Holmes oli kehässä ilmiselvästi kotonaan, taisteli kauniisti ja kylmäpäisesti, ja seuratessani hänen voimakkaan laskelmoituja liikkeitään, hänen säälimättömän upeita hyökkäyksiään, koin äkkiä käsittämätöntä halua vaihtaa paikkaa Holmesin kilpakumppanin kanssa, päästä saamaan hänen osansa, kokemaan edes hipaisun siitä mitä hän, ja vavisuttava kuplinta ihoni alla yltyi, kun Holmes äkisti käännähti ja uskoin hänen katseensa kohdanneen ohikiitävästi omani, hänen oikean silmänsä sulkeutuneen kuin vinkaten, ja minä – minä hämmennyin tavattomasti, kun tuomari keskeytti heidät, tuosta noin vain, juuri kun Holmes oli kenties vaivaisen kynnenmitan päässä voitosta.Watsonin ajatukset henkivät ihailua, kunnioitusta ja kiintymystä, ja vavisuttava kuplinta (ihanasti ilmaistu!) ja äkillinen katseiden kohtaaminen (jonka kuvittelen kernaasti olevan todellista) kertovat nekin niin paljon. ♥ Erityisesti mieleeni painui myös se yksityiskohta, miten Watson tulkitsee Holmesin kulmakarvan nykinästä, että asema on todella vaihtunut altavastaajaksi. Siitä välittyy minulle sellainen tuntuma, että Watson tuntee kumppaninsa perinpohjaisesti elekieltä myöten.