Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Rinnakkaistodellisuus

BBC!Sherlock: Hiljaista ja keveää, S, Johnlock

(1/6) > >>

Hallahäive:
Kirjoittaja: Hallahäive

Ikäraja: S

Fandom: BBC!Sherlock

Paritus: Johnlock

Genre: Tuota...fluffinen arkidraama? (oi kyllä, hieno ja pätevä määritelmä)

Disclaimer: En omista Johnia ja Sherlockia, tai muita tekstissä esiintyviä hahmoja. Pojat kuuluvat Sir ACD:lle, Moffatille ja Gatissille. Kunhan huvikseni heillä leikittelen.

A/N: Onnea, Susimus-kulta <3! Toivottavasti tykkäät ja yllätyit iloisesti, vaikka tää vähän tällainen onkin. (ensi kerralla pääset taas betaamaan, I’m lost without my beta) Tää on ootellu tikulla jo pitkään tätä päivää, mutta aika ei selvästikään auta parantamaan jälkeä... Nyt mua muuten harmittaa, kun sun uutukainen on vähän samaa teemaa(eli pariksi siirtymistä), mutta vannon että se on täysin sattumaa.

Anyways...nauttikaa jos pystytte. (ai niin ja miksi mun otsikot alkaa aina H:lla??)

Summary: He eivät pidä toisiaan kädestä rikospaikalla. Heidän ei tarvitse.


Hiljaista ja keveää


On oikeastaan hassua, kuinka juuri mikään ei muutu.

He eivät pidä toisiaan kädestä rikospaikalla. Ei sillä, että kumpikaan häpeäisi, se ei vain tunnu luonnolliselta, saati kovin soveliaalta kun vieressä on kolme päivää vanha viillelty ruumis. Lähin kädestä pitelyyn verrattava teko on se, kuinka Sherlock lainaa Johnille hansikkaansa yöllä. Hänen sormenpäihinsä jää tyhjää tilaa ja hansikkaat puristavat hieman kämmenselän kohdalta, mutta John ei välitä. Hän unohtaa omat käsineensä taas seuraavalla viikolla.

Sherlock ei kumarru suikkaamaan suukkoa Johnin poskelle vain ärsyttääkseen Andersonia. Kerran hän harkitsi sitä, noh, ehkä useamminkin, mutta kuten John sanoo, heillä ei ole mitään todistettavaa kenellekään.

Kun Lestrade hyvästelee heidät ja Sherlock käyttäytyy samanaikaisesti kuin sokerihumalainen nelivuotias ja ylimielinen aristokraatti, John hymyilee pientä tyytyväistä hymyä. Ei nälkäistä tai kiirehtivää, vain hämillistä ja hieman ylpeää. Sellaista, jota vanhempi voisi hymyillä kun lapsi on sotkenut keittiön, mutta onnistunut ensikertaa tekemään itse aamupalaa. Sitten hän seuraa jo kauempana harppovaa partneriaan, eikä enää välitä takaansa kuuluvasta supinasta.

He riitelevät yhä pienistä asioista. Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, että ei varpaita paahtimeen!  Sherlock sylkee purevia kommentteja ja John paiskaa kiroillen oven kiinni perässään. Hän kävelee aiheesta riippuen muutaman korttelin tai kilometrin, kun taas Sherlock riipii viulustaan riitasointuja, jotka saavat Rouva Hudsonin naksauttamaan kieltään. Johnin palatessa takaisin Sherlock istuu sohvalla ja nyökkää kohti televisiota, jossa pyörii James Bondin tunnusmusiikki. Sherlock ei hätkähdä Johnin nojatessa hänen olkapäähänsä, lepuuttaa vain leukaansa vaalealla päälaella ja valittaa juonen epäuskottavuudesta. Aivan kuin Mycroft muka palkkaisi jonkun noin kyvyttömän agentiksi...

John on myös yhä se, joka käy ruokakaupassa. Hän huomauttaa tästä aina välillä ja Sherlock vastaa sanomalla: Epäilty asuu kiinalaista vastapäätä, oletko nälkäinen?

Moni asia pysyy ennallaan. Heistä kumpikaan ei julista suureen ääneen tunteitaan. Jos jompikumpi huokaakin toisen solisluille kuin vahingossa, sitä ei tarvitse mainita aamulla. Sherlock inhoaa toistoa, eikä itsestäänselvyyksiä tarvitse sanoa ääneen, ne ovat siinä jos vain osaa katsoa.

Se on kevyttä kuten hengittäminen, totuus näkyy Sherlockin aidoista hymyistä ja Johnin mutisemista loistavista. Siitä miten Angelo saa tuoda kynttilän pöytään ilman vastusteluja ja Baker Street 221B:ssä ei enää tarvita kahta makuuhuonetta. He tietävät ja se riittää.

Sisilja:
Tuijottelen tässä tyhjää vastausboksia ja koetan keksiä jotain fiksua sanottavaa. Jotain josta saisi selvää ja joka sisältäisi vähemmän kuin tuhat teinisydäntä (toisaalta sinä ansaitsisit niitä ainakin kaksituhatta!). Tsiisusjaohmygod, en osannut odottaa mitään tällaista, yllätyin todella ja enemmän kuin iloisesti. Olisit nähnyt ilmeeni kun avasin tämän, olin jo tikahtua innosta vain koska uusi Johnlock-ficci, mutta sitten menin ja luin A/N:n ja oli pakko haudata kasvot käsiin, kun teki mieli vain nauraa ja itkeä ja hihkua ja. Niin. Aww, sinä se todella tiedät, mitä kaipaan heti aamutuimaan. Suloistakin suloisempaa Johnlockia täynnä kiherryttäviä yksityiskohtia! Ihan turhaan harmittelet, eihän tämä ole ollenkaan samanlainen kuin se höpöily, jonka kirjoitin. Tämä on söpöilyä ja oih, mitkä lämpimät väristykset kulkivatkaan selkääni pitkin tätä lukiessani!

Ihastuin jo ensimmäiseen virkkeeseen. On oikeastaan hassua, kuinka juuri mikään ei muutu. Niin sen kuuluu Sherlockin ja Johnin kohdalla mennäkin, koska he ovat jo valmiiksi niin läheiset ja toisilleen omistautuneet että käyvät jo sinällään pariskunnasta. Ja sitten se tosiasia, että parisuhde ei saa heitä pitelemään toisiaan kädestä tai suutelemaan julkisesti, koska käsikädessä oleminen ei tunnu luonnolliselta, saati kovin soveliaalta kun vieressä on kolme päivää vanha viillelty ruumis. Aah ja hihih, ensinnäkin pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka jompikumpi, oletettavasti Sherlock, hapuilee jo kohti Johnin sormia, kunnes John huomauttaa hiljaa tilanteen olevan juuri nyt huono sellaiseen. Toiseksi, enpä olisi arvannut, että ruumis aiheuttaisi tyrskintää, mutta niin vain se aiheutti! Ihana! Samoin kuin hansikkaiden lainaaminen ja John joka unohtaa käsineensä kuitenkin taas ensi kerralla (vahingossa vai kenties sittenkin ihan tahallaan? Hih). Eikä taida julkisesti suuteleminenkaan olla näille kahdelle se juttu, koska heillä ei ole mitään todistettavaa kenellekään! Äärimmäisen uskottavaa ja äärimmäisen suloista. Tosin minäpä bongasin yhden hienon vinkin sitä, että Sherlock ehkä kuitenkin suutelee Johnia muiden edessä, mutta vain koska haluaa itse tehdä niin. Tässä:
--- Lainaus ---Sherlock ei kumarru suikkaamaan suukkoa Johnin poskelle vain ärsyttääkseen Andersonia.
--- Lainaus päättyy ---
Siellä on VAIN. Saattaa olla kaukaa haettua, mutta minun mielestäni tuo viittaa ainoastaan siihen, että kyllä kaksikko pusuttelee ties missä ja milloin mutta tekevät niin silkasta pussailemisen ilosta. Taidan pakahtua.

Tämä on siitä mainio ficci, että tämä on sekä suloinen että ihan oikeasti hauska. Varpaita paahtimessa, voi luoja! Vähän kuin prinssinnakkeja lämmittäisi, eikun. ;D Tai James Bondin kyvyttömyydestä valittava Sherlock! Lutuista. Mutta eniten minut sai virnuilemaan ja hihittelemään tämä:
--- Lainaus ---Kun Lestrade hyvästelee heidät ja Sherlock käyttäytyy samanaikaisesti kuin sokerihumalainen nelivuotias ja ylimielinen aristokraatti, John hymyilee pientä tyytyväistä hymyä. Ei nälkäistä tai kiirehtivää, vain hämillistä ja hieman ylpeää.
--- Lainaus päättyy ---
Sherlock se osaa olla monenlainen samaan aikaan! Mitkä sanavalinnat tässä onkaan. Sokerihumalainen nelivuotias ja ylimielinen aristokraatti, ja hauskinta tässä on, että luonnehdinta kuulostaa ihan Sherlockilta rikosta selvittämästä. Puhua pajattaa minkä kerkiää ja nostelee itsetietoisesti takinkaulusta. Ja John, John! Nälkäinen hymy ja vips, ajatukseni karkaavat välittömästi makuuhuoneen puolelle. Haha, voi minua. Mutta hämillinen ja hieman ylpeä hymy, se taas on niin Johnia, että tekee mieli pyöriä kuin väkkärä. Hahmot ovat siis täsmälleen ja spot on. Täydellisiä.

Päällimmäiseksi tunteeksi ficci jättää pehmoisen onnellisuuden. Kaikki nuo olkapäähän nojaamiset, huokaukset solisluille, Angelon pöytään tuoma ja nyt myös Johnin sallima kynttilä (more romantic!), ainoa makuuhuone ja että Sherlockille ja Johnille se jokin ei vaadi suuria julistuksia, koska he tietävät! Ja että se jokin on kevyttä kuin hengittäminen! En kestä.

Loppuun haluan lainata vielä jotain, joka summaa jotain tärkeää hyvin osuvasti:
--- Lainaus ---Sherlock inhoaa toistoa, eikä itsestäänselvyyksiä tarvitse sanoa ääneen, ne ovat siinä jos vain osaa katsoa.
--- Lainaus päättyy ---
Vaikka rakkaus ei saa olla itsestäänselvyys, sitä ei tarvitse näiden kahden kohdalla lainkaan epäillä. Täytyy vain osata katsoa ja nähdä. Ja minä näen sen joka kerta, kun vain vilkaisenkin tätä teeveesarjaa. <3

Tämä oli ihanaihanaihana yllätys, mahtava lahja ja aivan loistava ficci. Olen yhtä hymyä. Kiitos, murusein! <33

// Donovan!fierté: Sallitaan! Ja lisäksi meillä oli sopimus, muistatko? Odotat että vähän hitaampi kaveri ehtii mukaan. Ja sinähän odotit (tai ainakin olin ennen sinua, oli syy mikä hyvänsä)! Jee!

Funtion:
OI! Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Lisää Sherlockia sulta!

Kun viime kerralla sanoin, että sun otsikot on helppo tunnistaa sun kirjoittamiks, niin nyt on kyllä pakko nielaista sanat takaisin. Mä olin ihan yllättynyt kun katoin tätä otsikkoa! En osannut yhtään yhdistää sua tähän, mut joo, vaihtelu virkistää. Ihanaa miten yllätit mut tällä otsikkovalinnallaskin! (Älä ees kysy miten mä aina tiesin jo otsikon perusteella, et sä olit kirjoittaja… niissä vaan on jotain sellasta. En osaa nimetä sitä tän tarkemmin. No mut, hei joo, tää otsikko ainakin alkaa H:lla kuten yleensäki sulla! Haha, se on näköjään Se Sun Juttus.)

Hih, voi vitsi, olipa tää söppänä! Mä oon kauheen huono lukemaan mitään söpöjä juttuja (…saati sitten kirjoittamaan), mutta tää oli hieno aamuherätys! Hymyilyttää. Mä pidin kauheesti tän tekstin pienistä yksityiskohdista, joka teki näitä hahmoja paljon uskottavimmiksi. Tässä oli paljon juttuja, jotka on tasapainossa ton sarjan yksityiskohtien kanssa, esim. toi kun Angelo tuo kynttilän pöytään jne., joten niistä viel lisäpisteitä! Eniten mä pidin tosta rikospaikkakohdasta, jossa lähin kädestä pitelyyn verrattava teko on se, kuinka Sherlock lainaa hansikastaan. Haha, söpöö! Oikeesti. Niin ja IHANAA, mainitsit Andersonin! Lol se on pakollinen maininta.

Aika hassua, miten sä ja Susimus kummatki kirjotitte tän tyyppisen ficletin. Tai siis, eihän näissä oo oikeestaan paljon mitään samaa, mut vähän jotain, joten on hassua miten te molemmat aattelitte kirjottaa tästä! Teillä on joku connection selkeesti. Mä pidin siitä, miten tässä oli hieno juju taustalla, just tää mikä tiivistyi tuohon viimeiseen virkkeeseen: He tietävät ja se riittää. Se oli ihanan yhteennitova juttu.

Duh, musta ei irtoo enempää tähän aikaan aamusta. Aluks en meinannut osata sanoa tästä mitään, kun tässä ei ollut huomautettavia asioita ja teksti oli ihanan tasaista, selkeää ja hyvää — sun tyylilles uskollista — joten joten… no mutta, sainpahan jotain sanottua nyt kuitenkin! Eli jos ei vielä tullut selväks, pidin tästä todella paljon! Tää oli aivan ihana. Kiitos tästä! <3

//hitto vie Anderson, kerkesit ennen mua! No, ehkä tää sallitaan sun syntymäpäivänäs. :--D

Hallahäive:
...nyt ryhdistäydyn ja vastaan viimein näihin ihaniin kommentteihin. Suokaa anteeksi viive.

Susimus: Pitihän mun nyt sua muistaa<3 Ihana, että tykkäsit.
Siellä on VAIN. todella, siellä on vain ;) Pitää vain siristää silmiään tarpeeksi ja laittaa vaaleanpunaiset lasit päähän, niin kaikkea kivaa voi paljastua.
Vähän kuin prinssinnakkeja lämmittäisi, eikun. Onko normaalia kikattaa näin paljon kommenttia lukiessaan?
Ihanaa, että pojat olivat mielestäsi IC...mulla oli tästä omat epäilyni kirjoittaessa. En ole jotenkin yhtään itsevarma kirjoittaessani näitä kahta, koska noh, olisi kovin helppoa saada heistä täysin ooc:t. Joten kiva, jos onnistui.
Ja minä näen sen joka kerta, kun vain vilkaisenkin tätä teeveesarjaa. <3 Usko mua, niin näen minäkin <3
Kiitos kommentistasi rakas.

fierté: Oi ihanaa, kommentti sinulta, vastaan minä. Hah, olen ylpeä, onnistuin hämäämään otsikolla...(oikeasti taisi vaan olla tavallistakin enemmän vaikeuksia sen keksimisessä...)
Niin ja IHANAA, mainitsit Andersonin! hah, juu se oli pakko mainita.
Aika hassua, miten sä ja Susimus kummatki kirjotitte tän tyyppisen ficletin.
No älä, olin lauantaina ihan suu auki, että mitämitä, miten on mahdollista, että molemmat ajatteli tavallaan saman tyyppistä ficciä. Teki mieli vuodattaa Susimukselle siitä, mutta en voinut, etten olisi pilannut yllätystä xD
Kiitos kauheasti ilahduttavasta kommentistasi<3

Vielä molemmille yhteisesti, kiitos, saitte minut hymyilemään kommenteillanne.  :D

Dinella:
Siitä on aikaa kun olen viimeksi kommenttia mihinkään tekstiin laittanut, pyydän jo valmiiksi anteeksi epäjohdonmukaisuutta (ja häpeilemätöntä ihkuttamista).

Eikä, kuinka ihana voi teksti olla! En ole ennen lukenut BBC!Sherlock-ficcejä suomeksi, on vain tuntunut luonnollisemmalta lukea ne samalla kielellä kuin sarjaa katsoo. Kannatti rikkoa omat ennakkoluulot, tämähän toimii ihan loistavasti.

Otsikko antoi ehkä olettaa "pelkkää" fluff-painotteista perusficciä, mutta tämä olikin paljon enemmän. Yhtä aikaa hauska mutta silti niin suloinen, lyhyydessäänkin ainakin minun mielikuvani Johnlockista tiivistä teksti. En taida oikeasti saada sanottua tästä mitään järkevää, päässä kun pyörii pelkkiä ylistyssanoja.


--- Lainaus ---Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, että ei varpaita paahtimeen!
--- Lainaus päättyy ---
Kiitos tästä mielikuvasta, oli lähellä etteivät kahvit purskahtaneet näytölle! :D


--- Lainaus ---Moni asia pysyy ennallaan. Heistä kumpikaan ei julista suureen ääneen tunteitaan. Jos jompikumpi huokaakin toisen solisluille kuin vahingossa, sitä ei tarvitse mainita aamulla. Sherlock inhoaa toistoa, eikä itsestäänselvyyksiä tarvitse sanoa ääneen, ne ovat siinä jos vain osaa katsoa.
--- Lainaus päättyy ---
Tämä kuvaa Johnlockia omasta mielestäni aivan täydellisesti! Onhan sellaista järisyttävän hattaraista fluffia ihana lukea välillä, mutta tämä vaan on niin ihanasti sanottu miesten keskinäisestä yhteisymmärryksestä ja siitä kuinka sanoja ei oikeasti tarvita.

Ja maininta Anderssonista ja sen kiusaamisesta on aina plussaa.

Jätit leveän hymyn huulille tähän sateiseen päivään, kiitos tästä! :)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu