Nimi: Given: Menneisyyden vetovoima (S, Mafuyu/Uenoyama, 1/x)
Kirjoittaja: Sinjata
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, angsti, fluff
Paritus/hahmot: Mafuyu/Uenoyama (Ritsuka)
Fandom: Given
Varoitukset: Itsetuhoisuus (mainintana)
Vastuuvapaus: Natsuki Kizu omistaa alkuperäisen tarinan/hahmot, joiden elämää jatkoin omalla erityisellä värikynälläni, enkä hyödy tästä rahallisesti mitenkään.
Tiivistelmä: Mafuyun menneisyys seuraa edelleen tiiviisti tämän kintereillä, pojan urheasti yrittäessä pitää kaiken kasassa, sydäntään myöten.
A/N: Toinen Given (manga/anime) aiheinen ficcini Akihikon japanilaisen ääninäyttelijän Takuya Eguchin syntymäpäivän kunniaksi! ;D Tällä kertaa olemme Mafuyun ja Uenoyaman mielenkiintoisessa seurassa. Tämä olisi ehkä pitänyt kirjoittaa tavallaan ennen Akihikon ja Harukin one-shottia, mutta ei kai järjestyksellä niin väliä. Tapahtumat sijoittuvat heti mangan luvun 18 jälkeen. Tästäkin tarinasta piti tulla vain one-shot, mutta näköjään tästä tuleekin pitempi, eli jatkoa seuraa (toivottavasti) myöhemmin. Lukuiloa! ^^
Menneisyyden vetovoima
Särkymisiä ja laastareita
1. luku
Tahdon soittaa Uenoyama-kunille tämän kappaleen, kunhan vain pääsen perille...
Maiseman vaihtuessa lähes tyhjän bussin ikkunan takana, Mafuyu selaa puhelimessaan olevia kappaleita nappikuulokkeet korvissaan. Täysin uppoutuneena etsimään yhtä mieleensä painunutta kappaletta listalta, jota hän on koonnut jo jonkin aikaa, hän ei huomaa parhaillaan soineen kappaleen loppuneen, eikä laittaa heti toista soimaankaan. Juuri löytäessään etsimänsä, tämä havahtuu kahden hänen taakseen aiemmin istuutuneen tytön keskusteluun, sen sävyn jotenkin häiriten häntä.
”Tuosta tyypistä vielä... Tiesitkö Yamini-chan, että hän seurusteli luokallani olevan pojan kanssa, joka lopulta tappoi itsensä?” kuului toisen lausumat sanat, jotka tuntuivat, kuin seisauttavan veret Mafuyun suonissa.
”Ai, oho... Muistan sen pojan kyllä, kauhea juttu sekin... Mitähän oikein tapahtui, olikohan hän masentunut tai jotakin?”
”En tiedä kaikkea, ehkä heidän suhteessaan oli jotakin pahasti pielessä. Mutta nyt tuo on jo kuulemma nähty yhdessä muidenkin kanssa. Etsii näköjään koko ajan laastarisuhteita itselleen!” tyttö sähähtää paheksuvasti, mulkaisten pahasti edessään istuvan pojan takaraivoa, kuin toivoen sen oikeasti satuttavan tätä.
”Neya-chan, tuo oli aika kärkkäästi sanottu, onhan tapahtuneesta jo jonkin verran aikaa kulunut... Mitä jos hän kuulee sinut -”
Mafuyu on avannut vapisevin sormin puhelimestaan nettiselaimen, kirjoittaen sitten nopeasti sen hakukenttään jotakin. Tuntien kuin hänen sydämensä olisi vajonnut tuuman verran, hänen katseensa on kiinnittynyt lauseeseen, jossa sanotaan:
’Rakastumiseen, toiseen ihmiseen tarrautumiseen ajaa ehkä tiedostamaton pakko, kun on joutunut luopumaan jostain ikuiseksi luulemastaan.’
Olenko minä - todellako...?
”Mutta ei tasan ole kulunut tarpeeksi! Ei sellaisesta voi päästä noin vain yli ja siirtyä seuraavaan! Mitä jos ne seuraavatkin tyypit päätyvät samaan kamalaan ratkaisuun ja päättävät elämänsä?? Eikä hän mitään kuule, hänellähän on kuulokkeet! Ja sietäisikin kuulla, että tajuaisi millainen idiootti on -”
”Neya-chan, älä -”
Molemmat vaikenevat tyystin pojan yllättäen painaessa stop-nappulaa ja noustessa jotenkin jäykän oloisesti ylös jäädäkseen seuraavalla, totaalisen väärällä pysäkillä pois. Tytöt näkevät bussin lasiovien kautta kalvenneen Mafuyun järkyttyneen ilmeen ymmärtäen nyt, että tämä todennäköisesti kuuli kaiken ja hätääntyvät hieman kykenemättä sanomaan mitään.
Pysähdy, pysähdy jo, ole niin kiltti...!
Poika puristaa viereistä kaidetta turhankin voimakkaasti odottaessaan kuumeisesti bussin pysähtymistä, tajuten sitten näkevänsä myös tyttöjen peilikuvat. Hän huomaa toisen heistä vasta nyt jotenkin myös tutuksi, tuntien samalla, kuin joku olisi vääntänyt hänen sisuskalujaan umpisolmuun.
...Yuki...
Tämän mieleen välähtää muisto Yukista osoittamassa luokkakuvassaan hieman hymyileväistä, mustatukkaista tyttöä, kertoen tämän joskus tunnustaneensa ihastuneensa häneen, Yukin jo silloin tosin seurustellessa Mafuyun kanssa. Olihan Yuki suosittu, minkäs sille mahtoi. Mafuyu muistaa kuitenkin liiankin hyvin olleensa silloin mustasukkainen ensimmäistä kertaa, eikä hän pitänyt siitä tunteesta, vieläkään.
Yhtäkkiä tämän ote toisessa, hikisessä kädessään herpaantuu puhelimestaan ja se putoaa ilkeästi kolisten bussin lattialle. Ennen kuin poika ehtii tehdä mitään, Yamini hypähtää ketterästi paikaltaan nostaen puhelimen lattialta - todeten kauhukseen näytön särkyneen - ja ojentaa sitä pahoittelevan näköisenä pojalle.
”Kii -” Mafuyu yrittää lausua napaten puhelimen sulloen sen taskuunsa ja astuu ensin pikaisesti kumartaen tytölle bussista ulos, ovien mennessä takanaan kiinni.
”Neya-chan... Hän taisi kuulla sinut sittenkin - eikä näyttänyt kovin iloiselta sanoistasi”, Yamini sanoo istuutuessaan takaisin paikalleen bussin jatkaessa matkaa, nähden edelleen järkytyksen pysäkille seisomaan jääneen pojan kasvoilla katsoessaan taakseen.
”Onkohan hän - kunnossa? Suututinkohan hänet?!” Neya miettii katsoessaan tätä myös, tuntien pistoksen jossain sisimmässään.
”Hän ei näyttänyt vihaiselta, surulliselta enemmänkin. Ja hänen puhelimensakin taisi särkyä, ellei se ollut rikki jo ennestään... Mistä voit tietää, onko se kaikki edes totta, mitä hänestä puhutaan? Minusta hän näytti kovin kiltin ja mukavan näköiseltä.”
”E-en varmaksi tiedäkään, mutta niin kaikki hänet tietävät väittävät -”
”Hei, etkö ole vielä tässä vaiheessa oppinut, että juorut saattavat olla vain juoruja? Ehkä nyt olisi sen aika. Kukaan suhteen ulkopuolinen ei voi tietää toisten parisuhteesta, mitä sen sisällä oikeasti tapahtuu”, Yamini puuskahtaa taputtaen sitten lohduttavasti ystävänsä päätä, molempien vaipuessa loppu matkaksi ajatuksiinsa.
Mitä minä oikein sanoinkaan...? Ja miksi? Enhän edes tunne koko tyyppiä, en tiedä edes hänen nimeään. En halunnut koskaan kuulla sitä... Se vain sattui liikaa. Olen nähnyt hänet vain muutaman kerran, Yukin kanssa... Hemmetti, jos en vain olisi matkalla harkkoihin, palaisin takaisin! Toivottavasti hänen puhelimelleen ei käynyt kovin huonosti!
Vaikka on kesä, ilma tuntuu viileältä sateisen päivän jälkeen. Mafuyulla ei ole hajuakaan, missä on, eikä oikein kykene vielä sitä ihmettelemäänkään. Vaikka hän kuinka yrittää pidätellä sitä, paha olo kuin vyöryy tämän lävitse, eikä hänen auta kuin kumartua lähimmän puskan puoleen oksentaen rajusti, kyyneleiden valuessa poskiaan pitkin. Olonsa hetken päästä helpottaessa poika pyyhkii suunsa paperilla, tyhjentää vesipullonsa lähes kokonaan kurlaten osalla ensin suutaan ja rojahtaa sitten pysäkin penkille istumaan. Huomatessaan hieman hytisevänsä t-paitasillaan, hän tajuaa harmikseen jotakin.
Takki - se, hitto... Se taisi unohtua bussiin...
Mafuyu miettii kaikenlaista jumittaessaan pysäkillä ties kuinka kauan, muutaman bussinkin ajellessa ohitse kuskien vilkuillessa tämän suuntaan, josko hän olisi tulossa kyytiin. Pojan vain näyttäessä kuitenkin siltä, kuin tuijottaisi lumoutuneena vieressään silloin tällöin vaihtuvaa valomainosta.
Mitä jos Neya-san on oikeassa - ja käytän Uenoyama-kunia laastarina? Ehkä muitakin? Roikunko hänessä liikaa? Viestittelenkö liikaa? En vain osaa olla ikävöimättä häntä. Haluaisin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa, kuin sitä onkaan... Tiedän, että olen ollut nyt hieman enemmän Kaji-sanin seurassa, mutta se on nyt todella tärkeää, että edistyisin. Uenoyama-kun ymmärtää sen, eikö niin...?
Tuntiessaan olonsa hieman rauhoittuneemmaksi, poika kaivaa värisevän puhelimensa taskustaan yrittäen avata sitä. Levottomuus kuitenkin valtaa tämän jälleen huomatessaan puhelimen näytön olevan pirstaleina. Joku yrittää vähän väliä soittaa ja viestittää siihen, mutta ruudun pysyessä pimeänä teki mitä hyvänsä, hän ei pysty reagoimaan niihin.
Uenoyama-kun, luulisin... Aaah! Voi ei, toivottavasti hän ei suuttuisi pahasti. Minun on pakko lähteä kävelevään, olen jo hirmuisesti myöhässä...
Hän vilkaisee ympärilleen noustessaan penkiltä ja lähtee kohti keskustaa pää vieläkin hieman kuin sumussa, haluamatta mennä enää bussilla vältellen tuttuja. Noin puolisen tuntia käveltyään, vastaan tulleessa bussissa joku painaa äkisti stop-nappulaa jääden toisella puolella katua olevalle pysäkille ja ryntää sieltä Mafuyun luokse hyökäten halaamaan.
”Mafuyu! Sinä idioottien idiootti!! Tajuatko miten huolissani olen ollut, kun et reagoinut mitenkään viesteihin tai soittoihin?! Juuri vähän aikaa sitten käskin vastaamaan niihin heti! Kukaan ei ollut kuullut sinusta! Et edes lue viestejäsi! Meidänhän piti nähdä keskustassa jo aikoja sitten!” Ritsuka huutaa, päästäen Mafuyun lopulta vapaaksi karhun halauksestaan.
”Et koskaan ole näin paljon myöhässä tai tee ylipäätään ohareita! Mitä hemmettiä oikein - teet - täällä...?” Ritsuka ihmettelee katsellen lähes pimeää, tyhjähköä aluetta, vilkaisten sitten hiljaa pysyvää poikaa edessään.
”Sinä - haiskahdat, oletko sinä laatannut? Oletko ihan kunnossa, ethän ole kipeä? Mitä on sattunut?” tämä kysyy nyt rauhallisemmin, tajuten jonkin olevan pahasti pielessä Mafuyun vältellessä tämän katsetta ja halausta. Hän on itkenytkin...
”Uenoyama-kun... Olen - ihan kunnossa...”
”Joo, näytätkin siltä. Katsoisitko minuun ja sanoisit tuon uudelleen vähän vakuuttavammin? Meidänhän piti mennä musiikkiliikkeeseen, miten et koskaan päässyt perille?” poika jatkaa sarkastiseen sävyyn, laittaen takkinsa Mafuyun kapeille harteille.
”Anteeksi, unohdin -”
”Unohdit?!”
”Ja puhelimeni putosi ja se hajosi.”
”Hajosi vai? Näytähän sitä. Mm, näyttö ainakin on aivan mäsänä -”
”Uenoyama-kun... Mitä jos käytän sinua vain laastarina?” Mafuyu kysyy yllättäen hetken päästä, Ritsukan meinatessa pudottaa puhelimen.
”Mitä helv..! Miksi sinä kysyt ihan kummallisia??”
”Kuulin - minusta puhuttavan, että käytän ihmisiä vain laastareina”, poika mutisee katsoen maahan, toisen tuntiessa sykkeensä kohoavan vaarallisesti.
”Voi taivas... Kuulehan, voin olla laastarisi, sideharsosi tai vaikka kokovartalokipsisi! Saat käyttää minua niin paljon sellaisena kuin haluat! Kun olet surullinen tai vihainen tai vaikka vain hiton onnellinen! Kunhan käytät siihen tarkoitukseen vain minua ja kun et enää sellaista tarvitse, piisaa, kunhan olet vain edelleen yhdessä kanssani! Ymmärrätkö?! Älä kuuntele ulkopuolisten idioottimaisia mielipiteitä! Alat vetää niitä muuten mieleesi kuin sieni ja se on vaarallista myös bändissä ollessa! Päähän siinä hajoaisi!” Ritsuka lähes huutaa hengittäen raskaasti, yrittäessään vimmatusti saada tätä tuijottavaa Mafuyuta uskomaan sanoihinsa ja ojentaa lopuksi tälle tämän puhelimen takaisin, kyykistyen sitten hetkeksi pidellen päätään.
Mitä - helvettiä - nyt - taas! Kuka kehtaa väittää toiselle sellaista?! Kukahan meidät on nähnyt ja miten - toivottavasti tästä ei kehkeytyisi ongelmia bändille, Haruki-san muuten nirhaa meidät...
”En tiedä - josko olisi ollut parempi, etten olisi sanonut sinulle mitään tunteistani... Mitä jos se sai sinut vain luulemaan pitäväsi minusta? Jos huijasin sinua jotenkin -”
”Vain luulemaan? Mitä sinä nyt hourit? Minähän suutelin sinua ensin, ennen kuin edes tiesin tunteistasi yhtään mitään, joten älä selitä minulle tuollaista sontaa!!” Ritsuka huutaa nousten jälleen ylös, punastuen sitten omille sanoilleen.
”Ai niin, niinpä taisit tehdäkin... Ja minä olin jo varmasti ihastunut sinuun, ennen kuin teit sen. Mutta tunnen vain aiheuttaneeni sinulle huolta, kuten nytkin, enkä haluaisi sitä -”
”Lopeta jo! Haluankin huolehtia sinusta, jos tarve niin vaatii! Mukavampi olisi kuitenkin, jos et joutuisi tällaisiin tilanteisiin!” Ritsuka sanoo halaten tätä uudelleen, pojan halatessa nyt myös takaisin helpottuneena.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus... Minä yritän oppia ymmärtämään.”
Hän tuoksuu hyvältä... Mafuyu ajattelee käpertyessään lähemmäs kasvot Ritsukan kaulaa vasten, kuin hakien hänestä lämpöä.
”Nnghh! N-nenäsi on jäätävän kylmä! Tunnut kylmältä muutenkin - hei, miksei sinulla muuten ole takkia? Kauanko olet täällä oikein haahuillut?!”
”Se unohtui bussiin. En osaa oikein sanoa...”
”Kuule, musiikkiliikkeeseen ei ole enää asiaa tänään, mutta voisimme käydä juomassa jotakin. Tarvitset pian lämmikettä.”
”Niin, se voisi tehdä hyvää.”
Ritsuka ottaa huomaamattaan poikaa kädestä, lähtien johdattamaan tätä viereiselle bussipysäkille.
”U-uenoyama-kun! Emmekö voisi - kävellä?” Mafuyu kysyy hieman jarrutellen, saaden Ritsukan kääntymään tätä kohti.
”Hulluko olet? Tästä on perille vielä vaikka kuinka pitkä matka ja sinä täriset kylmästä. Ei hätää, maksan sinullekin kyllä lipun”, Ritsuka sanoo puristaen Mafuyun kättä omassaan tämän lopulta nyökätessä.
Heidän joutuessa odottelemaan noin vartin verran bussin saapumista hiljaisuuden vallitessa, Ritsukan puhelin piippailee viestin merkiksi useamman kerran.
”Tuota - ilmoitin muillekin, että löysin sinut ja että puhelimesi koki kovia”, tämä toteaa, Mafuyun jälleen nyökätessä samalla pukiessaan Ritsukan takin kunnolla ylleen.
Pojat hyppäävät saapuvaan bussiin ottaen suunnakseen tutun kahvilan, Harukin työpaikan, tietäen sen ainakin olevan vielä hetken auki.
”E-en tajunnut edes kysyä, ethän voi enää huonosti?” Ritsuka kysyy äkisti huolta äänessään.
”En, ei hätää. Se meni ohi jo aiemmin”, Mafuyu vastaa nojautuen viileää ikkunaa vasten.
”Huh, hyvä sitten...” poika sanoo katsahtaen tähän. Olisi hän voinut minuunkin nojata...
Uenoyama-kun ei ollut hirveän vihainen, onneksi...
Ritsuka vilkaisee hermoillen Mafuyun sylissä lepääviä käsiä.
Onko se hölmöä, jos tartun hänen käpäläänsä nyt? Mafuyu olisi halunnut aiemmin kulkea kaupungilla käsikkäin, mutten jotenkin pystynyt siihen, vielä. Nyt en haluaisi päästää tästä irti lainkaan, jos vain saan siitä otteen, etten hukkaisi häntä enää...
”Kätesikin ovat ihan jäätävät, katsokin että tilaat jotakin kuumaa juomaksi”, tämä tokaisee yrittäen olla kuulostamatta hermostuneelta.
Mafuyun kääntyessä katsomaan ihmeissään lämpimään kouraan kaapattua kättään, sitten kasvoiltaan punehtunutta, visusti eteenpäin katsovaa poikaa vieressään, tämä ei kykene sanomaan mitään hymyltään.
...jatkuu...
A/N: Ensimmäinen luku tulilla, toivottavasti ei olisi hirveästi virheitä. :) Onnea vielä Takuyalle! :-*