Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Harsopilvi - 03.10.2010 13:07:37
-
Veriveljet
Author: Harsopilvi
Beta: Zug, kiitokset hänelle jälleen kerran n__n”
Genre: Slash, seikkailu, romance
Ikäraja: K11
Varoitukset: Slash
Osa: 1/?
Yhteenveto: Epäonnistuneen metsästysretken jälkeen Ichiro aloittaa uudessa koulussa, ja saa kämppäkaverikseen vähän kummallisen tyypin… Pian pojalle alkaa paljastua hämmentäviä totuuksia menneisyydestä ja siitä, kuka hän oikeasti on.
Veriveljet
Öinen puisto kiisi ohitseni juostessani pimeyden läpi. Se oli täällä jossakin, tiesin sen. Silloin joku kirkaisi korvia riipivästi. Arvasinhan minä. Se todellakin oli täällä lähellä. Juoksin kovempaa ja päädyin puiston keskusaukealle, jossa näin sen imemässä kuiviin onnetonta uhriaan. Olin tullut liian myöhään. Hirviö nosti kalpeat kasvonsa ja tuijotti minua tummilla, leiskuvilla silmillään. Se oli nainen, uskomattoman kaunis. Olennon marmorinvalkea iho melkein hohti kuunvalossa ja sen kultaiset hiukset saivat sen näyttämään lähes enkeliltä. Paitsi että tämä oli yltä päältä uhrinsa veressä ja tuijotti minua kuin nälkäinen leijona puolustuskyvytöntä lammasta.
Silloin isoisä hyppäsi esiin puskista. Hän hyökkäsi petoa kohti vaarna kädessään, mutta olento oli nopeampi. Se katosi silmistämme, jolloin kuulimme sen ivallisen naurun kaikuvan aukean yllä kuin aaveen laulu:
”Metsästäjiä? Tällä vuosisadalla? Hohhohhoh, tästä tulee jännittävää! Hohohooo!”
Vienon, viileän tuulenvireen saattelemana sen koko olemus katosi. Se oli häipynyt paikalta. Katsoin maassa makaavaa, kuiviin juotua ruumista, joka näytti kovin irvokkaalta ja surulliselta siinä. Uhrin kasvoille oli jähmettynyt järkyttynyt ilme hänen viimeisistä, kauhunsekaisista hetkistään.
”Tulimme liian myöhään”, sanoin hiljaa.
Isoisä nyökkäsi hiljaa. Hän katsoi taivaalla loistavaa kuuta ja sanoi:
”Ichiro, olen varma, ettei tuo äskeinen nainen ole ainut verenimijä näillä seuduilla. Meidän pitää jäädä tänne joksikin aikaa.”
Nyökkäsin vastaukseksi, sillä minun ei tarvinnut sanoa mitään ääneen. Valani ja vereni sitoivat minua tähän tehtävään, enkä voinut antaa anteeksi niille hirviöille. Vannoin itselleni, että surmaisin jokaisen tielleni osuvan vampyyrin.
Aurinko paistoi kirkkaana astuessamme uuden kouluni portista sisään. Isoisä oli sitä mieltä, että koska aioimme viipyä täällä pidemmän aikaa, opiskeluni ei saisi häiriintyä siitä. Minä olisin mieluummin keskittynyt harjoittelemaan taitojani metsästäjänä, jotta voisin suojella ihmisiä niiltä vaarallisilta pedoilta. Värähdin. Koko se laji kuvotti minua. Miksi sellaisia oli ylipäätään olemassa?
Koulu oli hieno ja siisti, selvästi kulttuurillisesti arvostettu sisäoppilaitos. En kyllä ymmärtänyt pätkääkään, miksi isoisän piti pistää minut sisäoppilaitokseen. Kuinka voisin hoitaa tehtävääni täältä käsin? Näin koulun pihalla runsaasti poikia hienoissa koulupuvuissaan. He katsoivat minua uteliaina.
”Onko hän uusi oppilas?” he kuiskailivat.
Mietin, missä kaikki tytöt olivat. Ehkä heillä oli liikuntatunti tai jotakin. Tosin kaikillako samaan aikaan…?
”POIKAKOULU?!”
”Ichiro, älä huuda, minä…”
”MIKSI hemmetissä pistit minut POIKAKOULUUN?!” En voinut käsittää. Isoisä oli lähettänyt minut sisäoppilaitokseen. Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, oppilaitos oli poikakoulu. Nyt katosi viimeinenkin intoni tähän asiaan.
”Miten ajattelit minun työskentelevän metsästäjänä täältä käsin? Mitä oikein ajattelit?!”
Olin lievästi ilmaistuna raivoissani. Isoisä yritti rauhoitella minua:
”Ichiro, tämä oli ainut koulu, joka suostui ottamaan uuden oppilaan näin lyhyellä varoitusajalla. Sitä paitsi täällä on lähiseutujen paras keskiarvo, haluan taata sinulle hyvän koulutuksen.”
Nyt keitti yli ja pahasti. Rehtori, keski-ikäinen mies, puuttui asiaan kohteliaasti:
”Huomaan, että tämä oli pojanpojallenne pienoinen yllätys. Olen varma, että viihdyt koulussamme, kunhan tutustut ensin vähän.”
Hän viittasi ovella seisovaan ujonnäköiseen poikaan, jonka hän oli äsken kutsunut paikalle: ”Hänen nimensä on Inouchi, ja hän on oppilaskunnassa. Hän näyttää sinulle huoneesi ja esittelee paikkoja. Eikö niin, Inouchi?”
Inouchi säpsähti kuullessaan nimensä. ”Kyllä, herra, tietysti!” hän sopersi silmälasiensa takaa.
”Hei hei, Ichiro!” Isoisä hymyili ja vilkutti vähän liian iloisen näköisenä ”Viihdyt varmasti. Tulen käymään pian!”
Jos olen hengissä silloin, ajattelin. Tämä laitos tappaisi minut tylsyyteen alta aikayksikön.
Inouchi osoittautui vähän araksi mutta mukavaksi pojaksi. Hän oli se hiljainen kaveri, joka edellisessä koulussani olisi liikuntatunnin jälkeen löytänyt koululaukkunsa märkänä käsienpesualtaasta ja kalsarinsa koulun pihalta lipputangosta. Siellä oli ihan hullua porukkaa ja tapahtui usein asioita, mitkä olivat varmasti mahdottomia tässä rikkaiden suosimassa snobikoulussa.
Kun Inouchi rentoutui vähän, hän uskalsi jutella koulun säännöistä ja yleisistä asioista. Kuuntelin puolikorvalla esittäen kiinnostunutta. Kohteliaisuudesta kyselin jopa itse asioista, sillä se näytti ilahduttavan häntä. Asuntolassa huoneeni kohdalla hänen rentoutunut olemuksensa kuitenkin katosi aivan yllättäen ja hän näytti vieläkin epävarmemmalta kuin aluksi. Hän vaikutti suorastaan pelästyneeltä.
”Huonetoverisi on Hauru Kurochi”, Inouchi sanoi vapisevalla äänellä ”Hän on kummallinen. Hänen ei tarvitse edes sanoa sanaakaan, ja silti kaikki kunnioittavat häntä. Tosi pelottava kaveri.”
Inouchi oli kuin aaveen nähnyt. Hän varmasti liioitteli, tai sitten täällä todellakin oli niitä ”ripustetaan kaverin kalsarit lipputankoon”-heppuja, joita tämä Hauru mahdollisesti edusti. Luultavasti hän oli vain suuripuheinen mahtailija, joita Inouchin kaltaiset pelkäsivät. Kiitin Inouchia ja avasin huoneen oven.
Kasvoilleni pöllähti pilvi pahanhajuista savua. Verhot oli vedetty visusti kiinni ja toisella huoneen kahdesta sängystä makasi joku tupakka kädessään.
”Ehh… Hauru-herra, oppilaskunnanhallituksen jäsenenä velvollisuuteni on muistuttaa teitä, ettei sisällä saa polttaa…”
Inouchi värisi ja hän oli suunniltaan pelosta. Uskomattoman kaunis, samettinen ääni vastasi rauhallisesti:
”Inouchi, eikös sinulla ole oppilaskunnan asioita hoidettavana?”
Hämärästä huolimatta näin, kuinka tuo hahmo hymyili omituisesti ja puhalsi jälleen pilven tupakansavua. Minua kuvotti. Kun Inouchi vain vapisi paikoillaan ja änkytti jotakin epäselvää vastaukseksi, Hauru päätti selventää viestiään:
”Häivy.”
Hämmästyin suuresti Haurun ääntä. Olin odottanut kuulevani tupakasta käheän, räkäisen äänen, mutta tämä oli kuin keväinen puro tai hellä kesätuuli, yhtä kaunis. Se teki jollakin tavalla käskystä entistäkin vaikutusvaltaisemman, ja Inouchi poistui paikalta salamana. Hauru sammutti tupakkansa ja nousi seisomaan. Huomasin, ettei hänen äänensä ollut ainoa, mikä ei vastannut odotuksiani. Hänellä oli marmorinvalkeat, hyvin jalopiirteiset kasvot ja hänen sysimustat hiuksensa valuivat harteille kuin hienoin silkki. Hän oli minua päätä pidempi ja hyvin hoikka. Todella tummissa silmissään hänellä välkehti ovela katse. Niillä hän tarkasteli minua uteliaana.
”Ichiro Kagesaki, hauska tutustua.”
Esittelin itseni reippaasti, sillä olin päättänyt olla kohtelias. Hän tuijotti minua omituisella, läpitunkeutuvalla katseella. Kokoajan hän hymyili jollakin ihmeellisellä tavalla, jota en oikein osannut kuvailla sanoin. Tuo kaveri huokui itsevarmuutta, se oli selvää.
”…Niin että minäpä puran tavarani nyt sitten…”, jatkoin, mutta silloin hän oli yhtäkkiä aivan nenäni edessä. Eikö hän vasta äsken ollut seissyt metrin päässä minusta? En ollut nähnyt hänen liikauttavan niveltäkään.
”Ichiro” hän sanoi uskomattoman kauniilla äänellään, jossa oli nyt järkyttävän kylmä sävy. Aivan kuin huoneen lämpötila olisi äkkiä laskenut pakkasen puolelle. Tunsin jähmettyväni paikoilleni, en kyennyt liikkumaan. Hän kumartui lähemmäksi minua, tarttui kylmällä kädellään olkapäästäni ja painoi huulensa aivan korvani viereen. Hänen silmänsä toivat mieleeni Helvetin liekit kun hän sanoi hymyillen Paholaisen lailla:
”Tervetuloa.”
Mitä? Hämmästyin. Siinäkö kaikki? Huone oli lämmin taas ja pystyin liikkumaan. Hauru virnisti leveästi ja häipyi ovesta. Minulle jäi käsittämättömän inhottava olo. Mitä tuo äskeinen oli ollut? Hauru vaikutti olevan hyvin erikoinen tapaus. Nyt ymmärsin, miksi Inouchi pelkäsi häntä niin kovasti. Minusta tuntui, että jopa minä pelkäsin vähän.
Päivän vietin Inouchin ja muutamien muiden poikien kanssa kouluun tutustuen. He olivat ihan mukavia, ehkä saisin heistä jopa ystäviä. Vaikka iltapäivä menikin sinänsä hyvin, minua jäi vaivaamaan Hauru. Kuka ihme hän kuvitteli olevansa?
Kun saavuin illalla huoneeseemme, Hauru makasi jälleen sängyllään, tällä kertaa lukemassa kirjaa. Verhot olivat vieläkin kiinni ja valot tietysti pois päältä. Ihmettelin, miten hän näki lukea pimeässä. Mitään sanomatta painoin katkaisijaa, harpoin muutamalla askeleella ikkunalle ja vedin verhot auki niin levälleen kuin ne vain sai.
”Noh noh, mistäs moinen tunteenpurkaus?”
Hän siristeli tummia silmiään ja peitti ne kädellään. ”Oikeasti, oliko ihan pakko?” hän sähähti.
”Kuinka niin?” vastasin samanlaisella äänensävyllä takaisin ”Etkö muka kestä valoa?”
”Saan siitä päänsärkyä” hän vastasi ja hänen ilmeensä oli todella julma, kuin hän olisi halunnut murhata minut vain sen vuoksi, että yllätin hänet pistämällä valot päälle. Sitten hänen kasvoilleen levisi omahyväinen virne, ja hän tokaisi: ”Ichiro-kulta, ulkona on jo pimeää. Etkö tiennyt, että iltaisin tavataan sulkea verhot?”
Purin huultani, etten vain möläyttäisi jotakin typerää vastaukseksi. Tuo kaveri ei olisi sen arvoinen.
Hetken päästä aioin vaihtaa pyjamaan, mutta Haurun läsnäolo häiritsi minua. Vaikka hän istuikin sängyllään lukien kirjaa, tunsin silti hänen pistävän katseensa selässäni.
”Ichiro, mikä ujostuttaa?” hän kysyi hymyillen ”Olemme molemmat miehiä, joten miksi kainostella?”
En ollut varma, tarkoittiko hän sitä niin, mutta minusta se tuntui inhottavalta. Sitten hän lisäsi kirjaansa selaillen:
”No, ehkä sinulla on syytäkin ujostella. Minä olen todennäköisesti meistä se kaikin puolin suurempi.”
MITÄ? Mikä hemmetin pervo tuo on, ajattelin. Käännyin katsomaan häntä, ja hän vain luki tyynenä.
”Suusi ainakin on suuri”, mutisin.
Hauru naurahti ja tokaisi iloisesti:
”Tietäisitpä, mitä kaikkea osaan sillä tehdä”
En halua tietää, ajattelin itsekseni. Hauru nousi ja avasi ikkunan.
”Minulla on asioita hoidettavana”, hän sanoi. Hän kääntyi puoleeni, silitti poskeani ja kuiskasi lämpimästi, kuin rakastetulle:
”Hyvää yötä, Ichiro”
Arrgh, taas tuo ilme! Nyt siinä tosin oli outo, flirttaileva sävy. Hauru virnisti ja hyppäsi ikkunasta ulos todella kevyesti, kuin lentäen. Minä jäin tuijottamaan hänen peräänsä miettien, kuka ihme tuo oikein on.
-
kiitos kiitos ^__^" Jatkoa on tulossa, yritän saada sen pian valmiiksi ;)
-
Noniin, tässä se nyt vihdoinkin on. Anteeksi, että siinä kestikin ihan liian kauan... ;__; Pikemmittä puheitta asiaan.
Veriveljet osa 2/?
Kulkiessani läpi öisen metsän kalpea täysikuu loi kelmeää, aavemaista valoaan haudanhiljaisen maiseman ylle. Jopa kasvit tuntuivat pidättelevän hengitystään, kuin odottaen jonkin vaarallisen saapumista. Säpsähdin, kun suuri huuhkaja lehahti lentoon lehtien siimeksestä. Katsellessani sen kuuta vasten piirtyvää siluettia tajusin, että olin yksin. Päässäni takova ajatus huusi minulle lakkaamatta, että minun täytyi löytää eräs tietty henkilö. Vaikka kuinka pinnistelin ja yritin, en onnistunut muistamaan, kuka se henkilö oli. Isoisä? Ei. Kuka sitten? Epätietoisuus oli ajaa minut hulluuden partaalle. Minun täytyi löytää hänet, jos en saavuttaisi päämäärää ajoissa…
Yhtäkkiä näin puun oksalla sysimustan korpin. Se tuijotti minua tummilla silmillään, erittäin läpitunkevalla katseella. Lintu ei räpäyttänyt silmiään kertaakaan eikä tehnyt minkäänlaista elettä. Se vain tuijotti.
”Mitä haluat minusta?” kysyin siltä ärtyneenä, sillä sen katse tuntui ahdistavalta. Otus kallisti päätään, muttei hellittänyt katsettaan. Aivan kuin se olisi pitänyt minua vallassaan sen avulla.
Silloin ilmestyi kuin tyhjästä parvi kirkuvia lepakoita. Niiden siivet hakkasivat kasvojani niiden lentäessä aivan edestäni, pimentäen näkökenttäni. Vaistomaisesti suljin silmäni ja suojasin kasvoni käsilläni. Kun lepakoiden äänet katosivat, uskaltauduin avaamaan silmäni. Maisema oli muuttunut täysin: olin hämärässä koulukuokassa, ja ahdistava korppi loisti poissaoloaan. Sen paikalla seisoi Hauru, jonka kalpea iho lähestulkoon hohti ikkunasta tulevassa kuunvalossa. Hänen suunsa liikkui, mutten erottanut sanoja. Kohiseva ääni päässäni peitti kaikki muut äänet alleen, enkä saanut itsekään aikaan minkäänlaista inahdusta, kun Hauru tarttui minuun ilman varoitusta ja…
”AAAAAAAAAHHHH!” hyppäsin pystyyn huutaen täyttä kurkkua.
”Hahhaa! Tervetuloa porukkaan, Ichiro!” joku poika naurahti. ”Sinut on nyt virallisesti kastettu joukkomme jäseneksi. Tämä tapa on perinne tässä asuntolassa!”
Vei hetken, ennen kuin sain koottua kaikki sekalaiset palaset yhteen selkeäksi kuvaksi. Olin ilmeisesti nähnyt juuri unta, kun nuo pojat heittivät jääkylmää vettä päälleni. Kiva traditio, sopisi entiseen kouluuni, ajattelin sarkastisesti vaihtaessani kuivia vaatteita ylleni. Vilkaisin Haurun siististi sijattua vuodetta ja muistin sen painajaisen, josta olin juuri herännyt varsin hyytävällä ja kostealla tavalla. Minua jäi vaivaamaan se, etten ollut saanut selvää Haurun sanoista. Missähän hän mahtoi muuten olla juuri nyt? Minne hän oli häipynyt eilen illalla ja oliko hän edes tullut takaisin koko yönä? Pohdin näitä kysymyksiä hetken, kunnes sanoin itselleni ärtyneenä:
”Miksi tuhlaisin ajatuksiani siihen omahyväiseen ääliöön?”
Lähdin ulos ja törmäsin asuntolan ovella Inouchiin. Hän ilahtui nähdessään minut.
”Huomenta, Ichiro”, hän tervehti hymyillen. ”Kuulin, että sinut kastettiin äsken. Vanhemmat oppilaat tekevät yleensä noin uusille pojille lukuvuoden alussa. Melkoinen tervetulotoivotus, vai mitä?”
”Suorastaan viileä”, irvistin huvittuneena. Annoin katseeni kiertää asuntolan kauniilla, hyvin hoidetulla pihamaalla. Oli lauantai, joten opiskelijoita lorvi siellä sun täällä omissa porukoissaan. Harmaat pilvet lipuivat taivaalla enteillen sadetta. Yhtäkkiä näin etäämmällä Haurun juttelemassa kahdelle vaalealle henkilölle, jotka olivat vähintäänkin yhtä kauniita ja saavuttamattoman oloisia kuin hän itse. Olin purra kieleeni järkytyksestä, kun tunnistin toisen noista kahdesta: se nainen. Se kultahiuksinen hirviö, jonka ivallinen nauru oli helissyt yön pimeydessä, kun se oli paennut isoisältä ja minulta. Noista enkelin kiharoista ja siroista kasvoista ei voinut erehtyä. Siinä hän seisoi kauniisti pukeutuneena ja piteli sievää päivänvarjoa. Hän keskusteli Haurun kanssa vakava ilme kasvoillaan.
”Nuo kaksi?” Inouchi kysyi huomatessaan, että tuijotin heidän suuntaansa.
”He ovat Haurun sisaruksia, isosisko ja isoveli, jos en väärin muista. He käyvät täällä aina silloin tällöin tervehtimässä Haurua. Heillä tuntuu olevan samanlainen omituinen aura kuin hänelläkin.”, Inouchi selitti näyttäen siltä, että pelkkä ajatuskin Kurochin kammottavasta sisarusparvesta sai hänet voimaan pahoin. Tuijotin noita kolmea lievästi sanottuna järkyttyneenä. Jos tuo nainen oli Haurun sisko, niin silloinhan… minulle tuli äkkiä huono olo, minua palelsi ja oksetti. Miksen ollut tajunnut sitä heti? Taisin olla häpeä sukumme nimelle.
Hauru katkaisi ajatukseni vilkuttamalla minulle se ärsyttävä hymy kasvoillaan. Oliko tuijotukseni ollut todella noin läpinäkyvää? Hänen siskonsa katsoi minuun uteliaana, ärsyttävän kaikkitietävä ilme kasvoillaan. Tilanne tuntui kiinnostavan myös Haurun isoveljeä, mutta hän vaikutti hillitymmältä kuin sisaruksensa. En vilkuttanut takaisin, en todellakaan. Sen sijaan käänsin selkäni heille, kasvot punehtuen. Minun pitäisi saada yhteys isoisään, niin pian kuin mahdollista.
Vaikka yritin kovasti, en onnistunut tavoittamaan isoisää koko päivänä. Missä hän oikein luurasi?! En myöskään ollut nähnyt Haurua aamun jälkeen, sillä tämä oli painellut jonnekin sisarustensa kanssa. Onneksi hänen poissaolonsa antoi minulle aikaa valmistautua.
Illalla odotin häntä täysissä valmiusasemissa. Hapuilin vaarnaa taskussani hivenen hermostuneena. Vaikka olin kulkenut isoisän mukana jo pitkään, en ollut koskaan kohdannut yhtäkään verenimijää yksin. Minua rauhoitti vähän se, että olin juuri hieronut itseeni valkosipulia parantaakseni suojaustani. Perinteiset keinot olivat parhaita, ajattelin. Inouchi oli ihmetellyt valkosipulointi-operaatiotani suuresti, mutta pysynyt hiljaa. Hänhän ei tiennyt, mikä Hauru todellisuudessa oli…
”Missä se ryökäle viipyy?” mutisin itsekseni tuijottaessani ovea. Juuri samalla sekunnilla tunsin jäätäkin kylmemmät kädet hartioillani ja kuulin samettisen äänen kysyvän:
”Minuako tarkoitat?”
Vaistomaisesti käännyin ja yritin iskeä häntä vaarnalla, mutta hän pysäytti käteni tarttumalla siihen omallaan. Riuhdoin minkä jaksoin, mutta hänellä tuntui olevan ainakin viiden miehen voimat.
”Vaarna? Miten auttamattoman vanhanaikaista”, hän sanoi hymyillen sitä omaa hymyään. ”Chihiro puhui totta. Tekniikkanne on vähintäänkin 300 vuotta jäljessä.”
”Päästä minut irti!” ärähdin. Hän nyrpisti nenäänsä ja sanoi halveksuen:
”Yäk, löyhkäät hirvittävälle, ei millään pahalla. Ja ihan vinkkinä, valkosipulilla ei myöskään ole vaikutusta meihin. Vaikka se kyllä haiseekin kammottavalle, kieltämättä.”
”Ei puoliksikaan niin pahalle kuin tuo”, huomautin, kun hän kaivoi taskustaan savukkeen. Hän ei hellittänyt otettaan minusta, vaan sytytti tupakkansa vaivatta yhdellä kädellä.
”Mihin edes tarvitset tuota myrkkyä?” kysyin ”Ainut asia, mitä tarvitsette elääksenne, on veri.”
Hän puhalsi savupilven kasvoilleni. Olin oksentaa ja aloin yskiä voimakkaasi.
”Sanotaanko vaikka, että pahat tavat istuvat lujassa”, hän totesi tyynesti tuijottaen minua omituinen katse silmissään. Hän veti vielä yhdet savut, jonka jälkeen hän tumppasi tupakan lattiaan.
”Melkoinen metsästäjä”, hän sanoi nauttien ahdingostani. ”Tajusit asioiden laidan vasta, kun osasit yhdistää minut siskooni. Minä tunnistin jo heti ensi näkemällä, mikä sinä olet miehiäsi.”
”Jos pääsisin irti tästä, minä…!” uhosin vihantunne leiskuen sisälläni.
”Tekisit mitä?” hän naurahti ja minua ärsytti suunnattomasti se, miten kauniilta tuo nauru kuulosti. Kuin lempeä kesätuuli puiden latvoissa.
”Kuule, et pystyisi surmaamaan minua, vaikka antaisin sinulle avoimen mahdollisuuden. Veresi tuoksu kertoo sen”, hän sanoi ja irrotti viimeinkin otteensa minusta. Hän avasi paitansa napit, osoitti paljasta yläkehoaan ja sanoi:
”Tule, vampyyrin tappaja. Yritä iskeä minua tuolla puukalikallasi. Voisin lyödä vaikka miljoonasta vetoa, ettet pysty.”
”Suu tukkoon!” sähähdin ja otin vauhtia. Yritin iskeä häntä, mutta käteni ei liikkunut. Hauru ei tehnyt sitä; se johtui minusta itsestäni. Äänet päässäni huusivat eri asioita enkä tiennyt, mitä niistä kuunnella. Vaikka kuinka yritin, en kyennyt satuttamaan häntä. Vaarna kolahti pudotessaan lattialle.
”Mi-miksi…?!” änkytin järkyttyneenä.
”Siksi…”, Hauru vastasi silmät loistaen mutta vakavalla äänellä ”…että olet rakastunut minuun.”
”MITÄ?!” huudahdin. ”Älä viitsi, miksi hemmetissä minä olisin…”
Salamannopeasti Hauru työnsi minut seinää vasten. Hänen viileä, veistoksellinen kehonsa painautui omaani vasten kun hän suuteli minua huoneen hämärässä. Hädin tuskin ehdin tajuta, mitä tapahtui.
”Joko käsität sen itsekin?” hän kysyi käheällä äänellä. Hänen äänensä ja kiiluvat, lähes hehkuvat silmänsä olivat vaarallista intohimoa täynnä. Se oli saalistajan katse, juuri sillä tavalla peto katsoi lammasta. Ne silmät suorastaan huusivat haluavansa lisää, haluavansa kaiken. Sydämeni tykytti nopeammin kuin koskaan ennen.
”Lopeta, Hauru, lopeta…”, anelin hiljaisella äänellä, kun hän syleili minua kiihkeästi. Huuliani, kasvojani, kaulaani… Jokin vaisto sisälläni käski pakenemaan, se kertoi minun olevan hengenvaarassa.
Hauru hengitti huohottaen. Näin hänen terävät kulmahampaansa niiden työntyessä selvemmin esiin. Hauru tarttui käteeni niin, että ranteen sisäpuoli oli häntä kohti. Hän suukotteli ja nuoli kättäni, kunnes varoittamatta upotti hampaansa suoraan suoneen. Voihkaisin kivusta, kyyneleet valuivat silmistäni.
Hauru ei juonut paljoa. Hän pyyhki suupielensä ja kohotti katseensa. Värähdin, sillä hän näytti hyvin pelottavalta. Hänen pupillinsa olivat laajenneet, silmät hohtivat nyt punaisina pimeässä huoneessa. Niissä leiskuivat himo, halu ja kiihko. Vastahakoisesti hän päästi irti kädestäni ja kumartui kuiskaamana korvaani:
”Nähdään aamulla, Ichiro.”
Katselin jo toista kertaa, kuinka tuo salaperäinen olento katosi ikkunasta yön pimeyteen.
-
Kiitos palautteesta :) 2-osan juoni oli olemassa jo jonkinlaisena raakileversiona silloin, kun tein ensimmäistä, mutta en ollut siihen täysin tyytyväinen. Sitten yhtenä iltana tuli vihdoinkin inspiraatio ja sain sen tehtyä ^^" Toivottavasti kolmosen kanssa ei tarvitse odotella näin kauaa. Itsekin tykkään kirjoitella tätä, joten toivon kolmannen tulevan mahdollismman pian.
Kiitos vielä kerran :)
-
Kolmas osa! : )
Veriveljet, osa 3/?
Olin päättänyt vakaasti, etten nukkuisi sinä yönä. En antaisi mieleni herpaantua, ennen kuin hän tulisi takaisin. Päätäni vihloi, syke ei meinannut tasaantua millään ja veri tuntui kiehuvan sisälläni, vaikka minua paleli. Se ei todellakaan ollut normaalia. Kaikkein pelottavin oli tunne siitä, että hänen kosketuksessaan oli ollut jotakin hyvin tuttua. Miten se voisi olla mahdollista, kun olin tuntenut hänet hädin tuskin yhden vuorokauden ajan? Kysymykset sinkoilivat päässäni ja uskoin tietäväni, kuka osaisi vastata niihin.
En suostuisi lepäämään, ennen kuin Hauru palaisi takaisin.
Uupumus koetteli kehoani. Silmäluomet painuivat väkisin kiinni ja uni uhkasi ottaa vallan. Lopulta torkuin jonkinlaista puoliunta, kunnes ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tunsin jonkun koskettavan minua aamuauringon luodessa ensimmäisiä säteitään ikkunasta.
”Odotitko minua koko yön?” hän kysyi rauhallisella äänellä.
”Herttaista. Sinusta tulisi hyvä vaimo.”
”Suu kiinni”, mutisin avatessani silmiäni. Hauru seisoi edessäni koko komeudessaan, joskin hiukan väsyneen oloisena. Hänen katseensa oli jotenkin utuinen ja toi mieleeni peilityynen järven. Poissa oli se hurja, janoinen katse, joka oli eilen leiskunut hänen tummissa silmissään.
Hän kääntyi sulkeakseen verhot, mutta pysähtyi kuullessaan kysymykseni:
”Mitä tarkoitit sillä eilisellä?”
”Mitä?”
Hän kääntyi ja katsoi minua vähän oudolla tavalla, tavallaan suoraan silmiini mutta samaan aikaan lävitseni, jonnekin kaukaisuuteen.
”Olemme tunteneet vasta päivän”, sain rohkeutta siitä, että hän vaikutti jotenkin poissaolevalta. ”Kuinka minä voisin olla… niin lyhyessä ajassa… sinuun…”
Rakastunut, niin hän oli sanonut eilen. Minä en saanut sitä sanaa suustani, en tahtonut uskoa siihen, että asian laita saattoi olla niin. Halusin sulkea sen ajatuksen kokonaan pois, ja silti juuri se vaivasi minua kaikkein eniten.
”Vasta päivän…”, hän toisti kuin maistellen sanojani ja lisäsi sitten hiukan hämärästi:
”Joillekin 100 vuotta vastaa yhtä päivää ja yksi päivä sataa vuotta. Ichiro, kuka sinä olet?”
”Mitäh?!”hämmästyin. ”Mitä sinä oikein tarkoitat? Tiedät nimeni, se on Ichi…”
”Se kysymys oli osoitettu sinulle”, hän kumartui niin lähelle minua, että kasvomme melkein koskettivat. ”Tiedätkö sinä itse vastauksen? Voitko vannoa, ettei elämäsi ole vain jonkun toisen kutoma, kuvottava valheiden verkko?”
En osannut tulkita hänen ilmettään millään sanoilla. Siitä paistoivat niin monenlaiset, ristiriitaiset tunnetilat, että ilme jäi täysin mysteeriksi.
”Mitä tarkoitat…?” kysyin hämilläni, mutta hän ei vastannut mitään. Sen sijaan hän sulki verhot, heitti pitkäkseen vuoteelleen ja veti peiton korviinsa.
”Et kyllä mene nukkumaan, ennen kuin olet selittänyt, mitä tuo äskeinen tarkoitti”, ärsyynnyin ja lisäsin vielä uhmakkaasti: ”Mokoma verenimijä.”
Melkein odotin hänen loikkaavan kimppuuni tai sanovan edes jotakin pisteliästä, mutta hän huokaisi vain:
”Todella omituista kuulla tuo sana sinun suustasi.”
Sitten hän ilmeisesti nukahti. Tuntui jotenkin oudolta nähdä vampyyrin nukkuvan, rehellisesti sanottuna en edes tiennyt niiden tarvitsevan unta. Tosin kyseessähän saattoi olla myös jonkinlainen ”tapa”, kuten Hauru oli kuvaillut tupakointiaan. Niin tai näin, kännykkäni alkoi yllättäen soida, palauttaen minut maan päälle mietteistäni. Hauru murahti ”Hiljaa” sen verran ärtyneesti, että katsoin parhaaksi mennä pihalle puhumaan.
”Hei, isoisä”, vastasin puhelimeen sekalaisin tuntein. Jostakin syystä minun ei tehnyt mieli puhua hänelle juuri nyt.
”Anteeksi, Ichiro. Huomasin vasta äsken, ett olit yrittänyt soittaa eilen. Onko kaikki kunnossa?” isoisä kysyi.
”On”, valehtelin välttääkseni jatkokysymykset. Silloin muistin Haurun tämänaamuiset sanat, ja kysyin isoisältä:
”Kuka minä olen?”
”Mitä?” hän kuulosti yllättyneeltä.
”Miten niin ’kuka minä olen?’ Kai sinä sen nyt tiedät? Onko jotakin sattunut?”
”On on”, väitin taas. ”Tuo oli vain jonka kämppikseni esitti. Että mitä, jos olisinkin joku aivan muu kuin luulen olevani…”
”Unohda tuollaiset!” hän sanoi vähän liian jyrkästi, aivan, kuin olisin sanonut jotakin pahaa.
”Älä kuuntele tuollaisia puheita äläkä vaivaa niillä päätäsi. Anna niiden vain olla, sopiiko?” En ollut koskaan ennen kuullut isoisää noin kiihtyneenä. Hän käski minua unohtamaan koko jutun. Jotenkin se tuntui oudolta.
”Joo”, vastasin lyhyesti.
”Hienoa”, hän kuulosti nyt huomattavasti rennommalta ”Minun täytyy nyt mennä, mutta jutellaan myöhemmin lisää. Hei hei!”
Sitten hän katkaisi puhelun. Minulle tuli hyvin kummallinen olo. Jotenkin minusta tuntui siltä, että Hauru ja isoisä tiesivät jotakin, mitä minä en tiennyt. Olin varma, että se oli jotakin hyvin tärkeää ja minua ärsytti suunnattomasti, kun en osannut edes arvailla, mitä se voisi olla.
”Hei, Ichiro!” Inouchi tervehti minua iloisesti. Meinasin kysyä häneltä sen saman ”Kuka minä olen?”-kysymyksen, mutta sitten tajusin, että hän vain säikähtäisi. Hän kysyisi heti, oliko Hauru aivopessyt minut tai tehnyt jotakin vielä kamalampaa.
”Hei, mistä tuo iso koira tuli?” Inouchi kysyi yllättäen. Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja säpsähdin huomatessani, että se eläin ei ollut mikään koira, vaan ilmiselvä susi. Se istui vähän matkan päässä katsellen meitä. Äkkiä se nousi ja tassutteli luoksemme. Värähdin nähdessäni sen silmät, sillä sen katseessa oli jotakin hyvin tuttua…
”Ehkä se haluaa näyttää sinulle jotakin”, Inouchi hymyili, kun susi nykäisi varovaisesti hihaani. Mietin, kuinka nopeasti Inouchi kiipeäisi lähimpään puuhun jos kertoisin hänelle, että tämä ”koira” oli susi. Luultavasti hän pääsisi latvaan alle kolmessa sekunnissa.
Susi nykäisi hihaani uudestaan ja ikään kuin viittilöi minua seuraamaan. Kun katsoin sitä silmiin, minulle tuli voimakas tarve seurata sitä. Se oli joko silkkaa hulluutta tai sitten susi osasi hypnotisoida. Joka tapauksessa lähdin sen perään, kun se johdatti minut pois koulualueelta.
Se kulki edelläni metsässä ja pysähtyi aina välillä tarkistamaan, että tulin mukana. Ajantajuni katosi pian ja jossakin vaiheessa alkoi tulla hämärää. Se tosin saattoi johtua metsästä; latvustot alkoivat käydä niin tiheiksi, ettei auringonvalo meinannut päästä siitä läpi. Miten syvällä metsässä oikein olimme? Löytäisinkö ollenkaan takaisin koululle? Aloin katua, että olin lähtenyt seuraamaan tuota olentoa. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, minne se minua vei.
Yhtäkkiä jostakin lensi musta korppi, joka melkein hyökkäsi suden kimppuun. Se raakkui ja räpytteli siipiään vimmatusti, susi puolestaan luimisti korvansa ja paljasti hampaansa pelottavan murinan säestämänä. Ne olisivat varmaan aloittaneet tappelun, ellei jostakin olisi kuulunut käskevä ääni:
”Pojat, riita poikki heti alkuunsa! Muuten minä tulen mukaan, ja siitä ei sitten seuraa mitään hyvää. Teille ainakaan.”
Puhuja oli Haurun sisko. Hän oli saapunut paikalle metsän siimeksestä. Korppi ja susi mulkaisivat ensin Haurun siskoa, sitten toisiaan ja vielä kerran siskoa. Kuului jonkinlainen poksahtava ääni ja lyhyen hetken ajan ne kaksi olivat violetinharmaan savun verhoamina. Muutaman sekunnin päästä savu hälveni, ja minun täytyi hieraista silmiäni: Edessäni seisoivat Hauru ja tämän veli.
Hauru nyppi muutamia mustia sulkia hiuksistaan.
”Kärsitkö sulkasadosta?” Haurun isoveli vinoili.
”Itsellesi koittaa kohta karvanlähtö, jos et varo sanojasi”, Hauru vastasi.
”Ette viitsisi”, sisko huokaisi ja näki hämmästyneen ilmeeni.
”Kyllä vain”, hän sanoi kuin lukien ajatukseni ”Lajimme edustajat osaavat muuttaa muotoaan joksikin eläimeksi. Useimmat ottavan lepakon hahmon, mutta – kuten juuri näit- myös korppi ja susi ovat mahdollisia.”
”Kiitos informatiivisesta puheesta, Chihiro”, Hauru sanoi sisarelleen, jonka nimi oli siis ilmeisesti Chihiro. Sitten Hauru kääntyi veljensä puoleen ja kysyi vihaisella äänensävyllä:
”Mikset sanonut minulle mitään, Haku? Toit hänet tänne asti, etkä maininnut siitä sanallakaan!”
”Anteeksi, että veimme lelusi, Hauru-kulta”, härnäsi Chihiro, jota tilanne tuntui nyt viihdyttävän. Haku, Haurun veli, vastasi:
”Nukuit niin sikeästi, etten raaskinut herättää. Sitä paitsi sinähän tahdot hänen muistavan, etkö tahdokin?”
”Muistavan mitä?” puutuin keskusteluun. Minua ärsytti, kun minusta puhuttiin ilman, että itse ymmärsin hädin tuskin sanaakaan.
”En edes tunne teitä kunnolla, miksi muistaisin mitään teihin liittyvää?” kysyin heiltä.
”Oho, hän on ihan oikeasti unohtanut kaiken”, Chihiro sanoi tarkastellen minua katseellaan.
”Mitähän ne ovat tehneet hänelle?” kysyi Haku.
”Voisitteko te kaksi viimeinkin häipyä?!” Hauru hermostui.
”On parempi, että hoidan tämän itse.”
”Mehän olemme vain iloisia, että löysit armaasi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Miksi lähtisimme kesken näytöksen?” Chihiro vastasi tyynesti.
Minulta meni hermot:
”Anteeksi häiriö, mutta MISTÄ HEMMETISTÄ TE OIKEIN PUHUTTE?!”
Kaikki kolme katsoivat minua ja Haku vastasi:
”Tämä voi kuulostaa todella oudolta nyt, kun muistisi on näemmä pyyhitty noin tehokkaasti. Pyydän sinua silti kuuntelemaan rauhassa kaiken, mitä sanon nyt. 152 vuotta sitten vannoit Haurun kanssa verivalan, jotta voisit olla hänen kanssaan…”
”…Ikuisesti”, jatkoi Chihiro ”Olitte kuin jokin Romeo & Romeo. Siksi vannoitte valan, jotta kuuluisitte toisillenne ikuisesti. Miten herkkää.”
”Kiitos. Olette varmasti puineet yksityiselämääni tarpeeksi yhdelle illalle, joten mitä jos jatkaisin tästä itse…”, Hauru sanoi, mutta keskeytin hänen lauseensa:
”Kuvitteletteko te oikeasti, että nielen kaiken tuon?”
En uskonut heitä.
”Voitteko todistaa sananne? Miten voin muka olla tässä yli sadan vuoden jälkeen?”, tivasin kiihtyneenä.
”Haurun veri on pitänyt sinut nuorena”, Hakun vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä ”Siksi te sen valan vannoittekin…”
”Unohtakaa koko juttu”, sanoin kuten isoisä aiemmin päivällä ”Minä lähden takaisin koululle. En jaksa kuunnella tätä hölynpölyä enää hetkeäkään. Pidätte minua vain pilkkananne.”
Silloin Hauru puri omaan käteensä suuren haavan. Hän ojensi kättään minulle sanoen:
”Juo.”
”Mitäh?!” katsoin häntä kuin vähä-älyistä. ”Älä ole typerä, miksi ihmeessä joisin vertasi?
”Ichiro”, Hauru sanoi vakavana tuijottaen minua. Hänen silmänsä leiskuivat uhkaavasti. Nähdessäni sen katseen muistin olevani keskellä metsää, yksin kolmen vampyyrin kanssa. Henkikultani oli minulle sen verran arvokas, että päätin totella kiltisti. Tartuin hänen käteensä ja toin sen lähemmäs kasvojani. Hetken ajan epäröin, mutta maistoin sitten varovaisesti. Se maistui kummallisen tutulta… Silloin mieleeni alkoi ryöpytä satoja kuvia ja ääniä sellaisella voimalla, että olin menettää tajuntani. Päällimmäisenä nousi esiin hetki, jossa olimme öisen lammen rannalla.
Vesi kimmelteli kuun luodessa siltaansa sen pinnalle. Emme olleet kahden; paikalla olivat myös Chihiro, Haku ja muutamia muita vampyyreitä, jotka oli kutsuttu tänne todistamaan tätä hetkeä. Minua ei pelottanut, sillä tiesin heidän kaikkien hyväksyvän minut ja tämän tilanteen.
”Oletko valmis?”, Hauru kysyi ja vastasin nyökkäämällä. Tietysti olin valmis, en ollut epäröinyt tätä hetkeäkään. Hän silitti hiuksiani ja tunsin, kuinka hänen hampaansa upposivat kaulaani. Kipu sai kyyneleet vuotamaan silmistäni, mutta en päästänyt inahdustakaan. Olin varautunut tähän. Pian hän irrottautui minusta, sillä tarkoitus ei ollut muuttaa minua miksikään. Hän viilsi käteensä haavan ja minä join hänen vertaan, ilman pelkoa, ilman katumuksen hiventäkään. Hänen verensä oli kylmempää kuin jää ja se sai minut palelemaan, mutten antanut sen häiritä. Lopetettuani kysyin häneltä:
”Oliko se siinä?”
”Oli”, hän vastasi ”Me jaamme toistemme veren ja se sallii meidän jakavan koko ikuisuuden yhdessä. Kukaan tai mikään ei pysty peruuttamaan tätä lupausta.”
Vampyyrit ympärillämme taputtivat ja minä tunsin suunnatonta onnellisuutta. Mikään ei voisi rikkoa sidettämme…
Kun olin käynyt läpi tuon muiston lammella vannotusta valasta, minua alkoi huimata. Haurun, Chihiron ja Hakun äänet tuntuivat puuroutuvan ja katoavan jonnekin kaukaisuuteen. Silmissäni sumeni ja pian kaikki pimeni tummemmaksi kuin kuuton yö.
-
Veriveljet, osa 4/? ;)
Heräsin vähitellen, horjuen unen ja valveillaolon rajamailla. Pian ymmärsin lepääväni pehmeällä, leveällä vuoteella. Annoin katseeni kiertää suuressa huoneessa, jota ulkoa tuleva kuunvalo valaisi. Minä tunsin tämän huoneen, tunsin tämän rauhallisen tunnelman ja nuo valtavat kaari-ikkunat, joista oli näkymä kirkasvetiselle lammelle. Tunsin tämän metsän siimeksessä sijaitsevan kartanon paremmin kuin minkään muun rakennuksen, olinhan ollut täällä monta kertaa aiemminkin.
”Oletko kunnossa?” kysyi Hauru, joka istui vierelläni sängyllä. Hänen äänensä oli hellä ja katseensa pehmeä. Hän silitti hiuksiani.
”Olen kai”, vastasin hiljaa. ”Päätäni vihloo.”
”Minne Chihiro ja Haku menivät?” kysyin.
”Metsästämään” Hauru vastasi.
”Pärjäätkö sinä?” kysyin etsien hänen kasvoiltaan janon merkkejä, nälkäistä katsetta. Sitä ei näkynyt; hänen silmänsä välkehtivät hämärässä aivan kuin niissä olisi lainehtinut upea tähtien meri.
”Minulla ei ole mitään hätää” hän vastasi. ”Join eilen enemmän kuin yleensä. Sinun veresi maku sai minut todella janoiseksi.”
Hänen suunsa kääntyi ilkikuriseen hymyyn ja hän sanoi:
”Olet niin suloinen, että voisin syödä sinut.”
Vampyyrihuumoria. Hymähdin, vaikka vitsissä ei oikeastaan ollut mitään hauskaa. Jos Hauru ei nimittäin pystyisi hillitsemään janoaan ja vaistojaan, hän saattaisi ihan oikeasti syödä minut. Tai ainakin juoda vereni. Yhtä epämiellyttävä kokemus se olisi joka tapauksessa.
En oikein tiennyt, mitä ajatella. Minun täytyi keskittyä yksittäisiin muistoihin kunnolla ymmärtääkseni, milloin ne olivat tapahtuneet. Olin elänyt niin monta vuotta valheessa. Minut oli saatu uskomaan, että vihasin yön kansaa ja että halveksin heitä, pidin heitä hirviöinä. Nyt olinkin taas täällä, Kurochin suvun kartanossa. Tuntui siltä, että mikään ei ollut muuttunut näiden vuosien aikana. Tämä talo tuntui sijaitsevan muun maailman ulkopuolella, se eli omaa elämäänsä ajasta toiseen.
Ja silti kaikki tuntui samaan aikaan hyvin erilaiselta kuin ennen.
”Hetkinen”, onnistuin yllättäen muodostamaan järkevän ajatuksen. ”Miksi sinä olit siellä koulussa? En usko, että olit siellä vain sivistämässä itseäsi.”
Hauru virnisti leveästi:
”Minusta on hauskaa leikkiä valtapelejä. Ihmisiä on niin helppo pelotella. Erityisesti sen Inouchin härnääminen on viihdyttävää ajanvietettä.”
Sitten hän vakavoitui:
”Ei vaineskaan, on minulla ihan oikeakin syy. Hain kouluun, jotta pääsisin vakoilemaan rehtoria. Uskomme hänen liittyvän merkittävästi metsästäjiin. Hän saattaa olla jopa killan johtaja.”
”Mitäh?!” huudahdin. ”Rehtori? Herra Tanaka? Tiesiköhän isoisä, että…”
Hiljenin kesken lauseen. Ei se mies voinut olla isoisäni. Minun isoisäni oli kuollut jo silloin, kun tapasin Haurun ensi kertaa. Tämä mies jota kutsun ”isoisäksi” ei mitenkään voinut elää vielä silloin.
Hän oli valehdellut minulle kaikki nämä vuodet. Hän oli mukana niiden juonessa, mikä se sitten ikinä olikaan. Minua kuvotti.
”Hauru, kuka ’isoisä’ oikeasti on? Mitä minulle tehtiin silloin?” kysyin hädissäni. Kaikki tämä oli niin hämmentävää.
”En tiedä”, hän vastasi katsoen kaukaisuuteen. ”Toivoin, että sinä muistaisit. Me emme tiedä, miksi he kaappasivat sinut tai mitä he tekivät sinulle. ”
”Se tapahtui aika pian valan vannomisen jälkeen, eikö niin?” kysyin, koska muistoni asiasta olivat hyvin epäselvät. Hauru nyökkäsi.
”Heitä oli monta… ainakin kymmenen”, muistelin lasittunut katse kasvoillani. ”He peittivät silmäni ja sitoivat minut tiukasti. He veivät minut jonnekin, en tiedä, minne. Olin siellä kauan… Todella kauan…”
”Antakaa sille nyt jotakin syötävää!” kuulin nuoren naisen äänen. Silmäni olivat sidotut, joten näin pelkkää pimeyttä. Kuuntelin pienenkin äänen hyvin tarkkaan saadakseni jotakin vihiä siitä, missä olin.
”Meidän on varmistuttava asiasta!” kylmänoloinen miesääni vastasi. ”Jos tuo poika on todella vannonut valan verenimijän kanssa, hän ei voi kuolla nälkään. Hän ei vanhene, hänen kehonsa on kuin niiden hirviöiden!”
”Mutta entä, jos hän ei ole?!” kolmas ääni liittyi keskusteluun. En ollut varma, oliko se nainen vai nuori poika.
”Sitten hän yksinkertaisesti kuolee”, mies totesi viileästi. ”Julmaa, mutta eivät verenimijätkään sääli uhrejaan pätkän vertaa.”
”Juuri siksi meidän pitäisi olla erilaisia!” nainen huusi. ”Meidän tulisi olla inhimillisiä! Hän on virunut tuossa jo melkein kaksi viikkoa. Katsokaa miten laiha hän on!”
”Riza on oikeassa”, kolmas henkilö sanoi. ”Jos kidutamme häntä noin, olemme aivan yhtä hirviömäisiä kuin kylmäihoiset. Hän ei vaikuta pätkääkään verenhimoiselta ja hänen kehonsa on lämmin. Vaikka hän olisikin vannonut valan, hän on silti enemmän ihminen.”
”Hyvä on!” mies vastasi. ”Antakaa sille jotakin. Mikä on tilanne, Iumas?”
Huone täyttyi viileällä ilmalla neljännen henkilön puhuessa.
”En pysty ylläpitämään suojakenttää enää kauaa”, neljäs henkilö vastasi äänellä, joka tuntui kaikuvan jostakin todella kaukaa, kuin rajan takaa.
”Sitten meidän täytyy lähteä mahdollisimman pian”, ensimmäinen mies sanoi. ”Pyyhkisitkö tuon onnettoman muistot? Älä jätä mitään jäljelle. Pistä hänet unohtamaan kaikki. Erityisesti kaikki, mikä liittyy Kurochin kirottuun perheeseen…”
”Mitä sitten tapahtui?” Hauru kysyi. Tärisin, koska tuon karmean kokemuksen läpikäyminen tuntui kammottavalta. Se oli kuitenkin tärkeää. Hauru saattaisi löytää siitä arvokasta tietoa, joka selittäisi tapahtunutta.
”Tunsin, että hän laski kätensä otsalleni”, vastasin. ”Se oli jääkylmä. Sitten kaikki pimeni. Herätessäni tuntui siltä, että olisin nukkunut todella kauan. En muistanut yhtään mitään, pää kumisi tyhjää. Muistot todellisesta elämästäni palautuivat vasta tänään, kiitos sinun.”
Hauru näytti mietteliäältä.
”Suojakenttä, muistinpyyhkiminen… Uskon, että sinut myös aivopestiin luulemaan, että olet metsästäjä ja niin edelleen. Ihminen ei pysty mihinkään noista.”
Hän katsoi minuun terävästi, kuin oivaltaen jotakin:
”Heillä täytyy olla vampyyri puolellaan.”
”Mitäh?!” älähdin aidosti yllättyneenä, vaikka toisaalta Haurun ajatus selittäisi täysin sen, minne muistoni olivat hävinneet ja miksei Haurun perhe voinut löytää minua vuosien aikana.
”Kukahan petturi se mahtaa olla?” Hauru pohti ääneen. ”En tiedä ketään Iumas-nimistä vampyyriä. Pyydän Chihiroa ja Hakua tutkimaan asiaa. Me kaksi lähdemme kouluun.”
”Kouluun? Tällaisella hetkellä?” ihmettelin.
”Tietysti”, hän vastasi. ”Meidän täytyy vähän tonkia sen rehtorin asioita. Ja sinun kannattaa urkkia varovaisesti jotakin ´isoisältäsi´.”
Hauru oli oikeassa. Oli upeaa, että olin vihdoinkin saanut muistoni takaisin, mutta emme vielä tienneet, miksi ne oli alun perin riistetty minulta. Metsästäjät juonivat selvästi jotakin. Jos heillä todella oli vampyyri puolellaan, Yön Kansa saattaisi olla vakavassa vaarassa.
Ja minä tahdoin tietää, kuka ”isoisäni” oikeasti oli.
Odotimme Chihiron ja Hakun paluuseen saakka. Kun Hauru oli kertonut heille epäilyksistään, lähdimme kohti koulua. Nouseva aurinko alkoi vähitellen värjätä taivaanrantaa punertavaksi meidän kiitäessämme läpi sankan metsän. Ei aikaakaan kun Asuntolarakennus näkyi jo lehtien lomasta.
Sydäntäni kylmäsi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä saattaisi tapahtua seuraavaksi.
-
Aa, tää vaikuttaa ylihyvältä! Lukasin tossa läpi kaikki osat, ja muutamaa pikku kirjotusvirhettä lukuunottamatta tää oli mahtava! Jatkoa~
Hauru on cool hahmo, vaikka onkin "verenimijä". No ei, alku järkytti mua, koska tykkään enemmän siit, et vampyyrit on kivempia. Onneks asiat käänty paremmin. (Paremmin ja paremmin, mut...)
Selkeetä viestiä pukkaa multa tänää. Tälle vaan siis jatkoa, ni mun joulu on pelastettu~ :D
-
Kiitos palautteesta :-)
Veriveljet osa 5/?
Tunsin lukuisten katseiden polttavan niskassani. Kaikki kääntyivät katsomaan meitä uteliaina, kun kävelin Haurun kanssa koulun käytävillä. Minusta tuntui inhottavalta olla huomion keskipisteenä, mutta Haurua asia ei vaikuttanut liikuttavan. Hän antoi tuijottaville katseille yhtä tyynen ja välinpitämättömän kuvan niin kuin ennenkin. Inouchi oli ainut, joka uskalsi lähestyä meitä. Hänen olemuksensa huokui hermostuneisuutta, kun hän kysyi ääni vapisten:
”Hu-huomenta, Ichiro… ja Hauru. Minä vain… Tuota… Voinko puhua kanssasi hetken, Ichiro?”
Hän vilkaisi Haurua pälyillen tätä pelokkaasti. Hän näytti entistäkin yllättyneemmältä, kun käännyin Haurun puoleen ja sanoin tälle hymyillen:
”Tulen kohta takaisin. Odotatko tässä?”
Olin varma, että Inouchin alaleuka putoaisi lattialle. Niin paljon hän tuntui hämmästyvän Haurun vastausta.
”Tietysti. Älä viivy liian kauan, muru”, Hauru vastasi iskien silmää.
”Muru?” toistin huvittuneena ”Olenko minä lemmikkisi vai mikä?”
”No, sinähän olet kuin koiranpentu noiden uskollisten, ruskeiden silmiesi kera. Ja vaalea tukkasi on verrattavissa pehmeään turkkiin. Tottelevainen, kiltti pikku hauva…”, hän pörrötti hiuksiani sanoessaan tuon.
”Muru… Koira?!” Inouchi luuli varmaankin näkevänsä unta, sillä hän nipisti itseään kovaa. Valitettavasti se onneton vain satutti itseään sillä.
”Selvä on, isäntä. Menen nyt, mutta palaan takaisin häntääni heiluttaen heti, kun kutsut minua. Katsokin, että sinulla on tarjottavana jokin palkkio tottelevaisuudesta.”
Sanoin sen vitsinä, ja Hauru hymyilikin ymmärtäen. Inouchi veti minut syrjemmälle puhuakseen kanssani.
”Mitä on tapahtunut, Ichiro?” hän kysyi huolestuneena ”Mitä hän on tehnyt sinulle? Yhtäkkiä te kuljette yhdessä ja vaihdatte tuollaisia katseita… Puhutte noin tuttavallisesti… Ihan kuin olisitte tunteneet jo pitkään…”
”Älä höpsi, Inouchi”, vastasin rauhallisesti ”Vastahan minä saavuin tänne.”
En voisi kertoa hänelle, että oikeastaan tunsimme jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Hän ei luottanut Hauruun, joten en arvannut uskoa hänelle salaisuutta todellisesta olemuksestamme. Hän ei kykenisi ottamaan sitä tietoa vastaan.
”Niin, mutta silti…”, Inouchi sopersi ”Näin lyhyessä ajassa… Hän ei ole koskaan päästänyt ketään lähelleen. Kukaan ei uskalla mennä hänen luokseen… Hänessä on jotakin… pahaa…”
Inouchin sanat kulkivat lävitseni salaman lailla. Hänessä on jotakin pahaa… Vampyyreissä on jotakin pahaa. Niin metsästäjät ajattelivat. Niin minä olin ajatellut vielä vähän aikaa sitten, ilman muistojani. Nyt ymmärsin taas yön kansan kauneuden, heidän inhimilliset piirteensä. Metsästäjät eivät myöntäneet niiden piirteiden olemassaoloa. He jättivät ne huomiotta, antaen siten itselleen luvan metsästää. Luvan tappaa.
”Inouchi”, katsoin häntä suoraan silmiin ”Miksi sinä pelkäät Haurua niin paljon? Mitä hän on sinulle tehnyt?”
Hän katsoi minua silmät suurina. Hän mietti hetken, muttei saanut aikaan minkäänlaista vastausta.
”En tiedä”, hän sanoi lopulta ”Minulle vain tulee sellainen tunne.”
Hän huokaisi ja pakotti sitten hymyn kasvoilleen.
”Ehkä minun pitäisi yrittää”, hän sanoi ”Hän ei ole loppujen lopuksi tehnyt kenellekään yhtään mitään. Hänkin on vain ihminen, vai mitä?”
Nyökkäsin tyynesti, vaikka samaan aikaan minua melkein nauratti. Jotenkin tuntui oudolta ajatella Haurua ihmisenä. Hänen ympärillään oli aina se tietynlainen aura, joka erotti hänet normaaleista kuolevaisista. Jopa ihmiset kykenivät aistimaan sen.
”En kyllä siltikään ymmärrä”, hän sanoi ”…Että miten teistä tuli noin läheisiä. Tuntuu, että on jotakin, mitä en tiedä… Mitä en voi tietää…”
Hän ei vaikuttanut ymmärtävän itsekään kaikkea sanomaansa, mutta oli selvää, että hänellä oli terävät aistit. Vaikka hän ei tiennyt tai ymmärtänyt, hän tunsi asioiden olemassaolon. Ehkä häneen voisi luottaa ajan kanssa.
Hauru vihelsi meille käytävän toisesta päästä. Oppilaat olivat jo kadonneet luokkiin, sillä tunnit olivat juuri alkamassa.
”Voi ei, myöhästyn!” Inouchi parkaisi ja kipitti luokkaansa vauhdilla. Minä astelin Haurun luo, juuri niin kuin olimme sopineet.
”Hyvä poika”, hän kehui ja kaappasi minut syliinsä. Hän suuteli minua pitkään ja lämpimästi, saaden sydämeni tykyttämään todella nopeasti.
”Mistäs tuo tuli?”, kysyin posket punottaen.
”Sinähän vaadit palkkion, eikö niin?” hän virnisti.
Hymähdin vastaukseksi, ja lähdimme kulkemaan eteenpäin pitkin tyhjää käytävää. Hiljaisuuden rikkoivat ainoastaan luokista kuuluvat vaimeat äänet.
”Minne olemme matkalla?” kysyin. Tuskin lintsasimme vain huvin vuoksi.
”Huomaat pian”, hän vastasi kävellen reippaasti ”Se on oikeastaan ennalta arvattavissa.”
Pian edessämme kohosi ovi, josta olin kulkenut kerran aiemmin. Rehtorin kanslia.
”Nythän on päivä!” ihmettelin ”Rehtorihan on paikalla. Miten voimme muka tutkia hänen asioitaan ilman, että hän huomaa?”
”Unohditko, kenen kanssa olet liikkeellä?” Hauru sanoi ovelasti. Hänellä oli selvästi jonkinlainen suunnitelma.
”Näetkö nuo pienet, lähes huomaamattomat pentagrammit?” hän osoitti ovenkarmeja ja jatkoi:
”Myös huoneen ikkunoissa on tuollaiset. Niihin on asetettu metsästäjien käyttämä vanha, väkevä kirous. Sen takia vampyyri ei voi astua huoneeseen, ellei”, hän katsoi minua silmät hehkuen ”Ellei joku kutsu häntä sisään.”
Ymmärsin heti, mitä hän ajoi takaa. Hän astui sivuun, piiloutuen käytävän vähiin varjoihin. Minä koputin oveen ja tunsin sykkeeni kiihtyvän.
”Sisään”, kuului rehtorin ääni. Se oli yhtä kohtelias ja rauhallinen kuin ensi kertaa tavatessamme, mutta silti minua hirvitti vähän. Avasin oven ja astuin suureen huoneeseen, joka oli täynnä mitä erikoisimpia tavaroita. Viime kerralla olin ollut niin vihainen ”isoisälleni”, etten ollut kiinnittänyt toimiston sisustukseen minkäänlaista huomiota.
”Ah, Ichiro? Käy istumaan”, hän viittoi kohti pöytänsä edessä olevaa tuolia ”Miten voin olla avuksi? Oletko jo tutustunut kouluun kunnolla?”
”Kiitos mainiosti, herra rehtori”, vastasin istuutuessani ”Kaikki ovat ottaneet minut hyvin vastaan. He toivottivat minut tervetulleeksi tänne.”
Kuvittelinko vain, vai kuulinko todella pienen, suhahtavan äänen? Rehtorikin vaikutti kuulostelevan sekunnin murto-osan ajan jotakin, mutta rentoutui nopeasti.
”Suo anteeksi, poikaseni. Näin vanhemmiten kuulo alkaa reistailla”, hän naurahti.
Kuin vaivihkaa huoneeseen alkoi virrata kylmää ilmaa. Hauru oli astunut sisään. Seurasin sivusilmällä huoneen varjoja sillä tiesin, että Hauru kulki niitä pitkin, sulautuen niihin. Kirjahyllyn päälle ilmestyi pian sysimusta korppi, joka tarkkaili meitä yliluonnollisen hiljaa. Jopa korpinhahmossa Hauru näytti virnuilevan ovelasti. Hän sulautui taas varjoihin, edeten lähemmäs. Minä pidin rehtorin kiireisenä kyselemällä täysin turhanpäiväisistä asioista, kuten koeviikoista ja koulun säännöistä. Hän vaikutti aistivan, että kaikki ei ollut kunnossa. Pian Hauru ilmestyi hänen taakseen täysin äänettömästi. Yönmustat sulat putoilivat hänen yltään hänen muuttaessaan muotoaan ja hänen silmänsä hehkuivat punaisina kuin rubiinit. Hän näytti demonilta. Samaan aikaan kauniilta ja vaaralliselta.
Toisinaan ajattelin, että olimme kuin valo ja varjo, päivä ja yö. Minä olin vaalea ja kasvoni olivat kuulemma kuin enkelin, niin minulle oli joskus sanottu. Halusin luottaa siihen. Me kaksi emme kuitenkaan olleet vastakohtia, emme hyvä ja paha. Minä tunsin vetoa hänen maailmaansa ja hän otti minut vastaan nielemättä minua kokonaan. Valossani oli vähän hänen varjoaan ja hänen varjossaan minun valoani. Näin me täydensimme toisiamme ja olimme yhdessä erilaisina mutta samankaltaisina olentoina. Tällaisia ajatuksia minä pyöritin päässäni, kun Hauru laski kätensä rehtorin päälaelle ja puhalsi henkäyksen jääkylmää ilmaa. Rehtorin pää kolahti pöytään, kun hän menetti tajunsa ja vajosi unenomaiseen tilaan.
”Hänen pitäisi nukkua ainakin tunnin verran”, Hauru sanoi ”Mutta parasta pitää silti kiirettä.”
Aloimme käydä läpi rehtorin laatikoita ja hyllyjä perusteellisesti. Jos hän todella oli metsästäjien johtaja, jossakin täytyi olla jotakin aiheeseen viittaavaa. Tongin hänen työpöytänsä alinta laatikkoa, kun se vahingossa putosi lattialle ja siitä irtosi valepohja.
”Vanhanaikaista”, Hauru huokaisi ”Todella vanhanaikaista.”
”Mutta toimivaa”, virnistin Haurulle, joka oli etsinyt johtolankoja aivan muualta. Hän riensi luokseni tutkimaan valepohjan alta paljastuneita papereita. Kiinnitin oitis huomioni mustavalkoiseen valokuvaan, joka pilkisti papereiden välistä.
”Ketä siinä on?” Hauru kysyi ja siirtyi vielä lähemmäksi nähdäkseen kuvan.
”En tiedä vielä”, vastasin ”Odota, kun katson…”
Tutkailin kuvaa tarkkaan. Sen taakse oli kirjoitettu päivämäärä 3. heinäkuuta 1845. En tunnistanut useimpia ihmisiä kuvasta, mutta yhtäkkiä näin kahdet tutut kasvot. Olin niin järkyttynyt, että hädin tuskin sain sanaa suustani. Onnistuin sanomaan vain Haurun nimen osoittaessani hänelle kuvan henkilöitä.
”Nuohan ovat…”, Hauru henkäisi melko yllättyneesti tunnistaessaan miehet.
Kuvassa seisoivat vierekkäin ”isoisä” ja rehtori.
-
Khaa...
Tää muuttuu koko ajan vaan paremmaksi ja paremmaksi! Mikä yhteys Ichiron "isoisällä" ja rehtorilla oikeen on? Sen lisäks et molemmat on aika varmasti metsästäjiä...
Tää laittaa oikeesti miettimään. Mut sen kaut totesin, ettei olis fiksuu lukee tällasta tekstiä illalla... Mä nimittäin näin sillon unta Haurusta ja sen sisaruksista viime viikolla luettuani noi edelliset osat... Ne oli mun huoneessa ja tutki paikkoja. Pelottavaa... :D
En huomannu mitään kirjotusvirheitä, ja noi juonenkäänteet on mahtavia! Jatkoa~
-
Kiitos palautteesta, siitä tulee aina hyvälle mielelle ja saa hyviä neuvoja kirjoituksen parantamiseksi :)
Tässä tulee jatkoa:
Veriveljet, osa 6/?
Tuijotimme valokuvaa hyvin ällistyneinä. Käänsin katseeni rehtoriin huutaen mielessäni, ettei tuo mies voinut olla yli 160-vuotias. Ei mitenkään. Sama päti ”isoisääni.”
”Mitä tämä tarkoittaa?” kysyin Haurulta järkyttyneenä.
”En ole aivan varma”, hän vastasi kasvoillaan mietteliäs ilme. Hän kääntyi rehtorin puoleen ja tarttui tämän käteen. Hän harkitsi pitkään, ennen kuin puraisi rehtoria varovaisesti.
”Mitä sinä teet, Hauru?!” sähähdin ”Meillä ei ole aikaa välipalalle!”
”Luuletko, että joisin huvikseni tämän äijän verta?” Hauru näytti melkein loukkaantuneelta, aivan kuin olisin juuri aliarvioinut häntä.
”Se ei edes maistu hyvältä…”, hän lisäsi inhoava ilme kasvoillaan.
”Miksi sitten juot sitä?” kysyin hermostuneesti. Pelkäsin rehtorin heräävän, vaikka hän nukkuikin sikeästi unta, johon Hauru oli hänet voimillaan vaivuttanut. Hauru pyyhki hihaansa veren suupielistään ja katsoi minua suoraan silmiin.
”Olin oikeassa”, hän sanoi ”Hänen suonissaan virtaa vampyyrin verta.”
”MITÄH?!” huudahdin ”Onko hän…?!”
”No ei tietenkään ole!” Hauru tuhahti siihen malliin, että olin jälleen päästänyt suustani vakavan loukkauksen. Vahingossa, tietenkin.
”Arvelin, että hän on voinut vannoa valan. Se olisi ainut keino, jonka avulla hän on voinut elää näin kauan ja pysyä silti samannäköisenä kuin sata vuotta sitten.”
”Pystytkö maistamaan sen hänen verestään?” kysyin ihmeissäni.
”Pystyn”, hän vastasi ”Vampyyrin veri maistuu erilaiselta kuin ihmisen. Valassa nämä kaksi yhdistyvät antaen ihmiselle ikuisen elämän, mutta samalla se sitoo hänet vampyyriin.”
”Mitä se käytännössä tarkoittaa?” kysyin häneltä jännittyneenä. Vaikka olin vannonut valan itsekin, en täysin ymmärtänyt kaikkea siihen liittyvää.
”En ole aivan varma itsekään”, hän huokaisi ”Valan vannominen on äärimmäisen harvinaista. Väitän, ettei kukaan tiedä tarkkaan, mitä kaikkea siihen sisältyy. Joka tapauksessa tämä vahvistaa teoriani siitä, että metsästäjillä todella on vampyyri puolellaan.”
”Mutta en ymmärrä…”, sanoin hiljaa ”Miksi metsästäjä vannoisi valan yön eläjän kanssa…?”
Silloin muistin yhden erittäin tärkeän asian. Kuin salaman lailla se pälkähti mieleeni.
”Isoisä oli samassa kuvassa rehtorin kanssa. Silloinhan hän on myös—”
Lauseeni keskeytyi, kun rehtorin oveen kolkutettiin.
”Ferreas, avaa ovi! Ferreas, oletko siellä?”
”Ferreas?” katsoin kysyvästi Haurua ”Onko se muka rehtorin nimi? Mutta hänen ovessaan lukee—”
”Etkö tunnista, kuka oven takana on?” Hauru kysyi katse omituisesti väreillen. Vasta silloin tunnistin äänen, joka yhä kutsui ”Ferreasia” oven takana.
Se oli isoisä.
”Ferreas, oletko kunnossa?” isoisä alkoi kuulostaa kärsimättömältä ”Jos et tule avaamaan, murtaudun ovesta läpi.”
”Hän tulee ihan oikeasti sisään”, Hauru sanoi ”Emme ehdi peittää jälkiä. Häivytään täältä.”
Sydämeni tykytti hurjasti, kun Hauru kaappasi minut syliinsä ja avasi suuren ikkunan vauhdilla. Ikkunassa olleet pentagrammit olisivat estäneet häntä tulemasta sisään, mutta poistuminen oli asia erikseen. Siihen niillä ei ollut mitään valtaa. Pidin hänestä lujasti kiinni kun hän loikkasi ulos ikkunasta ja laskeutui ikkunan vieressä seisoneen suuren puun oksalle. Hän verhosi minut piiloon tuuhean lehdistön suojiin ja otti itse korpin hahmon. Juuri sillä sekunnilla rehtorin ovi rävähti auki isoisän marssiessa sisään.
”Ferreas, mitä täällä on tapahtunut?” isoisä huudahti nähdessään pöydän päällä makaavan, tajuttoman rehtorin. Minun oli vaikea kuulla, mitä huoneessa puhuttiin, mutta onneksi Hauru pystyi ujuttautumaan lähemmäs. Näin, kuinka rehtori virkosi hiljalleen ja isoisä alkoi tivata häneltä:
”Mitä täällä on tapahtunut, Ferreas? Mistä sait tuon haavan?”
”…Ai tämänkö?” rehtori katsoi kättään vähän pöllämystyneen oloisena ”…En tiedä… Ehkä löin sen johonkin…”
”Miten tuollainen jälki voi tulla iskusta?” isoisä näytti hyvin kiihtyneeltä ”Nuo ovat ilmiselvät puremajäljet!”
”Mahdotonta!” rehtori huudahti. Hän vaikutti vihdoinkin heränneen kunnolla ”Verenimijät eivät voi astua tähän huoneeseen. Jos he yrittävät, he hajoavat pelkäksi tuhkaksi.”
”Joku on keksinyt keinon kiertää suojaloitsusi, sillä täällä on selvästi käynyt verenimijä. Katso ympärillesi! Se mokoma on penkonut paikkoja!”Isoisä pauhasi. Tiesin hänen vihansa vampyyrejä kohtaan, olinhan kulkenut hänen kanssaan useita vuosia luullen häntä sukulaisekseni. Silti en ollut koskaan nähnyt häntä noin vihaisena.
”Mitä se on etsinyt?” rehtori kysyi hädissään ”Ja miksei se tappanut minua? Se olisi pystynyt siihen huolimatta siitä, että—”
”Hölmö!” isoisä huudahti ”Etkö näe, että ikkuna on auki? Kuka tahansa voi kuulla! Tämä ei ole oikea paikka keskustelulle.”
Sitten hän sulki ikkunan, luoden ensin pitkän, epäilevän katseen Hauruun, joka istui yhä oksalla linnun muodossa. Hauru käyttäytyi tavallisen korpin tavoin, eikä antanut minkäänlaista aihetta epäilyyn. Isoisä tuhahti ja sulki ikkunan. Hauru hyppeli luokseni ja muuttui normaaliin olomuotoonsa lehtien suojissa.
”Kuulitko, mitä he sanoivat?” Hän kysyi.
”Melko hyvin”, vastasin jännittyneenä. Olimme juuri aikeissa aloittaa keskustelun aiheesta, kun puun juurelta kuului ärtynyt ääni:
”Kurochi ja Kagesaki, mitä ihmettä te teette siellä ylhäällä?! Alas niin kuin olisitte jo!”
Ääni kuului luokanvalvojallemme, herra Enkalle. Olin tavannut hänet lyhyesti ensimmäisenä päivänä, kun Inouchi oli esitellyt minulle paikkoja. Historiaa opettava herra Enka oli kolmekymppinen, pitkä mies, jolla oli tummat, kiharat hiukset. Hän vaikutti ihan mukavalta, mutta oli kuulemma vähän erikoinen tapaus. Nyt hän oli selvästi raivoissaan. Hauru loikkasi kevyesti alas puusta ja minä kiipesin perässä melko vaivattomasti.
”Mitä ihmettä te oikein touhuatte?!” herra Enka pauhasi ”Missä olitte koko ensimmäisen tunnin?”
Ympärillemme oli kokoontunut joukko uteliaita oppilaita. Pojat odottivat mielenkiinnolla, mitä tuo koulun kruunaamaton kuningas, viileä ja muita pelkällä katseellaan hallitseva Hauru Kurochi vastaisi. He eivät olleet päässeet perille Haurun persoonasta, heille hän oli mystinen hahmo, joka teki mitä huvitti ja pystyi käyttämään kummallista vaikutusvaltaansa muihin. Kaiken sen hän teki omalla, omituisen elegantilla tyylillään. Hän ei jättänyt ketään kylmäksi.
”Suokaa anteeksi, herra Enka” Hauru vastasi tyynesti ”Mutta Ichiro ei voinut kovin hyvin. Olen ollut hänen tukenaan ja apunaan.”
”Ja puissa kiipeily auttaa asiaa?” herra Enka tuhahti ”Tehän olisitte voineet vaikka pudota alas ja loukata itsenne! Mikä Kagesakia sitten vaivaa? Minusta hän näyttää ihan terveeltä.”
”Voi, hän on kunnossa nyt, herra Enka” Hauru kietoi kätensä ympärilleni oikein näyttävästi ”Se oli vain aamupahoinvointia. Olisiko teillä ehdotuksia lapsen nimeksi, herra Enka? Sen pitäisi syntyä ensi keväänä.”
Jaksoin aina vain ihmetellä, miten Hauru pystyi väittämään tuollaista naama peruslukemilla. Herra Enkan suu sen sijaan levisi onnelliseen hymyyn ja hänen kasvonsa loistivat hänen hehkuttaessaan:
”Voiiiiiiii, onko se totta?! Miten ihanaa! Vauvat ovat suloisia! Antakaas kun mietin, tiedän paljon hyviä nimiä!”
Oppilaat ympärillämme pidättelivät naurua. Minua lähinnä hävetti, mutta tavallaan löysin tilanteesta myös jotakin viihdyttävää. Tätä siis tarkoitettiin herra Enkan erikoisuudella. Ladeltuaan pitkän liudan nimiä hän tuntui vihdoinkin muistavan, ettei tilanne voinut olla biologisesti mahdollinen. Hän ryhdistäytyi ja sanoi määrätietoisena:
”Hauru Kurochi, en pidä ollenkaan siitä, että houkuttelet uuden oppilaan mukaan touhuihisi. Ja Kagesaki, kehotan sinua pysymään kaukana hänestä. Saavu seuraaville tunneille ajoissa, kuten kunnon oppilaan kuuluu.”
Sitten hän poistui paikalta mutisten samalla:
”Voi, milloinkohan minä saisin ikioman pikkuisen höpönassun…”
”Ah, herra Enka. Lempiopettajani”, Hauru virnisti miehen kadottua näkyvistä.
”Eli toisin sanoen opettaja, jota on kaikkein hauskinta pitää pilkkanaan”, hymähdin huvittuneena.
Oppilaat tulivat lähemmäs meitä jutellen innokkaasti. Inouchin tavoin heitä hämmensi se, miten läheisiltä Hauru ja minä vaikutimme. Haurua puolestaan ihmetytti, mikseivät he tuntuneet pelkäävän häntä enää niin paljoa. Ehkä se johtui minun läsnäolostani, siitä, että hän oli kerrankin päästänyt jonkun lähelleen. Lauma seuraa helposti esimerkkiä.
”Kun nyt kerran parveilette siinä”, Hauru sanoi kaivaen tupakan taskustaan ”Niin ei kellään sattuisi olemaan tulta?”
Joku lainasi Haurulle sytytintä ja pian tämä puhalteli ilmaan näyttäviä savurenkaita.
”Oletko koskaan harkinnut lopettavasi?” kysyin muiden häivyttyä. He olivat lähteneet huomattuaan, että Hauru oli heitä kohtaan aivan yhtä välinpitämätön kuin ennenkin. Silti heidän asenteensa häntä kohtaan tuntuivat muuttuneen. He pitivät häntä jollakin tapaa coolina.
”Sinä inhoat tätä, vai mitä?” hän sanoi puhaltaen pahanhajuisen savun kasvoilleni. Silloin näimme koulun porteilla pälyilevän suden.
”Jaahas”, Hauru totesi tumpatessaan tupakkansa maahan ”Taidamme jättää väliin seuraavankin tunnin. --Kenties koko päivän. Voi, miten paljon herra Enka riemastuu, kun tahraan sinut pahoilla tavoillani, Ichiro.”
”Kyllä, hän varmasti hihkuu innoissaan”, vastasin virnuillen. Lähdimme kävelemään kohti portteja miettien, mitä kerrottavaa Hakulla ja Chihirolla mahtaisi olla.
-
Oii, ihanaa, jatkoa!
Voi perhana, millasta jatkoa... Pikku höpönassu... ;D Ei siis... Mahtavaa!
Repesin kyl nii pahasti tol Haurun selityksel. Ja varsinki opettajan reaktiol! Mäki haluun tollasen luokanvalvojan~
Aa mut joo. Jatkoa toivon taas, koska liian koukuttavaa tekstiä kirjottanut olet. (Sanajärjestys hyvin fiksu illalla.)
Khihihihi, rehtori ja "isöisä" tehnyt kans valan? Perkule, loistava juonenkäänne! Lisää~
-
Tää on hyvä!!! Just sopivasti sekotettua huumoria, salaperäisyyttä ja kaikkea muuta kivaa XD . Tykkäsin. Olis kiva saada piakkoin jatkoa, täällä nimittäin odotellaan sitä.
-
Kiitos jälleen kerran :) Ja jatkoa tulee tässä:
Veriveljet, osa 7/?
Harva olisi arvannut, että keskellä vanhaa ja varjoisaa metsää kohoaisi Kurochin suvun näyttävä kartano. Ties kuinka monta vuosisataa se oli seissyt paikoillaan jylhänä ja upeana.
”Chihiro odottaa meitä puutarhassa”, sudesta omaksi itsekseen muuntautunut Haku kertoi. Kun hän seisoi siinä Haurun vieressä tulin yllättäen ajatelleeksi, miten kovasti nuo kaksi muistuttivat toisiaan. Hakun hiukset vain olivat astetta vaaleammat ja hänen katseensa oli pehmeämpi kuin Haurulla, jotenkin utuinen ja kaukaisuuteen kaihoava. Haku ei yleensä puhunut paljoa ja hänellä oli tapana seurata tapahtumia ikään kuin taustalta, huomaamattomana. Hänen olemuksensa oli rauhallinen mutta voimakas, kuin yksinäinen susi. Sattuneista syistä se sopikin hänelle erinomaisesti.
Chihiro istui huvimajassa pidellen sirosti päivänvarjoaan. Hänellä oli yllään kaunis, röyhelöinen mekko. Hän vaikutti kukoistavan kilpaa puutarhan syvänpunaisten ruusujen kanssa. Vaikka hänen hiuksensa olivat kullanvaaleat, hänellä oli samanlaiset jalopiirteiset kasvot kuin veljillään. Niistä hänet tunnisti heti heidän sisarekseen. Hän tervehti meitä heleällä äänellään ja kehotti istuutumaan.
”Tein teetä ja pikkuleipiä”, hän sanoi säihkyen.
”Oletko ollut liian kauan päivänvalossa?” Hauru kysyi ”Emme me tee teellä tai leivoksilla yhtään mitään.”
”Ajattelin, että Ichiro-kullalle maistuisi”, Chihiro vastasi loukkaantuneella äänellä.
”Mistäs moinen vieraanvaraisuus?” Hauru otti kokeilun vuoksi yhden keksin. Pian hän jatkoi kakoen:
”Hirveää. Myöntäisit jo, ettei sinusta ole kokiksi.”
”Oletkos jo hiljaa!” Chihiro sähähti nipistäen Haurua poskesta ”Mokomakin älykääpiö. Tiedät, ettei meillä ole makuaistia ihmisten ruokien suhteen.”
Sitten tyttö kääntyi puoleeni loistaen iloisinta hymyään:
”Maista toki, Ichiro-kulta. Näin kovasti vaivaa näiden vuoksi.”
Hänen mielikseen otin yhden pikkuleivän. Jo ensipuremalta minun oli myönnettävä se totuus, ettei Chihiro todellakaan osannut kokata. En tietenkään sanonut sitä ääneen, sen verran arvostin henkiriepuani.
”Lopeta jo tuo kuvottava ’hyvä emäntä’ – esitys”, Hauru huokaisi tylsistyneenä ”Tuskin kutsuitte meitä vain leikkimään teekutsuja. Oletteko löytäneet mitään? Saitteko selville sen ”Iumas”-nimisen vampyyrin nimen?”
”Emme”, sisarukset vastasivat kuorossa. Hauru tuhahti ärsyyntyneesti ja minua hymyilytti. Minusta oli aina yhtä mukavaa katsella noiden kolmen kinastelua. Juuri siitä näki, miten läheisiä he olivat keskenään.
”Mutta”, Chihiro sanoi silmää iskien ”Muistimme erään, joka saattaa tietää.”
”Älkää vain sanoko, että hän on…”, Hauru henkäisi silmät suurina.
”Kyllä vain. Olemme varmoja, että isä tietää asiasta jotakin”, Haku puuttui vihdoinkin keskusteluun.
”Hemmetti”, Hauru iski nyrkin pöytään ”Onko meidän ihan pakko herättää se tuhatvuotinen kääpä?”
”Hauru, hän on sentään isäsi”, yritin tyynnytellä häntä vaikka tiesin, ettei hän erityisemmin pitänyt isästään.
”Olkoon vaan. Helvetti pääsee valloilleen, kun se mies nousee arkustaan. Äijä on oikea paholaisen ruumiillistuma”, Hauru huokaisi rasittuneella äänellä.
”Liioittelet”, Haku sanoi tönäisten veljeään hellästi ”Kuulostat todella lapselliselta, Hauru. Onko meillä muka vaihtoehtoja?”
Hauru puri huultaan eikä vastannut mitään. Hiljaisuus tulkittiin myöntymisen merkiksi, joten kohta me kaikki kuljimme jonossa kartanon kellarikerroksiin vieviä kiviportaita. Minä olisin kaivannut jonkinlaista valoa, mutta sisarukset viihtyivät paremmin pimeässä. Pelkäsin kompastuvani ja säpsähdin joka kerta kävellessäni päin hämähäkin verkkoa. Hyvin äkkiä opin, että kellari oli myös perheen lepakoiden koti. Sitä ei voinut olla huomaamatta, kun katosta riippui pää alaspäin satoja lepakoita. Kellarissa oli viileää ja kosteaa. Painauduin lähemmäs Haurua, etten astuisi harhaan jyrkissä askelmissa.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen päädyimme jonkinlaiseen huoneeseen. Haku napsautti sormiaan ja samalla hetkellä kaikki huoneen kynttilät syttyivät palamaan. Niitä oli monta kymmentä ja niiden valo paljasti, että tila oli hyvin suuri ja mahtipontisesti koristeltu. Kuin kuninkaan makuuhuone, paitsi, että vuodetta ei ollut. Sen sijaan huoneen keskellä oli suuri kivipaasi, jonka päällä lepäsi musta ruumisarkku.
”Isä meni nukkumaan aika pian sen jälkeen, kun olitte vannoneet valanne”, Haku kertoi ”Hän ei ole noussut kertaakaan sen jälkeen. Onkohan hän yhä voimissaan?”
”Kenties ukko on kuivunut kasaan ja hajonnut tomuksi?” Hauru ehdotti.
”Älä vain sano, että toivot sitä”, Chihiro huokaisi.
Hetken ajan tuijotimme arkkua aivan hiljaa. Lopulta kysyin varovaisesti:
”Niin… Miten hänet herätetään?”
”Kyse ei ole siitä, miten…”, Hauru vastasi ”…Vaan siitä, kuka herättää.”
Ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Chihiron ja Hakun ilmeistä näin, etteivät hekään oikein tohtineet häiritä isäänsä. Pian kaikki kolme tuijottivat minua odottavalla katseella.
”Hetkinen”, vastasin hätäisesti ”Hän on teidän isänne. Miksi minun pitäisi…?”
Hetken päästä löysin itseni arkun vierestä. Mokomat pelkurit, mutisin mielessäni. En oikein tiennyt, miten herättää herra Kurochi kohteliaasti. Olin nähnyt hänet vain pari kertaa aiemmin, ja edellisestä kerrasta oli vierähtänyt jo hyvä tovi. Lopulta kokosin rohkeuteni ja koputin arkun kantta:
”Herra Kurochi?”
Ei vastausta.
Raotin varovaisesti arkun kantta. Silloin se paiskautui auki hurjalla rytinällä ja kalmankalpea käsi tarttui ranteeseeni. Se puristi niin lujaa, että luulin käteni menevän kuolioon.
”Hauru, sinä kiittämätön ketale! Tiesin, että yrittäisit listiä minut nukkuessani!”Herra Kurochi ärjyi äänellä, joka kaikui huoneessa ukkosen lailla.
”Isä, katso tarkemmin”, Chihiro pyysi. Herra Kurochi tajusi nyt erehtyneensä henkilöstä.
”Sinähän olet Haurun kumppani”, hän sanoi ”Se ihminen.”
Hän katsoi minua hetken arvioivasti, mutta sanoi sitten:
”Suo anteeksi käytökseni. Luulin, että Hauru yrittäisi tehdä minulle jotakin, mokomakin kakara”
”Ja minä luulin, että olit hajonnut tuhkaksi”, Hauru totesi ivallinen virne kasvoillaan.
”Älä vain sano, että toivoit sitä”, herra Kurochi murahti ”En vieläkään ymmärrä, keneltä olet perinyt tuon röyhkeyden.”
”Tosiaan, kumma juttu”, Hauru virnisti.
”Minusta tuntuu, että kyseinen henkilö seisoo aivan edessämme”, Chihiro kuiskasi Hakulle. Sekä Hauru että herra Kurochi kuulivat tämän ja mulkaisivat Chihiroa hyvin pahasti.
”Tyttäreni, vihjaatko, että tuo kelvoton törkimys on saanut huonot piirteensä minulta?” herra Kurochi jylisi ja täytti huoneen jääkylmällä ilmalla.
”Siskoni, vihjaatko, että minä muistutan tuota ikivanhaa ukonrähjää?” Hauru kysyi luoden ympärilleen oman demonimaisen auransa.
”Ukonrähjä?!” herra Kurochin julma katse keskittyi nyt Hauruun. Herra Kurochi nousi ylös arkustaan, eikä edessämme todellakaan ollut mikään vanha ukonrähjä. Siinä seisoi vaikutusvaltaisen Kurochin suvun päämies koko komeudessaan. Vampyyrit eivät juuri vanhene, joten huomattavan korkeasta iästään huolimatta herra Kurochilla oli lähes rypyttömät, marmorinvaaleat kasvot, joiden jalot piirteet olivat periytyneet kaikille hänen kolmelle lapselleen. Hänen hiuksensa ulottuivat reilusti yli puolen selän ja ne oli sidottu siistille palmikolle. Nuo lumenvalkeat hiukset olivat joskus olleet kultaiset, samanlaiset kuin Chihirolla nyt. Veljesten hiuksista päätellen lasten äiti oli tummatukkainen, mutten ollut koskaan tavannut häntä. Hauru oli kertonut äidistään hyvin vähän ja oikeastaan vain sen, että tämä oli kuollut. Mihin tai miksi, sitä en tiennyt.
En saanut katsettani irti herra Kurochista, jolla oli yllään sadan vuoden takaiset aatelisvaatteet ja jonka silmät leiskuivat tulen lailla.
”Isä, tahtoisimme kysyä erästä asiaa…”, Chihiro aloitti, mutta hänen isänsä keskeytti hänet jyrkästi:
”Olen ollut ikuisuuden ilman verta. Jos kuvittelette, etten ole tuskissani janon vuoksi, erehdytte vakavasti.” Miehen katse huusi niin pohjatonta janoa, etten ollut koskaan nähnyt moista. Hän oli hyvin vihainen ja näytti siltä, että voisi hyökätä kenen tahansa kimppuun minä hetkenä hyvänsä.
”Saatte minut nousemaan vuosien horroksestani, ettekä tuo hyvitykseksi edes pientä ihmistä, ette edes eläintä janoni tyydytykseksi”, hän loi murhaavia katseita jälkeläisiinsä. Sitten hän mittaili minua katseellaan kuin peto lammasta.
”Hän on yhä minun omaisuuttani”, Hauru ilmestyi vierelleni ja kietoi kätensä ympärilleni.
”Isä, käytä minua ensihätään”, Haku ehdotti vakavasti paljastaen kaulansa.
”Pyh”, herra Kurochi murahti halveksuvasti ”Toisen vampyyrin verta. Poikani verta. Omaa vertani…”
Hänen janonsa oli kuitenkin niin äärimmäinen, että hän otti poikansa tarjouksen vastaan:
”Olkoon tämän kerran.”
Hän tarttui Hakuun kuin syleillen ja upotti hampaansa tämän kurkkuun. Haku ikään kuin vinkaisi kivusta, mutta hänen katseensa ei värähtänyt. Olin melkein unohtanut, että hekin tunsivat kipua, vaikkeivät olleet sille läheskään yhtä herkkiä kuin ihmiset. He kestivät paljon enemmän.
Herra Kurochi joi pitkään ja ahnaasti. Kun hän lopulta irrotti otteensa, Haku näytti hiukan huonovointiselta. Hän hoiperteli huoneen reunalle ja kävi istumaan seinään nojaten. Mietin, voiko vampyyri kärsiä verenhukasta. Niin tuskaiselta kuin Haku näyttikin, hän ei valittanut sanallakaan. Hän oli itse tahtonut auttaa isäänsä.
Saatuaan verta herra Kurochi ei vaikuttanut enää niin vihaiselta. Hän oli päinvastoin melko hyvällä tuulella. Mies oli varmasti oikea Paholainen suuttuessaan, mutta muuten Haurun kuvailut olivat liioittelua. Minusta herra Kurochissa oli jotakin hyvin Haurumaista, mutta sitä en sanonut Haurulle. Ehkä myöhemmin, kun olisimme kaksin.
”Isä, tiedätkö mitään vampyyristä nimeltä Iumas?” Chihiro kysyi nyt, kun isä oli leppynyt.
”Iumas…” herra Kurochi maisteli nimeä mietteliäänä ”Onko sellainen henkilö olemassa? Jos on, niin hänen on täytynyt syntyä uneni aikana. Minä tiedän nimittäin jokaisen suvun jokaisen jäsenen.”
”Ei, hän eli jo valan vannomisen aikaan. Hän on…”, Chihiro aloitti, mutta Hauru keskeytti jatkamalla tämän lausetta:
”Hän oli metsästäjien puolella, kun Ichiro kaapattiin.”
”Mitä?!” herra Kurochi katsoi Haurua yllättyneenä. Haurun ilme oli vakava, joten herra Kurochi ymmärsi tämän puhuvan totta.
”Mitä kaikkea silloin tapahtui?” hän kysyi ”Menin siitä huolimatta nukkumaan sinä päivänä, sillä arvelin Haurun hoitavan asian itse. Ilmeisesti kyseessä ei ollutkaan mikään pikkutapaus.”
Hauru katsoi minuun ja kerroin herra Kurochille kaiken, mitä oli tapahtunut. Miten minut kaapattiin… kuinka muistini pyyhittiin… miten minusta tehtiin metsästäjä… kuinka lopulta tapasin Haurun uudelleen ja sain muistoni takaisin. Kerroin myös, mitä tiesimme tällä hetkellä rehtorista, isoisästä ja mystisestä Iumaksesta. Herra Kurochi kuunteli koko tarinan keskeyttämättä kertaakaan. Lopetettuani hän sanoi:
”Siitä paisuikin noin suuri tapahtumaketju. Olisihan se pitänyt arvata, ettei Hauru pystynyt pelastamaan sinua metsästäjiltä. Minun olisi pitänyt mennä sinne itse.”
”Voisitko keskittyä olennaiseen ja jättää nälvimiseni paremmalle ajalle?” Hauru sanoi isälleen.
”Iumas…”, herra Kurochi mietti taas ääneen. Sitten hän kysyi ovela mutta huolestunut katse silmissään:
”Mitä Samuille kuuluu nykyään?”
Katsoin Haurua kysyvästi.
”Samui on isän kaksoisveli, eli meidän setämme”, Hauru selitti minulle.
”Samui-sedästä ei ole kuulunut mitään yli viiteenkymmeneen vuoteen”, Haku vastasi huoneen perältä.
”Miksi kysyt hänestä, isä?” Chihiro hämmästeli ”Ei Samui-setä ole koskaan pitänyt meihin yhteyttä. Tehän ette tule edes toimeen keskenänne.”
”Juuri siksi”, herra Kurochi vastasi salaperäisesti ja etsi jotakin, mihin kirjoittaa. Kun paperia ei löytynyt, hän kirjoitti pitkällä, terävällä kynnellään kovaan kivilattiaan. Siitä lähti korvia kiduttava, raapiva ääni.
”Mitä sinä nyt teet?!” Hauru ärähti korviaan pidellen.
”Katsokaas tätä”, herra Kurochi näytti, mitä oli kirjoittanut. Lattiassa luki ”IUMAS.”
”Mitä apua tuosta on?” Hauru murahti turhautuneesti, mutta minä nielaisin hermostuneesti.
”Hauru, lue se väärinpäin. Peilikirjoituksena”, neuvoin häntä. Hän teki työtä käskettynä, ja viimeistään silloin muillekin huoneessa olijoille valkeni, mitä herra Kurochi ajoi takaa.
”Tiesin, että Samui kantaa suurta kaunaa minua kohtaan”, herra Kurochi sanoi ilme värähtämättä ”Mutten koskaan uskonut hänen vajoavan näin alas.”
-
Omnomnomnomnomnom~
Tää vaan paranee ja paranee koko ajan... Ja mun riippuvaisuus kasvaa. Tahtoo lisää! ;D
Ömm, ei kirjotusvirheitä ja rrakastan tota kuvailua~
Rakastuin kans herra Kurochiin, mahtava tyyppi! Jatkoa! :D
(Sori ettei mitään rakentavaa, en vaan osaa.)
-
Veriveljet, osa 8/?
Vuosi 1756
Samui nosti katseensa kohti edessään kohoavaa kartanoa. Täysikuu loisti pilvettömällä yötaivaalla ja loi kelmeää valoaan pihamaan ylle. Kuu näytti Samuin silmissä hyvin julmalta ja vahingoniloiselta, aivan kuin se olisi tuntenut hänen kurjuutensa. Mies kokosi itsensä ja kätki katkerat ajatuksensa sydämensä sopukoihin, piilottaakseen ne maailmalta.
”Hyvää iltaa, Samui-herra”, paikalle saapunut hovimestari tervehti häntä kohteliaasti. Siististi pukeutuneen miehen nimi oli Washi ja hän oli palvellut Kurochin perhettä uskollisesti jo vuosia.
”Taka-herra odottaa teitä, sir. Sallikaa minun viedä teidät hänen luokseen”, Washi sanoi kumartaen.
”Kiitos, Washi”, Samui kiitti hovimestaria poissaolevalla äänellä. Hetkeksi hän vajosi mietteisiinsä, hänen katseensa muuttui sen myötä utuiseksi ja täysin tulkitsemattomaksi. Washi katseli vaaleaa olentoa lasiensa takaa hyvin uteliaana, muttei kysynyt mitään, koska oli viisas ja ylempiään kunnioittava mies. Hän odotti kärsivällisesti, että Samui palasi takaisin maan pinnalle ja vei tämän sitten sisälle kartanoon.
Hetken päästä Washi avasi oven, joka johti suureen makuusaliin.
”Hei, Samui!” Taka Kurochi tervehti kaksoisveljeään aidosti iloisena. Hänen silmänsä loistivat suunnatonta onnea, onnea, joka oli hänen ympärillään siinä samaisessa huoneessa. Vuoteessa lepäsi hänen väsynyt mutta hyvin onnellisesti hymyilevä vaimonsa. Samuin sydän jätti lyönnin väliin joka kerran, kun hän näki tuon uskomattoman kauniin, tummatukkaisen neidon.
Yuki. Lumoava ja herttainen Yuki.
Miksi Taka sai aina kaiken?
Samuita vihlaisi rinnasta, kun hän näki pienen poikavauvan Yukin sylissä. Sitä Taka oli kutsunut hänet katsomaan, tuota pikkuista ihmettä. Heidän kolmatta lastaan. Mustahiuksinen poika, jolla oli isänsä kasvot. Samui voi pahoin, niin kovasti hän olisi halunnut riemuita veljensä paikalla, niin hartaasti hän toivoi, että Yuki olisi voinut pidellä hänen lastaan. Samui ajatteli, että Taka riisti häneltä jatkuvasti kaiken. He olivat syntyneet samana päivänä, mutta koska Taka oli sattunut tulemaan ensin, hän oli saanut kaiken. Isoveljestä oli tehty automaattisesti Kurochin perheen perillinen, vaikutusvaltaisen vampyyrisuvun uusi johtaja. Kaiken huipuksi hän oli saanut Yukin.
Samui muisti sen yön, jona kuutamo oli loistanut yhtä kirkkaana kuin tänään. Yuki oli kutsunut hänet lammelle kertoakseen jotakin tärkeää.
”Samui…”, Yuki oli sanonut ujosti ”Haluan tunnustaa sinulle yhden jutun. Minusta tuntuu, että olen… rakastunut…”
Samui oli katsellut punastelevaa tyttöä sydän villisti hakaten, lepattaen kuin puunlehdet kesätuulessa. Sinä hetkenä hän oli vihdoin uskaltanut unelmoida, edes ihan vähäsen.
”…Takaan”, Yuki oli päättänyt lauseensa silmät loistaen. Sen nimen kuuleminen oli särkenyt Samuin juuri heränneen toivon tuhansiksi sirpleiksi. Tietämättään viaton Yuki oli vielä hieronut suolaa Samuin märkiviin haavoihin sanomalla:
”Halusin kertoa ensin sinulle, koska olet tärkein ystäväni, Samui.”
”Ystävä” oli tuntunut siinä tilanteessa iskulta vyön alle. Samui työnsi tuon tuskaisen muiston syrjään ja pakotti itsensä vastaamaan Takan hymyyn. Samui huomasi, että myös Takan ja Yukin vanhemmat lapset olivat paikalla katsomassa uutta pikkuveljeään. 13-vuotias esikoinen Haku katseli pienokaista vaiti mutta hymyilevin silmin, kun taas Chihiro-sisko leperteli vauvalle tauotta. Miten rasittava pieni likka, ajatteli Samui, jota häiritsi suunnattomasti se, miten paljon Chihiro näytti isältään. Hän oli kolmesta sisaruksesta ainoa, jolla oli samanlainen kultainen tukka kuin Takalla ja Samuilla.
”Eikö hän olekin upea?” Taka kysyi viitaten uuteen perheenjäseneen ”Aiomme antaa hänelle nimeksi Hauru.”
”Hauru?” Samui toisti ”…sehän on hieno nimi. Olen onnellinen puolestanne.”
Viimeinen lause oli valhetta. Samui ei osannut luopua katkeruudesta, jota oli kantanut taakkanaan vuosikaudet. Kyllä hän tiesi, ettei Taka ollut oikeasti syyllinen Samuin pahaan oloon. Ei Taka ollut tahallaan syntynyt ensin eikä ollut hänen vikansa, että Yuki rakastui häneen ja hän Yukiin. Silti Samuin ahdistusta helpotti vähän, kun hän sai syyttää jotakuta tilanteestaan.
”Washi, uskotko, että aika parantaa haavat?” hän kysyi yllättäen hovimestarilta, joka oli saattanut hänet ovelle vierailun päätteeksi.
”En ole varma, sir”, Washi vastasi ”Sydän ei unohda, mutta voi antaa anteeksi.”
”Kauniita sanoja peräkkäin”, Samui hymähti katkeransuloisesti ”Ei niistä löydä vastausta.”
”Taka-herra välittää teistä paljon, sir”, vastasi tarkkakatseinen hovimestari, joka oli vuosien aikana onnistunut näkemään Samuin näkymättömän muurin taakse, edes vähäsen.
”Hän on todella onnellinen siitä, että olette hänen veljenä, sir.”
”Kyllä minä sen tiedän”, Samui sanoi katsoen kuuta ”Mutta minusta tuntuu, että minun on parempi ottaa etäisyyttä häneen ja hänen perheeseensä.”
”Mitä tarkoitatte, sir?” Washi kysyi hämmentyneenä.
”Sitä, että olen itsekäs pelkuri”, Samui vastasi äänellä, josta huokui kipu. Hän katsoi Washia suoraan silmiin. Samuin suu hymyili, jopa hänen silmänsä hymyilivät, mutta niiden katse oli lasittunut ja valheellinen. Kuvitteliko Washi, vai näkikö hän Samui Kurochin silmissä pienenpienen, kristallinkirkkaan kyyneleen? Sitä hovimestari jäi miettimään katsoessaan, kuinka aatelisvampyyri katosi yöhön hiilenmustana korppina.
…….
”Millainen henkilö hän on?” kysyin Haurulta kulkiessamme läpi metsän.
”Kuka?” Hauru kysyi kuin ei muka tietäisi.
”Setäsi, Samui”, tarkensin. Paloin halusta tietää, mikseivät herra Kurochi ja Samui pitäneet enää yhteyttä toisiinsa. Halusin tietää, mikä oli saanut Samuin lankeamaan, liittymään vihollisen joukkoihin.
”Tjaa, en oikeastaan tiedä”, Hauru vastasi mietteliäänä ”Kuulemma hän alkoi käydä luonamme harvemmin sen jälkeen, kun minä synnyin. Aivan, kuin hän ei olisi halunnut olla kanssamme minkäänlaisissa tekemisissä. Kuten Haku sanoi, näimme hänet viimeksi yli viisikymmentä vuotta sitten.”
Haurun perhe oli erikoinen. Minusta tuntui, etten tietänyt siitä puolikaan.
Kuljimme vaiti, kunnes astuimme ulos metsästä ja näimme koulun portin. Herra Enka seisoi siellä meitä odottamassa. Haurua hymyilytti, minäkin tulin heti paremmalle tuulelle.
”Missäs arvon herrat ovat olleet viimeiset kuusi tuntia?!” herra Enka kysyi hermostuneena.
”Ykistyisasioita, herra Enka”, Hauru vastasi kaivaen samalla savukkeen taskustaan.
”Yksityisasoita?!” toisti opettaja päivitellen”Lintsasitte tunneilta ja poistuitte koulualueelta ilman lupaa, vaikka olin juuri pitänyt teille puhuttelun! Te kaksi saatte jälki-istuntoa nyt heti paikalla”, hän määräsi ”Ja soitan vanhemmillenne. He tahtovat varmasti kuulla, mitä puuhaatte opiskelun sijaan.”
”Sen haluaisin nähdä”, Hauru sanoi salaperäisesti ”Olette aika ihmeellinen, jos pystytte soittamaan vanhemmilleni.”
”Mitä tarkoitat?” herra Enka kysyi hämmästyneesti.
”Äitini on haudassa ja isä ei omista minkäänlaista puhelinta”, Hauru vastasi melkein pelottavan tyynesti ”Niin että onnea matkaan.”
Haurun silmissä oli selittämätön, jollakin tapaa lasittunut katse. Hän lähti kävelemään kohti asuntolarakennusta, minä seurasin perässä. Herra Enka seisoi pitkään paikoillaan pohtien Haurun sanoja, päätyen lopulta siihen tulokseen, että huonon käytöksen täytyi johtua ”onnettomasta lapsuudesta.”
”Voi poikaparkaa!” parahti herra Enka ääneen ”Yhdenkään herttaisen lapsukaisen ei pitäisi joutua kokemaan moista vääryyttä! Kultamussukat tarvitsevat rakkautta, paljon rakkautta!”
Sitten hän lähti matkoihinsa mutisten:
”Nuo kaksi aiheuttavat minulle migreeniä. Taidanpa viettää illan rentoutuen lempiharrastukseni parissa!”
”Mikä on hänen lempiharrastuksensa?” kysyin Haurulta, sillä herra Enka puhui itsekseen varsin kovaan ääneen. Niin kovaa, että me kuulimme sen selkeästi, vaikka olimme jo hyvän matkan päässä.
”Hän keräilee vauvojen kuvia”, Hauru vastasi virnuillen ”leikkaa niitä lehdistä ja liimaa keräilykansioonsa. Koko koulu sen tietää.”
”Niinpä tietysti”, hymähdin huvittuneena. Herra Enkalla tuntui olevan jonkin sortin pakkomielle. Oikeastaan se alkoi tuntua hitusen huolestuttavalta. Kauaa en kuitenkaan hänen vapaa-ajanviettotapojaan pohtinut, sillä Haurun ilme oli jäänyt vaivaamaan minua. Halusin hänen kertovan äidistään. Päästyämme huoneeseemme keräsin rohkeuteni ja kysyin häneltä:
”Hauru… Mitä äidillesi tapahtui?”
Hän kääntyi puoleeni yllättyneenä, lähes hölmistynyt ilme kasvoillaan. Tuota hän ei ollut osannut odottaa.
”Miten niin?” hän yritti selkeästi ohittaa kysymyksen ”Miksi se sinua kiinnostaa?”
”Ei sinun ole pakko kertoa, jos et halua”, huokaisin ”Anteeksi. Siihen liittyy varmaan jotakin ikävää. Unohda, että kysyin.”
Hän käveli ikkunan luo, oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:
”Metsästäjät. Äiti oli ollut jo pitkään heikossa kunnossa, joten he saivat hänet melko helposti. Minä olin silloin kymmenen.”
”Kamalaa”, vastasin järkyttyneenä ”Sen on täytynyt olla todella rankkaa.”
”No onhan se”, hän vastasi ”Kun joutuu näkemään sen kaiken omin silmin.” Hän loi pitkän katseen tyhjyyteen. Ilmeessä ei ollut varsinaisesti surua eikä vihaa, se vain oli. Hän vain tuijotti eteenpäin mietteliäänä.
”Sinä näit kun se tapahtui?!” huudahdin. Tuntui kauhealta ajatella, että kymmenenvuotias lapsi joutuu näkemään, kuinka hänen äitinsä surmataan hänen silmiensä edessä. Kuinka siitä voi edes päästä yli?
”Olimme yhdessä metsässä”, hän kertoi ”Isä ei ollut silloin mukana, koska hänellä oli suuri kokous muiden sukujen johtajien kanssa. Metsästäjät tulivat kuin tyhjästä, olivat onnistuneet peittämään hajunsa jollakin. Onneksi Haku oli mukana, ilman häntä myös Chihiro ja minä olisimme olleet mennyttä.”
Yritin kuvitella tuota kaikkea mielessäni ja asettua Haurun osaan. En muistanut omista vanhemmistani paljoa. Olin jäänyt orvoksi pienenä, ja isovanhempani olivat kasvattaneet minut. Heidän kuoltuaan tapasin Haurun.
”Hei, miksi sinä siinä vetistelet?” Hauru kysyi nähdessään surulliset kasvoni ”Siitä on jo vaikka kuinka ja kauan. Katso nyt, enhän minäkään itke sen takia!”
Niin, hän ei itkenyt. Ei ainakaan toisten nähden. En tiennyt, oliko hän itkenyt kertaakaan koko elämänsä aikana. En ollut ikinä nähnyt.
”Olet sinäkin herkkä”, hän huokaisi kietoen kätensä ympärilleni. Vaikka hänen ihonsa oli jääkylmä, tunsin oloni hyvin lämpimäksi hänen sylissään. Hän silitti hiuksiani ja hapuili huulillaan kasvojani. Olimme siinä pitkään, kunnes yhtäkkiä Inouchi ryntäsi ovesta sisään.
”Ichiro, sinun isoisäsi—”, hän oli juuri sanomassa, kun jähmettyi paikoilleen nähdessään meidät.
”Inouchi, on kohteliasta koputtaa ennen kuin astuu sisään”, Hauru sanoi hänelle tyynesti mutta pisteliäs sävy äänessään.
”Antakaa anteeksi, Hauru-herra”, hän sopersi posket punaisina. Patsastelimme siinä hiljaa ikuisuudelta tuntuneen hetken ajan, kunnes rikoin piinaavan hiljaisuuden kysymällä:
”Inouchi, olit juuri sanomassa jotain isoisästäni. Mitä se oli?”
”Aivan niin, krhm”, hän kokosi itsensä, korjasi silmälasiensa asentoa ja sanoi asiallisesti:
”Isoisäsi odottaa sinua rehtorin kansliassa. Hänellä on ilmeisesti hyvin tärkeää asiaa.”
”Kiitos, Inouchi”, kiitin häntä ja olin juuri lähdössä yhdessä Haurun kanssa, kun Inouchi lisäsi vielä:
”Ja hän vaati, että sinun pitää tulla yksin. Se ei ollut ystävällinen pyyntö, vaan selkeä käsky. Mitä hän tarkoitti sillä, Ichiro? Mitä on tekeillä?”
”Ei mitään”, vastasin ”Hän vain luultavasti tahtoo nähdä minut. Ole rauhassa, Inouchi.”
”Sinä valehtelet, Ichiro!” hän sanoi niin kiihtyneenä, että melkein säikähdin ”Näen sen sinun silmistäsi! Tunnelma täällä on muuttunut saapumisesi jälkeen, ilmassa on ollut jotakin hyvin outoa, jotakin…”, hän tärisi sanoessaan sen ”… jotakin hyvin vaarallista.”
Katsoin tuota pelokasta poikaa, miettien, mitä vastata hänelle. Hänellä oli tarkat aistit, eikä hän uskoisi valhetta. Mutta voisiko hänelle kertoa totuuttakaan? Sitä olisi vielä vaikeampi niellä.
Hauru pelasti minut vaikeasta tilanteesta sanomalla:
”Mene, Ichiro.”
Hänen äänensä oli vakava ja katseensa hyvin jännittynyt. Hän piti kiinni Inouchista, joka yritti juosta perääni.
Aurinko oli jo alkanut laskea. Se maalasi koulun pihan punertavalla värillään. Normaalisti näky olisi ollut hyvin kaunis ja rauhallinen, mutta nyt siinä oli jotakin pahaenteistä. Rehtorin ikkunassa ei näkynyt liikettä, mutta tiesin, että siellä oli joku.
Hetken päästä kohtaisin isoisän silmästä silmään.
-
Ihana ihana ihana!
Mä meinasin alkaa itkeä, kun Hauru kerto mitä se äidil oli tapahtunu... Ilkeetä!
Om nom nom, mut jännitys tiivistyy koko ajan... Nyt kyl menetin yöuneni, kunnes tulee jatkoa. (Ei siinä, ettei muuten olis menny...)
Öägh. Mut siis rakastan sun kirjotustyyliä, kuvailua ja kaikkea! It's just so awesome~
Sori taas, etten osaa laittaa rakentavaa, mut hei yritän sit paremmal ajal! :D
Jatkoa~
-
Veriveljet osa 9/?
Askeleeni kaikuivat tyhjässä käytävässä lähes aavemaisesti. Tuntui kuin olisin ollut viimeinen ihminen maan päällä. Se oli todella pelottava tunne.
Kanslian ovi kohosi edessäni suurena ja uhkaavana. Silti koputin hetkeäkään epäröimättä.
”Astu sisään”, kuului isoisän jollakin tapaa hyvin kolkko ääni. Avasin oven ja suljin sen perässäni astuttuani sisään huoneeseen. Isoisä istui rehtorin tuolilla tämän pöydän ääressä, rehtorin itse seistessä isoisän vierellä uskollisen palvelijan tavoin. Hän näytti hiukan hermostuneelta, kun taas isoisä vaikutti hyvin määrätietoiselta. En pitänyt katseesta hänen silmissään.
”Ichiro, poikaseni. Miten olet voinut?” isosisä kysyi ystävällisellä äänensävyllä, mutta tarkkaavainen katse silmissään.
”Hyvin”, vastasin lyhyesti. Isoisä yritti porata katseellaan lävitseni, siltä se ainakin tuntui.
”Ystäväni Ferreas”, isoisä sanoi viitaten rehtoriin ”on kuullut yhdeltä koulun opettajista, että olet viihtynyt erityisen hyvin erään tietyn pojan seurassa. Mikäs hänen nimensä olikaan…?” näin miehen katseesta, että hän tiesi tasan tarkkaan, kenestä oli kyse. Hän testasi minua.
”Kurochi Hauru”, vastasin empimättä ja ilmekään värähtämättä. Halusin nähdä, mihin tämä johtaa.
”Juuri hän”, isoisä sanoi ”Oletko havainnut hänessä mitään… Outoa?” isoisän silmät kiilluivat ovelasti.
”Mitä tarkoitat oudolla?” kysyin teeskennellen hämmentynyttä.
”Ferreas”, isoisä antoi käskyn rehtorille, joka hyökkäsi kimppuuni lähes varoittamatta. Hän ei satuttanut minua, vaan tarttui lujasti käteeni repäisten irti sideharson, jolla olin aiemmin peittänyt Haurun puremajäljet. Jäljet, jotka olivat syntyneet silloin, kun hän oli purrut minua huoneessamme, kun minulla ei ollut vielä muistojani ja olin vasta saanut selville, että hän on on vampyyri. Jäljet eivät punoittaneet enää, mutta ne pystyi erottamaan ihostani helposti.
”Esimerkiksi tuo on hitusen outoa”, isoisä sanoi puremajälkiä osoittaen ”Tuskinpa tuo on nuorison uusi tapa osoittaa ystävyyttä. Sinä olet saanut muistosi takaisin, etkö olekin? Äläkä yritä kieltää!”
En yrittänyt. Sen sijaan kysyin päättäväisesti:
”Kuka sinä olet, ’isoisä’? Kuka on killan johtaja?” Olin kulkenut isoisän mukana vuosia, eikä minulle oltu koskaan kerrottu metsästäjien johtajasta, ei yhtään mitään. Nyt kun olin paremmin perillä historiastani, ymmärsin miksi. Olisin ollut heille riski, jos yhtäkkiä olisinkin muistanut menneisyyteni ja tietänyt johtajan henkilöllisyyden.
”Minut tunnetaan näissä piireissä nimellä Giullian”, isoisä vastasi paholaismainen ilme kasvoillaan ”ja olen vampyyrintappajien killan johtaja.”
”Sinä?!” en voinut uskoa korviani. Rehtori ei ollutkaan johtaja, vaan isoisä oli häärinyt koko ajan pääpiruna taustalla, johdattaen minua mielensä mukaan. Tunsin oloni hyvin petetyksi.
”Tieto on vaarallista väärissä käsissä”, sanoi Giullian, mies, jota olin vuosikaudet kutsunut isoisäkseni. Nytkin tuntui oudolta käyttää hänestä toista nimeä.
”Missä Iumas on, Ferreas?” Giullian kysyi.
”Alhaalla killassa”, rehtori vastasi pelko katseessaan. Hän ei pitänyt tästä tilanteesta ollenkaan.
”Sido pojan silmät”, Giullian komensi ”Tai lyö vaikka taju kankaalle. Ihan sama. Kunhan hän ei näe reittiä kiltaan. Hän tietää jo nyt liikaa.”
”Aiotko tehdä sen hänelle taas, Giullian?”Ferreas –eli rehtori- kysyi huolen vääristämin kasvoin ”Aiotko vain pyyhkiä pois kaiken, mitä hänellä on?”
Giullian loi Ferreakseen julman katseen.
”Kenen puolella oikein olet, Ferreas?” hän kysyi painostavasti ”Tuolla pojalla on läheiset suhteet Kurochin perheeseen. Kaikille on parempi, ettei hän tiedä heistä yhtään mitään.”
”Joten poistat heidät hänen elämästään ja aivopeset hänet pettämään heidät, niinkö? Teet hänestä taas metsästäjän”, Ferreas puristi tärisevän kätensä nyrkkiin ”Milloin sinusta tuli tuollainen, Giullian? Etkö näe, millaiseksi olet muuttunut? Minä en tahdo olla enää mukana tässä.”
”Et voi perääntyä tässä vaiheessa”, Giullian sanoi hymyillen julmasti ”Sata vuotta sitten lupasit tehdä tämän kanssani. Kun tämän leikin aloittaa, siitä ei lähdetä kesken kaiken pois. On vain yksi tie ulos.”
Hänen ei tarvinnut sanoa, mikä se yksi tie oli. Giullian pelasi vaarallista peliä. Peliä, joka päättyisi vain toisen osapuolen kuolemaan. Minulle tuli jotenkin mieleen shakki; Giullian oli toisen puolen kuningas ja vastapuolella valtaa piti joku Kurochin perheestä, kenties itse herra Kurochi. Hän sopisi siihen rooliin. En osannut tosin sanoa, kumpi olisi musta ja kumpi valkoinen kuningas. Oli miten oli, Ferreas oli lähtenyt peliin Giullianin vuoksi. Hän ei ollut kyennyt aavistamaan, millaiseksi sodaksi se kasvaisi.
Emmittyään hetken Ferreas yritti sitoa silmäni väkisin. Rimpuilin irti hänen otteestaan ja lähdin juoksemaan kohti ovea, mutta tunsin äkkiä kovan iskun takaraivossani. Kaikki ympärilläni pimeni niin nopeasti, etten ehtinyt edes tajuamaan sitä.
Herätessäni huomasin olevani jonkinlaisessa suuressa kellarissa. He olivat sitoneet käteni, mutteivät peittäneet silmiäni. Annoin katseeni kiertää kynttilöin valaistussa huoneessa. Vaakunoista, symboleista ja aseista ei voinut erehtyä: olimme salaisen killan päämajassa. En tiennyt, missä se sijaitsi, mutta olin melko varma, että olimme parhaillaan koulurakennuksen alapuolella. Näin suuren pöydän, jonka ääressä istui kolme miestä. Giullian, Ferreas… ja vaalea, kaunispiirteinen vampyyri.
Niistä kasvoista ei voinut erehtyä.
Hän oli Samui.
Hän muistutti herra Kurochia häkellyttävän paljon, heidän täytyi olla identtiset kaksoset. Erona oli se, että toisin kuin veljensä, Samui näytti riutuneelta ja sulkeutuneelta. Hän antoi pitkien, hopeanväristen hiustensa valua valtoimenaan ja hänen poskensa olivat kummallisesti lommolla. Oliko hän paastonnut tahallaan, vai pakottiko Giullian hänet siihen? Samuin silmissä oli lasittunut katse, jonka alla aaltoili syvä meri. Hänen silmiinsä olisi voinut vaikka upota, eikä niiden salaisuuksista olisi saanut siltikään mitään selvää. Istuessaan siinä hieman kyyryssä hän näytti jotenkin surulliselta, elämää vihaavalta olennolta. Hän sulki maailman pois, jottei hänen tarvitsisi kohdata sitä.
Ja samaan aikaan hän onnistui näyttämään yli-inhimillisen kauniilta, kuten kaikki Kurochin perheen jäsenet. Ilmeisesti sitä ominaisuutta ei voinut hävittää, vaikka kuinka yritti. Tuo mies oli varmasti ollut joskus yhtä uljas ja mahtava näky kuin herra Kurochi. Nyt hän oli vain varjo eilisestä.
Ymmärsin, etei minulta oltu vielä viety muistiani. En tiennyt, mitä he odottivat, mutta halusin vastauksia. Heti.
”Miksi teet näin?!” kysyin Giullianilta ”Mikä sinulla on Kurocheja vastaan?”
”En voi sietää verenimijöitä”, hän vastasi viileästi ”Ja minusta on kuvottavaa, että joku ihminen vannoo valan sellaisen hirviön kanssa.”
Samui ei reagoinut Giullianin lauseeseen mitenkään, tai ainakaan se ei näkynyt pällepäin. Hermostunut Ferreas vaikutti siltä, että hajoaisi sirpaleiksi hetkenä minä hyvänsä.
”Mutta teit niin itsekin”, huomautin viitaten katseellani Samuin suuntaan. Vampyyri ei reagoinut vieläkään.
”Vain, jotta voisin elää tarpeeksi kauan tuhotakseni Kurochin kirotun perheen”, Giullian vastasi ”Sinä, Ichiro, olet meille tärkeä ase. Sinua he eivät satuta. Ja kun olen päässyt eroon heistä, pystyn hävittämään kaikki verenimijät maan päältä!”
”Kuinka vaatimaton tavoite”, kommentoi Samui ilmekään värähtämättä. Säpsähdin kuullessani hänen viileän äänensä. Se oli matala ja pehmeä, mutta sai aikaan kylmät väreet. Mietin, tarkoittiko Giullian ”kaikilla verenimijöillä” myös Samuita.
”Älä viisastele, Iumas”, Giullian ärähti ”Vaan hoida työsi. Nyt heti.”
”Selvä, selvä”, vastasi vampyyri hyvin tylsistyneesti noustessaan seisomaan. Hän ei totellut siksi, että Giullian käski. Hänestä näki, ettei hän toiminut kenenkään toisen tahdon mukaan.
Hän käveli luokseni pitkin, arvokkain askelin. En pystynyt lukemaan hänen silmistään yhtäkään ajatusta, vaikka hän tuijotti suoraan lävitseni.
”Tämä ei satu paljoa”, Samui sanoi laskien jääkylmän kätensä otsalleni ”Et tule edes muistamaan sitä.”
Minua alkoi paleltaa. Yritin rimpuilla vapaaksi , mutta raajani olivat kuin halvaantuneet. En pystynyt edes huutamaan, sillä ääni katosi kurkkuuni, vaieten pieneksi pihahdukseksi. Ajatukset risteilivät päässäni. Menettäisinkö kaiken taas? Käännettäisiinkö minut jälleen haurun perhettä vastaan? Pelko ja paniikki iskivät minuun salaman lailla. Huusin mielessäni yhtä ainoaa nimeä.
Juuri silloin jokin syöksyi killan katon läpi hurjalla voimalla. Hahmo nousi seisomaan katosta irronneiden kivien ja laastin keskeltä, syöksyen oitis kohti Samuita. Hän tönäisi yllättyneen vampyyrin syrjään ja kohotti sitten katseensa minuun, silmät rubiininpunaisina leiskuen.
”Oletko kunnossa, Ichiro?” hän kysyi.
”Melkein myöhästyit”, hymyilin erittäin helpottuneena.
”Sankarit saapuvat aina viime hetkellä, vai miten se meni”, Hauru vastasi virnistäen.
Haurun iho oli täynnä kummallisia, palovammoja muistuttavia haavoja. Ne olivat syntyneet kun hän oli murtautunut sisään katosta, tunkeutuen väkisin metsästäjien suojaloitsujen läpi. Haavat polttelivat tuskaisesti ja vuotivat vähän, mutta tällaisissa tilanteissa Hauru kykeni sulkemaan kivun pois mielestään, keskittyen määrätietoisesti tärkeämpiin asioihin. Hänen tahdonvoimalleen oli hankala vetää vertoja.
Hauru ei tullut yksin. Herra Kurochi laskeutui alas kiltaan elegantisti, kuten aatelisherran kuuluu.
”On sinusta jotain hyötyäkin, Hauru”, hän sanoi ”Rikoit suojaloitsut tieltämme.”
Hänen perässään tuli Haku. Ylhäältä kuului äänekästä kinastelua:
”Päästä irti hameestani tai tapan sinut, senkin pervo!”
”Olen valvojaoppilas! Minulla on oikeus tietää, mitä täällä tapahtuu!”
”Tämä ei kuulu sinunlaisillesi! Päästä irti, tai me putoaaaaa-------”
Kuinka ollakaan, huoneen lattialle pudonneet riitapukarit olivat Chihiro ja Inouchi. Onneksi tyttö pehmensi Inouchin pudotusta, sillä hänen luunsa eivät olisi kestäneet niin rajua tömähdystä. Chihiron silmissä paloi tulen lailla hyvin ärtynyt katse. Hän olisi tahtonut tehdä isänsä ja veljiensä tavoin näyttävän sisääntulon- ja tavallaan onnistunutkin siinä, joskin väärällä tavalla. Kiitos siitä kuului tuolle ihmispennulle, joka oli halunnut vältämättä mukaan.
”Sinä säälittävä…”, Chihiro lateli Inouchin niskaan sellaisen liudan kirouksia, että teki mieli peittää korvat ja unohtaa kaikki, mitä hän suustaan päästi.
”Chihiro”, herra Kurochi sanoi napakasti ”Tuollaiset sanat eivät sovi hienon naisen suuhun.”
”Kyllä, isä”, Chihiro mutisi vastaukseksi ja mulkaisi Inouchia hyvin pahasti. Pojan silmät laajenivat kauhusta, sillä vasta nyt hän tajusi sekaantuneensa johonkin, mikä oli hänen ymmärryskykynsä rajamailla. Hän katsoi parhaaksi pysyä hiirenhiljaa, täysin liikkumatta.
”Tämä on onnenpäiväni!” huudahti Giullian ”Tervetuloa, Taka Kurochi. Tänään pyyhin pois koko perheesi!”
Hullunkiilto silmissään hän hyökkäsi kohti herra Kurochia, kädessään jonkinlainen ase. En ollut nähnyt sellaista ennen. Metsästäjä ei päässyt edes koskettamaan vampyyriherraa, sillä Haku syöksyi suojaamaan isäänsä. Hän pysäytti Giullianin kuin seinään ja tarttui tähän lujasti kiinni. Giullian kirosi lähes yhtä pahasti kuin Chihiro hetkeä aiemmin.
”Mitä sinä tuijotat, Iumas?!” Giullian karjui ”Tee heistä selvää!”
Samui seisoi paikoillaan kuin patsas, pelästynyt ilme kasvoillaan. Siitä oli viisikymmentä vuotta, kun hän oli viimeksi nähnyt sukulaisensa. Sata vuotta, kun hän oli nähnyt veljensä edellisen kerran. Niihin aikoihin hän oli tehnyt päätöksen pettää kaikki läheisensä.
”Iumas”, herra Kurochi sanoi astellessaan kohti veljeään pitkin, määrätietoisin askelin ”Iumas, kuka hän on? Kuka Iumas on, Samui?”
”Älä kutsu minua Samuiksi!”, Samui huudahti perääntyen muutaman askeleen verran ”Olen hylännyt sen nimen kauan sitten.”
”Miksi, Samui?” herra Kurochi jatkoi välittämättä veljensä vastalauseesta.
”…En ansaitse sitä”, veli vastasi peruuttaen taas. Hänen pupillinsa olivat laajenneet ja hän selvästi paini vaikeiden päätösten kanssa. Äkkiä joku huusi kivusta.
Kaikki kääntyivät katsomaan Hakua. Giullian oli kuin ihmeen kaupalla päässyt yllättämään tämän ja iskemään tätä olkapäähän sillä omituisella aseellaan. Toisin kuin kaikella ”vanhanaikaisella”, tällä esineellä tuntui olevan vaikutusta. Giullian virnisti voitonriemuisesti.
”Mitäs minä sanoin!”hän uhosi kuin maailmanvaltias ”Minä pystyn tuhoamaan teidät! Iumas, lopeta pelleily ja surmaa armas veljesi. Surmaa Kurochin suvun voimakkain mies!”
Mies nauroi leveästi. Haku, Chihiro ja Hauru seurasivat valppaina miehen jokaista liikettä, valmiina puolustautumaan ja suojelemaan toisia. Inouchi oli lamaantunut paikoilleen ja Ferreas tärisi kuin nurkkaan ahdistettu eläin. Vain herra Kurochi vaikutti ulospäin täydellisen tyyneltä. Hän ikään kuin huokui voimaa. Samui näytti olevan hukassa itsensä kanssa. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä.
”Samui”, herra Kurochi kutsui veljeään jälleen tämän oikealla nimellä ”Katso nyt tätä. Tätäkö sinä halusit? Mitä Yuki olisi tästä sanonut?”
En tiennyt, kuka tämä Yuki oli, mutta nimellä tuntui olevan voimakas vaikutus koko Kurochin perheeseen. Samui näytti hetken ajan siltä, että olisi voinut vajota polvilleen maahan. Haurun ilme kiristyi, Chihiro näytti hiukan säikähtäneeltä ja Haku käänsi katseensa pois. Olin hetken hämilläni, mutta tarkasteltuani Haurun silmiä osasin tulkita niiden katseen. Olimmehan puhuneet aiheesta aikaisemmin sinä päivänä.
”Hauru, oliko äitisi nimi Yu—”, aloitin, mutta Hauru viittoi minua olemana hiljaa. Tämä ei ollut oikea aika kysymyksille.
”Älä kuuntele tuota, Iumas”, Giullian komensi ”Vaan tee niin kuin käsketään! Ajattele nyt, sinusta tulee viimeinen Kurochi! Ainoa eloonjäänyt, voimakkain. Sitähän sinä halusit.”
”Tee mitä lystäät, Samui”, herra Kurochi vastasi vakavana ”Minä en aio väistää.”
Samui antoi katseensa kiertää huoneessa. Viimeisenä hän loi sen veljeensä. Hän harkitsi pitkään kuin olisi ollut kahden tulen välissä, pakotettuna valitsemaan jompikumpi puoli. Hän tarttui hitaasti samanlaiseen aseeseen kuin Giullian, kohottaen sen iskuun. Herra Kurochi ei tehnyt elettäkään väistääkseen. Hän viesti koko olemuksellaan, ettei kukaan saisi tulla väliin. Chihiro riensi salamana peittämään kauhusta kankean Inouchin silmät.
”Sinun ei ole hyvä nähdä tätä”, Chihiro sanoi jäykästi, eikä Inouchi vastustellut.
Kaikki tapahtui hyvin äkkiä. Suljin vaistomaisesti silmäni, kun Samuin käsi ojentui vaaralliseen iskuun. Avatessani silmäni huomasin yllätyksekseni, ettei isku ollut kohdistunut herra Kurochiin. Samui oli aiheuttanut itselleen rintakehään syvän haavan, että se olisi ollut kohtalokas kenelle tahansa, jopa herra Kurochille. Pelokas mutta utelias Inouchi yritti vilkuilla nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, mutta Chihiro piti kätensä visusti pojan silmillä. Minun teki mieli kääntää katseeni, niin pahalta haava näytti. Herra Kurochi kumartui kiireesti veljensä puoleen, yrittäen auttaa tätä.
”Mitä sinä hullu oikein teit?!” hän kysyi Samuilta, joka pystyi hädin tuskin hengittämään.
”Ainoan oikean teon koko elämäni aikana”, Samui vastasi. Puhuminen oli vaikeaa ja teki kipeää, mutta miehen kasvoilla oli jotenkin vapautunut hymy.
”Anna anteeksi, veli”, hän sanoi katsellen herra Kurochia onnellisena ”Minä pääsen Yukin luo ennen sinua.”Ne olivat Samui Kurochin viimeiset sanat. Ne lausuttuaan hän hajosi harmaaksi tuhkakasaksi, jättäen jälkeensä vain vaatteet. Giullianin kasvot vääristyivät kauhusta ja vihasta.
”Toivottavasti menet suoraan Helvettiin, Iumas!” hän huusi keho vihasta täristen. Hän yritti hyökätä jälleen herra Kurochin kimppuun, mutta yritys oli epätoivoinen. Mies kaatui maahan kesken matkan. Hän ja Ferreas näyttivät vanhenevan siinä silmiemme edessä, monta kymmentä vuotta. Giullian pystyi hädin tuskin seisomaan.
”Mitä heille tapahtuu?!” kysyin järkyttyneenä.
”Vala sitoo ihmisen vampyyriin”, Hauru sanoi katse terävänä ”Nyt ymmärrän, mitä se tarkoittaa.”
”Jos vampyyri menehtyy, hänen verensä ei enää anna voimia ihmiselle”, herra Kurochi sanoi ilmeettömästi noustessaan veljensä tuhkien ääreltä ”Nuo miehet ovat yli satavuotiaita. Ilman vampyyrin verta heidän kehonsa ei pysy nuorena. Se menettää voimansa. Samui teki tämän auttaakseen meitä, hyvittääkseen velkansa. Noilla miehillä ei ole kauaa jäljellä.”
Tuntui raskaalta katsella Giulliania. Hän oli murtumisen partaalla. Hän halusi yhä saavuttaa tavoitteensa, vaikka hänen kehostaan oli tullut hetkessä hyvin heikko ja hauras. Ferreas nilkutti Giullianin luokse ja auttoi tämän pystyyn. Hän katsoi anovasti herra Kurochia.
”Menkää rauhassa”, herra Kurochi vastasi vakavana ”Meillä ei ole enää mitään asiaa hoidettavana teidän kanssanne.”
Ferreas kiitti herra Kurochia koko sydämestään ja lähti Giullianin kanssa. En tiennyt minne he menivät, mutta vaistoni kertoi, että he lähtisivät jonnekin hyvin kauas. He eivät haluaisi jäädä tänne, tähän kouluun. Heidän suunnitelmansa oli tuhoutunut sirpaleiksi sadan vuoden sinnittelyn jälkeen. En osannut kuvitellakaan, miten lannistavalta se tuntui. Toisaalta Ferreas oli näyttänyt hyvin helpottuneelta, kuin hän olisi vapautunut kirouksesta.
”…Vampyyri…”, Inouchi sanoi hitaasti ”…te olette…”
”Oikea vastaus, Sherlock”, vastasi Hauru. Inouchin järki riiteli kaiken sen kanssa, mitä hän oli juuri äsken kuullut ja kokenut. Hänen oli pakko uskoa, niin omituiselta kuin se tuntuikin.
”Mitä teemme tuolle?” Chihiro kysyi
”Meidän pitää ainakin pyyhkiä tämä ilta hänen muististaan”, vastasi herra Kurochi mietteliäänä ” Muuten hän voi laverrella tämän koko maailmalle.”
Herra Kurochi oli jo laskemassa kättään kauhusta kankean pojan otsalle, kun minä menin väliin.
”Olkaa armelias, herra Kurochi”, sanoin ”Häneen voi luottaa. Hän ei petä meitä. Vannon sen henkeni kautta.”
En halunnut, että Inouchi unohtaisi. Minulta oli riistetty koko elämäni sillä tavalla. En halunnut sitä kohtaloa kenellekään. Hauru katseli sivusta, kuunnellen sanojani uteliaana. Herra Kurochi mietti hetken ajan.
”Hyvä on”, hän vastasi lopulta ”Poika saa olla tietoinen meistä, jos lupaa pitää suunsa kiinni. Vaikka aseella uhattaisi. Lupaatko?” hän kysyi painostavasti Inouchilta. Ilma täyttyi jääkylmällä ilmalla herra Kurochin puhuessa.
”Lu-lupaan, herra!” Inouchi parkaisi. Ilma lämpeni ja herra Kurochi naurahti huvittuneena.
”Sinä olet mielenkiintoinen tapaus”, hän sanoi ”Sinua on uskomattoman hauska pelotella.”
Sitten hän kääntyi meidän puoleemme sanoen:
”Palataan takaisin kartanoon. Me olemme hoitaneet asiamme.”
”Ovatko nämä hyvästit, Ichiro?” Inouchi kysyi suuri suru äänessään. Minä pysähdyin hämmentyneenä ja tunnustelin hänen sanojaan. Mysteeri oli ratkaistu. Metsästäjien juoni oli murrettu, eikä Haurulla ollut enää syytä jäädä tähän kouluun. Luonnollisesti lähtisin hänen mukaansa, muuta en edes harkitsisi. Silti samaan aikaan tunsin suurta haikeutta siitä, että Inouchi, herra Enka ja koko koulun porukka… he kaikki jäisivät tänne, tähän maailmaan. En ollut koskaan ajatellut, että minun pitäisi jättää heidät näin yllättäen.
”Kuka tässä on hyvästeistä puhunut?” puuttui Hauru keskusteluun leveä virne kasvoillaan ”Jos jokin asia aloitetaan, niin se hoidetaan loppuun asti. Meillä on vielä opiskelua jäljellä, vai mitä, Ichiro?”
”… Niin… niin on!” vastasin riemuissani. En ollut uskonut, että hän ehdottaisi tänne jäämistä. Saisin elää ikään kuin kaksoiselämää valon ja varjon maailmoissa. Päivisin olisin oppilas tässä koulussa, mutta voisin milloin tahansa lähteä viereiseen, synkkään metsään vieraillakseni Hakun, Chihiron ja herra Kurochin luona. Perheeni luona.
”Mitä sinä vielä patsastelet?” Hauru tokaisi Inouchille, joka istui yhä paikoillaan maassa ”Palataan asuntolaan. Minua ei huvita viettää koko yötä tässä käärmeenkolossa.”
”Kyllä, sir!” Inouchi huudahti kuvitellen, että se kuulosti hyvin hauskalta. Hän ja Hauru aikoivat juuri lähteä huomatessaan, että minä olin uppoutunut täysin ajatusmaailmaani.
”Mennään, Ichiro”, Hauru palautti minut maan pinnalle äänellään. Hymyilin vastaukseksi, tartuin hänen käteensä ja otin toisella kädelläni kiinni Inouchin kädestä. Kuljimme läpi öisen pihamaan kohti asuntolaa. Minä iloitsin , enkä peitellyt sitä. Kukaan ei pystyisi erottamaan meitä. Jos joku yrittikin, hän huomaisi sen pian turhaksi. Hauru ja minä olimme nimittäin kerran vannoneet verta vahvemman valan, joka sitoi kohtalomme yhteen saumattomasti. Se olisi ikuisesti me kaksi tai ei mitään.
A/N: Huhhuh ^^" Tähän loppuu tämä juonikaari, mutta koko tarina ei ole tässä; olen nimittäin itse niin kiintynyt tähän, että jatkoa on vielä tulossa. Se on uusi juttu uusine pulmineen, jatkoa siitä, mihin tämä osa nyt jää. En ole vielä varma, miten pitkä siitä jatkosta tulee, mutta sellainen on kuitenkin suunnitelmissa. Suuri kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet tätä! Ja iso kiitos Zugille betailusta! *kiittää ja kumartaa* ^^”
-
Aa, ihana! Täl kertaa liikutuin oikeesti kyyneliin. Siis... siis... Toi oli vaan tosi sulonen loppu suloselle tarinalle.
Ja uusi juonikaari? Mahtavaa~ Oon kans ihan liian kiintynyt näihin hahmoihin kestääkseni tarinan loppumista...
Öägh. Eikä kirjotusvirheitä, tää osa oli kerrassaan erinomainen ♥ ja Samuin päätös laitto mut vuodattamaan kyyneliä.
JATKOA! :D
-
Veriveljet osa 10/?
”Onko tämä varmasti okei?” Inouchi kysyi korjaten rusettiaan.
”Ei sinun tarvitse pukeutua noin juhlavasti, Inouchi”, naurahdin ”Olet vain menossa kaverille kylään. Ei sen kummempaa.”
”Kaveri?” hän säpsähti hiukan ”Jotenkin tuo kuulosti oudolta.”
”Jos te ette kerran ole kavereita, niin miksikä minun pitäisi teitä kutsua?” huokaisin.
”Herra ja tämän palvelija”, vastasi Hauru, joka makasi sängyllään lukemassa. Vaikka hän ei nostanut katsettaan kirjasta, tiesin hänen kuunnelleen jokaisen lauseemme hyvin tarkkaan.
”Eikä muuten tarvitse kysyä, kumpi on kumpi”, hän lisäsi kääntäen sivua. Minä hymähdin, sillä tiesin hänen pelleilevän. Sen sijaan Inouchi ei oikein tiennyt, miten hänen tulisi reagoida tuollaisiin huomautuksiin. Hän kääntyi jälleen puoleeni ja sanoi hiukan huolissaan:
”Mutta he ovat jonkin sortin aatelisia, eikö vain? Ja kaiken huipuksi vam—”, hän jätti sanan kesken nähtyään Haurun virnuilevan omahyväisesti. Että hän rakasti Inouchin härnäämistä. Poika kokosi itsensä ja jatkoi lausettaan:
”Kuitenkin, he ovat tosi… arvovaltaisia henkilöitä. En halua näyttää aivan toivottomalta heidän rinnallaan.”
”Älä huoli, näytät jo”, piikitteli Hauru noustessaan ylös sängystään ”Kenelle nuo kukat muuten ovat?” hän kysyi osoittaen ruusukumppua, jota Inouchi piteli käsissään.
”E-e-eivät kenellekään”, väitti Inouchi punastuen ”Se on vain kohteliaisuuden ele.”
”Punainen ruusu”, sanoi Hauru hellällä äänellä silittäen Inouchin kasvoja ”Merkitsee syvää rakkautta. Liian voimakas ollakseen vain kohtelias ele.”
”Anteeksi häiriö”, huomautin muka loukkaantuneena ”Älä sentään ahdistele häntä fyysisesti. Henkinen kidutus riittää.”
”Miten niin henkinen kidutus riittää?!” parahti Inouchi ”Ichiro, milloin sinusta tuli tuollainen?”
”Älä pelkää”, naurahdin ”Se oli vain vitsi. Ole ihan rauhassa. Ei sinua kukaan kiduta.”
”Paitsi minä”, totesi Hauru, nappasi kimpusta yhden ruusun ja ojensi sen minulle elegantisti.
”Sanaton osoitus tunteistani”, hän sanoi pehmeästi ja silmät säteillen. Otin kukan vastaan posket punehtuen ja pistin sen vaasiin pöydälle.
”Krhm”, sanoin mahdollisimman tyynellä äänellä ”Jos nyt viimeinkin lähdettäisi. Ulkona alkaa olla hämärää.”
Kielsin Haurua kertomasta minkäänlaisia kauhutarinoita kävellessämme läpi pimeän, öisen metsän. Inouchi tarrautui minuun tarpeeksi lujaa jo muutenkin. Haurua selväsi poltteli päästä kertomaan ”verisestä murhasta, joka tapahtui tässä samaisessa paikassa tasan 10 vuotta sitten juuri tähän kellonaikaan” , mutta hän sääli Inouchia sen verran, että päätti jättää tarinansa toiseen kertaan. Ehkäpä paluumatkalla…
Inouchi henkäisi hämmästyksestä saapuessamme Kurochin kartanon pihaan. Uljas rakennus teki häneen lähtemättömän vaikutuksen.
”Onko hän kuninkaallinen tai jotain?” Inouchi kuiskasi minulle ihmeissään.
”Kuka tietää?” vastasin salaperäisesti hymyillen.
Seurasimme Haurua suurelle etuovelle, jonka hän avasi kevyesti ja vaivattomasti. Inouchi näytti ikään kuin etsivän jotakin katseellaan.
”Missä hovimestarinne on?” hän kysyi aidosti hämillään. Nähdessään kysyvän ilmeeni hän alkoi selittää hädissään:
”Tai siis… Kun tämä talo on niin hieno ja… Jotenkin vain ajattelin, että heillä täytyy olla hovimestarikin… Olen pahoillani, että kuvittelin omiani… Eheheh…”
”Meillä kyllä oli hovimestari, kun olin pieni”, Hauru sanoi mietteliäänä ”Herra Washi, ellen aivan väärin muista. Hieno mies, teki hyvää työtä. Miksiköhän emme hankkineet uutta palvelijaa hänen jälkeensä?”
”Heillä siis on ihan oikeasti ollut hovimestari?!” Inouchi katsoi Haurua kuin tämä olisi ollut valtakunnan kuningas.
”Kotona ollaan”, hän ilmoitti astuessamme sisään. Samalla sekunnilla kymmenet kynttilät syttyivät palamaan valaisten äsken niin pimeän aulan. Chihiro ja Hauru astelivat luoksemme melko normaalisti, kun taas herra Kurochi teki tapansa mukaan teatraalisen sisääntulon; violetinsävyisen savuverhon ja suuren lepakkoparven keskeltä eteemme astui Kurochin suvun johtaja koko komeudessaan, mahtavaan viittaan pukeutuneena. Haurua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, minä taas katselin näkyä silmät loistaen. Kaikkein suurimman vaikutuksen herra Kurochi teki Inouchiin, joka tuijotti tätä kuin ihaillen, mutta pelonsekaisin tuntein.
”Tervetuloa!” herra Kurochi toivotti kohteliaasti. Hän kehotti meitä siirtymään olohuoneeseen, sillä hänellä oli meille jotakin asiaa. Tönäisin Inouchia hellästi ja kysyin, milloin hän aikoi antaa ruusut niiden vastaanottajalle. Poika nielaisi, työnsi jännityksensä sivuun ja käveli Chihiron luo kömpelöin, mutta määrätietoisin askelin.
”Nämä ovat… eh… pieni lahja teille, Chihiro-neiti”, Inouchi änkytti ojentaessaan kimpun tytölle, joka näytti kuin puulla päähän lyödyltä. Hän ei oikein tiennyt, miten reagoida tuon ”ihmispennun” huomionosoituksiin.
”Eivät nämä ole yhtä kauniita kuin meidän ruusumme”, Chihiro töksäytti ”Mutta kelpaavat. Kiitos.”
Sitten hän kääntyi ympäri ja lähti kiireellä kohti olohuonetta. Häkeltynyt Inouchi oli onnensa kukkuloilla, sillä tyttöhän olisi voinut vaikka paiskata koko kimpun poikaparan naamalle. Luultavasti Inouchille oli joskus käynyt niin.
”Chihiro?” Hauru sanoi katsoen Inouchia kysyvästi. Sitten hän purskahti nauruun ja taputti poikaa olkapäälle ”Onneksi olkoon. Hän osaa olla todella hankala ja pirun paha suustaan. Nimimerkillä kokemusta on.”
”Ehkä hän kohtelee kosijoita eri tavalla kuin veljiään”, naurahdin ”Älä usko Haurua, Inouchi. Chihirolla on paljon hyviä puolia.”
Pian olimme kaikki koolla olohuoneessa. Istuin Haurun ja Inouchin väliin leveälle sohvalle. Meitä vastapäätä istuivat Haku ja Chihiro, joka yhä piteli Inouchin ruusuja. Hän vältteli pojan katsetta ja yritti teeskennellä, että kaikki oli kuten ennenkin. Herra Kurochi istuutui suureen nojatuoliin, joka muistutti jonkinlaista valtaistuinta. Se sopi hänen asemaansa loistavasti.
”No niin”, hän aloitti ”Hienoa, että olette kaikki täällä. Hauru, milloin teillä alkaa loma?”
”Häh?!” Hauru hämmästyi. Herra Kurochin kysymys oli tullut kuin puun takaa ja kuulostanut hiukan omituiselta. Mistä lähtien hän oli ollut kiinnostunut Haurun koulunkäynnistä tai lomista?
”Miksi se sinua kiinnostaa?” Hauru kysyi ”Oletko viimeinkin tullut vanhuudenhöperöksi? Hienoa, voin auttaa sinua kirjoittamaan testamenttisi, isäkulta. Ottaisin tämän kartanon, jos sopii.”
”Sinut minä jätän perinnöttömäksi”, herra Kurochi ärähti ”Vastaa kysymykseeni.”
”Se alkaa huomenna”, vastasin Haurun puolesta. Halusin tietää, mitä herra Kurochi ajoi takaa.
”Hienoa”, mies vastasi ja jatkoi:
”Ensi yönä tänne saapuu tärkeitä vieraita. He viipyvät luonamme jonkin aikaa ja haluan, että koko perhe on paikalla.”
”Miksi?” Hauru vänkäsi kuin pikkulapsi ”Miksi meidän pitää olla täällä myös? Viihdytä itse vieraitasi, vaari.”
Vampyyriherra mulkaisi poikaansa halveksuvasti, mutta vastasi tämän kysymykseen rauhallisesti:
”Siksi, että tämä voi koskea koko sukumme tulevaisuutta. Kiban perheellä on Kurochin tavoin pitkä ja kunniakas historia. Nyt heidän johtajansa on ehdottanut avioliittoa hänen tyttärensä ja meidän perijämme välillä.”
Perijän? Katsoin kysyvästi Haurua, joka osoitti sormellaan vakavanoloista Hakua. Muistin Haurun maininneen joskus kauan sitten, että vaikutusvaltaisissa vampyyrisuvuissa perheen perijä oli lähes poikkeuksetta esikoinen. Hakusta tulisi aikanaan Kurochin suvun pää. Olin tavallaan tiennyt sen aina, mutten koskaan ajatellut sitä sen kummemmin. Tuntui, kuin tutusta Hakusta olisi aivan yllättäen paljastunut ihan uusi puoli.
”Järjestetty avioliitto?” katsoin kysyvästi Hakua, jonka ilmettä oli hyvin vaikea tulkita. Hänelle ja Chihirolle asia ei tullut yllätyksenä, vaan herra Kurochi oli selkeästi kertonut sen heille jo ennen saapumistamme. Hauru katseli veljeään kysyvästi, kuin yrittäen lukea tämän ajatuksia. Inouchista taas tuntui hyvin kiusalliselta kuunnella tätä keskustelua ainoana ulkopuolisena. Hän pysyi hiljaa ja esitti, ettei ollut paikalla ollenkaan.
”Jos sen noilla sanoilla tahtoo ilmaista”, herra Kurochi sanoi ”En kuitenkaan ole pakottamassa Hakua yhtään mihinkään. Hän saa itse päättää, hyväksyykö herra Kiban tarjouksen.”
”Mitä aiot tehdä?” Hauru kysyi veljeltään ”Millainen tämä Kiban tyttö edes on?”
”En ole koskaan tavannut häntä”, Haku vastasi vakavasti ”Mutta olen jo tehnyt päätökseni. Aion suostua siihen.”
”Mieti vielä, Haku!” Chihiro hermostui yllättäen ”Naimisiin täysin tuntemattoman kanssa, pelkästään sukujen kunnan vuoksi! Sinulla on myös mahdollisuus kieltäytyä!”
”Chihiro”, herra Kurochi sanoi napakasti ”Älä puhu väheksyvästi suvun kunniasta. Veljesi ymmärtää sen arvon ja asemansa merkityksen. Päätöksen täytyy olla hänen omansa.”
Chihiro yritti sanoa vastaan, mutta isä vaiensi hänet katseellaan. Tyttö katsoi anovasti Hakua, joka ei reagoinut tähän eleelläkään. Hetkessä tyttö kokosi itsensä ja sanoi reippaasti:
”Hyvä on, se on sinun elämäsi. Sinä päätät siitä ja minä omastani. Ja vannon, että minä valitsen kumppanini itse! Niin kuin… niin kuin… Hauru!”
”Sinäpä hyvän esimerkin valitsit”, herra Kurochi naurahti ”Älä huoli, en minä ole parittamassa ketään kenellekään. Kuten jo sanoin, päätös on Hakun.”
”En kyllä olisi uskonut, että lähdet mukaan moiseen touhuun”, Hauru sanoi veljelleen, kun nousimme lähteäksemme ”No, nähdään sitten huomenna. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa.”
Inouchi leijaili omissa maailmoissaan kävellessämme pimeässä metsässä. Hän oli liikuttunut suuresti Chihiron päättäväisestä puheesta. Kuulin hänen mutisevan itsekseen sellaisia sanoja kuin ”Miten vahva nainen!” ja ”Upea, tulinen luonne!”. Jätin hänet omaan fantasiamaailmaansa ja keskityin puhumaan Haurun kanssa illan tapahtumista.
”Kunnia ja aseman arvo… mitä ne oikeastaan merkitsevät teille?”kysyin.
”Rehellisesti sanottuna: ei hajuakaan”, Hauru hymähti ”Osa perinteistämme on hiukan monimutkaisia ja vaikeita selittää. Tai ainakin minä olen väärä henkilö niistä kertomaan. Verivalan vannominen kanssasi on yksi niistä harvoista perinteistä, joita olen ikinä noudattanut.”
”Niinpä niin”, naurahdin ajatellessani isänsä kanssa jatkuvasti taistelevaa Haurua. Miksi he ylipäätään riitelivät? Kun kysyin tätä Haurulta, hän vain nauroi ja sanoi:
”En tiedä sitäkään. Ehkä siksi, että se on meistä molemmista niin pirun hauskaa.”
Sitten hän osoitti Inouchia sanoen:
”Tuo Romeo pitää nyt kyllä palauttaa maan pinnalle. Hei Inouchi, annas kun kerron sinulle erään kivan tarinan…”
-
Oioioioioi ihana~!
Kivaa et sait taas kirjotettua. ♥ Täs oli aika paljon dialogia, mut se kyl jotenki sopi tähän lukuun hyvin. Eikä kirjotusvirheitä ja mä näin viime yön jotai tosi hämärää unt Hakusta... Pitäis rajottaa varmaa lukemista. :D
Mut tää oli iha sikahyvä~! Ja varsinki toi loppu... Kerrotaan Inouchille hyyyvä tarina. Vähänkö rakastan Hauruu. ;D
Sori tönkkö kommentti, mut ei toimi enää pää ko alotti kattomaa Kuroshitsujii ja kuolen erään tietyn butlerin äänelle...
JATKOA~ ♥
-
Veriveljet osa 11/?
Lumenvalkea kyyhkynen istui orrellaan kultaisessa häkissä. Häkki oli sen vankila, rangaistus, josta se tahtoi lentää vapauteen. Tuon viattoman olennon pieni, hohtavaa helmeä muistuttava kyynel putosi häkin lattialle hajoten tuhansiksi sirpaleiksi. Yritin avata häkin ovea, mutta se ei onnistunut ilman avainta. Missä se oli? Etsin sitä pitkään kuumeisesti, kunnes huomasin, että se roikkui ketjussa kaulassani. Kristalliavain. Kyyhkynen nosti päänsä ja katsoi minua toiveikkaasti.
”Älä huoli, pikkuinen”, sanoin sille rauhallisesti ”Minä autan sinut vapauteen.”
Työnsin avaimen lukkoon ja käänsin sitä varovaisesti. Häkin ovi aukeni kevyesti, höyhenen lailla. Aioin juuri auttaa linnun vapauteen, kun se hyökkäsi päälleni varoittamatta. Sen sulat värjäytyivät tummemmiksi kuin yö, joka pimeni ympärillämme hurjaa vauhtia. Musta kyyhkynen yritti ajaa minut kanssaan kauas alapuolelle, jossa kuumat liekit kohosivat ahneina ja pahaenteisinä. Ne halusivat niellä meidät sisuksiinsa. Polttaa meidät, kuten tuhannet muut sielut, joiden tuskanhuudot ja epätoivoiset avunpyynnöt täyttivät ilman. Lintu tiesi tarkkaan, mikä tuo paikka oli. Se tiesi sen, ja silti se tahtoi mennä sinne kanssani ikuiseen kärsimykseen.
Joku tarttui jalkaani ja alkoi vetää meitä syvemmälle tuleen. Menin paniikkiin ja aloin huutaa täyttä kurkkua. Kukaan ei kuullut. Kukaan ei tulisi apuun. Vain lintu kuuli, mutta se ei välittänyt. Se istuutui olkapäälleni rauhallisesti ja tyynesti. Mitä enemmän yritin rimpuilla, sitä kovempaa meitä kiskottiin. Yhtäkkiä näin välähdyksen mustista siivistä ja tunsin, kuinka jotakin painautui kasvojani vasten. Kylmä, kostea ja silti jollakin tapaa tuttu ja turvallinen…
Olin saada sydänkohtauksen herätessäni. Ensimmäinen asia, jonka tajusin oli se, että joku suuteli minua parhaillaan pitäen käsistäni tiukasti kiinni. En pystynyt liikkumaan ja luulin tukehtuvani äskeisen painajaisen ja yllättävän herätyksen vuoksi. Jollakin ihmeen konstilla sain riuhtaistua itseni vapaaksi salaperäisen ahdistelijan otteesta, huutaen samalla jotakin hyvin epämääräistä. Pian huomasin, ettei kyseessä ollut mikään tuntematon hiippari, vaan Hauru, joka katseli minua hiukan kummeksuen. Huokaisin helpotuksesta, vaikka sydämeni hakkasi yhä kuin viimeistä päivää.
”Mitäs tuo oli olevinaan?” kysyin häkeltyneenä ”Yrititkö tukehduttaa minut?”
”Näit painajaista”, Hauru vastasi ”Huusit ja rimpuilit hädissäsi, etkä herännyt, vaikka kuinka yritin. Siksi kokeilin tuota tapaa.”
Sitä tapaa? No, ainakin se oli toiminut. Olin jo lähes rauhoittunut, kunnes erehdyin katsomaan viereeni. Inouchi makasi siinä täydessä unessa, tyytyväisesti kuorsaten. Mokoma oli vieläpä varastanut peittoni lähes kokonaan.
”Anteeksi, jos olen liian utelias”, Hauru sanoi vinoilevasti ”Mutta saanen kysyä: mitä ihmettä tuo tekee tuossa?”
”Nukkuu”, vastasin näsäviisaasti. Muistin, kuinka Inouchi oli eilen illalla ollut aivan hermorauniona kuultuaan Haurun mukavan iltasadun. Hauru oli saattanut meidät koulunportille saakka ja lähtenyt sitten itse metsästämään, jättäen minut yksin tärisevän Inouchin kanssa. Poika oli roikkunut kädessäni kuin riivattu ja vaatinut, että saisi nukkua vieressäni. Häntä oli pelottanut olla yksin. Kerroin kaiken tämän Haurulle, joka puhkesi nauruun. Inouchilla täytyi olla melkoiset unenlahjat, kun hän ei ollut herännyt huutooni eikä Haurun nauruun. Sen sijaan joku naapurihuoneesta pamautti nyrkillään seinää ja käski meitä olemaan hiljempaa. Olihan vasta aamuyö. Nauroin Haurun kanssa hiljaa, kunnes muistin painajaiseni.
”Hauru… Mitä minä huusin unissani?” kysyin hyvin huolissani.
”’En halua Helvettiin’”, hän vastasi katsellen minua tutkailevasti ”Aika hurjaa. Millaista unta sinä oikein näit?”
Värähdin ajatellessani painajaista. Tiesin, että se oli vain uni ja että monet muut olivat varmaan nähneet vieläkin kauheampia painajaisia. Silti minua inhotti muistellessani niitä kauhunhetkiä, joita olin nukkuessani kokenut. Ahdistus kietoutui kaulani ympärille kylmien käsien lailla.
”Älä mieti sitä”, Hauru kuiskasi kietoen kätensä ympärilleni ”Et sinä minnekään Helvettiin ole menossa. Me emme mene minnekään. Me olemme täällä luultavasti ikuisesti.”
Me. Minua rauhoiti se, että hän puhui meistä monikossa. Menimmepä minne tahansa, olisimme siellä aina yhdessä. Helvettikään ei olisi Helvetti, sillä Hauru olisi siellä kanssani. Oloni parani huomattavasti ymmärrettyäni tämän. Silitin varovaisesti Haurun hiuksia. Se ei näyttänyt haittaavaan häntä pätkääkään, päinvastoin. Sydämeni tykytti. Tilanne oli käymässä erittäin kutkuttavaksi, kun Inouchi pilasi sen lahjakkaasti puhumalla unissaan. En saanut selvää hänen sanoistaan, mutta ne taisivat liittyä jotenkin Chihiroon. Haurua selvästi ärsytti, mutta sitten hän naurahti huvittuneesti:
”Mennään nukkumaan, tai et jaksa valvoa ensi yönä. Voit tulla minun viereeni, kun tuo Höyhensaarien matkailija on vallannut oman petisi. Vai herätäisimmekö hänet? Minulla on yksi erityisen hauska idea…”
Päätimme jättää Haurun mahtavan herätyksen ensi kertaan ja painua pehkuihin. Aamulla meitä odotti mitä viihdyttävin show, kun väliaikaiseksi rehtoriksi nimetty herra Enka piti puhetta koulun väelle. Hän kehotti meitä pikku kullannuppujaan käyttäytymään kunnolla lomalla ja pysymään loitolla vaaroista. Puheen jälkeen pakkasimme tavaramme ja valmistauduimme lähtemään Kurochin kartanolle, vaikka olikin vasta päivä. Tällä kertaa tarkoitus oli viipyä kauemmin kuin vain yksi ilta. Myös Inouchi oli pakannut kimpsunsa ja kampsunsa, sillä hän matkustaisi kotiin loman ajaksi.
”Tänäänkö ne vieraat tulevat?” hän kysyi meiltä tarkistaessaan, ettei ollut unohtanut mitään tärkeää. Minä nyökkäsin vastaukseksi. Hauru poltti tupakkaa näyttäen ulkoisesti tyyneltä ja välinpitämättömältä, mutta mielessään hän varmasti pohti, millainen tästä vierailusta oikein tulisi. Hän oli samaan aikaan sekä utelias että pessimistinen asian suhteen.
”Toivottavasti kaikki menee hyvin”, Inouchi sanoi varovaisesti. Hän ei ollut täysin perillä kaikista Haurun perheeseen tai varsinkaan muihin vampyyreihin liittyvistä asioista, joten siksi hän ei oikein tiennyt, mitä tässä tilanteessa olisi luontevinta sanoa.
”Varmasti”, hymyilin ja taputin Inouchia selkään ”Älä sinä siitä murehdi, kyllä me pärjäämme. Nauti vain lomasta!”
Hyvästeltyämme Inouchin Hauru tumppasi savukkeensa maahan ja lähdimme tarpomaan kohti metsää. Perillä kartanolla purimme tavarat Haurun suureen, upeaan huoneeseen ja jäimme odottamaan. Odottamaan auringonlaskua.
Öinen taivas oli täysin pilvetön ja miljoonat tähdet loistivat kirkkaasti timanttien lailla. Maisema vaikutti pukeutuneen näyttävimpään juhla-asuunsa pian saapuvia vieraita varten. Myös Kurochin perheellä oli yllään parhaimmat vaatteensa, ja minäkin olin saanut Haurulta lainaan valkean, silkkisen paidan. Se vaikutti todella kalliilta, pelkäsin sotkevani tai rikkovani sen. Ei sillä, että Hauru siitä välittäisi.
Aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti. Seisoimme kaikki viisi siistissä rivissä kartanon edustalla. Emme puhuneet mitään. Hiljaisuus tuntui hitusen oudolta, kun oli tottunut perheenjäsenten ainaiseen kinasteluun ja siihen, että kokoajan joku heistä oli äänessä. Ilmassa oli hyvin voimakasta jännitystä. Äkkiä jokin rikkoi lähes piinaavan hiljaisuuden. Kuulin lähestyvän kavioiden kopseen. Kartanon portista vyöryivät esiin suuret, mustat vaunut upeiden hevosten vetäminä. Eläinten turkit kiilsivät kauniina sekä hyvin hoidettuina, ja ne näyttivät todella voimakkailta korskuessaan villisti. Ajuri pysäytti vaunut aivan eteemme ja laskeutui avaamaan ovea kyydissä oleville.
”Taka Kurochi, pitkästä aikaa!” tervehti vaunusta ensin astunut pitkä mies. Hänellä oli harmahtavat, taaksepäin kammatut hiukset ja melko terävät kasvonpiirteet. Hänen täytyi olla herra Kiba.
”Ilo on minun puolellani”, herra Kurochi sanoi kätellessään vierasta ”Ja hän on kai poikanne?”
”Kyllä”, herra Kiba vastasi viitaten vaunusta laskeutuneeseen poikaan ”Saanen esitellä esikoiseni, Cain. Tervehdipä Kurochin perhettä, poikani.”
”Jaa… Iltaa vaan”, Cain sanoi hitusen koppavasti. Hänen hiuksensa olivat hyvin tummanruskeat ja valuivat harteille rentoina laineina. Silmissään nuorukaisella oli aavistuksen ylevä ja epäilevä katse. Arvioin hänet suunnilleen Haurun ikäiseksi, ehkä hiukan nuoremmaksi. Cain astui sivuun vaunujen oven edestä, antaen tilaa viimeiselle vieraalle. Vaunusta astui ulos lyhyt ja siro, lähes hohtavan vaalea olento.
Hän oli Kiban perheen tytär. Hakun morsian.
Hän toi mieleen kauniin posliininuken, niin hauraalta hän näytti. Tytön pitkät, hopeiset kiharat säihkyivät kuunvalossa ja hän oli pukeutunut röyhelöiseen, puhtaanvalkeaan mekkoon. Hän ei hymyillyt, muttei myöskään vaikuttanut ylpeältä, kuten veljensä. Enemmänkin hiljaiselta ja kuoreensa vetäytyvältä.
”Teidän täytyy olla Raven”, Haku puhui tytölle kohteliaasti ja pehmeällä äänellä ”Hauska tavata. Minä olen Haku Kurochi. Sulhasenne.” Haku toimi herrasmiehen elein, tarttui hellästi Ravenin käteen ja suuteli sitä kevyesti. Pitkän Hakun rinnalla pikkuinen Raven näytti entistäkin pienemmältä.
”Kiitos, samoin”, tyttö vastasi hennolla äänellä. Hänen ilmeensä ei värähtänyt ja hänen silmänsä tuntuivat tuijottavan kauas kaukaisuuteen. Hän ei tuntunut olevan edes tässä maailmassa. Havahduin ajatuksistani huomatessani, että Cain tuijotti minua läpitunkevasti.
”Miten kohteliasta varata meille illallista”, hän sanoi ja hänen kasvoilleen levisi viekas hymy. Cainin kulmahampaat välkehtivät kuunvalossa hänen astuessaan lähemmäs minua. Hauru astui väliimme ja tuijotti Cainia murhaavasti. Ilmapiiri kiristyi hetkessä, eikä tappelu ollut kaukana. Cain vaikutti hitusen hemmotellulta, eikä selvästi pitänyt siitä, että häntä vastustettiin tavalla tai toisella. Hauru taas ei tuntunut pitävän Cainista ollenkaan ja halusi puolustaa minua vaikka henkensä edestä. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta heidän katseensa salamoivat.
”Ai niin, unohdinko mainita?” herra Kurochi selitti Kiban perheelle ”Ichiro on poikkeustapaus, hän kuuluu perheeseen. Hän on vannonut valan.”
Ensi kertaa ilme Ravenin silmissä muuttui. Se oli säikähtänyt, yllätynyt katse. Se tuli kuin aallon lailla ja katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Hetkessä tyttö oli taas entisensä. Hiljainen ja vähäeleinen.
”Niinkö?” herra Kiba sanoi ”Cain, tule heti pois sieltä. Herra Kurochi on luvannut viedä meidät metsästämään myöhemmin.”
Herra Kurochi kehotti joukkoa siirtymään sisätiloihin, jotta voisi esitellä kartanon ja näyttää vieraille näiden huoneet. Hän käyttäytyi esimerkillisen isännän tavoin. Cain mulkaisi ensin minua, sitten Haurua ja sanoi pirullisesti virnuillen:
”Pidä hyvä huoli lemmikistäsi.”
Sen sanottuaan hän marssi sisälle muiden perässä.
”Mikä naurettava, leuhka kakara”, Hauru totesi ”Eikä pikkusiskollakaan taida olla kaikki kohdillaan. Omituista sakkia.”
Yhdyin hänen mielipiteeseensä, vaikken itse olisi käyttänyt noin suoria ilmaisuja. Kiban sisaruksissa oli kieltämättä jotakin hyvin erikoista.
”Missä heidän äitinsä on?” kysymys tuli yllätäen mieleeni.
”Herra Kiban vaimo lähti Cainin ollessa pieni, eikä koskaan palannut”, Hauru vastasi ”Ravenin äiti taas oli herra Kiban rakastajatar. Nainen teki kuulemma itsemurhan muutama vuosi sitten. Aika onnetonta menoa.”
”Mitä?!” hämmästyin ”Hurjaa… Se selittää, mikseivät Cain ja Raven muistuta toisiaan juuri ollenkaan… Mistä muuten tiedät kaiken tuon?”
”En voi väittää tietäväni”, hän vastasi olkiaan kohauttaen ”Ne ovat vain huhupuheita. Mutta se on ainakin varmaa, että vaimo lähti ja että sisaruksilla on eri äidit. Lopun tietävät vain Kibat itse.”
Tavallaan minun kävi sääliksi Cainia ja Ravenia. Heidän perheasiansa eivät tainneet olla ihan helpoimmasta päästä. Ainakin Hakulla ja Ravenilla oli yksi yhteinen asia, joskin surullinen sellainen: kummankaan äiti ei ollut enää elossa. Hauru näytti hetken aavistuksen poissaolevalta, tiesin hänen miettivän omaa äitiään ja tämän kauheaa kohtaloa. Pian hän kokosi itsensä ja seurasimme muita sisälle kartanoon.
Ilta oli varsin tapahtumarikas ja tunnelmaltaan hyvin erikoinen. Herra Kurochi ja herra Kiba tulivat erinomaisesti toimeen keskenään ja keskustelivat innokkaasti vanhempien vampyyriherrojen asioista. He puhuivat myös Hakun ja Ravenin tulevista häistä ja niiden järjestelyihin liittyvistä seikoista. Haku itse yritti parhaansa tehdäkseen Ravenin olon kotoisaksi, mikä ei ollut helppoa tytön vähäpuheisuuden vuoksi: oli mahdotonta saada selville, mistä hän piti ja mistä ei. Hän ei tuntunut välittävän. Hän vain oli. Chihiro yritti jutella Cainille, mutta ajautui tämän kanssa nopeasti samanlaiseen kireään tilanteeseen kuin Haurukin.
”Käsittämättömän ärsyttävä tyyppi!” Chihiro kihisi Haurulle ”Kuka se oikein luulee olevansa?! Jos se vielä sanoo jotakin ylimielistä, niin minä kyllä…!”
”Koeta pysyä nahoissasi”, Hauru kehotti ”Tuollaiset snobit nauttivat huomiosta. Hän haluaa, että suutut hänelle. Ärsytät häntä enemmän, jos asetut hänen käytöksensä yläpuolelle.”
Noin kypsästi Hauru neuvoi siskoaan, vaikka luultavasti tahtoi itse antaa Cainille selkään oikein perusteellisesti. Yhtäkkiä huomasimme nuorukaisen livahtaneen ulos salista. Minne hän oikein oli kdonnut?
”Epäilyttävää”, Chihiro sanoi ”Minne se liero oikein meni? Varastaa varmaan kaikki arvotavarat ja häipyy kotiinsa.”
”Mihin hän rahaa tarvitsisi?” Hauru muistutti ”Kiboilla on sitä kyllä vaikka muille jakaa. Seuraan häntä ja otan selvää hänen aikeistaan. Pysykää te täällä.”
”Voinko minä tulla mukaasi?” kysyin välittämättä siitä, että hän oli käskenyt meidän molempien odottaa.
”Et tällä kertaa”, hän vastasi ”Herätämme liikaa huomiota, jos häivymme kaikki kerralla. Odota täällä Chihiron kanssa.”
Sen sanottuaan Hauru poistui huoneesta lähes huomaamattomasti. Minulle jäi hitusen omituinen olo. Olimme aina menneet yhdessä, kun kyse oli tällaisista tilanteista. Tuntui omituiselta, että hän kehottikin minua jäämään, vaikka se toisaalta saattoi olla viisainta tässä tilanteessa. Päätin luottaa häneen ja työntää epämukavat tunteet syrjään.
”Ichiro, toisitko keittiöstä lisää verta?” Herra Kurochi huikkasi minulle viitaten hänen ja herra Kiban tyhjiin laseihin ”Mieluiten nuoren naisen verta, sitä on pullollinen keittiön yläkaapissa. Alahan mennä nyt.”
Minun täytyi tunnustaa eräs asia: tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin, että kartanossa oli keittiö. Se tuntui hitusen turhalta ja naurettavalta, sillä eiväthän talon asukkaat syöneet mitään. Huone oli ilmeisesti sitä varten, että herra Kurochi säilytti siellä pullotettua, laadukkainta mahdollista verta. Sitä ei juotu milloin tahansa, vaan nautittiin hyvässä seurassa ja tarjoiltiin tärkeille vieraille. Kurotuin ottamaan pullon kaapista ja pyyhin pölyt sen päältä. Eikö kukaan ikinä siivonnut täällä? Olin jo aikeissa poistua keittiöstä, kun kuulin ääniä käytävästä. Hiivin huoneen ovelle ja kurkistin varovaisesti sen raosta. Sydämeni tuntui muljahtavan paikoiltaan järkytyksestä, jonka tuo näky minussa aiheutti.
Cain ja Hauru seisoivat lähekkäin niin, että Haurun selkä oli seinää vasten ja Cain piti hänestä tiukasti kiinni.
He suutelivat.
Paha olo vyöryi kehooni pakottaen minut maahan. En pystynyt katsomaan. Halusin katsoa. En halunnut katsoa. Eniten halusin tietää, mitä hemmettiä täällä oli oikein tekeillä.
-
EÄÄÄÄÄÄÄGH!!
Ensimmäinen ajatus tosta lopusta. Ja sen jälkeen: MITÄ HEMMETTIÄ?!
Öh... Rauhotun nyt vähän... Eli, olit kirjottanu koukuttavasti, mun piti men pelaamaa FFVII:tä, mut huomasin et oli tullu uus osa... Ja sekosin. Kirjotustyyli vaa paranee koko aja, juoni tiivistyy, ja mä HAKKAAN TON CAININ PENTELEEN, JOS SE EI IRROT LIKASII KÄPÄLIÄÄN HAURUSTA! Ah, kuinka fiksuja voimmekaan kommentoida, kun emme ole saaneet kahvia~
Jatkoa. Ja Cain, mä tulen ja syön sut. ♥ (En elä tarinan mukana, en...)
-
Veriveljet osa 12/?
En voinut ymmärtää näkemääni. Vasta äskenhän Hauru oli kutsunut Cainia leuhkaksi kakaraksi. Ylipäätään tuntui käsittämättömältä, että löysin hänet tekemästä tuollaista selkäni takana. Mikä tämä inhottava tunne oikein oli?
Epäilys? Sillä nimellä sitä taidettiin kutsua. En osannut oikein pukea sanoiksi tunteitani, sillä ne olivat minulle aivan uusia ja vieraita. Hauru ei ollut ennen antanut syytä sellaisiin. Meillä piti olla side, jota kukaan ei voisi rikkoa. Nyt tunsin oloni petetyksi ja epätoivoiseksi. Maailma oli särkynyt sirpaleiksi ja pudonnut päälleni.
Aioin juuri kerätä rohkeuteni katsoakseni heitä uudestaan, kun tunsin jonkun läsnäolon aivan lähelläni. Joku seisoi selkäni takana. Käännyin ympäri nopeasti ja valmiina puolustautumaan. Ikkunasta loistava kuunvalo lähes kimmelsi Ravenin hopeisissa hiuksissa ja sai hänet näyttämään yhtä aikaa aavemaiselta ja yliluonnollisen kauniilta. Hän seisoi paikoillaan hievahtamatta, katsellen minua äänettömästi. Tunnelma oli jotenkin unenomainen. Tytön lasittuneiden silmien pinnan alla väreili ääretön yötaivas tuhansine tähtineen. Jos ei ollut varuillaan, saattoi upota noiden silmien syvään salaisuuksien mereen. Avasin suuni sanoakseni jotakin, mutta hän esti minua, tarttui käteeni ja lähti juoksemaan. Hän avasi keittiön ikkunan vain kättään heilauttamalla ja kiskoi minut mukanaan ulos, vauhtia hidastamatta. Vasta huvimajan kohdalla tajusin pistää vastaan.
Hämmästyin, kun tyttö melkein kaatui minun vastusteluni vuoksi. Olihan hän toki pienikokoinen, mutta silti vampyyri. Miten hän oli noin heikko? Normaalille yönkansalaiselle en olisi voinut mitään. Pysähdyimme ja kysyin häneltä, mitä ihmettä hän oikein tarkoitti toiminnallaan. Minne hän halusi minut viedä?
”Miksi teit sen?” hän kysyi hennolla äänellään ”Miksi vannoit valan?”
En ymmärtänyt, mitä hän ajoi takaa. Mitä minun valintani kuuluivat hänelle? Emmehän edes tunteneet toisiamme. Ajatellessani valaa muistin väistämättä Haurun kasvot ja äskeisen, järkyttävän näyn. Työnsin inhottavat tunteet pois ja keskityin Raveniin.
”Suonissasi virtaa… hirviön verta…”
”Hirviön?” en ymmärtänyt hänen sanavalintaansa ”Etkö ole itsekin… sellainen…?”
”Olen hirviö!” tyttö näytti ikään kuin romahtavan henkisesti, ”En halua olla tällainen, antaisin mitä vain vapautuakseni täsä painajaisesta!”
Ero hiljaiseen, peilityyneen olentoon oli pelottavan jyrkkä. Raven näytti olevan jonkinlaisen kohtauksen kourissa, kuin demonin riivaamana. Hän vaikutti halveksivan vampyyrejä ja sitä kautta itseään. Hän todella kärsi tuosta itseinhosta ja saattoi tehdä mitä tahansa senhetkisessä mielentilassaan.
Tyttö tarttui käteeni jälleen varoittamatta, tällä kertaa omituinen kiilto silmissään. Se muistutti hitusen janoisen verenimijän katsetta, mutta oli kuitenkin erilainen. Jotenkin… epätoivoinen ja surun kyllästämä.
”Minä vaihtaisin paikkaa kanssasi milloin tahansa”, hän sanoi itkien katkerasti.
”Antaisin mitä vain tullakseni ihmiseksi, jos se vain olisi mahdollista. Mutta sinä… sinulla oli elämä… Miksi luovuit siitä hirviön vuoksi?! Miksi haluat kuulua joukkoomme?!”
”En käsitä, mistä puhut”, vastasin yrittäen samalla keksiä keinoja tytön rauhoittamiseksi ”Älä kutsu itseäsi ja sukulaisiasi hirviöiksi. Minä en pidä teitä sellaisina. Te olette hienoa—”
”Valehtelet!” Raven huusi minulle. En ollut uskoa, että hänestä lähtisi noinkin paljon ääntä. Hän kohotti katseensa ja loi sen suoraan minuun. Hänen lumoavat silmänsä hohtivat purppuranpunaisina. En kyennyt irrottamaan katsettani niistä.
”Olet tehnyt itsellesi pahimman mahdollisen synnin suostuessasi valaan kaltaiseni kanssa”, hän sanoi äänellä, joka tuntui tulevan jostakin hyvin kaukaa ”Ehkä voimme molemmat vapautua kärsimyksistämme ja saada armahduksen. Tule mukaani.”
Sillä hetkellä hänen pupillinsa muuttuivat puolikuun muotoisiksi ja maailma ympärillämme alkoi kieppua. Putosimme lähes pohjattomaan pimeyteen ja tyhjyyteen. Kymmenet kalmankalpeat, mätänevät kädet kurkottivat meitä kohti, yrittäen kiskoa meidät mukanaan vieläkin syvemmälle. Kaikkialla kaikui sanoinkuvaamattoman tuskaisia huutoja, avunpyyntöjä, joita ei kukaan kuunnellut. En voinut liikkua enkä irrottaa katsettani Ravenin silmistä. Olin joutunut niiden vangiksi.
Tämä paikka oli niin todellinen… ja tämä kärsimys oli vielä sitäkin aidompaa. Kipu lävisti jokaisen soluni veitsen lailla pelon kaivautuessa luihin ja ytimiin. Mielessäni kaikui vain yksi ajatus: kuolen. Minä kuolen tänne, eikä kukaan tule auttamaan minua. Ei kukaan. Minut oli hylätty ja heitetty tänne ikuiseen kärsimykseen, painajaiseeni.
Jostakin kaukaa kuului ääniä. Tuttuja ääniä. Toisen olisin tunnistanut missä tahansa, vaikken olisi kuullut sitä sataan vuoteen. Ennen se oli täyttänyt minut toivolla ja riemulla, mutta nyt… uskaltaisinko vastata siihen?
”ICHIRO!”
Havahduin ja näin edessäni Haurun, jolla oli kasvoillaan hitusen säikähtänyt ilme. Harvinaista hänelle. Olimme yhä huvimajan edustalla, juuri siellä, missä Raven oli päättänyt viedä minut mukanaan syvyyksiin. Vieressämme Cain piteli sylissään väsynyttä, puoliunista siskoaan. Myös herra Kiba ja koko Kurochin perhe olivat saapuneet paikalle.
”Mitä tapahtui…?” kysyin hämilläni.
”Olen syvästi pahoillani tästä”, herra Kiba sanoi vakavasti ”Minun olisi pitänyt kertoa teille heti alussa. Raven on hieno tyttö, mutta hän ei halua juoda verta, koska pitää sitä julmana tapana. Viime aikoina hän on jopa ruvennut paastoamaan, yrittänyt jättää veren juomisen kokonaan pois… mutta tiedättehän, miten siinä käy.”
Kaikkien ilmeet kielivät, että he ymmärsivät täysin. Heille veri oli elinehto, kukaan ei selviäisi pitkään ilman sitä. Ainoana poikkeuksena olivat tapaukset, joissa vampyyri vetäytyi vuosikausiksi nukkumaan, kuten herra Kurochi oli tehnyt sata vuotta sitten. Untakaan ei tosin voinut jatkaa loputtomiin, vaan jossakin vaiheessa oli pakko nousta juomaan. Muuten kuivuisi kasaan ja menehtyisi.
Jano sai vampyyrit verenhimoisiksi ja vaarallisiksi, vaikka he normaalitilassa kykenisiväkin hillitsemään itseään. Raven yritti sulkea itsestään tämän piirteen pois, jostakin syystä hän piti sitä vaistoa moraalinsa vastaisena. Hän kieltäytyi juomasta verta, ja kärsi sen vuoksi tuollaisista mielen ailahteluista. Minun kävi häntä sääliksi.
”Antaisit jo periksi”, Cain huokaisi sisarelleen ”Haluatko heittää henkesi?”
”Äitikin teki niin…”, tyttö vastasi hiljaa, eikä jaksanut vastustella enempää. Herra Kiba näki kysyvät ilmeemme ja kertoi meille:
”Ravenin äiti oli hyvin omalaatuinen nainen. Hän piti veren juomista vastenmielisenä ja halusi säästää ihmiset siltä. Hän oli uskomattoman myötätuntoinen ihmisiä kohtaan ja kieltäytyi lopulta täysin juomasta verta. Kukaan ei onnistunut kääntämään hänen päätään. Lopulta jano ajoi hänet hulluuden partaalle ja hän päätyi riistämään hengen itseltään.”
Kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa. Herra Kiba jatkoi:
”Se oli Ravenille kova paikka, mutta hän ihaili äitiään ja oli omaksunut tämän erikoisen ajatusmaailman. Nyt hän on tuollaisessa tilassa… heikossa ja epävakaassa… pelkään, että hänelle käy samoin kuin äidilleen…”
Katselimme kaikki Ravenia rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa. Hän oli erittäin heikossa kunnossa ja luultavasti tiesi itsekin, että hänen valitsemansa tie tuhoaisi hänet ennen pitkää. Pystyisikö häntä pelastamaan mitenkään?
”Käsittääkseni vaimollanne oli erityinen kyky parantaa sairaita”, Haku sanoi äkkiä Herra Kiballe kohteliaalla äänensävyllään ”Luuletteko, että hän olisi tiennyt vastauksen neiti Ravenin ongelmaan?”
Herra Kiba yllättyi siitä, että joku otti hänen vaimonsa puheeksi. Luultavasti aihe oli useimmille tabu, olihan vaimo lähtenyt jälkiä jättämättä. Cain näytti ihmeen tyyneltä, mutta uteliaalta. Minua vihlaisi ilkeästi ja loin häneen varsin inhottavan katseen. Hauru vilkaisi minua jotenkin kysyvästi.
”En nyt sanoisi ihan noin”, Herra Kiba vastasi ”Mutta kieltämättä Otomella oli laaja tietämys aiheesta. Hän olisi saattanut keksiä jotakin.”
Miehen olemus muuttui hitusen vaivaantuneeksi hänen jatkaessaan:
”Mutta kuten luultavasti tiedättekin, Otome ei ole enää vuosiin… krhm… hän ei ole enää aikoihin asunut luonamme. Emme tiedä, missä hän on.”
”Puhu vain omasta puolestasi”, Cain töksäytti. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä kiinnostuneina. Erityisesti herra Kiba.
”Mitä tarkoitat?” mies kysyi pojaltaan ”Kyllähän sinä ymmärrät, että äitisi…”
”…asuu vuorilla omassa kartanossaan”, Cain sanoi. Kaikkien läsnäolijoiden reaktio vaihteli hiukan yllättyneestä todella järkyttyneeseen. Herra Kiba edusti jälkimmäistä ääripäätä.
”Mitäh?!” hän huudahti ”Oletko tiennyt kokoajan, minne hän katosi?!”
”Tietysti”, Cain vastasi olkiaan kohauttaen ”Totta kai hän on pitänyt yhteyttä lapseensa. Kielsi kertomasta sinulle. Uhkasi pyyhkiä sinut elävien kirjoista perusteellisesti, jos ilmestyisit jonakin päivänä hänen ovelleen. Hieno homma, isä."
Cain puhui pirullinen virne kasvoillaan ja selvästi ylpeänä siitä, että sai loistaa tiedoillaan. Herra Kiba näytti täysin lyödyltä ja häpeävältä. Kaikille oli viimeistään nyt selvää, miksi hänen vaimonsa oli lähtenyt; Cainin sylissä lepäävä Raven oli todiste suhteesta, jota Herra Kiba oli ylläpitänyt vaimonsa selän takana. Ei ihme, että asioiden paljastuttua nainen oli suuttunut ja päättänyt häipyä. Perheen koti oli luultavasti toiminut näyttönä melkoiselle draamalle.
”Ehdotan, että osa meistä lähtee herra Cainin opastuksella vierailemaan Otome-rouvan luona”, Haku otti ohjat käsiinsä ”Neiti Ravenin kihlattuna velvollisuuteni on osallistua matkaan. Hauru ja Ichiro saavat lähteä mukaamme.”
”Miksi juuri he?” Chihiro kysyi ärsyyntyneenä ”Onko minussa jotakin vikaa?!”
”Minusta vain tuntuu siltä”, hän vastasi luoden meihin salaperäisen katseen ”Uskon sen olevan kaikille hyväksi.”
Haku puhui ikään kuin tietäisi jotakin, mitä me emme. Kenties hän vaistosi pahan oloni ja epävarmuuteni. Herra Kurochi kysyi Cainilta, kauanko matkaan menisi.
”Ihmisolennolta viikkokausia”, poika vastasi luoden minuun ylevän katseen ”Kävellen, siis. Mutta me muut voisimme päästä perille parissa yössä. Jos jättäisimme Ichi—”
”Hauru voi kantaa Ichiroa”, Haku keskeytti Cainin lauseen ”Ja minä voin huolehtia Ravenista, sillä hän on liian heikossa kunnossa selviytyäkseen sellaisesta matkasta itse. Jos teemme näin ja etenemme reippaasti, voimme päästä Otome-rouvan luo melko nopeasti. Sopiiko tällainen järjestely kaikille?”
Cain ei pitänyt siitä, että hänet keskeytettiin. Hän ei kuitenkaan keksinyt hyvää vastaväitettä, joten hän tyytyi Hakun suunnitelmaan hitusen nyreän ilmeen siivittämänä. Herra Kurochi katsoi poikaansa ylpeänä; Hakulla oli kykyä johtaa ja suunnitella asiat niin, että kaikki pystyivät hoitamaan oman osuutensa järkevästi.
Koska vastalauseita ei kuulunut, lähdimme matkaan vielä samana yönä. Minusta tuntui vähän inhottavalta olla niin lähellä Haurua, kun en tiennyt, mitä aiemmin näkemäni kohtaus oli oikein tarkoittanut. Hän vaikutti ihmettelevän etäistä olemustani, muttei tullut vastaan eikä kysynyt, mikä minua vaivasi. Se lisäsi huoltani entisestään ja aloin kuvitella mielessäni pahimpia mahdollisia tilanteita.
Kaiken ahdistuksenkin keskellä en voinut olla ihmettelemättä yönkansalaisten hämmästyttävää nopeutta. Maisemat vain kiisivät ohitsemme. En oikein tiennyt, oliko se juoksemista vai lentämistä. Kenties se oli jotakin niiden kahden väliltä. Toivoin sydämestäni, että olisin voinut nauttia kokemuksesta täysillä.
Kulkiessamme kadotin ajantajun. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten nopeasti etenimme ja kuinka pitkän matkan. Aamun sarastaessa olimme joka tapauksessa ehtineet jo suuren vuoriston alarinteille. Löysimme sattumalta pienen mökin, jossa asui ystävällinen leskirouva. Vanha nainen antoi meidän levätä pirtissään ja tarjosi meille syötävää, joskin se tuli tarpeeseen vain minulle. Rouva oli täpinöissään saadessaan vieraita:
”Voi kun te olette kaikki niin nuoria ja kauniita”, hän ihasteli ”Kolme komiaa nuorukaista ja noin suloinen tyttö… Vaan on hän huonossa kunnossa, lapsiparka… Minne olette oikein matkalla?”
”Hakemaan apua siskolleni”, Cain vastasi suoraan ja rehellisesti ”Vuorilla asuu eräs parantaja.”
”Ihanko totta?” rouva ihmetteli ”En tiennytkään, vaikka olen asunut tällä seudulla koko ikäni. Aina oppii näemmä jotakin uutta… niin se vain on. No, minä poistun nyt teitä häiritsemästä. Levätkää lapsoset, kun kerran kuljitte koko yön… Nukkukaa hyvin!”
Hän jätti meidät ja Hauru veti verhot kiinni. Rouva oli oikeassa. Yön pitkä matka oli väsyttänyt kaikkia, joten meidän kannattaisi nukkua kunnolla tämä päivä. Ennen nukahtamistani katsoin vielä vieressäni makaavaa Haurua. Hän oli siinä ihan lähellä, mutta samaan aikaan jossakin aivan muualla, ulottumattomissani. Normaalisti olisimme keskustelleet päivän tapahtumista pitkään ja pohdiskellen, mutta nyt kumpikaan ei hiiskunut sanaakaan. Tiesikö hän, että olin nähnyt hänet Cainin kanssa? Mitä oikeastaan olin nähnyt silloin? Se ainakin oli ollut totta, eikä Ravenin luomaa harhakuvaa.
Mikä meidän välillämme oli mennyt rikki?
Veriveljet, osa 13/?
Illan hämärryttyä kiitimme rouvaa vieraanvaraisuudesta ja jatkoimme matkaamme ylös vuorille. Yllätyin, kun Hauru jättäytyi tahallaan hiukan muiden taakse ja kysyi minulta:
”Ichiro, mikä sinua vaivaa? Olet ollut tosi outo eilisestä lähtien. Mitä on tapahtunut?”
Hänen äänensä oli vakava. Oliko hän aidosti huolissaan?
”Sinunhan se pitäisi paremmin tietää”, ärähdin. Hämmästyin töykeää asennettani. Miksi tiuskin tuolla tavalla? Minähän olin toivonut, että hän yrittäisi selvittää asiaa.
”Mitä ihmettä tarkoitat?” hän kysyi. Tiesin hänen kohottavan kulmiaan kysyvästi, vaikken nähnytkään hänen kasvojaan. Hän kun kantoi minua selässään.
”Ai, et sitten halua kertoa?” kohotin ääntäni tajuamatta sitä itse ”Kyllä minä tiedän jo. Näin sinut. Näin teidät.”
”Mistä hemmetistä sinä puhut, Ichiro?!” Hauru alkoi hermostua ja laski minut selästään. Seisoimme kasvot vastakkain, tuijottaen toisiamme silmiin. Luultavasti katseeni leimusi lähes yhtä hurjana kuin hänen. En ollut koskaan ennen tuntenut tällaista vihanpuuskaa. Cain ja Haku olivat pysähtyneet ja he katselivat meitä etäämmältä Ravenin kanssa.
”Miksi hitossa et itse tunnusta, mitä olet puuhaillut selkäni takana?!” huusin välittämättä siitä, että yleisömme vähän matkan päässä voisi kuulla. Hauru tarttui minua olkapäästä eikä luultavasti huomannut itse, miten kovaa hän puristi. Tuntui melkein, kuin hänen sormensa olisivat porautuneet ihooni. Hän oli todella vihainen. Todella turhautunut ja hämmentynyt.
”Voisitko selittää ihan alusta alkaen?” hän sanoi hyvin painostavalla äänensävyllä ”Että minäkin ymmärrän, mitä pahaa olen muka tehnyt. Minä vain kysyn vointiasi ja sinä nostat siitä tällaisen metelin. Milloin sinusta on tullut tuollainen hemmetinmoinen draamakuningatar?”
”Cain”, sanoin nimen hitusen värisevällä äänellä. Hauru yllätyi niin, että hellitti otteensa minusta. Riuhtaisin itseni irti ja lähdin juoksemaan alas rinnettä.
”Hidasta, typerys!” Hauru huusi perääni ”Nyt on pimeää, ja rinne on liukas. Voit kompast—”
Hän ei ehtinyt edes lausettaan lopettaa, kun kompastuin irtokiviin ja kaaduin pahasti. Olimme jo melko korkealla, ja vuoren rinne vietti jyrkästi alaspäin. Liu’uin jäisessä kivikossa kohti suurta halkeamaa kalliossa. Tämä ei ollut Ravenin luoma painajainen. Tämä oli totta. Putosin ryminällä kohti kuolemaa, ja viimeiset sanani Haurulle olivat olleet sellaista kiukuttelua. Noiden pelottavien sekuntien aikana rukoilin kaikkia mahdollisia jumalia ja huusin mielessäni Haurua apuun. Noinkohan hän edes tulisi naurettavan käytökseni jälkeen?
Olin juuri putoamassa halkeamaan, kun joku tarttui käteeni ja veti minut turvaan. Se ei ollut Hauru, tunsin sen heti kosketuksesta. Käännyin hitaasti katsomaan pelastajaani.
Hetken luulin kuolleeni, sillä nainen näytti tummahiuksiselta enkeliltä. Pian kuitenkin tunnistin kasvonpiirteet ja ymmärsin, kuka tuo violettiin pukuun verhoutunut henkilö oli.
”Varoisit vähän, poikaseni”, Cainin äiti sanoi pehmeällä äänellä ”Täällä ei sovi kuolevaisten juoksennella miten sattuu.”
Hän johdatti meidät ylös vuoren huipulle, josta avautui henkeäsalpaava näkymä suureen, lumenvalkeaan laaksoon. Laakson keskellä kohosi valkea rakennus, joka oli kuin jonkinlainen jääpalatsi. Otome-rouvan kartano.
Istuuduimme olohuoneeseen ja Otomen palvelijatar toi Haurulle, Hakulle ja Cainille verta sievissä teekupeissa. Se oli vähän omituinen, mutta kierolla tavalla herttainen yhdistelmä. Minulle palvelustyttö niiasi ja pahoitteli, ettei heillä ollut mitään minulle sopivaa. Vastasin, ettei se haitannut ollenkaan. Rouva ilmeisesti asui vuorella kahdestaan palvelijattarensa kanssa. Selittäessämme vierailumme syytä Cainin äiti katsoi vuoron perään poikaansa, vuoroin tämän sylissä lepäävää Ravenia. Lopetettuamme hän huokaisi ja sanoi:
”On sanoinkuvaamattoman ihanaa nähdä sinut jälleen, Cain. Ikävää vain, että syynä on hänen tyttärensä…”
Tajusin vasta nyt, että olimme raahanneet Otomen kotiin tytön, jonka äidin kanssa herra Kiballa oli ollut suhde. Suhde, joka oli koitunut herra Kiban ja Otomen avioliiton tuhoksi. Pelkäsin hetken, että Otome tekisi Ravenille jotakin ikävää. Naisen ilme oli hetken ajan melko halveksuva. Tyttö ei herättänyt hänessä mukavia muistoja.
”Hän muistuttaa häiritsevän paljon äitiään”, Otome sanoi lopulta ”Mutta se ei ole hänen vikansa. En voi vihoitella syyttömälle, olkoon kenen tahansa lapsi.”
”Olemme erittäin kiitollisia”, Haku sanoi kunnioittavasti ”Pystyttekö autamaan morsiantani?”
”En ole psykologi”, Otome vastasi aidosti pahoillaan ”Osaan kyllä parantaa fyysisiä vammoja, mutta näen jo tutkimattakin, että tuon tytön ongelma on hänen mielessään. Jos hän ei niele ylpeyttään ja ala juoda verta pian, hänelle käy samoin kuin äidilleen. Surullista, mutta totta.”
Haku rikkoi Otomen sanoja seuranneen hiljaisuuden. Poika oli ilmeisesti keksinyt jotakin.
”Raven-neiti”, hän sanoi pehmeästi kumartuessaan tytön puoleen ”Vältättekö verenjuomista siksi, ettette halua tehdä sitä ihmisille? Entä, jos tarjoaisin omaa vertani teille?”
”Mitä tarkoittatte…?” Raven kysyi hiljaa ja kohotti päätään. Hän katseli Hakua kimmeltävillä silmillään.
”Juuri sitä, mitä sanonkin”, Haku vastasi laskien kaulustaan, paljastaen kaulansa tytölle ”Minun kehoni on käytettävissänne. Teidän ei tarvitse huolehtia tai kärsiä omantunnontuskista, sillä annan sen teille vapaaehtoisesti. Mitä sanotte?”
Helpotuksen kyyneleet valuivat Ravenin poskille, kun hän syleili sulhasensa kaulaa varovasti, lopulta upottaen hampaansa tämän ihoon. Hakun ilmekään ei värähtänyt, vaan hän kesti hymyillen sen, mitä oli luvannutkin. Tämä oli jo toinen kerta, kun näin hänen tarjoavan vertaan toiselle vampyyrille. Hän oli valmis uhraamaan omastaan pelastaakseen läheisensä. Sillä hetkellä pitkä nuorukainen ja pienikokoinen tyttö näyttivät kuuluvan toisilleen täydellisesti, erilaisuudestaan riippumatta tai jopa sen ansiosta. Haku jos kuka pystyi käsittelemään Ravenia oikein, pitelemään tätä kuin kukkaa kämmenellä. Minusta tuntui, että ajan kanssa he oppisivat rakastamaan toisiaan aidosti, koko sydämistään.
”Tämänkö takia tänne tultiin?” Cain marisi pilaten kauniin tunnelman ”Tuohon ratkaisuun oltaisiin päädytty kotonakin. Tulimmeko turhaan tänne asti?”
”Joskus täytyy matkustaa kauas nähdäkseen selkeästi”, Otome vastasi ja pörrötti sitten poikansa hiuksia sanoen: ”Äläkä väitä, että tulit turhaan vierailemaan rakkaan äitisi luona. Saisit käydä useamminkin. Jestas, kun olet kasvanut viime kerrasta. Olit silloin ihan pieni poika.”
Nyt kun Ravenin tilanne oli selvitetty, ahdistus hiipi mieleeni. Ilmoitin lähteväni pienelle kävelylle kartanon lähelle. Minun oli päästävä hetkeksi pois, selvittelemään ajatuksiani.
”Mene vain, mutta ole varovainen”, Otome varoitti ”Oli onni, ettei sinulta murtunut luita aiemmin tänään. Tämä paikka ei todellakaan ole leikkimistä varten.”
Ihan kuin minä olisin aiemmin liukunut mäkeä huvikseni. Astuin ulos valkeaan maailmaan. Tähdet tuikkivat uskomattoman kirkkaina ja kuu näytti olevan hyvin lähellä. Se oli todella suuri. Kaikkialla oli hiirenhiljaista, muttei painostavalla vaan rauhoittavalla tavalla. Tämä maisema oli kuin sadusta.
”Cain”, sanoi taakseni kävellyt Hauru hitusen närkästyneellä, mutta myös melko katuvalla äänellä ”Haluaisin tietää, mitä tarkoitit sillä aiemmin, Ichiro.”
”No, kun…”, aloitin empien ”Näin sinut hänen kanssaan, kun olin hakemassa verta keittiöstä… Ja te… tiedäthän… Suu—”
”Ei voi olla totta”, hän puhkesi nauruun, eikä meinannut millään lopettaa.
”Mitä?” kysyin loukkaantuneena ”Ei se ole naurun asia, tahdon kuulla sinulta selityksen…”
”Ei siinä ole mitään selitettävää” hän vastasi hymyillen ”Se kömpelys vain kaatui minua vasten ja sellainen nolo tilanne pääsi syntymään. Luulin, ettei kukaan nähnyt. Voit uskoa, että työnsin sen snobin pois päältäni ja vähän äkkiä.”
Siinäkö kaikki? Katsoin Haurua häkeltyneenä, mutta suunnattoman helpottuneena. Tiesin, että pystyin luottamaan häneen taas. Olin aina voinut, vaikka epäilys olikin kalvanut minua hetken. Nyt minua hävetti, kun olin kuvitellut hänestä sellaista. Olin kuitenkin niin onnellinen, etteivät sanat riittäneet kuvailemaan tunteitani sillä hetkellä.
”Mutta ajatella, että siitä aiheutui niin suuri tappelu”, hän sanoi katsellen kauas horisonttiin ”Me emme olekaan koskaan riidelleet. Emme tuolla tavoin, kunnolla. Siinä olikin jotakin aivan uutta.”
”Jotkut sanovat, että se puhdistaa ilmapiiriä, ja että sopiminen lähentää”, vastasin. Hän hymähti sanoen:
”Ehkä meidän pitäisi riidellä useammin?”
”Kiitos, ei!” naurahdin. Kaikki oli hyvin taas. Hauru kaivoi taskustaan savukkeen ja aikoi sytyttää sen, mutta minä nappasin sen hänen kädestään ja heitin kauas pois.
”Miksi sinä noin teit?” Hauru kysyi ihmeissään.
”Koska tämä maistuu paremmalta ilman sitä”, vastasin ja suutelin häntä pitkään. Hän vastasi suudelmaan tyytyväisenä ja kietoi kätensä ympärilleni. Minun ei ollut kylmä, vaikka ulkona oli pakkasta ja Haurun iho oli viileä, kuten aina. Itse asiassa minulla oli lämpimämpi kuin koskaan ennen.
A/N: Alunperin tarinan piti päättyä jo 9. osaan, mutta mielessäni kummitteli idea jatkosta, joten syntyi vielä 4 osaa lisää... Ja niitä oli mukava kirjoittaa, kuten kaikkia aiempiakin. Suuri kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea tänne asti ♥ Postasin kaksi viimeistä osaa samalla kertaa. Päässä pyörii jo ajatuksia mahdollisesta spinoffista tai muusta vastaavasta, mutten uskalla luvata varmaksi mitään. Aika näyttää, tuleeko sellaista ja jos tulee, niin millainen. Joka tapauksessa ainakin itselläni on ollut älyttömän hauskaa näitä kirjoittaessa, ja toivon, että niitä on myös yhtä mukava lukea. Vielä kerran iso kiitos kaikille lukemisesta ja palautteesta! ^^♥
-
Ei se voi olla loppu nyt! Mä haluun lukee viel lisää Haurun ja Ichiron "seikkailuista"... :D
Mutta mutta. Ei rakentavaa täl kertaa.
Kiitos ja odottelen innolla sun seuraavia kirjotuksia~! ♥
-
Kiitos :) Ja pieni infonmurunen: päätin kuitenkin jatkaa tarinaa vielä (tän parissa on niin kivaa, etten varmaan osaa lopettaa ikinä xD) en osaa sanoa, milloin jatkoa on tulossa, mutta se on ehdottomasti suunnitelmissa. Saa nähdä, mitä tuleman pitää... :)
-
Jee, kiitos jo valmiiksi~
Jään odottamaan innolla... :D
-
Veriveljet, osa 14/?
Sade maalasi maiseman harmaaksi ja rummutti kattoa tasaisesti, luoden omaa, uneliasta tunnelmaansa. Haurun huoneen suurista ikkunoista avautui lähes maalauksellinen näkymä kirkasvetiselle lammelle. Sen rannalla oli vielä pystyssä Hakun ja Ravenin häissä käytetty, punaisin ruusuin koristeltu vihkikaari. Se näytti juhlavalta jopa sateen piiskatessa sitä armotta. Huokaisin ja heitin puvuntakkini tuolin selkänojalle.
”Oli kyllä upeat juhlat”, sanoin rikkoen rauhallisen hiljaisuuden. ”Raven näytti todella onnelliselta.”
”Niin, hän on voinut paljon paremmin alettuaan juoda veljeni verta”, vastasi huoneen toisessa päässä seisonut Hauru. Hän vaikutti hyvin mietteliäältä ja poissaolevalta. Kysyin, painoiko jokin hänen mieltään.
”Ai, näytinkö siltä?” hän kääntyi katsomaan minua hitusen hölmistyneenä. ”Ei minulla ole mitään hätää. Tämä sadesää vain nostatti muistoja pintaan.”
”Millaisia muistoja?” kysyin aidosti ihmeissäni. Hän naurahti huvittuneena ja käveli luokseni kevyesti, kuin liitäen. Hauru otti kasvoilleen salaperäisimmän ilmeensä. Sen, joka oli yhtä aikaa sekä ärsyttävä että uskomattoman kiehtova ja puoleensa vetävä.
”Eikö se sano sinulle yhtään mitään?” hän kysyi äänellään, joka soljui kevätsateen lailla. ”Eikö sinunkin pitäisi muistaa jotakin? En puhu sinulle enää ikinä, jos olet mennyt unohtamaan sen illan.” Viimeinen lause oli vitsi, mutta tuo äänensävy todellakin toi mieleeni jotakin hyvin tärkeää. Hymy levisi kasvoilleni vastatessani:
”Kaiken muun voin unohtaa, mutta sen illan muistan kyllä ikuisesti.”
Se ilta oli muuttanut elämäni täysin. Sinä iltana olin kohdannut hänet ensimmäistä kertaa.
Vuosi 1858
”Voit mennä jo kotiin, poju”, hautausurakoitsija sanoi käheällä äänellään. ”Olet työskennellyt ahkerasti, ja kohta tulee pimeää. Täällä ei ole kauhean kivaa yöllä. Heheheh…”
Vanha mies jaksoi aina vitsailla työhönsä liittyvistä asioista. Monet karttoivat häntä hänen omituisen huumorinsa vuoksi, mutta minusta hän oli varsin mukava ihminen. Vastasin hänelle pirteällä hymyllä:
”Kyllä minä jaksan vielä, enkä pelkää pimeää. Haluan kaivaa tämän kuopan valmiiksi, ennen kuin lähden kotiin.”
”Niin sitä pitää, mikäs tervettä nuorukaista estäisi”, mies vastasi leveästi virnuillen. ”Silloin täytyy toimia, kun vielä voi. Kukaan ei elä ikuisesti, minä jos kuka sen tiedän. Heheheh.”
Pysähdyin kuullessani tuon. Koko perheeni oli kuollut onnettomuudessa muutamaa kuukautta aiemmin. Äitini, isäni ja pikkuinen sisareni. Vain minä olin jäänyt ihmeen kaupalla henkiin ja nähnyt, kuinka tuli nieli rakkaan kotini ja läheiseni sen mukana. Muisto siitä tuntui yhä hyvin kipeältä, eivätkä muiden ihmisten välinpitämättömät reaktiot tai teennäiset osanotot helpottaneet oloani lainkaan.
Ihmiset syntyivät. Ihmiset elivät. Ja jokainen ihminen myös kuoli lopulta. Se oli täysin luonnollista, kuolema oli jokapäiväinen vieras meidänkin kaupungissamme. Toiset vain lähtivät aiemmin kuin toiset. Menetettyäni perheeni olin upottanut itseni töihin kahdesta syystä: elättääkseni itseni ja unohtaakseni. Työntääkseni syrjään nuo synkät ajatukset, jotka valtasivat mieleni ollessani yksin. Oli kyllä ironista, että kaiken tämän keskellä löysin itseni hautoja kaivamasta. Kenties se oli kohtalon ivaa tai muuta vastaavaa. Pakotin jälleen hymyn kasvoilleni ja sanoin hautausurakoitsijalle ovelasti:
”Mutta entä, jos elääkin? Jos onkin olemassa joku, joka on onnistunut huijaamaan kuolemaa? Joku, jolle vuosien vieriminen ei merkitse yhtään mitään?”
Vanhus tuijotti minua kuin pahaista kylähullua. Sitten hän purskahti räkäiseen nauruun.
”Älä edes kuvittele tuommoisia!”, hän tokaisi. ”Mieti nyt. Jos kaikki eläisivät ikuisesti, minulta loppuisi työt. Se ei olisi lainkaan mukavaa.”
Sitten mies katsahti ylös taivaalle ja vihelsi.
”Taitaa tulla sadetta”, hän sanoi. ”Oikein kunnon myrsky, jos hyvin käy. Minä lähden ainakin kotiin päin. Sinunkin kannattaisi.”
Hautausurakoitsijan oli aivan pakko heittää vielä kauhujuttu ennen lähtöään. Hän puhui minulle aavemaisella äänellä, yrittäen luoda mahdollisimman pelottavaa tunnelmaa:
”Tiesitkös muuten, että toisinaan haudoista kuuluu huutoa? Korvia riipivää ulvontaa… Ja keskiyöllä ruumiit nousevat ylös vaeltelemaan kaupungille… Ainakin minusta se olisi erittäin kiintoisaa. Hehehehee…”
Olin kuunnellut hänen juttujaan niin monta kertaa, ettei tuo tehnyt enää mitään vaikutusta. Hänestä se oli kuitenkin hyvin hupaisaa, ja vanhus naureskeli itsekseen kävellessään pois hautausmaalta. Minä lähdin vasta hämärän tultua, ensimmäisten pisaroiden putoillessa taivaalta. Eipä aikaakaan, kun sade kietoi kaupungin harmaaseen huntuunsa. Siinä oli omalla tavallaan jotakin hyvin kaunista, vesi tuntui pesevän pois kaiken pahan ja kipeän. Ajatuksissani lähdin kulkemaan aivan väärille kujille. Havahduin kohdatessani nuoren, viekoittelevasti pukeutuneen tytön.
”Haluaisitteko pitää vähän hauskaa?” neito kysyi kietoessaan käsiään ympärilleni. ”Noin komealle herralle tarjoan kaiken puoleen hintaan.”
Tyttö oli tuskin minua vanhempi. Otin hänen kätensä pois kaulaltani ja annoin hänelle muutaman lantin, sanoen:
”Käytä ne viisaasti ja etsi oikea työ.”
Tyttö jäi katselemaan perääni ihmeissään. Ehdin hädin tuskin kulman taakse, kun kuulin takaani kiljuntaa. Tein vaistomaisesti täyskäännöksen ja juoksin takaisin kujalle. Pysähdyin nähdessäni nuoren, hohtavan vaalean pojan, joka oli kumartunut äskeisen tytön lähelle. Aluksi luulin heidän suutelevan, mutta pian tajusin, ettei siitä ollut kyse. Ei todellakaan.
Poika puri tytön kaulaa ja joi tämän verta.
Nuorukainen huomasi minut ja irrotti otteensa uhristaan. Tyttö valahti tajuttomaksi, mutta vaikutti olevan muuten kunnossa. Poika haroi märkiä, tummia hiuksiaan katsellessaan minua uteliaana. Hän oli pukeutunut pitkään, mustaan takkiin ja hänen silmänsä hehkuivat rubiininpunaisina.
”Ai, sainkin yleisöä”, hän sanoi äänellä, joka oli niin kaunis, että se sai minut värähtämään. Tuo henkilö ei voinut olla tavallinen ihminen, vaistoni kertoi sen heti. Häntä ympäröi kummallinen aura, joka toisaalta karkoitti ja toisaalta veti puoleensa. Poika otti yhden askeleen, ja yhtäkkiä hän seisoikin aivan silmieni edessä. Ei kukaan voinut liikkua noin nopeasti, se ei vain ollut mahdollista. Jokin ikivanha aisti käski minua pakenemaan, juoksemaan pois niin nopeasti kuin vain pääsisin. Mutten voinut. Jalkani tuntuivat lyijynraskailta ja kehoni tärisi kauttaaltaan. Kummallista oli, että vaikka pelkäsin häntä koko sydämestäni, tunsin samaan aikaan halua jäädä kiinni, jäädä tuon uskomattoman kaunispiirteisen olennon luokse.
”Nätti, vaalea poika. Järkeä sinulle ei kyllä ole paljon suotu, kun siinä vielä seisot. Vai oletko kenties ihastunut minuun?” poika kysyi flirttailevasti, kuin ärsyttäen minua tahallaan. En osannut vastata hänelle yhtään mitään. Sydämeni hakkasi lujempaa kuin koskaan ennen. Poika pyyhkäisi verta suupielestään ja sanoi:
”Syntisen naisen veressä on kieltämättä oma sävynsä, mutta miltä mahtaa maistua viaton nuorukainen? Enpä ole aiemmin kokeillut.”
Hän oli juuri aikeissa purra minua, kun kujan päästä kuului ääniä. Lähistöllä olleet ihmiset olivat myös kuulleet tytön kiljunnan ja kiiruhtaneet paikalle katsomaan, mitä oikein oli tekeillä. Poika sanoi minulle salaperäisellä äänensävyllä:
”Tulen käymään luonasi ensi yönä. Ole hyvä ja kutsu minut silloin sisään.”
Hän katosi varjoihin juuri samalla hetkellä, kun joukko ihmisiä rynnisti kujalle. Minä jäin seisomaan sateeseen häkeltyneenä, kykenemättömänä ymmärtämään kaikkea tapahtunutta. Yksi asia oli kuitenkin varma: tuo henkilö saapuisi luokseni ensi yönä. Hän tulisi, enkä tiennyt ollenkaan, mitä odottaa hänen vierailultaan.
Pelkäsin ja toivoin hänen pysyvän kaukana asuinpaikastani.
Ja samalla toivoin näkeväni hänet uudelleen.
-
Oaaaagh~
Mä oon jo odotellutkin tätä osaa~! :D JA sain mukavasti nyt tähän "aamuun" nenäverenvuotoreaktiota... Hauru on ihana.
Joo mun mitäänsanomaton kommentti taas vaihteeksi... ;D Jatkoa kiitos~ <3
-
Veriveljet, osa 15/?
Kuuntelin hermostuneena sydämeni lyöntejä. Ulkona oli säkkipimeää. Onneksi siellä satoi jälleen, sillä ropina piti epäilyttävät äänet loitolla ja rauhoitti mieltäni vähäsen. Istuin pienen ullakkokamarini nurkassa, tuijottaen ikkunan takana avautuvaa pimeyttä. Vuokraemäntäni nukkui huoneessaan alakerrassa, autuaan tietämättömänä minua kalvavasta pelosta. Otin kynttilän käteeni ja kävelin ikkunan luo. Tarkastelin sen kulmaan piirrettyä, pienenpientä pentagrammia. Kertasin mielessäni kuluneen päivän tapahtumia. Olin kohdannut hautausmaalla kaksi hiukan kummallista tuttavuutta.
”Hyvää päivää, nuori mies. Ichiro on nimesi, eikö totta?” kysyi pitkään viittaan pukeutunut mies. Hänen vieressään seisoi samanlaista asua pitävä nainen. Mietin, mahtoivatko he kuulua jonkinlaiseen järjestöön. Ainakin he vaikuttivat kovin virallisilta. Laskin lapioni maahan ja vastasin miehelle:
”Kyllä, minä se olen. Miten voin olla avuksi?”
”Minä olen Noir ja tässä on kumppanini Riza”, tumma mies esitteli. ”Haluaisimme keskustella kanssasi eräästä asiasta. Näitkö sattumoisin mitään kummallista eilen illalla?”
Hänen ilmeensä oli vakava ja katseensa pistävä. Riza puuttui keskusteluun, ennen kuin ehdin kunnolla vastata:
”Tiedämme, että kohtasit kadulla sellaisen. Mitä se sanoi sinulle?”
Nainen ei ollut yhtä tuima kuin toverinsa, mutta puhui hyvin päättäväisesti ja varmalla asenteella. Mielessäni välähti kuva eilisestä nuorukaisesta ja päässäni kaikuivat hänen sanansa. Hänen lupauksensa siitä, että hän tulisi takaisin seuraavana yönä. Nielin epävarmuuteni ja päätin pysyä vahvana.
”Mistä tarkalleen ottaen puhutte?” kysyin. ”Mikä on ’sellainen’?”
Noir tarkisti, ettei ketään ollut kuuloetäisyydellä. Sitten hän kumartui lähemmäs minua ja sanoi matalalla äänellään:
”Vampyyrin.”
Kylmä tunne läpäisi kehoni veitsen lailla, kun kuulin tuon yhden ainoan sanan. Vampyyri. Olin jollakin tasolla jo aavistanut sen. Nähnyt merkit, mutta kieltäytynyt uskomasta niitä. Nyt joku sanoi sen minulle suoraan, en voinut paeta sitä enää. Noir ja Riza katsoivat minua tarkkaavaisina; he olivat jo nähneet järkyttyneen reaktioni ja odottivat vastausta kysymykseensä.
”Mistä tiedätte tuon?” kysyin hämmästyneenä ”Mistä tiedätte, että tapasin hänet?”
”Meillä on omat lähteemme”, Noir vastasi kylmästi ”Äläkä käytä siitä sanaa ”hän”. Ne olennot eivät ole ihmisiä. Ne ovat julmia verenimijöitä, hirviöitä vailla tunteita. Siksi meidän kiltamme on olemassa. Siksi työskentelemme yötä päivää suojellaksemme viattomia ihmisiä, hävittääksemme ne moraalittomat pedot maan päältä.”
Huomasin vasta nyt pienen, kultaisen vaakunan Noirin ja Rizan puvuissa. Sen täytyi olla killan tunnus.
”Vampyyrinmetsästäjiä”, sanoin viileällä äänellä, jota yllätyin itsekin. Kaksikko nyökkäsi ja vahvisti siten arvaukseni oikeaksi. Seurasin sivusilmällä, kuinka läheisiin puihin alkoi kerääntyä hiilenmustia korppeja. Ainahan niitä täällä pyöri, mutta nyt niissä oli jotakin pahaenteistä. Ne tuijottivat meitä. Ne kuuntelivat jokaista sanaamme. Mietin, mahtoivatko metsästäjät huomata niitä.
”Takaisin sinuun, poikaseni”, Riza vaati vastausta. ”Mitä se kylmäihoinen sanoi sinulle? Pyydän sinua olemaan rehellinen. Se on koko kaupungin asukkaiden hyväksi.”
Sydämeni löi nopeasti. Käteni hikosivat. Korpit odottivat vastaustani. Harkittuani useaa eri vaihtoehtoa sain hädin tuskin mutistua:
”Ei mitään. Hän ei sanonut minulle mitään erityistä.”
Metsästäjät katsoivat ensin minua, sitten toisiaan ja jälleen minua. Lopulta he näyttivät tyytyvän vastaukseeni ja ojensivat minulle pienen paperinpalan.
”Piirrä tämä kuvio huoneesi ikkunaan ja lue samalla tähän kirjoitettu loitsu”, Riza neuvoi. ”Jos se vampyyri yrittää lähestyä sinua uudelleen, se ei voi astua sisään kotiisi. Tämä suojelee sinua.”
Sen sanottuaan he olivat hyvästelleet minut ja menneet matkoihinsa. Epäröityäni hetken olin piirtänyt pentagrammin ikkunaan ja lukenut paperiin kirjoitetun loitsun. Se tuntui hiukan pelottavalta touhulta. Olin polttanut ohjelapun heti rituaalin suoritettuani, sillä sen näkeminen sai aikaan selittämättömän, ahdistavan olon. Turvaahan sen piti tuoda, eikä vain lisää huolia ja pelkoja, ajattelin ärsyyntyneenä. Huokaisin ja kävelin pois ikkunan luota, takaisin huoneeni perimmäiseen nurkkaan. Minulla ei ollut kelloa, mutta arvelin sen lähestyvän puolta yötä. Toivoin, ettei keskiyö koskaan tulisi. Toisaalta sitten joutuisin elämään tässä pelonsekaisessa tunteessa ikuisesti. Yhtäkkiä kuulin ulkoa äänen:
”Minä tulin, kuten lupasin. Pyydä minut sisään, Ichiro.”
En nähnyt ikkunan takana ketään, mutta kuulin äänen selkeästi. Se ei voinut olla vain kuvitelmaani. Ihmettelin, mistä hän tiesi nimeni. Kysyin sitä hiljaisella, vapisevalla äänelläni. Kynttilän valo lepatti villisti, sillä käteni tärisi kuin vanhalla ihmisellä.
”Onko sillä mitään merkitystä, Ichiro?” vampyyri vastasi lähes hypnoottisella äänellä. ”Kutsu minut, Ichiro.”
Tuntui oudolta kuulla hänen toistavan nimeäni. Hän puhui juuri minulle, ei kenellekään muulle. Vilkaisin pentagrammia ja mietin. Ajatukset salamoivat päässäni, päätöksenteko oli äärimmäisen hankalaa. Järkevä puoleni käski minua käpertymään sängyn alle ja pysymään siellä aamuun saakka. Toisaalta taas tunsin kummaa halua totella tuota salaperäistä olentoa, päästää hänet sisään ja katsoa, mitä tapahtuisi. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi silkkaa hulluutta ja tyhmänrohkeutta.
”Täällä on kylmää ja kosteaa”, poika jatkoi maanitteluaan. ”Etkö päästäisi minua sisälle lämpimään? Haluan tulla sinne, Ichiro.”
Ei kylmä sadesää häntä häirinnyt, sen tiesin heti alkuunsa. Viimein tein päätökseni ja avasin suuni:
”Tule tänne.”
Sydämeni jätti lyönnin väliin noiden sanojen pudotessa huuliltani. Jääkylmä tuulenvire puhalsi kynttilän liekin sammuksiin, ja ikkunan viereen ilmestyi hahmo pimeydestä. Erotin omahyväisen hymyn hänen valkeilla kasvoillaan.
”Kiitos”, hän sanoi ja mulkaisi huvittuneena ikkunaan piirrettyä pentagrammia. ”Tuon kirouksen vaikuttaessa en voi astua sisään, ellei minua erikseen kutsuta. Kiitän vieraanvaraisuudestasi, Ichiro.”
Olin langennut suoraan hänen ansaansa. Tunsin itseni lannistetuksi, enkä tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Hädin tuskin kykenin liikkumaan. Onnistuin lausumaan yksinkertaisen kysymyksen:
”Miksi tulit tänne? Miksi juuri minä?”
”Eikö meillä jäänyt jotain kesken?” hän kysyi kävellessään luokseni. Nuorukainen kumartui lähelleni ja kosketti huulillaan kaulaani. Odotin hänen purevan. Mietin, paljonko se sattuisi. Olisin voinut huutaa apua, mutta mitä se olisi auttanut? Vuokraemäntäni tuskin kuului metsästäjien joukkoon. Aiheuttaisin vain vaaratilanteen hänelle ja muulle talonväelle. Olin itse aiheuttanut ongelmani kutsumalla yön kansalaisen huoneeseeni, joten saisin myös kärsiä teostani yksin. Vampyyri nosti kasvonsa ja naurahti.
”Kunhan vitsailin”, hän virnuili. ”Join eilen tarpeeksi, ei minulla tänään ole jano. Halusin vain nähdä sinut.”
”Miksi ihmeessä?” kysyin yllättyneenä ja hiukan ärtyneenä. Mitä ihmettä hän tarkoitti tuolla?
”Tjaa, enpä tiedä”, poika vastasi olkiaan kohauttaen. ”Vaikutat kiinnostavalta tyypiltä, sinussa on jotakin erilaista. Päätin vähän leikkiä kanssasi.”
”En tiedä, mitä tarkoitat leikkimisellä”, ärähdin. ”Mutta mikään ei oikeuta sinua kohtelemaan toisia kuin esineitä. Jos sinulla ei ole minulle oikeaa asiaa, niin voit yhtä hyvin lähteä.”
Hämmästyin rohkeuttani. Ehkä pieni rentoutumiseni johtui siitä, etten nähnyt enää edessäni pelkästään verenjanoista petoa. Tuolla tyypillä oli selkeästi oma luonteensa – ja varsin ärsyttävä sellainen. Hän yllättyi yhtäkkistä urheudenpuuskaani ja pörrötti hiuksiani leikitellen:
”Arvasinhan minä, olet todella mielenkiintoinen kaveri. Kukaan ihminen ei ole ennen puhunut minulle tuohon sävyyn. Useimmat vain lankeavat jalkoihini tai vapisevat pelosta. Se on toisaalta erittäin hauskaa, mutta pidemmän päälle pitkästyttävää.”
Äkkiä ulkoa kuului toisen nuorukaisen ääni, jotenkin samansävyinen kuin ylleni kumartuneen vampyyrinkin.
”Jätä se poika rauhaan ja ala tulla”, ääni pyysi kohteliaasti mutta päättäväisesti. ”Isällä on meille tärkeää asiaa.”
”Sano ukolle, että ei voisi vähempää kiinnostaa”, vampyyri vastasi, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen. Ulkona odottava nuorukainen sanoi rauhallisesti:
”Sinun kannattaisi, sillä asia koskee metsästäjiä. Heidän viimeaikainen, aktiivinen toimintansa on aiheuttanut runsaasti huolta lähiseuduilla. Meidän on neuvoteltava muiden sukujen kanssa selvityksiämme mahdollisimman – ”
”Älä käytä noin hienoja lauseita, Haku”, toinen huokaisi ja nousi seisomaan. ”Kyllä minä tiedän, mistä on kyse. Odota siinä, tulen kanssasi.”
Katsoin häntä silmät loistaen hämmästyksestä.
”Sanoiko hän ’isä’?” kysyin ihmeissäni. ”Onko teilläkin perhe?”
Hän katsoi minua kuin olisin ollut vähä-älyinen.
”Tietysti”, hän tuhahti. ”Mistä ajattelit meidän tulevan? Tuolla ulkona on isoveljeni, ja kotoa löytyy myös pikkusisko. Niin ja rasittava kääpä, jota myös isäksi kutsutaan.”
Hänen silmissään loisti tietynlainen pilke, kun hän puhui perheestään. Hän näytti ihan oikeasti välittävän heistä, vaikkei sitä suoraan sanonutkaan. Noirin puheet julmista, täysin tunteettomista hirviöistä eivät sopineet kuvaan ollenkaan. En tiennyt, voisiko noihin olentoihin luottaa, mutten myöskään pelännyt heitä niin paljon kuin vielä hetkeä aiemmin. Uteliaisuuteni oli kasvanut pelkoa suuremmaksi. Halusin kysyä pojalta vielä yhden kysymyksen, ennen kuin hän lähtisi pois veljensä mukana:
”Sitten teillä kaikilla on varmaan myös nimet?”
”Totta kai”, hän vastasi ovelasti hymyillen. ”Ja arvaan, mitä aiot seuraavaksi kysyä. Se on Hauru. Minun nimeni, siis.”
”Hauru?” toistin ääneen. Hän nyökkäsi ja iski minulle silmää ennen kuin katosi jälleen varjoihin. Pian en aistinut enää hänen tai hänen veljensä läsnäoloa. He olivat jo kaukana. Menin ikkunan luo ja yritin pyyhkiä pentagrammin pois, siinä onnistumatta. Ilmeisesti vain metsästäjä tiesi konstit kirouksen purkamiseen.
”No jaa”, sanoin itsekseni katsellessani ikkunasta vesisadetta ”Minun täytyy vain kutsua hänet sisään.”
-
Mä rakastan tätä. :) Tää on aivan ihana.
En voi lakata hymyilemästä. ;) Jotenkin toi Haurun tyyli, puhetapa, kaikki on aivan ihana. Se on just tollanen ivallisen huvittuneen pisteliään tietävä. :) Se vaan on niin suloinen. :)
Luin tän koko jutun putkeen, enkä oikeesti voinu lopettaa lukemista. Tykkään tosi paljon näiden lukujen pituudesta ja muutenkin siitä tyylistä, millä oot nää kirjottanu. :) Ja hahmot on myös äärettämän kivoja. :) Varsinkin Haurun, Hakun ja Chihiron kinailua on kiva lukee. :) Siinä luvussa kun ne herätti Takan, en voinut olla nauramatta ääneen, ja kovaa. Se vaikutti ihan samanlaiselta ku Hauru. ;D
Tähän täytyy kyllä ehdottomasti tulla jatkoa. :) Tätä on äärettömän kiva lukee, joten ihan pakko saada lukea viel lisää. :) Hauru vaan on niin ihana. :)
NeitiMusta. :)
-
Oi oi oi mä sekosin huomatessani uude osan! :D
Ja syystä. Oli taas ihanaa tekstiä, enkä malt odottaa seuraavaa lukuu! ;D
-
Kiitus palautteesta! Anteeksi, ettei uutta osaa ole kuulunut ikuisuuksiin. Olin kesällä 5 viikkoa reissussa ja kotiin palattuakin oli paljon tekemistä ja ohjelmaa, joten ehdin taas kirjoitella kunnolla vasta vähän aikaa sitten. Mutta tässä sitä taas olisi; jatkoa nimittäin :P
Veriveljet osa 16/?
Annoin katseeni kiitää pitkin kuunvalossa kimmeltävää vedenpintaa. Tällaisina öinä Kurochin kartanon puutarha oli kuin suoraan satukirjasta – Erona tietysti se, etteivät taloa asuttaneet prinssit ja prinsessat, vaan verestä ravintonsa saavat yön kansalaiset. Vaaleat hahmot lähes loistivat sinertävässä maisemassa. Heitä oli useita, sillä herra Kurochi oli kutsunut tilaisuuteen tärkeimpien sukulaisten ja tuttavien lisäksi myös muutamien muiden vaikutusvaltaisten vampyyrisukujen johtajia. He olivat täällä todistamassa harvinaislaatuisen siteen solmimista. Siteen, jonka täydestä merkityksestä kenelläkään ei vaikuttanut olevan varmaa tietoa, vaikka asiaa olikin historian aikana pohdittu tuhansia kertoja. Yön kansa eli huomattavasti pidempään kuin muut, se oli kiistatta selvää. Mutta lienikö silti hengissä enää ainuttakaan, joka olisi tuntenut verivalan salaisuudet?
Hauru oli ehdottanut sitä aivan yllättäen, keskellä yötä ja keskellä metsää. Olimme silloin tunteneet toisemme jo hyvän aikaa, ja hän merkitsi minulle enemmän kuin yksikään tuntemani ihminen. Hänen seurassaan ei ollut koskaan tylsää. Olin jopa oppinut hyväksymään sen tosiasian, että Hauru tarvitsi verta elääkseen. Ihme kyllä se ei edes kuvottanut minua. Olimme olleet matkalla hänen kotiinsa, kauas, syvälle metsään, kun nuorukainen oli kysynyt äkkiä:
”Mitä aiot tehdä tästä eteenpäin, Ichiro? Onko sinulla jokin unelma, tai jotakin sellaista?”
Hätkähdin kuullessani kysymyksen. En ollut koskaan ajatellut sitä. Menetettyäni perheeni olin kyennyt suunnittelemaan elämääni lähinnä seuraavaan päivään asti, tavoitteenani tulla toimeen ja päästä oikeasti jaloilleni. Kenties olisin halunnut varttua kunnon kansalaiseksi, tehdä ahkerasti töitä. Ehkä löytää vaimon, elättää hänet ja lapsikatraamme. Jotakin hyvin tyypillistä ja normaalia. Jotakin, joka olisi osoittanut ihmisille, että pystyn ja selviän. Tilanne oli muuttunut tavattuani Haurun. Hänen lähdettyään huoneestani aamunkoitteessa aloin jo haaveilla seuraavasta illasta, jolloin hän palaisi jälleen luokseni. Hän oli minun nykyhetkeni ja ainainen toiveeni.
En minä osannut kuvitella minkäänlaista tulevaisuutta. En ilman Haurua, enkä oikeastaan täysin hänen kanssaankaan, vaikka se aina silloin tällöin olikin käynyt mielessäni. Mitä siitä oikein tulisi, jos minä vain vanhenisin vuodesta toiseen hänen pysyessään lähes muuttumattomana? Erittäin kummalliselta se olisi vaikuttanut. Ajatus oli saanut minussa aikaan pienen ahdistuksen. Silloin mustahiuksinen nuorukainen oli kertonut minulle verivalasta.
”Mieti sitä, Ichiro”, Hauru oli sanonut tarttuen käteeni. ”Ikuisuus. Se on muuten pitkä aika. Olisitko valmis siihen?”
Pojan ilme oli ollut vakava. Hän ei ollut halunnut painostaa minua, sillä kyse oli suuresta askeleesta. Sen ottaminen tarkoittaisi kaiken entisen hylkäämistä, täysin uuden elämän aloittamista. Se tarkoittaisi, että valitsisin hänet mielummin kuin kaiken sen, mitä minulla oli omassa elämässäni.
Mitä minulla ylipäätään oli? Vuokrahuone vanhan naisen ullakolla, raskas työpaikka hautuumaalla. Ei juurikaan ystäviä, jos ei laskettu kieroutuneen huumorintajun omaavaa hautausurakoitsijaa. Kaiken huipuksi ne vampyyrinmetsästäjät olivat pyörineet ympärilläni jatkuvasti kuin ahneet korppikotkat, aavistaen, että olin salaillut heiltä jotakin. Minulla ei todellakaan ollut yhtään mitään. Vain Hauru, mutta minusta oli tuntunut, että se riitti.
Siksi me seisoimme nyt Kurochin kartanon puutarhassa, kirkasvetisen lammen rannalla. Loin katseeni vuoronperään jokaiseen läsnäolijaan, saaden vastaukseksi hyväksyviä ilmeitä. Haurun sisarukset, herra Kurochi, minulle tuntemattomat vieraat… kaikki odottivat mielenkiinnolla pian alkavaa rituaalia. Viimeisenä katsoin vieressäni seisovaa, ylpeästi hymyilevää Haurua. Vaikka hän näyttikin ulospäin täysin rennolta, tiesin hänen jännittävän vähäsen. Eikä suotta, sillä ei tällaisia valoja solmittu kuin hyvin harvoin. Tämä oli luultavasti ensimmäinen kerta jokaiselle paikallaolijalle. Hauru kysyi minulta, olinko valmis, ja minä vastasin hänelle varmalla nyökkäyksellä. Totta kai olin valmis. En ollut koskaan aiemmin ollut yhtä varma mistään. Mustahiuksinen nuorukainen astui lähemmäs minua ja silitti hiuksiani harkiten, kuin korostaen tilanteen arvokkuutta ja valan vannovien läheisyyttä. Hitaasti hän upoti hampaansa kaulaani. En päästänyt pienintäkään inahdusta, vaikka kipu saikin kyyneleet vuotamaan silmistäni. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Hauru joi vertani. Fyysinen tuska ei tuntunut pahalta, koska juuri hän aiheutti sen minulle. Pian hän irrottautui minusta ja viilsi käteensä haavan. Minä kumarruin juomaan hänen jäätäkin viileämpää vertaan, palellen, mutta suhteellisen rauhallisesti.
”Oliko se siinä?” kysyin lopetettuani.
”Oli”, hän vastasi. ”Me jaamme toistemme veren ja se sallii meidän jakavan koko ikuisuuden yhdessä. Kukaan tai mikään ei pysty peruuttamaan tätä lupausta.”
Tuon hienon lauseen myötä toimitusta seuranneet vampyyrit puhkesivat aplodeihin. Yksinkertainen mutta suuri rituaali oli päättynyt. Me kaksi olimme juuri vannoneet valan, jota mikään ei voisi rikkoa. Ei mikään…
”Ei mikään”, toistin hiljaa mielessäni. Silmäni olivat olleet sidotut jo pitkään, eikä minulla ollut siten minkäänlaista käsitystä ajasta tai paikasta. Koko ruumistani särki, sillä minut oli köytetty tiukasti paikoilleni. En kyennyt liikuttamaan ainuttakaan raajaani. Kaikkein turruttavinta oli kuitenkin nälkä.
”Antakaa sille nyt jotakin syötävää!” kuulin nuoren naisen äänen. Se vaikutti etäisesti tutulta, mutten saanut päähäni, kuka se voisi olla. Olin ollut täällä luultavasti jo niin pitkään, että pimeys ja nälkä haittasivat ajatteluani. Pinnistelin kuullakseni keskustelun mahdollisimman tarkkaan. Tahdoin tietää, keitä he olivat ja missä me olimme.
”Meidän on varmistuttava asiasta!” hyvin kylmänoloinen miesääni ärähti. ”Jos tuo poika on todella vannonut valan verenimijän kanssa, hän ei voi kuolla nälkään. Hän ei vanhene, hänen kehonsa on kuin niiden hirviöiden!”
”Mutta entä, jos hän ei ole?!” kysyi keskusteluun liittynyt kolmas ääni. Arvioin, että paikalla täytyi olla vähintäänkin kymmenen ihmistä. En kuitenkaan voinut olla lainkaan varma siitä. En arvannut luottaa turrutettuihin aisteihini liikaa.
”Sitten hän yksinkertaisesti kuolee”, mies totesi viileästi. ”Julmaa, mutta eivät verenimijätkään sääli uhrejaan pätkän vertaa.”
”Juuri siksi meidän pitäisi olla erilaisia!” nainen huusi kiihkeästi. ”Meidän tulisi olla inhimillisiä! Hän on virunut tuossa jo melkein kaksi viikkoa. Katsokaa miten laiha hän on!”
”Riza on oikeassa”, totesi kolmas henkilö. Hän ilmaisi mielipiteensä asiasta ja sanoi, että vaikka olisinkin vannonut valan vampyyrin kanssa, olisin silti enemmän ihminen kuin ”verenimijä.”
”Verenimijä?” sana vei jälleen ajatukseni Hauruun. Missä hän oli? Tiesikö hän, että minua pidettiin täällä vankina? Kylmä miesääni suostui vastahakoisesti alaistensa aneluun ja antoi luvan ruokkia minua. Sitten hän vaihtoi aihetta ja kysyi:
”Mikä on tilanne, Iumas?”
Huoneen lämpötila viileni henkilön vastatessa miehelle äänellä, joka tuntui kumpuavan kaukaa kuoleman rajan takaa:
”En pysty ylläpitämään suojakenttää enää kauaa.”
”Sitten meidän täytyy lähteä mahdollisimman pian”, julmanoloinen mies päätti. ”Pyyhkisitkö tuon onnettoman muistot? Älä jätä mitään jäljelle. Pistä hänet unohtamaan kaikki. Erityisesti kaikki, mikä liittyy Kurochin kirottuun perheeseen…”
Saatoin aavistaa, kuinka tämä ”Iumas”-niminen henkilö nousi seisomaan ja asteli luokseni. Hänen liikkeensä olivat täysin äänettömiä, mutta kykenin silti aavistamaan ne jollakin omituisella tavalla. Hän ei peitellyt läsnäoloaan. Tunsin, kuinka Iumas laski kylmän kätensä otsalleni ja mutisi matalalla äänellä jotakin, joka ei kuulostanut miltään tuntemaltani kieleltä. Koko tajuntani hämärtyi ja tunsin putoavani pohjattomaan pimeyteen. Kaikki pimeni.
…..
Unenomainen ropina oli yltynyt voimakkaaksi kaatosateeksi. Jossakin kaukana jyrähti ukkonen. Minä tärisin muistellessani vankeusaikaani metsästäjien luona, vaikka siitä olikin jo kauan. Hauru katseli minua vakavana.
”Ei sinun olisi tarvinnut muistella noin pitkälle”, hän huomautti. ”Tuommoisista tulee vain ikävä olo.”
Hän luki minua kuin avointa kirjaa. Jo se sai minut paremmalle tuulelle. Loin katseeni suureen ikkunaan ja siitä kauas lammelle, sikäli kuin erotin sitä harmaalta vesimassalta, joka vyöryi alas taivaalta. Oikeinkunnon rajuilma. Lampi vei ajatukseni takaisin valanvannomishetkeen ja sitä kautta iltaan, jona muuan Ichiro oli kulkenut kaupungin kaduilla yksin ja kokenut yllättävän kohtaamisen, joka tulisi muuttamaan hänen elämänsä ikuisuudeksi…
”Ikuisuus”, sanoin ääneen. ”Kauanko siitä jo on? 150 vuotta? Ensitapaamisestamme, siis?”
”Kauan ja vähän päälle”, vampyyri vastasi virnistäen. ”Ajattele, sinun kuuluisi olla jo haudassa. Ikivanha äijänkäppänä.”
Tönäisin häntä leikkisästi. Tuo härnääminen tuntui niin kotoisalta. Hauru naurahti ja painoi minut äkillisesti selälleni vuoteelle. Hän kumartui ylleni ja kuiskasi sillä ärsyttävän vastustamattomalla äänensävyllään:
”Nätti, vaalea poika. Järkeä sinulle ei kyllä ole paljon suotu.”
Hän mukaili niitä sanoja, jotka oli minulle lausunut sinä iltana, kun olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa.
”Syntisen naisen veressä on kieltämättä oma sävynsä, mutta miltä maustuukaan viaton nuorukainen?”
”Enpä tiedä, kun en ole maistanut”, vastasin huvittuneena. Hän laski kasvonsa aivan lähelle omiani, niin, että hänen hiuksensa koskettivat poskiani. Tunsin hänen hengityksensä ihollani.
”Ichiro, Ichiro”, hän pelleili. ”Ekö päästäisi minua sisään? Täällä on niin kylmää ja kosteaa…”
Hän oli jo niin lähellä minua, että tunneskaala sisälläni kävi lähes kestämättömäksi. Vastasin hänelle määrätietoisesti mutta pehmeästi:
”No tule tänne vaan.”
Haurua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Sade hellitti vähitellen ja alkoi muistuttaa sitä samaista ropinaa, joka oli rummuttanut kattoa kauan sitten. Silloin, kun vampyyri oli odottanut ulkona pimeässä lupaani astua sisään huoneeseen.
Ei hän enää mitään lupia tarvinnut. Ja jos olisi tarvinnutkin, niin minä olisin antanut hänelle sellaisen. Jokaikinen kerta.