Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Jokerboy - 16.07.2008 22:45:08
-
Title: Maailma tumman taivaan alla (Ilja ja Joona III)
Author: Jokerboy
Rating: K-11 //zougati muutti ikärajan
Genre: Arkiromantiikka, slash, draama
Pairing: Ilja/Joona (+ muut)
Beta: EL (from Ireland with all her love)
Warnings: Slash, puhekieli
Chapters: 1/9 + epilogi
Disclaimer: Kuten varmaan kaikki jo tietävät, Ilja ja Joona ovat minun henkilökohtaista omaisuuttani
Summary: Musta tuntuu, että mä en enää koskaan herää.
A/N: Tässä kohtaa te rakkaat lukijani hiljennytte ja minä kerron teille jotain. Ilja ja Joona aloittaa viimeisen matkansa tästä eivätkä enää koskaan palaa epilogin jälkeen. Se, että enää koskaan ei tule minkäänlaista jatkoa herrojen tarinaan, on tietoinen päätös. Olen kirjoittanut Iljaa ja Joonaa parhaina sekä kaikkein huonoimpina hetkinäni, ja sen varmasti olette huomanneet. Tässä trilogiassa on pieni pala elämääni, jonka viimeinen siivu alkaa tästä.
~
Väärä Se Oikea
Alkusyksyn ensimmäinen myrsky riehuu ulkona ja sade raiskaa ikkunoita. Ensin kuuluu terävä jyrähdys, sitten taivaanrannassa välähtää salama. Yksi pisara valuu kyyneleen tavoin ikkunalasia vasten alas.
- Mitä nyt? Joona kysyy ja saa ajatukseni kasautumaan laatikoksi mielessäni. Se liittyy useiden muiden joukkoon.
- Ei mitään, vastaan ottaen samalla valkoisen kahvikupin kämmenieni väliin.
- Ihan totta, onko joku vialla?
Tätä on jatkunut kaksi viikkoa. Aluksi Joonan jääminen pois töistä tuntui loistavalta, miltei täydelliseltä ajatukselta. Kolme päivää sitä totta puhuakseni jaksoin, mutta sitten kysely ja passaaminen alkoi vaan vituttaa, ei mitään muuta. Katson Joonaa silmiin nopeasti ja käännän katseeni pois.
- Ei mulla saatana koko ajan joku oo hätänä, mutisen nousten kahvini kanssa pöydästä.
- Ilja..
- Nyt me ei aloteta tätä. Mä en jaksa tapella sun kanssa tästä asiasta.
Me ollaan Joonan kanssa tehty vaikka minkälaisesta tikusta asiaa ja tapeltu suunnilleen kaikesta, mistä tapella voi. Mä en vaan jaksa sitä enää. En nyt, kun mä haluan olla onnellinen edes pienen hetken. Käännyn katsomaan Joonaa. Se avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta mä puistan päätäni. Samalla päästän irti kahvikupista ja annan sen pudota lattialle, särkyä ja levittää mustan nesteen pitkin lattiaa.
Me katotaan Joonan kanssa tosiamme ja musta tuntuu, että kumpikaan ei enää jaksa taistella.
- Mun on pakko päästää irti vähäks aikaa, sanon ja Joona nyökkää.
- Mun on pakko mennä takas töihin tai mä meen sekasin, se sanoo vastaan ja nyt on mun vuoro nyökätä. Me ei sovita mistään mitään. Joona jää siivoamaan mun sotkuni ja mä menen pakkaamaan tavaroitani tietämättä sen enempää mihin oon menossa.
~
Vasta istuttuani bussiin täysin vapaalle penkkiparille ja laskettuani Marimekon olkalaukun vierelleni, tajuan mihin oon menossa. Tuijotan lipputositetta, huokaan syvään ja valkoinen paperi rytistyy vasempaan nyrkkiini. Ei tän todellakaan näin pitäny mennä. Kohtaloaan ei kukaan voi itse määrätä, sillä elämäsi on jo ennalta eletty sinulle valmiiksi. Sanat painaa mun mieltä, kun bussi nytkähtää liikkeelle.
Alan miettiä mahdollisuuksia, mitkä odottaa mua paikassa, mihin mä oon menossa. Jos kukaan ei tuukaan avaamaan ovea ja toivottamaan tervetulleeks. Mitä mä sitten teen? Palaan asemalle ja tuun samaa tietä takas kotiin häntä koipien välissä niinku alistettu rakki. Alan yhtäkkiä luottaa siihen, että ovi aukee ja kohtaan hämmentyneen katseen.
Mä en edes tiedä oonko mä tervetullut. Puistan päätäni kevyesti jokaiselle ajatukselle ja koitan nähdä asiat kokonaisina. Ehkä mä saan viipyä muutaman yön sohvalla, kunhan pysyn poissa silmistä ja jaloista muun ajan. Mutta oliko tää vaan yks todella huono ajatus muiden joukossa? Jos tästä seuraakin jotain muuta?
Sade lakkaa vähän ennen kuin pääsen perille. Ihan kuin kaikki vaan rauhottuis sen mukaan, millanen olo mulla on. Vaikka se ei oo rauhallinen, niin jotenkin on vaan tyynempää kuin kotona. Nyt mä olen kaukana Joonasta, tarpeeks kaukana hengittääkseni normaalisti. Se ei voi enää kattoa mua niillä silmillään ja koittaa selvittää mun ajatuksia. Kaikki helpottaa yhtäkkiä. Mun mieleen nousee tuntemuksia siitä, että Joona ei oo mulle Se Oikea.
~
Korkeiden kerrostalojen pihassa on autiota sateen jäljiltä. Valitsen summassa valkoisen kerrostalon rapun D ja selaan sormellani summereita. Yllätyn jonkin verran löytäessäni etsimäni. Yleensä ei käy näin. Painan summeria kahdesti, ihan vain varmuuden vuoksi. Vastaääni jää päähäni kaikumaan avatessani oven ja siirryn lämpimään rappuun. Taulun mukaan on mentävä hissillä viimeseen kerrokseen kymmenen päästäkseen perille.
Astuessani hissiin, mietin voinko vielä jättää menemättä ja palata lähtöruutuun. Vastaus on melkeen kirjotettu hissin peiliin, josta mun väsyneet kasvot heijastuu. Ei.
Kerroksessa kymmenen, hissistä oikealla lukee ovessa tuttu nimi. Lasken ison putkikassini alas ja soitan ovikelloa. Ensin kuuluu vaimea kolahdus, sitten saranoiden hiljaista narinaa. Lopulta lukko loksahtaa auki ja ovi avautuu hitaasti mun edessä.
- Ilja? ääni kysyy oudoksuen ja katse on hämmentynyt lukulasien takana.
- Mä en osannut mennä mihinkään muualle, vastaan kattoen vähän ohi vastaanottavista kasvoista. Sisällä näyttää liiankin siistiltä.
- Ethän sä tiedä edes mun osotetta.
- Tiedän mä. Tai no, tiesin kadun. Muut mä arvasin.
- Mutta mä en käsitä miks..
- Kimmo, saanko mä tulla edes sisään?
Eteisessä riisun kengät jaloista ja takin harteilta. Kimmo laskee mun putkikassin kenkätelineen viereen. Se kattoo mua just sillä tavalla, että ei ymmärrä mitään. Eikä sen tarvi ymmärtää. Kunhan se antaa mun olla täällä jonkin aikaa, vaikka se on aika paljon vaadittu.
- Tuliks teille joku riita? Kimmo sanoo hajamielisen olosesti ja menee ilmeisesti keittiöön.
- Ei, sanon seuraten perässä. Istun tummalle tuolille pöydän ääreen ja Kimmo laittaa kahvin tippumaan.
- Miks sä sit tänne tulit? se kysyy kaivaessaan kaapista kuppeja.
- Mä tarviin uuden sydämen, siitä se kaikki lähti.
Kimmo ei oo ehkä niin järkyttyny, mitä se vois olla. Hitaasti se laskee kalpeilla käsillään mukit pöydälle ja nyökkää. Ei ehkä ymmärryksestä, mutta kertoo sillä tavalla kuulleensa mitä mä sanoin.
- Sä tarttet siis aikaa, Kimmon vahva ja matala ääni sanoo pehmeästi. Kahvi tippuu hiljaa taustalla, kun ei oo mitään muuta ääntä.
- Niin.
~
Olisko tällä tulevaisuutta, mulla ja Kimmolla? Jokin aika sitten mä olisin vaan sanonu, että ei tietenkään. Älkää nyt puhuko saatana paskaa! Nyt mä en vaan tiedä. Jollain tavalla nojatuoliin heittäytyneenä ja pelkissä farkuissa Kimmo on tasan sitä, mitä monta vuotta sitten. Onko siinä kuitenkin liian monta vuotta? Keneltä mä meen sitä kysymään?
Kimmo ei oo yhtä lihaksikas kuin Joona, mutta ei nuorisopsykologi tartte poliisin lihaksia. Ne olis sillä vaan ylimääräsenä taakkana. Kimmon tukka on pidempi, iho vaaleempi ja olemus rennompi, mikä voi johtua iän tuomasta väsymyksestä. Vaikka eihän Kimmo oo kovinkaan vanha. Kolkytkuus ei oo oikeestaan luku eikä mikään.
- Ootsä nyt varma, että sä haluut jäädä tänne? Kimmo kysyy ja musta tuntuu ihan siltä, kun ois jääny tuijotuksesta kiinni.
- Oon, vastaan. Onko se niin mahdotonta, kaks aikuista miestä jakaa melko suuren asunnon? Toisinaan se on, kuten nyt. Ainakin jonkin verran.
- Okei. Nuku missä tykkäät.
En tajua sanoja, jotka Kimmo sanoo kuitenkin hitaasti.
- Ja säkö nukut siinä? kysyn virnistäen ja Kimmo naurahtaa. Se puistaa päätään ja heilauttaa huolettomasti kättään.
- Mä nukun omassa sängyssä.
En haluu kysyä, mitä se aikasemmalla vihjas. Tuskin mitään, mutta mä oon tottunu tajuamaan asiat sanomattakin. Tai sitten mä oon helvetin usein todella väärässä. Huokaan syvään ja nousen seisomaan.
- Mehän ei valehdella toisillemme, Kimmo sanoo ja sammuttaa telkkarin kaukosäätimen kautta.
- Ei. Ei olla koskaan valehdeltu, sanon. Kimmo nousee seisomaan mun eteen. Se on mua pidempi ja kattoo mua vähän alaviistoon.
- Tää ei tuu johtamaan yhtään mihinkään.
- Ei niin.
Mä halaan Kimmoa ja tunnen sormenpäissäni sen ihon pehmeyden. Hetki on täysin sovinnainen, se on vaan halaus. Se ei vie mua Kimmon lakanoihin.
- Mä levitän sulle ton vuodesohvan, Kimmo kuiskaa ja mua hymyilyttää. Kimmo ei oo sen enempää mulle Se Oikea kuin Joonakaan. Mä oon vielä etsimässä, mutta se on salaisuus.
~
A/N2: Kaikki on nyt niin kuin on suunniteltu. Kommentit.
-
En voi muuta kun istua tässä, hämmästellä hiljaisella kunnioituksella tätä.
En nyt puhu yksittäisistä osista, enkä edes kappaleista, vaan kokonaisuutta. Hyvä on, ehkä on aavistus liian aikaista sanoa tätä, kun tämä ei ole vielä loppunut. En osaa kuin ihailla tätä miten päättäväisesti ja suunnitelmallisesti olet tämän luonut. Saat vielä suunnattomat arvostus pisteet siitä miten sanot tämän loppuvan, ettet tähän enää epilogin jälkeen kajoa.
Sitten jos alan vielä miettimään tätä tarinaa. Upeaa.
Yksittäiset luvut toimivat, itsekseen, ja kokonaisuudessa. Onhan tarina muuttunut paljonkin siitä mitä se oli ensimmäisissä osissa, se mihin ihastuin tässä. Se oli sellaista kevyttä, viihdyttävää ja sisälsi pieniä ihania oivalluksia elämästä. Sittemmin ajatukset ovat lisääntyneet, keveys on karsiutunut ja viihteellisyys vaihtanut muotoa. Ja muutos jatkuu edelleen, sopivissa suhteissa, ettei sitä lukiessa edes huomaa. Tällä nyt tarkoitan sitä miten hyvin olet tarinan kuljettanut. Siirtynyt ihanan portaattomasti hyvinkin kauas lähtökohdista.
Sama tarina sai aww äännähdyksiä ja naurua aikaiseksi, mutta nyt se saa minut itkemään. Taiteen kuuluu herättää tunteita ja ajatuksia, tämä herättää suuria tunteita. Tunteiden herättäminen on jo vaikeaa, mutta tämä tekee enemmänkin, tämä välittää tunteita ja se on minusta paljon hienompaa. Koska onnistut tässä siirtämään henkilöiden tunteet, ajatukset ja tuntemukset suoraan lukijaan.
Odotan että tämä imemäni epätoivo musertaa minut, koska olen eläytynyt jokaiseen hahmoon niin antaumuksella. Samalla kun tunnen olevani jokin näistä hahmoista, joudun silti miettimään itseäni. Sitä olen pitkään pitänyt hyvän kirjan mittana. Varsinkin Iljan sairastuminen pisti minut henkilökohtaisesti hyvin lujille, koska menetin äitini syövälle ja pystyin samaistumaan Joonaan ehkä liikaakin. Samalla kävin läpi tunteita siitä jos itse kuolisin. Voin vain sanoa että Iljan elämänhalu kosketti syvälle. Ei ehkä kaikkein helpoin tunteiden sarja, varsinkin kun ne kaikki tulevat samaan aikaan.
Se että tämä herättää ja välittää minulle näin paljon, ja näin suuria tunteita, kertoo että olet itse joutunut kokemaan saman, ehkä vielä moninkertaisena. Ja se tuntuu. Kun sanot että tässä on pala itseäsi, sen tuntee, ja se saa minut arvostamaan tätä entistä enemmän.
Olipas rankka kommentti näin ensimmäiseksi... Tämä on suuren kuvion kommentti, enkä enää pysty katsomaan tekstiä niin läheltä että voisin kommentoida tätä kappaletta, mutta luotan että joku muu tekee sen, että joku muu pystyy antamaan sen ihkutus viestin juuri tästä kappaleesta. Minä katson tätä nyt kaukaa, ja näin tämä saa minut tuntemaan.
Kiitän siis kokonaisuudesta, ja yritän näin välittää suunnattoman ihailuni ja arvostukseni sinulle.
Kiitos
...
-
Smarou: On vaikea olla aloittamatta sillä, mikä on ilmeistä. Kommenttisi sai minut herkistymään kyyneleisiin asti. Harvoin kohtaan palautetta, joka on näin rehellisen koskettavaa. Olen koittanut saada Iljan ja Joonan tarinan elämään, ja ilmeisesti onnistunut siinä. Se, että tämä on koskettanut noinkin syvältä, on minulle henkilökohtaisesti tärkeä asia. Tärkeää on myös erilaisten tunteiden herättäminen. Ja tämä tosiaan on, kuten sanoin, pala elämääni. Sekoitus suuria totuuksia vielä suurempaan fiktioon. Tämän parempaa ensimmäistä kommenttia en trilogian päätökselleni olisi voinutkaan saada. Kiitos, arvostan tätä todella.
A/N: Smaroun kommentti jätti minut nyt hiljaiseksi. Toinen kappale on siis jo tässä, betaltani liikenee ylimääräistä aikaa, kiitos aikaerojen.
~
Aamunkajo vieraassa pöydässä
Herään raa'an kahvin tuoksuun, joka on etäinen aivan uudella tavalla. Nousen vuodesohvalta riisuen peiton lämmön ihostani ja se tuntuu säikähtävän viileyttä, vaikka mieleni ei sitä tunnista. Tanssahtelen valkoisissa boksereissa keittiöön, missä Kimmo istuu sanomalehti seuranaan samanlaisessa vaatetuksessa. Kello on tuskin yhdeksän.
- Ota kahvia, Kimmo sanoo tyynen laiskalla äänellä, jota en varmasti sokeana tuntisi Kimmon ääneksi. Nään sen kuitenkin elävänä edessäni.Otan kahvia ja istun vastapäätä kalpeita kasvoja, joiden silmät seuraavat tekstiä lehden sivulla.
- Etkö sä mee tänään töihin? kysyn ja Kimmo puistaa kevyesti päätään.
- Huomenna vasta, se sanoo mutisten melkeen kuin itsekseen.
Ajattelen hetken sitä, että Kimmo ei mene töihin, kunnes huomaan ajatella jotain ihan muuta.
- Missä Fanni on? kysyn äkkiä. Kimmo nostaa katseensa, naurahtaa, mutta ei kato mua silmiin.
- Muutti sittenkin Alman luokse. En ihmettele, en mäkään itteni kanssa asuis, jos saisin valita, se puhelee hymyillen ja saa mutkin vedettyä hymyyn. Hetken ajan me ollaan pelkkää hiljasta hymyä.
- Sun pitäis varmaan soittaa Joonalle ja kertoo, missä sä oot.
Katon Kimmoa ja nyt sekin kattoo mua, mikä on ensin aika yllättävää.
- Entä, jos mä en halua? sanon niinku kapinoiva teini tai uhmaikänen lapsi. Kimmo kohauttaa laiskasti olkiaan.
- Eihän se mun asiani ole, se sanoo ja mun tekee ihan puun takaa helvetisti mieli naida Kimmon kanssa. Tuntea sen iho mun omaani vasten ihan kokonaan, alastomana. En kuitenkaan sano sitä ääneen. Ei kai se mikään ihme ole.
Ihan kuin olisin kieltänyt jotain tunteita itseltäni; rakkauden? En mä tiedä. Onko pelkkä seksi edes minkäänlaista rakkautta? Kai se on, mutta se on paljon kiinni ihmisestä, jonka kanssa sitä milloinkin sattuu harrastamaan.
- Kyllä mä tiedän, mitä sun tekee mieli, Kimmo myhäilee. Alan vastaukseksi nauraa jopa törkeän hermostuneesti. Niinpä niin, pelottavaa miten se näkee mun läpi kattomattakin.
~
Pistän merkille, että tänään aurinko on jättänyt nousematta taivaalle. Katossa oleva valaisin antaa vain kylmää valoa, toisin kuin kotona. Oon jo aikeissa pyytää Kimmoa viemään mut ostamaan lämpölamppuja tuomaan erilaista valoa huoneisiin. En kuitenkaan viitsi, tää ei ole mun kotini. Huomaan kellon kirineen vasta puoli tuntia edemmäs.
- Mitäs me syödään tänään? Kimmo kysyy sysäten lehden pois silmiensä alta. Kohautan olkiani, vaikka Kimmo ei edes kato mua.
- Ihan sama se mulle on, sanon ja siihen mennessä Kimmo näyttää päättäneen päivän syömiset. Kinkkurisottoa, luen tajuttoman pienestä lapusta.
Me tartutaan samaan aikaan maitotölkkiin ja mut valtaa erikoinen tunne. Sitä ei pitäny edes enää olla, mutta en jaksa kieltää sitä tässä vaiheessa.
- Sähkötti, totean ja Kimmo nyökkää.
- Niin teki. Huvittavaa, se sanoo naurahtaen väkinäisesti. Ehkä ne kaikki tunteet eivät olekaan kuolleet. En osaa ajatella edes Joonaa juuri nyt.
Mun mieleen ei tosiaan mahdu nyt mitään muuta kuin Kimmo. Se on mun isosiskon entinen mies, mikä tuntuu tässä kohtaa jopa vähän kieroutuneelta. Mutta en mä tätä näin ajatellu. Enhän?
- Mä en Ilja kiellä, ettenkö mä sua halua, mutta mihin se johtais? Ei mihinkään, Kimmo sanoo yksinkertastetun pelkistetyllä äänellä ja kattoo mua vakavana.
- Mutta, jos sä haluat mua ja mä haluan sua, niin oisko se niin kamalan väärin? kysyn, koska koitan kepillä jäätä. En mitään muuta.
- Ei kai, Kimmo toteaa tyynesti. Jää ei hajoa vaan kestää, ainakin jonkin matkaa pois rannasta.
~
Havahdun typerään soittoääneen, mutta mulla ei ole aikomustakaan vastata. Kimmo kattoo mua pöydän ylitse, mutta ei sano mitään. Ei yhtä ainoaa sanaa eikä edes meinannut sanoa. Aivan niin, se ei kuulu sille yhtään.
- Eiköhän me kohta lähetä sinne kauppaan, se sanoo kuin mitään ei olisi tapahtunut ja nousee ylös.
Mä en voi olla tajuamatta sitä, kun se siirtelee astioita tiskialtaaseen ja laittaa likoamaan. Muut tavarat pöydältä katoavat jääkaapin suureen nieluun. Mä en pysty nousemaan, vaikka haluan liikaakin. Tältäkö tuntuu olla halvaantunut? Mä olen valmis lopettamaan vastaanhankaamisen ja luovuttamaan. Ehkä mun pitäis jättää Joona ulkopuolelle mun mielestä ja irrottaa.
Kun Kimmo menee pukemaan, mä seuraan tyhmänä perässä kuin aivovaurion saanut. Parisängyn laidan vieressä me katotaan toisiamme oudosti, ei sanota yhtäkään sanaa.
- Kimmo..
- Ei, se keskeyttää mut. Ehkä se ei tahdo tietää sitä, mitä se ei voi arvella ennalta ja sanoa itse.
- Ei nyt.
Tää on samaan aikaan oikeaa ja väärää, kuitenkin jotain, mikä ei johda mihinkään lähtöpisteestä. Ei meistä tulis onnellisia vaan katkeria, koska oltais haaskattu vuosia muutenki valmiiks lyhyestä elämästä. Nyt ei oo parempi katsoa kuin katua. Kaikista paras on myöntää tappio, palata aikaan kun ei ollut vielä tällaisia typeriä aikuisten ihmisten välisiä ongelmia ja unohtaa kaikki, mitä on tullut vastaan.
~
Kaupassa kiroan, että otin kännykän mukaan. Olisi noloa esittää, että ei kuule mitään tai ääni tulee jostain muualta. Huokaan syvään.
- Ilja, vastaan. Pienen hetken ajan tuntuu täsmälleen siltä kuin kaikki ääni olisi kuollut maailmasta.
- Menit sitten Kimmolle, Joonan ääni sanoo melkein pettyneesti ja jopa petetysti, surullisesti.
- Ja sä ehdit jo leikkiä salapoliisia.
Olihan se tajuttava, että kaikkien muiden jälkeen tulee viimeinen vaihtoehto, jota ei tahdo uskoa todeksi. Julmaahan se silti vain on.
- Joko te naitte? Senhän takia sä sinne menit, vai mitä?
Hetken mä kelaan Joonan sanoja, koska ne vie multa täysin arvon, loukkaa sekä tekee musta vaan ja ainoastaan halvan huoran.
- Minä sä mua pidät? kysyn loukkaantuneesti lopettaen puhelun tasan siihen pisteeseen. Mun oma mieheni, jota mä haluaisin vielä rakastaa, pitää mua huorana. Kyllä elämä näyttää hyviä puoliaan.
Katon Kimmoa ja päätän, että se saa vaikka naida mut hengiltä. Joonan kanssa mä en suostu enää seksiä harrastamaan. En tän jälkeen. Suljen kännykkäni kokonaan ja se kaikki tulee vaan suurena vyörynä mun päälle. Joko te naitte? Mua alkaa vaan itkettää. Onko rakkaus niin halpaa, että siihen ei voi edes luottaa?
Musta tuntuu, että mä oon pettäny vaan itteäni, tuhlannu om elämääni en juuri minkään takia. Ensimmäisen eron jälkeen mun ei ois enää pitäny koskaan palata. Mä olen tahdoton palaamaan. Ehkä mä olen itsekäs, mutta mä en aio sietää mitä tahansa paskaa. Joonalla saa olla luulonsa, mutta suorat syytökset on asia erikseen. Kun se ei itse pysty, on sen oltava jollain tasolla parempi. Mä alan hajoamaan sisältä, vaikka mun sydän lyö vielä. Enkä mä tiedä, pystynkö mä jatkamaan.
~
A/N2: Olen vieläkin vähän hiljainen. Ei muuta sanottavaa kuin, että kommentoikaa. Kiitos vielä, Smarou.
-
Hei Jokerboy!
Kiva yllätys, kun tänne oli ilmaantunut jatkoa Iljan ym. elämästä. Hyviä lukuja, tuttua tyyliä. Aika surullista kyllä, millaset mietteet Iljan mieltä myllertää. Vaikka kai se on myös luonnollista, osa surullisen montaa rakkaustarinaa. Musta kuitenkin tuntu, että Iljalla vois olla parempi Kimmon kanssa. Vaikka sen tunteet aina vaihteleekin. Minä Iljana kuitenkin toimisin niin. Kuvittelisin, että sairastava ihminen suhtautuu asioihin eri tavalla kuin terve enemmän arjen pyörässä kiinni oleva, enemmän itseään toteuttaen.
Hmm... näin syvästi siis eläydyin hänen tunteisiinsa ja elämäänsä(= Kiitos, odotan että julkaiset lisää!
-
Olen lukenut nyt putkeen kaiken, mitä iljasta ja joonaasta on kirjotettu.. lisää jatkoa, ja pian :D Aivan mahtavaa tekstiä, meinasi itku päästä kun tuota loppua luin... kaikenlaisia vastoinkäymisiä, voi ilja parkaa : <
Eli, jatkoa vaan, aivan ihanaa tekstiä :D
-
Elfmaiden: Iljan tosiaan saattais olla parempi olla Kimmon kanssa. Siinä kuitenkin on monia mutkia pitkin tietä n___n''
LittleRat: Kyllä tätä on tehdessäkin itketty kerran, jos toisenkin 8D
A/N: Kamala, kun tämä on jo tässä. Pian tämä on ohi ja jäähyväisten paikka. Ketä tässä huijataan tällä kertaa? Epilogin kirjoitin jo ties miten kauan sitten :'DD Lukekaahan, rakkaat~
~
Tunnetilakatastrofi
Me istutaan Kimmon kanssa olohuoneessa enkä mä saa itkua loppumaan. Heti Kimmon asunnon ulko-oven sulkeuduttua se alko. Mä lyyhistyin ja katkonaisesti sain selitettyä Kimmolle mitä tapahtu, kaikki ne tunteet tuli läpi. Ensimmäisenä sain kuulla tietenkin se, että en oo huora, en lähellekään.
Sanat ei kuitenkaan vie pois sitä tunnetta, jonka Joona sai mussa aikaan. Olen aviomieheni silmissä huora, joka taipuu seksuaalisensa halunsa tahtoon, nappaa tutun miehen ja ottaa kaiken vastaan, mitä on tullakseen. On vaan vaikee kuvitella, että Joona tosiaan sano ne sanat. Peloissaan ihmiset kuitenkin tekevät normaaleista tavoistaan poikkeavia asioita.
- Se ei vaan taida täysin tajuta sun tilannetta, Kimmo sanoo silittäen mun päätä pehmeesti, melkeen liiankin. En osaa vastata totuuteen mitään. Joona teki väärin, en minä. Totta on, että ajattelin tekeväni. Ja nyt aion totta vie tehdä, kun olen jo teoriassa syyllistynyt aviorikokseen. Käännän katseeni Kimmoon niin, että nään lohduttavat silmät.
Ennen kuin ehdin tajuta sen kaiken, olemme jo suudelleet. Se oli lyhyt, kevyt ja makea suudelma. Nuolaisen varovasti huuliani, vaikka tiedän Kimmon näkevän sen joka tapauksessa. Katson Kimmoa silmiin ja huomaan kyynelten enää vain kirvelevän silmissäni.
- Jos sä nyt pärjäät, niin mä alan laittaa ruokaa, Kimmo sanoo hiljaa, että ei mikään ympärillämme ei säikähtäisi.
~
Ruoan teko kahdelle on Kimmolle yhtä yksinkertasta kuin mulle hengittäminen. Se tulee luonnostaan. Itsehän en osaa laittaa ruokaa ilman massiivista tuhoa ja maailmanlaajuista kaaosta, mutta se ei liene yllätys. Arvostan kuitenkin ihmisiä, jotka osaavat ja pystyvät ruokkimaan muita ihmisiä tappamatta näitä. Seuraan kaikesta huolimatta jopa pienellä mielenkiinnolla, miten Kimmo taiteilee veisten ja paistinpannun välillä.
- Onko työ susta niin mielenkiintoista, että voit vaan seurata sitä tuntikausia liikkumatta? Kimmo naurahtaa saaden mut vähän hämilleen. Tajuttuani Kimmon sanat ainakin jollain tasolla, naurahdan hyväksyvästi. Ehkä Kimmo pitää mua vähän tyhmänä, mutta ei siltä voi vaatia mitään.
Mulla on vähän kummallinen tunne tästä kaikesta, siitä mihin se on johtamassa hyvää vauhtia. Osa musta tahtoo palata kotiin ja sanoa Joonalle päin naamaa, että mitään ei tapahtunu ja se on niin väärässä. Suurempi osa kuitenkin on sen puolella, että antaa nyt kerrankin mennä, kun on mennäkseen. Aikomus on tehdä juuri niin kuin demokratiassa tehdään; enemmistö voittaa ilman minkäänlaista vilppiä. Tai siltä se ainakin nyt näyttää.
Kimmon keskittyessä hellaan, nousen ja tassuttelen pienin askelin punaisen paidan verhoaman selän taakse. Kiedon kädet rauhallisesti Kimmon vatsan ympäri.
- Vai niin, se toteaa lähinnä huvittuneella äänensävyllä ja kääntyy nopealla liikkeellä ympäri kuitenkaan vetämättä mukanaan koko keittiötä. Painan otsani vasten Kimmon poskea ja hymähdän. Mun on parempi olla kuin pitkään aikaan.
- Eiköhän rauhotuta. Muuten meillä palaa sapuskat kiinni pannuun ja mä oon luopunu täysin palaneen ruuan syömisestä sen jälkeen, kun opin laittamaan ruokaa.
Suurta ihmetystä tosiaan herättää Kimmon kyky olla yhtäkkiä niin kamalan tyyni. Se on pienessä hetkessä aivan toinen kuin edellisessä. Mulla rauhottuminen ottaa oman, melko pitkän aikansa.
- Tää ois nyt ihan syötävää.
~
Syömisen jälkeen kumpikaan ei jaksa nousta. Se ei johdu siitä, että ruoka olis ollu niin täyttävää. Mä en tiedä Kimmosta, mutta mun olo on lähinnä pelkästään turta. Hiljaisuus saa mun ajatukset palaamaan Joonaan. Se on meidän yhteisessä kodissa, joka on kaikesta huolimatta mun omaisuutta, niin rumalta kuin se kuulostaakin. Jos tää menee siihen pisteeseen, Joona saa lähteä alta aikayksikön.
- Sä mietit sitä ihan liikaa, Kimmo tuhahtaa ja nappaa haarukallaan salaattikulhosta palan punaista paprikaa.
- Ehkä niin, mutta mun on pakko. Joona on osa mun elämää. Oikeestaan se on puolet musta, sanon vastaan. Mä en aio unohtaa, että Joona on ollu mun tukena.
- Aiotko sä palata kotiin?
Kysymys toistaa itseään mun pään sisällä omituisena kaikuna. Katon vasempaan käteeni, tajuan kokonaan tän ison kokonaisuuden ja nyökkään.
- Mun on pakko, jossain vaiheessa.
Sanat jossain vaiheessa saavat Kimmon naurahtamaan ja virne jää sen kasvoille.
- Jossain vaiheessa on kyllä tosi tarkka ajan määre, se sanoo ja alkaa kuin itsestään keräämään astioita kasaan.
- Tosi hauskaa, sanon kasaten omat astiani keoksi eteeni. Me katotaan Kimmon kanssa toisiamme hetki, kunnes se vaan on yhtäkkiä ohi.
Se tosiaan olis ollu tuhlausta, jos näistä hetkistä syntyis jotain kestävää. Se ei olis oikein meitä kumpaakaan kohtaan.
- Rakastatko sä Joonaa? Kimmo kysyy saaden mut tajuamaan jotain todella tärkeää. Rakkaus ei oo halpaa ja kai Joonalla on jokin oikeus epäillä. Suoraanhan se ei koskaan alkanu huorittelemaan. Ainakaan vielä.
- Rakastan, sanon vastaukseks kysymykseen. Kimmo nyökkää muutamaan kertaan ja huokaa.
- Sitten se on täysin selvää.
~
Kimmo pysäyttää auton tielle talon numero 19 viereen. Tähän päättyy koko katu ja alkaa pieni metsäkaistale muuten niin kaupunkimaisen omakotilähiön vieressä. Se on kuitenkin vain kaistale. Pensasaidan lävitse ei näe takapihaa, mutta on yksi asia on totta. Meidän talo, mun ja Joonan yhteinen koti on muihin taloihin nähden väärin päin. Ei se oo koskaan haitannu, en mä sillä sitä mainitse erikseen.
Me ei hyvästellä, koska se ei oo koskaan oikeestaan ollu sillä tavalla tapana niinku hyvästely nyt yleensä on. Mä nousen autosta, otan laukkuni ja putkikassini, lyön oven kiinni enkä vaan sano mitään. Kävelen pihatietä terassille. Kuulen Kimmon auton ajavan ohi samalla, kun kohtaan Joonan katseen. Se seisoo nojaten pylvääseen kädet ristittynä rinnalle.
- Anna anteeks, Joona sanoo ottaen putkikassin mun kädestä. Katon sitä ja nyökkään.
- Mä tiedän, sanon. Joona puistaa kuitenkin päätään. Mä epäilen sen kääntävän kaiken nyt ihan päinvastoin.
- Ihan totta. Tällasena aikana mä oon vaan yks paskiainen sulle.
Nousen portaan ylemmäs ja asetan vapautuneen käteni Joonan ristittyjen käsivarsien päälle. Silitän peukalollani kesän rusketusta huokuvaa käsivartta ja hymyilen.
- Mä tiedän, hymähdän.
Totuudessa mä en tiedä, voinko mä antaa anteeks. Se vaan heittelehtii liikaa. Mikään ei oo selvää, ei lähellekään. Haluan, mutta en välttämättä edes uskalla. Jos tää ei ookaan viimenen kerta, kun näin käy? Jos se tapahtuukin uudestaan ja uudestaan, ei koskaan lopu ja jatkuu vaan? Puistan huomaamattomasti päätäni. Aion elää ainakin pienen hetken tässä hetkessä. Huominenkin saa olla vielä epävarma.
~
A/N2: Eipä tässä mitään kummallista, kommentoikaa taas ja jatkoa on tulossa asap.
-
Häiritsi jo heti alussa, kun oot vaihtanu tän jollain tapaa kirjakielle. Sitte ku jossain vaiheessa se aina vaihtelee yhen sanan verran puhekielle ja sitte se onki taas kirjakieltä... Menen sekasin. Ehkä tää on tätä puhekielen kirjakieltä ^^ : D Tätä ei oo nyt niin helppo ymmärtää, joudun vähän miettii ja sovittelee noita lauseita suuhun. Mutta hyvinhän sä tänki oot saanu menee ja teksti on taas yhtä ihanaa, ku ennenki (:
Harmittava tilanne Iljalla ja Joonalla. Joona on jostain syystä ihan täys paska mun mielessä ja Kimmoki ärsyttää, koska Ilja risteilee näiden kahden välillä : D Ristiriitasta. Ilja kyllä miettii liikaa... Mutta jatkoa kehiin, tahtoo lukea ^^
-
....mä en osaa sanoo mitään : DDD
Ihan mahtavaa, surullista loppu oli jotenkin.. en tiiä, mykkä. Omalta osaltani, siis, kun en osaa sanoa asiasta mitään. Suloista, hyvä että palasivat yhteen...
Tiedät varmaan mitä aion lopuksi sanoa.. jatkoa, jatkoa jatkoa ^^ koukussa olen, ja pahasti :'D
-
Ihanaa!
On ihanaa huomata että on tullut kasapäin lisää. Varsinkin nää kolme vikaa lukua on ollut uskomattoman hienoja. En mä osaa sanoa miksi, mutta joku niissä oli joka iski ja uppos ja jätti tyhjän tunteen. Joo, tää kolmone vaikuttaa ainakin musta paljon paremmalta kun kakkosen loppu oli. Kiitos ja lisää odottaen.
-
Nyyh. Istuin tässä koneen ääressä, ja yhtäkkiä mieleeni muistui jotenkin ihmeellisesti tämä tarina. Lähdin sitten tänne finiin metsästämään tätä kolmatta osaa, ja mitä satuin löytämäänkään. Muutama luku äärettömän kaunista tekstiä. Pidin kahdesta ensimmäisestä osastakin, mutta tämä kolmas on jotenkin paljon kauniimpi kuin aikaisemmat. Ymmärrän hyvin Iljan ajatuksia. Hyvä, ettei se pettänyt Joonaa, ja että se palas Joonan luo. Ne on vaan niin täydellinen pari. Toivottavasti laitat jatkoa, ja pian. Ai niin, unohdin sanoa, että tämä kolmas osa sai kyyneleet kihoamaan silmäkulmiini
-
Juu, Jokeri tässä moi~
Kiitos kommenteista ja tulin nyt ilmoittamaan jotain.. Älkää näyttäkö noin surullisilta, pyydän.
Erinäisten asioiden summa on se, että jatkoa tulee vasta, kun olen saanut kaiken kirjoitettua.
Tämä ei ole kenenkään muun kuin itseni syytä.
Ilja ja Joona saa kyllä loppunsa, kunhan vaan saan itseni koottua.
~J
-
Mukavaa että tätä olikin jo tullut kolmososaa kolme lukua.. :D
Kaikessa rauhassa vaan jatkon kanssa, mutta kun sitä tulle olen lukemassa :)
-
A/N: Kiitos kommenteista, jälleen. Päätin nyt kuitenkin laittaa jatkoa, kun sitä ilmeisesti halutaan. Tahdon kuitenkin kertoa, että tästä osasta alkaen allekirjoittanut betaa itse, koska EL aloitti tänään muuttamisen. Nähdään yhdeksän kuukauden kuluttua! Ja se jatko..
~
Uuden tilaisuuden nurkalla
Missä vaiheessa kaikki vain lakkasi näyttämästä normaalilta? Kaikkien kasvoja peittää valkoiset posliinimaskit. Sali on täynnä peilejä, mutta mä en nää niissä kun omat kasvoni. Ne on jollain tavoin vääristyneet siitä, mitä ne normaalisti on. Muut ihmiset ei edes näy peileistä. On pelottavan hiljaista, kun ihmiset alkaa levittäytyä tasasesti ringiksi mun ympärille. Jossain palohälytintä muistuttava ääni saa posliininaamiot säröilemään. Missä mä edes olen?
Yhtäkkinen voimakas tönäisy saa mut avaamaan silmäni ja tajuan sen kaiken uneks. Joonan kädessä on mun kännykkä, mitä se ojentaa kovasti mua kohti. Katon sitä hetken, kunnes tajuan kapineen edes soivan.
- Ilja Joki, vastaan haukotellen ja samalla nousten istumaan.
- Åsa Koivu, hei. Anteeksi kovin aikainen ajankohta, mutta tämä ei voi nyt odottaa, naisääni puhuu innokkaasti, miltei kiihtyneesti.
- Niin? kysyn nousten parempaan asentoon. Joona istuu sängyn laidalle odottamaan uutisia.
- Löysimme luovuttajan.
- Mitä?
- Sulle on löytynyt uusi sydän.
Sovin Åsan kanssa, että mennään Joonan kanssa käymään sairaalassa myöhemmin päivällä sopimassa jatkosta. Saan varmaan samalla tietää, kenen sydämellä mä elän elämäni onnellisena loppuun asti.
- No? Joona kysyy, kun lasken kännykän yöpöydän kulmalle. Mun mieli on suht tyhjä just nyt. En osaa ajatella mitään.
- Mä saan uuden sydämen.
Tajuun vasta hetken kuluttua, että Joona itkee. Mutta mä oon melko varma sen itkevän onnesta. Tai mistä sitä ikinä tietää.
- Mitä täällä mesotaan? Viljami kysyy tullessaan mun ja Joonan makuuhuoneen ovelle. Huomatessaan poskiaan pyyhkivän Joonan, Viljamin ilme muuttuu sekunnissa ärtymyksestä kauhistukseen.
- Okei, kuka on kuollu?
Joona naurahtaa ja heilauttaa kättään siihen tapaan, että mikään ei oo vialla.
- Kukaan ei oo kuollu. Iljalle on löydetty uus sydän.
Vaikka se on nyt sanottu turhan monta kertaa, en mä vaan pysty tajuamaan sitä. Mulla on uus mahdollisuus elää. Mä en vaan tiedä aionko mä pysyä tässä tilanteessa nyt, kun saan uuden tilaisuuden.
~
Ennen kun Åsa ehtii alottaa pidemmän selityksen yleensä yhtään mistään, huoneen oveen koputetaan. Åsa hymähtää nopeesti mulle ja Joonalle. Korkeet korot kopisee vaimeesti lattiaan, kun se menee avaamaan oven tulijalle.
- Sori, kun kesti. Piti käydä vessassa ja me kaikki tiedetään, että se ei oo helppoo, tuttu miesääni sanoo. Åsa naurahtaa ja päästää tulijan ohitseen. Pyörätuolin kanssa rullaava poika tulee mun viereen ja yhtäkkiä mä tajuan sen olevan Aleksi, mun Aleksi.
- Yo.
Kristallisena ja nopeesti koko tilanne on mulle selvä. Mä en vaan tiedä, kysytäänkö mun mielipidettä tähän asiaan ollenkaan. Åsa selittää tilannetta, Joona kuuntelee ja mä tuijotan keskittämättä katsettani mihinkään.
- Ei se oo paha asia, Aleksi kuiskaa. Käännän katseeni siihen, katon sen silmiä ja kaikki vaan paisuu liian suureks. Ihan liian suureks ollakseen edes totta.
- On se! huudahdan ja purskahdan lähinnä lohduttomaan itkuun. Aleksin käsi tuntuu jumalattoman pieneltä mun olalla, heiveröiseltä.
- Jos se ois joku muu niin ei mua kiinnostais paskan vertaa, Aleksi sanoo niin varmana itestään. Kunpa mäkin olisin varma tästä kaikesta. Mun sydän hakkaa ihan liian lujaa ja hengitys tarttuu johonkin. Mä riistän sairaudellani kuolevan nuoren hengen. Sehän on ihan helvetin hienoa!
- Entä, jos mä en halua?
Se on ainoa asia, minkä mä saan sanotuks. Åsa näyttää siltä, että ei oo urallaan kohdannu ennen mitään tällasta. Se kattoo vuorollaan mua, Joonaa ja Aleksia.
- Jos me vähän juteltais, Aleksi kuiskaa hiljaa mun korvaan. Nyökkään ja nousen seisomaan.
- Työnnäksä?
Me mennään sairaalan takana olevaan pieneen puistoon. Syksy alkaa jo tulla, tuuli viilenee hiljalleen kylmemmäks ja kylmemmäks. Istun rautapenkin reunalle ja Aleksi tulee ihan mun viereen pyörätuolillaan.
- Mun jaloista meni tunto pari viikkoo sitte, se huokaa ja rummuttaa hetken reisiään käsillään. Nyökkään pari kertaa.
- Kun mä sain tietää, että ne etti just sulle luovuttajaa, niin mä olin varmaan ekana menossa testattavaks.
- Minkä takia? kysyn, vaikka tiiän jo vastauksen. Mä tahdon vaan kuulla Aleksin sanovan sen.
- Mä kuolen kuitenki, ei sillä oo väliä. Mä voin olla sun uus tilaisuus.
Uus tilaisuus, niin. Aleksi on mun uus tilaisuus. Jos maailma ois toisenlainen, parempi paikka elää.. Aleksi ois mua vanhempi ja me oltais tavattu jo joskus kauan sitten. Me oltais rakastuttu, ikuisesti onnellisina yhdessä. Se on kuitenkin huono haavekuva tässä vaiheessa. Me molemmat tehdään kuolemaa, mutta Aleksi voi estää mua kuolemasta. Se ei tunnu enää niin pahalta.
- Kiitos, sanon, Aleksi nyökkää ja mä otan sen käden mun omaan. Mä en kuitenkaan tahdo hyvästellä Aleksia.
~
Kirjoitan pienen kuoren osoitepuolelle Joonalle, jos en koskaan enää herää. Hengitän syvään avaten samalla avolehtiön kansilehden. Käsi tärisyttää kynää kädessäni, mutta sanat on yhtäkkiä jo paperilla.
Joona,
Se, että me koskaan edes tavattiin, ei ollut kohtalon ivaa, sattumaa tai edes hyvää onnea tuonut vahinko. Se tuntui alusta asti äidin järjestämältä jutulta, siis ihan kokonaan. Me ei kohdattu toisiamme kadulla, törmätty tai kaadettu baarissa juomaa toisen niskaan. Niin sen olisi pitänyt kai mennä, että kaikki olisi ollut täydellistä alusta lähtien. Luottamukseni järjestettyihin avioliittoihin on siis järkkynyt näiden viime vuosien aikana todella paljon. Niin kai sinunkin, ainakin toivon niin. Sillä tämä, mitä meidän välillämme on ollut ensimmäisestä suudelmasta lupaukseen pysyä yhdessä kuolemaan saakka, ei ole aina ollut kovinkaan täydellistä.
En aio kaunistella totuutta, koska se ei ole enää minun tapaistani. Tuskin koskaan olikaan, mutta vasta nyt olen oikeasti huomannut sen. Ehkä mahdollinen kuolema tekee tämän ilman, että haluan sitä oikeasti. Tai sitten sille ei vain ole olemassa selitystä, joka olisi totta. Ennen kuin sanon sinulle, mitä nyt tunnen, haluan kertoa jotain suurempaa. Se on kuitenkin rajallinen käsite.
Tiedätkö miltä tuntuu yhtäkkiä tajuta, että on päätynyt elämään elämää, josta ei koskaan haaveillut? Onkin yhtäkkiä vain jotain, joka ei ole mitään ja vierellä ihminen, jonka kasvoja ei aamuisin meinaa tunnistaa. Minä niin toivoin, että se ei tapahtuisi minulle. Ja tapahtui kuitenkin, en estänyt ja annoin sen tulla. Tätä minä halusin viimeisenä maailmassa, en voinut perua ja nyt olen tuhlannut omaa aikaani sekä sinun.
Jokaisen riidan jälkeen olemme sopineet, mutta onko se vienyt meitä mihinkään? Ei, ja se on vain totuus. Olemme kahlinneet toisemme sillä rumimmalla tavalla, roikkuneet ja rieponeet ympäriinsä kuin hukkuvat, vaikka olemme pystyneet hengittämään. Minua kaduttaa tämä kaikki, anna anteeksi minulle. Anna anteeksi, että koskaan tulin elämääsi ja pilasin sen.
Luulin rakastavani sinua, minä tosissani luulin niin. Vasta sanottuani tajusin valehdelleeni itselleni ja ennen kaikkea sinulle. Ymmärrän kyllä, jos et voi antaa minulle anteeksi tätä. Vein elämästäsi monta vuotta ja nyt minä sen vasta sinulle kerron. Surullistahan se on. Minä olen vain valehdellut. Ehkä minun olisi pitänyt kokonaan jättää sanomatta ne kolme sanaa.
En osaa sanoa enää mitään muuta kuin sen viimeisen lauseen. Sanon sen vain, jotta tietäisit. Minä en rakasta sinua enää, tuskin koskaan rakastinkaan. Halusin kuitenkin uskoa valheeseen, jota jatkoin liian kauan. Minä en rakasta sinua, Joona. Olen kuitenkin niin pahoillani kaikesta.
Ilja
Suljen paperin taitettuna kirjekuoreen ja jään vaan tuijottamaan sitä. Ei siinä oo mitään erikoista, mutta kaikki ne sanat on nyt kirjoitettu. Musta tuntuu, että tästä tulee mun elämän pisimmät neljä viikkoa.
~
A/N2: Kommentit ja koitan jatkaa sitten taas asap.
-
O_O NYYH ! itku melkeen tuli... ei *kiroilee raskaasti*
mitä voin sanoo ? koskettavin ikinä <33 lisää lisää.. ei voi olla totta.. ilja ja joona kuuluu yhteen !!!! aargh...
joo, lisää toivon of course...
rakentava palaute lähti japaniin o_O
MUOKS:// off: olin eka ^^ *iloinen*
-
Ihana luku. Mutta tuo kirje Joonalle... Tavallaan se on reilua, että Ilja kirjoitti sen, mutta toisaalta taas Joona ehkä pääsisi helpommalla jos Ilja ei olisi tuota asiaa kertonut. Jatkoa vaadin!
-
LittleRat: Kyllä sitä itkien tehtiinkin. Olenpas syvällinen. Taisi rakentava hypätä sitten EL:n matkalaukkuun, jos Japaniin asti lähti o.....o'' Otan EL:ään yhteyttä ja pyydän palauttamaan rakentavan palautteen.
Neeppu: Ehkä Iljan tarvitsi lähinnä kirjoittaa se kirje itselleen eikä niinkään Joonalle, vaikka sille se on osoitettu. Miettikäämme sitä n___n
A/N: Tämä on taas yksi kuuluisa välikappale. Emme katso pahalla, jos se saa teidät itkemään. Allekirjoittanut itki liian paljon. Tällä kertaa näämme maailman Aleksin näkökulmasta.
~
Esirippu laskeutuu
Mulla ei oo koskaan ollu kavereita enkä mä tiedä missä mun perhe asuu. Mä en oo koskaan rakastunu tai edes ihastunu, niin mä luulen. Mä en oo käyny päivääkään koulua, mä en osaa edes vittu lukea kunnolla. Mun vanhemmille sanottiin heti mun synnyttyä, että tää poika ei lähde sairaalasta elävänä pois. Siitä asti kaikki on jaksanu kysellä, miten ne pärjää. Harvoin multa on kukaan tullu kysymään, että miltä musta tuntuu. Eipä tässä mitään.
Ilja on sit asia erikseen. Vaikka se on mua kymmenisen vuotta vanhempi, niin heti mä tajusin, että se kuitenki tajuaa mua. Ainakin jollain tavalla. Okei, ehkä mä vähän valehtelin. Tai no, hoitajille aika helvetin paljonkin. Mutta se ihastumis-juttu. Vaikka helvetistäkö mä tiedän miltä ihastuminen tuntuu, kun ei kukaan oo tullu sitä mulle selittämään. Mä kuitenkin tiesin heti, että Iljalle valehtelu ei veis mua mihinkään.
Aluks mä kelasin siitä ulkosia faktoja. Kauashan siitä näki, että se oli homo. Aiemmin mä en ollu yhtäkään tavannu, mutta olin mäki telkkaria saanu kattoa. Sairaalassa ei paljon muuta tekemistä ookaan. Takas Iljaan kuitenkin. Se sano mulle vastaan, mä en tykkää sellasesta, mutta Iljassa oli kaikesta huolimatta jotain niin paljon suurempaa. Ehkä sillä vaan oli sydäntä olla kova. Vähän sumeeltahan toi ilmaus nyt vaikuttaa.
Nyt mä kuitenkin haluun kertoo, miltä SE tuntuu. Voit pistää silmäs kiinni ja yrittää kokee ees lyhyen hetken siitä, millasta SE on. Ensin pää lyö tyhjää jonku sekunnin, ei pidempään. Sitten tulee se pelko, että ei saatana nyt se on menoa. Kaikki vaan velloo sisällä ja sit vaan naps. Ilma ei vaan riitä ja tuntuu, että joku työntää rytättyjä paperiarkkeja kurkkuun niin jumalattomasti, että ei varmasti saa henkee. Keuhkot alkaa painuu kasaan, päässä humisee niin, että et ees oman sydämes lyöntejä kuule.
Yhtäkkii tulee joku, tunkee putkee ja ties mitä henkitorveen ja sit se on vaan ohi. Yleensä se on Sami. Siihen mä uskallan tarttua niinku hukkuva eikä se oo heti pakorin partaalla. Paniikkikohtauksen, korjaan.
Sitä se on, mä hukun kuivalla maalla ja ihan vaan siks, että mun kroppani tekee sitä. Vaikeehan sitä on tajuta sellasen, jonka kroppa ei koita huvikseen tehä itsemurhaa ilman aivoja.
~
Totuushan on se, että mä en osaa olla kunnolla enkä käyttäytyä. Nyt mä oon rauhallisempi, mutta vielä joku vuos sitte mä olin vaan niin pihalla. Heittelin tavaroita, kaadoin pienten osaston akvaarion ja taisin mä yhteen seinään reiänki tehä. Ja voitte vaan kuvitella miten pitkään sellasesta paskasta puhutaan.
Se akvaario oli helvetin ärsyttävä, ja ne kalat! Kyllä mua nyt naurattaa, että mä vihasin paria kalaa. Ehkä se oli kaikesta huolimatta se vesi, mitä mä vihasin. Mä vaan tarrasin siihen kiinni kovaa ja kallistin. Pian se oli säpäleinä lattialla koko paska, mä vaan nauroin psykopaattinauruani ja juoksin karkuun. Joku sai sinä iltana ehkä muutaman rauhottavan enemmän.
Mä vihaan vettä. Ei oo mitään kamalampaa. Se maistuu pahalta, tuntuu pahalta ja se on vaan kamalinta maailmassa. Mua käytetään.. Aivan, mua käytetään suihkussa joka toinen päivä ja se on kyllä Samin, mun yövahdin ja kylvettäjän, mielestä yhtä perkeleen helvettiä. Onhan se luksusta, että on oma kylvettäjä, mutta Sami on ihan kyllästyny muhun. Se joutuu riisuu mut alasti, nostamaan suihkuun ja pesemään mut.
Nyt mietit, että minkä vitun takia? Heti, kun mun jalat koskee sen suihkukaapin lattiaa, mä tarraan kiinni johonkin. Yleensä ne on ne kaks kahvan tapasta, joista kuuluu pitää kiinni. Sit Sami vetelee mua saippuan kans ihan joka paikasta ja lopuks pesee mun hiukset. Homoahan se on, mutta eipä tuossa mitään.
Seuraavaks mietit, että miks mä en oo ihastunu Samiin. Sä et ilmeisesti oo nähny Samia. Niin mäkin vähän luulen. Se on kaks metriä pitkä, painaa varmaan ihan jumalattoman paljon ja.. No, se on Sami. Vaikka on mulla joskus alkanu seisoo, kun se on muhun koskenu, mutta aina niistä ollaan selvitty. Yleensä nauramalla tai puhumalla jostain muusta. Sami on ainoo hoitaja, joka ei pidä mua hulluna. Se on hyvä asia, koska mä joudun olemaan sen kanssa intiimissä kosketuksessa joka toinen päivä.
~
Mä luovutan mun sydämen Iljalle, koska mä tykkään siitä. Mä tykkään Iljasta monella tavalla; platonisesti ja ehkä vähän seksuaalisesti. En mä omasta mielestäni oo homo, koska sillä ei oo enää mitään väliä. Ei sitä mun hautakiveen hakata tai mainita muistopuheissa. Vai mistähän mä senkin tiedän. Alexander Loivanne, homo. Se olis jo jotain. Mutta ei nyt liiotella.
On outoo ajatella, että mut tullaan hautaamaan ilman sydäntä. Vaikka on toki romanttista, että mä luovutan mun sydämen Iljalle eikä sen tarvi maksaa siitä mitään. Tai ehkä se suostuu suutelemaan mua ja mä lupaan odottaa sitä tuolla jossain. Sen näkee sitten..
- Mitäs sä taas mietiskelet?
Käännän päätäni ja koitan pimeessä piirtää Samin kasvojen piirteitä. Se sytyttää pienen lampun mun sängyn päädystä ihan kun tajuten ilman sanoja, että mä haluun kattoa sitä.
- Tuleeko sulla mua ikävä?
Sami naurahtaa ja nyökkää. Onhan sitä vähän vaikee lukee tälleen suoraan, mutta kyllä siitä aina jotain tajuaa. Sami on sellanen sipuli-ihminen. Siinä on monta kerrosta ja raakana se on tosi kitkerää. Sitten se kypsyy sopivassa määrässä voita ja siitä tulee tosi hyvää. Mä oon tuntenu Samin viis vuotta. Eli koko sen ajan, mitä mä oon riehunu ihan totaalikusipäänä pitkin sairaalaa. Ehkä siitä on tullu mun suhteen jo ylikypsää.
- Mä en enää koskaan nää lunta enkä kesän aurinkoo.
- Tuleeko sun niitä ikävä?
- En mä tiiä. En mä oo niistä ennenkää välittäny. Tuli vaan mieleen.
- Viimeseen asti kovan jätkän maine.
Mun silmiin nousee kyyneleitä ja oon huomaavinani Samin silmien kostuvan. Mä etin käteeni sen käden, joka puristuu ehkä vähän turhan tiukasti mun käteen kiinni.
- Kyllä sä saat vielä uuden mahdollisuuden.
- Luuletko?
- Mä tiedän. Sä et saanu tällä reissulla aikaan yhtään mitään, joten sun on pakko tulla takas.
- Saankohan mä tulla samanlaisena kusipäänä, mutta terveenä?
- Et. Sä synnyt naiseks.
Kumpikaan ei uskalla itkee, mutta kyllä sen tietää ja ulkopuolisetki näkis, että tässä pelataan kovilla. Pitää muistaa mutsille sanoa, että Sami kutsutaan mun hautajaisiin.
~
A/N2: Voin melko varmasti sanoa, että vielä saadaan ainakin yksi näkökulma ja kaikki varmasti arvaatte kenen. Mutta kommentit ja sellaiset. Taas jatkan asap. (kyllä, rakastan tuota lyhennettä.)
-
Tää oli kiva välikappale :D Ja oli se ihan oikea kappalekkin hyvä ;D
Tykkään tästä kyllä! ;)
enpä osaa nyt mitään sanoa O__o jatkoa seurailen.. :D
-
O_O voi luoja... ihana !!!
joo, ei mitän hajua mitä kirjottaisin, äly ihana väli kappale : DDDD ihanasti kuvattu koko juttu, ja aleksin mielenliikkeet mukavasti sai tietoonsa... nyyhkis ;_; ihana !!
-
Itku.
Itku. Itku. Itku. Itku. Itku.
Ihana surullinen kappale, joka sai mulle kyyneleet silmiin. Mä en osaa sanoo mitään.
Itku.
-
Kiitän kommenteista, taas kerran. Tulin nyt kertomaan jotain pientä.
Huomasin, että jatkoin viimeksi 3 viikkoa sitten ja tulin siihen tulokseen, että saatte odotella sitä vielä. Tämä kuulostaa nyt todella huonolta tekosyyltä, mutta lukio vie elämässäni liikaa aikaa. Varsinkin, kun olen melko huono koulussa -____-''
Jatkoa siis tulee, kun on tullakseen ja sillä tavalla sitten.
Tämä saa vielä loppunsa, se on lupaus!
~J
-
A/N: Nyt se sitten tapahtui. Selityksiä alempaa.
~
Sydämenpoisto
- Ilja, Joona sanoo ja saa mut havahtumaan ajatuksistani. En osaa sanoo mitään. Tuntuu siltä, että kaikki on sanottu. Ei oo enää mitään. Joona kattoo mua, mutta mä en osaa enää kattoo takasin.
- Sun pitäis varmaan mennä. Kello on jo aika paljon, sanon hiljaa tietäen Joonan nyökkäävän. Se nousee seisomaan ja vetää takin päälleen.
- Mä tuun sit huomenna ennen sitä leikkausta, se sanoo. En nyökkää, mutta tiedän Joonan käyttäytyvän kuin olisin nyökännyt.
- Hyvää yötä.
- Hyvää yötä.
Ei enää sitä lausetta. Minä rakastan sinua. En uskalla sanoa sitä, koska pelkään sen muotoutuvan imperfektiin. Joonan mentyä Aleksi tulee huoneeseen ja kattoo mua arvioiden.
- Se on siis totta, se sanoo rullaten ittensä mun luokse. Nyökkään. Kerroin Aleksille, että mä en enää rakasta Joonaa. Enkä oikeestaan tiedä rakastinko koskaan. Nyt musta tuntuu, että mä oon vaan tuhlannu monta vuotta elämästäni tähän pelleilyyn. Surkuhupaisaahan se on.
- Onks se niin paha asia? kysyn Aleksilta. Se vaan kohauttaa olkiaan. Niin, eihän se tiedä.
Mä näin päivällä ekan kerran Aleksin perheen; vanhemmat ja nuoremman siskon. Niiden silmissä oli lukemattomia kyyneleitä, kasvoilla vakavat ilmeet ja Aleksi vaan hymyili. Mä hymyilen sille nyt vaisusti. Sen kaheksantoista vuotta kestänyt tuska loppuu huomenna tasan 08:12. Se on tarkka aika sille, kun Aleksin elintoiminnot pysäytetään.
- Vajaa ykstoista tuntia, Aleksi myhäilee ja kääntyy sitten kattomaan taas mua. Sen silmiin on yhtäkkiä tullut tietynlainen pelko.
En mä sano, että mua ei pelota. Koko ajan mun päässä pyörii ne samat sanat. Entä, jos mä kuolen ja Joona ei koskaan löydä sitä kirjettä ja se luulee, että mä rakastin sitä hamaan hautaan asti? Se on valhe, ei yhtään mitään muuta. Toisaalta mä en halua sen olevan viimenen asia, minkä mä sille sanon ennen leikkausta. Mä en rakasta sua. Kukaan tuskin haluaa kuulla noita sanoja ihmiseltä, joka teki ikuisuuden lupauksen. Typeräähän se oli, kun en itse edes usko ikuisuuteen. Se tunne katosi jo kauan sitten.
- Mun kuolinilmotuksessa kuulemma mainitaan, että mä en koskaan päässy kotiin, Aleksi sanoo haikeesti ja painaa päänsä mun jalkoihin.
- Tottahan se on, vai mitä? kysyn. Aleksi nyökkää.
- Mutta ei sitä nyt saatana kaikille tarvi kuuluttaa. Helvetillistä säälinhakua, se mutisee ja huokaa syvään. Katon sitä hymyillen.
- Tää oli yks turha elämä. Tai no, melkeen turha. Jos mua ei ois, sä varmaan kuolisit tai jotain.
- Tai jotain, naurahdan. Niinpä niin. Mä kuolisin. En mä olis jaksanu odottaa sydämen löytymistä, kehon totaalista puutumista pelkkään hengittämiseen. Mä oisin vaan antanu olla.
~
Aleksin mentyä nukkumaan mun on vaikee nukahtaa. Koko elämä vilisee silmissä ja mielessä eikä se mee pois. Kaikki muistot lapsuudesta viime hetkeen on yhtäkkiä niin eläviä, että vois käsin koskettaa. Mä muistan tarkemmin kun pitkään aikaan faijan ja miltä se näytti. Mä muistan ne miehet, jotka haki sen pois piharakennuksesta. Niiden jälkeen päällimmäinen muisto on hautajaiset ja sen tajuaminen, että faijaa ei enää oo.
Faijan kuoleman jälkeen sitä sai aina kuulla monelta taholta, että oon just sellanen, millanen pojasta tulee ilman isää. Oli pakko oppia tappelemaan suunnilleen koko maailmaa vastaan. Mä olin niin ylpeä siitä, mitä mä olin ja varsinkin sen takia, että kaikki tiesi sen. Kuljin pää pystyssä ja olo oli vaan niin saatanan kuolematon. Nyt se tunne on täysin poissa.
Otan sormukset pois vasemmasta nimettömästäni ja tunnen jollain tasolla olevani vapaa. Ihan kuin polttomerkit ois yhtäkkiä vaan pyyhkiytyneet pois mun iholta. Mun tekee mieli tehdä jotain suurta just nyt. Nähdä kaikki maailman kaupungit ja rakastua joka päivä eri ihmiseen. Mä haluan tehdä kaiken mahdottoman silläkin uhalla, että mä kuolen siihen.
Käännyn kattomaan Aleksia ja huokaan syvään. Ensin mun on annettava sen kuolla. Mä olen se, joka lopettaa kaiken kärsimyksen sen elämästä. Se ei tarvitse enää huonoja päiviä tai vuorokauden ympäri kestävää valvontaa. Äkkiä huoneeseen tulee hoitaja ja sytyttää liian kirkkaat valot. Ei kai vielä oo aamu? Eihän se voi olla! Hoitaja kattoo ensin mua ja sitten Aleksia.
- Alexander, herätys, nainen sanoo. Se ei sano sitä hiljaa, mutta ei huudakaan. Aleksi nostaa unisena päätään ja kuulen sen kysyvän mitä helvettiä tapahtuu.
Huoneeseen tulee enemmän hoitajia ja lääkärikin, niin mä luulen. Korviini kantautuu jotain koomasta. Tila, missä mikään ei oo yhtään mitään. Nousen ylös sängyltä ja yks hoitaja kääntyy mua kohti. Se nyökkää hiljaa. Kyynel valuu mun poskelle. Nään Aleksin nousevan hitaasti pyörätuoliinsa. Se kattoo mua hymyillen ja tulee luokse. Kukaan ei yritä estää. Me halataan ja kuulen juuri ja juuri Aleksin sanat.
- Seuraavaan elämään, Ilja.
~
Havahdun mutsin ääneen, mutta en yhtään tiedä mitä se sanoo. Digitaalikello näyttää vähän yli kuutta. Mutsi puhuu nopeesti kaikenlaista, mutta mä en kuule yhtään sanaa tarkasti. Tavuja sieltä täältä. Jostain syystä mun ympärillä on liikaa ihmisiä. Seittemältä alkaa valmistelu. Nousen istumaan ja mun katse kääntyy Aleksin vuodetta kohti. Ei se oo siinä enää. Sen mieli on jo mennyt, ruumis tulee viiveellä perässä.
Kaikki on jotenkin sekavaa. Mikään ei tunnu pysyvän kasassa ja hahmotkin särkyy. Mä tahdon pois. Mä en halua nähdä ketään. Kaikkien puheet menee päällekkäin ja muodostuu yhdeksi rumaksi ääneksi. Miksen mä vaan saa olla? Tää on mun elämä, ei kenenkään muun. Nyt mä tiedän, miltä tuntuu olla joku julkkis. On jotenkin vaikee hengittää. Jokainen halaa mua vuorollaan, mutta mä en vastaa niihin. Millään ei taida olla enää mitään väliä.
~
Leikkaussalin valot pistää silmiä ja katon ikuisessa unessa makaavaa Aleksia. Mulle aletaan luetella kaikkea mahdollista, mitä voi tapahtua. On kuolemaa ja koomaa ja kaikki ne paremman puolen tapahtumat. Kukaan ei voi taata, että mä selviän tästä hengistä. Lohdullistahan se jollain tasolla kai on. Pois tästä kaikesta. Joonan kasvot on yhtäkkiä mua mielessä ylimpänä.
- Voiko joku käydä sanomassa mun miehelle, että pitää huolta Viljamista?
En kuule omaa ääntäni, mutta tiedostan puhuvani. Nopeesti joku hoitaja lähtee. Ei sillä nyt noin kiire ollut, mutta kai se on ihan sama. Lääkärit katselevat toisiaan arvoiden ja nyökkäilevät. Kello alkaa tulla jo kahdeksan. Tai niin mä ainakin luulen.
- Eiköhän aloteta.
Vahva miesääni sanoo ja mun kasvojen ylle tulee kauniin naisen kasvot. Se sanoo ensin jotain ja lopulta sen, mitä mä oikeestaan odotin.
- Nyt laske hitaasti kymmenestä taaemmas.
- Kymmenen, yheksän, kaheksan, seit...
Jotenkin mut valtaa yks hyvin yksinkertanen tunne. Se tunne kertoo, että mä en enää koskaan herää. Tää oli tässä. Hyvästi ja nähdään taas, niinkö? Kertokaa Joonalle, että mä en rakasta sitä enää.
~
- No?
- Iljan tila on vakaa ja sydän toimii. Tässä vain on yksi asia.
- Mikä yksi asia? Mistä te nyt puhutte?
- Ilja oli hereillä hyvin lyhyen ajan. Sydän pysähtyi hetkeksi, mutta tilanne saatiin tasattua.
- No sehän on hyvä asia!
- Sitten hän vaipui koomaan. Olemme hyvin pahoillamme. Meillä ei ole mitään varmuutta siitä, herääkö hän enää koskaan.
Epätoivo on surua tavallaan.
~
A/N2: Tämä on nyt viimeinen osa. Epilogi on ihan tuossa jäljessä. Lukekaahan se sitten. Tälle on omat syynsä, että tämä kolmas osa jäi näin lyhyeksi. Kiitos.
-
A/N: Lukekaa ja sitten se kakkosaaännä n______n
~
Epilogi
Leikkauksesta on kulunut kuusi vuotta. Kuudessa vuodessa on yli kaksi tuhatta päivää, kymmeniä tuhansia tunteja ja menetin niistä jokaisen. Kooma on kummallinen olotila. Siinä ei ole aikaa eikä paikkaa, mistään ei tarvitse välittää. Näin kai uniakin, en vain muista niistä yhtäkään. Eilen avasin kuitenkin silmäni eikä mikään tuntunut muuttuneen. Olin vain ehtinyt täyttää viikko sitten kolmekymmentäneljä.
Joona istui sänkyni vieressä, mutta en ollut tunnistaa hänen kasvojaan. Miten voin enää rakastaa ihmistä, jonka kasvoja en tunne heti ensimmäisenä hetkenä, kun silmäni ovat taas auki. Emme sanoneet mitään, tuhannet hetket olivat kaivaneet kuilun välillemme. Kosketus ihollani ei tuntunut miltään, silmien värit olivat haalistuneet.
Vasemmassa nimettömässäni ei ollut sormuksia. Joonallakaan ei ollut, en vain tiennyt miten kauan hän oli ollut ilman niitä.
Istun Joonan vieressä puisella penkillä sairaalan pienessä puistossa. Omenapuut puhkovat valkoisia kukkiaan.
- Tästä tulee kaunis kesä, Joona toteaa väsyneenä ja hymyilee ei millekään. Puraisen rohtunutta huultani samalla, kun nyökkään. Hengitän syvään ja ristin kädet syliini.
- Joona..
- Ilja..
Naurahdamme aloitettuamme samaan aikaan. Se kuitenkin hyytyy nopeasti ja pian on täysin hiljaista.
- Joona, aloitan ennen kuin Joona ehtii sanoa minulle mitään. Minusta tuntuu, että me molemmat tiedämme mistä on kyse.
- Mä en rakasta sua enää.
Uusi sydämeni lyö kiivaasti ja odottaa vastausta samalla tavoin kuin mieleni. Joona nousee penkiltä kääntäen kasvonsa minuun päin.
- En mäkään sua.
Kumpikaan ei itke, koska siihen ei ole syytä. Ilmassa ei ole yhtään jännitystä. Yhtäkkiä mieleni on täynnä kaikkia muodollisuuksia, joita meidän täytyy hoitaa. Emme aio kumpikaan jäädä tähän tilaan.
- Sovitaan asioista, kun pääset pois täältä, Joona sanoo hiljaa ja laskee kätensä olalleni.
- Parempi niin, kuiskaan. Painan pienen suukon Joonan kämmenselälle. Hymähdys saattaa käden alas olaltani. Sinä samana hetkenä muistan tarkalleen, miltä rakkauden loppuminen tuntuu, ja miten vähän se tuottaa tuskaa.
~
A/N2: KIITOS!
Tässä oli Ilja ja Joona täysin sellaisena kuin sen kuvittelin joskus. Täytyy myöntää, että se on vienyt elämästäni paljon, mutta antanut vieläkin enemmän. Olen sen myötä saanut rohkeutta julkaista tekstejäni.
En koskaan tule siis tekemään mitään Iljaan ja Joonaan liittyvää. Enkä aio koskaan tehdä mitään tämän kaltaista. Ilja ja Joona on nyt kokonainen, vaikka tulevaisuus avoin. Jokainen voi päättää, miten heidän käy. Ehkä Ilja ilmestyi jälleen Kimmon oven taakse ja heistä tuli onnellisia? En minä tiedä.
Mutta miten Jokerin sitten käy? Voi, älkää minusta huolehtiko. En minä tähän loppuun kuole. Seuraava projekti on tämän osan alusta alkaen koputellut olkapäätäni ja odottaa kirjoittamistaan. Oloni on parempi kuin koskaan.
Sanami Matohia siteeraten (ja varmasti monia muita):
Every end is a new beginning.
-
Kaunis. Kaunis. Kaunis, kaunis, kaunis. Mitä muutakaan tästä voi sanoa? No tietenkin surullinen ja koskettava, mutta ennen kaikkea kaunis. Tämä on minulle monella tapaa koskettava. Tietenkin tuo Iljan elämä on ollut julmaa, mutta toisaalta hän on valittanut turhasta. Tuo lopetus on vain niin paras. Tai no, paras ei ole sopiva sana kauniille ja koskettavalle lopulle. Lopetus on tunteellinen. En voi sanoa, että tuo ratkaisusi Iljan ja Joonan suhteelle olisi ihana. Ihana on myöskin sana, jota ei voi sanoa tähän ficciin kommentoidessa. Se oli todentuntuinen. Minustakin olisi vaikeaa Joonan asemassa rakastaa puolisoani, jos hän olisi kuusi vuotta koomassa. Iljankin aseman ymmärrän. Tämän ficin lukeminen on ollut terapeuttista, koska itsellänikin on elämä hieman perseellään, tosin olen paljon nuorempi kuin Ilja. Iljan näkökulma maailmaan on ihana. Ei sitä voi oikein kuvailla, millainen se mielestäni on. Jotenkin niin realistinen, ja toisaalta kuitenkin sellainen haaveilijan maailma. Olet kyllä kirjoittajana aivan uskomaton. Tekstisi on koskettavaa, ja siinä ei ole kirjoitusvirheitä eikä typoja. Huomaa, että teksti ei ole hetkessä hutaistua, vaan sitä on mietitty pitkään, hartaasti ja tunteella. Näiden kolmen osan nimet ovat olleet myös kauniita. Eniten minua on koskettanut tämän viimeisen osan nimi, Maailma tumman taivaan alla. Se kuvaa jotenkin niin hyvin Iljan elämää siltä ajalta, jolta olet sitä kuvaillut.
-
;_; kamalaa...ihanaa kamalaa tekstiä, jotenki halus että ilja ja joona päätyis yhteen tossa lopussa, tai jotain, mutta sitten tulikin tällainen.. neutraali loppu, ei negatiivinen tai positiivinen, vaan neutraali.
Ihanaa tekstiä, aivan ihanaa, nyyhkis kun se nyt loppu.. mahtavaa työtä olet saanut aikaan, tosi ihanaa ^^ kiitos sinulle tästä mahtavasta elämyksestä, minkä ilja ja joona ovat saaneet aikaan :)
-
En nyt ala toistamaan mitä mieltä olen Ilja & Joona projektistasi, olen sen jo kirjoittanut tämän alkuun, ja tiedän sen menneen perille.
Halusin vain viimeiseksi onnitella loppuun saattamisesta ja pohtia fiiliksiäni juuri tästä lopusta.
Jollain tapaa, tämä on kaiksita kaunein kun he lopulta erosivat. Tämä oli eräs jakso kummankin elämästä, ja nyt se loppui. Alku, ihastuminen, rakastuminen, vakiintuminen, tottuminen, turhautuminen, draama, epäilykset, selvitys ja eroaminen. Kokonaisuus joka harvoin kirjoitetaan alusta loppuun, se pilkotaan sopiviin osiin sen mukaan mitä halutaan antaa, draamaa, fluffya vai angstia. Tosiaan, ihailen kärsivällisyyttä jolla olet tämän tehnyt ja hionut.
Pidän juuri siitä että tämä jäi jatkoltaan auki, ei siksi että saisin itse päättää mitä heille tapahtui, vaan siksi että siitä oikeasti jäi sellainen kuva että tämä loppui. Jäi levollinen olo. Valkoiset verhot ja valkoinen aamuaurinko ja lämmin tuuli.
Jotenkin olisin halunnut kuulla mitä Joona oli tehnyt näiden kuuden vuoden aikana, mutta ymmärrän mikset sitä tähän laittanut. Se olisi vienyt kaiken tasapainon tästä, painottunut väärään paikkaan, harhauttanut lukijoita sitten olisi jäänyt pahamieli.
Hmh, en tiedä haluatko kuulla mitä ajatelen jatkossa tapahtuvan, mutta kerron silti; sulje silmäsi jos et halua kuulla.
Mielestäni Joona niin selkeästi saa perheen, hassua tosin että miksi tämä yhtäkkiä muuttuisi heteroksi, mutta mm. Vaimo ja yksi vihreäsilmäinen tytär jolla on ponihäntä otsatukassa.
Ilja taas... Ilja näkee kaikki kaupungit ja rakastuu joka päivä uuteen ihmiseen. Ehkä tämä lopulta löytää jonkun ihmisen jonka kanssa kiertää maata, mutta naimisiin tämä ei koskaan mene, tuskin edes tunnustaa seurustelevansa. Vapaaehtoista molemminpuolin vailla mitään odotuksia. Kimmon luokse tämä ei mielessäni päädy enää milloinkaan, kuvittelisin Iljan hylkäävän kaikki vanhat tapansa ja roolinsa, pitäen perheensäkin vain puhelimella mukanaan.
Mutta vilpitön kiitos, tämä oli vaikuttava kokonaisuus kaikinpuolin. Kaikessa ihanuudessaan, olen onnellinen että se lopulta sai arvoisensa päätöksen.
Kiitos
-
mun on vaan pakko sanoa, että mä inhoon yli kaiken tällasia loppuja. Siis mä en voi sanoa, että tää olis surullinen, koska kummatkaan ei nyt sitten enää rakastaneet toisiaan niin kai niillä sitten oli hyvä olla kun ne eros toisistaan, mutta mä olisin niin halunut ja toivonut, että ne olis ollut yhdessä. Mutta mä tajusin jo tossa jossain vaiheessa, että jotain tällasta tulee käymään vaikka toivo eli kokoajan.
Mutta mulle jäi tästä lopusta myös sellanen neutraali tunnetila. Muuten tää koko tarina on aivan mahtavasti kirjotettu. Kirjottaja kyllä osaa hommansa!
-
Luin tämän ja kakkososan nyt peräkkäin, ja olotila on vielä hieman sekava.
Pidin siis todella paljon - se nyt lienee selvää jo senkin puolesta, että vaivaudun lukemaan näinkin pitkästi! Oli tämä kyllä sen kaiken lukemisen arvoista. Jotenkin... ainutlaatuinen ja mieleenpainuva tämä oli.
Henkilöt olivat aivan mielettömän hyvin kehitettyjä, realistisia. Tämä oli muutenkin kovin todentuntuinen, ja monessa kohtaa liikutuin kyyneliin.
Jotenkin Iljan ja Joonan eroaminen tässä lopussa oli kovin luonnollista. Kooman jälkeen molemmat aloittavat uuden elämän. Päätös antoi todellakin arvoa koko tarinalle.
Kirjoitat hienosti, olen vaikuttunut.
Kiitos aivan valtavasti tästä ja pahoitteluni, etten kyennyt parempaan kommentointiin! Kiitos.
-
No voi nyt helvetin saasta miun kanssain.
Lupasin, että stalkkaan tätä, etten vain missaisi yhtäkään lukua. Niinhän en näemmä tehnyt. Hyvä, kun en unohtanut tätä.
Tämä jätti nyt niin haikea fiiliksen, ettei oo tottakaan. En itke lähes koskaan ficcien/novellien/what evah:ien takia. Enkä itkenyt nytkään. Olo on vaan sellanen, kuin itkisin koko ajan.
Luojan kiitos, päädyin lukemaan tämän.
Liian surullista. En kykene nyt yhtään mihinkään. Pikkuveljeni on näköjään sitä mieltä, että pitäisi kyetä.
Varmaan mikään ficci ei ole ikinä jättänyt oloani näin turraksi. Kiitos siitä. Kirjoitat niin upeasti, etten ole oma itseni varmaan koko päivänä.
Ihan kuin nuo kaikki koettelemukset olisivat sattuneet itselleni.
Ole ylpeä itsestäsi, mie en ikinä pystyisi kirjoittamaan mitään tämän tapaistakaan. Äh, ei tästä tule nyt yhtään mitään.
Olen erittäin sekavassa mielentilassa, enkä voi nyt mitenkään kirjoittaa järkevää kommenttia.
Hieno, hieno ficci. Iso kiitos.
~Ape kiittää
-
Ei ole totta.
Olen lukenut 3 päivää novelliasi ja koukuttunut täydellisesti. Ja nyt järkytät minua tällaisella lopulla.
Olen itkenyt oikeasti jo tunnin tätä loppua. (luin tunti sitten mutta nyt vasta voin kommentoida.)
Oikeasti itkenyt, ihan oikeita kyyneleitä.
Aivan helvetin kaunis oli.
Loppu oli... Surullinen. *Järkyttynyt*
Kiit♥s.
Suklaamurunen
-
Vieläkin on vaikea kirjoittaa minkäänasteista kommenttia, vaikka jo eilen illalla/yöllä luin trilogian loppuun. Yritän nyt kuitenkin saada edes jotain sanottua, pääsenhän sitten paikkailemaan ja lisäilemään myöhemminkin.
Ensin minun on pakko myöntää, että odotin rakkaustarinaa. Ensimmäinen osa sai minut valtaansa sillä kaikella ihanuudellaan, jolla olit saanut kuvattua Iljan ja Joonan rakkauden. En yleensä ole erityisen tunteellinen ihminen, siis aivan "oikeassa elämässä", joten lataan yleensä suurimman osan tunne-energiastani elokuviin ja tarinoihin. Ensimmäinen osa soveltui mielestäni tähän tarkoitukseen enemmän kuin hyvin.
Tämä tarina ei kuitenkaan kokonaisuutena ollut rakkaustarina. En ainakaan kokenut sitä niin. Koin sen pikemminkin olevan tarina siitä, kuinka rakkaus päättyy. Parhaiten tarinasta kuitenkin muistaa yleensä lopun, joka oli tässä tieto siitä, että se, mikä tuntui vuosisadan rakkaustarinalta ei sitä ollutkaan.
En vieläkään osaa päättää, rakastanko vai vihaanko tätä tarinaa. Tähän on vähän samanlainen suhte kuin Brokeback mountainiin - alun herkkä rakkaustarina vie mukanaan, vaikka tietää ettei loppu ole sellainen kuin sen haluaisi olevan. Aavistin jo toisen osan alkupuolella, että tällä tuskin tulee olemaan happily ever after -tyyppistä loppua, vaikka sitä viimeisiin lauseisiin asti toivoinkin. Tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan satua, vaan vain kuvaus elävästä elämästä, missä kaikki ei mene niin kuin on joskus vuosia sitten toivonut ja suunnitellut.
Mutta jotten liikaa analysoi omia tulkintojani, heittelen mukaan myös hieman jonkinsorttista rakentavaa kommenttia ajatuksellisesta ja teknisestä toteutuksesta. Tarinasta löytyi monia hyviä puolia; se on kirjoitettu selkeillä lauserakenteilla ja ilman kirjoitusvirheitä, ja juoni kulkee aikajärjestyksessä eikä hypi menneisyydestä nykypäivään ja toisin päin. Osat olivat sopivan mittaisia. Ja ennen kaikkea kerronta antoi informaatiota, mutta jätti tilaa myös lukijan omille ajatuksille. Muutamia mainittavia asioita kuitenkin keksin, kun niitä lähdin miettimään. Joku jossain välissä totesi kokeneensa tarinan hieman sekavaksi. En lähde allekirjoittamaan väitettä aivan kokonaan, mutta toinen ja kolmas trilogian osa olivat vaikeampia seurattavia kuin ensimmäinen. Ensimmäinen osa kertoi tapahtumista ja rakkauden tunteista. Toisesta osasta eteenpäin tarina lähti uppoamaan syvemmälle Iljan ajatuksiin ja hänen elämäänsä jättäen suhteen Joonaan hieman taka-alalle. Täytyi tavallaan hieman muuttaa suhtautumistaan tarinaan seuratakseen sitä loppuun asti. Toinen mieleeni tullut asia oli tarinan tapahtumarikkaus. Eihän tästä olisi mitään tullut, jos kaikki olisi vain mennyt sujuvasti koko ajan. Mutta siitä huolimatta tyyli ja tapahtumat olivat mielestäni pienessä ristiriidassa keskenään. Samin ja Jirin kuolemat tulivat vähän puun takaa ja tavallaan "turhina" vaikka toivatkin omaa sisältöään tarinaan. Lopussa Iljan vaipuminen koomaan ja siitä herääminen olivat hieman... En haluaisi sanoa epätodellisia, mutta en keksi sille muutakaan edes hieman kuvaavaa sanaa. Tietysti näin voi käydä, en kiellä sitä. Kuitenkin jollain tasolla kaiken kuolemisen, suhteenselvittelyn ja sairauden joukossa koomaan vaipuminen oli ehkä hieman ns. yliampuvaa. Ehkä olisinkin toivonut, ettei Ilja olisi enää herännyt. Näin tarina olisi saanut varsinaisen päätöksen, eikä jättänyt ratkaisua avoimeksi - ja niin surulliseksi. Kunnioitan kuitenkin päätöstäsi, mikäli olisin kirjoittanut tätä itse, olisin saattanut itse päätyä samaan ratkaisuun vaikka lukijana olisinkin toivonut pojille jotain muuta.
Kaiken kaikkiaan voidaan kai todeta, että tämä tarina on yksi harvoista oikeista helmistä. Tekstinhän on tarkoitus synnyttää tunteita lukijassaan, olivat ne sitten minkälaisia tahansa. Ja siinä sinä olet todellakin onnistunut.
-
Kun mä olin painanut 'vastaus' -nappia, mulla kesti aika helvetin kauan, ennen kun mä sain mitään tekstiä tähän kenttään. Mun sormet lepäsivät täristen näppiksellä, valmiina painamaan näppäimiä alas ja saamaan aikaan jotakin, mutta se oli yllättävän vaikeaa. Mun täytyy varoittaa, että tästä kommentista tulee aika mitäänsanomaton ja rivien välistä voi lukea kaiken olevan pelkkää ihkutusta, mutta se on ainut, mihin mä nyt pystyn.
Eilisen ja tämän päivän aikana mä olen lukenut Iljan ja Joonan jutusta osasta 2 lähtien, mutta ensimmäistä en ole lukenut. Vielä. Voi olla, ettei siihen mitään kommenttia tule, sillä tähänkin mä tiivistän mielipiteeni näistä kahdesta tarinasta.
Ensinnäkin mun on kerrottava, että mä olen itkenyt todella paljon näiden parin päivän aikana. Kun mä eilen illalla kävin nukkumaan, mä en saanutkaan kunnolla unta, kun mä mietin, että mitenköhän sen Iljan oikein käy. Kello oli sentään jotain kaksi yöllä ja mua väsyttikin hirveästi, joten nämä tarinat ovat olleet aika vaikuttavia.
Joitakin kirjoitus- ja lauseen rakennevirheitä mä olen löytänyt, mutta niillä ei ole mitään merkitystä tällaisessa. Ainakaan mä en osannut keskittyä mihinkään virheisiin, vaikka niitä onnistuinkin bongailemaan.
Olet onnistunut rakentamaan realistiset ja aidon oloiset hahmot ja punomaan niiden välille aivan käsittämättömän hyviä ihmissuhteita. Hitto, kommentoiminen ei ole koskaan ollut mulle näin vaikeaa.
Täytyypä se myöntää, että nämä kaikista vanhimmat ficit ja kirjoitukset ovat parhaimpia, mitä Finistä olen onnistunut löytämään. En mä mitään luokitteluja tee sen suurmmin, mutta kyllä tämä ehdottomasti parhaimpien joukkoon menee. Kiitos todella paljon tästä lukunautinnosta, oli aivan pakko tulla mielipide kertomaan.
-
Ei ole totta.
Olen lukenut 3 päivää novelliasi ja koukuttunut täydellisesti. Ja nyt järkytät minua tällaisella lopulla.
Olen itkenyt oikeasti jo tunnin tätä loppua. (luin tunti sitten mutta nyt vasta voin kommentoida.)
Oikeasti itkenyt, ihan oikeita kyyneleitä.
Aivan helvetin kaunis oli.
Loppu oli... Surullinen. *Järkyttynyt*
Kiit♥s.
Suklaamurunen
Kuulostaa aivan minun kommentiltani, mun on nokka aivan tukossa ja punainen ja nenäliinat loppu ja näytän varmaan mulkosilmäsammakolta. Nyt ymmärrän termin " itkeä silmät päästään", tähtiä jo alkoi tuossa lopussa näkymään kun ei meinannut muistaa hengittää :-\
kuinka kukaan voikaan olla noin lahjakas
Yleensäkin itken helposti, mutta mitään näin koskettavaa en varmastikaan ole koskaan lukenut. Kun katsoo omaa kirjahyllyään alkaa miettiin, miks noi kirjat muka on tärkeitä.
Tää tarina....Tää tunnekuohujen määrä..
Ehkä tämä vaan osu niin kohdalleen, samaistun Iljaksi aivan valtavasti, jopa ikäkin täsmää.. Ja tupakointi ja ja ja... vain oma sairauteni ei ole viemässä mua hautaan, (vaikka välillä tuntuu että tää tunteellisuus vielä joskus on) :-\
Siis, oon aikas voipunut, niinkuin hysteriasta toipuvan arvaakin olevan (mitähän naapurit on kuvitellu täälä tapahtuneen viime yön klo4:ään asti kun luin, ja nyt koko päivän) ???
Olen järkyttynyt, mykistynyt ja toivottavasti saanut myös perspektiiviä ajatella omaa elämänitilannetta uusilla tavoilla. *pihisten pahuksen parisuhteista jotakin..
Kiitos, KIITOS, kiitos, OI SINÄ LAHJAKAS IHMINEN :-* :-* :'( :-*
*mykistyy taka-alalle kommentoimattomuutensa suojiin jälleen, toipumaan uskomattoman voimakkaasta lukukokemuksesta:-[ :'(
:-* :-* :-*
-
Mä en pysty kirjottaan tätä kommenttia... o_o Taidan kuitenkin yrittää.
Mie luin tän vasta nyt ja siis oikeesti... En pysty ees sanoin kuvailemaan tätä. Tää koko trilogia oli mahtava!
Kun mä luin tätä. Mä itkin, nauroin, hymyilin, kiljuin, awittelin ja kaikkee muuta mahollista. : D
Mie en oo ikinä ollu tälläsiin ns. "surullisiin" loppuihin päin. Mut nyt on pakko sanoa, että mä rakastan tätä. Tää tuo tunteita pintaan.
Musta tuntuu et alan itkeen ihan kohta... Tuijotan vaan tota teksitä over and over again. Ja siis ... Taidan kuolla kohta?
Tää on siis ehdottomasti yksi parhaimmista ficeistä mitä mä olen ikinä lukenut.
Loppu on myönnettävästi surullinen, kun ne eros. >>: Niiden matka päättyi siihen.
Mie jotenki aina aattelen kaikelle kauniin ja sellasen ihanan lopun. Mutta aina kaikki ei pääty niinkuin odottaa, right?
Sydän hakkaa vieläkin ihan hulluna ja mietin vaan tota ficciä.
Okei joo, mut mä taidan lopettaa tän kommentin nyt, ennenku tapan kaikki tylsyyteen. : D
Kiitos mahtavasta ficistä♥
Naww~
-
Nykyisin nousee vain yksi ajatus, kun huomaan jonkun heittäneen kommenttinsa tälle esikoiselleni. Vieläkö tätä joku lukee? Mutta silti olen iloinen, että näin on.
On hetkiä, kun unohdan koskaan kirjoittaneeni Iljan ja Joonan tarinan. Itse en ole sitä lukenut epilogin jälkeen, koska uudelleenkirjoittamisen riski on aina olemassa. Myönnän muutaman kerran luonnostelleeni sellaista Mitä heille sitten tapahtui-tyylistä juttua, mutta hylännyt ajatuksen aina melko nopeasti. Ensimmäinen saa olla reunoiltaan rosoinen ja loppunsa jälkeen rauhoitettu.
En ole aiemmin vastannut näihin saamiini kommentteihin enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Tahdon nyt kuitenkin kertoa, että olen enemmän kuin kiitollinen. Ne ovat saaneet jatkamaan, vaikka en olekaan aikoihin kirjoittanut mitään julkaisukelvollista. On olemassa ajatuksia ja ideoita. Ideoista ei koskaan tule todellisia, ainakaan minun kohdallani. Ajatus on aina painavampi, varteenotettavampi.
Kiitos jokaiselle, joka on nähnyt sen vaivan, että on lukenut poikieni tarinan alusta loppuun ja ehkä elänyt sen, mitä itse elin kirjoittaessani.
Nyt Jokeri kiittää vielä kerran suuresti, kumartaa ja vetäytyy nöyränä kirjoittamaan jotain uutta. Sanotaan vaikka, että ajatus on syntynyt.
-
Eiii... :'(
Nyt itkettää. Tää trilogia oli vaan jotain niin ihanaa... mä oon aina palvonut onnellisia loppuja ja ylitse pursuavaa siirappia salaa sisimmässäni, mut tää on jotain mitä mä oikeesti rakastan.
Luin nuo kolme aika putkeen (opettajat kiittää taas koulussa ku oon jossain tavoittamattomissa tunnilla) ja nyt itkettää. Ihanaa ku tää jäi vähän ns. kesken. Kerronta oli mukaansa tempaavaa, sai itkee ja nauraa ;D
Ihmettelen sitä miten mä löysin tämänkin näin myöhään, en osaa oikein kommentoida mitenkään, onhan tää ollu täällä yksikseen jo melkein pienen ikuisuuden. Mut siis kuitenkin, tää on ihana ja mä jään kaipaamaan Joonaa ja Iljaa.
-
Jaahas. luin koko komeuden ja luojan kiitos että on jumalaton flunssa joten punaiset silmät ja karhea kurkku menee sen piikkiin ;D
Luin osat 2&3 ensin ja sitten vasta ensimmäisen (kun en sitä jotenkin heti löytänyt). Itkuhan siitä olis tullu joka tapauksessa mutta jotenkin kun luin ensin miten tulee käymään ja sitten todeta mitä vaaleapunaista unelmaa alussa oli niin kontrasti on kyllä liikaa. En tarkoita että se olisi ollut huono asia tai huonosti kirjoitettu mutta kyllä kovasti ahdisti lukemisen jälkeen.
Tämä vaati lukijalta myös paljon kun kaikki ei menekkään kuin slash-oppikirjan sivuilta. Itse rakastan kovasti sitä helppoa hömppää (jossa myös on aivan ihania kirjoitelmia ;))mutta annan itselleni papukaijamerkin kun luin tämän loppuun saakka vaikka se jotenkin tuntui rivien välistä että ei se onni tätä paria kohtaa.
Kirjoitustasi on helppo lukea, ihan kun olisi keskutelua vieressä seurannut! Tuntui välllä että asioita vatkataan kuin pullataikinaa mutta niinhän se taitaa useimmiten mennä. Siitäkin jo aavisti ettei kaikki ole kunnossa kun konfliktit vain kasaantuivat.
Tiedän, että tämä on tosi vanha juttu mutta nyt vasta tutustuin itse tähän puulaakiin ja ekana tällä osastolla käydessäsi törmäsin tähän. Ymmärrän, että tämä tarina ei sinua enää kosketa etkä ehkä halua että tästä muistutetaan mutta minuapa tämä kosketti ja siksi halusin tätä kommentoida. Täytyy tutkia löytyykö muuta kivaa sinulta ja muiltakin. Kiitos. :-*
-
Voihan kökkö, miks mä taas löysin tällasen tekstin missä on tämmönen loppu :(
Näiden kolmen osan lukeminen oli osaltaan mielekästä mutta osaltaan hyvin raskasta ja ankeeta. Mä pidin tästä mutta en aio koskaan lukea uusiks. Sanon suoraan etten pitänyt lopusta yhtään. En sano sitä pahalla, koska teksti itessään oli ankeella tavalla erittäin kaunis ja taidokas. Mutta ei tästä hyvä fiilis kuitenkaan jäänyt, ei vaikka kuinka olisin halunnut. Anteeksi karut sanat, mutta karua tekstiä sinäkin annoit meille luettavaksi :)
Kiitos kuitenkin, osaat kyllä kirjoittaa!