Nimi: Että jos vaikka
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: The Witcher
Paritus: Geralt/Valvatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draamaa ja romantiikkaa, ehkä ennen kaikkea kuitenkin Valvatin vaikeilua tunteidensa kanssa
Haasteet: Otsikoinnin iloja -kevätkurssi 2020 (partikkeliotsikko)
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat Sapkowskille ja muille The Witcherin eri medioiden luojille. En ansaitse tällä rahaa.
A/N: Aloitin tämän joskus Spurttiraapaletta varten, mutta en sitten koskaan saanut jatkettua. Nyt ajattelin kuitenkin julkaista (koska Vuosi raapalehtien on saatava jos ei kunnialla niin väkisin päätökseen). Nämä raapaleet ei muodosta mitään koherenttia juonikaarta, vaan nämä hyppivät ajassa sen mukaan, mistä olen sillä hetkellä halunnut kirjoittaa. Teitä vielä vähän hämmentääkseni taidan numeroida nämä siinä järjestyksessä kuin ne ajallisesti tarinassa ilmestyisi :D Hyviä lukuhetkiä!
E T T Ä J O S V A I K K A
II
200 sanaa
Keväällä Valvatti tietää rakastuneensa.
Siinä ei itsessään ole mitään erikoista: hän on toivoton romantikko ja ojentaa sydämensä jokaiselle, joka hymyilee takaisin ja jää kuuntelemaan hänen laulujaan. Rakkaus ei ole hänelle uusi tunne. Hän pitää sen kuohuista ja tyynestä, sitä edeltävästä jännittävästä odotuksesta, sen tuomasta onnesta, ja jopa sen jättämistä sydänsuruistakin.
Noituri Geralt Rivialainen on Valvatille sen sijaan jotain uutta. Geralt ei juuri hymyile, eikä hän halua kuulla Valvatin lauluja. Valvatista tuntuu usein, että Geralt vain sietää häntä sen sijaan, että arvostaisi hänen ystävyyttään. Hän ei ole varma, pitääkö Geralt häntä edes ystävänään. On hyvin mahdollista, ettei pidä. He ovat matkustaneet jo kahdeksan kuukautta yhdessä, eikä Geralt ole vielä kertaakaan kutsunut häntä ystäväkseen. Ja silti… Geralt ei koskaan jätä häntä jälkeen, eikä Valvatti voi mitään sille, että hänen sydämensä hakkaa lujempaa aina, kun Geralt sanoo hänen nimensä.
Tien vieressä kasvaa leskenlehtiä. He ovat ratsastaneet länteen kohta kaksi viikkoa. Kevät on tullut nopeasti: ojat ovat täynnä sulavettä ja lehtipuiden oksiin on ilmestynyt silmuja kuin yhdessä yössä. Tuuli puhaltaa lämpimänä ja Valvatti kääntää kasvonsa hymyillen aurinkoon. Pikkulinnut ovat heränneet puiden latvoihin laulamaan, eikä hän halua häiritä niiden sävelmiä omillaan.
”Valvatti? Kuulitko, mitä kysyin?”
Valvatin vatsassa lepattaa parvi perhosia. Hän on auttamattoman rakastunut noituriinsa.