Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: jacoblove - 01.02.2010 13:10:01

Otsikko: Twilight: Birthright (7. luku 25.6.) | K-11 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: jacoblove - 01.02.2010 13:10:01

Name: Birthright
Author: jacoblove
Raiting: K-11
Fandom: Twilight
Pairing: Jacob/Nessie/OC, muut perusparit
Disclaimer: En omista Meyerin hahmoja tai fantasiamaailmaa muutenkaan. Idean niin kuin nimenkin olen ottanut Nora Robertsin Menneisyyden vangit -kirjasta.
Summary: Renesmee siepataan hänen ollessa vain vähän alle puoli vuotias. Hänen muistinsa pyyhitään ja hän kasvaa aivan toisenlaisessa perheessä kuin mihin syntyi. Mitä tapahtuu, kun hän täysikasvuisena saa yllättäen tietää alkuperästään ja tutustuu Culleneihin ja Jacobiin?
A/N: Olen miettinyt tällaista juonta jo kauan ja nyt kun sain Rebel - Kapinallisen valmiiksi (joka muuten löytyy ulkoavaruudesta jos jotakuta kiinnostaa ;)) ajattelin kirjoittaa tällaisen ficin. Risut ja ruusut tervetulleita :)

Birthright

Prologi

Bella

Nessie katsoi minua suurilla ruskeilla silmillään juoden samalla pienestä mukistaan luovutusverta. Hänen kuparinväriset kiharansa olivat letitetty ja hän kiersi yhtä lettiä sormensa ympärillä hiukan omahyväisen näköisenä: olihan hän saanut tahtonsa periksi ja saanut ihmisen verta illallisekseen.
  "Äiti, minua väsyttää", tyttö kertoi laulavalla, maailman kauneimmalla äänellään ja nosti kätensä poskelleni, jotta saattoi näyttää minulle kuvan itsestään pehmeässä sängyssään omassa mökissämme pieni susipehmolelu kainalossaan.
  Hymyilin tyttärelleni ja suutelin hänen otsaansa. "Nyt alkaakin olla jo myöhä. Haetaan isi ja mennään nukkumaan."
  Nessie näytti minulle kuvan Jacobista.
  "Kyllä, vien sinut sanomaan Jakelle ensin hyvää yötä."
  Hipaisin letistä irronneen suortuvan hänen kasvoiltaan samalla, kun siirryin Esmen suuresta ja ylettömän siististä (ja varsin käyttämättömästä, jos Jacobia ja muita susia ei otettu huomioon) keittiöstä suuren kartanon olohuoneeseen, jossa koko perheemme istui katsomassa jalkapallopeliä.
  Emmett ja Jacob olivat vallanneet töykeästi sohvan suurilla vartaloillaan, kun taas Rosalie istui Emmettin jaloissa näyttäen tylsistyneeltä. Jasper ja Alice pelasivat korttia vilkuillen peliä aina silloin tällöin. Esme ja Carlisle piirtelivät suuren lasipöydän päällä jotakin näyttäen keskittyneiltä.
  Naurahdin, kun näin Jacobin tökkivän varpaallaan vaivihkaa Rosalien niskaa. Rosalie ei ollut huomaavinaan, mutta hänen täydelliset kasvonsa vääntyivät inhoavaan irvistykseen.
  Edward oli hetkessä vieressäni, kun astuin huoneeseen. Hän nosti Renesmeen syliinsä ja suukotti hänen poskeaan. Tyttö käpertyi tyytyväisenä isänsä kylmään syliin. Sydämeni läpätti onnellisena katsellessani heitä.
  "Nessie menee nukkumaan", ilmoitin olohuoneessa oleville vampyyreille ja Jacobille. Jacob ponkaisi heti seisomaan ja läpsäisi samalla Rosalien takaraivoa. Rosalie sähähti vihaisesti, mutta Jacob ei ollut välittävinään, vaan käveli rennosti meidän luoksemme ja otti Renesmeen syliinsä Edwardilta. Se oli jokapäiväinen rutiini - Jacob saattoi meidät aina mökkiinsä illalla ja laittoi Renesmeen kanssamme nukkumaan. Sitten hän vasta lähti kotiin.
  "Älkää hajottako paikkoja", Emmett livautti suupielestään ilkikurinen virne naamallaan. Pyöräytin silmiäni. Minä ja Edward olimme hajottaneet sänkymme muutamia päiviä sitten ja Emmett oli ollut ratketa naurusta. Hän ei antaisi minun unohtaa asiaa moneen vuoteen.
  Vilkaisin Emmettiä kyllästyneesti ja toivotin kaikille hyvää yötä.
  Forksin yö oli rauhallinen. Mistään ei olisi voinut arvata, että vain pari viikkoa sitten sillä samaisella paikalla oli ollut monia kymmeniä verenhimoisia vampyyreja.
  Huokaisin. Ajatus Voltureista vaivasi mieltäni vieläkin. Olin varma, että kohtaisimme heidät taas jossakin vaiheessa. En kuitenkaan jaksanut murehtia asiaa - murehtisin sitä sitten, kun sen aika olisi. Oli vaikea olla huolissaan mistään, kun kaikki tuntui olevan niin hyvin.
  "Hänen kasvunsa on hidastunut selkeästi", Jacob sanoi matalalla äänellä leikkien Nessien leteillä. Nessie hymyili Jacobille ja näin tähtien heijastuvan hänen suurista ruskeista silmistään.
  "Ei sen pitäisi olla mikään yllätys", Edward sanoi rauhallisesti ja puristi samalla kättäni. "Noin kuuden ja puolen vuoden päästä hän on täysikasvuinen. Nyt hän näyttää suunnilleen parivuotiaalta, vaikka ei ole vielä puolta vuottakaan."
  "Sitten me voimme mennä kouluun", minä sanoin hymyillen. "Mennä ihmisten ilmoille."
  "Siihenkin kyllästyy", Edward sanoi huokaisten. "Mutta ainakin me voimme elää niin kuin normaalit ihmiset."
  Jacob tuhahti hänen sanoilleen ja Edward virnisti.
  Olimme nopeasti pienessä mökissämme, joka näytti illan pimeydessäkin satukirjasta revityltä sivulta. Jacob asteli reteesti sisään ja vei silmiään hierovan Renesmeen suoraan sänkyynsä.
  Jacob peitteli tytön hellästi ja suikkasi sitten suukon hänen poskelleen. "Hyvää yötä, muru."
  "Pusu!" Renesmee vaati.
  Jacob nauroi. "Vastahan minä annoin sinulle pusun." Hän kuitenkin kumartui suikkaamaan vielä toisen suukon Nessien poskelle.
  Edward kumartui nostamaan lattialta Nessien susipehmolelun, jota tyttö rakasti yli kaiken. Edwardkin suikkasi suukon Nessien poskelle ja silitti vielä tytön hiuksia.
  Nessie katsoi minua vaativasti, joten minäkin kumarruin antamaan osani illan pusuista. Nessie sulki silmänsä tyytyväisenä. Hänen pikkuruiset kätösensä puristivat punertavanruskeaa susipehmolelua. Samassa hän jo hengitti tasaisesti.
  Jacob sipaisi poskeani ja muksautti Edwardia olkapäähän. "Öitä sitten. Nähdään huomenna."
  Toivotimme Jacobille hyvät yöt, kun hän katosi illan pimeyteen.
  Edward käänsi minut itseään vasten. Tunsin tutun, mahaa kipristelevän tunteen, kun hän katsoi minua sillä tavalla, haluten.
  "Olenko jo kertonut, että olet maailmankaikkeuden kaunein olento?" tämä täydellisyys kuiskasi katsoen minua hiukan vakavana.
  Hymyilin. "Et muistaakseni ole sanonut mitään tuollaista."
  "Onko näin?" Edward puraisi hellästi korvaani ja järkevät ajatukseni lennähtivät taivaan tuuliin. Aloin kiskoa häneltä vaatteita yltä samalla, kun kävelimme pois Renesmeen sängyn luota kohti omaa makuuhuonettamme.
  Juuri silloin kuului pieni, outo poksahdus. Hätkähdimme eroon toisistamme ja käännähdimme äänen suuntaan.
  Ehdin nähdä vain tummiin pukeutuneen vampyyrin kirkkaanpunaiset silmät tyttäreni kehdon yllä.
  Edward syöksähti eteenpäin huutaen jotakin käsittämätöntä ja samassa outo poksahdus kuului taas.
  Vampyyrimies katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että myös Renesmee oli kadonnut.
  Syöksähdin Edwardin viereen ja valahdin vasten sänkyä, jossa tyttäreni oli vain muutamia sekunteja sitten nukkunut. Kiskaisin peiton sängystä ja suustani pääsi outo, kiljaisua ja itkua muistuttava ääni, kun sänky todella oli niin tyhjä kuin olin pelännyt.
  Aloin haukkoa henkeä ja puristin peittoa, joka oli vieläkin hyvin lämmin. Tajusin vain hämärästi Edwardin vajoavan lattialle kanssani.
  "Renesmee", minä kuiskasin. "Renesmee."

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: aurore - 01.02.2010 14:41:46

Jee eka !  ;D
Ihana juoni!
Kirjoitusvirheit en löytänyt, kuvailit tosi hyvin (:
Jatka pian!
♥: aurore

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: NiNNNi - 01.02.2010 15:45:51

Ihana ♥
 Virheisiin en jaksanut keskittyä jos sieltä sellaisia löytyi ja harmi et Renesmee siepattiin. :( Pian takaisin. :D
Järkevää ei tule, mutta toivosin jatkoa pian ;)

NiNNNi

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: iines - 01.02.2010 16:28:56

Tää kuulosti todella mielenkiintoselta juonelta, ja kirjotat hyvin + kuvailet hienosti :---)
Jatkoajatkoa ♥

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: Lööperiikka - 01.02.2010 16:52:42

I-H-A-N-A! Kirjoitat hyvin ja sulavasti.   ;)
Mitenköhän Jake suhtautuu kun hänen elämäsä valo _{(kai sen voi noi sanoa)} on siepattu? Mitä se sieppaaja Nessiestä halusi?
Mieleeni pälkästää aina vaan lisää kysymyksiä, mutta niille ei ole vielä vastausta... :(
 Vastauksia ja jatkoa odottelen!

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: Deph - 01.02.2010 17:00:30

ÄÄK. Ihana alku ja hyvin kuvailtu tuo Renesmeen kaappaus.
Jake on varmaan ihan hulluna huolesta ja Cullenit vaipuu masennukseen ;o
Äkkiä lisään, oon jo ihan koukussa!!

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: Ewelyn - 01.02.2010 18:38:05

Joo-o. Koukussa ollaan jokaisella ruumiinosalla.

Luettuani Rebel-Kapinallinen-ficcisi, jonka viimeisessä luvussa taisitkin ilmoittaa tästä uudesta kirjoitusprojektistasi, päätin etsiä tämän käsiini. Tiesinhän minä jo, että laatutekstiä tulee. Ja se varmistui nyt, kun luin prologin.

Ihanaa kun aloitit kirjoittamaan jotain muuta! Minä tiedän, että tästä on tulossa oikein jännittävä ficci.  :-*
Ei näkynyt virheitä, teksti oli sujuvaa jne.

Ainoa asia mikä häiritsi oli tuo, että teksti on yhteen pötköön. Muttajoo. Ei tule siitäkään noottia, jokainen oppii tekemään kappalejaot omalla tavallaan. (Teksti vain olisi ollut helppolukuisempaa välien avulla...)

Jatkoa pian.  :-* Jäi jännittämään tuo Nessien kaappaus.

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: Phanny - 02.02.2010 19:48:44

Tosi hyvin kirjoitettu :) Kirjoitusvirheitäkään en löytänyt.

Tosi mielenkiintonen idea, ilmoittaudun lukijaksi!

Taian olla jo nyt koukussa, jatkoa äkkiä, kiitos!

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: Arosalie - 02.02.2010 20:10:06

Luin sitä edellistä ficciäsi joka oli mahtava joten päätin, että seuraan tätä.
Oij mikä idea täytyy sanoa. En ole ennen lukenut vampyyrista joka osaa kadota ja ilmestyä. Nyt sitten Nessietä etsimään! Jatkoa odotan.

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: pinkutti - 02.02.2010 21:22:39

Muahahhaa, pinkutti is bäck  ;)
 
Ihana idea täl ficillä, luen taattu tulevaisuudessa, pitää vaan muistaa et tää o tääl eikä ulkoavaruudessa....
Oiii... Ja nyyh... kuvailet tosin hyvin tota noitten perhe-elämää ja nessietä pienenä...

Kiitos ja jatkoa!

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: Vaivaiskoivu - 03.02.2010 15:46:41

Aijaijai, meitsi koukuttui. Ja vahvasti.

Tosi sujuvaa ja rikasta tekstiä, lupaava alku. Pakko alkaa seuraan :)

Tulipas tosi pitkä ja rakentava kommentti.
Jatkoa vaan nopeesti.

~Vaivaiskoivu

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: omputin - 03.02.2010 16:27:15

Oooo!
Mielenkiintoista. Sait minut juuri koukkuun tähän, etkä pääse minusta eroon ennenkun tämä on valmis. Kirjotusvirheitä en nähnyt, ei sillä että olisin ees voinut löytää niitä, kun keskityin juoneen. Juoni on mahtava. Voi Jake ja Cullen parkoja. Tää kirjottaminen menee nyt sekavan puolelle niin, että on parasta lopettaaa.
Jatkoa pian, kiitos!
-omputin

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: Miz - 03.02.2010 20:42:12

Aawww.. Miten söpöä.. Susipehmolelu jotenki tuli sellanen sulonen olo siitä..
Olit kuvaillu tosi elävästi Renesmeen niinku kirjoissakin.. Harmi että se siepattiin. Tarina olis ollu niin täydellinen jopa ilman sitä.. :D
Toivottavasti tulee lisää jatkoa..   ;) :D

Otsikko: Vs: Birthright
Kirjoitti: jacoblove - 08.02.2010 17:34:16

Iso kiitos kaikille kommentoijille! En viitsi alkaa kiitellä kaikkia erikseen :)

Chewylle sen verran, että minun tekstistäni löytyy kyllä kappalejaot, eikä teksti ole kirjoitettu pötköön, kannattaisi varmaan vähän syventyä asioihin ennen kuin heittelee vääristynyttä kritiikkiä :)

Ajattelin nyt tähän ficciin kirjoittaa lyhyempiä lukuja, niin saan jatkoa laitettua useammin. Yleensä suosin sellaisia 8 sivun lukuja, jotta tarinaan ehtii syventyä, mutta nyt on niin paljon kiireitä töissä ja koulussa, että ei ehdi... jatkon laittamisessa kestäisi monia viikkoja. Jeees ja sitten vielä sen verran, että lukekaa lukujen alussa aina tuo nimi, niin tiedätte, kenen näkökulmasta kirjoitan. Lähinnä kirjoitan Jacobin ja Nessien näkökulmasta. Jeps. Kiitos kaikille kommentoijille, risut ja ruusut hyvin tervetulleita :)

1. Reason to live

Kuusi ja puoli vuotta myöhemmin

Jacob

Kuulin Bellan hentoisen sopraanoäänen keittiöstä, kun hän lauloi hissukseen.
  Minun ei tarvinnut kävellä keittiöön nähdäkseni, millainen ilme hänellä olisi. Tiesin sen vuosien kokemuksesta - hän näyttäisi hieman hullulta, hiukset olisivat yhtä takkua ja silmät lasittuneet. Huulilla olisi pieni hymynhäivähdys, joka ilmestyi ennen niin iloisille kasvoille hyvin harvoin näinä päivinä.
  "Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Renesmee! Paljon onnea vaan." Kuulin hänen puhaltavan ilmaa ulos suustaan - puhalsi kynttilöitä sammuksiin ja lauloi tyttärensä haamulle.
  Työnsin sormeni korviini samalla, kun kauan sitten kuollut sydämeni sykähti terävästi viiltäen aivan kuin muistuttaen minua menetyksestäni.
  Ihan kuin olisin muistutusta tarvinnut.
  "Mitä sinä täällä taas teet?" kuului aivan liian tuttu ääni sen sohvan yläpuolelta, jolla makasin.
  Vilkaisin Rosalieta kyllästyneesti. Hänen kivikasvonsa tuijottivat minua vihaisesti. Näytin hänelle kansainvälistä, surullisenkuuluisaa kansanmerkkiä ja käänsin taas katseeni televisioon aivan kuin olisin keskittynyt saippuaoopperaan, joka siellä pyöri.
  En ollut puhunut kunnolla vuosiin enkä varmasti aloittaisi nytkään.
  Kuulin keittiöstä räsähdyksen ja vihaisen sähähdyksen ja tiesin, että Edward oli mennyt keittiöön keskeyttämään Bellan pyhän, tyhjän syntymäpäiväoperaation.
  Rosalie katosi yläkertaan vikkelästi tietäen, mitä oli tulossa. Minunkin olisi tehnyt mieli lähteä, mutta minne minä olisin mennyt? Vanhan isäukkoni sohvalle makaamaan. Mieluummin makasin täällä ja olin Bellan ja Edwardin riitojen sovittelijana. Se oli minun ainoa hyötyni tällä hetkellä, oli ollut jo monta vuotta.
  "Minä tein sen kakun!" Bella kiljui Edwardille. "Sinulla ei ole mitään oikeutta heittää sitä pois!"
  "Kenelle sinä sen kakun teit?" Edward karjui takaisin kuulostaen aivan yhtä vihaiselta.
  "Renesmeelle!"
  "Hän ei ole täällä! Ei ole ollut yli kuuteen vuoteen!" Edward karjui. "Miksi sinun pitää tehdä näin? Täytyykö sinun tuhota kaikki, mikä on vielä jäljellä? Kidutat itseäsi ja meitä kaikkia muita!"
  "Kukaan ei enää välitä hänestä!" Bella kiljui nyt jo kuulostaen taas hiukan sekopäiseltä. "Minä olen ainoa, joka ei ole unohtanut!"
  Kuulin, kuinka Edward veti henkeä, kun Bellan sanat viilsivät häntä. Taas kerran.
  Muistin sen ajan, jolloin Edward olisi antanut Bellalle kaiken mitä ikinä tämä keksikin pyytää, oli se kuinka typerää tahansa. Kuten laulaa syntymäpäivälaulua tyttärelle, joka oli siepattu monia vuosia sitten.
  Nykyään myös Edward oli menettänyt täydellisen kärsivällisyytensä Bellan työntäessä tätä pois luotaan ja vetäessä taas takaisin aina vain uudelleen, tarviten tätä liikaa ja sen jälkeen haluten tämän sitten taas kauas luotaan. Tiesin, että Edward rakasti Bellaa yli kaiken ja ymmärsi tämän tuskan liiankin hyvin, mutta Bella ei antanut Edwardin olla tukenaan kuin aina vain silloin tällöin ja se oli saanut Edwardin niin surulliseksi ja turhautuneeksi, että nykyään hän suuttui Bellalle helposti.
  "Minä en unohda häntä ikinä", Edward kuiskasi. "Hän on minun tyttäreni, missä ikinä onkin, ja minä rakastan häntä. Siitä on kuitenkin kulunut yli kuusi vuotta emmekä me voi tietää - "
  "Hän täyttää tänään seitsemän vuotta!" Bella kiljui ääni sortuen aina joka toisen sanan jälkeen. "Hän on jo aikuinen nainen!"
  Kuulin Edwardin vetävän taas henkeä. Oli minun aikani mennä väliin. Taas kerran. Ennen kuin Bella murtaisi loputkin Edwardin sydämestä.
  Olin vain hetkessä siistissä keittiössä, jonka koreutta pilasi seinää koristava iso kermavaahtoinen mössö, jonka oletin olleen syntymäpäiväkakku vain hetki sitten.
  Edward seisoi tuskaisen näköisenä pöydän toisella puolella, kun taas Bella seisoi toisella näyttäen juuri siltä kuin olin tiennytkin hänen näyttävän. Hullulta vampyyrilta. Hänellä oli punainen essu päällään ja hänen harteillaan oli pieni vauvan peitto. Sitä hän oli kantanut mukanaan jo yli kuusi vuotta. En ollut koskaan nähnyt häntä ilman sitä sen kammottavan illan jälkeen.
  Nähdessään minut Bella murtui. Hän valahti melkein veltoksi ja takertui minuun kuin pelastusrenkaaseen. Hänen vartalonsa alkoi sätkiä, aivan kuin hän olisi itkenyt. Olisi itkenytkin, jos olisi vain kyennyt siihen. "Minulla on niin ikävä häntä", hän henkäili minun rintaani vasten.
  Silitin hänen hiuksiaan ja katsoin Edwardia hänen olkansa yli. Edward katsoi minua surullisena takaisin.
  Tiesin, että Bella oli murtunut lopullisesti, mutta oli väärin, että hän siirsi osan tuskastaan meille, minulle ja Edwardille. Meillä oli omakin surumme ja kun siihen lisättiin Bellan tuska, kipu oli sanoinkuvaamaton. Joka ikinen päivä, joka ikinen yö. Jokainen hetki Renesmeen haamu kummitteli vampyyrien talossa hiljaisena muistutuksena siitä, että hänet oli viety meiltä. Että osa meistä kaikista oli viety tytön myötä. Ja suurin pala oli lohkaistu minusta, Bellasta ja Edwardista. Me emme ikinä pääsisi ylitse siitä - enkä minä edes halunnut. En ollut täysin luovuttanut, mutta Bella etsi joka ikinen päivä siepattua tytärtään epätoivoisesti, eikä antanut kenellekään rauhaa surra, muistutti joka ikinen hetki kaikkia siitä, mitä me olimme menettäneet. Hän purki tuskansa kaikkiin, jotka osuivat hänen tielleen.
  Silti en osannut olla katkera Bellalle siitä. Hän oli menettänyt tyttärensä ja kun hän murtui tällä tavalla aina silloin tällöin, oli helppo siirtää oma tuska pois mielestä ja keskittyä lohduttamaan häntä.
  Bella kääntyi mieheensä päin ja Edward oli hetkessä hänen luonaan ja piti häntä sylissään, innokkaana lohduttamaan vaimoaan sillä hetkellä, kun tämä salli hänen tehdä niin. Edward suuteli vaimonsa hiuksia ja silitti tämän selkää.
  "Haluan hänet kotiin", Bella kuiskasi itkuisena ja takertui Edwardin kovaan vartaloon tällä kertaa niin anoen kuin antaenkin lohtua. "Haluan, että me löydämme hänet."
  "Me löydämme hänet vielä, rakkaani." Edward vilkaisi minua. "Minä lupaan, että me löydämme hänet vielä jonakin päivänä."
  Pyöräytin silmiäni. Aivan kuin me emme olisi jo tehneet kaikkea voitavaamme.
  Ilman ainoatakaan johtolankaa.
  Muistin, kuinka olin sinä iltana, sinä tiettynä iltana peitellyt Renesmeen ja suudellut hänen poskiaan ja mennyt sitten kotiin. Kun olin astunut sisälle pieneen mökkiimme, isäni oli rullannut minua vastaan vakava ilme kasvoillaan. Olin arvannut jo silloin, että jotakin kamalaa oli tapahtunut. Että jotakin oli tapahtunut elämäni tärkeimmälle asialle.
  "Carlisle soitti", hän oli sanonut ilme tuskaisena. "Sinun pitäisi mennä takaisin... joku vei Renesmeen."
  Olin syöksähtänyt sanaakaan sanomatta ulos ja räjähtänyt ulos ihostani. Olin ollut Bellan ja Edwardin mökillä minuutissa ja löytänyt Bellan mökin portailta puristaen vauvanpeittoa kädessään, huojuen puolelta toiselle ja hokien Renesmeen nimeä.
  Edward oli ilmestynyt viereeni ilme synkän päättäväisenä.
  "Hän ei ole enää täällä, olemme tutkineet lähiympäristön. Kaikki ovat hajaantuneet."
  "Kuka se oli?" minä olin kivahtanut ajatuksissani.
  Edward oli pyörittänyt päätään. "Minulle tuntematon. Näin vain hänen kasvonsa - punaiset silmät, aika karut kasvonpiirteet, tummat hiukset."
  Olin kysynyt ajatuksissani Edwardilta mitä tämä oli kuullut sieppaajan ajattelevan.
  "Hän hoki vain 'ota tyttö' koko ajan päässään, ei mitään muuta. Hän tuntee meidät, tietää, että pystyn kuulemaan ajatuksia."
  Muistin, kuinka olimme seuraavat päivät haravoineet satojen kilometrien säteellä joka ikisen kolon, minkä vain suinkin olimme löytäneet.
  Emme olleet löytäneet jälkeäkään Renesmeestä. Sieppaaja oli kykenevä teleporttaamaan ja ottamaan kokonaisen kehdon ja vauvan sen sisällä mukanaan. Mitkä olivat mahdollisuutemme?
  Moneen vuoteen emme olleet muuta tehneetkään kuin matkustelleet maailman ympäri etsien Renesmeetä.
  Turhaan.
  Ei jälkeäkään, ei mitään. Renesmee oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
  Bella oli ollut varma, että Volturit olivat vieneet hänen pienen tyttärensä, joten ensimmäiseksi olimme matkustaneet Italiaan jututtamaan kuninkaallisia vampyyreja. Yök. Edward oli kuunnellut tarkasti Volturien ajatukset lävitse ja oli täysin vakuuttunut siitä, että he eivät todellakaan tienneet asiasta mitään. Aro oli kuulemma ollut hyvin pahoillaan puolestamme.
  Olimme vaivanneet säännöllisin ajoin Voltureja kuuden vuoden ajan. Lähinnä Demetriä. Hänen avullaan olisimme saattaneet löytää Renesmeen - mutta Demetri ei kyennyt kertomaan, missä hän oli. Hän ei todella tiennyt missä hän oli... Volturit olivat varmoja, että tyttö oli kuollut.
  Minä tiesin, että asia ei ollut niin. Tiesin, että Renesmee oli elossa. Tunsin sen sydämessäni ja tiesin jokaisella solullani, että se, mikä piti minut lujasti elossa, oli vielä olemassa. Renesmee ei ollut luonani, mutta piti minut tiukasti kiinni tässä maailmassa.
  Minä jaksoin yhä toivoa - toivoa, että näkisin hänet ja saisin hänet syliini.
  Tiesin, että Bella tunsi samoin.
  Edward oli menettänyt osittain toivonsa. Tiesin sen johtuvan siitä, että hän oli niin murheen murtama Bellansa takia. Hän ei jaksanut enää toivoa.
  Minullekin se oli vaikeaa nykyään.
  Etenkin tänään. Tänään hän olisi seitsemänvuotias - olisi täysikasvuinen suurin piirtein. Olin menettänyt hänen koko lapsuutensa. En tiennyt, mistä hän piti tai mitä hän vihasi. En tuntenut tyttöä, jota rakastin.
  "Jacob?" kuului korkea ääni keskeyttäen synkät mietteeni. Tajusin tuijottavani murskaantunutta kakkua muuten niin virheettömän keittiön seinällä. Käänsin kiireesti katseeni Bellaan, joka oli puhunut minulle.
  "Edward ja minä päätimme lähteä Volturien luokse. Kysymään Demetriltä... no, tiedäthän. Tuletko mukaan?"
  Kohautin olkiani. Näin Edwardin tuskaisen ilmeen ja tiesin, että hän ei halunnut lähteä. Hän ei halunnut kuulla heidän kaikkien ajatuksissa sitä, mitä me kaikki eniten pelkäsimme. Että Renesmee oli kuollut.
  Nyökkäsin, kun Bella toisti kysymyksensä. Ei minulla ollut mitään muutakaan tekemistä. Bella ja Edward olivat minun kytkentäni Renesmeehen ja aioin pitää heistä kiinni. Tietysti olin heidän seurassaan aina myös siksi, että rakastin heitä, Bellaa kuin parasta ystävää ja Edwardia hieman velimäisellä tavalla. Olimme hyvin läheiset nykyään - meidän piti pitää yhtä, jotta jaksoimme pitää Bellan kasassa.
  "Hienoa!" Bella huusi uutta innostusta äänessään. "Lähdemme huomenna."
  Vaihdoimme Edwardin kanssa katseen. Kyllä, todella hienoa. Kerta kaikkiaan upeaa.
  Edward naurahti ajatuksilleni. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui. "Kiitos, Jacob."
  Ole hyvä, murahdin ajatuksissani.
  Bella pyöräytti silmiään ja näytti hieman enemmän omalta itseltään nyt kun tiesi, että tekisi jotakin konkreettista tyttärensä etsimiseksi. "Jacob, sanoisit nyt jotakin. Et ole puhunut taaskaan moneen viikkoon."
  Käänsin hänelle selkäni ja kävelin keittiön ovesta ulos. Vesin henkeeni Forksin viileää, syksyistä ilmaa ja lähdin kohti kotia.
  Sydäntäni särki niin. Tänään ikävöin Nessietä enemmän kuin milloinkaan. Ja tiesin, että huomenna ikävöisin vieläkin enemmän. Aika parantaa haavat, oli isäni sanonut minulle, mutta minä vuosin kuiviin joka päivä vain enemmän.
  Tarvitsin Renesmeetä kuin happea. Halusin olla Renesmeelle ilma, jota hän hengitti.
  Halusin hänet luokseni.

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: omputin - 08.02.2010 18:09:07

ihanaa! 1luku!
luku oli ihana mutta minulle tuli surullinen olo kun luin vain sen takia että olit kirjoitanut kaikkien tuntemukset ja Renesmeen katoamisin seuraukset niin toden mukaiseti.
kirjoitat minusta hyvin ja juoni on minusta entistä kiinnostavanpi kun nyt kun eka luku on tullut.
toivottvasti laitat jatkoa taas pian. oho, olikin eka komentoija.
-omputin

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: Ewelyn - 08.02.2010 18:37:53

Ihanaa, ensimmäinen luku. En vain osaa sanoa tähän mitään järkevää paitsi että tämä oli tuhottoman ihana ja täydellinen. Osaat hyvin kuvailla kaikkien tunteita ja ajatuksia. Myös Renesmeen kaappausilta oli onnistunut, mutta hyvin surullinen.
Prologin jälkeen olin aivan varma, että kaappaja olisi ollut joku Voltureista, mutta ei se ollutkaan kun luki ensimmäisen luvun. Mutta kukakohan se sitten on?  :o

Niistä kappalejaoista. Älä loukkaannu, en valita enää. Yritin vain kertoa, että jätät väliä näin niin kuin minäkin teen tässä kommentissani. Eli siis tuon kysymyksen jälkeen, mikä on yläpuolella,  kaksi väliä ja sitten kirjoittaa siihen. Näin minä olen tottunut lukemaan/kirjoittamaan. Ei siis tyylissäsi ole mitään vikaa, ehei. Minun vain on pakko mainita tästä, en siis pakota sinua huomioimaan tätä.
Mutta siis mielestäni en kirjoittanut edellisessä kommentissani mitään "vääristynyttä kritiikkiä". Siinä juuri yritin selittää tätä kaksiväli-juttua, en sitä, että tämä muka olisi yhteen pötköön. Ei tämä ole, huomaan kyllä, että olet tehnyt kappalejaot selvästi.

Ei tällä kertaa muuta, jatkoa tietenkin mahdollisimman pian.

Tack.  :-*

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: Phanny - 08.02.2010 18:59:39

Tosi kauniisti kirjoitat, olit kuvaillut Bellan, Edwardin ja Jacobin tuskaa hienosti. Odottelen innolla seuraavaa lukua
Kappalejaoista sen verran, että itsekin luen/kirjoitan mielellään rivinvälillä, on vain jotenkin selvempää ja miellyttävämpää lukea. Vaikka kyllähän tämä näinkin menee :)
Toivottavasti kaappaajan henkilöllisyys saadaan selville mahdollisimman pian, itseäni on ainakin jäänyt vaivaamaan. Jatkoa siis!

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: NiNNNi - 08.02.2010 19:36:21

Wauu!! Mahtava luku!
 Todella laadukasta tekstiä ja helppoa lukea. ;)

Kaikkien kolmen tuskat olivat kuvailtu todella hyvin ja pystyi melkein näkemään tapahtumat silmien edessä.

Ajattelin itsekkin, että kaappaaja olisi joku voltureista, mutta nyt kun selvitit ettei kaappaaja ole kukaan heistä niin aloinkin miettimään. Jännityksellä odottelen jatkoa. ;)


NiN

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: Deph - 08.02.2010 20:14:20

O.o tosi hyvä luku oli!
Tosi sujuvaa tekstiä, enkä virheitäkään bongannut. Kirjoitat ihan mahtavasti ;o
Vähän jännä, että edes Demetri ei ole onnistuntu löytämään Renesmeetä. Ja Bella hulluna :ooo
Olen ihan sanaton. Jatkoa pian odottelen!

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: kuriwe - 08.02.2010 20:18:06

Ihana ficci! Vähänkö kirjoitat todenmukaiseti!!

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: särkyvä kynä - 08.02.2010 20:36:16

Kirjotat tosi hyvin, ja ihan niinkuin kaikki sano tosi totuuden mukaista tekstiä ja oli se myös surullistakin. Musta oli todella TODELLA ihana ficci!!!<3 :D
JATKOA!!! JATKOA!! JATKOOAAA!!!!

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: Virheellinen - 09.02.2010 16:50:53

Kiintoisaa. Erittäin. Uusi lukija ilmoittautuu :D
Kirjoitat tosi hyvin ja elävästi, ja tykkään kuvailutavastasi.
Mutta nuo vuorosanat tähän tapaan;
"Tähän txt.", hän hymähti

Mutta joo muu rakentava ryömi sängyn alle piiloon. Jatka toki kirjoittamista! :D

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: pinkutti - 09.02.2010 18:23:11

Aivan ihana luku! :o Tää on tosi erilainen ficci kuin mikään lukemani, ja tykkään tän erilaisuudesta. Osaat tosi hyvin kuvailla tunteita. Sain täydellisen kuvan Bellasta täytenä seköpäänä.. Vau...

Oi, kirjottaisitpa jatkoo pian, tykkään siitä, et kirjotat kunnolla kuvailtua tekstiä...

Tyksin tyksin tyksin....

ja sitten jatkoo kiitos kunha ehdit ;>

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: jacoblove - 09.02.2010 19:02:33

Kiitos kaikille kommentoijille! Ilahduin kommenteistanne niin paljon, että kirjotin kokonaisen luvun jo tänään, mutta en vielä julkaise sitä, täytyy vielä tehdä jotain muutoksia jne...

Iso kiitos kaikille! :) Tuosta kappalejako/rivivälijutusta sen verrran, että Chewy on ihan oikeassa, tuollaiset rivivälit tekevät tekstistä ehkä vieläkin selkeämmän, mutta kun tulostan tarinaa sitä mukaa kun sitä tulee, niin liian isot rivivälit vievät hirveästi tilaa ja nuo kappalejaot kuitenkin ovat tuolla niin, että kaikkien pitäisi pysyä kärryillä :) Ja Chewylle anteeksi, jos kuulostin töykeältä, ei ollut tarkoitus :) Ihan oikeassa olet, ymmärsin kommenttisi vain väärin :)

Ja sinulle, Virheellinen, kiitos kommentista, mutta vuorosanat eli dialogi on kirjoitettu ihan oikein, tuohon ei kyllä tule mitään pistettä ennen lainausmerkkiä... Tarkista vaikka jostakin kirjasta tai jotakin :)

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: Miz - 09.02.2010 22:05:31

Niin koskettava.. <3
Mä aloin ihan itkeä, kun luin sen laulu kohdan ja vuosien määrän..

JATKOA!! kiiiiitos.. :)

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: Shasa - 10.02.2010 14:29:53

Ihana!!!! Ailoin jo melkein itkeä lopussa  :'(

Tuleeko piankin jatkoa?

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: jacoblove - 11.02.2010 15:23:42

Kiittelin jo aikaisemmin, mutta kiitos vielä lisää kaikille :) Tässä jatkoa vähän Nessien näkökulmasta ;)


2. Each day's a gift, not a given right

Nessie

Makasin lumihangessa kylmien lumihiutaleiden tipahdellessa hitaasti taivaalta kasvoilleni. Ihoni kuumuus sai lumihiutaleet sulamaan hetkessä ja olin siksi ihan märkä.
  En jaksanut välittää. Minua jännitti liikaa.
  Puhalsin stressiä ulos suustani puuskuttaen. Taivas näytti putoavan päälleni ja nautin tunteesta. Vartaloni tuntui kumman raskaalta maata vasten.
  Farkkujeni taskusta roikkuva metallinen ketju painoi häntäluutani, joten vetäisin sen pois. Ketjuun kiinnitetty pehmolelu singahti syliini.
  "Hei, Jake", kuiskasin pienelle susipehmolelulle. "Onko kylmä? Olet ihan märkä." Pyyhkäisin pikkuruisen suden nenänpäätä.
  Jake oli ollut minulla ihan pienestä lapsesta saakka. Äitini kertoi, että isäni oli ostanut sen minulle heti, kun olin syntynyt. Minun oli vaikea uskoa sitä: isäni ei koskaan ostanut minulle mitään, ei ikinä osoittanut rakkautta minua kohtaan tai antanut minulle huomiota. Hän kohteli minua kuin vierasta ja siltä myös isäni tuntui minulle.
  Isäni oli kylämme johtaja. Hän oli päättäväinen ja määrätietoinen, hiukan kylmäkiskoinen. Ainoa asia, mitä hän todella rakasti, oli äitini, minun hölmö, hupsu ja lempeä äitini.
  Joskus minusta tuntui, että kuvotin isääni jollakin tavalla. Ehkä se johtui siitä, että olin tyttö. Minusta ei koskaan voisi tulla hyvää sotilasta.
  En osannut olla surullinen isäni välinpitämättömyydestä, en enää. Isäni ei merkinnyt mitään minulle ja inhosin kaikkea sitä, mitä hän teki. Vihasin hänen typerää suunnitelmaansa, jonka avulla meidän perheestämme tulisi vampyyrien kuninkaallisia.
  Huomenna olisi se päivä. Huomenna tunkeutuisimme Volturien linnakkeeseen ja taistelisimme tiemme suureen kuninkuuteen.
  Ajatuskin oksetti minua. Tiesin, että isäni voittaisi - hän oli kouluttanut joukkojaan huomista varten jo monia vuosikymmeniä. Vampyyreille se ei ollut pitkä aika, mutta siinä ajassa isäni oli kouluttanut parhaat sotilasvampyyrit mitä kuvitella saattoi.
  Tiesin, että äitini oli vastustanut henkeen ja vereen minun kouluttamistani sotilaaksi. Isäni ei ollut antanut periksi - vaikka olinkin tyttö, se ei tarkoittanut sitä, että minun pitäisi päästä helpolla. Mitä enemmän miehiä valmiina taisteluun, sen parempi.
  Pienempänä olin innoissani osallistunut taistelukoulutukseen, innokkaana todistamaan isälleni, että en ollut turha tai mitätön. Olin halunnut näyttää hänelle, että hän voisi olla minusta ylpeä. Että hän voisi rakastaa minua, koska olin hyvä sotilas.
  Tiesin sen olevan typerää nyt. Vaikka olinkin hyvä sotilas, parempi kuin moni vampyyrimiehistä, isäni tunsi tyydytystä vain siitä, että taistelisin hänen puolellaan ja auttaisin hänet voittoon.
  Minulle tuotti tyydytystä tietää, että vaikka olinkin vain puoliksi vampyyri, olin nopeampi kuin kukaan. Olin ylpeä siitä - ylpeä siitä, että olin edes jossakin hyvä, parempi kuin kukaan muu. Olin koko kylän nopein. En tiennyt, mistä olin sen perinyt vai oliko se vain puolivampyyrien ominaisuus, mutta minä olin siitä ylpeä. Nopeuteni ansiosta isäni piti minua edes jonkinlaisessa arvossa.
  Oli vaikeaa olla friikki vampyyrien joukossa. Äitini oli kertonut, että hän oli synnyttänyt minut vielä ollessaan ihminen ja vasta sen jälkeen isäni oli muuttanut äidin vampyyriksi.
  Äitini väitti muuta, mutta tiesin, että isäni oli pitänyt äidin elossa vain siksi, että halusi koettaa luoda uuden rodun. Voisiko ihmisen ja vampyyrin lapsi olla taitavin sotilas?
  Isäni harmiksi olin ollut tyttö ja vain puoliksi niin vahva kuin vampyyrit yleensä. Hänelle olin vain turha välikappale, jonka nopeudesta saattaisi olla hyötyä.
  "Nessie?" Kuulin tutun äänen ja tutut askeleet. Kohta kiharahiuksinen, kalpea ja punasilmäinen vampyyri näkyi putoavan taivaan tilalla. "Miksi sinä makaat lumihangessa?"
  Huokaisin ja nousin ylös. Michael alkoi putsata lunta iholtani. Sitten hän käänsi minut itseään vasten ja painoi huulensa huulilleni rajusti.
  Hänen kylmät huulensa tuntuivat miellyttäviltä, mutta samalla hieman liian omistavilta omilla, lämpimillä huulillani. Nostin käteni Michaelin vaaleiden kiharoiden väliin ja vedin lempeästi häntä hiuksista. Jokaöiset uneni räjähtivät mieleeni ja syyllisenä kiemurtelin kauemmaksi kihlattuni otteesta.
  Michael ähkäisi ja painoi sitten otsansa omaani vasten. Hän vilkaisi metalliketjustani roikkuvaa rakasta pehmoleluani. "Katso nyt, Jakekin on ihan lumessa." Hän alkoi putsata lelua ja hymyilin hänen suloisuudelleen. "Miksi makaat lumessa?"
  "Huomenna on suuri päivä. Minua hermostuttaa."
  "Vanessa", Michael huokaisi nimeni ja veti minut taas lähelleen. "Kaikki sujuu hyvin. En anna kenenkään koskea sinuun."
  Naurahdin ja vinkkasin hänelle silmääni. "Ihan kuin joku saisi minut edes kiinni."
  "Ajattele sitä nyt!" Michaelin punaisena kiiluvat silmät välähtivät innosta. "Saamme repiä päät irti niiltä helkkarin nirppanokilta."
  "En oikeastaan ymmärrä, mitä he ovat ikinä tehneet väärin. He haluavat vain suojella rotuamme - tai siis, teidän rotuanne."
  "Suojella meitä!" Michael pyöritti päätään epäuskoisena. Hänen kiharansa heiluivat puolelta toiselle. "Kukaan ei mahda meille mitään."
  "Ihmisten teknologia on hyvin kehittynyttä", minä valistin, "he voisivat helposti tappaa meidät - teidät."
  Michaelin innostus katosi silmistä. "Älä puhu niin kuin et olisi yksi meistä."
  "Olen yksi teistä vain puoliksi."
  Michael pyöritti päätään. "Vanessa, rakkaani, olet asunut tässä kylässä koko ikäsi, elänyt melkein sadan vampyyrin keskellä! Sinä olet yksi meistä."
  Oli minun vuoroni pyörittää päätäni. "Joskus minusta vain tuntuu siltä, etten kuulu tänne. Aivan kuin minun olisi tarkoitus olla jossakin muualla..."
  Olin näkeväni Michaelin silmissä välähtävän jotakin - ehkä syyllisyyttä, ehkä tietoisuutta jostakin. Hetki meni kuitenkin nopeasti ohitse.
  "Sinä kuulut tänne", Michael kuiskasi ja kosketti kihlasormusta sormessani. "Sinä kuulut minulle ja vain minulle."
  Halusin kuiskata hänelle takaisin, että en kuulunut kenellekään, vain itselleni, mutta en viitsinyt. Hän vain pahoittaisi mielensä. Hän oli niin rakastunut minuun, että joskus minua ahdisti ajatella sitä. Minusta tuntui välillä, että olin hänen kanssaan vain siksi, että sitä minulta oli odotettu koko ikäni ajan. Michael oli isäni oikea käsi, kylämme tärkeysjärjestyksessä toisena isäni jälkeen. Michael oli hänen paras sotilaansa.
  Välitin Michaelista, mutta en ollut täysin varma, rakastinko häntä. En oikeastaan ymmärtänyt, mitä rakkaus oli. Tiesin kuitenkin, että vanhempani odottivat minulta puolisoon vakiintumista - ja Michael oli ainoa, keneen oikeastaan ikinä varmaankaan haluaisinkaan vakiintua. Hän oli suloinen ja sopi minulle. Täydensi minua jollakin tapaa.
  Tiesin kaikkien kylän tyttöjen olevan kateellisia minulle Michaelin takia. Michael oli ollut kylän tavoitelluin vampyyri ja tiesin, että Michael oli antanut osaansa monille vampyyritytöille ennen minua. Äitini oli kuitenkin kertonut, että heti, kun olin syntynyt, Michael oli rakastunut minuun ja varannut minut itselleen, odottanut, että kasvaisin. Häntä oli kiehtonut erikoisuuteni.
  Varannut minut itselleen. Hah.
  Olimme alkaneet niin sanotusti seurustella jo, kun olin näyttänyt neljätoistavuotiaalta. Olin ollut silloin suurin piirtein kuuden vuoden ikäinen - puoliksi vampyyrin ja puoliksi ihmisen huima ominaisuus, täysikasvuiseksi kasvaminen seitsemässä vuodessa.
  Joskus haaveilin karkaavani pois. Pois siitä järjestelmällisyydestä ja toisten ihmisten miellyttämisestä. Oli hetkiä, jolloin Michael ja isäni ärsyttivät ja ahdistivat minua niin paljon, että tunsin tukehtuvani, jos en pääsisi pois.
  En kuitenkaan voisi ikinä jättää äitiäni.
  Aina, kun tällaiset hetket yllättivät minut, karkasin omaan sänkyyni nukkumaan. Unissa olin aina onnellinen.
  Joka yö, joka ikinen yö näin unta tummasta miehestä, jolla oli mustat hiukset ja tummat, nauravat silmät. Mies oli hyvin isokokoinen, jäntevä ja lihaksikas. Ja unissani minä rakastin häntä valtavasti ja mies rakasti minua takaisin - ei samalla tavalla, ehkä hivenen muodollisesti niin kuin Michael, jolle sotilaallisuus oli kaikista tärkeintä. Ei, unen mies rakasti minua itseni takia ja antoi minun olla juuri sellainen kuin halusinkin olla.
  En tiennyt, miksi näin unia tästä miehestä, mutta olin nähnyt niitä niin kauan kuin muistin. Se oli salaisuuteni, jota en kertonut kenellekään, varoin näyttämästä kenellekään erikoisen lahjani avulla. Kukaan ei saisi tietää salaisesta unimiehestäni.
  Joskus kuvittelin, että karkaisin pois kylästä ja etsisin unimiehen käsiini. Jos hän oikeasti edes oli olemassa, mitä kyllä epäilin.
  "Vanessa? Vanessa? Nessie!" Michael koputti otsaani ja sähähdin vihaisesti hänen töykeälle eleelleen.
  "Olet tuijottanut tyhjyyteen varmaan kaksi minuuttia. Oletko varma, että kaikki on hyvin?"
  Huokaisin. "Minua vain jännittää huominen."
  Michael lähti vetämään minua pois metsästä kohti kyläämme. Alpit lumineen kimaltelivat auringossa ja pakkanen tuntui pistelevänä keuhkoissa. Vain vampyyrit - ja minä - kykenimme elämään niin kylmässä ilmastossa.
  Kuljimme päätietä eteenpäin vikkelästi. Suuret kartanot molemmin puolin tietä loistivat kaikessa koreudessaan auringossa. Kaikki vilkuttivat minulle ja Michaelille kävellessämme talojen ohitse. Näin Auroran vaaleat kiharat ja minuun kohdistetun vihaisen mulkaisun ja hymyilin leveästi. Aurora oli vihannut minua aina ja vihasi nyt vieläkin enemmän, kun Michael ja minä olimme menossa naimisiin. Tiesin, että hän kadehti minua; olinhan minä kylän johtajan tytär.
  "Voi olla, että tapan Auroran huomenna hyvän tilaisuuden tullen", minä livautin Michaelille suupielestäni matalalla äänellä.
  Michael naurahti ja puristi minut lähemmäksi itseään. "Olet niin suloinen, kun olet mustasukkainen."
  En viitsinyt kertoa hänelle, että en ollut mustasukkainen, Aurora ärsytti minua muuten vain, oli aina ärsyttänyt. Inhosin sitä, kuinka Michael sai minut aina nielemään totuuden alas kurkustani.
  Kävelimme kadun päähän, jossa meitä odotti koko kylän suurin ja mahtavin kartano.
  Kun olimme menneet sisään, kuulin isäni jylisevän äänen. Hän oli vihainen jostakin. Huokaisin, kun Michael käännähti heti äänen suuntaan valmiina selvittämään, mikä oli vialla. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
  Äitini tuli minua vastaan, kun olin hiipimässä yläkertaan omaan huoneeseeni. Hänen tummanruskeat hiuksensa leijailivat aavemaisesti hänen ympärillään, kun hän laskeutui portaita alas. Hänen punaiset silmänsä kiiluivat huolestuneina.
  Hän oli niin kaunis. Joskus mietin, miksi minä näytin niin erilaiselta kuin vanhempani. Olimme kaikki täysin erinäköisiä ja minun silmäni eivät koskaan olleet punaiset, vaikka joinkin ihmisten verta - tosin vain luovutusverta, koska en ollut ikinä suostunut tappamaan ihmisiä, en edes ilkeitä roistoja, joita äitini tappoi. Isäni ja äitini olivat käskeneet minun olla kertomatta kenellekään luovutusverestä, koska se ei olisi hyvää mainetta perheellemme. Michaelkaan ei tiennyt asiasta ja luuli, etten suostunut metsästämään hänen kanssaan vain itsepäisyyttäni. Joskus minä join jopa eläimien verta - minusta se oli ihan hyvää, vaikkakin luovutusveri vei voiton kymmenen nolla.
  "Missä olit? Isäsi oli raivoissaan. Hän olisi halunnut puhua huomisesta kanssasi", äitini vauhkosi ja silitti märkiä hiuksiani.
  "Äiti, rauhoitu. Olemme puhuneet jo vuoden suunnitelmasta, en minä sitä voisi unohtaa."
  "Minua niin pelottaa huominen", äitini kuiskasi kirkkaalla äänellään ja otti kasvoni käsiensä väliin. "Mitä jos sinulle tapahtuu jotakin?"
  Huokaisin ja tartuin äitini käteen. Näytin hänelle kuvan itsestäni juoksemassa.
  "Kyllä, kultaseni, tiedän, että olet nopea. Voltureilla on kuitenkin niin paljon lahjakkaita sotilaita - "
  "Vanessa! Ellen!" isäni ääni kuului alakerrasta. "Tänne, heti!"
  "Minulle voi puhua ihan kohteliaasti", kivahdin syöksähtäessäni alas portaita suoraan olohuoneeseen. Suuri kotiteatteri peitti kokonaisen seinän ja tuijotin omaa heijastustani siitä, koska en halunnut katsoa isäni jäykkiä kasvoja.
  "Vanessa? Oletko sinä täysin selvillä omasta tehtävästäsi huomenna?"
  "Olen", minä täräytin kovalla äänellä ja käännyin vihdoin katsomaan isääni. Hänen tummat hiuksensa olivat pystyssä aivan kuin hän olisi haronut niitä koko päivän.
  "Hyvä. Michael? Ovatko kaikki miehet täyttäneet itsensä?"
  "Ovat. Alec teleporttasi Camillan, Justinin ja Nathanin Berliiniin saakka."
  "Hienoa." Isäni ei ollut vilkaissutkaan minua koko keskustelun aikana. Minua raivostutti ja väsytti ja halusin vain nukkumaan, jotta voisin nähdä unia ihanasta miehestäni.
  "Vanessa, onko sinulla nälkä?" äitini kysyi minulta.
  Isäni tuhahti. Hän ei voinut sietää sitä, että pidin ihmisten ruoasta.
  Mulkaisin isääni vihaisesti ja pyöritin päätäni äidilleni.
  Ehkä isäni kuolisi huomenna ja minä olisin vapaa. Ilman hänen voimiaan hän olisi helppo nakki - hänen ei tarvinnut osata taistella, kun hän saattoi tunkeutua vampyyrien ja ihmisten mieliin ja sai heidät tekemään mitä tahansa halusi.
  Livahdin yläkertaan. Olin onnellinen, että Michael ei seurannut minua. Menin makaamaan ylelliselle sängylleni ja suljin silmäni.
  Onnellisena näin unta salaisesta unimiehestäni.

*

Alec teleporttasi minut ja Michaelin ensimmäisenä Volterraan. Aurinko paistoi kirkkaasti ja polttavasti suoraan päällemme. Minua se ei häirinnyt lainkaan, mutta Michaelin iho kimalteli niin, että hänen oli pakko olla hupun alla varjossa ja hän vaikutti pahantuuliselta. Ehkä häntä jännitti liikaa.
  Vanhempani tulivat seuraavina mukanaan vahvimmat sotilaansa. Camilla, Justin ja Nathan olivat kaikki valmiusasennossa kuin olisivat odottaneet Volturien hyökkäävän suoraan kimppuumme.
  Kun meillä oli heidän voimansa puolellamme, voittaisimme niinkin vahvat voimat kuin Janen ja Alecin olivat.
  "Vanessa? Kierros!" isäni kivahti minulle.
  Näytin ajatuksissani hänelle keskisormea ja lähdin juoksemaan. Olin niin nopea, että ihmiset eivät nähneet minua. Juoksin koko Volturien suuren rakennuksen ympäri varmistaen, että ketään epäilyttävää ei näkynyt ainakaan ulkona vartioimassa.
  Pysähdyin pääovilla. Haistoin jotakin outoa - ja hyvin tuttua, mutta en saanut päähäni mitä. Hiukan makea tuoksu. Kohautin olkiani ja palasin isäni luokse.
  "Varmistettu", ilmoitin isälleni jäykällä äänellä.
  Kaikki odottivat hermostuneina loppuja miehistämme tulemaan. Tein vielä kaksi varmistuskierrosta ennen kuin olimme kaikki koolla ja valmiina taisteluun.
  Työnsin kaikki ajatukseni taka-alalle ja valmistauduin henkisesti taisteluun. Pelkäsin vain rakkaan äitini puolesta. Michael osasi pitää puolensa, hän oli vahva ja voimiensa avulla lähes voittamaton. Kukaan ei pääsisi hänen lähelleen ja tiesin, että hän pitäisi huolta siitä, että kukaan ei pääsisi minunkaan lähelleni. Vaikka kukaan ei kyllä pääsisikään, olinhan minä nopein.
  Lähdimme marssimaan Volturin kuninkaallista rakennusta kohti. Sydämeni löi tavallista nopeammin ja minulla oli hyvin outo tunne siitä, että jotakin suurta tapahtuisi ihan kohta.
  Volturien kultainen aula oli autio. Joukkomme levisivät ympäri rakennuksen niin kuin olimme harjoitelleet. Minä juoksin eteenpäin avaten kaikki ovet vanhemmilleni ja parhaille sotilaille.
  "Hei!" kuului matala ääni avatessani yhden ovista. Sen toisella puolella oli kaksi miesvampyyria, jotka näyttivät yllättyneiltä, mutta myös päättäväisiltä. Tartuin toisen käteen ja näytin hänelle kuvan hänestä itsestään kuolleena maassa, raajat revittynä irti. Mies alkoi kiljua kauhusta.
  Tunsin tutun sähköisen energian välähtävän vierestäni, kun Michael käytti voimiaan toiseen vampyyriin. Sitten hän tappoi kiduttamani vampyyrin vain pienellä käden heilautuksella. Sininen sähkösumu repi vampyyriparan raajat irti.
  Michael suikkasi jäykän suukon poskelleni, katse tarkkaavaisena.
  "Vanessa! Eteenpäin!" isäni kiljui takaani.
  Lähdin taas juoksemaan. Kaikki tuntui oudolta, aivan kuin olisin ollut unessa. Harmaat, jykevät seinät katosivat nopeuteni takia melkein näkyvistä. Erotin kaiken vain väriläiskinä. Kaiken paitsi -
  Ja samassa tajusin, että minä näin unta.
  Minun oli pakko olla unessa.
  Sillä unieni mies, tumma, lihaksikas ja komea mies seisoi edessäni ja tuijotti minua tummilla silmillään järkyttyneenä. Hänen suunsa oli hiukan auki ja hän näytti hölmöltä.
  Tuijotin tätä miestä takaisin aivan yhtä hölmistyneenä kun hän tuijotti minua.
  Hetki tuntui kestävän ikuisuuden ja silti aivan liian vähän aikaa. Sydämeni jyskytti kivuliaasti rinnassani, kaivaten. En tiennyt miksi, mutta halusin tuon miehen lähelle heti, halusin hänen syliinsä, halusin hänen kantavan minut pois siitä kaikesta.
  "Tämä on vain unta", kuiskasin itselleni. "Nouse, Nessie, huomenna on tärkeä päivä."
  "Nessie?" tumma mies sanoi värisevällä, matalalla äänellä aivan kuin ei olisi puhunut pitkään aikaan.
  Tuijotin miestä saamatta sanaakaan enää ulos suustani.
  Samassa Michael oli vieressäni. Tunsin hänen keräävän energiaa tappaakseen edessämme hölmönä seisovan esteen.
  "Michael - EI!"
  Mutta olin tajunnut sen liian myöhään - sinisenä hohtava salamapallo hyökkäsi tappavana unieni miestä kohti.
  "Ei!" kuului aivan toisenlainen ääni, mutta kummallisella tavalla tuttu ääni. Se kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Nuori, kaunis vampyyrinainen ilmestyi kuin tyhjästä unieni miehen eteen, tönäisi tämän kauemmaksi ja sulki kauniit, kullanruskeat silmänsä hetkeksi. Samassa sähkösade lennähti takaisin Michaelia päin.
  Syöksähdin sinisen suihkun tieltä. Hädissäni etsin katseellani unieni miestä - oliko hän kunnossa?
  Silmiini osui kuitenkin toisenlaiset kasvot.
  Kaunis vampyyrinainen, jolla oli kummalliset kultaiset silmät tuijotti minua. Näin hänen kasvoillaan hämmennystä, järkytystä ja iloa. Hän puristi vaaleanpunaista vauvanpeittoa, joka lepäsi hänen harteillaan litistäen hänen ruskeat hiuksensa sojottamaan joka puolelle.
  Hänen vierellään seisoi kaunis vampyyrimies, jolla oli samanlaiset kultaiset silmät ja järkyttynyt ilme. Hänen kuparinväriset hiuksensa olivat hassusti sekaisin.
  Tuijotin näitä kahta vampyyria uskomatta silmiäni. Heidän silmiensä väri ei järkyttänyt minua niin paljon kuin outo tunne sydämessäni, että olin nähnyt heidän kaikki ennenkin, että tunsin heidät.
  "Renesmee", vampyyrinainen kuiskasi ja ryntäsi sitten minua kohti.
  Michael sähähti ja heitti uuden, tappavan sähköiskun naista kohti.
  "Ei!" minä huusin ja melkein loikkasin naisen eteen yrittäen estää Michaelin voimia osumatta häneen tajuamatta itsekään oikein miksi. Tunsin oudon nykäisyn, kun sähkö osui minuun - mutta ei osunut kuitenkaan, vaan kimposi taas takaisin.
  Olin aivan lähellä outoa vampyyrinaista ja saatoin haistaa hänen tuoksunsa nyt selkeämmin - hän tuoksui niin tutulta, että minua pyörrytti.
  "Renesmee", nainen hoki tuota outoa nimeä tuijottaen minua. Hän heittäytyi päälleni ja työnsin hänet järkyttyneenä pois.
  "Kuka sinä olet?" minä kivahdin hänelle.
  Nainen katsoi minua aivan kuin olisin satuttanut häntä. Kuulin Michaelin sähisevän ja äitini järkyttyneen, kuivan nieleskelyn. Kuulin isäni raivostuneen sähinän ja hänen sotilaidensa järkyttyneen hiljaisuuden.
  Nainen katsoi minua kauniilla silmillään. "Minä olen sinun äitisi."

Otsikko: Vs: Birthright (1. luku 8.2.)
Kirjoitti: Deph - 11.02.2010 15:39:09

Hyvä luku oli! Ihanaa, kun kerroit Nessien näkökulmasta (:
Tykkäsin kovasti ja varsinkin loppu oli hyvä<3 Unien mies ; )))
Rakentava juoksi rapakkoon ja hukku.
Jatkoa nopeena! ps. olin eka :'DD

Otsikko: Vs: Birthright (2. luku 11.2)
Kirjoitti: omputin - 11.02.2010 15:48:42

olen aivan samaa mieltä koko luvusta ewii_ joten en ala toisteleen niitä tässä.
mutta yksi juttu ei noin saa lopettaa!
eli toivotavasti saat jatkoa pian sillä jätit liian jännään kohtaan.
-omputin

Otsikko: Vs: Birthright (2. luku 11.2)
Kirjoitti: Arosalie - 11.02.2010 18:02:50

Oi. Nessie oli varmasti lopussa hyvin hämmentynyt.
Itse en ehkä olisi Bellana noin nopeasti rynnännyt halaamaan...
Pidän kovasti tämän ficin ideasta. Ja kiitos näin pitkästä luvusta!
Luvun alku oli minusta oikein hyvä sitten kyllästyin ihan pieneksi
hetkeksi ja taas loppua kohti innoistuin paljon. Wow! Ihanaa! Lisää!

Otsikko: Vs: Birthright (2. luku 11.2)
Kirjoitti: Phanny - 11.02.2010 19:25:05

Ihana luku! Tykkäsin myöskin Nessien näkökulmasta. Koko ficin idea on ihan mahtava  :)
Nyt jäi vaivaamaan, että miksiköhän Renesmee siepattiin? Muutenki jään kaipaamaan paljon lisätietoa sieppauksesta. Oon ihan samaa mieltä siitä, ettei lukua saa jättää tällaiseen kohtaan! Jatkoa siis nopeasti!

Rakentavaa? Multako? Älä naurata. :P

Otsikko: Vs: Birthright (2. luku 11.2)
Kirjoitti: pinkutti - 12.02.2010 15:22:24

Ihana luku, oli tosi kiva, että kirjotit Nessien näkökulmasta. Kirjotat sujuvasti ja tykkään siu tyylistä irjottaa. Nyt vaan jatkoo ja nopeesti.

Pinkutti kuittaa ja lopettaa
Jatkoa <3

Otsikko: Vs: Birthright (2. luku 11.2)
Kirjoitti: Lööperiikka - 12.02.2010 18:27:22

Kiinnostava luku. Oli ihanaa lukea Nessien elämästä! <3
Hyvä ettei hän ole juonut ihmisten verta, se olisi ollut epä-nessiemäistä. _{(Tai miten se nyt kirjoitetaankaan.)}
 Jatkoa odottelen... <3

Otsikko: Vs: Birthright (2. luku 11.2)
Kirjoitti: mai. - 12.02.2010 21:44:34

riittääkö jos sanon vaan että OMG? saa riittää.

OMG.



uus lukija ilmoittautuu, tykkään tosipaljon, rakentavat huuhtelin pöntöstä,
-mai.

Otsikko: Vs: Birthright (2. luku 11.2)
Kirjoitti: ssenja- - 12.02.2010 22:11:32

Kiva.ficci!:DJäi.jännään.kohtaan.Toivottavsti.tulee.pian.jatkoo!!

Otsikko: Vs: Birthright (2. luku 11.2)
Kirjoitti: jacoblove - 15.02.2010 17:58:01

Hihii, kiitos kaikille kommentoijille yhteisesti! Risut ja ruusut aina tervetulleita ;) Tämä luku on nyt vähän lyhyt minun makuuni, mutta jooooo. Seuraavassa luvussa sitten vastauksia kysymyksiinne ;) Kommentteja? :)

3. I'm alive again

Jacob

Matka Volterraan tuntui kestävän ikuisuuden. Bella höpötti koko lennon ajan siitä, että hänellä oli kummallinen tunne Renesmeestä. Aivan kuin tämä olisi ollut lähellä.
  Minä ja Edward olimme molemmat kierineet tuskasta lentokoneen laskeutuessa. Koko matka oli niin turha. Volturit eivät osaisi auttaa - eivät olleet osanneet kuuteen vuoteen. Miksi asia olisi muuttunut nyt?
  Vaikka en uskonutkaan, että Renesmee oli kuollut, en myöskään uskonut, että löytäisimme hänet. Ainakaan lähiaikoina. Ja vaikka me jotenkin löytäisimmekin, mitä me oikein odotimme tapaamiselta? Nessie oli jo aikuinen. Hän oli kasvanut koko ikänsä jossakin muualla, aivan toisenlaisten ihmisten tai vampyyrien kanssa. Hän ei ehkä ollut se iloinen, suloinen Renesmee, joka oli monta vuotta sitten ollut. Edward ja minä tajusimme tämän - Bella ei.
  Vaikka minä tiesinkin, että millainen tahansa Renesmee olisikin, minä rakastaisin häntä siitä huolimatta. Rakastaisin häntä jokaisella solullani joka ikinen päivä niin kauan, kun vain olisin olemassa. Se asia ei muuttuisi mihinkään. Ikinä.
  Ajoimme Volterraan autolla, jonka Edward vaiteliaasti vuokrasi. Bellan jatkuva höpötys Renesmeestä alkoi tosissaan ottaa minua päähän. Koska hän luovuttaisi? Renesmee oli jossakin hyvin kaukana ja kaikilla oli tarpeeksi vaikeaa ilman sitä, että Bella muistutti meitä siitä tosiasiasta.
  Automatkan lähestyessä päätöstään hermoni alkoivat olla niin kireällä, että Edward (kuunneltuaan ajatuksiani ja kestäessä vielä itsekin Bellan jatkuvan höpötyksen) ärähti vaimonsa hiljaiseksi.
  Minulla oli ikävä aikaa ennen Renesmeetä. Kaipasin jopa sitä, kun saatoin katsella vierestä Edwardin ja Bellan suurta rakkautta. Nyt tämä kyseinen rakkaus oli niin kovilla ja kadoksissa, että en tiennyt, mitä oikein tapahtuisi. Enkä halunnut tietääkään.
  "Mitään ei tapahdu", Edward ärähti minulle vihaisesti. "Se kaikki ei ole kadonnut mihinkään. Bella vain ei osaa näyttää sitä enää. Enkä kai minäkään."
  "Mistä te puhutte?" Bella sihahti etupenkiltä ja kääntyi katsomaan minua kultaisilla silmillään.
  Kohautin hänelle olkiani.
  Bellaa ärsytti suunnattomasti puhumattomuuteni. Olin puhunut kuuden vuoden aikana vain hyvin vähän ja tiesin, että se ärsytti kaikkia, mutta enemmän he pitivät minun hiljaisuudestani kuin Bellan ainaisesta höpötyksestä.
  Saavuimme pian Volterraan. Vuokratussa autossa oli ollut ilmastointi, mutta ulkona aurinko paistoi polttavana. Volterran antiikilta näyttävät rakennukset kohosivat edessämme vaikuttavina ja arvokkaina.
  Tunkeuduin Bellan ja Edwardin väliin. Heidän kylmät, kovat ihonsa saivat minut tuntemaan oloni vähemmän käristetyltä kananpoikaselta.
  Edward hymähti ajatuksilleni. Olin niin tottunut siihen, että hän kuunteli jatkuvasti minua, etten jaksanut edes välittää.
  Bella käveli reteesti sisään Volturien kauhukammion ovesta. Vauvanpeitto hänen harteillaan hulmusi kuin mikäkin teräsmiehen viitta.
  Edward pärskähti taas vakavasta tilanteesta huolimatta. Kävelimme vaisuina pitkää käytävää eteenpäin, jonka päässä olisi vampyyrikunkkujen valtaistuinhuone, niin kuin tiesin. He istuisivat ylväinä tuoleissaan ja sanoisivat, että valitettavasti he eivät tienneet Renesmeestä sen enempää kuin ikinä ennenkään.
  Demetri sanoisi, että ei pystynyt löytämään pientä Nessietä mistään.
  Yhtäkkiä Edward pysähtyi niin, että minä ja Bella melkein törmäsimme häneen.
  Edward näytti kauhistuneelta. Hänen kultaiset silmänsä olivat laajentuneet epäilyttävästi.
  "Mikä hätänä?" Bellan hätäiset sanat olivat niin epäselviä, että tuskin ymmärsin niitä.
  "Volturit aiotaan syrjäyttää. Heitä on monta. Meidän on päästävä pois täältä." Edward alkoi kiskoa Bellaa taakseen ja samalla pois päin käytävästä.
  Vain hetken kuluttua kuulin heidät - monet nopeat askeleet. Bella ja Edward kiisivät jo sivuavaa käytävää pitkin eteenpäin, mutta minä en pystynyt liikkumaan.
  Sillä minä tunsin hänet - tunsin hänen hajunsa. Tunsin, kuinka jokainen osa itsestäni suuntautui käytävää minua kohti tulevien äänien suuntaan. Jokainen osa itsestäni suuntautui kohti Renesmeetä. Sydämeni sykähti ikävästi ja alkoi sitten lyödä hullun lailla. Aivan kuin heräten eloon.
  Hitaasti, kuin unessa, käännyin hänen suuntaansa. Näin henkeäsalpaavan kauniin tytön, jonka ruskeat silmät olivat keskittyneet. Hänen kuparinväriset hiukset lensivät hänen perässään, kun hän kiisi käytävää eteenpäin. Hän näytti niin paljon Edwardilta ja myös Bellalta, että se oli melkein uskomatonta.
  Tyttö huomasi minut - näin hänen silmiensä leviävän järkytyksestä ja hän pysäytti huimaavan vauhtinsa kuin seinään. Hän jäi tuijottamaan minua aivan kuin ei olisi uskonut näkemäänsä.
  Tuijotin hänen kauneuttaan uskomatta, että hän todella oli siinä. Näin farkkujen taskusta roikkuvan ketjun perässä pienen susipehmolelun, jonka olin hänelle antanut kauan sitten ja sydämeni teki taas hurjan kuperkeikan.
  Kuulin tytön mumisevan jotakin itsekseen ja hänen äänensä sulatti sydämeni - sillä minä tunsin sen. Tunsin hänen äänensä, jonka kuulin unissani jokainen yö. Kuulin sen jopa silloin, kun olin hereillä.
   "Nessie?" Ääneni värisi - en edes muistanut, koska olisin käyttänyt sitä viimeksi.
  Tyttö tuijotti minua Bellan entisillä silmillä entistäkin järkyttyneempänä. Tunnistiko hän minut? Muistiko hän minua ollenkaan?
  Samassa tytön vierellä oli liuta vampyyreja, en ollut nähnyt muuta kuin Renesmeen. Vaalea, kiharahiuksinen ja punasilmäinen vampyyri mutisi jotakin ja osoitti minua kädellään.
  "Michael - ei!" Renesmee huusi vampyyrille. Ehdin vain paljastaa hampaani, kun Bella loikkasi eteeni ja, kuten tiesin, heitti kilpensä päälleni suojatakseni minua siniseltä sähkösumulta, joka vampyyrin kädestä oli lennähtänyt minua päin.
  Tunsin Bellan koko vartalon jännittyvän, kun hän näki ensin pienen susipehmolelun ja kun hän sitten kohotti katseensa kauan sitten kadonneen tyttärensä kasvoihin.
  Edward oli samassa vierelläni ja tiesin hänen tuijottavan samaa kuin Bellakin, vaikka olikin kuullut jo kaiken ajatuksistani.
  "Renesmee", Bella kuiskasi ääni täynnä patoutunutta tunnetta.
  Sähkömies heitti kätensä taas ilmaan päästäen tappavan, sinisenä hohtavan sähköiskun kädestään meitä kohti - Bellaa kohti.
  Nessie oli niin nopea, että kukaan muu ei ehtinyt edes reagoida. Hän suhahti Bellan eteen - aivan kuin Bella olisi suojelua tarvinnut. Sähkö osui Nessieen, mutta kimposi heti pois - Bella oli kietonut tyttärensä kilpensä suojiin. Bellan kilpi oli vuosien myötä voimistunut niin, että se suojeli häntä myös fyysisesti.
  "Renesmee", Bella voihkaisi taas.
  "Kuka sinä olet?" Nessie kivahti, järkyttyneenä.
  Bella tuijotti Nessietä aivan kuin ihmetellen, miksi tämä ei tunnistanut häntä.
  "Minä olen sinun äitisi", Bella kuiskasi.
  Nessie hätkähti. Hänen takanaan seisovat vampyyrit sähisivät ja kiinnitin katseeni heihin. Nämä olivat niitä vampyyreja, jotka olivat vieneet Nessien pois luotamme.
  Tunsin vartaloni alkavan vavista, kun susimuotoni odotti lupaa räjähtää ulos ihostani. Pakotin tärinän pois. Rinnastani kuului sisälläni olevan hirviön murinaa. Repisin kaikkien noiden saastaisien verenimijöiden raajat irti.
  Edward tuntui olevan samaa mieltä kanssani. Hän tärisi raivosta vierelläni.
  "Olet erehtynyt", Nessie sanoi korkealla, laulavalla äänellään ja osoitti tummahiuksista vampyyria. "Hän on minun äitini."
  "Se on valhe!" Bella rääkäisi kauhuissaan. "Sinä olet minun tyttäreni, Renesmee."
  "Minun nimeni on Vanessa", Nessie kivahti. "Voisitko nyt ystävällisesti väistyä tieltäni?" Ruskeat silmät vilkaisivat minua. Näin niissä kauhua. Olisin kuollakseni halunnut Edwardin lahjat juuri sillä hetkellä.
  "Me emme väisty minnekään", Edward sähähti. Hän puhui nyt Nessien takana oleville vampyyreille ja tiesin, ettei hän ollut valmis sillä hetkellä todella kohtaamaan kadonnutta tytärtään.
  "Te veitte Nessien meiltä", Edward sihahti. "Te varastitte röyhkeästi vauvan rakastavien vanhempien luota! Meidän silmiemme edestä!"
  "Te olette erehtyneet", Nessie henkäisi ja astui kauemmas meistä kuin korostaakseen sitä, ettei ollut osa perhettämme. "Te olette erehtyneet henkilöstä."
  Edward käänsi katseensa Nessieen ja tiesin tytön näkevän itsensä Edwardin kasvoissa. "Voitko todella uskoa niin? Etkö näe, kuinka paljon muistutat minua? Ja häntä." Edward viittasi Bellaan, joka tuijotti Nessietä silmät suurina.
  Nessie tuijotti meitä hetken ja kääntyi sitten takanaan olevien vampyyrien suuntaan. Hän puhui tummahiuksiselle naisvampyyrille, jonka punaiset silmät olivat laajenneet kauhusta.
  "Äiti?" Nessie sanoi pienellä äänellä ja tunsin, kuinka Bella värähti. "Äiti? Onko se totta?"
  "Sillä ei ole nyt väliä!" karjahti tumma ja roteva vampyyri. "Vanessa, liiku eteenpäin niin kuin olemme sopineet!"
  Nessie vilkaisi vampyyrimiestä inhoavasti. "Isä? Onko se totta?"
  "Liikkukaa!" mies karjahti ja samassa, kummallisesti, Nessien suu sulkeutui ja hän suhahti mielettömällä vauhdilla ohitsemme. Muut vampyyrit seurasivat häntä vaiti, vain roteva vampyyri jäi.
  "Menkää pois täältä ja unohtakaa, että tätä koskaan tapahtui", miesvampyyri käski tyynellä, konemaisella äänellä.
  Edward tuhahti. "Luuletko, että tuo toimii, kun vaimoni on paikalla, John?"
  Vampyyrimies hätkähti, kun Edward kutsui tätä nimeltä.
  "Aivan niin, vahva kilpi", Edward sanoi ja nyökkäsi. Sitten hän irvisti raivosta. "Luuletko tosissasi, että me auttaisimme sinua? Sen jälkeen, mitä meille olet tehnyt?"
  Johniksi nimitetty vampyyri irvisti. "Kätevää", hän sanoi kolkolla äänellään. "Auttakaa, niin saatte Nessien takaisin."
  Bella, joka oli tuijottanut Nessien perään koko lyhyen keskustelun ajan hätkähti Nessien nimen kuullessaan, karjaisi raivosta ja hyökkäsi Johnin kimppuun.
  Edward tarrasi vaimoaan kädestä ja kiskaisi tämän takaisin. En jäänyt katsomaan, mitä tapahtui - minä etsisin Renesmeen käsiini. En antaisi hänen kadota. Taas.
  Kuulin Edwardin sanovan minulle jotain, mutta en välittänyt. Tärisin raivosta, ilosta ja turhautumisesta niin paljon, että tuskin sain henkeä. Sain tehdä kaikkeni, etten räjähtänyt sudeksi. Halusin puhua Renesmeen kanssa ja jos muuttuisin sudeksi nyt, kun täällä oli niin paljon verenhimoisia imijöitä, en pystyisi helposti muuttumaan takaisin.
  Minun oli helppo jäljittää Renesmee - hänen tuoksunsa veti minua puoleensa.
  Juoksin pitkää käytävää eteenpäin ja tulin avaraan huoneeseen, jossa oli täysi taistelu menossa. Vampyyrit tappoivat toisiaan silmieni edessä ja jouduin nyt sulkemaan silmäni, että pystyin pitämään itseni kasassa.
  Avatessani silmäni huomasin seisovani kasvokkain sähkömiehen kanssa. Hän heitteli kädessään sinistä sähköpalloa.
  Nessie syöksähti hänen viereensä. "Michael. Nyt ei ole aikaa tällaiseen. Hoida tehtäväsi!"
  Sähkömies, jota Nessie oli kutsunut Michaeliksi, vilkaisi minua irvistäen ja suhahti sitten taistelun hälinään.
  Nessie tuijotti minua.
  "Muistatko sinä minua?" kysyin karhealla, liian kauan käyttämättömänä olleena äänelläni.
  Nessie pudisti päätään, ruskeat silmät yhä suurina, kun hän katsoi minua. "Kuka sinä olet?"
  "Olen sinun äitisi paras ystävä." En ollut varma, että olisi viisasta kutsua Nessietä sielunkumppanikseni ensimmäisellä kerralla, kun keskustelimme, joten käytin kiertotietä.
  "Minun äidilläni tarkoitat sitä hullua vampyyrinaista", Nessie sanoi näyttäen heti torjuvalta. "Hän ei ole minun äitini. Ei voi olla."
  "Sinut vietiin meiltä", kuiskasin kiihkeästi, haluten saada hänet uskomaan ja ymmärtämään. "Kuusi vuotta sitten."
  "Se ei ole mahdollista. Olette erehtyneet", Nessie kivahti ja kuulosti nyt entistäkin torjuvammalta. "Tiedän kyllä, mistä minä tulen."
  "Nyt tiedät ainakin", kuiskasin. "Tule. Lähdetään pois täältä. Haluan viedä sinut kotiin."
  "Minulla on jo koti!" Nessie sihahti. "Ja olen onnellinen. En kaipaa hulluja vampyyreja elämääni!" Hän huitaisi kädellään minua kohti kuin tahtoen sanoitta kertoa, että halusi minut pois luotaan. Kauan niin särkyneenä ollut sydämeni sai uuden haavan.
  "Suonethan anteeksi, minulla on nyt tärkeä tehtävä suorittamatta - "
  "Nessie", kuiskasin rukoilevalla äänellä. "Tule. Me asumme Forksissa, tule - "
  Nessien silmät olivat kovat, kylmät. "Mene pois. Menkää pois täältä. En halua kuulla teistä enää."
  "VANESSA!" Sähkömiehen ääni kantautui käskevänä hätäisen keskustelumme kuplan lävitse. "NYT!"
  Nessie vilkaisi minua vielä viimeisen kerran ja sihahti sitten taistelevien vampyyrien joukkoon.
  En menisi minnekään ilman häntä.
  Sekunnin murto-osan ajan päätin muuttaa muotoa, suojellakseni Nessietä, mutta silloin näin, kuinka suuri vampyyrikorsto, sähkömies ja joku muu vampyyri ahdistivat Aron, Caiuksen ja Marcuksen nurkkaan - kirjaimellisesti.
  Vampyyrien kuninkaalliset olivat kauhuissaan - Nessien mukana tulleet vampyyrit kaatoivat kuninkaallisten henkivartijoita, eivätkä nämä voineet tehdä mitään suojellakseen johtajiaan.
  Näin, kuinka Nessie kosketti Aroa, Marcusta ja Caisuta samaan aikaan. Kaikki alkoivat karjua, tuskasta.
  "Renesmee Cullen." Aron mahtava ääni, lyötynäkin, kuulosti arvovaltaiselta. Hän katsoi punaisilla silmillään Nessietä kiinnostuneesti, enkä ymmärtänyt, kuinka hän pystyi näyttää niin tyyneltä, vaikka tiesi loppunsa tulleen. "Sinut on siis löydetty."
  "Minun nimeni on Vanessa Watson", Nessie kivahti.
  Ja Nessie painoi huulensa Aron kaulalle, kuin suudellakseen. Kammottavan huudon kera Volturien kuninkaan pää revähti paikoiltaan.
  Sähkömies ja iso korsto repäisivät samalla Aron neuvonantajien päät irti.
  Volturit oli syrjäytetty.
  Taistelun äänet katosivat.
  Kuului hurja, voitonriemuinen ääni, kun taistelleet vampyyrit ilmaisivat riemunsa ääneen.
  Kuulin Edwardin ja Bellan vierelläni. "Jacob, meidän on lähdettävä."
  "Ei ilman Nessietä."
  "Hän ei halua meitä tänne", Edward sanoi kireällä äänellä. "Me kaikki kuolemme, ellemme nyt lähde."
  Minulle se oli samantekevää. En lähtisi ilman Nessietä, en nyt, kun olin vihdoinkin hänet löytänyt.
  "Jacob, minä kuulen hänet. Hän tulee meidän luoksemme kyllä. Nyt ei ole oikea hetki!"
  Vilkaisin häntä vinosti. "Oletko varma?"
  "Mennään!" Edward riuhtoi jo Bellaa eteenpäin. Bellan kultaiset silmät tuijottivat keskittyneesti Nessietä, joka halasi tummatukkaista vampyyria, jota luuli äidikseen.
  "Nyt!"
  Kiisimme Volturien rakennuksen lävitse suoraan polttavaan auringonpaisteeseen ja vuokratulle autolle.
  Me tiesimme, että Renesmee oli elossa - hän ei ehkä ollut se suloinen lapsi, jonka me olimme tunteneet, mutta se sama lapsi oli sen kauniin tytön sisällä jossakin. Ja Edward oli luvannut, että hän tulisi luoksemme.
  Nessie oli elossa ja olisi pian luonani.
  Kauan sitten kuollut sydämeni oli herännyt eloon.

Otsikko: Vs: Birthright (3. luku 15.2.)
Kirjoitti: kuriwe - 15.02.2010 19:10:25

Oo... Jatkoo!! Vähänkö hyvä!!

Otsikko: Vs: Birthright (3. luku 15.2.)
Kirjoitti: Lööperiikka - 15.02.2010 19:28:56

Eikös Alicen olisi pitänyt nähdä tuo Nessien löytyminen?  ???
 
Mutta ihana luku! _{(Jälleen kerran)}
 Jatkoa odottelen...

Otsikko: Vs: Birthright (3. luku 15.2.)
Kirjoitti: Deph - 15.02.2010 19:30:48

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ MÄ TAHON ÄKKIÄ JATKOA TÄÄ ON IHAN LIIAN HYVÄ EI NÄIN PAHAAN KOHTAAN SAA JÄTTÄÄ JA MÄ RAKASTAN TÄTÄ JA SORI KUN RAISKAAN CAPSIA MUTTA PAKKO KUN TÄÄ ON NIIN SAIRAAN HYVÄ!
Anteeksi vielä kerran capsin raiskaus. Tämä oli totaallisen sairaan ihanan mielettömän hyvä luku <3 Rakastan rakastan rakastan. Ainoa negatiivinen juttu on se, että kappalejaot ois ihan kivat. Olisi helpompi lukea.
Jatkoa niin nopeena! Olen 1000000000000000% varma lukija ((((((:
^ Lööperiikka, kirjassa sanottiin, että Alice ei näe puolivampyyreja.

Otsikko: Vs: Birthright (3. luku 15.2.)
Kirjoitti: mai. - 15.02.2010 20:06:12

Lainaus

Ja Nessie painoi huulensa Aron kaulalle, kuin suudellakseen.

Ihanaa taas :)
Jatkathan pian?

ktz,
-mai.

Otsikko: Vs: Birthright (3. luku 15.2.)
Kirjoitti: Phanny - 16.02.2010 09:20:19

Vau. VAU. Tää on varmaan paras luku tähän asti! Tää ficcikin on tällä hetkellä musta paras Finin Tvaikku-ficeistä :) Jatkoa siis...

Otsikko: Vs: Birthright (3. luku 15.2.)
Kirjoitti: Rhododendron - 20.02.2010 18:36:23

Hei vitsit löysin tän ja tää on PARAS : O
Tosi ihana ja tosi hyvä ja ja ja ei riitä sanat :):)
Kunhan tulis jatkoa pian ni oisin tosi onnellinen  :-*

Otsikko: Vs: Birthright (3. luku 15.2.)
Kirjoitti: CandyApple - 21.02.2010 18:29:12

Mahtava ficci! ♥♥
Kirjotat tosi hyvin! Mut mä ihmettilin myös sitä, että eikö Alicen olis pitäny
nähdä ainaki toi et Volturit syrjäytetään?
JATKOO!

♥:llä, Candy

Otsikko: Vs: Birthright (3. luku 15.2.)
Kirjoitti: Ragdoll - 24.05.2010 17:51:08

Lainaus

Kauan sitten kuollut sydämeni oli herännyt eloon.

Upea ficci! Ehdottomasti yksi parhaista, mitä olen lukenut. ;)
Jatkuuko tämä vielä? o; Toivottavasti jatkuu, koska olet loistava kirjoittaja ja tämä aihe on todella mielenkiintoinen!

~ Ragdoll

Otsikko: Vs: Birthright (3. luku 15.2.)
Kirjoitti: sajusa - 28.07.2010 15:21:36

Tää on SAIRAAN hyvä fic!!! Ää... Miks Ness ei usko niitä?
No, mutta kuitenkin odotan jatkoa. ;D

~sajusa

Otsikko: Vs: Birthright (4. luku 26.5.)
Kirjoitti: jacoblove - 26.04.2011 13:10:37

Öh, ai miten niin kesti kauan laittaa jatkoa? Olin jo päättänyt, etten kirjoita tätä enää kun aika ei tuntunut riittävän, mutta sitten sain hurjan inspiraation ja nyt olen päättänyt viedä loppuun sen minkä aloitinkin.

4. What the hell just happened

Nessie

Uusi elämäni oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin: tappavan tylsä. Volturien syrjäyttäjän tyttärenä minulla ei ollut minkäänlaisia tehtäviä - paitsi edustaa vierailevia vampyyreja varten ja näyttää hyvältä.
  Suuri, pimeä kivipalatsi oli paljon epämukavampi kuin ihanan kotoisa kartanomme Alpeilla. Vaikka nyt elimmekin paljon hienostuneempaa elämää, josta moni kyläläisistä - kuten ällö Aurora - ilomielin nautti, minä en nauttinut. Minä tahdoin kotiin.
  Missä oli minun kotini?
  Äitini ja isäni olivat kiistäneet unimieheni ja hullujen, kultasilmäisten vampyyrien sanat. Tietenkään he eivät olleet ryöstäneet minua, niin he olivat sanoneet. Halusin uskoa heitä ja jollakin tavalla myös uskoin.
  Silti mieltäni kummitteli kultasilmäisten vampyyrien kasvot. Miehen samanväriset hiukset, samanlaiset kasvot. Näytin heiltä niin paljon, että vanhempieni sanat eivät vakuuttaneet minua.
  Olin kysellyt monilta kyläläisiltämme asiasta ja kaikki olivat sanoneet, että tietysti olin Ellenin ja Johnin tytär, miksi minä puhuin niin hulluja?
  Kuitenkin... Olin aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi vanhempieni kanssa, enkö ollutkin? En muistuttanut kumpaakaan heistä missään määrin. Kykyni eivät sopineet heidän kykyjensä kanssa yhteen.
  Ja sitten oli vielä tumma, unieni mies. Mikä järkytys olikaan ollut törmätä häneen. Ja hän oli tunnistanut minut, kutsunut minua nimeltä.
  Oliko vain sattumaa, että olin uneksinut tästä samasta miehestä niin monien vuosien ajan? Saattoiko se kaikki olla vain hullunkurista sattumaa?
  En uskonut siihen.
  Mitä minä voisin asialle tehdä? Lähteä Forksiin, josta unimies oli puhunut?
  "Renesmee Cullen", kuiskasin hiljaa muistaessani Aron viimeiset sanat ennen kuin suutelin hänen kaulaansa tappaakseni.
  Oli vain yksi mahdollisuus: minä olin kultasilmäisten vampyyrien siepattu tytär.
  Miksi? Miksi vanhempani olivat varastaneet minut luokseen? Ja miten?
  Olin varma, että Alec oli ollut varsinaisesti varastamassa minua - hän pystyi teleporttaamaan minne tahansa, pystyi ottamaan ihmisiä ja esineitä mukaansa.
  Mutta se ei selittänyt, miksi he olivat sen tehneet.
  Vanhempani olivat minulle velkaa selityksen. Miksi he eivät suostuneet antamaan sitä? Heidän oli pakko tajuta, että minä ymmärsin kultasilmäisten vampyyrien sanat tosiksi.
  Kuulin Michaelin askeleet raskaan oven takaa ennen kuin hän astui yhteiseen huoneeseemme - asia, josta en ollut hirveän innoissani, mutta me olimme kihloissa, kuukauden päästä menossa naimisiin. Olisi ollut täydellisen typerää vaatia omaa huonetta.
  Michael huomasi heti, että olin pahalla tuulella. Hänen vaaleat kiharansa heilahtivat, kun hän syöksähti viereeni, tukea antamaan. En kaivannut hänen tukeaan, halusin vain totuuden.
  "Mietit niitä outoja kultasilmiä, eikö vain?" Michael tunsi minut hyvin, tai no, luuli tuntevansa. Tosiasiassa minusta tuntui, että kukaan kylämme sadasta asukkaasta ei tuntenut minua. Ei edes oma äitini. Enkä minä tuntenut ketään, en enää, nyt kun tiesin, että en ollut paikassa, johon olin syntynyt, johon olin tarkoitettu. Tuntemani äiti ei olisi koskaan osallistunut pienen vauvan ryöstöön.
  "Tiedän, että he puhuivat totta", töksäytin Michaelille. "Ja tiedän myös, että te kaikki olette valehdelleet minulle koko ikäni. Sinäkin."
  Näin sen hänen ilmeestään - myöntämisen, totuuden. Silti hän valehteli minulle. "Kultaseni, ne friikit vain sekoittivat pääsi. He valehtelevat. Me olemme perheesi, me, uudet Volturit."
  "Minä näytän täsmälleen heiltä", kivahdin hänelle. "Kuinka se voi olla mahdollista, jos en ole heidän biologinen tyttärensä?"
  "Mitä sinä oikein puhut?" Hän yritti näyttää hämmästyneeltä, mutta näin hänen punaisten silmiensä katseen käväisevän kasvoissani ja näin totuuden heijastuvan niistä.
  "Puhu minulle totta, Michael", kuiskasin. Katsoin häntä tiukasti silmiin. "Tiedän, että rakastat minua. Kerro minulle totuus. Ansaitsen totuuden."
  Michael katsoi minua silmiin. En tiedä mitä hän niissä näki, mutta hän avasi suunsa ja sulki sen taas. Ehkä hän ymmärsi, että olisi typerää väittää niin ilmiselvää totuutta vastaan. "En ole oikea vampyyri tämän tarinan kertomiseen. Sinun pitäisi puhua vanhempiesi kanssa."
  Sihahdin hänelle vihaisesti. "Tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että he eivät kerro minulle mitään."
  Michael katsoi minua tuskaisesti. "Isäsi tappaa minut, jos kerron sinulle."
  Tajusin hänen olevan oikeassa. Sydämeni teki ikävän kuperkeikan. Hipaisin Michaelin kauniita kasvoja ja painoin huuleni hetkeksi hänen huulilleen. Sitten nousin seisomaan. Hän oli oikeassa: jos Michael kertoisi minulle tämän suuren salaisuuden, joka minulta oli pidetty salassa, hän olisi vaarassa. Sitä en sallisi, ei minun takiani. Pakottaisin äitini kertomaan minulle totuuden.
  "Menen äitini luokse", ilmoitin Michaelille lähtiessäni huoneesta. Hän ei seurannut minua ja olin iloinen siitä.
  Suuren palatsin käytävät kauniine antiikkiesineineen vain vilistivät silmissäni, kun juoksin kohti salia, jossa tiesin äitini olevan suuren laumamme muiden naisten kanssa jokapäiväistä juoruiluhetkeä viettämässä.
  Saapuessani saliin näin ensimmäiseksi Auroran silmät, jotka katselivat minua arvostelevasti huoneen perältä. Irvistin vihamiehelleni ja etsin sitten äitini katseellani.
  Hän katsoi minua valmiiksi, kasvot tulkiten ilmettäni ja tiesin, mitä hän niissä näki: päättäväisyyttä. Hän oli vierelläni ennen kuin ehdin edes pyytää. Sanaakaan sanomatta hän lähti kävelemään poispäin salista, kohti kamariaan. Isäni ei varmastikaan olisi siellä.
  Saavuttuamme huoneeseen käännähdin heti äitiini päin.
  "Totuus. Nyt. Muuten lähden itse etsimään sitä."
  Äitini näytti siltä, että purskahtaisi itkuun jos vain suinkin kykenisi. Puristin Jake-pehmoleluani tiukasti kädessäni. Sydämeni poukkoili rinnassani villisti.
  "Anna anteeksi, Vanessa", äitini kuiskasi murtuneena ja näytti menettävän voiman seistä: hän meni istumaan kovalle puupenkille. En ollut ikinä nähnyt yhdenkään vampyyrin menettävän fyysisiä voimiaan sillä tavalla. Se ei kuitenkaan vienyt pois raivoani.
  "Se ei taida olla oikea nimeni."
  Äitini katsoi minua vielä hetken, ennen kuin alkoi puhua. "Oikea nimesi on Renesmee Carlie Cullen. Olet Isabella ja Edward Cullenin tytär. Bella Cullen kantoi sinut ollessaan vielä ihminen. Synnyit heidän talossaan Forksissa, pienessä Washingtonin osavaltiossa noin seitsemän vuotta sitten."
  Vaikka olin tiennyt tämän kaiken, totuuden kuuleminen ääneen sattui. Tunsin oloni mitättömäksi, petetyksi, loukatuksi.
  Äitini jatkoi tarinaansa aivan kuin olisi päättänyt, että kertoisi kaiken kerralla.
  "Eräs Amun-niminen kiertolainen törmäsi kyläämme vietettyään vähän aikaa Forksissa Cullenien luona. Hän kertoi meille kaiken sinusta, erikoisesta perheestä, jolla oli lapsi, puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen. Isäsi innostui, tiedäthän kuinka hän... keräilee erikoisuuksia. Toiseksi olin aina halunnut lasta ja kun kuulin sinusta, minulle tuli pakonomainen tarve saada sinut. Amun oli kertonut kaiken Cullenien erikoisuuksista, hän tiesi, että biologinen isäsi Edward omasi kyvyn lukea ajatuksia. Oli siis ehdottoman tärkeää, että kun Alec lähti hakemaan sinua, hän ei ajattelisi mitään, mikä voisi johtaa Cullenit jäljillemme. Alec onnistui tehtävässään ja toi sinut meille. Jasmin pyyhki muistosi - olit valtavan kehittynyt jo silloin. Pehmolelu, mitä kannat mukanasi, siirtyi teleporttauksessa mukanasi. Halusin, että sinulla olisi jotakin entisestä elämästäsi, joten annoin sinun pitää sen."
  Äitini - ei, vaan Ellenin - ääni hiljeni. Katsoin hänen kasvojaan odottaen raivoa. Tunsin oloni kuitenkin vain petetyksi ja loukatuksi.
  "Olen niin pahoillani, kulta. Et ehkä usko minua, mutta minä rakastan sinua kuin omaa tytärtäni ja olen niin kauhean pahoillani kaikista valheista."
  Nyökkäsin. En pystynyt enää katsomaan häneen - käännyin pois. Tein päätökseni niin nopeasti, että en tajunnut sitä itsekään. Lähdin juoksemaan. Olin nopeampi kuin kukaan - kenelläkään ei olisi mitään mahdollisuuksia saada minua kiinni.
  Kiidin ulos palatsista auringon paisteeseen. Kyyneleet valuivat silmistäni juostessani. Kaikki ympärilläni oli sumeaa. Tajusin vain hämärästi Volterran jäävän taakseni.
  Pettynyt olo vaihtui vähitellen hyväksymiseksi. Tajusin, että olin alitajunnassani tiennyt aina, että minua varten oli jossakin jotakin muuta. Että taistelunhimoinen isäni ei ollut oikeasti isäni eikä lauma, jonka kanssa olin elänyt ollut oikeasti osa minua. Koska osa minusta oli koko ajan ollut jossakin muualla.
  Outojen, kultasilmäisten vampyyrien luona.
*

Varastin rahat lentolippua varten pankista nopeuteni ja lahjojeni avulla helposti. Passin sain lentokentältä joltakin tytöltä, joka etäisesti muistutti minua, vein sen hänen taskustaan. En jaksanut edes välittää ongelmista, joita ihmisille aiheutin. Halusin kiihkeästi sinne jonnekin, josta olin joskus tullut.
  Ja hyvin suuri osa minua odotti unimieheni näkemistä.
  Lentokoneessa puristin Jakea sylissäni. Pieni pehmoleluni, ainoa siteeni entiseen elämääni. Olinko siksi niin tiukasti pitänyt lelua itsessäni kiinni? Olinko alitajunnassani halunnut pitää oikeasta perheestäni jollakin tavalla kiinni, sitonut siksi Jaken ketjuun ja kantanut sitä vaatteissani niin kauan kuin muistin. En voinut kuin arvailla.
  Jouduin vaihtamaan lentokonetta, mutta se ei haitannut minua. Tarvitsin tätä aikaa ajatusteni selvittämiseen.
  En voinut olla ajattelematta mysteeristä unimiestäni. Hän oli sanonut olevansa äitini paras ystävä. Mikä oli ollut hänen osansa minun alkuelämässäni? Olihan hän jäänyt niin pysyvästi mieleeni, että olin nähnyt hänestä vuosikausia unia. Tiesin kuitenkin, että hän ei ollut vampyyri, hän oli tuoksunut joltakin hyvin oudolta, salaperäisellä tavalla hieman metsältä. Ihmettelin, miksi vampyyrivanhemmillani oli tämä kummallinen ystävä, tämä kummallinen, ihmismäinen ystävä.
  Mietin myös, mitä Volterrassa tällä hetkellä tapahtui. Äitini ja Michael arvaisivat, mihin olin lähtenyt. Tulisivatko he etsimään minua? Minun pitäisi soittaa äidilleni tai Michaelille, kun olin perillä. Sanoa, että olin kunnossa ja että tulisin kyllä takaisin kotiin. Ehkä he ymmärtäisivät, että minun oli pakko nähdä biologinen perheeni.
  Lentokoneen alkaessa laskeutua tunsin sydämeni alkavan heittää kuperkeikkaa ja tiesin, että jos vartaloni olisi pystynyt siihen, olisin alkanut hikoilla. Minua pelotti, jännitti, hirvitti, kaikkea samaan aikaan. Tunsin kuitenkin myös onnea.
  Otin lentokentältä taksin ja pyysin kuljettajaa viemään minut Forksiin. Hän marisi hiukan, mutta hiljeni kun viskasin hänen syliinsä kasan seteleitä. En ollut tajunnut olevani nälkäinen, ennen kuin kuljettajan veri alkoi himottaa minua. En ollut kuitenkaan ikinä tappanut ihmistä janon vuoksi enkä aloittaisi nyt.
  Päädyin keskelle Forksin kaupunkia. En tiennyt ollenkaan, mitä tekisin. Kaupunki oli kuin pieni maalaisjunttila, mukava ja kotoisa, mutta hyvin pieni.
  Seisoin keskellä toria ja mietin seuraavaa siirtoani, kun takaani kuului minulle tuntematon ääni. "Bella?"
  Käännähdin äänen suuntaan. Näin noin kaksikymmentäviisi vuotiaan miehen, jolla oli siniset silmät ja vaaleat hiukset. Hän näytti mukavalta.
  Miehen silmät levisivät hieman, kun hän näki minut. "Anteeksi, luulin sinua erääksi toiseksi..."
  "Tunnetko Bella Cullenin?" kysyin tältä mukavalta ihmismieheltä.
  "Tunnen kyllä, tai no, tunsin lukiossa... Oletko hänelle sukua? Näytät todella paljon häneltä."
  "Olen sukua", hymyilin pojalle vaivautumatta lisäämään, miten läheistä sukua. "Olen Vanessa Watson."
  "Mike Newton", mies sanoi ja ojensi kätensä. Puristin sitä edelleen hymyillen.
  "Sattuisitko tietämään, missä Cullenien talo on?" kysyin hieman varuillani. Oli outoa, että perheeni asui näin pienessä kylässä - miten he oikein metsästivät näin pienessä paikassa jäämättä kiinni? Ehkä saisin vastauksen siihen myöhemmin.
  Mike näytti hämmentyneeltä. "Tietysti... mutta ei siellä ole ketään ollut vuosiin..."
  "Niinkö?" Se oli hämmentävä tieto. Unimieheni oli sanonut, että he asuivat Forksissa. Olinko tullut väärään paikkaan? Olisi kuitenkin ollut liian suuri sattuma, että tämä mies tiesi biologisen äitini nimen. Ehkä Cullenit olivat eläneet salassa näiltä kaikilta ihmisiltä. Heidän talonsa olisi kuitenkin ensimmäinen paikka, mistä minun kannattaisi etsiä.
  "Voisitko kertoa, miten löydän talon?" kysyin Mikelta ystävällisesti. Mies hymyili minulle ja kertoi sitten ohjeet. Hän kysyi, tarvitsinko kyytiä, mutta kieltäydyin nopeasti. Olin nyt niin lähellä päämäärääni, että tarvitsin hieman liikuntaa selvittääkseni ajatukseni. Kiitin Mikea ja hän pyysi minua lähettämään Bellalle terveisiä, jos näkisin hänet.
  Lähdin juoksemaan Miken ohjeiden mukaisesti. Ei mennyt kauankaan, kun löysin pienehkön metsätien, josta Mike oli puhunut. Hidastin vauhtiani hämilläni. Mitä tekisin? Mitä sanoisin? Hetken mieleni teki kääntyä takaisin, mutta olisi täydellisen typerää perääntyä nyt, kun olin niin pitkällä.
  Henkäisin syvään ja saavuin Cullenien talon pihaan. Heidän talonsa oli valtava ja vaikuttava - kodikkaalla tavalla. En kyennyt täysin ihailemaan talon kauniita yksityiskohtia, kun mieleni täyttivät niin monet muut asiat. Haistoin heti, että sisällä oli vampyyreja.
  Tiesin heidän tietävän, että olin täällä. Jos pystyin haistamaan heidät, he varmasti pystyisivät haistamaan minut. Mikseivät he -
  Ja samassa ulko-ovi avautui kuin vastauksena keskeneräiseen kysymykseeni, jota en ollut sanonut ääneen.
  Ensimmäisenä näin... isäni. Edward Cullen astui ulos talosta hämmentävän hitain askelin, aivan kuin peläten, että säikähtäisin ja juoksisin pois. Hänen kultaiset silmänsä säkenöivät ja hän katsoi minua haikea ilme kasvoillaan, tutkivasti. Hän puristi vampyyrinaista kädestä, biologista äitiäni kädestä. Bella Cullen näytti siltä että itki. Hänen kauniit kasvonsa säteilivät onnea, jota minun oli hieman vaikea katsoa.
  Ja viimeisenä ovesta astui ulos unimieheni, tumma, valtava mies, katse täynnä sitä samaa, jumalallista onnentunnetta kuin Bellankin kasvoilla. Sydämeni hypähti hiukan, kun katsoin miestä ja käteni hakeutui automaattisesti pehmoleluni ympärille.
  He kaikki kävelivät eteeni hyvin hitaasti, tuijottaen minua. Bella näytti siltä, että yritti estää itseään kiepsahtamasta taas kaulaani. Olin kiitollinen, että hän hillitsi itsensä.
  "Sinä tulit", Edward sanoi lopulta, pieneltä ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen.
  En ollut tajunnut, että pidätin henkeäni. Henkäisin syvään rauhoittuakseni. "Halusin tilaisuuden tutustua oikeaan perheeseeni."
  Bella, Edward ja unimies hymyilivät minulle häikäisevää hymyä ja jotenkin, kummallisesti, täysin uudella tavalla, tunsin itseni onnelliseksi.

Otsikko: Vs: Birthright (4. luku 26.5.)
Kirjoitti: sajusa - 30.04.2011 12:31:38

Vooiii... :D Ihana! Nessie lähti perheen ja unimiehen luokse :) Liikutuin tuossa lopussa mutta siis kiva, että päätit kirjoittaa jatkoa ;D :P

Odotan seuraavaa lukua :D

~sajusa

Otsikko: Vs: Birthright (4. luku 26.5.)
Kirjoitti: jacoblove - 03.05.2011 17:24:38

sajusa, kiitos kommentistasi :) En odottanut, että kukaan enää lukisi tätä, mutta mukavaa, että yllätit iloisesti.

5. Burn

Nessie

"Sinä tulit", Edward sanoi lopulta, pieneltä ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen.
   En ollut tajunnut, että pidätin henkeäni. Henkäisin syvään rauhoittuakseni. "Halusin tilaisuuden tutustua oikeaan perheeseeni."
   Bella, Edward ja unimies hymyilivät minulle häikäisevää hymyä ja jotenkin, kummallisesti, täysin uudella tavalla, tunsin itseni onnelliseksi.
   Kuitenkin hetki tuntui hyvin kiusalliselta. Mitä minä sanoisin heille?
   Edward hymyili ja samassa muistin äitini kertoneen, että hän osasi lukea ajatuksia.
   Edward hymyili vieläkin enemmän. "Et osaa kuvitellakaan, kuinka onnellisia olemme, että päätit tulla luoksemme."
   Rykäisin. "Tuota, tulin kyllä oikeastaan vain käymään."
   Bella ja unimies molemmat ynähtivät aivan kuin sanoakseen jotakin, mutta Edward keskeytti heidät heti. "Tietysti, ihan miten vain haluat. Siirtyisimmekö sisään, niin voisimme jutella vähän mukavammissa oloissa?"
   Nyökkäsin ja seurasin heitä kaikkia sisälle. En edes vilkaissut sisustusta, näin suuren sohvan ja suuntasin heti askeleeni sille. Oloni oli mukavampi, kun istuin sohvalla.
   Unimies istui huoneen toiselle puolelle, siirtämättä katsettaan hetkeksikään pois kasvoiltani. Se sai punan nousemaan poskilleni.
   Edward ja Bella menivät molemmat miehen viereen, selkeästi antaen minulle tilaa, ymmärtäen, kuinka outo tilanne minulle oli.
   Halusin päästä tämän kiusallisen hiljaisuuden ohitse, joten aloin puhua. "Olen todella pahoillani kaikesta. En osaa edes kuvitella, kuinka vaikeaa tämä kaikki on teille ollut. En tiennyt teistä mitään, en tiennyt, että en oikeasti ollut... heidän tyttärensä."
   Tiesin, että Edward oli aikeissa sanoa jotakin, mutta nostin käteni pyytäen häntä olemaan hiljaa. Halusin sanoa kaiken nyt heti, puhua suuni puhtaaksi. "Ymmärrän, että olette varmasti vihaisia siitä, että he veivät minut teiltä. Minäkin tavallaan vihaan heitä sen vuoksi, on kamalaa, että he ovat voineet tehdä niin. En kuitenkaan osaa olla vihainen, tuota, äidilleni, Ellenille, joka kasvatti minut omana tyttärenään. Hän vain halusi lapsen, keinolla millä hyvänsä. John, mies, jota minun on pitänyt pitää isänäni, on kamala vampyyri ja en ole ikinä ollut millään tavalla kiintynyt häneen. Pystyn kuvittelemaan, miten helppoa tämä hänelle oli, kokonaisen perheen tuhoaminen. Äitini kuitenkin on pahoillaan kaikesta.
   "He saivat tietää minusta Amun-nimisen kiertolaisen kautta. He halusivat minut, John kokoelmansa helmeksi ja Ellen lapseksi. Niinpä he... no, niin."
   En tiennyt enää, mitä sanoa.
   "He veivät sinut meiltä", Bella kuiskasi. Hän katsoi minua tuskaisella ilmeellä. Hänen äänensä oli todella kaunis ja se kuulosti niin tutulta, että sydämeni teki pienen kuperkeikan. "Me olimme juuri laittaneet sinut kehtoosi nukkumaan. Käännyimme ja yhtäkkiä takaamme kuului poksahdus. Näimme punasilmäisen vampyyrin ja hetkessä hän oli kadonnut. Ja vienyt sinut mukanaan."
   Alec, ajattelin yllättävän vihan vallassa. Mikä oikeus hänellä oli ollut viedä minut pois rakastavan perheen luota? Mikä oikeus hänellä oli ollut tuhota niin monta elämää?
   "Etsimme sinua joka puolelta", Edward kuiskasi ja otti taas vaimoaan kädestä, kuin tukea hakien. "Ympäri maailmaa, monta vuotta. Olit kadonnut kuin tuhka tuuleen."
   "Mutta me emme koskaan luovuttaneet", Bella jatkoi ja vilkaisi miestään. "Tiesimme, että näkisimme sinut vielä jonakin päivänä. Tiesin koko ajan, että olit yhä elossa."
   Näin unimieheni vilkaisevan Bellaa hieman kyynisesti.
   Edward hymyili. "Hänen nimensä on Jacob."
   Hätkähdin - en ollut muistanut ajatustenlukua. Katsoin unimieheeni, Jacobiin. Hän hymyili minulle ja sydämeni teki nyt jo suorastaan kärrynpyörän. "Olen nähnyt sinusta unta", kuiskasin. "Melkein joka yö, niin kauan kuin muistan."
   Jacobin hymy levisi entisestään. "Minäkin olen nähnyt sinusta unta", hän kuiskasi karheasti, aivan kuin olisi tuntenut liikaa puhuakseen normaalisti.
   Edward vilkaisi Jacobia hieman... varoittavan näköisenä. "Myöhemmin", hän kuiskasi.
   En tiennyt, mitä hän tarkoitti, mutta varmasti saisin sen ennen pitkää selville.
   "Olisiko mahdollista... jos yrittäisimme unohtaa nämä vuodet? Ja vain tutustuisimme toisiimme?" kysyin ja hymyilin epävarmasti. "Haluaisin todella tutustua teihin kaikkiin." Katseeni viipyili Jacobissa.
   "Totta kai", Edward kuiskasi. "Mitä vain haluat."
   Rykäisin taas. "Haluaisin kuulla teistä kaiken... Esimerkiksi, miksi teidän silmänne ovat kultaisia... ja miksi hän - " nyökkäsin Jacobia päin " - on kanssanne? Hän ei ole vampyyri."
   Bella hymyili minulle kaunista hymyä. "Meidän silmämme ovat tällaiset, koska emme juo ihmisverta. Metsästämme eläimiä janoomme. Ja Jacob on... osa perhettämme, paras ystävämme."
   "Metsästätte eläimiä?" Olinhan itsekin tehnyt niin ja tunsin välittömästi täydellistä iloa siitä, että biologiset vanhempani eivät tappaneet ihmisiä. Sitä olin aina eniten inhonnut laumassani. Isäni oli paheksunut minua... Ehkä olin jo pienenä vauvana oppinut, että ihmisiä oli väärin tappaa janon vuoksi ja siksi en ollut ikinä suostunut tekemään niin. Koska alkuperäinen perheeni oli kasvattanut minut... hyväksi. Se oli juurtunut syvälle, niin syvälle, ettei kylämme muistinmuuntaja ei ollut kyennyt tekemään sille mitään.
   "Emme halua olla hirviöitä, murhaajia", Edward kertoi ja hän näytti hymyilevän ajatuksilleni. Kestäisi kauan tottua siihen, että joku pystyi kuulemaan ajatukseni.
   "Asutteko te täällä kolmestaan?" kysyin, innokkaana tietämään heistä kaiken.
   Edward ja Bella vaihtoivat katseita, Jacob ei vieläkään siirtänyt kuumottavaa katsettaan kasvoistani.
   "Tuota, no, oikeastaan meillä on aika suuri perhe", Edward sanoi hieman vaikeana, tulkiten tarkkaan kasvojeni ilmettä tai ehkä kuunnellen ajatuksiani. "Kuulin sinut, kun tulit talomme lähelle ja lähetin heidät pois, ajattelin että sinun olisi helpompi... että tilanne olisi sinulle helpompi, jos et heti tapaisi niin montaa innokasta vampyyria."
   Olin kiitollinen. "Kertokaa minulle heistä."
   "Sinulla on isovanhemmat", Bella kertoi. "Minun isäni, Charlie, odottaa innolla, että tapaa sinut taas. Hän on ihminen ja asuu Forksissa. Edwardin vanhemmat, Esme ja Carlisle asuvat tässä talossa. Meidän sisaremme, Rosalie, Emmett, Jasper ja Alice asuvat täällä heidän kanssaan ja he kaikki ovat hyvin innokkaita näkemään sinut taas."
   Huh. Siinäpä oli paljon ihmisiä.
   "Rakastit heitä kaikkia kovin paljon, kun olit pieni", Edward kertoi hieman surullisena. "Kun katosit, se muutti heidän kaikkien elämää. Olit - ja olet - meille kaikille hyvin tärkeä."
   "Elämämme pyöri sinun ympärilläsi", Bella lisäsi naurahtaen pienesti. "Olit kaikkien aikojen lellityin puolivampyyri."
   "Minä muuten annoin tuon sinulle", Jacob sanoi yllättäen ja osoitti pehmoleluani, "kun olit vauva."
   Otin Jaken syliini. "Annoin sille nimeksi Jake... varmaankin sinun mukaasi?" Hymyilin.
   Tunsin kummallista vetoa tähän valtavaan, tummaan mieheen. Miten hän liittyi tähän tarinaan? En vieläkään oikein ymmärtänyt sitä.
   Edward vilkaisi minua hieman kärsimättömästi. "Jacob selittää sen kyllä myöhemmin."
   "Haluaisin kuulla nyt", kuiskasin. Halusin vastauksia mieheltä, joka oli kummitellut unissani niin kauan.
   Edward huokaisi aivan kuin alistuen kohtaloonsa. Hän nousi ylös ja veti Bellan mukanaan. "Annamme teille hetken olla rauhassa... Jacob, toisitko hänet mökille sitten, kun olet valmis?"
   Jacob nyökkäsi vakavana. Mieleni halusi kahteen suuntaan: toisaalta halusin vielä jutella vanhempieni kanssa, mutta toisaalta halusin vastauksia unimieheltäni.
   "Meillä on kyllä aikaa", Edward lupasi minulle.
   "Tervetuloa kotiin", Bella kuiskasi.
   Hymyilin heille, kun he käsi kädessä poistuivat huoneesta.
   Jacob ei hetkeen sanonut mitään, vaan jatkoi vain tuijottamistani. Tuijotin takaisin, kunnes lopulta hän tuli luokseni sohvalle viereeni. Hän sipaisi nopeasti kasvojani ja järkytyin valtavasta himon sykähdyksestä, joka tuntui joka puolella vartaloani.
   "Minä en ole kokonaan ihminen", Jacob aloitti matalalla äänellään. Jos kosketuksemme oli aiheuttanut hänessä samanlaisia tuntemuksia kuin minussa, hän ei ainakaan paljastanut sitä.
   Niiskautin nenääni. "Tuoksut kyllä hieman erilaiselta kuin ihmiset. Et ole kuitenkaan vampyyri - mikä sinä olet?
   Jacob virnisti. Hänellä oli täydellinen rivi täydellisen valkoisia hampaita. Minusta alkoi tuntua, että tämä koko outo ihmismäinen mies oli täydellinen.
   "Olen puoliksi ihminen... ja puoliksi susi."
   Pärskähdin. Hänelle oli helppo hymyillä.
   Jacob kurtisti kulmiaan. "Olen tosissani."
   Nyt nauroin jo enemmän. "Älä viitsi. Ei kukaan voi olla puoliksi eläin!"
   "Pienenä sinä rakastit juosta kanssani, kun olin susimuodossani", Jacob mutisi kuin itsekseen. Hän avasi paitansa nappeja ja minun oli yhtäkkiä hyvin vaikea keskittyä keskusteluumme. Hänen paitansa alta paljastui kiinteät, jäntevät lihakset ja hänen ruskea ihonsa sai koko komeuden näyttämään henkeäsalpaavan kauniilta. Jacob veti paidan pois päältään, vieläkin kasvot hieman rytyssä. Hän katsoi minua suu pienessä virneessä avatessaan housunsa.
   "Anteeksi nyt vain, mutta mitä sinä luulet tekeväsi?" sain juuri ja juuri ähkäistyä.
   "Näytän sinulle susimuotoni", Jacob vastasi kuin olisi lausunut ilmoille itsestään selvän asian.
   "Miten riisuutuminen tuntemattoman ihmisen edessä liittyy asiaan?"
   Jacob kurtisti minulle kulmiaan taas. "Et sinä ole minulle tuntematon. Ja en viitsisi repiä taas uusia vaatteita hajalle, silloin joutuisin lähteä hakemaan lisää... enkä aio menettää sekuntiakaan ajasta, jonka täällä olet." Ja sitten hän meni sohvan taakse niin, että en nähnyt häntä ihan täysin alastomana, kun hän veti viimeisetkin vaatekappaleensa pois. Minun oli vaikea hengittää, kun katsoin häntä. En ollut ikinä tuntenut niin suurta himoa... tarvetta.
   Ja samassa kuului outo repeytymistä muistuttava ääni ja Jacob oli poissa. Hänen tilallaan seisoi järisyttävän suuri punaruskea susi, joka tuijotti minua suurilla ruskeilla silmillään hieman omahyväisenä.
   Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt tuntea kauhua ja järkytystä. Tunsin kuitenkin vain ihailua ja outoa mielihyvää katsoessani näihin ruskeisiin silmiin. Kohotin hitaasti käteni ja silitin sutta korvan alta. Jacob sulki silmänsä kuin nauttien kosketuksestani.
   Jacob muuttui takaisin ihmiseksi ja puki vaatteet päälleen. Yritin olla katsomatta hänen lihaksiaan, mutta en oikein onnistunut. Minusta tuntui, että hän huomasi sen: hänen ilmeensä oli taas hiukan omahyväinen. Kihlasormustani alkoi poltella aivan kuin se olisi tietänyt, että ajatukseni eivät olleet täysin uskollisia Michaelille. Höh, kai minä katsoa sain, kunhan en koskenut. Michael katseli varmasti muita vampyyreja myös... Ajatus ei tuntunut miltään ja mietin hieman syyllisenä, että ehkä sen olisi pitänyt.
   Jacob tuli taas istumaan viereeni. "Joo, kyllä ihminen pystyy olemaan puoliksi myös eläin", hän jatkoi keskusteluamme aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
   "Miten oikein olet tutustunut... Culleneihin? Vampyyriperheeseen?"
   Jacob hymyili. "Äitisi ja minä olimme hyviä ystäviä, kun hän oli vielä ihminen."
   Jokin hänen ilmeessään sai minut kysymään: "Ystäviäkö vain?"
   Hän virnisti. "Ehkä vähän enemmän... ennen sinua."
   Yllätyin oudosta, uudesta tunteesta niin paljon, että en pystynyt keskittymään kaikkiin hänen sanoihinsa. Mahani tuntui oudolta ja sydäntäni puristi ikävästi, kurkkuuni nousi outo pala. En ollut ikinä tuntenut mitään sellaista - ja sitten tajusin, että olin mustasukkainen. Mustasukkainen! En ollut eläessäni ollut mustasukkainen mistään, en ikinä, vaikka kaikki vampyyrinaiset olivatkin aina havitelleet Michaelia. Se ei ollut ikinä liikauttanut minua mihinkään suuntaan. Ja nytkö minä olin mustasukkainen tästä oudosta susimiehestä? Etenkin, kun hän oli puhunut menneessä aikamuodossa ja lisännyt minusta vielä jotakin?"
   Pakenin outoa tunnettani palaamalla keskusteluun. "Ennen minua?" sain juuri ja juuri kysyttyä.
   "Meillä ihmissusilla on sellainen... mitenköhän sen selittäisi. Tuota, me leimaudumme... sielunkumppaneihimme. Rakkautta ensi silmäyksellä, mutta voimakkaampaa, tuhat kertaa voimakkaampaa. Painovoima vaihtaa paikkaa ja yhtäkkiä tyttö, sielunkumppani on koko elämä, merkitsee kaikkea. Eikä se lopu koskaan, eikä muuta muotoaan. Se rakkaus on ja pysyy ikuisesti."
   "Onpa kummallista", sanoin ääni hieman käheänä. En tiennyt, miksi, mutta yhtäkkiä sydämeni pamppaili oudon kovaäänisesti ja sitä poltteli. Aivan kuin se olisi ollut tulessa.
   "Ja heti, kun näin silmäsi ja kasvosi ensimmäisen kerran, minä leimauduin sinuun", Jacob kuiskasi. "Rakastuin sinuun ensisilmäyksellä, sinun ollessa vain pieni vauva. Unohdin kaiken muun, kun katsoin sinun ruskeisiin silmiisi ja sinä muutit minut täydellisesti, teit minut kokonaiseksi. Kaikki muuttui täysin."
   Olin sanaton. Täydellisen sanaton. En ymmärtänyt, mitä unimieheni minulle puhui. Minäkö olin hänen sielunkumppaninsa? Hän oli rakastunut minuun?
   "Sinä et tunne minua", kuiskasin, "ethän sinä voi rakastaa minua."
   Hän hymyili. "Olen rakastanut sinua koko olemuksellani koko elämäsi ajan." Hän laittoi kätensä sydämeni päälle. "Minä tunnen sinut - ja sinäkin tunnet minut." Hänen kasvonsa olivat niin lähellä, että tunsin hänen lempeän henkäyksensä ihollani. "Ja tunnet myös sen, kuinka minä olen oikeassa. Tunnet sen vedon, joka imee meitä toisiamme kohti. Koska me olemme tarkoitettu toisillemme. Sinä kuulut minulle ja minä kuulun sinulle ja niin sen on aina ollut tarkoitus ollakin. Siksi sinä olet nähnyt minusta unia - vaikka sinun muistisi pyyhittiinkin, olin jo lyhyen elämäsi aikana juurtunut syvälle sisääsi niin, että et koskaan kyennyt unohtamaan minua täysin."
   En tiennyt mitä sanoa. En edes tiennyt, osasinko enää puhua. Minusta tuntui, että unohdin kaiken katsoessani häntä silmiin, tuntui kuin olisin uponnut hänen katseeseensa.
   Ja samassa en enää välittänyt mistään. Sillä hän otti kasvoni valtavien käsiensä väliin ja painoi huulensa huulilleni hitaasti, varovaisesti ja lempeästi. Hän suuteli minua niin kuin minua ei oltu ikinä suudeltu: aivan kuin olisin yhtäkkiä leijunut ilmassa, en tuntenut jalkojani. Sydämeni suli, kun hänen huulensa painuivat huulilleni, täydellisinä, lämpiminä. Aivan kuin juuri siihen ne olisivat kuuluneetkin, aivan kuin huuleni olisivat aina odottaneetkin juuri näitä huulia. Tunsin hengitykseni väreilevän ja mitään ajattelematta vein käteni hänen iholleen, tunnustellen tätä kaunista miestä, nauttien kaikesta sydämestäni hänen läheisyydestään.
   Ja sitten yhtäkkiä, aivan liian nopeasti Jacob vetäytyi kauemmas. Ensiksi en ymmärtänyt miksi ja mieleni teki mieli huutaa vastalause, mutta sitten näin, mikä Jacobin oli pysäyttänyt.
   Hän piteli nyt vasenta kättäni kädessään ja tuijotti nimettömässä kimaltelevaa kihlasormusta ilme hyvin vakavana. Hän tuijotti sormusta loputtoman hetken ajan ja katsoi sitten kasvojani. Hänen tummat silmänsä tuntuivat palavan ja hänen äänensä tärisi, kun hän kysyi: "Oletko sinä kihloissa?"

Otsikko: Vs: Birthright (5. luku 3.5.)
Kirjoitti: amanda97 - 03.05.2011 20:37:46

Tää on niiiin hyvä luin kerralla lä pi ja ilmoittaudun lukijaksi jos vain tulee jatkoa!!!!!

Pliis JATKOA!!!!!

amanda

Otsikko: Vs: Birthright (5. luku 3.5.)
Kirjoitti: jacoblove - 08.05.2011 10:21:44

Kiitos kommentistasi amanda97 :) Tässä jatkoa, vähän tällainen tylsä jaaritteluluku.

6. If that ain't love then I don't know what love is

Jacob

Ruumiini jokainen solu alkoi hehkua, kun painoin huuleni Renesmeen huulille. Tuntui kun sydämeni olisi roihunnut tulesta ja mielettömästä, sanoinkuvaamattomasta onnentunteesta. Vihdoinkin hän oli sylissäni, tämä tyttö, jota olin niin kauan kaivannut. Tämä tyttö, jota olin rakastanut jo monta vuotta tuhansien kilometrien päästä. Vihdoinkin sain kietoa kätensä hänen ympärilleen ja maistaa hänen suloista makuaan. Käteni sivelivät Renesmeen ihoa, hänen kaulaansa, hänen olkapaitaan, hänen käsivarsiaan... En ikinä, ikinä saisi tarpeekseni hänestä. Voisin pitää häntä sylissäni ikuisuuden. En ikinä laskisi irti hänestä.
   Renesmee siveli kasvojani käsillään ja hänen kosketuksensa sai mieleni lentämään, tunsin väkevää, melkein raivokasta tarvetta päästä lähemmäksi häntä -
   Tunsin jonkin kovan raapaisevan ihoani ja rekisteröin nopeasti, mistä se oli johtunut. Silmiini osui jokin hyvin kiiltävä. Vaikka jokainen soluni huusi vastalauseita, irrottauduin Renesmeestä ja tartuin hänen käteensä. Hänen vasemmassa nimettömässään kimalteli timanttisormus.
   Tuijotin sormusta mitään ymmärtämättä. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden. Nostin kasvoni Renesmeetä päin ja ääneni tärisi hieman, ehkä pelosta, ehkä mustasukkaisuudesta tai ehkä jostakin ihan muusta tunteesta, kun kysyin, oliko hän kihloissa.
   Renesmee katseli minua suurilla silmillään hieman syyllisen näköisenä. Tajusin vain hämärästi, että hän hengitti suudelman jäljiltä hyvin raskaasti.
   "Olen kyllä", hän vastasi. "Tapasit hänet Volterrassa... Michaelin."
   Muistin vaaleakiharaisen, punasilmäisen vampyyrin ja järkyttävä mustasukkaisuuden aalto pyyhkäisi ylitseni. Raivo kuitenkin voitti mustasukkaisuuden. Samaan niljakkaiseen vauvoja varastavaan ryhmään kuuluva vampyyri oli saanut koskea johonkin, jonka tunsin niin voimakkaasti olevan minun. Ajatus oli niin sietämätön, että koko vartaloni alkoi täristä, muuttaa muotoaan joksikin, joka hallitsi paremmin tunteeni. Pakotin itseni rauhoittumaan, en halunnut muuttua sudeksi niin lähellä Renesmeetä. Ja jos muuttuisin, en saisi kysyttyä sitä kysymystä, joka nyt melkein räjähti suustani, raivosta tärisevänä. "Rakastatko sinä häntä?"
   Näin Renesmeen empivän. "Välitän Michaelista todella paljon", hän vastasi, edelleen syyllisen näköisenä. "Olen ollut hänen kanssaan niin kauan kuin muistan."
   "Et vastannut kysymykseeni." En halunnut ajatella aikaa, jonka Renesmee oli viettänyt sen kuvottavan verenimijän kanssa. Aikaa, jonka verenimijä oli varastanut minulta!
   "En tiedä, rakastanko häntä", Renesmee kuiskasi, "en ole ikinä oikeastaan tiennyt, mitä rakkaus on."
   Ylitseni huokui mieletön rakkauden tunne tätä tyttöä kohtaan ja raivoni katosi. Hän oli niin suloinen, niin täydellinen. Ja tekisin kaikkeni, että hän ymmärtäisi, kuinka täydellinen minä voisin olla hänelle, kuinka täydellisiä me olisimme yhdessä. Voisin näyttää hänelle täsmälleen, mitä rakkaus oli.
   "Rakkaus on tätä", kuiskasin ja nojauduin eteenpäin. Kuulin ääneni muuttuneen yhtäkkiä lämpimäksi ja näin Renesmeen silmien sulavan sen vaikutuksesta ja tiesin, että tulisin voittamaan hänet itselleni. Niinhän sen kuului ollakin, oli aina kuulunutkin. Hän ei ollut tiennyt minun olevan olemassa kun oli lupautunut toiselle.
   Äskeinen suudelmamme oli ollut hyvin hellä, tällä kertaa en halunnut varoa. Halusin hänen unohtavan inhottavan vampyyrinsa. Painoin huuleni rajusti Renesmeen suulle ja kiskaisin hänen hennon vartalonsa kiinni omaani.
   En tiedä, kuinka kauan huohotimme toisiamme vasten, kuinka kauan puristin häntä sylissäni, mutta lopulta hän vetäytyi kauemmas, selkeästi vastahakoisena.
   "Ei", murahdin ja vetäisin hänet takaisin lähelleni. Hän kuitenkin esteli minua ja sai näin minut hellittämään kiihkeää otettani.
   "En tullut tänne vain suutelemaan sinua, niin kiehtovaa kuin se onkin", hän sanoi hengästyneenä. "Ja minulla on hieman syyllinen olo... minä kuitenkin olen kihloissa." Ennen kuin ehdin sanoa, että tappaisin sen verenimijän niin ongelma olisi ratkaistu, hän sanoi: "En tiedä mitä ajatella, Jacob. Tämä kaikki on niin kovin sekavaa... Jospa menisimme nyt Edwardin ja Bellan luo? Anna minulle hieman aikaa."
   Antaisin hänelle mitä tahansa hän pyytäisi, mitä ikinä hän haluaisikin. En kuitenkaan ollut ikinä ollut kovin kärsivällinen ja olin jo menettänyt niin paljon aikaa hänen kanssaan... mutta jos hän aikaa tarvitsisi, niin aikaa hän myös saisi.
   "Aikaa", murahdin. "Selvä." Vetäisin hänet ylös sohvalta ja lähdin taluttamaan häntä ulos talosta, veisin hänet Edwardin ja Bellan mökille. "Ehkä pystyn hillitsemään itseni."
   "Toivottavasti minäkin pystyn", Nessie kuiskasi kuin itsekseen. Sitten hän näytti hiukan keräävän itseään ja hymyili minulle. "Kerro minulle vanhemmistani. Millaisia he ovat?"
   Kurtistin kulmiani. Olisin halunnut kuulla kaiken Renesmeestä, tietää kaiken mitä hänelle oli tapahtunut vuosina, kun en ollut ollut hänen elämässään. Mutta olihan meillä aikaa... ainakin toivoin niin. Eihän Renesmee todella halunnut palata Volterraan, niiden inhottavien vampyyrien luokse? Kikkarapäisen vampyyrinsa luokse. Tekisin kaikkeni pitääkseni hänet täällä... ja olin varma, että onnistuisin.
   "He ovat..." Miten pystyisin kuvailemaan Bellaa ja Edwardia? "Bella on... iloinen." Ainakin oli ollut siitä asti, kun oli saanut tietää tyttärensä olevan elossa. "Hän on luotettava ja lojaali ja hän on valmis tekemään mitä tahansa niiden puolesta, joita rakastaa. Edward on kaikin tavoin hänen toinen puoliskonsa, he täydentävät toisiaan täydellisesti. Edward on aikalailla ylihuolehtiva persoona. Hän ajattelee kaikkea aivan liikaa, ehkä siksi, että on kuunnellut koko elämänsä ajan toisten ajatuksia. Hän huomioi kaikkien tunteet ja on hyvin kärsivällinen."
   Nessie hymyili, kun puhuin hänen vanhemmistaan. Olimme vasta puolivälissä matkalla Bellan ja Edwardin mökille ja olin iloinen tästä kahdenkeskisestä ajasta Renesmeen kanssa.
   "Heille oli varmasti hyvin rankkaa, kun minut vietiin", Nessie totesi ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen irvistykseen, aivan kuin hän olisi ollut vihainen.
   "Oli kyllä", myönsin. "Bella teki kaikki hulluiksi."
   Nessie näytti kummastuneelta. "Miksi?"
   "Hän ei antanut meidän ikinä unohtaa sinua", kuiskasin ääni hieman käheänä muistellessani menneitä vuosia. "Ikävöimme kaikki sinua niin kovasti, emmekä tienneet olitko elossa vai kuollut. Me kaikki halusimme jollakin tavalla päästä asian yli, mutta Bella ei antanut. Hän ei oikeastaan mistään muusta puhunutkaan kuin sinusta. Hän leipoi sinulle joka vuosi syntymäpäiväkakun. Kaikista sietämättömintä se oli Edwardille... Bella ei antanut hänen lohduttaa itseään, vaan vajosi synkkyyteen. Se oli hyvin vaikeaa Edwardille, hän on aina halunnut vain, että Bella olisi onnellinen."
   Nessie huokaisi. "Olen niin pahoillani."
   Sipaisin hänen poskeaan. "Ei se sinun syytäsi ollut."
   Hän nyökkäsi ja puri huultaan. Näin hänen pyyhkäisevän kyyneleen silmäkulmastaan.
   Olimme melkein jo mökillä. Bella ja Edward seisoivat pikkuruisen mökin pihalla, odottaen.
   Edward irvisti. "Jacob", hän sanoi paheksuvasti, vihaisena. Ymmärsin heti, mistä hän puhui.
   "Se olisi tapahtunut kuitenkin jossakin vaiheessa", ärähdin hänelle.
   Edward puri huuliaan yhteen. Nessie ja Bella katselivat meitä kummastuneina.
   "Minulle ei tuota mitään ongelmia murtaa sinulta paria luuta", Edward ärähti. "Olisit voinut malttaa odottaa hieman, että hän totuttelee tähän kaikkeen."
   "Se vain tapahtui", ärähdin takaisin.
   "Mistä te puhutte?" Nessie kysyi ymmällään.
   "Meidän suutelustamme", murahdin hänelle. "Sanoinhan, että hän on hyvin ylisuojelevainen."
   "Hän on vasta seitsemänvuotias." Edward paljasti nyt hampaansa. Bella tarttui hänen käteensä kuin pitääkseen häntä aloillaan.
   "Anteeksi nyt vain", Nessie sanoi isälleen hieman uhmakkaan näköisenä. Minua hymyilytti - hän näytti sillä hetkellä hieman kapinoivalta teiniltä. "Olen henkisesti ihan aikuisen tasolla niin kuin fyysisestikin."
   "Ei se mitään muuta", Edward ärähti.
   "Edward... anna heidän olla. Se olisi tapahtunut kuitenkin jossakin vaiheessa", Bella sanoi miehelleen rauhoittavasti.
   Edward vilkaisi vaimoaan ja näin hänen heti rauhoittuvan. "Niin kai sitten, koira. Älä kuitenkaan venytä kärsivällisyyttäni liian pitkälle." Se oli varoitus ja tajusin kyllä, mitä hän liian pitkälle menemisellä tarkoitti...
   "No niin, tämähän on kiusallista", Nessie sanoi sitten ylipirteällä äänellä kuin keventääkseen tunnelmaa. "Onpa sievä mökki."
   Bella hymyili hänelle. "Se on meidän kotimme."
   Nessie huokaisi. "Toivon vain, että voisin muistaa sen... ja teidät."
   "Nyt... kun tiedät totuuden, eikö se mielenmuuntelija voisi palauttaa muistojasi?" kysyin häneltä.
   "En tiedä. Enkä oikeastaan haluaisi palata vielä kotiin - he eivät ehkä päästäisi minua takaisin."
   Bella ja Edward irvistivät. "Me hoidamme kyllä asian, jos haluat."
   "Mitä te heille mahdatte?" Nessie pyöritti päätään. "He ovat liian voimakkaita. Heillä on uskomattomia kykyjä... kukaan ei voi heille mitään, edes Volturit eivät voineet."
   "Vaimollani on aika voimakas kyky", Edward kertoi hänelle hieman ylpeän näköisenä. "Äitisi pystyy torjumaan kaikki mahdolliset voimat kilpensä avulla."
   Nessien silmät olivat hyvin suuret. "Niinkö?"
   Bella nyökkäsi. "Kukaan ei pääse sen läpi."
   Edward värähti hieman. "Aah, Nessie, olisiko sinulle... Kävisikö, että loput perheestämme tulisivat tervehtimään sinua? He ovat hyvin malttamattomia."
   Nessie hymyili. "Toki."
   Ja samassa ympärillämme oli monta vampyyria.
   Emmett tarttui heti Nessietä lanteiden kohdalta ja nosti hänet ilmaan. "Terve Nessie!"
   Nessie näytti ensiksi hämmentyneeltä, mutta nauroi Emmetin laskiessa hänet taas maahan.
   Alice halasi Nessietä. "Ihanaa saada sinut kotiin!"
   Rosalie pyyhkäisi Nessien poskea. "Meillä on ollut sinua kova ikävä."
   Jasper hymyili Nessielle. "Ehkä elämä palautuu lopulta normaaliksi."
   Esme ja Carlisle halasivat Nessietä myös. "Et voi uskoakaan, kuinka me kaikki olemme sinua kaivanneet. Onneksi olet kunnossa."
   "Ihanaa tavata teidät kaikki", Renesmee vastasi kaikille yhteisesti, hymyillen. "Haluan kovasti tutustua teihin kaikkiin."

Otsikko: Vs: Birthright (6. luku 8.5.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: jacoblove - 25.06.2011 10:43:43

Olen aika varma, ettei kukaan enää lue tätä, mutta ajattelin laittaa jatkoa silti :)

7. There were three things I was absolutely sure...

Nessie

Ensimmäinen iltani biologisten vanhempieni luona oli kummallinen. En täysin pystynyt unohtamaan pientä varastettua hetkeä todellisuudesta, jonka olin Jacobin kanssa viettänyt, mutta työnsin sen mieleni taka-alalle niin, että saatoin keskittyä päämäärääni: tutustua biologisiin vanhempiini.
   Vaikka Jacob olikin kertonut minulle yleiskatsauksen vanhemmistani, minusta oli mukavaa huomata, että hän ei ollut kertonut minulle kaikkea. Oli mielenkiintoista huomata asioita itse.
   Kuten se, kuinka rakastuneita Bella ja Edward olivat toisiinsa. Aina, kun joku sanoi jotakin, he vilkaisivat toisiaan kuin vaistomaisesti, tulkiten mitä toinen ajatteli uudesta asiasta. He olivat koko ajan lähekkäin, koskaan menemättä paria metriä kauemmas toisistaan. Kuten Jacob oli sanonut, he näyttivät täydentävän toisiaan, tekivät toisistaan kokonaisia.
   Huomasin myös, kuinka suojelevainen Edward Bellaa kohtaan oli. Näytti siltä, että hän asetti koko ajan oman vartalonsa niin, että Bella oli jollakin tavalla hänen takanaan, hänen suojeluksessaan. Se oli hieman kummallista, eihän Bella mitään suojelua tarvinnut, kun kerran oli vampyyri ja kilpikin vielä.
   Kummasteluni tästä asiasta sai vastauksia, kun Bella ja Edward kertoivat minulle, millaista heidän elämänsä oli ollut ennen kuin minua oli ollut. Kuinka moniin vaaroihin Bella oli joutunut vampyyrien maailmassa ollessaan ihminen. Oletin, että Edward oli joutunut suojelemaan Bellaa niin kauan, tehnyt sen ilomielin ja täydellä sydämellään niin, ettei ollut vieläkään päässyt täysin yli mielettömistä suojelunvaistoistaan, vaikka mitään tarvetta niille ei enää ollutkaan.
   Olin kiinnostunut kaikesta, mitä vanhempani minulle kertoivat. Halusin niin kiihkeästi kuulla kaiken heidän elämästään, että se oli melkein musertavaa. Onnekseni Bella ja Edward olivat hyvin halukkaita keskustelemaan kanssani, näytti siltä, että he halusivat minun tuntevan heidät ja heidän tarinansa yhtä paljon kuin minäkin halusin.
   "En ole ikinä kuullut ihmisestä, joka haluaisi tieten tahtoen vampyyriksi", kerroin hämilläni vanhemmilleni. Istuimme mökin pienellä terassilla, minä, Edward, Bella ja Jacob. Edward oli ajanut loput perheestä pois tietäen, että koko tilanne oli minulle tukala ja niin monen uuden vampyyrin kohtaaminen vähän uuvuttavaa. Tätini ja setäni olivat olleet hyvin pettyneitä, joskin ymmärtäväisiä. Olin kiitollinen siitä, että he antoivat minulle hieman tilaa. Halusin tutustua heihin kaikkiin - ensiksi halusin kuitenkin tutustua Bellaan, Edwardiin ja Jacobiin.
   Edward ja Bella olivat juuri kertoneet minulle Voltureista, Victoriasta ja Jamesista, kaikista niistä vampyyreista, jotka olivat vainonneet äitiäni hänen ollessa vielä ihminen. Äitini oli kertonut, kuinka halukkaasti hän oli halunnut kuolemattoman elämän, kuinka hän oli toivonut muuttuvansa vampyyriksi.
   "En minä niinkään vampyyriksi halunnut", Bella vastasi minulle hymyillen. Hän piti Edwardia kädestä. "Halusin vain Edwardin, ikuisiksi ajoiksi."
   "Sinulla oli minut muutenkin", Edward mutisi hieman harmissaan. Kummastelin sitä ja isäni vastasi oitis ajatuksissani muodostuvaan kysymykseen. "En koskaan halunnut, että Bella joutuisi muuttumaan vuokseni... Halusin pitää hänet ihmisenä."
   "Miksi?" Minusta ajatus oli omituinen. Olin aina elänyt niin tiukasti vain vampyyrien kanssa, että en oikeastaan ymmärtänyt, mitä pahaa siinä oli.
   Edward hymyili vähän vinosti. Kuulin Bellan henkäisevän pienesti: olin huomannut, että isäni sai hymyillessään tällaisen hyvin ihmismäisen reaktion aikaan äidissäni.
   Ei tuntunut oikeastaan kummalliselta ajatella heitä äitinä ja isänä. Se tuntui oikealta. He tuntuivat siltä minulle - vaikka en oikeastaan tuntenutkaan heitä.
   Vielä. Pakotin harhailevat ajatukseni takaisin mielenkiintoiseen keskusteluun.
   "Olin sitä mieltä, että tämä elämä on tuomittu, että minä olin sieluton hirviö. En koskaan olisi halunnut tuomita Bellaakin tähän elämään."
   "Sain Edwardin kuitenkin suostumaan tahtooni", Bella kertoi hieman ylpeänä saavutuksestaan.
   Edward vilkaisi häntä hieman näreissään ja katsoi sitten minua. "Sitten, kun ymmärsimme Bellan odottavan... sinua, mieleni muuttui. Halusin vain hänen pysyvän elossa... keinolla millä hyvänsä."
   "Se oli varmasti pelottavaa", kuiskasin. Tiesin, miten hauraita ihmiset olivat.
   "Se oli vaikeaa", Bella huokaisi. "Olit niin paljon vahvempi kuin minä, jopa silloin, kun olit vasta kohdussani."
   Näin tuskan väreilevän Edwardin silmissä. Jopa Jacob, joka oli taas vain keskittynyt hiljaa katsomaan minua, katsoi Bellaa tuskainen ilme tummissa silmissään.
   "Kertokaa minulle siitä", pyysin kiihkeästi, haluten ymmärtää Jacobin ja Edwardin tuskan, ymmärtää, millaista se oli ollut äidilleni. Toinen äitini, Ellen, ei ollut koskaan kertonut minulle asiasta mitään, oli vain sanonut kantaneensa minut ollessaan vielä ihminen. Ilman yksityiskohtia. Ymmärsin nyt, että hän ei ollut halunnut valehdella minulle vain lisää.
   "Edward oli sitä mieltä, että sinut olisi pitänyt ottaa pois", Bella huokaisi. Hän siveli vatsaansa kuin muistellen, millaista oli ollut kantaa minua siellä. "Se oli hyvin tuskallista. Olit niin vahva, potkit koko ajan kylkiluitani murskaksi. Sinulla ei ollut tarpeeksi tilaa. Veit minusta kaiken elinvoiman."
   "Silti hän taisteli hurjana meitä vastaan", Edward huokaisi pyöritellen päätään. "Hän halusi vain pitää sinut."
   "Rakastin sinua ensi hetkestä alkaen niin valtavasti", Bella kuiskasi ääni kaikista tunteista hehkuen.
   Edward ei ollut halunnut minua? Hän oli halunnut, että minut otettaisiin pois? Tunsin yhtäkkiä oloni kovin hylätyksi.
   "Älä ymmärrä väärin!" Edward henkäisi kauhuissaan. Hätkähdin: en varmaankaan ikinä tottuisi siihen, että hän luki koko ajan ajatuksiani. "Olin vain niin huolissani äidistäsi, yritä ymmärtää, hän oli vain heikko ihminen. Emme tienneet ollenkaan, millainen olento olisi vampyyrin ja ihmisen risteytys..."
   Katselin häntä vieläkin hieman hämmentyneenä, mutta hän hymyili minulle. "Kaikki muuttui, kun kuulin ensimmäistä kertaa sinun ajattelevan... sinun ollessasi vielä Bellan kohdussa. Ajattelit, kuinka paljon rakastit äitiäsi, kuinka paljon jumaloit häntä ja tiesit tuottavasi hänelle tuskaa, joten yritit olla liikkumatta mahdollisimman vähän. Kun kuulin ensimmäistä kertaa ajatuksesi... niin, se oli hetki, kun minäkin ymmärsin rakastavani sinua. Ja silloin ymmärsin, että taistelisin pitääkseni teidät molemmat elossa, teidät molemmat turvassa. Vaikka sinun kanssasi minä epäonnistuinkin..."
   Tartuin hänen käteensä. Se oli viileä omaani vasten, mutta en hätkähtänyt sitä, olinhan tottunut ihojen viileyteen. "Vielä ei ole liian myöhäistä." Tunsin nyt suurta kunnioitusta kumpaakin vanhempaani kohtaan: ymmärsin kuinka rohkeita ja niin kaikin puolin hyviä ihmisiä he olivat. Sydämeni tuntui pursuavan kaikista tunteista, joita en ollut koskaan tiennyt olevankaan.
   "Olet nyt kuullut meidän tarinamme", Bella kuiskasi, katsoen minun ja Edwardin yhteen liitettyjä käsiä hymyillen, näyttäen taas siltä, että voisi purskahtaa onnelliseen itkuun. "Kertoisitko meille omasi?"
   Hymyilin heille. Halusin, että hekin tuntisivat minut. Jacob, joka ei ollut sanonut pitkään aikaan mitään, huokaisi pienesti. Katsoin häntä ja näin hänen surullisen ilmeensä. Oliko hän surullinen kaikesta menettämästään ajasta kanssani?
   "Kyllä", Edward vastasi taas ajatuksiini.
   Vilkaisin häntä hieman näreissäni. En oikeastaan pitänyt siitä, että hän saattoi kuulla kaiken mitä päästäni liikkui.
   "Kukaan ei pidä siitä", Edward vastasi, taas se sama vino hymy kauniilla kasvoillaan. "Jacob on aina inhonnut sitä."
   Jacob ja Bella näyttivät tottuneen tällaisiin puolikkaisiin keskusteluihin. Jacob taisi kuitenkin ymmärtää, mistä me puhuimme. "Joo, se on raivostuttavaa. Siihen kyllä tottuu nopeasti."
   "En vieläkään puhu sinulle, rakki", Edward murahti hänelle suupielestään.
   Jacob pyöräytti silmiään. "Älä nyt viitsi! Yksi pieni pusu - mitä sitten? Enkö ole muka odottanut tarpeeksi, osoittanut, kuinka paljon hänestä välitän ja mitä hänen vuokseen tekisin? Olen tehnyt? Tiedät kyllä, että se olisi tapahtunut joka tapauksessa!"
   Edward irvisti. "Minun ei silti tarvitse pitää tästä."
   "Edward", Bella kuiskasi rauhoittavasti. "Yritä ymmärtää... Ehkä sinun pitäisi torjua tietyt ajatukset mielestäsi. Se olisi helpompaa sinulle."
   Edward huokaisi. "Jacob on niin kamalan äänekäs." Hän nirpisti nenäänsä pienesti.
   "No anteeksi kamalasti", Jacob tuhahti ivallisesti ja pyöräytti silmiään. "Yritän sitten tästä eteenpäin ajatella hiljempaa."
   Rykäisin. "Ettekö te halua kuulla minun tarinaani?" Odotin, kunnes tiesin saaneeni kaikkien huomion itseeni ja aloin sitten kertoa elämästäni.
   "Olin hyvin nuori, kun osallistuin niin sanotun isäni johtamaan sotilaskoulutukseen. Hän keräili vahvoja vampyyreja puolelleen, useimmat hänen laumastaan olivat kuitenkin seuranneet häntä jo vuosisatoja, pysyen hieman salassa muulta maailmalta, lähinnä Voltureilta. Johnin elämäntehtävä oli syrjäyttää Volturit. Hän ei ole koskaan halunnut mitään muuta kuin valtaa... John ei koskaan tuntunut minusta läheiseltä - hän oli aina hyvin etäinen ja tiukka. Halusin epätoivoisesti hänen pitävän minusta, joten osallistuin hänen koulutukseensa ilomielin. Vaikka olenkin heikompi kuin vampyyrit yleensä, minussa on kuitenkin nopeutta. Olen nopeampi kuin kukaan laumamme jäsenistä."
   "Olet perinyt sen Edwardilta", Bella kuiskasi hymyillen. "Hänkin on hyvin nopea."
   Tieto tästä tuntu miellyttävältä ja hymyilin säteilevästi. Jatkoin tarinaani. "En koskaan metsästänyt ihmisiä niin kuin muut laumassamme. En ole koskaan halunnut viedä keneltäkään elämää - sekin on varmasti teidän ansiotanne."
   Bella ja Edward nyökkäsivät hieman ylpeinä. Jacob tuijotti kasvojani vieläkin herkeämättä.
   "Tunsin aina, etten kuulunut sinne... oloni oli aina ulkopuolinen. Menin kihloihin Johnin parhaan sotilaan kanssa, Michaelin kanssa. Se tuntui enemmänkin velvollisuudelta kuin miltään muulta." Halusin Jacobin ymmärtävän tämän. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään.
   En oikeastaan tiennyt mitä muuta heille kertoisin. Päätin kertoa sen, mikä sillä hetkellä oli päällimmäisenä. "Olen niin iloinen, kun vihdoinkin tiedän, mistä tulen. Olen todella onnellinen, että te olette minun vanhempiani."
   Bella tarttui käteeni innokkaasti. "Tunne on molemminpuolinen."
   "Mitä... laumasi ajattelee tänne tulostasi?" Edward kysyi minulta. Hänen katseensa oli hieman vihainen ja mietin, oliko hän raivoissaan siitä, että hänen tyttärestään oli kasvatettu sotilas. Millaisen lapsuuden hän olisi halunnut minulle antaa?
   Tavallaan odotinkin, että hän vastaisi ajatuksiini. "Olisin pitänyt huolta siitä, että olisit onnellinen. Olisimme antaneet sinulle kaiken, mitä ikinä olisit vain keksinytkin pyytää. Mitä tahansa. Olisimme suojelleet sinua kaikelta."
   Sydämeni paisui odottamattomasta rakkaudesta: olisiko se näin helppoa? Pystyinkö noin vain rakastaa näitä ihania kultasilmiä, kävikö se niin helposti? Olin ajatellut itseäni hieman kylmänä puoli-ihmisenä, mutta löysin nyt itsestäni hyvin voimakkaita tunteita.
   Tajusin, että Edward odotti vastaustani. En oikeastaan tiennyt sitä. "Äitini - Ellen siis - on varmasti huolissaan. Michael on varmaankin... vihainen. Isäni saattaa kokea teidät ehkä pienenä uhkana - hän oli järkyttynyt siitä, miten hänen voimansa eivät toimineet Volterrassa teihin." Vaivuin hetkeksi huoleen. Mitä jos laumani tulisi etsimään minua? En halunnut lähteä... vielä. En ollut saanut tarpeekseni näistä ihmisistä. Mitä jos he tulisivat etsimään minua?
   Edward ojensi minulle kalliinnäköistä puhelinta. "Soittaisitko... kihlatullesi." Hän vilkaisi Jacobia, joka irvisti. Edwardkaan ei näyttänyt tyytyväiseltä siihen, että sormessani kimalteli lupaus tulevaisuudesta. Mietin, haluaisiko hän minun olevan Jacobin kanssa mieluummin kuin Michaelin. "En halua heidän tulevan tänne."
   Nyökkäsin ja näppäilin Michaelin numeron puhelimeen. En halunnut puhua äitini kanssa - olin hänelle vieläkin vihainen valheista.
   Michael vastasi heti. "Vanessa?"
   Edward, Bella ja Jacob irvistivät kaikki yhtä aikaa. He eivät selvästikään pitäneet nimestä, joka minulle oli annettu heidän antamansa nimen päälle.
   "Hei, Michael."
   "Mitä helvettiä sinä oikein luulit tekeväsi?" hän karjui vihaisena. Asetin puhelimen hieman kauemmas korvastani. "Äitisi on suunniltaan huolesta. John kerää jo partiota, Alec on teleporttaamassa sinne - "
   "EI!" kiljaisin kauhuissani. En halunnut heitä tänne.
   "Kuule, rakkaani, minä ymmärrän, että haluat vastauksesi. John on kuitenkin raivosta suunniltaan, sinun olisi pitänyt puhua tästä hänen kanssaan - "
   "Michael. Isäni kuuntelee sinua, enemmän kuin minua on koskaan kuunnellut. Minä haluan olla täällä ja olen turvassa. Tulen kyllä kotiin, lupaan sen sinulle. En halua teidän tulevan tänne. Haluan tutustua biologiseen perheeseeni. Antakaa minun olla rauhassa. Palaan kyllä kotiini."
   Michaelin ääni oli kireä. "Sinulla on täällä velvollisuutesi."
   "Teidän kaikkien velvollisuus olisi ollut kertoa minulle totuus!" minä kivahdin vihaisena. "Minä ansaitsen tämän teidän valheittenne jälkeen."
   Michael oli hetken hiljaa. "Hyvä on, Vanessa. Minä puhun Johnille. Olet oikeassa. Minä rakastan sinua. Ethän viivy kauaa, rakkaani. Soita minulle huomenna."
   "Soitan", lupasin helpottuneena.
   "Minä rakastan sinua", hän toisti painostavasti.
   "Minäkin rakastan sinua", huokaisin. "Kiitos, Michael." Katsoin Jacobia. Hänen kätensä tärisivät ja hänen silmänsä leimusivat. Bella asetti kätensä hänen kätensä päälle, rauhoittaakseen ja lohduttaakseen.
   Suljin puhelimen ja annoin sen takaisin Edwardille. Jacobin kädet eivät enää tärisseet. Hän katsoi minua surullisena ja minä katsoin takaisin - tilanne tuntui kauhean sekavalta yhtäkkiä. Halusin kietoutua Jacobin lämpimään syliin.
   "On jo myöhä", Edward kuiskasi pienen hiljaisuuden jälkeen. "Olet varmasti väsynyt... Vanessa."
   Hymyilin hänelle. En ollut edes tajunnut, että ilta oli alkanut hämärtyä ympärillämme, niin kietoutunut olin ollut meidän keskusteluumme. "Te voitte sanoa minua Nessieksi."
   "Jacob antoi sinulle sen lempinimen", Bella kuiskasi, hieman nyrpeän näköisenä. "Minä annoin sinulle nimen oman äitini ja Edwardin äidin mukaan. Renesmee."
   "Se on kaunis nimi", myönsin hänelle.
   "Voit nukkua mökissä. Siellä on huone sinua varten. Tapaamme taas aamulla." Edward hipaisi kasvojani. Ele toi minulle jostakin syystä turvan tunteen.
   Ajatukseni olivat hieman sekavat, mutta muutamista asioista olin varma. Ensinnäkin, olin jo nyt täysin rakastunut vanhempiini, ihailin ja kunnioitin heitä eri tavalla kuin ketään muuta ikinä olin ihaillut tai kunnioittanut. Toiseksi, tekisin mitä tahansa, jotta saisin jotenkin, jollakin tavalla pidettyä heidät elämässäni. Ja kolmanneksi... olin hyvin varma, että olin rakastunut mieheen, joka oli jo monia vuosia ollut kanssani unissani. Olin rakastunut mieheen, jota en oikeastaan tuntenut. Olin rakastunut unimieheeni... Joka todellisuudessa oli susi-ihminen, käsittämättömän täydellinen, lämmin Jacob.

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: nnora - 25.06.2011 17:58:16

Mä luen, mä oon lukenut tätä joskus ajat sitten, kun tässä oli pelkkä eka luku tai jotain. Ja nyt taas aloin lukea tätä ja meinasin monessa kohdassa alkaa itkeä, tää on niin i-ha-na! :)

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: Arosalie - 25.06.2011 23:10:13

Kyllä sulla vielä lukioita on. (Ainakin minä luen innokkaasti!) Mukavaa, että olet jatkanut tätä ja toivon, että pitkiä taukoja ei tule enään. Tämä on aivan loistava!

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: Fulnum - 26.06.2011 21:01:50

Tää on aivan ihana!:) Uusi lukija ilmoittautuu sekä rakentava palaute on siirtynyt kesälomalle!

Jatkoa!

Fulnum

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: Tuntematon1 - 28.06.2011 23:49:56

Tää on aivan ihana ficci. Luin juts kaikki luvut putkeen ja oon sitä mieltä et sun on PAKKO jatkaa tätä.  :D
Mullaki oli monta kohtaa jossa meinasin ruveta itkemään, tää vaan on niin ihana.  ::)
Toivon tosi kovaa että jatkaisit tän kirjottamista nopiasti. :)

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: Chuva - 29.06.2011 12:15:37

Tämä on ihana! Toivottavasti uudet Volturit kuolee... vaikka.. räjähdyksessä :D Tai jossain. Tai joku tappaa ne.

Tom^^

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: Candren - 30.06.2011 06:55:30

Juu, minäkin luen. :D Eipä mitään muuta kommentoitavaa, kunhan halusin ilmoittaa. Niin ja tää on mahtava.  ;)

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: Anskubits - 11.07.2011 18:52:21

Mustakin tuntuu että joskus oon tätä lukenut, kun on ollut vaan muutama luku mutten ole kommentoinut ollenkaan, en tiedä miksen ?
Tää on ihan super ihana ja tykkään tästä juonesta tosi paljon ! :)
Nomutta nopeesti jatkoa tulemaan  ;D :D  ;)
 <3.Anskubits

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: TaikaVenla - 25.07.2011 22:15:27

Jatkoa? (:

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: iipimoi - 01.08.2011 10:08:51

Nyt mä kyllä lopetan näiden keskenerästen ficcien lukemisen, tää on loistava ! En ymmärrä miten tää on voinu saada vaan tän verran suosiota. Tykkään tosi paljon juonesta, ja hullu bella on kuvailtu aivan loistavasti ja muutenkin kuvailu on tosi hyvää. Ja voi jacobii, elämän rakaus ryöstetää ja sit kuulee viel et se on kihlois. nomut jaa, kirjakieli ja rakentava pomppasivat käsikädessä kaivoon. :D

Kiitos tosipaljon & jatka & ÄLÄ JÄTÄ LAATIKONPOHJALLE & puspuspus  :-*

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: Kuolotar - 10.06.2012 00:19:42

ihana ficci  ;)
Ikävää on uudet Volturit ja se miten Nessielle on valehdeltu ihan pokalla. >:(
Käy sääliksi Jakobia joka on menettänyt Nessien Michaelille.
Ficci on hyvin kirjoitettu ja idea on loistava

Kuolotar

Otsikko: Vs: Birthright (7. luku 25.6.) | K-13 Jacob/Nessie sis. sieppauksen
Kirjoitti: AngelofDarkness - 20.08.2012 01:38:29

Tämä. On. Loistava!
Siis aivan mahtava. Idea siepatusta Renezmeistä oli mielenkiintoinen ja kirjoitit juuri ihanan loistavan täydelliseksi tuon "ensitapaamisen". Eli ei mitää hirvittävää kapinateinihenkeä. Jacob on oma ihana itsensä ja Bellan höperöisyys oli loistava keksintö. Ja oma henkilökohtainen mielipiteeni on että Michael saa suksia kuuseen :)

Jatkoa pian?

Kiittäen,

~ AngelofDarkness ~