Originaalit > Pergamentinpala

Takatalvi 4/? TAUOLLA | Drama, fem&slash, k-11

(1/6) > >>

Kevytmelankolia:
Nimi: Talven variaatiot, osa II; Takatalvi
Kirjoittaja: Kevytmelankolia
Ikäraja: K-11, luulisin.
Paritus: Jääköön salaisuudeksi.
A/N: Tämä on toinen osa! Lue ensin: http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=4149.0
Toinen osa, tattaraa. Uusia näkökulmia ja henkilöitä, mutta vanhaakin on tallella. Tästä koko juttu itse asiassa sai alkunsa.. :)

Osa II
Takatalvi

Syyskuu 2006

Mia
Kaikki aina unohtavat mut. Siihen tottuu, usko tai älä. Mutta se ei koskaan tunnu mukavalta.
Mulla on äiti, kai isäkin jossain. Isää en ole koskaan tavannut, äitiä näen noin kerran parissa kuukaudessa. Se ei rakasta mua, mä vain jarrutan sen urakehitystä. Mä kuulin miten se mumisi siitä humalassa uutena vuotena, ettei pitäisi tehdä lapsia jos tahtoo edetä urallaan. Joskus heikkoina hetkinä mä pohdin, olinko mä vahinko. Sellainen lapsi, jota ei kukaan tahtonut.

Ja päällimmäiseksi nousee silloin kysymys: Onko mua mahdoton edes oppia rakastamaan?

Ovi käy ja mä hyppään varmaan metrin ilmaan tuolistani jossa luen lehteä. Sydän jyskyttää jossain kurkunpään tienoilla ja hetken aikaa päässä lyö tyhjää. Pienen hetken mielessä käväisee, josko äiti olisi tullut kotiin, mutta sitten mä järkiinnyn. Eihän se käy kotona juuri koskaan, viimeksi näin sitä kaksi viikkoa sitten. Mä en anna itselleni lupaa alkaa toivoa mitään, niin en joudu pettymään. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää siis se, että joku parhaillaan murtautuu meille. Hetkinen, murtautuu avainten kanssa?

Kurkkaus eteiseen ja kiljahdus. Se on äiti. Sillä on mukana höyryäviä laatikoita, pizzaa ja kiinalaista, kaikkia mun herkkuja. Ja se hymyilee mulle. Mä kiljaisen uudelleen ja ryntään halaamaan sitä. Äiti toppuuttelee mua, en kuulemma saisi kaataa sitä ja ruokia (niin kauan kuin mä muistan, en ole oikein voinut halailla sitä, koska sillä on aina korkokengät ja niillä on kuulemma hutera kävellä). Otan laatikot siltä ja heivaan ne äkkiä keittiöön. Ja sitten mä halaan äitiä uudestaan.

Mä puhua pulputan varmaan yhteensä enemmän kuin koko viime viikolla. Äiti nauraa, me syödään kirkkaanvalkoisessa keittiössä. Mä olen tosi iloinen, vihdoin voin kertoa kaikkea mitä kouluun kuuluu. Äiti on silminnähden ylpeä musta kun kerron että olin luokan paras matikassa ja fysiikassa viime kokeissa. Vaikka aina kirjoittelenkin päiväkirjoihin, etten rakasta sitä kun ei sekään mua, niin kyllä mä silti kaipaan sitä, ja rakastankin.

Mulle on tärkeää, että äiti välittää musta, eikä ole helppoa välittää vaikeista ihmisistä. Siispä en mainitse mitään yksinäisyydestäni, enkä siitä, ettei mulla ole kavereita. Mä vaan tahdon, että äiti voisi olla musta ylpeä, edes niinä harvoina kertoina kun nähdään.

Mun elämäntarinani ei olisi kiinnostavaa luettavaa. Meinaan, ketä kiinnostaisi lukea tytöstä jolle ei koskaan tapahdu mitään? Tummanruskeat pitkät hiukset, kalpea iho, sotkeentuu seinään kuin seinään eikä ne huomaa mitä sisällä on.

Mä puhun juuri jostain yhdentekevästä kun huomaan ettei äiti kuuntele. Se vain hymyilee konemaisesti ja tuijottaa kännykkäänsä sivupöydällä. Ikään kuin se odottaisi puhelimen sanovan jotain. Ja sanoohan se, soittoääni, jota mä olen oppinut inhoamaan, pärähtää soimaan parin minuutin kuluttua. Mä yritän yhä jatkaa yksinpuheluani, mutta äiti hyssyttää mua ja painaa kirkuvan vihreää luuria.

Miten mä vihaankaan tuota puhelinta. Aina, kun mä tarvitsen äitiä, se soi. Ja kun se soi, äiti unohtaa kaiken muun. Se juoksee pois kylvystä tai suihkusta ja ottaa sen mukaansa joka paikkaan. Puhuessaan puhelimeensa se ei kuulisi, vaikka mä tukehtuisin omaan kieleeni siinä sen korvan juuressa.

Äiti ei tunnu huomaavan kun mä poistun pöydästä. Ruoka kiertää mun vatsassa kuin elävä käärme. Mä menen olohuoneeseen istumaan, tuijotan tyhjänä television ruutua. Äidin puhe raapii seiniä, jättää rumia jälkiä niihin, mä nielen tyhjää tunnetta kurkusta. Puhelu jatkuu ja jatkuu, mun sisällä kaikki ilo ja innostus kuolee vähitellen, kunnes kaikki on turtaa ja harmaata. Miksi mikään olisi muuttunut? Miksi äiti olisi yhtäkkiä alkanut rakastaa mua tai edes nähnyt mua kunnolla kännykkänsä takaa?

”Mia kuule..” Mä ynähdän, vain osoittaakseni että kuuntelen. Silmiä kirveltävät kyyneleet, mutta niitä ei voi näyttää. Äiti tahtoo aina, että mä olisin reipas, eivätkä isot tytöt itke.
”Me muutetaan” Sanat ei merkitse mitään, ja miksi äiti puhuu me-muodossa. Eihän se ole koskaan varsinaisesti asunut mun kanssa.
”Sä menet maanantaina uuteen kouluun, pääset huomenna uuteen kotiin."

Koti.

Ei mulla ole koskaan ollut kotia.

Vessan ovi sulkeutuu hiljaa, sitä ei voi paiskata koska se voi pudota irti. Samalla, kun mun jalat pettävät, jokin osa musta toivoo että äiti tulisi hakkaamaan lukittua ovea, sanoisi edes jotain. Mutta sen sijaan, että äiti huolestuisi mun kaatumisäänestä, se näppäilee puhelimeensa uuden numeron. Hetken päästää kuuluu kun se puhuu pomonsa kanssa. Mä erotan irrallisia sanoja (”otti ihan hyvin”, ”onnistuu”), samalla kun tuijotan pesukoneen alle.

Pölyinen laattalattia on mielenkiinnoton, niinpä mä suljen silmäni. Kyynel vierähtää suljetun silmäluomen alta, kurkkuun sattuu ja sisällä sydämessä tuntuu terävä kipu. Mua vituttaa, mua suututtaa, että kaikki aina pyörittelee mua ympäriinsä miten tahtovat.

Välillä mulla meinaa keittää yli ja välillä mun tekee mieli käpertyä itkemään johonkin nurkkaan. Mä istun vessassa tuijottaen seinää määrittelemättömän ajan. En mä sitä seinää varsinaisesti edes näe, mutten oikeastaan jaksa muutakaan. Tavallaan koko tilanne tuntuu ironiselta, äiti tarjoaa mulle uutta elämää ja mä vain kiukuttelen.

Mun sydän on yhtä kylmä kuin maaliskuinen tuuli, se puhaltaa lunta sisimmän päälle. Isoja, märkiä ja kylmiä kinoksia paksua paksua lunta. Kaikki hukkuu loskaan, vaikka nyt on vasta syyskuu. Ei saa itkeä, pitää olla reipas, ehkä joku joskus oppii rakastamaan muakin, kunhan vain jaksan hymyillä siihen asti.

Mia
Mä nukahdan taksiin jo ennen kuin me ajetaan mun vanhan koulun ohi. En mä varsinaisesti jää kaipaamaan tätä pientä kirkonkylää, varsinkaan ketään ihmistä. Ketäpä mä edes voisin kaivata, luokalta mä tunsin kaikki vain nimiltä, eivätkä ne kommunikoineet mun kanssa lähinnä kuin pakosta. Kukaan ei kiusannut, mutta mä en vain osannut olla niin kuin muutkin nuoret.

Osa oli kateellisia hyvien arvosanojen takia, mutta kukaan niistä ei tiennyt, että mä olisin koska tahansa vaihtanut kympit ja satunnaiset yhdeksiköt ystäviin. Jopa tuttuihin, kun olisi vain ollut joku, jolle puhua tyhjänpäiväisyyksiä. Melkein mikä tahansa olisi ollut parempaa kuin hiljaisuus.

Kalliolla istuu tyttö. Sillä on irokeesi, revityt farkut ja se nauraa kaveriensa kanssa. Tyypit ottavat kuppia, nauravat ja kiroilevat, tyttö muiden mukana. Siitä näkee, ettei se anna kenenkään kävellä ylitseen, koskaan. Se on niin täynnä elämää ja iloa, että mä olen pakahtua.

Koko yö meni katsellessa kattoa ja pahoja unia vuoronperään, joten mä havahdun horroksestani vasta kun taksikuski pysähtyy vieraan rivitalon pihaan. Letti purkautuneena ja posket omenanpunaisina mä maksan matkastani, ja jään sitten yksin hämärtyvään iltaan. Hetkeen mä en edes muista kaupungin nimeä, saatikka osoitetta missä mun uusi asunto on. Ei siitäkään voi kotia tulla, sillä koti on paikka jossa ihmisiä rakastetaan.

Tummat puut huojuvat lähistöllä, jostain kaikuu lapsen nauru. Mulla on mukanani vain yksi iso urheilukassillinen vaatteita ja matkalaukussa loput tärkeät tavarat. Hassua, koko mun vanha elämäni mahtui kahteen laukkuun, liian äkkiä tapahtunut muutos vie kaikki voimat.

Avain sopii liian hyvin lukkoon, kiiltävä aukko kulauttaa avaimenmuotoisen metallinpalan kitaansa ja murto-osasekunnin kuluttua kuuluu loksahdus. Mua pelottaa, pimeä eteinen tahtoo nielaista mut ja vanhan elämäni yhtenä kokonaisen haukkapalana. Mä puristan käteni nyrkkiin, ja tuijotan synkkyyteen, kunnes kipu havahduttaa mut. Kynnet jättävät punaiset kipeät urat kämmeniin.
Se oli vahinko en minä tahallani.

Kolme huonetta ja keittiö, isompi kuin vanha asunto. Huoneet on sisustettu vaaleilla väreillä, ja ne on yhtä persoonattomia kuin minkä tahansa sisustuslehden sivuilta napatut muka-kodit. Luoja, miten mä olenkaan aina vihannut sisustuslehtiä. Ainoa asia, jonka voisi lukea parannukseksi entiseen, on tietokone, jonka käytöstä minulla ei tosin ole pienintäkään hajua. Tehdäkseni paikan vähän kodikkaammaksi mä heittelen vaatteitani ympäri huonettani ja järjestän vähiä kirjojani kirjahyllyyn.

Kun mä olen puolisen tuntia pyörinyt päämäärättömästi ympyrää, mä tajuan, että itse asiassa mun oma huone ei olekaan ihan niin persoonaton. Seinät ovat tummanvihreät ja lattialla on ruskea pörrömatto. Kalusteet ovat tummaa puuta, mä kieltäydyn uskomasta että äiti tuntisi mua sen vertaa että tietää mun lempivärien olevan oliivinvihreä ja ruskea. Vaalea kirjekuori pöydällä keskeyttää mun puolipäämäärättömän ajatuksenjuoksun.

Kädet hienoisesti vapisten mä hivutan sen auki, sisältä putoaa Visa-kortti ja lyhyt kirje. Mä tunnistan äidin käsialan, joka ei muistuta mun omaa yhtään. Mun käsiala on pientä ja karkeaa, äiti kirjoittaa kauniilla ja isoilla kirjaimilla, joista mä olen aina ollut kateellinen.

Hei Miia, tervetuloa uuteen kotiin!
Voit käyttää tätä Visa-korttia ruoka- jne. ostoksiin. En ole laittanut korttiin mitään ylärajaa, koska luotan siihen, että osaat itsekin pitää huolta raha-asioista. Voit tietenkin ostella kaikkea pientä kivaa itsellesi, koska saan uuden työn takia aika hyvää palkkaa.
Pärjäile, äiti

Ei mitään uutta auringon alla, mä mietin tuhahtaen samalla kun suherran nimeni Visaan. Mä lysähdän sohvalle ja avaan television. Sillä tavoin mä kulutan suhteellisen helposti ne pari tuntia, kunnes on aika mennä nukkumaan.

Mia
Mä herään aamulla siihen, että mun maha pitää kauheeta elämää. Tuntuu, kuin en olisi syönyt mitään viikkoon. Täällä kotona ei ole mitään ruokaa, kaapit ammottavat tyhjyyttään lukuun ottamatta mausteita ja vastaavaa pikkusälää, enkä mä jaksaisi millään raahautua kauppaan ja sieltä kotiin ja ruveta vasta sitten kokkaamaan jotain.

Niinpä mä puen päälle neulehupparin ja vaaleat farkut ja etsin tieni lähimmälle linkkipysäkille. Nyt on lokakuu, lehdet ovat alkaneet putoilla ja siellä täällä on vesilätäköitä. Mä seisoskelen pysäkillä ja katson kelloa vähän väliä. Jännittää osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois, löydänkö koskaan enää kotiin. Olisi pelottavaa eksyä vieraaseen kaupunkiin, jäädä vaeltamaan kaduille vailla suojaa ja ketään, joka välittää. Siinä vaiheessa, kun mä muistan, ettei mulla oikeastaan ole ketään joka välittäisi, mä pakotan itseni vaihtamaan aihetta.

Ulkona tuulee syksyisen viileästi, ja hetken mielijohteesta mä irrotan hiuslenkin ja päästän ainaisen lettini purkautumaan. Mun hiukset innostuvat ja alkavat heilua mun naamalla, suussa, silmillä ja korvissa ennen kuin ehdin sanoa "voi räkä".

Vihdoin linkki saapuu ja mä kipuan sisälle. Kuski ei hymyile, se vaan murahtaa jotain kyseenalaista kun maksan matkani. Käppäilen peremmälle ja näen ihmisiä, lähinnä vanhempaa sukupolvea. Koska kello on jo yksitoista, bussissa on vain muutamia nuoria jotka tuijottaa mua. Mä istun ihan perälle ja keskityn painamaan mieleeni maisemat jotta osaan joskus tulla takaisinkin. Mun olo on tukala, ihmisten uteliaat katseet tuntuvat kiinnittyvän muhun, vaikka mä kuinka yritän uskotella, että se on vain mun omaa kuvitelmaa.

Keskustassa on ihmisiä. Paljon ihmisiä. Kun mä pääsen bussista ulos, menee hetken ennen kuin tunnistan torin jolla olen. Keskelle on rakennettu kioski-kahvio, joka peittää taempana olevan kaupungintalon. Onneksi mun muisti ei petä mua ja mä löydän jopa sen saman kahvilan, missä mä ja äiti käytiin pari vuotta sitten kesällä.

Sisällä on lämmintä ja eikä kovinkaan paljoa ihmisiä. Mä tilaan tiskiltä itselleni ruokaa ja hautaudun loosin penkkeihin, ihan ikkunan viereen mistä näkee vilkkaalle kadulle. Ohi kulkee ihmisiä, ja monet on niin siistin näköisiä että mä tunnen kutistuvani yhä enemmän. On skeittaripoikia, supermuodikkaita tyttöjä ja lisäksi kirjava joukko ernuja, punkkareita, rokkareita ja luoja ties mitä.

Mä näen myös kaksi naista jotka kävelevät käsi kädessä, puhellen keskenään niin rakastuneen oloisina että mun sisälle sattuu. Mä olen kateellinen, vaikka pystynkin myöntämään sen vain itselleni.. Tällä kertaa mun synkät ajatukset keskeyttää tarjoilija tuodessaan mun tilauksen, enkä ehdi tuijotella ikkunasta ulos sen enempiä.

Kun mä olen syönyt, mä lähden laahustamaan ympäri keskustaa. Ihmisiä ei ole paljoa, sillä kouluissa ei ilmeisesti vielä ole ruokavälitunnin aika ja aikuiset lienee töissä. Niinpä mä käyn kaikessa rauhassa nuortenvaateliikkeessä kuolaamassa uusia farkkuja ja olen jo ehtinyt kävellä ulos kun muistan luottokorttini. Nythän mulla olisi varaa.. Noin kuuden sekunnin harkinnan jälkeen mä päätän viettää tämän päivän hemmotellen itseäni. Mä olen ansainnut sen, sillä maanantaina mun oletetaan menevän uuteen kouluun.

Mietin just, että menisinkö vaan ekaan vaatekauppaan, joka silmiin osuu, ja ostaisin kaikkea mitä mieli tekee, vai kävisinkö ensin leffassa, kun mun silmiin osuu parturi-kampaamo. Ensin en kiinnitä siihen juuri mitään huomiota, mutta sitten mun silmissä välähtää tyttö mun unesta taksimatkalla.

Mä alan puhua itseäni ympäri. Ei mulle kumminkaan mikään räväkkä kampaus sovi, unohda koko juttu joo. Mä pakenen mun ajatuksia ensimmäiseen vaatekauppaan joka eteen osuu. Paha vaan että se on joku äärierikoismuodin liike, jossa myydään kaikkia äärierikoisia kuteita. Mä yritän näyttää siltä että just tänne mun pitikin tulla (vaikka mun kämmenet alkaa hiota aina näissä paikoissa), ja alan tutkiskella mitä kaikkea kaupasta löytyy. Samalla mä mietin, että häivyn heti kun pystyn. Niin etten vaan näytä kohtuuttoman typerältä.
 
Mä irvistän pvc-housuille ja samassa mun silmiin osuu tosi erikoiset housut. Niissä on mustia ja valkoisia pystyraitoja, ketjuja ja vaikka mitä killuttimia. Hiusideat, housut ja kaupan muut vaatteet ajavat toisiaan maanisesti takaa mun päässä huolestuttavan lyhyen hetken, kunnes mulla kai jotenkin napsahtaa ja mä otan housut rekiltä ja menen sovituskoppiin.

Kakskytä minuuttia myöhemmin mä poistun kaupasta sydän pamppaillen, iso kassi kädessä. Alennusmyyntien ansiosta en edes höylännyt äidiltä saatua korttia liikaa. Mä risteilen pari tuntia ympäri keskustaa ja kasvatan saalistani. Sitten, kun en enää jaksa enempää ja alan jo miettiä kotiinpaluuta, mun päähän tupsahtaa taas kutsumatta se punkkarityttö. Se käskee virnistellen mun kerrankin olla urhea ja tehdä jotain radikaalia. Mun tavallinen minä inisee kovaan ääneen että liian silmäänpistävästä ulkonäöstä ei ole kuin harmia, joku voi pian huomata mut.

Se osoittautuu viimeiseksi niitiksi. Mä en tahdo enää jäädä osaksi seinää.

Niinpä mä päätän olla urhea ja kapinallinen ja menen sinne kampaamoon jota tuijotin aiemmin päivällä. Ja kuin kohtalon ivasta aika järjestyy heti. Mun tekee mieli itkeä ja nauraa mielipuolisesti samaan aikaan, mutta sen sijaan mä papatan hiussuunnitelmani julki yhteen hengenvetoon kun parturi kysyy mitä mun hiuksille pitäisi tehdä. Samalla kun se sitten alkaa nipsutella hiustukkoja irti mun tekee mieli huutaa se lopettamaan, mutta mä en voi. Puolet mun pitkistä ruskeista hiuksista lepää jo lattialla, katkottuina. Niinpä mä vain nieleskelen ja tilaan vielä värjäyksen kaiken päälle.

Parturi on mukava, kaksvitonen mies joka kyselee multa miksi tahdon just tämmöiset hiukset samalla kun se vetelee väriä mun päähän. Kerron sille, yrittäen kuulostaa itsevarmalta (vaikka mun rystyset ovat oikeasti valkoisena penkinlaitojen puristamisesta ja mun otsalle on kihonnut epävarmuuden ja tuskan hiki), että tahdon vähän säväyttää kun menen uuteen kouluun ensi viikolla. Se nauraa ja kertoo tehneensä itse samalla lailla kun oli nuori. Jollain ihmeen keinolla mä rentoudun pikkuhiljaa ja alan jutella sille kaikenlaista turhaa ja lopulta säpsähdän kun se käskee mua katsomaan peilistä mun uutta lookia.

Mä vedän useamman kerran syvään henkeä (olen tietoisesti ollut katsomatta peiliin koko toimenpiteen ajan) ja nostan päätäni. Peilistä mua tuijottaa paljon mua vanhemman ja röyhkeämmän tytön kuva. Sillä on sivuilta kalju pää ja.. Herran jestas, sillä on pinkki irokeesi.

Tyttö kohottaa kulmiaan ja pyörittelee päätään. Kun se vielä räpyttelee silmiään yhtä höntisti kuin mä, niin sitten vasta mä uskon että tämä tulee katsomaan peilistä vastakin. Hitaasti mun kasvoille leviää ensin epäröivä ja sitten yhä levenevä hymy ja nostan sanattomana peukaloani miehelle. Kuin hurmoksessa mä maksan ja kuuntelen hiustenhoito-ohjeet ja paukkaan sitten ulos ovesta.

Välittömästi kuuden ohitse kulkevan nuoren katseet kiinnittyvät muhun. Hetken verran mä harkitsen viereiseen roskikseen piiloutumista ja mun poskille lehahtaa puna kuten aina kun joku katsoo mua. Seuraavassa sekunnin murto-osassa mä muistan miksi mä alun perinkään tahdoin irokeesin.

Mä olen aina ajatellut punkkarit kapinallisiksi ja rohkeiksi ja kuvittelin, hieman lapsellisesti kenties, että uuden tyylin myötä muhun tarttuisi edes ripaus siitä asenteesta. Niinpä mä kohotan leukaani ja tuijotan suoraan vastaan. Mun sydän hakkaa hulluna ja kädet puristavat kassien kahvoja, kunnes nuoret punastuvat ja kiiruhtavat tiehensä. Mä tunnen itseni voittajaksi.

Mäkkärin vessassa mun on ihan pakko vaihtaa päälle ne ihanat housut ja lyhyt samettitakki, sekä laittaa jalkaan mustat pitkävartiset maiharit. Kun mä tulen kopista ulos, pieni lapsi katsoo mua tosi pitkään ja purskahtaa sitten kauhistuneeseen itkuun. Ennen mua olisi hävettänyt ihan törkeästi, mutta nyt mun voittajafiilis kestää ja musta tuntuu yhä, hassua kyllä, vain mahtavalta.

***

Kun mä makoilen sunnuntai-iltapäivänä keskustaan tutustumisen jälkeen kotona mulla on suoraan sanottuna helvetin hermostunut olo. Mä olen koko päivän vaan ravannut ympäriinsä, huudattanut levyjä joita ostin eilen ja harjoitellut meikkaamista ja hiusten laittamista ja miettinyt mitä laitan huomenna päälle kouluun. Äiti soitti jossain välissä ja ohjeisti mua pikaisesti kouluasioista. En ehtinyt kertoa sille mitään uudesta tyylistäni kun sen piti mennä. Koulu on onneksi aika lähellä keskustaa, eli mä luulen osaavani suunnistaa sinne. Hyvä olo on vähän laimentunut, muttei hävinnyt kokonaan.

Mä raahaan itseni omaan huoneeseeni. Sänky on kuorrutettu vaatteilla, levyillä ja kaikella mitä en ole vielä ehtinyt hypistellä, kokeilla ja laittaa sitten takaisin siihen. Olen ottanut itsestäni pitkästä aikaa uusia kuvia vanhalla digikamerallani ja näytän itse asiassa ihan hauskalta muutamassa, kuten siinä missä laulan täyttä kurkkua mukana kun kuuntelen jotain uusista levyistäni.

Heittäydyn sängylle ja katse osuu tietokoneeseen. Nousen ylös ja mietin osaisinko käyttää sitä. En nimittäin ole käyttänyt tietokoneita kuin alle kymmenen kertaa koulun pakollisilla atk-tunneilla (atk oli ainut aine jossa en ollut hyvä), niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Minulla ei ole messengeriä, ei mailiosoitetta, ei mitään mikä sitoisi minut nettiin. Eihän mulla ole ystäviäkään joiden kanssa kommunikoida sen välityksellä.

Mutta se tulee muuttumaan, piru vie.

Istun tietokonetuolille ja hetken etsittyäni löydän tutunnäköisen virtanappulan. Kone alkaa hurista ja odotan jännittyneenä koska se räjähtää. Mitään ei tapahdu, lukuun ottamatta sitä että eteeni aukeaa ruutu jossa lukee "Tervetuloa". Oikealla on kuvakkeita joissa yhdessä lukee mun nimi. Klikkaan sitä ja kone jatkaa surinaansa. Ruutuun ilmestyy työpöytä ja onnittelen itseäni kun onnistuin käynnistämään masiinan ilman kenenkään apua. Yritän avata nettiä mutta kone kilahtaa ja näyttöön tulee viesti: "Yhdistä Internet".

Panikoin hetken, nyt koko kone tilttasi enkä ikinä pääse nettiin, kunnes huomaan työpöydällä kuvakkeen jossa lukee Internet. Klikkaan sitä epäröiden ja painan yhdistä -nappia. Viesti välähtää näkyviin ("yhdistän") ja sitten ilmoitus: Internet yhdistetty. Uusi yritys netin kanssa ja uusi ikkuna näyttöön. Mun tekee mieli hurrata.

Kahta tuntia myöhemmin olen hankkinut sähköpostiosoitteen ja ladannut Messenger -ohjelman, muutaman (lue: sadan ja kahden) erehdyksen ja yrityksen kautta. Onnittelen itseäni ja haen juotavaa. Palatessani koneelle mieleen palaa se masentava tosiasia ettei mulla edelleenkään ole kenenkään osoitetta messengeriä varten. Jatkan silti satunnaista surffailua ja päädyn lisäämään kuviani galleriasivustolle. Mä laitan sinne vain muutaman kuvan (kyllä, se huutokuva kuuluu joukkoon), ja mese- ja sähköposti-osoitteeni. Sitten suljen koneen, retkahdan sängylleni kuuntelemaan musiikkia ja nukahdan pariksi tunniksi.

Kun mä herään, mulla on mahtava nälkä. Mä tiedän, ettei lähikauppa mene kiinni vielä pariin tuntiin joten vedän jotain vaatteita päälle ja painun ulos. Ulkona on vähän alkanut hämärtää ja muutamat vastaantulevat ihmiset tuijottaa mua. Mulla on päällä ne samat vaatteet millä eilen säikyttelin pikkulapsia kaupungilla, mutten jaksa välittää mun mahan pitäessä elämää.

Kaupassa mä lastaan koriin pastaa, kanaa, vihanneksia ja hedelmiä, huulirasvaa, shampoota, maitoa ja kurkkupastilleja. Niillä mä varmaan elän huomiseen. Kassalla oleva hyvännäköinen mies hymyilee mulle ja mä vastaan sen hymyyn. Se avaa suunsa puhuakseen mulle, mutta sitten mun takaa kuuluu vihaisen mummon ääni joka vaatii roskasakkia poistumaan kunniakkaiden ihmisten tieltä. Mua alkaa naurattaa ja lastaan tavarat äkkiä muovikassiin ja häivyn kotiin.

Mua hämmästyttää miten yhtäkkiä mä olen oppinut olemaan välittämättä siitä, että ihmiset tuijottavat mua. Aiemmin päivällä kaupungilla niin moni ei kääntynyt töllistelemään, mutta tarpeeksi moni, että mä tiedostin muutoksen ulkonäössäni. Edelleenkin mun sydän hakkaa niissä tilanteissa, muttei enää ihan niin paljoa.

Avain sopii yhä liian hyvin lukkoon, mutta nyt se on vaan hyvä juttu. Mua nimittäin palelee ja kassi painaa inhottavasti mun kädessä. Kun mä vihdoin saan oven tapeltua auki, koko kassi repeää pohjasta ja mä päästän suustani valikoiman kirosanoja, luullen ettei kukaan kuule. Naapuri, joka kulkee ohi, katsoo mua hyvin pitkään. Mä punastun, riivin ruoat syliini pikavauhtia ja pakenen sisälle.

Vanhassa kodissa oli itsestäänselvyys että ruoka syödään aina keittiössä ja astiat tiskataan sen jälkeen. Nyt vien lautasen huoneeseeni ja lyön koneeseen virrat päälle samalla kun mutustan ruokaa tyhjään mahaani. Kun olen yhdistänyt netin mese ilmoittaa että joku on lisännyt minun osoitteeni omalle listalleen. Mä mietin hetken ja napsautan sitten kohtaa "salli henkilö". Kuluu hetki, ja sitten joku, jonka nimimerkki on Martti, sanoo moi.

Me aletaan jutella niitä näitä ja saan selville että se asuu tässä samassa kaupungissa ja on siinä koulussa mihin mä menen huomenna. Mutta kun mä kysyn "Martilta" kuka se on, se ei vastaa. Selittää vain jotain, että katsotaan jos törmätään huomenna koulussa. Sen jälkeen se sanoo moikat ja häipyy mesestä. Mua nyppii hetken, kunnes huomaan että kello on jo vähän yli yhdeksän. Päätän mennä nukkumaan, vaikkei mua juurikaan väsytä.

Mä raivaan sänkyäni sen verran että mahdun siihen nukkumaan ja käyn suihkussa. Kun seison valuvan, lämpimän veden alla mä psyykkaan itseäni huomista varten. Mua jännittää ihan sairaasti mennä kouluun huomenna, mutta mä oon päättänyt etten jää nurkkaan kykkimään vaan menen rohkeasti mukaan.

Puoli tuntia myöhemmin puoliunessa mä näen taas sen mun unen punkkaritytön ja nyt se olenkin mä. Se virnuilee ja alkaa sitten laulaa yhtä biisiä mitä kuuntelin aiemmin päivällä.

A/N: Kommentteja, anyone? ;D

Nici:
Vautsi!
En ajatellutkaan, että tämä Takatalvi voisi olla näin erilainen, ainakin alultaan.
Mia vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta henkilöltä, enkä saata pysyä housuissani, jos en pian saa jatkoa.
Kuten olen tänään jo moneen otteeseen tainnut todeta, olen hervoton hätähousu. En osaa elää, jos en saa kaikkea kerralla. Voi hitsi, minun ei oikeasti pitäisi ikinä tarttua mihinkään ficciin, joka vaatii jatkon kinumista. Olen takertunut sellaisiin liikaa, ja joka kerta ruinaan lähestulkoon polvillani jatkoa mahdollisimman nopeasti...
Okei, offia, offia.

Ehkä minun ei kannata sanoa mitään enempää, koska löpinäni ovat täysin turhia.
Ilmoitan kuitenkin, että luen tätä niin kauan kuin vain tulee osia!
Elikkä siis, jatkoa pyytäisin mitä nöyrimmin. : )
Ja kiitos taas tästä mukavasta lukunautinnosta. ^.^


Nici

Klara-nne:
Hauska tarina! Luen kyllä jos jatkoa on tulossa.

Mua niin ärsyttää välillä nuo henkilöt kun ne eivät tee niin kun mä tekisin :D Sillä oli pankkikortti ja se alkoi punkkariks, äää!! Ei niin saa tehdä :D No kuitenkin ihanaa kun tää henkilö on niin erilainen. Se alkutarinan kilttityttö tasapainoittaa tätä uutta muutosta hyvin.

Werty:
Vau. Takatalven alku oli kyllä ihan erilainen, kuin olin kuvitellut, mutta tykkäsin tästä silti paljon. Edelleenkin tykkään sun kirjoitustyylistä ja tavasta kuvailla asioita. Tuo Mia vaikutti mielenkiintoiselta hahmolta, mutta mua ehkä vähän häiritsi se, miten nopeasti se vaikutti muuttuneen tuon "muodonmuutoksen" jälkeen. Mutta toisaalta taas se ei häritse oikeastaan paljo ollenkaan.
Ja irokeesi, ooh, se on jo hyvä syy lukea tätä. :D Vaikka lukisin kyllä muutenkin.
Eli siis, jatkoa olis mukavaa saada mahdollisimman pian.  :)

Kevytmelankolia:
Nici: Hahaa. :D Lupaan postailla tähänkin jatkoja suht nopsaan, eli no hätä.
Klara-nne: Hii, kiitos kehuista! Olin hirveän epävarma joidenkin kohtien suhteen, mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen että näin sen pitää mennä. ;D
Werty: Hmm, tuo muutos mietitytti itseänikin kovasti alkuun, mutta olen nyt saanut sen räpellettyä itseäni tyydyttävään muotoon, ja se on tärkeintä. Te muut voitte ajatella miten lystäätte ja toivottavasti ajattelettekin ja kerrotte sitten. ;D

A/N: Tarina jatkuu. :) Mian muutos on puhuttanut tosiaan kommentoijia jonkun verran, mutta minun mielestä sen pitää mennä juurikin näin. ;)

Mia
Mä herään hyvissä ajoin maanantaina. Kello on puoli seitsemän, koulu alkaa kahdeksalta. Mua pelottaa sairaasti ja mun mahaan koskee niin, etten saa alas mitään aamupalaa. Niinpä mä vain hoen mantraa jonka mukaan kaikki menee hyvin koko sen ajan, minkä käytän hiusten laittamiseen, hampaiden pesuun ja vaatteiden pukemiseen.

Mä aion olla mä, mä en tahdo antaa kenenkään kävellä mun yli, ei enää ikinä takaisin siihen elämään. En mä tiedä auttaako mun meditaatiotekniikka, mutta ainakaan mun mahaa ei väännä ihan niin pahasti enää silloin kun mä pakkaan laukkuani.

Mä olen linkkipysäkillä noin viisi minuuttia ennen linkin tuloa. Kun mä kerran seison siinä yksin, mä toistan mantrani vielä ajatuksissani. Ikään kuin varmistukseksi. Sää on taas tuulinen, ja mua ihmetyttää vähän väliä missä mun pitkät hiukset on.

Samalla, kun mä yhä rohkaisen itseäni, pysäkille kävelee vähän mua vanhempi poika. Mun huomio kiinnittyy sen hoikkaan olemukseen, se näyttää jotenkin hennolta. Ruskeat hiukset ovat sekaisin tuulen takia. Sekin katsoo mua uteliaasti, kun mä yhä hetken kuluttua vilkuilen sitä silmäkulmastani. Hetken aikaa me kuikuillaan toisiamme vähän ujosti, mutta sitten poika kysyy noin vain olenko mä vasta muuttanut tänne. Mä takeltelen myöntävän vastauksen, tuntien samalla, miten mun poskille kohoaa pieni paniikinpuna.

”Mun nimi on Mika, onko sulla yhtä erikoinen nimi mitä tukka on?”
”No ei kai, Mia vaan..”
”Ai. Ootko sä muuten lukiossa vai?”
”Öh, en kun yläasteen vikalla luokalla.”
”Ihan tosi? Sä näytät paljon vanhemmalta!”
”Höh, ei kai sitten olisi pitänyt sanoa oikeaa ikää.”
Mikan kanssa on loppujen lopuksi uskomattoman helppo jutella, kun ottaa huomioon että mä olen tuntenut sen vain vähän yli kaksi minuuttia.

Lukio on kuulemma ihan mun uuden koulun vieressä, ja Mika lupaa opastaa mut yläasteen pihaan etten eksy heti ensimmäisen päivän kunniaksi. Mä nauran ja kiitän sitä ritarillisuudesta. Mulla on olo että ehkä tämä päivä meneekin ihan hyvin, ainakin alku on lupaava.

Sitten linkki tulee ja katkaisee meidän juttelun. Mä olin jo melkein kerinnyt unohtaa mihin olin matkalla ja alan kaivaa rahojani esiin. Mä nousen bussiin, maksan ja menen istumaan johonkin keskivaiheille. Bussissa on paljon suunnilleen mun ikäisiä nuoria, ja ne kaikki tuijottaa mua. Mä tunnen oloni hermostuneeksi ja tukalaksi, mutta siihen sekoittuu miellyttävää kihelmöintiä, tämän havaitseminen tekee mut onnelliseksi.

Mika tulee istumaan mun edessä olevaan penkkiin ja kyselee multa mun musiikkimausta ja harrastuksista. Mä muistan muutaman bändinnimen mistä tykkäsin, mutta samalla tulee vähän tyhmä olo. Miksei mulla ole mielipiteitä niin monesta asiasta? Samalla kun bussi huristaa kohti keskustaa me vaihdetaan meseosoitteita ja puhelinnumeroita. Mun hyvä tuuli säilyy vaikka taivas on harmaiden pilvien peitossa.

Keskustassa vilisee ihmisiä. Mulla on päällä tummanvioletit pillifarkut ja takin alla löysä musta villapaita. Jalassa mulla on tennarit, koska vielä ei ole kovin viileää eikä märkää, vaikka syksy onkin. Mä kerään katseita myös täällä, mutten onneksi enää niin paljoa kuin bussissa. Näissä ihmisissä on jotain väsynyttä, niillä tuntuu kaikilla olevan kiire johonkin. Kirkonkylällä missä mä ennen asuin kenelläkään ei ollut koskaan kiire mihinkään, uusi rytmi tuntuu aluksi hämmentävältä.

Mulla ja Mikalla ei sentään ole kiirettä, koulun alkuun on vielä vajaa puoli tuntia ja matka yläasteen ja lukion luo kestää tuskin viittä minuuttia. Niinpä me kävellään kaikessa rauhassa ja samalla Mika kertoo mulle kaupungista ja sen tapahtumista ja missä mikäkin paikka on. Mä yritän painaa mieleeni kaikki jutut, ja kun Mika kysyy lähtisinkö mä ensi viikolla katsomaan bändejä paikalliselle nuorisotalolle, mä lupaan harkita asiaa.

Mun huulilla pysyy pieni hymy koko ajan, jopa syystuuli tuntuu tuovan mun eteen uusia asioita. Mua ei tällä hetkellä jännitä kovinkaan paljoa, mutta mä tiedän odottaa ikäviä vatsanväänteitä vielä samana aamuna. Niin paljoa mä en ole muuttunut, ettenkö pelkäisi hulluna mennä uuteen kouluun.

Koulu on iso ja aika hieno. Siinä on kolme kerrosta, ja kuten Mika sanoi, lukio on samassa pihassa mutta omassa siivessään. Mika sanoo moimoi ja lähtee kohti omaa kouluaan, mä seison hetken pihalla ja katselen ympärilleni, keräten johonkin kadonnutta rohkeuttani. Lopulta viileä tuuli ajaa mut sisälle.

Käytävillä on jo oppilaita, muttei tungokseen asti. Mä löydän kanslian viiden minuutin harhailun jälkeen ja saan käteen lukujärjestyksen ja puolensataa tiedotetta ja lomaketta. Mä tungen ne surutta laukkuuni ja suunnistan neljänteen kerrokseen biologian tunnille, yrittäen tasoittaa sydämeni epätasaista rytmiä.

Käytävällä luokan kohdalla istuu kolme oppilasta, yksi tyttö ja kaksi poikaa. Ne lopettaa juttelunsa ja katsoo mua uteliaasti kun valun istumaan seinää vasten. Mä tuijotan takaisin ja ne painaa katseensa, alkaen tuijottaa muka salaa heti kun mä olen kääntänyt katseeni pois. Me jatketaan silmäpeliä viitisen minuuttia kunnes paikalle löntystää muitakin tyyppejä, ja mä jään muiden jalkojen taakse piiloon.

Mä hoen mantrani läpi pari kertaa siellä lattianrajassa ja palautan mieleeni sen unen punkkaritytön asenteen. Niinpä mä asettelen kasvoilleni muka-pitkästyneen ilmeen ja tähyilen katon ja seinän rajaa niin kauan kunnes kello soi ja opettaja avaa luokan oven. Tylsistyneestä ulkokuoresta huolimatta mun sisällä kiemurtelee. Jos mä olisin syönyt jotain aamupalaksi, mä olisin viimeistään nyt valmis oksentamaan.

Mä hidastelen tahallani ja valtaan sitten itselleni viimeisen tyhjän paikan toiseksi viimeisestä rivistä vasemmalta, pulpettiparista missä ei istu ketään. Opettaja hiihtelee mun perään, kyselee mun tiedot ja kertoo samaan hengenvetoon olevansa mun luokanvalvoja. Muu luokka hälisee, mutta opettaja ei tunnu huomaavan. Vasta kun päivänavaus alkaa ovelta kuuluu koputus ja joku pojista huutaa:
"Varmana Pete! Se se on kanssa aina myöhässä!"

Opettaja hiljentää huutelijan ”nyt-hiljaa-tai-istut-jälki-istunnossa-vielä-ensi-vuonnakin”-mulkaisulla ja avaa oven. Sisään rymyää tupakalta tuoksahtava tyyppi, jonka vihreä irokeesi sojottaa vähän joka suuntaan ja jonka nahkatakki on kuorrutettu niiteillä. Se istuu mun viereen ja huokaa turhautuneen kuuloisena opettajan alkaessa valittaa sille ainaisesta myöhästelystä. Sitten se menee ja kääntää naamansa muhun päin, tajuten kai vasta nyt että sen vieressä istuu joku. Pojan katse jumittuu muhun ihan totaalisesti. Mä nielasien äänettömästi ja tunnen kutistuvani.

Se jätkä, Pete, tuijottaa mua hirmu pitkään. Lopulta mulla napsahtaa joku hermo poikki hermostuksesta ja mä käännän nopeasti katseeni siihen, mulkoillen takaisin. Se jopa punastuu vähän ja kiinnostuu äkkiä kovasti pulpettinsa kannessa olevista kaiverruksista. Mä tutkailen sitä tyytyväisenä salaa muutaman hetken. Sillä on pari lävistystä, huulessä rengas, kulmassa joku killutin ja venytykset korvissa. Ja irokeesi, totta tosiaan. Luokan toisella puolella se joku veistelee miten Pete on ollut tänä vuonna joka ikinen aamu myöhässä. Opettaja lähettää toisen tappavan mulkaisun mölisijälle.

Opettaja antaa mulle kirjat ja mä selailen niitä sillä aikaa kun se käy läpi luokanvalvojan velvollisuuksiaan, eli nalkuttaa luokalle siitä, miten tämä luokka on täynnä koulun pahimpia häirikköjä ja uhkailee Peteä ja toista poikaa, Lauria (sitä huutelijaa, mä huomaan), jälki-istunnoilla koska se luulee niiden aiheuttaneen toissaviikkoisen tulvan kolmannen kerroksen vessoissa. Pete virnuilee Laurille kun opettaja ei huomaa, ja kaikesta näkee että ne just on syyllisiä. Mä pureskelen huultani, mille tarkkailuluokalle mut on laitettu?

Tunti kuluu. Mä teen tehtäviä, niin kaikki muutkin tekee. Jopa ne kaksi häirikköpoikaa, nekin tuntuu kumminkin vähän pelkäävän opettajaa. Me ehdittiin käydä tämä aihe jo vanhassa koulussa, niinpä tehtävien vastaukset tulevat selkäytimestä ja mä voin antaa ajatusteni harhailla.

Sitten yhtäkkiä, kun luokassa on syntynyt vähän hälinää ja opettaja kiertää neuvomassa toisella puolella luokkaa, Pete tökkäisee mua. Mä käännyn ja katson sitä. Se virnistää mulle ja sanoo sitten matalalla äänellä:
"Ootko just muuttanut tänne? Mä en meinaan oo ennen nähnyt sua. Ja mun nimi on muuten Petteri, mut kaikki sanoo mua Peteksi, niinkun varmaan kuulit" Se virnistää uudelleen ja nyökäyttää päätään luokanvalvojaa kohti.

"Toi tossa on oikea diktaattori. Jos et oo kunnolla, niin sitten tulee kanssa heti sanomista."
Mä virnistän varovasti ja vastaan hiljaa.
"Mun nimi on Mia. Mä muutin tänne tuolta reilun sadan kilometrin päästä perjantaina, ja oon tasan kerran aiemmin käynyt täällä." Pete nyökkää ja tarjoutuu esittelemään mulle paikkoja koulun jälkeen. Hetken verran mun vanha minäni puskee esiin ja vaatii menemään kotiin tekemään läksyjä. Mä lyttään sen kenkäni alle nopeammin kuin ehtisin sanoa "ehdot".

Matikantunnilla mä jo istun Peten, Laurin ja yhden tytön, Kissen kanssa samassa pöytäryhmässä. Mä en muista yhtään matikantuntia, jolloin mulla olisi ollut niin kivaa ja mä olisin laskenut niin vähän tehtäviä.

Kisse varsinkin on tosi hauska ja sattuu vielä asumaan melko lähellä mua. Se on lyhyt ja pyöreähkö tyttö, jolla on vihreät lyhyet hiukset ja joka on varsinainen Japani-friikki. Se lupaa oikopäätä tutustuttaa mut viiteentoista eri sarjakuvaan ja animaatioon mihin se on ihan koukussa. Sillä on päällä skottiruutuinen hame ja paksupohjaiset kengät, sekä kauluspaita ja kraka. Sekin on ihan sairaan itsevarman oloinen. Aina välillä mulle tulee vaivaantunut olo, mä en ole tottunut olemaan näin, jauhamaan kaikkea turhaa koko ajan. Vaikka mä yritän unohtaa jännityksen ja olla kuin en olisikaan, mun sisällä pienenpieni ääni hokee ”feikki, feikki, feikki”. Sitä mä en kykene linttaamaan kenkäni alle hiljaiseksi.

Kissen selittäessä sitä ja tätä sarjaa mulle Pete ja Lauri tuskailevat jonkin ylihelpon tehtävän parissa. Mä seuraan niitä sivusilmällä, ja kun opettaja tulee neuvottelemaan Kissen kanssa jostain tukiopetuksesta, mä tarjoudun auttamaan. Pojat katsovat silmät pyöreinä kun mä lasken sen tehtävän alle kahdessa minuutissa.

"Saakeli, sähän saat ruveta antamaan mulle ja Petelle yksityisopetusta. Mulla on tulossa ehdot matikasta ja Petellä on torkassa kuutonen. Me aiotaan hyötyä sun kyvyistä!"
Mä nauran vähän vaivautuneesti ja yritän itse saada laskettua edes muutaman laskun sillä välin kun opettaja on Kissen kimpussa.

Kun koulu loppuu mä, Pete, Kisse ja Lauri mennään keskustan lähelle kahville. Samalla me parannetaan maailmaa, eli kertoillaan toisillemme ajatuksiamme elämästä ja asioista yleensä. Mulla ja Kissellä on varsin eriäviä mielipiteitä joistain asioista, kuten uskonnosta (Kisse on wicca kuten hippivanhempansakin, mä taas en usko uskovani oikein mihinkään), musiikista (Kisse tykkää japanilaisesta rokista ja popista, mä taas lähinnä amerikkalaisesta rockpopista ja niin edelleen) ja koulusta (Mä tykkään, Kisse inhoaa), mutta me tullaan tosi hyvin toimeen, kai me osataan "keskustella", kuten äidinkielenopettaja saarnasi tänään.

Kahvien jälkeen me tallustellaan keskustaan. Pojat ja Kisse polttaa, mä en viitsi. Tokaisen niille jotain keuhkosyövästä, johon ne nauraa että voihan porkkanaankin tukehtua. Niiden asenne on niin huoleton että mua hirvittää välillä. Kun me mennään notkumaan levykauppaan, mä näen sivusilmällä miten Lauri sujauttaa takin sisään muutaman levyn.

Mä en osta mitään, mulle tulee vähän tuskainen olo. Mutta en kumminkaan sano sille mitään, kai koska en tahdo olla nössö. Siinä samalla se pieni ääni jatkaa muminaansa, se kyselee koko ajan olisiko Kisse ja pojat mun kanssani ellen näyttäisi tältä miltä näytän.
Ole hiljaa nyt siinä. Minä näytän tältä, tämä on uusi minä.

Lopulta mä kyllästyn siihen että vaan vetelehditään ympäriinsä ja sanon muille että päätä särkee. Pojat saattavat mut ja Kissen linkkipysäkille (se sanoo lähtevänsä samalla bussilla kotiin) ja häipyvät sitten itse kohti nuorisotaloa. Me jutellaan Kissen kanssa satunnaisesti kaikesta, musiikista menkkoihin, aina välistä mulla on tää ihana olo että ehkä mä pysyn näiden ihmisten kelkassa kun oikein yritän.

Kisse on semmoinen ilkikurinen, äänekäs, aina valmiina hauskanpitoon ja ihan mukava persoona. Kun bussi tulee, me mennään sisään ja samalla mä näen Mikan peremmällä. Mä moikkaan sitä ja menen istumaan sen eteen. Kissekin tulee, vasta hetken päästä tosin. Se on oudon hiljainen, ei edes tervehdi Mikaa, eikä Mika sitä. Mä sen sijaan juttelen sille normaalisti, se on kuulemma tulossa jonkun kaverinsa luota.

Kisse tuijottelee koko matkan johonkin kaukaisuuteen eikä puhu mitään. Ihan kuin Mika ja Kisse ei tykkäisi toisistaan tai jotain. Mä näen, että ne kyllä tuntevat toisensa, semmoisen katseen Kisse luo Mikaan jossain välissä.

Mä jään pää kysymyksiä täynnä bussista pois ja menen kotiin. Läksyt sujuvat nopeasti, vaikka mun ajatukset ovat ihan muualla. Syötyäni mä keksin avata koneen, sen suristessa ja napsahdellessa mä laitan jonkin levyn soimaan. Bändi on joku rockbändi, biisi vauhdikas. Mua hämmentää Kissen käytös eikä musiikki auta mun oloa yhtään ja lopulta mä laitan levyn pois päältä samalla kun kirjaudun sisään koneelle.

Mese menee itsestään päälle ja ilmoittaa että kahdeksan uutta ihmistä on lisännyt mut osoiteluetteloonsa. Ihan outoja nimiä, mutten jaksa välittää vaan sallin kaikki oikopäätä. Kuvagalleriassa on sama juttu, kuusitoista uutta kommenttia tullut, useimmat mun luokalla olevilta ihmisiltä. Mä ihmettelen että miten ne ovat mut löytäneet, mutta muistan myöhemmin että olin kommentoinut johonkin tämän paikkakunnan nimeä kantavaan yhteisöön että olen just muuttanut tänne. Ehkä ne ovat bonganneet mut sitä kautta.

Kuvassa, missä mä hymyilen johonkin kauas, mua odottaa mukava yllätys. Joku tyttö on kommentoinut mun kuvaan. Se on kirjoittanut, että olen nätti. Mun poskille ilmestyy hienoinen puna, ja päivän tapahtumat häipyvät hetkeksi kauemmas. Tuntuu hyvältä kun joku sanoo nätiksi, sitä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin.

A/N: Kommentit = <3

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu