Harry Potter -ficit > Pimeyden voimat

Noppapeli (Sirius/Harry, K-11)

(1/4) > >>

Sisilja:
Nimi: Noppapeli
Kirjoittaja: Sisilja
Esilukija: christianprincess
Ikäraja: K-11
Paritus: Sirius/Harry
Tyylilaji: Synkistely, romantiikka
Vastuuvapaus: Nöyrä kiitos Rowlingille, joka on keksinyt nämä rakastettavat hahmot. Minä en siis omista heistä ketään, en vaikka kuinka tahtoisin. Rahaa ei tällä tekstillä ansaita. Musiikkikappale Funeral Songista kaikki kunnia The Rasmukselle, ei minulle.
Yhteenveto: Sirius ei muista kuinka heille kävi niin. Rakkaudella ei pitäisi pelata, ei nuoren pojan kanssa, mutta noppia on heitetty jo useammin kuin kerran. Lopettaminen ei ole vaihtoehto, uudet kierrokset on vain kohdattava. 
Varoitukset: Chanslash, sitä tämä on. Hahmojen ikäero on siis suuri, Harry on 15 ja Sirius 36. Vaikka tekstistä ei mitään kovin konkreettista löydykään, herkemmät lukijat kurkkikoot silti sormiensa välistä täysin omalla vastuullaan. Varmuuden vuoksi nostin ikärajaa.

Alkusanat: Sirius/Harry on Pottermaailman parituksista kenties kiehtovin. Siinä on sitä jotain, jolle minä ainakaan en löydä sanoja. Olen lukenut muutaman niin hyvän ficin tällä nimenomaisella parituksella, että väreet kulkevat pitkin selkää. Ehkä siksi julkaisukynnys oli tällä kertaa kovin korkealla, sain yrittää useammin kuin vain pari kertaa, että sain aikaan itseäni miellyttävän lopputuloksen. Tässä suurena apuna toimi The Rasmuksen Funeral Song –kappale, jolla tämä ficci osallistuu Yhtyeen tuotanto –haasteeseen. Kehotan ehdottomasti kuuntelemaan kyseisen kappaleen ennen tai jälkeen lukemisen, ellei sitten halua kuunnella sitä lukemisen ohella. Kappale avaa hyvin Siriuksen näkökulmaa, josta tämä ficci on muuten kirjoitettu. Niin, ja osallistuupa tämä ficci myös Maukasta kliseekeittoa vol. II -haasteeseen kliseellä Sirius opettaa Harrya rakkauden saloissa. Toivon, että mikäli päädyt tämän lukemaan, saisin myös kuulla mitä mieltä tästä olit, sillä olisi enemmän kuin mielenkiintoista kuulla, vaikuttiko tämä teksti meihin samalla tavalla.


Noppapeli


Heitän noppaa. Teen siirtoni. Eilen se tuntui erilaiselta.

Ei teini-ikäisen pojan kanssa sovi pelata rakkaudella. Minä tiedän sen paremmin kuin kukaan. Minä tiedän, ja toimin silti kuin en tietäisi.

Harry ei näe valinnassaan mitään väärää. Hän ei tunne sääntöjä kielloista puhumattakaan. Enkä minä ole oikea henkilö niistä hänelle kertomaan. Kukaan ei ole.

Minun piti olla kummisetä, James ja Lily halusivat minusta kummisedän, minä ainoastaan luulin haluavani sitä. Harry… Harry kuitenkin haluaa minusta jotain muuta. Oliko hänen toiveensa lopulta vain helpompi täyttää?

Minä en muista kuinka meille kävi näin. Minä en muista sanoja, minä muistan sanan.

Noppapeli.

Siksi me tätä kutsumme, tätä vuorojen, siirtojen ja seurausten sikermää, jolla ei ole oikeaa nimeä, koska minä en pidä nimistä. Me liikumme näkymättömällä pelilaudalla, minä johdatan, Harry tulee perässä. Hän hymyilee luottavaisena, silmät palavat, hän vakuuttaa oppivansa matkan aikana. Tietysti, kaikkihan oppivat ennemmin tai myöhemmin, en minä sitä pelkää. Minua pikemminkin kalvaa ajatus, että Harry oppii sen kaiken juuri minulta.   

Minustakaan ei ole silti ollut opettamaan hänelle yhtä perustavanlaatuista seikkaa. Harry ei tajua, ei mitenkään, että kun Noppapelillä on voittajansa, on sillä myös häviäjänsä. Sentään hän näkee minut ja käsittää, ettei nyt ole kyse normaalista nappulaparista. Mutta hän ohittaa asian olankohautuksella, ei sillä ole väliä, ikä on numero, ja minä olen hänen silmissään ikuisesti kaksikymppinen. Minä tahdon uskoa häntä. Kaksikymmentä on aina parempi kuin kolmekymmentäkuusi. Viittätoista ei ole olemassakaan.

Noppapeli on sanana vaaraton. Harry ei edes tajua, että tällä, meillä, voisi olla toinenkin nimi, hänelle arpakuutiot ovat tarpeeksi. Minulle taas kihlasormukset ovat liikaa. Näin on hyvä, nyt, toistaiseksi, tänään ainakin, kunnes yritän olla jotain muuta kuin olen.

Mietin joskus, olisiko minun mahdollista tuntea syyllisyyttä. Kykenisinkö pelastamaan Harryn itseltäni vielä, kun en ollut kietoutunut pirunnuoraksi hänen ympärilleen? Mietin joskus ja päätin. Minä vedin käteni irti hänen kädestään, särjin hänet liian moneen sirpaleeseen, uskoin ja uskottelin, että voin elää ilman, ettei Harry todella halunnut, että se todella oli yhtä hullua kuin Remus oli väittänytkin ennen lyöntiä avokämmenellä poskelle. Että niin vain oli, oli vain, parempi. 

Yhden surkean sekunnin verran minä olin vahva.

Ja nyt me kaksi olemme taas alkupisteessä tai ehkä sittenkin puolimatkassa. Harry on rikkinäisempi kuin ensimmäisellä kerralla, hän ei ole enää se sinisilmäinen nuorukainen, joka uskoo maalissa odottavaan onneen. Minä opetin häntä tietämään paremmin. Silti Harry pitää toivoa yllä, minä tiedän sen, en minä muuten olisi saanut tekoani anteeksi. Harry luulee, ettei se voi enää toistua, että minä olen varma tästä, ettei meille ole muuta vaihtoehtoa.

Minä petän Harrya antaessani hänen ymmärtää, että kaikki on hyvin. Minä petän itseäni salliessani sukelluksen epätodellisiin utopioihin. Minä petän meitä molempia, kun en katkaise kierrettä. Sillä tämä on kierre, loppua ei ole, koska minä pelkään loppuja. Niistä löytyy vain kaaosta. Minä annan tämän jatkua, minä tartun Harrya kädestä ja pudotan hänelle nopat.

Hän katsoo minua. Hän ravistaa kättään ja heittää, kuutiot putoavat harvana sateena lattialle. Minä säpsähdän, Harry on äkkiä lähellä, lähellä ja minua pyörryttää. Se saapuu salakavalasti, tuli virtaa minussa ja minä katoan tunteeseen.

Harryn ääni on padottu, se värähtää hänen lausuessaan nimeni. Minä vapisen. Harry ei päästä minua silmiensä otteesta, hän tarttuu kädestä ja pakottaa pelilaudan reunaan. Eropeli, niinhän se meni?

Hän puristaa kättäni yhä lujempaa, kysyy. Minä nyökkään turhan innokkaasti, kyllä, tietysti, kaikki hyvin, rakastan sinua. Harry kurtistaa kulmiaan, mutta nielee pureksimatta. Minä huokaan, kumarrun ja suutelen salama-arpea, suutelen pois huolirypyt. Väännän huuleni hymyyn, kätken hänen kätensä omieni väliin kuin vannoen pitäväni ikuisesti kiinni. 

Toisina päivinä minun on vain pakko päästä irti, rikkoa voidakseni kasata ehjäksi. Yhtenä hetkenä minä pakenen, toisena tulen jo takaisin, minä pyydän silmilläni, käsilläni, koko kehollani anteeksi, yhtä sanattomasti hän vastaa, uudestaan ja uudestaan. Lyötynä ja rikkirevittynäkin hän lupaa olla minun, minun oma Harryni jälleen. Hän sanoo rakastavansa, minä vastaan samoin ja tahtoisin itkeä, mutta en minä voi. Murhaajat eivät itke. Kaksitoista vuotta minä istuin syyttömänä, vasta näennäiseen vapauteen astuttuani Harry sai minusta esiin syyllisen.

Uusi kierros alkaa, minä päästän nopat putoamaan. Tänään se tuntuu turruttavan tutulta.

Dead Angel:
Jotenkin on hupaisaa, etten yleensä etsi kyseisen parituksen tuotoksia, ja jos sattuisinkin näin tekemään, jäisin yleensä vain hiljaiseksi lukijaksi ja nauttisin pääni sisällä tekstistä. Kuitenkin tunsin pientä syyllisyyttä poistua kommentoimatta. Jo otsikko sai minut uppoamaan tekstiin, niin arvaapa itse tarinan vaikutusta sitten.

En kuunnellut kyseistä kappaletta samaan aikaan, huomasin hieman liian myöhässä, mutta onneksi tunnelman pelasti Mad World biisu taustalla. Tämä oli kaunis. Ja tuo noppapeli yhdistyi tekstiin kyllä erikoisella tavalla erinomaisesti. Ja sanaleikit näistä kuutioista olivat todella vaikuttavia, maalailivat kyllä kauniita mielikuvia pieneen päähäni. Monet muutkin keksinnöt, kuten Siriuksen maininta siitä, miten ei pidä nimistä, ja kuinka arpakuutiot olivat Harrylle tarpeeksi, miten Siriukselle kihlasormukset liikaa. Nero taitaa asua siellä. Niistä välittyi mahtavalla tavalla hahmojen ajatukset ja erot, kuinka Harry vain halusi pitää tuosta kaikesta kiinni ja Sirius yrittää rimpuilla eroon. Ähh.

Ehkä en vielä ole aivan täysin kyseisen parituksen fani, mutta voin tässä mainita kuitenkin sen, että kiinnostukseni kyseistä paria kohtaan ainakin kohosi. Olen aina sen ajatellut olevan niin etäinen, ehkä epätoimivakin, mutta tällaisissa yhteyksissä oikein mallikas. Ja ehkä kuva heistä aina johtaa johonkin tiettyyn kaipuuseen ja lopulta siihen kylmään suruun, että itse ehkä jopa tietoisesti välttelen tällaisia surullisia tekstejä, joista tietää, ettei onnea niin vain revitäkään.

Mutta tällaiset tekstit tuovat juuri sellaista tasapainoa ja harmoniaa muuten niin mesekeskusteluja pursuavaan Finiin.

Tästä vain voi kokonaisuutena sanoa jotain todella nyyhkytystä, että kaunis teksti. Remus mainintana oli minusta ehkä jossain määrin tarpeeton, mutta tarkemmin ajateltuna se osui aika hyvin kohdilleen. Ja rikkomisella 'mässäily' minusta sopi tuohon kohtaan. Voin vain sanoa, että oman sekavuuteni ansiosta saat olla tyytyväinen, jos ymmärrät tästä oikeastaan mitään...

Kiitos työstä. Arvostan tällaisia kirjoituksia, joissa piilee ajatusta. Työn iloa!

Sisilja:
Dead Angel: Kaunis kiitos kommentistasi. Tuntuu aina kovin mukavalta, kun joku uhraa aikaa palautteen antamiseen. Silti minäkin sorrun toisinaan olemaan hiljainen lukija, tyhmää sinänsä, sillä muut kirjoittajat arvostavat varmasti lukijoidensa mielipidettä yhtä lailla kuin itse arvostan.

En ole varma, mitä Mad World –kappaletta oikeastaan tarkoitat, mutta minulle tuli ensimmäiseksi mieleen Gary Junesin esittämä, aivan älyttömän kaunis biisi. Se nyt ainakin käy tämän ficin tunnelmaan oikein hyvin.

Ihanaa kuulla, että ficcini sai sinut kiinnostumaan enemmän Siriuksesta ja Harrysta parina. Toki he tavallaan ovat, niin kuin sanoit, epätoimiva pariskunta, ja mieli on usein helpompi virittää vastaanottamaan vaikkapa Sirius/Remusta tai Sirius/Jamesia kuin Sirius/Harrya. Canonissa, erityisesti Feeniksin killassa, Harry ja Sirius kuvataan läheisiksi, mutta kummisetä ja kummipoika -lähtöasetelma on tietysti jotain aivan muuta kuin peruskaveripohja, näin parisuhdetta ajatellen. Vaikka kuka sanookaan, että näillä kahdella kunnon parisuhdetta edes olisi, ainakaan sanan virallisessa merkityksessä? Itse en ole koskaan ajattelut heitä parina siinä mielessä, etten näe heitä heräämässä aamulla toistensa syleilystä tai istumassa päivällispöydässä kädet pöydän alla yhteen liitettyinä. Eikä niin ollen näe tämän ficin Siriuskaan: hän ei pidä nimistä, ajatus oikeasta parisuhteesta Harryn kanssa ahdistaa häntä. Syyllisyyttä ei ole ikinä kiva kantaa, mutta toisaalta ei Sirius osaa mitään kunnolla katuakaan. Soutaminen ja huopaaminen on helpompaa kuin kaiken saattaminen tavalla tai toisella päätökseen, maaliin. Sanalla sanoen se ei ole ehkä kovin aikuismaista toimintaa, mutta on helppo ajatella, että Azkaban teki Siriuksesta sellaisen. Kaksitoista vuotta poissa, siinä voi aikuistuminen jäädä toteutumatta.

Ja kyllä, minunkin mielikuvaani näistä kahdesta liittyy aina, vähintään useimmiten, kaipuu ja oi, kylmä suru, jonka mainitsit. Siinä vasta uskomattoman kaunis sanapari.

Olen ihan mielettömän iloinen, että pidit Noppapelistä, niin ficcinä kuin ”konkreettisena” asianakin. Sanasi loivat minuun uutta puhtia, jaksan taas pakertaa uusien projektieni parissa. Iltahämärässä näyttää juuri nyt valoisalta, kiitos rohkaisevan palautteesi, josta muuten sain punastuttavan paljon irti, kirjaimellisesti. Sen siitä saa, kun kasvoissa on äärimmäisen tiheä pintaverenkierto.  :D

J:
Oi, tämä tarina oli aivan yhtä ihana kuin Muistojen usvaan kietoutuneet! Olet todella taitava kirjoittaja, leikittelet sanoilla kauniisti ja valikoit joka kohtaan sopivan sanan. Siriuksesta ja Harrysta on usein hyvin kehnosti tekaistuja tekeleitä tarjolla, ja olen hyvin iloinen löydettyäni tämän. Ja juuri se, että osallistuit klisee -haasteeseen ja onnistuit tekemään tarinasta näin omaperäisen, saa minut arvostamaan taitojasi entistä enemmän. Järjestät lauseet miltei täydellisiksi, ja mikää kohta ei töäki ollenkaan. Huomaa, että olet joko suunnitellut tätä hyvin tarkkaan, tai osaat vain muodostaa luonnostaan näin kauniita ja ihanan salaperäisiä lauseita. Yksi suosikkikohdistani oli; Ei teini-ikäisen pojan kanssa sovi pelata rakkaudella. Minä tiedän sen paremmin kuin kukaan. Minä tiedän, ja toimin silti kuin en tietäisi. Et voi uskoa, kuinka kateellinen olen sinulle!

Ruskapoika:
Tirin tin tin, hyvää päivää ja anteeksi jo valmiiksi, että tulen sekavan puumerkkini tänne jättämään. Joskus kun kommentoit miulle tuli semmonen olo jo valmiiks, että haluun ehdottomasti kommentoida jotain siulle, koska silloin jo tuli vilkaistua nopeesti paria ficciä. Mutta jotenkin niskasta kiinni ottaminen on vaikeaa ja vasta nytten saat kommenttia, mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Eikös se näin vähän mene :')

Sirius/Harry on kyllä ehdottomasti yksi kauneimmista chan-parituksista, koska siitä voi tehdä niin erilaisia ficcejä. Juuri tälläisiä surullisia ja synkkiä kuitenkin miellän niiden itse olevan. Tai että niiden pitäisi olla, koska Sirius on kuitenkin sellainen angstinen hahmo, varsinkin kaiken sen jälkeen mitä hän on joutunut kokemaan, että sen vaan yhdistää siihen suoraan. Olisi oikeastaan todella vaikea edes yrittää kuvitella, että Harryn ja Siriuksen suhde olisi mitenkään maailman onnellisin, koska se on kuitenkin jollain tasolla väärin muiden mielestä, tai aika monella tavalla (vaikka itse en sitä koe vääräksi) ja siinä on niin monta kynnyskohtaa, jotka tekevät siitä vaikean.

Kuitenkin, tässä ehdottomasti pystyin sulautumaan Siriuksen tapaan ajatella. Sellainen hermostunut ja muutenkin aika vakava, ristiriitainen; haluaa pitää Harryn lähellään ja toisaalta ei halua satuttaa. Ja kuitenkin sitten jatkaa, vaikka tietää, ettei pitäisi. Äh, en osaa pukee taas ajatuksiani sanoiks, mutta Sirius oli ehdottomasti IC tässä! Semmonen epävarma syyllinen, ja vielä tietäväinen syyllinen. + täytyy vielä tähän väliin sanoa, että Remus lyömässä avokämmenellä Siriusta on jotenkin... en tiiä, ihana? Ehkä väärä sana, mutta Remuksen voisi oikeasti kuvitella olevan lyömässä Siriusta moisen asian takia naamatauluun.

Harrysta en tiedä. Siihen hahmoon, kun on hieman ristiriitaiset tunteet, mutta kyllä se kultapoika vaikutti ihan omalta itseltään. Surulliselta teiniltä, joka ei ole koskaan saanut tarpeeksi huomiota ja rakkautta osakseen. Vaikka nyt taikamaailmaan tutustuttuaankin on saanut osakseen vaikka kuinka paljon erilaista hyväksyntää ja huomiota. Kuitenkin se tietämättömyys ja aavistelut ovat sellainen asia mitkä liitän monesti Harryyn ja tässä ne tulivat upeasti esille.

Ja tuolla aikaisemmin mainitti Mad world Gary Junesin esittämänä sopii tähän laittoman hyvin. Tunnelma muuttuu jopa aavistuksen selkeämmäksi sen kappaleen myötä. Herkkää, miettivää ja ahdistunuttakin jopa - tai itselle iskee tuollaiset tuntemukset. Ja tuo nimi on muuten älyttömän kaunis näin jälkeen päin ajateltuna. Koska vaikka se on yksinkertainen siitä välittyy niin paljon ficin keskeisin asia, kun sen lukee ficin jälkeen. Siitä tulee jotenkin paljon vahvemman tuntuinen, sitten jälkeen päin. Muutenkin kun suhdetta verrataan tuohon noppapeliin tuli jotenkin ihmettelevä olo. Miten joku osaa kirjoittaa noin kauniisti ja keksiä noin hienoja tapoja kertoa suhteesta paljon asioita!

Mie en tiiä mitä kaikkee min pitäis vielä sanoa, joten tyydyn kiittämään tästä suloisesta ja lähden juoksemaan ulos, että ehdin linkkiin jopa tällä kertaa. :-*

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu