Originaalit > Sanan säilä

Tuulee pohjoisesta | S | fantasia, tuulitaikoja | 23/23

<< < (7/9) > >>

Lyra:
15.
Nainen esittelee itsensä Rokataksi, kun Eela saa vihdoin raahattua itsensä ylös sängystä ja avattua oven. Aurinko ei vielä ole edes noussut, sen säteet kurkottelevat jostain metsän takaa ja aamuinen utu peittää Poukamaa.
“Huomenta”, Eela mumisee vastaukseksi ja hieroo väsymystä silmistään.
“Minä olen täällä opettamassa sinulle tuulista”, Rokata sanoo. Hän näyttää samalta kuin kaikki kyläläiset. Hänellä on pitkät valkoiset hiukset ja kaulassa roikkuu eläinten hampaista tehty koru. Siinä missä Rieka kantoi mukanaan jousta, Rokatalla on selässään pitkä keppi, jonka päässä on terävä piikki.

“Selvä”, Eela vastaa ja istuu sänkynsä reunalle.
“Me lähdemme ulos”, Rokata sanoo. “Pue lämpimästi päällesi.”

***
Usva valuu takaisin metsään auringon noustessa ja Eela kiipeää Rokatan perässä kallioille. Linnan portit ovat kiinni, mutta he eivät mene linnalle, vaan kiertävät muurit ja kipuavat kallion reunalla, kunnes ovat linnan toisella puolella ja Eela näkee kaukana horisontissa korkeat vuoret. Págomavuoret niin kuin Rieka on sanonut, Eela arvaa.

Rokata viittoo Eelaa istumaan kalliolle ja istuu sitten Eelan vierelle.
“Mitä sinä osaat kertoa minulle Pohjoisen tuulista?” Rokata kysyy sitten.
“Boreas, Aparctias, Argestes, Caicias, Circios, Skeiron”, Eela lausuu ulkomuistista muorin sanoja muistellen.
“Pohjoistuuli, pohjoistuuli, luoteistuuli, koillistuuli, pohjoinen luoteistuuli, luoteistuuli”, Eela muistelee.

Rokata nyökkää rohkaisevana ja Eela hymyilee hieman.
“Muistatko Eteläisiä?” Rokata kysyy.
“Eurus, Lips…”, Eela muistelee, mutta joutuu sitten pudistamaan päätänsä.
“Notus ja Euronotus”, Rokata päättää listan. “Älä huoli. Ne eivät ole niin tärkeitä. Sinä olet nyt pohjoisessa.” Sitten Rokata alkaa kertomaan tarinaa.

***
Kauan sitten, kun maailma oli nuori oli ainoastaan Aeolus. Yksi ja aino jumalatar, joka loi vuodenajat. Vuodenaikoja varten hän loi tuulet. Etelän tuulet leikkitteleviä ja lempeitä kesiä varten ja Pohjoisen tuulet kirpeitä ja kylmiä talvia varten. Hallitakseen molempia tuulia Aeolus jakoi itsensä Pohjoisen akkaan ja Etelän rouvaan. Hän oli Pohjoisen akka talvisin ja silloin Pohjoisen tuulet puhalsivat ja maailmassa oli talvi. Kesäisin hän oli Etelän rouva ja silloin oli kesä.

Tasapaino pysyi vuosituhansia. Talvet seurasivat kesiä ja kesät seurasivat talvia. Sitten tuli ihminen. Jostain syystä Aeolus sai lapsia ihmisten kanssa ja näin syntyivät Aurait. Jos Aeolus oli ollut Etelän rouva lapsien syntymän aikaan, olivat syntyvät lapset kesän Auraita ja jos hän oli taas ollut Pohjoisen akka, olivat syntyneet lapset talven Auraita. Aurait kukoistivat omana vuodenaikanaan ja kuihtuivat vastakkaisena vuodenaikana, mutta elivät vanhoiksi - vanhemmiksi kuin ihmiset - yhtä kaikki.

Silloin, kun Aeolus päätti saada lapsia ihmisten kanssa, hän sitoi itsensä ihmisen hahmoon. Samalla hän myös sitoi tärkeimmät tuulensa ihmisten kehoihin, tuomituiksi syntymään ja elämään ja kuolemaan yhä uudestaan uusissa kehoissa. Ja niin tuulet ovat olleet ihmisiä siitä päivästä alkaen.

Joitakin vuosia sitten tasapaino järkkyi ja Etelän rouva sai otteen Aeolusista. Silloin, kun talven olisi pitänyt alkaa, Etelän rouva pysyi, eivätkä Pohjoisen tuulet päässeet vapaaksi kehoistaan, eikä talvi voinut alkaa. Sitä jatkui kolmetoista pitkää vuotta, ennen kuin äkisti keskellä kesää Pohjoisen akka heräsi ja talvi alkoi.

Lyra:
16.
Eela naputtelee ikkunalasia ja katsoo, kuinka pienet jääkukat leviävät hänen sormistaan. Hän pelästyi lammella jäätä, joka levisi hänestä, mutta nyt hän kokeilee uudestaan ja uudestaan mihin pystyy. Jos hän ei pidä tuulikeppiä käsissään, jääkukat eivät ilmesty. Hänessä on jotain kummallista. Eela on aina tiennyt olevansa vähän erilainen, mutta tämä on jotain sellaista, mitä hän ei osannut odottaa.

Hän syö kuivattua lihaa illalliseksi ja pysyttelee omissa oloissaan. Edellisenä päivänä Rokatan kertoma tarina pyörii hänen mielessään. Hän on aina ollut ikuisen kesän lapsi; tämä on hänen ensimmäinen talvensa, mutta se tuntuu silti tutulta ja turvalliselta. Aivan kuin hän olisi kokenut sen aikaisemminkin.

Lyra:
17.
Skei ravistelee hänet hereille aamun sarastaessa. Eela hätkähtää hereille ja huomaa edelleen puristavansa tuulikeppiä käsissään.
“Meillä on kiire”, Skei sanoo. “Pue yllesi ja mennään.” Eela hieroo väsymystä silmistään kiskoessaan nahkaisia housuja jalkaansa ja vetäessään paksua turkista harteilleen.
“Minne me olemme menossa?” hän kysyy, kun Skei paimentaa hänet ulos ovesta. Talvinen usva leijuu edelleen Poukaman yllä ja aurinko kurkottelee jostain kaukaa.

Eela värisee kylmästä, kun he harppovat unisen kylän poikki. Lumi narskuu hänen saappaissaan. Nainen odottaa heitä vuoren juurella, josta polku alkaa nousta ylös kohti linnaa. Hänen kasvonsa kirkastuvat, kun hän huomaa Eelan ja Skein lähestyvän.
“Kirpeää huomenta”, nainen toivottaa ja suutelee sitten Skeitä molemmille poskille.
“Huomenta sinullekin, Tes”, Skei vastaa ja työntää sitten Eelaa selästä lähemmäs uutta naista. Heissä on samaa näköä. Skein ja Tesin kasvonpiirteet ovat yhtä herkät ja taas samanlaiset silmät vastaavat Eelan katseeseen. Mutta siinä missä Skein hiukset ovat kirkkaan punaiset ovat Tesin tumman ruskeat.

“Hyvää huomenta, Eela”, Tes sanoo. Hänen äänensä tuntuu kehräävän Eelan nimen kohdalla ja jokin sykähtää Eelan sisällä.
“Mukava tavata”, Eela mumisee hämillään.

***
He eivät puhu, kun he kiipeävät ylös kalliolle. Edellisellä kerralla Eela oli siellä Rokatan kanssa. Silloin linnan portit olivat kiinni ja he kiersivät kallioille linnan takana. Tällä kertaa portit ovat auki ja Eelalla on tunne, että Skei ja Tes eivät vie häntä kallioille.

He kävelevät suoraan linnan porteista sisälle. Missään ei näy ketään, mutta linnan käytävät ovat puhtaat ja joka paikassa on kynttilöitä. Liekit lepattavat, kun he kulkevat niiden ohi. Eela ei uskalla enää avata suutaan ja kysyä mihin he ovat menossa. Skei ja Tes kulkevat käytävillä kuin tuntisivat ne ja olisivat kuin kotonaan. Ja ehkä he ovatkin. Eela ei ole kysynyt.

Sitten yhtäkkiä heidän edessään ovat suuret tammiset ovet, jotka heilahtavat auki itsestään. Skei ja Tes pysähtyvät molemmat ja viittovat Eelaa astumaan peremmälle. Jännitys kuplii Eelan sisällä. Jotain on nyt tapahtumassa. Hän astuu sisälle huoneeseen ja kylmä viime puhaltaa hänen ylitseen.

Lyra:
18.
Huone on pieni. Suuri takka hallitsee suurinta osaa siitä ja sen edessä on puinen tuoli, jossa istuu vanha nainen. Eelalle tulee heti tunne, että hän on tavannut naisen aikaisemmin. Se sama tunne, joka on kuplinut hänen sisällään jo pitkään valmiina paisumaan ja räjähtämään. Aivan kuin hän olisi tullut kotiin.
“Hyvää päivää, Mitera”, Skei sanoo ovelta ja Eela näkee silmäkulmasta, kun Skei ja Tes kumartavat naiselle. Hän itse seisoo jäätyneenä paikoillaan, kun nainen hänen edessään viittoo Skein ja Tesin hiljaisiksi. Naisella on kylmän harmaat hiukset ja kasvot ovat täynnä iänmerkkejä. Hän istuu kumarassa ja liekit heittävät väreileviä varjoja hänen kasvoilleen.

“Tämä tässäkö on Eela?” nainen kysyy sitten. Eela vilkaisee hätääntyneenä Skeitä, joka nyökkää.
“Niin”, Eela sanoo sitten. “Minä olen Eela.”
“Sinä olet monia asioita ja kaipa sinä sitten olet myös Eela”, nainen sanoo hitaasti. Hän tuijottaa pitkään Eelaa silmiin, aivan kuin yrittäisi nähdä jotain mitä on silmien takana, syvällä Eelan sisällä.

“Tiedätkö sinä, kuka minä olen, tyttöseni?” hän kysyy sitten ja Eelan on pakko pudistaa päätään. Samassa nainen suoristaa selkänsä ja on kuin kaikki iän paino olisi kadonnut hänen harteiltaan ja hän olisi jälleen nuori.
“Minä olen Lyyka, Pohjoisen akka, Pohjoisen valtiatar ja Pohjoistuulten kuningatar”, nainen sanoo ja Eela tuntee voiman sanoissa, kun ne virtaavat hänen lävitseen.
“Ja sinä Eelaseni”, nainen jatkaa rauhallisemmin. “Sinä et ole vain Eela. Sinä olet myös jotain muuta.”

“Jotain muuta?” Eela kysyy hieman hämillään.
“Niin”, nainen sanoo. Hänen hiuksensa harmaantuvat jälleen ja rypyt palaavat kasvoille. “Olet yksi minun omistani, yksi Pohjoisen tuulista. Caicias; koillistuuli.”

Lyra:
19.
Eela jää lamaantuneena seisomaan paikoilleen. Hän pakottaa itsensä hengittämään tasaisesti.
“Ei se ole mahdollista”, hän sopertaa hiljaa. “En minä voi olla tuuli.”
“Ei ole mahdollista?” Pohjoisen akka kysyy ja viittoo sitten naisia Eelan vierellä. “Sinä seisot kahden tuulen vierellä ja väität, ettei ole mahdollista, että olet itsekin sellainen. Olet itse tavannut Skeironin ja Argestesin; omin silmin nähnyt, että he ovat ihmisiä, mutta samaa aikaa he ovat tuulia.

Eela kokoaa ajatuksiaan. Skei. Punatukkainen villi nainen, luoteistuuli. Ja Tes, myöskin luoteistuuli. Ja hän itse. Koillistuuli.
“Kuinka?” hän kysyy ääni edelleen haparoiden.
“Rokata kertoi sinulle kuinka”, Skei sanoo hänen viereltään. “Me olemme sidottuja ihmisen kehoihimme, ellei Mitera toisin päätä.”
“Miksi minä en tiennyt?” Eela mutisee ilmi sen kysymyksen, joka on jo pitkään ollut hänen kielensä päällä. Miksi hän on asunut mökissä muorin ja Avan kanssa kaukana Pohjoisesta vailla tietoa siitä, mikä hän on? Kaikki muut tietävät enemmän kuin hän, miksi niin on?

“Sinun äitisi halusi sinulle normaalin lapsuuden”, Tes sanoo varovasti. “Hän ei arvannut, mitä kaikkea siitä seurasi.”
“Se asia on nyt hoidettu”, Pohjoisen akka sanoi sellaisella äänensävyllä, että Eelan läpi kulki kylmät väreet. “Meidän pitää nyt puhua tasapainosta.”

***
Sitten Eelalle kerrotaan kesän ja talven tasapainosta ja Aeolusista, ja siitä, että kaiken pitää tapahtua ajallaan tai maailma järkkyy. Asiat tuntuvat isoilta, mutta Eela ymmärtää. Hän ymmärtää, että lumen ei pidä sataa toukokuussa ja, että kesä ei voi kestää vuosikausia.
“Talvi seuraa kesää ja kesä seuraa talvea”, Skei sanoo. “Niin se on aina ollut, tulee olemaan ja pitääkin olla.”

“Miten tämä kaikki liittyy sitten minuun?” Eela kysyy varovaisesti.
“Jotta kaikki voi tapahtua silloi kun kuuluukin, tuulien pitää puhaltaa oikeaan aikaan”, Tes selittää. “Meidän kaikkien pitää tehdä oma osamme.”
“Tarkoittaako se minuakin?” Eela kysyy. Hän alkaa oivaltaa, mihin kaikki on johtamassa.
“Kyllä”, Pohjoisen akka sanoo vakavana. “Sinun pitää asua täällä ja hoitaa velvollisuutesi.”
“Asua täällä?” Eela kysyy ja hänen äänensä melkein murtuu. Tapahtumien seassa hän on unohtanut koti-ikävänsä, mutta nyt se leimahtaa jälleen liekkeihin. Ava. Muori. Heidän pieni mökkinsä pihapiireineen. Marras ja vaahteranmahlakarkit.
“Niin”, Skei sanoo hiljaa. “Koko loppuelämäsi.”

“Minä en tahdo.”

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu