Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, romanssi, kauhu
Yhteenveto: Fanny kuunteli sivusta, miten herrat selittivät tilannetta seuralaisilleen. Jokaisella näytti olevan asiasta erilainen näkemys, ja niinpä Fannykin uskoi vain sitä, mistä väkijoukko oli välittömästi päässyt yksimielisyyteen: aavelaivan ilmestyminen oli huono enne.
Kirjoittajalta: Tämänhän siis piti olla juhannustaika marieophelialle aavelaivan innoittamana, mutta ensin meni juhannus (ja kesä), kun idea päättikin paisua ficletistä, ja sitten meni myös haasteen deadline, kun syksyn työ- ja vapaa-ajan kiireet yllättivät. Oh well, tämä sopinee joka tapauksessa paremmin pimeneviin syysiltoihin kuin kesän valoisiin! Halusin kokeilla kirjoittaa vähän kauhuelementtejä, vaikka tästä tulikin pohjimmiltaan tällainen romanttisen puoleinen juttu. Julkaisutahti on varmaan hidas, koska mulla on nyt paukut kirjoittamiseen vähän vähissä, mutta toivon, että tämä ekan osan julkaiseminen vähän pistäisi taas potkuria pyörimään! :D Toisaalta, parhaassa tapauksessahan tämä on sitten valmis ensi juhannukseen mennessä! Kaikenlaiset (kiltit) kommentit ovat erittäin tervetulleita! <3
Kätesi kantaa merenpohjaan
I
Tähystäjä oli seurannut laivaa kaukoputkellaan jo kauan ennen kuin sen saattoi viimein erottaa mitättömänä mutkana horisontin viivassa paljainkin silmin. Kurssin muutoksesta oli tiedotettu aamiaisen jälkeen. Epäiltiin, että vailla suuntaa ajelehtiva alus oli avun tarpeessa.
Kun RMS Pandaemon keskipäivän tietämillä ankkuroitiin tuntemattoman laivan kylkeen, oli yleisessä tiedossa, ettei kaikki ollut kohdallaan. Kannella ei näkynyt ketään – ei tervehtimään tullutta kapteenia, ei apua viuhtovaa käsiparia. Kun moottorit sammutettiin, oli vastassa hiljaisuus. Kukaan ei vastannut huhuiluihin eikä tehnyt vastarintaa, kun miehistö tunkeutui alukseen.
Pandaemonin kannella sana aavelaiva levisi kohisten. Mielikuvitus sai siivet, repaleiset ja lepakonnahkaiset. Selkäpiitä värisytti kutkuttavasti. Se, että taivas oli niin sininen – leiskuvan sininen kuin vasta värjätty silkki – teki kaikesta vielä vähän karmeampaa.
Fanny nojasi silmiään siristellen reelinkiin ja katseli aavelaivaan. Aurinko paahtoi, mutta häntä puistatti. Valtameren autius oli täyttänyt hänen mielensä matkan ensihetkistä alkaen, eikä sen kylmyys nytkään hellittänyt otettaan. Atlantti loiskui laivan kylkiä vasten kuin muistutuksena siitä, että he olivat kaikki sen armoilla. Fanny kietoi hartiahuivia tiukemmin ympärilleen. Se peitti valkoisen puseron kainaloihin levinneet keltaiset hikiläikät.
Halpamainen uteliaisuus, joka vaivasi ihmistä hyttiluokasta riippumatta, oli ajanut myös ensimmäisen luokan matkustajat alakannelle. Fanny kuunteli sivusta, miten herrat selittivät tilannetta seuralaisilleen. Jokaisella näytti olevan asiasta erilainen näkemys, ja niinpä Fannykin uskoi vain sitä, mistä väkijoukko oli välittömästi päässyt yksimielisyyteen: aavelaivan ilmestyminen oli huono enne.
Merirosvojen kynsiin joutunut kauppalaiva, armeijan hampaisiin tarttunut merirosvolaiva; tutkimusalus, joka oli kohdannut jonkin tieteelle tuntemattoman olion… Arvaukset sinkoilivat kannen poikki.
”Matkustajalaiva se on. Ihan niin kuin tämäkin.”
Fanny käänsi katseensa, ja niin tekivät myös herrat. Puhuja oli reelinkiin nojaava nainen, korostuksesta päätellen amerikkalainen. Kasvojen uurteiden perusteella hänen täytyi olla Fannya vanhempi, ja silti hän oli pukeutunut kuten laivan kasinosta aamuvarhaisella purkautuvat nuorukaiset. Pikkutakki oli ommeltu mittojen mukaan, ja hohtavan harmaasta silkistä tehdyn liivin taskusta roikkui kultainen kellonvitja. Korkean ja jäykäksi tärkätyn paidankauluksen ympärille oli kiedottu kiiltävänmusta solmio. Knallin alta oli pudonnut yksinäinen tumma suortuva. Valkoisen korvannipukan ja leuan leveän kulman kanssa se muodosti kuin harkitun asetelman.
”Mistä sinä niin päättelet?” eräs miehistä haastoi. Hän oli yksi niistä, jotka hetki sitten olivat intoutuneet maalailemaan tarinaa merirosvoista ja seireeneistä.
”Pelastusveneistä”, nainen sanoi ja osoitti kymmeniä pieniä veneitä emolaivansa kannella. ”Vain matkustajalaivassa on tarvetta noin monelle.”
Yksi kerrallaan kuulijoiden kasvot kalpenivat, kun he tulivat samaan johtopäätökseen: se, että pelastusveneet olivat yhä paikoillaan tarkoitti, että matkustajat olivat jättäneet laivan toista reittiä. Ajatus oli kylmäävä, ja vilunväre kulki väkijoukon läpi kuin aalto. Fanny käänsi kasvonsa aurinkoon.
Etsinnät aavelaivassa jatkuivat. Alus oli paljon pienempi kuin kolossaalinen Pandaemon, mutta pelastusveneiden lukumäärästä päätellen sekin oli kuljettanut satoja matkustajia. Satoja matkustajia, jotka olivat kadonneet taivaan tuuliin. Vai oliko valtava aalto pyyhkäissyt heidät laidan yli? Jokin tuntematon noussut merestä ja ahmaissut heidät kitaansa? Laiva ei tarjonnut vastauksia, narahteli vain keinuessaan laineilla. Purjeet roikkuivat pontensa menettäneinä.
Fanny pysytteli tavallisesti erossa herrasväen asioista, mutta jokin knallipäisessä naisessa herätti hänen kiinnostuksensa. Häneen teki vaikutuksen se, miten nainen oli puhunut herroille – samoille herroille, joita hänen piti joko nöyristellä tai pelätä riippuen siitä, tulivatko nämä kappelin vai kapakan ovesta. Knallipäistä naista herrat näyttivät kuuntelevan, ja se jos mikä oli erityistä.
Fanny vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, oliko nainen vielä kannella. Hän hätkähti, sillä nainen katsoi suoraan häneen. Knalli oli kallellaan, ja tuuli tempoili suortuvia naisen kasvoille. Fannyn katse kiinnittyi naisen käsiin, jotka pitelivät nahkaisen hihnan varassa roikkuvaa kameraa. Mustan lasisilmän tuijotus ajoi hänet kääntymään jälleen merelle päin. Hän katsoi aavelaivan yli horisonttiin, jonka yllä merilinnut saattoi erottaa pieninä naarmuina taivaan muutoin täydellisessä kupolissa.
Vaimea ääni, kuin kiinni napsahtavat sakset, sai Fannyn pään taas kääntymään. Knallipäinen nainen piteli yhä kameraa, ja tällä kertaa sen linssi oli kohdistettu häneen. Nainen laski kojetta ja kohtasi hänen katseensa sen yli.
Fannyn äiti oli opettanut hänet väistämään ylempiensä katsetta, mutta äiti oli haudattu kauas, eivätkä hänen oppinsa pitäneet Atlantilla. Hän tuijotti naista, julkeasti ja avoimesti suoraan silmiin. Ei siihen yksinäiseen mustaan vaan kahteen hailakkaan siniseen, joiden kulmista kasvoi naururyppyjä. Nainen tuijotti takaisin. Lopulta Fanny käänsi selkänsä ja käveli pois.
***
Fanny vaelteli kannella ja etsi nurkkaa, johon asettua kirjoittamaan päiväkirjaansa. Alakannella ei silkkipytyiltä ja pitsipäivänvarjoilta enää eteensä nähnyt, ja se alkoi muistuttaa Fannya liiaksi Lontoosta. Hän kaipasi omaa rauhaa, mutta sitä sorttia tuntui olevan niukasti tarjolla. Mihin tahansa hän istuikin, hän oli miehistön tiellä ja tuli kovin sanoin karkotetuksi,
Syrjässä sieltä, missä ensimmäisen luokan matkustajat paistattelivat auringossa, hän löysi lopulta sekalaisen kokoelman puisia laatikoita, joista pinosi itselleen istuimen. Hän oli tuskin ehtinyt asettua aloilleen ja ottaa esiin päiväkirjansa, kun nurkan takaa ilmestyi kaksi matruusia. Taas kerran hänet häädettiin matkoihinsa.
Fanny kääntyi kulman taakse aikeenaan palata takaisin heti, kun merimiesten silmä vältti. Silloin hän äkkäsi pelastusveneen, jonka suojaksi vedetty peite oli irronnut kiinnityksistään ja lepatti kutsuvasti tuulessa. Hän siirsi peitettä ja kiipesi veneeseen. Touvit narahtelivat, ja vene vaappui hänen painonsa alla. Kun liike tasaantui, hän nosti polvensa koukkuun kuhmuiseksi kirjoitusalustaksi.
Tuuli oli tyyntynyt, aallokko alistunut, eikä mikään häirinnyt Fannyn keskittymistä. Silti hänen kynänsä vain seisoi paperilla kuin tyhjäntoimittaja porttikongissa. Nahkakantinen vihko oli lojunut pinon päällimmäisenä sekatavarakaupan tiskillä, ja hän oli lisännyt sen ostoksiinsa hetken mielijohteesta. Fanny ei ollut suurellisten kuvitelmien ihminen. Sen verran haihattelua häneenkin oli tarttunut, että hän oli ajatellut kokeilla jotakin uutta Atlantin ylityksen kunniaksi. Päiväkirjan pitäminen oli tuntunut riittävän erikoiselta.
Toistaiseksi hänen ei ollut onnistunut täyttää matkan aikana sivuakaan. Pää oli täynnä ajatuksia, mutta yksikään ei tuntunut riittävän arvokkaalta muistiin merkittäväksi. Hän oli yrittänyt kuvailla merimaisemaa, taivaan kaikkea hallitsevaa kirkkautta ja aaltoilevan veden tummanpuhuvia laskoksia, mutta kuva menetti ainutkertaisuutensa saman tien, kun hän pani sen paperille. Hän oli yrittänyt kirjoittaa aavelaivasta, mutta vaikka sanat tuntuivat leijuvan aivan hänen päänsä yläpuolella, hän ei saanut niitä kiinni.
Kirjeissään Ebba muisti aina kehua hänen kaunista kynänjälkeään. Fanny epäili, että isosisko verhosi kehuihin katkeruutensa siitä, että oli joutunut lopettamaan koulun kesken. Heidän isänsä oli eläessään ryypännyt kaikki rahansa ja kuollessaan jättänyt jälkeensä vain tilan velat, eivätkä perheen tulot riittäneet molempien tyttöjen koulunkäyntiin. Ebba oli ollut sen ikäinen, että saattoi osallistua tilan töihin aikuisen tapaan, ja niinpä päätös oli ollut selvä. Fanny oli yrittänyt tehdä lahjalla parhaansa, mutta ei ollut koskaan saavuttanut sitä akateemista menestystä, jota siskon uhraus olisi vaatinut.
Fanny katseli merelle ja odotti suuria, uudenlaisia ajatuksia. Niitä ei tullut. Hänen alapuoleltaan sen sijaan alkoi kuulua jotakin kiinnostavaa. Hän kurkisti pelastusveneen reunan yli. Kaksi miestä nojaili reelinkiin selkä ulapalle päin. He olivat päästä varpaisiin hiilen peitossa, ja toinen lepuutti kättään lapion kahvalla.
”Ei kuulemma ristin sielua koko laivassa.”
Miehistä vanhempi nyökkäsi ja alkoi kääriä tupakkaa.
”Vikar sanoi, että löysivät matkustajaluettelon.”
”Selvisikö siitä mitään?”
”212 nimeä. Kaikki mustattu.”
”Entä lokikirja?”
”Pelkät kannet jäljellä.”
”Mitä se tarkoittaa?”
”Jotain, mistä olisi parempi pysyä kaukana.”
”Kapteeni vaatii, että paatti tutkitaan paarlastista peräsimeen.”
”Rahankiilto sillä on silmissä niin, että tänne asti häikii.”
”Meille se tietää rokulipäiviä!” nuorempi sanoi toiveikkaana.
”Palkka maksetaan työpäivien mukaan. Jos rokulipäivät pitenevät, kilpaillaan kohta hanttihommista.”
Vanha mies kohotti katseensa. Fanny painoi päänsä piiloon, mutta ei mies häneen katsonut vaan taivaalle. Silmät hohtivat kirkkaan sinisinä likaisista kasvoista. Mies nosti tupakan huulilleen. Tulitikut olivat kaiketi kastuneet, sillä tulipää alkoi hehkua vasta kolmannella yrityksellä.
”Edellinen alus, jonka kannelta näin aavelaivan, upposi kolmen päivän perästä. Parasta olisi nostaa ankkuri.”