Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Lils - 08.11.2009 14:40:07

Otsikko: Corazón / K11 / 3/3
Kirjoitti: Lils - 08.11.2009 14:40:07

(James/Lily, kevyt fluffydrama)

Rating: K11
Pairing: James/Lily
Summary: ”Kuulit oikein, Lily”, Jo sanoi pilke silmäkulmassa ja katsoi minua kierosti hymyillen. ”Jos sinä häviät, menet treffeille Jamesin kanssa, hymyillen. Ja te menette sinne ystävänpäivänä.”
Warnings: fluffy
Status: valmis!

A/N: Aakkoshaaste, FF100, FF10 II Ametrine, sinulle. ♥

---

Corazón

prologi

Joko kaikki ovat ehtineet liittoutua minua vastaan?

Suurin piirtein noin kuului ensimmäinen ajatukseni, kun Jo, Lupin, Musta, Potter ja Piskuilan tänään iltapäivällä tulivat juttelemaan minulle. Jostain syystä osasin heti epäillä, että myös Ammy oli juonessa mukana, vaikkei paikalla ollutkaan. Ystäväni kun olivat viimeiset kuusi vuotta takoneet päähäni, että rakastan James Potteria – jota ihan vain näin sivumennen sanoen inhoan.

Eikä siinä vielä mitään. Olinhan minä vetoa lyönyt aikaisemminkin, jopa kelmien kanssa. Silloin panokset olivat olleet korkealla ja voittaminen oli ollut sen arvoista, mutta nyt… Ei, eivät ne koskaan olleet näin korkealla.

”Kuulit oikein, Lily”, Jo sanoi pilke silmäkulmassa ja katsoi minua kierosti hymyillen. ”Jos sinä häviät, menet treffeille Jamesin kanssa, hymyillen. Ja te menette sinne ystävänpäivänä.” Kirosin mielessäni heidän taktiikkaansa kertoa se vasta suostumiseni jälkeen.
”Ei”, oli ainoa, mitä pystyin sanomaan. Hetken päästä olinkin jo huomaamattani toistanut sen uudelleen, hieman kovemmin. En välittänyt katseista, jotka olivat kääntyneet meihin päin – olisin vain halunnut kirota Jo’n alimpaan maanrakoon tästä petoksesta. Ja siinä maha missä painitaan. Jo’n tuttu, koiranpentumaisen viaton ja anova ilme oli taas jalan päässä kasvoistani. Huokaisin ja otin paremman asennon sohvatuolissani.
”Haistakaa huilu, minä olen mukana ja tulen voittamaan.”

Tässä kohdin todellakin tein virheen. Vedonlyönti oli minun juttuni, mutta minä luulen, että tulen häviämään. Ja lisäksi on hyvin moraalitonta ja suhteellisen väärin lyödä vetoa siitä, seurustelevatko jotkut, tässä tapauksessa rohkelikkokumppanini Alice Prewett ja Frank Longbottom ennen ystävänpäivää, eli toisin sanoen silloin, kun minä luultavasti kärsin jossain päin Tylyahoa. Rehellisesti sanottuna, en usko omaan voittooni kovinkaan varmasti, sillä veikkasin heidän seurustelevan. Liekö sattumaa, mutta vasta muutama kymmentä minuuttia sitten pääsin nukkumaan lohduteltuani runsaan puolituntisen itkevää Alicea. Luultavasti kelmit olivat saaneet tietää tästä suuresta, surullisenkuuluisasta riidasta Frankilta jo ennen minua, sillä se ei voinut olla vahinko. Ei tosiaankaan voinut. Ja siitä sain itselleni jälleen yhden uuden hyvän syyn olla puhumatta Jo’lle tänä iltana.

ensimmäinen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=13121.msg258588#msg258588)
toinen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=13121.msg291222#msg291222)
kolmas (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=13121.msg352794#msg352794)
epilogi (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=13121.msg357131#msg357131)

Otsikko: Vs: Corazón - prologi ilmestynyt!
Kirjoitti: Michell - 08.11.2009 15:16:28

Ihana alotus. Toi tilanne oli hyvin kuvailtu ja pystyin kuvittelee ne ilmeet ja :D sillee. Nyt istut koneen ääreen ja kirjotat äkkiä jatkoa joohan? Odotan sitä täällä innolla.  Pitkään aikaan ei oo tullu lily/james ficcejä... (tai sit en vaa muista) eli kiitos sinulle ttä korjasit tämän :)

eka :D

Otsikko: Vs: Corazón - prologi ilmestynyt!
Kirjoitti: postimyyntivaimo - 11.11.2009 17:09:56

Vaikuttaa kiinnostavalta! Oli sen verran lyhyt pätkä, ettei tästä saa vielä pitkää kommenttia rustailtua, jatkoa siis vain toivoisin!  :)

Kuten tiedät, pidän tyylistäsi kirjoittaa, se tuli tässäkin esiin.  :)

♥ mmariaä

Otsikko: Vs: Corazón - prologi ilmestynyt!
Kirjoitti: Ihmissusi - 11.11.2009 19:10:05

Näin, juuri näin! Lukija pitää saada koukutettua jo heti alussa tekstiin, ja sinä onnistuit siinä (;

Otsikko: Vs: Corazón - Ensimmäinen luku!
Kirjoitti: Lils - 11.11.2009 21:16:21

Michell, kiitoksia. Hyviä J/L-ficcejä on nykyään harvassa, ja olen todellakin otettu ja iloinen mikäli sinusta tämä vaikuttaa siltä, että kuuluisi niihin. Hienoa, ihanaa. Kiitos. (:

mmariaä, kiitoksia. Vähän lyhyt joo, mutta tällä saa vähän esimakua tarinaan, vähän niinkuin ylipitkä summary, buah. Eipä sen kai mitään erityisiä ajatuksia ole tarkoitus herättääkään, paitsi ehkä lähinnä mielenkiintoa ja esimakua kirjoitustyylistä ja kertojasta. Mutta ihanaa jos tämä pikkupätkä oli makuusi, aaaa kiitos. <3

Ihmissusi, todellakin ylisuuret kiitokset sinulle. <3

Nytpä siis pitemmittä puheitta ensimmäiseen lukuun, joka on ylpeydekseni melko pitkä ja aika hyvin onnistunut. Tässä luvussa on havaittavissa lievää viivan ylikäyttöä ja epäselvät kohdat saattavat olla myös kursivoinnin unohduksen syytä. Omistetan tämän kolmelle ihmiselle: Tessalle, josta on ollut aivan korvaamaton apu vähän kaikesssa viimepäivinä, Tuulille, jolle tahdon toivottaa onnea näyttelijähaun suhteen, ja Marialle, jonka pikaista paranemista nasusta toivon juuri nyt enemmän kuin mitään. <3

ensimmäinen

12.2.1978

Ennen kuin huomaankaan, olen jo löytänyt itseni aivan järkyttävästä tilanteesta. Näyttää siltä, että minä tosiaankin olen lähdössä treffeille herra James Charlus Potterin kanssa – ja jonka jälkeen tuskin tulen löytämään minkäänlaista aivosolun puolikastakaan pääkopastani.

Kaiken lisäksi olen huomannut muuttuvani yhtä moraalittomaksi ja sieluttomaksi kuin kelmitkin. Niiden kahden viikon ajan, jotka nyt siitä sopimuksesta ovat kuluneet, olen vain odottanut, että Alice ja Frank sopisivat typerän riitansa ja ryhtyisivät seurustelemaan – sehän on kuitenkin se, mitä molemmat täysin päivänselvästi haluavat. Selvä on, se ei ole vielä paha asia, pikemminkin todella hyvä ja epäitsekäs ajatus. Mutta kun minä toivon niin vain sen takia, että en joutuisi häviämään – tai ehkä minun täytyy puolustaa itseäni ja sanoa, että olisin kyllä kovin onnellinen Alicen puolesta.

Oikeastaan minä pidän Alicesta todella paljon. Hän on minua vain vuoden nuorempi ja samassa tuvassa kuin minä, Ammy ja Jo. Hänellä on kivat, suklaanruskeat hiukset, tummansiniset, tuikkivat silmät ja siro nenä puhumattakaan täydellisen punaisista huulista. Alice on pitkä ja laiha, siis varsinaisissa mallin mitoissa ja hänellä on todella ystävällinen luonne. Luoja, haluaisin todellakin tietää, mistä ihmeestä Frank hänen kanssaan oikein pystyi riitelemään.

Ei Alicea voi sanoa tietenkään täydelliseksi, koska eihän sellaisia olekaan (ainakaan minun maailmassani, ehei), mutta hyvin lähellä rajaa hän kyllä asustaa. Kaikki pitävät Alicesta tavalla tai toisella, sitä en voi kieltää. Hänen luonteensa vain on niin taianomaisen ihana ja suloinen, ja hänen seurassaan viihtyy niin tavattoman helposti ja mukavasti, eikä sanojaan tarvitse jatkuvasti varoa, kuten kuulemma minun kanssani täytyy. Alice on kovin ymmärtäväinen eikä suutu helposti. Siinä minulla onkin sitten oppimista.


On lauantai-iltapäivä. Tänä vuonna ystävänpäivä osuu maanantaille, jolloin kaikki yli kolmasluokkalaiset saavat mennä poikkeuksellisesti Tylyahoon. Tiistain koulupäivää siirretään kahdella tunnilla myöhempään, mikä tarkoittaa sitä, että oppilaiden juhlinta saattaa kestää läpi yön – sitä varmaan opettajat ovat ajatelleet itselleenkin. Minusta tuntuu, että mikäli minä olen menossa sinne Tylyahoon James Potterin kanssa, taidan minäkin osallistua yön juhlintaan ja unohtaa kaiken jonkun epämääräisen boolin avulla.

Rohkelikkojen oleskeluhuone on kirjaimellisesti täynnä. Takan edessä lattialla istuvat pelaamassa pullonpyöritystä kelmit, Frank, Jo, sekä Ammy ja Jana, jotka Joanna sai väkisin raahattua mukaan. Minua hän ei edes yrittänyt, olisin kuitenkin vastannut kieltävästi. Susie on asettunut lähistöllä olevaan tuoliin esittäen tekevänsä läksyjä, vaikka näen hänen vilkuilevan jatkuvasti äsken mainitsemaani sekavaa pullonpyörittäjien rinkiä. Alice istuu toisella puolella oleskeluhuonetta ja mulkoilee Susieta varsin avoimesti. Olen vuosien saatossa kuluttanut pääni puhki ainakin miljoona kertaa miettien, mitä noiden kahden välillä on. Alice on aina niin tavattoman ystävällinen kaikille ja Susiekin on lähes yhtä hyvä ystäväni, mutta silti he eivät ole enää vuosiin sanoneet yhtäkään ystävällistä sanaa toisilleen.

Marya, Jennaa, Jolieta, Cindyä ja Suzannea en näe missään. He ovat kaikki saman ikäisiä kuin Alice, eli minua vuotta nuorempia. He ovat luultavasti loitsukerhossa, tai sairaalasiivessä, johon seitsemäs heidän ikäisensä rohkelikkotyttö, Bertha Jorkins eilen vietiin. Olen edelleen siitä hyvin vihainen kelmeille. Ei Potterilla ja Mustalla ollut mitään oikeutta taikoa hänelle toista päätä, herran jumala. Toki Bertha on Alicenkin ystävä, mutta kun aamupäivällä yritimme, Pomfrey ei päästänyt meitä sinne sen takia, että Alicella sattui olemaan sormessaan yksi vaivainen, lähes parantunut syylä.

Lähellä Susien vakoilupaikkaa on meluava poikajengi, joka koostuu lähinnä kuudes-, viides- ja nelosluokkalaisista. En oikeastaan tiedä heistä nimeltä kuin Rogerin, jonka kanssa kävin alkuvuodesta treffeillä (ja jota James sen takia heitti silloin Suuressa Salissa munuaispiiraalla päähän) ja hänen törpön, koskaan mitään sanomattoman ystävänsä Paulin. Heidän lisäkseen poikia on ehkä parisenkymmentä, en todellakaan tiedä tarkasti kuinka monta.

Ympäri oleskeluhuonetta on levittäytynyt lukuisia tyttöoppilaita, joista tunnen nimeltä ainakin Jessican, Audreyn, Nikin, Emman, Lilyn (on muuten aivan tavattoman ärsyttävää, kun joku huutaa omaa nimeäsi, ja kun käännyt katsomaan, se onkin joku toinen Lily) ja Mileyn. Kolmelta ensimmäiseltä vuosiluokalta en tiedä ketään kovinkaan merkittävää – ensiluokkalaisten nimiä ei kukaan koskaan muista eikä vaivaudu opettelemaan ulkoa.

Väentungos on ahdistava. Inhoan tällaisia tilanteita, muistan sen taas nyt. Alicen katseet muuttuvat silmissäni yhä ilkeämmiksi, pullonpyörittäjät vislaavat liian usein, neljäsluokkalaiset kikattavat aina vain kimeämmin ja kuudes-viides-neljäsluokkalaisten poikien samalle sohvalle tunkeminen alkaa muistuttaa yhä enemmän apinalaumaa.

Riistän katseeni sohvan kirppusirkukselta vaikuttavasta laumasta ja suunnistan Alicen luo. Hänen ilmeensä sulaa välittömästi iloiseksi ja hän luovuttaa minulle kaikista lempeimmän ja lämpimimmän hymynsä. Istahdan hänen viereensä punakankaalla päällystetylle sohvalle ja silmäilen hänen kotitehtäviään.

”Minä en ole edes aloittanut tuota”, huokaisen tavoitellen ikävystynyttä ääntä. En minä varsinaisesti valehtele, mutta keskustelun virittäminen ei oikein onnistuisi, jos hehkuttaisin valmista esseetäni joka täyttää luultavasti ennätystyön pituuden. Small talk on tärkeä taito, varsinkin kun aikoo auttaa jonkun pulastaan.

Aivan niin, enhän minä vielä kerrannutkaan suunnitelmaani. Ensin täytyy kalastaa Alicelta riitelyn aihe, sitten erotan Frankin jotenkin Alicen huomaamatta ja kelmien tajuamatta (okei, se onnistuu, nimittäin veikkaan, että se pullonpyörityspullo ei ollut vielä puoli tuntia sitten tyhjä) ja selitän Frankille kuinka Alice on pahoillaan ja kerron, miten huonosti tämä voi. Silloin Frank tajuaa, miten onneton Alice on ilman häntä ja kuinka toisinpäin, ja miten hirveän virheen he tekivät riidellessään juuri ennen sitä ratkaisevaa askelta, joka olisi luultavasti saanut heidät seurustelemaan vakituisesti. Vannottaisin Frankille, ettei hän kerro kuka heidän väleihinsä puuttui, ja sen jälkeen hän menisi jälleen Alicen luo. He palailisivat yhteen, olisivat onnellisia ja saisivat Lilyn voittamaan sen typerän vedon, minkä takia tämä kaikki vaiva täytyisi tehdä.

”Minulla tämä on kohta jo valmis”, Alice vastaa hajamielisesti ja selaa pergamenttikasaansa. Olen jo ehtinyt unohtaa puheenaiheeni, mutta ei se mitään. Alicen reaktiosta päätellen se ei ollut mitenkään tärkeä, ja voin rauhassa siirtyä seuraavaan. En ehdi sanoa mitään, kun Alice jo alkaa puhua tämän vuoden ystävänpäivälahjoista. Murahtelen varsin miehekkäästi joihinkin väleihin, kohauttelen olkiani ja nyökkäilen, mutta todella syvenny keskusteluun. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että hän ei edes välitä siitä, kuuntelenko minä vai en. Ehkä olen tänään hirveän arvostelevalla tuulella tai jotakin, mutta Alice taitaa olla taas sellaisella hirveän puheliaalla päällä, eikä riiteleminen Frankin kanssa ollut omiaan pitämään häntä sympaattisella tuulella.

Vihdoinkin, huokaisen mielessäni. Pullonpyöritysrinki on hajaantunut, eikä Alice tunnu huomaavan mitään. Hän puhelee iloisesti siitä, miten sai tällä kertaa ystävänpäivälahjat valmiiksi ajoissa, toisin kuin viimevuonna. Sain villasukkani kesäkuun toisena päivänä, ja senkin niin hätäisesti, että toisesta oli langat vielä päättelemättä. Alice on tarkka ja siisti kaikessa, mutta ajoitus on aina vähän pielessä.

”Minä menen kirjoittamaan sitä ainetta, jos ei haittaa”, valehtelen ja katson odottavasti Alicea. Olen jo noussut ylös, ja ilmeisesti hän ei halua pidätellä minua, sillä hän nyökkää hämääntyneenä ja laskee katseensa takaisin papereihinsa. Hymyilen hänen hiusrajalleen, kiepsahdan ympäri ja pujottelen pöytien, sohvatuolien ja sohvien välistä aivan ovelle. Ammy ja Jo ovat nousseet kelmien perässä poikien makuusaliin, ja mikäli oikein näin, Frank ehti jo poistua koko oleskeluhuoneessa. Luikahdan käytävään, ja samassa silmiini osuu tumma hiuskuontalo.

”Hei, Frank!” huudahdan, sillä hän ei heti huomaa minua. Kuluu pari sekuntia, jonka jälkeen poika kääntyy ympäri ja lähes törmään häneen, jälleen kerran kirjaimellisesti. Hetken vain tuijotan hänen harmaita silmiään, kunnes tajuan, miltä se näyttäisi jos joku osuisi paikalle, ja astun askeleen taemmas. No, nyt sentään näen hänet kokonaan – on erittäin ärsyttävää olla vain satakuusikymmentä ja risat vielä juuri kahdeksantoista täyttäneenä.
”Asiaa?” Frank on aina ollut hyvin vähäsanainen ja yrmeän kuuloinen henkilö, mutta ei hän koskaan tarkoita sanojaan ilkeiksi. Hänen suustaan murahdus on suurin piirtein sama kuin lämmin hymy, jota hän harvoin lahjoittaa muille kuin tyttöystävälleen, oli se Alice tai joku muu.

”Minä vain, öö, apua…” Olen aina ollut huono puhumaan, muistan sen vasta nyt. Ehkä sitä olisi kannattanut miettiä ennen tätä. Mietin mitä teen, mutta olisin voinut vaikkapa harjoitella puheen. Tämä on liian vaikeaa.
”Niin?”
”Miksi sinä riitelit Alicen kanssa?” Sitäkin olin unohtanut kysyä Alicelta, mutta ei se kai haittaa. Frank luultavasti vastaa suoremmin. Alice inhoaa muistella surullisia asioita, positiivinen ihminen kun on, eikä koskaan kerro jos jokin on vialla. Jos olisin kysynyt riidan syytä ystävältäni, olisin saanut vain olankohautuksen ja hämmentyneen katseen, ehkäpä jopa hieman kosteat silmät. Mutta Frankilta sai melkein aina suoran vastauksen.
”Meille tuli vähän… Mielipide-eroja.” Frankin ääni särähtää hieman, kun hän sanoo sen. Katson häntä kysyvästi, ja yritän saada jotakin tolkkua siitä muutoksesta, joka äsken hänen ilmeessään tapahtui. Ehkä hän tajuaa, että vastaus ei riitä minulle, sillä hän huokaisee ja jatkaa:
”Minä ja Susie tehtiin yksi ilta läksyjä yhdessä. Jana oli jossain kuusessa – sinä tiedät, kuinka hän aina katselee tähtiä ja pomppii metsänlaidassa ja ties mitä.  Alice oli silloin sinun kanssasi, tai jonkun muun, ja minä viihdyn ihan hyvin Susien kanssa. No, eihän se sinänsä mitään haittaa, kun ei mitään tapahtunut, mutta koska Alice suurin piirtein inhoaa Susieta, haluaisin kovasti tietää miksi, ja meillä kuitenkin on ollut Alicen kanssa meneillään niin paljon kaikkea jo pitkän aikaa. Hän näki meidät ja alkoi kinata Susien kanssa jostain ihan mitättömästä syystä, ja sitten Susie suuttui meille molemmille ja lähti.” Katson häntä kysyvästi, sillä ei se nyt voi olla siinä. Alice ei itke helposti, koska hän on niin hirveän suojelevainen omia tunteitaan kohtaan.
”Tapahtuiko teidän välillänne mitään?” huomaan kysyväni, ennen kuin ehdin estää itseäni. Frank ei näytä loukkaantuneelta, päinvastoin. Ehkä hän on vain helpottunut siitä, että saa kerrankin avautua jollekin.
”No, Alice ei lähtenyt mihinkään. Hän istui viereeni ja katsoi minua hirveän syyttävästi. Kysyin, että miksi hän on tuollainen Susielle. Ja hän sekosi täysin. Kiljui, että miksi olen niin kaksinaamainen ja miten minä voin pyörittää kahta naista yhtä aikaa. Sitten hän heitti mustepullon minua päin ja huusi, ettei minulla ole hajuakaan, mitä Susie on tehnyt ja millainen hän on oikeasti. Yhtäkkiä huuto lakkasi kuin seinään, ja hän alkoi itkeä. Yritin lohduttaa häntä, mutta hän vain työnsi minut pois ja pyysi lähtemään. Minä en voinut… En saanut tehtyä mitään.” Frank näyttää edelleen hyvin järkyttyneeltä. Astun askeleen lähemmäs ja asetun jälleen törmäyskurssini aikaiselle paikalleni. Ojennan käteni ja taputan Frankin jykevää hartiaa lohduttavasti, mutta en osaa sanoa mitään. Jotain minun pitäisi tehdä.

”Mitä mieltä sinä nyt olet Susiesta?” kysyn. Tunnen olevani jokin työpaikkahaastattelija, joka painostaa hakijaa sortumaan, jotta voisi vain heivata tämän ulos ovesta ja hankkia uuden.
”Minä viihdyn hänen seurassaan. Ei hän minun ystäväni ole, ei varsinaisesti. Jos minä sanoisin Alicelle, etten enää ole Susien kanssa, jos hän ei halua. Auttaisiko se?” Poikarukka, ajattelen. Hänen ilmeensä on niin anova ja säälittävä.
”Kyllä, kyllä se auttaisi.”

Mitä minä nytkin tein? Onhan Susie sentään minun ystäväni. Enkä minä edes ehtinyt ajatella, miten tämä vaikuttaisi häneen.

13.2.1978

Ruokana on tänään lihaperunasoselaatikkoa. Se ei koskaan ole ollut lempiruokaani, mutta nyt minulla on jotenkin hirveä himo syödä sitä kymmeniä haarukallisia. Se saattaa vallan hyvin johtua siitä, että olen totaalisen varma vedon voittamisesta, ja mielialani on koholla. Mutta en ole mikään psykologi, joten jätän miettimättä omia tuntemuksiani sen enempää, kunhan vain saisin syötyä.

Frankin ja Alicen suhteen ei ole oikein tapahtunut mitään muutosta. Alice kutoo ja tekee läksyjä, Frank angstaa jossain nurkassa ja näyttää masentuneelta. Muutaman kerran olen huomannut, kuinka hän on lähtenyt kävelemään kohti Alicea, mutta sitten vaihtanutkin suuntaa jonnekin muualle. Mutta meillähän on koko päivä aikaa.

Jossain lähelläni tipahtaa haarukka lautaselle. Ääni on karmea ja aiheuttaa minulle kylmänväreitä, joten velvollisuuteni on katsoa, kuka sen teki. Muutaman ihmisen päässä vasemmalla, Frank on juuri noussut ylös penkiltä ja keplotellut jotenkin itsensä pois ihmispaljoudesta. Kurottaudun taaksepäin nähdäkseni Jo’n takaa, ja tungen vahingossa pääni jonkun reiteen. Pyydän anteeksi pojalta, jonka nimeä en tiedä, mutta jonka arvelen olevan korpinkynteläinen, ja nousen sitten kokonaan penkiltä välttääkseni lisävahingot.

Huokaisen turhautuneena ja sen perässä tulee järkytys. Frank ei lähtenytkään Alicen perään, vaan vaalea tyttö pojan edessä on Susie. Hetken jo mietin jääväni syömään, kunnes mielenkiintoni herää ja lähden seuraamaan kaksikkoa. Jo ja Ammy ovat liian syventyneitä keskusteluunsa huomatakseen mitään, joten pääsen seurasta paljoakaan selittämättä.

Hetken toisen ystäväni perässä juostuaan Frank huikkaa Susieta nimeltä ja molemmat pysähtyvät. Ennen kuin kumpikaan ehti huomata minua, olen jo painautunut lähimmän haarniskan jalustan taakse piiloon.
”Hei”, Susie tervehtii. Hänen äänensä on todella ihana, olen aina halunnut samanlaisen. Se on jotenkin kauhean määrätietoinen ja varma, mutta silti pehmeä ja hiljainen. Hassua.
”Hei”, Frank henkäisee takaisin ja tapittaa yhteistä ystäväämme hetken.
”Tuota… Tulitko vain tervehtimään, vai oliko jotain asiaa?” Susie kysyy hieman turhauttavan pitkän hiljaisuuden jälkeen. Frank empii hetken, mutta sitten hän ryhdistäytyy ja menee asiaan. Vihdoinkin.
”Susy, meidän täytyy puhua.”
”Vau. Tuo kuulostaa pelottavammalta kuin elokuvissa”, Susie naurahtaa. Frank ei hymyile ja hänen silmänsä ovat hirveän kylmät. Susien kasvoja en näe ollenkaan, he ovat kääntyneet jotenkin hassusti.
”Jaa.”
”Anteeksi, sano vain.” Susie räpäyttää pari kertaa silmäripsiään ja kohdistaa sitten katseensa pojan kasvoihin.
”Me emme voi enää tavata toisiamme.”
”Frank, tämä alkaa kuulostaa joltain kielletyltä rakkaudelta. Mutta me olemme vain ystäviä.”
”Minä tiedän sen, Susy, tiedän.”
”Tarkoitatko sinä..? Ei enää ollenkaan?”
”Anteeksi.”
”Se johtuu Alicesta.” Saatan erottaa katkeruuden ja syytöksen ystäväni äänestä, ja ymmärrän häntä vallan hyvin. Minähän tämän pistin alulle, ja Frank joutuu kärsimään – luultavasti jopa yhtä paljon kuin Susie itse.
”Minä… Anteeksi.”
”Älä pyytele anteeksi. Se on hänen vikansa.”
”Ei hän sitä pyytänyt!”
”Minä en usko sinua, sinä valehtelet, hän pakotti sinut tähän, hän ei kestä nähdä kun me kaksi-”
”Kun te kaksi mitä?”

Me kaikki kolme hypähdämme luultavasti viiden jalan korkeuteen. Frankilla ja Susiella on riittävästi tilaa, mutta minä onnettomana piilossani kalautan pääni haarniskaan. Se ei kaadu, luojan kiitos, sillä silloin saisin myös Voron perääni – mutta minun huutoni ja haarniskan hassu rämisevä kolahdus ovat tarpeeksi herättämään kolmen muun huomion, eikä piilopaikkani enää toimi.

”Lily?”
”Lily?”
”Lily.”

Viimeisen Lilyn kuiskaa Alice, eikä lainkaan samalla tavalla kuin kaksi muuta. Alicen äänestä tihkuu viha ja suuttumus, enkä lainkaan ymmärrä miksi. Kävelen kipeää takaraivoani hieroen kolmen ystäväni luo, eikä kaksi heistä tunnu enää edes huomaavan, että Alice ilmestyi paikalle jostain huitsin nevadasta. Minun ilmestymiseni on ilmeisesti dramaattisempi, vaikka se tapahtuukin surkealla sarjakuvakomiikkatyylillä, jolle kukaan ei elokuvissakaan naura sen takia että se olisi oikeasti hauskaa.

”Kuinka sinä saatoit?” Alice sanoo, tai oikeastaan kuiskaa. En ymmärrä hänen reaktiotaan, en ollenkaan.
”Saattoi mitä?” Susie ei ymmärrä koko asiaa ja Frank näyttää kauhistuneelta.
”Minä…”
”Lily?” Susie katsoo minua läpitunkevasti. ”Sinäkö keksit tämän?”
”Minkä?” kysyn viattomasti. En tiedä mitään, en tiedä mitään, en tiedä mit -
”SINÄ KEKSIT SEN!” Susie kiljaisee kimeästi. Hän katsoo hetken minua kuin järkensä menettänyt. Hetken luulen, että hän aikoo lyödä minua, mutta hän kääntyykin ympäri ja juoksee pois. Yritän huutaa hänen peräänsä, mutta hän joko ei kuule tai halua kuulla, ja minä todellakin ymmärrän miksi. Olin taas tyrinyt kaiken.

”Lily?” Alice kuiskaa. Mikä ihme hänellä on? Flunssa vei äänen tai sitten hän on todellakin seonnut.
”Mitä?” kysyn, tällä kertaa oikeasti viattomana.
”Sinä tiesit tämän. Sinä teit tämän. Lily, miksi?”
”Minä halusin auttaa teitä.”
”Kappas, niinhän sinä teitkin! Autoit meitä ihan älyttömän paljon!” Alice kiljahtaa kimeästi, ja minusta tuntuu että hän alkaa pian itkeä. Frank ei näytä tietävän mitä tehdä ja minne katsoa, sillä hänen katseensa harhailee minun ja Alicen välillä melko hämmentyneesti.
”Sinä et tajunnut”, ystäväni henkäisi. ”Sinä et todellakaan tajunnut… Et sinä kai edes kuunnellut… Minä kerroin kaikkea minusta… Ja hänestä… Ja huomisesta…” Hänen puheensa taukoaa hetkeksi, kun hän katsoo Frankia anovasti.
”Anteeksi, Frankie. Minä… Minä olen huomenna yhden toisen kanssa.” Voi ei, ajattelen. Nyt he molemmat suuttuvat minulle. Susie inhoaa minua luultavasti loppuvuoden, ja äskeisestä päätellen myös Frankia ja Alicea. Ja Frank… Sitä ilmettä on vaikea kuvata. Jonkun täytyisi ihan totta nähdä se nyt.
”Tämä on sinun syytäsi”, Frank murahtaa ja katsoo minua tummat silmät salamoiden. Avaan suuni empien ja yritän keksiä jotakin.
”Sinä sait minut rikkomaan välini hänen kanssaan. Sinä sait minut ja Alicen tähän. Sinä…” Alice astuu askeleen lähemmäs. Katson häntä ymmälläni, enkä ehdi edes tajuta mitä tapahtuu.

Yhtäkkiä hän on siinä. Näen vain neonpinkkien kynsien vilahduksen, kun hän läimäyttää minua kipeästi poskeen. Kiljaisen kauhun, kivun ja yllätyksen sekaisen huudon, mutten ehdi tehdä mitään puolustautuakseni, kun Alice on jo purskahtanut itkuun ja lähtenyt juoksemaan. Frank katsoo minua vielä kerran murhaavasti kopatessaan juoksevan tytön syliinsä, mutta Alice niskuroi ja tappelee tiensä irti vahvojen käsien otteesta. En tiedä minne hän juoksee, mutta Frank ainakin juoksee hänen peräänsä.

Paikalle ei jää muita kuin minä ja luultavasti hiusteni lailla punoittava poskeni. Luoja, mistä lähtien Alice on lyönyt noin kovaa? Ja mistä lähtien Alice on ylipäätänsä lyönyt ihmisiä? Jotenkin minusta tuntuu, että Susien suhtautuminen tähän kaikkeen ei enää olekaan se kaikista vaikein ja huolestuttava käänne.

14.2.1978

On aamupäivä, aamu tai jokin joka kuitenkin tulee ennen keskipäivää, ja mikä nyt sattuu olemaankaan, joka tapauksessa melko tavallinen sellainen. Olen juuri herännyt, ja loikoilen pylvässängyssäni suurin piirtein autuaasti. Jo ja Ammy nukkuvat sikeästi luultavasti omissa sängyissään jossain lähettyvilläni, sillä saatan kuulla kaksi rauhallista hengitystä. Jana ja Susie ovat tapansa mukaan heränneet aikaisin, suorittaneet aamusiivouksen ja luikkineet tiehensä makuusalista.

Vilkaisen kirkkaanpinkkiä, oikeastaan melko karmeata herätyskelloa ja tukahdutan kiljaisun nyrkkiini. Ei ole tapaistani nukkua yhdeksäänkään, ja nyt se on jo reilusti yli. Lisäksi kelmit tulevat jossain vaiheessa kuitenkin hakemaan minut. Kai he ovat jopa omilla pienillä aivoillaan tajunneet, että en ole todellakaan menossa sinne treffeille vapaaehtoisesti. Pomppaan ylös sängystäni niin, että patjanjouset narisevat ja rutisevat hassusti. Lattialaudat tuntuvat kylmiltä ja kutsumattomilta paljaiden varpaideni alla, mutta en löydä mistään paria lempivillasukalleni. Nappaan Jo’n vaaleansinisen tumpun ja tungen sen jalkaani, ihailen hetken kekseliäisyyttäni ja loikin huoneen poikki ovelle, joka saattaa minut kylpyhuoneeseen.

Venyttelen ja haukottelen kävellen samalla peilin eteen. Höyrystä ja kohonneesta lämpötilasta voin päätellä, että joku on äskettäin käynyt suihkussa. Jalkani lötsähtelevät vesilammikkoon, kiroan villasukkani ja Joannan tumpun kastumista. Eniten kuitenkin ihmettelen märkyyttä; Ykorin kaksoset yleensä siivoavat jälkensä. Katsahdan peiliin, jonka höyryläikkään on kirjoitettu jotakin siistillä käsialalla. Onko kukaan nähnyt hiusharjaani? –Jana, sanoo sormikirjoitus. Ihmettelen sitäkin, sillä Jana todella on siisti ihminen – kunnes muistan, että taisin lainata sitä itse. Riennän takaisin oleskeluhuoneeseen, otan tarralapun ja kynän ja polvistun lattialle kirjoittamaan sitä vasten.
Anteeksi, unohdin palauttaa.
Silmäilen vielä kerran lauseen läpi, kiinnitän sen ystäväni hiusharjaan ja heitän koko systeemin läheiselle sängylle. Olen jo matkalla takaisin kylpyhuoneeseen, kun pysähdyn ja katsahdan suu auki nukkuvaa Jo’ta.
”Ja minua sitten on turha odottaa sinne treffeille”, mutisen ja näytän nukkujalle kieltä.

Palaan takaisin kylpyhuoneeseen ja katsahdan peiliin. Tällä kertaa en saa estettyä kiljaisua, vaan se kaikuu inhottavana ja kimeänä kylmistä kaakeleista. Kuuluu kahahduksia, haukotus ja valitusta. Painan käteni suun eteen ja tuijotan järkyttyneenä kuvajaistani.

”Mitä nyt?” Jo’n väsynyt ääni kantautuu makuusalista. ”Älä vain sano, että sinulla on metrin pituinen nenä tai jotakin.”
”Pahempaa”, kuiskaan, mutta hän tuskin kuulee minua. Hetken kuluttua vaaleaverikkö ilmestyy ovelle, ja hänen ilmeensä reissaa jossain huolestuneen, kauhistuneen ja huvittuneen välillä. Minusta tuntuu, että hän alkaa pian nauraa.
”Voi Lily”, hän sanoo virnistäen. ”Arvasin, että ne tekisivät jotain, mutta he todellakin ylittivät kaikki odotukseni.”


Hienoa. Loistavaa. Kuulostanko sarkastiselta? Luultavasti, sillä tämä nyt on kaikkea muuta kuin täydellistä ja todellakin aivan liian kaukana siitä. Mistä minä olisin voinut tietää, että se sopimuspergamentti on lumottu? En minä osannut ennakoida saavani kirkkaanvihreät – tai homeenvihreät – hiukset heti, kun sanon ääneen, etten noudata sopimusta? Ei, ei, ei. Miten valloittavaa.

No, kiljuttuani kuin hullu, rakas Joanna tuli ja pelasti minut alienhiusten armoilta. Ja minun tuskin tarvitsee enää erikseen mainita, että hän oli mukana vedonlyönnin järjestämisessä alusta asti.

Tässä minä sitten olen. Valmistautumassa ystävänpäivätreffeille sellaisen henkilön kanssa, jota inhoan eniten maailmassa, ja jonka aivot voisin saman tien possauttaa pihalle – mielelläni, vieläpä. Ihan totta, kyllä minä olisin saanut ystävänpäiväksi parempaakin seuraa.


Tosin, olen aina halunnut tietää, millainen saksanpähkinän kokoinen aivokapasiteetti sijaitsee herra James Charlus Potterin pääkopan sisällä, ja mitä hän sen avulla tekee jos siihen ylipäätänsä kykenee. Tässä lienee siihen hyvä tilaisuus, ajattelen, kunnes tajuan, ettei positiivisesta asenteesta ole mitään hyötyä. Seuraavat tunnit tulevat muodostamaan elämäni kauheimman ystävänpäiväni ikinä – ei, vaan elämäni kauheimman päivän ikinä.

Otsikko: Vs: Corazón - Ensimmäinen luku!
Kirjoitti: postimyyntivaimo - 12.11.2009 00:02:50

Oi, ihana luku!  :) Lilylle kyllä sattuu ja tapahtuu, ei käy kateeksi...  :D

Pistän lyhyen kommentin kellonajan piikkiin...

Jatkoa odotellen,

♥ mmariaä

Otsikko: Vs: Corazón - Ensimmäinen luku!
Kirjoitti: Larnicue - 02.12.2009 21:04:28

Oi, ihanan sarkastista tekstiä, miksei Rowling kirjoittanut tällasta ;D
Totta puhuen en edes kiinnittänyt huomiota oikeinkirjoitukseen, teksti oli niin sujuvaa, ettei sellaista pikkuseikkaa jaksa huomioida.
Pienet puhekielisyydet pitävät välistä vähän itseään toistavaa tekstiä hengissä

Kiitos

Otsikko: Vs: Corazón - Ensimmäinen luku!
Kirjoitti: läjis - 04.12.2009 22:19:15

ahh ihanaa james lilyä pitkään aikaan ! jatka ihmeessä, tykkäsin tosi paljo tästä ideasta ja ekasta luvusta =) rakentavaa en osaa sanoa, mut jatkoo vaa ! :D

~ läjis

Otsikko: Vs: Corazón - Toinen luku 14/02/2010
Kirjoitti: Lils - 14.02.2010 12:49:09

mmariaä, kiitos ihanasta kommentistasi. : )
Tikkis, kiitos rakentavasta kommentistasi, se auttoi ja kannusti paljon kakkoslukua kirjoittaessa. Olin itsekin hieman epävarma tuon angstaamisen kanssa, jotenka vaihdoin sen sitten sieltä poiskin. Ja lopputypo... Pelkkä typo. : D Kuvailua oli hirveän paljon, mutta kun tämä on tällainen lyhyempi tarina, halusin luoda ympäristöstä ja hahmoista selkeän kuvan, kuten yleensä - nyt se tuntui tosiaan vähän raskaammalta, kun lukua kohden kuvailua on enemmän ja en oikein osaa sulauttaa sitä järkevästi tekstiin.  Mutta kiitos kommentistasi, siitä oli apua ja se innoitti kovasti. : )
Larnicue, ihanaa, jos sarkastisuus upposi sinuun. : > Siihen oikeastaan pyrinkin; vähän nuorekkaampaan ja kevyempään tekstiin mitä yleensä kirjoitan. Ihanaa, että pidit, olen otettu. Kiitos!
läjis, kiitos sinullekin. Pelkästään, kiitos. < 3

Tässä on tosiaan hieman kestänyt, kun inspis on vaellellut ties missä ja muutenkin kiireitä ollut, mutta tässä se nyt sitten on, juuri sopivana päivänä. Omistan tämän kaikille rakkailleni. Kiitos, että olette olemassa. Hyvää ystävänpäivää kaikille. < 3

toinen

14.2.1978

Nyin hermostuneesti paidanhelmaa alaspäin ja keinuttelen päkiöilläni. Hupparin nauha on käynyt suussani hirveän monta kertaa menneen puoliminuuttisen aikana, ja silti pureskelen sitä vain uudelleen. Paksu nauha saa hampaani narisemaan sitä vasten, ja ääni aiheuttaa minulle kylmänväreitä jotka jätän noteeraamatta. Hän on täällä minä hetkenä hyvänsä. Hinkkaan kengänkorkoani vasten kivilattiaa ja yritän irrottaa likaklöntin siitä. En ikinä pidä korkokenkiä, mutta loppujen lopuksi myös juonessa mukana ollut Ammy sai tungettua omansa minulle. Näillä on vaikea kävellä ja vielä vaikeampi pysyä pystyssä. Hetkinen, ei tuossa ole järkeä. Toisin päin, siis.

”Hei.”

Edes kolmenkymmenen sekunnin piinallinen odotus ei ollut valmistanut minua siihen aikaan, äänensävyyn ja katseeseen, jotka kohtaan piakkoin. Vetäisen henkeä kauhistuneen, huvittuneen ja järkyttyneen sekaisesti, kunnes nauran itselleni ja pakottaudun katsomaan häntä silmiin.

”Hei.”

Tuijottelemme hetken toisiamme, eikä kumpikaan sano mitään. Ympärillä ihmiset tungeksivat tasaisena virtana kohti Voroa, tämän nimilistaa ja valtavankokoisia tammiovia, tavoitteenaan päästä Tylyahon kylään mahdollisimman pian.

”Mennäänkö?”

Hän tarjoaa kättään. Vaikka häntä vihaankin, en yritä olla ilkeä. Toivon että negatiiviset tunteeni eivät näy silmistäni, kun yritän hymyillä ja tartun hänen käteensä. Luoja, sehän on hirveän hikinen. Ja lämmin. Oikeastaan, jos pään ja muun ruumiin vaihtaisi, minä voisin pitää tästä kädestä kiinni useamminkin. No jos totta puhutaan, sen kehon voisi pitää. Olen kuullut kelmien maagisista vatsalihaksista, joita en ikävä kyllä ole koskaan päässyt näkemään. Mutta ehkä se ei olisi viisasta, ei se toimisi ilman päätä. Vatsalihaksetkin ajattelevat enemmän kuin Potterin kuolleet aivosolut.

Silti, hassu tunne valtaa minut, kun tartun vahvaan käteen. Se on kuin olisi ollut puoliksi unessa ja vaeltaisi horteessa jääkaapille juomaan mehua (ja minä en tosiaankaan myönnä että tekisin sitä oikeasti, mutta joskus vain tulee jano keskellä yötä, ja…) ja silti kuitenkin puoliksi nukkuisi. En oikein tajua ajatuksiani, ja jostain syystä Jamesin vieressä on aivan tavattoman helppo olla.

Huomaan, että ilme Jamesin kasvoilla ei ole läheskään niin onnellinen, voitonriemuinen ja iloinen kuin olen odottanut – tarkemmin katsottuna huomaan, ettei se ole noista mitään tippaakaan. Hän vain katselee hassusti vuorotellen meidän molempien jalkoja ja joskus maata. Ensimmäinen ajatukseni on, että hän on tehnyt vanhan kunnon peilitempun ja yrittää nyt nähdä kenkiensä kautta hameeni alle, kunnes tajuan, että minulla on farkut eikä hametta. Ja kyllä se pitäisi nähdä hänen silmistäänkin.

Hetken päästä huomaan omankin ilmeeni, missä tosiaan on parantamisen varaa näin viehättävyyden puolesta. Tällä hetkellä nimittäin näytän luultavasti nahkiaiselta. Ainakin jos muistan oikein, että sen suu on hassu ja o-kirjaimen muotoinen ja aina auki niin kuin imukuppi. Okei, ei viimeisintä. Minä en todellakaan halua olla imukuppi James Potterin lähellä.

”Eikö sinun pitäisi nyt hymyillä tai jotakin?” kysyn häivähdys ivaa äänessäni ja katson häntä. Tunne kuinka ote kädestäni kiristyy, mutta en halua olla enempää epäkohtelias ja jätän sen mainitsematta. James ei pysähdy tai muuta vauhtiaan, mutta hänen ilmeensä on vielä jäykempi, jos mahdollista. Hetken kuluttua hän kuitenkin hymähtää ja katsoo minua huvittuneena.

”Sinä oikeasti luulit, että nauttisin tästä?”

”Mitä?”

En tiedä mitä sanoa. Nytkö hän ei nauti tästä? Onko hänellä oikeasti otsaa ruikuttaa tästä? Tekisi mieli tehdä kunnon bitch slap ja häipyä, mutta saisin luultavasti jälleen vihreät hiukset ja muutenkin huonon omantunnon. Sitä paitsi, en minä osaa edes lyödä ihmisiä kunnolla.

Kommenttini taisi vähän ravistella Jamesia. Nyt hän näyttää itsekin aika järkyttyneenä, ja aukoo suutaan kalamaisesti. Luoja, minusta tulee isona kai joku kalatieteilijä tai niitä tutkiva friikki. ”Erikoistuin nuorena”, lukisi toimistoni ovessa. O-kirjain olisi kai kalan suun muotoinen.

”No en minä tänne olisi halunnut, kun sinäkin tulit väkisin”, James mutisee ja katselee yhä kengänkärkiään. Voi miten ritarillista, ajattelen. Melkein tekisi mieli sanoa se hänelle ääneen, mutta annan hänen hoitaa puhumisen.

”Ei tämä ollut minun ideani alun perinkään”, hän jatkaa hieman vaivautuneesti. ”Matohäntä oli sitä mieltä, että olen liian säälittävä, joten asioille piti antaa vähän vauhtia, ja olinhan minä ainakin vähän samaa mieltä. Mutta en minä halunnut sinua pakottaa mihinkään, ei siinä olisi mitään järkeä. Kyllähän sinä sen näet.
”Ehdoissa oli, että minä hymyilen”, sanon ja taion kasvoilleni hymyn. Se ei tunnukaan niin oudolta ja väkinäiseltä, kuin ajattelin. Hänenkin silmissään välkähtää hieman.
”Anteeksi”, hän mutisee ja nostaa katseensa vihreisiin silmiini. Säpsähdän.
”Ei se mitään”, vastaan ja hymyilen yhä. ”En minä valita.”

Huomaamattani olemme kävelleet jo Voron kohdalle. Nuori, mutta silti ainakin viisikymppiseltä näyttävä mies murahtaa hassusti ja on jo päästämäisillään meidät eteenpäin, kunnes hän yhtäkkiä pysäyttää meidät ja tarttuu kasvoihini pään molemmilta puolilta.

”Kuka sinä olet?” hän kysyy ja lähes nauran hänen äänelleen. Tilanteen vakavuus ja pelottavuus estää minua, ja häpeäkseni tajuan, että luultavasti kaikki ovat pysähtyneet tuijottamaan meitä.

”Lily Evans”, vastaan kirkkaalla äänellä ja koetan pysyä rauhallisena. Samaan aikaan tekisi mieli kiljua ja nauraa ja juosta pois ja kaatua maahan hihittämään, mutta tyydyn vain tuijottamaan kumaraselkäistä vahtimestaria tyynen rauhallisesti.

”Ja tuo on James Potter?” hän varmistaa epäuskoisena, ja jotenkin hänen äänensä kuulostaa inhimillisemmältä kuin yleensä.
”Ainakin kun viimeksi tarkistin.” Voro katsoo minua hassun läpitunkevasti pitkän aikaa, ja siirtää sitten harmaat, elottoman näköiset silmänsä seuralaiseeni. Rykäisen hieman ja ravistan päätäni lähes huomaamattomasti, mutta Voro ei päästä irti.

”Minun ei koskaan pitäisi lyödä vetoa”, hän murahtaa enemmän itselleen ja päästää lopulta minut irti. Tuijotan suu auki vahtimestariamme, kunnes hän näyttää kädellä että voimme mennä. Jossain alkaa vislaus ja taputus, eikä aikaakaan kun eteishalli on täyttynyt valtavasta melusta. Voi luoja. Poskeni helottavat yhtä punaisina kuin hiukseni, siltä se ainakin tuntuu. Voro on jo siirtynyt eteenpäin oppilaissa, eikä edes tunnu huomaavan, että kaikki tuijottavat vain meitä.

”Hupsis”, James sanoo kun taluttaa minua pitkin ulkokäytävää. Hän kuulostaa hieman anteeksipyytävältä, mutta en voi väittää, että hän ei olisi tyytyväinen saamastaan huomiosta ja ennen kaikkea saavutuksestaan – minusta.
”Hupsis”, toistan ja nauran. Mikä hitto minuun on menossa? Minä nauran James Potterin seurassa! Apua.

Päätän jättää tämän päivän kokonaan pois kalenteristani.

Tie on ärsyttävän kuoppainen. Liukastelen jatkuvasti ja James tarttuu minusta aina kiinni. Ei se tunnu mitenkään pahalta tai epämukavalta tai mitään sellaista, ja onhan se kiva että en päädy nenilleni pitkin tietä, mutta James Potter… Voisin minä kaatuakin. Ihan oikeasti. Minua ällöttää ihmisten hiplailu – ei, ei saa ymmärtää väärin. Olen muistaakseni joskus seurustellutkin, (Muistaakseni? Öh…) ja se hiplaaminen oli oikeastaan ihan kivaa ja ymmärrän miksi kaikki tekevät sitä, mutta se, että minua hiplaisi James Potter ja ottaisi kiinni ties mistä… Ei, ei, ei.

Huudahdan epämääräisesti ja hieman eläimellisesti, kun lyön varpaani isoon kivenmurikkaan. Kiljaisen uudestaan hassun korkealta, mikä saa tilanteen kuulostamaan siltä että kaksi eri ihmistä olisi äännellyt. Horjahdan maata kohti ja olen aivan varma, että lyön siihen pääni, kunnes lämpimät kädet kiertyvät jälleen kerran ympärilleni ja nostavat minut ylös. Huokaisen helpotuksestasi, osittain myös ärtymyksestä. Hän teki sen taas.

”Ei sinun ihan totta tarvitse langeta eteeni noin useasti”, James kuiskaa korvaani, ja hetken jo ehdin pelätä. Tunnen hänen katseensa ja huulensa hiuksiani vasten, ihan vahingossa kai, mutta silti niin kuin hän aikoisi suudella minua. Sitten hän vetäytyy pois ja naurahtaa. ”Ehdit sinä myöhemminkin. Meillä on koko päivä ja aikaa. Ja meillä on aina Pariisi.”

Iskulauseita, voi luoja. Ne tästä kesäkeitosta vielä puuttuivatkin, vallan unohdin. Hän on jo päästänyt irti minusta, mutta tiedän hänen tarkkailevan jokaista askeltani. Aivan kun nälkäinen saalistaja, paitsi että tässä tapauksessa se nälkä on jotain kieroutuneempaa ja ällöttävämpää kuin se nälkä jossain kehitysmaassa. O-ou, huomaan sanovani ajatuksilleni.

Kiljaisen, yllätys, yllätys, jälleen kerran. Mutta James on nostanut katseensa korkokengistäni taivaalle, ja on siis aivan pari sekuntia myöhässä. Kaadun rähmälleni maahan, jossa osaan vain voihkia ja mutista ja vinkua. Kättäni särkee yliluonnollisen paljon, enkä saa sitä liikkumaan. Tai se nyt johtuu siitä että valtava ruhoni on sen päällä. Loistavaa.

”ANTEEKSI!” hän parahtaa, ja melkein pystyn kuvittelemaan caps lockilla kirjoitetun puhekuplan hänen yllensä. En tiedä pitäisikö nauraa tai jotakin, mutta hänen reaktionsa on yksinomaan typerä.
”Mistä?” tuhahdan ja nousen varovasti istumaan. Hihani on nyt taitavasti rikki ja reikäinen ja hieman kulunut kivistä, mutta yritän olla välittämättä siitä. Vaikka tuuli tunkeekin ärsyttävästi takin sisään.
”Sain sinut kaatumaan”, hän selittää ja laskee katseensa jäiseen polkuun.
”Höpsis”, on ainoa mitä pystyn sanomaan kipuni keskeltä. Eihän se hänen vikansa ollut, ei tietenkään, ja minäpä taas edesautan sitä helpotuksen oloa näillä lapsellisilla kommenteilla. Höpsis on sellainen höpsis, joka sanotaan kun tarkoitetaan ’se on sinun vikasi mutta älä välitä siitä’ tai jotain vastaavaa pikkulapsille. Höpsis, täysin turhaa.

James tarjoaa kättään ja yritän epätoivoisesti tarttua siihen ja vetää itseni ylös. James näyttää hyvin huolestuneelta, enkä tajua miksi. Hän vilkuilee hetken ympärilleen ja minä matkin häntä yrittäen tajuta syyn. Ilmeisesti hän vain tarkisti, ettei paikalla ole ketään, sillä yhtäkkiä huomaan hänen nostaneen minut pystyyn. En ehdi kuin kiljaista säikähdyksestä, mutta ääni tulee vasta siinä vaiheessa kun olen tiukasti hänen sylissään. Luoja, ne kädet ovat niin lämpimät.

Polveni notkuvat ja jalat tärisevät, enkä ymmärrä miksi. Heikottaa hassusti. Olen tainnut hikoilla, sillä otsa tuntuu märältä. Pyyhkäisen sitä risalla takillani, enkä edes vaivaudu katsomaan millaisessa kunnossa kangasviritelmä on.

En vieläkään tajua syytä Jamesin kauhistuneelle ilmeelle.  Hänen katseensa harhailee pihamaalla, mutta kaikki tuntuvat ohittaneen meidät. Olemme kävelleet niin hitaasti. Mutta eihän se häntä saa, kukaan ei huomaisi jos hän nyt alkaisi hiplata minua luvattomasti.
”Täällä ei ole ketään”, hän henkäisee ja näyttää neuvottomalta. Minä taas olen yhtä kysymysmerkkiä.
”No sinullehan se on hyvä, vai mitä?” sanon ärtyneesti.
”NO EIKÄ OLE!” hän huutaa ja säikähdän. ”Miten tehdään parannusloitsu?” hän kysyy ja on niin säälittävän avuton. Huokaisen vasten hänen sinistä syystakkiaan. Se on jotenkin kivan värinen.
”Mihin sinä sitä nyt? Ja etkö sinä voisi päästää minua irti? Minä –” rimpuilen itseni irti ja tajuan heti sen olleen virhe. Horjahdan maata kohti tajuten, etteivät jalkani juuri nyt oikein kestä – mutta James pelastaa jälleen.
”Tyhmä”, hän parahtaa huvittuneena ja samalla hätääntyneenä.
”Oi, kiitos.”   
”Etkö sinä tajua?” hän hengähtää yllättyneenä, ”että olet aivan yltä päältä veressä?” Pudistan hitaasti päätäni, enkä oikein tajua. Kosketan otsaani uudelleen ja tajuan, että se toden totta on verta. Kiljaisen säikähdyksestä ja annan Jamesin pitää minusta kiinni rauhoittavasti.
”Mitä…?”
”Jos satuit huomaamaan, kaaduit juuri minuutti sitten kivikkoon.”
”Mikä Sherlock. Mutta…?”
”Miten se parannusloitsu tehdään?”

Ei kai siinä muu auttanut kuin neuvoa.

Jamesin tekemä parannusloitsu, joka ei ainakaan minulle tule missään nimessä näin nopeasti mieleen, auttaa aivan suunnattomasti, enkä tunne enää kipua. Onneksi hän osasi tehdä puhdistusloitsun itsekseen ja sai minut jälleen säädyllisen näköiseksi. En osaa kuin nauraa kömpelyydelleni, sehän on suorastaan säälittävää.  Nostan katseeni punoittavasta käsivarrestani, ja ensimmäistä kertaa koko päivänä, tai oikeastaan koko elämäni aikana, hymyilen hänelle niin että todella tarkoitan sitä.

Hän huomaa sen, tietysti huomaa. Voin olla varma siitä, kuten aina. Vaikka hän olisikin minulle – ei, hän ei ole minulle mitään erityistä, vaan kaikille – se maailman idiootein, törpöin, lapsellisin, ärsyttävin, teatraalisin ja itsekeskeisin ihminen, joka rakastaa tehdä numeroa itsestään ja ahdistella minua, en voisi väittää häntä tyhmäksi. Tai siis tietysti olen jo väittänytkin, ainakin miljoona kertaa, ja tulen vielä jatkossa väittämään (se ei tosiaan ole minulle mikään ongelma), se ei tee hänestä tyhmää. Oikeastaan, jos olisin niin itsetuhoinen, voisin kutsua häntä älyllisesti vertaisekseni – tosin tilannetaju häneltä puuttuu täysin.  

Poika hymyilee minulle takaisin ja näyttää kovin helpottuneelta reaktiostani. Tarjoan hänelle kättäni vapaaehtoisesti (tiedän, ihmettelen) ja päätän olla hänelle mukava edes yhden päivän.


Litkin kermakaljaani hermostuneen vaivautuneessa hiljaisuudessa, joka on kestänyt jo ainakin ikuisuuden, ja jonka aikana hän on rykinyt liian monta kertaa. Minä olen vaihtanut asentoani suurin piirtein yhtä ärsyttävän usein.

Mieleni on musta, kuten yleensä herra James Potterin seurassa oleillessani (mitä tapahtuu valitettavan usein), mutta kerrankin se ei johdu hänestä. Alicen, Susien ja Frankin kanssa käyty riita on palannut mieleeni kummittelemaan, ja se ärsyttää minua. Onnistun aina mokaamaan ystävyyssuhteeni tavalla tai toisella, ja niiden kuntoon saaminen sujuu lähes yhtä täydellisesti. Juuri nyt se aikaisempi, iloisen onnellinen ja oikeastaan hassulla tavalla nautittavakin kävelymatka on muisto vain. Olen tapani mukaan onnistunut pilaamaan tunnelman.

En edes hätkähdä, kun lasi kolahtaa pöydän puupintaan ärsyttävän liioitellusti.

”Anteeksi”, James pyytää taas ja katsoo minua säälittävän surkeasti, vähän niin kuin anoen. Mieleeni tulee koiranpentu ja teddykarhu yhtä aikaa, ja jotenkin ymmärrän miksi kelmit saavat aina naisia kaadettua kuin heinää – ellei hyvällä luonteella ja puhtaalla taidolla, viimeistään säälittävällä nallekoirailmeellä.

”Anteeksi”, hän toistaa.
”Mitä?” kysyn, ja olen aivan pihalla hänen aivoituksistaan – tai vatsalihaliikkeistään. En ole edes huomannut, että mitään uutta olisi tapahtunut.

”Se riita Alicen ja muiden kanssa.”
”Ai.” Kuulostan varmaan pettyneeltä. Ainakin omissa korvissani ääni särähtää hieman kiittämättömyyteen päin, enkä tajua. Eihän James tehnyt mitään. Taaskaan.
”Sinä tiedät siitä?” lisään, ehkä kysyvästi, kuitenkin enemmän toteavasti. James nyökkää.
”Frankia ei saa helposti pois tolaltaan. Ja jos joku saa, hänet saa puhumaan vain parilla sanalla.”
”Kiva.” Lyhytsanaisuuteni ärsyttää jopa minua itseäni, ja haluaisin päästä siitä nyt vain eroon. Ovathan nämä kuitenkin treffit, ei ehkä tunteiden osalta mutta kuitenkin. En minä saisi olla niin tyly ja ilkeä ja inhottava hänelle.
”Anteeksi.”

Huokaisen rajusti, lätsäytän kämmeneni hassusti pöytää vasten ja katson häntä ärtyneesti.
”Lopettaisitko tuon?” kysyn niin ystävällisesti, että melkein nauran. Suutun helposti pienistäkin asioista, mutta kun haluaisin suuttua, minä lähinnä vain hymyilen. Suupieleni kaartuvat hienoisesti ylöspäin, mutta hän ei huomaa sitä tuijotellessaan pöytää tutkivasti. Katseeni seuraa Jamesin ruskettuneita sormia, kun hän raaputtaa kolikolla hitaasti ja varmasti pieniä, kiemuraisia kuvioita puuhun. Kurkottaudun hieman eteenpäin ja yritän lukea tekstiä, mutta hän peittää sen kiusaantuneena ja punastuu hivenen. Hymynpoikanen huuliltani on jäänyt matkalleen.

”Anteeksi”, hän sanoo jälleen, enkä enää väitä vastaan. Tiedän hänen olevan pahoillaan kaikesta, ja loppujen lopuksi, ehkä häntä voikin syyttää siitä hieman. Vaikka minähän olin se kaikista itsekkäin ja typerin. Taas.
”Anteeksi”, myönnän itsekin ja hymyilen vähän. Johtuuko se minusta vai hänestä, en tiedä, mutta me hymyilemme aina samaan aikaan. Se on hassua ja aika söpöäkin.

Hupsista, ajatukseni huutavat. Tie alamäkeen on nyt avoinna.


Kello ei ole vielä edes kolmea, mutta paljon on ehtinyt tapahtua. No ei oikeastaan paljoa mitenkään konkreettisesti, mutta minun ja Jamesin välit ovat jotenkin hassulla tavalla hyvät ja rennot. Juttelimme hirveän kauan vielä senkin jälkeen, kun kermakaljamme oli juotu loppuun ja ihmiset ympärillämme olivat vaihtuneet. Kerroin hänelle, mitä oli oikeasti tapahtunut Frankin, Alicen, Susien ja minun välillä ja hän lohdutti minua. Hän puhui vaikka kuinka kauan lisää siitä, että muut kelmit olivat oikeasti pakottaneet hänet tähän. Hän olisi halunnut minut Tylyahoon vain niin, että olisin itsekin vapaaehtoinen, ja jostain syystä minä oikeasti uskon häntä.

Minä en vieläkään pidä Jamesista. Hän on tavattoman ärsyttävä, itsekeskeinen ja rasittava. Ehkä hän on saanut aivojensiirron tai jotakin, mutta tänään hän on ollut minulle mukava ja ystävällinen, ei puhunut edes huispauksesta ja hiuksiaankin hän pöyhi vain muutaman kerran. Nyt se lähinnä vain naurattaa minua. Jamesin kanssa on vain niin hirveän helppo olla, ja tiedän, että idioottimaisuudestaan huolimatta hän ei kertoisi kellekään asioitani, ja minä luotan häneen. Enkä edes tiedä miten pystyn siihen.


”Lily”, hän keskeyttää taas ajatteluni, joka kauhukseni taisi koostua pelkästään Jamesin katselemisesta. Hän haluaa varmaan ottaa kaiken ilon irti siitä, että saa nyt käyttää etunimeäni, sen verran usein hän sitä kuitenkin tekee. Nyökkään odottavasti ja katson, kun hän kaivaa jotain povitaskustaan. Saan kauhean paniikkikohtauksen ja odotan polvistumista ja orkesteria ja karmeata kosintaa, kunnes selviän typeryydestäni ja osaan jopa nauraa sille ajatuksissani. Ei James minulle sormusta uhraisi, olen liian tyhmä ja ruma ja aina vihainen hänelle.

Mutta en minä hirveän väärässä ollut.

Ensimmäinen ajatus kun näin sen pienen rasian, oli tietysti jälleen kihlasormus, mikä on täysin typerää. Kuten aikaisemmin tänään mietin, ei James ole oikeasti tyhmä, joten ei hän yrittäisi kosia minua ensimmäisillä treffeillä, mutta en voi estää ajatuksiani. Luojan kiitos kukaan ei kuule niitä; Ammy nauraisi minulle ja Jo selittäisi filosofisesti, että kuvitelmani johtuvat vain palavasta halusta päästä naimisiin Jamesin kanssa. Haha.

James rykäisee hieman vaivaantuneesti, mutta kasvoiltaan hän loistaa kuin mikäkin. Hymyilen hänelle takaisin ja valmistaudun kiittämään – toivottavasti en mistään hirveän kammottavasta. James avaa pienen rasian ja katsoo minua suoraan silmiin – onnellisempana kuin koskaan olen hänet nähnyt.

Voi luoja, voi luoja. Se on koru, kaunis koru. Muutaman sormenpään levyinen ja korkuinen sydän, joka roikkuu hennossa hopeisessa ketjussa. Koru kiiltää niin kauniisti ja aivan kuin helmeillen aamukasteesta. Huokaisen ihastuksissani ja tunnen silmieni kostuvan. Voi ei.

”Me käytiin Espanjassa viimekesänä”, hän mutisee minulle yrittäen olla rikkomatta tunnelmaa, ja tuijottaa minua kiinteästi, tunnen sen. Nostan katseeni ja lähes hukun siihen suklaiseen ruskeaan, joka hänen silmistään loistaa. Hymyni hyytyy ja olen epävarma.
”Sinä et saisi tuhlata minuun rahaa”, henkäisen. ”Etkä saisi säästää mitään tällaista, tämä on liian kaunis, minä en ole oikea, minä olen ihan tyhmä ja ruma ja huudan sinulle ja minä en -” hiljenin kahdesta syystä. Ensinnäkin, olin seuraavaksi sanomassa ’minä en edes pidä sinusta’, joka olisi tässä tilanteessa ollut aivan käsittämättömän törkeää, ja toiseksi, ilman tuota äskeistä lisäystäni en olisi keksinyt mitään sanottavaa. James ei enää edes vilkaise minua, vaan keskittyy irrottamaan korua rasiasta. En tiedä suututinko hänet tai jotain, mutta saankin vastaukseni lähes heti.

”Minä ostin sen sinulle ja haluan antaa sen sinulle, tai sitten heitän sen roskakoriin ja juoksen pois, jos haluat”, hän sanoo lempeästi hymyillen, mutta kuulen katkeruuden hänen äänessään ja hätkähdän kuin kylmiä väreitä saaneena.
”Anteeksi”, mutisen, ja katson kun hän nostaa sydänkorun pienestä rasiasta. Se tosiaan on kaunis.
”Minun mokani”, hän kuiskaa ja ojentaa korun minulle. Ketju kimmeltää päiväauringossa ja hymyilen hänelle.
”Kiitos”, huokaisen koko sydämestäni, ja tunnen palasen loksahtavan paikoilleen loputtomassa palapelissäni. Oloni on jotenkin tyyni ja onnellinen, hirveän hyvä ja seesteinen. Ja vain yhden korun vuoksi.

Huomioni kiinnittyy pieneen, koukeroiseen kaiverrukseen sydämen toisella puolella. Te quiero. Kieli on espanjaa tai italiaa, eikä minulla ole hajuakaan mitä se tarkoittaa. Kaksisanaisen tekstin alla on nimikirjaimet J.P. ja vuosiluku -77. Hymähdän ja katson Jamesia vielä kerran kiittävästi.
”Mitä siinä lukee?” kysyn. James hymyilee ilkikurisesti.
”Sinun täytyy vain ottaa selvää”, hän sanoo, tarttuu kädestäni kiinni ja vie minut sateeseen.   

Otsikko: Vs: Corazón - Toinen luku 14/02/2010
Kirjoitti: postimyyntivaimo - 14.02.2010 17:54:46

Oi, ihanaa saada jatkoa tähän pitkästä aikaa!  :) Tätä onkin odotettu, mutta hyvää kannattaa odottaa. Oli nimittäin - taas kerran - erittäin ihana ja hyvä luku. James ♥ Lily.

Koska en jaksa nyt alkaa kirjoittamaan mitään tämän pidempää, quetan tähän muutamat kirjoitusvirheet, jotka huomasin ja ficin ihanimmat kohdat, jotka aiheuttivat valtaisia awwwws -kohtauksia.  :)

Kirjoitusvirheet, jotka pomppasivat silmilleni:

Lainaus

Tunne kuinka ote kädestäni kiristyy, mutta en halua olla enempää epäkohtelias ja jätän sen mainitsematta.

Tunnen

Lainaus

Nyt hän näyttää itsekin aika järkyttyneenä, ja aukoo suutaan kalamaisesti.

järkyttyneeltä

Lainaus

Mutta eihän se häntä saa, kukaan ei huomaisi jos hän nyt alkaisi hiplata minua luvattomasti.

Tuo saada -verbi ei oikein sovi tilanteeseen tai sitten olen vain tyhmä enkä tajua.  :D

Lainaus

”Mitä?” kysyn, ja olen aivan pihalla hänen aivoituksistaan – tai vatsalihaliikkeistään.

vatsalihasliikkeistään. Btw, ihana kohta, kuuluisi myös tonne ihaniin kohtiin...  :)

Ihanimmat kohdat:

Lainaus

Päätän jättää tämän päivän kokonaan pois kalenteristani.

Kumpa näin tosiaan voisi tehdä... Voisi vaan pyyhkiä kaikki epäonnistuneet päivät pois, elämä olisi täydellistä.  :)

Lainaus

”Ei sinun ihan totta tarvitse langeta eteeni noin useasti”, James kuiskaa korvaani, ja hetken jo ehdin pelätä. Tunnen hänen katseensa ja huulensa hiuksiani vasten, ihan vahingossa kai, mutta silti niin kuin hän aikoisi suudella minua. Sitten hän vetäytyy pois ja naurahtaa. ”Ehdit sinä myöhemminkin. Meillä on koko päivä ja aikaa. Ja meillä on aina Pariisi.”

Aaa, minulle kanssa oma James, joka pelastaa minut ja kuiskailee korvaan, awww. ♥

Lainaus

ja päätän olla hänelle mukava edes yhden päivän.

Loistava päätös!  ;) ♥

Lainaus

Nyökkään odottavasti ja katson, kun hän kaivaa jotain povitaskustaan. Saan kauhean paniikkikohtauksen ja odotan polvistumista ja orkesteria ja karmeata kosintaa, kunnes selviän typeryydestäni ja osaan jopa nauraa sille ajatuksissani.

Tälle nauroin vedet silmissä! Sinun ficeissä Lily on aina ihana hahmo! Jotenkin hajamielinen, ongelma-altis yms ja sympaattinen.  :)

Kiitoksia tästä luvusta, nyt odottelen jatkoa. Toivottavasti sitä saadaan mahdollisimman pian!

♥ mmariaä

Otsikko: Vs: Corazón - Toinen luku 14/02/2010
Kirjoitti: Anaid - 14.02.2010 19:48:32

Tosi söpö luku!
Harmi ku Lilyn ja Alicen välit meni poikki.
Jatkoo!
<3:Anaid

Otsikko: Vs: Corazón - Toinen luku 14/02/2010
Kirjoitti: Larnicue - 17.02.2010 20:49:23

Ihanalle ficille ihana jatko. Tämä oli paljon enemmän awws kuin edellinen, mutta tää oli jollain tapaa parempi.  Mmm, ihanan söpö James, jotenkin voisin epäillä, että noin se olisi mennyt

Otsikko: Vs: Corazón - Toinen luku 14/02/2010
Kirjoitti: penni- - 25.02.2010 21:47:11

 ::) Oiijjj.... En nyt keksi mitään rakentavaa kritiikkiä, mutta JATKOA, kiitos... :D

jatkoa odotellen..

-penni-

Otsikko: Vs: Corazón - Toinen luku 14/02/2010
Kirjoitti: NeitiMusta - 01.03.2010 12:44:50

Ehottomasti pian jatkoo!! Lilyn toilailuja on aina yhtä hauska lukee, varsinki jos ne on näin hyvin kirjotettu! :D

Pidin ehottomasti siitä, et Lily lähti Tylyahoon Jamesin kans. :D Okei, se veto juttu on ehkä vähän kulunu, mut musta se sopi tähän hyvin. Varsinki, koska se ei heti menny siihen, et James yrittää suudella Lilyy tai jotain. :D

Huomasin muutamii kirjotusvirheitä, mut en nyt enää muista missä ne on. :D

Elikkä, jatkoo vaan :D

NeitiMusta. :D

Otsikko: Vs: Corazón - Toinen luku 14/02/2010
Kirjoitti: Tikkis - 03.03.2010 19:20:15

Mäkin tykkäsin tästä luvusta enemmän kuin edellisestä. Vaikkei tässä tapahtunut aivan yhtä paljon kuin ensimmäisessä luvussa, tää oli silti yhtä hyvä sisällöltään. Lisäksi sun teksti oli parantunut huomattavasti. Tää luku ei tuntunut enää yhtään raskaalta vaan päinvaistoin. Tää rupes olee melkein jo liiankin kevyttä luettavaa :D
Mäkin huomasin kirjotusvirheitä, mutta en tajua mikä siinä on, etten koskaan löydä niitä, kun yritän uudestaan vilkuilla :o
Muhunkin erityisesti uppos mmariaä:n quottama kohta siitä polvistumiskohdasta. Se oli hauska ja aidon järkyttyneesti kuvailtu.
Jatkapa samaan malliin, niin saadaan koko tarinasta oikein hyvä kokonaisuus!

~Tikkis

Otsikko: Vs: Corazón - Toinen luku 14/02/2010
Kirjoitti: puppemies - 13.03.2010 23:38:04

Sait juuri uuden lukijan ! tyttydydyyyy ...

 Jotta tämä ei menisi pelkäksi ihkutuskommentiksi, yritän kertoa palautetta mahdollisimman rakentavasti (ei tule toimimaan). Kuvailet hienosti Lilyn tunteita, mullekkin oma James ! Niin sulosta kun tommone suklaasilmäinen poju sanoo et se ei halunnu et Lily olis tullu sinne väkisin ... < 3   Jotain rändöm kirjotusvirheitä bongasin, en kuitenkaan juokse niiden perässä vaan sen sisällön. Ja tää oli ihanaaa, tee lisää hetihetiheti !! Okei, ei ehkä ihan heti, mutta mitä pikimmiten yhtä ihanaa ja laadukasta musteen jälkiä kiitos.

Sun pitää alkaa kirjottaa paaaaaaaljon kirjoja ! Sitte kaikki finiläiset on sun fans number uno ja sust tulee rikkaampi ku J.K.Rowling ja sun kirjat käännetään sadalle eri kielelle plus kuolleet kielet, vaikka ne on nyt kuolleita eikä niillä ole puhujia, mutta silti !

Tiivistetty: Ihana, suloinen, jatka nopeasti, kirjoita kirjoja  ;D

♥ : puppemies

Otsikko: Vs: Corazón - Toinen luku 14/02/2010
Kirjoitti: L.E - 18.03.2010 17:42:43

Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä oli parasta James/Lilyä pitkään aikaan. Oli kiva löytää ficci, jossa Lily on kerrankin se sympaattinen ja erehtyväinen ihminen.
Mitään erityisiä virheitä en sinänsä bongannut.
Jatka pian ♥

Otsikko: Vs: Corazón - Kolmas luku!
Kirjoitti: Lils - 14.07.2010 16:29:38

mmariaä, kiitos jälleen. Nyt on kulunut vähän suurempikin hetki, mutta ei se onneksi menoa estä. : D Kiitos kehuista ja virheluetteloinnista, olen tosiaan hemmetin sokea niille. Jeij. ♥
Anaid, penni-, kiitos.
Larnicue, olen otettu. Kiitos oikein kovasti.
NeitiMusta, kiitos taas täälläkin. Vedonlyönti = maailman kulunein idea, mutta toimii silti aina. Kiitos.
Tikkis, kiitos sinullekin. Kommenttisi oli todella avulias, jos niinkään voi sanoa. : D
puppemies, uusi lukija, tyttydyy : D parempi myöhään kun ei milloinkaan, tämä nimittäin lähenee surullisesti loppuaan. : < Ihkutuskommentit on kuules ihan jees, ainakin tuo sinun vaikutti ihanan piristävältä. ♥ Ehkä en ole ihan fanilistojen kärjissä, mutta kiitos silti, olen otettu. : D
L.E., hiphei ja kiitos. Olen otettu ja erittäin tyytyväinen ja onnellinen. KIITOS. ♥

kolmas

14.2.1978

Gazing through the window at the world outside
Wondering if mother earth will survive
Hoping that mankind will stop abusing her, sometime

Tekisi mieli rikkoa maailma.

Tuijotan sadepisaroiden hakkaamista ikkunalasiin ja toivon niiden huuhtovan tämän typerän, voimattoman olotilan pois. En ymmärrä itseäni enkä ketään muuta, olen täysin ymmälläni. Oloni on niin ärsyttävän hyvä ja onnellinen, mutta silti minua ärsyttää ja tekisi mieli itkeä ja huutaa ja hyppiä ympäri huonetta heitellen lasiesineitä seinään. Se tunne, kuinka joku särkyy, luultavasti helpottaisi niin kovasti.

Joskus aikaisemmin tänään joku tuli ja kysyi, voinko minä hyvin. Okei, olen vähän säälittävä, mutta tietenkään kaikki ei ole hyvin. Se tuntuu niin itsestäänselvyydeltä, ja onneksi myös Jo huomasi sen. Hän vain hiljeni ja lähti pois, enkä minä tajunnut edes tuntea syyllisyyttä töykeydestäni. Nyt sekin on palannut kahta kauheampana ja yrittää musertaa minut kaiken mukana. Ehkä minun täytyisi etsiä hänet. Pyytää anteeksi. Ehkä.

After all there's just the two of us
And here we are still fighting for our lives
Watching all of history repeat itself, time after time

Se sama sade kasteli tänään meidät molemmat ja me nauroimme. Nyt yhteiset jalanjälkemme ovat jo ehkä huuhtoutuneet pois tuolta hiekkaiselta tieltä, mutta minä en unohda niitä. Jokainen askel joka soraan painautui, polttomerkittiin myös minun mieleeni. Ja koska se ei sattunut, se tuntuu pahalta. Se tuntuu liian hyvältä, niin kuin asioiden kuuluisi olla niin kuin ne nyt ovat. Tai kuten ne aikaisemmin tänään olivat, silloin kun minäkin hymyilin.

Aurinko ei ole tullut kertakaan esiin aamun jälkeen. On satanut ja satanut, niin ulkona kuin sisällä – minun ulkopuolella ja sisällänikin. Tuuli riepottaa ajatuksiani ympäriinsä enkä saa niitä kiinni, mutta silti olen hassun tyyni ja rauhallinen. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tänäänkin olen vain ajatellut. Siitä on jo useampia tunteja, kun hän jätti minut muotokuvan eteen ja poistui typerä hymy kasvoillaan. Hänen silmänsä olivat murheelliset, mutta tiedän, että hän nautti kaikesta. Olin vielä siinä vaiheessa tyytyväinen ja onnellinen, iloinen siitä että se oli ohi ja osittain siitäkin, mitä oli tapahtunut ja että hänen kanssaan oli ollut aivan hirveän hauskaa. Mutta kun kävelin tänne ylös ja ryhdyin ajattelemaan, hymyni jäi jonnekin portaiden puoleenväliin, enkä ole jaksanut hakea sitä sieltä takaisin. Ei vain huvita.

I'm just a dreamer, I dream my life away
I'm just a dreamer, who dreams of better days

Onhan tämä loppujen lopuksi ihan hirveän lapsellista. Olen juuri ja juuri siedettävän näköinen vielä lukuun ottamatta tulipalloa päässäni, hiuksien kanssa näytän karmealta. Luonteeni on ilmeisesti hyvinkin masentunut ja ahdistava, tylsä ja innoton ja olen tyhmä. En osaa laulaa enkä puhua ihmisille niin luonnollisesti. Ja nyt minä pääsen treffeille pitkästä aikaa moneen kuukauteen ja oho, tyrin kaiken vain muistuttamalla itselleni, että vihaan sitä ihmistä. Mikä hiton ongelma minulla on?

Pääni sisäinen taistelu on aika syvältä. Ihan kuin se olisi pingispeli, ja aina välillä pallo lentää yli ja osuu takaraivooni ärsyttävästi. Ehkä päänsärkyni johtuu siitä, tai sitten olen vain saamassa migreenin tai jotain.

Juuri kun luulin tuntevani itseni, ajattelin olevani järkevä ja hyvä ihminen, menin tyrimään. Se on suoraan sanottuna ihan hirveän säälittävää ja surkeaa.

Katsahdan kelloa ja järkytyn kun huomaan, että se on jo yli kuusi. Olen märehtinyt surkeaa elämääni monta tuntia. Sadepisaroita ja kyyneliä on riittänyt koko siksi ajaksi, enkä edes ymmärrä miten. Itsesäälini on huipussaan ja pahempaa kuin koskaan ennen, koskaan ennen en ole tuntenut itseäni näin lyödyksi ja lytätyksi. Koskaan en ole tuntenut tehneeni sitä itselleni, aina ennen on ollut hirveän helppo syyttää kaikkia muita ympärillä. Kaikkia muita paitsi minua itseäni, josta kaikki aina lähtee.

I watch the sun go down like everyone of us
I'm hoping that the dawn will bring a sign
A better place for those who will come after us this time

En ole edes huomannut, että joku on saapunut makuusaliin. Säikähdän arkaa yskäisyä ja käännähdän ympäri niin, että melkein kaadun. Amande istuu oman pylvässänkynsä päässä jököttävän matka-arkun päällä ja katsoo minua peloissaan. Huomaamattaan hänen kätensä on eksynyt hiuksiinsa, hän pyörittelee jälleen mustia, täydellisiä kutreja sormiensa ympärille ja puree hammastaan. Hän saa näyttämään sen niin kauniilta, oma yritykseni lähentelee itsetuhoista majavaa.

Hehe.

”Lily”, hän sanoo käheällä äänellä ja yskäisee sen selväksi. Nyökkään osoittaen odottavani ja hieron silmiäni yrittäen saada kuivat kyyneleet poskipäiltäni. Näytän aivan hirveältä, tiedän sen – epäselvä kuvajaiseni huuruisessa ikkunalasissa näyttää ehkä vain puolet, mutta tarpeeksi. Osaan arvata loput.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyy, aivan kun ei huomaisi. Ehkä se on vain joku typerä tapa rikkoa jäätä, jota ei oikeasti edes ole – hän on kuitenkin hyvä ja yrittää. Voi, kunpa voisin sanoa yrittäväni itsekin.

Nyökkään pontevasti ja kuivaan silmäni paidanhelmaan. Ammy hymyilee myötätuntoisesti ja kävelee minun luokseni.
”Saanko?” Hän istahtaa viereeni ikkunalaudalle vastaustani odottamatta. Huokaisen ja käännän kasvoni takaisin ulos. Näen vain sadetta.

I'm just a dreamer, I dream my life away, oh yeah
I'm just a dreamer, who dreams of better days

Tunnen pehmeän silityksen hiuksissani ja rentoutan niskani. Ammy saa minut aina rentoutumaan, kaikki tuntuu hänen jälkeensä aina vähintään yhden höyhenen painon verran kevyemmältä. Hymyilen väsyneesti ja annan hänen pyyhkäistä punaiset suortuvat korvani taakse.

”Kaikki on hyvin”, hän kuiskaa ja halaa minua hiljaa. Ei vain puhumatta, hiljaa kokonaan. Siltä se tuntuu. Oma hengityskin jää pois, on vain ja rauhoittuu, ei ajattele pahoja asioita ennen kuin päästää irti.

Liian pian tälläkin kertaa.

Your higher power may be God or Jesus Christ
It doesn't really matter much to me
Without each other's help there ain't no hope for us
I'm living in a dream, a fantasy
Oh yeah, yeah, yeah

Selvitän kurkkuani hämmentyneenä ja toivon, että voisin kadota. Näytän typerältä, kuulostan typerältä, olen typerä.

Ei, olen säälittävä.

Se on rasittavaa, kun ei saisi surra. Jos joku on hätänä, sanotaan vain, että okei joo, maailmassa on sotia ja kaikkea, älä viitsi olla noin itsekeskeinen, itsekäs. Mutta entä minun ongelmani? Ne ovat pieniä, mutta liian suuria minulle. Olen pieni ja heikko ihminen, avuton ymmärtämään ja avuton osaamaan. Valitukseni on suruvirsi, jolle joku muu kehtaa nauraa. Minua ei naurata.

If only we could just find serenity
It would be nice if we could live as one
When will all this anger, hate and bigotry be gone?

Ammy nousee ylös ja lähtee. Hän ei katso enää taaksepäin, mutta tiedän, ettei hän lähde vihaisena, vaan surullisena. Avuttomuuden tunne valtaa niin helposti mielen, kun ei osaa auttaa toista. Se on vaikeaa.

Vaikeampaa on kai vain valita, vaikeampaa on olla hyvä ihminen ja tehdä oikeita päätöksiä. Minä en ole varmaan koskaan tehnyt yhtäkään.

I’m just a dreamer

Otsikko: Vs: Corazón - Kolmas luku!
Kirjoitti: postimyyntivaimo - 14.07.2010 17:57:47

Oi, et arvaakaan, kuinka iloiseksi tulin, kun huomasin tähän tulleen viimeinkin jatkoa! .) Ihana luku, taas kerran ♥

Luvun tunnelma oli erittäin koskettava ja haikea. Alkoi melkein itkettää Lilyn ahdinko ja suru. Ää .( Voi raukkaa...

Lainaus

Se on rasittavaa, kun ei saisi surra. Jos joku on hätänä, sanotaan vain, että okei joo, maailmassa on sotia ja kaikkea, älä viitsi olla noin itsekeskeinen, itsekäs. Mutta entä minun ongelmani? Ne ovat pieniä, mutta liian suuria minulle. Olen pieni ja heikko ihminen, avuton ymmärtämään ja avuton osaamaan. Valitukseni on suruvirsi, jolle joku muu kehtaa nauraa. Minua ei naurata.

Tämä koko kappale on niin totta. Aina, kun tuntuu, että on luhistumassa ja sanoo siitä jollekin, saa kuulla, että omat ongelmat ovat mitättömän pieniä. Eivät ne itselleen ole... Loistava kohta siis!

Teksti oli erittäin sujuvaa ja virheetöntä. Ihanaa luettavaa.

Ei minulla ole nyt muuta sanottavaa... Ihana fic, toivoisin taas jatkoa! .)

♥ mmariaä

Otsikko: Vs: Corazón - Kolmas luku!
Kirjoitti: NeitiMusta - 14.07.2010 20:51:23

Häpeäkseni täytyy sanoo, että en aluks ees muistanu mitä tässä fikissä oli tapahtunu aikasemmin. Mut sit kävin silmäilemäs vähän edellist lukee ja se kaikki palas mun mieleen ja sai mut hymyileen hölmösti.

Tykkäsin jälleen. Mua kävi Lilyy vähän sääliks ja pystyin hyvin kuvitteleen ne tunteet. Eli hyvin kuvailtu. Ja muutenki teksti oli ihanan suluvaa ja sulavaa. Ja koko luku oli ohi ennekö ees kerkesin kunnolla tajuun sitä. Hyvä tunnelma ja hyvin kuvailtu se.

Jatkoo tänne päin vaa!! :D

NeitiMusta. :D

Otsikko: Vs: Corazón - epilogi 23.7.2010
Kirjoitti: Lils - 23.07.2010 13:29:57

mmariaä, kiitos tästä ja aikaisemmistakin kommenteista - ne ovat olleet suuri apu näinkin lyhyen ficin aikana. Kiitollinen olen, hyvin paljon ja otettu uusimmasta kommentistasi. Tämä ei todellakaan ole niin laadukasta kuin suuri osa muista ficeistäni, mutta toivon, että epilogi on edes jossain määrin luettava.  :) Kiitos! ♥

NeitiMusta, eipä ihmekkään, itseltänikin tämä tippui päästä aina välillä ja se piti poimia jostain matkaan. En ole kirjoittanut tätä niin aktiivisesti, kuin joskus toivoin kirjoittavani, joten pahoitteluni. Mutta kiitos oikein paljon sinullekin, että olet ollut mukana tällä lyhyellä metsäpolulla - se on merkannut paljon tätä kirjoittaessa. Ihanaa että pidät. (: Kiitos sinullekin paljonpaljon. ♥

Ja kaikille muillekin, jotka ovat jaksaneet lukea tätä. Olette ihania. Kappaleena siis Il Divon ja Celine Dionin I believe in you.

epilogi

26.2.1978

On kulunut jo hirveän kauan.

Ajallisesti tiimalasini hiekka ei ole juurikaan edistynyt askelissaan, mutta ajatukseni ovat kiertäneet samaa ympyrää jo liian monesti. Vasta nyt sain ne loppuun ja päätettyä, että todella teen jotain. Toinen ongelma on se, etten tiedä, mitä tehdä.

Ehkä olisi helpointa vain mennä sinne, jutella asiat halki ja kaikki olisivat taas onnellisia, jipii. Mutta en tiedä, toimiiko se ihan niin; en tiedä, miten reagoisin hänen sanoihinsa – en edes tiedä, mitä hän aikoo tai aikoisi sanoa – en tiedä myöskään, mitä haluaisin sanoa hänelle.

Loistavaa. Olen aina saanut kaiken mitä haluan, nyt en vain tiedä mitä haluan. Ironista.

Päätän kuitenkin lähteä. Olen venkoillut tämän asian kanssa jo hirveän monta päivää, ja oikeastaan, minulla oli ihan hauskaakin. Ehkä olisi vain oikein mennä puhumaan hänen kanssaan, ehkä kiittää päivästä ja ilmoittaa sitten tyynen rauhallisesti, etten halua jatkaa pitemmälle. Hän on pitänyt minusta hirveän kauan, ja minä olen kieltäytynyt jyrkästi ja antanut hänelle uusia tilaisuuksia tulla jatkamaan. Ehkä olisi jo kauan sitten pitänyt mennä itse hänen luokseen. Olisimme vain puhuneet asiat halki ja kaikki olisi ollut loistavasti. Tai edes hyvin.

Hyppään ikkunalaudalta alas ja kerään voimiani. Rohkeutta en saisi enää mistään, joten jalat ovat ainoat, jotka minut saattavat kantaa perille. Sade ikkunan takana yltyy, kuin ajaen minut pois ja kohti vastuuta. Ajatukseni harhailevat naurettavaan suuntaan, mutta minkäs teet. Olen kai vain heikko ja typerä.

Hermostunut koputukseni tuskin ehtii päättyä, kun joku, luultavasti Remus, karjaisee minut sisään. Raotan raskasta ovea ja kurkistan ensin varovaisesti, ettei kukaan ole liian vähissä vaatteissa, ja astun sitten sisään. Arvasin oikein, tämä on ilmeisesti liian outoa – Peter näyttää kalalta (jälleen, mutta silti) ja Remuskin kuin puulla päähän lyödyltä. Ja James on tippunut sängyltä, mikä on jo melkoinen hattutemppu.

”Hei”, henkäisen ja sipsutan sisälle hermostuneen tyttömäisesti. Peter on ensimmäinen, joka virkoaa, ja heti kun hän on lakannut aukomasta suutaan kuin idiootti, hän tönäisee pörröhiuksista ystäväänsä lähestymään minua. James hypähtää ylös vähän turhankin äkisti ja melkein juoksee luokseni huoneen toiselle puolelle. Puren huultani ja hymyilen hivenen ahdistuneesti.

”Hei”, toistan ja kuulostan varmaan hirveän tyhmältä. Ääneni tärisee ja puristan rystyset valkeina kirjaa, jota olen vasta muutama minuutti sitten lukenut.
”Hei”, hänkin mutisee haltioituneena ja katsoo minua. Ilmeisesti hän on käsittänyt tuloni väärin, ehkä hän luulee että hyppäisin hänen syliinsä ja vannoisin rakastavani häntä loppuikäni. Tiedän, tuo oli jotenkin väkisin väännettyä, mutta tuo ilme edessäni seisovan nuoren miehenalun kasvoilla… Sitä voisi kuvailla enemmänkin sanoilla ’hullunkiilto silmissä’ ja kaikkea muuta kivaa, mitä mainittaessa peitetään pienten lasten korvat.

Syntyy vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Siriuskin ehtii saapua paikalle. Hän saapuu tyylikkäästi kylpyhuoneesta vain housut jalassaan, pää kallellaan ja hiukset sekaisin. Toisella kädellään hän raapii selkää, toisella hän kaivaa vettä korvasta pyyhkeen avustuksella. Peter tirskahtaa varsin tyttömäisesti tämän nähdessään, mutta Remus on kovin keskittynyt tuijottamaan minua hassu ilme kasvoillaan.

Lehahdan tulipunaiseksi tajutessani, että ylläni on juuri nyt se aivan ihana, hieman liian alhaalla oleva tiukka toppi, joka on kaiken lisäksi vitivalkoinen ja hivenen läpinäkyvä. Mulkaisen rohkelikkopoikaa kasvot yhä häpeästä helottaen ja kohotan kirjaa puristaen sitä rintaani vasten – ihan vain varmuuden vuoksi, ettei Jamesin tarvitse lyödä ystäväänsä.

Ilmeisesti myös arvon herra Musta huomaa olemassaoloni, sillä hän kallistaa hiljalleen päätään toisellekin puolella ja katselee minua arvioivasti.
”Sarvihaara pääsee vihdoin pukille”, hän arvelee ja kävelee juuri sopivasti oman sänkynsä luo väistääkseen kirjan, jonka häntä kohti heitän. Huokaisen teatraalisesti ja päätän luovuttaa. Astelen liiallisen raskain askelin takaisin portaisiin, tiedän Jamesin kuitenkin seuraavan minua.

”Kiitti vaan, kaverit”, kuulen takaani, ennen kuin toiset askeleet seuraavat perästäni. Olen hivenen huvittunut, mutta se ei peitä turhautumistani. Ehdin huokaista vielä kerran draamakuningattaren elkein, ennen kuin kuulen hivenen hengästyneen pojan takaani. Tiedän että se on James, enkä vaivaudu kääntymään hänen puoleensa.

”Anteeksi”, hän pyytää hivenen vaivautuneena. Hymyilen seinälle ja toivon, ettei hän huomaa sitä. Joillain ihmisillä on taito nähdä hymyposket takaapäin.

Kuulen pienen tömähdyksen, ehkä hän tulee vieläkin lähemmäs.

”Sinulla oli jotain asiaa?” hän kysyy, ja tunnistan toiveikkuuden hänen äänessään. Tekisi niin mieli kääntyä ja hymyillä hänellä, hän on niin suloinen juuri nyt. Vain nyt. Mutta periaatteeni taistelevat vastaan, en minä voi nyt luovuttaa ja olla hänelle kiva. Olen vihannut häntä kauan, minun pitäisi vihata vielä paljon kauemmin. Nyt olisi aikaa todistaa se sanoin ja teoin, mutta olen kai liian pelkuri vieläkin.

”Se koru”, hän aloittaa niin viattoman kuuloisena. Pala tarttuu kurkkuuni, enkä edes tiedä mistä se tuli. En minä ole korua unohtanut. Joka iltahan minä olen sitä katsonut, koskettanut ja miettinyt kaikkea. Muutamana aamuna olen meinannut ripustaa sen kaulaani ja hymyillä, mutta sitten olen epäröinyt ja piilottanut sen takaisin yöpöydän laatikkoon.
”Niin”, mutisen ja olen sanaton.
”Joko sinä selvitit sen tekstin tarkoituksen?” hän kysyy uteliaasti ja hieman liian innokkaasti. Vedän henkeä liian nopeasti ja saan valtavan yskänpuuskan. Taivun kaksinkerroin ja selvitän kurkkuani, nousen sitten ylös naama luultavasti jälleen punaisena kuin tomaatti.

”E-en”, mutisen ja yskäisen vielä kerran. Olen unohtanut sen kokonaan, vaikka se koru on ollut niin monta kertaa minun kädessäni. Hän hengittää hetken rauhallisesti, luultavasti katsoo minua, kuten aina, ja epäröi sitten vielä hetken.

Someday I'll find you
Someday you'll find me too
And when I hold you close
I know that it's true

”Te quiero”, hän aloittaa vaimealla äänellä ja rykäisee. Yllättäen hän tarttuu minuun, pyöräyttää minut ympäri ja katsoo pähkinänruskeilla, syvillä silmillään suoraan omiini. Näen kyyneleet hänen silmissään ja tunnen hänen lämpimien käsiensä omistavan, kaipaavan ja haluavan otteen omissani. Katson häntä ja tunnen hetken syvenevän, huumaannun hänen katseestaan, hänen tuoksustaan ja siitä tunnelmasta, jonka hän ympärillemme loi. Ehkä on liikaa ajatella, että siinä on hyvä olla, mutten voi sille mitään.

”Voisin toistaa sinulle sitä ikuisesti”, hän kuiskaa ja näen kyyneleen vierähtävän hänen samettiselle poskelle. ”Voisin kertoa sen jokaisena päivänä elämässäni, enkä kyllästyisi siihen. Se tarkoittaa sitä, että minä rakastan sinua ja lupaan rakastaa sinua koko loppuelämäni. Ja vaikket sinä haluaisi, minä rakastaisin sinua… Aina.”

Enkä minä ehdi ajatella enää mitään, ennen kuin vajoan hänen syliinsä itkien ja painan suuni hänen pehmeille huulilleen, kietoen käteni hänen ympärilleen ja haluten olla hänen omansa – loppuikäni tai edes hetken.

Follow your heart
Let your love lead through the darkness
Back to a place you once knew
I believe I believe I believe in you


♥

Otsikko: Vs: Corazón - epilogi, valmistui 23.7.2010 ♥
Kirjoitti: -Anerya- - 23.07.2010 14:45:10

Vau. Toi loppu.. Se oli vaan niin kaunis. Herranjumala melkeen omakin sydän meinas pakahtua.

Lainaus

Enkä minä ehdi ajatella enää mitään, ennen kuin vajoan hänen syliinsä itkien ja painan suuni hänen pehmeille huulilleen, kietoen käteni hänen ympärilleen ja haluten olla hänen omansa – loppuikäni tai edes hetken.

Otsikko: Vs: Corazón - epilogi, valmistui 23.7.2010 ♥
Kirjoitti: postimyyntivaimo - 23.07.2010 19:34:49

OA, mikä loppu! Ihana, ihana, ihana ♥ Olen ihan jossain seitsemännessä taivaassa...

Lily ♥ James. Onneksi Lily nyt tajusi viimeinkin todelliset tunteensa. Hän on niin hassu, kun ei tunnu millään ymmärtävän, vaikka kaikki muut kyllä ymmärtävät... .D

En nyt osaa antaa kovin pitkää kommenttia. Mutta tämä oli todella ihana ficci ja tuo lopetus oli kuin kirsikka kakun päälle! Ihana ♥ Ja kirjoitustyylisi on myöskin aivan ihana. Rakastan sitä.

Kiitoksia tästä, pidin valtavasti!

♥ mmariaä

Otsikko: Vs: Corazón - epilogi, valmistui 23.7.2010 ♥
Kirjoitti: Lils - 23.07.2010 19:41:02

-Anerya-, vau, kiitos. :o ♥

mmariaä, uskollinen aina-kommentoijani. : D Ihanaa, että luit loppuun, kiitos kovasti. Kommenttisi teki niin hurjan hyvälle mielelle, ja sitä osasin odottaakin nähdessäni nimimerkkisi... siellä jossain joo. Lily oli vähän tyhmä tässä ficissä, mutta onneksi senkin pää selvisi - kliseisimmällä mahdollisella tavalla, mutta selvisipä kunnolla. Totesin, että mulla on joku ongelma, kun pääsin tästä eroon ja heti aloitin uuden jatkoficin. : D Ei näin.

Kiitos hirveästi kommentoinnista koko ficin aikana, olen otettu ja suurenmoisen kiitollinen. ♥ ♥ ♥ 

Otsikko: Vs: Corazón - epilogi, valmistui 23.7.2010 ♥
Kirjoitti: Anaid - 23.07.2010 19:52:13

Toi oli tosi ihanaa... :'(
Mä aattelin jo et mitä h****a, aikooks Lily antaa iki-ihanalle Jamesille rukkaset?
Toi ihan loppu oli tosi ihana...
Kiittäen,
Anaid

Otsikko: Vs: Corazón - epilogi, valmistui 23.7.2010 ♥
Kirjoitti: Lils - 24.07.2010 08:38:00

Kiitos. :) Onneksi en järkyttänytkään lopussa niin paljo. ♥

Otsikko: Vs: Corazón - epilogi, valmistui 23.7.2010 ♥
Kirjoitti: L.E - 31.07.2010 17:12:42

Nyt meni kyllä kompleksit niin sekasin, etten osaa enää tehdä järkevää kommenttia !

Tossa lopussa pelkäsin oikeesti, ettei onnellista loppua tuliskaan. Purin kaikki kynnet poikki ja jännitin ihan hirveesti. Ja voin sanoo, että jos tää ei olisi päättynyt hyvin, mä olisin suuttunut ja jättänyt kommentoimatta.

Mutta ihanan ficin kirjoitit yhtä kaikki, sulin tossa lopussa. Toivoisin, että kirjoittaisit tälläisiä enemmän <3

Otsikko: Vs: Corazón - epilogi, valmistui 23.7.2010 ♥
Kirjoitti: Lils - 19.12.2010 16:32:42

L.E., kiitos paljon! Kommenttisi oli ihanan piristävä. Pitää tosiaan kirjoitella lisää tämäntapaista kevyttä, ahihhi. Kiitos kovasti kun luit loppuun astii. : ) ♥

Otsikko: Vs: Corazón - epilogi, valmistui 23.7.2010 ♥
Kirjoitti: Scaramouche - 19.12.2010 22:13:35

Hehe, tää on valmistunut mun synttärinä... : )

Aah, mä olen tänkin lukenut luultavasti viiskymmentä tsiljoonaa kertaa, mutta miksi, oi miksi mä en ole kommentoinut??

Siis ääk, tämä on ihan kamalan hyvä, ja just sitä sun ihanaa kerrontaa ja ÄÄK. Mitä tähän nyt sanois... Sä oot ihana, tää ficci on ihana, James on ihana, te guiero... Ah. Sii voi luoja, tulkaa joku ja läimäiskää mua poskelle että mä pääsen pois tästä mun pilvilinnasta, mun pitäis olla lukemassa uskonnonkokeeseen!! Ei siitä tällaisen ihanan tarinan jällenlukemisen jälkeen tuu yhtään mitään.

Mutta siis että joo tota noin niin... Tällanen hävetyskommentti tällä kertaa.. Ciao.

Otsikko: Vs: Corazón - epilogi, valmistui 23.7.2010 ♥
Kirjoitti: Lils - 23.01.2011 12:53:39

Salla, vau, kiitos. : ) Sori että on jäänyt vastaamatta! No anygays, tämä oli aika fluffy ja liikaa pilvilinnoja, mutta onhan se hyvä välillä kirjoittaa jotain vähemmän vakavaakin. Kiitos hirveästi siitä että luit ja kommentoit, toit hyvän mielen. : ) ♥

Otsikko: !
Kirjoitti: kukkula - 21.06.2011 23:04:18

Kiitti sait mut itkee :'(. Et siis huonoissa merkeissä et ollenkaan, vaan ku tää oli niin ihana!


Nyt en jaksa enempää kommentoida, vaan...

kiitos ja kumarrus-kukkula kiittää

Otsikko: Vs: Corazón [K13] 3/3 heinäkuussa 2010 ♥
Kirjoitti: Inkheart - 22.06.2011 23:58:12

oee ku oli ihana tarina : ) henkilökohtaisesti tiesin mitä te quiero tarkoittaa ja innostuinkin sitten sitä jankkailemaan poikakaverille : D kerrassaan suloinen, tuo loppu varsinkin, aws! lisää tämmöisiä vain : 3

-Ih

Otsikko: Vs: Corazón [K13] 3/3 heinäkuussa 2010 ♥
Kirjoitti: Ametrine - 14.07.2011 20:36:04

Voi että mä rakastan tätä ficciä. Oikeasti, rakastan. Luin tämän ekan kerran yli vuosi sitten, seuraavaksi viime kesänä ja olen silmäillyt pitkin vuotta. Ja nyt uudestaan. Olen lukenut tätä ulkomailla, junassa, kotona, mummolassa... jopa kipulääkkeen korvikkeena saadakseni migreenin pois (ja se auttoi!). Ja tää on aina yhtä ihana. <3

Kaikki alkaa vedonlyönnistä. Aloitus on juuri sellainen, että se kiinnittää heti lukijan mielenkiinnon ja saa jatkamaan eteenpäin. Tuo on jännää, miten Lily yrittää kuumeisesti vaikuttaa Alicen ja Frankin väleihin voittaakseen vedon, mutta onnistuukin sotkemaan kaiken vielä enemmän. :D Ja kuitenkin, vaikka se päätyykin Tylyahoon Jamesin kanssa, se ei olekaan niin kamalaa. Ja se sitten muuttaa kaiken. Ah, mä niin tykkään tällaisista juonista. Muutenkin, koko fic on täynnä sitä suloista ironiaa, draamaa, ihmissuhdesotkuja, romantiikkaa, kaikkea. Ja corazón. Sen sanan merkitys, sanoma, kirjoitusasu. Sä osaat aina valita täydellisen nimen ficille.

Mä olen edelleen - vuosienkin jälkeen - yhtä sanaton, en saa kootuksi mitään kunnollisia ajatuksia, muuta kuin ylistystä ja ihkutusta.  :-X Voin vain sanoa, että pidän tästä tarinasta kovasti. pidän jokaisesta tähän tekstiin kirjoitetusta tunteesta, jokaisesta ajatuksesta, eleestä, sanasta.

Ja tietysti mun sanattomuuttani lisää se, että huomasin sun omistaneen tämän mulle. Yksi niistä ficeistä, joita oikeasti rakastan, ja ajattelit mua tätä kirjoittaessasi. Kiitos, Lils-ihanaiseni. Minä sydän sinä ja sinun ficit. (:

Otsikko: Corazón [K13] 3/3
Kirjoitti: Lils - 16.07.2011 13:56:17

kukkula, kiitos kovasti, ihanaa, että teksti herkisti! : )
Inkheart, hih! Espanja on nättiä tosiaan, mutta eihän lausahdus ollut arvoitus kuin Lilylle. Kiitos oikein paljon!
Ametrine, oh. Tämä on tosiaan aika vanha, mutta yllättävästi ei olekaan menettänyt loistoaan niin kuin muut sen ajan kurat, vai? : D Säikähdin vähän kommenttiasi - en itse asiassa edes muistanut tämän olevan enää täällä! Upeaa, että olet yhäkin ihastunut tähän, olithan kuitenkin aina tukena kirjoittaessakin. Hyvä, ettei vedonlyönti ollut liian kliseinen ja tönkkö, vaan potkaisi juuri sopivalla tavalla. Itsekin pidin ideasta laittaa Frank ja Alice mukaan (hassua, että minä ficcasin heistä jo nollayhdeksän, en muistanutkaan - kaikkea sitä). Plaaaaaaah mitähän sitä sanoisi, hyvä että juoni iskee yhä yhtä lailla, samopin tunnelma ja kaikki sisältö ylipäätänsä. Minäkin ihastuin espanjaan ja varsinkin sanaan corazón (j ennen kaikkea sen ääntämiseen aaaahhh eargasm) joskus Serrano-huumani alkuvaiheilla, ja hyvä että se toimii ficin nimenä. Kiitos ihan tajuttoman ihanasta piristävästä hymyilyttävästä kommentista, ihana apua. Olet rakas, kiitos. ♥

Otsikko: Vs: Corazón / K13 / 3/3
Kirjoitti: Ledi - 24.09.2011 22:21:16

Hiuh, uskaltauduimpas minäkin kommentoimaan, vaikkakin jo loppunutta ficciä...

Lainaus käyttäjältä: Lils - 23.07.2010 13:29:57

Hän saapuu tyylikkäästi kylpyhuoneesta vain housut jalassaan, pää kallellaan ja hiukset sekaisin. Toisella kädellään hän raapii selkää, toisella hän kaivaa vettä korvasta pyyhkeen avustuksella. Peter tirskahtaa varsin tyttömäisesti tämän nähdessään, mutta Remus on kovin keskittynyt tuijottamaan minua hassu ilme kasvoillaan.

Hahhah... Osasin jotenkin kuvitella Sirren tossa tilanteessa sisäisen silmäni avulla... Okei, kuulostan Punurmiolta, mutta hällä väliä...

Siis, huh! ei voi kun sanoa, että u-p-e-a-a-! Kirjoitat ihan tajuttoman hyvin! Paino sanalla tajuttoman. En osaa kommentoida, mutta sanompas vaan, että miten olen voinut jättää tämän huomaamatta aiemmin! Sait minut itkemään, joka on hyvin harvinaista, sillä en oikein ikinä itke lukiessani. Ja nauramaan. Tuo sarkastinen kerrontatapa oli ihana. Mutta en jatka ihkuttamiskommenttiani enää laittomuuksiin, ja poistun oman (ja muiden) turvallisuuden takia!

Ledi

Otsikko: Vs: Corazón / K13 / 3/3
Kirjoitti: Lils - 07.10.2011 17:44:51

Ledi, oi, on aina ihana saada kommentteja näinkin vanhoihin ficceihin, ja on oikeastaan tosi mukavaa, että tätäkin luetaan vielä! Mutta haha joo, tuo quotetamasi kohta oli yksi lemppareistani; siinä pääsin taas välillä kelmeilemään edes vähän ja nostattamaan hymyä huulille. Hienoa, että se oli hyvin kuvailtu ja kaikkea. : ) Vau, olen todella otettu jos tämä todella herätti noin paljon tunteita! (Ja haha sehän sen tarkoituskin oli, osittain.) Mutta voi sinun kommenttisi oli ihana ja pirtsakka ja kovin ystävällinen, toivottavasti todella pidit tästä noin paljon. Kiitos! ♥