Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Linne - 01.12.2021 18:40:44
-
Nimi: Katulasten Joulukalenteri
Ikäraja: S
Fandom: Originaali
Genre: No joulukalenteri tietysti!
A/N: Kun lokakuussa päätin joulukalenterihaasteen (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51634.msg992080#msg992080) myötä kirjoittaa joulukalenterin, en kyllä ajatellut, että tästä tällainen pulma tulisi :D palloilin melkein koko marraskuun jatkiksen ja erillisten luukkujen välillä ja koska olen ahne ihminen, en tokikaan osannut päättää. Homma sujuu siis näin:
Luukkuja on yhteensä 25 (kyllä, myös joulupäivä!) ja ne perustuvat tähän sanalistaan:
1.Räiskäle
2.Juoma
3.Sairas
4.Vieras
5.Koti
6.Uni
7. Maalaus
8. Rusetti
9. Painajainen
10.Veitsi
11. Tanssiaiset
12.Kynä
13.Kartano
14.Piirustus
15.Kukka
16. Tori
17. Luistimet
18. Lasi
19.Mekko
20. Makeinen
21. Pata
22. Salaisuus
23. Koru
24. Miekka
25.Juhla
Suurin osa luukuista on lyhyempiä tekstejä, mutta joka lauantai, eli 4, 11, 18 ja 25 luukku sisältävät pidemmän tekstin (tämän rakenteen keksin kun Maissinaksu perin järkevästi huomautti, että 2000 sanan tekstin julkaiseminen päivittäin voisi käydä työstä, kun osaa luukuista ei ole vielä kirjoitettu).
Pitemmittä puheitta, toivottavasti viihdytte tämän porukan kanssa!
1. Räiskäle
Paras räiskäle tulee, kun pannu on niin kuuma että sihisee, oli isä aikoinaan opettanut Ruthille.
Hän muisti vieläkin, millaista oli ollut seistä pienellä jakkaralla hellan ääressä ja katsella, kun isä paistoi räiskäleitä aamiaiseksi. Ne olivat olleet kiireettömiä aamuja Reubensien perheessä: isällä oli vapaapäivä työstään leipurina, äiti aloittaisi siivousurakan kartanossa vasta iltapäivällä. He söivät lettuja vadelmahillon ja vatkatun kerman kanssa, ja Ruth sai maidolla ja sokerilla höystettyä kahvia. Isä kasasi hänen lettunsa korkeaksi pinoksi ja sirotteli päälle tomusokerihunnun, niin kuin konditoriassa tehtiin. Ruth söi aina lettunsa haarukalla ja veitsellä, lautasliina laskostettuna syliin.
“Sinusta tulee vielä hieno neiti, Ruthiseni”, isä sanoi aina. “Parasta oppia heidän tapansa jo nuorella iällä!”
Aina joskus Ruth muisti ne aamut saadessaan käsiinsä pussin vehnäjauhoja. Olisi ollut järkevämpää tehdä niistä kakkua tai sämpylöitä, mutta ei ollut vaikeaa houkutella hänen uutta perhettään lettukesteihin. Yleensä Ruth yritti olla järkevä ja sortumatta herkkuihin, kuin pikku taloudenhoitajar, niin kuin hänen äitinsä oli usein sanonut ylpeänä. Mutta joskus päivät kaduilla olivat pitkiä ja tunnelma heidän majapaikassaan kurja ja Ruth oli nähnyt kaduilla monta kapeakasvoista, ruskeatukkaista miestä joista yksikään ei ollut hänen isänsä. Ja silloin hän kaivoi esiin paistinpannunsa ja lämmitti sen niin kuumaksi että sihisi.
-
2. Juoma
Kitin lempijuoma oli jääkylmä vesi.
Poika joi sitä jopa talvisin, kun muut kietoivat kätensä tiukasti teemukiensa ympärille. Joskus tämä sekoitti siihen villiminttua, joskus jääpaloja, jotka pysyivät kiinteinä kellarin viileydessä.
Kara ei jakanut Kitin mieltymystä kylmiin juomiin. Tyttö oli syntynyt maassa, jota aurinko kohteli huomattavasti suopeammin kuin kosteaa ja tuulista Araniaa, ja etsi tuttua lämpöä kuumista juomista ja takkatulesta. Heidän laiha teensä ei sellaista tarjonnut, mutta Kara sirotteli sen joukkoon hiukan pippuria ja joskus harvoin chiliäkin, jos Vicky oli onnistunut sellaista näpistämään.
Ruth piti teestä. Ei siitä halvasta litkusta, johon heillä oli varaa, vaan aidosta tavarasta, jossa maistui bergamotti ja appelsiini. Tämä nyhti usein yrttejä tienvarsilta ja hylätyistä puutarhoista ja kehitteli niistä omia sekoituksiaan, mutta ei koskaan saanut niitä maistumaan aivan samalta, kuin ne teet joita hienot naiset nauttivat kadunvarsien kahviloissa. Vanhan kolhiintuneen teepurkin täyttäminen oikealla teesekoituksella olikin varma tapa piristää tyttöä tai saada tämä leppymään riidan jälkeen
Ethan uskoi vakaasti, että ainoa oikea ruokajuoma oli maito. Se olikin ainoa asia, josta he Kitin kanssa tappelivat. Kit kieltäytyi maidosta missä tahansa muodossa, oli se sitten sekoitettu kaakaojauheeseen, teehen tai jopa suklaaseen. Lopulta Ethan käänsi suostuttelunsa Darreniin, joka joi kiltisti kaiken, mitä hänelle tarjottiin, mutta joka piti eniten Ruthin tekemästä vadelmamehusta.
Vicky väitti aina, että hänen lempijuomansa oli kuuma, mustana nautittu kahvi, joka oli niin kitkerää että vain Kit halusi osingoille silloin harvoin kuin heillä sitä oli. Poika ei koskaan sanonut mitään, mutta joskus kun Vickyllä oli harvinaisen huono päivä, hän meni keittiöön ja teki paksua kylmää maitokaakaota.
Vicky ei koskaan sanonut ei.
-
Multa meni tää eilen ihan ohi ja olis varmaan mennyt tänäänkin, ellet olis linkannut tätä The joulukalenterihaasteeseen 😅 Tosi mukavaa, että nämä hahmosi innoittavat sua kirjoittamaan näinkin paljon, heistä on ollut oikein kiva lukea. Ihan jokaista en ole vielä(kään) ehtinyt lukea, mutta aikeissa on. Minä arkitekstien rakastaja luen ihan into piukassa näistä hahmoistasi, niin nykyhetkestä katulasten kesken kuin kunkin menneisyyden palasista. Kiva saada tietää heistä aina pala palalta lisää :) Mukavaa, että luettavaa on luvassa myös joulupäivälle.
Ne olivat olleet kiireettömiä aamuja Reubensien perheessä: isällä oli vapaapäivä työstään leipurina, äiti aloittaisi siivousurakan kartanossa vasta iltapäivällä. He söivät lettuja vadelmahillon ja vatkatun kerman kanssa, ja Ruth sai maidolla ja sokerilla höystettyä kahvia.
Oi että, kuulostaapa niin ihanalta ♥ Ja nyt mun tekee mieli lettuja vattuhillon ja kermavaahdon kanssa ;D
Kitin lempijuoma oli jääkylmä vesi.
Kit on hengenheimolaiseni :D Mikään ei oo ihanampaa kuin lasillinen oikein kylmää ja raikasta vettä ♥
Poika ei koskaan sanonut mitään, mutta joskus kun Vickyllä oli harvinaisen huono päivä, hän meni keittiöön ja teki paksua kylmää maitokaakaota.
Vicky ei koskaan sanonut ei.
Awwws :3 Vicky on ihana kun sillä on kova kuori, mut on se sisältä selvästi pehmoinen, niin kuin kaikki muutkin. (Mut ymmärtäähän sen, et katuelämä helposti kovettaa, ihan jo selviytymisen nimissä.)
-
Larjus onpa ihanaa kuulla, että nämä tyypit jaksaa kiinnostaa, sen verta mielelläni heistä kirjoittelen <3. Erityisen kiva oli kuulla että tykkäät tällaisista arkiteksteistä, koska ne ovat myös omia suosikkeja lukea ja kirjoittaa! Mä en kyllä yhdy sun ja Kitin mielipiteeseen, kylmä vesi vihloo hampaita :D
3. Sairas
Se oli alkanut yskällä.
Siitä kukaan ei osannut huolestua, yskä kun tarttui lähes kaikkiin kylminä kosteina kuukausina syksyn ja talven välissä, kun lehdet olivat jo irronneet puista mutta maa ei ollut vielä peittynyt lumeen. Syksyn loppu on heikon surma, oli Ruthin äiti aina sanonut, kun viimeiset lehdet putosivat ja rankkasateet rummuttivat kattoja.
Muiden yskä parani, mutta Darrenia se ei suostunut jättämään. Kara yritti kuunnella hänen keuhkojaan tötteröksi kietaistulla paperikääröllä kuten oli joskus nähnyt äitinsä tekevän. Hän ei tiennyt, miltä yskän olisi pitänyt kuulostaa, mutta hän oli aika varma, että se oli edennyt kurkusta keuhkoihin. Ethan kutsui moista huuhaaksi ja peitteli Darrenin kahden huovan alle kuumavesipullon kanssa. Kit kietoi pullon rättiin ennen kuin Darren ehtisi polttaa sillä itsensä ja teki tälle yskänlääkettä hunajasta ja villimintusta, jota he olivat keränneet kesällä talteen.
Näistä hoidoista huolimatta yskä ei parantunut. Sen sijaan se levisi kuumeeksi, johon eivät auttaneet sen paremmin Ruthin kylmät kääreet kuin Karan jauhama pajunkuoriteekään.
Lopulta heidän oli turvauduttava pieneen pilleripurkkiin, jonka Vicky oli tuonut viimeksi, kun Darrenilla oli ollut yskää. Se oli viimeinen vaihtoehto, sillä lääkkeitä oli vaikea saada, mutta kukaan ei enää keksinyt mitään muutakaan, mistä olisi apua.
Pillerit auttoivat. Darrenin kuume ensin laski, sitten hävisi. Muut kieltäytyivät ottamasta häntä mukaan torille ennen kuin hän pääsisi eroon yskästäänkin, mutta kun he palasivat takaisin kartanoon he löysivät pojan puuhaamassa keksintöjensä parissa, kulmakarvat pois kärähtäneinä. Pian kaikki oli niin kuin ennenkin.
Silti Vicky ei unohtanut, miltä Darren oli näyttänyt maatessaan sohvalla kasvot kalpeina ja huulet sinertävinä, yskien niin pahasti että hän pelkäsi koko ajan tämän lakkaavan hengittämästä. Lopulta kaikki oli hänen varassaan. Hänen pitäisi olla koko valtakunnan paras varas pitääkseen perheensä turvassa.
-
Ficlet yskästä (ja sairastelusta), voi miten voikin olla mulle sopiva aihe ;D Mä kun oon se, jota yskä riesaa niin helposti. Pienten flunssienkin jälkeen mulla on lähes aina yskää joskus viikkojakin, vaikka muuten olisinkin jo parantunut. Mulla on tosin just päinvastoin kuin tässä: mulla kaikki loppuu (pitkittyneeseen) yskään, ei ala sillä. Nytki vähä kärsin taas vaihteeksi yskästä kun tossa viikko sitten vähän lenssuinen olin.
Kara yritti kuunnella hänen keuhkojaan tötteröksi kietaistulla paperikääröllä kuten oli joskus nähnyt äitinsä tekevän. Hän ei tiennyt, miltä yskän olisi pitänyt kuulostaa, mutta hän oli aika varma, että se oli edennyt kurkusta keuhkoihin.
Voi miten herttaista ♥ Kyllä tällä porukalla on niin vahvaa toi toisistaan huolehtiminen. Found family -tropen parhaimmistoa.
Onneksi Vickyn pihistämät (?) lääkkeet tehosivat kuumeeseen ja muuhun sairasteluun, näiden muksujen tilanteessa elämä on muutenkin niin täynnä riskejä.
-
(tämän rakenteen keksin kun Maissinaksu perin järkevästi huomautti, että 2000 sanan tekstin julkaiseminen päivittäin voisi käydä työstä, kun osaa luukuista ei ole vielä kirjoitettu).
Aka Maissinaksu kritisoi ja ruikutti menemään. 😂
Tällainen kotoileva ja maanläheinen tunnelma vetoaa kyllä niin hyvin tällaiseen "mitään ei tapahdu mutta ei se mitään" -ihmiseen. 😁 Arjen palaset ovat mitä mainioin genre ja nämä ovat juuri sopivia suupaloja. Ja sinulta sujuu tällainen found family-tunnelmointi sen lisäksi että hahmotkin ovat tulleet tutuiksi tässä ajan mittaan. Kiitus! ❤️
- Mai
-
Minulle hahmot eivät ole aikaisemmasta tuttuja, mutta huomasin kyllä että Sanan säilässä heihin voi tutustua enemmän. Mutta joulukalenteriin. Näistä huokuu sellainen vanhan ajan tunnelma, jolloin oli vielä pieniä puoteja kapeilla kujilla. Ruoka- ja juomakuvaukset saivat minut janoiseksi (pannukakkuja söin jo). Vaikka en kyllä käsitä kuinka joku voi olla pitämättä maidosta johon laitetaan kaakaojauhetta. ;D
Hänen pitäisi olla koko valtakunnan paras varas pitääkseen perheensä turvassa.
Tämä kertoo paljon. Olet varmasti jo muissa teksteissäsi kertonut enemmän, mutta minulle tämä avaa paljon tästä perheestä ja näistä henkilöistä. Mahtaako muu perhe tietää mistä tai miten lääkkeet on saatu? Olet herättänyt mielenkiintoni. Seurailen joulukalenteria jatkossakin. :)
-
Larjus ikävä kuulla, että yskä vaivaa! Se on kyllä sellainen vaiva, joka ei vähällä häviä. Kiva kuulla, että edellinen luukku kuitenkin viehätti! Ja kyllä, varastettujahan pillerit olivat, niin kuin melkein kaikki muukin, mitä näillä lapsilla on :(
Maissinaksu kritisointi ja ruikutus on joskus hyvästä :D Ja tällainen "mitään ei tapahdu, mutta ei se mitään" on omakin lempparigenre, joten kiva että tykkäsit <3
Fairy Tale Onpa ihanaa kuulla, että tämä porukka kiinnostaa vaikka ei ole aikaisempia tekstejä lukenut! Olen nimittäin ollut vähän huolissani siitä, miten paljon tästä saa kiinni, jos ei ole aikaisempiin teksteihin perehtynyt. Ja en minäkään tiedä, miten joku voi kieltäytyä maitokaakaosta :D Kit on vähän höntti. Tervetuloa seuraamaan!
A/N: Tämä on tosiaan ensimmäinen pitempi luukku ja nimensä mukaisesti se on, noh, pitkä. Huomenna palailen taas lyhyempien pariin :D
4. Vieras
Aniara Amalia von Vangourgh oli kiltti tyttö.
Hän kuunteli äitiään ja isoäitiään, hän puhui kauniisti, hän oli kohtelias palvelijoille, hän suukotti isäänsä sinä puolituntisena, jona tätä päivittäin näki. Hän piti mekkonsa puhtaina eikä hänen solkikengistään tarvinnut koskaan pyyhkiä likaa.
Valitettavasti hän oli myös tolkuttoman sinisilmäinen.
Aniara nyyhkytti juostessaan eteenpäin ja katsellessaan vauhkona hiljaisia, ränsistyneitä taloja ympärillään. George-serkku oli vaikuttanut niin luotettavalta vakuuttaessaan että kyllä, Hirttäjänkadulla oli ihan oikea karuselli, jossa sai pyöriä päivät pitkät. Eikä se ollut ollenkaan niin pelottava kuin nimi vihjasi! Ihan totta, katu oli hauska paikka, jossa heidän päivänsä kuluisi mukavasti. Eikä haitannut yhtään, vaikka he olivatkin eksyttäneet lapsenpiian, mokoma vanha eukko olikin aina työntämässä nenäänsä asioihin, jotka eivät tälle kuuluneet.
Aniara piti lempeästä ja hyväntahtoisesta lapsenpiiasta, eikä uskonut, että tämä oli lainkaan vanha. Mutta George-serkku oli häntä kaksi vuotta vanhempi, jo kolmentoista, ja kävi ihan oikeaa koulua, missä mustatakkiset miehet opettivat pojille laskentoa ja havran kieltä ja historiaa. Kai sellainen nyt tiesi paremmin, kuin pelkkä yksinkertainen lapsi tai tyhmä tyttö, niin kuin George Aniaraa aina nimitti.
Silti Aniaraa oli pelottanut mennä Hirttäjänkadulle. George-serkkuakin oli näyttänyt hiukan pelottavan, vaikka tämä olikin useaan kertaan ilmoittanut sekä Aniaralle että heidän kolmannelle serkulleen Abbikselle, ettei häntä pelottanut lainkaan ja oli aikaisemmin kolunnut paljon pelottavampiakin katuja.
Abbista ei kiinnostanut, pelottiko ketään vai ei. Tämä oli pulska poika, joka piti enemmän makeisista kuin ratsastamisesta, ja jota leskeksi jäänyt äiti ei yleensä saanut nousemaan palapelien tai kuvakirjojen äärestä.
He olivat kierrelleet jonkin aikaa ympäriinsä vanhalla varastoalueella, missä George sanoi karusellin olevan, mutta eivät olleet löytäneet mitään. Kun he olivat kolunneet kolmannen varaston, ensimmäinen sadepisara oli osunut sen kattoon ja pamahtanut kuin pyssynlaukaus.
“Kohta tulee sade”, Abbis oli sanonut tiiraillen rikkinäisestä ovesta taivaalle. “Rankkasade, luulisin. Mennään äkkiä takaisin, niin saadaan kuumaa kaakaota.”
“Ei me tästä saada kuin risuja, mutta mennään sitten”, George oli vastannut silmäillen hänkin huolestuneena taivasta. “Olkoon. Niiden kahden pojan on pitänyt puhua palturia, ketkä siitä karusellista puhuivat. Ryysyläisiltä ne näyttivätkin.”
Jos Aniara ei olisi ollut niin toivottoman kiltti ja maitovanukkaalla kasvatettu, olisi hän nyt viimeistään raivostunut. Mutta koska hänen koulutuksensa oli painottanut enemmän koruompelua kuin omien aivojen käyttämistä, hän seurasi serkkujaan nöyrästi ulos rakennuksesta.
Ennen kuin he pääsivät edes kadun päähän, sade lankesi jo maahan kuin joku olisi kääntänyt taivaan ylösalaisin. Pian Aniara ei pystynyt edes näkemään Abbista sen paremmin kuin Geogeakaan, saati sitten maasta törröttävää kivenmurikkaa.
Sade peitti alleen mahtavan loiskahduksen, kun hän kaatui vatsalleen mutaiseen maahan. Hieno sininen päällystakki peittyi kuraan, valkoiset housut ja hänen lempimekkonsa tahriintuivat niin pahasti, että niistä olisi enää korkeintaan räteiksi.
Aniara nousi nyyhkyttäen ylös ja tähyili ympärilleen. Poikia ei näkynyt enää missään.
“Apua!” hän huusi sateelle ja tuulelle, mutta kumpikaan ei kuunnellut. Hänellä ei ollut enää aavistustakaan missä hän oli. Olivatko he tulleet tuolta päin vain sittenkin vasemmalta? Pitäisikö hänen mennä takaisin vanhaan varastoon sadetta pitämään vai yrittää vain löytää tiensä kotiin?
Ajatus illan viettämisestä yksin lahoavassa varastossa sai Aniaran hytisemään tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä kaatosateen kanssa. Hän veti kuraisen takkinsa tiukemmin päälleen ja lähti laahustamaan eteenpäin.
Kaksi kaatumista ja yhtä lähellä piti -tilannetta myöhemmin hän löysi tiensä kadulle missä ränsistyneet kartanot kurjina nököttivät. Hän tähyili epätoivoisesti ympärilleen, mutta kaikki olivat pimeinä. Toisaalta sadeverho olisi kyllä kätkenyt kätkenyt kynttilän tai takkatulen, jos sellaisia olisi sattunut joku kartanoihin sytyttämään.
Joku tarttui Aniaraa kädestä.
Hän kirkaisi ja yritti riuhtoa itseään irti, mutta ote oli luja ja piti. Arianan päässä alkoivat heti pyöriä vanhan lapsenpiian tarinat kardeleista, roskasakista, joka oli tullut Araniaan kaluttuaan oman maansa tyhjäksi. Äiti oli pitänyt moisia tarinoita liian julmina pikku tytölleen ja erottanut vanhan piian, mutta tarinat olivat jääneet Aniaralle mieleen. Varmasti hänet nyt ryöstettäisiin, eikä hän pääsisi koskaan kotiin.
Raju nyyhkytys purkautui Aniaran kurkusta ja hän yritti vielä kerran kiskaisi itsensä irti. Muukalaisen ote kuitenkin piti, ja ennen kuin Aniara huomasikaan, hänet oli raahattu yhteen hylätyistä kartanoista.
Ovi paukahti kiinni heidän takanaan ja samassa sateen ääni vaimeni, vaikka ei täysin lakannutkaan. Aniara hytisi märissä vaatteissaan ja oli kiitollinen siitä. että oli päässyt sentään sateensuojaan, vaikka nyt kai hänet ryöstettäisiin.
Samassa joku raapaisi tulitikun ja sytytti kynttilän. Aniara räpytteli silmiään äkillisessä valossa ja nosti sitten katseensa kynttilän yläpuolella häilyviin kasvoihin. Hän räpäytti silmiään ja tajusi, että kasvoja oli kaksi.
Hänen edessään seisoi kaksi poikaa, tuskin häntä vanhempia. Toisella pojista oli tumma, kuriton tukka ja niin siniset silmät, että niiden värin erotti jopa oikullisessa kynttilänvalossakin. Toisella pojista oli kuparinruskeat kiharat, mutta silmien väri ei ollut niiden vahva että Aniara olisi tunnistanut sen. Sen sijaan hän näki pojan poskia pilkuttavat pisamat.
“Aiotteko te nyt ryöstää minut?” hän kysyi ja alkoi hapuilla pientä helmikukkaroaan. “Minulla on kaksi kruunua, sain ne tädiltäni makeisia varten-”
“Emme me aio sinua ryöstää”, tummatukkainen poika sanoi. Hän vaikutti huvittuneelta. “Mutta nimesi voisit toki kertoa.”
“Neiti Aniara Amalia von Vangourgh”, Aniara vastasi ja niiata niksautti. Poika hänen edessään taivutti päätään.
“Hauska tutustua, neiti Aniara. Minä olen...Kit ja tässä on Darren.”
Aniara kurtisti kulmiaan. Kun hänen silmänsä hiljalleen tottuivat pimeään, hän erotti paremmin pojan edessään. Tällä oli liian suuri pusakka ja liian lyhyet housut ja vaikka molemmat olivatkin hyvin paikatut, oli selvää, että ne olivat pelkkiä räsyjä. Pojan tukka oli liian pitkä ja putosi silmille, hän pyyhki sitä jatkuvasti pois kasvoiltaan.
Siksi olikin outoa kuulla hänen puhuvan tyynesti ja miellyttävästi, kuin aikuiset. Hänellä oli kauniimpi puhetapa kuin Georgella, ja tämä sentään kävi hienoa koulua, jossa prinssikin oli aikoinaan opiskellut.
“Keitä te olette?” Aniara kysyi ja kauhistui samassa kysymystään. Hienolle neidille ei ollut sopivaa kysyä suoria kysymyksiä, sen oli hänen nutturapäinen, hymytön kotiopettajattarensa hänelle opettanut. Kysymykset tarkoittivat rahvaanomaista uteliaisuutta, josta Aniaran aivan ehdottomasti kuului pidättäytyä. Kun hän sitten oli kysynyt, miksi äiti sitten päivitteli naapurinsa uusia vaunuja ystävilleen, kotiopettajatar oli mennyt vaikeaksi ja alkanut puhua kaunokirjoituksesta.
Poika hänen edessään vaikutti kuitenkin edelleen huvittuneelta. “Minähän kerroin jo. Minä olen Kit ja tuo on Darren.”
Toinen poika silmäili Aniaraa uteliaasti. “Oletko sinä aatelinen?”
“E-en”, Aniara vastasi varovasti. “Minä olen vain neiti. Neiti Aniara Amalia Vangourgh.”
“Mikä sinun isäsi sitten on?” Kit kysyi. Aniara kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
“Hän on Emmett Balverough, Esten jaarli.”
Darren hätkähti, mutta Kit hymähti. “Se tekee sinustakin aatelisen”, poika valisti häntä. “Jos sinun isäsi on aatelinen, sinäkin olet.”
“Ai.” Aniara ei osannut sanoa muuta. Hän ihmetteli, miksi ei pelännyt enää niin paljon. Ehkä se johtui Kitin rauhallisesta, lempeästä äänensävystä tai Darrenin vilpittömästä uteliaisuudesta. Hän alkoi tuntea olonsa melkein mukavaksi heidän seurassaan.
Sitten poikkeuksellisen voimakas sadekuuro ravisteli kattoa ja Aniara sävähti. Yhtäkkiä hän muisti kuraisen takkinsa ja märän mekkonsa sekä rajuilman joka riehui ulkona.
Kit huomasi hänen vapisevan. “Sinun kannattaisi ottaa takkisi pois”, hän sanoi mutkattomasti. “Sinulle tulee vain kylmempi. Dar, eikö meillä ole täällä jossain teetä?”
Darren nyökkäsi ja katosi syvemmällle kartanon uumeniin. Kit jäi eteiseen Aniaran kanssa, joka seisoi avuttomana ja lohduttomana kuraisissa vaatteissaan, tuntien itsensä hetki hetkeltä typerämmäksi. Tämä katupoika selvästi tiesi häntä paremmin, miten rankkasateessa selviydyttiin. Hän oli vain tyhmä pikku puudeli, kuten George häntä kutsui.
“Saanko tarjota sinulle takkini?” Kit kysyi samassa ja veti pusakan yltään. “Ota tämä. Se on sinulle ihan liian iso, mutta onpahan sentään lämmin.”
Aniara tuijotti pusakkaa kädessään. Sitten hän käänsi katseensa rähjäiseen takkiinsa.
Kit aisti hänen epävarmuutensa. “Onhan se vähän sopimatonta”, hän sanoi tyynesti. “Mutta niin on vilustuminenkin.”
Se riitti. Aniara riisui muitta mutkitta takkinsa ja veti pusakan päälleen. Lämpö tulvahti hänen ympärilleen kuin hän olisi laskeutunut kuumaan kylpyyn. Hän käänsi katseensa Kitiin, joka ei näyttänyt palelevan lainkaan, vaikka olikin pukeutunut enää ohueen pitkähihaiseen puseroon.
“Keittiössä on mukavampaa”, poika sanoi nyökäten kohti käytävää, johon Darren oli kadonnut. Kesti hetken, ennen kuin Aniara tajusi, että se oli kutsu.
Jopa kynttilänvalossa hän pystyi näkemään, miten ränsistynyt kartano oli: paksu tomukerros peitti jokaista pintaa ja hämähäkinseitit kiipeilivät seinustoilla kuin pitsiverhot. Pienen keittiön ikkunat olivat kuitenkin säilyneet ehjinä ja Darren oli jo viritellyt sen pönttöuuniin tulen. Kit oli oikeassa: keittiössä oli mukavampaa.
Aniara istui varovasti ylösalaisin käännetylle laatikolle ja katseli pelastajiaan. “Pyydän anteeksi uteliaisuuttani, mutta..asutteko te täällä?”
Kit naurahti. “Emme sentään. Tulimme tänne vain sateensuojaan ennen kuin ehdimme maj- kotiin.” Poika katseli häntä pää kallellaan. “Minunkin kai pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olen utelias, mutta miten sinä oikeastaan päädyit tänne? Täällä ei liiku paljon ihmisiä, ei varsinkaan…no, sellaisia kuin sinä.”
Aniara punehtui, mutta aloitti silti tarinan Geogesta ja Abbiksesta sekä lastenpiian karkottamisesta. Kun hän kertoi hylätystä karusellista, pojat vilkaisivat toisiaan nopeasti ja Aniara ajatteli säälien, ettei kumpikaan heistä ollut kai koskaan päässyt ajelemaan karusellissa.
“Minusta sinun ei pitäisi enää kuunnella niitä kahta poikaa”, Darren sanoi, avasi pönttöuunin luukun ja ujutti kolhiintuneen teepannun liekkien päälle. Aniara katseli tätä uteliaasti. Darren oli tuskin sanonut sanaakaan sen jälkeen kun oli kysynyt, oliko hän aatelinen. Poika taisi olla aika ujo.
Kitiä moinen ei ilmeisesti vaivannut. “Ei niin”, hän sanoi ykskantaan. “Enkä muutenkaan seikkailisi noiden parakkien välissä. Se on vaarallinen paikka, oli sitten yksin tai yhdessä.”
“Minua lykästi, kun tapasin teidät”, Aniara sanoi hiljaa. Takkatuli ja Kitin pusakka lämmittivät, mutta hän ei voinut olla pohtimatta huolestuneena, miten pääsisi kotiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan lähteä, saati sitten miten kauan matkaan menisi. Hän voisi tietysti pysäyttää vuokravaunut ja ajaa niillä kotiin: oman osoitteensa hän sentään tiesi. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miten pitkä matka olisi ja paljonko se maksaisi. Hän ei ollut koskaan ollut kenenkään muun kuin omien tai isoäitinsä vaunujen kyydissä. Hienon neidin ei sopinut ajella vuokravaunuilla mihinkään, varsinkaan yksin, joten hän ei ollut koskaan uhrannut asialle ajatustakaan.
Voi, miten typerä hän oli!
Kit tuntui vaistoavan hänen hätänsä. “Muistatko, mikä se puisto oli, mistä te lähditte karkuun lastenhoitajalta?”
“Se oli…kastanjapuisto”, Aniara sanoi hämmentyneenä. Sitten hän punehtui tajutessaan, ettei ´kastanjapuisto´ varmastikaan ollut puiston oikea nimi: hän oli vain nimennyt sen sillä tavalla puistossa kasvavien valtavien kastanjapuiden mukaan. Kastanjoita putoili maahan aina syksyisin, ja usein lastenhoitaja osti hänelle ison tötterön kuumia kastanjoita kärryjä työntävältä kaupustelijalta.
Kit kuitenkin nyökkäsi. "Se, mikä on joen vieressä?"
"Niin."
"Hyvä on. Onko se kaukana sinun kotoasi?"
“Minä olen mennyt sinne aina vaunuilla”, Aniara änkytti. Totta puhuen puistoon ei ollut lainkaan pitkä matka, mutta hän ei uskonut osaavansa kävellä sieltä kotiin. Hänen äitinsä mielestä kaduilla kävely oli rahvaanomaista, ellei se tarkoittanut ostoksilla käymistä, joten Aniara oli aina viety jaloittelemaan puistoon vaunuilla, milloin ei käynyt kävelyllä puutarhassa. Eikä hän ollut koskaan ajatellut, että hänen pitäisi olla tarkempi ja katsella ikkunasta ulos muistaakseen reitin kotiin, mikäli sattuisi eksymään. George oli oikeassa: hän oli tyhmä kuin vastasyntynyt lammas, ja nyt hän ei pääsisi koskaan kotiin-
“Minä vien sinut puistoon, kun sade lakkaa”, Kit sanoi ja ojensi hänelle kolhiintuneen teemukin. “Sinua etsitään varmasti jo. Juo nyt teetä, se lämmittää, vaikka ei olekaan kovin hyvää.”
“Kiitos”, Aniara mutisi ja räpytteli muutaman kyyneleen silmistään. Ne tipahtivat teemukiin ja niin hän joi teensä kyynelten höystämänä. Kit oli oikeassa: tee ei ollut kovin hyvää. Se maistui savulta ja koivunlehdiltä, mutta ainakin se oli kuumaa.
Darren istui lattialla oman teemukillisensa kanssa ja piirteli oksalla tomuiseen lattiaan. Kit sen sijaan istui laatikon päällä Aniaraa vastapäätä ja siemaili teetään. Aniara yritti olla tuijottamatta, koska se oli epäkohteliasta, mutta ei voinut olla vilkaisematta poikaa silloin tällöin. Tämä oli epäilemättä laiha ryysyläinen, mutta ei ainakaan kardeli. Heillä oli yleensä tummempi iho ja punainen tukka.
Mutta ei poika tainnut aranialainenkaan olla. Tämän hiukset olivat mustat ja silmät siniset, mikä, vaikka olikin harvinaista, ei ollut täysin tavatonta Araniassa. Mutta pojan iho oli vielä kalpeampi kuin aranialaisten ja jokin tämän ryhdissä muistutti Aniaraa hänen vanhemmasta serkustaan, Georgen isoveljestä. Brandon-serkku teititteli aina Aniaraa ja availi hänelle ovia. Ihmiset sanoivat, että tämä olikin oikea herrasmies.
Kit hymyili hänelle teemukinsa takaa. “Kaikki järjestyy”, hän sanoi lempeästi. “Tuollaisia juttuja sattuu kaikille. Mutta pysy tosiaan kaukana siitä Georgesta.”
Aniara oli juuri aikeissa kiittää häntä uudelleen, kun ovi kolahti auki ja joku marssi sisään.
“Täällähän te olette”, tulija sanoi reippaasti astuessaan huoneeseen.
Aniara ei oikein saanut selvää siitä, mikä tai kuka huoneeseen oli astunut, mutta sen hän tiesi, ettei tämä ollut iloinen hänet nähdessään. Tulija tuijotti häntä hiljaa juuri niin kauan että Aniaralle ehti tulla hermostunut olo, ja käänsi sitten katseensa Kitiin ja Darreniin.
“Kuka tuo on?”
“Hänen nimensä on Aniara”, Kit vastasi rauhallisesti. “Hän eksyi myrskyssä, eikä löytänyt enää takaisin kotiin.”
Se ei pitänyt aivan täysin paikkaansa, mutta Aniara oli kiitollinen siitä, ettei Kit katsonut aiheelliseksi kertoa, miten typerä hän oli ollut. Tämä tulija, kuka hän sitten olikin, ei selvästikään muutenkaan pitänyt hänestä.
“Älä viitsi olla tuollainen, Vicky”, lempeä ääni sanoi tulijan takaa. Vasta silloin Aniara tajusi, että sisään oli tullut samalla avauskerralla useampi kuin yksi lapsi. Huoneeseen asteli tyttö, joka astui Aniaran eteen. “Älä välitä hänestä, hän on tuollainen kaikille.”
“Enkä ole”, tuhahti tyttö jonka nimi oli kai Vicky, mutta Aniara ei kuunnellut. Hän tuijotti edessään seisovaa tyttöä.
Tällä oli leveät kasvot, korkeat poskipäät ja mantelinmuotoiset, meripihkanväriset silmät. Paksu punainen tukka oli kauniisti palmikoitu ja tytön vaatteet olivat hienommat kuin Kitin ja Darrenin; niihin oli selvästi käytetty paljon aikaa ja vaivaa, vaikka materiaalina olikin ollut vain arkista puuvillaa.
Mutta käsi, jota tyttö hänelle ojensi, oli pähkinänruskea.
Kardeli.
“Minä olen Kara”, tyttö sanoi, kun Aniara ei saanut sanaa suustaan. Tämä kallisti päätään ja katsoi häntä kysyvästi.
Aniara tarttui tytön käteen.
“Hauska tutustua, Kara.”
***
Aniara ei olisi koskaan voinut uskonut, että hänellä voisi olla hauska ilta hylätyssä kartanossa katulasten kanssa, mutta hauskaa hänellä oli.
Alkukankeuden jälkeen hän oli tutustunut Karaan nopeasti ja piti tästä jo valtavasti. Tyttö ompeli paljon kauniimmin kuin Aniara ja antoi monta hyvää neuvoa näkymättömien pistojen tekemiseen. Aniara oli varma, että hänen seuraava ompelutyönsä hämmästyttäisi niin hänen äitiään kuin opettajatartakin.
Myös muut kartanoon tulleet lapset olivat mukavia: poika nimeltä Ethan pyysi häntä kuvailemaan, millaista ruokaa päivälliskutsuilla syötiin ja kuunteli hämmästyneenä hänen tarinoitaan. Tyttö nimeltä Ruth teki heille kaikille takassa iltapalaksi paahdettua leipää ja juustoa.
Häntä epäluuloisesti katsonut tyttö, Vicky, ei koko illan aikana sanonut hänelle mitään, keskittyi vain korttipeliin Kitin kanssa, Poika hymyili Aniaralle välillä rauhoittavaa hymyään, eikä kukaan muukaan näyttänyt panevan hänen läsnäoloaan pahakseen.
Ainakaan ennen, kuin Aniara sanoi jotain typerää.
“Tällainen elämä on varmasti vaikeaa”, hän sanoi, kun Ruth oli lopettanut selostuksensa siitä, mitä yrttejä oli kerännyt talvea varten. “Ettekö te olisi onnellisempia vaikka-”
“Orpokodissa?” Vicky lopetti hänen lauseensa. Tytöt hymyili, mutta siinä hymyssä ei ollut mitään lämmintä. “Kaikki meistä ovat karanneet sieltä. Usko pois, ne orvot joita sinä olet nähnyt laulamassa Talviseisajaislauluja kadunvarsilla eivät ole yhtään niin onnellisia ja iloisia kuin miltä näyttävät.”
“Minun perheeni antaa orpokodeille almuja”, Aniara puolustautui. Muut vaihtoivat katseita ja hymyilivät vinosti.
“Ja mihinkähän luulet niiden almujen menevän?” Vicky kysyi. “Luuletko, että ketään kiinnostaa, menevätkö ne orpojen takkeihin vai johtajattaren lauantaipaistiin?”
“Älä viitsi, Vicky”, Kit sanoi tyynesti. Hän katsoi Aniaraa jo tutuksi tulleella rauhallisella tavallaan. “Vaikka oikeassahan hän on. Eivät ne almut orvoille mene.”
Aniara tunsi kasvojensa karahtavan punaiseksi. Melkein joka vuosi talviseisajaisten aikaan hän oli käynyt äitinsä kanssa kuuntelemassa orpojen laulavan tuttuja lauluja ja tuomassa heille herkkukorin. Joskus hän oli jopa taputellut heitä kädelle tai poskelle ja hymyillyt heidän innostukselleen korista löytyneistä herkuista.
Olikohan kukaan heistä saanut maistaa mitään niistä, vai olivatko ne menneet suoraan johtajattaren juhlapöytään?
“Ei se sinun vikasi ole”, Ethan sanoi, istui lattialle ja laski kätensä Darrenin selälle. Poika oli jäänyt tuijottamaan piirrostaan heti kun puhe oli kääntynyt orpokotiin. “Mutta ei se ole sellaista, kuin miltä ne haluavat sen näyttävän. Minun pitäisi tietää, minä synnyin köyhäintalossa.”
“Ne ovat yleensä vielä pahempia kuin orpokodit”, Ruth mutisi. Ethan kohautti olkiaan.
“Kaikkialla pärjää, jos on valmis käyttämään vähän kyynärpäitä. Ja syömään vaikka pikkukiviä.” Hän virnisti Ruthille, joka pyöräytti silmiään. Se oli kai joku heidän välisensä vitsi.
“Taivas alkaa kirkastua”, sanoi Kara, joka oli livahtanut piiristä ja tiiraili nyt ikkunasta ulos. “Me voitaisiin kai kohta mennä ulos.”
Aniara hätkähti, iloisena siitä, että puheenaihe oli vaihtunut, mutta silti hämmentyneenä. “Menettekö te öisin ulos?”
“Ei usein”, Kit sanoi ja meni hänkin katsomaan ulos ikkunasta. “Mutta joskus. Öisin löytyy kaikkea sellaista, mitä ei voi nähdä päivänvalossa.”
“Mehän voisimme viedä sinut takaisin.”
Kaikki kääntyivät katsomaan Vickyä, joka katseli Aniaraa epäluuloinen katse ruskeissa silmissään. “Jos taivas on kirkas, niin voitaisiin lähteä heti.”
“Ei kenenkään kannata lähteä enää mihinkään”, Ruth sanoi kärkevästi. “Siellä on pimeää ja kosteaa.”
“Häntä etsitään”, Vicky huomautti. “Mitäpä luulet, miten kauan kestää, ennen kuin poliisit löytävät tänne?”
Aniara nousi seisomaan äkillisesti kuin häneen olisi iskenyt salama. “Minä en -minä en ajatellut sitä.”
“Etpä tietenkään”, Vicky mutisi. Ruth mulkaisi häntä äkäisesti, mutta se ei rauhoittanut Aniaraa. “Meidän pitää lähteä heti! Jos poliisi löytää teidät, teidät viedään takaisin orpokotiin!”
“Rauhoitu, Aniara”, Kit puuttui puheeseen. “Ei meitä välttämättä saataisi edes kiinni, vaikka joku tämän paikan löytäisikin. Niin kuin sanoin, ei me täällä asuta, kunhan vain pidetään joskus sateensuojaa. EIkä sinua osattaisi heti täältä etsiä.”
Mutta mikään ei pystynyt enää rauhoittamaan Aniaraa. Hänen vaatteensa olivat jo melkein kuivuneet ja kuuma tee oli palauttanut tunnon hänen sormiinsa. Ei ollut mitään syytä jäädä enää kartanoon.
Lopulta sovittiin, että Kit ja Vicky tulisivat saattamaan häntä ja varmistaisivat, että hän pääsisi kotiin. Vicky ilmeisesti tunsi alueen parhaiten ja osaisi ehkä neuvoa hänet kotiin asti, kun taas Kit tuli mukaan pitämään rauhaa yllä. Hiljaa mielessään Aniara ajatteli, että ehkä poika halusi varmistaa, ettei Vicky vain hylkäisi häntä pimeille kaduille.
Hän jätti kyyneleiset jäähyväiset muille lapsille. Ethan taputti hänen olkaansa, Darre mutisi hiljaisen hyvästin tämän takaa. Ruth halasi häntä reippaasti ja kertoi hänelle vielä uudelleen mansikkakakkunsa reseptin.
Karan kohdalla Aniara epäröi. “Haluaisitko sinä…kirjoittaa minulle?”
Toisen tytön kasvot kirkastuivat. “Se olisi kivaa! Mutta miten minä saan sinun kirjeesi?”
Aniara mietti hetken. “Kastanjapuistossa on iso kivi ihan portin vieressä”, hän sanoi lopulta. “Siinä on pieni kolo. Minä laitan kirjeet siihen ja sinä voit laittaa siihen omasi”
Kun suunnitelmasta oli sovittu, Aniara seurasi Kitiä ja Vickyä ulos. Sade oli vihdoin lakannut, mutta kosteus leijaili edelleen ilmassa ja Aniara hytisi takissaan, joka ei ollut vielä aivan kuiva.
Hänelle tuli kuitenkin pian lämpimämpi olo, sillä Vickyllä oli ilmeisesti kiire päästä hänestä eroon. Tyttö johdatti häntä ja Kitiä kadulta toiselle sellaista vauhtia, että he pysyivät hädin tuskin perässä.
Silti kului noin tunti, ennen kuin he vihdoin löysivät tiensä Kastanjapuistoon. Aniara katseli hämmentyneenä ympärilleen. Tuttu paikka näytti kuunvalossa vieraalta, eikä hän uskonut löytävänsä sieltä kotiin. Hän katseli Kitiä ja Vickyä ja tunsi yhtäkkiä olonsa levottomaksi. Loppujen lopuksi he olivat luvanneet vain tuoda hänet puistoon, eivät kotiin. Entä jos he lähtisivät ja jättäisivät hänet tänne?
“No niin”, Vicky sanoi ja risti kätensä rinnalle. “Mikä näistä suunnista näyttää tutuimmalta?”
Aniara huokaisi helpotuksesta. Kit hymyili hänelle myötätuntoisesti ja häntä hävetti. Miten hän oli voinut kuvitella, että poika jättäisi hänet yksin pimeään puistoon?
Hän katseli hetken ympärilleen ja osoitti kohti katua, jonka talot hän tunnisti niiden punaisista markiiseista. Vicky vain nyökkäsi ja lähti näyttämään tietä.
Kesti hetken, ennen kuin hän muisti, mistä pitikään kääntyä ja kerran hän ohjasi heidät umpikujaan, mutta viimein he seisoivat hänen kotitalonsa portin edessä. Aniara nielaisi. Nyt kun hän oli kotona, viime tuntien jännitys viimein purkautui ja hän tunsi palan kohoavan kurkkuunsa.
Hän kääntyi katsomaan Vickyä ja Kitiä, jotka seisoivat hänen takanaan. Kit hymyili hänelle edelleen rauhoittavasti, mutta Vicky näytti levottomalta.
“Sinun pitää edelleen päästä portista sisään”, hän murahti ja nojasi takorautaista porttia vasten. Jokin välähti tytön kädessä, metalli kilahti ja portti heilahti auki.
Aniara huomasi, ettei hän oikeastaan ollut hämmästynyt. Kyllähän hän tiesi, että ihmiset, jotka olivat huolehtineet hänestä illan ja osan yöstäkin, olivat varkaita. Heidän piti varastaa selvitäkseen hengissä, niin yksinkertaista se oli.
Hän veti syvään henkeä. “Kiitos”, hän sanoi hiljaa. “Kaikesta.”
“Ole hyvä”, Kit sanoi vakavasti. Vicky näytti ensin aikeissa kääntää selkänsä ja harppoa pois, mutta lopulta hänkin nyökkäsi, ennen kuin katosi pimeään.
“Pärjäätkö nyt varmasti?” Kit kysyi. Aniara nyökkäsi ja halasi poikaa nopeasti, ennen kuin alkoi kulkea pientä kivettyä polkua, joka johti puutarhan läpi etuovelle.
Kun hän koputti, hän vilkaisi vielä taakseen. Pimeä puutarha oli kuitenkin tyhjä.
Ovi kiskaistiin auki.
“Aniara-neiti!”
Ja sitten hän olikin jo kotona.
***
Noin viikko myöhemmin Aniara käveli puistossa kotiopettajattarensa kanssa.
Hänen kauhistuneet vanhempansa olivat kutsuneet paikalle lääkärin heti, kun heidän tyttärensä ilmestyi ovelle kosteissa ja kuraisissa vaatteissa, ja tämä oli määrännyt nuoren neidin välittömästi vuodelepoon. Niinpä hän oli viettänyt monta päivää loikoillen vuoteessa, syöden marmeladimakeisia teen kanssa ja noussut vain antaakseen armollisesti anteeksi Georgelle ja Abbikselle, jotka oli pakotettu esittämään pahoittelunsa.
Nyt kun hän käveli puistossa uudessa vaaleanpunaisessa takissaan, koko seikkailu katulasten kanssa tuntui vain unelta. Mutta silti hän toivoi, toivoi niin kovasti.
Kun kotiopettajatar sitten hetkeksi käänsi selkänsä vaihtaakseen muutaman sanan ystävättärensä kanssa, Aniara harppoi heti kiven luo. Hänen sydämensä pamppaili kun hän työnsi kätensä pieneen syvennykseen.
Pian hänen sormensa tapasivat jotain paksua ja karkeaa. Hän veti sen ulos ja nosti silmiensä eteen.
Esine oli pieni, moneen kertaan taiteltu paperikääre. Hän vilkaisi sitä nopeasti ja työnsi sitten taskuunsa hymyillen korvasta korvaan.
Kotona, turvassa omassa huoneessaan, hän avasi paperin uudelleen. Se oli täynnä pientä, hiukan hataraa kirjoitusta.
Hei, Aniara, se alkoi. Minä lupasin kirjoittaa, joten nyt kirjoitan tämän kirjeen. Toivottavasti sinä et joutunut ongelmiin vanhempiesi kanssa…
-
5. Koti
Vickyllä ei koskaan ollut ollut kotia.
Olihan hän asunut vaikka missä: ensin kartanossa, jossa hänen ensimmäiset, hajanaiset muistonsa olivat syntyneet ja myöhemmin nopeasti vaihtuvissa majapaikoissa rosvojoukon ympäröimänä. Sitten sen asian jälkeen josta ei halunnut puhua orpokodissa, vaikka sitä ei kai voinut laskea kodiksi, koska hän oli viettänyt siellä vain kuukauden tai kaksi: ja lopulta sekalaisissa piilopaikoissa ja sateensuojissa uuden pienen perheensä kanssa.
Palaaminen takaisin kartanoon tuntui edelleen oudolta, kuin olisi yrittänyt saada jalat survotuksi liian pieniin kenkiin. Mutta viime talvena Darren oli yskinyt pahasti ja aina terve Ethankin oli hytissyt viittaansa käpertyneenä, eikä Vicky ollut keksinyt muutakaan paikkaa mikä olisi kuiva ja edes hiukan lämpimämpi kuin lopputalven lumisateet.
Joskus hänestä tuntui, että hän pystyi näkemään itsensä kartanon käytävillä: pikkuinen vaaleatukkainen tyttö jolla oli mekon sijaan housut, juoksemassa karkuun rosvoa esittävää poliisia tai availemassa kasaa ruosteisia lukkoja hiussoljella. Hän ei mielellään ajatellut sitä. Sen hirveänkamalanasian (josta hän ei puhunut edes Kitille) jälkeen, hän ei ollut juurikaan ajatellut elämäänsä ennen katuja ja orpokotia. Menneisyys oli hänen kaltaisilleen katulapsille suunnilleen yhtä arvokas kuin kivi kengässä: miksi kantaa mukanaan jotain, mikä teki vain kipeää?
Kun otti huomioon hänen muistonsa aikaisemmista kodeista, ei kai ollut ihme, ettei hän yleensä osallistunut keskusteluun, kun muut puhuivat omistaan. Vaikka ei heillä usein sellaisia keskusteluita käyty. Jotkut eivät halunneet muistella, mistä olivat onnistuneet pakenemaan, toiset taas halusivat unohtaa, mitä kaikkea olivat menettäneet.
Mutta joskus, silloin kuin kaikki oli hyvin, Vicky antoi itsensä pohtia, miten asiat olisivat voineet olla. Ei se ollut kaipausta tai surua, pelkkää uteliaisuutta vain. Kaikki lapset pohtivat joskus, millaista muiden elämä oli, eikä hän ollut poikkeus.
Joten joskus, kun Darrenin yskä oli hellittänyt eikä edes Kit jaksanut pysytellä hereillä, Vicky pujahti ulos ja suuntasi askeleensa kaupungin hienoimpia alueita kohti.
Matka Aestenin pohjoispuolella levittyville valtaville tiluksille oli pitkä, mutta Vicky oli sukkela ja yö hänen ympärillään tuttu kuin vanha ystävä. Yö tarjosi hänelle tilaisuuden liikkua nopeammin kuin kirkas päivänvalo, näytti hänelle reittejä jotka aurinko peitti näkyvistä, suojasi häntä katseilta ja ihmisten uteliaisuudelta. Hän tunsi olonsa aina turvallisemmaksi öisin kuin päivisin.
Kun hän viimein pääsi aatelisten suosimille alueille, oli vaikea uskoa, että hän oli edelleen samassa kaupungissa. Mitä lähemmäs merta mentiin, sitä tiheämmin kaupunki oli rakennettu. Täällä, kaukana kovaäänisestä satamasta, vallitsi aina levollinen hiljaisuus. Komeita kartanoita ympäröivät vehreät puutarhat, joita puolestaan kiersivät korkeat aidat. Noihin rauhan tyyssijoihin johtavien porttien edessä seisoi usein vartijoita, mutta enimmäkseen näön vuoksi kuin turvallisuuden Kuka tänne nyt yrittäisi murtautua, kun kaupunki oli helpompia kohteita täynnä?
Vicky tunsi paikan jo hyvin. Hän kävi siellä aina joskus, joskus uteliaisuudesta, joskus hioakseen taitojaan jotka ruostuivat kaduilla näpistelystä, ja joskus..ihan vain muistuttaakseen itseään, ettei hän koskaan kuuluisi tällaiseen maailmaan. Ei hän halunnutkaan. Maailmassa oli vain yksi asia, jonka hän vuoksi hän oli valmis uhraamaan vapautensa, eikä se taatusti ollut harmaasta kivestä rakennettu kartano.
Mutta katsella voisi tietysti aina. Vickyn lempipaikka oli vanha lehmus, jonka riippuvat oksat sekä tarjosivat hänelle hyvän näkymän sisälle kartanoon, että suojasivat häntä näkyvistä. Vaikka ei häntä muutenkaan kukaan näkisi. Sisällä olevat ihmiset olivat kynttilöiden ja takkatulien sokaisemia ja vain harva heistä tiiraili ulos. Joskus valtavat verhot oli vedetty ikkunoiden eteen, mutta aina löytyi yksi, josta katsella sisään.
Joskus hän näki koko perheen, mutta tänään äitiä ja lapsia ei näkynyt missään. Ehkä he olivat vierailulla, tai lapset oli jo pantu nukkumaan. Se ei haitannut. Perheen isää hän oikeastaan tulikin katsomaan.
Tämä istui kirjastossa valtavan työpöytänsä äärellä. Pöydälle oli levitetty papereita ja kuitteja, ja mies kirjoitti laskelmia muistiin hienolla sulkakynällään, mutisten välillä itsekseen.
Vicky katseli miestä pää kallellaan. Tällä oli vaaleat hiukset, suorat ja lyhyeksi leikatut. Ruskeita silmiä ei erottanut näin kaukaa, mutta silti Vicky tiesi, että ne olivat samaa pähkinänruskean sävyä kuin hänenkin. Hän oli joskus muka törmännyt mieheen kadulla ja vienyt tältä kynän tai pari, kerran taskukellon. Miehen lämpimän ruskeiden silmien katse oli seurannut häntä, kun hän oli juossut karkuun, mutta tämä ei koskaan kutsunut poliiseja paikalle. Joskus hän jätti tämän taskuun jotain, ihan vain huvikseen: kourallisen paperikukkia tai silkkinauhan, sellaisia aarteita, joita lapset tarjosivat vanhemmilleen.
Vicky katseli vielä hetken, tuntien rauhaa, jota ei tuntenut missään muualla. Vasta kun mies nousi työpöytänsä äärestä, hän tajusi istuneensa lehmuksessa vähintään tunnin. Oli aika lähteä kotiin, siihen maailmaan, johon hän kuului.
Hän laskeutui hitaasti alas lehmuksesta ja palasi samaa reittiä kuin oli tullutkin, jättäen Falckin kartanon taakseen.
-
Hei, mahtavaa, että aloit julkaista Katulasten Joulukalenteria! Jokaisen luukun sisältö on minusta tähän mennessä todella mainio, ja oikein hyvä idea julkaista aina viikonloppuisin vähän pidempi luukku. Pidän myös siitä, että luukut liittyvät löyhästi toisiinsa, mutta eivät jatkiksen tavoin -- tällä tavoin voi joka päivä yllättyä, kun luukun sisältö voi olla mitä vain. :)
Viidessä ensimmäisessä luukussa riittikin jo yllätyksiä kerrakseen. Päällimmäisenä on tietysti mielessä Vicky ja hirveänkamalaasia, voi jestas sentään, tuo luku jätti vähän kylmäävän olon! Myös Aniara Amaliasta kertova luku yllätti minut täysin, mutta oli kiva näkökulmanvaihdos aiempiin Katulapsi-tarinoihin. Mua nauratti monet huomiot Aniarasta, kuten maitovanukkaalla kasvatettu ja miten hän koettelemuksensa jälkeen jäi moneksi päiväksi vuoteeseen makoilemaan. :D Luku on kuitenkin sillä tavalla lempeästi kirjoitettu, että koin Aniarankin lopulta sympaattiseksi hahmoksi, eipä pikkulapsi mitään kasvatukselleen voi. :) Toisaalta mietin, että Aniaranalla olisi ehkä mahdollisuus vanhempana vaikuttaa orpolasten kohteluun nyt, kun hän tietää heidän todellisista oloistaan -- jos hän siis vaan saisi itsensä vuoteesta ylös! :D
Erityisen kiinnostavia olivat kaikki huomiot lasten menneisyydestä ja odotan innolla lisää. Tykkäsin myös karuselli-viittauksesta (oon nimittäin sen synttäritarinankin lukenut, vaikka en ole vielä kommentoinut.) Mun mielestä on aina kiva, kun viitataan aikaisempiin tapahtumiin ja tarkastellaan asioita eri puolilta. :)
Tulen availemaan luukkuja jatkossakin ja koetan muistaa myös kommentoida. :) Kiitokset näistä ja mukavaa itsenäisyyspäivää!<3
-
marieoophelia mukava kuulla, että olet tykännyt luukuista tähän mennessä! Idea pitemmistä teksteistä syntyi tosiaan siitä, kun olen niin hemmetin rönsyilevä kirjoittaja ja tekstit tuppaavat helposti venymään :D
Viime luukku olikin aika surullinen, mutta Vickyn menneisyydessä onkin paljon synkkiä asioita, jotka tekevät hänestä sellaisen kuin hän on nyt. Mutta onneksi hänellä on ystäviä ympärillään!
Kiva kuulla, että pidit Aniaraa sympaattisena hahmona. Halusin tekstissä näyttää, ettei ole hänen vikansa, että hän on etuoikeutettu ja siten täysin tietämätön siitä, miten katulapset todellisuudessa elävät. Ehkäpä hän tulevaisuudessa perustaa orpokodin tai pari, kunhan nyt tosiaan pääsee ensin ylös sängystä :D
Karuselli oli tosiaan mun pieni easter egg ;D Vaikka se ei tekstistä tullutkaan ilmi, George oli kävellyt Ethanin ja Darrenin ohi kadulla ja kuullut näiden puhuvan karusellista Karan syntymäpäivien jälkeen.
Kiitos ihanasta kommentista! (ja käytänpä tilaisuuden hyväkseni kiittää myös kaikista niistä kommenttiarpajaisten arvoista :) ) Mukavaa itsenäisyyspäivää myös sulle! <3
A/N: viime luukku oli aika surullinen, joten tarvittiin vähän huumoria ja fluffia sitä vastapainottamaan :D Tähän sanaksi olisi sopinut myös yö mutta mennään nyt unella.
6. Uni
Aina joskus Vicky näki hyviä unia.
Yleensä hän ei nähnyt unia lainkaan, ja ne unet, mitä hän joskus näki, olivat sumuisia ja harmaita, täynnä muodottomia hahmoja jotka yrittivät ottaa hänet kiinni. Joten kun hän kerrankin näki mukavia unia lämpimästä kesäpäivästä rannalla missä hän polskutteli meressä yhdessä ystäviensä kanssa, hän osasi jopa unen läpi olla kiitollinen.
Joten tietysti joku tökkäsi häntä kyynärpäällä kylkiluiden väliin.
Vicky nousi istumaan kiroten tavalla jota harvoin käytti, koska se sai Darrenin alahuulen väpättämään ja Ruthin mulkoilemaan häntä julmasti. Mutta eihän kummankaan pitäisi olla hereillä. Oli yö, ja säkkipimeästä huoneesta päätellen vielä hyvin myöhäinen sellainen. Miksi he kaikki eivät olleet umpiunessa?
Vastaus löytyi, kun joku nousi peitot kahisten istumaan ja kurotti häntä kohti.
“Vicky?”
“Mitä?”
“Mitä sinä riehut? Yritä nukkua!”
“En minä mitään riehu, joku tökkäsi minua kylkeen! Olitko se sinä?”
“Miten se olisin minä voinut olla, Darrenhan nukkuu meidän välissä!”
“Minulla ei ole aavistustakaan, mitä te puuhaatte”, Kitin uninen ääni katkaisi Vickyn ja Ethanin lupaavasti alkaneen riidan. “Mutta voisitte lopettaa. Kello on varmaan kolme aamuyöllä.”
Vicky mulkaisi poikaa. Oli niin pimeää, ettei tämä voinut nähdä häntä, mutta hän tiesi tämän tietävän että teki niin, ja se riitti. “Minä nukkuisin kyllä, mutta Merle haastaa riitaa ja joku tökkii minua kylkiin.”
“Ehkä sinä potkit unissasi, Falck.”
“Minä potkaisen sinua kohta hereillä, jos et ole hiljaa.”
“Minä survon teidät kohta savupiippuun, jos ette ole hiljaa”, Ruthin kiukkuinen ääni kantautui muiden yli. “Minä haluan nukkua!”
“Niin minäkin!”
“Ja minä!”
“Ja minä!”
“Ja minä!”
“Ai, huomenta, Kara.”
“Eikö nyt ole vielä yö?”
“On, mutta joku tökkii Vickyä kylkiin.”
Huoneeseen lankesi hiljaisuus, kun viidessä unisessa päässä kävi kuumeinen yhteenlasku. Sitten Kit sanoi ääneen:
“Dar?”
Samassa joku Vickyn vieressä käännähti ympäri ja iski kyynärpäänsä reippaasti tytön kylkeen.
“Au!”
“Au?”
“Au?”
“En olisi ikinä uskonut, että Vicky sanoo ‘au’.”
“Katsotaan, kuka täällä kohta sanoo, ‘au’, Merle!”
“En unohda tätä koskaan.”
“Enkä minä unohda sinun ärsyttävää ääntäsi koskaan.”
“Vicky, käännä Darren kyljelleen niin hän lakkaa tökkimästä.”
“En usko.”
“Käännä nyt vain.”
Vicky nurisi vielä vähän, ihan vain periaatteesta, mutta laski kuitenkin kätensä lempeästi Darrenin olalle ja käänsi tämän kyljelleen. Poika huoahti, mutta ei herännyt, käpertyi vain syvemmälle peittojen suojiin.
Hiljalleen he kaikki alkoivat asettua takaisin nukkumaan. Aamuun oli kuitenkin aikaa vielä monta tuntia.
Vicky sulki silmänsä, kohensi tyynynä toimivaa reppuaan ja veti huopaansa tiukemmin päälleen. Ehkä jos hän yrittäisi oikein kovasti, hän onnistuisi tavoittamaan unen rippeet-
“Au!”
-
Ehdin eilen lukea ensimmäisen puolikkaan jo ilmestyneistä luukuista ja tänään ehdin päivittää itseni ajan tasalle tämän joulukalenterin kanassa! Ja mitä monipuolisia luukkuja tästä onkin jo avautunut - todella erilaisia ja monisävyisiä :) Ihan odotettua, että katulasten joulukalenterissa on niin iloa kuin surua, sairastumisia ja hyviä hetkiä, mutta samalla näissä on onneksi vahvasti läsnä tuo tiimityö ja että yhdessä he ovat vahvoja - ja hyväsydämisiä!
Tuo aivan ensimmäinen luukku oli kovasti mieleeni, sillä se avasi Ruthin taustaa sydäntä särkevällä tavalla. Hän on alun perin niin hyvistä oloista, että ihan surettaa lukea, millaisia muistoja hänellä on. Samalla myös tuo eilinen Vickyn luukku oli hyvin surullinen. Onneksi kuitenkin on katulasten muodostama perhe ja heidän vahvat siteensä (huomaan, että ajatukseni alkaa kulkeutua kohti aikoja, jolloin he alkavat kasvaa itsenäisiksi ja aikuisemmiksi, ja minne he silloin päätyvät!). On luonnollista, että kaikilla on kipeitä muistoja, mutta erityisesti Vickyllä tuntuu olevan erityisen paljon vaikeita tapahtumia menneisyydessään. Se kyllä toisaalta selittää sitä, miksi hän on niin varautunut.
Tuo lauantain pitkä osa yllätti pituudellaan :D Mutta se oli todella onnistunut novelli ja antoi mielenkiintoisen ulkopuolisen näkökulman katulasten elämään. Tietenkin Kit ja Darren pelastavat Aniaran sateesta ja tarjoavat teetä. Minusta tuo teksti oli ihanan tunnelmallinen ja samalla valotti hienosti sitä, miten eri tavalla rikkaista perheistä olevat näkevät orpolapset. Koko tuo almujen päätyminen johtajien ja johtajattarien taskuihin -keskustelu oli todella hyvä ja avasi varmasti Aniaran silmiä yhteiskunnan suhteen. Hyvällä tuurilla hän ehkä voi yrittää auttaa katulapsia tulevaisuudessa, kunhan kasvaa vähän vanhemmaksi ja itsenäistyisi vähän :P Minuakin nauratti tuo marieophelian mainitsema maitovanukkaalla kasvatettu, hauskasti ilmaistu!
Todella hauskoja luukkuja ja tosiaan, näiden monipuolisuus ja monet tunteet ihastuttavat! Kivaa, että kirjoitat näitä :)
-
Olipa Aniaralla jännittävä seikkailu. Kiva lukea eri näkökulmista näitä tapahtumia.
Mahdoinkohan nyt oivaltaa jotain Vickyn todellisesta suvusta? Jäin vain kiinni vitos- ja kutosluukkujen nimeen Falck.
Niin tai näin, pidin taas kovasti näistä tarinoista ja tästä kerronnasta. Pöyisestä kartanosta, puuhun kiipeämisestä, orpokodin
tylystä todellisuudesta ja kaikesta muusta. :)
-
En oo pariin päivään ehtinyt lukemaan uusia osia, mutta täällä ollaan taas! Lukaisin nämä kaikki putkeen aamulla herättyäni (kun en mitenkään saanut itseäni ylös vuoteesta :D)
Mustakin on kiva idea julkasta välistä vähän pidempää, kun kerta ideaa riittää, mutta on totta että 24 osan kanssa vois ne paukut loppua aika nopeesti :D (Tai mistä minä tiedän muuta kuin omalla kohdallani). Mä tykästyinkin varsinkin tohon nelosluukun pitkään tarinaan. Aniara vaikutti kaikessa naiiviudessaan todella sympaattiselta mutta selvästi hyväsydämiseltä ihmiseltä, vaikka hemmoteltu onkin. Ihana kun hän ei alkanut heti tuomitsemaan Karaa vaan ystävystyi tämän kanssa, vaikka tämä kardeli olikin.
Tykkäsin kans siitä, miten Aniara esiteltiin ensin yhdellä lauseella, samaan tapaan niin kuin Katulasten aakkosissa kaikki katulapset (ja moni muukin näistä sun tähän maailmaan kirjoittamista teksteistä alkaa samalla tyylillä. Hauskaa). En tiedä onks se ollut miten suunniteltu juttu, mutta kuten sanottu, mä ainakin tykkään.
Jos Aniara ei olisi ollut niin toivottoman kiltti ja maitovanukkaalla kasvatettu, olisi hän nyt viimeistään raivostunut. Mutta koska hänen koulutuksensa oli painottanut enemmän koruompelua kuin omien aivojen käyttämistä, hän seurasi serkkujaan nöyrästi ulos rakennuksesta.
Tykkään ihan hirmuisesti miten tää teksti silleen oikeen hellästi ja kaikella rakkaudella roastaa Aniaraa ;D Loppujen lopuksi taisi tuo eksyminen ja katulasten seuraan päätyminen tehdä Aniaralle vain hyvää. Ainakin oppi elämästä ja maailmasta vähän muutakin kuin vain sen, mitä kotiopettaja kertoo.
Arianan päässä alkoivat heti pyöriä vanhan lapsenpiian tarinat kardeleista,
Tosta bongasin typon Aniaran nimessä.
Palaaminen takaisin kartanoon tuntui edelleen oudolta, kuin olisi yrittänyt saada jalat survotuksi liian pieniin kenkiin.
Sähän jossain jotain kerroitkin (spoilereita :D), että yhdellä lapsista on ennestään kytköksiä kartanoon! Ja siellähän sekin tieto viimein itse tarinassa.
Toi vitosluukku oli kyllä aikas surullinen, mut sitähän sä ootkin sanonut, ettei näillä lapsilla niin kovin helpot menneisyydet ole. Kiva kyllä saada vähän murusia niistä taustoista, vaikka uteliaisuus kasvaakin tässä samalla, että mitä onkaan tapahtunut. Varsinkin kun tässä nyt puhuttiin Vickyn kohdalla siitä, miten on tapahtunut jotain, josta hän ei halua puhua. Alan kyllä täällä itsekseni pohtia, että mies, jota Vicky on tullut katsomaan, on varmasti tämän isä, ja sitten on käynyt jotain niin ettei tämä ole Vickyn elämässä enää mitenkään mukana vaan hänellä on uusi perhe. 🤔🤔 Mutta mikä onkaan se "jotain"... Ehkä sä vielä joku päivä kerrot :D
“En olisi ikinä uskonut, että Vicky sanoo ‘au’.”
“Katsotaan, kuka täällä kohta sanoo, ‘au’, Merle!”
Uuuuu, feisty ;D
Mukavaa kun kutososassa oli aikaisempaa keveämpi tunnelma. Todellakin sitä tarvitaan huumoria ja fluffia tasapainoksi :3
-
Kiitos hiddenben, Fairy Tale ja Larjus ihanista kommenteistanne! <3 Olen samaan aikaan sekä häkeltynyt että hirmuisen otettu siitä, miten kivasti tämä porukka on otettu finissä vastaan.
hiddenben Kiva kuulla että eksyit tämän pariin, tervetuloa seuraamaan! Kaikenlaisia tunteita tosiaan tulee vielä vastaan, mutta toivottavasti kalenteri ei käänny liian surulliseksi, pääteemana kun kuitenkin yritän säilyttää found familyn ja sen, että ikävistä muistoista huolimatta näiden lasten elämässä on myös iloisia hetkiä.
Olipa kiva kuulla, että pidit Ruthin luukusta! Hän on joskus ollut itselle aika hankala hahmo, koska en halua, että hän jää vain kokin ja taloudenhoitajan rooliin. Hänellä tosiaan oli turvallinen koti ja mukavat vanhemmat, mutta sitten jotain ikävää tapahtui :( mutta onneksi muistot jäävät!
Vickyllä taitaakin olla kaikista lapsista onnettomin menneisyys. Onneksi hänen perheensä (erityisesti Kit) tukee häntä, silloinkin kun hän ei oikein osaa kertoa tunteistaan tai ymmärrä niitä.
Tuon neljännen luukun kohdalla aloin jo heittäytyä epätoivoiseksi :D Se vain venyi ja venyi ja aloin jo pohtia, jaksaisiko kukaan edes lukea sitä enää. Mutta kiva kun pidit! Kokemus oli varmasti Aniaralle valaiseva ja avasi tämän silmiä kotipiirin ulkopuoliseenkin elämään.
Fairy Tale Kiva kun pidit! (Pelkäsin nimittäin, että neljäs luukku venyisi niin valtavaksi, ettei sitä kukaan enää lukisi).
Ja ihan oikeilla jäljillä olet! Mietinkin, huomaisiko kukaan nimien yhteyttä viidennessä ja kuudennessa luukussa.
Larjus Jee, kiva nähdä taas! Enkä minäkään saanut itseäni ylös sängystä :D
Kiva kuulla että tykkäsit pitkästä tarinasta, koska se aiheutti mulle epätoivoa venymisellään :D Enkä ole tuota rakennetta edes tajunnut! Alanpa kiinnittää siihen tästä lähtien huomiota :D
Katulasten sekaan joutuminen varmasti teki Aniaralle hyvää, erityisesti Karan tapaaminen. Olin itse ihan samanlainen pullamössölapsi, joten samaistuin kyllä Aniaraan. Mutta nimen olisin kyllä voinut valita paremmin, se kääntyi Aniarasta Arianaksi, Ariannaksi ja Aniarraksi kirjoittamisvaiheessa vaikka kuinka monta kertaa. Kiitos kun mainitsit tuon typon, korjaan sen heti kun saan aikaiseksi :D
Mitä tulee Vickyn isään, olet sekä oikeassa että väärässä :D Kyllä minä vielä joskus kerron, jos en joulukalenterin aikana niin sitten joskus myöhemmin.
A/N: Tämä luukku on taas vähän surumielisempi, mutta mennään sillä nyt! Huomenna palataan taas erilaisiin tunnelmiin.
7. Maalaus
Meren toisella puolella on kaupunki, ja kaupungissa kartano, ja kartanossa huone, jota pidetään aina lukossa.
Huone on täynnä pienen perheen aarteita: kirjoja, joita isälle on annettu syntymäpäivälahjaksi: hopeinen tarjotin, jolta äidille tarjoiltiin aina aamiainen: sekalainen kasa vanhoja koulukirjoja, lasten leluja ja haalistuneita piirustuksia, johon on raapustettu taiteilijan nimi haparoivin kirjaimin.
Seinää vasten aseteltuna, valkealla kankaalla peitettynä, on maalaus.
Maalauksen kehykset ovat tummaa puuta ja se on maalattu öljyväreillä kankaalle. Sen kaltaisia perhepotretteja on paljonkin, mutta edes juhlallinen maalari ei ole onnistunut häivyttämään lempeyttä, jota hilpeä perhe tuntee toisiaan kohtaan.
Kuvassa taka-alalla seisoo mies, jolla on jakaukselle kammatut ruskeat hiukset ja harmaat silmät. Tällä on yllään mustan ja harmaan kirjava univormu, vyötäröllä roikkuu miekka. Tästä huolimatta mies ei näytä lainkaan ankaralta tai pelottavalta: tämän silmät ovat mietteliäät ja huulilla viipyilee rauhallinen hymy. Mies näyttää sellaiselta, jolle uskaltaisi kertoa kaikki salaisuutensa.
Miehen vieressä seisoo nainen, joka on laskenut kätensä miehen käsivarrelle. Tämä hymyilee hiukan hermostuneesti, mutta silti ystävällisesti. Nainen katsoo suoraan eteenpäin, mutta pitää kättään edessään seisovan pojan olalla.
Poikia on kaksi: toinen, vanhempi, on lähes yhtä pitkä kuin äitinsä. Hän on perinyt isänsä ruskeat hiukset, mutta silmät ovat samaa taivaansineä kuin äidin.Hän on pukeutunut samanlaiseen univormuun kuin isänsäkin ja katsoo parhaillaan paheksuvasti veljeä vieressään.
Nuorempi poika ei tunnu sellaista huomaavan. Tämän kasvoille on ikuistettu iloinen ilme, kuin tilanne olisi hänestä hauska ja vähän jännittävä. Poika on perinyt äitinsä piirteet, mustat hiukset ja siniset silmät, mutta hän pitää isäänsä kädestä. Hänet on puettu samanlaiseen univormuun kuin isänsä ja veljensäkin, mutta hän ei silti tunnu ymmärtävän vakavaa juhlallisuutta, joka kuvan ikuistamiseen kankaalle liittyy.
Pieni perhe katselee toisiaan unohdetussa maalauksessa lempein silmin. Vielä he eivät tiedä, että pian heidän tarinansa on tragedia, jota kerrotaan kaikkialla.
-
8. Rusetti
Se alkoi rusettipäisestä tytöstä.
Oikeastaan se alkoi torista, jota kutsuttiin nimellä Mareva: se sijaitsi kaupungin eteläisellä puolella, missä rikkaat kauppiaat ja köyhtyneet aateliset pitivät majaa. Marevassa oli aivan samanlaisia kojuja kun muuallakin, mutta joskus sieltä löysi parempaakin tavaraa: eksoottisia hedelmiä tai pehmeitä pellavakankaita.
Kara ei silti pitänyt siitä torista. Toisin kuin Kolmen Hevosen torilla, missä he yleensä näpistelivät ja tekivät hanttihommia, Marevassa liikkui muutakin kuin köyhää väkeä. Silloin tällöin siellä näki tohtoreita, ja kotiopettajattaria ja sisäkköjä, jotka tekivät ruokaostoksia. Ja poliiseja. Paljon poliiseja.
Yleensä he kävivät Marevan torilla vain kuin heillä oli rahaa, millä maksaa ostoksensa. Vain Vicky kävi siellä näpistelemässä ja otti joskus Kitin mukaansa: nämä kaksi toimivat yhdessä kuin olisivat jakaneet ajatuksensa. Mutta kukaan muu ei koskaan pysynyt Vickyn ajatuksenjuoksussa mukana, minkä vuoksi tämä yleensä meni torille yksin.
Tänään Karan oli kuitenkin ollut pakko lähteä tämän mukaan. Kit oli heti aamuvarhain saanut töitä havralaiselta kauppiaalta, joka halusi tämän kääntävän kauppansa kyltit havrasta araniaan. Darren oli töissä sepällä, missä hän piteli hevosia kengityksen ajan ja muotoili hevosenkenkiä: Ethan oli satamassa keräämässä rapuja ja nostamassa verkkoja ja Ruth hylätyn kartanon puutarhassa käyttämässä vähäistä päivänvaloa hyväkseen ja nyhtämässä viimeisiä keittiöpuutarhaan jääneitä vihanneksia. Niistä tehdyillä keitoilla ja muhennoksilla he pärjäisivät niinä talvipäivinä, joina lumi tukkisi kadut.
Talvea varten piti varata kaikenlaista muutakin tavaraa, ja siksi Kara nyt matkasi Vickyn kanssa Marevan torille. Lanka oli auttamatta loppu, ja viimeinenkin hänen neuloistaan oli katkennut. Ethan tarvitsisi uudet kengät talvea varten ja Ruthin takki kaipasi paikkausta. Kara pystyi ihmeisiin, mutta ei ilman neulaa.
Kaikki sujui alkuun hyvin. Päivä oli kirkas mutta tuulinen, mikä oli karkottanut monet hienommista asiakkaista. Vicky hoiti puhumisen, joten Kara saattoi vain seistä tämän takana ja osoitella, mitä neuloista tarvitsi ja minkälainen lanka olisi kaikkein parasta. Heillä oli kerrankin rahaa, joten heidän ei tarvinnut edes pihistää mitään, vaikka Vicky kyllä sujauttikin taskuunsa muutaman lankapuolan kaupantekijäisiksi.
“No niin, se siitä”, Vicky sanoi, kun he läksivät lankakauppiaan kojulta. “Ei ollut niin kamalaa, eihän?”
“Kardeli!”
Kara jähmettyi.
Suoraan heidän edessään, makeiskojun vieressä, seisoi suurin piirtein heidän ikäisensä tyttö. Hänet oli puettu kauniisti luumunpunaiseen takkiin ja samanvärisiin hansikkaisiin, ja hänen päänsä päällä killui muhkea punainen rusetti. “Kardeli!” tämä toisti ja osoitti Karaa. “Miksi he päästävät tuollaisia tänne? Menisit omaan maahasi!”
Kara otti askeleen taaksepäin. Kyyneleet polttivat jo hänen silmiensä takana. Ihmiset kääntyivät tuijottamaan häntä ja naksuttivat paheksuvasti kieltään.
“Evangeline, kultaseni, älä tuhlaa tuollaisiin aikaa”, tytön vieressä seisova hiukan vanhempi tyttö sanoi. “Ne ovat roskasakkia, joka kuuluisi omaan maahansa.”
Rusettipäinen tyttö hymyili omahyväisesti. Kara pyyhkäisi silmiään ja katseli hätääntyneenä ympärilleen, yrittäen etsiä parasta reittiä paeta. Vihreätakkinen poliisi katseli häntä jo epäilevästi ja -
Kapeat sormet kiertyivät tiukasti hänen ranteensa ympärille. “Mene kojun taakse”, Vicky sanoi. Kara vilkaisi häntä hämmentyneenä. Hän olisi odottanut tämän olevan raivoissaan, mutta sen sijaan tämän kasvoilla väreilikin hymy. “Ja katso.”
Kara oli entistäkin hämmentyneempi, mutta totteli. Hän livahti lankakauppiaan kojun taakse ja katsoi Vickyä, joka käänsi selkänsä ja lähti kävelemään rusettipäistä tyttöä kohti.
Hän ei osannut sanoa, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Hän näki Vickyn, mutta sitten tämä katosi kuin savuna ilmaan. Yhtäkkiä rusettipäinen tyttö, joka edelleen seisoi makeiskojun edessä, horjahti ja kaatui päistikkaa makeisten sekaan.
Kuului valtava rusahdus, kun koju kaatui ja lasiset makeispurkit räsähtivät sirpaleiksi. Kara tukahdutti naurunpyrähdyksen, mutta ei pystynyt aivan hillitsemään itseään, varsinkin kun näki, että tytön hieno takki oli tuhriintunut toffeeseen ja marmeladiin.
Yhtäkkiä Vicky seisoi hänen edessään, silmät ilkikurisesti tuikkien, huulilla tyytyväinen hymy. “Mennään”, hän sanoi, tarttui Karaa kädestä ja johdatti hänet pois torilta. He kulkivat tarpeeksi läheltä, että Kara saattoi kuulla kojulle kiiruhtaneen naisen äänen.
“Evangeline, mitä tämä tarkoittaa? Miten saatoit olla noin kömpelö!”
“En se minä ollut, joku tönäisi minua!”
“Valehteleminen ei sovi nuorelle neidille, Evangeline. On parempi, että jätät makeispäiväsi väliin, jos ne ovat sinulle niin suuri houkutus, että haluat uida niissä. Ja olet hukannut rusettisi!”
Kara tukahdutti uuden naurunpyrskähdyksen, vaikka hänen kävikin hiukan sääliksi Evangelinea. Mutta vain vähän.
“Hei Kara?” Vicky sanoi, kun he kävelivät poispäin torilta.
“Niin?”
“Syödään nämä, ennen kuin Merle näkee ne.”
Vicky kurotti taskuunsa ja otti sieltä pienen makeispurkin, joka oli selvinnyt tuhosta. Sen ympärille oli kiedottu punainen rusetti.
-
Olipa jälleen kaksi jännittävää osaa! Tuo seitsemännen luukun viimeinen lause oli hyytävä ja traaginen, kun taas tämä tämänpäiväinen oli hauska ja hymyilyttävä.
Minusta on hurjan mielenkiintoista lukea, miten samanaikaisesti rakennat jokaisen hahmon taustaa sekä heidän yhteistä tarinaansa. Etenkin Vickyn pisteet nousivat silmissäni tässä tämän päivän luukussa. Hän on kyllä ollut luotettava ja ennen kaikkea lojaali alusta alkaen, mutta oli ihana lukea hänen hymyilevän ja tarjoavan tuota Evangelinen rusetilla koristeltua makeispurkkia :) Karaa tulee kyllä sääliksi, miten hänet tuomitaan pelkän ulkonäön perusteella, mutta onneksi hänellä on oma tukiverkkonsa, joka pitää hänen puoliaan ja pystyy kertomaan, että hän on tärkeä ja yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin.
Mutta tosiaan, olipa ahdistava tuo seitsemäs luukku! Hienosti kerrottu tarina, joka rakensi tarkan kuvan perheestä ja etenkin Kitin (onhan se Kit? :D) ja hänen veljensä välit tulivat hauskasti esiin. On jotenkin huvittavaa, että maalauksen tekijä on päättänyt ikuistaa veljen paheksuvan ilmeen, vaikka tämä tuskin katsoi Kitiä sillä tavalla koko maalausurakan ajan :P Mutta hirveää edes miettiä, mitä sitten tapahtui. Haluan kyllä kovasti tietää, vaikka tuntuukin kamalalta olla näin utelias jonkin niin traagisen suhteen!
Kiitos jälleen oivallisista luukuista, kivaa saada seurata tätä joulukalenteria! :)
-
hiddenben kiva kun tulit taas katsomaan!
Ihanaa kuulla, että tarina on pysynyt sinusta mielenkiintoisena! Yritän vuorotella kepeiden ja surullisten luukkujen kanssa, ettei tarina vain kääntyisi liian surulliseksi : ( Sillä hyviäkin hetkiä näiden lasten elämässä toki on, vaikeuksista huolimatta.
Vicky on tosiaan aika varautunut, mutta hänelläkin on hetkensä. Ja lisäksi hän on aika suojeleva persoona: kenelläkään ei ole lupa kiusata hänen perhettään. Eikä hän varsinkaan aio katsella vierestä, kun joku aatelistyttö yrittää saada hänen ystävänsä tuntemaan olevansa muita huonompi.
Kara parka tosiaan joutuu kokemaan syrjintää ihan vain siksi, minkä näköinen hän on: mutta kuten sanoit, hänellä on onneksi ystäviä ympärillään <3
Kyllä, Kit oli kyseessä! Minuakin nauratti tuo veljen paheksuva ilme, mutta ehkä maalauksen tekijä oli tämän kanssa samaa mieltä siitä, että moinen käytös ei sopinut tärkeään tilaisuuteen. Älä suotta koe huonoa omatuntoa siitä, että haluaisit tietää! Olen toki iloinen siitä, että kyseinen luukku herätti uteliaisuutta, koska siihen se pyrkikin. Ja siitä, mitä perheelle kävi, tulee lisää tietoa jo lauantain luukussa tanssiaiset.
Ihanaa että tykkäsit ja kivaa että luet tätä kalenteria!
A/N: sanasta painajainen tulee mieleen, no, painajainen. Päätin kuitenkin tulkita sitä vähän eri tavalla, joten vähän surullisenvivahtavaa fluffia luvassa!
9. Painajainen
Painajaiset eivät olleet mitenkään harvinaisia pienessä perheessä.
Darren näki painajaisia jatkuvasti: poikaparan mielikuvitus kun ei rajoittunut pelkästään keksintöihin. Tämän painajaisetkaan eivät olleet niitä tavallisimpia: niissä esiintyi juoksevia vaatekaappeja ja väärään suuntaan kulkevia kelloja yhtä usein kuin poliiseja ja vihaisia koiriakin. Kara ei vieläkään voinut ymmärtää, miten joku saattoi pelätä kaappikelloja.
Karan painajaiset olivat erilaisia. Tämä heräsi silloin tällöin omaan nyyhkytykseensä ja kutsui hiljaisella äänellä äitiä ja isää. Hänen unensa olivat täynnä mustaa savua, naisten huutoa ja miesten karjuntaa. Niinä öinä hän harvoin nukahti uudelleen, kyhjötti vain Ethanin kyljessä.
Ethan näki harvoin painajaisia ja silloin kun näki, hän ei jäänyt niitä miettimään. Hänen suoraviivainen mielenlaatunsa suojasi häntä kauhuilta, jotka vainosivat muita ja hänen reipas leikinlaskunsa riitti usein karkottamaan hirvittävimmänkin painajaisen haamut. Asiaa saattoi auttaa sekin, että hän käytti tilannetta aina hävyttömäksi hyväkseen verottaakseen Ruthin hillo ja -hunajavarastoja, uskoen yhtä vakaasti sokerin voimaan painajaisen karkottamisessa kuin Ruth uskoi sen voimaan hampaiden mädättämisessä.
Ruth oli heistä toinen, joka ei juuri koskaan nähnyt painajaisia tai ainakaan puhunut niistä. Silloin harvoin kun joku kysyi, mistä hän oli unta nähnyt, hän vastasi hiljaa “tulesta” ja jatkoi töitään. Kukaan ei kysellyt enempää. Joidenkin asioiden oli parasta pysyä muistoissa.
Vicky ei hänkään puhunut painajaisistaan. Muut pystyivät kuitenkin kertomaan, milloin niitä oli ollut, sillä silloin tyttö oli tavallistakin varautuneempi. Niinä aamuina kun Vicky heräsi hiljaisena eikä puhunut muille kuin Kitille, he tiesivät, että tämä toisi kotiin valtavan saaliin ja valvoisi koko ensin yön takkatulen edessä, kunnes Kit viimein saisi tytön rauhoitettua uneen lupaamalla pitää vahtia kun tämä nukkui.
Mitä Kitiin tuli, tämäkään ei puhunut unistaan. Joskus tämä kutsui hiljaisella äänellä jotakuta nimeltä papa, ja kyseli tietä kotiin. Muut olivat hiljaa päättäneet, että olisi parasta antaa hänen nukkua.
Mutta kuka tahansa sitten painajaista näkikin, kaikki tiesivät sen tarkoittavan samaa asiaa.
Pyjamajuhlia!
Kellään heistä ei ollut kunnollisia pyjamia ja juhlatkin olivat aika vaatimattomia, mutta se ei heitä haitannut. He sytyttivät kynttilät, kohensivat takkatuleen eloa ja kaivelivat pahan päivän varalle kätketystä varastosta purkin hilloa tai makeisia, joita kiersivät piirissä. Näinä öinä edes Ruth ei muistutellut heitä pureksimaan koivunlehtiä ennen nukkumaanmenoa, eikä Kit komentanut ketään pesemään hampaita.
He istuivat piirissä peittoihin ja viittoihin kietoutuneina ja kertoivat hauskoja juttuja, kunnes viimeinenkin viipyilevä painajaisen häivä oli karkotettu. Kukaan ei oikeastaan muistanut, mistä traditio oli saanut alkunsa tai kuka sen oli keksinyt, mutta sääntö oli selvä: jos joku näki niin kauheaa painajaista, että muut heräsivät siihen, oli pyjamajuhlien aika. Jopa Vicky istui piirissä ja kertoi vitsejä, vaikkakin hänen vitsinsä olivatkin niin huonoja, että hän sai aina parhaat naurut katsellessaan heidän turhautuneita ilmeitään.
Lopulta, kun ilmapiiri oli taas iloinen ja kepeä, he nukahtivat yksi kerrallaan. Sanattomasta sopimuksesta kukaan heistä ei enää vetäytynyt erilleen piiristä, vaan jäivät siihen aamunkoittoon asti. Viimeinen jäljelle jäänyt sammutti kynttilät ja käpertyi piirin keskelle nukkumaan.
Ja niin painajaiset oli karkotettu taas yhdeksi yöksi.
-
Ja taas vierähti pari päivää etten ehtinyt luukkuja edes lukemaan, kommentoinnista puhumattakaan 😅 Mut täällä viimein taas.
Mitä tulee Vickyn isään, olet sekä oikeassa että väärässä :D
Hehee :D Mulle ehti muotoutua ton luukun pohjalta muutamia muitakin "teorioita", mutta enpä oo niitä toistaiseksi kertomassa, vaan katotaan sit joskus, miten oikeaan niistä mikään meni.
Mukavan erilaisia luukkuja taas kerran, ja kiva kun valotetaan vähän lisää lasten menneisyyksiä, vaikka samaan aikaan herääkin liuta uusia kysymyksiä. Mut ehkä niihinkin saadaan vastauksia ennen pitkää. Lempparini näistä osista oli varmaankin tuo kahdeksas, vaikka onkin kurjaa että Kara kohtaa ennakkoluuloja perimänsä takia :< Onneksi Vicky pitää hänen puoliaan ja laittaa ilkeyksiä puhuvat kärsimään seurauksia.
Vicky kurotti taskuunsa ja otti sieltä pienen makeispurkin, joka oli selvinnyt tuhosta. Sen ympärille oli kiedottu punainen rusetti.
Toi Evangelinelta pöllitty rusetti kruunas koko jutun ;D
Mutta kuka tahansa sitten painajaista näkikin, kaikki tiesivät sen tarkoittavan samaa asiaa.
Pyjamajuhlia!
Ihanaa kun lapsilla on tollainen kaikkia varmasti ilahduttava ratkaisu painajaisista selviämiseen ♥ Muutenkin näissä tarinoissa oikein huokuu se, että vaikka he elävätkin katulasten vaatimatonta elämää, he pyrkivät ottamaan siitä kaiken irti ja elämään niin hyvin kuin mahdollista :3
-
Larjus kiva nähdä taas!
Minä kyllä haluaisin kuulla teoriasi, niin että kerro sitten kun kerron mitä tapahtui, mitä ne oikein olivat :D Kara rassu tosiaan kohtaa suoraa syrjintää ja pilkkaa ihan vain siksi, minkä näköinen on, mutta onneksi Vicky ei tällaista kuuntele. Kiva kun tykkäsit rusetista, se oli mustakin sellainen piste i:n päälle :D
Nämä lapset ovat tosiaan kekseliäitä, ja kun aikuisten säännöt ja rajoitukset eivät ole pilaamassa huvia, voi pyjamajuhlia pitää milloin vain haluaa <3 Kiva kun jätit kommenttia!
A/N: tajusinpa tässä tämän päivän luukkua kirjoittaessani että sekä tämän että huomisen luukku pyörivät aika paljon Kitin ympärillä, mutta en viitsinyt enää mennä muokkaamaankaan sanalistaa. Joten Kitin luukku tulossa siis myös huomenna!
10. Veitsi
Kaikki tiesivät, että veitsi oli Kitin tärkein esine.
Se oli ihan tavallinen taskuveitsi, sellainen minkä saattoi näppärästi napsauttaa koteloonsa niin, että se ei repinyt reikää taskuun. Sen kahva oli mustaa kiveä ja terä himmeänä kiiltävää metallia joka leikkasi melkein minkä tahansa läpi. Kara pyysi Kitiä joskus leikkaamaan hänelle lankoja ja Darren peltiä, mutta vain Vicky pyysi veistä joskus lainaksi. Muut tiesivät olla koskematta siihen.
Siksi Ethan hämmentyikin niin paljon, kun joku herrasmies yritti ottaa veitsen itselleen.
Oli ihan tavallinen päivä. He olivat lopettelemassa töitä ja näpistelyjä ja miettivät jo, mitä tehtäisiin päivälliseksi. Ruth oli ollut nuhainen jo muutaman päivän, joten ruuanlaitto lankesi muiden kontolle. Vicky oli onneksi saanut käsiinsä valmiiksi paistetun kanan, mutta pelkkä vihannesten keittäminen aiheutti muille päänvaivaa. Lopulta he olivat päätyneet voileipiin, ja olivatkin nyt havralaisen kauppiaan luona hieromassa kauppoja muutamasta limpusta. Havralaiset eivät yleensä tinkineet, mutta monet heistä kokivat sympatiaa katulapsia kohtaan, erityisesti Kitiä, joka puhui havraa sujuvasti ja Darrenia, joka näytti aina hiukan flunssaiselta.
Kaikki olikin sujunut hyvin ja Ethan oli jo pakkaamassa paksuja kauralimppuja reppuunsa, kun vahinko tapahtui.
“Kit, leikkaatko tuosta?” hän pyysi ja osoitti narua, jolla limput oli sidottu yhteen. Ne eivät mahtuisi reppuun sivuttain, mutta päällekkäin kyllä.
Kit nyökkäsi ja veti veitsensä esiin. Samassa joku henkäisi, ja kumpikin kääntyi katsomaan.
Havralainen kauppias tuijotti ensin veistä ja sitten Kitiä. “Mistä sinä olet tuon saanut, poika?”
“Se on minun”, Kit sanoi ja otti askeleen taaksepäin. Ethan survoi limput reppuunsa ja veti soljet kiinni. Tilanne näytti kaikin puolin siltä, että kohta olisi parasta ottaa jalat alleen.
“Sitä minä epäilen, aranian”, kauppias sanoi terävästi. “Tuo veitsi kuuluu-”
“It’s mine”, Kit sihahti. Havran terävät soinnut särisivät ilmassa. “Let it go, old man.”
Ja niin poika käänsi selkänsä ja juoksi. Ethan vilkaisi vielä kerran raivostunutta kauppiasta ja seurasi sitten ystäväänsä.
“Mitä tuo nyt oli?” hän huohotti kun he olivat päässeet sopivan matkan päähän. Kit harppoi eteenpäin kuin ei olisi kuullut. “Kit!”
“Ei mitään”, Kit sanoi kääntämättä katsettaan. “Anna olla.”
Ethan kurtisti kulmiaan. Ei ollut Kitin tapaista olla näin sulkeutunut. Ei tämä paljoa ollut kertonut menneisyydestään, mutta ei ollut koskaan kieltänyt kysymästäkään. Heidän kirjoittamaton sääntönsä vain kielsi kyselemästä mitään, mistä toinen ei selvästi halunnut puhua. Elämä oli tarpeeksi hankalaa ilmankin.
Mutta…
“Miksi se ukko juuri sinun veitsesi halusi? Onhan kai markkinoilla samanlaisia pilvin pimein.”
Kit puri huultaan ja epäröi, mutta vain hetken. Sitten hän veti veitsensä taas esiin.
“Se johtuu tästä.”
Ethan kurotti pojan olan yli katsomaan. Hän oli muutaman sentin Kitiä pidempi, mistä oli etua.
Hän oli totta kai nähnyt veitsen kymmeniä, jopa satoja kertoja, mutta ei koskaan näin läheltä. Mutta nyt kun hän katsoi
tarkemmin, hän näki, että veitsen kahvaan oli tosiaan kirjoitettu jotain.
K.J.W.L.N.
“Koo Jii Wee Äl Än?” Ethan kurtisti kulmiaan. “Onko se joku salakoodi?”
Kit tuhahti. “Ei”, hän mutisi ja laittoi veitsen takaisin taskuunsa. “Ne ovat nimikirjaimet.”
“Sinunko?”
“Niin”, Kit sanoi ja työnsi kätensä taskuunsa hivelläkseen veitsen pintaa. Hän jatkoi matkaansa eteenpäin.
Ethan tuijotti hänen peräänsä, ja juoksi sitten pojan rinnalle. “Kuinka monta nimeä sinulla oikein on?”
“Unohda koko juttu, sopiiko?”
-
Minä kyllä haluaisin kuulla teoriasi, niin että kerro sitten kun kerron mitä tapahtui, mitä ne oikein olivat :D
Joo jos mä muistan niitä enää siinä vaiheessa XD Hyvä ku muistan nytkään.
Olipa kyllä taas mielenkiintoinen osa. Musta on kiva miten saat yhdisteltyä tämmösiä arkisia paloja katulasten elämästä ja pieniä ripauksia siitä, mitkä heidän menneisyytensa/taustansa ovat. Mä kun rakastan kaikkia mysteeri/salapoliisijuttuja niin se on vähän kun antaisit johtolankoja tässä Katulapsi-universumin/loren laajentuessa, että niitä voi sitten mielessään pohtia ja jäsennellä :D Ja sitten ehkä myöhemmin tehdä jotain johtopäätöksiä, että mitä heidän elämässään tapahtuikaan ennen katulapseksi päätymistä.
“Kuinka monta nimeä sinulla oikein on?”
Aika monta ja vähän päälle :D
Mut selkeesti tuo nimiasia on niin kytköksissä Kitin menneisyyteen/taustaan, ettei hän halua asiasta puhua. Ainakaan toistaiseksi. Ehkä se joskus aukeaa enemmän.
-
Larjus kirjota ne vaikka lapulle ylös xD Mäkin kyllä kehittelen aina kaikkia teorioita enkä sitten muista puoliakaan niistä. Mutta kiitos! Ihana kuulla, että mun katulapsilore jaksaa kiinnostaa <3 Tässä luvussa selviääkin jo paljon Kitin taustoista, ja lisäksi mistä nimistä toi nimirimpsu koostuu :D
Kiitos paljon kommentista!
A/N: Tämä luukku aiheutti mulle ihan hirveästi päänvaivaa, mutta tässä se nyt lepää. En ole tähän ihan tyytyväinen, mutta mennään nyt tällä.
11. Tanssiaiset
Aranian eteläinen puoli kuului rahvaalle.
Siellä sijaitsi satama, joka ei pääkaupungin loistosta huolimatta ollut mitenkään erikoinen: ranta oli niin kivikkoista, että suurimmat rahtilaivat ankkuroivat itsensä mieluummin suuriin satamakaupunkeihin. Maisemakin oli ankea: pelkkää harmaana vellovaa merta silmänkantamattomiin. Satama tuoksahti aina kalalta, joten hienompi väki ei ollut kiinnostunut rakentamaan sinne kivitalojaan ja kävikin siellä vain pakon edessä, kuten jos oli aivan pakko matkustaa mahdollisimman nopeasti monen viikon matka Havraan tai kahden päivän matka Reginyyn.
Mutta koska meri kuitenkin oli kalaisa ja satamassa vilisi rapuja ja simpukoita, oli köyhä väki pian rakentanut hökkelinsä sataman ympärille. Niitä seurasivat torit, sekatavarakaupat, kehräämöt, apteekkarit ja pian myös köyhäintalot ja orpokodit.
Mitä pohjoisemmaksi satamasta mentiin, sitä enemmän kaupunki muuttui. Pienet sekalaiset kojut väistyivät sievien putiikkien ja mahtipontisten herrasväen liikkeiden edestä. Torit vaihtuivat puistoiksi, joissa hymyilevät miehet kaupittelivat kuumia kastanjoita ja suolaisia rinkeleitä, ja lopulta sekä köyhien tönöt että kauppiaiden korkeat kerrostalot vaihtuivat aatelisten valtaviin kivisiin kartanoihin, joita ympyröivät vehreät tilukset aidattuine puutarhoineen.
Aina silloin tällöin rahvas väki harhautui mukulakivikaduille katsellen hämmentyneenä ympärilleen, kunnes poliisit tai kartanoiden porttien edessä seisovat vartijat komensivat nämä matkoihinsa. Joskus he eivät kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta, eivät varsinkaan silloin, kun kartanoissa pidettiin tanssiaisia.
Komentaja Malcomin kartanossa pidetyt tanssiaiset olivat joka vuosi syksyn kohokohta. Komentaja itse oli ristiriitainen hahmo: tällä oli oikea työ, mikä teki hänestä rahvasta, mutta toisaalta kuningas oli lyönyt hänet ritariksi. Se yhdistettynä komeaan univormuun teki hänestä hyväksyttävän aateliston silmissä, eikä asiaa haitannut sekään, että herrasmiehistä oli mukavaa vaihtaa silloin tällöin muutama sana miehen kanssa, joka komensi lähes kaikkia aranialaisia sotilaita.
Tanssiaisten seuraaminen oli yleistä huvia. Rahvasta kerääntyi kaduille katselemaan hienoja vaunuja, jotka vierivät porteista sisään ja onnekkaimmat näkivät vilauksen värikkäistä puvuista ja univormuista, kun herrasmiehet saattelivat daaminsa sisälle kartanoon.
Vickylle ei kadulla seisominen kuitenkaan sopinut. Tämä oli löytänyt jo kauan sitten mukavan piilopaikan viereisen kartanon katolta, mihin oli joko suunnitteluvirheen tai rahojen loppumisen vuoksi jäänyt pieni syvennys välikaton ja ulkokaton väliin. Aikuisia sinne olisi mahtunut vain kaksi, mutta lapsia syvennykseen sopi helposti kuusi ja vielä muutama reppukin.
Kara rakasti katsella kauniita pukuja ja upeita vaunuja, ja vaihteli Kitiltä lainattuja kiikareita Ruthin kanssa, joka myös piti kauniista vaatteista. Vicky katseli hänkin sieviä pukuja mielellään, mutta yhtä mieluusti tämä myös osoitteli aatelisten naurettavaksi kääntynyttä muotia. Ethania nosti katseensa Kitin kanssa pelaamastaan korttipelistä vain, jos vuorossa oli harvinaisen omituinen viritys, ja Darren yleensä menetti mielenkiintonsa muutaman puvun jälkeen ja keskittyi sitten kirjaansa.
Silti he menivät katsomaan tanssiaisia aina yhdessä. Kukaan ei halunnut jäädä yksin kartanoon tietäen, että muut nauttivat parhaillaan piknik-eväistä ja nauroivat jonkun ladyn täytekakun kokoiselle hatulle, jonka päällä keikkui hedelmäkori.
Oli tuulinen päivä loppusyksyn ja alkutalven välissä, joten he olivat ottaneet vilttejä mukaan. Syvennys oli kuitenkin vedoton ja paikka oikeastaan aika mukava. Sisään virtasi vieraita ainakin tunnin tai kaksi, kun kaikki vieraat yrittivät saapua tyylikkäästi myöhässä.
Vicky oli liittynyt kolmanneksi Ethanin ja Kitin peliin, ja Darren oli puolivälissä kirjaansa, kun Karan ja Ruthin iloinen puheensorina havahdutti heidät puuhistaan. He kääntyivät katsomaan jo hiukan lyhentynyttä vaunuletkaa.
“Eivätkö melkein kaikki ole jo tulleet?” Ethan kysyi ja hapuili mehupulloa. “Voitaisiin kohta jo lähteä. Minulla on nälkä.”
“Me syötiin vasta ihan kauhea kasa voileipiä”, Ruth huomautti ja otti kiikarit Karalta. “Ja pullaa.”
“Mutta minulla on taas nälkä.”
“Sinulla on aina nälkä. Mutta katso nyt. Nyt siellä tapahtuu jotain jännää.”
“Onko jollain ladylla taas lintu hiuksissa?” Ethan kysyi ja vilkaisi vaunujonoa. “Kenellä on tuollaiset vaunut?”
“Ne ovat varmaan Willowien”, Kara sanoi asiantuntevasti. Hän tunsi paljon aatelissukuja katseltuaan tuntikausia näiden vaunuja ja hienoja pukuja. “Heillä on tuollaiset mustat missä on hopeinen paju. Mutta tuo ei ole Willow. Taitaa olla havralaisia, heillä on kai tuollaiset univormut.”
Yhtäkkiä linnan pihalla vallinnut puheensorina hiljeni. Muutkin lapset kääntyivät kiinnostuneina katsomaan.¨
Kartanon eteen olivat ajaneet mustat vaunut, joista hyppäsi ulos nuori mies. Tällä oli yllään harmaa univormu, jossa oli leveitä mustia raitoja, sekä yksi ainoa ohut keltainen raita rinnan kohdalla. Miehellä oli ruskeat hiukset, ja, kiikarit itselleen napannut Kara pani kiinnostuneena merkille, siniset silmät. Ne eivät olleet samanlaista vaaleaa sineä kuin aranialaisilla yleensä, vaan voimakkaan kirkkaansinistä, kuin kesäpäivän taivas.
“Tuo on varmaan joku prinssi”, sanoi tilanteeseen havahtunut Darren. “Eivät he muuten olisi noin hiljaa.”
Aukio oli tosiaan käynyt hiljaiseksi. Mies oli kääntynyt auttamaan vaunuista nuoren naisen, jolla oli kaunis punainen tukka ja sievä vihreä leninki. He astelivat yhdessä ovelle, missä itse komentaja Malcolm tervehti heitä ja saattoi heidät sisään.
“No niin, se siitä”, Ethan sanoi haukotellen. “Ei tuon jälkeen tule enää kuin lisää lordeja ja ladyja. Eikö me voida jo mennä?”
“Kai me voidaan”, Kara sanoi vain hiukan vastahakoisesti. “Kit, haluatko sinä nämä kiikarit takaisin-” hän kääntyi ympäri.
“Missä Kit on?”
Kaikki katselivat ympärilleen pienessä syvennyksessä.
Mutta Kitiä ei näkynyt enää missään.
***
Aurinko oli jo laskenut, kun Vicky lähestyi pientä taloa.
Se oli sievä talo, yksi niistä harvoista, joita parempi väki oli rakentanut sataman lähelle.
Se oli rakennettu valkoisesta kivestä ja siinä oli sininen ovi, joka oli kai joskus ollut kirkkaan sininen mutta joka oli vuosien sateista haalistunut. Taloa ympyröi pieni puutarha, jossa rehottivat rikkaruohot ja kauan sitten villiintyneet orvokit.
Vicky puri huultaan astuessaan ovelle. Toisin kuin kartano jossa he asustelivat, tämä talo ei ollut hylätty: siitä todistivat lukittu ovi ja ehjät ikkunat. Se oli vain unohdettu, sellaisen perheen koti, joka ei palaisi enää koskaan takaisin.
Lukko kilahti auki Vickyn näppärissä käsissä ja hän astui sisään.
Sisältä talo oli melkein tyhjä. Huonekalut oli viety pois, matot rullattu seiniä vasten, seinät tyhjennetty maalauksista. Lattiaa peitti paksu pölykerros.
Pöly kertoi Vickylle kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää. Hänen hartiansa lysähtivät helpotuksesta.
Hän oli etsinyt poikaa tuntikausia. Kartanosta, satamasta, toreilta, jopa poliisiaseman liepeiltä siltä varalta että tämä olisi jäänyt kiinni. Pieni unohdettu talo oli ollut viimeinen paikka hänen listallaan.
Kit oli tuonut hänet tänne vain kerran ja siitä oli jo kauan, silloin kun he asuivat vielä kolmestaan Darrenin kanssa. Silloinkaan he eivät olleet menneet sisään, olivat vain seisseet hetken ulkopuolella, ennen kuin paikalle sattunut konstaapeli oli hätistänyt heidät tiehensä.
“Kit?” Vicky kuiskasi astuessaan syvemmälle taloon. Hetkeen hän ei uskaltanut edes hengittää.
Joku niiskaisi. Vicky seurasi ääntä talon perälle.
Kit oli lysähtänyt keittiön nurkkaan, tumma pää haudattuna käsiin. Hän näytti siltä kuin olisi istunut siinä jo kauan: Vicky pystyi näkemään tummat pisarat pojan puserossa ja punareunaiset silmät sormien välistä.
Hän epäröi hetken ja istui sitten pojan viereen. Kit ei reagoinut mitenkään, joten hän päätti odottaa.
Keittiö oli kummallisin minkä Vicky oli koskaan nähnyt. Se oli maalattu pirteän keltaiseksi, ja seiniä kiersivät vihreät kaapit. Seinässä oli ammottava aukko siinä missä oli ehkä joskus ollut ruokakomero, ja nurkassa oli painaumia, jotka kertoivat, että siinä oli seissyt kauan pöytä ja neljä tuolia.
Se oli perheen keittiö, sellaisen, joka teki itse ruokansa. Se taas ei sopinut lainkaan niihin palasiin joita Vicky tiesi ystävänsä menneisyydestä. Mikä Kit oli ollut?
Ja mitä Kit oli nyt?
Yhtäkkiä Vicky ei kestänyt enempää. Hän tönäisi ystäväänsä varovasti. “Kit?”
Poika ei vastannut.
“Kit, mennään kotiin, jooko?”
“Täällä oli pimeää.”
Vicky tuijotti poikaa. “Mitä?”
“Täällä oli pimeää”, Kit toisti hiljaa. “Ja minua pelotti. Minulla oli lastenhoitaja, mutta en löytänyt häntä mistään. Ja minulla oli ikävä Joeta, ja äitiä ja papaa. Minä lähdin etsimään heitä.”
Vickyä kylmäsi. Nyt hän tiesi, mistä poika puhui: poika joka makasi hänen vieressään orpokodin lattialla ja puhui katkonaista araniaa, hieno nuttu vedettynä hätäisesti yöpaidan ja housujen päälle, taskuun piilotettu veitsi…
“Tämä oli sinun kotisi, eikö ollutkin?”
Kit nyökkäsi.
Vicky katseli uusin silmin ympärilleen. Talo oli aika pieni, ei mitään verrattuina niihin hienoihin kartanoihin joita he olivat illan aikana nähneet. Mutta jos perhe matkusti paljon…
“Mutta te ette asuneet täällä aina, ettehän?”
Kit pudisti päätään. “Me asuttiin Reginyssä. Ja joskus Havrassa, papan perheen luona.” Kit vetäytyi entistäkin pienempään myttyyn. “Mutta sitten he lähtivät”, hän kuiskasi. “Ja jättivät minut tänne.”
Vicky puri huultaan. “Se mies jolla oli harmaa univormu oli sinun veljesi, vai mitä?”
“Joo”, Kit sanoi värittömällä äänellä. “Joseph. Minä kutsuin häntä Joeksi.”
“Ehkä he eivät tienneet, että sinä jäit tänne”, Vicky sanoi tunnustelevasti, mutta Kit pudisti päätään.
“Minä käyn täällä aina joskus. Mutta kukaan ei ole koskaan tullut. Eivät he minua etsi.”
Vicky oli hetken hiljaa.
Älä kysy, jos et halua kuulla.
Se oli heidän sääntönsä, joka oli palvellut heitä jo kauan. Mutta nyt Vicky huomasi, että hän ihan oikeasti halusi kuulla.
“Onko sinulla veitsi mukana?”
Kit vilkaisi tyttöä hämmentyneenä mutta nyökkäsi. Hän kopeloi hetken taskujaan ja ojensi sitten tälle taskuveitsensä.
Vicky otti sen ja hiveli kahvaan kaiverrettuja kirjaimia. Niitä oli viisi: yksi sukunimelle, loput etunimille. Mutta rahvaille oli vain yksi nimi. Aatelisetkin tyytyivät kahteen, korkeintaan kolmeen. Ja heitä korkeammalla olivat vain…
“Minä luulin, että sinä et tiennyt, mitä se tarkoittaa.”
Kit vilkaisi tyttöä edelleen hämmentyneenä. “Mikä?”
“North. Minä luulin, että sinä vain keksit sen nimen. Etkä tiennyt, kelle se oikeasti kuuluu.”
Kit kohautti uupuneena olkiaan. “Ei minulla ole kovin hyvä mielikuvitus.”
Vicky tuhahti. “Tiedän.” Hän silmäili kaiverrusta mietteliäästi. “Mitä ne muut nimet sitten ovat?”
Kit otti veitsen tytöltä ja kuljetti sormiaan pitkin siihen kaiverrettuja kirjaimia. “K on Kitre. J on Joakim. W on Willow.” Hän vilkaisi Vickyä. “Nyt sinä et saa nauraa.”
Vicky kohotti kulmiaan. “Miten niin?”
“Lupaa nyt vain, ettet naura.”
“Hyvä on. Lupaan. “
L on Lawrence.”
Vicky tirskahti.
Kit mulkaisi häntä. “Sinä lupasit, ettet naura!”
“En minä nauranut”, Vicky puolustautui. Hän peitti suunsa kädellään estääkseen naurua pulppuamasta ulos. “Mutta ihan oikeasti -Lawrence?”
Kit tuhahti. “Mikä sinun toinen nimesi sitten on?”
“Ei minulla ole”, Vicky vastasi hilpeästi, iloisena siitä, että oli onnistunut kääntämään Kitin huomion toisaalle. “Ei useimmilla ihmisillä ole.”
Kit kääntyi taas tuijottamaan veistä. Vickyn hartiat lysähtivät.
“Kit”, hän kutsui varovasti. “Mennään kotiin, jooko?”
“Hän oli siellä”, Kit sanoi. Hänen äänensä oli aivan tasainen, mutta jotain kylmää juoksi silti Vickyn selkää pitkin. Kit kuulosti värittömältä, kuin kaikki tunteet olisivat valuneet hänestä pois.
“Ei se haittaa”, Vicky kuiskasi.
“Hän on minun veljeni, Vicky.”
“Minä tiedän”, Vicky sanoi, yrittäen epätoivoisesti keksiä jotain, mikä tekisi tilanteesta paremman. “Mutta sinulla on nyt meidät. Sinulla on…sinulla on minut.”
Kit kääntyi, ja Vicky huokasi helpotuksesta. Pojan sinisiä silmät punoittivat hiukan, ja kasvoilla oli kyynelten jättämiä juovia,
mutta hymy oli tuttu. “Niin”, hän sanoi ja pyyhkäisi kasvojaan hihallaan. “Minulla on teidät.”
Vicky hymyili takaisin ja tarttui pojan hihaan. “Meillä on vielä vähän kahvia.”
“Kahvia ei pitäisi juoda näin myöhään illalla.”
“Kuka niin sanoo?”
Kit virnisti. “Ei kukaan.”
***
Kun he palasivat kartanoon, kumpikin pystyi tuntemaan miten jännittynyt tunnelma rasahti rikki kuin ohut jää askelten alla. Darren tuli taas nurkastaan muiden seuraan, Ruth alkoi heti tehdä iltapalaa, Ethan taputti Kitiä nopeasti selkään ja Kara halasi häntä tiukasti. Kit vastasi heille kaikille kasvoillaan tuttu lempeä hymy, ja käyttäytyi taas kuin oma itsensä. Kukaan ei kysellyt mitään. Sellainen ei ollut tapana.
Mutta illalla kun Vicky makasi patjalla Karan vieressä, hän ei voinut olla ajattelematta sitä nuorta miestä, joka oli astellut tanssiaisiin sievä punatukkainen nainen vierellään. Hän pohti, tiesikö mies, että hänen veljensä oli elossa.
Sitten hän mietti Kitin veistä, ja nimikirjaimia, joita siihen oli kaiverrettu. Aatelisillakaan ei ollut niin montaa nimeä.
Mutta kuninkaallisilla oli.
-
A/N: viime luukku oli aika pitkä ja surullinen. Tämä on lyhyempi ja söpömpi! Maissinaksulle kiitokset inspiraatiosta <3
12. Kynä
Ethan lojui vihreän salongin lattialla ja lueskeli.
Hän ei yleensä välittänyt sanomalehdistä, mutta tämä oli herättänyt hänen kiinnostuksensa. Siinä kerrottiin Aranian armeijasta, sinitakkisista miehistä jotka marssivat maailman ääriin valloittamaan syrjäisiä alueita ja rikkauksia, joita he sieltä toivat. Ethan tiesi kyllä, etteivät rikkaudet vain lojuneet odottamassa, että joku aranialainen sotilas eksyisi paikalle, mutta oli silti kiehtovaa lukea puhtaasta kullasta veistetyistä leijonanpäistä ja kämmenen kokoisista smaragdeista.
“Mitä sinä luet?”
“Sanomalehteä”, Ethan vastasi ihan vain Vickyä ärsyttääkseen. Tyttö tuhahti mutta istui kuitenkin hänen viereensä. “Tässä on juttu siitä pienestä saaresta Qerben lähellä. Sieltä löytyi kuulemma kämmenen kokoisia jalokiviä, joita villit käyttivät koristeina.”
Vicky vilkaisi ympärilleen. “Älä puhu siitä jos Kara kuulee. Hän ei tykkää puhua siitä. Sitä paitsi, oikeat timantit ovat rumia kiviä, niistä tulee nättejä vasta kun ne hioo. Noita juttuja on aina väritetty.”
“Ai värikynilläkö?”
Ethan ja Vicky kääntyivät katsomaan.
Darren seisoi heidän edessään, vasara kädessä ja kummastunut ilme kasvoillaan. Poika oli vetänyt syntymäpäivälahjaksi saamansa suojalasit otsalleen ja ne olivat takertuneet kupariseen hiuspehkoon. “Vai millä sitä on väritetty? Minä luulin, että kuvat ovat aina mustavalkoisia.”
Ethan ja Vicky vaihtoivat katseita.
Sitten, äänettömän keskustelun jälkeen, he kääntyivät taas Darrenia kohti. “Ei, kun mustekynällä. Niin että rajat näkyvät paremmin.”
Darren nyökkäsi, ilmeisen tyytyväisenä vastaukseen. “Mistä se kertoo?”
Vicky ja Ethan kävivät toisen äänettömän keskustelun. Kun kumpikin tuli samaan johtopäätökseen, he kääntyivät taas Darrenia kohti. “Pankkiuudistuksista vain.”
“Kuulostaa tylsältä”, Darren totesi ja lähti jatkamaan mitä sitten ikinä olikaan tekemässä.
Ethan vilkaisi Vickyä. “Eikö meidän pitäisi kertoa hänelle?”
Vicky katsoi pojan perään. “Kertoa hänelle, että aranialaiset sotilaat ryöväävät kokonaisia maita ja luultavasti vielä polttavat niiden asukkaiden talot maan tasalle? Luuletko, että hän nukkuisi enää ikinä sen jälkeen?”
“Hyvä on, sinä voitit.”
-
Taas luin useamman luukun kerrallaan. Ihanan erilaisia keskenään. Tuo torilla tapahtunut (8) jäi mieleeni koska siinä tapahtui paljon. Painajaisten aikaiset pyjamajuhlat kuulostavat lohdulliselta. Kun noin moni näkee painajaisia, on hyvä että on lohduttavia ihmisiä ympärillä, jotka ymmärtävät ja pehmentävät kurjaakin kokemusta.
Kit ja hänen veitsensä valotti taas mielenkiintoista taustaa. Mitähän syitä jollain varakkaammalla perheellä on jättää jälkeensä lapsi jonnekin yksinään ja unohtaa hänet? Kurjaa. Nämä tarinat ovat sopivasti sumun peitossa, jolloin lukija ei tiedä paljoa, mutta avaat vähän kerrallaan mikä lisää mielenkiitoa. Kiitos kun kirjoittelet. :D
-
Kiva kun tulit taas jättämään kommenttia, Fairy Tale!
Mäkin luen yleensä muiden joulukalentereista monta luukkua kerrallaan :D Kiva kuulla, että luukut ovat erilaisia! Se onkin tällaisten löyhästi toisiinsa liittyvien luukkujen etu, että voi kirjoittaa kaikenlaista. Kiva kuulla, että pidit pyjamajuhlista, se olisi hauska perinne olla itselläkin olemassa :D
Mitähän syitä tosiaan? Mutta kyllä minä vielä kerron!
Kiitos kun luet! <3
A/N: vähän pohdin, kertoisinko toisen hahmon taustoista näin paljon heti Kitin taustan paljastamisen jälkeen, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Tämä onkin ensimmäinen luukku, missä katulapset eivät esiinny muuten kuin nimeltä mainittuina :D Hyvää maanantaita kaikille!
13. Kartano
Komentaja Malcomin kartano oli yksi Aestenin tunnetuimpia.
Kauniiksi sitä ei voinut sanoa: valtavaa, punatiilistä rakennusta kiersi korkea takorautainen aita, jonka pylväissä oli terävät piikit, eikä kivetyllä pihalla kasvanut edes ruohonkortta. Mustat ristikot ikkunoissa muistuttivat kaltereita, ja jylhää, raudoitettua etuovea ei olisi murrettu edes muurinmurtajalla.
Komentajan vaimo oli kuitenkin taitava luomaan tunnelmaa, ja ylhäisiä miehiä miellytti kartanon kurinalainen ilmapiiri. Se toi mieleen armeijan, vaikka useimmat heistä eivät olleetkaan koskaan astuneet jalallaan sen parakkeihin.
Näistä syistä komentajan pitämiin tanssiaisiin oli aina tunkua, eikä kulunut montakaan iltaa, joina hän ei saanut kutsua illalliselle, tai tanssiaisiin, tai peli-iltaan.
Komentajan elämästä kuitenkin puuttui jotain hyvin tärkeää: hän ei ollut koskaan saanut poikaa.
Hän oli mennyt naimisiin nuorena, mutta vaimo oli kuollut vain muutama vuosi avioliiton solmimisen jälkeen eikä ollut ehtinyt lahjoittaa miehelleen perillistä. Toinen avioliitto oli solmittu lähinnä molempien osapuolten sosiaalisen aseman kohottamiseksi, vaikka aviopuolisot olivatkin mieltyneet toisiinsa. Rouva oli kuitenkin jo niin kypsässä iässä, että kun tämä tuli raskaaksi, sitä pidettiin ihmeenä. Kun tämä sitten synnytti tytön, kukaan ei hämmästynyt: mitäpä muuta voitiin odottaa, kun hedelmällisimmät vuodet oli jo ohitettu.
Pojan puute kuitenkin vaivasi komentajaa silloin tällöin. Muilla miehillä hänen iässään oli jo monta, monien olivat jo yliopistossakin: ja silloin tällöin kun hän näki miesten opettavan poikiaan uimaan tai ampumaan jousella, kateus kalvoi hänen sisuksiaan. Hän oli kyllä ystävällinen tyttärelleen, mutta eihän tytärtä voinut opettaa metsästämään tai komentamaan joukkoja.
Eräänä iltana istuessaan työhuoneessaan, ajatus pojasta hiipi taas komentajan mieleen. Hän epäröi vain hetken ja ja avasi sitten lipaston laatikon. Siellä, piilossa valepohjan alla, oli kirje.
Kirje oli jo vanha ja kellastunut, ja paperi oli ollut alun perinkin halpaa. Lyijykynällä tuherretut tikkukirjaimet olivat haparoivia, eivätkä sanatkaan aina pysyneet rivillä.
Hyvä herra eversti Malcolm, kirje alkoi, sillä se oli kirjoitettu monta vuotta sitten, kun komentaja ei ollut vielä lähelläkään havittelemaansa asemaa, te ette ehkä muista minua, mutta minä muistan teidät. Nimeni on Daisy Merle, ja olin joskus töissä tarjoilijana Hevosenpään tavernassa.
Te luulette, ettei teillä ole poikaa, mutta kyllä teillä on. Hänen nimensä on Ethan, ja hänellä on ruskea tukka ja siniset silmät, ihan niin kuin teilläkin. Hän on komea poika, ihan teidän näköisenne.
Minulla ei ole ollut muita miehiä kuin te. Ehkä te haluaisitte ottaa Ethanin ja kasvattaa hänet omananne.
Löydätte meidät Eteläisen Kiviaukion Köyhäintalosta.
Terveisin,
Daisy Merle
Komentaja laittoi kirjeen pois ja tuhahti. Naisparka oli tuskin itse sitä edes kirjoittanut. Jokaisessa köyhäintalossa oli vain yksi tai kaksi kirjoitustaitoista, jotka sitten kirjoittivat kaikkien kirjeet maksua vastaan.
Kyllähän hänellä oli hämärä muistikuva tavernasta ja nätistä tytöstä, jolla oli vaalea tukka, mutta sellaisia oli paljon. Ei se mitään todistanut.
Mutta kuitenkin…
Hän on ihan teidän näköisenne.
Ehkä hän voisi pyytää jotakuta miehistään pitämään silmät auki. Monilla katulapsilla oli ruskeat hiukset ja siniset silmät, heitä vilisi kaduilla enemmän kuin rakkikoiria.
Mutta kuinka monen nimi voisi olla Ethan Merle?
-
14. Piirrustus
Kara piti piirtämisestä
Lapsena hänellä oli ollut ihan oikea taiteilijan arkku, missä oli ollut värikyniä, siveltimiä, maaleja ja paksua valkoista paperia. Enää hänellä ei ollut niistä mitään: edes ihan tavallisia lyijykyniä oli vaikea löytää ja kirjepaperikin oli kallista, piirustuspaperista puhumattakaan. Darren antoi hänelle joskus kansilehtiä kirjoistaan, mutta lyijy ei tarttunut niihin kovin hyvin ja piirroksista tuli suttuisia.
Onneksi hiilelläkin saattoi piirtää, eikä kanvaasistakaan ollut pulaa. Vielä kun Kit teroitti taskuveitsellään hiilenpalasista kelvollisia kyniä, oli Kara yhtä tyytyväinen kuin jos olisi tyhjentänyt taidekaupan.
Kartanon entiset asukkaat olisivat luultavasti pyörtyneet kauhusta, jos olisivat nähneet, mitä heidän hienoille tapeteilleen kävi, mutta muut lapset pitivät niistä. Silloin tällöin he saivat käsiinsä maalitönkän tai vahaliituja, ja pian salongin vihreillä tapeteilla seikkaili harmaita norsuja, keltaisia kirahveja ja hiukkasen eksyneen näköinen sininen virtahepo.
Kara ei tyytynyt koristelemaan pelkästään salonkia, vaikka he viettivätkin sillä eniten aikaa. Keittiön valkeiksi kalkitut seinät peittyivät linnoihin, prinsessoihin ja lohikäärmeisiin. Porraskaiteessa kiemurteli käärme, ja seinällä sen vieressä kasvoi puutarha. Yläkerran huoneissa eleli kokonainen hevoslauma ja kylpyhuoneessa taas seikkailivat merirosvot.
Kara oli paitsi innokas, myös taitava. Hahmot tuntuivat ihan heräävän eloon hänen sormiensa alla, ja jollain tavalla piirrokset myös lohduttivat. Ne saivat aikaisemmin kylmän ja epäystävällisemmän kartanon tuntumaan kodikkaammalta, kuin he olisivat vallanneet sen omakseen sen sijaan että olivat siellä vain vieraina.
Vaikka Darren kyllä vähän pelkäsi sitä virtahepoa.
-
A/N:eipä kai tästä ole sen kummempaa sanottavaa. Niin kuin eilinenkin, se on ihan soma ja fluffyinen :)
15. Kukka
“Sano nyt vielä, miksi me tehdään tätä?”
“Koska Ruth tykkää kukista. Siksi.”
“Miksi me ei vain voida viedä kukkapuskaa jostain kojusta?"
“Koska Ruth tykkää luonnonkukista. Eikä se sitä paitsi ole sama asia.”
“Mutta tämä on tylsää”, Vicky valitti ja heittäytyi selälleen kukkakedolle. Kara laski oman korinsa maahan ja kumartui kiskomaan ystävänsä ylös tuntematta hippustakaan armoa.
“Sinun korisi on vasta puolillaan. Ethanillakin on enemmän!”
“Kara, kelpaavatko nämä kukiksi?”
“Nuo ovat sipuleita!”
“Entä sitten?
“Sipulit ovat vihanneksia, eivät kukkia.”
“Hys, Dar.”
“Älä sinä siinä hyssyttele Darrenia. Hän on oikeassa. Ja Dar, minä tiedän, että sinä haluat leikellä ne kukat osiin, mutta odota, että päästään kotiin.”
“Tiesittekö että sipuleita on yli kuusisataa erilaista?”
“Sepä kiehtovaa. Vicky, käy poimimassa tuo kori täyteen niittyleinikkejä.”
“Ne eivät ole edes nättejä.”
“Minä näytän sinulle, mikä ei ole nättiä, jos et nyt mene poimimaan niitä kukkia!”
Kaikki hiljenivät. Kara vilkaisi heitä hyisesti ja yhtäkkiä heille tuli hirveä kiire kerätä korinsa täyteen kissankelloja ja päivänkakkaroita.
Kara kumartui tyytyväisenä oman korinsa puoleen. Kun he saisivat raahattua nämä kukat kotiin, hän tekisi vihreästä salongista kukkalehdon Ruthin syntymäpäiväksi. Tämä ilahtuisi varmasti.
Mitä taas kakkuun tuli, no, onneksi Vickyllä oli näppärät näpit.
-
A/N: Tästä luukusta tuli kivan fluffyinen! Pitäisi muuten varmaan kirjoittaa Darrenista enemmän, raukka on jäänyt vähän paitsioon :D
16. Tori
Talviseisajaiset lähestyivät, ja Kolmen hevosen tori tuoksui kastanjoilta, havuilta ja kuumalta sokerilta. Tavallisesti likainen ja ränsistynyt tori oli saanut ylleen ohuen lumipeitteen, ja näytti melkein sievältä. Pienien kojujen päälle oli kasautunut lumikinoksia ja kolmen hevosen suihkulähde, josta tori oli saanut nimensä, oli sekin tavallista kauniimpi: ruosteen täplittämät hevoset olivat peittyneet huurteeseen ja altaaseen unohtunut vesi oli jäätynyt kristallinkirkkaaksi.
Karaa jännitti, kun hän käveli torille viulua kantaen. Vicky käveli hänen vieressään.
“Teet vain ihan niin kuin harjoiteltiin”, hän muistutti. “Soita vain helpoimpia kappaleita, sellaisia kuin Kristallikukat tai Marmeladitalo. Älä yritä Kevätlaulua vielä.”
Kara nyökkäsi. Vicky väläytti hänelle hymyn ja katosi sitten väkijoukon sekaan, missä muut jo olivat: Darren oli taas saanut töitä sepältä, Ethan näpisteli, Ruth auttoi kahta vanhaa rouvaa kantamaan ostoksia, ja Kit neuvoi muutamaa havralaista oikeaan suuntaan.
Kara asettui sopivaan paikkaan suihkulähteen eteen. Hänen sormensa vapisivat, kun hän nosti viulun olalleen ja kohotti jousensa.
Kristallikukkien ensimmäiset sävelet särähtivät hiukan, mutta sitten hän sai nuotista kiinni ja seuraavat sointuivat jo kauniimmin. Kristallikukkien jälkeen hän soitti Marmeladitalon ja sitten, kun sormet olivat jo vähän lämpimämmät, Lumilinnan.
Alkuun ihmiset eivät kiinnittäneet mitään huomiota pieneen soittajaan, mutta kohta muutaman kauppiaan kasvoille nousi hymy. Karan värähti mielihyvästä, kun eräs turkistakkiin pukeutunut ohikulkija viskasi hänelle kolikon. Sitten niin teki toinenkin, ja kolmas, kunnes Karan oli pakko ottaa pipo päästään ja kerätä kolikot siihen.
Sitten paikalle saapui kaksi konstaapelia, ja Kara jähmettyi kesken soiton. Mutta nämä vain heittivät muutaman kolikon hattuun jo kertyneiden seuraksi ja jatkoivat matkaa kinastellen siitä, kuuluiko juhlapöytään kalkkuna vai kenties hanhi.
Kun Kara oli soittanut vaatimattoman repertuaarinsa viisi kertaa läpi, hän vihdoin laski viulunsa alas. Hänen sormiaan kivisti ja hartiat tuntui jäykältä siinä missä viulu oli painunut sitä vasten, mutta hänen silmänsä sädehtivät ja posket punoittivat innosta. Syksyn harjoittelu oli tuottanut tulosta.
Samassa muut olivatkin jo hänen luonaan, taputtelivat häntä hartioihin ja laskivat saalista. Ethan vihelsi nähdessään joukossa muutaman setelin. “Sinun pitää jatkaa tätä, Kara. Vicky, voitko hankkia meille toisen viulun?”
“Sinusta ei tulisi viulistia tuhannessakaan vuodessa, Merle”, Vicky tokaisi ja laski sitten kätensä Karan selälle. Se oli harvinaista, Vicky kun ei yleensä tykännyt koskettaa ketään. “Mutta Karasta kyllä tulee. Se meni tosi hyvin.”
“Mutta nyt meidän pitää mennä, ennen kuin sinulta jäätyy sormet”, Ruth sanoi käytännönläheisesti ja otti pipon. Muut kääntyivät katsomaan tätä anelevasti.
“Eikö meidän pitäisi juhlia?” Kit kysyi.
Ruthin katse pehmeni. “Hyvä on. Ostetaan kermaa, minä teen riisivanukasta. Mutta loput rahasta menee sitten säästöön!”
-
A/N: en tiedä mikä tuo lainausviesti oli :D Sori siitä, jos joku ehti sen nähdä.
Aloitin tän kirjoittamisen kello 23.38. Ei lisättävää.
17. Luistimet
Otteita Karan ja Aniaran kirjeenvaihdosta:
Hei Kara!
Minusta on ihanaa, että kirjoitat minulle. Minulla ei ole ketään muita, joille kirjoittaa kirjeitä, paitsi isotäti Esterie, ja hän asuu kaukana, ja moittii aina oikeinkirjoitustani. Kaikki ystävättäreni asuvat niin lähellä, että näen heitä lähes joka päivä, eikä siksi heille ole tarpeen kirjoittaa.
Kirjoittaminen on minusta mukavaa, paljon mukavaa kuin laskento. Onneksi minun ei tarvitse opetella sitä paljon, koska olen tyttö. Oletko sinä opetellut laskentoa?
Minusta on mukavaa, kun talvi tulee. Lunta tulee paljon maahan ja on niin kaunista. Paljon kauniimpaa kuin nyt, kun kaikkialla on kuraista. Eilen minun hameeni päälle roiskahti mutaa ja Lilly -meidän perheemme sisäkkö -sanoi, ettei sitä saa enää puhtaaksi edes lipeällä.
Minä toivon, että kirjoitat minulle pian. Vastaustasi odottaen ystäväsi
Neiti Aniara Amalia von Vangourgh
Hei Aniara,
Minustakin on kivaa kirjoittaa sinulle. Anteeksi, etten osaa kirjoittaa ythä kauniisti kuin sinä. Minä opin kirjoittamaan koulussa kun olin pieni, mutta en ehtinyt opetella sitä kovin kauaa. Darren ja Kit ovat oeptaneet minua lisää, mutta en ehkä ole ollut kovin innokas oppilas. Viulunsoitto on kivempaa.
Minä osaan laskentoa aika paljon. Osaan laskea yhteen ja vähentää ja kertoa ja jakaakin, mutta murtoluvut ovat hankalia. Nyt Darren opettaa minulle ja Ethanille dessimaaleja, mutta ne ovat tosi vaikeita, ja Kit sanoo, että niitä opetetaan koulussa vasta paljon myöhemmin kuin meille. Mutta Ethan ei kyllä ei kyllä ikinä opi, jos hän ei lakkaa tekemästä paperilennokkeja kun Darren opettaa.
Minustakin lumi on nättiä, mutta minä en kauheasti tykkää talvesta. On niin kamalan kylmä ja toirllla on vähemmän taravaa kuin kesällä. Me ollaan syöty paljon muhennosta. Ethan sanoo että Ruth osaa tehdä muhennosta mistä vaan, mutta Ruth on kiukkuinen kun hän haluaisi tehdä paljon hienompia ruokia. Minulla on ikävä chiliä, kun sitä ei saa nyt mistään, mutta Ruth sanoi, että me voidaan ehkä yrittää kasvattaa sitä ruukussa kesällä.
Harmi kun sinun mekolle kävi noin. Vicky löysi kartanon ullakolta pakan sinistä kangasta ja minä tein siitä housut ja Kitille takin, koska sininen sopii Kitille hyvin.
Toivottavasti sinä kirjoitat taas pian.
Ystäväsi Kara
Hei Kara!
Ethän suutu, kun kysyn, löysikö Vicky pakan ullakolta vai varastiko? Minua ei haittaa, vaikka varasti. Minä tiedän nyt, että orpona eläminen on paljon vaikeampaa kuin olen luullut.
Sinä osaat laskea todella pitkälle! Minä luulen, ettei edes George osaa laskea noin paljon. Osaatko laskea ihan kaikki kertotaulut?
Minulla on uusi soitonopettaja. Hänen nimensä on neiti Minvell ja hän on todella kiltti. Tänään minä opettelin soittamaan Kristallikukkasia.
Olen pahoillani, että sinusta talvella on ikävää. Minä kävin luistelemassa ystäväni Dearean kanssa, mutta sitten tapahtui kamala onnettomuus: jää petti Dearen alla ja hän melkein upposi jokeen! Onneksi paikalla oli miespalvelija joka auttoi hänet ylös, mutta toinen hänen luistimistaan katosi emmekä me saaneet enää mennä etsimään sitä.
Minulla on uusi mekko. Se on violetti ja siinä on valkea kaulus. Minusta se on kaunis, mutta minä en saa käyttää sitä kuin silloin kun menen alakertaan syömään äidin ja isän kanssa. Silloin saan aina jälkiruokaa.
Ystäväsi Aniara
Hei Aniara
Sinä olet oikeassa. MInä huijasin. Mutta on kivaa, että sinä et suuttunut. Vicky varasti pakan, mutta naisella jolta hän sen vei oli monta muuta, joten ehkä se ei haitannut.
Löysitkö luistimen? Ne olivat kalliossa tämän kirjeen vieressä. Vicky löysi ne avannosta.
Nyt minun pitää mennä, koska Darren opettaa minulle ja Ethanille alskentoa. Tänään me opitaan geometriaa.
Kara
-
Taas mennyt about viikko etten oo ehtinyt lukemaan näitä... rip. Ja mä kun vielä oon sitä tyyppiä, joka mieluiten lukee (ja kommentoi) aina joka osan jälkeen 😅 Noo, kiireilleen ei oikein mahda mitään. Ja se on kyllä ihan kiva, että kun suurin osa näistä on lyhkäsiä niin kiinni kiriminen ei ole ihan mahdoton työmaa.
Lauantain pitkä osa oli kyllä surullinen, vaikka samaan aikaan olikin kiva, että se vähän valotti Kitin taustoja. Kauheeta vain kuvitella, että niin vain hänen perheensä hylkäsi :< Tai se on ainakin Kitin näkemys. Kyllähän sitä aattelis, ettei noin voi vahingossakaan käydä, ja jos olisi, niin perhe olisi kyllä käynyt sielläkin talossa etsimässä. Sekin on toki mahdollista, että perhe on luullut Kitin kuolleen tai jotain. Ehkä asia aukenee joskus enemmän.
Sitten hän mietti Kitin veistä, ja nimikirjaimia, joita siihen oli kaiverrettu. Aatelisillakaan ei ollut niin montaa nimeä.
Mutta kuninkaallisilla oli.
😲😲
Onneksi muissa osissa oli iloisemmat tunnelmat (siihen nyt ei tosin paljoa vaadittu :D). Kivahan se on tietää hahmoista lisää, myös niitä ikävämpiäkin juttuja, mutta kyllä hyvän mielen tekstit on
“Älä puhu siitä jos Kara kuulee. Hän ei tykkää puhua siitä. Sitä paitsi, oikeat timantit ovat rumia kiviä, niistä tulee nättejä vasta kun ne hioo. Noita juttuja on aina väritetty.”
“Ai värikynilläkö?”
Hehee, mä muistan kun Mai on kertonut mullekin tästä ;D Vastaavia juttuja tulee itelläkin töissä vastaan. On lapset kyllä söpöjä kun ottavat asiat niin kirjaimellisesti... ♥
Keittiön valkeiksi kalkitut seinät peittyivät linnoihin, prinsessoihin ja lohikäärmeisiin. Porraskaiteessa kiemurteli käärme, ja seinällä sen vieressä kasvoi puutarha. Yläkerran huoneissa eleli kokonainen hevoslauma ja kylpyhuoneessa taas seikkailivat merirosvot.
Oih, on varmaan ihanan näköiset ♥
// ai pirhana nyt laitat sit lisää vielä väliin XD rip.
en tiedä mikä tuo lainausviesti oli :D Sori siitä, jos joku ehti sen nähdä.
Aloitin tän kirjoittamisen kello 23.38.
Minä näin :D Ja olisin tähän kommenttiin siitä laittanutkin, mutta olit nopeampi. Ja muutenkin aikaansaavampi. Mä oon aloittanut tän kommentin kirjoittamisen 23:13 ja sisältö on niin köykästä (varsinkin kun ottaa huomioon kauan oon jo tätä kirjoittanut) 😅
Olipa kiva kun Aniara pääsi taas näihin mukaan! Mä tykästyin häneen siinä yhdessä tarinassa, vaikka vähän yksinkertainen hemmoteltu tytönhupakko onkin. Mutta kuitenkin hyvätahtoinen ja noh, minkäs sitä kotikasvatukselleen mahtaa. Mukavaa kun hänen ja Karan kirjeenvaihto sujuu. Hauska kuvitella, miltä heidän kirjeensä näyttäisivät oikeasti - millaisella käsialalla ja millaiselle paperille ne onkaan kirjoitettu.
Tänään minä opettelin soittamaan Kristallikukkasia.
Tää oli kiva kun tuossa aiemmassa osassa Karakin soitteli Kristallikukkia. Ehkä he voisivat soittaa joskus yhdessä? Ei varmaankaan mahdollista, mutta ainakin ajatuksena soma.
Nyt jos en sit tipahtais tämän tahdista enää 😅 Katotaan. Lomani aloitin, mutta paljon tehtävää riittää siitäkin huolimatta ja aika tuntuu olevan kortilla. No, onneksi tämä ei täältä mihinkään katoa (ellet oo kiero ja poista :D älä ole).
-
Taas monta kivaa luukkua. Nuo, joissa kurkistetaan jonkun lapsen taustaan, on kutkuttavaa, kuten nyt tämä Ethanin juttu. Voisiko joku rikas mies kiinnostua äpärästään tarpeeksi? Ja miten lapsi itse lopulta ajattelisi, jos tarjoutuisi mahdollisuus toisenlaiseen elämään. Nämä tällaiset kurkistukset herättävät kysymyksiä ja pohdintaa. :D
Täyteen piirretyt tapetit ja sininen, hieman pelottavakin virtahepo. Hauskaa että joskus jossain ei olla kieltämässä seinille piirtämistä. Hienoa kun joukossa on joku osaa piirtää. Ja toinen joka osaa soittaa viulua. Onhan se kiva, kun tulee mahdollisuus ylläpitää osaamistaan, kun siihen löytyy välineet.
Oli myös kiva päästä seuraamaan tuota tyttöjen kirjeenvaihtoa. Se jatkuu kivasti edelleen. Ja onhan se tärkeää osata kirjoittaa ja laskeakin.
Kiva kurkistus arkipäivään, jossa todella opetellaan myös laskentoa. Kiitos sinulle kivoista luukuista. :)
-
Larjus kiva nähdä taas! Ja kiireitä tässä on itse kullakin, mullakin on kommentointi jäänyt ihan hävettävän vähälle :D Kiva kun oot tykännyt luukuista!
Purin tässä luukussa mun lapsuuden traumaa, kun ikinä ei saanut piirtää seinille :D Miksi lie oli tällainen huvi kielletty... Ja lapset on tosiaan hirmu söpöjä kun ne ottaa kaiken niin kirjaimellisesti <3
Mäkin tykästyin Aniaran hahmoon ja kirjoittelen hänestä ehkä vielä yhteen luukkuun. Katsotaan mitä keksin!
Fairy Tale kiva nähdä sinuakin! Kiva kuulla, että oot tykännyt luukuista :)
Minäkin mietin, mitä Ethan tekisi, jos saisi mahdollisuuden ruveta komentajan pojaksi. En kyllä usko, että hän perhettään jättäisi <3 Ja purin tässä tosiaan mun lapsuuden traumaa, kun ikinä ei saanut piirtää seinille :D Paperille piirtäminenhän on ihan tylsää.
Kiva kun tykkäsit tyttöjen kirjeenvaihdosta! Minustakin se oli söpöä.
A/N: tässäpä tulee oikein kunnon infopläjäys lasten taustoista :D Ja olen taas myöhässä, sori. Mennään näillä!
17. Lasi
Lasi kilahti pöydälle.
“Lisää likööriä?” komentaja tarjosi ja ojensi kristallipulloa. Syvänpunainen juoma loiskui pullossa kuin nestemäinen rubiini.
“Mikä ettei”, lordi Hamington sanoi ja tarttui pulloon. “Erinomaista, täytyy sanoa. Karviaista?”
“Vadelmaa”, komentaja vastasi kasvot peruslukemilla. Hän olisi mieluummin kaatanut lasiinsa viskiä tai konjakkia, mutta aateliset pitivät makeista juomista. Päivälliskutsut eivät olleet päivälliskutsut jos niillä ei tarjottu ainakin kolmea jälkiruokaa.
“Sir Falck?”
“Ei kiitos”, vaaleatukkainen mies vastasi ja ohitti tarjotun lasin käden heilautuksella. Lordi Hamington kohautti olkiaan ja laski pullon pienelle sivupöydälle, josta kreivi Encid sen nappasi. Parlamentin puheenjohtajalle tuntui muutenkin maistuvan komentajan erinomaiset juomat, tämä oli jo illallisella nauttinut useamman kuin yhden lasin viiniä.
“Minä tosiaan tarvitsen tätä. Kuningas on taas hengittänyt niskaani, vaatii lisää veroja. Minkä minä sille voin, etteivät tilalliset tuota enempää?”
“Kuningas on tosiaan ollut ärtynyt viime päivinä”, herra Clite sanoi röyhisti rintaansa ja oikaisi liiviään. Hän oli pitkä, komea mies, joka oli tottunut menestymään niin yliopistossa kuin yksityiselämässäänkin. Hän oli kuitenkin jokseenkin nuori, ja kun maan ulkosuhteista vastaava kreivi oli joutunut sairaskohtauksen vuoksi luopumaan urastaan ja hän oli noussut tämän tilalle, monia oli epäilyttänyt. Pahat kielet kuiskivat, että uuden ministerin kasvot punoittivat vielä lapsenhoitajan hankauksen jäljiltä. “Ja taidan tietää syynkin.Ovatko hyvät herrat koskaan kuulleet madame Revellestä?”
Miehet vaihtoivat katseita. Monet naureskelivat. Sir Falck vaikutti mietteliäältä.
“Tuskinpa tässä maassa on montakaan miestä, joka ei olisi madame Revellestä kuullut, herra Clite”; lordi Hamington valisti nuorempaa miestä. “Eihän siitä ole kuin muutama vuosi, kun sanomalehdet kohisivat hänestä. Kaunis nainen, joka vietteli vanhoja miehiä ja heti kun oli saanut heidät pauloihinsa, vei heidän rahansa ja jätti heidät nuolemaan näppejään. Millä nimellä häntä kutsuttiinkaan?”
“Tuholaisista kaunein”, kreivi Encid muisteli. “Häikäisevä huijari. Kaunis hän olkin -tai on, ei kai hänelle ole mitään käynyt, vaikka julkisuuden myötä hän kai vaihtoi alaa. Eikö hän jäänyt melkein kiinni muutama vuosi sitten?”
“Jäi kyllä”, herra Clite sanoi kuivasti. “Ja siksi kuningas niin pahalla päällä onkin.” Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja aloitti kertomuksensa, jota muut mielenkiinnolla kuuntelivat..
“Madame Revelle on tosiaan huijari, mutta myös murtovaras. Harvoin hän toki omia ryöstöjään teki, vaan käytti kouluttamiaan varkaita murtautumaan kartanoihin. Hän on erittäin taitava ja vei lukuisia mittaamattoman arvokkaita esineitä vain vuoden sisällä.”
Komentaja Malcolm kiristeli hampaitaan. Hän muisti, että poliisivoimat olivat pyytäneet armeijalta apua, mutta nainen oli livahtanut hänenkin näpeistään. Myös hänen kartanoonsa oli murtauduttu, mutta ainoa mitä vietiin, oli hänen lempipiippunsa. Se nainen leikitteli hänellä kuin kissa saalistamallaan rotalla.
“Muutama vuosi sitten madame kuitenkin haukkasi liian ison palan”, herra Clite kertoi. “Hän murtautui kuninkaan linnaan.”
"Mitä hän sieltä halusi?” kysyi lordi Hamingrton, joka ei ollut kuullut juttua aikaisemmin.
"Sehän oli kuin aarreaitta”, kreivi Encid sanoi kitkerästi. “Kuningashan halusi välttämättä pitää muutama vuosi sitten jalokivinäyttelyn. Jalokiviä tuotiin ympäri maailmaa.”
“Nyt muistankin”, lordi Hamington sanoi pohtivasti. “Se oli tosiaan komea näky!”
“Ja on vieläkin”, herra Clite sanoi. “Sovittiin, että jalokiviä säilytettäisiin Aestenissa viisi vuotta, jonka jälkeen ne matkaisivat muualle yhtenä kokoelmana. Mutta hyvin pian sen jälkeen kun näyttely avattiin, madame Revelle hyökkäsi.”
“Hän kuitenkin aliarvioi meidät”, komentaja Malcolm sanoi vahingoniloisena. “Paikka kuhisi vartijoita. Heidät ajettiin tiehensä ennen kuin he ehtivät kissaa sanoa.”
“Jotain kuitenkin jäi”, kreivi Encid sanoi kuivasti. “Ja jotain katosi.”
Hymy katosi komentajan kasvoilta. “Niinpä niin. Pikku tyttö, jota he käyttivät tiirikkana. Tyttö meni sisään ikkunasta ja avasi miehille oven, mutta nämä tajusivat lähteä karkuun, ennen kuin pääsivät eteishallia pidemmälle.”
“Tutkittiinko tämä lapsi, ennen kuin hänet vietiin pois?”
Komentaja Malcolmin kasvot olivat kuin kiveä. “Ei.”
“Ja seuraavana päivänä yksi jalokivistä oli poissa.”
“Niin.”
“Eikä mikä tahansa kivi”, herra Clite puuttui puheeseen. “Se oli Metsän kutsu, kultakäätyyn kiinnitetty smaragdi. Yksi Havran kuninkaista lainasi sen. Sartonien, jos oikein muistan?”
“Iltonien”, kreivi Encid oikaisi. “Joka tapauksessa, smaragdi oli kadonnut, eikä sitä ole sen koommin nähty.”
“Tyttö yritettiin kyllä löytää”, komentaja Malcolm sanoi kitkerästi. “Mutta hän oli jo lähtenyt tiehensä, kun mieheni viimein löysivät oikean orpokodin. Epäiltiin, että hän palasi takaisin madamen luo. Jotkut sanovat, että tämä oli hänen äitinsä.”
Kreivi Encid kohautti harteitaan. “Saattoi ollakin”, hän sanoi. “Tai olla olematta. Kuka tietää? Tuskinpa hän kiltti tälle oli, tai ei.”
“Joka tapauksessa”, herra Clite jatkoi juttuaan. “Nyt jalokivet pitäisi palauttaa Havraan. Ja kuningas pyrkii luomaan täydellisen kopion Metsän kutsusta, mutta tuskinpa se onnistuu. Niin isoja smaragdeja ei joka paikasta löydykään.”
“Minä en tekisi niin”, lordi Hamington sanoi päätään puistellen. “Havralaiset osaavat olla ikäviä, kun sille päälle sattuvat. He tuomitsivat jo Desarmian miehityksen, vaikka sehän on pelkkä maapläntti täynnä villejä.”
“Ja jalokiviä”, herra Clite huomautti nokkelasti. Muut kohauttivat kulmiaan ja naureskelivat.
Hiljalleen miehet alkoivat tehdä lähtöä, kunnes komentaja oli yksin kirjastosssaan paroni Falckin kanssa. Se sopi hänelle hyvin. Tämä olikin miehistä parasta seuraa, tarpeeksi älykäs tietääkseen milloin puhua ja milloin vaieta.
“Olen pahoillani, että ette päässeet tanssiaisiin viime viikolla”, komentaja sanoi ja kaatoi pyytämättä paronille reilun lasillisen viskiä. Kumpikin piti siitä enemmän kuin likööristä. “Vaikka eipä siellä mitään erikoista tapahtunut, muuta kuin että prinssi Joseph kunnioitti meitä läsnäolollaan.”
“Aivan, Northien prinssi”, paroni nyökkäsi. “Käsittääkseni kelvollinen nuori mies?”
“Oikein kelvollinen. Hiukkasen haihattelija niin kuin isänsäkin oli, mutta muuten harvinaisen selväjärkinen ollakseen kuninkaallinen. Toi mukanaan kihlattunsa. Sievä tyttö, vaikka taitaakin olla rahvasta.”
“Minä tapasin Adrian Northin kerran”, paroni muisteli. “Siinä vasta älykäs mies. Koko keskustelun ajan minusta tuntui, että hän näki paljon pidemmälle kuin minä. Suorastaan rikollista, että hänelle piti käydä niin. Ja vaimo oli Willoweita. Hyvin kaunis, vaikkakin ujo.”
“Eikö heillä ollut toinenkin poika?”
“Oli kyllä. Mutta kaikki muut menehtyivät. Prinssi Josephin selviytyminen oli suoranainen ihme.”
“Poika parka”, komentaja pudisteli päätään. “Menettää nyt perheensä niin nuorella iällä.” Sitten komentaja yskäisi ja vaikutti pohtivan jotain pitkään. Lopulta hän kysyi:
“Paroni hyvä, uskotteko te, että sitä tyttöä koskaan löydetään?”
Paroni kohotti kulmaansa. “Sitä tyttöä, joka vei sen jalokiven? Ei, totta puhuakseni en usko.”
“Miksi niin?”
Paroni näytti pohtivan hetken. Sitten hän sanoi: “Koska hänet on koulutettu hyvin. Madame varmasti opetti hänet pysymään piilossa. En usko että häntä löydetään, jos hän ei halua tulla löydetyksi.”
“Ja miksipä hän haluaisi”, komentaja mutisi. Paroni loi häneen uteliaan katseen."Miksi niin?”
“Olen vain viime aikoina pohtinut, että etsin erään tietyn henkilön käsiini”, komentaja sanoi huolettomasti. Paroni kohotti taas kulmiaan, mutta tällä kertaa ele vaikutti huvittuneelta.
“Kenties jonkun katulapsen?”
“Piiat puhuvat mitä puhuvat”, komentaja mutisi. “Tuskin kyseessä on mikään merkityksellinen asia, mutta ajattelin silti tarkistaa sen, ihan varmuuden vuoksi. Ja tuskinpa etsimäni lap -henkilö on yhtä taitava piilottelemaan kuin tämä meidän jalokivivarkaamme.”
“Victoria”, paroni sanoi hiljaa.
Komentaja tuijotti häntä. “Anteeksi?”
“Hänen nimensä on Victoria”, paroni vastasi tyynesti, kuin olisi puhunut säästä. “Ja hän on minun tyttäreni.”
-
A/N: ja paluu vähän kepeämpiin tunnelmiin! En tiedä mitä mieltä olette, mutta minusta tämä on söpö luukku :D
19. Mekko
Kellään heistä ei ollut kauniita vaatteita.
Kara koristeli omiaan neulotuilla kukilla ja kirjailuilla, mutta muut tyytyivät siihen, että vaatteet olivat ehjät ja lämpimät. Kerran kuussa Ruth kasasi ne yhteen, lämmitti padallisen vettä ja järjesti pesutalkoot, joista kukaan ei onnistunut livistämään.
Koska kangasta ei ollut helppoa saada, he yleensä käyttivät vaatteensa puhki.
Aina joskus Vicky näpisti pakan tai pari, tai he kävivät kauppaa karkeasta puuvillakankaasta, mutta enimmäkseen heidän piti tyytyä siihen, mitä kaduilta löytyi. Vanhasta saapasparista syntyi mokkasiinit, hylätystä takista saattoi muokata pienemmän. Ruth ompeli ylijääneistä räsyistä tilkkupeittoja ja mattoja, Ethan oli taitava suutari. Kara piirsi kaavoja ja leikkasi kankaat ja Darren ompeli saumat. Kit ompeli napit ja paikkasi reiät mutta Vicky oli vapautettu ompeluvastuusta, koska tämän ompeleet vinksottivat kuin peikon hampaat, kuten Kara usein happamasti huomautti. Tämä kuitenkin pujotteli nauhoja kenkiin ja opetteli vastahakoisesti neulomaan.
Aina joskus Kara haaveili hienoimmista vaatteista, sileästä silkistä ja pehmeästä sametista. Hänellä oli kuitenkin hyvä maku, eikä hän koskaan pukenut päälleen värejä, jotka eivät sopineet hänen punaisiin hiuksiinsa. Joten kun Vicky toi kerran mukanaan vaaleansinisen mekon, hän tiesi heti, ettei se sopisi hänelle.
“Mistä sinä tämän löysit?” hän kysyi ja silitti vaaleansinistä kangasta. Mekko oli samettia, siinä oli pienet puhvihihat, vitivalkeat kalvosimet ja pitsikaulus. Aatelistytön mekko.
Vicky kohautti harteitaan. “Se oli yhdessä paketissa, jotka oli jätetty kahvilan edustalle lojumaan. Joku oli kai unohtanut ne siihen.”
Joku oikein rehellinen ihminen olisi kai käynyt viemässä paketit kahvilaan ja kertonut, että ne oli unohdettu sen edustalle. Kara oli rehellinen, mutta tyhmä hän ei ollut. Jos jollakulla oli varaa juoda kahvia kahvilassa, oli hänellä myös varaa ostaa uudet paketit. “Mitä niissä muissa oli?”
“Ei mitään hyödyllistä”, Vicky sanoi ja ojensi paketit hänelle. “Nätit kengät, mutta ei niissä ulkona kävellä. Ja sukkahousut. Ja nauha tukkaan.”
Kara katseli vaatteita. Kengät olivat tosiaan epäkäytännölliset, mutta hyvin kauniit. Ne olivat kiiltävää mustaa nahkaa, kannassa oli pieni korko ja päällä kaksi hopeista solkea. Sukkahousut olivat valkoiset ja hiusnauha samaa sävyä kuin mekko.
Hän nosti katseensa ja vilkaisi Ruthia, joka pudisti päätään ja syventyi taas tammipeliin Ethanin kanssa. Sitten hän kääntyi katsomaan Vickyä, joka taas riisui parhaillaan valtavaa nahkatakkiaan.
Kara veti syvään henkeä.
“Miten sinä tuon teit?”
“Minä olen hyvä suostuttelemaan.”
“En olisi ikinä uskonut, että Vicky suostuu pukemaan mekon päälleen.”
“Miksi hän ei muuten pue?” Ruth kysyi. “Onhan minulla ja Karallakin joskus mekot.”
“Hänen mielestään ne ovat epäkäytännöllisiä”, Kit sanoi hajamielisesti. “Haittaavat kuulemma juoksemista.”
“Mutta tässä mekossa on lyhyet helmat”, Kara sanoi käytännöllisesti. “Se on melkein tunika.”
“Tuskinpa sinä saat enää tämän jälkeen häntä maaniteltua sitä pukemaan, vaikka olisi kauhtana.”
Ovi kolahti auki ja Vicky astui huoneeseen. Kaikki hiljenivät.
Muutos oli täydellinen. Mustien housujen ja nahkatakin sijaan tytöllä oli yllään mekko, sukkahousut ja vielä kiiltävät kengätkin. Vaalea tukka oli kerätty pois kasvoilta hiusnauhalla ja katujen lika pesty pois kasvoista ja käsistä. Hän näytti aivan aatelistytöltä, ehkä jopa prinsessalta. Vain vaunut ja valkoiset hevoset puuttuivat.
Tyttö katseli heitä epäluuloisesti, kuin odottaen, että he alkaisivat nauraa. “Oletko nyt tyytyväinen, Kara?”
“Olen”, tyttö vastasi säteillen. “Minä tiesin, että ne sopivat sinulle!”
“Sinä olet nätti”, Darren sanoi. Vicky hymähti. “Kiitos, Dar. Kit, pelataanko me sitä korttia?”
Kit ei vastannut. Muut kääntyivät katsomaan tätä hämmentyneinä.
Poika tuijotti Vickyä silmät laajenneina, suu hiukan raollaan. Vasta kun Ethan tönäisi häntä, hän havahtui. “Korttia? Joo. Pelataan vain.”
Vicky katsoi häntä kummeksuen, mutta kohautti sitten olkiaan. “Hae kortit.”
Kit hävisi joka ikisen pelin sinä iltana.
-
tässäpä tulee oikein kunnon infopläjäys lasten taustoista :D
Ne on aina kivoja 8) Ja hooo mitä infoa tästä saikin. Ainakin näyttäis selvinneen, miksi Kit koki hylkäämisen. Perhe siis kuoli, veljeä lukuunottamatta, ja veli kaiketi luuli Kitin kuolleen myös eikä siksi tätä etsinyt. Jotain sellaistahan mä pohdinkin aiemmassa kommentissani.
“Hänen nimensä on Victoria”, paroni vastasi tyynesti, kuin olisi puhunut säästä. “Ja hän on minun tyttäreni.”
Vicky, olettanen? Onks nää kaikki muksut jotai aatelistoo oikeesti :D
“En olisi ikinä uskonut, että Vicky suostuu pukemaan mekon päälleen.”
“Miksi hän ei muuten pue?”
Kiitos ton edellisen luukun mulle tuli väkisinkin mieleen, että ehkei Vicky halua pukeutua mekkoihin myöskään siksi, että niistä tulee hänen oma menneisyys mieleen 🤔 Mutta tiedä sitä.
Poika tuijotti Vickyä silmät laajenneina, suu hiukan raollaan.
Awwws ♥ Ja sitten vielä meni ja hävisi joka pelin. Tais tehdä mekkoon pukeutunut Vicky häneen vaikutuksen ;D
-
Larjus kiva kun tykkäsit infodumpista :D Vähän tosiaan mietin, että onko liikaa, jos kolme lapsista on jollain tavalla aatelista sukua, mutta toisaalta, onhan niitä äpäröitä varmasti vaikka kuinka :D Joten olkoot. Mitä Kitiin tulee, sen verran voin kertoa, ettei hän ole Maissinaksun lempihahmo :D
Tajusinpa tässä juuri, että en ole koskaan kutsunut Vickyä Victoriaksi. Mutta hän tosiaan on kyseessä! Mitä Vickyyn ja mekkoihin tulee, voi olla, voi olla :D
Kit/Vicky on oma suosikkioriginaaliparitus kun he tästä vähän kasvavat. He ovat söpöjä!
Kiitos taas ihanasta kommentista <3
A/N: tästä piti tulla lyhyt, söpö ja hauska. Sen sijaan siitä tuli pitkä ja vähän surullinen. Sori
20. Makeinen
Darren laittoi päivän palkkansa takkinsa taskuun ja varmisti, että napit napsahtivat paikoilleen.
“Hyvää työtä, poika”, seppä sanoi ja laittoi loput työkalut paikoilleen. “Huomenna on taas töitä, jos tulet ajoissa. Alapas nyt laputtaa siitä, minäkin haluan päästä kotiin eukon luokse.”
Darren nyökkäsi. “Minä tulen taas. Kiitosta, herra.” Hän livahti ulos pajasta ja lähti kohti kotia.
Muut olivat jo menneet edeltä, mutta lumi oli laskeutunut maahan ja sepällä oli paljon työtä talvikenkien vaihtamisessa hevosille. Darren oli saanut muutaman kolikon enemmän kuin tavallisesti ja pohti, ostaisiko makeisia kaikille jaettavaksi vai säästäisikö rahat talviseisajaisiin. Ruth teki aina kaikenlaisia herkkuja seisajaisten aatoksi.
Haaveillessaan päärynävanukkaasta Darren ei katsonut kunnolla eteensä. Ei ennen kuin oli liian myöhäistä.
Darren ei ymmärtänyt, mitä tapahtui. Yhtenä hetkenä hän käveli eteenpäin, toisena makasi katuojassa. Hänen korvissaan humisi ja hiukset tuntuivat kostealta ja päätellen rahinasta joka syntyi kun hän yritti nousta istumaan, hänen takkinsakin oli revennyt.
“Mitä tapahtui, Revens?”
“Joku katupoika vain, sir. Voimme jatkaa matkaa.”
“Jatkaa matkaa? Avaa ovi heti paikalla!”
Samassa tumma hahmo häälyi Darrenin yläpuolella. Hän yritti taas nousta istumaan, tällä kertaa epätoivoisemmin. Hän ei tarvinnut Vickyä kertomaan, miten vaarallista oli maata katuojassa kun aikuinen mies seisoi hänen vieressään.
“Kas niin poikaseni, pysypä siinä ihan rauhassa. Kaikki on hyvin.” Miehen ääni oli lempeä ja rauhallinen, vaikka siinä olikin terävä sointi, kuin aranian pehmeät vokaalit eivät olisi miehelle tuttuja. Jostain syystä se sai Darrenin ajattelemaan Kitiä.
“Sir, kannattaako tuollaiseen poikaan niin paljon aikaa uhrata-”
“Suu tukkoon Revens, jos haluat pitää työsi. Pystytkö nousemaan istumaan, child?”
Siis havralainen. Darren nousi vaivoin istumaan ja tihrusti päälleajajaansa, joka mitä ilmeisemmin oli myös hänen pelastajansa. Tämä tuki häntä hartioista huolestunut ilme kasvoillaan.
Miehellä oli lyhyeksi leikattu ruskea tukka ja siniset silmät, jotka nekin tuntuivat Darrenista jostain syystä tutuilta. Tämän univormu kuitenkin kertoi hänelle paljon enemmän kuin kasvot.
Harmaa takki, jossa oli mustia raitoja ja yksi keltainen rinnan kohdalla.
“North”, Darren sanoi ennen kuin ehti hillitä itseään. “Sinä olet North.”
Mies hymähti. “Taidatkin olla fiksu poika. Montako sormea?”
Darren kurtisti kulmiaan ja tähyili sormia, joita mies piteli hänen nenänsä edessä. “Kaksi.”
“Mikä päivä tänään on?”
“Toisen talvikuun kahdeskymmenes.”
“Ja mikä sinun nimesi on?”
“Darren.”
Mies katsoi häntä vielä hetken tutkivasti. “Et tainnut lyödä päätäsi, ainakaan kovin pahasti. Onko sinulla paha olo?”
“Ei.” Darren kokeili jäseniään. Kaikki tuntuivat olevan tallella eikä mikään ollut murtunut. Palkkakin oli vielä paikallaan. Mutta takki oli kyllä revennyt. Karan pitäisi tehdä uusi, tätä ei voisi enää paikata. “Kiitos avusta, sir, mutta minun pitää mennä nyt kotiin.”
“Minä voin viedä sinut”, mies tarjosi. “Vanhempasi ovat varmasti huolissaan.”
Darren pudisti nopeasti päätään ja irvisti. Liike teki kipeää. “Ei minulla ole. Mutta minun ystäväni ovat.”
“Vai niin.” Miehen silmissä käväisi surumielinen katse. “Pitävätkö sinun ystäväsi sinusta hyvää huolta?”
“Me pidetään huolta toisistamme.”
“Sehän hyvä. Kuule Darren, onko jotain, mitä sinä ja sinun ystäväsi tarvitsisitte?”
Darren mietti hetken.
Kun Darren viimein palasi hylättyyn kartanoon, Kara juoksi häntä vastaan.
“Missä sinä olet ollut! Vicky ja Kit olivat juuri lähdössä etsimään sinua. Me luulimme, että sinut on-”
Kara vaikeni kesken lauseen.
Darren näytti olevan kunnossa, mitä nyt hiukan kurainen rähjäinen, ja takkikin oli revennyt. Mikä kuitenkin hämmästytti Karaa, oli uusi, nahkainen reppu jota poika kantoi selässään. Se oli niin täynnä tavaraa, että pullisteli saumoista.
Nyt muutkin tulivat oviaukkoon. Kit kiskaisi Darrenin sisälle ja he ympyröivät tämän, kysyen kysymyksen toisensa perään.
“Mitä sinulle oikein tapahtui?"
Miksi näytät tuolta?"
"Mistä sinä oikein sait tuon repun?"
"Mitä siinä on?"
Darren puri huultaan. Hän ei pitänyt kysymyksistä, joten hän päätti vastata niihin kaikkiin kerralla ja käänsi repun toisinpäin.
Muut tuijottivat.
Reppu oli täynnä tavaraa. Siinä oli lääkkeitä, sidetarpeita, pieni kattila, hedelmiä, limppu, kaksi pakkaa puuvillakangasta, lankaa, paketillinen neuloja sekä paperipussi, joka oli ahdettu niin täyteen makeisia, että se uhkasi ratketa liitoksistaan hetkenä minä hyvänsä. Siinä oli toffeetankoja, appelsiiniviipaleiden muotoisia oransseja marmeladeja, kovia hedelmäkaramelleja, tikkunekkuja, suklaapalloja, lehden muotoisia hauraita minttukaramelleja, rullalle käärittyjä vaahtomakeisia, kirpeitä mangosirpaleita, suklaalla kuorrutettuja mansikoita, lakritsipötköjä ja tulisia chilikaramelleja.
“Miten”, Kit kysyi ja kääntyi katsomaan Darrenia, “sinä nämä sait?”
Poika kohautti olkiaan. “Minä törmäsin yhteen havralaiseen. Tai hän törmäsi minuun.”
“Tuollaiseen roskasakkiin ei pitäisi kiinnittää huomiota, teidän korkeutenne.”
“Sinun mielipiteesi on kyllä tullut selväksi, Revens”, Joseph sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä. Mies napsautti suunsa kiinni.
Joseph huokasi. Hän inhosi käyttää valtaansa muihin, mutta olihan nyt jokin raja oltava. Kuva pojasta makaamassa katuojassa tuntui olevan pinttynyt hänen verkkokalvoilleen. Ja ajatella, että hän olisi voinut jättää tämän sinne…
Ehkä hän oli tehnyt väärin, kun oli päästänyt pojan menemään. Mutta hän tiesi, että orpokodissa tämän asiat olisivat menneet vain pahempaan suuntaan. Poika oli ollut laiha kuin luikku, mutta tämän takki oli sentään ollut sievästi paikattu eikä kasvoilla ollut sitä harmaata sävyä, joka viipyili sairaiden lasten kasvoilla. Joku oli pitänyt pojasta huolta, jos ei nyt hyvää, niin ainakin kohtuullista.
Ja tämän ystävät olivat kuulostaneet mukavilta. Vicky, Kara, Ethan, Ruth, Kit…
Kit.
Joseph karkotti ajatuksen mielestään. Kitre oli poissa, tämä lepäsi meressä muiden onnettomuuden uhrien vieressä. Oli turha elätellä toivoa, joka johtaisi vain katkeraan pettymykseen.
“Olemme perillä, teidän korkeutenne.”
“Kiitos, Revens.” Joseph hyppäsi vaunuista välittämättä Revensin ojennetusta kädestä. Tämä vilkaisi häntä paheksuvasti mutta hän ei antanut sen häiritä.
Pieni talo nökötti paikoillaan aivan samannäköisenä kuin hän muisti. Joseph veti syvään henkeä, avasi portin ja käveli sitten villiintyneen puutarhan läpi etuovelle.
Hänen sukunsa -sekä äidin että isän -lempeän huolestuneista kehotuksista huolimatta hän ei ollut antanut myydä taloa. Se olisi tehnyt aivan liian kipeää, rikkonut viimeisen siteen mikä hänellä vielä oli vanhempiinsa ja veljeensä.
Hän avasi oven.
Talo oli hiljainen ja tyhjä, kuten aina. Jokin oli kuitenkin eri tavalla kuin ennen, jokin minkä Joseph huomasi heti.
Paksuun tomuun oli jäänyt selvät jalanjäljet. Joseph oli jo lähellä raivostua, kun hän huomasi, miten pienet ne olivat. Ehkä joku lapsi -tai lapset - oli hakenut talosta suojaa syksyn ja talven tuiskuja vastaan.
Joseph puristi silmänsä kiinni. Kyynel valui silti hänen poskeaan pitkin univormun kaulukselle.
Antaa lasten hakea turvaa hänen kodistaan. Se ei häntä haitannut.
Kunpa hän vain olisi voinut tarjota sitä veljelleen, ennen kuin oli liian myöhäistä.
-
Olipa taas kolme hyvin erilaista lukua.
Ensin tuo aatelisten herrasmiesten välinen keskustelu, hienojen juomien nauttiminen ja keskustelu jalokivivarkaudesta. Ja varaskin taisi olla selvillä.
Sitten tuo mekko. Vicky mekossa? En olisi uskonut että suostuisi pukemaan sellaista ylleen, mutta kaipa hänessäkin sellainen puoli, joka voi hetken elää vähän toisenlaisessa tunnelmassa.
Sitten vielä tuo yhteentörmäys ja pysähdys. Hatunnosto herrasmiehelle, joka pysähtyi selvittämään, että poika - olkoonkin sitten katujen lapsi - on kunnossa. Ja saipa hän hienosti viemisiä kotiin, kaikenlaista tarpeellista ja suut makeaksi. :D
-
Mitä Kitiin tulee, sen verran voin kertoa, ettei hän ole Maissinaksun lempihahmo :D
Huu mitkä spoilerit :D (Nyt melkee tekis mieli alkaa hiillostaa Maita et miksi niin ;D)
tästä piti tulla lyhyt, söpö ja hauska. Sen sijaan siitä tuli pitkä ja vähän surullinen.
Ja huuu mitkä twistit :D Mutta sellasta se joskus on. Aina ei ideat mee siihen suuntaan kuin eka suunnitteli, ja sitten vain eletään sen kanssa.
Hiukka surullinen tämä osa olikin, varsinkin toi loppu, nyyh, mutta onneksi mukaan mahtui iloakin. Vähän kuin olisi joulupukki ollut katulapsilla käymässä. Josephilla on selvästi hyvä sydän, kun välittää katulapsista, joita moni muu tuossa maailmassa pitää arvottomina.
Joseph karkotti ajatuksen mielestään. Kitre oli poissa, tämä lepäsi meressä muiden onnettomuuden uhrien vieressä. Oli turha elätellä toivoa, joka johtaisi vain katkeraan pettymykseen.
Tämä vahvistaakin aiemmat epäilyni ja pohdintani. Voi että kun vain mieleen hiipii ajatus, että jos Kit olisikin tuona hetkenä ollut siellä... :< Tai jos siellä olisi jokin todiste siitä, että juuri hän käynyt. Jalanjäljistä kun ei voi niiden jättäjää tunnistaa. En tiedä, annatko heidän koskaan kohdata. Aikamoista draamaa siitä ainakin saisi.
-
Fairy Tale Vicky mekossa on tosiaan harvinainen näky, mutta aina joskus hänkin kaipaa sieviä vaatteita ja helpompaa elämää, vaikka väittikin pukeutuneensa mekkoon vain Karan mieliksi :)
Herrasmies olikin harvinaisen empaattinen, mihin hänellä taitaa olla syynsä :( Kiitos paljon kommentista! <3
Larjus se kun hiillostat :D meillä on ollut tästä Main kanssa monet hyvät keskustelut.
Ja en tosiaan tiedä mitä tässä kävi. Varkauttakin mietin, mutta niin melkein jo kävi Rusetti-luukussa. Päädyin sitten tähän, mikä päättyi aika surullisesti. Josephilla on varmasti hyvä sydän, minkä takia onkin niin surullista, että hänen perheelleen kävi niin kuin kävi.
Kitin ja Joen suhde on yksi syy siihen, miksi Kit ei ole Main lempihahmo :D muuta en sano.
Kiitos taas ihanasta kommentista <3
A/N: viimeisiä luukkuja viedään! Tämä on taas fluffyinen slice of life :)
21. Pata
Ruth otti askeleen taaksepäin ja katseli mielissään ympärilleen.
Hän ja Darren olivat koristelleet vihreää salonkia koko aamupäivän ja se näkyi. Huonetta kiersivät verhotankoihin ja taulujen vanhoille paikoille ripustetut kuusenhavut, joihin hän oli pujotellut värikkäitä nauhoja. Takanreunuksella seikkailivat vihreästä huopakankaasta ja vanusta askarrellut pienet haltiat ja pienelle pöydälle oli aseteltu vati täynnä vettä jossa kellui muutama kukkanen. Se oli perinteinen tapa, jolla loihdittiin uusi kevät tulevaksi.
Hän oli vihdoin saanut valmiiksi räsymaton, jonka oli asetellut takan eteen. Se ei ollut läheskään tarpeeksi suuri peittämään salongin lattiaa, mutta sopi täydellisesti nurkkaukseen, jossa he muutenkin viettivät eniten aikaa. Hauraat lasipallot jotka hän oli löytänyt unohdetusta laatikosta ullakolta, oli aseteltu ikkunoiden eteen, missä ne välkehtivät kauniisti lautojen välistä tihkuvasta auringonvalossa.
Kaikki oli koristeltu juuri niin kuin silloin, kun hän viettänyt talviseisajaisia vanhempiensa kanssa. Ehkä paremminkin. Äiti olisi varmasti ylpeä, ja isä myös, vaikka hän ei ollutkaan leiponut perinteistä kirsikkakakkua ja päärynävanukaskin oli vielä tekemättä.
Mutta kaikki aikanaan, Ensin hänellä oli vielä yksi tehtävänä täytettävänä.
“Onko meidän pakko tehdä tämä?” Ethan kysyi.
“On”, Ruth vastasi tiukasti ja heitti uuden saippuatangon höyryävän veden joukkoon. Se liukeni heti ja alkoi vaahdota.
“Mutta ulkona on jäätävää-”
“Tänään on pesupäivä ja sillä hyvä”, Ruth vastasi äänellä, joka katkaisi kaikki vastalauseet. “Sinunkin paitasi on jo niin likainen, ettei siitä edes näe, minkä värinen se on!”
“Se oli jo valmiiksi likaisen ruskea!” Ethan nurisi, mutta riisui kuitenkin paidan päältään ja nakkasi sen pataan. Muut hytisivät jo peittoihin kääriytyneinä.
“Eikä ollut, vaan suklaanruskea”, Ruth oikaisi. “Eikä Seisajaisia voi aloittaa, ennen kuin kaikki on pesty. Muuten se on pelkkää hyvän ruuan syömistä ja laiskottelua.”
Muut vilkuilivat toisiaan, mutta kukaan ei väittänyt vastaan. Heistä vain Kit ja Ruth olivat viettäneet talviseisajaisia aikaisemman perheensä kanssa: Darrenin ja Ethanin vanhemmat olivat olleet liian köyhiä tai uupuneita eikä Karan perheessä oltu vietetty seisajaisia ollenkaan: heillä oli ollut omat juhlansa ja perinteensä. Mitä Vickyyn tuli, Ruth oli aika varma että tämä oli viettänyt ensimmäiset seisajaisensa sinä vuonna kun hän liittyi mukaan joukkoon, mutta ymmärsi olla kyselemättä.
Kaikki pystyivät kuitenkin aistimaan sen salaperäisen tunnelman, joka väreili ilmassa talviseisajaisten aikaan. Silloin juhlittiin päivää, jolloin päivä oli viimein hiukkasen pidempi kuin yö, kun päivä ottaa yön paikan, kuten Ruthin äiti oli aina sanonut. Se oli ilon juhla, kevään voitto talvesta.
Juhlatunnelmaa tietenkin avustivat lukuisat herkut, koristeet ja lahjat. Mutta kaikki myönsivät vastahakoisesti, että Ruth oli oikeassa: ilman kunnon siivousta kyseessä olisi voinut olla mikä tahansa ilta, jona he pelasivat pelejä ja söivät herkkuja.
Se ei tietenkään estänyt heitä nurisemasta, mutta Ruth ei välittänyt. Koko päivän hän pyykkäsi, kuurasi ja putsasi, jakoi tehtäviä ja tarkisti työn jäljet. Kun kaikki vaatteet oli pesty kuumassa vedessä saippuan kanssa, hän ripusti ne kuivumaan tulen ylle ja leikkasi sitten kaikkien tukat. Jopa Vicky alistui käsittelyyn mukisematta, vaikka olikin jäykkä kuin viulunkieli, kun Ruth napsutteli saksiaan tämän korvan juuressa.
Lopulta kaikki oli valmista. Vaatteet oli pesty ja kuivattu, vihreä salonki kuurattu ja koristeltu, oli kylvetty ja hiukset leikattu. Jopa Ethan oli passitettu kylpyyn, vaikka tämä nurisikin, että vesi oli kylmää, eikä hän halunnut haista laventelille.
Kaikki oli tehty. Seisajaisten viettäminen saattoi alkaa.
Kaikki paitsi…
“Hei Ruth?”
Ruth kääntyi. Kara seisoi hänen takanaan saksia napsutellen.
“Et kai sinä unohtanut itseäsi?”
-
Hienoa kun joku huolehtii että arkeen tulee katkoksia ja vähän juhlan tuntua ja puhtautta. Pyykinpesua, hiustenleikkuuta ja kylpypäivä. Toivottavasti vesi ei ihan kauhean kylmää ollut, ellei nyt aivan lämmintäkään. Niinpä siinä meinaa unohtua, että huolehtija itse on ajatellut muita ja muiden hyvinvointia ja meinaa unohtaa itsensä. Noh, vielä ehtii. :D
-
Fairy Tale pitäähän sitä jonkun huolehtia, että ikävätkin jutut tulee tehtyä. Tuskinpa se vesi kauhean kylmää oli, Ethan vain tykkää nurista :D Ja kyllä Ruthkin sitten lopulta kylpyyn joutui ja hiuksetkin tuli leikattua!
A/N: mulla ei näköjään ole mitään käryä siitä, miten pitkiä näistä luukuista tulee :D Tämänkin piti taas olla lyhyempi, mutta niin se vain piteni. Pääosassa jälleen ystävämme Aniara! Tykästyin häneen yllättävän paljon :D
22. Salaisuus
“Ei missään tapauksessa.”
“Mutta äiti..."
”Aniara, hieno neiti ei pidä kotonaan mitään kapista kollia. Jos haluat kissan, me voimme hankkia sinulle sellaisen. Mutta se tulee olemaan Qerben punainen, tai sitten Valkopystykorva. Ei mikään-” lady Vangourgh tuijotti inhoten pientä kissanpentua Aniaran sylissä, “-maatiainen!”
“Mutta emmekö me voisi antaa sitä vaikka Bertha-tädille? Hän pitää kissoista.”
“Me emme todellakaan anna tädillesi kirpunsyömää kattia. Katso nyt itseäsi, mekkosi on aivan karvoissa!”
Aniara piteli pentua sylissään ja nieleskeli itkua. Pieni harmaa pallo yritti nuolaista kyyneleen hänen poskeltaan, mikä sai hänen äitinsä henkäisemään kauhusta.
“Vie se heti ulos! Jeremy! Oliver! Hävittäkää tuo kissa!”
“Minä vien sen itse”, Aniara parkaisi. “Älä koske siihen!”
“Aniara!”
Mutta Aniara oli jo pinkaissut ulos salongista. Hän juoksi läpi pitkien käytävien läpi aina takaovelle asti, missä miespalvelija vilkaisi häntä hämmentyneenä, kun hän syöksyi ovesta ulos.
Hän ei voinut jättää kissaparkaa oman onnensa nojaan. Se oli näyttänyt niin pieneltä ja surkealta, kun hän oli nähnyt sen kyhjöttämästä puiston pielessä ollessaan kävelyllä ystäviensä kanssa. Muut tytöt olivat luvanneet pitää kissan salaisuutena ja Aniara oli onnistunut salakuljettamaan sen huoneeseensa takkinsa alla, mutta tänä aamuna salaisuus oli paljastunut kun uteliaisuus oli saanut pennusta voiton ja se oli lähtenyt seikkailemaan käytäville.
Ariana astui puutarhaa pientä kissanpentua edelleen rintaansa vasten puristaen ja mietti kuumeisesti, mitä nyt tekisi. Hän ei voisi pitää sitä, sen hän tiesi. Äiti ei hyväksyisi sitä ikinä ja hankkiutuisi siitä varmasti eroon kun hänen silmänsä välttäisi.
Hänen ajatuksensa käväisivät Karassa, mutta hän hylkäsi senkin ajatuksen nopeasti. Katulapset eivät pitäneet eläimiä, Kara oli valistanut häntä yhdessä kirjeistään. Joillakuilla oli koira, mutta eläin oli aina ylimääräinen suu ruokittavaksi, eikä heillä ollut sellaiseen varaa. Joskus hylättyyn kartanoon harhautui eläimiä hakemaan sateensuojaa, mutta ne häädettiin aina
tiehensä kun sää parani. Kara oli kertonut, että kerran kartanoon oli eksynyt peura, toisen kerran kettuemo pesueineen.
Hänellä oli oikeastaan siis vain yksi vaihtoehto: Bertha-täti. Tämä piti kissoista ja äidin puheista huolimatta oli huolinut luokseen monta maatiaiskissaakin. Äiti sanoi aina joskus paheksuvasti, että täti hoivasi kissojaan enemmän kuin lapsiaan, mutta tädin lapset olivatkin Arianan lempiserkkuja. Ehkä se johtui siitä, että hän hemmotteli näitä paljon vähemmän kuin kissojaan.
Hän ei kuitenkaan voinut lähteä itse kissaa viemään. Bertha-täti asui yli tunnin matkan päässä, kauniissa maalaiskartanossa kaupungin liepeillä. Tämä piti maalaisilmasta. Ei, hänen pitäisi odottaa, että täti tulisi vierailulle ja antaa kissa tälle sitten.
Mutta mihin hän kissan siksi aikaa laittaisi?
Aniara puri huultaan.
“Kissa”, Kara toisti.
“Vain pari päivää”, Aniara aneli. “Sitten minun Bertha-tätini tulee vierailulle ja voi ottaa sen mukaansa.”
“Sinä tulit tänne asti kissan takia”, Vicky sanoi, kuin ei olisi voinut uskoa sanojaan. Hän ravisteli päätään ja katseli pikkuista harmaata pentua joka vastasi uteliaana katseeseen.
“Sillä ei ole mitään paikkaa, se on ihan yksin-”
Ethan pudisteli päätään. “Tämä kaupunki kuhisee katukissoja. Joudut vielä vaikeuksiin, jos alat jokaista pelastaa.” Hän nosti kissan korista johon Aniara oli sen sulkenut ja nosti olalleen. Otus takertui tyytyväisenä hänen kaulukseensa ja käpertyi mukavasti pojan kaulaa vasten, kuin olisi koko ajan odottanut pääsevänsä juuri siihen. “Mutta kai me voidaan tätä pari päivää pitää. Vai mitä?”
“Kissat sotkevat paikkoja”, Ruth mutisi mutta ojensi kätensä silittääkseen kissan päätä. Se kehräsi ja puski häntä vasten.
“Mutta olkoon”, hän heltyi nähdessään Aniaran anelevan ilmeen.
“Minä tietysti maksan”, Aniara sanoi ja kopeloi helmikukkaroaan. “Paljonko maito maksaa, kruunun?”
Muut vaihtoivat huvittuneita katseita. “Kruunulla sinä pitäisit täällä vaikka kahtakymmentä kissaa”, Kit valisti häntä. “Emmekä me niin köyhiä ole. EIköhän tälle jotain ruokaa muutamaksi päiväksi löydy.”
“Se on söpö”, sanoi Darren ja silitti hänkin kissaa. Muut vaihtoivat taas katseita. Aniara muisti Karan kertoneen, että Darren pelkäsi koiria, mutta kissojen kanssa tämä taisi tulla hyvin toimeen.
“Kai mei voidaan antaa sen olla”, Kara sanoi.
Kaikki kääntyivät katsomaan Vickyä.
Tyttö silmäili pientä harmaata palloa Ethanin olalla. Hänen kasvonsa kivettyivät ja hän avasi suunsa vastatakseen-
Kit astui hänen viereensä. Poika ei sanonut mitään, vilkaisi vain tyttöä tumman tukkansa alta. Se kuitenkin riitti: Vickyn hartiat rentoutuivat.
“Olkoon sitten”, hän sanoi olkiaan kohauttaen. “Mutta minä en sitten sitä ruoki.”
Kolme päivää myöhemmin Aniara löysi kallion syvennyksestä kirjeen.
Hei Aniara,
Minä luulen, ettei sinun tätisi taida saada sitä kissaa. Se nukkuu Vickyn vieressä ja hän hankki sille kulkusen kaulaan. Sen nimi on Hahtuva. Vicky kouluttaa sitä avaamaan ihmisten taskuja.
Kara
-
Mukava vähän joulutunnelmaa tossa osassa 21. Tai no, talviseisajaisiahan lapset juhlivat, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin. Samanlaiset juurethan joulullakin on.
“Hei Ruth?”
Ruth kääntyi. Kara seisoi hänen takanaan saksia napsutellen.
“Et kai sinä unohtanut itseäsi?”
Haha, tietty tällainen "käänne" loppuun :D On kyllä niin tuttua, että joku touhottaa jostain asiasta ja pitää huolen että kaikki tekevät osansa, mutta sitten unohtaa (tai "unohtaa") itsensä.
Ja jee, kiva että kirjoitit vielä Aniarasta! Ja kissoista, awwws ♥ Kurjaa vain miten hänen äitinsä syrjii kissojakin alkuperän mukaan :< Onneksi Aniara ei tottele äidin käskyä vaan antaa oman oikeudentuntonsa johdattaa.
Minä luulen, ettei sinun tätisi taida saada sitä kissaa. Se nukkuu Vickyn vieressä ja hän hankki sille kulkusen kaulaan.
Vicky on kuin kaikki interetin isät, jotka ovat ääneen julistaneet, etteivät pidä kissoista/koirista ja jos sellainen taloon tulee, ei ota sen hoitoa lainkaan vastuulleen ;D Ja sitten parin päivän päästä jo ollaan rakentamassa uudelle lemmikille petiä ja nukutaan sen kanssa yhdessä sohvalla :D Ja sit se on kuin Brooklyn Nine Ninen Rosa tässä kohtauksessa (https://tvgag.com/content/quotes/3941-jpg.jpg) ;D
Hyvä että kissalle kuitenkin koti löytyi ♥ Ymmärrän tosin myös jonkin verran Ethanin näkemystä, mutta siihen voi myös huomauttaa, ettei kukaan voikaan koskaan kaikkia auttaa, mutta ei se tee siitä avunannosta turhaa. Se, että auttaa yhtäkin, on paljon enemmän kuin ettei auttaisi ketään. Ja onneksi tässä autettiin :3 Tais se Ethankin vähän heltyä pienen pennun edessä...
-
Larjus Mä rakastan tällaisia käänteitä, että joku touhottaa kamalasti jostain asiasta mutta ei näe metsää puilta :D Mutta kyllä Ruthkin sitten lopulta kylpyyn joutui!
Aniaralle kyllä teki hyvää joutua katulasten sekaan päiväksi. Nyt hän uskaltaa jo uhmata äitiään ja tietää, ettei tämä ole aina oikeassa :D Ja mullekin tuli toi kohtaus mieleen! Vaikka tietysti Vicky oikeuttaa kissan pidon itselleen sillä että opettaa siitä varkaan niin että siitä on jotain hyötyäkin. Ja eiköhän Ethankin kissalle lämpene, mulla on sellainen kutina että hän tulee hyvin toimeen erilaisten elukoiden kanssa.
Kiitos taas ihanasta kommentista ja kiitos että oot jaksanut seurata tätä kalenteria <3
A/N: viimeisiä viedään! Tämä taitaakin olla luukuista lyhyin, mutta minusta se oli hyvä sellaisenaan, enkä ruvennut sitä pidentelemään.
23. Koru
“Lasia”, Vicky sanoi, kun Kit toi näytille korun, jonka oli napannut karnevaalien aikaan rihkamaa kaupittelevasta kojusta.
“Katinkultaa”, hän totesi, kun Ruth toi tälle salongista löytyneen vanhan, tummuneen sormustimen.
“Akvamariini”, hän kertoi, kun Darren ojensi hänelle rannalta löytämänsä kauniin kiven.
“Tiikerinsilmä”, hän sanoi lempeästi kun Kara näytti pientä rannekorua, jota kantoi aina mukanaan.
“Marmoria”, hän huomautti kun Ethan toi tälle kourallisen palloja, jotka olivat vierineet aatelispojan taskusta.
Aina joskus kun hän ei saanut unta, hän laskeutui salongin aulaan. He liikkuivat siellä harvoin sillä valtavat kaksoisovet olivat juuttuneet umpeen jo aikoja sitten ja lattiakin oli laho. Siellä oli kylmäkin ja tyhjissä, tauluttomissa seinissä oli jotain karmivaa.
Ovien vasemmalla puolella oli joskus ollut pieni sivupöytä, jonka päällä oli ollut kaunis maljakko täynnä kukkia. Se piilotti alleen irtonaisen lattialaudan.
Vicky pudottautui polvilleen ja veti lautaa hellävaroen ylöspäin. Se narahti, mutta antoi helposti periksi. Hän työnsi kätensä pieneen koloon sen alla ja odotti, kunnes hänen sormensa tapasivat jotain kovaa ja kiiltävää.
Metsän kutsu lepäsi hänen kämmenellään. Se kiilsi himmeästi jopa puolikuun heikossa valossa.
“Smaragdi”, Vicky kuiskasi.
-
Mitäpä sitä osia turhaan pidentelemään. Joskus lyhyt on hyvä. Tässä ainakin oli.
Vickypä se näyttäisi tuntevan korut ja arvokivet/metallit (ja niiden jäljitelmät) hyvin. Sopii kyllä hänelle hahmona, ja on siitä varmasti paljon hyötyäkin. Lieköhän itse opetellut katulapsena vai saanut perehdytystä jo aiemmin.
Loppupuolisko tässä oli kivan tunnelmallinen, vähän hämyinenkin. Jos muistelen oikein, niin tuo kartano, jossa he pitävät majaa, on se jossa Vicky ennen asui? Metsän kutsukin taitaa olla muistoja niiltä ajoilta, niin mä ainakin epäilen. Tuskin hän muuten menisi sitä kaivelemaan esiin unettomina öinä. Taitaa olla merkityksellinen smaragdi hänelle. Ehkä sen syvempi tarina/merkitys Vickylle kerrotaan joskus ;)
-
Larjus: Vickyä on tosiaan jo aikaisemmin opetettu jalokivien saloihin. Ja oikein muistelit! Kartano on Vickylle tuttu ja Metsän kutsukin on jo kalenterissa aikaisemmin vilahtanut. Ehkä mä joskus sen syvempiä taustoja kerron, mutta tästä pitäisi melkein väsätä jo romaani :D kiitos taas ihanasta kommentista <3
A/N: viimeisiä viedään! Tämä nyt ei kovin joulumainen ole, mutta hyvää jouluaattoa silti! Huomenna sitten joulumaisempaa tekstiä luvassa :)
24. Miekka
Havralaisilla on vanha legenda.
Se sijoittuu aikaan kauan, kauan sitten, kun Araniaa ei vielä ollut ja sen paikalla oli pelkkää sekasortoa, jossa ruhtinaat ja klaanit taistelivat vallasta, kukin julistaen itsensä kuninkaaksi. Yksi heistä, kuningas Averin, oli muita voimakkaampi ja älykkäämpi. Hän tiesi, että kukistaakseen muut klaanit, hänellä pitäisi olla takanaan kymmenkertainen määrä miehiä muihin verrattuina.
Siksi Averin haastoi Havran kuninkaan kaksintaisteluun. Muut klaanit eivät edes harkinneet tätä vaihtoehtoa, sillä Havra oli äveriäs maa, joka oli siihen mennessä jo vakiinnuttanut neljän kuninkaan hallintotapansa. Averin kuitenkin tiesi, että pelkkä neljännes Havran maasta riittäisi hyvin kukistamaan muut aranialaisklaanit. Lisäksi hän oli ovela: hän tiesi, ettei yksikään havralaiskuningas pystyisi kieltäytymään kaksintaistelusta kunniaansa menettämättä, eikä mikään ollut havralaisille yhtä pyhää kuin kansan kunnia.
Averin valitsi neljästä kuninkaasta Northit. Vain muutama kuukausi aikaisemmin nämä olisivat vain nauraneet vaatimukselle, sillä kuningas Edward oli vahva ja voimakas mies, jota ei niin vain kukistettaisi. Viime aikoina Northien linnassa oli kuitenkin vietetty surun päiviä: kuningas oli kuollut metsästysretkellä ja vallan oli perinyt hänen nuorempi veljensä Kitre.
Heti kun kuninkaan haaste tuli, Kitre alkoi pelätä valtakuntansa puolesta. Hän oli koko elämänsä ajan ollut heikko ja sairaalloinen ja tiesi, ettei pystyisi voittamaan Averinia. North kaatuisi, ja hänen kansansa joutuisi hirmuvallan alle.
Kitrellä oli ystävä, nuori seppä. Heti kuultuaan haasteesta, seppä sulkeutui pajaansa ja alkoi takoa. Viisi päivää ja viisi yötä hän takoi, eikä edes Kitre päässyt häntä näkemään.
Kuudentena päivänä seppä vihdoin upotti takomansa esineen veteen ja ojensi sen sitten Kitrelle. Se oli miekka, sellainen lyhyt ja kapea jollaisia havralaiset olivat aina suosineet. Sen musta kahva oli täysin koristelematon ja terä hohti himmeästi.
“Tämä miekka on tarkoitettu vain Northien valtakunnan hallitsijalle”, seppä sanoi. “Kuka tahansa muu siihen yrittää koskea, korventaa ihonsa."
Taistelu järjestettiin ja kävi juuri niin kuin oltiin arveltu: Averin löi Kitren. Mutta kun hän yritti nostaa tämän miekan maasta surmatakseen vastustajansa häpeällisesti tämän omalla miekalla, hän yhtäkkiä karjaisi ja pudotti miekan. Lähellä olevat näkivät, että miekka oli polttanut reiän tämän hansikkaaseen ja nostanut kämmenen ihon rakkuloille.
Silloin Kitre nousi, tarttui miekkaan ja surmasi vastustajansa yhdellä ainoalla iskulla. Myöhemmin todettiin, että seppä oli puhunut totta: miekkaan tosiaan pystyi koskemaan vain Northien valtakunnan hallitsija ja hänen perillisensä.
Kit oli kuullut tämän tarinan isältään monta kertaa. Kerran isä oli jopa vienyt hänet katsomaan miekkaa, joka roikkui edelleen telineessä paikalla, jossa taistelu oli keskustelun mukaan käyty. Se oli Aestenissa, sillä siellä kuningas Averin oli halunnut taistelun käydä. Nykyään paikalla oli havralaisten temppeli.
Kuultuaan niin monta tarinaa miekasta jonka mukaan oli saanut nimensä, Kit oli ollut pettynyt. Eihän se ollut kuin ruostunut miekka, jota ei oltu edes koristeltu. Mutta terä oli kyllä edelleen terävä, sen hän huomasi viistäessään kättään miekan lapetta pitkin. Eikä hän ymmärtänyt ollenkaan, miksi muut temppelissä olijat tuijottivat häntä
-
Aivan ihana kissaluukku. Ihanaa etteivät kaikki vain potki ja työnnä takkuista ja ehkä kirppuistakin kissaa pois vaan haluaa oikeasti löytää sille hyvän kodin. Ja hienoa, että Vicky mieltyi kissimirriin niin, ettei sille tarvitse enää kotia etsiä. Eiköhän yksi kissa saada ruokittua. Voihan Aniara osallistua sen ylläpitoon, jos apua tarvitaan. Mä olen ehdottomasti kissaihminen. :D
Aa, tuo pöllitty arvoesine on vielä tallessa. Hauskaa että palasit sen olemassaoloon. On kiva palata jossain osassa johonkin, mistä on kerrottu jo aikaisemmin.
Vanha ruostunut miekka. Totta, eiväthän nuo museoissa olevat muinaisaarteet kovin kummoisen näköisiä ole, lommoisia eivätkä edes kiillä, kuten mielikuvissa ja tarinoissa aina on. Kiitos taas uusista luukuista. :)
-
Fairy Tale kiva kun tykkäsit uusista luukuista! Mustakin on kivaa, kun palataan johonkin, mikä on aikaisemmin jo esitelty :)
A/N: tästä piti tulla pitempi luukku mutta nyt en saa itseäni sellaista kirjoittamaan. Toivottavasti tästä kuitenkin on iloa jollekulle :D kiitos kaikille jotka ovat seuranneet tätä kalenteria ja hyvää joulua!
25. Juhla
Araniasta etelään päin, paljon lämpimällä alueella sijaitsee saari jota aranialaiset kutsuivat nimellä Desermia mutta jonka oikea nimi oli Derressa, viisauden kehto.
Nykyään saari on hävitetty ja sen asukkaat joko karkotettu tai alistettu pakkotyöhön, mutta ennen kuin aranialaiset valtasivat sen, siellä eli sopusoinnussa kahdeksan klaania. Klaaneilla oli kaikilla omaa erityisosaamista: saccharet tunnettiin kirjaopistaan, delagit taas leivonnaisistaan ja arkkitehtuuristaan. Kun kaksi derressalaista meni naimisiin, kumpikin pysyi omassa klaanissaan, mutta heidän lapsensa perivät äitinsä klaanin värit ja nimet, joita oli Derressassa niukasti. He uskoivat, että nimet olivat muuttumattomia kuten olivat kuu ja tähdet, ja siksi niitä ei voinut vain keksiä lisää, kuten muut kansat tekivät.
Kerran eräs anaere, käsityöläinen, meni naimisiin debrirasan, tieteilijän kanssa. Heidän lapsensa nimeksi tuli Caroeche, tulesta syntynyt, sillä tytöllä oli jo vauvana kaunis punainen tukka.
Caroeche kasvoi tieteiden ja taiteiden keskellä. Hänen isänsä joka oli ammatiltaan kartanpiirtäjä opetti hänet piirtämään karttoja ja hänen äitinsä joka oli lääkäri, opetti hänet tuntemaan yrtit ja kukat. Caroeche oppi jo pienenä lukemaan Derressan monimutkaisia kirjoitusmerkkejä ja laskemaan monimutkaisiakin laskuja.
Mutta kun tyttö oli tuskin yhdeksänvuotias, aranialaiset tulivat.
He hävittivät maan, polttivat kauniit kirjastot ja löivät viisaat miehet maahan. Naisille he nauroivat ja lasten he eivät uskoneet oppivan lukemaan, olivathan viimeaikaiset päänmittaukset osoittaneet, että aranialaiset olivat auttamatta näiden yläpuolella.
Caroeche ei koskaan ollut täysin varma, miten hän oli päätynyt Araniaan seilaavaan laivaan. Oliko epätoivoinen äiti nostanut hänet sinne turvaan hirmutekojen tieltä vai oliko hänet oltu aikeissa viedä sinne halvaksi työvoimaksi, hän ei tiennyt.
Araniassa oli kaikki eri tavalla kuin mihin Caroeche oli tottunut: sää oli aina kylmä, vastaantulijat eivät koskaan hymyilleet ja häntä haukuttiin jatkuvasti kardeliksi.
Pian hän oppi varastamaan elääkseen. Yleensä hän oli varovainen, vei vain sellaista minkä katoamista ei heti huomattaisi ja juoksi heti toiseen suuntaan nähdessään vilauksen vihreätakkisista poliiseista.
Eräänä päivänä hän oli kuitenkin varomaton. Taivaalta tipahteli sadepisaroita, talvi oli tulossa ja hän ei ollut saanut syödäkseen koko päivänä. Joten kun hän nappasi limpun leipäkauppiaan kojusta, hänen liikkeensä olivat niin epätoivoisia, että kauppias huomasi hänet heti.
"Varas! Ottakaa kiinni!"
Caroeche juoksi niin kovaa kuin vain jaloistaan pääsi,mutta tiesi silti, ettei pääsisi karkuun. Poliisit tunsivat kaupungin paljon häntä paremmin ja hän oli niin väsynyt ja nälkäinen, ettei jaksaisi juosta enää kauaa. Hän joutuisi köyhäintaloon ehkä jopa vankilaan ja-
Yhtäkkiä joku otti häntä kädestä ja heti mukaansa. Se joku oli ruskeatukkainen poika, jolla oli siniset silmät.
"Tule", tämä sanoi ja johdatti Caroechen pieneen syvennykseen kahden rakennuksen välissä. "Odotetaan tässä ja mennään sitten toiseen suuntaan. Onko sinulla yöpaikkaa? Voit tulla yöksi minun ja ystävieni piiloon. Se ei haittaa, ihan totta."
Caroeche seurasi poikaa varuillaan. Poika ei tuntunut väittävän siitä että hän oli kardeli, mutta oli silti parasta olla varovainen. Joten kun poika johdatti hänet ystäviensä luo ja he kysyivät hänen nimeään, hän vastasi…
"Kara?"
Kara ynähti eikä nostanut katsettaan ompeluksestaan. Ethan katsoi häntä kummastuneena ovenraosta.
"Tule nyt. Jaetaan lahjat ja sitten syödään jälkiruokaa. Ruth hötkyilee, kohokas kuulemma lässähtää hetkenä minä hyvänsä."
"Minä tulen", Kara sanoi ja käänsi taas katseensa työhönsä. Se oli pelkkä kangastilkku, johon hän oli kirjaillut vanhan nimensä.
Caroeche.
Tulesta syntynyt.
Kara pudisti päätään ja laittoi tilkun pois. Olipa hän ollut mitä tahansa, nyt hän oli Kara, ja hän oli menossa juhlimaan talviseisajaisia ystäviensä kanssa.
-
Enhän kato minä enää muista, mitä edellisissä osissa on tapahtunut ;D Ainakaan mitään yksityiskohtia. Oon vain pelkkä hajamielinen haihattelija :D
Mielenkiintoinen tarina tuosta miekasta, sulla on selkeesti paljon luotua lorea täällä taustalla. Ja tuossa lopussakin vähän jotain mystisyyttä. Miksi kaikki katsovat Kitiä niin? Jos hän on kerta ollut siellä isänsä kanssa, niin ehkä hänet on silloin tunnistettu, ja eikös se hän ollut sitä kuninkaallista sukua alkujaan, mikä kyllä selittäisi katseet, mutta silti... Jokin tossa on vähän salaperäistä :D
mutta tästä pitäisi melkein väsätä jo romaani :D
Mulla on vähän sama parin originaalimaailmani kanssa ;D Mut sä oot sentää saanu kirjoteltuu näistä vaikka mitä! Mä oon vaa yhdestä jonkin verran raapalejuoksuun. (Ehkä vielä jonain päivänä kirjoitan siitä sen varsinaisen "emotarinan"...)
// Ehit sitten postailla vikankin osan tässä välissä XD pihkura.
Lisää lorea ja historiaa! Mukavaa. Ja mielenkiintoista. Yhdessä vaiheessa tykkäsin tosi paljon lueskella UESP:sta The Elder Scrolls -peleista loreartikkeleita ja niitä pelin sisällä olevia kirjoja, ja jotenkin tätä lukiessa tuli ne mieleen. Kuin myös ihan oikea historia.
Mukava saada tietää Karankin taustoja lisää. Ei ollut hänelläkään helppoa, kun aranialaiset tulivat, mutta onneksi hän sitten löysi uuden perheensä :3 Ihana, että hänet otettiin niin hyvin ja luontevasti mukaan, heti alusta alkaen. Ymmärrettävää, että hän oli taustojensa kertomisen suhteen varovainen, vaikka eipä nuo lapset toisiaan tuomitse.
On vähän kuin Kara olisi aloittanut uuden elämän Araniaan jouduttuaan, ja siihen uuden nimen käyttökin osaltaan sopii. Nyt hän tosiaan on kaikille Kara, ei Caroeche. Menneisyys kullkee yhä mukana, mutta tärkeämpää on keskittyä siihen nykyisyyteen.
Kiitos itsellesi tästä kalenterista ja hyvää joulua! Tästä on ollut iloa ainakin minun joulukuuhun :)
-
Kurkistus Karan menneisiin vuosiin. Punatukkaiset hahmot ovat kivoja. Mielenkiintoinen, vaikka lyhyt katsaus hieman historiaan, joka kyllä elävöittää kaikkea sitä maailmaa, missä ollaan tai on oltu. Mukavaa joulun jatkoa. :)
-
Luin nyt hirmu monta luukkua yhtä soittoa ja viihdyin tosi hyvin. Tässä tempaudutaan luukkujen välillä tunnelmasta toiseen (kadonneesta pikkuveljestä pyykkitalkoisiin jne.), mutta se oli vain mukavaa, ettei aina ole niin vakavaa, mutta toisaalta, että lasten taustoihin liittyy kaikennäköisiä mysteereitä. Varsinkin mulle jäi mieleen kohta, jossa Joseph näkee Kitin jalanjäljet hylätyssä talossa ja se, että Vickyn isä tietää, että hänellä on tytär. :o Lukiessa on jatkuvasti sellainen olo, että pitäisi vilkuilla edeltäneitä lukuja, jotta saisi kaikki palaset loksahtamaan kohdalleen, mutta toisaalta paljon on tainnut jäädä vielä jäädä selviämättäkin. Jännittävää, jos Ethanin isä aikoo vielä etsiä häntä. Ja Ethanin isä ja Vickyn isä ovat kavereita! Ohhoh! :o
// Ai niin, toi kissa-osa oli tietysti suosikkini! Mä oon aina tykännyt Vickystä eniten ja nyt varsinkin. Ei ihme, että Kitkin hänestä tykkää. ;)
Uskaltanen veikata, että tarina saa vielä joskus jatkoa. :) Jään tänne odottelemaan! Hieno saavutus, että sait joulukalenterin valmiiksi, tätä oli lukea!<3
-
Larjus joo lorea kyllä löytyy, oon tuputtanut sitä Maille silmät korvat täyteen :D
Tarina miekasta oli ehkä vähän salaperäinen, mutta uskallan kyllä väittää, että tuijotuksen syy siitä löytyisi! Kerro jos ei aukene, nii kyl mä sit kerron :D
Emotarinan luonti on kyllä hankalaa! Mulla on näistä itseasiassa kirjotettu kaksikin pitempää tarinaa, joista toinen taisi olla pituudeltaan yli 40 000 sanaa. Ongelma on vain siinä että lorea on tosi paljon, enkä tiedä mihin siitä haluaisin keskittyä :o Oon tässä pohtinut jatkiksen kirjoittelua finiin mutta voi olla etten saa sitä ihan heti kirjoitettua kun gradu painaa päälle. Mutta kirjoita sinä omastasi, tykkään sun originaaleista!
Ei ollu Karalla helppoa, ei :( Jos Kitin hahmoissa näkyy mun viehtymys rituaaleihin, niin Karan hahmossa taas "valkoisen miehen taakka" mikä on musta niin hirveä ajatus että sitä pitää purkaa jotenkin kirjoittamalla. Mutta Kara kun on lapsi, niin hän keskittyy enemmän tulevaisuuteen kuin menneisiin tai yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksiin.
Kiitos kun olet lukenut tätä kalenteria! Meinasin jossain vaiheessa lopettaa kesken, mutta sun kommentit kannustivat mua jatkamaan loppuun asti <3
Fairy Tale Minäkin tykkään punatukkaisista hahmoista! Ja taustatarinat on parhaita :D Mukavia joulun viimeisiä päiviä! <3
marieophelia kiva kun eksyit vielä tämän pariin! Tunnelma taisi muuttua aika paljon, koska en miettinyt luukkuja alussa sen tarkemmin (enkä kyllä tuota sanalistakaan, hah :D) mutta tarvitsin jotain, mikä toisi struktuuria, minkä takia loin tuon sanalistan. Kirjoittelin sitten sen pohjalta sitä mikä sattui silloin inspiroimaan. Toivottavasti kalenteri ei kuitenkaan vaikuttanut sekavalta!
Nyt mua naurattaa ajatus Ethanin ja Vickyn isistä ottamassa kuppia ja valittamassa lapsistaan :D Pitänee kirjoitella jotain sellaista joskus.
Kiva kuulla, että kissaluukku on päässyt ihmisten suosioon <3 Ja hauska kuulla, että Vicky on sun lempihahmo! Ja Kit tosiaan tykkää hänestä, ehkä vanhempana enemmänkin ;)
Ihan oikeassa olet :D Mulla on heistä mielessä jatkis, kun vaan jostain siunaantuisi lisää kirjoitusaikaa ::) Mietin myös jotain Tylypahka-AU:ta :D
Kiva kun tykkäsit kalenterista ja hyviä joulun viimeisiä päiviä!
-
Kiitos kun olet lukenut tätä kalenteria! Meinasin jossain vaiheessa lopettaa kesken, mutta sun kommentit kannustivat mua jatkamaan loppuun asti <3
Olen otettu kuullessani, että mun kommentit ovat kannustaneet ja motivoineet noinkin paljon 🥺♥ Ihana juttu, ja kiitos vain itsellesi!
Mutta kirjoita sinä omastasi, tykkään sun originaaleista!
Ja kiitos tästäkin! 😊 En kyllä tiedä, milloin semmoiseen projektiin jaksan ryhtyä (ku jos mä noita mun isompia originaalijuttuja kirjoitan ihan "kunnolla" muutenki kuin vain raapalejuoksuun, kyl mä haluu aloittaa siitä päätarinasta), ehkä sit joskus jos toteen ettei fici-ideat enää pursua korvista ;D