Minä tartun kiitollisena Valven ojentamaan hehkuviinimukilliseen, teen hänelle tilaa vierelläni.
Hänen iholleen on tarttunut käytävien talvista kylmää. Painaudun kiinni hänen kylkeensä karkottaakseni sen.
En erota hiljaa lausutuista sanoista epäröintiä. Valve kääntelee mukiaan käsissään, hengittää hehkuviinin mausteista tuoksua. Tunnen, kuinka hän sallii itsensä rentoutua vierelläni. Minä keskityn juomaan omaa mukillistani vaitonaisena. Sen lämpö ja Valven läheisyys karkottavat sisimpääni kalvavan hermostuksen, ainakin hetkeksi. Olemme keskustelleet matkastani hoviin niin pitkään ja perusteellisesti, ettei siihen liittyviä sanoja tunnu olevan lainkaan jäljellä.
Minä liikahdan koskettaakseni hänen suupieliään.
”Koska sinä hymyilit. En ollut nähnyt aitoa hymyäsi aiemmin.”
Valve huokaa pienesti sormenpäitäni vasten.
Sanon sen kaikkein päättäväisimmällä äänensävylläni. Valven kasvoille kohoava hymy on niin leveä, että hänen silmänsä siristyvät.
Hänen palkintonaan oli hieno rupisammakko.
”Totta.” Valve on miettivinään. ”Väen kertomuksissa hänellä on usein hyvin terävät hampaat. Vihollisiaan kohtaan hän on myös varsin verenhimoinen.”
”Miten hämmästyttävä yhdennäköisyys. Ei mikään ihme, että se huvitti sinua.”
Valven ilme muuttuu pehmeämmäksi. ”Se ei ollut huvittuneisuutta. Sanotaan myös, että hänen katseessaan viipyvät kaikki metsän värit. Yöltä piiloutuneet villikukat heräävät ja kasvavat, kun hän pyytää niitä tekemään niin. Minä hymyilin, koska olimme kaukana kalvaslinnasta ja pystyin hetken verran ajattelemaan vailla pienintäkään syyllisyyttä, kuinka ihmeellisen osuvalta se minusta tuntui.”
Valve kurottautuu laskemaan mukinsa pöydälle ja tarttuu käteeni, kohottaa sen tällä kertaa huulilleen niin, että voi suudella ranteeni sisäpintaa,
”Ei ollut ketään, jonka kanssa tanssia”, hymähdän hetken mietittyäni, vaikka se ei ole täysin totta. Kyllä minuakin pyydettiin, aina toisinaan. Mutta se ei tuntunut oikealta edes silloin.
Tunnen Valven katseen mittailevan minua. ”Tahtoisitko tanssia nyt?”