Ficin nimi: Tulessa taottu, jäässä kylvetetty
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: K-11
Fandom: Silmarillion
Paritus: Melkor/Mairon (Morgoth/Sauron)
Genre: Draama, viettelys & ihastus, hurt/comfort
Vastuuvapaus: Silmarillion on alkujaan J.R.R. Tolkienin käsialaa ja hahmot ja maailma kuuluvat hänelle.
Yhteenveto: ”Olet erilainen kuin muut maiat. Sinä tunnet asioita. Vihaa. Kipua. Halua.”
Kaikista Aulën maioista Almarenissa ahkerin kulki alkujaan nimellä Mairon, ihailtava. Hänet tunnettiin rakkaudestaan virheettömiin ja kauniin asioihin, eikä hän voinut sietää epätäydellisyyttä ja haaskausta. Tuo halu ja ristiriita ajoivat hänet samalle tielle langenneen valan Melkorin kanssa, josta alkoi hänen pitkä polkunsa pimeyteen.
A/N/1: Tämä tarina sisältää kolme ensimmäistä osaa 10-osaisesta ficcisarjasta, jonka olen kirjoittanut syntymäpäivälahjaksi Puralle. Minun oli tarkoitus istua tämän päällä vähän pidempään, mutta tästä tulikin paljon pidempi, kuin olin kuvitellut, ja siksi ajattelin alkaa julkaista tätä jo etukäteen pienemmissä paloissa. Inspiraationa tälle on toiminut Puran vastaavalla asetelmalla toimiva ficci ”Ihailtava, iljettävä, julma, kaunis (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=49210.0)” (K-11), sekä n. 100 muuta AO3:sta lukemaani ficciä tällä parituksella.
A/N/2: Tämä teksti on alkujaan kirjoitettu englanniksi ja löytyy AO3:sta nimellä Forged in Fire, Touched by Ice (https://archiveofourown.org/works/24145591/chapters/58139326), jossa kieli todella pääsee oikeuksiinsa. Tämä on siis Finiin postaamaani käännös, jotta myös suomifandom pääsee nauttimaan tästä teoksesta. ♥
tulessa taottu, jäässä kylvetetty
1. Kätketystä kauneudesta
Sanotaan, että sielunkumppaninsa tavatessaan sen tietää.
Että maailma hiljenee ja pysähtyy paikoilleen. Katseet kohtaavat huoneen poikki, ja kaikki hälvenee. Hiljaisuus laskeutuu, ja sitä jähmettyy paikoilleen, kykenemättä kääntämään katsettaan.
Mutta kun Mairon tapasi Melkorin ensi kertaa, näin ei ollut. Päinvastoin, oikeastaan. Mairon tuskin huomasi tämän astuvan huoneeseen, niin keskittynyt hän oli työhönsä. Hänen koko maailmansa tiivistyi vasaransa kärjen ja takomansa metallin välille.
Jokainen Aulën seppä työskenteli ahkerasti. Mutta kaikista hänen palvelijoistaan Almarenissa, kaikista ahkerin oli Mairon. Hän oli aina ensimmäisenä ja viimeisenä paikalla, jatkuvasti työstäen pienempiä ja suurempia keksintöjä; jatkuvasti kokeillen ja kehittyen. Ahjot olivat siltä illalta jo viilentyneet, mutta Mairon takoi yhä.
Hän usein sai näkyjä töistään unissa. Edellisenä yönä hän oli uneksinut uudenlaisesta lejeeringistä, joka kestäisi sekä polttavaa kuumuutta että purevaa kylmyyttä paremmin kuin mikään metalli siihen asti. Mairon oli sekoittanut ja vasaroinut metallia koko päivän, eikä hän aikonut lopettaa, ennen kuin saisi työnsä valmiiksi.
Tai niin hän ainakin ajatteli, ennen kuin varjo välähti hänen silmäkulmassaan.
Mairon nosti katseensa hitaasti, kuin transsista havahtuen. Suoraan hänen edessään seisoi hahmo, ainakin päätä pidempänä. Mies oli pukeutunut tummaan kankaaseen, ja kalpeita kasvoja kehystivät pitkät, korpinmustat suortuvat. Tämä ei ollut Aulë. Tai kukaan muukaan hänen sepistään.
”Anteeksi?” Mairon kysyi, ärtyneenä keskeytyksen johdosta. ”Mitä teet täällä?”
Tulija kohotti yhtä, kysyvää kulmakarvaa, aivan kuin ei ymmärtäisi kysymystä. ”Etkö tiedä, kuka olen?”
”En”, Mairon räpäytti silmiään. Hän tiesi olevansa töykeä, mutta hänen oli kiire, ja metalli oli jo jäähtymässä. Pian sitä ei voisi enää työstää. ”Kuten näet, minulla on töitä. Jollei sinulla ole asiaa minun ahjolleni, lähde.”
”Sinun ahjollesi.” Muukalaisen huulet kaartuivat puolikkaaseen hymyyn. ”Mutta sinä et ole Aulë.”
”Aulë on jo lopettanut työnsä tältä päivältä.”
Mutta vaikka muukalainen oli nyt saanutkin sen, mitä oli hakenut, hän ei osoittanut lähtemisen merkkejä. Katse oli yhä nauliutunut Maironiin, uppoutuen syvälle. ”En luule nähneeni sinua täällä aiemmin. Mikä on nimesi, maia?”
”Mairon.”
”Mairon”, muukalainen makusteli nimeä kielellään. ”Mitä työstät?”
Tällä kertaa Maironin kulmat esittivät kysymyksen. Mitä tämä muukalainen hänen töistään välitti? Hehän olivat vasta tavanneet.
”Se… on pala haarniskaa”, Mairon sai vastatuksi. ”Uudesta metallisekoituksesta, jonka olen kehittänyt.”
”Mielenkiintoista. Saanko katsella?”
Mairon oli häkeltynyt pyynnöstä, mutta suostui. Ainakin niin hän sai viimein työskennellä.
Siispä hän kävi jälleen työhön, unohtaen muukalaisen pistävän katseen, kadottaen itsensä takomisen rytmiin. Metalli taipui hänen tahtoonsa kevyesti, vaikka olikin jo hieman jäähtynyt. Lopulta Mairon sai työnsä valmiiksi ja asetti sen jäähtymään.
”Se… on upea.”
Mairon hätkähti äänen kuullessaan. Hän oli jo ehtinyt unohtaa muukalaisen läsnäolon. Tämä oli nyt siirtynyt lähemmäs tutkimaan valmista työtä. Mairon kumarsi päänsä häpeissään.
”Se on viallinen. Metallisekoitus ei ole vielä valmis.”
Muukalainen pudisti päätään. ”Minä olen eri mieltä.”
”Katseesi on harjaantumaton.”
”Tai sitten minulla on kyky nähdä kauneutta siellä, missä sitä ei ensisilmäyksellä näe.” Muukalainen oli kääntänyt katseensa takaisin Maironiin, hymynkare huulillaan leikitellen.
”Oli ilo tavata, Mairon.”
Muukalainen käänsi selkänsä ja lähti. Vasta oven sulkeuduttua Mairon käsitti, ettei kysynyt hänen nimeään.
*
Siitä päivästä eteenpäin Maironista tuntui usein siltä, että häntä seurattiin.
Hän työskenteli myöhään kuten aina, kokeillen uusia metallisekoituksia täydellisyyden saavuttamiseksi. Ensimmäiset kymmenen yritystä epäonnistuivat, mutta Mairon jatkoi kärsivällisesti yrittämistä. Hän takoi yhden osasen toisensa perään, työsti kaiverruksia ja kiinnityspaloja: varmistaen sen, ettei haarniska ollut vain käytännöllinen, vaan myös kaunis.
Silloin tällöin Mairon tunsi kumman kutinan niskassaan tai näki varjon silmäkulmastaan. Silti hänen oli helppo karistaa tuo tunne: hän oli aina kyennyt kadottamaan itsensä työhönsä. Sitä paitsi hän oli tottunut muilta maioilta saamiinsa outoihin katseisiin. Hän ei ollut koskaan sopeutunut niin hyvin, kuin olisi halunnut.
Seitsemän yön jälkeen Mairon lopulta kyllästyi kutinaan. Se keskeytti hänen ajatuksensa useammin, kuin hän olisi tahtonut, ja öisin hän näki levottomia painajaisia varjoista ja tulesta. Se oli sama yö, jona hän sai haarniskan viimein valmiiksi. Rintapanssari kiilsi kirkkaana ahjon himmenevässä valossa. Koristeelliset spiraalit peittivät sen hopeista pintaa, ja sarja sulkamaisia metallinsirpaleita koristi sen takaosaa. Kauneus sai Maironin sydämen lähes pysähtymään.
Silloin hän kuuli avautuvan oven äänen.
”Aulë”, Mairon kohotti katseensa. ”Halusinkin puhua kanssasi.”
Mutta ovella seisova hahmo ei ollutkaan Aulë. Tämä oli se sama muukalainen viikon takaa.
”Ai”, Mairon sanoi pettyneenä. ”Se oletkin sinä.”
”Odotit jotakuta muuta.”
”Aulëa. Jos etsit häntä taas, joudun tuottamaan sinulle pettymyksen. Hän ei ole paikalla.”
Muukalainen vain pudisti päätään. ”En ole Aulën perässä tällä kertaa.”
”Kenen, sitten?”
”Sinun.”
Mairon oli tukehtua henkäykseensä. ”Mitä?”
”Tulin tapaamaan sinua, Mairon.”
Mairon laski vasaransa ja nojasi pöytään ottaakseen tukea. Päätä huimasi äkkiarvaamatta. ”Miksi?”
”Olet tehnyt minuun vaikutuksen.” Muukalaisen huulilla välähti hymy. ”Se on itsessään vaikuttava teko.”
Mairon ravisti päätään. ”En vieläkään ymmärrä.”
”Olen seurannut työskentelyäsi. Minä ja Aulë usein… jaamme ajatuksia sepäntyöstä. Valitettavasti emme ole enää niin läheisiä kuin ennen, mutta olen aina imarrellut hyvää käsityötä. Aulëlla todella on kyky valita parhaat parhaista.”
Muukalainen ei sanonut sitä suoraan, mutta hänen äänensävynsä kieli tarpeeksi. Se vain hämmensi Maironia entisestään. Miten hänen työnsä muka voisi olla parhaiden joukossa? Hän jatkuvasti sortui virheisiin, jatkuvasti taisteli tehdäkseen kaiken oikein. Pelkästään se, että hän työskenteli vielä niin myöhään kertoi tarpeeksi: hän oli hitaampi kuin muut, huonompi kuin muut.
”Olet varmasti erehtynyt”, Mairon vastasi, piiloutuen muukalaisen polttavalta katseelta. ”Minussa ei ole mitään erityistä.”
”Todellako?” muukalainen kiersi Maironin eteen, kumman kevyesti kokoisekseen mieheksi. ”Entä tämä haarniska, sitten?”
Mairon punastui. Hän nousi työtasoltaan ja siirtyi haarniskatelineen luo, kuin piilottaakseen sen muukalaisen katseelta. ”Ei mitään. Pelkkä koekappale.”
Muukalainen ohitti hänen vastustelunsa. Hän vain käveli Maironin taakse tarkastellakseen haarniskaa lähempää. Hän kuljetti sormiaan sen metallista pintaa pitkin, hymähdellen tyytyväisyydestä.
”Metallinkäsittely on virheetöntä”, hän ihaili. ”Se tuntuu kylmältä kosketuksen alla, kestää äärimmäistä kuumuutta.”
Mairon räpytteli silmiään. ”Olet… oikeassa.”
”Mutta ei pelkästään kuumuutta”, muukalainen jatkoi ja sulki silmänsä, kuin keskittyäkseen. ”Vaan myös kylmää.”
”Kyllä”, Mairon nielaisi. Hänen kurkkunsa tuntui äkkiä kuivalta. ”Ajattelin, että se sopisi Manwëlle, mikäli hän ikinä tarvitsisi sitä.”
”Manwëlle. Sulat. Tietenkin.”
Maironin hartiat lysähtivät. ”Et pidä siitä.”
”Olet väärässä.” Muukalaisen käsi kulki metallisulkien lävitse, helisyttäen niitä liikkuessaan. ”Työssä itsessään ei ole mitään vikaa. Sen kohteessa puolestaan on.”
”Kuinka?”
”Manwë on valarin kuningas. Hän ei taistele – hän antaa maiojensa tehdä sen puolestaan. Sitä paitsi, näin äärimmäisiin olosuhteisiin suunniteltu haarniska menisi hukkaan hänen kaltaisellaan mukavuuden palvojalla.”
Maironin häpeä liukui hämmennykseen. Miten tämä muukalainen tiesi valarista niin paljon? Aivan kuin hän tuntisi heidät henkilökohtaisesti.
”Satun tuntemaan erään, joka sopisi tämän kantajaksi paljon paremmin.”
Mairon kurtisti kulmiaan. ”Kuka sinä oikein olitkaan?”
”En tainnut esitellä itseäni viime kerralla.” Muukalainen hymyili nyt kunnolla, väläyttäen parin teräviä kulmahampaita tavallisten lomassa. ”Nimeni on Melkor.”
Melkor? Mairon pohdiskeli, samalla kun muukalainen kääntyi lähteäkseen. Missä olen kuullut tuon nimen aikaisemmin?
Sitten ymmärrys valtasi hänet, ja hänen silmänsä suurenivat.
Voi ei.