Kun hän avasi oven, Ilona purskahti nauruun. Hänelläkin oli päässään tonttulakki, aivan identtinen Eemelin oman kanssa: ylitsepursuavan suuri, punaista samettia oleva lakki, jonka leveä reunus oli valkoinen ja pörheä.Tämä kohtaus on niin elävästi kuvailtu ja sympaattinen, että olen yhtä hymyä täällä. ;D Kaikessa rentoudessaan tämä kertoo paljon Eemelin ja Ilonan mutkattomista väleistä.
”Onpa hauskaa saada kerrankin selvittää jokin jännittävämpi mysteeri kuin se, mihin Anton on piilottanut sipsipussin.”Fanitan tätä sutkautusta ja Ilonaa ylipäätään! Minusta on hauskaa, miten hänen ja Antoninkin suhde valottuu dialogin kautta, vaikkei Anton läsnä olekaan. Ihanaa, että Ilona on innolla mukana selvittämässä mysteeriä! Jään jännityksellä odottamaan, selviääkö seuraavassa osassa jotain varjosta tai jostain muusta.
Olli nousi seisomaan ja poimi astiakaapista kaksi kahvia.Tuossa pitäisi muuten olla varmaan "kaksi kahvikuppia", jos Olli on vasta ottamassa kuppeja joihin kaataa kahvia?
Hänen oli kuitenkin vaikea sulkea mielestään sitä vaihtoehtoa, että varkauksissa oli jotain yliluonnollista. Se oli kaiken järjen vastainen ajatus, mutta Eemeli oli valmis uskomaan mahdottomaan, jos se tarkoittaisi varkauksien päättymistä.
Epäonnistuminen ja yksin jääminen oli jättänyt Eemeliin syvät haavat, joita hän tuntui tällaisina vaikeina päivinä hoitavan edelleen.:-\ Tuntui todella luontevalta saada tässä kohtaa lukea hieman Eemelin historiasta ja aiemmasta epäonnistuneesta suhteesta, joka ymmärrettävästi on jättänyt jälkensä Eemeliin. Eemeli vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, että hän varmasti onkin tehnyt kaikkensa suhteen eteen ja yrittänyt viimeiseen asti, mutta voi kunpa hän ymmärtäisi, ettei kyse ole välttämättä epäonnistumisesta, vaan joskus ehkä vain on parempi laskea irti. Toivon todella, että Eemeli löytää vielä rinnalleen jonkun pysyvämmän ja ennen kaikkea sellaisen, joka on valmis tekemään parisuhteen eteen yhtä paljon töitä kuin hänkin. ♥
Mutta tällaisissa tilanteissa Eemeli tunsi väistämättä merkitsevänsä Ilonalle vähemmän kuin mitä Ilona merkitsi hänelle. Hän oli valmis laittamaan Ilonan etusijalle, mutta Ilonalla oli Anton, elämänsä rakkaus, joka meni Eemelin edelle. Hänellä ei ollut ketään, jolle olisi ollut tärkein.Lopun viestinvaihto on kuitenkin ihanan lohdullinen ja osoittaa vahvasti ja väkevästi sen, miten paljon Ilona kuitenkin Eemelistäkin välittää. ♥ Se jättää hyvän mielen ja jälkimaun, vaikka tässä luvussa on liikuttu vähän kaihoisammissakin tunnelmissa. :)
Eemelin mielessä jyskytti ajatus, ettei se voinut olla oikea, elävä olento: se oli kerä sotkuista lankaa, jonka jalkoina olivat sukkapuikot ja sydämenä vaalea simpukka.Varastaminen on Eemelin ja Ollin ja koko kelloliikkeen kannalta kurja juttu, mutta siitä huolimatta en voi olla heltymättä tällaisen näyn edessä, koska apua! Mieleen piirtyy selkeä kuva itsekseen puputtavasta lankakerästä, joka kipittää sukkapuikoilla ja rohmuaa aarteita vitriinistä, ja siinä on jotain ihan mielettömän sympaattista. :-* Aaa, en kestä, siis tällaista otusta tekisi melkeinpä mieli pitää hyvänä sen sijaan, että siitä pystyisi uskomaan minkäänlaista pahansuopuutta! Tosin onpa kyseessä ilkeämielisiä aikeita tai ei, varas on kuitenkin parasta saada kiinni ja vastuuseen, joten onneksi Eemeli ei häkelly (tai helly) liikaa, vaan lähtee refleksinomaisesti varkaan perään.
Varas ei muistuttanut Eemeliä mistään olennosta, niin olemassa olevasta kuin myyttisestä. Se ei osannut lentää, ei kaivautua maan alle eikä sillä tuntunut olevan mitään erityisvoimia vaan se nojasi puhtaasti oveluuteen, näppäryyteen ja omanlaiseen nopeuteen. Sen lisäksi sillä ei ollut lihaa ja verta olevaa kehoa, ei sykkivää sydäntä tai aivotoimintaa. Sehän oli pelkkä kerä lankaa ja kaksi sukkapuikkoa! Sitä piti elossa jokin muu, mutta mikä?Tämä kuvaus on niin kutkuttava yhteenveto! Viehätyn tästä jotenkin kovasti, koska tässä on sellaista analyyttista, järkeilevää otetta, jollaista voisi ajatellakin olevan ihmisellä, joka yllättäen kohtaa jotain kertakaikkisen eriskummallista ja luonnonlaeista poikkeavaa. Tulee sellainen fiilis, että tässä todella havainnoidaan jotain sellaista, mikä ei sovi mihinkään aiemmasta elämästä opittuun muottiin, ja sen myötä lukijan on helppo astua Eemelin saappaisiin. Palan halusta saada tietää tästä sukkapuikkokaverista lisää! Vaikka se Eemeliltä lopulta karkaakin, ounastelen että se tavataan ennen pitkää vielä uudestaan...
Ilonan mielestä se oli typerä lupaus, sillä hänen mielestään rakkaus satutti yhtä paljon kuin paransi, mutta Eemeliin suhde Joonan kanssa oli jättänyt liian syvät haavat. Eikä asiasta tehnyt parempaa se, että Eemeli ei ollut koskaan kertonut suhteesta vanhemmilleen. Sydänsurujen piilottelu oli ollut kamalaa. Oli helpompi olla rakastumatta, niin Eemeli yritti muistuttaa itseään, kun tapasi jonkun, jolla oli kauniit kädet tai lempeä tapa puhua.Olin jo unohtanut, että taisin kirjoittaa hahmolomakkeeseen siitä, ettei Eemeli koskaan kertonut suhteesta vanhemmilleen, ja niinpä tämä kohta tarjosi sellaisen ahaa-elämyksen, että Eemelin tapauksessa ero on ollut varmaan erityisen vaikea, koska hän ei ole luonnollisesti myöskään saanut siinä tukea perheeltään. :-\ Eemelin välit vanhempiin vaikuttavat lämpimiltä ja rakastavilta puolin ja toisin, mutta kaikkia asioita ei ole helppo jakaa, ja joskus se taas voi johtaa pahimmassa tapauksessa jopa enempään kärsimykseen kuin se, että kertoisi tuomitsevan vastaanoton uhalla. Hankalia aikoja on Eemelillä takanaan, ja ymmärrän hyvin hänen ajatuskulkuaan siitä, että helpommalla pääsee, kun tietoisesti pidättäytyy ihastumasta ja rakastumasta. Vaikka samalla Ilonalla on kyllä erinomainen pointti, jonka minäkin allekirjoitan: rakkaudella on voimaa satuttaa, mutta sillä on myös ihmeellinen kyky parantaa. Toivottavasti Eemeli vielä onnistuu laskemaan suojakilpensä ja pääsee kokemaan sen parantavan vaikutuksen.
Kesti muutaman sekunnin ennen kuin Eemeli tajusi, että talonomistaja oli kutsunut hänet sisälle. Tilanne alkoi olla outo, mutta toisaalta: eikö koko yö ollut ollut täynnä outoja käänteitä? Miten paljon kummallisemmaksi kaikki voisi muuttua?En nyt näköjään saa tätä kommenttia mitenkään kronologisesti järkeväksi, mutta tästä kohdasta haluan hihkua, että rakastan tässä tarinassa tällaisia järkeilyjä, joita esiintyy, kun vastassa on jotain odottamatonta ja yllättävää! Normaalitilanteessa vieraan taloon yösydännä uskaltautumista ehkä harkitsisi hieman pidempään, mutta tässä kontekstissa se tuntuu pikemminkin ainoalta oikealta ratkaisulta, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea muuta hullua on jo tapahtunut ja vieläpä lyhyen ajan sisään. Samaistun jotenkin kovasti Eemelin päätöksentekoprosessiin tässä. :D
Kuka tahansa järkevä ihminen olisi varmasti jo kääntyä kotiinTuossa pitäisi varmaan olla "kääntynyt"?
Eemelin valtasi vahva halu lohduttaa ja hän kurottautui puristamaan Ollin kättä.Pitkä lainaus, mutta tämä on vain kokonaisuudessaan niin ihana ja niin paljon kertova. Se kertoo miesten välisestä ystävyydestä ja luottamuksesta ja myös molemminpuolisesta arvostuksesta. Etenkin Eemelin yhtäkkinen liikuttuneisuus puhuttelee minua, sillä se ilmentää kauniisti ja hienovaraisesti Eemelin ainutlaatuista tunneherkkyyttä ja kykyä asettua muiden saappaisiin. Eemeli. ♥
”Kaikki järjestyy”, hän lupasi. ”Jollain tavalla.”
Ollin kasvoille kohosi pehmeän kiitollinen ilme, ettei Eemeli uskonut nähneensä sellaista aiemmin. Hieman yllättäen se sai hänen silmänsä kostumaan ja Eemeli käänsikin katseensa nopeasti kahvikuppeihin.
Yhtäkkiä Ollin silmät kirkastuivat. ”Niin, totta! Olin unohtaa! Perjantaina täällä tuli käymään eräs nuori mies, joka kyseli sinua. Oli kuulemma jo kolmas kelloliike, missä hän kävi saman päivän aikana.”Tämä oli se kohta, joka sai hömelön kestohymyn kohoamaan kasvoilleni, koska oi ja voi. Tai siis - varmaankin Veikan pääasiallinen syy kutsua Eemeli käymään liittyy jotenkin varasmysteeriin, mikä on jo sinänsä hienoa ja kutkuttavaa, mutta lisäksi en voi olla miettimättä, olisiko Veikka nähnyt vaivaa käymällä useita kaupungin kelloliikkeitä läpi Eemelin löytääkseen, mikäli hän ei yhtään välittäisi Eemelistä ja kelloliikkeen kohtalosta. Eemeli on toki hänelle vielä käytännössä tuntematon, mutta silti minulla on sellainen kutina, että Eemelin ahdistus ja mielipaha varkauksista on välittynyt Veikalle siinä määrin, että ne ovat vähintäänkin saaneet Veikan sympatian (ja ehkä omantunnonkin, riippuen siitä mitä Veikka todella tietää) heräämään. Ja minua saa nyt kyllä ravistella kovakouraisesti, jos olen leijaillut vaaleanpunaisiin pilvilinnoihin Ilonan kanssa, mutta en vain voi olla kuvittelematta, voisiko tästä oikeasti lopulta kehkeytyä jotain muutakin... Jotenkin kaikki Eemelin aikaisempi punastelu ja nolostelu ja kiusaantuneisuus - ehkä ne eivät johdukaan pelkästään tilanteen absurdiudesta tai noloista pyjamahousuista. Apua, okei, nyt musta tuntuu että mää tässä nolostun pilvissä poukkoillessani, mutta kun! Aaa.
Soita vain ovikelloa (ei tarvitse hiippailla tällä kertaa).Tuo suluissa oleva osuus on niin symppis. Pieni yhteinen juttu ja hymyn hetki, heh!
Se ei kuitenkaan estänyt Eemeliä jatkamasta työmatkojen taittamista pyörällä: kovempi keli vaati vain kovemmat varusteet. Kun työpäivä tiistaina päättyi, Eemeli puki villapaidan ja farkkujen päälle toppavaatteet, veti pipon päähän ja paksut, tuulta ja vettä pitävät heijastavat hansikkaat käsiinsä.Heti tämä alku saa minut hymyilemään, koska tämä kuulostaa niin sellaiselta, jollaiseksi itsekin Eemelin kuvittelin! :D Että ulkona liikutaan säällä kuin säällä, ja oikukkaat luonnonilmiöt ovat korkeintaan hidaste, eivät este. Fiilaan siis Eemeliä, joka selättää pakkasenpuremat kerrospukeutumalla ja hyppää pyörän selkään!
Sama lankakerä, simpukka sydämen ja silmän kaltaisena apuvälineenä, sukkapuikot jalkoina kahteen eri suuntaan sojottaen.
Heinäkasassa istuva varas tuntui tuijottavan heitä. Se pulputti itsekseen jotain, mutta varaston ympärillä puhaltava tuuli hautasi sen puheen alleen ujelluksellaan.En mahda vieläkään mitään sille, että alan hymyillä ja hykerrellä näistä varkaan kuvauksista, koska onhan tällainen sukkapuikkokaveri aika veikeä ja sympaattinenkin ilmestys huolimatta varastelutarpeestaan, reviiritietoisuudestaan ja itsepäisyydestään. ;D Vastapuolena se ei selvästi myöskään ole ihan helppo, kun siltä ei noin vain voi ottaa koruja pois. Tässä tarinassa on kyllä ehdottomasti jännin varas, johon olen koskaan lukiessani törmännyt! Kunpa sille löytyisi vielä jokin itsensätoteuttamiskeino, joka ei merkitsisi muiden omaisuuden varastamista, koska se on kyllä kurjaa ja väärin, olipa varas itsessään miten sympaattinen tahansa.
”Kokeile, niin katsotaan”, Eemeli hymyili ja otti teekupin tarjottimelta.On jotenkin niin ihanaa, miten miehillä on ihan konkreettinen yhteinen tausta ja pohja, jolle rakentaa myöhempääkin tuttavuutta. Vaikkei tutustuminen lähdekään liikkeelle ihan perinteisesti, vaan molempia omalla tavallaan varjostavien varkauksien kautta, on siinä kuitenkin jotain positiivistakin - ainakin ainutlaatuinen ensikohtaaminen, jos ei muuta! ;D Plus kummallakin vaikuttaisi nyt olevan yhteinen päämäärä eli varkauksien loppumaan saaminen.
Veikka hymyili sanat kuullessaan: heidän ensitapaamisensa muisto eli molempien mielessä kirkkaana.
”Kiitos itsellesi”, Veikka nyökkäsi. Hän otti yllättäen askeleen eteenpäin ja veti Eemelin lyhyeen halaukseen. Eemeli ehti hädin tuskin reagoida siihen, kun Veikka jo otti askeleen taaksepäin, kasvoillaan kevyt puna. Mielihyvän väreet kulkivat kuitenkin Eemelin niskasta aina pohkeisiin saakka.I-HA-NA kohtaus. :-* Tämän myötä annan itseni leijailla pilvilinnoihin ihan vapaasti, koska minusta on ihanaa sekä se, miten Veikka yhtäkkiä päättää halata (ehkä osoittaakseen kiitollisuutta, mutta ehkä jopa orastavaa kiintymystä), että se, millaisen reaktion se saa Eemelissä aikaan. Niskasta pohkeisiin saakka kulkevat mielihyvän väreet on jotenkin tosi ihastuttava luonnehdinta, koska se on minusta ikään kuin kokonaisvaltaisempi ja kouriintuntuvampi kuin perinteisemmät kiireestä kantapäähän -versiot.
Vilkaistuaan keliä vielä kerran Eemeli veti oven kiinni ja kääntyi katsomaan Veikkaa, joka yritti tukahduttaa hymyä.Tässä tilanteessa ja sananvaihdossa on sellaista ihanaa lämminhenkistä huumoria. :-* Varmasti on ihan hyvä päätös, että Eemeli jää Veikan luokse yöksi eikä lähde pyörän selkään myrskyä uhmaamaan. Se, että ajatus yöksi jäämisestä tuntuu Eemelistä kaikkien käytännön kysymysten jälkeen jopa ihan miellyttävältä, kertoo minusta paljon siitä, miten Veikan läsnäolo vaikuttaa Eemeliin. Se on oikeasti niin arvokas ja ainutlaatuinen tunne, jos jonkun ihmisen seurassa vain on luontevaa ja turvallista olla.
”No, millainen keli siellä on?”
”Aika paha”, Eemeli myönsi.
”Olen ainoa lapsi ja sen lisäksi olin huono ystävystymään. Kaipasin kyllä usein leikkikavereita ja myöhemmin kaveriporukkaa, jonka kanssa ajella mopolla maanteitä pitkin. Mutta meidän koulussa oli pienet piirit ja ne olivat… ahtaat.”
Veikka vei tyynyn sängylle ja katsoi sitten Eemeliä. Hänen ruskeiden silmiensä katse oli pehmeä ja avoin.
”Minusta sinä vaikutat hyvältä ja mukavalta ihmiseltä. Olen iloinen, että olet täällä.”
Eemeli hämmentyi kohteliaisuudesta samalla, kun hymy kohosi hänen kasvoilleen. Hän haki sanoja hetken, mutta sai lopulta sanottua ääneen pelkän kiitoksen. Veikka nyökkäsi ja hymyili.
”Aion vielä yrittää kokeilla saada korut takaisin rauhallisin keinoin. Paraa voi maanitella ja imarrella, ainakin joskus se on toiminut”, Veikka sanoi. ”Mutta jos se ei onnistu… Toivottavasti löydän mummin päiväkirjat. Hyvällä tuurilla hän kirjoitti jotain siitä, miten sidettä siihen voi vahvistaa.”
”Minusta sinä vaikutat hyvältä ja mukavalta ihmiseltä. Olen iloinen, että olet täällä.”Miten kauniisti ja huojentavasti sanottu! Tulee myös sellainen fiilis, että Veikka ihan vilpittömästi tarkoittaa sanojaan, eikä puhu tällä tavoin pelkästään Eemeliä rohkaistakseen tai lohduttaakseen.
Veikan on oltava aivan todella hyvä tyyppi, et sinä muuten olisi jäänyt!
”Ei minulla ole…”, Eemeli aloitti, mutta korjasi sitten suuntaa posket punertuen. ”Tai siis, se on luultavasti ystäväni Ilona. Hänellä on tapana lähettää monta viestiä peräjälkeen. Hän… ei hallitse pitkiä lauseita.”Tämä Eemelin reaktio Veikan kommenttiin viesteistä on myöskin ihana, vähän kiusallinen (heti kumppaniasiat mielessä, ja niin olisi kyllä varmasti itsellänikin, jos Veikan kaltainen ihanuus tuolla tavalla vaivihkaa tiedustelisi kotirintamasta! :-*) ja samalla herttainen. Minua hymyilyttää Eemelin luonnehdinta Ilonan viestintätavasta, koska joillain ihmisillä on tosiaan hauskasti tuollainen tyyli, että tykitetään useita lyhyitä viestejä yhden pidemmän sijaan.
Siteen loppupään hän sujautti laskoksen alle ja sitten, asiaa sen erityisemmin ajattelematta, painoi kätensä Veikan kättä vasten.Samalla tämä jättää kutkuttavasti janoamaan lisää. ♥
”Noin”, hän hymyili. Veikka näytti hieman kalpealta, mutta hänen silmissään tuikki jokin, minkä Eemeli tulkitsi tilanteesta huolimatta iloksi. Hän tajusi yhtäkkiä, kuinka lähekkäin he olivat kapeassa kylpyhuoneessa. Veikan hengitys tuntui hänen ihollaan kevyenä vireenä ja kasvoilla näkyi aamun karhea sänki.
”Hän jätti minut. Minä en ollut riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostava kumppani hänelle.”Tämä kipristää ja kivistää, koska on niin surullista, että Eemeli ajattelee näin edes osittain tai hetkittäin. Samalla se on kuitenkin tosi samaistuttavaa ja ymmärrettävää. Kun on välittänyt jostakusta kovasti ja se joku onkin se, joka päättää suhteen, ei ole ihme eikä mikään, että vikoja ja virheitä alkaa etsiä itsestään. Tämä avaa ja valottaa kyllä jälleen hyvin sitä, miksi Eemeli ei oikein haluaisi (tai uskaltaisi) edes ajatella sitä mahdollisuutta, että hänestä ja Veikasta voisi tulla jotain. Onneksi Ilonalla on kuitenkin vankkaa järkipuhetta valmiina, ja onneksi Eemelikin alkaa hiljalleen ja pienin askelin hyväksyä ja myöntää itselleen sen, että hän on alkanut pitää Veikasta. :-* Täytyy vain toivoa, että Veikkakin vastaa orastaviin tunteisiin. Uskon kyllä, että vastaa, koska Ilonan sanoin - ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla! ;D
Ilona hymyili. ”Jes! Minä käyn tekemässä popcornia, sitten saat kertoa kaiken. Ja…” - hänen kasvoilleen kohosi varovainen pyyntö - ”voidaanko sitten puhua myös Veikasta?”Ilona on kyllä todellinen piristysruiske! Pidän hänestä kovasti, ja minusta on tosi ihanaa, että Eemelillä on Ilonan kaltainen ystävä, joka saa häntä vähän kuorestaan ja rentoutumaan (niin kuin Veikkakin saa, eli Veikassakin on todistettavasti tosiystäväainesta ja toivottavasti mahdollisesti vähän muutakin ♥).
”Oletko syönyt mitään?” Eemeli kysyi. Olli katsoi häntä hetken kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, kunnes pudisti päätään.Tästä ilmenee upeasti paitsi Ollin poissa tolaltaan oleminen, myös Eemelin huolehtivaisuus ja kyky nähdä akuutin ongelman taakse.
”Et voi sanoa, etteikö tässä olisi jotain poikkeavaa meneillään”, Ilona sanoi virnistäen. ”Jäit sinne yöksi, Emppu. Ja nyt te olette vaihtaneet numeroita.”
”Jäin yöksi, koska ulkona oli kamala ilma ja numeroita vaihdoimme vain siksi, että Veikka saisi minuun yhteyden, kun on saanut korut itselleen.”
Veikan seurassa hän saattoi olla yhtä paljon oma itsensä kuin Ilonan tai Ollin seurassa. Mutta siitä huolimatta hänen mieltään kalvoi epävarmuus.
”En edes tiedä, haluaako hän olla ystäväni”, Eemeli sanoi lopulta ja kääntyi kohtaamaan Ilonan, joka istui edelleen lattialla Kepposta silittäen. Ilonan kasvoille kohosi lempeä hymy.
”Ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla. Ystäviä halataan. Rakkaita ihmisiä halataan.”
Yöllä ennen nukahtamista hän oli kuitenkin palannut mielessään edelliseen aamuun, jolloin oli sitonut Veikan verta vuotavan käden. Muistiin painuneet yksityiskohdat Veikan käsistä ja hiuksista, hänen tuoksunsa ja hengähdyksen tunne iholla saivat Eemelin ihon kananlihalle.
Hän tiesi tämän tunteen ja tunnisti sen monen vuoden jälkeen, vaikkakin vastahakoisesti. Hän oli alkanut pitää Veikasta.
Puutteellinen kirjanpito… kadonneet arvoesineet, joista ei rikosilmoitusta… liikkeen vakuutuksen keskeyttäminen, kunnes tilanne selviää.
Horisontissa näkyi vielä laskevan auringon kajo, mutta illan pimeys oli laskeutunut kaupunkiin. Heitä vastaan tuli pareittain lenkkeileviä ihmisiä, puhelimeen puhuvia koiranulkoiluttajia ja kotiin käveleviä työntekijöitä. Lähellä olevalla autotiellä oli ruuhkaa ja moottorien ärinä kantautui Eemelin korviin.Nautin kävelykohtauksessa miesten välisen vuorovaikutuksen lisäksi kovasti myös talvisen jokirannan kuvauksesta. Tämä kohta maalaa niin tunnelmallisen ja eläytymään houkuttelevan kuvan ympäristöstä, että tuntuu kuin olisi itsekin paikan päällä - eikä haittaa yhtään, että täällä on hurja helleaalto meneillään!
Sihvosen kelloliike ei voinut joutua taloudellisiin vaikeuksiin myyttisen, kotitekoisen varkaan takia. Siinä ei ollut mitään järkeä.Tämä ajatuskulku hymyilyttää minua, vaikka tilanne vakava onkin. :D Tuntuu luontevalta, että tietynlainen maanläheinen epäusko pilkahtelee silloin tällöin vieläkin, koska onhan se aikamoinen henkilökohtainen mullistus, että myyttinen olento paljastuukin totisimmaksi todeksi.
Saadakseen hermostuksensa ja ajatuksensa kuriin Eemeli kävi iltaisin kiipeilyhallissa. Konkreettiset nousut, käsilihaksissa tuntuva rasitus ja selkää pitkin valuva hiki auttoivat häntä irtautumaan ahdistuksesta, ja mieleen nousi jälleen toive kiipeilyreissusta jonnekin päin Norjaa. Tuntui vieraalta ajatella jotain niin rentoa ja keveää usean synkän päivän jälkeen eikä Eemeli uskaltanut vielä uskoa asioiden selviävän parhain päin, mutta jokainen valloitettu seinä oli etäännytti häntä paran aiheuttamista ongelmista.On ihanaa, kun voi hukuttaa huolet hetkeksi vaikkapa johonkin fyysiseen tekemiseen ja rasitukseen. ♥ Etenkin tuo viimeinen virke on minusta tosi kauniisti ja eläväisesti ilmaistu. Siinä lukee muuten "oli etäännytti", pitäisi varmaan olla vain "etäännytti" tai "oli etäännyttänyt".
Minä haluan vielä vanhanakin tanssia Bee Geesin tahtiin ja ottaa huikan konjakkia ennen nukkumaanmenoa.Bee Geesin tahtiin, parasta! :D Sympaattista on myös se, miten Veikan isoäiti pohdiskelee, että hän ja Veikka ovat kuin samasta puusta veistetyt eikä paran perimisestä siksi koituisi ongelmia. Ihan ymmärrettävää - vaikkakin nykytilanteen valossa harmillista -, ettei sitä välttämättä tule ajatelleeksi niin kauaskantoisesti, että se lumoutuneena paran touhuja seuraava pikkulapsi onkin joskus itse aikuinen omanlaisine ajan saatossa kypsyneine elämänarvoineen ja näkemyksineen. Epäilemättä Veikassa on vieläkin jotain samaa kuin isoäidissään, ja he vaikuttavat jossain määrin hengenheimolaisilta (ihanaa sukupolvien välistä yhteyttä!) mutta paran varasteluista on silti aiheutunut ennalta-arvaamattoman paljon murhetta ja tunnontuskiakin Veikalle - jotain, mitä isoäiti ei selvästikään osannut ennakoida. Nämä päiväkirjamerkinnät avaavat kyllä hyvin isoäidin päätöksentekoprosessia ja sitä, miksi paran antaminen perinnöksi vaikutti hänestä hyvältä idealta.
“Se on hyvä”, Olli sanoi. “Se on oikein hyvä. On jo aikakin, että löydät elämääsi jonkun.”