kysellyt turhia. Tuskin hän arvasi, että vaatimukseni johtui halustani välttää ihmisveren hajua edes silloin tällöin.
Joo, se siis vei kauan aikaa monestakin syystä, mutta viimein talo oli valmis ja sinne pääsi muuttamaan. Koko Santosin perhe oli sinä viikonloppuna itärannikolla käymässä ja olimme sopineet, että minä ja Keith saisimme pari päivää aikaa kotiutua ennen heidän tuloaan. Huonekalut oli tuotu jo aiemmin, eikä meillä oikeastaan ollut vaatteita lukuun ottamatta paljoakaan omaisuutta, joten tavaroiden järjestely oli aika helppoa. Loppuajan me keskityimme vaihtamaan peiteltyjä loukkauksia ja kylmiä katseita. Helvetti, kun Keithin piti olla tuollainen. Olin itse asiassa järkyttävän iloinen, kun viikonloppu oli ohi ja taloon tuli vähän elämää.
Alusta asti se oli äänekästä kiljumista ja typeriä leikkejä. Tiistaiaamuna suuri korkeakattoinen olohuone oli täynnä niiden typerien kakaroiden meteliä, joka yhdistettynä pakkoon estää voimaani näkymästä sai pääni särkemään järkyttävän paljon. Harjoitus ei auttanut ainakaan tässä asiassa, vieläkin se sattui.
Kevin karjui ja Ian vikisi. Ainoa joka osaisi olla kiltisti oli Sandy, ja tietenkin Kevinin ja Ianin oli pakko käydä hänen kimppuunsa samalla kun riitelivät keskenään.
”Äiti, miksi Sandyn huone on isompi kuin minun?” Ian kitisi samalla kun yritti paeta Kevinin tökkimistä. ”Sandy saa aina isoimman huoneen.”
”Se johtuu siitä, että Sandy on sokea”, Kevin sanoi naamaansa väännellen. Hän kurkotti tarttumaan Sandyn vaaleisiin enkelinkiharoihin ja nykäisi lujasti. ”Eikö johdukin, Sandy? Se johtuu siitä, että sinä et NÄE yhtään MITÄÄN. Ja siksi muka tarvitset isomman huoneen.” Kevinin sanat nostivat karvani pystyyn, mutta Sandy ei tuntunut välittävän. Hän vain tarttui äitinsä käsivarteen ja vetäisi hiuksensa pois Kevinin otteesta.
Nancykään ei pitänyt Kevinin sanoja edes puoliksi niin ilkeinä, kuin mitä ne olivat. ”Älä kiusaa Sandya, Kevin”, hän komensi hajamielisesti. ”Minä menen purkamaan laatikoita muuttomiesten avuksi, katso sinä Jessa lasten perään.” Niine hyvineen hän ravisti Sandyn tylysti irti itsestään ja katosi oikean puoleisesta ovesta käytävään.
”Ää, Sandy, etpäs saa kiinni”, Kevin härnäsi. Hän tökkäsi Sandya kylkeen niin, että pieni tyttö oli kaatua. ”Koitapa napata minut.”
”En minä halua leikkiä hippaa”, Sandy yritti otsa rypyssä ja kääntyi anovan näköisenä siihen suuntaan, missä uskoi Jessan olevan. ”En minä halua saada Keviniä kiinni.”
Jessan huuli mutristui synkkänä, kun hän tajusi, ettei pääsisikään vielä rannalle löhöämään. ”Hyvä on, Kevin, irti Sandystä.” Hän romahti sohvalle ja siirsi katseensa kyllästyneenä televisioon. ”En jaksa katsoa teidän tappeluanne.”
Kevin kyllä tavallaan tottelikin; tuhahti, käänsi selkänsä Sandylle ja alkoi nipistellä Ianin käsivartta. ”Minulla onkin hienommat tapetit kuin sinulla”, hän väitti. ”Sinulla on jotain tyhmää sinistä, ihan kamalaa. Minun huoneeni onkin kunnon merirosvohuone.”
”En minä mitään merirosvohuonetta haluaisikaan”, Ian inahti vaisusti. ”Äiti sanoo, että merirosvot oli pahoja, äiti sanoo, että ne tappoi ihmisiä.”
Kevin tuhahti äänekkäästi. ”Entäs sitten? Minä olenkin vain leikkimerirosvo, ei oikeita merirosvoja enää ole. Minä olen merirosvokapteeni Punapurje, enkä pelkää mitään.”
”Merirosvot tapettiin”, Ian huomautti nyt jo vähän omahyväiseen sävyyn. ”Äiti sanoo, että merirosvot hirtettiin kaulasta, niin että ne ei saanut enää henkeä ja sitten niiden kasvot muuttui ihan sinisiksi ja se oli kauhean ruman näköistä.”
Minä tyrskähdin itsekseni. Nancy oli täysin vastuuton äiti, jopa minä tajusin, ettei kuusivuotiaalle kannattanut kertoa mitään tuollaista. Joko ne pelästyivät ja juoksivat parkuen pakoon, tai sitten alkaisivat samanlaisiksi minihirviöiksi kuin Kevin.
”Minua ei ainakaan kukaan tapa. Jos joku koittaa, niin se saa miekan sydämeensä”, kyseinen pikkumonsteri uhkasi. ”Minä ainakin aion elää ikuisesti, enkä koskaan kuole. Aion elää ihan hirveän vanhaksi, vanhemmaksi kuin mummi.”
Tavallaan aika ironista ja kauheaakin, että pikkuinen lapsi puhui elämästään sillä tavalla minun ja Keithin seisoessa ihan vieressä. Olisikin tiennyt, miten yliarvostettua ikuinen elämä oikeastaan oli.
”Minä aionkin elää vanhemmaksi kuin maapallo”, Ian sanoi ihan tosissaan. ”Aion elää niin kauan, että koko maailma muuttuu tuhkaksi ja aion nähdä, kun aurinko muuttuu punaiseksi ja räjähtää, eikä maapalloa sitten enää ole.”
En voinut itselleni mitään, vaan puhkesin hihittämään pilkalliseen sävyyn. Kuinka tyhmiä nuo kakarat saattoivatkin olla. Kuvitteli tuo tosiaankin haluavansa nähdä maailmanlopun? ”Missä sinä sitten asut, kun maapallo on poissa”, minä kysyin ivallisesti. ”Perustatko itsellesi avaruusaseman jonnekin tyhjyyteen ja seilaat sillä ympäri galaksia?”
Ian ihastui ehdotukseen ja taputti käsiään yhteen. ”Niin just! Ja sitten minä etsin itselleni uuden auringon ja alan kasvattaa ananaksia!”
”Minä tulen mukaan”, Kevin uhosi. ”Ja minä kasvatankin isommat ananakset kuin sinä.”
Miksi helvetissä juuri ananaksia? Minä pyöräytin silmiäni Keithin tasaisenkylmille kasvoille ja käännyin lasiovea kohti. Ei näitä jaksanut kuunnelle, niin naurettaviksi jutut olivat menossa. Keith saisi kyllä vaikka jäädä tänne, hänen kanssaan en nyt jaksanut riidellä. Olin jo vetäisemässä ovea auki, kun Ianin viattomuutta huokuva ääni sai käteni jähmettymään ovenkahvalle.
”Harmi, että Sandy kuolee niin pian. Sandy ei pääse meidän kanssa syömään ananaksia.”
Sandyn pienillä kasvoilla välähti ohikiitävän hetken ajan turvaton ilme. Hän näytti niin pelokkaalta ja surulliselta, että kommentin sivuuttaminen pelkkänä Kevinin ja Ianin tavallisena paskanjauhantana oli mahdotonta. Sen sijaan, että olisin livahtanut ihmisten ulottumattomiin minun ja Keithin omaan valtakuntaan. Pyörähdin huoneen poikki valkoiselle sohvalle, jossa Jessa katsoi telkkaria.
”Miten niin kuolee pian?” minä tivasin hiljaa.
Jessa ei näyttänyt aluksi hahmottavan sanomisiani kunnolla. ”Häh?” hän sanoi ja jatkoi vain kanavien selaamista harmaalla kaukosäätimellään.
Minä nappasin kaukosäätimen pois hänen sormistaan liikkeellä, joka oli hiukan liian nopea tavalliselle ihmiselle. Itsehillintäni rakoili vähän liikaa, enkä uskaltanut kohottaa katsettani Jessan silmiin. Katseeni olisi taatusti liekehtinyt pakottavana ja hypnoottisena tällä hetkellä. ”Ian sanoi, että Sandy kuolee pian.” Puhuin hiljaa ja nopealla äänellä, sormeillen samalla kaukosäädintä kädessäni. Vaistosin Jessan uteliaan katseen, joka porautui kasvoihini ja tunnisti äänessäni soivan laulavan sävyn.
”Ian on oikeassa.” Jessa vaivautui jopa madaltamaan ääntään ja olin iloinen huomatessani, että hänen äänensä oli jollainlailla tuskainen. ”Sandyllä on Craftsonin tauti, siitä hänen sokeutensakin johtuu. Lääkärit sanovat, että hän tulee kuolemaan nuorena.”
”Minä en ole ikinä kuullutkaan Craftsonin taudista”, huomautin vähän epätoivoiseen sävyyn.
”Se on synnynnäinen sairaus, joka aiheuttaa hermovaurioita”, Jessa selitti vaimeasti. ”Vai parhaat tapaukset elävät yli kymmenenvuotiaiksi ja meidän Sandy… hän ei ole parhaita tapauksia.
Minä käänsin katseeni Sandyn kalpeisiin kasvoihin, jotka olivat uteliaina kääntyneet kuuntelemaan Kevinin ja Ianin väittelyä, joka koski nyt isoimman kuopan kaivajaa. Sandy, pikkuinen Sandy, jolla oli samanlaiset silmät kuin Jackillä oli ollut. Se ainoa ihminen näistä, joka oikeasti kuului johonkin mitä olin joskus tuntenut, oli jo synnyinhetkellään tuomittu kuolemaan. Tieto satutti paljon enemmän, kuin sen olisi pitänyt. Noilla silmillä tai ilman, Sandy oli vain ihminen ja tulisi varmasti kuolemaan. Mutta että niin aikaisin? Ennen kuin hän olisi ehtinyt edes elää kunnolla? Ei, se oli hiton julmaa, ja sitä paitsi väärin. Ei kenenkään pitäisi kuolla ennen kuin pääsisi kokemaan elämää. Kaikkein vähiten pikku Sandyn.
Tämä oli taatusti jonkun ylemmän tahon sairas vitsi. Miksi Sandy? Miksei vaikka hirviö-Keviniä tai hänen inhottavaa vinkujaveljeään. Tai Jessaa, josta tavallaan melkein pidinkin, mutta jolla ei silti konkreettisesti ottaen tuntunut olevan mitään tekemistä kuolleen veljeni kanssa. Miksi Sandy?
Sanaakaan sanomatta minä harpoin meidän ovellemme ja livahdin lasihuoneen läpi saliin, jossa oli portaat. Livahtaessani yläkertaan mielessäni kävi heikko ajatus siitä, että olin liikkunut ehkä hitusen kovempaa kuin oli uskottavaa, mutta sillä hetkellä se ei tuntunut tärkeältä.
Paiskasin oven kiinni ja huojahdin heikkona sitä vasten. Seinät huojuivat hiukan ja kurkkuani kuristi. Ei helvetti. Kompuroin vaivalloisesti vähän lähemmäksi seinänkokoista ikkunaa ja lysähdin vasta sitten lattialle. Miten hitossa tämä oli mahdollista? Miten maailmassa tämä saattoi olla totta?
Kurkustani purkautui pieni nyyhkäys ja käsivarrelleni tippui kuuma pisara. Sormeni kohottautuivat ällistyneenä hipaisemaan märkää poskeani. Itkinkö minä tosiaan ihmisen takia? Miten tyhmää, absurdia ja säälittävää. En minä voinut alkaa parkua pikkutytön takia, jota tuskin tunsin, en vaikka hänellä kuinka olisi samanlaiset silmät kuin Jackilla. Sandy ei merkinnyt minulle yhtään mitään, hänhän oli vain lapsi. Enkä minä pitänyt lapsista, en ollut koskaan pitänyt.
Miksi helvetissä en siis voinut lopettaa itkemistä? Minkä ihmeen takia, minä tunsin tukehtuvani, vaikka kaiken olisi pitänyt olla ihan hyvin. Tässä ei ollut järkeä, ei tippaakaan.
”Minun pointtini”, Keith sanoi ovensuusta. ”On juuri tässä.”
Pyyhin nopeasti silmäni ja käänsin selkäni Keithille. ”Ei nyt”, minä sanoin hauraalla äänellä. ”Ei tänään.” En todellakaan halunnut riidellä Keithin kanssa juuri nyt. Mutta tietenkään hän ei välittänyt siitä.
”He tulevat kaikki kuolemaan, Sherry”, Keith sanoi kivikovalla äänellä. ”Ennemmin tai myöhemmin. Haluatko sinä tosiaan olla silloin täällä? Haluatko tosiaan katsella vierestä, kun he katoavat yksi kerrallaan?”
Hänen sanoissaan oli vain raaka totuus, mutta siitä huolimatta minua kiukutti. ”Mitä jos haluankin? En sinun tarvitse yrittää suojella minua, Keith, minä tiedän kyllä, että he kuolevat ja kestän sen mainiosti.”
”Suojella sinua?” Keith toisti kulmat koholla. ”Ei sinua kannata yrittääkään suojella, Sherry, se ei kuitenkaan onnistuisi.” Hän istui vaaleanharmaalle sohvallemme katse tiiviisti minussa. ”Minä koitan suojella meidän salaisuuttamme ja varmistaa, että sinä et saa päähäsi kertoa heille mitä me olemme tai muuta yhtä typerää.”
Minä naurahdin heikosti. ”Luuletko sinä tosiaan, että minä kertoisin heille, mikä olen? Että kertoisin heille olevani hirviö, joka ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan ihminen. Ei, Keith, minä lupaan, että he eivät saa ikinä tietää tästä.”
”Yhtä tyhjää puhetta kuin kaikki muutkin lupauksesi”, Keith tuhahti.
Käännyin mulkoilemaan Keithiä, joka siirsi nopeasti katseensa sivuun. ”Voitko kiltti olla tekemättä tuota?”
Minun silmäni kostuivat uudestaan. Juuri näin, tosi kiva, taaskaan hän ei voinut katsoa minua vai? Se oli niin helvetin epäreilua. Keith oli maailman inhottavin… no ei ihminen mutta joka tapauksessa. Inhottavin vampyyri koko maailmassa ja se oli jo aika paljon sanottu.
”Mitä?” Keith murahti, ilmeisesti arvaten ajatukseni. ”Sinä osaat hallita sen nyt, joten ole hyvä ja tee niin.”
”Minulle tulee pää kipeäksi”, minä kuiskasin. ’Osaat hallita sen nyt’ ja niin edelleen? Minulla oli ikävä Karibiaa. Silloin en ollut osannut hallita voimiani ja silloin Keith oli antanut olla ja kohdellut minua normaalisti. Menikö homma siis niin, että niin kauan kun en voinut tehdä asialle mitään, hän pakotti itsensä kohtaamaan katseeni, mutta heti kun sille löytyi vaihtoehto, hän ei enää suostuisi siihen. ”Mikä on Keith?” minä kysyin hiljaa. ”Etkö sinä kestä edes katsoa minua?”
Yleensä Keith tyytyi vain lausumaan pistäviä kommentteja ja tylyjä vastauksia, joten oli aika yllättävää kuulla hänen oikeasti korottavan ääntään. ”Sinä et kestäisi katsoa itseäsi edes puolta sekuntia, Sherry!” hän räjähti. Minä säpsähdin silmiäni typertyneenä räpytellen vähän kauemmas, kun hän jatkoi: ”Sinä et ymmärrä, etkä voikaan ymmärtää”, Keith huokaisi huomattavasti äskeistä hillitymmällä äänellä. ”Et tajua millaiselta tuntuu katsoa sinua.”
”Miltä sitten tuntuu katsoa minua”, minä heitin haastavasti. ”Onko se tosiaan niin kamalaa.”
Yllätyksekseni Keith väläytti vinon hymyn, ensimmäisen kuukausiin. ”Se tuntuu hyvin ärsyttävältä, jos totta puhutaan. Se tuntuu siltä, että on pakko uskoa mitä sanot, pakko tehdä mitä haluat. Tuntuu melkein siltä kuin ei olisi omaa tahtoa ollenkaan, enkä minä voi väittää pitäväni siitä tunteesta.” Keith pudottautui alas sohvalta niin että oli kasvokkain minun kanssani. Hänen sormensa sivelivät poskeani, huuliani, niskaani ja hiuksiani, mutta vieläkin hänen silmänsä katsoivat muualle.
”Keith.” Lisää kyyneleitä valui poskilleni. ”Keith, ole kiltti ja katso minua.”
”Vakavissaan, Sherry.” Keithin ääni oli nopea, mutta painokas. ”Tätä kaikkea ei olisi tapahtunut, jos olisin joka kerta kieltäytynyt katsomasta sinua. Minä en olisi ikimaailmassa suostunut muuttamaan samaan taloon ihmisten kanssa, enkä missään nimessä olisi antanut sinun vaarantaa meidän elintapaamme. Tämä naurettava kotileikki ei olisi tullut kysymykseenkään, ellet sinä pakottaisi minua hyväksymään sitä.”
Minä naurahdin vähän pilkallisesti. ”Sinäkö muka hyväksyt sen. Minä kun ajattelin että kaikkea muuta.”
Keith kohautti olkapäitään. ”Minä olen täällä”, hän totesi yksinkertaisesti. Hänen sormensa liikkui kyyneleisellä poskellani. ”Niin helppoa”, hän mutisi, puhuen tällä kertaa enemmän itselleen kuin minulle. ”Olisi niin helppoa pakottaa sinut lähtemään.”
Kylmät väreet valuivat pitkin selkäpiitäni. Keith oli aivan oikeassa, se olisi hänelle turhankin helppoa. Hän oli noin tuhat kertaa vahvempi kuin minä.
Keith naurahti hieman nähdessään pelon minun kasvoillani. ”Sinä et ole yhtään varma siitä, että minä en tee niin, vai mitä? Helpotukseksesi, Sherry, minä en usko että niin tulee tapahtumaan.”
”Miksi ei?” minä kysyin, mutta Keith vain hymyili, pudisti päätään ja kumartui painamaan suukon huulilleni.
Alhaalta kuului äkkiä kovaäänistä kirkunaa ja jonkun itkua. Kevin ja Ian taas. Keith virnisti minulle pienesti. ”Ei pahalla Sherry, mutta olisit voinut valita sukulaisesi vähän huolellisemmin. Eihän täällä saa hetken rauhaa.”
A/N: Craftsonin tauti on niin puhdasta fiktiota kuin olla ja voi. Kommenttia?
-
Nyyh, Sandy ei saa kuolla.. :'(
Toivottavasti Sandy eläisi vähän vanhemmaksi, ja sitten joku vampyyti voisi muuttaa hänetkin..
Ei tämäkään mitenkään kamalan lyhyt luku ollut, ja laatuhan korvaa määrän. :)
Ian ja Kevin tosiaan ovat raivostuttavia.
Ja Nancykin on hitusen oudohko, Sherry olisi voinut kyllä valita sukulaisensa, joiden kanssa asuu, vähän paremmin.
Virheitä en tästä luvusta tainnut löytää yhtään, en niitä tosin etsinytkään. ;)
Niin kuin aina, toivoisin jatkoa pian. <3
-
Tää on ehdottomasti yks lempificeistäni! Sherry on mielenkiintoinen hahmo, iskee muhun. Toivottavasti jatkoa on pian luvassa :D
-
Löysin tämän tuossa pari päivää sitte, ja oon siitä asti lukenu tätä melkein koko ajan. :D
Paljon mitään muuta en ole kerenny tehäkkään. Tämä on aivan mahtava ficci. :)
Kiitos siis tästä, ja toivon todella että jatkoa tulee pian. :D
-
sandy ei saa kuolla :-[
Ian ihastui ehdotukseen ja taputti käsiään yhteen. ”Niin just! Ja sitten minä etsin itselleni uuden auringon ja alan kasvattaa ananaksia!”
suloisia nuo ian ja kevin :)
anteeksi lyhyt ja turha kommenttini. jatkoa odotellen.. ;)
jennumiu
-
Hmm, mistäpä sitä aloittaisi.. Huomasin koko ficin vasta nyt, ja luin kaikki luvut putkeen. Pakko sanoa, että tämä todella koukuttaa.. Aluksi kai vierastin tota fandomina Twilight, mutta parituksena OC/OC, tyhmien ennakkoluulojen jälkeen tykkään tästä aivan mielettömästi :D
Cheryla Valance, mikä itsekeskeinen, pikkumainen ja ärsyttävä pikku puolivampyyri. Yhdessä vaiheessa todella ihmettelin Carlislen ja Esmen pinnan pituutta, kuinka he jaksoivat tuon tytön kaiken kiukuttelun.. Kuintenkin, olen oppinut pitämään Sherrystä aivan mielettömästi, sekä ihailemaan sitä miten joku voi olla noin suorasukainen, eikä alistu muiden panettelulle. Tajusin kai kaiken tämän kun tyttö menetti hetkellisesti Keithin.
No nyt päästiin asiaan; Keith. Namm, voisin ottaa tollasen poikaystävän kotiin ihan milloin vaan ;D Oikeasti, Sherry on onnentyttö.
Tykkäsin myös, että Amerikan kiertolaisryhmä (James, Victoria ja Laurent) ovat päässeet hieman eri rooliin. Nämä uudet tulokkaatkin olivat positiivisia yllätyksiä, mainittakoon Karmel ja John.
Juonen kulku kylläkin ärsytti joissain kohden, taisi johtua Sherrystä :P Ei, mutta niinhän sen välillä pitää ollakkin. Pieniä kirjoitusvirheitä jne. huomasin joissan kohtin, joita en viitsinyt noukkia, kun tosiaan luin kaiken putkeen.
Jään innolla odottamaan jatkoa, joo koukussa ollaan, ja pahasti ;)
Aiotko muuten kirjoittaa tätä niin pitkälle, että Bella tulee mukaan? Vai onko tuon tarkoitus tullakkaan?
mouu
-
Tää on edelleen vaan niin paras! ;D Ei tuu ei pakottamallakaan! Ei tuu järkevää kommenttia. Jatkoa! :D
-
Merkku: kiitos :)
mouu: kiva kun jaksoit lukea tämän :) Sherry on toisinaan kyllä kieltämättä aikamoinen ärsyttävyyden ruumiillistuma. Minäkin olen joskus pohtinut, että miten ihmeessä Cullenit tosiaan jaksoivat noita kiukkukohtauksia. Keith on kanssa juuri tuollainen persoona ja minäkin tykkään hänestä ihan sen takia. Jotkut ei vaan ymmärrä onneaan... Jamesissa ja Victoriassa ja Laurentissa taas on se puoli, että minä en missään nimessä ole koskaan pitänyt niitä yksiselitteisen pahoina ja he sopivat hyvin näiden ystäviksi. Siksi näin. Bellan mukaantulosta sen verran, että tämä fikki päättyy vuoteen 2003, eli ennen Bellaa, MUTTA... no joo. Jatkoa suunnitteilla.
jennumiu: minustakin Santosin lapset on kaikki omalla tavallaan sööttejä :) saa nähdä miten heille käy... ja kommentit eivät ole koskaan turhia, vaikka olisivat miten lyhyitä.
mmiru: ahkera olit, kun jaksoit lukea tämän :) kiitos siitä :)
Catwoman: kiitos :D minäkin tykkään Sherrystä, ehkä juuri siksi, että se ei ole sitä tavallisinta tyyppiä tarinoissa. Joo. Olen aika varma, etten jaksaisi kirjoittaa tätä ilman Sherryä.
Vanamo: niimpä niin, Sandy parka. Santosin perhe ei tosiaan ole helpoin mahdollinen.
A/N: Joo. Tämä fikki on nyt pakko saada valmiiksi ennen kesän alkua. Enää neljä lukua + epilogi. Minä pystyn tähän! Toivottavasti... Auttakaa minua pistämällä kommenttia, jooko :)
57. Lastenvahti
2000, Los Angeles, USA
”Sherry, minä haluan nähdä, millaiselta teidän puoli näyttää”, Jessa intti irrottamatta katsettaan muotilehdestä, jota oli lukemassa. Sillä nimenomaisella hetkellä hän vaikutti vähän pitkästyneeltä, hän mutusteli kädessään olevaa paahtoleipää hitaammin kuin oli mahdollista.
”Eikö sinulla ole parempaa tekemistä, kuin ihailla taloa koko päivä”, minä kysyin ärsyyntyneenä. Vedin vahingossa harjan Sandyn hiusten läpi vähän liian kovaa ja tunsin hänen värähtävän sylissäni. Sandy oli siitä kiva, että hän ei yleensä piitannut hirveästä tuollaisista pikkuasioista. Jätin siis anteeksipyynnöt väliin ja jatkoin silkinsileiden vaaleiden kiharoiden harjaamista pikkuisen närkästyneenä. Jopa neljävuotiaalla pikkutytöllä oli ihanammat hiukset kuin minulla. Se oli niin väärin.
Ja ihan totta, me olimme asuneet täällä jo melkein kaksi viikkoa, pitäisi sitä pikkuhiljaa alkaa jo tottua ylellisyyteen. Jessa ei ilmeisesti ollut samaa mieltä. ”Haloo, Sher”, hän sanoi. ”Miksi ei? Olet sinäkin nähnyt meidän puolemme, miksi minä en pääsisi katsomaan teidän asuintilojanne.”
No siksi, että en halunnut ihmisveren hajua makuuhuoneeseeni! Okei, tuo oli paras jättää sanomatta. Tyydyin luomaan Jessaan kylmän katseen.
Jessan kasvoille syttyi ovela ilme. ”Sandykin haluaisi päästä teidän puolellenne, vai mitä Sandy? Eikö sinusta olisikin kiva päästä sinne, missä Sherry nukkuu?” hän kysyi.
Hiton hitto. Sandy kääntyi minua kohden toiveikas ilme sokeissa silmissään. ”Jooko, Sherry?”
Minä avasin suuni sanoakseni ei, mutta en pystynytkään siihen. Ei Sandylle voinut sanoa ei, ei vaikka miten yritti. Joten minä heitin harjan kädestäni sohvapöydälle ja nostin Sandyn huokaisten jaloilleen. ”Miten vain sitten.”
Jessa taputti iloisesti käsiään ja heitti lehden ja paahtoleivän jämät surutta kiiltävänvalkoiselle lattialle. ”Loistavaa”, hän hihkaisi innostuneena, mutta minä en jaksanut välittää. Sovitin jo huoneen toisella puolella avainkorttia reikään. Ovi aukeni vaivatta.
Jessa hipsi minun ja Sandyn perässä lasiseen eristysaulaan. Lattia oli kaakelia ja viereisestä ovesta johti ovi kylpyhuoneeseen. Nerokas järjestely, itse asiassa, mutta Jessa ei tuntunut tajuavan sitä.
”Minkä hemmetin takia teillä on kylpyhuone heti oven vieressä? Ja miksi täällä on vaatekaapit?”
Sandy koitti kiinnittää huomioni. ”Miltä näyttää? Lattia on kaakelia vai mitä?”
Minä nyökkäsin hänelle automaattisesti, ennen kuin tajusin, että se oli turhaa. ”Sinistä kaakelia. Huone on kokonaan lasia ja tässä on kaksi ovea. Toinen kylpyhuoneeseen ja toinen sellaiseen isoon huoneeseen, jossa on portaat yläkertaan.” Minä tuuppasin ovista lähemmän auki ja vedin Sandyn perässäni portaikkohuoneeseen. ”Lasia”, minä selitin Sandylle. ”Paljon ikkunoita. Alakerta muodostuu tästä huoneesta ja työhuoneesta ja niiden välissä on lasiseinä.”
”Miksi ihmeessä täällä on niin tyhjää?” Jessa kysyi tiiratessaan ikkunoiden lävitse työhuoneeseen. ”Paljon enemmän tilaa kuin mitä tarvitsisi. Meidän äidin työhuone on ehkä viidesosan tuosta.”
Niin, minä tiesin sen kyllä. Tiesin tasan tarkkaan, millaisessa ahdistavassa rotankolossa Nancy työskenteli. En kuitenkaan viitsinyt alkaa selittämään Jessalle, miten aliarvostettua oli, että ylipäätään pystyi hengittämään. Kohautin vain olkiani ja suunnistin portaisiin.
Sandy jäi ihailemaan porraskaidetta. ”Puuta, vai mitä?” hän arvasi. ”Tosi sileän tuntuista.”
”Mmm...” minä hymisin. Nostin Sandyn kevyesti syliini ihan vain koska en jaksanut odottaa sitä aikaa, joka häneltä kuluisi portaiden kiipeämiseen. Sandykin vaikutti tyytyväiseltä järjestelyyn, hän kietoi kätensä kaulani ympärille ja painoi pehmeän poskensa poskeani vasten.
Minun kurkkuuni nousi pala, eikä se todellakaan johtunut Sandyn hellyttävyydestä tai muusta sellaisesta. Pikkuinen tyttö sylissäni vain tuoksui niin äärettömän herkulliselta ja huomasin painavani pääni hänen kurkkuaan vasten. Sydämen sykkeen kuuli niin helposti. Veren maun pystyi melkein maistamaan.
Laskin Sandyn kiireesti lattialle portaiden yläpäässä ja käännyin selin. Ei Sandya, ei Sandya, ei Sandya... mutta miksi hitossa ei, sitä minä en kyennyt muistamaan. Minulla oli jano ja Sandy oli täällä kuin tilauksesta ja hän tuoksui makealta ja ihanalta ja hänen ihonsa oli pehmeää ja hän oli heikko ja...
Sitten se oli ohi. Vedin syvää henkeä ja huomasin pystyväni taas hillitsemään itseni. Helvetti, olisi ehkä sittenkin pitänyt lähteä tänään Keithin kanssa metsästämään. Jos en pitäisi varaani, päätyisin vielä teurastamaan koko talon.
Mutta ei Sandya. Ei ikinä Sandya. Koska Sandy oli liian tärkeä ja koska hänellä ei muutenkaan ollut tarpeeksi aikaa jäljellä.
”Onko teilläkin lasiseinä olohuoneeseen, niin kuin meillä?” Sandy ja Jessa eivät ilmeisesti olleet huomanneet mitään erikoista. Tavallaan pelottavaakin, miten täydellisesti he olivat minun armoillani. Minä väläytin Sandylle lämpimän hymyn, jota hän ei tietenkään nähnyt.
”Joo, voimme vakoilla, mitä tuolla alhaalla tehdään. Vasemmalla puolella on vierashuoneet, me ei juurikaan käydä siellä.”
”Vierashuoneet?” Jessa pärskähti. ”Miten niin vierashuoneet? Eihän noissa ole sänkyjä tai mitään! Missä teidän vieraat oikein nukkuvat?”
Voi Jessa, Jessa. Olisikin tiennyt totuuden. Meidän vieraamme eivät taatusti nukkuisi yhtään missään. Sivuutin Jessan kysymyksen olankohautuksella. ”Ei meillä paljon vieraita käykään. Kulmimmainen huone on pyhitetty puhtaasti Keithin siskolle ja hänen... miehelleen, mutta muille tuskin tulee ikinä käyttöä. Ja on meillä patjoja.”
”Onko Keithillä sisko?” Jessa kysyi iloisesti. ”Pidätkö sinä hänestä? Asuvatko ne kaukana? Miksi teillä on hänelle oma huone? Minua ärsyttää ihan kamalasti kun äiti sisusti yhden meidän puolen isoimmista huoneista vierashuoneeksi. Siellä on kaksi lastensänkyä ja parisänky, joten ei ole vaikeaa arvata kenelle se on tarkoitettu. Äidin sisko, Laney, on ihan hirveä valittamaan, enkä yhtään tykkää hänen lapsistaankaan. Melissa on heistä vanhempi, suunnilleen kaksitoistavuotias. Toivottoman lapsellinen tapaus, aina se on pyytämässä, että leikkisin sen kanssa nukeilla. Jonas on Kevinin ikäinen ja melkein yhtä rasavilli kuin hän. New Yorkissa ne eivät käyneet kauhean usein, kun sinne on niin pitkä matka ja he asuvat täällä länsirannikolla—” blaablaablaa ja niin se jatkui. Jos seliseli ei pian lakkaisi, minun olisi luultavasti pakko kuristaa Jessa.
”Mennään ylös”, minä ehdotin hampaitani kiristellen.
Kolmas kerros oli ehdottomasti ylpeydenaiheeni. Se koostui kahdesta huoneesta ja kylppäristämme ja kaikkialla oli niin hienoa kuin olla ja voi. Toinen huoneista oli itse asiassa jonkin sortin olohuone ja sen yksi seinä oli kokonaan peiliä. Pelin ansiosta huone näytti kaksi kertaa isommalta ja Jessan kasvoille levisi iloinen hymy hänen alkaessa peilailemaan itseään. Minä tuhahdin hieman ja avasin makuuhuoneeni oven.
Jessan leuat loksahtivat auki. ”Vau”, hän henkäisi, ja minä olin aivan samaa mieltä. Makuuhuoneessamme oli tietynlaista hotellimaista tuntua, niin pramea se oli. Hopea hohti silmiin kaikkialta ja huone oli niin valoisa, että silmiä sattui.
Sandy nyki käsivarttani oikealta puolelta. ”Kerro”, hän pyysi.
”Öö...” minä nostin hänet valtavalle vuoteellemme, joka oli poikkeuksellisesti tänään jopa pedattu. ”Valkoista, hopeaa, vaaleanharmaata. Tässä on sänky, tuolla nurkassa on iso telkku ja sohva. Oven lähellä on kirjoituspöytä, jossa on Keithin tietokone ja jotain härveleitä, jolla saa aikaan kivoja juttuja. Vaatehuoneen ovi on toisessa nurkassa.”
Jessa silmäili vuodetta arvioiden. ”Hieno sänky”, hän totesi merkitsevän painokkaasti.
Minä irvistin vaistomaisesti, mutta en ihan onnistunut kätkemään hymyäni. ”Eikös olekin?” minä kysyin veitikkamaisesti. ”Ihanan iso, vai mitä? Juuri oikean kokoinen.”
Jessa myönsi, että juu, mutta Sandy näytti hämmentyneeltä. ”Oikean kokoinen mihin?”
Hillittömän naurukohtauksen jälkeen minä saatoin Jessan ja Sandyn takaisin isoon olohuoneeseen. Huomasin Jessan rypistelevän kulmiaan saapuessamme alakertaan ja lopulta hän puuskahtikin epäilevän oloisena: ”Eikö teillä ole keittiötä?”
Minä puraisin kieltäni. Tiesin, että tässä esittelykierroksessa oli jotain tosi typerää. Keksin nopean hätävaleen. ”Tietty on. Se on kellarissa.” Santosien puolella nimittäin oli kellari, jonkin näköinen leikkihuone lapsille, jos olin oikein ymmärtänyt. Minä en siellä ollut käynyt, en menisi maan alle vaikka kirveellä uhattaisiin.
Jessa loi minuun tutkivan katseen. ”En nähnyt portaita.”
Hemmetti! Melkein toivoin, että Jessa olisi sittenkin ollut niin tyhmä, kun olin aluksi kuvitellut. Kohautin vaisusti olkapäitäni ja rukoilin mielessäni, että Jessa päättäisi antaa asian olla.
Onneksi häntä ei tuntunut kiinnostavan kovinkaan paljon, missä me söimme. Jessa istui olohuoneen valkealle sohvalle ja risti pitkät sormet syliinsä. ”Minulla on huomenna koe-esiintyminen”, hän aloitti äänessään sellainen sävy, että päättelin jonkinlaisen pyynnön tekevän tuloaan. ”Ja illaksi ajattelin mennä yhtiin hurjiin bileisiin, etten varmaan ehtisi koko yönä kotiin.”
”Ahaa”, minä ynähdin nostaessani Sandyn sängylle. Mitäköhän tuo nyt halusi minun tekevän.
”Äidillä on töitä, niin kuin tiedät”, Jessa jatkoi. ”Ja lastenvahtia on kauhean vaikea saada viikonloppuisin noin lyhyellä varoitusajalla. Minä mietin, jos sinä ja Keith olisitte voineet katsoa lasten perään?”
Vetäisin päätäni taaksepäin. Hemmetti, en minä mitään kakaroita alkaisi paapomaan. Sandy oli vielä yksi juttu, mutta jos joutuisin kestämään Keviniä ja Iania koko päivän, minulta menisi hermot ja terveys ja päätyisin tappamaan jonkun ihan vain puhtaasta turhautumisesta. ”Jessa, minä en ole kovin hyvä lasten kanssa”, selitin anteeksipyytävällä äänellä.
Sandyn kasvoille levinnyt iloinen ilme valahti ja minä tunsin lievää syyllisyyttä. Jessan seuraavat sanat olivat vain omiaan pahentamaan sitä. ”Hyvä on, pakko kai sitten jättää ne jonkun ventovieraan käsiin.”
Voi paska. En minä aikonut sanoa niitä sanoja, en oikeasti. Sandyn hailakat vihreät silmät olivat kuitenkin minulle liikaa. ”Ehkä se kuitenkin onnistuu.”
****************
”ÄÄÄÄHÄÄ, IAN, senkin TYYYHMÄÄÄ!” Kevin juoksi ympäri taloa Ianin leikkipaloautoa raahaten. Ian melkein itki koittaessaan saada Keviniä kiinni.
”ANNA SE!” Ian kirkui. ”Minun paloauto, se menee rikki.” Ja sitten: ”EIIIIIII.” Kevin oli paiskannut paloauton kohti sohvapöytää, joka kaatui raskaasti räsähtäen paloauton päälle. Pöydällä ollut maljakko pirstoutui lattiaan ja kukkasen jäivät heilumaan rikkoutuneen paloauton tikkaista.
”Hups”, minä mutisin Ianin rääkyessä taustalla. Sandy istui turvassa sylissäni ja vaikutti siltä, että nukahtaisi kohta melusta huolimatta.
”Shakki”, Keith tiedotti pöydän toiselta puolelta ja minä siirryin mulkoilemaan välissämme lepäävää shakkilautaa. Keithiä vastaan oli niin ärsyttävää pelata, kun hän osasi tekniikat niin hyvin. Tämä oli jo viides erä, enkä ollut yhtään lähempänä voittoa, kuin olin ollut pelin alussa.
Nuristen minä siirsin ratsuni syömään Keithin viimeisen soltun. Huoneen toisella puolella Ian yritti lävistää Kevinin leikkimiekallaan.
Keithin kasvoille levisi omahyväinen hymy. ”Shakki ja matti.”
Täh? Ei voinut olla! Otsani rypistyi koittaessani keksiä jonkun porsaanreiän, mutta tietenkään sellaista ei ollut. ”Höh”, minä puuskahdin. ”Sinä sitten et anna tytön voittaa edes säälistä?”
Keith purskahti nauruun. ”Otetaanko uusiksi niin voin harkita?”
Minä nyökkäsin ja aloin yhdellä kädellä järjestellä nappuloita omille paikoilleen. Sylissäni Sandy oli vaipunut uneen ja huomasin hänen silmiensä liikkuvan luomien alla. Pieni tyttö hätkähti kuitenkin hereille Kevinin pompatessa sohvalle. ”Sherry, saadaanko me Ianin kanssa jäätelöä?”
Vilkaisin Iania, joka oli näköjään lopettanut parkumisen ja tapitti minua ja Keithiä nyt toiveikas ilme kasvoillaan.
Joo... en minä jaksaisi sitä huutoa, mikä alkaisi jos kieltäisin näiltä jäätelöt. Niinpä nyökkäsin vain lyhyesti ja kehoitin itse kaivamaan pakastimesta ja tuomaan Sandyllekin. Kevin irvisteli vähän, mutta kiikutti kuitenkin Sandylle mansikkatuutin, jota tyttö alkoikin nuolla onnellisena. Minä ja Keith paneuduimme taas shakkipeliin.
”Miksi sinä suostuit tähän?” Keith kysyi huumorin pilke äänessään.
Minä pyöräytin silmiäni. ”Ei aavistustakaan.”
Kello oli melkein yksi yöllä, kun Keviniäkin alkoi lopulta väsyttää. Ian oli sammunut jo aikaa sitten sohvalle ja Sandy nukkui vieressäni. Minä tökin Ianin hereille ja nostin Sandyn syliini. ”Omiin huoneisiin nukkumaan nyt, jooko?” minä kysyin pojilta. Ian nyökkäsi ja haukotteli ja nousi pystyyn, mutta Kevinillä riitti edelleen virtaa minun ärsyttämiseeni.
”Sinun pitää lukea meille iltasatu”, hän ilmoitti unisesti virnistäen.
”Mikä ihmeen iltasatu? Nythän on jo melkein aamu!” minä pihahdin.
”Me halutaan iltasatu”, Kevin väitti. Hän tönäisi Iania käsivarteen ja nipisti sylissäni olevan Sandyn jalkaa. ”Eikö vaan, että me halutaan iltasatu.”
Hassua kyllä, molemmat puoliksi nukkuvista pikkulapsista olivat Kevinin kanssa samaa mieltä. En voinut kuin irvistää Keithille ja kiskoa kakarat perässäni yläkertaan satua kuuntelemaan.
Kevin valitsi iltasatupaikaksi oman huoneensa. Hän kömpi pehmeään petiinsä ja pakotti Sandyn ja Ianin istumaan lattialla. Määräilynhaluinen poika. Joka tapauksessa, ei lattiakaan niin paha ollut. Sitä peitti pehmeä karvamatto ja istuin siihen itsekin ihan mielelläni. ”Mitä minä sitten luen?”
Kevin heitti minulle yöpöydältään kirjan, jonka kannessa oli luurangon kuvia. Kirjan nimi oli näköjään Kapteeni Morris Mustasilmän seikkailut. Loistavaa.
Ian osoitti sormellaan kirjanmerkkiä. ”Äiti luki meille eilen luvun kuusi, jossa perämies Harvey kuoli. Nyt on vuorossa luku seitsemän.”
Minä huokaisin ja selasin oikean kohdan auki. Kaikkea sitä elämässä joutuikin tekemään. Olisiko kukaan voinut arvata, että minä joutuisin kakaralauman lastenvahdiksi lukemaan kirjaa merirosvoista? Maailma oli menossa selvästi huonompaan suuntaan. Rykäisin kurkkuani ennen kuin aloitin lukemisen. ”Sinä yönä oli täysikuu. Vetten päällä kaikui aaltojen loiske, kun vaurioitunut laiva hitaasti seilasi yli sumuisen meren. Edellisyön taistelu oli nyt ohi, mutta kenenkään mielialaa se ei helpottanut, sillä taistelussa oli menetetty uljas ystävä ja uskollinen miehistön jäsen. Laivan kannella oli tulinen piiri, joka muodostui ruumiin ympärille kerääntyneiden merimiesten pitelemistä kynttilöistä. Yhtään kyyneltä ei kasvoilta saattanut erottaa, mutta jokainen selvästi suri häntä, jonka kohtalo oli valinnut.” Vilkaisin ympärilläni olevia jännittyneitä lapsenkasvoja ja koitin saada ääneeni vähän enemmän uskottavuutta. ”Kapteeni Mustasilmä nyökkäsi ensimmäiselle matruusilleen ja rumpujen soiton tahdissa ruumis nostettiin ilmaan. Surullinen laulu alkoi rytmikkäänä marssina, joka johti Harveyn ruumista kantavat miehet paapuurin puolelle, aivan reelingin reunaan.” Pahus minä en edes tiennyt, mitä nämä sanat tarkoittivat! ”Mustasilmä heilautti kättään ja ruumis työnnettiin laidan yli mustaan mereen. Sen perään jäätiin katsomaan, kunnes nähtiin sen uppoavan, painuvan syvälle kohti hyistä hautaansa, siihen ikuiseen kotiin, josta Harvey ei enää koskaan palaisi...” Blaa, blaa, blaa, ja niin edelleen. Mikä idea oli laittaa lastenkirjoihin tällainen määrä masentavaa tekstiä? Kevin, Ian ja Sandy kuuntelivat kuitenkin hievahtamatta, kuin transsissa sanojani ja ihmettelin vähän nyrpeänä, olivatko he aina näin keskittyneitä joihinkin hiivatin merirosvoihin.
Tarina jatkui seuraavaan aamuun, jolloin arvoisa herra Mustasilmä teki hyökkäyksen rannikkokaupunkiin. En ymmärtänyt, miksi lukeminen tuntui niin rasittavalta, silmiäni pakotti, ja olisin voinut vannoa, että huojahdin uupumuksesta. No jaa, olihan siitä aikaakin, kun olin nukkunut kunnolla. Kunhan saisin tämän tarinan loppuun, jättäisin taatusti shakin sikseen ja menisin sänkyyn.
Mustasilmä tappoi jonkun... tosi kiva. ”...ja veren kirkas litinä toi hänen mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin kalastus oli onnistunut kotisatamassa ja niistä oli laskettu veret pieneen ämpäriin...” hyi hitto. Oliko tämä muka Sandyn neljävuotiaankorville sopivaa tekstiä? Nyt kun katsoi, niin kakarat näyttivätkin vähän kauhistuneilta, mutta tuijottivat edelleen tyhjin silmin eteensä. Sama se. Itse ne olivat halunneet tämän kuulla.
Kun luku viimein loppui, minä lysähdin matolle kumman väsyneenä. Pään kannattelukin tuntui vaikealta ja silmiä poltti omituisesti. Muutenkin tuntui hassulta ja joku kaukainen muisto pyöri mielessäni, muttei ihan tavoittanut minua.
Sitten vasta huomasin, että Sandy itki. Ihan oikeasti itki ja kyyneleet olivat tahranneet hänen kasvonsa. Minä kietaisin pelästyneenä käsivarteni hänen ympärilleen. ”Älä pelkää, Sandy, se oli vain satu.”
Kevin näytti saavan puhekykynsä takaisin ja kääntyi minua kohti. ”Se oli makein satu, jonka olen ikinä kuullut. Kaikki oli elävää. Kaikki oli parempaa kuin elokuvissa.”
Iankin yhtyi puheeseen. ”Mitä tapahtui? Minä luulin, että me oltiin laivalla. Kapteeni Mustasilmä aikoi juuri nostaa purjeet.”
Ja Sandy kohotti kosteat, mitään näkemättömät silmänsä minuun. ”Minä pystyin näkemään, Sherry”, hän sanoi. ”Sherry, minä en ole koskaan pystynyt näkemään, paitsi äsken laivalla.”
Minä juoksin kauhuissani portaat alas olohuoneeseen, missä Keith vieläkin oli. Hän katsoi nyt televisiota, mutta nähdessään sekavan olemukseni ja kirkkaanvihreinä palavat silmänsä hän kohottautui seisomaan. ”Mitä sinä olet tehnyt?”
Painauduin häntä vasten täristen. Juuri tällaista ei olisi saanut tapahtua. Juuri tätä minä en olisi saanut tehdä. Hemmetti, Keith tulisi olemaan vihainen.
”Äsken... minä luin satua...” Hautasin kasvoni Keithin olkapäähän. ”Enkä minä edes tajunnut, että tein sen, ei oikeasti ollut tarkoitus... hemmetti, minun itsehillintäni alkaa pettää...”
”Sherry—” Keith aloitti kummissaan
Minä höpötin edelleen sekavana omia ajatuksiani. ”Olen niin hiton huolimaton, miten minä voin lipsahtaa tuolla tavoin, miten ihmeessä en tajunnut—”
”Sherry!” Keith toisti voimakkaalla äänellä ja sai tällä kertaa puheeni jopa katkeamaan. ”Mitä ihmettä sinä oikein olet tehnyt?”
Minä purskahdin itkuun. ”Taisin äsken hypnotisoida noista jokaisen.”
A/N: Siinä se!
-
Jjjessss uusi luku!! Aivan ihana, varsinkin tuo sadunlukemiskohta. :o Kevin ja Ian on ärsyttäviä kakaroita, mutta onneks Sandy on ihana <3 En taho että se kuolee. :( Tää ficci on vaan niin käsittämättömän ihana, oon niin koukussa!
-
ihana luku, niinkuin aina ;)
olen nyt vähän väsynyt, enkä keksi oikein mitään sanottavaa ::)
mutta jatkoa taas toivon :)
jennumiu :-*
-
Vähänköoli hiano luku! Varsinkin sadunkertomiskohta.
Siis mistä sä saat näitä ideoita?
Ihan paras ficci
//Merkku
-
Awww, voi että kun osaat koukuttaa. <3
Tämä on niin mahtava ficci, aina haluun tätä lisääää! :D
Sandy on ihana.
Minustakin tuo satukohta oli kiva, ainakin tuli eläväntuntuinen iltasatu ipanoille. (;
Anteeksi, en ehdi kirjoittaa pitempää kommaa, mutta jatkoa kuitenkin toivoisin, niin kuin aina. <33
-
Vanamo: kiitos, satukohta oli omakin lempparini. Minäkin voisin ottaa tuollaisen iltaluvun.
Merkku: Kiitos :) Minä mittään ideoita saa, tämä tarina vaan elää omaa elämäänsä.
jennumiu: kiitos :)
Catwoman: kiitos! Sandy on omastakin mielestäni söpö tapaus.
A/N: Vähän vauhtia tähän fikkiin! Neljänneksi vika luku. Enjoy!
58. Suuri paljastus
2000, Los Angeles, USA
Siitä hetkestä lähtien minulla oli kolme pientä, palvovaa lasta riesanani. Joka ikinen päivä minä sain kuulla kinuamista siitä, miten pitäisi lukea satu tai muuta paskaa. Joskus sitä teinkin, ihan vain Sandyn takia. Minä pystyin antamaan hänelle näköaistin ja se oli enemmän kuin Sandy oli ikinä toivonut. Minä pystyin loihtimaan hänen päähänsä kuvia mielikuvituksesta, enkä minä voinut kieltää sitä häneltä, en vaikka olisin tahtonutkin.
Keith ei siitä tykännyt. Ei edes, kun selitin, miten Nancy ja Jessa eivät tosiaankaan ottaneen vakavissaan Kevinin ja Ianin puheita elävistä kuvista, jotka sain aikaan. Nancy oletti automaattisesti, että poikien mielikuvitus vain laukkasi omia ratojaan ja Jessaa ei kiinnostanut. Tai no... Jessaa ei ainakaan olisi pitänyt kiinnostaa.
Kun Keith väitti touhuani vaaralliseksi, hän oli osittain oikeassa. Minäkin huomasin muutoksen Jessan katseessa, kun hän ehdotti aurinkoisena päivänä Keithin ulostuloa ja tämä kieltäytyi. Minäkin olin nähnyt, miten hän aina välillä katsoi silmiäni, niin kuin olisi nähnyt hillityn naamioni läpi, kuin olisi nähnyt, miten ne oikeasti paloivat. Ja viimeviikolla Jessa oli ihan selvästi hätkähtänyt, kun hänen kätensä oli osunut Keithin kylmään, kovaan ihoon. Jessa näki asioita enemmän kuin Nancy, eikä se ollut hyvä asia. Hän epäili jotain ja halusi selvittää asian. Katastrofin ainekset olivat käsissä, se oli selvää. Ajattelin kuitenkin, että kaikki menisi hyvin, mitään ei ikinä paljastuisi. Tietenkin olin väärässä.
Se oli ihan tyhmä juttu, oikeasti. Naurettava pikkuasia, jonka ei olisi pitänyt pilata kaikkea niin kuin se pilasi. Tietenkin se oli Jessan syytä, Jessan, joka pakotti minut ostoksille, vaikka ei olisi yhtään huvittanut.
Silloin oli juhannus. Tai no, ei juhannus, juhannus, vaan juhannuksen jälkeinen viikko tarkalleen ottaen. Minä vihasin juhannusta ja viimeinen asia, mitä minun sinä aurinkoisena, kuumana päivänä teki mieli tehdä, oli ravata hikisissä putiikeissa kuuntelemassa tuotetyrkytyksiä, jotka useimman olivat tyyliä: ”aurinkosuoja, aurinkovoide, ettei tytöt pala.” Mutta kappas, vaan, siellä olin, hieman Los Angelesin kaupungin ulkopuolella, pitkää hiekkarantaa reunustavalla kävelykadulla. Oltaisiin menty edes kauppakeskukseen, tai jonnekin, mutta ei. Jessa halusi välttämättä nauttia ’hienosta ilmasta’ ja erilaisesta ilmapiiristä. Paskat. Ei ilma ollut hieno, jos Keith ei päässyt mukaan. Sitä paitsi Jessa pälpätti jatkuvaan tahtiin asioista, jotka eivät yhtään kiinnostaneet minua.
”—koska osa siinä elokuvassa olisi ihan hyvä minun urani kannalta ja oikeasti haluan sen, maailmassa on liikaa huonoja näyttelijöitä ja—”
”Huonoja näyttelijöitä, joihin sinä et tietenkään kuulu”, minä huomautin ivalliseen sävyyn.
Jessa kääntyi katsomaan minua moittivasti. ”En tietenkään, Sherry”, hän tuhahti, ikään kuin pelkkä ajatuskin siitä, että hän ei olisi vähintään Marilyn Monroen luokkaa, olisi naurettava.
Joo, no... mikä minä olin muka arvostelemaan. En ollut koskaan nähnyt Jessan näyttelevän, enkä kyllä ollut varma, halusinko edes. Mutta joo, jos Jessa sanoi olevansa hyvä niin kai sitä voi vain nyökkäillä ja myöntää hänen olevan oikeassa. Loppujen lopuksi ei hän voinut ihan surkeakaan olla, kun kerran oli johonkin sarjaankin päässyt.
Me saavuimme kadun päähän ja Jessa änki vielä innoissaan sisään viimeiseen putiikkii, jonka määrittelin ensivilkaisulla meikkikaupaksi. Istuin ärsyyntyneenä vastapäisen kukkalaarin reunalle odottelemaan. Minä en menisi enää ainoaankaan tupaten täyteen ahdattuun pikkukauppaan, en vapaaehtoisesti. Ja Jessahan ei minua pakottaisi.
Kun katselin putiikissa edestakaisin kulkevia naisia, sisälleni hiipi väkisinkin pieni ulkopuolisuuden tunne. Olinhan minäkin loppujen lopuksi tyttö, ja siltikään minulla ei ollut noiden kanssa mitään yhteistä. En ollut juurikaan vaivautunut meikkaamaan sen jälkeen, kun muutuin vampyyriksi. Se oli vielä ihan ok, kuka sellaista muka jaksaisikaan. Mutta nykyään, minä en hitto vieköön edes katsonut peiliin, paitsi halutessani varmistaa, että silmäni näyttivät suhteellisen normaaleilta ja voimani oli kurissa. Enkä minä oikeastaan edes osannut sanoa, mistä se johtui. Osittain ehkä siitäkin, etten hirveästi pitänyt siitä, mitä peilistä näin, mutta osittain muustakin. Olinko minä muka lakannut välittämästä siitä, miltä näytän? No en sentään ihan, mutta aika läheltä liippasi. Minusta oli tullut samanlainen kuin kaikki ne inhottavat rumat akat, jotka kieltäytyvät välittämästä muiden mielipiteistä ja paasaavat luonnollisesta kauneudesta, vaikka näyttävät siltä, kuin olisivat uineet rikkihappoa täynnä olevassa uima-altaassa. Paitsi että minä en paasannut luonnollisesta kauneudesta... enkä ollut ihan niin rumakaan... Sentään jotain hyvää.
Jossain jyrähti ukkonen, mutta se oli liian kaukana, että olisin jaksanut huolestua. Nousin seisomaan, kun Jessa palasi pikkuisen pussin kanssa. "Uutta kynsilakkaa", hän selitti ja veti vadelmanpunaisen kynsilakkapurkin esille. "Kivan väristä vai mitä?"
Minä myönsin, että oli ja totesin helpottuneena, etten ehkä ollutkaan ihan vielä täysin toivoton tapaus. Kynnet minä sentään vielä lakkasin. Ainakin aina kuin ehdin... eli noin... kerran kuussa tai jotain... mutta kuitenkin. Ja tuo Jessan ostama väri oli mukavan raikas. Saisin ehkä kokeilla sitä. Jessan tuntien, hänellä ei olisi mitään sitä vastaan.
Jessa johdatti meidät seuraavalle kadulle, joka oli Los Angelesin muihin teihin verrattuna aika primitiivinen. Katukivetys oli muhkuraista ja epämiellyttävää kävellä ja minä kirosin korkokenkäni taittuessa ikävästi. Kadulla oli myös paljon autiompaa kuin muualla, edellämme ontui vanha pappa ja verhojen raosta tiiraili utelias mummeli. Kiva. Ehkä minä ja Jessa olimme harvinainen näky täällä LA:n syrjäseuduilla.
Jessa höpötti iloisena jostain kundista, jonka oli tavannut. Tyypin nimi oli kuulema George ja he olivat tavanneet jossain näyttelijähommassa. George oli myös näyttelijä ja Jessan mukaan mykistävän komea ja kohtelias ja suloinen ja luoja tietää mitä muuta. Ihan kuin minua olisi kiinnostanut Jessan rakkauselämä tai muu paska.
Alkoi tihkuttaa ja minä vilkaisin epävarmana taivaalle kasaantuneita tummanpuhuvia pilviä. Ne näyttivät mustilta ja uhkaavilta, eikä minun todellakaan huvittanut jäädä niiden alle.
”Mitä jos alettaisiin lähteä kotiin päin”, minä ehdotin ääni väristen.
Jessa ei huomannut pelästynyttä äänensävyäni, mutta suostui iloisesti, koska oli kuulemma jo saanut ’kaikki ostoksensa hoidettua’. Sepä hyvä. Lähdimme kävelemään katua alas, kohti suurempaa tietä, josta voisi napata taksin.
Ja sitten ukkonen oli suoraa pään päällä. Minä kirahdin Jessalle jotain epäselvää ja lähdin juoksemaan kohti sateensuojaa, mutta olin liian myöhässä. Sade ryöppysi päälleni kuin saavista kaatamalla ja minä pomppasin väkisinkin parikymmentä senttiä ylös maasta, kun taivasta halkoi salama. Ei helvetti, mikä tuuri. Vain minulle saattoi käydä näin.
Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi kokenut kunnon ukonilman. Saarella asuessamme ei tietenkään aina ollut ollut hyvä ilma, siellä oli tuullut ja kaatosadetta oli aina välillä piisannut, mutta ei ikinä mitään sen pahempaa. Ei ikinä TÄTÄ. Koska salamointia minä vihasin, jos jotain ja tuota jyrinää. Voi luoja, eikö se voinut vain loppua.
Jessa silmäili minua uteliaan näköisenä. "Mikä hätänä, Sherry? Sinä näytät kalpealta." Ja niinkai minä näytinkin.
"En varsinaisesti rakasta tällaista ilmaa", minä vastasin ääni väristen. Sade oli ookoo, ihan oikeasti. Mutta siinä vaiheessa, kun taivas repesi, tämä tyttö juoksisi kiireesti karkuun. Salamat eivät olleet minua varten.
"Mitä?" Jessan äänessä oli naurua. "Etkai sinä ukkosta voi pelätä, sehän on naurettavaa."
Niin se kai hänestä olikin. "Turpa kiinni", minä kivahdin äksysti. En ollut sillä tuulelle, että jaksaisin kuunnella piikittelyä.
Jessa tukahdutti vaivoin hihityksensä ja työnsi minut paremmin erään kerrostalon katoksen alle. Kai minä hänestä olin tyhmä tai jotain, mutta eipä voinut mitään. Ihan sama, mitä Jessa ajatteli.
"Olisipa meillä sateenvarjo", Jessa huokaisi tiiraillessaan sadeverhoa. "En halua mennä tuonne, minun hiukseni kastuvat." Hän loi minuun kaunaisen katseen, ennen kuin jatkoi kateellisella äänellä. "Minä en tajua sinun hiuksiasi, Sherry, ne näyttävät aina siltä, kuin olisit menossa juhliin, etkä edes tee mitään sen eteen. Maailma on epäoikeudenmukainen."
Minä tuhahdin epäuskoisena. Jessa oli oikeassa sanoessaan maailman olevan epäreilu, mutta hänen perustelunsa ontuivat. Hiukseni saattoivat toki silloin tällöin näyttää jopa siedettäviltä, mutta ne eivät sopineet minulle yhtään. Minulla olisi pitänyt olla ohuemmat hiukset, jotkut, jotka eivät näyttäsi liian paksuilta ja runsailta päähäni verrattuna. "Vaihdetaanko?"
"Vaikka heti", Jessa myöntyi virnistäen. Sitten hän kuitenkin huokaisi ja veti laukkunsa lähemmäs itseään. Pakko meidän on nyt mennä", hän sanoi. "Emme voi koko päivää seistä tässä ukkosen vuoksi.
Minä olisin seissyt siinä vaikka vuoden välttääkseni salamien armoille meno. Koitin estää itseäni värähtämästä, kun taivaalla kaikui rymisevä jyrähdys, mutten ihan onnistunut. Saamari, mikä ilma.
Jessa ojensi minulle kätensä ja tartuin siihen vastahakoisesti, antaen hänen vetää minut pois katoksen alta.
Puolessa minuutissa olimme kauttaaltaan märkiä. Minun hampaani alkoivat kalista kylmästä kun yritimme kiiruhtaa kivetettyä katua pitkin jonnekin, jossa olisi vähän enemmän ihmisiä.
Edestäpäin kuului huutoa. Me pysähdyimme molemmat tuijottamaan kahta miestä, jotka juoksivat peräkkäin meitä kohti. Ei, eivät juosseet peräkkäin. Toinen miehistä jahtasi toista kädessään pitkä keittiöveitsi.
Siinä vaiheessa minä halusin vain kuumeisesti pois paikalta. Kumpikaan miehistä ei vielä vuotanut verta, mutta jos joku saisi haavan, en taatusti pystyisi hillitsemään itseäni. Me oltaisiin voitu vain kävellä pois paikalta ja unohtaa koko juttu. Kaikki olisi mennyt hyvin. Mutta ei.
Jessa Santos, Jackin tyttärenpojantytär ja maailman suurin idiootti päätti puuttua tapahtumien kulkuun. Hän hyppäsi veitsimiehen eteen hurjasti huitoen ja aloitti saarnaamaan närkästyneellä äänellä. ”Hei, koitatko sinä jotain murhaa täällä tai jotain? Pistä se veitsi maahan, tai serkkuni soittaa poliisin.” Hän nyökkäsi minulle, mutta tuijotin vain epätietoisena takaisin. Pitäisikö minun joku puhelin kaivaa esiin tai jotain? En varmana, minusta nuo tuntemattomat riitaisat ihmismiehet saisivat teurastaa toisiaan ihan miten halusivat, ei ollut minun asiani.
”Jessa, anna olla”, minä mutisin.
Hän pyörähti katsomaan minua silmät kipunoiden. ”En varmasti! Tuohan koittaa tappaa sen toisen.”
Olin sanomassa, että entäs sitten, kun näin kieron ilmeen kohoavan veitsimiehen kasvoille. Hän nosti veistään ilmaan, ja Jessa, joka oli selin, ei tietenkään huomannut mitään. Veitsi sujahti alas kohti Jessan valkoista kaulaa.
Minä kirosin sisäisesti samalla, kun syöksähdin veistä kohti. Kaikkea sitä joutuikin jonkun bimbon ihmisen takia tekemään. Jessa saisi oppia pysymään ulkona toisten asioista.
Älähdin voimakkaasti, kun veitsi raapaisi käsivarttani, jättäen jälkeensä pulppuavan haavan. Siitä välittämättä kiskaisin Jessan nopeasti syrjään ja seuraavalle kujalle, jossa ei onneksemme ollut veitsikätisiä hiippareita.
Jessa räpytteli silmiään. En ollut ihan varma, oliko hän edes ehtinyt tajuta, mitä oli tapahtunut, ilmeestä päätellen ei. Ehkä hyväkin. Kaikkein viimeiseksi minä nyt kaipasin tyhmiä kysymyksiä.
Mutta tietenkin niitä sateli juuri tällaisilla hetkillä. ”Mitä hittoa, miten sinä oikein liikuit noin nopeasti?” Jessa näytti sekä kauhistuneelta, että epäluuloiselta.
Koitin heittää häneen kyllästyneen katseen, mutta lopputulos oli lähinnä voipunut. Haavasta valuva veri heikensi minua nopeaan tahtiin ja äkkiä huomasin miten väsynyt olin. Koko päivän olin kontrolloinut voimaani ja tuttu päänsärky teki tuloaan. Tunsin myös jonkinlaista painetta silmissäni, kun itsehillintäni alkoi heiketä. Hiton hitto.
Käänsin turvallisuuden vuoksi katseeni poispäin Jessasta ja koitin pitää ääneni mahdollisimman normaalina. ”Adrenaliinia”, minä kuittasin. Ontuva selitys, mutta parempaakaan en keksinyt. Miten voi muka kertoa järkevän syyn sille, että liikkuu nopeammin kuin pikajuna.
Olin löytänyt laukustani huivin, jota painoin kädessäni olevan haavan päälle. ”Pakkoko sinun on puuttua muiden ihmisten asioihin”, minä mutisin. ”Henkihän siinä menee.”
Sivusilmällä näin Jessan avaavan suunsa kipakan näköisenä, mutta napauttavan sen saman tien kiinni. Hetken oli kujalla hiljaista, vain sateen ropina maahan rikkoi rauhaa. Minä lähdin kävelemään kujaa eteenpäin, kohti sen toista päätä, josta kuului autojen ääniä.
Vasta isomman tien reunassa Jessa avasi suunsa. Hän vilkaisi huolestuneena huivia, joka oli läpimärkä verestä ja vedestä. ”Miten pahasti kävi? Pitääkö lähteä sairaalaan?”
Kieltäydyin nopeasti ja koitin hymyillä väkinäisesti. Jessa ei kuitenkaan mennyt niin helposti lankaan, vaan pakotti minut siirtämään huivin pois vahingoittuneen käteni ympäriltä. Hänen sormensa jähmettyivät paikalleen ihoani vasten.
Ei se haava poissa ollut, ei aivan vielä, mutta missään tapauksessa se ei näyttänyt äsken tulleelta. Se oli jo arpeutunut umpeen, eikä vuotanut enää ja silti Jessan kädessä oleva huivi oli täynnä verta. ”Mitä helvet—”
Hänen katseensa osui silmiini, jotka hehkuivat tilanteesta johtuen kirkkaina kuin aurinko taivaalta. Hetken aikaa Jessa vain tuijotti minua, pelokas, lumoutunut ilme kasvoillaan. Sitten hän kiskaisi päänsä taaksepäin ja katosi sanaa sanomatta kujalle, josta me olimme äsken tulleet.
Minä otin taksin kotiin. Matkan aikana sain itseäni jo vähän paremmin kuriin, onnistuin uskottelemaan itselleni, ettei Jessa oikeasti mitään epäillyt, että hän unohtaisi kaiken jo iltaan mennessä. Nyt kun menisin kotiin, voisin selittää hänelle kaiken, voisin kertoa, että haava ei ollut ollut syvä ja että minun silmäni vain oikeassa valossa näyttivät omituisilta.
Mutta Jessa ei ollutkaan vielä kotona. Sen sijaan siellä oli joku muu, tai oikeastaan jotkut muut. Pystyin haistamaan heidän jo portilta, eikä Jessalla yhtäkkiä tuntunutkaan olevan väliä. Kasvoilleni levisi iloinen hymy.
Heitin taksikuskille satasen, naurettavan ylihinnan kieltämättä, mutta sillä hetkellä se sopi oikein hyvin. Hillitsin vain vaivoin haluni juosta sisälle vampyyrinopeudella ja kipusin raput ylös terassille. Olin niin innoissani, että melkein kompastuin näyttävän ulko-ovemme liian korkeaan kynnykseen.
Ryntäsin olohuoneeseen ja siellä he olivat. Victorian punaiset hiukset leiskuivat liekkien lailla valkeita sohviamme vasten. Hän huudahti iloisesti huomatessaan sisääntuloni ja nousi ylös halatakseen minua. Minä rutistin vuorollani jokaista, ensin Victoriaa, sitten Jamesia ja Laurentia. Olin vähän hämmästynyt Laurentin ollessa taas mukana, viime kerralla tavatessamme, James ja Victoria olivat kertoneet hänen lähteneen Eurooppaan.
James ilmaisi mielipiteensä ensisanoikseen. ”Tämä talo on kyllä kaikista sinun naurettavista ideoistasi kaikkein naurettavin.”
Imartelevaa. James kuitenkin hymyili leveästi, joten en katsonut aiheelliseksi loukkaantua. Heilautin vain hiuksiani ja kiitin maireasti.
”Täällä haisee ihminen”, Victoria huomautti. ”Kasvatatteko te niitä huviksenne.”
Minä pärskähdin. Ei ihmisiä voinut koittaa kasvattaa, ne olivat siihen aivan liian omapäisiä. ”Pitkä tarina”, minä kuittasin. ”Lyhyesti sanottuna ne ovat minun sukulaisiani, joten koittakaa olla syömättä niitä, jooko?”
Kolmikko myöntyi huvittuneena. Kai niistä oli outoa, että joku halusi asua ihmisten kanssa muusta syystä kuin siitä, että välipala olisi aina lähellä. Tarkemmin ajatellen se olikin outoa, mutta eipä tuo mitään. Harvoin minä ihan täysin järkeviä ajatuksia sain.
Istahdin Keithin viereen suurimmalle sohvalle. ”No mitä te olette puuhanneet viimeiset... öö, puolitoista vuotta, vai mitä siitä on. Jukra, tehän käytte usein.”
James virnisti. ”Ihan sinun mieliksesi, Sherry-pieni. Totta puhuen meillä on ollut aika hiljaista. Sen takia onkin hyvä etsiä teidät. Jos ei muuta saa, niin ainakin kunnon naurut teidän päähänpistoistanne. Ihmisiä samassa talossa, herranjestas!”
”Se on kyllä puhtaasti Sherryn idea”, Keith sanoi minua olkapäähän kopauttaen. ”Ei tämä meidän elämämme minustakaan ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mene. Italiassa saataisiin slaagi, jos tiedettäisiin.”
Sen takia oli hyvä, että Italiassa ei tiedetty. Jätin aiheen sikseen olkiani kohauttamaan ja siirryin utelemaan Laurentilta, missä hän oli norkoillut. Selonteon mukaan Lauren oli törmännyt Romaniassa joihinkin vampyyreihin, jotka olivat käyttäytyneet vähintäänkin omituisesti. Hän oli päätellyt, että laumassa liikkuminen oli yksilölle paljon edullisempaa, joten hän palasi takaisin Amerikkaan ja etsi käsiinsä Victorian ja Jamesin.
”Miten te muuten löysitte meidät?” minä ihmettelin. ”Tämä talo on ostettu väärällä nimellä, eikä netistäkään löydä mitään tietoja meistä.”
Victoria nyökkäsi Keithiä kohti. ”Sinun siskosi kertoi meille, missä mennään. Hän ja John pitävän ilmeisesti tarkkaa kirjaa teidän olinpaikoistanne. Karmel sanoi, että muuten katoatte kartalta kokonaan.”
Jaa. Kai me katoaisimmekin. Siihen tässä ainakin pyrittiin.
Vasta pari tuntia myöhemmin, Jessan palatessa kotiin, minun mieleeni muistui taannoinen veitsivälikohtaus. Ilmeestä päätellen Jessakaan ei ollut unohtanut sitä niin nopeasti, kuin olin uskaltanut toivoa. Hän jäykistyi ihan selvästi nähdessään vieraamme, enkä oikeastaan voinut moittia häntä siitä. Jamesin, Victorian ja Laurentin punaiset silmän olivat vielä pelottavammat kuin omani.
Tänään noista kolmesta punaisesta silmäparista huokui kuitenkin puhdas uteliaisuus. James oli se, joka avasi suunsa ensimmäisenä päästäen ilmoille sanat, jotka eivät ainakaan hälventäneet Jessan epäluuloja. ”Tyttö tuoksuu syötävän herkulliselta.”
Jessa kavahti, joko leikillistä äänensävyä tai sanoja ja minä rykäsin kurkkuani. ”Jessa, tässä ovat James, Victoria ja Laurent. He ovat meidän tosi vanhoja ystäviämme.” Käännyin punasilmäisten vampyyrien puoleen. ”Kaverit, tämä on Jessa. Hän on serkkuni... tai jotain sen suuntaista.”
”Sherry, Sherry”, James hykerteli. ”Mihin sinä oletkaan mennyt sotkemaan itsesi.”
Jessan ilmeestä päätellen aikamoisen pulaan. Hän kääntyi katsomaan minua silmät välkehtien. ”Haluatko nyt selittää, mitä tänään siellä kujalla tapahtui?”
Ei, en minä halunnut. Kokeilin silti. ”Ei minusta mitään erikoista. Sinä varmaan kuvittelit jotakin.”
Jessa harppoi suoraa eteeni raivostuneen näköisenä. ”Älä valehtele minulle! Minä tiedän, että se veitsi osui sinuun ja minä tiedän, että siitä vuosi verta. Eivät ihmiset parannu noin nopeasti.”
Laurentin vaimea nauru ei ollut tilanteeseen ollenkaan sopiva. Minä tuijotin Jessaa epätoivoisena, pinnistellen pitääkseni hypnoosin poissa katseestani. Jessa oli liian fiksu meille. Tai ainakin liian fiksu minulle. ”Sherry, mitä te oikein olette. Mitä ihmeen olentoja te oikein olette, koska ihmisiä te ette ainakaan ole.”
Onneksi minun ei tarvinnut olla se, joka sanoi sen. James hymyili Jessalle pelottavasti. ”Ihmistyttö, me olemme vampyyrejä.”
Keith ei tykännyt. Ei tietenkään. Järisyttävän ilmoituksen kuultuaan Jessa oli kadonnut yläkertaan ja Keith oli alkanut haukkua minua varomattomuudesta ja ties mistä muusta paskasta. Jossain vaiheessa James, Victoria ja Laurent olivat kyllästyneet kuuntelemaan ja lähteneet katsomaan LA:n kaupunkia, kun taivas kerrankin oli pilvessä, eikä auringossa.
”—nimenomaan piti pitää huolta, että Jessa ei saa tietää ja tietenkin sinä kerrot hänelle juuri sen, jota hänen ei kuulu tietää ja—”
Keithin ärsyyntynyt mumina keskeytyi, kun Jessa koputti ovea arasti ja hilasi itsensä sisään. ”Vampyyrejä, huh?”
Minä tuijotin lattiaa, Keith tuijotti minua.
Jessa tuli varovasti vähän peremmälle. ”Joten, öö... juotteko te verta?”
Ja minä kerroin hänelle kaiken ryöppynä. Koko jutun, miten aurinko vaikutti Keithiin, muttei minuun, miten joimme vain eläimistä, miten minä kykenin hypnotisoimaan ihmisiä. Ainoa mitä jätin kertomatta, oli oma historiani, mutta muistin varoittaa, että James ja kumppanit kyllä arvostivat ihmisverta.
Kun olin lopettanut, Jessa tuijotti minua ihmeissään. ”Okei, eli te ette suunnittele syövänne minua ja Keviniä ja Iania ja Sandya?”
Minä pudistin päätäni ja Jessa lysähti sohvalle ja alkoi... nauraa? Mitä helvettiä?
”Ei ollenkaan niin paha, kuin mitä minä kuvittelin”, hän selitti. ”Ajattelin jo, että aikoisitte tappaa koko kaupungin jättämättä ketään todistajaksi.”
Joo, taatusti. Ei kehenkään mahtunut niin paljoa verta, kun tässä kaupungissa oli ihmisiä.
Silloin Kevin juoksi sisään Ian kannoillaan. ”Sherry!” hän huudahti. ”Sherry, voitko lukea meille sadun. Sandykin pyysi eilen illalla.”
Minä sanoin, että voin.
A/N: Kommenttia?
-
Ihanaa, uusi luku!
Mutta neljänneksi viiminen, mulle tulee niin ikävä tätä loisto-ficciä.. <3
Kirjoitat ihan loistavasti, ja olet onnistunut luomaan kaikille henkilöille mielenkiintoisen persoonan.
James oli hitusen tyhmä, paljastaa nyt suuri salaisuus edes yrittämättä keksiä jotain hyvää valhetta..
Luulin Jessaa jotenkin tyhmemmäksi, mutta kaipa tuollaiset asiat, kuten haavan ylinopea paraneminen, huomaa väkisinkin.
Ihmeen hyvin Jessa myös otti tuon vampyyri asian.
Kai tässä ficissä kuullaan vielä jotain Culleneista?
Toivon niin että Culleneiden ja Sherryn tiet kohtaavat.
Ja taas toivon tietystikin jatkoa, kiitos tästä ihanasta ficistä! <3
Tietystikin tämä on yhä paras ficci, mitä täältä löytää. :D
Huomasin, että tässäkin kommentissa on aika monta loistava/hyvä/paras/mahtava-sanaa..
Hihii, minkäs sille voi. Mä vaan niin rakastan tätä ficciä. <3 ;D
-
oi, kaksi uutta lukua enkä minä tietenkään ole niitä huomannut :D
ja taas kerran tykkäsin.
muutaman virheen löysin, mutten laiskuuttani jaksa niitä enää lähteä etsimään.
jatkoa odotellen ;)
-
Uusi luku! Ihanaaa! Olisitpa ollut näkemmässä kuinka hihhuloin huoneessa kun huomasin uuden ficin ;D
Toivottavasti Culleneista kuuluu vielä jotain.
Tää fic loppuu jo pian. :'(
James on muuten aika tyhmä. Mennä nyt paljastamaan vaivalla vaalittu salaisuus.
// Merkku
-
Merkku: kiitos. James on tosiaan vähän huolimaton.
ppuhpallura: kiitos :)
Vanamo: kiitos. Culleneista kuulllaan kyllä vielä
59. Jessan idea
2003, Los Angeles, USA
Maailma kulki ihan oikeaa tahtia, niiden kahden ja puolen vuoden ajan. Jessa eli unelmaansa, hän oli juuri saanut roolin, jostain elokuvasta, joka kuulemma tulisi olemaan koko vuoden menestys. Minä en ihan jaksanut uskoa siihen, mutta sitä ei kannattanut Jessalle sanoa. Hän kuvitteli vakaasti olevansa seuraava Oscar-voittaja ja mikäs siinä. Luulkoon, mitä luuli.
Kevin ja Ian eivät ikävä kyllä muuttuneet yhtään helpommiksi tapauksiksi, vaikka tulivatkin vanhemmiksi. Ei, kirkuminen ei loppunut hetkeksikään tässä talossa, mutta siihen tottui ja ennen pitkää alkoi pitää niiden kakaroiden tappelua normaalina. Tavallaan oli helpottavaakin tietää, että jossain olisi aina elämää.
Nancy teki töitä nykyään ihan hirveästi. Hän toimi jonkun ökyrikkaan liikemiehen sihteerinä ja joka kerta kun näin häntä, hän vaikutti niin kiireiseltä ja rasittuneelta kuin olla ja voi. Mutta siihenkin tottui, että Nancy ei oikeastaan ollut kauheasti kotona, ja silloin kuin oli, hän sulkeutui työhuoneeseensa soittelemaan ties mitä puheluita. Se oli ihan normaalia.
Valitettavasti oli kuitenkin jotain, mikä ei ollut normaalia, jotain mitä ei voinut kuitata olankohautuksella ja vain unohtaa. Keithin mielestä minun olisi pitänyt osata odottaa sitä, mutta en vain kyennyt valmistautumaan pahimpaan, vaikka se miten olisi ollut järkevää.
Sandy oli mennyt huonommaksi. Hän joutui nykyään syömään ties mitä lääkkeitä ja käymään sairaalassa tarkastuskäynnillä kaksi kertaa kuukaudessa. Lääkäri oli sanonut Nancylle, että Sandyn eläisi hyvällä tuurilla vielä muutaman vuoden, mutta sen varaan ei kannattaisi laskea.
Ja vaikka minä miten tiesin, että pitäisi ottaa Sandyyn etäisyyttä, pitäisi koittaa hyväksyä koko asia ja niin edelleen, minä en vain voinut. Minun oli pakko pitää Sandy lähelläni, vaikka tiesinkin sen olevan typerää. Oli vain pakko.
Mutta joinain hetkinä Sandyn aiheuttaman huolenkin pystyi unohtamaan. Niinä hetkinä Keith oli aina paikalla, enkä voinut kuin kiittää Jumalaa siitä, että minulla oli hänet. Mistään ei olisi tullut mitään ilman Keithiä.
Heräsin säpsähtäen omassa sängyssäni. Nousin haukotellen istumaan ja säpsähdin, kun liike sattui kasvoihini. Joopa joo... hyvien iltojen seuraus oli aina kivut aamulla. Hymyilin väkisinkin ajatellessani viime iltaa. Mihinköhän hittoon Keith oli taas mennyt?
Ikkunoista sisään paistavasta auringosta päättelin, että oli jo aamu. Vääntäydyin irvistäen pystyyn ja kaavin äkkiä jostain vaatteet päälleni. Sitten sipsuttelin kahdet portaat alas valoisaan olohuoneeseen, joka oli poikkeuksellisesti tyhjä. Ei se toisaalta ihme ollutkaan, sillä kello näytti vasta puolta seitsemää ja nyt oli viikonloppu. Nancy olisi kaiketi jo lähtenyt, mutta muut taisivat torkkua onnellisesti sängyissään.
Livahdin terassille nauttimaan auringosta. Helleaalto keskellä helmikuuta oli tervetullut täälläkin. Los Angelesia ei varsinaisesti voinut väittää kylmäksi kaupungiksi, mutta ei siellä ollut talvella puoliksikaan niin lämmin kuin Karibialla oli ollut. Nyt oli kuitenkin reilut kaksikymmentä astetta lämmintä ja se oli ihan mukavaa vaihtelua sille normaalille kymmenelle asteelle.
Keithin ääni kutsui minua jostain ja minä livahdin lasiovesta terassille, jossa Keith luku lehteä valkea iho kimallellen. Hän nousi veti minut viereensä puutarhakeinuun ja minä painauduin häntä vasten kaipaavana. Värähdin hieman, Keithin huulten osuessa huulilleni, jotka olivat vielä eilisillasta kipeät.
"Mmm", minä huokaisin, hänen irrottautuessaan suudelmasta. "Lisää kiitos."
Keith nauroi pehmeästi ja veti hiukset pois kasvoiltani. "Nukuitko hyvinkin?"
Irvistin valoisasti. "Tosi hyvin. Näin jännää unta, jossa minua ajoi takaa joku iso punainen otus, en ole ihan varma mikä se oli. Kumminkin, sitten vastaan tuli samanlainen sininen otus ja se hyökkäsi ensimmäisen kimppuun ja minä häivyin paikalta. Sitten tuli kaatosade, eikä ollut yhtään kivaa, kun hiukseni kastuivat. Onneksi se oli vain unta."
Keith nauroi. "No onneksi", hän myönsi huvittuneena. "Miten hirveää olisikaan, jos hiuksesi oikeasti kastuisivat."
No niin olisikin! Ainakin tänään, kun hiukseni olivat niin takussa kuin olla ja voi. Jos tähän päälle tulisi vielä vettä, en saisi niitä enää ikinä selväksi. En kuitenkaan alkanut selittää asiaa Keithille, koska hän ei olisi millään ymmärtänyt. Niinpä tyydyinkin siis vain nojautumaan eteenpäin ja ottamaan vastaan toisen suudelman, tällä kertaa syvemmän kuin edellinen.
Kietaisin käteni Keithin niskaan ja hän veti minut puolittain syliinsä. Joskus elämä oli juurin näin täydellistä, ainakin tällaisina päivänä, kun maailmassa oli lämmin. Keithin huulet vaelsivat hitaasti kaulalleni ja minä tiukensin otettani hänestä. Tuntui melkein, kuin olisin noussut ilmaan onnesta.
"Hyi, yäk." Jessa oli tullut ovelle. Hän silmäili meitä hiljaa kikattaen.
Keith siirsi minua hiukan, niin että näki Jessan. "Kuule, Jess, voisitko painua takaisin yläkertaan tai jotain.
Minä suikkasin suukon hänen huulilleen. "Meillä alkoi juuri olla hauskaan."
"Niin minä näen sen." Jessa irvisti leveästi. "Teillä on huone, käyttäkää sitä."
Juuri eilisiltanahan me olimme käyttäneet sitä. Jessalla ei ollut ollenkaan käsitystä siitä, miten vaihtelu virkistää. Ja miksi hemmetissä hänkin oli hereillä näin aikaisin. Yleensä tuota tyttöä ei saanut millään ylös sängystä ennen kahtatoista. "Onko sinulla tänään jotain ohjelmaa", minä kysyin viattomasti.
Jessa ravisti silkinsileitä hiuksiaan. "Njää, luultavasti mädännyn taas koko päivän kotona. "Entä te, onko luvassa mitään hauskaa?"
Milloin minulla ja Keithillä muka milloinkaan olisi luvassa mitään Jessan mielestä hauskaa? Keith olisi taas jumissa täällä pimeän tuloon asti ja sen jälkeen ei oikein enää haluttanut tehdä mitään. Ei ainakaan tänään. Tänään oli sellainen päivä, jona kuului vain rentoutua.
Kevinin uninen ääni kuului ovelta. "Mitä te oikein teette?" Äh miksi kaikkien piti herätä niin aikaisin tänään? Nyt ei ollut edes koulupäivä. Vaikka Nancy sanoikin aina, että lasten rytmi ei saanut mennä viikonloppuisin sekaisin. Minusta se oli naurettavaa. Kyllä nyt kuului saada nukkua, kun siihen kerran oli tilaisuus.
"Me otetaan aurinkoa", minä selostin Kevinille. "Jutellaan." Painoin toisen suukon Keithin huulille. "Nuoleskellaan."
Kevin kiipesi syliini tuolille. "Yäk", hän kommentoi. "Minä en pystynyt viime yönä nukkumaan ollenkaan, kun seinän läpi kuului jotain hirveää meteliä. Ihan kuin jotain olisi mennyt rikki tai jotain.
Minä pidätin nauruani. Meidän tv oli tosiaan yöllä mennyt rikki, kun olin heittänyt kenkäni vähän liian kovaa vaatekaappia kohti. Valitettavasti Keith oli juuri sillä hetkellä kaatanut minut sängylle ja olin osunut ohi: kengät olivat osuneet televisioon, jonka surkea kiinnitys ei ollut pitänyt ja se oli rämähtänyt lattiaan. "Siitä tulikin mieleen, että meidän tarvitsee tilata uusi tv." Minä huokaisin ja vilkaisin Keithiä ovelasti. "Ostetaan tällä kertaa vielä isompi.
Keith ei yhtään ymmärtänyt, miksi viisikymmentätuumainen televisio ei ollut tarpeeksi kookas. "Jos on pakko."
Oli todellakin pakko. Keithin yhdessä tiedelehdessä oli juuri kerrottu ihanasta plasmatelevisiosta, joka olisi ISO. Valtava. Kaunis, komea, mahtava. Juuri oikean lainen meidän makuuhuoneeseemme.
Keviniä ei telkkarimme kiinnostanut. "Sherry, tule lukemaan meille satu", hän sanoi käskevään sävyyn. "Ian sai eilen uuden kivan kirjan ja minä haluan, että sinä luet sen meille."
Kevin halusi aina monenlaista. Hän ei kuitenkaan ikinä jättäisi meitä rauhaan, jos en menisi lukemaan sitä satua. Minä olin jo nousemassa ylös, kun Keith tarttui vyötäisilleni. "Sherry, lukee sen teille illalla, hän on nyt varattu." Hän näköjään osasi sanoa Kevinille ei paremmin kuin minä.
"Minä haluan, että se luetaan nyt", Kevin sanoi itsepäisesti. "Sherry, se on kiva kirja, siinä kerrotaan muumiosta. Haudanryöstäjät kaivaa egyptiläistä hautaa ja PUM, siellä onkin muumio. Takakannessa sanottiin, että se muumio alkaa hallita sitä kaupunkia, jossa ne haudanryöstäjät asuu. Äiti sanoi, että niiden olisi ehkä kannattanut jättää se hauta ryöstämättä."
Ai kun mielenkiintoista. Minuahan kiinnostivatkin muumiot ja haudanryöstäjät niin kovasti. "Minä luen sen illalla, niin kuin Keith sanoi. Sandy ja Iankaan eivät ole vielä heränneet."
Kevin mutristi huuliaan. "Sitten minä herätän ne", hän uhosi ja katosi sisälle, ennen kuin ehdin estää häntä. Olisi tuo nyt voinut antaa sisarustensa nukkua. Vaikka kai sillä oli kiire päästä kiusaamaan jotakuta. Kevin ei osannut olla hetkeäkään paikoillaan.
"Ärsyttää", Jessa sanoi. "Minun elämäni on ihan tylsää nykyään. Pian tosin alkaa sen uuden elokuvan kuvaukset. Sinä et uskokaan, Sherry, miten paras The Dying Dreamsista tulee. Puhuin eilen ohjaajan kanssa ja hän kertoi, että käsikirjoitus on melkein valmis. Loistavaa, sanon minä! Olen niin kauan odottanut, että--"
Suljin Jessan jorinan jonnekin taustalle. Kaamea pälätys koko ajan, vaikka minä halusin olla rauhassa. Siirsin huomioni takaisin Keithiin, joka hymyili pienesti ja suuteli minua lempeästi.
"—ja sitten roolihahmoni menee naimisiin, ja sitten—" Jessa huomasi, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa. "Sherry!"
Minä käännyin katsomaan hapan ilme kasvoillani. "Joo?"
Hän mulkaisi meitä paheksuvasti. "Te olette mahdottomia."
Ja kai me olimmekin. Mutta maailmassa oli vain niin paljon mielenkiintoisempaakin tekemistä, kun Jessan ihanaisen elokuvaroolin kuuntelu.
"Joka tapauksessa, odotan innolla, että saan pukeutua siihen hääpukuun", Jessa ilmoitti. "Hääpuvut on kauhean hienoja ja melkein kannattaa mennä naimisiin ihan sen takia, että pääsee käyttämään sellaista. Sinullekin saisi jonkun ihanan röyhelömekon, Sherry, ja se näyttäisi ihanalta kun olet noin hoikka."
Minä irvistin ja käänsi selkäni hänelle. "Enpä usko."
Jessan ääneen syttynyt vivahde oli melkein pelottavaa katseltavaa. Hänen sanansa kuulostivat ovelilta ja laskelmoivilta, kun hän täräytti. "Sherry ja Keith, oletteko te naimisissa?"
Keith loi häneen kummastuneen katseen, mutta minä painoin pään käsiini. "Ei!"
"Ai ettekö?" Jessa näytti ilahtuneelta. "Te olette olleet yhdessä, mitä, yli viisikymmentä vuotta, ettekä vai ole naimisissa?"
Ei se nyt niin outoa ollut. Minä en halunnut naimisiin. Ja toisin kuin Jessa, pidin häitä yksinomaan turhana ja naurettavana tilaisuutena. Mitä järkeä naimisiin menossa muka oli? Kiskoin Keithin ylös puutarhatuolilta ja lähdin ovea kohti. "Anna olla Jessa."
Jessa seurasi meitä sisälle innostunut ilme kasvoillaan. "Mitä, Sherry, te olette eläneet synnissä ikuisuuden. Eikö pikkuhiljaa olisi aika sitoutua?"
Ei todellakaan ollut. Sitoutuminen oli niitä varten, jotka pelkäsivät suhteensa rikkoutuvan ja sitä vaara minulla ja Keithillä ei ollut ollenkaan. Näpäytin Jessalle toisen äänekkään ein, mutta hän ei ollut kuulevinaan.
"Raamatun mukaan avioliiton ulkopuoleinen seksi on syntiä."
"Raamattu on täynnä satuja", minä huomautin. "Älä edes yritä, Jessa, minä ja Keith emme ole tarpeeksi uskonnollisia mennäksemme tuohon halpaan.
"Entäs sitten", Jessa intti. "Ei sitä välttämättä tarvitse uskoa Jumalaan, että voisi mennä naimisiin.”
”Ei niin, mutta avioliittoon on kuitenkin hyvä uskoa”, minä kivahdin. ”Usko jo, Jess, häitä ei ole eikä tule.” Minä pompin portaat yläkertaan ja jätin Keithin kuuntelemaan Jessan aneluja.
Sain melkein sydänkohtauksen sinä iltana, kun olin juuri lopettanut iltasadun lukua Kevinille, Ianille ja Sandylle. Peittelin Sandyn sänkyynsä ja lähdin hipsimään takaisin omalle puolelleni, kun Jessa tuli minua vastaan Keithiä hihasta repien ja omahyväinen hymy kasvoillaan.
”Missä te olette olleet?” minä tiukkasin ärtyneenä. Heti kun oli alkanut hämärtää, nuo kaksi olivat ottaneet Jessan auton ja paenneet ties minne hornan tuuttiin. Se tästä vielä puuttuisi, että Jessa varastaisi poikaystäväni.
Keith virnisti minulle ilkikurisesti ja veti taskustaan jotain neliskanttista. ”En aio polvistua, me elämme 2000-luvulla.”
Minua huimasi. ”Sinä pilailet, vai mitä”, minä rääkäisin. Olisin sillä hetkellä voinut taittaa Jessalta niskat nurin. ”Miten tuo kiero noita oikein onnistui suostuttelemaan sinut tähän?”
Jessa nakkeli niskojaan. ”Älä viitsi, Sherry, Keith haluaa mennä naimisiin sinun kanssasi. Etkä sinä sanoisi hänelle ei, ethän?
Voisin ihan hyvin sanoakin. Loin Keithin pitelemään sormusrasiaan ilkeän katseen kun Jessa jatkoi selitystään siitä, miten oli jo tilannut hääneuvojan ja vihkimispaikankin. Tämä ei voinut olla todellista, minä en suostuisi tähän. Mikä hemmetin into Jessalla oli aina lähteä toteuttamaan jotain hetkellisiä päähänpistojaan?
”Sandy rakastaa häitä”, Jessa huokaisi. ”Eikä hän ole ehkä enää näkemässä, kun minä menen naimisiin, Sherry, ihan totta. Etkö sinä voisi edes Sandyn vuoksi suostua tähän?”
Minä mulkoilin häntä raivoissani. Oli väärin ja epäreilua, että Jessa käytti Sandyn sairautta hyväkseen tuolla lailla. Ei se ollut mitenkään oikein tai kohtuullista ja sitten Jessa vielä kehtasi saarnata synneistä. Tämä oli puhdasta kiristystä.
Keith ojensi sormusrasiaa haastavasti hymyillen. Helvetin helvetti. Nappasin rasian käteeni ja kaivoin sormuksen sen sisältä nyrpeä ilme kasvoillani. Pujottaessani sitä sormeeni, en voinut olla huomaamatta miten kaunis se oikeastaan oli. En kuitenkaan sanonut mitään ääneen, vaan näytin Jessalle keskisormea vihaisesti irvistäen. Hemmetin ääliö.
Jessa ei välittänyt rumasta irvistyksestäni tippaakaan. Hän hymyili onnellisena ja syöksähti halaamaan minua. ”Onneksi olkoon”, hän supatti, vaikka koko sotkussa ei ollut onnen häivääkään. ”Minä aion olla kaaso, tiedoksi vain. Älä sinä välitä mistään, Sherry, minä hoidan kaiken. Tehdään Sandystä morsiusneito ja Ianista ja Kevinistä sulhaspoikia. He tulevat niin iloisiksi.
Sandy ehkä joo, mutta epäilin vahvasti, kiinnostaisiko Keviniä ja Iania heitellä kukkia häävieraiden päälle. Huokaisten, minä irrottauduin Jessan halauksesta ja kiskoin Keithin mukanani pois. Tarvitsisin ehdottomasti hermolääkettä.
*******************
Hääpäiväksi oli sovittu toukokuun toinen lauantai. Niiden kolmen kuukauden aikana koko talo oli ollut aivan sekaisin, jopa Nancy oli jaksanut innostua siitä tosiasiasta, että nyt oli oikeasti häät järjestettävänä. Jessa ja hääsuunnittelija sähläsivät ja kiirehtivät, eivätkä paljon muuta tehneetkään kuin järjestelivät asioita saadakseen kaiken valmiiksi. Itse minä olin ihan kyllästynyt siihen, että minusta koko ajan otettiin mittoja hääpukua varten, ei vain hitto vieköön kiinnostanut. Olin kieltänyt Jessaa hankkimasta mitään valkoista röyhelökapistusta, mutta epäilin vahvasti, aikoiko hän totella minua.
Ainut, mikä jäi minun ja Keithin vastuulle oli kutsukorttien lähettäminen. Ja Jessa nosti ihan järkyttävän metelin, kahta viikkoa ennen häitä, kun hänelle selvisi, ettemme olleet vieläkään hoitaneet asiaa.
”Sherry, ymmärrätkö, että olen varannut paikan viidellekymmenelle kutsuvieraalle!” Jessa inisi. ”Ihmisillä voi olla menoa. Miksi sinä aina jätät kaiken viime tinkaan?”
”Viidellekymmenelle?” minä puuskahdin epäuskoisena. Minä ja Keith emme tunteneet edes puoliksi niin montaa ihmistä tai vampyyriä. Minkä helvetin takia Jessa meni varaamaan paikan viidellekymmenelle vieraalle? ”Kuule, minä haluan kutsua ehkä viisi henkilöä plus teidät.”
Jessa mulkaisi minua pahasti. ”Ota sitten vähän äkkiä yhteyttä niihin viiteen! Kutsukortit eivät enää ehdi perille, mutta koita vaikka soittaa. Minä hoidan loput.”
’Hoidan loput’ kalskahti minun korvaani vähän uhkaavalta. Luultavasti Jessa päätyisi kutsumaan häihini ison joukon ihmisiä, joita en ollut ikinä tavannut. No, samapa tuo. Jessa kutsukoon vaikka sata vierasta, kunhan minä saisin omani paikalle.
Sekin voisi tosin olla ongelmallista. ”Miten minä muka niihin otan yhteyttä?” minä kysyin nyrpeänä. ”Minun ystävilläni ei valitettavasti kenelläkään ole pysyvää osoitetta.”
Jessa kohautti olkapäitään. ”Se on sinun ongelmasi, mitäs et ajatellut asiaa aikaisemmin.´”
Höh, mitä vikaa asian ajattelemisessa nyt oli? Paitsi että, jos en vähän äkkiä kaivaisi jostain niiden yhtien osoitteita, ne ainoat henkilöt, jotka itse asiassa halusin häihini, eivät olisi paikalla.
Minä loin anovan katseen Keithiin, vaikka en ollutkaan ihan varma, mitä halusin hänen tekevän. Karmelilla ja Johnilla ei ollut edes kännyköitä, Jamesin porukasta nyt puhumattakaan. Miksi ne eivät voineet noudattaa edistystä ja pysyä tavoiteltavissa.
Keith näytti miettivältä. "Minä voin yrittää yhtä juttua?"
Minä halusin tietää, miten hän oikein kuvitteli voivansa taikoa toisten olinpaikat selville. "Mitä juttua?" minä tivasin, mutta Keith oli jo kadonnut yläkertaan johtaviin portaisiin.
Noin kaksi tuntia myöhemmin, kun olimme Jessan kanssa tuijottamassa koristekukkien kuvia, Keith palasi takaisin alakertaan päätään pudistellen. "Sher, minä olen pahoillani. Jamesia, Victoriaa ja Laurentia on ihan mahdoton saada kiinni, he eivät liiku ihmisten ilmoilla. Onnistuin kuitenkin murtautumaan Kanadalaisten hotellien asiakasrekisteriin ja sain selville, että Karm ja John ovat tällä hetkellä Ottawassa. Hän heitti jonkun paperilapun syliini. "Tässä on respan numero. Voit joutua suostuttelemaan hetken, ennen kuin siellä suostutaan yhdistämään Karmelin ja Johnin huoneeseen."
Minä murjotin. Tietenkin puolikas hyvä oli parempi kuin ei mitään, mutta minä oikeasti halusin Jamesin porukan tänne. Tämä ei ollut yhtään reilua.
"Siitäs sait", Jessa huomautti. "Mitäs et hoida asioita ajallaan."
Minä mulkaisin ensin häntä ja sitten Keithiä, joka vaikutti jotenkin hermostuneelta seisoessaan siinä ja vaihdellessaan painoa jalalta toiselle. "Mitä?" minä kivahdin.
Keith istui sohvalle ja tarttui molempiin käsiini. Hänen silmänsä porautuivat suoraan tajuntani perukoille, hänen sanoessaan kiinteällä äänellä. "Minulla on toinenkin numero, Sherry."
Räpäytin silmiäni ällistyneenä. Juurihan Keith oli sanonut, että Jamesia, Victoriaa ja Laurentia olisi mahdoton saada kiinni. "Kenen numero?"
Hän ojensi minulle toisen paperilappusen, jossa oli puhelin numero, ja sen nimi, jolle numero kuului.
Minä kavahdin taaksepäin, riuhtaisten itseni pois Keithin otteesta ja heitin lapun kauhuissani pois läheltäni. Maailma pyöri silmissäni ja vatsassani muljahti inhottavasti, kun tajusin, että seinät huojuivat ympärilläni. Ääneni kajahti olohuoneessa kuin kello kirkossa. "EI!" Miten Keith saattoi edes ehdottaa mitään tuollaista? Eikö me muka oltu käyty tämä tarpeeksi montaa kertaa läpi, enkö minä ollut muka selittänyt tarpeeksi selvästi, miksi se oli huono idea.
Keith veti minut syliinsä vastusteluistani huolimatta ja vasta silloin tajusin täriseväni hillittömästi paikallani.
"Rauhoitu, Sherry, se oli vain ehdotus.
No oli kyllä niin huono ehdotus, ettei tyhmempiä löytynyt. "Miksi sinun pitää aina pilata kaikki?"
Keith pyysi anteeksi ja veti minut tiukemmin itseään vasten. Hänen suuteli huuliani pehmeästi ja kaikki se, mitä en halunnut muistaa alkoi hiljalleen liueta tiehensä. Niin kauan kuin olisin Keithin kanssa, olisin taivaassa.
Kumpikaan meistä ei huomannut, kun Jessa kumartui ja poimi lattialta minun äsken siihen heittämän paperilapun.
2003, Juneau, Alaska
Jasper
Tunsin Alicen jäykistyvän vieressäni uutisten loppuessa. Hänen kauniille kasvoilleen levisi innostunut hymy ja pystyin vaistoamaan hänestä huokuvan jännityksen. ”Joku soittaa.”
Edward irrotti katseensa televisiosta ja rypisti otsaansa. Epätietoisuudesta päätellen Alice ei ollut nähnyt, muuta kuin soiton. Kuin tilauksesta puhelin alkoi piristä pöydällä jotenkin vaativan oloisena. Emmett oli lähinnä, mutta hän vain heilautti laiskana kättään ja antoi sen laskeutua Rosalien harteille. Rosaliekaan ei tehnyt elettäkään vastatakseen puhelimeen, mutta vastapäätä istuva Carlisle vilkaisi Alicea ja nappasi puhelimen korvalleen. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin soittaja puhkesi puhumaan.
”Heippa, kuka siellä on?” Minä kuulin toisesta päästä vastaavan äänen, vaikka istuin toisella puolella pöytää. Se oli iloinen ihmisääni, kirkas ja heleä.
Carlisle rypisti otsaansa kummastuneena. ”Carlisle Cullen.”
Ihmistyttö naurahti iloisesti ennen kuin esitteli itsensä. ”Hyvää iltaa, Carlisle Cullen. Minun nimeni on Jessa Santos, etkä sinä tunne minua, mutta minulla on siitä huolimatta tärkeää asiaa. Haluaisin esittää hääkutsun.”
Viimeistään nyt jokaisen huomio kiinnittyi Carlisleen, joka nojautui eteenpäin hämmästyneenä. ”Hääkutsun?”
”Jep. Morsian on niin tyhmä, ettei älynnyt järjestää asiaa aiemmin, muuten olisitte luultavasti saaneet hienon kortin. Nyt minun on kuitenkin tyydyttävä esittämään kutsu puhelimitse, mikä on tosi kurjaa, koska kaikki muu, näissä häissä on ihan täydellistä. Hääpäivä on lyhyesti sanottuna jo hieman yli viikon päässä ja—”
”Hetkinen”, Carlisle keskeytti tytön puhetulvan. ”Onko tämä varmasti oikea numero.”
Jessa Santos heläytti iloisen naurun. ”Joo, uskon niin. Ainakin sen mukaan, mitä minä sain pääteltyä yhdestä sekavasta keskustelusta, te tunnette hääparin.”
Emmett heitti uteliaan katseen Aliceen. ”Kuka meidän tuttumme muka on menossa naimisiin?”
Alice ravisti päätään. Ilmeisesti hän ei ollut nähnyt sitä ennalta.
Jessa jatkoi pölinäänsä puhelimessa antamatta Carlislelle ollenkaan suunvuoroa. ”—sijaitsee Los Angelesissa ja täältä saa yöpaikan ja on hyvää ruokaa ja—”
Emmett nappasi puhelimen epäkohteliaasti Carlislen kädestä. ”Hetkinen, kuka aikoo mennä naimisiin?”
Jessa nauroi kysymykselle aivan kuin vastaus olisi ollut ilmiselvä. ”Sherry ja Keith tietenkin.”
A/N: Kommenttia?
-
ooh, häät <3 ihanaa
Milloin minulla ja Keithillä muka milloinkaan olisi luvassa mitään Jessa mielestä hauskaa?
Jessan ?
ihana luku taas :-*
jatkoa odotellen,
jennumiu
-
Oioioi ihana luku!! Tätä on odotettu, vihdoin ne menee naimisiin <3 Ja Cullenit tuli taas mukaan ! Jjjjjes ! Jatkoa pyydän kiitos nam :-*.
-
Aaawww, mä niin rakastan tätä ficciä! <3
Ja tietystikin myös sinua, olet niin loistava kirjoittaja ja tarjoat meille tämmösen lukuelämyksen. :-*
Voi Sandya.. ;(
Toivottavasti joku keksii jonkun parannuskeinon, mitä vaan, Sandy ei saa kuolla..
Ihanaa että Cullenit ovat taas mukana kuvioissa, tämän luvun lopetus oli todella tehokas ja melkein revin hiukset päästäni kun se loppui siihen.
Kaikkien ilmeet olisivat varmasti olleet näkemisen arvoiset kun he yllättäen kuulivat että Sherry, jonka he luulivat kuolleen ja jota he olivat vuosikaudet sureneet, menevän naimisiin Keithin kanssa.
Jessa hauskan innostunut häiden järjestämisestä, ja sopotti niin paljon kaikkea muuta, että hyvä että Cullenit saivat edes selville ketkä menevät naimisiin.
Ja on niin suloista, että unelmapari menee vihdoin naimisiin, sitähän on ehtinyt jo odotella.
Ja sormuksen Sherry otti vastaan erittäin sherrymaisella tavalla.. Cx
Sitä olen mietiskellyt, että tietävätkö Kevin, Ian, Sandy ja Nancy sen, että heidän kanssaan samassa talossa asuu vampyyreja, vai onko Jessa ainut joka tietää salaisuuden?
Toivottavasti laitat jatkoa taas pian, olen niiin koukussa.. (;
-
jee, viimeinkin Cullenit ovat taas mukana kuvioissa :D
Carlisle vilkaisi Alicea ja pnappasi puhelimen korvalleen.
tuo oli ainoa virhe, jonka laiskuuttani jaksoin etsiä, vaikka silmiini osui muutama muukin.
toivottavasti laitat jatkoa taas pian :)
-
Kiitus paljon uudesta luvusta! Se on mahtava!
Olin laiska enkä jaksanut etsiä virheitä ja rakentavaakaan et taida saadan ;D
Jatkoa pian! // Merkku
-
Merkku: kiitos :D
ppuhpallura: niin saatiinhan ne Cullenit nyt sieltä :D korjasin tuon virheen
Vanamo: hyvä, että luvun lopetus oli mielestäsi tehokas. Cullenit ei varmaan ihan pokerinaamalla tuossa olleet. Kevin, Ian ja Sandy periaatteessa tietävät, että Sherryssä ja Keithissä on jotain erikoista, mutta eivät he tarkalleen tiedä, mitä olentoja nämä ovat. Nancy taas on niin paljon poissa, että on ihan pihalla kaikesta.
Catwoman: kiitos :)
jennumiu: kiitos :) korjasin tuon virheen
A/N: olkaas hyvä, tässä jatkoa. Pitkä pätkä, nauttikaa!
60. Vuosien jälkeen
2003, Los Angeles, USA
Jessa:
Oli aika ällistyttävää, miten ne Sherryn ystävät onnistuivat pääsemään tänne niin nopeasti. Eilen illalla puhelimessa Carlisle oli kyllä sanonut, että he olisivat täällä ennen puoltapäivää, mutten tosissani ollut uskonut, että se lupaus pitäisi. Tyyppejä oli kuitenkin seitsemän ja he tulivat Alaskasta asti. Mutta kuinka ollakaan, kello yksitoista seuraavana aamuna ovikello soi ja verhojen välistä näkyi kasakaupalla vampyyrejä.
Minä leväytin oven auki iloisesti hymyillen ja ojensin oikopäätä käteni etummaisena seisovaa miestä kohti. ”Huomenta. Me puhuimme puhelimessa. Minä olen Jessa, toimin kaasona Sherryn ja Keithin häissä.”
Mies pudisti kättäni vähän epäluuloisen näköisenä. ”Carlisle Cullen. ”
”Tosi hauska tavata. Mukavaa, että pääsitte tulemaan.” Vaikka he olivatkin saapuneet melkoisesti etuajassa. Hääpäivä olisi vasta lauantaina ja nyt oli mikä? Tiistai?
Minä tuijotin heitä hetken uteliaana ja he tuijottivat minua. Seitsemän niitä tosiaan oli. Ja kaikki olivat niin kalpeita ja niin kauniita, että silmiin sattui. Silmieni edessä ei ollut vielä koskaan ollut sellaista määrää vampyyrejä. James, Victoria ja Laurent olivat tietenkin käyneet ja Karmelia ja Johnia näin melkein liiankin usein, mutta tämä oli uutta. Valkoisen ihon määrä oli sellainen, että melkein häikäisi.
Kiharahiuksinen mies koitti kurkkia olkani ylitse sisälle taloon. Peitin hymyni astuessani syrjään. ”Keith on ylhäällä, mutta Sherry lähti hääneuvojan kanssa etsimään pikkusiskolleni morsiusneidon pukua. Varokaa kynnystä, se on tosi korkea. Yksi tämän talon harvoista huonoista puolista. Tässä on aula.”
Minä tarkkailin uteliaana Culleneiden ilmeitä, jotka muuttuivat nopeasti ällistyneiksi heidän tullessaan sisälle. Hymähdin ylpeänä kun yksi miehistä, se jolla oli tummanruskeat kiharat ja valtavat lihakset, loksautti suunsa auki ja vihelsi hiljaa. ”Vau.”
”Älä vielä sano”, minä hihitin. ”Tämä huone on vain aula ja kukaan ei ikinä tee täällä muuta, kuin kävele läpi. Tähän ei varsinaisesti ole hirveästi panostettu.”
”Aulaksi aika iso”, mies huomautti. ”Ja paljon ikkunoita.”
”Täällä kaikki on isoa”, minä huomautin. ”Ikkunoita on tässä talossa kaksisataaviisikymmentäkuusi kappaletta, niitä on kaikkialla, jopa kylpyhuoneissa ja huoneiden välillä.”
”Minkä takia?” iso mies kysyi.
”Minkä takia mitä?”
”Minkä takia teillä on niin paljon ikkunoita?”
Minä avasin suuni vastatakseni, mutta napautin sen takaisin kiinni, lähes saman tien. Minkä takia tosiaan. Talossa oli ikkunoita paljon enemmän kuin oli käytännöllistä. Lämmitys maksoi niiden takia maltaita. Suupieltäni nyki. ”En minä vain tiedä”, tunnustin hilpeästi. ”Ei ne minulle kaikkea selitä, mutta Sherry ei oikein tykkää pimeistä, ahtaista tiloista.
Huomasin, että häikäisevän kaunis blondi tyttö rypisti otsaansa ja heitti minuun oudon silmäyksen. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan johdatin Cullenin perheen olohuoneeseen. ”Paljon valkoista”, minä selitin virnistäen ja osoitin valtavia ikkunoita, jotka hallitsivat koko eteläseinää. ”Paljon valoa. Oma henkilökohtainen lempihuoneeni. Minä ja äiti tosin ehdotimme siniharmaata tapettia, mutta Sherry sanoi, että jos tämän sisustuksesta tulee niin tumma, hän ei astu koko huoneeseen jalallaankaan. Se taas voisi olla aika hankalaa, koska tämä huone on oikeastaan kaiken keskus ja tästä kuljetaan koko ajan. Mutta ehkä Sherry oli oikeassa, huone näyttää paljon suuremmalta, kun se on valkoinen.”
”Sherry vihaa valkoista”, se tappavan lihaksikkaan näköinen mies huomautti.
Minä en voinut kuin kurtistaa kulmiani. ”No ei varmana. Minä en muuten vielä kuullut teidän muiden nimiä.”
He esittäytyivät nopeasti ja minä koitin parhaani mukaan painaa kaikkien nimet muistiin. Carlislen rinnalla seisova nainen, hänen vaimonsa, oli nimeltään Esme. Minun kanssani jutellut mies oli Emmett ja blondi tyttö oli hänen tyttöystävänsä Rosalie. Se tarkkaavaisen näköinen, kuparihiuksinen poika, joka katsoi minua kuin kastematoa, oli Edward. Taaempana seisovat vampyyrit olivat Jasper ja Alice ja käsitykseni mukaan hekin olivat pari.
Alice vaikutti energiseltä ja innostuneelta esitellessään itsensä. Tuntui, että hänellä olisi ollut paljonkin sanottavaa, mutta jostain syystä hän tyytyi vain tarkkailemaan sivusta. En ollut koskaan pahemmin perustanut Sherryn ystävistä; James, Victoria, Laurent ja John olivat pelottavia ja vastenmielisiä ja Karmelia suorastaan vihasin, mutta minusta tuntui siltä, että tuosta pienestä, mustahiuksisesta vampyyritytöstä voisin jopa pitää.
Jutustelimme siinä hetken j Keith ilmestyi ovelle tyhjästä. Hänen kasvoillaan oli melko rauhallinen ilme, mutta ärtyneestä äänestä päättelin hänen olevan raivoissaan. ”Jessa, mitä helvettiä?”
Minä säpsähdin sanojen sävyä syyllisenä ja astuin askeleen taaksepäin. ”Itse sinä sanoit, että heidät pitäisi kutsua.” Keithillä ei pitäisi olla varaa valittaa. Minä olin tehnyt heille palveluksen.
”Minä en muistaakseni ole sanonut mitään sellaista, kaikkein vähiten sinulle.” Hän huokaisi kyllästyneenä ja sulki silmänsä. Avatessaan ne jälleen, suuttumus oli tiessään ja hän käänsi katseensa Culleneihin. ”Carlisle, Esme, Emmett, Edward, Rosalie. Hauska tavata taas.”
En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota Culleneihin ilmeisiin, mutta nyt Emmettin kurkusta kumpuava murina sai ihokarvani nousemaan pystyyn. Cullenit mulkoilivat Keithiä avoimen vihamielisesti, vain Carlisle ja Esme edes yrittivät peittää suuttumuksen, jota Keith heissä herätti.
Hetki oli täynnä latautunutta vihaa ja vaistoni yllyttivät minua pakenemaan paikalta, ennen kuin nämä kävisivät toistensa kurkkuihin kiinni. Siinä vaiheessa tällaisella pienellä ihmisellä kuin minä ei olisi kovin suuret mahdollisuudet selvitä hengissä. Pakotin kuitenkin itseni astumaan Keithin ja Culleneiden väliin. ”Käyttäydytään”, minä ehdotin mahdollisimman arvovaltaisella äänellä. Keith vain vilkaisi minua huvittuneena, mutta Rosalien sähähdys sai minut kavahtamaan taaksepäin. Äsken kanssani jutellut Emmett katsoi minua vihaisena, Rosalie hänen vieressään murhanhimoisena. Sivummalla seisova Edward näytti inhoavalta kohdatessaan katseeni.
Onneksi joukossa oli ystävällisempiäkin ilmeitä. Esme oli hyvin kalpea, mutta silmäili minua myötätuntoisina ja Alice ja Jasper näyttivät ainoastaan valppaalta ja tarkkaavaiselta.
Keithiä ei liiemmin liikuttanut muiden reaktiot. Hän tuijotti nyt Jasperia varautunut ilme kasvoillaan. ”Minä tunnen sinut”, hän totesi.
Jasper hymyili hieman. ”Sinä kuulostat ihan siskoltasi.”
Keith kohautti olkapäitään ja istui nojatuoliin, jättäen asian sikseen. Hän kääntyi Carlislen puoleen turhautunut ilme kasvoillaan. ”Te ette varmaan suostuisi häipymään täältä, vaikka pyytäisin.”
”Keith, missä Sherry on?” Carlisle kysyi suoraan.
”Meillä on tässä tavallaan häät järjestettävänä”, Keith sanoi onnistuen jotenkin olemaan kuulostamatta yhtään tylyltä. ”Meillä on kiire ja tämä on huono hetki vierailulle.”
”No voi harmi”, Emmett pamautti toiselta puolelta huonetta.
Äkkiä Edwardin kasvot jähmettyivät. ”Tuo on hän”, hän ilmoitti yksiselitteisesti, eikä minulla ollut hajuakaan, mitä hän tarkoitti. Hetken päästä kuulin kuitenkin auton kaartavan pihaan ja siirryin varovasti seinänvierustalle hymyn karehtiessa huulillani Tästä tulisi mielenkiintoista.
Sherry leväytti varomattomana oven auki. Sandy oli hänen sylissään ja Sherry melkein tiputti hänet huomatessaan ketä sohvilla istui. Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Minä melkein kikatin ääneen hänen hämmästykselleen, mutta sitten ilme hänen kasvoillaan muuttui kauhistuneeksi ja hän käännähti kohti ovea.
Edward oli hänen edessään, ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Hän tukki oviaukon kädellään ja hänellä oli kasvoillaan kireä ilme. Sherry näytti jotenkin pakokauhuiselta seistessään siinä silmät lattiaa kohti suunnattuna. Minä nielaisin. Olivatko nämä Sherryn ystäviä vai eivät, Sherry ei näyttänyt kovin innostuneelta tavatessaan heidät.
Sandy näytti hämmentyneeltä. Hän kosketti Sherryn ohimoa kädellään. ”Ketä siellä on?”
Sherry ei näyttänyt kykeneväiseltä vastaamaan. Hän tiukensi otettaan pikkusiskostani ja pyörähti kohti yläkertaan johtavaa ovea.
Emmett oli hänen luonaan ennen kuin ehdin silmiäni räpäyttää. Hän tarttui Sherryn ranteeseen kipeän lujaa ja minä värähdin kuullessani Sherryn huulilta kirpoavan parahduksen. Emmett hölläsi otettaan saman tien, mutta ilme ei lientynyt tippaakaan. ”Älä edes kuvittele käveleväsi pois”, hän murahti.
”Anna hänen olla.” Keithin äänessä kalskahti ärtymys, mutta hän sai palkaksi vain kylmän katseen. Minä liikahdin vaivaantuneena. Okei, Keith taisi olla oikeassa, tämä ei ollut ollut hyvä idea. En ollut koskaan nähnyt Sherryä noin järkyttyneenä. Ja Emmett ja Rosalie näyttivät valmiilta repimään Sherryn kappaleiksi…
Sherry tuijotti Keithiä. ”Oliko tämä sinun ideasi?” hän kuulosti jotenkin toivottomalta ja epäuskoiselta.
Keith ei edes vaivautunut vastaamaan, vaan harppoi ulos huoneesta niine hyvineen. Sherry jäi tuijottamaan hänen peräänsä, ennen kuin hänen suustaan kirposi vihainen sähähdys ja hän laski Sandyn maahan. ”Sandy, voitko mennä huoneeseesi?” Hän odotti, että Sandy sai haparoitua tiensä portaikkoon ja kääntyi sitten katsomaan minua vihaisena. Väkisinkin huomasin hänen silmissään vivahtavaa loistetta, mutta Sherry sai sen hallintaan aika nopeasti ja keskitti kaiken kiukkunsa minuun. ”Jessa!”
Hyvä on, eli tämä oli minun syyni vai? En minä ollut mitään pahaa tehnyt, kunhan halusin järjestää hienot häät. Ne pääsisivät ehkä lehteenkin ja minä saisin ihan ilmaista julkisuutta ja—
Kuparihiuksinen Edward ampui minuun myrkkyä täynnä olevan halveksivan katseen. Minä nostin leukaani. Ei tuon tarvinnut minusta pitää, ei kukaan häntä siihen pakottanut. Mutta eipähän hänellä myöskään ollut varaa tulla tänne katsomaan minua nokkaansa pitkin. Tämä oli minun kotini ja minä olisin vielä jonain päivänä kuuluisa. Koko maailma tuntisi minut.
Mutta Sherryä kävi kyllä väkisinkin sääliksi. Hän yritti selvästi pitää epätoivoisesti katseensa missä tahansa muualla kuin perheensä kasvoissa. Sherin kasvava paniikki paistoi järkyttävän selvästi hänen kasvoiltaan. Vaikka Sher ei ollutkaan ihan sellainen kivikasvo kuin Keith, yleensä hänkin osasi tarvittaessa salata tunteensa.
Joo. Pakko minun oli häntä auttaa. Loppujen lopuksi minä olin se, joka hänet tähän tilanteeseen johdattanut. Ainut keino, millä keksin rikkoa painostavan hiljaisuuden oli yksinkertainen piruilu. Käännyin katsomaan Carlislea, joka Emmettistä ja Edwardista poiketen, ei näyttänyt valmiilta repimään jokaisen huoneessa olijan päätä irti. ”Haluatteko teetä?” minä kysyin herttaisesti.
Pronssihiuksisen Edwardin kurkusta kuuluva ärinä sai minut kavahtamaan hienoisesti taaksepäin. ”Öh… ette halua?”
Carlisle soi minulle nopean hymyn, joka ei kuitenkaan yltänyt silmiin asti. ”Ei kiitos.”
Edward vilkaisi Carlislea. ”Hän tietää”, hän informoi nopeasti.
Emmett, se toinen ruskeahiuksinen poika irrotti kylmän katseensa Sherrystä vilkaistaakseen minua. ”Eikö sinulla ole tarpeeksi järkeä pysyä poissa vampyyrien tieltä?”
Hah! Niin kuin minä vampyyrejä pelkäisin. Kokemuksesta oli helppo sanoa, että Keith ja Sherry olivat täysin vaarattomia. Varsinkin Sher. Taivas, se tyttöhän pelkäsi omaa varjoaankin. Ja juuri tällä hetkellä... juuri tällä hetkellä hän vaikutti pelkäävän ihan järkyttävän paljon näitä vieraita.
”Emmett”, kiharahiuksinen nainen torui tiukasti. ”Kultaseni, älä välitä pojista”, hän sanoi minulle lempeästi. ”He ovat vain hieman tolaltaan.”
Minä vilkaisin ensin Sherryä, joka seisoi yhä oven vieressä kasvot vitivalkoisina ja katse lattiassa. Sitten vilkaisin Emmettiä, Rosalieta ja Edwardia, jotka kaikki tuijottivat Sherryä murhanhimoisina. Minua alkoi pelottaa. Tämä oli kokonaan minun syytäni. Minähän Sherryn tähän tilanteeseen olin pakottanut ja olisi minun syytäni jos nuo nyt tappaisivat Sherryn. Ja Keith tappaisi minut, hän oli oikeasti tarpeeksi kylmäverinen murhaan. Kukaan ei tulisi koskaan näkemään minua The Dying Dreamsissa. Koko lupaava urani menisi pilalle.
”Te ette aio tappaa häntä, ettehän?” suustani purskahti.
Nyt minä ainakin sain sata prosenttisesti huomion osakseni. Carlisle, Esme ja Emmett tuijottivat minua ihmeissään, Edward välinpitämättömänä ja Rosalie vihaisena. ”Aiomme”, blondi sähisi ja loi Sherryyn ilkeän katseen. ”Minä revin pään irti tuolta petturilta.”
Pieni vavahdus kertoi Sherryn ymmärtäneen sanat, mutta muuten hän ei kiinnittänyt Rosalieen mitään huomiota. Hän repäisi itsensä pois Emmettin otteesta, valitsi viimeinkin itselleen nojatuolin, saman, missä Keith oli istunut ja käpertyi pieneksi keräksi, kasvot sohvatyynyä vasten, oletettavasti sen takia, että siinä oli yhä Keithin tuoksu. Minä oksensin mielessäni. Sherry palvoi Keithiä äärettömyyksiin asti. Kyllä naisella olisi pitänyt jotain itsekunnioitusta olla. Sitten Sherry päätti ilmeisesti ottaa tilanteen hallintaansa, sillä hän suoristautui ja vilkaisi Culleneita nopeasti. ”Noniin, nyt kun kerran olette täällä, niin on tosiaan oikein kiva nähdä ja niin edespäin.”
Edwardin kylmä katse olisi ollut minulle liikaa, mutta Sherry ei edes värähtänyt. ”Oletko tosiaan sitä mieltä?”
Sherry liikahti vaivautuneesti.
Carlisle ei antanut Edwardin jatkaa hiillostustaan, mikä oli minusta aika kilttiä. ”Sherry, nämä ovat Alice ja Jasper”, hän esitteli mustahiuksiseen tyttöön ja tämän vieressä olevaan mieheen viitaten. ”Alice, Jasper, tämä on Sherry.”
Minusta Sherryn kasvoille levinnyt ilme oli aika jähmeä, hänen sanoessaan Jasperille ja Alicelle, että oli hauska tavata. ”Tervetuloa”, Sherry toivotti vielä ystävällisesti.
Hän oli sanomassa jotakin, mutta Edward keskeytti. ”Etkö ikinä edes ajatellut soittamista? Miten tyhmä sinä oikein olet?” hän murahti.
Sherryn kasvot olivat ilmeettömät. ”Me ajattelimme, että yhteydenotto ei olisi tarpeellista tai edes kannattavaa.”
”Kannattavaa kenen kannalta?” Rosalie äyskähti.
Cullenit tuijottivat Sherryä, Sherry tuijotti lattiaa. Minä koitin tuijottaa jonnekin ihan muualle, mutta katseeni karkaili vähän väliä vampyyreihin.
Sherry oli jotenkin onnistunut karistamaan järkyttyneen ilmeen kasvoiltaan ja silmäili Culleneita nyt yksinomaan ärsyyntyneenä. ”Mitä te haluatte kuulla?” hän tivasi hampaittensa välistä. ”Että minä olen pahoillani? Koska voin kyllä sanoa niin.”
”Emmeköhän me kaikki ole jo kyllästyneitä kuuntelemaan sinun valheitasi”, Rosalie huomautti kylmästi.
”Sitä minä vähän ajattelinkin”, Sherry hymähti.
”Hyvä että kävi mielessä!” Rosalie kivahti. ”Hemmetti, olet tyhmempi kuin mitä minä luulin!”
”Rosalie, riittää”, Carlisle sanoi matalalla äänellä.
”Ei todellakaan riitä!” Rosalie mulkoili Sherryä kiukkuisesti. ”Älä luule, ettemme me tiedä, mitä teit, sinä valehtelit Siobhanin laumalle ja koitit usuttaa heidät kimppuumme.”
”Ai, enkö onnistunut”, Sherry kysyi tyynesti, silmät kipinöiden.
Tässä vaiheessa Emmettkin puuttui keskusteluun. ”Rose on oikeassa, sinä käytännössä yritit tappaa meidät!” Hän kuulosti itsekin vähän hämmästyneeltä asian johdosta.
”Joo, nyt minä voin vain harmitella sitä, etten onnistunut”, Sherry sanoi pilkallisesti. ”Ei olisi tätäkään riesaa.”
Rosalie hyppäsi ylös sohvalta raivoissaan. ”Minä tapan sinut”, hän sihisi. ”Minä tapan sinut, senkin pieni petollinen rotta.”
”Sinä voit yrittää”, Sherry sanoi ivalliseen sävyyn, mutta nyt hänen asentonsa näytti jo vähän varautuneelta. ”En kyllä usko, että viitsit sotkea hiuksesi minun taki—”¨
”Rose!” Carlisle asettui Rosalien ja Sherry väliin. ”Lopeta heti. Ja sinä”, hän jatkoi pyörähtäen katsomaan Sherryä. ”Sinä saat lopettaa Rosalien ärsyttämisen, et hyödy sillä mitään.”
Olin yllättynyt Sherryn suhtautumisesta hänen sanoihinsa. Sher ei edes yrittänyt keksiä vastaukseksi mitään kärkevää vaan lysähti kiltisti takaisin nojatuolin uumeniin ja palautti katseensa lattiaan. Minä rypistin otsaani. Tässä oli jotakin uutta, Sherry ei ollut vielä ikinä osoittanut mitään merkkiä siitä, että saattaisi totella jonkun käskyjä.
”Sherry, Rosalie on oikeassa, sinä et voi menetellä näin”, Carlisle totesi tylysti. ”Ja joudut korjaamaan asennettasi, minä en aio kuunnella tuota suunsoittoa enää yhtään, onko selvä?”
Minä tuijotin ihmeissäni Sherryä, joka näytti kutistuvan pienemmäksi jokaisen Carlislen sanan myötä. Hän nyökkäsi vaitonaisen oloisesti ja Carlisle jatkoi.
”Minun ei varmaankaan tarvitse huomauttaa siitä, miten ajattelematonta on pistää vieraat vampyyrit jahtaamaan meitä, uskon, että tiedät sen itsekin. Sen sinä kuitenkin saat selittää, että miten on mahdollista, että päätät olla ottamatta yhteyttä ennen kuin nyt.”
Sherry piti katseensa tiukasti lattiassa. ”En minä tiedä”, hän kuiskasi.
Vastaus ei kelvannut Carlislelle, hänen otsansa rypistyi vihaisesti ja hän avasi suunsa sanoakseen jotakin. Emmett oli kuitenkin nopeampi. ”Parempi keksiä vähän äkkiä ihan helvetinmoinen selitys”, hän tokaisi. ”Tajuatko yhtään mitä... äh, helvetti, me luulimme, että olit kuollut.”
”Saitte minun puolestani luullakin”, Sherry mutisi. "Ajattelin, että ei olisi ollut enää järkevää soittaa kymmenen vuoden jälkeen. Luultavasti ette olisi ottaneet sitä kovin hyvin.
”Niin koska, tässä vaiheessa kaikki ottavat sen huomattavasti paremmin?” Rosalie kysyi pilkallisesti.
”Minä en pystynyt”, Sherry parahti anova sävy äänessään.”Minä en pystynyt pakottamaan itseäni, ja olen pahoillani, ihan oikeasti olen, mutta minä en vain voinut, en voinut soittaa.”
”Älä puhu paskaa”, Rosalie kivahti. ”Miten niin et voinut.”
”Sherryllä ei ole tarpeeksi itsekuria, joten minun piti tehdä se hänen puolestaan”, minä lipsautin. Kaikki kääntyivät katsomaan minua ja teeskentelin äkkiä syventyneeni tutkimaan kynsiäni. Poskia kuumotti. Hitto. Olisi pitänyt häipyä tästä huoneesta kun vielä oli tilaisuus. ”Ei se ollut minun syyni”, minä puolustauduin nopeasti. ”Syyttäkää Keithiä, hän sen numeron netistä kaivoi.”
Sherryn vihainen mulkaisu teki selväksi, että hän syytti yksinomaan minua.
”Mikä hemmetti sinua vaivaa, jos et halua heitä tänne, käske niiden lähteä”, minä ehdotin välittämättä yhtään siitä, että Cullenit olivat kuulemassa.
”Mitä jos et puuttuisi asioihin, jotka eivät kuulu helvetin vertaa sinulle, Jess?” Sherry sähähti. Minä siristin silmiäni äänensävylle. Sherryllä ei ollut mitään varaa puhua. Eikä se sitä paitsi ollut alkuunkaan minun ongelmani, että hänellä oli surkeat välit niin moniin tuttuihinsa. Tai no… ainakin noihin tuttuihin.
"Mitä jos tekisit vain kiltisti niin kuin minä sanon?” sanoin vastaukseksi. ”Loppujen lopuksi saan kuitenkin mitä haluan ja jos olisin sinä, en juurikaan tulisi estelemään itseäni.”
Sherryn silmät siristyivät kapeiksi viivoiksi. ”Joo, alan tästä lähtien noudattamaan sinun surkeita neuvojasi joka asiassa, vain koska sinä haluat niin.”
Minä hymyilin. Saisi muuten oikeasti tehdä niin, minun neuvoni olivat usein hyviä. ”Löysittekö muuten Sandylle puvun? Kai se on oikean värinen? Jos ostit jotain valkoista pumpulipaskaa, niin se on pakko vaihtaa. Minun pukuni on vaaleanharmaa.”
Hän ei vastannut, ei edes katsonut minua.
Edward kääntyi katsomaan Sherryä. ”Kuka hän oikein on?”
”Jessa Santos”, minä informoin häntä, vaikka olin muistaakseni jo muutamaan kertaan sen sanonut. Edwardilla taisi olla surkea muisti. ”Saatat tietääkin minut. Olen ollut parissa elokuvassa ja—”
”Kuka hän on?” Edward toisti katse Sherryssä.
Olipa outoa. Juurihan minä olin kertonut hänelle. Sitä paitsi pitäisi ihmisten nyt muutenkin tietää.
Sherry päätti tällä kertaa jopa vastata Edwardille. ”Jessa on… hm… Jackin tyttärenpojantytär… tai jotain sen suuntaista.”
Edward näytti tyrmistyneeltä. ”Anteeksi mitä?” hän kysyi epäuskoisena. ”Et voi olla tosissasi!”
”Miksen olisi”, Sherry vastasi kipakasti.
”Ja Keith antoi sinun kertoa hänelle vampyyreistä?” Tapa jolla Edward lausui Keithin nimen, oli oudon vihamielinen.
Sherry kohautti olkapäitään. ”No ei hän varsinaisesti iloinen tästä ole. Mutta nyt kun nuo tietää, niin ne tietää, ei sille mitään mahda.” Hänen äänensä värisi hieman, arvostelua oli selvästi vaikea kestää. ”Ja Jessa tietää, että ei ole hänen oman etunsa mukaista kertoa kenellekään.”
”Koska Keith joutuisi silloin tappamaan minut, vai mitä?” minä kysyin. ”En oikein jaksa uskoa, että Keith tekisi niin. Hän rakastaa minua.”
”Joo Jessa, minäkin rakastan sinua niin hemmetin paljon juuri nyt”, Sherry huomautti kylmällä äänellä. ”Sinä pilaat elämäni, onko kiva tehdä niin?”
Edward katseli Sherryä kylmästi. ”Sinä et ainakaan ole muuttunut yhtään”, hän murahti.
Sherry kääntyi hänestä poispäin ja antoi hiustensa valahtaa kasvoilleen. Oli vaikeaa sanoa varmasti, mutta minusta näytti siltä, että hän yritti pidätellä itkua.
Edwardin kasvoilla käväisi hitusen pehmeämpi ilme. ”Näytä minulle”, hän ehdotti.
Minusta tuntui, että olin ihan pihalla. Muut Culleneista tarkkailivat joko Edwardia tai Sherryä, mutta minä en edes tiennyt mihin sananvaihto oli menossa. Ainakaan Rosalie ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.
Sherry kohotti leukansa ja katsoi ensimmäistä kertaa Edwardia silmiin, sivulta näki aika huonosti, mutta sen verran kuitenkin erotin, että Sherry hallitsi itsensä hyvin. Hänen katseestaan ei säteillyt mitään ylimääräistä, hänen kysyessään tylysti: ”Miksi minä niin tekisin?”
”Sinä olet meille selityksen velkaa”, Edward ärähti. ”Et sinä voi kuvitella tekeväsi näin ja sitten odottaa, että me sivuutamme asian olankohautuksella.”
”Taidan nyt kuitenkin odottaa”, Sherry tokaisi ylimielisesti.
”Sherry, mitä minä sanoin tuosta äänensävystä”, Carlisle varoitti.
Taas minä sain hämmästyä sitä, miten nöyrästi Sherry vaikeni. ”Ei ole mitään kerrottavaa”, hän sanoi vielä Edwardille. ”Vain muutama vuosikymmen Karibialla. Siellä oli lämmin.”
”Valehtelija”, Edward mutisi.
Sherry kohautti olkapäitään. ”Jos niin sanot.”
Minä näytin taatusti aika uteliaalta katseeni poukkoillessa heidän välillään. ”Mistä tästä on kysymys, Sherry? Et muuten vieläkään kertonut, keitä he oikein ovat. Mistä tämä salaperäinen pitkittynyt viha oikein on peräisin?”
Sherry tuijotti minua hetken ennen kuin päätti vastata. ”Siitä on pitkä aika”, hän vain mutisi.
”Ei tarpeeksi pitkä”, Rosalie huomautti. Hänessä oli tietynlaista prinsessamaista kylmyyttä, joka karmi selkäpiitäni. En uskonut, että tuo tyttö oli kovinkaan altis olemaan kiltti kenellekään.
Sherryn nyökkäsi mietteliäästi. ”Totta Ro-Ro, siitä ei ole alkuunkaan tarpeeksi pitkä aika.”
Rosalie reagoi kutsumanimeen oudosti. Hän vetäisi päätään taaksepäin aivan kuin iskun saaneena. ”Me emme tarvitse sinua elämäämme.” Hänen äänensä oli hieman tavallista kimeämpi. ”Ja jos minulta olisi kysytty, en olisi enää ikinä halunnut nähdä sinua.”
Sherryn iho kalpeni ihan selvästi, mutta hänen sanansa olivat terävät ja pilkalliset. ”En minäkään varsinaisesti ole ikävöinyt maailmaasi, jossa kaikki liittyy aina vain sinuun”, hän kivahti. ”Sinä luulet olevasi jotakin, mutta todellisuudessa kaikki mihin pystyt on itsesi tuijottaminen peilistä ja huomion kerjääminen keltä tahansa vastaantulijalta.”
Rosalie haukkoi henkeään näyttäen siltä, että voisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää raivosta. ”Arvaa mitä, Sherry? Sinä et ole ikinä tehnyt meidän perheellemme mitään hyvää, sinä vain aina huusit ja kiljuit ja kaiken piti mennä juuri niin kuin halusit. En muista yhtään ainutta kertaa, jolloin kukaan olisi voinut rehellisesti sanoa olevansa iloinen siitä, että olet olemassa! Tiedätkö miten onnellisia me olimme, kun sinä häivyit elämästämme? Tiedätkö miten paljon kaikki toivovat, että sinä olisit sittenkin kuollut?”
Sherryn kasvot olivat vitivalkoiset. ”Minä vihaan sinua”, hän kuiskasi voimattomasti.
Rosalie näytti voitonriemuiselta. ”Niin minäkin sinua. Kunpa sinä et olisi koskaan syntynytkään tähän maailmaan; se olisi ollut siunaus meille kaikille.”
En ollut varmaan koskaan nähnyt Sherryä tällaisena. Hänen koko kehonsa tärisi hänen pompatessaan ylös sohvalta. ”Te tulitte tänne häihin”, hän mutisi vavahtelevalla äänellä. ”Asettukaa ihmeessä taloksi, Jessa voi näyttää teille paikkoja. Minä menen etsimään Keithin.” Tällä kertaa kukaan ei pysäyttänyt häntä, kun hän lähti portaita kohti vapisevin askelin.
”Minä en ole taloudenhoitajasi”, kivahdin hänen peräänsä.
Sherryn pysähtyi ovelle silmät tummana, kyynelistä kimallellen. ”Sinähän tätä halusit”, hän sanoi. Ja sitten hän oli poissa.
Huoneessa oli hetken hiljaista, ennen kuin Carlisle kääntyi katsomaan Rosalieta tiukka katse silmissään. ”Nautitko sinä siitä, että saat satuttaa häntä”, hän kysyi.
”Nautin!” Rosalie täräytti. ”Minä en tajua, miksi joskus vaivauduin suremaan häntä, hyvä vain, että päästiin tuostakin riesasta eroon.”
”Rosalie”, Carlisle huokaisi. ”Tuo on, Sherry. Hän ei kestä kaikkea, mitä pystyt sanomaan.”
Rosalie kohautti olkapäitään. ”Ei se ole minun ongelmani”, hän sanoi kylmästi.
”Rose.” Esmen hiljainen ääni oli toruvasta sävystä huolimatta lempeä. ”Sinä menit liian pitkälle.”
Edward hymähti hiljaa. ”Sinä toteutit juuri hänen pahimman painajaisensa”, hän tokaisi Rosalielle, kuulostamatta yhtään pahoillaan olevalta.
Rosalie hymyili julmasti. ”Hyvä!”
”Hyvä on, nyt tuo saa loppua”, Carlisle ärähti. ”Sinulla on oikeus olla vihainen, mutta et voi laukoa hänelle ihan kaikkea, mitä mielesi tekee. Ja sama koskee teitä kahta”, hän lisäsi vielä Edwardille ja Emmettille.
Emmett näytti loukkaantuneelta. ”Minä en sanonut mitään.”
Minä vilkaisin Edwardia, mutta hän vain tuijotti poispäin vihaisen näköisenä.
Jasper ja Alice vaihtoivat keskenään katseen, joka tuntui sisältävän paljon asiaa. En kuitenkaan kiinnittänyt siihen enempää huomiota, vaan käännyin katsomaan Culleneita reippaasti hymyillen. ”Hyvä on sitten, seuratkaa minua. Tämä on olohuone, niin kuin varmaan tajusittekin. Yleensä aika tyhjänä, Sher ja Keith viettävät aikaa mielummin muualla, täällä voi olla näkemättä heitä viikkoihin.”
”Huh, hän on ihan tosissaan vai?” Emmett kysäisi. ”Asuu samassa talossa ihmisten kanssa? Sher on hullu.”
”Enemmän tai vähemmän”, minä myönsin. ”Toinen puoli talosta on kyllä täysin vampyyrien käyttöön varattu, siellä on erillinen ilmastointi ja kaikkea, eikä tarvitse sietää ällöttävää perhettäni… ööö… oletteko te tunteneet Sherryn kauan.” Hitto, mikä kysymys. Juurihan nuo puhuivat viidestäkymmenestä vuodesta.
Emmett hymyili vinosti. ”Me asuimme hänen kanssaan päälle kymmenen vuotta. Sitten tuli Keith ja Sherry otti ja häipyi.”
”Traagista”, minä virnistin. Vilkaisin Edwardin tylyä katsetta ja hymyilin anteeksipyytävästi. ”Anteeksi. Minä vain koitan ottaa asiat huumorilla. Sherry luultavasti aikoo tappaa minut tästä hyvästä, joten minun on pakko piristää itseäni.”
”Hänkö oikeasti ei halunnut meitä tänne”, Emmett kysyi kiinnostuneena.
Minä epäröin. Ehkä minun ei pitäisi kertoa noille mitään. Loppujen lopuksi olin kuitenkin aiheuttanut Sherrylle jo tarpeeksi ongelmia. Sysäsin kuitenkin ajatuksen syrjään ja hymyilin säteilevästi. ”Tuskin halusi. Minä taisin käsittää asiat vähän väärin, kun soitin teille.”
Carlisle nyökkäsi minulle. ”Taidamme olla kiitoksen velkaa.”
”Mitä turhia”, minä sanoin niskaani nakellen ja hyppelin portaita kohti. ”Tätä tietä. Vierashuoneet, biljardipöytä. Tuon seinän takana on Sherryn ja Keithin olohuone, sieltä kuuluu aina välillä hirveää huutoa, kun ne kaksi riitelevät.
Carlisle tarttui ihan outoon kohtaan lauseestani. ”He riitelevät?” hän kysyi valppaasti.
”Ihan koko ajan.” Minä kohautin olkapäitäni. ”Sherry keksii milloin mitäkin riidanaiheita ja Keithiä ei kiinnosta pätkääkään ja sitten Keith ei tykkää, kun Sherry meni paljastamaan minulle, että vampyyrejä on olemassa... te ette pidä Keithistä liiemmin, ettehän?”
”Paistaako se noin selvästi läpi?” Emmett kysyi tällä kertaa vähän tylysti.
Kohautin olkapäitäni. ”Mietin vain syytä. Sherryä on helppo inhota, mutta Keith osaa olla järkyttävän mukava aina kun haluaa.”
Edward mulkoili minua happamasti, mutta Emmett nyökkäsi. ”Noin minäkin joskus ajattelin. Kummasti mielipiteet muuttuvat, kun aikaa kuluu.”
”Jessa, Sherrystä vielä”, Esme sanoi hiljaisella äänellä. ”Luuletko, että hän on... onnellinen?”
Kysymystä oli pakko miettiä hetki. Onnellinen. Sherry saattoi kyllä nauraa aina välillä, mutta jotenkin hänen naurussaan oli aina jotain kolkkoa, jotain musertavan surullista ja yksinäistä. Sherry vaikutti siltä, että onnellisuus oli jotain hänelle tuntematonta, jotain kauan sitten kadotettua tai ei koskaan elossa ollutta ylellisyyttä. ”Minä en usko, että Sherry osaa olla onnellinen”, sanoin vastaukseksi.
Carlisle vaihtoi Esmen kanssa katseen, jota oli vaikea tulkita. Esme kyllä näytti kauhean surulliselta. Carlisle vilkaisi Edwardia kysyvästi.
”Yläkerrassa.” Edward selvästi vastasi johonkin kysymykseen. ”Hän on kauhuissaan, hätääntynyt. Tietää, että minä saatan kuulla. Keith koittaa lohduttaa häntä.”
”Mitä se paskiainen oikein tekee täällä”, Emmett murahti, enkä ollut enää varma kummasta puhuttiin, Sherrystä vai Keithistä. ”Eikö Sherry ymmärtänyt ottaa kerrasta opikseen. Luulisi hänenkin huomaavan, ettei Keithiin voi luottaa.”
”Minä en usko, että Sherryllä on paljon vaihtoehtoja”, Esme sanoi surullisella äänellä. Hän oli ollut aiemmin hyvin hiljainen, mutta minusta hän vaikutti näistä kaikista vampyyreistä mukavimmalta. Alice, Jasper ja Carlislekin olivat ihan jees, mutta Emmett, Rosalie ja Edward suorastaan pelottavan vihamielisiä.
”Miten niin ei vaihtoehtoja”, Rosalie kivahti. ”Ainahan hän voisi jättää Keithin.”
Minä purskahdin nauruun, kun kuulin sanat, niin epätodelliselta vaihtoehto tuntui. Jos Sherry jättäisi Keithin joskus, niin minä muuttaisin Marsiin. ”Anteeksi”, minä huohotin nauruni lomasta. ”Sitä minä vain, että tiedättekö te yhtään miten paljon ne kaksi toisiaan rakastavat. Heidän suhteensa muistuttaa melkein jotain... riippuvuutta.”
Emmett murahti. ”Kova kohtalo.”
”Sherry ansaitsee sen”, Rosalie kivahti.
Carlisle kääntyi katsomaan häntä vihaisena. ”Rosalie, minä ymmärrän kantasi, mutta koita katsoa tätä objektiivisesti.”
”Hän yritti tappaa minut”, Rosalie sihisi. ”Ja teidät muut muuten myös, olenko minä tosiaan ainoa joka välittää. Tietenkin on ihan kiva, että Sherry on elossa, mutta ihan oikeasti Carlisle, hän ei edes ymmärrä olla pahoillaan.”
Emmett ei ollut pätkääkään kiltimpi Sherrylle. ”Ja hän antoi meidän luulla näin kauan, että hän on kuollut. Rehellisesti Carlisle, Sherry on pahin idiootti, mitä maailmasta löytyy.”
Edward osasi vastata tähän. ”Hän salaa minulta jotakin ja pelkää kuollakseen, että päästää vahingossa jotakin livahtamaan ajatuksiinsa.” Edward vilkaisi minua. ”Et sinä sattuisi tietämään, mitä Sherry ja Keith tekivät ennen kuin muuttivat tänne?”
Minä hymyilin ylpeästi. ”He roikkuivat Karibialla ilmeisesti vaikka kuinka kauan. Heillä on siellä saari, kuulemma oikea paratiisi. Sitä ennen en tiedä, kannattaa ehkä kysyä Karmelilta ja Johnilta. Karmel on Keithin sisko. Maanvaiva, ihan oikeasti. Toista sellaista valittajaa ei olekaan. He tulevat ylihuomenna häihin.”
”Me olemme tavanneet heidät”, Carlisle sanoi. ”Sitä ennen olimme kuulleet heistä vain Sherryltä. Muistaakseni hänkään ei pahemmin pitänyt Karmelista.”
Minä naurahdin pienesti. ”Usko minua, nykyään Sherry rakastaa Karmelia. Ne on kuin mitkäkin bestikset ja—” lopetin tajutessani kuulostavani lapselliselta ja katkeralta ja kohautin olkapäitäni. ”No, riittää varmaan kun sanon, että Karmeliin pitää tottua, ennen kun häntä voi edes yrittää kestää. Minä en ole tottunut häneen. Vieläkään.”
”Jessaaa!” Ian juoksi leikkipesäpallomaila kädessään alas portaita, perässään Kevin, joka kiskoi Sandyä hihasta eteenpäin. ”Jessa, me halutaan mehujäätä! Tule antamaan meille!”
Aina sitä ylimakeaa, ällöttävää mehujäätä. ”Pärjäätte ilmankin”, minä ilmoitin. ”Jos haluatte ruokaa, syökää jotain kunnollista. Keittiössä on tonnikalasäilykkeitä.”
”Höh”, Kevin tuhahti. ”Sinä olet ihan tyhmä. Me mennään pihalle pelaamaan baseballia.” Ian heilutteli mailaa päänsä päällä ja hihkui. ”Sandy saa olla maalina. Tuletko mukaan pelaamaan.”
”En minä halua olla maalina”, Sandy mutisi, enkä ihmetellyt yhtään. Kevinin ja Ianin maalina olo tarkoitti sitä, että seisoi keskellä pihaa ja pojat yrittivät vuorotellen lyödä pallon päähän. No harvoin ne onneksi osuivat, mutta paikallaan kököttäminen ei sittenkään ollut kovin mukavaa.
Minä vetäisin Sandyn pois Kevinin ja Ianin välistä. ”Ette te voi pakottaa Sandyä leikkimään, jos hän ei halua”, selitin, koittaen kuulostaa diplomaattiselta. ”Jättäkää Sandy rauhaan.”
”Jätetään, jos sinä tulet meidän maaliksi”, Kevin vastasi ovelasti.
Minä lipsautin samanlaisen vastauksen kuin aina ennenkin näissä tilanteissa. ”Älä ole ääliö.”
”Missä Sherry ja Keith on?” Ian tivasi. ”Me halutaan peliseuraa.”
Ihan kuin Keith ja Sherry tänään noiden kanssa pelaisivat. Tai pelaisivat ja pelaisivat, Kevin ja Ian eivät antaneet kenenkään muun kuin itsensä koskea mailaan. Yleensä muut saivat vain olla hakemassa palloja niille tai toimia niin sanottuna maalina. Sherry ja Keith olivat siinä kyllä hyviä, jostain syystä ne saivat aina kopin. Nämä muutkin vampyyrit voisivat olla yhtä hyviä siinä touhussa, ehkä he voisivat mennä pelaamaan kakaroiden kanssa.
Silmäni osuivat Edwardiin, joka mulkoili minua ärsyyntyneenä. Päätin olla ehdottamatta asiaa.
Kevin ja Ian katosivat mailastaan riidellen alakertaan ja Sandy jäi käytävään vakavan näköisenä. ”Jessa, ketä vieraita meillä on?”
Minä vilkaisin Culleneita hieman nolona. Sokeaa pikkusiskoa oli häiritsevää alkaa aina selittelemään. ”Tämä on pikkusiskoni Sandy”, minä sanoin. ”Sandy, nämä ovat Cullenit. He tulivat häihin.”
Sandy astui askeleen eteenpäin. ”Ne on samanlaisia, kuin Keith, vai mitä?” hän kysyi. ”Minä tunnen kylmyyden.”
Sandy oli joskus ilmiömäinen. Minä en ikinä olisi pystynyt tuntemaan vampyyreistä hohkaavaa kylmyyttä tänne asti. Mutta Sandy se vain tunsi ja jaksoi vielä innostua asiasta. Hän kääntyi lähimpänä olevaa Rosalieta kohti – luoja tietää, miten hän tiesi blondin olevan siinä – ja ojensi kättään. ”Saako katsoa.”
Rosalie näytti kummastuneelta, mutta kumartui joka tapauksessa Sandyn pyynnöstä alemmas. Hänen kasvoilleen liukui aavistuksen pehmeämpi ilme Sandyn tunnustellessa hänen kasvojaan. Ehkä tuo jääprinsessa ei ollutkaan ihan niin kylmä, kuin miltä hän vaikutti.
Sandy puolestaan näytti haltioituneelta. Hänen silmänsä olivat täynnä ihmetystä hänen astuessaan vastahakoisesti poispäin Rosaliesta. ”Oletko sinä prinsessa?”
Alice kikatti hiljaa ja yllätyksekseni Rosaliekin purskahti heleään nauruun. ”Ei, Sandy, en minä ole prinsessa.”
”Sinä olet tosi kaunis”, Sandy huomautti ja Rosalie näytti tyytyväiseltä. Kai siitä oli kivaa olla kehuttu.
Edward jähmettyi paikoilleen. ”He ovat lähdössä”, hän tiedotti ja minä rypistin otsaani. Tuo Edward tuntui tietävän kaiken mitä tapahtui ihan koko ajan. Kummallinen tyyppi.
Cullenit jähmettyivät kaikki paikalleen, kuin kuunnellen jotain, mutta minä en kyllä erottanut ainuttakaan ääntä koko talosta. Ehkä se oli se vampyyrien ylitarkka kuulo sitten. Tai niin minä ajattelin, ennen kuin Sandy huudahti pelästyneenä: ”Minne Sherry ja Keith lähteen, minne?” Sandykin ilmeisesti kuuli äänet alakerrasta.
”He lähtevät metsästämään”, Edward huokaisi. ”Tulevat kyllä takaisin parin päivän kuluessa.”
Parempi olisi tullakin. Jos Sherry ja Keith jäisivät pois omista häistään, teurastaisin heidät omakätisesti. En vain ollut varma, välittäisivätkö he siitä.
A/N: nooh? mitäs piditte?
-
Pidin, tosin aika laimea ilmaisu, tästäkin luvusta kovasti.
Muutama virhe oli siellä täällä, mutta eivätpä ne suuremmin haitanneet.
Ja tosi pieniä ne olivat, jotain kirjaimia vähän puuttui ja jotain sen suuntaista.
Pyydän anteeksi, etten nyt ehdi ruveta niitä tähän poimimaan.
Oli ihan kiva lukea välillä Jessankin näkökulmasta.
Se sopi tähän lukuun tosi hyvin. (:
Mukavaa, että Cullenit tuli, Sherry ja Keith eivät tosiaan taineet kauheasti ilahtua.
Ymmärtää tosi hyvin Culleneiden vihan Sherrya kohtaan, ei yksi puhelinsoitto olisi ollut liikaa vaadittu.
Silti Rosalie oli hieman liian töykeä, Sherryn kannattaisi selittää ettei ollut ihan järjissään ajaessaan toisia vampyyreita, sitä tarkoittamatta, Culleneiden kimppuun.
Jessa käyttäytyi aika tyhmästi, ei kannata ruveta kauheasti heittämään läppää vihaisten vampyyrien kanssa.
Tosin oli kilttiä koittaa pelastaa Sherry pulasta, johon hän oli tämän itse saattanut.
Sandy on niin suloinen, söpöä että hän sai Rosalienkin hetkeksi sulamaan.
Ei kiva, että Sher ja Keith lähtivät juurikin nyt metsästämään, toisinsanoen karkuun.
Toivottavasti laitat jatkoa taas pian, tämäkin luku oli ihanan pitkä!
Jatkoa, jatkoa, jatkoa..
Koukuttaa.. <3
-
jee, jatkoa on tullut :D ja todella nopeasti, mikä on tietenkin vain hyvä asia.
virheitä en löytänyt, vaikken kyllä niitä oikein etsinytkään.
jeeeeee, Cullenit tuli <3 vaikka Sherry ei kyllä siitä tainnut kauheasti tykätä.
Rosalie oli kyllä vähän liian töykeä, luulisi hänen olevan iloinen kun Sherry on sittenkin hengissä. Vaikka toisaalta ymmärrän kyllä hänen vihansa, niin kuin kaikkien muidenkin Culleneiden.
Jessa oli jotenkin.. ihana :D itselläni ei olisi pokkaa heittää läppää vihaisten vampyyrien keskellä.
Sandy oli taas kerran suloinen, sai sitten sen Rosalienkin lämpiämään.
toivottavasti jatkoa tulee pian :)
-
jeeeaaaaah , jatkoa :D <3
ja ihanaa että cullenitkin saatiin kehiin, vaikka sherry ja keith eivät kauheasti tykänneetkään siitä.
sandy oli taas niiin ihana, sai rosalienkin nauramaan :-*
virheetöntä tekstiä kuten aina, löysin vain yhden;
Jutustelimme siinä hetken j Keith ilmestyi ovelle tyhjästä.
ja :)
jatkoajatkoa
jennumiu
-
Jes! Cullenit kehissä!
Äh rakentavat lähtivät yöuinnille...
Kiitos sinulle uudesta ihanasta luvusta!
Ei täysin virheetöntä mutta virheitä en jaksa enään tekstistä hakea.
Jatkoa Jatkoa!
// Merkku
-
Merkku: niinpä sieltä ne Cullenit tulivat :D
jennumiu:kiitos:) Sherry ja Keith ei tosiaan kauheasti ilahtuneet
ppuhpallura: kiitos. Minäpä luulen, että Rosalie tuli kunnolla raivoihinsa vasta siinä vaiheessa, kun Sherry alkoi ilkkua hänelle. Ei saa kutsua Rosya omahyväiseksi, Rosy suuttuu.
Vanamo: kiitos :) Jessa on tosiaan toisinaan aika ilmapää eikä ollenkana ymmärrä omaa parastaan. Sandy nyt lämmittää kenet tahansa, etenkin Rosalien.
A/N: hohohohooo :D tiedättekö, mitä olen tehnyt? Minä olen kirjoittanut teille vihdoinkin uuden luvun. Tiedättekö, mitä siinä tapahtuu? Ette, ette vielä. Pian tiedätte. Voitte koittaa arvata, mutta tuskin osutte oikeaan.
Mutta arvatkaas mitä? Tämä on luku numero 61 ja koko fikin viimeinen luku. Epilogi tulee vielä, mutta sitten tämä on OHI. Ja minä hypin onnesta.
61. Häät
Sherry:
Oli perjantai-ilta, enkä minä vieläkään pystynyt tekemään muuta kuin tärisemään. Aukio, jonka keskellä istuin pyöri ympärilläni ja näkeminen oli vaikeaa. Itkeminen oli jo suunnilleen loppunut, mutta aina välillä poskelleni silti tipahti kyynel. Miten ihmeessä jokin tällainen oli edes mahdollista? Ja minä olin muistaakseni pyytänyt joskus kauan sitten eräältä henkilöltä pietä palvelusta, jonka olisi pitänyt estää minua välittämästä tästä kaikesta, välittämästä koko Cullenien perheestä. Kaiken järjen mukaan minulle olisi pitänyt olla yhdentekevää, mitä he ajattelivat. Ja silti minä pelkäsin kuollakseni, että he saisivat tietää.
Voi jos maailma olisi voinut vain pysähtyä. Lopettaa kulkunsa ja jättää minut rauhaan. Jouduin käyttämään joka ikisen energianrippeeni siihen, että estin itseäni muistamasta. Muistamasta asioita, joita en halunnut enää koskaan kuulla, joita en halunnut edes ajatella. Siitä oli kauan, pieni ikuisuus. Eikä mikään ollut siltikään kadonnut yhtään minnekään, kaikki tapahtunut oli yhtä totta kuin kolmekymmentä vuotta sitten.
Jos vain olisin voinut vieläkin itkeä. Mutta en minä pystynyt, kyyneleet olivat jo loppuneet. Ja maailma oli paha, se satutti, mutta vain sellaisia kuin minä. Jotkut pystyivät olemaan välittämättä.
Niin kuin Keith. Nytkin hän vain seisoi tuossa. Tietenkin olin kiitollinen, kun hän antoi minun masentua rauhassa, mutta olisiko oikeasti ollut liikaa vaadittu, että hän edes teeskentelisi tietävänsä, miten iso asia tämä oli. Miten paha asia. Mutta ei: ainoa mikä Keithiä huolestutti oli se, että minua huolestutti. Tässä ei ollut hänelle mitään pelättävää, ei mitään, mikä muuttaisi hänen maailmaansa kovin paljoa.
Minun maailmani sen sijaan oli murentumassa kasaan, enkä voinut kuin toivoa, että se jollain ihmeen kaupalla päättäisikin pysyä pystyssä. "Mitä ihmettä me oikein tehdään?" minä kysyin ja ääneni kuulosti hiljaiselta ja epätoivoiselta.
Keith nojasi puuta vasten otsa mietteliäästi rypyssä. "Minä en näe meillä kuin kaksi vaihtoehtoa", hän sanoi rauhallisesti. "Voimme palata talolle ja koittaa selvittää tämä sotku, tai voimme hävitä vaikka toiselle puolelle maapalloa."
Tykkäsin enemmän vaihtoehdosta numero kaksi, mutta minulla ei ollut hajuakaan, miten onnistuisin toteuttamaan sen. Sandy tulisi kauhean surulliseksi, jos häipyisimme vain jälkiä jättämättä. Ja jostain syystä minä en voinut tehdä hänelle niin, en vaikka tiesin, että se olisi omalta kannaltani ylivoimaisesti paras vaihtoehto. Mutta Sandya ei saanut jättää, hän tarvitsi minua. "Ei meillä ole kahta vaihtoehtoa, Keith", minä sanoin hiljaa. ”Ei oikeasti. Meidän on pakko mennä sinne takaisin.” Ja meidän olisi kuulunut mennä naimisiin huomenna. En todellakaan ollut innoissani ajatuksesta, en vieläkään, mutta sen väliin jättäminen tuntui nyt kauhealta tuhlaukselta. Eikä vain rahan ja muiden tyhmien välinearvojen tuhlaukselta, vaan myös minun kärsivällisyyteni ja sietokykyni tuhlaukselta. Olin niin kauan joutunut kuuntelemaan Jessan sähläystä ja tohinaa, että se tuntui melkein eliniältä. Ja nyt olin tehnyt sen vai turhaan? Koko tilanne oli niin epäreilu. En minä ollut niitä tänne halunnut, mutta ilmeisesti kaikilla muilla oli kova tarve pilata kaikki, mikä oli minulle tärkeää.
Järkevintä olisi lähteä takaisin nyt, kun vielä ehtisimme häihinkin. Kaikki ei olisi ollut niin turhaa. Ja minä yritin, yritin ihan oikeasti nähdä asiassa iloisia puolia, mutta niitä varjostivat aina paljon synkeämmät totuudet. Totta kyllä, minun koko perheeni oli täällä, ja olin kaivannut heitä mielettömästi niinä parina ensimmäisenä vuosikymmenenä, jotka olin viettänyt pois heidän luotaan. Sen jälkeen en ollut heille paljoakaan ajatusta antanut ja se oli ehdottoman tietoinen valinta ja lisäksi aivan oikea sellainen. Minun ei kuulunut joutua näkemään heitä enää, joten miksi ajatella heitä? En minä kuitenkaan ikinä enää voisi olla sama kuin ennen. Ja potin päällimmäisenä oli vielä se fakta, että he sattuivat vihaamaan minua enemmän kuin koskaan. Eivätkä he vielä edes tienneet mitään.
Keith heitti minuun kummastuneen katseen. "Jos emme mieti vaihtoehtojamme, miksi emme sitten lähde jo?"
Ja minä koitin vastata hänen kysymykseensä nousemalla ylös, mutta käsivarteni pettivät allani ja lysähdin takaisin aluskasvillisuuden peittämään maahan. "En minä voi", minä kuiskasin. En minä voinut. En vain saanut itseäni liikkeelle, en pystynyt pakottamaan ruumistani nousemaan. Kaikki oli liian mahdotonta ja sekavaa ja minä halusin vain lakata olemasta.
Keith tuli lähemmäs ja hän istui viereeni maahan ja kietoi kätensä ympärilleni. "Sinä pystyt tähän Sherry. Jos haluat, voit selostaa heille juuri ne asiat, jotka he haluavat tietää ja sen jälkeen he palaavat kotiin ja kaikki on taas niin kuin ennenkin."
Niin kuin ennenkin. Miten paljon minä toivoinkaan, että asiat olisivat niin kuin ennenkin. Minä olisin onnellinen jossain hyvin kaukana täältä ja minulla olisi perhe ja koko tätä painajaista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. "Jos asiat olisivat niin kuin ennenkin, me asuisimme vieläkin Carlislen, Esmen, Emmettin, Rosen ja Edwardin kanssa", minä kuiskasin.
"Miksi se vaihtoehto on nyt poissuljettu?" Keith kysyi otsa rypyssä.
Minä naurahdin heikosti. Eikö hän muka tajunnut mitään. "Jollet huomannut, he eivät ole mitään suurimpia fanejani", minä huomautin. "Sinä kuulit itsekin, mitä Rosalie sanoi. He ovat paljon onnellisempia ilman minua." Nielaisin sanoessani sen, mutta Keith vain hymyili vinosti.
"Sherry, etkai sinä tosiaan kuvittele, että hän tarkoitti, mitä sanoi?" hän tiedusteli huvittuneena. "Luuletko sinä, että he olisivat vaivautuneet tulemaan tänne Alaskasta asti, jos he eivät välittäisi, missä sinä olet, ja oletko kunnossa?"
Juuri niin minä luulin. Ja mitä tuli lomailuun Los Angelsissa, niin ei se niin kamalaa varmaan ollut. Ja heillä oli varmasti ollut kova kiire huutamaan minulle.
Keith pudisteli päätään ja kosketti poskeani lempeästi. ”He rakastavat sinua, Sherry. Sen takia he ovat täällä ja sen takia he ovat vähän ärtyneitä.”
Miten Keith saattoi sanoa, että he olivat vähän ärtyneitä. Raivona ne olivat jos jotain. Ja lisäksi vielä ihan syystä. "Minä koitin tappaa heidät", vänkäsin vastaan. "Ei kukaan rakasta ketään sen jälkeen."
"Jos olen käsittänyt oikein, olit silloin melko sekaisin", Keith huomautti olkiaan kohauttaen. "Carlisle ja Esme ymmärtävät kyllä, muut saattavat kantaa vähän kaunaa, mutta he unohtavat sen kyllä. Loppujen lopuksi mitään pysyvää vahinkoa ei ole tapahtunut kenellekään. Sherry, ei ole mitään syytä siihen, että asiat eivät voisi olla niin kuin ennenkin.”
Oli kyllä, olemassa oli sellainen elämää suurempi syy, joka esti minua edes keskustelemasta perheeni kanssa.. Minä tuijotin Keithiä epätoivoisena haluamatta sanoa sitä ääneen. En edes halunnut ajatella sitä, enkä todellakaan aikonut ajatella sitä, minä en pystynyt... Ja maailma pyöri taas ja minun oli pakko sulkea silmäni.
Keith arvasi mielenliikkeeni melko nopeasti. "Ai." Hetkeen hänellä ei ollut enempää sanottavaa, mutta sitten hän päätti taas levittää turhaa optimismia ympärilleen ja väitti: "Tiedätkö, Sherry, eivät he siitäkään kauheasti välittäisi. Jokainen tietää, miten taitava Aro on manipuloimaan ja--"
Minä parkaisin ääneen hänen sanoessaan Aron nimen. Eikö Keith ymmärtänyt, miten paljon yritin unohtaa koko asian. Melko hyvin olinkin onnistunut sulkemaan sen pois päästäni, ainakin tähän asti.
"Sherry, sinä lupasit."
Huuleni liikkuivat osaamatta muodostaa sanoja. Minä halusin niin paljon sanoa hänelle, miten pahoillani olin, mutta en saanut ääntä suustani. Oli pimeää, enkä minä pystynyt näkemään, muuta kuin mustuuden ympärilläni ja maailma keinui olemattomien aaltojen tahdissa.
Sitten Keithin huulet painautuivat huulilleni ja Lucetten ääni lakkasi kaikumasta päässäni. Minä kietaisin henkäisten käteni hänen kaulalleen ja Keith vetäytyi virnistäen taaksepäin. "Sainhan minä sinut heräämään."
Minä koitin pää pyörällä saada maailmani taas toimimaan.
"Sherry." Keithin ääni tunkeutui tajuntani läpi ihanan kirkkaana. Hän vei kätensä niskalleni ja pakotti minut nostamaan päätäni niin, että katsoin häntä silmiin. ”Ensinnäkin: Hengitä. Toiseksi keskity minuun ja kuuntele tarkasti.”
Hengittäminen onnistui jotenkuten ja Keithiin keskittyminen oli helppoa. Poispäin katsominen ei oikeastaan ollut edes vaihtoehto, kun hän katsoi minua kellanruskeilla silmillään. Kuunteleminen oli hieman hankalampaan.
"Sherry, jos me menemme tuonne takaisin, sinun täytyy koota itsesi. Älä ajattele mitään, mitä et halua niiden tietävän, äläkä ajattele, että et saa ajatella. Muista, että Edward kuulee kaiken. Pidä huoli, että voimasi on hallinnassa, tällä hetkellä silmäsi näyttävän suunnilleen hehkulampuilta." Hän piti pienen tauon ja suikkasi suukon huulilleni. "Minä tiedän, että sinä pystyt siihen."
Ja minä en voinut olla uskomatta hänen sanojaan, kun hän sanoi ne minulle sillä tavalla. Keith uskoi, että minä pystyisin siihen ja äkkiä tunsin itsekin, että voisin tehdä sen.
En antanut varmuuteni horjua hetkeäkään, en edes silloin, kun saavuimme kotiin. Hiukkasen kauhua kyllä tulvi sisälleni, kun astuimme aulaan ja pystyin haistamaan lisää vampyyrejä, joita en halunnut tavata. Hillitsin itseni ja ajatukseni kuitenkin kiitettävän nopeasti ja astelin Keithin perässä olohuoneeseen, jossa oli enemmän väkeä, kun lähtiessämme.
"Vihdoinkin!" Jessa hyppeli eteemme ja kehtasi vielä halata minua kaiken aiheuttamansa jälkeen. "Minä aloin jo ajatella, että ette ehtisi paikalle huomiseksi. Tänne on tullut vähän lisää häävieraita ja—"
Keskeytin hänet nostamalla käteni pystyyn. Minä näin kyllä. Näin oikein selvästi senkin, että väkeä oli tullut lisää. Karmel ja John, juu, heitä olin osannut odottaakin ja olin iloinen, että he olivat täällä, mutta entä nuo muut. Mitä he täällä tekivät?
"Hei, Sherry, Keith", Eleazar nyökkäsi meille sohvalta Carmelin vierestä. Myös muut Denalit olivat paikalta ja vaikka Tanyan ilme olikin pikkuisen soimaava, kukaan ei ollut samannäköinen kuin perheeni. Toisin sanoen silmittömän raivoissaan.
Minä nielaisin. "Kuka heidät kutsui?"
"Ei kukaan", Irina sanoi vähän haastavaan sävyyn. "Carlisle kertoi, että olette täällä ja menossa naimisiin, joten me kutsuimme itsemme mukaan, kun kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Ajattelematonta, sanon minä. Kyllä teidän nyt olisi pitänyt sen verran tajuta."
Eli oli tosi paha juttu, että olimme jättäneet kutsumatta heidät turhiin ja typeriin häihimme? Minä peitin ällistykseni tasaisen naamion alle. "Me muistetaan ensikerralla."
Irina virnisti minulle ja huojennus levisi sisälleni. Sentään joku, joka ei kantanut minulle kaunaa. Katekaan ei vaikuttanut kauhean vihaiselta, sillä hän halasi minua varovaisesti. En päästänyt järkytystä näkymään kasvoiltani, vaan hymyilin pikkuisen hänen siirtyessään tervehtimään Keithiä.
Vaikka Kate, Irina, Tanya, Eleazar ja Carmel suhtautuivat jokainen edes jonkinsorttisen ilahtuneesti, muiden ilmeet eivät olleet muuttuneet tippaakaan. Rosalie ja Emmett mulkoilivat minua edelleen raivoissaan, Edward halveksivasti. Esmen kasvoilla olevaa ilmettä en osannut tarkkaan tulkita, mutta Carlisle näytti olevan jotain vihaisen ja helpottuneen välimaastosta.
Se oli ehkä pelkurimaista ja säälittävää, mutta minä valitsin taas helpoimman vaihtoehdon. Käännyin katsomaan Jessa mitäänsanomaton ilme kasvoillani. "Hääpuku?"
"Valmis", Jessa ilmoitti virnistäen. "Sinä saat nähdä sen vasta aamulla, eikä tässä enää kiire pitäisi tulla. Vihkiminen tapahtuu auringonlaskun jälkeen, ettei kukaan joudu ihmettelemään outoa loistavaa ihoa. Pimeällä naimisiinmeno on kyllä lievästi sanottuna outoa, mutta ei voi mitään. Sandyn puku saatiin eilen ja minun on pakko myöntää, että se on ihan kiva ja Kevinin ja Ianin puvut ovat ihan oikean kokoiset. Käytimme koko edellispäivän lautasliinaongelman kanssa, mutta se ratkesi kivasti ja kaikki on mallillaan. Onko vaaleanvihreät verhot juhlapaikkaan sinusta ok?"
Minä irvistin. "Ihan sama, tiedätkö. Et sinä muutenkaan vaivaudu minulta mitään kysymään."
"Älä ole tuollainen äkäpussi, Sherry", Jessa ehdotti aurinkoisesti. Hän vilkuili vaatteitani epäluuloisena ja nyrpisti nokkaansa. "Missä ihmeessä sinä oikein olet rypenyt, näytät hirveältä."
"Sinä näytät ojassa kieriskelleeltä pussirotalta", minä napautin vastaukseksi. Kommentin oli tarkoitus olla loukkaava, mutta Jessa vain nyökkäsi mietteliäänä.
"Olet oikeassa, minä olen kuoleman väsynyt. Taidankin tästä mennä nukkumaan." Ja hän katosi kättään heilauttaen portaikkoon, eikä huoneeseen jäänyt muuta kuin vampyyrit. Minä tuijottelin seiniä ja lattiaa odottaen, että joku sanoisi jotakin.
Tunnelma oli lähellä hyvin kiusallista ja Emmettin täräyttäessä seuraava kommenttinsa, se muuttui minun kannaltani vielä tukalammaksi. ”Et sitten kuitenkaan onnistunut kaivamaan taas jotain tyyppejä tappamaan meitä?”
Minä koitin hokea mielessäni, että pystyisin tähän, mutten enää ihan onnistunut vakuuttamaan itseäni. Liikahdin vaistomaisesti vähän lähemmäs Keithiä ja vilkaisin häntä kuin turhaa hakien, mutta Keith vain kohautti olkapäitään. ”Jätä omaan arvoonsa”, hän neuvoi.
Vedin väristen henkeä. ”Olen pahoillani, että koitin tapattaa teidät ja olen pahoillani, etten sen jälkeen vaivautunut ottamaan yhteyttä. Se oli tosi tyhmää ja jos voisin ottaa sen takaisin, niin tekisin ihan eri tavalla.” Laskettelin koko litanian latteaan sävyyn, kuin ulkomuistista luettuna, mutta tiesin ainakin Edwardin tietävän, että tarkoitin suurinta osaa ihan oikeasti.
Rosalie sähähti sanoilleni. ”Et sinä voi ottaa sitä takaisin.”
Yllätyksekseni löysin jostain tarpeeksi energiaa kohottaakseni leukaani ylimielisesti. ”No en niin, ja siksi onkin hyvä, että häät ovat huomenna ja voitte painua onnellisesti takaisin kotiinne.” Niine hyvineni marssin pois huoneesta ja portaat ylös yläkertaan. Makuuhuoneessamme minä lysähdin huokaisten sängylleni ja painoin kasvoni tyynyä vasten. Tämä oli ehdottomasti katastrofi.
Vaivuin siinä maatessani jonkinlaiseen horrosmaiseen älä ajattele-tilaan. Vaimeita ääniä kuului alakerrasta, mutta olin liian keskittynyt pitämään ajatukseni kasassa, että olisin tajunnut niitä täysin. Päässäni pyöri hiljakseen, melkein lempeällä tavalla ja minä tuudittauduin sen liikkeeseen, keskityin vain olemaan vaiti. Ennen en olisi ikinä pystynyt tähän. Ennen minun keskittymiseni oli ollut niin paljon huonompi. Mutta tänään minä yllätyksekseni huomasin, että vaikka eräällä tavalla olinkin ihan järkyttävän sekaisin, minä pystyin ajattelemaan. Kylmä järki sisälläni sanoi, että mitä tahansa tapahtuisikaan, näistä vieraista, jotka nyt olivat täällä, oli pakko päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Ja mahdollisimman nopeasti, jos mahdollista. Riskeeraaminen oli kiellettyä.
Mutta miten ihmeessä minä muka saisin ne lähtemään? Mielestäni olin jo tehnyt aika selväksi, että en halunnut heitä tänne, mutta ketä se muka kiinnosti. Muistaakseni se oli aina ollut näin. Kukaan ei ollut koskaan kuunnellut minua tai välittänyt mielipiteistäni. Siksikin heistä täytyi päästä eroon. Minä en aikonut ruveta kenenkään pompoteltavaksi, en enää. Olin tehnyt sitä aivan tarpeeksi yhdelle elämälle.
Minä jähmetyin paikalleni, kun ovi kääntyi hiljaa auki. Tunnistin sisääntulijat tuoksusta, mutta en todellakaan, todellakaan halunnut heidän olevan täällä. Pahus, enkö saanut olla rauhassa edes omassa huoneessani.
Esme istui sänkyni laidalle ja silitti hiljaa selkääni. Minä koitin pakottaa itseni unohtamaan sen, miten tärkeitä he joskus olivat olleet minulle, mutta se tuntui mahdottomalta. ”Mitä te haluatte?” koitin saada ääneni mahdollisimman kylmäksi ja torjuvaksi, mutta itkuinen tärinäni vähän pilasi vaikutelmaa.
”Meidän täytyy puhua”, Carlisle sanoi. Minä vilkaisin sivusilmälläni hänen ilmettään ja helpotuin huomatessani, että hän näytti enemmän väsyneeltä kuin vihaiselta. Siitä huolimatta puhuminen heidän kanssaan ei innostanut minua ollenkaan, pahimmassa tapauksessa päätyisin lipsauttamaan jotain, mikä herättäisi epäluuloja kummassakin. Ja vielä enemmän epäluuloja heräisi Edwardissa, joka taatusti kuunteli tuolla jossain. Hitto, tämäkään ajattelun aihe ei ollut kovin turvallinen. Ei saanut ajatella, ei saanut ajatella. Saakeli, miksi tämä ei voinut toimia.
Minä kierähdin selälleni silmät kattoa kohden, ilme mahdollisimman kylmänä. Ehkä ne jättäisivät minut rauhaan, kun luulisivat, etten halunnut nähdä heitä. Eikun tajusivat sen! Koska ei, minä en todellakaan halunnut nähdä heitä, en tässä enkä missään muussakaan maailmassa. Carlisle ja Esme ja koko Cullenin perhe olivat minulle niin yhdentekeviä kuin vain olla ja voi. Ihan oikeasti!
Koitin vältellä tunnetta, joka kokoajan vain kasvoi sisälläni. Se oli jonkinlainen selitys kauhua, kipua ja pohjatonta ikävää. Ei sillä että minulla olisi ollut ikävä perhettäni. Ei todellakaan ollut. Todistaakseni väitteeni sekä itselleni, että Carlislelle ja Esmelle, minä loin heihin mustan, mitäänsanomattoman katseen ja kivahdin: ”Minulla ei ole teille mitään sanottavaa.” Eikä minulla ollutkaan. Tai jaa, ehkä olisi ollutkin, mutta kaikki ne asiat, jotka halusin sanoa, olivat ehdottomasti kiellettyjen listalla.
Ilme Carlislen silmissä tiukentui ihan selvästi ja minä käänsin katseeni vaistomaisesti sivuun. ”Anteeksi”, mutisin nopeasti, melkein sopertaen. Viimeinen asia mitä minä oikeasti halusin tehdä, oli Carlislen suututtaminen. Tässä oli ihan tarpeeksi ongelmia näinkin.
Hän antoi asian olla ja istui Esmen viereen sängylle. Eikä, minä halusin pois tästä tilanteesta, en pystyisi puhumaan noiden kanssa. Tunne vain vahvistui Carlislen avatessa suunsa. ”Sherry, mitä ihmettä sinä oikein teet täällä?” hän kysyi ja jotenkin äänensävy oli sellainen, että minun tekemiseni täällä eivät hänestä olleet mitenkään arvostusta herättäviä tai muutenkaan fiksuja.
Minä mumisin jotain epäselvää vastaukseksi, niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulin itseäni.
”Ihmisten kanssa asuminen on huono idea”, Carlisle huomautti kireällä äänellä. ”He kuolevat kaikki ennen pitkää ja minä kuulin Sandystä, hän ei tule elämään—”
En kuullut lauseen loppua, mutta osasin arvata sen aika tarkasti. Carlislen sanat olivat tarpeettoman julmia. Eikö hän tajunnut, kuinka epätoivoisesti minä yritin olla ajattelematta Sandya. Eikö hän ymmärtänyt, kuinka paljon minä halusin unohtaa sen, miten vähän aikaa hänellä oli jäljellä.
”Ja kuinka ihmeessä, Jessa tietää vampyyreistä?” Carlisle jatkoi. ”Se voi olla vaarallista, Sherry, etkö sinä ihan oikeasti osaa katsoa tämän pidemmälle.”
Minä nojasin päätäni seinään. Mitä tahansa Carlisle sanoisikaan ihmisten kanssa asumisesta, olisin luultavasti jo kuullut Keithin suusta. Ongelma oli vain se, että Keithin sanomana siitä kaikesta oli niin paljon helpompi olla välittämättä. Häneltä voisin kuunnella mitä tahansa korvaani lotkauttamatta, mutta jostain ihmeen syystä Carlisle osasi satuttaa sanoillaan paljon enemmän. ”Sinä kuulostat ihan Keithiltä”, minä huokaisin.
”Keith onkin toinen asia, mistä meidän täytyy puhua”, Carlisle huomautti ja nyt hänen kasvoillaan oli niin kylmä ilme, että minä jähmetyin paikalleni kauhusta. Eikai hän voinut olla minulle vihainen siitä, että Keith oli taas täällä. Se ei ainakaan olisi millään tavalla oikeudenmukaista tai reilua.
”Minä tarvitsen häntä”, kuiskasin epätoivoisesti ja jouduin pinnistämään itsekontrollini äärimmilleen, estääkseni muistoja palaamasta. En halunnut muistaa niitä asioita, niitä kaikkia pimeitä öitä ja päiviä, jolloin Keith oli ollut poissa. Sitä kaikkea kipua, joka hänen lähdöstään oli aiheutunut.
Cullenien täällä olossa oli juuri tämä ongelma. He kuuluivat niin vahvasti menneisyyteen, ja sen menneisyyden minä halusin unohtaa. Halusin unohtaa, miten tyhjä minun maailmani oli niinä jonain hetkinä ollut, halusin unohtaa sen tunteen joka aiheutui siitä, ettei kyennyt löytämään mistään mitään järkeä, ei vaikka kuinka etsi.
Esme kietoi käsivartensa hellästi ympärilleni ja minä värähdin väkisinkin hänen kosketustaan. Teki mieli kadota paikalta, estää itseäni tuntemasta sitä ikävää, jonka hänen läsnäolonsa aiheutti. Esme oli aina ollut se, joka oli jollan kummallisella tavalla onnistunut aiheuttamaan minulle eräänlaisen turvallisuudentunteen. Mutta nyt en ollut ihan varma, halusinko tuntea oloani turvalliseksi. Jos tuudittautuisin siihen tunteeseen liikaa, alkaisin huolimattomaksi ja kaikki voisi mennä pilalle.
Carlislen ilme sen sijaan ei herättänyt minkäänlaista turvallisuudentunnetta. Hänen kasvoillaan oleva ilme oli täynnä turhautumista ja raivoa, ehkä myös pikkuriikkisen surua ja minun oli pakko sulkea silmäni välttyäkseni näkemästä sitä. ”Minua väsyttää”, minä väitin, eikä se tällä kertaa ollut edes valhe. ”Voitteko mennä pois?”
Esme loi minuun surullisen katseen noustessaan seisomaan. ”Ihan miten haluat, Sherry. Ihan miten haluat.”
Minä nukuin melkein koko lauantaipäivän sekavia unia nähden. Vasta neljän aikaan iltapäivällä Jessa tuli repimään minua ylös sängystä. Ikäväkseni hänellä oli mukana Kevin ja Ian. Pojat pomppasivat saman tien sänkyyni ja alkoivat hyppiä siinä ärsyttävästi.
”Sherry herätys!” Kevin kiljui niin että korviin sattui. ”Minä kaadan vesilasin sinun korvaasi, jos et nouse heti!”
Ian kiipesi päälleni istumaan ja näytti Kevinille kieltään. ”Tuo on kieliopillisesti väärin. Meidän opettaja sanoo, että vesilasia ei voi kaataa minnekään, vaan pitää kaataa ne sisällä olevat vedet.”
Luoja, mitä tuokin taas sepitti. Minä vääntäydyin kärsivästi irvistäen pystyyn. ”Kuka hemmetin ääliö päästi teidät sisään, minä koitan nukkua.”
”Äiti sanoo, ettei saa kiroilla”, Ian kertoi vakavana. ”Kevin sanoi, että sinäkin teet niin ja arvaa, mitä äiti sitten sanoi? Äiti sanoi, että sinusta ei kannata ottaa mallia.”
Minä heitin Iania tyynyllä saadakseni hänet vaikenemaan. Ihan viimeiseksi minä kaipasin pikkulapselta neuvoja siitä, miten kuului käyttäytyä. Minä kiroilin jos halusin, eikä minua kiinnostanut pätkääkään ottaisivatko nuo minusta mallia vai eivätkö. ”Minua ei kiinnosta pätkääkään, mitä sinun äitisi sanoo”, minä mutisin Ianille, joka ei välittänyt pätkääkään, vaan jatkoi sopottamistaan siitä, mitä kaikkea Nancy oli sanonut.
Kevin oli onneksi fiksu. ”Ole hiljaa saatanan pässi”, hän tuhahti ja Ian tukki suunsa ihan pelkästä ällistyksestä, kun häntä oli kutsuttu niin kauhealla nimityksellä.
”Et sinä saa haukkua minua”, Ian väitti Kevinille. ”Se on ilkeää, enkä minä sitä paitsi ole mikään eläin. En pässi ainakaan, niillä on sarvet.” Huokaus, miten sarvet muka tähän liittyivät.
Ilmeisesti aika olennaisesti. Kevin murisi Ianille karhumaisesti ja väitti olevansa sarvekas lohikäärme. Ja lohikäärmeet kuulemma söivät pässejä. Ainakin päästäisiin yhdestä riesasta eroon. Hiuksiani ravistellen minä tönäisin Ianin pois vatsani päältä ja kömmin pois sängystä. Katseeni osuessa kelloon, minä älähdin äänekkäästi. ”Noin vähän vasta! Olisin voinut nukkua vielä neljä tuntia!”
Jessa loi minuun moittivan katseen ja lähti raahaamaan hihasta ovelle. ”Luuletko sinä, että emme tarvitse yhtään aikaa laittautumiseen. Sinun on tarkoitus näyttää hyvältä tänään, eikä se onnistu, jos olet juuri herännyt.”
Nurisin hiukan laskeutuessamme alakertaan, mutta vain hiukan. Kyllä minä olin tiennyt, että tämä päivä oli se, jona joutuisin kärsimään. Positiivinen mieliala kuitenkin hävisi aika äkkiä ja leukani loksahti auki, kun näin, mitä Jessan vaatehuoneen ovessa roikkui.
Se oli ihan kaunis sinänsä. Valkoista, valossa kiiltävää kangasta, joka näytti pehmeältä ja silkkiseltä. Olkaimeton mekko näytti vähän liian onnelliselta ja säteilevältä minun päälleni, mutta ei se tässä ollut ongelmana. Ongelmana oli mekon koko. Yläosa vielä menetteli, mutta se typerä helma levisi runsaina kangasröykkiöinä lattialle, enkä voinut kuin ihmetellä tuhlatun kankaan määrää. Mekko oli täydellinen prinsessamekko, sellainen kermakakkumainen hökötys, jota näki häälehdissä ja suosituissa elokuvissa.
”Minä en pue tuota päälleni!” Shokki luultavasti suorastaan paistoi kasvoiltani. Tällaiseen minä en ollut lupautunut. Pitäisikö minun ihan tosissaan kuljeskella tuollaisen puvun kanssa ihmistenilmoilla? Keith nauraisi aivonsa pihalle.
Kuulin vaimean naurahduksen ja huomasin vasta nyt, että se pieni mustahiuksinen vampyyri, jonka nimeä en muistanut, seisoi seinänvieressä iloisesti hymyillen. Alyssa tai Alina tai jotain tällaista. Mitä hemmettiä hän teki täällä? En edes tuntenut tuota ja siinä se kuvitteli tulevansa tänne. Loin tyttöön ilkeän katseen, mutta hänen iloinen ilmeensä ei siitä paljoa valahtanut, kunhan keskittyi katselemaan ällöttävää hääpukuani hyväksyvä ilme kasvoillaan.
”Voi kyllä sinä puet.” Jessa väitti reippaasti. Hän aikoi sanoa jotain muutakin, mutta sisään asteleva Karmel keskeytti hänet pelkällä olemuksellaan.
Karmel katseli Jessaa ja sitä vierasta tyttöä vähän tympeästi, mutta harmikseni hän ei sanonut mitään napakkaa, joka olisi saanut muut kaksi häipymään. ”Joku kiva nuttura, vai mitä?” hän tiiraili hiuksiani arvioivasti. ”Ne pitää kyllä pestä ensin, kun Sherry on kerran rypenyt muutaman päivän jossain metsän keskellä.”
Minun hiukseni olivat ihan siistit! Ja siinä vaiheessa minulla meni lopullisesti hermot. ”Ulos!” minä kirkaisin. ”Kaikki, heti pois! Minä en mene naimisiin ollenkaan, ellen saa olla rauhassa. Jättäkää minut rauhaan.”
Jessa pyöräytti teatraalisesti silmiään sille mustahiuksiselle vampyyrille, mutta lähti joka tapauksessa ovea kohti. ”Voit käyttää minun kylpyhuonettani, mutta koita kiirehtiä. Meille jää muuten liian vähän aikaa laittaa sinut kuntoon.”
Minä lojuin kylvyssä mahdollisimman kauan. Vasta kello viiden aikoihin, kun Jessa oli puolituntia hakannut ovea ja huudellut uhkauksia, minä viimein raahauduin ylös ja kiedoin kylpytakin päälleni. Jessa oli ärsyttävä, meillä oli vielä reilusti aikaa. En tosin ollut ihan täydellisen varma siitä, koska vihkiminen oli tarkoitus suorittaa, mutta saisi sieltä vähän myöhästyäkin.
Kuulin parin kerroksen läpi, miten Keith katsoi televisiota Johnin kanssa jutellen. Ihan epäreilua. Hänen pitäisi vetää vain smokki päälle ja astua autoon. Joskus tyttönä oleminen oli ihan paskaa puuhaa, varsinkin jos sattui omistamaan tyhmiä, häähulluja ystäviä, jotka eivät vain voineet antaa olla!
Niin kuin Jessa. Avatessani kylpyhuoneen oven, hän huudahti iloisesti ja istutti minut peilin edessä olevalle tuolille. Alyssa tai mikä olikaan, kurkisti ovesta ja kysyi korkealla, innostuneella äänellään, voisiko auttaa jotenkin. Jessa oli maailman pahin idiootti ja sanoi hymyillen, että tyttö saisi laittaa hiukseni. Karmelia ei näkynyt missään, ja kun kysyin Jessalta, missä hän oli, toinen vastasi vain, että luultavasti Karm tarvitsisi itsensä laittamiseen vähintään puoli päivää.
Minä ristin käsivarret rinnalleni, kun ne kaksi alkoivat keskustella arvioivasti siitä, mitä minulle pitäisi tehdä.
"Ei hirveästi meikkiä", Jessa sanoi varmasti. "Ehkä vähän väriä kasvoihin, mutta muutes Sherry on nätimpi ilman."
Mustahiuksisen vampyyritytön ääni kohosi innostuksesta, hänen näyttäessään Jessalle jostain lehdestä, millaisen kampauksen halusi tehdä. "Minä rakastan häitä", hän hehkutti vielä ja minä tunsin ärtymyksen nostavan päätään sisälläni. En todellakaan pitänyt tuosta typeryksestä. Mitä ihmettä hän oikein kuvitteli tekevänsä täällä?
Jessa veti kynsilakkavalikoimansa esiin. "Helmiäistä vai hopeaa?" hän mietti, aivan kuin sillä olisi ollut jotain väliä. "Mitä mieltä sinä olet, Sherry?"
Tunsin äkillistä tarvetta tarttua hänen käsivarteensa ja vääntää sitä niin kauan, että luut napsahtaisivat poikki. Ehkä Jessa sitten oppisi, että minut kannatti tosiaankin jättää rauhaan. Tyhmä, tyhmä, ihminen. Jessalla ei ollut aivoja ollenkaan. "Luuletko sinä tosissasi, että minä välitän paskaakaan siitä, minkä väriset kynteni ovat?" minä sihahdin roppakaupalla myrkkyä äänessäni. Kyllä tuon nyt pitäisi tietää, että minua ei kiinnostanut.
Vampyyrityttö näytti huolestuneelta, mutta Jess vain pyöritteli silmiään ja nauroi. "Jeesus, Sherry, sinä olet tänään huonolla tuulella."
Ihanko totta? Ja kenenköhän vika se mahtoi olla? "Minä olen sellaisella tuulella, kuin minua huvittaa", minä kivahdin. "Ja peruutan kohta koko häät, jos et pistä vähän äkkiä vauhtia töppösiin."
Uhkaus ilmeisesti tehosi Jessaa, sillä hän valitsi helmiäiskynsilakan alle sekunnissa ja pyysi sitä toista – mikä sen nimi nyt ikinä olikaan – kuivaamaan hiukset. Minua tympi suunnattomasti mustahiuksisen tytön iloinen ilme, ja kun hän vielä yritti alkaa keskustelemaan, mittani oli täysi.
”Sinulla on ihanat hiukset, tiedätkö”, hän sanoi pirteästi. ”Näin kiharat ja paksut, niitä tarvitsee laittaa tuskin ollenkaan.”
”Kiitos, niin sinullakin”, minä sanoin ilkeällä äänellä ja loin inhoavan katseen hänen kynittyihin mustiin hiuksiinsa, jotka sojottivat joka suuntaan. Lyhyet hiukset olisivat sinänsä olleet ihan tyylikkäät ja kivat, jos ne vain olisi leikattu jotenkin siististi, mutta en tajunnut, miksi joku tyttö halusi pitää päässään tuollaista harakanpesää kuin tällä vampyyrilla.
Näin peilistä hänen pirteän hymynsä hieman latistuvan sanojeni johdosta ja hymyilin omahyväisesti. Siitäs sai! Mitäs tuli niin omavaltaisesti minun elämääni ja kuvitteli voivansa talsia minun talossani miten halusi.
Jessa sai taas kerran päähänsä, että voisi olla kiva puuttua minun asioihini. ”Nuo tuolla alhaalla olivat oikeassa, Sherry, tiesitkö, että sinulla on taipumusta pienen luokan vihamielisyyteen?”
Totta kai minulla oli taipumusta vihamielisyyteen, eikä vain pienen luokan sellaiseen. Se ei kuitenkaan tässä ollut tärkeintä, sillä joku oli näköjään taas mennyt haukkumaan minua selkäni takana. ”Kuka niin sanoi?” minä tivasin.
”Se kuparihiuksinen”, Jessa kertoi täysin huolettomaan sävyyn. ”Edward. Hän ei muuten vaikuta pitävän sinusta hirveästi, ja mietinpähän vain, mistä se johtuu.”
”Mieti rauhassa”, minä äännähdin. Jessalla oli harvinaisen loistava huomiokyky. Tyhmäkin olisi aistinut sen vihavyöryn, joka Culleneista huokui minun suuntaani.
”Sinä et taida kertoa minulle vai mitä?” Jessa huokaisija pudistettuani päätä, hän kääntyi hiuksiani näpräävän pienen vampyyrin puoleen. ”Et sinä sattuisi tietämään, Alice?”
Aijaa, hänen nimensä ei ollutkaan Alyssa, vaan Alice. Ja tällä hetkellä Alice näytti pikkuisen epävarmalta. ”En minä taida tietää”, hän sanoi, ja tiesin, että hän valehteli. Taatusti Cullenit olivat kertoneet hänelle ja hänen vaalealle kumppanilleen koko ruman tarinan. Käsitykseni mukaan nuo itse asiassa asuivat Culleneilla nykyään. Ehkä minun pitäisi tappaa hänet nopeasti ja kivuttomasti, niin että tytön nokka pysyisi ummessa ja kaikki olisivat tyytyväisiä. No, tappaminen oli vähän liioiteltua, mutta saisin varmasti hänestä vähän siedettävämmän tapauksen vaikka kaatamalla kynsilakkapullon noihin rumiin, nyrhittyihin hiuksiin.
Alicen kulmat menivät kurttuun ja hän tuijotti poissaolevan näköisenä suoraan eteensä. Minusta hän näytti tyhjä ilme kasvoillaan aika typerältä. Sitten hän kuitenkin rentoutui ja muuttui normaalin näköiseksi. Outo tyyppi, pakko myöntää.
En jaksanut kuitenkaan kommentoida mitään, vaan nojasin kyllästyneenä tuolin selkänojaa vasten ja keskityin olemaan kidutettavana. Tämä oli naurettavaa.
Heillä meni siihen kolme tuntia. Kolme hemmetin tuntia väsätä hiuksiani ja kasvojani ja itseään ja Sandya ja Jessa pärpätti puhelimessa ihan viime hetkeen saakka ja silti hän kehtasi väittää, että kaikki oli hyvin. Ei kaikki ollut hyvin, minun päälläni oli mekko, jonkalaista en ollut koskaan suunnitellut pukevani. Lisäksi Jessa kehtasi olla mielettömän iloinen lopputuloksesta ja vedettyään päälleen oman vaaleanharmaan mekkonsa, hän keskittyi vahtimaa, etten päässyt livahtamaan tieheni ja lähtemään Keithin kanssa karkuun. Ei, Jessa sanoi, että minun olisi istuttava viisitoista minuuttia paikoillani ja odotettava, että auto saapuisi hakemaan meitä. Ei hyvä.
Koko talo oli ihan hiljainen, eikä minulla ollut aavistustakaan, minne kaikki olivat häipyneet. Toivottavasti kotiinsa, mutta sen puolesta ei välttämättä kannattanut pistää rahojaan peliin. Loppujen lopuksi Alice ainakin oli vielä täällä ja näytti inhottavan iloiselta hennon ruusunvärisessä mekossaan.
Ja minä olin niin kyllästynyt Jessan hehkutukseen siitä, miten kaikki oli täydellistä. Peiliä en jaksanut pahemmin katsella, kun heti alkoi puhetulva siitä miten ihanalta näytin. Niinpä tyydyin vain tuijottamaan synkkänä seiniä, hääpuku ylläni ja pehmeä huntu selkääni valuen. Jessa ja Alice juttelivat ihan onnessaan jostain pöytäliinoista.
"Kestääkö vielä kauan", minä kysyin ärsyyntyneenä. Olisin maksanut aika paljon, jos olisin voinut skipata tämän päivän ja siirtyä suoraa huomiseen. Minulla ja Keithillä ei alunparin ollut ollut minkäänlaisia häämatkasuunnitelmia, mutta nyt aloin kallistua sille kannalle, että poislähtö olisi ihan hyvä idea. Jos ei muuta, niin ainakin Cullenit ehtisivät painua takaisin Alaskaansa sillä välin. Ja Tanyan perhe samoin. Karmelin ja Johnin kanssa olisin voinut muutaman päivän jutellakin, mutta siihen tuskin tulisi tilasuutta. Meillä olisi paljon aikaa vaikka kesällä.
Lopulta Alicen täytyi lähteä, hän kun meni eri autolla, kuin me. Jessa ja minä jäimme istumaan hiljaisuuteen, kunnes Jess avasi suunsa:
"Minä muuten pyysin Carlislea saattamaan sinut alttarille", hän ilmoitti valoisasti ja minä jähmetyin paikalleni. Olin varmaan kuullut väärin, ei Jessakaan voinut noin tyhmä olla.
"Sinä teit mitä?" minä sähähdin. Kylmät väreet valuivat alas selkääni pitkin ja huoneessa tuntui olevan liian vähän ilmaa. Tämä ei ollut mahdollista.
"No, kun minä ajattelin, että... Sherry?" minä olin lysähtänyt sängylle liian vihaisena edes puhumaan. "Sherry, ei se ole iso juttu. Hän suostui sitä paitsi, ihan totta, mikä sinua vaivaa?"
”Sinä olet ihan järkyttävä riesa!” minä kiljuin, mutta hän ei vaivautunut välittämään.
”Sherry, hei, sinä annoit nämä häät minun suunniteltavakseni ja on minun tehtäväni huolehtia siitä, että kaikki sujuu”, Jessa väitti seesteisesti. ”Et sinä voi mennä alttarille ilman saattajaa.”
Mitä helvettiä tuo oikein kuvitteli tekevänsä! Jessa pilasi MINUN hääni ja MINUN elämäni ja kehtasi vielä väittää, että se oli hänen tehtävänsä. Olin niin vihainen, että ruumiini tärisi. Hänellä ei ollut mitään oikeutta tällaiseen!
Yhtään ajattelematta minä harppasin suoraa Jessan eteen ja löin häntä siististi kasvoille. Isku ei ollut hirveän kova, mutta riitti siitä huolimatta kaatamaan Jessan lattialle. Hän tuijotti minua hetkenä ällistyneenä, toisen käden sormet poskea koskettaen, mutta sitten ilme muuttui murhanhimoiseksi ja hän ponnahti pystyyn raivostuneen näköisenä. ”Senkin narttu, miten sinä kehtaat lyödä minua?” hän sihisi ja olisi ihan varmasti lyönyt minua takaisin, jos Sandy ei olisi silloin astunut sisään.
”Mitä te teette?” hän kysyi orvon kuuloisella äänellä. ”Karmel sanoi että minun pitäisi tulla tänne, mutta minä kuulin huutoa. Riitelettekö te.”
Jessalla oli selvästi vaikeuksia hillitä itsensä, mutta ei hänkään Sandyn edessä käynyt kimppuuni. ”Ei riidellä”, hän kivahti. ”Sherryllä on vain vaikeuksia hyväksyä tosiasiat.”
Minä olin napauttamassa jotain kiukkuista vastaukseksi, mutta siinä samassa kuului pihalta auton tööttäys. Keräillessäni helmojani, en voinut olla ajattelematta, miten huono ajatus tämä oli. Minun ei olisi ikipäivänä pitänyt suostua tähän.
Ja kauhistukseni vasta kasvoi, kun astuimme ulos autosta ja huomasin, että paikka, jossa meidän oli tarkoitus mennä naimisiin, oli itse asiassa kirkko. Koristeellinen, valtavan iso katolinen kirkko, joka suorastaan kirkui Jumalan julistusta.
Portaiden nouseminen piikkikorkoisissa kengissä oli sekin rasittavaa. Minä ja Jessa emme puhuneet toisillemme ollenkaan, mutta Sandy sen sijaan vaikutti hyvinkin onnelliselta, hän hymyili jatkuvasti ja kyseli kirkkaalla äänellään, miltä ympärillä näytti. Minä annoin Jessan selittää isoimmat asiat, vastailin vain harvakseltaan Sandyn mieliksi.
Kun pääsimme kirkkoon sisään, alkoi hirveä sähläys. Jessa jutteli jonkun täysin tuntemattoman naisen kanssa ihan täysin tuntemattomista asioista ja sitten kuului musiikkia ja kaikki häipyivät ja minä lysähdin penkille välittämättä tippaakaan siitä, että mekko rypistyi ja kukat menivät kurttuun. Voi luoja, tämä ei mennyt ollenkaan niin kuin olin suunnitellut. Ehkei olisi pitänyt ruveta Jessan kanssa riitelemään.
”Sherry?”
Minä kohotin katseeni käsistäni ja Carlisle seisoi siinä. Niin tästä oli kyllä syytäkin olla Jessalle vihainen. Mutta ehkä vähän myöhemmin huutaminen olisi ollut ihan paikallaan. Tai jotain. Voi luoja, tämä ei ollut hyvä juttu. Koko häät olivat pelkkää paskaa ja typerää näyttelyä, jonka ainut tarkoitus oli antaa sille tyhmälle Jessalle, mitä hän halusi.
”Sherry, kaikki odottavat”, Carlisle huomautti ja jollain tavalla hän vaikutti vähemmän vihaiselta kuin eilen illalla.
Minä en edes koittanut ryhdistäytyä, nojasin vain päätäni seinää vasten ja huokaisin hiljaa. ”En usko, että haluan naimisiin.”
Carlisle näytti yllättyneeltä. ”Aiotko sinä perua kaiken nyt?” Minusta tuntui, että hänen äänessään oli sekä epäuskoa, että hieman huvittuneisuutta. No jaa, jonkun mielestä tämä ehkä oli hauskaa, mutta minua ei kyllä naurattanut. Miksi muka olisi pitänyt mennä naimisiin, sehän vain pilasi kaiken. Nyt jo nämä typerät häät olivat saaneet aikaan enemmän harmia kuin mikään moneen vuoteen.
”Kyllä minä taidan perua”, minä vastasin. Ihana helpotuksentunne valahti sisälleni sanojen myötä ja äkkiä pystyinkin nousemaan seisomaan ja heittämään kukkapuskan pois. Miksi häitä muka ei olisi voinut peruuttaa? Sandy ehkä vähän pettyisi ja Jessa tulisi ilman muuta olemaan raivona, mutta se olikin hänelle ihan oikein. Minä en aikonut olla kenenkään tahdoton leikkinukke, joka tekee mitä muut haluavat. Enkä varsinkaan tekisi, mitä Jessa haluaa. Hän ei ollut ansainnut sitä. Ehei, minä lähtisin kotiin ja Jessa saisi keksiä ihan itse, mitä teki typerillä juhlillaan.
Olin jo kirkon massiivisen etuoven kynnyksellä, kun Carlisle pysäytti minut. ”Entä Keith? Meinaatko sinä tosiaan jättää hänet alttarille?”
Minä jäykistyin paikalleni ja käännyin katsomaan häntä. Höh, oliko hänen pakko pilata kaikki. Olisin ihan hyvin voinut kävellä ulos kirkosta, jos noita sanoja ei olisi sanottu. Mutta pelkkä ajatuskin siitä, että minä jättäisin jonkun alttarille, oli aika pelottava. Ei silti, että Keithinä kiinnostaisi mitenkään hirveästi koko häät. Ei häntä kiinnostanut. Mutta kun kerran tässä pisteessä oltiin, tiesin hänen olevan sitä mieltä, että koko homma pitäisi suorittaa kunnialla loppuun. Ja täällä olivat kaikki lähes kaikki meidän tuttumme. Nolaisin sekä itseni, että Keithin, jos en nyt kävelisi sisään.
Keithiä tuskin kauheasti haittaisi. Luultavasti hän kuittaisi koko tilanteen naurulla ja kädenheilautuksella ja antaisi sitten koko homman olla. Mutta kestäisinkö minä muka kuunnella Karmelin sanoja pelkuruudestani ja sitä kaikkea ivallista naurua, mikä hänen suustaan lähtisi.
No voi hitto. Minä nappasin kukkakimpun takaisin käteeni ja suljin silmäni. Pakko kai se sitten oli.
Häämarssi kaikui ärsyttävänä päässäni, kun kävelin Carlislen käsipuolessa käytävää eteenpäin. Kaikki tuijottivat häiritsevästi ja huomasin kauhuissani, että puolet kirkossa olevasta väestä oli ihmisiä, joita en tuntenut. Ja silti ne tuijottivat minua suu auki, melkein lumoutuneen näköisinä. Mikä hemmetti näitä oikein vaivasi?
Minä koitin katsoa pelkkää Keithinä, joka seisoi alttarin edessä ärsyttävän omahyväisesti hymyillen, mutta katseeni karkaili vähän väliä kirkon korkeaan kattoon ja kauniisiin seiniin. Jos olinkin joskus kuvitellut meneväni naimisiin, niin tällaisessa paikassa sen ei ainakaan olisi kuulunut tapahtua. Nykyään järjestettiin häitä hiekkarannallakin, miksi minä en voinut saada sellaisia?
Ja sen omituisen ehtoollisrinkulasysteemin takana oli suuri yksityiskohtainen värikuva ristiinnaulitusta Jeesuslapsesta (joka ei kyllä ollut enää mikään lapsi) ja sadoista enkeleistä. Loistavaa.
Kun saavuimme Keithin, ja hänen bestmaninaan toimivan Johnin lähettyville, aloin tuntea lievää oksentamisenhalua. Luoja, minunko oikeasti pitäisi mennä naimisiin. Tähän asti itse avioliitto oli tuntunut pikkuasialta, mutta nyt kun ajatteli, niin sekään ei oikeastaan ollut yhtään hyvä juttu. Avioliitossahan ei saanut pettää miestään, ei ainakaan raamatun mukaan ja se oli ihan liian sitovaa minulle. Ei silti, että olisin ikinä pettänyt Keithinä. En ainakaan vielä. Eikä häntä luultavasti kiinnostaisi, vaikka tekisinkin niin. Keith ei yksinkertaisesti vain ollut niitä ihmisiä, jotka välittivät turhan paljon pikkuasioista.
Oikeastaan hän ei pahemmin välittänyt isoistakaan asioista. Aika kummallista, nyt kun asiaa mietti. Keithillä oli joku ihmeellinen kyky olla antamatta asioiden häiritä häntä. Olikohan se avioliiton kannalta hyvä vai huono juttu.
Carlisle laski käteni Keithin käteen, enkä voinut olla huomaamatta, että hänen ilmeensä oli vähän kireä. En oikeastaan koskaan ollut vaivautunut miettimään, mitä mieltä Cullenit olivat tästä avioliitosta. Ehkä se oli heistä typerä ja naurettava asia. Minusta se ainakin oli.
Pappi alkoi selostaa pitkästyttävällä äänellään jotain ’Olemme kokoontuneet tänne todistamaan kahden nuoren sielun yhteenliittymistä’-tyylistä paskaa. Minä irvistin Keithille salaa, mutta papin ilmeestä päätellen hän näki eleeni. Aika urheasti se silti jatkoi selittämistään jostain oudoista jutuista, en oikeastaan kuunnellut.
Pitkäveteinen lörpötys jatkui vaikka kuinka kauan ja jalkani alkoivat jo puutua, kun vihdoin päästiin asiaan.
”Tahdotko sinä Cheryla Alison Valance ottaa Keith Anthony Leroyn aviopuolisoksesi ja rakastaa ja kunnioittaa häntä niin myötä kuin vastoinkäymisissä, aina kuolemaan asti?”
Tuo ’aina kuolemaan asti’ soinnahti minun korviini melko raa’alta ja ironiseltakin sinänsä. Jos joutuisi odottamaan sitä luonnollista kuolemaa, niin minun ja Keithin kohdalla avioliitosta tulisi turhan ikuinen. Leikittelin hetken ajatuksella, että kertoisin totuuden ja sanoisin, etten tosiaankaan halunnut, mutta loppujen lopuksi päätin kuitenkin noudattaa kaavaa.
”Tahdon”, minä sanoin mahdollisimman neutraalilla äänellä ja Keithin virnistäessä näytin hänelle kieltäni. Pappi näytti paheksuvalta, mutta rykäistyään pari kertaa, hän onnistui jatkamaan.
”Tahdotko sinä Keith Anthonyt Leroy ottaa Cheryla Alison Valancen aviopuolisoksesi ja rakastaa ja kunnioittaa häntä niin myötä kuin vastoinkäymisissä, aina kuolemaan asti?”
Keith sanoi, että juu ja sitten vaihdettiin sormuksia. Omani oli aika nätti, mutta minulla ei ollut kauheasti aikaa miettiä sitä, kun pappi jo jatkoi löpinäänsä. ”Julistan teidän nyt näiden todistajien läsnä ollessa aviopuolisoiksi. Voitte suudella morsianta.”
Minä suljin silmäni Keithin huulten painuessa huulilleni ja vastatessani suudelmaan, en voinut kuin myöntää, että helpotukseen sekoittui pikkuhiukkanen onnea. Nyt Jumalakin oli siis sitä mieltä, että Keith kuului minulle, ja vaikka en Jumalan mielipiteestä kauheasti välittänytkään, niin ei se silti pahaa tehnyt. Ja mikä parasta, kukaan ei voisi pakottaa minua naimisiin toiseen kertaan. Omalla tavallaan se oli aika täydellistäkin ja vaikka minä en millään olisi halunnut antaa Jessalle sitä tyydytystä, että hän olisi nähnyt minun hymyilevän, huuleni kaartuivat silti pehmeään hymyyn. Ehkä tämä ei ollutkaan ihan täydellinen katastrofi.
Kirkon ulkopuolella sitten piti mennä toiseen autoon, jonka oli määrä viedä meidät juhlapaikkaan. Minä kiskaisin Jessan portailta mukaani ja ängin hänet ja Sandy itseni ja Keithin edellä autoon. Se oli iso limusiini, joten meille kaikille oli ihan hyvin tilaa, mutta silti Jessa marisi.
”Minun ja Sandyn piti mennä äidin ja poikien kanssa samalla autolla”, hän sanoi samalla kun läimäytin autonoven kiinni. ”Hääparin kuuluu matkustaa kahdestaan.”
”Ihan hiton sama”, minä ilmaisin, mutta en jaksanut kuulostaa kovin vihaiselta. Jessa tuijotti minua kummissaan, mutta auton lähtiessä liikkeelle, koitin yhä muotoilla lausettani sellaiseksi kuin sen halusin.
”Kuule, Jess, sinä olit tänä aamuna ihan kauhea kusiaivo ja sotkeudut ihan totta liikaa minun elämääni ja olet muutenkin aika ärsyttävä ihminen, mutta minä olen pahoillani, että löin sinua. Se oli vähän kohtuutonta.”
Keith vilkaisi minua huvittuneena. ”Löitkö sinä häntä?”
Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että Jessa oli sen iskun ihan ansainnut, mutta sitä ei kannattanut sanoa nyt. Minä vain nyökkäsin odottaessani Jessan vastausta.
Jessa vaikutti oikeastaan enemmän mietteliäältä kuin vihaiselta. ”Minusta sinä olet kyllä ärsyttävämpi kuin minä”, hän totesi lopulta. ”Mutta ehkä minä olisin voinut kysyä sinulta ensin.”
No niin tosiaankin olisi. Montaakin asiaa olisi voinut kysyä minulta ensin. Olin kuitenkin sen verran helpottunut, että Jessa päätti antaa minulle näin helposti anteeksi, etten alkanut tehdä tarkkaa selkoa siitä, mitä kaikkea hän oli tehnyt väärin.
”Oliko kivaa seistä siellä kaikkien edessä?” Sandy kysyi totisena. ”Äiti sanoi, että sinä näytit ihanalta, mutta Kevin sanoi, että sinä pelkäsit. Pelkäsitkö sinä, Sherry?”
”Ennemminkin tylsistyin”, minä vastasin huokaisten. ”Ja pahempi puoli on vielä edessäpäin. En usko, että kestän kaikkia niitä onnitteluja, jotka ovat tulossa.”
”Onneksi olkoon, Sherry ja Keith”, Sandy sanoi ja minä käänsin kasvoni poispäin hymyillen. Sandyltä onnittelut ehkä olivat siedettäviä, jopa mukavia, mutta keneltäkään muulta en niitä kyllä haluaisi.
Auto mateli eteenpäin pitkässä letkassa, joka koostui pelkästään häävieraidemme autoista. Kun edellämme ajava auto pysähtyi liikennevaloihin, huomasin, että siellä matkustivat Kevin, Ian ja Nancy. Kevin ja Ian istuivat takapenkillä väärinpäin ja heidän kasvonsa pilkistivät takaikkunasta. Käsillään he vilkuttivat hurjasti joka suuntaan ja olivat ilmeisen tietoisia siitä, että pystyimme näkemään heidän. Minä heilautin laiskasti takaisin ja näin miten heidän kasvoilleen kohosi innostunut ilme.
Sitten valo vaihtui vihreäksi. Minä näin kuin hidastettuna, miten Nancyn auto liukui liikkeelle. Minä näin jokaisen sekunnin murto-osana sen toisenkin auton, joka tuli sivustapäin valtavaa vauhtia. Tiesin jo etukäteen ettei se ehtisi pysähtyä ennen kuin ajaisi suoraa punaisia päin. Sen sekunnin aikana minun kaikki soluni jäätyivät paikalleen ja sen sekunnin aikana minä näin yhä uudelleen ja uudelleen, mitä tulisi tapahtumaan. Nancyn auto oli keskellä risteystä, se oli liian hidas, se ei ehtisi pois. Toinen auto kiisi kohti sitä, se oli liian nopea, se ei ehtisi jarruttaa.
Minä huusin jo ennen kuin törmäys täytti ilman metelillä.
A/N: nonniin?
-
Huh! Onneksi Sandy ja Jessa ovat toisessa autossa!
Rakentavaa et kyllä valitettavasti saa.
Kiitus ihanasta luvusta
Jatkoa toivoen Merkku
-
jee, jatkoa :D
Voi Kevin ja Ian parat, minä tavallaan pidän heistä, tulee ihan mieleen oma pikkusiskoni :D mutta onneksi Sandy ja Jessa olivat toisessa autossa.
Huolimattomuus virheitä oli jonkun verran, mutta ne eivät haitanneet lukemista.
Jatkoa odotellen,
ppuhpallura
-
Apua miten dramaattinen luvun lopetus! Onneks Sandy ja Jessa oli toisessa autossa, tykkään niistä.
Ei tää saa loppua :(
-
jeBaaa, jatkoa :D
omg, voi keviniä ja iania ja nancya :o
rakentava meni jo nukkumaan,
sitä epilogia odotellen,
-jennumiu
-
Tämä loppuu, enää epilogi?? ;((
Nyyh, tätä tulee niin ikävä, että alotan varmaan lukemaan alusta asti taas.. ;D
Sherry on aika ärsyttävä, vasta nyt olen oikeasti sitä mieltä.
Aika töykeää nimittäin suhtautua noin epäkiitollisesti toisten apuun..
Ja jätit ton luvun kyllä sellaseen kohtaan, että se epilogi voisi tulla vaikka aika pian, olen kärsimätön, pakko saada tietää miten kävi! x)
Anteeksi, tuli nyt tosi lyhyt kommentti, muttakun pitää lähteä leffaan niin ei ole nyt aikaa tämän pidempään.
Epilogia odotellessa.. <3
Vanamo
-
Vanamo: loppu häämöttää. Sherry on tottakai ärsyttävä ja hyvin ilkeä Jessalle. Pitää kuitenkin ottaa huomioon, miten raivona hän on siitä, että Jess ylipäätään meni kutsumaan Cullenit, Sherry kun ei olisi halunnut nähdä heitä enää ikinä. Sherry katsoo tuota asiaa tavallaan niin, että Jessa puukotti häntä selkään soittamalla Culleneille. Epilogin saatte jo nyt.
jennumiu: niinpä, kevin ja ian parat :'(
Catwoman: niin, Sandy ja Jessa sentään olivat turvassa
ppuhpallura: minäkin tykkään Kevinistä ja Ianista jollain tavalla.
Merkku: kiitokset :)
A/N: Wuhuu, epilogi! Kiitän kaikkia, jotka ovat jaksaneet lukea tätä fikkiä ja erityisesti niitä, jotka ovat muistaneet minua kommenteillaan<3. Nyt kun tämä on ohi, niin voisitte vielä kertoa minulle, että mikä tässä fikissä on ollut hyvää ja mikä huonoa, ihmisten lempikohdat ynnä muut sellaiset kiinnostavat kovasti ja haluaisin myös kovati kuulla, mitä voisin mielestänne jatkossa parantaa :) mielipiteitä saa vapaasti jakaa ja kaikki palaute, myös negatiivinen on tervetullutta.
Epilogi:
30.5.2003, Los Angeles, USA
Pukuni oli musta. Ja kaikkien muidenkin puvut olivat kyllä mustia, mutta sitä vain oli niin mielettömän vaikea tajuta. Että vaikka tekisi mitä, niin sen oli pakko aina olla niin. Että ei enää ollut muuta kuin ne kolme arkkua. Että Kevin ja Ian ja Nancy olivat kaikki poissa.
Kuolleena ei voi elää, mutta jotkut yrittävät silti. Minä olin tarpeeksi tyhmä yrittääkseni jotain sellaista ja se oli ihan idioottia ja mielipuolisen hirveää touhua, enkä minä koskaan ollut pitänyt itseäni optimistina ja silti aina välillä uskalsi toivoa, toivoa edes jotain. Jotain muutosta tähän pimeyteen.
Mutta vaikka kuinka yritti, se tuli aina takaisin. Ei täällä ollut enää valoa, jota olisi voinut tavoittaa. Ja jos olikin, niin se oli liian korkealla, liian kaukana ja sitä kohti saattoi kurkottaa, saattoi kuvitella onnistuneensa pääsemään sen luokse ja silti tippui aina takaisin liian pimeään maailmaan, jossa äänet kirkuivat ja maailma tärisi.
Minä tunsin hänen seuransa, vaikka en kyennytkään näkemään häntä. Hän olisi nauranut jos olisi voinut, olisi nauranut koko tilanteen ironisuudelle ja sille, miten minä tosiaankin olin ansainnut tämän. Hän olisi nauranut minun typeryydelleni, mutta hän ei voinut nauraa, sillä hän oli kuollut.
Kevin ja Ian ja Nancykin olivat kuolleet. Kukaan heistä ei enää koskaan nauraisi. Kevin ja Ian olivat nauraneet paljon, Nancy oli nauranut vähemmän. Ja Kevin ja Ian olivat aina olleet niin elossa, niin todellisia, kuin kukaan vain ikinä voi olla ja nyt he eivät enää olleet elossa eivätkä todellisiakaan. Ja minä takerruin Keithiin ja tiesin itkeväni, vaikka en tuntenut kyyneliä poskillani. Se oli niin väärin, mahdottominta, mitä maailmasta löytyy.
Musta ei sopinut Sandylle. Kyyneleet eivät sopineet hänen kasvoilleen, eivätkä nyyhkytykset hänen huulilleen. Sandy oli tarpeeksi iso ymmärtämään, ettei enää ollut tietä takaisin. Minunkin olisi pitänyt ymmärtää se, mutten voinut. En tiennyt, halusinko edes tajuta sen. Se oli liian rumaa tajuttavaksi ja silti oli pakko tajuta, että se oli totta.
Ja kaikkein oudointa ja käsittämättömintä ja julminta tässä oli se, että minä en ollut edes pitänyt Kevinistä, Ianista tai Nancysta. Nancya ei ollut kunnolla koskaan näkynyt, hän oli tuskin edes tullut minulle tutuksi. Kevin ja Ian taas… loputtoman ärsyttäviä lapsia. Miten monta kertaa minä olinkaan toivonut, että ne vain lakkaisivat olemasta. Olin halunnut heidät pois elämästäni, mutta nyt kun toiveeni oli toteutunut, siitä ei ollut mitään iloa.
Se oli minun omaa syytäni. Kevin ja Ian… he olisivat ansainneet sen, että olisin pitänyt heistä enemmän. He olisivat ansainneet sen, että olisin edes joskus kertonut, että he olivat tärkeitä. Koska sitä he oikeasti olivat olleet, jollain tavalla myös minulle, vaikka en ollutkaan koskaan pitänyt heistä.
Kevin oli vasta yhdeksänvuotias, Ian vuoden nuorempi. Miten kukaan voi kuolla kahdeksanvuotiaana? Kuolla ennen kuin ehtii edes kymmentä vuotta elämään, kuolla ennen kuin ehtii edes kunnolla elää? Ja Kevinillä ja Ianilla oli ollut suunnitelmia. Heillä oli ollut koko tulevaisuus edessään. Ja sitten oli tullut yksi auto kylkeen ja se riitti pilaamaan kaiken. Miten niin saattoi tapahtua ja ennen kaikkea, miten niin saattoi tapahtua juuri heille? He olivat alle kymmenenvuotiaita. Eikä kumpikaan heistä olisi halunnut kuolla, minä tiesin sen. Miten kukaan voi kuolla, ennen kuin ehtii edes kasvaa aikuiseksi?
”Aion elää niin kauan, että koko maailma muuttuu tuhkaksi ja aion nähdä, kun aurinko muuttuu punaiseksi ja räjähtää, eikä maapalloa sitten enää ole.” Niin Ian oli sanonut. Eikä Ian koskaan enää eläisi edes yhtä päivää.
Kevinillä ja Ianilla oli ollut suunnitelmia, heillä oli ollut tulevaisuus. Ja ennen kaikkea heillä oli ollut haaveita, jotka eivät koskaan olleet toteutuneet, haaveita, jotka eivät koskaan tulisikaan toteutumaan. Enimmäkseen typeriä haaveita, mutta nyt sillä ei ollut väliä. Kevin ja Ian olivat halunneet elää, elää ikuisesti, eikä heidän ollut koskaan pitänyt kuolla. Kevinin ja Ianin oli pitänyt perustaa ananasviljelmä toiselle tähdelle ja Kevinin ja Ianin oli pitänyt olla onnellisia. Ja minun olisi kuulunut pitää heistä enemmän, vaikka he olivatkin olleet joskus rasittavia.
Hän häilyi jossain korvani oikealla puolella ja minä tiesin miten omahyväinen hän oli. ”Ihan oikein sinulle.”
Elossa ollessaan Lucette ei ollut ollut noin julma. Kuolleena ihmisistä tuli kylmiä. Toivottavasti Kevinistä ja Ianista ei koskaan tulisi noin kylmiä, noin ilkeitä. Eikä heistä kyllä tulisikaan. He olivat kyllä tapelleet paljon, mutta eivät koskaan ilkeästi. Ja Kevin oli aina puolustanut Iania muita lapsia vastaan.
”Ian on ihan tyhmä, mutta kukaan muu ei saa kiusata sitä, koska se on minun veli.”
Kevin oli ilman muuta ollut paljon parempi ihminen kuin minä. Vaikka hän oli niin pieni, vaikka hän olikin ollut toisinaan inhottava. Kevin ja Ian eivät olleet mitenkään voineet ansaita kuolemaa, he olivat vasta lapsia. Ja silti he olivat kuolleita ja heihin törmänneen auton kuljettajakin oli kuollut, eikä minulla ollut ketään, jota olisin voinut syyttää siitä, ei ketään, jonka suolet olisin voinut vetää pellolle tästä hyvästä.
Minä en ollut koskaan ymmärtänyt, mitä jossittelu näissä tilanteissa oikein auttoi. Mitä se muutti, että kaivoi esiin kaikki ne asiat, jotka olisi voinut tehdä toisin? Sillä ei korjattu maailmaa, eikä se tehnyt oloa paremmaksi. Eikä tämä tällä kertaa edes ollut suoraa minun syytäni, ei millään.
Ja silti… minä olisin voinut ottaa pojatkin meidän autoomme. Minä olisin voinut käskeä meidän autoamme ajamaan edellä, olisin voinut viivyttää heitä vähän, olisin voinut perua koko häät… hitto minä olisin voinut tehdä vaikka mitä. Ja silti näin oli tapahtunut. Minä olin antanut sen tapahtua.
Kukkakimpusta irti päästäminen oli melkein mahdotonta. Kun se tippui arkun päälle, siitä kuului pehmeä tumpsahdus ja sitten kaikki oli ihan hiljaista ja minun teki mieli huutaa, mutten voinut. Vaikka olimme ulkona, tilaa oli liian vähän ja minä tunsin vain vaivoin voivani hengittää tässä pimeydessä. Eikä kysymys ollut vain Kevinistä, Ianista ja Nancysta vaan koko minun elämästäni, jonka tarkoitus painui vain syvemmälle ja syvemmälle ja sitä oli mahdoton löytää.
”Joskus kannattaa pitää etäisyyttä, varsinkin ihmisiin. Älä kiinny, Sherry, koska kiintymys tuhoaa.”
Minä olin luvannut itselleni, että muistaisin ne sanat. Että en antaisi itseni tehdä samaa virhettä uudestaan, etten antaisi itselleni lupaa rakastaa ketään, joka ei ollut ikuinen. Ja minä olin pettänyt sen lupauksen, monenkin ihmisen kohdalla, minä olin tarkoituksellisesti yrittänyt unohtaa Aron sanat, vaikka tiesin miten oikeassa hän oli.
Tunsin pimeän ympärilläni. Tunsin luolan täällä pimeydessä, tunsin kovan kiven jalkojeni alla. Ja minua pyörrytti ja olisin kaatunut maahan ilman Keithin kättä ympärilläni. Tällä kertaa luola ei ollut todellinen – siitä tiedota pystyin yhä pitämään kiinni – mutta yhtä musta, kova ja kylmä se oli. Luolan ulkopuolella oli maailma, jonne minä en päässyt.
Olin joskus kuullut jossain jostain luolavertauksesta. Siinä luolalla oli vissiin ollut joku syvällisempi tarkoituskin ja siinä luolassa oli näkynyt varjojen tanssia, mutta minun luolassani ei näkynyt muuta kuin pimeää. Ja minä halusin huutaa ääneen, huutaa, kirkua, että halusin pois, mutta en voinut. Ei minulla ollut oikeutta sellaiseen.
Jalkani liikkuivat, kun Keith ohjasi minut pois, jonnekin, en nähnyt minne. Oli kai päivä, mutta minun maailmassani oli pimeää. Keith puhui, mutta minä en kuullut häntä. Kuulin vain kuolevien huudot ympärilläni. Kuulin Lucetten, Noran, vanhan naisen vaikerruksen, vauvan itkun. Kuulin Kevinin ja Ianin epätodellisen naurun.
Keith ravisteli minut hereille. ”Sherry, kuunteletko sinä minua?”
Minä räpäytin silmiäni pari kertaa, ennen kuin sain hänen kasvonsa näkyviin. ”Mitäh?” minä änkytin vapisevin huulin. Luoja kun oli raskasta pysyä pystyssä. Taisin horjahtaa hiukan. Los Angelesin kesäinen ilma tuntui jäätävän kylmältä.
Keith tuijotti minua tarkkailevana ja päätti ilmeisesti mennä suoraan asiaan. ”Carlisle soitti minulle tänä aamuna.”
Soitti? Carlisle? Aivoni tuntuivat hitaammilta kuin ennen. Mitä ihmeen asiaa Carlislella muka voisi olla? Cullenit olivat lähteneet heti häiden jälkeisenä päivänä… niin minä ainakin muistelisin. Miksi joku heistä soittaisi meille? Ei, ei edes meille. Keithille. Keithin kännykkään. Miksi joku heistä soittaisi Keithille? Minun käsitykseni mukaan Cullenien asennoituminen Keithiä kohtaa oli ollut melko lailla vihamielinen.
”He muuttavat”, Keith selitti jonnekin taivaanrannan taa tuijottaen. ”Ja, tuota noin… älä nyt hermostu, mutta Carlisle tavallaan ehdotti, että me muuttaisimme heidän mukanaan.”
Minä kavahdin sähähtäen taaksepäin ja vaikka mieleni oli sumea, pystyin silti tajuamaan melko tarkasti, mitä kaikkea Keithin sanoihin sisältyi. Miten hän kehtasi? Keith tiesi, hänen oli pakko tietää, että Cullenien näkeminen oli mahdotonta. Heille puhuminen oli mahdotonta, heidän kanssaan samassa talossa oleminen oli mahdotonta… ja heidän kanssaan asuminen! Se vasta mahdotonta olikin. Pyrkikö Keith rikkomaan kaikki ne sirpaleetkin, jotka elämästäni oli jäljellä.
”Oikeasti sinä et vain halua, että he saavat tietää minusta.”
Minä suljin silmäni. Miksi hän ei voinut jättää minua rauhaan? Lucetten olisi kuulunut jättää minut rauhaan, olin kamppaillut niin kauan päästäkseni hänestä eroon. Lucettella ei ollut mitään oikeutta tulla takaisin.
”Mutta minä olen oikeassa vai mitä Sherry? Sinä tiedät, että he tulevat vihaamaan sinua, kun saavat tietää, mitä teit minulle ja niille kaikille muille. Sinä olet tappaja, Sherry.”
Lucette oli oikeassa siinäkin, kun sanoi olevansa oikeassa. Kukaan Cullenien perheestä ei enää ikinä katsoisi minuun päinkään, kun saisivat tietää, mitä minä olin tehnyt. Carlisle oli aina ollut se, joka oli vastustanut ihmisen tappamista koko sydämellään ja minä tiesin, että hän ei ikinä voisi saada tietää tästä. Eikö Keith ymmärtänyt sitä?
Ei, Keith keskittyi ihan muihin asioihin. ”Sherry, minä sanoin jo, että me tulemme”, hän sanoi ja kun minä loin häneen hehkuvan silmäyksen, hän käänsi katseensa pois ja nyökkäsi kohti Jessaa ja Sandya, jotka seisoivat auton vieressä meitä odottaen. ”Me emme voi jäädä tänne enää.”
Olin vastaamassa jotain, mutta silmäni osuivat Sandyn pieneen ruumiiseen ja minä värähdin. Kiintymys tuhoaa. Ja minä olin aivan liian kiintynyt Sandyyn. Ja minä tajusin, tajusin näkökenttäni sumeudesta huolimatta, että Keith yritti suojella minua. Sandy oli liian lähellä kuolemaa ja kun hän viimein tippuisi sen syövereihin, hän vetäisi minut mukanaan. Lähteminen olisi pelkästään järkevää.
Ja siltikään minä en voinut edes ajatella, miltä se tuntuisi. Sandyn äiti oli kuollut, hänen veljensä olivat kuolleet, hänellä ei enää ollut muita kuin meidät ja Jessa. Ja Jessa tavoitteli tähtiä, hän halusi uransa nousuun, hän halusi elää elämäänsä. Ja Sandylla ei ollut paljoa elämää elettävänä ja silti hänkin halusi elää sen. Ja minä halusin kuulua siihen elämään, siitä huolimatta että se luultavasti jossain vaiheessa tuhoisi minut. Sandy oli liian tärkeä.
”Sherry.” Keith kosketti käsivarttani ja hipaisi poskeani niin, että minun oli pakko katsoa häneen. ”Sherry, on aika päästää irti.”
Mutta en minä pystynyt. En olisi pystynyt päästämään irti, vaikka olisin halunnut. Ja silti Keith oli tehnyt päätöksensä ja veikkasin, että tällä kertaa hän ei aikoisi antaa minun ylipuhua itseään. Keith raahaisi minut pois vaikka väkisin ja hän olisi onnellinen siitä, että tekisi sen. Ehkä minäkin olisin siitä onnellinen vielä jonakin päivänä.
”Ei Culleneille”, minä vaikersin toivottomana, miltein anovasti. ”Ei ikinä Culleneille.”
Keith vilkaisi minua mietteliäänä. ”Sen sinä saat päättää, mutta on yksi asia, joka sinun tulisi tietää.” Hän piti pienen tauon vähän epäröivän näköisenä, aivan kuin ei olisi tiennyt, kannattiko seuraavia sanoja sanoa. ”Cullenit muuttavat Forksiin.”
Jatko osa (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=16854.0)
-
oivoi, nyt tämäkin on loppu :(
ihana epilogi, tuli kauhean surullinen olo. sherry raukasta mahtoi tuntua kauhealta jättää sandy jessan kanssa, juuri kun äiti ja veljet on kuolleet :(
onkohan jatko-osaa tulossa ? ??? toivottavasti, tämä oli niin ihana fikki.
pidin paljon tavastasi kirjoittaa, ja sherry oli ihana hahmo, tavallaan niin ärsyttävä, tavallaan niin...helposti särkyvä.
ei tästä mitään negatiivista sanottavaa keksi ;)
kiittäen ja kumartaen,
-jennu
-
voi, nyt tämäkin sitten loppui :(
Epilogi oli ihana, tuli surullinen olo. Sherrystä tuntui varmaan kamalalta jättää Sandy :(
Pidin myös tavastasi kirjoittaa, ja Sherry oli ihana hahmo.
Ja arvaa mitä? Jatko-osa olisi ihana :D ja toivottavasti sellainen joskus on tulossa, tämä oli nimittäin niin ihana fikki.
Äh, jäin ihan sanattomaksi, pää hakkaa tyhjää :-\
Kiitos, tämä oli ja on ehdottomasti lempifikkini,
ppuhpallura
-
Miksi kaikki loppuu??
Olet kuitenkin antanut meille luettavaksi todella rakastettavan ficin
jonka aion lukea uudestaan putkeen.
Kiitokset, kumarrukset ja taputukset ficillesi
// Merkku
-
Tämä loppui?
Vaikea jotenkin uskoa sitä, tätä ficciä voisi lukea aina vaan uudestaan ja uudestaan. (;
Vielä viime luvun lopussa luulin, ja toivoin, että Kevin, Ian ja Nancy selviäisivät.
Kamalaa kun he kaikki kolme ovat poissa. ;(
Cullenit ovat kilttejä, kun pyysivät Sherryä ja Keithiä luokseen asumaan.
Sandy on niin suloinen ja ihana, että vaikea uskoa että Sherry voisi hänet jättää, mutta kaipa se loppujen lopuksi olisi parasta..
Vaikea kuvitella, että Jessa jäisi yksin, ettei pian hänen perheestään olisi ketään muuta jäljellä.
Tästä ficistä on melkeinpä mahdotonta antaa rakentavaa.
Kirjoitat tosi hyvin ja kuvailu on elävää, sellaista mukavaa luettavaa. (:
Huolimattomuusvirheitä, kuten jotkut väärät/puuttuvat kirjaimet ja vähän väärät sanat, on joissain luvuissa ollut jonkin verran kuin jossain toisissa taas ei ollenkaan. Eivät ne tuolta tekstistä kuitenkaan mitenkään silmille pompi, eikä niitä tosiaan läheskään kaikissa luvuissa ole ollut.
Olet luonut tähän tarinaan hyvin mielenkiintoiset hahmot, ja vaikka välillä oli aika isojakin aikahyppyjä, pysyi hyvin kärryillä tapahtumista.
Sherry varsinkin on hyvin mieleenpainuva ja persoonallinen hahmo, jota vuorotellen rakastaa ja vihaa. Vaikka välillä on tuntunut, ettei Sherryä voisi jotkut asiat pätkän vertaa kiinnostaa, hän on pohjimmiltaan aika herkkä ja särkyvä, ja välitää muista hyvinkin paljon.
Keithkin on ihana, vaikka välillä hänen välinpitämättömyytensä asioihin on aika rasittavaa.
Toivottavasti kirjoitat enemm'nkin, tekstejäsi on ilo lukea, ja on varmaan ollut aika vaikeaa toteuttaa tällänen juonikuvio.
En osaa sanoa muutakun, että tämä oli kokonaisuudessaan ihan mahtava tarina!
Kiitokset tästä, ja odottelen innolla, josko jo lähiaikoina riemastuttaisit meitä uudella ficillä, Sherrystäkin olisi mukava kuulla vielä lisää...
Epilogin lopetus oli tehokas, tavallaan asiat selvisivät, mutta tavallaan eivät. Jäi sellanen olo, että haluaa tietää lisää, mutta mitenkään vajaaksi tämä tarina ei todellakaan jäänyt.
Kiitos <3
Vanamo
-
Voi ei, nyt se loppui. :'( Tämä oli paras ficci, mitä ikinä olen lukenut! Sherryn ja Culleneiden välien selvittelykin jäi niin kesken. Toivottavasti tulee jatko-osa, koska en osaa elää ilman tätä!! :)
-
Jatkosta kyselijät, vilkaiskaapa tänne (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=16854.0), K-15. // Beyond lisäsi ikärajan linkkiin.
-
Ahh, sainpas viimeinkin luettua! Eilen satuin katsomaan tuota Kiiltävän vihreä kuva-ficciäsi ja siinä mainittiin, että se oli jatko-osa tälle. Ja koska olen täydellinen perfektionisti, minua haittasi ajatus, etten olisi lukenut ekaa osaa. Ja niin päädyin lukemaan tämän.
Tykkäsin kyllä ficistä, todella paljon! Nyt jälkeenpäin kun miettii, tämä on ihan tuhottoman pitkä, enkä tajua kuinka onnistuit niin hyvin pitämään tarinan kasassa? Loppujen lopuksi Sherry muuttui - ja paljon. Kuitenkin onnistuit muuttamaan Sherryn luonnetta pikkuhiljaa, niin että en itse sitä edes kunnolla tajunnut. Se tietenkin tuli järkytyksenä, kuinka Sherry niin nopeasti sulautui Voltureille ja sopeutui siihen elämään, mutta onneksi se loppui! Ja onneksi Cullenut palaavat jatko-osassa kuvioihin.
Teksti oli sujuvasti kirjoitettua, ja koko tarina pysyi hyvin yhdessä, tästä huomaa, että olet uhrannut aikaa ja ajatusta tälle ficille. Muutamia kirjoitusvirheitä löytyi sieltä täältä ficciä, puuttui pisteitä lauseiden lopusta ja sanoja lauseiden keskeltä. Kaiken kuitenkin pystyi tajuamaan, joten ei siinä sen suurempaa onnettomuutta tapahtunut.
Tarinan loppu oli surullinen, Sherry joutui jättämään Sandyn. Sandy oli yksi lempihahmoistani, sokea pikkulapsi, jonka sairaus tappaisi tämän nuorena. Ja silti hän eli niin onnellista elämää. Nyt Sandy menetti perheensä isosiskoaan lukuunottamatta ja heti perään Sherryn. Lapsiraukka.
Odotan innolla minkälaista Sherryn elämä tulee olemaan Culleneilla, ja tuleeko Bella kenties mukaan kuvaan? Jos tulee, tulee lisää draamaa, mikä on kivaa :-D
Muttajoo, mitään järkevää kommenttia et siis tule saamaan, kuten olet jo varmaan huomannutkin. Tykkäsin kuitenkin ficistä tosi paljon, ja innolla alan lukemaan jatko-osaa. Ehkä jätän sen kuitenkin huomiselle, tällä hetkellä alkaa jo väsyttää kohtuullisen paljon, ja voin epäillä, että tämä kommentti saattaa olla hivenen sekava? Vielä kerran ihmettelen ja kadehdin taitoasi kirjoittaa ficci, joka pysyy näin hyvin kasassa koko ajan. Ottaen huomioon, että lukuja on yli 60 ja sanoja yhteensä monta sataa tuhatta, epäillenkin.
Luvut olivat pitkiä, mikä oli kiva asia. Turhan usein hyvissä ficeissä luvut ovat erittäin lyhyitä, ja itsellä menee ainakin järki siihe. Haluaisi lukea lisää, koska tykkää ficistä, mutta luvut ovat lyhyitä ja jatkoa saa odottaa kauan. Jos joku valittaa, että luvut ovat liian pitkiä, niin höpöhöpö, ainahan ficin/luvun lukemisen voi jättää kesken ja jatkaa vaikka tunnin päästä, jos siltä tuntuu. Parempi on, että on valinnan vara lukeeko kaiken heti vai hetken päästä, kun se, että odotta viikon tai kaksi, että saa lukea uuden lyhyen luvun :-D
Hah, mutta nyt taidan lopettaa tämän kommentin tähän, kiitos vielä kerran tästä mahtavasta pitkästä ficistä, ja toivotaan, että jatko-osa on ihan yhtä hyvä ! :-D
-
Ilmoitan vaan että tämä on luettu. Kommentoin paremmin jatkoosaan sitten, kun se on luettu.
-
A/N: Eli tänään, yli puolitoista vuotta sen jälkeen kun olen kirjoittanut tämän valmiiksi, huomaan, että en ole ikinä vastannut kommentteihin, joita olen saanut tähän epilogin jälkeen. Pyydän anteeksi siitä ja vastaan nyt vaikka taidan lievästi sanottua olla myöhässä :D Ainiin muuten ja tämä fikki on mennyt uudestaankirjoitukseen.Linkki. (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27908.0)
Anskubits: kiva kuulla, että olet tähän jaksanut tarttua :)Ja kiitos kun herätit minut :D (ja nostit tämän fikin osaston syövereistä, sillä itse en enää olisi sitä kehdannut tehdä)
enni: Joo totta, tämä on aikamoinen könsikäs, mutta hyvä jos pysyi kuitenkin selkeänä. Minä en itse ole nykyään enää yhtään tyytyväinen tämän alkulukuihin ja veikkaan että noita virheitä tosiaan vilisee, mutta enpä jaksa enää alkaa kaikkia käymään läpi :D Nyt kun itsekin alan miettimään niin kyllähän se Sherry tosiaan fikin aikana paljon muuttui (vaikka en ihan tiedä, oliko suunta sittenkään oikea). Tunnustan ihan avoimesti, että näihin fikkeihin on mennyt järkyttävät aikamäärät viimeisen... hyvin pitkän ajan aikana ja olen iloinen, että se näkyy. Itse olen kanssa pitkien lukujen ystävä ja hyvä jos niistä oli tällöin aikoinaankin iloa.
zalluski: kiva kun pidit tästä ja jaksoit seurata :)
Vanamo: xD minulla ei ole hajuakaan, mitä tuohonkin pitäisi näin pitkän ajan jälkeen sanoa. Kun tuosta juonikuviosta mainitsit niin voinen totuuden nimessä tunnustaa, että kaikki ei fikin alkupuolella ollut ollenkaan niin fiksusti ja järkevästi suunniteltua kuin jälkeenpäin voisi luulla. Niin kuin pitkissä, pitkällä aikavälillä kirjoitetuissa tarinoissa usein käy, tämän juoneen tuli jatkuvasti lisää elementtejä (ja Kuvan puolella tulee vieläkin) enkä minä välillä tiedä lainkaan mitä teen. Mutta tosi kiva, että tykkäsit tästä vuonna 2010 ja olet vieläkin Sherryn mukana :)
Merkku: Hauskaa että tästä oli sinulle iloa :)
ppuhpallura: hih, kiitos kovasti kehuista. Minulla on itse asiassa vähän epäuskoinen olo siitä, että sain tämän ylipäätään ikinä loppuun, sillä tämä on aikamoinen klöntti.
jennumiu: Kiitos sinullekin :) Joo, Sherry on tosiaan ristiriitainen hahmo ja onhan sillä olemassa tuo puoli, joka menee aika helposti rikki.
-
Luin tän tässä tällä viikolla kokonaan, ja koko ajan oli sellane et pakko jatkaa pakko jatkaa :) Oli tosi hyvä ficci, vaikka välillä tossa lopussa tuli sillein et ois tehny mieli hypätä sinne missä on taas Culleneita :D Ja nyt siis tuota jatko-osaa aloittelen, toivottavasti se on yhtä hyvä :) ->
-
4ever: Hahhah, arvaa tekikö itseni mieli hypätä takaisin Cullenien luo kun kirjoitin tätä? :DD Tässä oli kuitenkin ihan hirveä määrä sellaista massaa välissä, jossa Sherry ja Keith vain... lojui... jossain. Mutta siksi niihin tylsiin osuuksiin onkin ängetty hyvinhyvin pitkiä aikahyppyjä. Joka tapauksessa kiva, että jaksoit likea tätä ja hauska että jatko-osaankin olet käynyt tutustumassa :)