Originaalit > Pergamentinpala

Omenalippu JATKOA 3.6.08 | merirosvotarina, adv/rom/hum, K-11

(1/3) > >>

Sharra:
Nimi: Omenalippu
Kirjoittaja: Sharra
Beta: -
Ikäraja: Korkeimmillaan K-11
Paritukset: Löytyy
Genre: Seikkailu / romantiikka / huumori / draama
Tarina: Kun kauppiaan poika Jonathan lähtee merirosvolaiva Penelopen matkaan etsimään kadonnutta veljeään, hän ei tiedä, mihin päänsä pistää. Pian hän huomaa saapuneensa keskelle Karibianmeren kummallisinta merirosvojoukkoa, jonka kapteenia surullisempaa ihmistä ei löydy koko maailmasta. Laivan valtasuhteet tuntuvat omituisilta ja herättävät väkisinkin kysymyksiä. Vielä suuremmaksi arvoitukseksi nousee kuitenkin Penelopen kapteenin tarina. Huhutaan, että mies on kostonhimoinen ja katkera, jopa hullu. Syytä ei tiedä kukaan - paitsi miehistö, joka vaikenee kuin muuri. Mitä laivalla oikein salataan?

A/N: Tässä on vihdoin tarina, jota olen hautonut pääni sisässä kohta kolme vuotta. Suoraan sanottuna jännittää ihan mielettömästi ruveta julkaisemaan sitä - olen yrittänyt saada tarinasta kiinni niin pitkään ja epäonnistunut. Tämä prologi ei ole mitenkään erityinen jännitysmomentti, vaan on tarkoitettu pikemminkin johdannoksi tarinaan, koska en onnistunut mitenkään muuten aloittamaan tätä. Rohkeuskysymys. Toivottavasti kuitenkin kestätte ja tulette lukemaan vielä sitten kun varsinainen tarina pääsee ensimmäisessä osassa vauhtiin! Olisin myös muuten todella iloinen kommenteista. Tämä on idea, jota saatan joskus tulevaisuudessa työstää kirjaksi asti, joten olisin ikionnellinen palautteesta.

 - Sharra

Prologi
Solon Springs, 2008

Puhelin soi. Neljättä kertaa yhden automatkan aikana.
Charlie tuijotti itsepintaisesti märkää tietä edessään ja yritti olla kuulematta. Sinnikkäät piipitykset tunkeutuivat radiosta kantautuvan puheen päälle ja peittivät aamushow’n Terryn äänen alleen. Charlieta ärsytti. Hän olisi heittänyt puhelimen ikkunasta, ellei siitä olisi säädetty erityistä lakia Wisconsinin osavaltiossa: Kännykän tai sen osien heittäminen liikkuvasta autosta on kielletty (paitsi sunnuntaisin). Lakimiehenä Charlie osasi  pykälän ulkoa.

Hän laski kännykän piippauksia matkalla työpaikalle. Neljäkymmentäkolme. Vasta hänen kääntyessään parkkipaikalle Conwayn asianajotoimiston eteen puhelin vaikeni. Radiossa Terry Lawley toivotti kuulijoille hauskaa työpäivää. Charlie hymähti ja näppäili kännykästä esiin vastaamattomat puhelut. Numero oli vieras. Luultavasti lehtikauppias.

Puhelin pysytteli vaiti koko matkan ylös toimistorakennuksen kahdeksanteen kerrokseen. Hissi pysähtyi jokaisen tason kohdalla ottaen ihmisiä kyytiä tai vapauttaen heitä takaisin tehtäviinsä. Charlie seisoi omissa ajatuksissaan hissin nurkassa, eikä huomannut, kun itse herra Conway tervehti häntä astuessaan sisälle liukuovista. Kahdeksannen kerroksen kohdalla hän nappasi salkkunsa lattialta ja suunnisti toimistoonsa.

Mandy, hänen sihteerinsä - vai oliko se nykyään tyttöystävä, Charlie ei ollut varma - hymyili säteilevästi  nähdessään hänet.
  “Hyvää huomenta, herra England.”
  “Mandy”, Charlie huokaisi. “Ole kiltti.”
Mandy iski hänelle silmää ja kurkotti nappaamaan keltaisen muistilapun pöydänkulmalta.
  “Joku mies on soitellut sinulle koko aamun. Sanoi, ettet vastaa puhelimeesi”, Mandy sanoi asiallisesti.
  “Tarkoituksella”, Charlie mutisi synkästi.
  “No, nyt saat luvan soittaa hänelle. Tässä on numero. Kysy Bernard Galea.”
  “Soitan myöhemmin.”
  “Ei, vaan nyt.”
  “Luulin, että sihteerin tehtävänä on auttaa, eikä komennella”, Charlie sanoi happamaan sävyyn.
  “Niin se onkin. Mutta minä olen nyt sinun tyttöystäväsi ja se on kokonaan eri asia.”
No, ainakin seurustelustatus on nyt tullut selväksi, Charlie huokaisi mielessään, kun Mandy pakotti pikkuruisen muistilapun hänen kouraansa. Vielä ei tosin ollut liian myöhäistä - hän voisi yhä perua heidän illallisensa ja vapauttaa itsensä tekemään itsenäisiä päätöksiä puheluidensa suhteen. Mutta kuka sitä todella halusi?
  “Hyvä on. Minä soitan.”
  “Heti”, Mandy painotti tiukasti.
  “Kyllä, rouva komentaja.”
Charlie suuteli häntä nopeasti poskelle, kääntyi sotilaallisesti kannoillaan ja marssi tahdissa kohti toimistoaan.
  “Se kuulosti tärkeältä”, Mandy huusi vielä ennen kuin hän ehti sulkea oven. “Joku notaari! Puhui kuolemasta suvussa!”

Kuolema suvussa? Ne pysäyttivät Charlien. Kun hän oli käynyt viikonloppuna kotona juhlimassa kiitospäivää, kukaan ei ollut puhunut mistään kuolemasta, tai edes sairaudesta. Tapaus ei voinut olla kovin tuore, jos se oli kerran jo ehtinyt notaarille, Charlie mietti. Se ei ollut myöskään ilmeisesti kovin läheinen, tai äiti olisi jo soittanut ja kertonut siitä. Äidistä oli ihana käydä läpi toisten ihmisten sairaskertomuksia. Hän oli tehnyt ylivoimaisen ennätyksen kuukausi sitten, jolloin hän oli kertonut Charlielle kokonaisen tunnin ajan jostakin Hammock-nimisestä miehestä, joka oli kuollut kesken eläkeläisten joogatunnin.

Charlie otti muistilapun esiin ja näppäili numeron puhelimeensa. Hän istui työpöytänsä reunalle ja valmistautui laskemaan varsin pitkän sarjan piippauksia. Puhelin kuitenkin kilahti jo toisella.
  “Bernard Galen notaaripalvelut”, kirkas naisenääni vastasi. “Kuinka voin auttaa?”
  “Hei, olen Charlie England. Herra Gale on yrittänyt tavoittaa minua.”
Toisesta päästä kuului tietokoneen näppäinten ääni.
  “Aivan, herra Gale on jättänyt soittopyynnön. Yhdistän teidät hänelle välittömästi.”
  “Kiitos.”
Charlie odotti.
  “Herra England?” syvä vanhan miehen ääni tiedusteli.
  “Kyllä. Olitte yrittänyt tavoittaa minua.”
Bernard Gale oli reilu - hän ei viitannut millään tavalla toistuviin soittoyrityksiinsä, vaan vahvisti ainoastaan asian todeksi ja pahoitteli, että vaivasi häntä kesken työpäivän.
  “On aina ikävä ottaa yhteyttä tällaisen asian vuoksi.”
  “Sihteerini kertoi, että suvussa on ollut kuolemantapaus.”
  “Aivan, olen pahoillani. Ilmeisesti ette olleet tietoinen asiasta aiemmin.”
  “En”, Charlie sanoi rehellisesti. “Kuka on kyseessä?
  “Onko nimi Stuart Quinn teille tuttu?”
Stuart Quinn. Kesti hetken, ennen kuin Charlie muisti hänet - ja kun muisti, häntä ei käynyt enää unohtaminen. Stuart Quinn oli hänen setänsä, tai tarkkaan ottaen isosetä; paksu, punanaamainen mies, jolla oli kovaääninen ja hitusen mielipuolinen nauru. Charlie oli tavannut hänet viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten, kuusivuotiaana, koko perhe oli ollut sukukokouksessa Kanadan Pookesweekissä. Stuart oli kertonut heille lapsille tarinoita Amerikan sisällissodasta ja auttanut heitä näyttelemään kohtauksen, jossa hänen isoisänsä menetti kätensä. Se oli ollut muiden aikuisten mielestä hyvä ajatus, kunnes Charlien serkku Andrew oli ollut vähällä päästä omasta kädestään. Sen jälkeen Stuart oli julistettu suvun piirissä “pikkuisen kahjoksi”, eikä häneen pidetty yhteyttä enää muutoin kuin postikorteilla.
  “Kyllä, minä muistan hänet”, Charlie sanoi puhelimeen. “Mihin hän kuoli?”
  “Eturauhassyöpään. Se on yleistä hänen iässään.”
  “Aivan.”
Charliesta tuntui omituiselta. Hän tiesi, että jonkin mittapuun mukaan hänen olisi pitänyt surra Stuartia, mutta siitä ei tullut mitään. Oli vaikeaa surra miestä, josta muisti ainoastaan punoittavan kaljun ja kannustushuudot, kun kaksi kuusivuotiasta poikaa yritti irrottaa toisiltaan kädet.
  “Herra Gale, te ette kai soittanut minulle yksinomaan kertoaksenne isosetäni kuolemasta?”
  “Olette oikeassa. Herra Quinnin testamenttia tutkittaessa kävi ilmi, että hän halusi muistaa teitä testamentissaan.”
  “Minua?” Charlie yllättyi. “Oletteko varma?”
  “Oletteko te Charlie Jonathan England, Gillian ja Lisabeth Englandin vanhin lapsi Wisconsinista?”
  “Olen, mutta - “
  “Siinä tapauksessa olen varma.”
  “Miten se on mahdollista?” Charlie ihmetteli ääneen.
  “Siihen kysymykseen en ikävä kyllä osaa vastata. Ehdotan, että saavutte perinnönjakoon tänään kello yksitoista. Pystyttekö siihen?”
  “Minne minun pitää tulla?”
Notaari kertoi osoitteen. Charlie vilkaisi kelloa.
  “Saatan myöhästyä vähän - minun olisi pitänyt lähteä jo kymmenen minuuttia sitten.”
Hän nappasi puvuntakkinsa naulakosta ja syöksyi käytävään salkku kainalossa.
  “Mandy! Peruuta kaikki tapaamiset tältä päivältä!”
  “Mitä minä sanon syyksi?” Mandy huusi, kun Charlie liukasteli kohti hissiä yrittäen pukea samalla takkia päälleen.
  “Kerro, että hullu setäni kuoli!”

***

Charlie loikkasi autoonsa ja lähti ajamaan kohti herra Galen toimistoa. Stuartin aivoitukset tuntien hän oli pelännyt, että häntä vaadittaisiin ajamaan Kanadaan asti. Sen sijaan perinnönjako toimitettaisiin Milwaukeessa, parin tunnin ajomatkan päässä. Siinäkin oli jo kuitenkin tarpeeksi tekemistä - hän myöhästyisi auttamatta.
Charlie mateli autoletkan perässä ulos kaupungista. Moottoritielle päästyään hän painoi kaasua ja ajoi surutta muun joukon ohi. Uteliaisuus kalvoi hänen mieltään. Mitä ihmettä Stuart olisi voinut jättää hänelle? Mies tuskin edes muisti häntä, tai niin hän oli kuvitellut. Totta kyllä, hänen nimensä oli ollut jokaisessa joulu- ja pääsiäiskortissa, ja toisinaan, kun Stuart oli ollut jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa hän oli saanut jopa syntymäpäiväkortin. Niissäkään ei ollut mitään erityistä, ainoastaan onnittelut Charlie Jonathanille. Jostain syystä Stuartista oli ollut hauskaa käyttää hänen koko nimeään.

Charlie oli niin syvällä ajatuksissaan, ettei huomannut ajavansa ylinopeutta ennen kuin nopeusmittari Milwaukeen rajalla alkoi vilkuttaa punaista. Hän säikähti ja hidasti vauhtia. Paljonko kello oli? Tasan yksitoista. Hän oli tosiaan ajanut paljon nopeampaa kuin olisi pitänyt. Loppumatkan Charlie ajoi hitaasti ja nopeusmittaria vilkuillen. Se oli tarpeen muutenkin, sillä hän oli käynyt Milwaukeessa vain kerran aiemmin, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, missä herra Galen toimisto sijaitsi.

Kysyttyään kahdesti tietä ja tehtyään yhden liikennesääntöjen vastaisen u-käännöksen Charlie löysi viimein itsensä herra Galen notaarintoimiston pihasta. Hän oli auttamatta myöhässä, muttei kuitenkaan niin paljon kuin oli pelännyt - kello oli vasta kaksikymmentä yli yhdentoista. Hän juoksi sisälle toimistoon ja huohotti herra Galen sihteerille nimensä.
Nainen nosti katseensa paperinsa ja hymyili hänelle lämpimästi. “Tervetuloa, herra England. He ovat odottaneet sinua. Voitte mennä sisään.”
Hän avasi oven kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Charlie nielaisi ja kohensi solmiotaan.
  “Kiitos.”

Charlie astui sisään ja yllättyi huomatessaan, että huone oli tyhjä lukuunottamatta hänen isoäitiään ja tätiään sekä tummaihoista, parrakasta miestä, joka ei voinut olla kukaan muu kuin herra Gale. Miehen valkoinen hammasrivistö säihkyi silmäsärkevästi.
  “Hauska tavata, herra England. Toivon todella, että olisimme tavanneet onnellisemmissa merkeissä.”
  “Kuin myös”, Charlie mumisi ja kävi tervehtimässä sukulaisiaan. Hän ei ollut nähnyt heitä aikoihin; isoäiti purskahti itkuun hänet nähdessään.
  “Voi, Charlie-kulta... Stuart-parka… Minun veljeni…”
Charliesta tuntui omituiselta ajatella, että Stuart oli ollut isoäidin veli.
  “Olen pahoillani.”
Isoäiti pyyhki silmiään. “Ei se mitään... Kyllä me sen jo tiesimme... On vain jatkettava elämää.”
  “Tämä kuulostaa varmaan tylyltä, mutta voisimmeko mennä asiaan?” Charlien isotäti, Isolde, pyysi varovasti. “Minua odottaa kolme sairasta lasta kotona.”
  “Aivan, totta kai“, herra Gale sanoi ja istui pöytänsä taakse. “Kuten varmasti tiedätte, tämän perinnönjakotilaisuuden tarkoituksena on tuoda esille herra Stuart Quinnin viimeinen tahto.”
Charlie auttoi isoäitinsä istumaan. Jännitys kupli hänen suonissaan.
  “Koska herra Quinnilla ei ollut vaimoa tai lapsia, hän on päättänyt luovuttaa koko omaisuutensa Pookesweekin löytöeläinkodille. Päätös toteutuu, elleivät sisaret aio vaatia lakiosaansa.”
Herra Gale katsoi kysyvästi isoäitiin ja isotätiin, jotka pudistivat päätään.
  “Hyvä on. Herra Quinn on kuitenkin jättänyt teille kolmelle joitakin esineitä, sekä tervehdyksensä. Ensinnäkin: sisarelleni, rouva Mathilde Rosenbluthille haluan luovuttaa koulussa veistämäni puisen rasian. Hän rakasti sitä lapsena kovin, ja on tullut aika luovuttaa se eteenpäin.”
Herra Gale nosti pöydän takaa suuren tummasta puusta valmistetun laatikon, jonka kulmat ja lukko olivat hopeaa. Isoäiti nosti käden suulleen.
  “Minun rasiani!”
Silmät kyynelissä hän otti rasian vastaan ja istui takaisin paikalleen. Charlie näki hänen käsiensä vapisevan, kun hän silitteli rasian sileää, lakattua pintaa. Hän puristi isoäidin kättä varovasti.
  “Toiseksi: niin ikään sisarelleni, neiti Isolde Quinnille jätän päiväkirjani. Lukekoon hän niitä lopultakin luvallisesti.”
Isolde-täti purskahti itkuiseen nauruun.
  "Ja kolmanneksi: Kaukaiselle sukulaiselleni, Charlie Jonathan Englandille haluan jättää kirjan, joka on kulkenut suvussamme vuosia. Pitäköön hän sen hyvässä tallessa ja nauttikoon kaimansa tarinasta.”
Charlie rypisti otsaansa. Kirjan? Sikäli kuin hän tiesi, Stuartilla oli ollut hallussaan miljoonia kirjoja - ainakin hänen kirjastosakkonsa olivat olleet legenda suvun piirissä. Miksi ihmeessä Stuart olisi nähnyt vaivaa valikoidakseen yhden kirjoista juuri hänelle?
Kun herra Gale otti kirjan esille laatikosta, Charlie kuitenkin ymmärsi. Se ei ollut mikä tahansa kirja - se oli ikivanha, kellastuneista sivuista päätellen ainakin sadan vuoden ikäinen. Kansi oli niin kulunut, että se lohkeili irti. Charlie otti sen varovasti vastaan. Hänen käsivartensa olivat musertua sen painosta.
  “Mikä kirja se on?” Isolde-täti kurkotti lähemmäs.
Charlie pyyhki varovasti pölyt kirjan pinnalta. Alta paljastui koukeroista, monen vuosisadan takaista kirjoitusta, jota oli melkein mahdoton lukea. Tavaamalla Charlie sai selville nimen: Omenalippu - Tanskalaisen matkassa 1697. Kirjoittanut Jonathan England.

***

Perinnönjakotilaisuuden päätyttyä isoäiti ja Isolde-täti aikoivat ravintolaan lounaalle. He yrittivät houkutella Charlieta mukaan, mutta hän kieltäytyi vedoten pitkään kotimatkaan. Hän suuteli heitä molempia poskelle hyvästiksi ja köytti kirjan kiinni auton turvavöihin - kaiken varalta. Se näytti liian arvokkaalta rikottavaksi.
Paluumatka sujui huomattavasti hitaammin. Charlie vilkuili kirjaa vähän väliä. Enää hän ei ihmetellyt niin paljon, miksi se oli annettu hänelle. Noin vanha kirja oli luultavasti hyvin kallis, ja jos vaihtoehtoina olivat joko löytöeläintalon koirien tassut tai kaukaisen sukulaispojan kädet… Charlie ymmärsi Stuartia.

Hän oli ensin aikeissa ajaa suoraan kotiinsa, mutta muisti sitten meneillään olevan kylpyhuoneremontin ja suunnisti takaisin toimistolle. Koska Connorin asianajotoimistossa riideltiin koko ajan ikivanhoista sopimuksista, toimiston hyllyt olivat täynnä vanhojen kirjaimien tulkkaamisessa auttavia oppaita. Sellainen tulisi tarpeeseen, mikäli Charlie aikoi kahlata koko kirjan läpi.
  “Mandy, missä ne vanhojen aakkosten oppaat ovat?” Charlie kysyi ehdittyään takaisin kahdeksanteen kerrokseen.
  “Kaapissasi, alimmalla hyllyllä, takana”, Mandy neuvoi pieni hymy huulillaan.
Charlie pidätti huokauksen. Niinpä tietenkin.
  “Kiitos. Viitsitkö katsoa tietokoneelta, mitä siellä sanotaan Jonathan Englandista?”
  “Jonathan Englandista?”
  “Joo.”
Charlie heitti puvuntakin nojatuolin kaiteelle ja löysäsi solmiotaan. Hän vihasi sitä, kun Mandy laittoi hänen tavaransa hankaliin paikkoihin. Aakkoskirjojen nostamiseen vaadittiin tavallisesti kahden miehen voimat - siksi Charlie olisi mieluiten pitänyt niitä siistissä pinossa pöytänsä kulmalla.
  “Ei täältä löydy ketään sen nimistä”, Mandy pahoitteli, kun Charlie punnersi kasvot punaisena kirjaa pöydälle. “Johnny English löytyisi, ja Edward England. Kumman haluat - maailman huonoimman vakoojan vai maailman kilteimmän merirosvon?”
Charlie pudisti päätään. “Antaa olla. Kiitos, Mandy.”
  “Eipä kestä. Hei, miten se tapaaminen notaarin kanssa meni?”
  “Hyvin.”

***

Kahvitauolla Charlie otti kirjan esiin. Hän laski sen pöydälle ja tuijotti pitkään haalistunutta, kenties joskus kauan sitten kullanväristä kantta. Sen pinta oli sileä kuin aaltojen hioma kivi. Nukkavierut, halkeilleet sivut tuoksuivat suolalta ja mereltä.
Charlie raotti kantta. Nimiösivun ja ensimmäisen sivun välistä putosi kuva - jonkinlainen maalaus. Se oli taitettu keskeltä kaksinkerroin. Huolellinen varjelu ei ollut kuitenkaan pelastanut maalausta, vaan sen värit olivat yhtä haalistuneet kuin kirjan kansikin. Charlie napsautti pöytälampun päälle nähdäkseen paremmin.

Maalaus esitti miestä. Hän näytti monta vuotta Charlieta nuoremmalta, mutta oli samalla lailla tummatukkainen ja kapeakasvoinen kuin Charlie itsekin. Ainoastaan vaatteet olivat erilaiset - repaleiset ja kuluneet, kokonaan toiselta ajalta. Vaaleanruskeat housut näyttivät moneen kertaan paikatuilta ja valkoinen paita retkotti rintakehälle asti auki. Hänellä oli yksi niistä naurettavista sulkahatuista, joita merirosvokapteenit olivat satoja vuosia sitten käyttäneet. Hän istui laivan kannella jalat uhkarohkeasti laidan yli heiluen. Se, mikä hätkähdytti Charlieta oli kuitenkin hänen ilmeensä - eksynyt ja kaipaava, kuin hän olisi etsinyt vuosia jotakin, mitä ei voinut saada.

***

A/N2: Kuten tänne asti lukeneet varmaan huomasivat, tämä on oikeasti pelkkä johdantokappale. Charlie Englandin tekemiset ovat siis irrelevantti asia koko tarinassa. Varsinainen tarina alkaa seuraavassa osassa, kun ääneen pääsee Jonathan England, yksi kaikkien aikojen rakkaimmista hahmoistani. Virittäytykää taajuudelle - Klaus Badeltin musiikki auttaa!

Ja oikeasti, palautteesta olisi minulle tämän projektin kanssa ihan mielettömästi apua.

Klara-nne:
WAU! Kirjoitat tosi hyvin. En malta odottaa kirjan avaamista. Ihanaa! Koska aiot lisätä jatkoa?? :p

Melodie:
Tykkäsin Charliesta siinä määrin, että on harmillista ajatella hänen olevan sivuhahmo (vieläpä mittakaavassaan vähäisehkö sellainen?). Ja vaikka asianajajasotkut eivät ehkä ole yhtä kiinnostavia kuin merirosvoretket, olisin minä niistäkin mielelläni lukenut.

Tämä tuo hyvin vahvasti mieleen Gaimanin teokset.
Ensinnäkin kieli on samalla tapaa leikittelevää (esimerkiksi "oli vaikeaa surra miestä, josta muisti ainoastaan punoittavan kaljun ja kannustushuudot, kun kaksi kuusivuotiasta poikaa yritti irrottaa toisiltaan kädet"), ja toisaalta samanlaisuutta on ilmaisuissa ja tietyillä tapaa tapahtumien kulussakin.
En ole Gaimanin Anansi boysia kokonaan lukenut, mutta tämän päähenkilö muistutti hyvinkin paljon sen päähenkilöä (itse asiassa - sattumaa tai ei - hahmojen nimetkin taitavat olla yhtenevät). Se on hassua, muttei juuri häiritsevää.

Tarinaa itsessään on hivenen hankala kommentoida tässä vaiheessa (kun eihän se ilmeisesti alkanutkaan ole), mutta mielestäni aloitusosa on mielenkiintoa herättävä ja mukaansatempaava, ja tyylillisesti ja sisällöllisesti hyvinkin luettava. En tiedä, miten se tulee jatkossa muuttumaan, mutta voisi toisaalta olettaa, ettei tyyli radikaalisti muutu. (Lukenen seuraavankin osan.)

Pidän myös pienistä yksityiskohdista, laeista ja muusta sellaisesta. (Myös valokuva on hieno.)

Voisin tietysti valittaa jatkuvasta amerikkalaisuudesta, mutta periaatteessa se kuitenkin on omalla tavallaan tuttu ympäristö, ja ehkä liian yleinen jotta siitä kannattaisi valittaa (ja kyllähän on myönnettävä merirosvojen paremmin sinne sopivan).

Enpä oikein osaa kommentoida.
No, minä pidän tästä. Kiitos.

!YAY!:
Nimi oli mielenkiintoinen, joten aloin lukemaan. Ja WOW! Tämä todella oli hyvä!
Niin no, pitää kuitenkin myöntää, ettei tarinan yhteen veto kamalasti houkutellut. Onneksi luin silti.
Charliesta en erityisemmin pitänyt, enkä myöskään siitä minne tarina sijoittui. Ei tässä oikein muuta valittamista ole.
"“Kerro, että hullu setäni kuoli!”" Tämä oli ehdoton lempi kohtani. :3 Pidän todella paljon kirjoitus tavastasi, ja aion lukea myös jatkon. En malta odottaa Jonathanin "tapaamista"^^

minnehoo:
Kommentoin jo vuotiksessa mut kommentoin täälläkii... Osaat kirjottaa tosi hyvin ja ois kiva lukee jatkoo :)
Kuvaukset oli hyvin kirjotettu ja teksti ei ollu ollenkaa töksähtelevää, mikä on iso +

Oli pariasiaa mitkä kävi mun mieles että sanon ne, mut harmi vaa en muista mitä mun piti laittaa... No jos tulee myöhemmin mielee ni muoksin :)


Ohi mennen, ootko koska laittaas tekstiä lisää?

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu