Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Kuurankukka - 17.12.2012 23:06:04
-
Nimi: Samaan aikaan toisaalla, silti oletkin tässä
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: S – K11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Paritus: Useita erilaisia (sekä slashia, femmeä, kokonaan parituksetonta, että hettiä)
Tyylilaji: Joulu, angst, romance, drama
Vastuunvapaus: Jokainen hahmo on Rowlingin omaisuutta, eikä tarkoitukseni ole tienata rahaa
Haasteet: Joulukalenterihaaste, Jouluhaaste VI
A/N: Kirjoittaminen on jo pitkään takkuillut ja inspiraatio hukkunut jonnekin pimeään, joulukalenterihaasteen kannustamana ryhdyin kirjoittamaan 100-200 sanan raapaleita jokaisena joulukuun päivänä. Taidot ovat siis enemmän kuin ruosteessa, ja tarkoituksena on lähinnä saada rytmiä takaisin, sekä harjoitella raapaleiden kirjoittamista, eikä saada aikaan eeppisen hienoja tarinoita.
Raapaleet eivät ole aikajärjestyksessä, eivätkä muodosta yhtenäistä kokonaisuutta, lukuun ottamatta ensimmäisen ja 24. Päivän Remus/Severus pätkiä (ihan vaan otp:n kunniaksi!), sekä vähän myöhemmin ilmestyvää kaksiosaista Regulus/Jamesia. Enimmäkseen näiden kirjoittaminen on ollut kivaa ja helppoa. Mahdolliset omistukset, tarpeelliset varoitukset yms. ilmoitan erikseen jokaisen raapaleen kohdalla. Lukuiloa ja hyvää joulun aikaa jokaiselle! :)
1. Hyvästi marraskuu, tervetuloa joulukuu (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg656825#msg656825), Severus/Remus (1. osa)
2. Seisoa autiolla kadulla, eikä kukaan kutsu sisään (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg657014#msg657014), James/Regulus (1. osa)
3. Hämärtyneistä aisteista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg657134#msg657134), Hermione/Luna
4. Suljettu tila, avoin sydän (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg657140#msg657140), Sirius + James
5. Joulukuuyön salaisuuksia (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg657321#msg657321), Albus/Gellert
6. Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa pois (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg657508#msg657508), Harry/Draco
7. Uni maailmoista turvallisin ja kaunein (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg657882#msg657882), Lucius/Narcissa
8. Avaruus (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg657889#msg657889), Arthur/Molly
9. Kuolleiden kanssa tietä pitkin kävellä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg657890#msg657890), Harry + Teddy
10. Muistamattomaksi muistoksi muutun taas (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg657893#msg657893), Alice + Neville
11. Ole pelastajani nyt (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg658588#msg658588), Lily/Severus
12. Joulukuun muutoksista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg658589#msg658589), Remus/Sirius
13. Kuutamosointuja jouluksi (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg658591#msg658591), James/Regulus (2. osa)
14. Susisyntyisensä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg658597#msg658597), Bill/Remus
15. Poissaollut ja kadonneeksi julistettu (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg659228#msg659228), Harry/Charlie
16. Pilailukaupan tyttö (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg659231#msg659231), Angelina/George
17. Valoihmiseni (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg659233#msg659233), Alice/Lily
18. Jouluna murhattu (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg659235#msg659235), Severus
19. Jouluksi kotiin (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg659236#msg659236), Ron/Harry
20. Luonani aina (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg659238#msg659238), Bill/Fleur
21. Paratiisittomat (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg659242#msg659242), Sirius/Regulus
22. Rakasta ja kuole, mutta salaa (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg659244#msg659244), Sirius/Harry
23. Loputon alkuyö (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg659247#msg659247), Remus/James
24. Unohtamisen monista taidoista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg659248#msg659248), Severus/Remus (2. osa)
~
1. Hyyvästi marraskuu, tervetuloa joulukuu
Severus/Remus, (1. osa) 1.12.1993
Pitäisi olla katkera ja menneisiin vuosiinsa hautautunut, kuten hän aina yleensä on. Pelata kaikki pelinsä järjellä ja tasata tunteensa: lankeamisen sanotaan olevan loppujen lopuksi hyvin helppoa. Hän ei ole ajatellut sellaisia asioita moneen kuukauteen, ehkä vuoteenkaan, koska niille ei ole ollut mitään tarvetta. Mutta nyt asia on toisin, kun jokin nakuttaa lakkaamatta takaraivon perukoilla ja kun ennen niin vihreät silmät saavat kultavarjostuksen.
Hän ajattelee miestä ja sudenkipinöitä, sekä sitä, että pudotus tulee loppujen lopuksi olemaan helppo, jos hän vain tekee sen. Kiusaus on odotettua suurempi ja aavistamaton, hän tietää jotenkin, jollain tavalla vain, ettei ole ajatuksineen yksin. Ei hän silti lähde juomaan glögiä joulukuun ensimmäisen kunniaksi vaikka Remus kysyykin (ainoastaan häneltä), vaan korjaa esseet aivan samalla tavalla kuin jokaisena keskiviikkona.
Sulkakynä raapii pergamenttia vain aavistuksen terävämmin mitä pitäisi, liian syvästä painalluksesta muodostuu ensimmäiset mustekyyneleet: vaikka ne katoavat nopeasti, ajatus jää: muutos on jo tapahtunut.
-
2. Seisoa autiolla kadulla, eikä kukaan kutsu sisään
James/Regulus, (1. osa) 2.12.1979
Kuoleman asiamies maata viistävässä takissaan ja pitkissä hiuksissaan puristaa pienen ja sievän portin pienaa kuin koko lumiverhon takana huojuva maailma riippuisi siitä. Hän ei horju, sorru tai taivu mihinkään, ei kenellekään tavalliselle ihmiselle ainakaan, eikä huomaa kylmän hiippailevan jäseniinsä. Silmät harhailevat edes takas yläkerran ikkunoissa: hän seisoo James Potterin talon edessä ja tietää Siriuksenkin olevan siellä. Tietää koska Sirius, aina joulukuussa, kun vielä asui kotona, tapasi kertoa siitä kuinka paettuaan viettää joulunsa ja sitä edeltävän ajan oikean perheensä kanssa. Silloin joskus se kirveli syvemmältä kuin mitä hän oli kuvitellut mahdolliseksi. Enää siinä kohdassa muistoissa oli pelkkää onttoutta.
Valot joilla talo oli koristeltu, hehkuivat kauniisti. Pehmeästi, kodikkaasti ja kutsuvasti. Ulospäin se näytti onnellisten kodilta. Kaikki on hetkeksi pysähtynyt, näkymätön huojuminen hidastuu, vaikka Sirius onkin edelleen sisällä Jamesin kanssa. Hän ajattelee veljensä ystävää, eikä tunne pientä lämpöä joka varkain seuraa ajatusta, mutta siellä se kuitenkin on. Ei hän muuten olisi siellä, ei-toivottuna vieraana portin takana, melkein kuin odottamassa kehotusta astua sisään. Jamesin takia hän olisi saattanutkin mennä, muttei veljensä.
-
3. Hämärtyneistä aisteista
Hermione/Luna, 3.12.1996
Kaikenaikaa on hämärää, muttei pimeää. Valoja on linnassa siellä täällä, varjoja vain kaksinkertainen määrä. Hän kulkee puolisokeana pitkin käytäviä, kuuntelee askeliensa syvää kaikua seinustoilla ja päätyy loppujen lopuksi kirjastoon. Niin kuin aina silloin, kun on yksinäinen, tai muuten vain omituisina hetkinä, kuten silloin. Kun on hämärää, muttei pimeää.
Lauantai-ilta, eikä ketään ole missään, ääniäkin vain juuri ja juuri. Hän on poissa tolaltaan, koska sai tietää läheisen tuttavaperheen kuolleen kuolonsyöjien käsissä. Harry ja Ron ovat pelaamassa huispausta, heille voi puhua kuolemasta, mutta ei niin vuolaasti kuin hän tahtoisi. Eikä poikien edessä voi itkeä tai sohvannurkkaan käpertyä: he ymmärtävät heikkoutta, mutta hän ei tahdo näyttää sitä. Kyyneleet on helppo salata autiossa kirjastossa, hän ei tiedä juuri silloin mistään mitään paitsi sen, ettei siltikään tahtoisi olla yksin.
Ja melkein kuin toivottuna tai omaa tilaisuuttaan kauan odotettuaan, Luna ilmestyy paikalle, katsoo häntä yhden pitkän minuutin silmiin ja ottaa otteen hänen sormistaan. Korpinkynsi taluttaa hänet pois, hiljaiseen makuusaliin ja antaa itkuisen Hermionen nukahtaa syliinsä. Se on todellakin hänen tilaisuutensa, pieni ihmeensä.
Ficci osallistui Neljän tuvan haasteeseen, Korpinkynnellä.
-
4. Suljettu tila, avoin sydän
James + Sirius, 4.12.1972
A/N: Tässä pojat ovat siis pelkästään ystäviä, eivätkä mitään muuta. Oli kivaa kirjoittaa ihan vaan ystävistä, ilman paritusta. Omistus Harpyn suuntaan kaikesta huolimatta :)
Liemivarastossa oli tunkkaista ja ahdasta. Kehojen hoikat kulmat törmäsivät joka kerta toisiinsa kun toinen kyykistyi tai kurottautui ottamaan hyllyltä jotain. Jatkuvaan riehumiseen kyllästynyt Kuhnusarvio oli viime liemitunnilla määrännyt heidät siivoamaan komeromaisen varastonsa, ilman taikuutta vieläpä. Työtä riitti tunnista toiseen, eikä Siriuksen läsnäolo ainakaan helpottanut tilannetta, sillä nauru kupli koko ajan jossain rinnan alla. Lopulta, kellon iskiessä kahdeksan, kaksikko valui epämääräiseksi veljeskasaksi lattialle.
James kaivoi jostain punaisen narunpätkän ja sitoi sen Siriuksen vasempaan etusormeen kiinni.
”Se menee suoraan sydämeen”, James selitti Siriuksen kysyvään katseeseen ja hymähti vasten tämän olkapäätä.
”Sydämeen?”
”Niin, lanka menee suoraan sinne, avoimeen sydämeen. Sitä kautta tiedän aina, miten tunnet.” Remus oli siitä jostain kirjasta lukenut ja kertonut sitten hänelle aamiaisella.
”Ja aivan erityisesti jouluna”, James lisäsi, hymy lämmitti koko kolkon varaston tapaisen ääriään myöten ja ylikin, eikä siivoaminen ollut enää aivan yhtä epämiellyttävää.
-
Luen mielelläni monenlaisista hahmoista ja parituksista, koska se on yksi parhaista jutuista fanfiktionissa. Mutta tässä oli kyllä melkein kaikki inhokkini: Regulus/James ja Remus/Severus, hahahah! Silti tykkäsin kyllä kovasti, sinulla on hirveän hieno tyyli. Vaikka kerroit taakaksesi blokin, niin lukijana en huomaa mitään siihen viittaavaakaan. Hyvin kaunista ja oivaltavaa kirjoitusta. :>
-- vaikka ne katoavat nopeasti, ajatus jää: muutos on jo tapahtunut.
Nämä ovat niin tähtitieteellisiä kohtia, kuin ajatuksenjuoksu olisi saatu pysähymään hetkeksi, ottamaan konkreettisten sanojen muodon ja tuotu lukijalle. Tykkään hirmuisesti enkä vähiten siksi, että hengittävät tekstisi antavat kuitenkin tilaa myös lukijan omille ideoille ja tulkinnoille. Suosikkini tähänastisista lienee Hermionen luukku. Se oli hyvin montaa asiaa samaan aikaan, siinä oli hienoja yksityiskohtia ja hieno kokonaisuus. :>
Kaikki mielipiteet ovat tietenkin mielipiteitä ja kirjoittaja kirjoittaa niin kuin haluaa, mutta välillä olisin keventänyt tekstiä esimerkiksi karsimalla listauksenomaisuutta. Tekstit ovat hyvin lyhyitä eivätkä suinkaan raskassoutuisia, mutta pohdin, tarvitseeko kaikki verbit käyttää...
Hän ei horju, sorru tai taivu mihinkään --
... vaikka toisaalta ymmärrän hyvin, miksi mitään ei ole raaskittu jättää sanomatta. :> Välillä tuli vain tunne, että "kill your darlings" ei taida olla sinun ohjenuorasi. Eikä sen tietenkään ole pakko ollakaan! Minä esimerkiksi pidin toisen luukun epäloogisista aikamuodoista.
-
A/N: Oi, ensimmäinen kommentti. Ja huh, minkälainen vieläpä. Et arvaakaan kuinka mukavaa on huomata, ettei blokki ainakaan sinulle asti välittynyt, se antaa uskoa siihen, että raapaleita uskaltaa julkaista vielä lisääkin c: Hah, hassua miten aina onnistunkaan valitsemaan sellaiset paritukset joista ei tykätä (mutta Remus/Severushan on parasta <3) :D Ja oi, hyvä kuulla että pidit Hermione/Luna pätkästä, sillä näistä tähänastisista olin sen suhteen varmaan kaikista epävarmin, sillä kirjoitan harvoin Lunasta, Hermionesta tai femmeä ylipäätään. Nyt kun luin tuon Regulus/Jamesin, tajusin itsekin että ne aikamuodot pääsivät vähän hyppimään, mutta ilmeisesti pysyit kuitenkin kärryillä. Ja olet oikeassa noista verbeistäkin, niitä on ainakin tuossa kohdassa hitusen liikaa. Mutta menköön nyt noin ^^ Kiitos ihan tosi paljon kommentistasi, et arvaakaan kuinka paljon se piristi <33 Omistan seuraavan ficin Varjuskalle, jota ilman kyseinen raapale ei olisi syntynyt.
5. Joulukuuyön salaisuuksia
Albus/Gellert, 5.12.1898
Siellä täällä leijui joulunpunaisia kynttilöitä loistavine liekkisydämineen, sängyn peitteetkin olivat yhtä punaiset. Kulta oli toinen hallitseva väri pienessä huoneessa, vihreää oli myös ripoteltu sinne tänne. Puheiden ja tekojen lisäksi rohkelikkomaisuus välittyi Albuksen huoneeseen asti, ja aina välillä se lähestulkoon kuvotti häntä. Vain hän tiesi että kultapunaan oli eksynyt myös tummempia kohtia, vaikka ehkä Arianakin aavisti jotain tuijottaessaan suurentuneilla silmillään heidän peräänsä.
Vain hetki sitten ennen nukahtamistaan, Albus oli puhunut jälleen Arianasta, siitä mitä jos sisar yhtäkkiä ilmestyisikin huoneeseen ja näkisi heidät. Miltä se näyttäisikään? Samalla sormet siirsivät automaattisesti kastanjanruskeat hiukset pois nukkuvan Albuksen kasvoilta ja jäivät tunnustelemaan niiden paksuja laineita. Vaikka Gellertin tapoihin kuului rakastaa, tuntea ja vihata kuin kaikki tapahtuisi viimeistä kertaa, hän tunsi itsensä avuttomaksi. Hänet oli jaettu kahtia erilaisiin maailmoihin, eikä hän tiennyt kumman tahtoi. Vihaa vai rakkautta?
Samassa hän tunsi kuinka Albus liikahti ja raotti silmänsä. ”Tule tänne”, kuului hidas, vain puoliksi hereillä oleva kuiskaus jota hän totteli hetken harkittuaan: käpertyi tiukasti rintaa vasten ja veti varovasti käden kyljen poikki. Aamullakin voisi puhua.
-
6. Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa pois
Harry/Draco, 6.12.1996
A/N: Huom/varoitus: ficissä suunnitellaan enemmän tai vähemmän itsemurhaa. Nimi tulee Yhtenä iltana biisistä, jota kuuntelin paljon tätä kirjottaessa, kannattaa ehkä laittaa soimaan taustalle jos haluaa lisää tunnelmaa tms :)
Draco seisoi Tähtitornin huipulla ja haki taivaalle ripotelluista tähdistöistä tuttuja kuvioita. Turvallista tähtikarttaa joka neuvoisi hänelle tien kotiin, kertoisi mitä tehdä. Tai antaisi edes jotain! Huipulla tuuli kylmemmin kuin vielä ikinä ennen, väristys toisensa perään soljui sairaankalpean ihon poikki. Hän oli kadottanut ajantajunsa kyyristellessään siinä pelastuksen ja kadotuksen välillä vaikka kuinka kauan, hän oli todella, oikeasti ja vakavissaan harkinnut hyppäämistä tuntemattomaan. Mutta sitäkin hän pelkäsi, eikä taivaalla lukenut vieläkään vastausta mihinkään. Hän oli säälittävä, hän oli...
Harry saapui paikalle hyvin hiljaa, aaveen tavoin. Tai kuin olisi ollut hänen takanaan varjoissa aina, ainakin hyvin kauan. Harry lähestyi häntä hitaasti, varovasti kiertäen, mutta oli kohta hänen vieressään. Kysyvä puristus sormissa oli polttava turtumusta vasten, hän ei saanut kuin pudisteltua päätään äänettömään kysymykseen. He eivät olleet sopineet illaksi mitään, hän ei ollut antanut pienintäkään vihjettä mistään, ja silti Harry oli osannut seurata häntä.
Eikä hän edes osannut katsoa kunnolla vihreitä silmiä kohti. Ei enää nyt, kun heidän kohtalonsa oli kietoutunut vääjäämättä, mutta aivan liian nopeasti yhteen. Hän oli yrittänyt kertoa kokeiluistaan, kuolonsyöjistä ja edessä vaanivasta tehtävästä, muttei ollut päässyt alkua pidemmälle. Harry saattoi yhä suudella hänet läkähdyksiin tietämättä mistään mitään, ja se raastoi häntä pala palalta enemmän. Ei heistä kumpikaan olisi ansainnut sellaista.
-
7. Uni maailmoista turvallisin ja kaunein
Lucius/Narcissa, 7.12.1997
Päinvastoin kuin velhomaailman kermassa luullaan, Narcissan ja Lucius Malfoyn avioliitto ei ole pelkkä kaunis, mutta ontto korttitaloista rakennettu kulissi, joka on pystyssä vain ja ainoastaan yhteisen lapsen takia. Totuus on harvoin sitä miltä näyttää, ei varsinkaan velhojen perheissä. Narcissasta tuntuu joskus siltä, kuin huhut olisivat totta, ja on hirvittävää uskoa muiden mielipiteitä enemmän kuin itseään tai miestään. Silloin sormien vapina ei lakkaa, ja seinien takana omia teitään kiertävät kuolonsyöjät ovat maailman suurin uhka, heti Voldemortin jälkeen. Tai kun Lucius on yökausia poissa ja oma kuvajainen peilissä on ainoa, jonka hän päivän aikana kohtaa.
Mutta nyt ei ole sellainen hetki, ei onneksi. Lucius palaa kotiin myöhäisestä kokouksesta, he ovat melkein kuin kokonaan kahden, Narcissa haluaa uskoa että he ovat. Vaikka suudelma, jonka Lucius hänelle antaa, on kevyt hipaisu, siinä on jotain upottavaa, samanlaista kuin ensimmäisinä aviovuosina. Siihenkin hän haluaa luottaa. Hopeakiemuroin koristellun paksun peitteen alla Lucius hipaisee vaimonsa kättä ja vetää tämän vierelleen, viime kerrasta on aikaa enemmän kuin kolme vuosikymmentä.
Kuunneltuaan aviomiehensä hidasta ja rauhoittunutta unihengitystä hetken, Narcissa antaa lopulta itselleen luvan nukahtaa, unessa hän on turvassa kaikelta pahalta.
-
8. Avaruus
Arthur/Molly, 8.12.1992
A/N: Tätä kirjottaessa satuin kuuntelemaan Samuli Edelmannin Avaruus biisiä, ja lumouduin sovituksesta ihan täysin, joten kappale vaikutti raapaleeseen väkisinkin.
Mollyn käsi hänen kädessään tuntuu pienen sekunnin ajan vieraalta, tuntemattomalta, kunnes kaikki tasoittuu ja Arthur muistaa että näin sen pitää mennä. He jättävät keltaisina loistavat ikkunat, ikiloitsitut, huomaamattomasti värejään vaihtavat jouluvalot sekä lumiset portinpielet taakseen kävellessään kohti pienen lammen rantaa. He tulevat sinne aina samana päivänä vuodessa, kävelevät yhdessä tähtipolkua pitkiin paikkaan, jossa lapset pelaavat kesäisin huispausta ja sukeltavat suoraan luudan selästä viileään veteen. Talviöinä siellä ei ole ketään, nyt kun Ginnykin on lähtenyt Tylypahkaan.
Ikävä lapsia kohtaan kasvaa hetkeksi, he molemmat tuntevat sen ja tietävät ajattelevansa samaa.
”Kyllä Ginny pärjää”, Arthur lupaa ja johdattaa vaimoaan eteenpäin. Lumi narskuu ja pöllyää kenkien alla, lopulta he ovat oikeassa paikassa. Mistään muualta tähdet eivät näyttäneet yhtä kauniilta, Molly tunsi lentävänsä, tavoittavansa universumin ja ennen kaikkea, olevansa onnellinen. Täällä Arthur oli kosinut häntä vuosia sitten, eikä hän ollut katunut suostumistaan vieläkään.
Avaruus kannatteli heitä.
-
9. Kuolleiden kanssa tietä pitkin kävellä
Harry + Teddy, 9.12.2005
Kevyt, ylimääräinen väristys halkaisi ensin Harryn sydämen ja lopulta koko kehon. Hän tunki jännittyneet sormet pitkän takkinsa taskuun, rykäisi ja nosti hymyn kasvoilleen kuullessaan oven käyvän takanaan. Sinä iltana Teddyllä oli violetit, laineikkaat hiukset joiden hohtavaa sävyä rouva Weasleyn tekemä uusi, vihreä kaulaliina vain korosti.
”Oletko valmis?” Harry kysyi, ja tunsi itsensä hieman rennommaksi Teddyn nyökätessä iloisesti. He kävelivät pihalta autiolle kadulle ja siitä pari korttelia eteenpäin. Harry oli pari viikkoa sitten luvannut näyttää Teddylle jotain hienoa, mutta salaista, ja kummipoika oli heti halunnut tietää asiasta lisää.
Hento pakkaslumiharso oli jo ehtinyt muuttaa hartiat valkoisiksi, kun he astuivat sisään portista. Tietenkin Teddy oli käynyt hautausmaalla ennenkin ja tiesi lumen alla lepäävistä ihmisistä, mutta juuri tässä nimenomaisessa paikassa poika ei ollut koskaan käynyt. Lukuiset kynttilänliekit mustaa ja valkeaa vasten saivat Teddyn unohtamaan utelun, kunnes he lopulta pysähtyivät erään hautakiven eteen. Harry kumartui alas ja yritti olla vähemmän tietoinen silmäkulmia polttavista kyynelistä, lukiessaan lopulta kummipojalleen mitä kalpeassa marmorissa luki.
”Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.”
-
10. Muistamattomaksi muistoksi muutun taas
Alice + Neville, 10.12.1990
Pyhässä Mungossa oli hyvin hiljaista. Niin mykkää, että pieninkin kahahdus kuului jokaisen läsnäolijan korviin. Mutta sydämenlyönnit, ne eivät kantautuneet mihinkään. Alice kuuli vain ne, eikä mitään muuta, pienen rapinan lisäksi. Takaapäin tulevien punaisten jouluvalojen varjossa hän pyöritteli kädessään sinisiä karamellipapereita, sulki ne välillä nyrkissään ja avasi sitten taas. Hänen kapeiden jalkojensa vieressä oli lisää kiiltävää sinistä paperia, odottamassa jotain tiettyä.
Alice ei itse tiennyt kuinka tiesi, mutta jotenkin hän vain ymmärsi että hän antaisi ne pojalleen pian. Hän ei muistanut menneisyyttä eikä ymmärtänyt tulevaisuutta, nykyisyyttäkin vain hyvin pieninä palasina. Silti hän tiesi sen päivän toistuvan aina joka vuosi. Ehkä se oli hänen sydämen tai verensä sykkeessä, joka oli pikkuhiljaa kiihtynyt, sen tiesi paremmin hänen sielunsa, mielensä.
Onnellinen hymy pehmensi laihoja kasvoja välittömästi, kun keltainen valokiila läpäisi muuten hämärän huoneen. Oven rakosesta kurkisti varovasti pitkä ja hoikka hahmo, se arkaili hetken kunnes astui lopulta sisään. Neville oli tullut.
-
No nyt tuli suosikkiparituksia! Eläköön, Albus/Gellert! Sitä on liian vähän! :D
Gellertin kuvailu oli hienoa, hänen huomionsa kiinnittymisen kohteet kertoivat paljon. Myös se miten Albus nousi ikään kuin huoneensa kautta esille, oli mahtavaa epäsuoraa kuvailua. Ja musta on ihana ajatus, että Albus ja Gellert olisivat loikoilleet jouluna sängyssä AU-viboista piittaamatta.
Kaunista!
Seitsemännessä luukussa oli tunnelmaa enemmän kuin pitäisi olla sallittua. Ihana, oudon huohottava fiilistely joka piirtää Narcissalle hyvin suuret silmät. Pidin monenlaisesta kuvailusta: hopeakiemuroista ja mielenpiirrosta, joka toi hahmot hurjan lähelle.
Silloin sormien vapina ei lakkaa, ja seinien takana omia teitään kiertävät kuolonsyöjät --
Niin! Hienoa! Pilkutus ei taasen ollut fikissä mieleeni. :< Se tuntuu kaikissa raapaleissa tosi, sellaiselta, en tiedä, vähän, sillä tavalla, liian voimakkaalta, jos ymmärrät, mitä tarkoitan, ja se tekee, välillä, lukemisesta raskaammanpuoleista. Toisaalta lauseiden rytmi on aika ihanainen. :>
Arthurin ja Mollyn söpöilyyn ja maailman kauneuteen sekoittui kauniisti huolta, mikä teki siitä paljon aidompaa. Kai se liittyy valoihin ja varjoihin ja rakastamisen taakkaan, vanhemmuuteen ja kaikenlaiseen. Tosi kaunista kuvailua jälleen kerran, sillä tähtitaivaaseen on mahdotonta kyllästyä.
Täällä Arthur oli kosinut häntä vuosia sitten, eikä hän ollut katunut suostumistaan vieläkään.
Tuo vieläkään oli aika erikoinen vaikka tykkäsin kyllä sen herättämistä fiiliksistä.
Yhdeksännellä luukulla oli ehkä kaikista ihanin otsikko, sai kävelemään mukana, kutsuvainen kun oli. En tiedä kuvittelenko vain vai onko sinulla useammassakin fikissä kevyt. Se on sopiva ja kuvaileva adjektiivi, kaunis missä sitä käytätkin, mutta ehkä siinä on annos maneeria?
Haudoilla vieraileminen oli aiheena loistava. Se sitoi fandomin ja tämän maailman toisiinsa juuri sillä tavalla että tämä lukija tykkää kovasti. :> Mustavalkoisuudet, lumet, kynttilät ja haudat voisivat olla myös suomalaisesta joulusta. Vaikkei Harrya paljoakaan kuvailtu, pidin hänestä.
Viimeisin oli tosi kipeä - ja samalla kipeän jouluinen. Joulu ja perhe, se voi olla joskus vaikea yhdistelmä. Keltainen valokiila oli sen sijaan mahtava; keltaisen ja kultaisen ero on klisee! Mahtavaa! Raapale pureutui hankalaan aiheesti melkein kunniottavasti olematta kuitenkaan pönäkkä tai harras.
Mutta sydämenlyönnit, ne eivät kantautuneet mihinkään.
Oli suosikkini.
(Saako tätä kutsua joulukalenteriksi? Ehkä sanon sitten raapalesarjaksi tjsp.)
-
A/N: Itseasiassa tämä osallistui joulukalenterihaasteeseen, joten kyllä tämä joulukalenterista menee. Ja raapalesarjasta myös :D Oli ihanaa huomata, että jaksoit palata lukemaan uudempiakin raapaleita, et uskokaan kuinka paljon kommenttisi piristi sairastelun keskellä c: Olet ihan oikeassa ensinnäkin noista pilkuista: ne ovat aina olleet suurin ongelmani oikeinkirjoituksessa, joten on ihan mahdollista että niitä tuli liikaa. Ja tuo kevyt sana, en ole edes huomannut toistelevani sitä. Yhdessä vaiheessa tungin alituisesti kultainen -adjektiivia jokaiseen ficciin, pitää tästä edespäin tarkkailla tuota kevyttäkin :'D Kiitos miljoonasti kommentistasi: olen hirmuisen iloinen että pidit esimerkiksi kympistä ja ysistä, koska olin niiden suhteen aika epävarma! Olen itseasiassa vieläkin sairaana, ja näiden raapaleiden lisääminen on siksi vähän jäänyt, kun en ole jaksanut raavautua koneelle. Mutta nyt vihdoinkin uusia raapaleita, ja edelleen niitä kommentteja kaivataan kovasti c:
11. Ole pelastajani nyt
Lily/Severus, 11.12.1979
Punaisiin huiveihin ja pipoihin pukeutunut lapsijoukko juoksi Lilyn ohitse, kun hän lähestyi Severuksen taloa. Lapset, erityisesti noin iloiset, olivat omituinen näky niin ankealla Kehrääjäkujalla, jonka murhetta edes vastasatanut lumi ei saanut peitettyä. Oliko jokin sittenkin muuttunut, Lily ajatteli ja toivoi saman tien, ettei olisi. Ei siinä tietenkään ollut mitään järkeä, saapua toisen luokse juuri silloin niin monen vuoden jälkeen, edes ilmoittamatta tulostaan. Mutta Lily oli yksinäinen, sillä James pakeni hänen luotaan yhä useammin. Se vain tukahdutti, yksinäisyys: mutta saman teki myös läheisyys. Severus oli niiden kahden välimaasto, tämä auttaisi häntä.
Vilkaistuaan nopeasti ympärilleen, Lily koputti kolme jämäkkää koputusta. Hän oli nähnyt ikkunasta hyvin heikosti erottuvan valokohdan, olettanut että totta kai Severus olisi yksin kotona. Aika jonka hän odotti oven takana, tuntui lähes liian pitkältä kestää, mutta lopulta ovi avautui rakoselleen. Aukosta häntä tuijotti hievahtamatta pistävä vihamielisyys, joka katosi hämmästyksen tieltä heti, kun Severus tunnisti Lilyn.
”Lily? Mitä sinä täällä teet?”
”Severus, minä halusin, tiedäthän sinä... nähdä sinut. Jutella kanssasi.”
”Olen pahoillani Lily, mutten ole yksin. Hyvästi ja hyvää joulua.” Ilman mitään selitystä, ovi lähestulkoon lyötiin kiinni hänen edestään.
Hyvää joulua sinulle, kuka nykyään oletkin. Severus, luulin että tunsin sinut. Luulin että auttaisit.
-
12. Joulukuun muutoksista
Remus/Sirius, 12.12.1980
”Oletko varma että se toimii?” Sirius kysyi ehkä kymmenen kerran, ja tuijotti otsa rutussa pikaria, jota Remus piteli. Juoman verestävä väri inhotti häntä, aivan kuten koko tilanne.
”Tietenkin. Olen kokeillut tätä jo kahdesti, eikä mitään ongelmia ole ollut”, Remus selitti ja hymähti, vaikka näki Siriuksen huolen vain kasvavan. Remusta pelotti enemmän kuin ulkoapäin saattoi havaita, sillä liemi oli kivuliasta ja riskialtista nautittavaa: vähemmän häntä kuitenkin pelotti nyt, kun Sirius oli siellä hänen kanssaan.
Hän joi pikarin aivan tyhjäksi, kuten kehotettu oli. Kuumeiset väristykset alkoivat melkein heti, samoin sykkeen kiihtyminen. Hänen leposykkeensä kohosi alle viidessä minuutissa lukemiin, jota normaali ihminen ei olisi enää kestänyt. Kaikki se kuului asiaan. Hän istui rauhallisesti Siriuksen viereen sohvalle vielä kun kykeni siihen ja antoi tämän kiertää kätensä ympärilleen. Ihmissuden veri suorastaan kihisi, hän painoi olkansa vasten mustaa paitaa ja alkoi varovasti toivoa kuun lopullista täyttymystä.
Sirius silitti tärisevää selkää sormillaan, jotka myös vapisivat: hän olisi huutanut molempien tuskan ulos, jos vain olisi saanut ääneen syntymään. Ei hän olisi sellaista yhteistä joulukuuta halunnut, omituista lientä ja siihen sisältyvää muodonmuutosta, hän olisi tahtonut pelkän Remuksen.
-
13. Kuutamosointuja jouluksi
James/Regulus, (2. osa) 13.12.1978
Ilta oli verhoutunut sukutalon ympärille yhtä tummana kuin omistajien nimi, mustaa Mustia vasten. Molemmat vanhemmat olivat isoissa juhlissa toisten puhdasveristen luona, Sirius oli raahannut iänikuisen parhaan ystävänsä salaa taloon, kun ketään muita ei ollut kotona. Regulus itse istui kyyryssä pianojakkarallaan ja selasi loitsuopastaan kunnes valo lakkasi kokonaan olemasta.
Kuu kuitenkin nousi vähitellen, niin hitaasti, että oli hämmästyttävää lopulta huomata kuinka korkealle se oli kohonnut. Regulus tiesi näkevänsä unta siinä vaiheessa, kun tahtoi enemmän kuin mitään muuta vain tavoittaa valkean, terävän sirpin ja seilata sen luokse. Unen ja valveen raja sekoittui näkymättömäksi rajapinnaksi, ehkä se oli painajaista jota hän ei tahtonut nähdä. Pitääkseen itsensä hereillä, tai edes koskettaakseen jotain todelta tuntuvaa, hän hipaisi pianonsa koskettimia ja alkoi muodostaa yksittäisistä painalluksista surumielistä sävelkulkua.
Hän kuuli musiikin aivan kuten aina ennenkin, muttei sitä kuinka huoneen ovi avautui. Mielessä piilotellut aggressio valui vähitellen ulos, tahdit nousivat ja laskivat melkein kuin sydämen sykkeen mukaan, kunnes loppuivat aivan kuten olivat alkaneetkin.
”Se oli kaunista”, kuului varovainen mutina ovenraosta. Palava, hämmästynyt ja lähes raivokas katse juoksi Jamesin ylitse, mutta hän ei perääntynyt. Ei ennen kuin vasta oven toisella puolella, kun Regulus oli ajanut hänet pois huoneestaan, eikä alhaalla glögiä keittävä Sirius tiennyt tapahtuneesta vuosienkaan kuluttua.
-
14. Susisyntyisensä
Bill/Remus, 14.12.1997
A/N: Mielestäni tämä on ehkä koko kalenterin parhaiten onnistunut raapale ja pidän tästä hurjasti. Omistus sieerralle ;)
Bill tunsi lähes täydellistä rauhaa juoksuttaessaan sormiaan Remuksen laihtuneilla kasvojen kulmilla, samankaltaista tunnetta ei mikään muu saanut aikaan. Hän tiesi mitä teki, hänen ei tarvinnut epäröidä tai valehdella: Remus näki sydämen syvimpään pisaraan saakka ja jos oli olemassakaan sielunkumppaneita, Remus olisi hänen omansa.
Remuksen silmät seurasivat hänen jokaista liikettään, hän katseli niitä kauan nähdäkseen, mitä toinen tunsi. Se oli ollut alusta alkaen heidän välillään, ymmärrys ja tietty rauha, mutta myös kuumeisuus jota ei voinut tavoittaa edes helteisimpänä kesäpäivänä. Saatuaan pureman mikään ei ollut muuttunut, joten yhteisestä verenlaulustakaan se ei johtunut. Eikä ollut kovin vaikea tietää, mitä kehiä Remuksen ajatukset juoksivat (pettämistä). Hetkittäin ne väistyivät kellertävistä silmistä, ja Bill tiesi voivansa tehdä sen mitä oli jo pitkään halunnut.
Remus vastasi hänen suudelmaansa, antoi kielen liukua vasten omaansa ja aaltoili kevyesti hänen kehoaan vasten. Yli kaksi kuukautta, aivan liian kauan. Huolellisten suunnitelmien avulla he olivat lunastaneet yhden joulukuisen yön itselleen, eikä kyseessä ollut joulun taianomaisuus, josta Molly oli muutamia vuosia sitten puhunut, vaan jokin parempi ja suurempi.
Ihmissuden selkä taipui kauniiseen kaareen, nikamat piirtyivät hikisestä ihosta piikkien tavoin kaikkea sitä valoa vasten, Bill rakasti sitä melkein enemmän kuin elämää itse ja kertoikin siitä aamulla alkavan lumisateen aikana.
-
15. Poissaollut ja kadonneeksi julistettu
Harry/Charlie, 15.12.1999
A/N: Lupus Daemonis ehdotti Harry/Charlieta, kun kysyin kenelle Charlien voi parittaa. Toivottavasti tulos on hyväksyttävä, vaikkei raapaleessa paljon tapahdukaan ;)
Charlie Weasley julistettiin vuosi sodan jälkeen kadonneeksi: hän oli vain liuennut jonnekin rauhan paratiisista, sanomatta perhettään lukuun ottamatta kenellekään mitään. Heitä hän ei olisi voinut mitenkään pitää aavesärkyä aiheuttava epätietoisuudessa, niin monen raskaan voiton ja tappionpäivän jälkeen. Weasleyn klaani ei koskaan vaivaantunut korjaamaan asiaa lehdistölle tai ministeriölle, Charlie itse tahtoi asioiden olevan juuri niin. Vain yksi jäljitysryhmä lähti liikkeelle, sodan jälkeen monet hävisivät ja resurssit käytettiin jälleenrakentamiseen, ei etsimiseen.
Hän uskoi itsekin olevansa kadonnut, hävinnyt niin kauan, kunnes törmäsi johonkin tuttuun. Paikkakin oli maailman epätodennäköisin – syrjäisen merenrantakaupungin unelias kirjakauppa, eikä mikään valmistanut häntä Harryn uudelleenkohtaamiseen. He tuijottivat toisiaan rajattoman pitkään kirjahyllyjen välikössä, unohtivat hopeakellon kilinän ja muut asiakkaat.
Sanat joita he lopulta sanoivat, kompastelivat toisiaan ja raapivat vereslihan esille. Silti Harry vei Charlien asuntoonsa, jossa ei ollut joulusta mitään tietoa, menneisyyden rippeitäkin saattoi erottaa vasta kun katsoi oikein tarkasti. Luonnollisesti Charlie jäi myös yöksi, vaikka olikin omien sanojensa mukaan vain läpikulkumatkalla. Ylimääräinen peti sijattiin kapealle sohvalle, muttei kumpikaan oikeasti nukkunut, ajatuksia oli liikaa. Aamulla Harry vei Charlien rantaan, näytti meren ja jään, kysyi haluaisiko hän jäädä jouluun asti. Charlie jäikin, lopulta paljon pidemmäksi aikaa mitä oli milloinkaan olettanut tai aavistanut.
-
16. Pilailukaupan tyttö
George/Angelina, 16.12.2001
A/N: Nimi tulee Herra Ylpön biisistä Videovuokraamon tyttö, hiukan muunneltuna vain.
George käveli räntäsateen läpi, kiersi juhlavaloin koristeltuja kauppakatuja yli tunnin ajan. Hän ei mennyt yhdenkään kaupan sisälle lämpöä tai täydellistä lahjaa hakemaan, kunhan vain käveli näyteikkunan luota toiseen. Valot tuntuivat palavan hohtavissa väreissään ikuisuuden, hän oli kadottanut ajantajunsa niiden sekaan ja saanut tilalle turtumuksen. Hän ymmärsi kyllä miksi lamauttava särky veljen kuoleman takia tuli juuri joulun alla: joulu oli perhejuhla, Fredin olisi pitänyt ehdottomasti viettää sitä hänen kanssaan.
Hän istui kostelle ja tyhjälle penkille hetkeksi, hänen oli niin kylmäkylmäkylmä ja hengitys viilsi terävinä neuloina, epätoivo oli raskas isku joka tuntui vatsanpohjassa saakka. Ellei Angelina olisi ollut osa häntä, hän olisi saattanut unohtua siihen koko yöksi. Mutta kotiin oli mentävä, ei saanut huolestuttaa turhan takia. Lahjan hän ostaisi jonain toisena päivänä, juuri nyt hän ei kyennyt sellaiseen, vaikka oli vakuuttanut aamulla itselleen aivan muuta.
Yläkerran keltaiset valot ottivat hänet vastaan, hän kompuroi pimeän kaupan läpi portaita ylös ja tasasi hengityksensä ennen kuin avasi oven. Se ei kirvellyt enää ihan niin syvältä kuin ulkona, sillä sydän tiesi saapuneensa kotiin. Suihkun kohina ohuiden seinien takana kuulosti kotoisalta, teen maku oli tuttu ja Angelinan kädet lohdulliset, kun tämä kietoi ne hänen hartioidensa ympäri. Älä ikinä mene pois, hän kuiskasi ja Angelina lupasi.
-
17. Valoihmiseni
Alice/Lily, 17.12.1977
Ikkunanlaudalla ei olisi oikeasti ollut tilaa kuin yhdelle, mutta silti Lily tuli ja istui kylkeen kiinni. Hiljaisuus hymisi ja soitti hopeatiukuja heidän korviensa juuressa, eikä missään ollut ketään. Melkein koko koulu oli tekemässä lahjaostoksia Tylyahossa, Alice oli tehnyt omansa jo aikoja sitten, niin kuin Lilykin. Koko maailma oli hetken heidän omansa, kun Lily tarttui häntä kädestä ja houkutteli mukaansa. Alice seurasi häntä mielellään.
Lily pyöri hänen ympärillään, punaisena ja pienenä hyrränä, eikä kasvojen punertavalla sävyllä ollut mitään tekemistä jatkuvan liikkeen kanssa. Asteittain kulku kuitenkin hidastui ja pian he kävelivät jo paljon rauhallisemmin, entistä kauemmas linnasta. Alice hivutti vihreän lapasensa vasten Lilyn omaa, toinen puristi sitä kevyesti irrottamatta kuitenkaan otettaan.
Lily oli yhden illan soihtu, yhden joulun ihme ja yhden onnenhetken syyseuraus. Jotain sellaista, joka ei ollut pysyvää, mutta jätti silti jäljen sydämeen. Eivät he seurustelleet tai suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta, kunhan lämmittivät toistensa sormenpäitä, niskoja ja huulia. Halusivat vain näyttää maailmalle jotain näyttämisen arvoista. Lily näytti onnelliselta, enemmänkin, tanssiessaan uudessa lumessa ja heidän kahden maailmassaan.
-
18. Jouluna murhattu
Severus Kalkaros, 18.12.1996
Voldemort epäili jotain – ei häntä muuten olisi valittu narriksi keskelle. Ehkä Mestari kaipasi todisteita, oli tylsistynyt, tai kenties arpa vain sattui laskeutumaan hänen hartioilleen. Kymmenet mahdollisuudet pyörivät ja nauraa räkättivät hänelle mielen sisäosissa, samalla kun hän veti taikasauvan viittansa liepeiden alta. Ainoastaan hän näki itsensä ilveilijän roolissa, muut kuolonsyöjät huomasivat vain toverinsa, joka noudatti isäntänsä käskyä jähmettynein kasvoin, Voldemort uskollisen palvelijan.
Ei hän olisi tahtonut tehdä sitä, ei enää kertaakaan ensimmäisensä jälkeen. Nainen oli viaton jästi, syytön kaikkeen ja juuri siksi sopiva uhri kuolonsyöjille. Ellei takana olisi ollut niin paljon kaikkea, hän olisi itse ottanut naisen paikan, jos vain olisi pystynyt... Ulkoapäin mikään ei järkkynyt: sauvakäsi ei vapissut tai hikeentynyt, eikä kirous mennyt harhaan.
Tunteja myöhemmin hän istui murheellisessa etukenossa yksin Dumbledoren hämärässä kansliassa, kuuntelemassa rehtorin eriskummallisista kojeista kuuluvaa uneliasta raksutusta. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt menemään yksin autioihin kammioihinsa, ei heti sellaisen jälkeen. Sydän hakkasi kuin olisi elänyt viimeisiä minuuttejaan, takaa-ajetun eläimen sydämen lailla. Nainen oli ollut lähes täydellinen kopio Lilystä punaisine hiuksineen ja hoikkine vartaloineen, eikä mikään olisi voinut satuttaa häntä enempää.
Hän havahtui vasta kun näki verestävän talviauringon nousevan ja kuullessaan rehtorin aamuväsyneet askeleet ovella.
-
19. Jouluksi kotiin
Harry/Ron, 19.12.1997
Harry pyöri vuoteessaan jo toista tuntia, ja yritti nukahtaa. Hän oli kuunnellut Hermionen kevyttä tuhinaa, laskenut lampaita, hautonut ja hajottanut suunnitelmiaan ja laskenut päiviä Godrickin notkoon lähtemiseen. Mutta mikään niistä ei ollut suurta verrattuna siihen, kuinka kovasti hän odotti Ronia takaisin. Niin epätoivoisesti, että se teki kipeää. Samalla se myös pelotti häntä – toisen ihmisen tarvitseminen. Ei se ollut ensimmäinen kerta kun hän tarvitsi ystäväänsä, mutta nyt, kun heidän hennosti orastava suhteensa oli alkanut, tarve oli huomaamatta tuplaantunut.
Ronin äkkinäisen lähdön jälkeen hän oli ottanut tavakseen nousta yöllä kävelemään sinne tänne teltan lähistölle, kuuntelemaan tuulen kuiskintaa ja odottamaan toisen paluuta. Kuuloaisti huijasi häntä usein, askelten kevyt kaiku autiolla tasangolla tunkeutui väkivaltaisesti uniin asti, Hermionen huomautettua asiasta hän oli myös ymmärtänyt kääntävänsä katseen teltan suuaukolle aina pienimmänkin odottamattoman äänen edessä.
Päätös lähteä Godrickin notkoon ja siitä seuranneet valmistelut olivat saaneet normaalin unen hetkeksi palamaan, eikä nauru kuulostanut enää kasvottomalta, ontolta vieraalta. Toivossa oli tappavan vaarallista elää, eikä siitä ollut mitään hyötyä, mutta ilmankaan hän ei osannut olla. Ronin oli pakko olla Godrickin notkossa, aivan pakko.
-
20. Luonani aina
Bill/Fleur, 20.12.1997
Fleur nojasi otsansa paleltuneeseen ikkunalasiin luoden pitkän katseen rannalla yksin seisovaan Billiin. Pitkät hiukset, sinä aamuna vielä kampaamattomat, piiskautuivat navakassa tuulessa julmasti vasten kasvoja ja tuoksuivat vielä tuntienkin kuluttua pelkästään mereltä ja sen suolalta. Silmäripset, poskipäät ja solisluutkin, kaikki oli sitä samaa. Merta.
Jossain runokirjassa luki merelle kadonneesta miehestä, Bill oli nykyään sellainen. Suru ei ollut kovinkaan näkyvä, mutta se häilyi koko ajan jossain olemuksen yllä, erityisesti kun he makasivat vierekkäin sängyllä pimeydessä. Fleur ei saanut selvää vastausta vaikka kysyi, se oli vain jotain, mitä Fleur ei itse tuntenut ja jolle hän ei enää voinut mitään. Se olisi pitänyt ratkaista heti alussa, hoitaa pois ensimmäisen merkin näkyessä, ei sitä saanut kitkettyä enää monen yhteisen kuukauden jälkeen.
Fleur vilkaisi hajamielisenä Billin tuomaa syvänpunaista joulukukkaa ja ikään kuin sen hehkuvasta väristä voimistuen, päätti kuitenkin yrittää vielä kerran. Ei hän tahtonut menettää miestään merelle, tai kellekään toiselle nimettömälle henkilölle, ei sille jolta tullutta kirjettä Bill kantoi aina mukanaan, suostumatta kertomaan sen lähettäjää. Kaikki suru, joka Billissä asui, oli tullut sen kirjeen mukana.
-
21. Paratiisittomat
Sirius/Regulus, 21.12.1977
A/N: Varoitus/humio insestistä, lukeminen omalla vastuulla.
Siriuksen ja Reguluksen hengityspilvet yhdistyivät toisiinsa, sekoittuivat yrttitupakkaan jota Regulus poltti ja jonka makua Sirius inhosi, mutta tuoksua rakasti. Höyry hajosi hyydyttävän kylmässä pakkasessa, joka lamautti lähestulkoon kaiken. Järjen ainakin.
He kävelivät hitaasti eteenpäin vähäliikehtivällä kadulla, kääntyivät entistä syrjäisemmän nurkan taakse kylki kylkeä hipoen. Pakkanen nipisteli kalpeaa, pehmeää ihonpintaa joka puolelta ja kuura ripustautui henkensä edestä Reguluksen pitkiin ripsiin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, Sirius katseli taivasta ja odotti ensimmäisen tähden esiinpilkahdusta, Regulus veti laiskasti myrkkyä keuhkoihinsa ja mietti kuolemaa. Heidän yläpuolellaan oranssi sekoittautui vaaleampaan vivahtaen lopulta kirkkaaseen sineen pienet, tummat pilvet seuranaan.
He kulkivat kohti suhteensa ja menneisyytensä loppua. Suhdetta, joka oli ottanut enemmän kuin antanut, jättänyt heidät alastomiksi kivuilleen. Menneisyyttä, johon nykyisyys sekoittautui kuten värisävyt taivaalla. Päätökset oli muka tehty, näennäinen sopu ja rauha taiteiltu ympärille. Regulus olisi huutanut valetta, valetta, valetta, jos vain olisi jaksanut – Sirius olisi tehnyt tismalleen saman, ellei olisi niin puhkikulutettu.
He todella luulivat sitä viimeiseksi yhteiseksi hetkekseen, että kaikki loppuisi nimettömään kadunkulmaukseen. Vaikkei niin pitänyt, yhtäkkiä he seisoivat aivan lähellä toisiaan, keskellä tumman muodonta ihmisaaltuetta, Reguluksen poski hipaisi Siriuksen omaa, otsa ja huulet... Kukaan ei suudellut niin syvältä ja pitkään vasten seinustan varjoa eikä palauttanut tuntoaistia takaisin yhtä hyvin kuin paratiisiton veli.
-
22. Rakasta ja kuole, mutta salaa
Sirius/Harry, 22.12.1995
Sirius kuljetti varjot pois Harryn yltä, vaikka oli itse täynnä lähestulkoon tappavaa mustuutta. Hän perusteli kaikkia tekojaan, mutta ennen kaikkea rakastumistaan sillä, ettei Harry selviäisi yksin. Sirius tiesi mitä epätoivo ja voimattomuus tarkoittivat, vaikka oli menettänyt yli vuosikymmenen niiden hallinnan opettelemiseen.
He olivat jääneet keittiöön kahdestaan valvomaan muiden lähdettyä omille poluilleen ja umpikujilleen kulkemaan. Ainoastaan ohuet kultanauhat takan yläpuolella kertoivat jostain joulun tapaisesta, ja vaikka viinihuuruista ei ollut sinä ilta tietoakaan, koko Siriuksen näkökenttä (maailma myös) horjui tummanharmaassa usvassa. Hän oli odottanut jännittyneellä, turtuneella kauhulla Harryn lähtöä, sitä hetkeä jolloin joutuisi taas päästämään irti valostaan.
Oli liian vaarallista jäädä minuuttiakaan pidemmäksi aikaa, Harrya tarkkailtiin jo. Sirius nousi myös ja kietoi sekunnin murto-osan epäröityään kätensä laihan kehon ympärille, muttei silläkään kertaa liian pitkäksi aikaa. Hän haistoi kalpealta iholta aavistuksen tumman pyörryttävästä myskistä ja tunsi tuoksun vielä Harryn lähdettyäkin. Hänen surkea haaveensa oli polttohautauksen rippeinä takanedustalla vihreiden liekkien jälkeen ja kipunsa verenperinnöllä terästetty.
-
23. Loputon alkuyö
Remus/James, 23.12.1976
Remus istui vuoteensa laidalla ja katseli äskettäin sytyttämäänsä kynttilää. Hunajan ja suklaan voimakas kombinaatio helli hänen edelleen normaalia herkempiä aistejaan, hän erotti kymmeniä eri tuoksusävyjä ja piti jokaisesta. Tuurilleen uskollisena oli sairaalasiiven ainoa potilas: täysikuu oli saavuttanut huippunsa vain pari päivää ennen joulua, eikä muutos ollut ollut mistään maailman helpoimmasta päästä. Sirius oli isänsä toimesta pakotettu kotiin juuri samaisena iltana ja oli lähtiessään vannonut moneen kertaan kostavansa. Jotenkin ihmiseen kaupalla he olivat kuitenkin pärjänneet Jamesin ja Peterin kanssa. Syvimmät haavat hän oli saanut itse, eikä niistä välittyvä kipu ollut aivan vielä lakannut.
Eikä sydänkohtauskaan ollut kaukana, kun virnuileva James ilmestyi näkymättömyysviittansa alta vuoteen juurelle.
”Aattelin, että täällä on aika kurjaa olla yksin enkä mä saanu unen päästä kiinni”, James selitti ja veti tuolin itselleen.
Remus kiitti häntä uuvahtaneella hymyllä, tuoksukynttilän ja Jamesin silmien yhteinen valo norui näkymättöminä, suurina pisareina alas selkää pitkin. Aina siihen saakka, kunnes tuoksuun sekoittui jotain muutakin. Se oli alkukaltaisen halua, niin hyvin salattua että Remus tajusi sen vasta nyt ja samalla äärimmäisen peruuttamatonta (he ymmärsivät sen nopeasti yön aikana).
-
24. Unohtamisen monista taidoista
Remus/Severus, (2. osa) 24.12.1993
A/N: Tässäpä on nyt joulukalenterin/raapaleketjun viimeinen osa. Julkaisu nyt vaan vähän venyi, ja nämä kolme viimeistä kirjoitin yhdellä rysäyksessä yön aikana, kun en saanut nukuttua. Ilmeisesti näitä on joku käynyt lukemassa, ja toivottavasti näistä on edes hiukan pidetty.
Kalpeita arpia täynnä oleva keho kohoili unen hitaassa rytmissä aivan hänen vieressään. Kuun seittiäkin ohuempi varjo kipunoi ja loisti silmäluomilla, kaulalla ja solisluiden harjanteilla, eikä sudesta ollut tietoa missään. Jouluaaton syvin rauha oli peitellyt linnan näkymättömiin rihmastoihinsa ja jokainen myrsky oli laantunut, ainakin lyhyeksi hetkeksi.
Severus kuunteli Remuksen kevyttä hengitystä ja yritti tuudittautua sen rytmiin, muttei onnistunut mitenkään. Ei hänen olisi pitänyt vaeltaa ihmissuden kanssa tähtiin ja antaa lopulta periksi jo syksyllä alkaneella ja koko talven jatkuneelle omituiselle lepatukselle sisuskäytävissään, ei varsinkaan jouluaattona. Hän olisi voinut väittää tulleensa kirotuksi tai huumatuksi – mutta millainen liemimestari ei muka tunnistaisi lemmenjuomaa viinipikaristaan ja hämmästyttävää kyllä, hän tiesi ettei Remus turvautuisi sellaisiin konsteihin, koska tämän ei yksinkertaisesti tarvinnut. Hän oli retkahtanut aivan omasta tahdostaan.
Hän vihasi sitä, että oli nauttinut jok’ikisestä hetkestä, tunteesta että oli vuosikausien jälkeen jonkun haluama. Mutta hän pelkäsi seuraamuksia, periaatteiden polville sortumista ja sitä, että oli ylipäänsä antanut jollekin tavallista suuremmalle vallankahvan.
Lattia oli lähes sietämättömän viileä verrattuna Remus Lupinin kehon ja peitteiden uinuvaan lämpöön, kun hän keräili vaatteitaan pimeästä makuuhuoneesta. Taikasauva löytyi kaavun taskusta – hän näki sen käyttämisen ainoana mahdollisuutenaan, vaikka inhosikin tekoaan.
”Unhoituta”, hän loitsi ja poisti hyvin varovasti Remuksen muistot juhlien puoleen väliin saakka. Valheellisia muistoja hän ei osannut, eikä halunnut luoda. Luullen todella, ettei jättänyt mitään jälkeensä hän poistui huoneesta.
-
Taas nättiä, nättiä tekstiä, jota olisi lukenut vaikka kuinka monta osaa lisää. Hienoja tunnelmia eikä uskoisi osaa kertarykäykseksi. Mutta se kevyt oli taas ainakin sata kertaa. x) Jos se tuntuu luontevalta ja siitä tykkää, niin antaa vaan palaa! Hienoja raapaleita kaiken kaikkiaan, ihana kokoelma. Vaikka en tiedä menevätkö nämä oikein raapaleista, joissa käsittääkseni on sata sanaa. Mutta muotoseikat ovatkin vähän pöllöjä.
Susisyntyisenä oli melkoisen romanttinen sielunkumppaineen ja hikisine selkineen, mutta sehän sopi! Ilahduin kun tässä ei ollut liikaa heidän ihmissusiulvontaansa vaan suhdetta käsiteltiin muutenkin vaikka kyllä sekin sieltä paistoi. En oikein tykkää näistä ihmissuden selkä taipui... sen enempää kuin mustatukkaisista pojistakaan. Ihmissuden selässä ajattelen vielä aina, että on täysikuu ja muodonmuutoksen aika. Mutta tämä on kyllä ihan lukijan vika. :D
Poissaollut ja kadonneeksi julistettu oli minusta paras! Jessus mikä tunnelma! Mutta merenrantakaupungilla, uneliaalla kirjakaupalla ja kotiinviemisellä ei tosin voi mennä pahasti metsään milloinkaan. Pidin hirveästi siitä, miten sanamäärään oli saatu asiaa: Charlien katoaminen, löytyminen, kaikki. Tunnelma. Ja se tunnelma. Sanoinko jo tunnelma? Eikä edes päällekäyvä tunnelma. :>
Jouluksi kotiin oli myös ehkä kivoimpia, tykkäsin asetelmasta ja siitä ajanhetkestä, josta raapale oli ikään kuin napattu naps! Harry valvoo teltassa ja Hermione nukkuu vieressä. On helppo kuvitella tilanne ja kuinka Harryn päässä rapisee. Ehkä vain tykkään Hermionestasi?
Paratiisittomat oli yllättävän väkevä, johtuikohan hajusta vai mausta? Pidin viivoista, joilla hahmot piirrettiin ja väreistä, joilla heidät väritettiin. Selkeyden ja kaaosmaisuuden raja oli häilyvä, sillä tarina oli osittain lukijan vapaata riistaa, oli varaa tulkita. Toisaalta asioita kerrotiin myös suoraan:
He kulkivat kohti suhteensa ja menneisyytensä loppua.
Vai kerrottiinkohan sittenkään:
He todella luulivat sitä viimeiseksi yhteiseksi hetkekseen, että kaikki loppuisi nimettömään kadunkulmaukseen.
Oli kiva lukea nämä!
-
Hyiiii mua, oon aivan täysin unohtanut tän
ficletin sarjan. Sietäisin tulla piiskatuksi :E
Anteeksi :(
Mä nyt luen vain ton yhden, joka on mulle (MULLE!) omistettu <333 ja sit palaan astialle myöhemmin kun on enemmän aikaa, jookos ananas aurinkokuningas?
Pieni pettymys käväisi kyllä mielessä, kun heti alkupuheesta kävi ilmi, että tää on kaverusficci, mutta koitan kestää tän urheasti kuin... kuin... nainen :P no ei sillä oikeesti oo väliä, en mä nyt niin slässiin hurahtanut ole, että dissaisin kaverusficcejä, kunhan lätisen lämpimikseni :D
Kieltämättä oon kuitenkin sen verran slässääntynyt, että heti ficletin alusta päässäni välkähteli kaikenlaista vähemmän-pelkkiä-kaveruusajatuksia ;) mutta joo. Tää on valtavan ihanainen ja semmoinen, öö, sekainen ja sotkuinen ja kovin valtavan lämpöinen (en sano hikinen, enenenenenenenn) ja ruttuinen. Siis ei rypistynyt vaan sellainen haliruttuinen :D miten herttaista, että James tuolla lailla ajattelee ja luo suoran kanavan Siriuksen sydämeen. Melkein kyllä sanoisin, ettei siihen mitään lankaa tarvita :P mutta sopiihan se hienosti Siriuksen mustiin kutreihin \o/
Kiitos mussukkainen <3 ja anteeksi saamattomuuteni :E