Harry Potter -ficit > Godrickin notko

Valkoisen kuoleman maassa (K11, HP, drama, Teil 17/17 21.10.)

<< < (2/11) > >>

Millijoona:
Jees, tämäkin sai jatkoa näin uudessa finissä. Vaikka niinhän sä kyllä lupasitkin.

Aika erikoinen hahmo, tämä Essy. Hyvässä mielessä. Häneen on jotenkin helppo samastua, ja hemmo vaan jotenkin vie mukanaan. Papukaijamerkki hänen tekijälleen, ja porkkana Ellelle, koska osaa kuvailla nämä tyypit nin hyvin.

Rakentava jäi lukemaan mangaa.

Elfalas:
Vodkis; Kyllä se on pääosin ihan truu!sveitsinsaksaa, mitä nyt olen joissakin kohdissa kärjistänyt mintziläisemmäksi. Asiaan vaikuttaa tietysti se, että minä osaan vain Itä-Sveitsin murretta, ja Keski-Sveitsissä mongerretaan vielä kahta kauheammin. Anyway, pääpointti tässä nyt oikeastaan onkin, ettei siitä kukaan saa selvää. Sveitsissä puhutaan niin kummallisesti, ettei sitä ymmärrä aina syntyperäisetkään saksalaiset.
Mj; Minen ole edelleenkään kamalan tyytyväinen Essyyn. ;____; Minusta nämä hahmot jää jotenkin vaisummiksi kuin ansaitsisivat. Syytän blokkia. Nyt on onneksi esitykset ohi, niinnotta saatan joskus saada jotain kirjoitettuakin.

Noniin, luku neljä. Melkein tykkäsin tästä luvusta, kun pääsin siihen, mikä on koko tämän ficcitrilogian pointti. Sokeaskin kämpillä on aina yhtä hilpeää, Eve on aina yhtä hilpeä ja kahvipannu, pöytä sekä ovikello ovat poikkeuksellisen hilpeitä. Lisäksi myös Severus on hilpeä, mutta minun kuvaukseni hänestä on aika avuton.
Ai niin. Vladimirkin on hilpeä. Hahaa.


4.
Valkoinen talo

Asiat olivat sujuneet kiitettävän ripeästi sen jälkeen, kun rohkelikkotyttö oli tuupertunut. Hänet oli kannettu Schäärgistin taloon - sinne kuulemma vietiin kaikki sairaat siltä varalta, että iskisi lumivyöry. Kolme tajuissaan olevaa puolestaan oli jaettu huolettomasti. Toisen rohkelikon sekä korpinkynsitytön sveitsiläiset olivat kiikuttaneet Schwarzin talolle. Eve oli saanut tahtonsa läpi ja päätynyt Sokeaskin sukutaloon. Se ei ollut suuren suuri, mutta huoneita oli aivan riittämiin. Seinät olivat hirrestä, ja ne oli tilkitty jollakin, jonka alkuperästä Eve ei välittänyt kuulla, sekä paneloitu sisäpuolelta vaalealla puulla. Joka huoneessa lankkulattialla oli yksi tai useampi pilvimäisen pehmeä matto. Toisinaan ne lojuivat päällekkäinkin. Tämä ylenpalttisuus mahdollisti ensiluokkaisen hiiviskelyn talon käytävillä - jos Eve olisi ollut yhtään seikkailunhaluisempi, hän olisi saattanut kokeilla hiipiä ulos yöllä.

Kuitenkin koko rakennus oli täynnä varjoja. Täällä joka huoneessa oli ainakin yksi ikkuna, mikä oli huomattava parannus Schäärgistin sukukartanoon, mutta toisaalta kaikki ympäriinsä liihottelevat varjot - omistajan kanssa tai ilman - saivat Even mielen huomattavan levottomaksi. Hän oli jo illalla ehtinyt tutustua talonväkeen; yläkerran huoneita asuttivat Sokeaskin rouvan kaksi vanhapiikatytärtä sekä yksi vauvana orvoksi jäänyt lapsenlapsi - nyt liki kolmikymppinen. Alakerran komerossa piti majaa kokonainen kotitonttuperhe. Ja portaikon vierestä vei ovi huoneeseen, jossa asusti Astra Sokeaskin vanha äiti, hapertunut eukko, jolla oli ainoastaan yksi hammasrivi ja käsittämättömät määrät villalankaa. Eve ei halunnut kuvitellakaan, kuinka vanha äiti todellisuudessa mahtoi olla, jos tyttärenkin hampaat jo putoilivat omia aikojaan.
Vieraille suotiin taloudessa kohtuullisesti huomiota - se ilahdutti Eveä. Häntä ei huvittanut olla häkissä ihmisten töllisteltävänä. Aikansa ihmeteltyään talonväki oli hajaantunut ja antanut kotitonttujen näyttää tulokkaille nukkumapaikat. Professori Verso nukkui oleskeluhuoneen sohvalla, Kalkaros pienessä kopperossa keittiön takana ja Eve Sokeaskin harpun kotoa muuttaneen pojan huoneessa.

Asuessaan jästien keskuudessa Lontoossa Eve oli tottunut siihen, ettei taikuus saanut näkyä ulospäin. Taloudessa piti olla kahvinkeitin, mikroaaltouuni ja monitoimikone niin kuin muillakin, pyykkikoneesta puhumattakaan, siltä varalta että naapuri sattuisi pistäytymään teelle. Valokuvat ja maalaukset oli pakko opettaa poseeraamaan paikallaan aina, kun ulko-ovi aukeni, ja kävelevät ruukkukasvit oli piilotettava suljettuihin huoneisiin. Täällä taikuus sai kuitenkin olla läsnä ja rehottaa kuin saniaispuska. Sokeaskin talon maalaukset heräsivät kuuleman mukaan aamulla noin kuuden aikaan ja aloittivat tauottoman teen ryystämisen ja kalkatuksen. Kotitontut viipottivat ihmisten jaloissa ja talouden ikioma räyhähenki saattoi pöllähtää katon läpi milloin hyvänsä. Kaikki talossa tuntui liikkuvan. Jopa sohva tapasi siirtyä takan äärestä nurkkaan, kun koki olevansa tarpeeksi lämmin. Even huoneen ikkuna oli nitissyt ja narissut koko yön, ja ennen nukahtamistaan hän oli joutunut käymään pitkällisen ja ikävystyttävän keskustelun rouva Sokeaskin hammasharjan kanssa. Aamulla hän heräsi siihen, kun yöpöydälle laskettu suojelusenkelin kuva löi siipensä kehykseen ja alkoi sadatella äänekkäästi. Eve murahti, käänsi maalauksen vasten pöytää ja kampesi itsensä istualleen.

“Mitä kello on?” hän kysyi ääneen.
“Viertel ab sächsi”, vastasi Sokeaskin vaappuva käkikello mekaanisella äänellään. Eve voihkaisi. Neljännestä yli kuusi! Ei kukaan täysjärkinen herännyt tähän aikaan kotonakaan!
Pari kertaa hän yritti kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, mutta huone oli jo hereillä. Peitto pyrki itsekseen ryömimään hänen päältään ja sitten tukahduttamaan hänet “sijatessaan” itseään, ikkunaluukut repivät hakasiaan ja matto puisteli itsestään edellisiltaisia voileivänmurusia. Lopulta Eve ei voinut kuin luovuttaa. Silmiään hieroskellen hän veti aamutakin päälleen ja tassutteli aulaan.

Ruokasalissa tuoksui musta kahvi, ja Eve oli siitä kiitollinen. Ilman paljastavaa hajua hän tuskin olisi edes löytänyt oikeaan huoneeseen; ovet kun olivat yön aikana vaihtaneet paikkaa. Hän poukkasi sisään keittiön kautta ja oli jo istahtamassa pöydän ääreen karjuakseen kotitonttuja laittamaan aamiaista, kun huomasi lattialla pitkän varjon. Professori Kalkaros istui jo ennestään pöydässä selkä viivoittimensuorana, musta kaapu harteilla ja kaulus jo valmiiksi kasvoille vedettynä. Hänellä oli kahvikuppi käsissään, mutta enemmän kuin siitä hän tuntui olevan kiinnostunut Pyhästä Yrjänästä viereisellä seinällä.
Eve pysähtyi ja kietoi automaattisesti kätensä hartioidensa peitoksi. Se ei merkinnyt mitään, jos pari hassua sveitsiläistä näkisi hänet yöpuvussa, vaikka sitten aamutakki päällä, mutta oma opettaja… se olisi ollut jo liian omituista. Jos joku hänen tuvastaan sattuisi kuulemaan, hän olisi hukassa. Hänen maineensa muiden silmissä olisi iäksi mennyttä.
…Ja hitot, Eve totesi mielessään ja tepasteli muitta mutkitta huoneeseen. Hän veti itselleen tuolin ja rojahti istumaan mitään kysymättä. Hänen päänsä oli jo painunut kyynärpäiden varaan, kun Kalkaros huomasi hänet.
“Hyvää huomenta, professori”, Eve sanoi ilmeettömänä.
“Huomenta”, opettaja murahti.
“Onko kahvia?”

Vastaukseksi Kalkaros vain viittasi keittiön kaasulieden suuntaan ja siemaisi omasta kupistaan. Eve räpäytti pari kertaa silmiään, napsautti sitten taikasauvallaan pöytää ja sanoi: “Tulejo kahvipannu.” Samalla vaivalla hän loihti itselleen kupin. Sitten hän kaatoi itselleen koko mukillisen vahvaa, suorastaan tankeaa kahvia ja alkoi lipittää sitä sellaisenaan. Kalkaros katseli tätä touhua hetkisen sanomatta sanaakaan. Karvas kahvi poltti kurkkua, mutta siitä huolimatta Eve suorastaan tunsi energian virtaavan suoniinsa. Tummat laikut silmien alta hävisivät sitä mukaa, kun väri palasi hänen poskilleen. Hän ei ollut erityisen hyvä aamuissa.
Eve ei tuntenut tarvetta pöytäkeskusteluun, mutta Kalkaros kai alkoi piakkoin tuntea olonsa epämukavaksi oppilaan seurassa. Hetken aikaa hän tyytyi rummuttamaan tympääntyneesti pöytää sormillaan, mutta kun kahvipannu lopulta alkoi läikkyä yli äyräidensä ja Eve pyysi häntä lopettamaan, hän aloitti epäilemättä sopivimmasta keksimästään aiheesta:
“Mitä kummaa eilen tapahtui?”
“Hitostakos minä tiedän”, Eve inahti. “Se tyyppi vain kuukahti. Ehkä hän on jotenkin sairas.”
“Jos olisi, minä hyvin todennäköisesti tietäisin”, huomautti Kalkaros purevasti.
“Niinpä niin.” Eve ryyppäsi lisää kahvia. “Minä en joka tapauksessa tiedä mitään. Ei hän edes puhunut minulle koko päivänä.” Vähän aikaa he molemmat tuijottivat kuppejaan. Sitten Eve kysyi: “Milloin meidän pitää lähteä akatemialle?”
“Sinut haetaan sitten”, Kalkaros vastasi ja kohotti toista kulmaansa.
“Minutko vain? Opettajien piti osallistua myös.”
“En minä voi olla lapsenlikkanasi koko aikaa”, töksäytti Kalkaros, “minulla on töitä. Jos kaipaat seuraa, yritä hankkia itsellesi ystäviä.”
“Näiden hullujen joukosta!” Even ääni kohosi pari oktaavia ilman, että hän itse mahtoi sille mitään. Kahvikuppi jäi pöydälle ja pannukin lähti itsekseen leijailemaan kohti hellaa. “Sula mahdottomuus!”
“Sinulla on kaksi viikkoa aikaa”, sanoi Kalkaros ja poistui huoneesta ääntäkään päästämättä.

Yksin jäätyään Eve varmisti parilla vilkaisulla, ettei kukaan nähnyt häntä, ja iski sitten kaikin voimin otsansa pöytälevyyn. Kahvikuppi tärähti, läikytti pari pisaraa ja nousi närkästyneenä ilmaan. Eve ei viitsinyt lähteä sen perään; se liihotteli verkkaiseen tahtiin takaisin keittiöön ja kupsahti pesualtaaseen, missä oljesta koottu tiskiharja alkoi hinkata sitä puhtaaksi.
Taas kerran Eve kirosi hövelimpää puoltaan mukaan ilmoittautumisesta. Kaksi viikkoa täällä rohkelikkojen keskellä! Ei omaa rauhaa, ei suojapaikkaa eikä mitään parempaa tekemistä kuin typerät kulttuuriprojektit haisevassa hirsikopperossa. Hän oli tavallaan kestänyt ajatuksen toivoessaan, että Kalkaros kävelisi hänen perässään nyppimässä tupapisteitä jokaiselta, joka kehtaisi sanoa hänelle poikkipuolisen sanan, mutta nyt oli opettajakin kääntynyt häntä vastaan. Sitä paitsi Verso oli joka tapauksessa sanonut, ettei tällä reissulla vähennettäisi tupapisteitä. Selkärangaton mikä selkärangaton - Eve saattoi melkein sanoa kaipaavansa professori Pimentoa.
Eve puuskahti pari painokelvotonta sanaa ja löi vielä kerran päänsä pöytään.
“Hoi”, kuului alhaalta, “können Si bitte ufhören?” Se oli pöytä. Eve pyöritteli hetken päätään, etsi äänen lähdettä ja bongasi lopulta suunmuotoisen oksanreiän jossakin levyn keskivaiheilla. Hän tarrasi pöydällä lojuvan poppanan kulmaan ja veti sen reiän peitoksi. Ääni vaimeni epämääräiseksi muminaksi.
“Sei still”, Eve komensi kyllästyneenä.

Koko tässä retkessä oli ehkä yksi hyvä puoli sen lisäksi, että sen varjolla pääsi pois Tylypahkan hälinästä ja paineesta pitää yllä jonkinlaista keskustelua. Ja se ainut hyvä puoli oli Dirk Jäger. Koko sen ajan, kun joukko oli pyörinyt Schäärgistin kartanon kulmilla hätäilemässä Essyn takia, Markus-niminen opas oli kaakattanut lakkaamatta, pomppinut yhden oppilaan luota toiselle, yllättänyt kääntyessä taas toiselta puolelta ja yrittänyt parhaansa mukaan rauhoitella kaikkia siinä kuitenkaan onnistumatta. Tajuissaan oleva rohkelikko oli ollut täydellä sydämellä mukana tässä tohinassa, ja yleinen hermostus oli saanut jopa Adriannan avaamaan suunsa pariin otteeseen. Mutta toinen poika, Dirk, oli istunut kaikessa rauhassa Schäärgistin oleskeluhuoneen tummapuisella pukkipenkillä ja katsellut ympärilleen. Vaiti. Eve oli istunut hänen viereensä päästäkseen eroon tungettelevasta Markuksesta sekä pikkuriiviö Vivianista, jotka pyörivät hänen jaloissaan, eikä Dirk sittenkään ollut sanonut sanaakaan. Korkeintaan hän oli ilmaissut nyökkäämällä huomanneensa toisen olevan läsnä, eikä Eve ollut siitäkään eleestä aivan varma. Oli kuinka tahansa, poika vaikutti olevan tässä sekopääkylässä ainoa, joka osasi olla hiljaa silloin, kun sille oli tarvetta, ja Eve jos kuka arvosti sitä. Jos hänen nyt piti noudattaa Kalkaroksen ehdotusta ja hankkia ystäviä, hän kyllä tiesi, kenen kanssa ryhtyisi toteuttamaan suunnitelmaa. Ehkä he voisivat viettää yhdessä aikaa istumalla hiljaa ja paheksumalla kotkottavia sveitsiläisiä. Kun Even vielä onnistuisi pyyhkiä se sietämättömän rasittava hymy pojan kasvoilta, kaikki olisi hyvin.
Niin, Dirk Jäger oli ehdottomasti ainoa koko joukosta, joka ei saanut Eveä tuntemaan halua syödä kenkänsä.

“Guete Morge… Hetkinen. Mitä sinä luulet tekeväsi minun pöydälleni?” kärisi ääni ovensuusta. Eve nytkäytti päätään sen verran, että näki Astra Sokeaskin punertavat, pikkuriikkiset myyränsilmät. Tämä nojasi toisella kädellä ovenkarmiin ja läksytti toisella tiskiharjaa, joka oli katkaissut kahvikupista korvan. Kuppi itse lensi uikuttaen eukon persialaishuivin laskoksiin.
“Istun sen ääressä”, Eve vastasi ja kohotti kulmakarvojaan. Keskustelu oli lähtenyt kuin huomaamatta käyntiin saksaksi. Hän mietti, olisiko pitänyt vaihtaa englantiin ihan vain räähkän kiusaksi.
Rouva ei näyttänyt suosivan nenäkkäitä vastauksia, sillä hänen silmänsä kapenivat, jos mahdollista, vieläkin pienemmiksi, nuppineulanpään kokoisiksi suorastaan, ja ennen kuin Eve ehti edes huomauttaa asiasta, tämä seisoi jo pöydän vieressä. Hän riuhtaisi äkeästi pöytäliinan pöydän suun päältä ja mulkaisi Eveä korppikotkamaiseen tapaansa.
“Ganz härzliche Dank”, pisti pöytä väliin.
“Hiljaa”, sanoi Sokeaski. Yhä vielä hän piti silmänsä naulittuina Eveen, esti pelkällä katseella tyttöä kääntämästä päätään. Hän väänsi pöytäliinaa kuin pyyhettä niin, että sen langat alkoivat napsahdella poikki. Oli vaikea uskoa, että sellaisessa jääpuikossa piili niinkin paljon voimaa.
Eve oikaisi jalkansa, törkkäsi tuolin taakse ja nousi silmät edelleen kiinni Sokeaskin silmissä. Sitten hän peruutti ulos huoneesta varmoin askelin kompastumatta kertaakaan.
Mitä nyt käytävässä yhteen sateenvarjotelineeseen.

Eve oli ollut huoneessaan kymmenkunta minuuttia, kun oveen koputettiin. Vastausta odottamatta Sokeaskin tyttäristä vanhempi kurkisti sisään - hänen punaiset silmänsä hehkuivat hämärässä - ja ilmoitti ylimielisesti:
“Eva, du ‘st en Gast.”
Mitä hittoa? ajatteli Eve. Vieraita tähän aikaan? Hulluja nuo sveitsiläiset. Yksinkertaisesti hulluja.
“Tanke”, hän sanoi ääneen, “lähetä tänne.”
Täti ei kadonnut ovensuusta.
“Osaan huolehtia vieraista itse”, Eve sähisi hampaat yhdessä ja irvisti. Vasta nyt vanhanpiian pinokkiomaisen pitkä nokka sujahti ovenraosta. Hetkeä myöhemmin aulasta kuului sarja rytmikkäitä askelia. Ovi narahti jälleen, tyyny kiekaisi varoituksen ja sisään astui Vladimir - se venäläispoika, jonka he olivat tavanneet jo edellisenä päivänä.
“Hyvää huomenta”, tämä tervehti englanniksi ja istuutui töykeästi nojatuoliin, joka Evellä oli kirjoituspöydän edessä.
“Jos haluaisit minun lähtevän johonkin, et olisi tullut sisälle, joten oletan että et tullut hakemaan minua kokoukseen”, Eve totesi tyynesti.
“Näppärästi päätelty”, sanoi toinen vähintään yhtä levollisena. “Minulla on asiaa.”
“Huikeaa”, Eve tuhahti.
“Olet kai niitä tyttöjä, jotka menevät suoraan asiaan. Menkäämme siis - tiedät, että osallistuin viime vuonna Venetsian T.O.S.I-kokoukseen.”
Venetsian! Ah, olisipa Eve ollut vain vuoden vanhempi ja höveli puoli vielä vähän nykyistä hövelimpi! “Niin?” hän äännähti ilmeettömänä.
“Minulla ja koulusi oppilailla oli tietynlainen… selkkaus matkan aikana”, sanoi Vladimir. Tauko, jonka hän puheessaan piti, ei ollut epäröintiä - se oli harkittu liike, joka korosti seuraavan sanan epämääräisyyttä. “Ja epäilen, että se saattaa jossakin määrin heijastua teidänkin kokemukseenne.”

Eve tuijotti toista odottavasti. Tämä ei kuitenkaan häkeltynyt pienimmässäkään määrin edes Even “jos-katseet-voisivat-tappaa” -ilmeen edessä, vaan jatkoi:
“Tiedät Kuukosken, kansainvälisen taikayhteistyön liiton puheenjohtajan. Minä varoitan sinua hänestä. Hänellä on Tylypahkan oppilaista… huonoja kokemuksia, ja hän saattaa haluta kostaa teidän kauttanne niille, jotka piinasivat häntä viime talvena.”
Silloin Eve käsitti. Hänen ilmeensä valaistui äkkiarvaamatta, hän nousi seisomaan ja sähähti: “Sinä olet se Vladimir! Olen kuullut sinusta - se Thompsonin idiootti kertoi kaiken.”
Toinen näytti närkästyneeltä. “Sitten tiedät enemmän kuin luulinkaan.”
Totta vie. Raven Thompson, nyttemmin seitsemäsluokkalainen luihuinen, oli vasta edellisenä syksynä yrittänyt vokotella Eveä kertomalla jännittävistä kokemuksistaan Venetsiassa. Kasvottomien akatemia, kuolemanvaara Pyhän Markuksen aukiolla, salaseuran johtaja Kuukoski ja Pyhän Crocifissan haamu - Eve oli kuitannut tarinan olankohautuksella, koska se oli kuulostanut huonolta valheelta. Satoja vuosia piilotellut salamurhaajakiltako nousisi kapinaan juuri silloin, kun Tylypahkan oppilaat olivat Venetsiassa? Pah. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa, joku todella vahvisti tarinan.
“Mitä Kuukoski sitten tekisi?” Eve tiukkasi ääneen.
“Viime vuoden hässäkän jälkeen hän tuskin näyttäytyy”, Vladimir sanoi, “mutta hänen tyttärensä on täällä - ja niin todennäköisesti joku muukin hänen kätyreistään. Teidän täytyy pitää varanne.”
“Hetkinen”, Eve keskeytti, “jos sinä olit mukana siinä ‘hässäkässä’, etköhän se ole sinä joka on välittömässä vaarassa. Jos nyt oletetaan, että se kääkkä vaivautuu kostamaan.”
“Minäkö?” Vladimir naurahti. “Minä lähden kahden tunnin kuluttua. Sain loppulukukaudeksi stipendin Spenderiin Espanjaan.”
“Arvattavaa”, Eve murahti.
Vladimir teki jo lähtöä, veti takkia niskaansa ja oikoi kauluksiaan. “Oletan, että varoitat muitakin”, hän sanoi ennen kuin astui ovesta.
“Toki”, vastasi Eve, ja ovi pamahti kiinni. “…Ei”, hän lisäsi hiljaa.

Kun Vladimir oli lähtenyt, Eve istui vähän aikaa paikallaan. Meteli Sokeaskin talossa oli kohonnut huippuunsa. Viimeisetkin maalaukset olivat heränneet, ja perheenjäsenet huutelivat toisilleen niiden pulputuksen yli - äläkkä kantautui selkeästi jopa Even huoneen oven läpi. Even ohimot tykyttivät jo ankarasti pelkästä ärtymyksestä. Elämä tympäisi häntä sillä hetkellä enemmän kuin milloinkaan edes kotona - kai se oli sitä kuuluisaa kulttuurishokkia, josta Even ei olisi edes pitänyt kärsiä, koska hän tunsi kohdemaan kielen täydellisesti. Miten hyvänsä, Eve inhosi sitä. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että ainoa vaihtoehto oli tuntojen purkaminen, ja kaivoi muistivihkonsa esille. Päiväkirjahan se tosin oikeastaan oli - Eve vain vältteli käyttämästä sitä nimeä, koska päiväkirjat olivat pikkutyttöjen juttuja. Koska hänen lähiympäristössään ei kuitenkaan ollut ketään tarpeeksi täysjärkistä kuuntelemaan häntä, hänen oli pakko uskoa kaikki salaisuutensa typerälle ruutukantiselle vihkolle. Hän kirjoittikin aina saksaksi, jotteivät pikkusiskot olisi voineet urkkia hänen henkilökohtaisia asioitaan.

Eve ei muistanut äitiään. Tämä oli repinyt ranteensa auki Berliinin keskussairaalan kylpyhuoneessa kaksituntisen tyttärensä uinaillessa viereisessä huoneessa. Äidin kuolintuskat kai olivat nukkuessa leijailleet Even korvista sisään, sillä hän ei muistanut koskaan olleensa erityisen ymmärtäväinen kanssaihmisiä kohtaan - hän oli jo sylilapsena kokenut jotakin sellaista, mikä imaisisi kohtalaisen kätevästi inhimillisyyden kenestä hyvänsä. Oli onnettomuudesta tosin hyötynsäkin: tämän ansiosta Eve ei säikkynyt koskaan mitään, ei surrut eikä tunteillut.
Kahden kuukauden ikään saakka Eve oli asunut isovanhempiensa luona, ja tädit ja setä olivat huolehtineet hänestä. Sitten oli tullut isä. Isä oli pelottava, saippuantuoksuinen mies, jonka sanan tielle ei asetuttu poikkiteloin - koskaan - joten hän oli vienyt Even mukanaan Englantiin. Hän ei ollut pitänyt isovanhempien antamasta Flora-nimestä, joten kutsumanimikin oli vaihdettu Evangelineksi. Ja olisi isä kai sen vaihtanut virallisestikin, jos olisi joskus ollut tajuissaan tarpeeksi kauan allekirjoittaakseen paperit! Eve oli tuotu isän pieneen, somaan narkkariluolaan ja laskettu turvaistuimessa huoneen nurkkaan. Monta kymmentä “uutta äitiä” oli hoivannut häntä hiukan kyseenalaiseen tapaan ja sekoittanut maidonvastikkeeseen ties mitä. Tuskin Eve olisi siellä kauaa sinnitellyt, ellei Jane-täti olisi ottanut häntä luokseen kymmenen kuukauden iässä. Siellä hän oli oppinut kävelemään ja puhumaan. Ajasta Jane-tädin ja Jack-sedän luona Eve ei oikeastaan muistanutkaan mitään - ainoastaan sen, mitä täti ja setä olivat kertoneet ja mitä heidän vanhoista valokuva-albumeistaan näkyi. Niissä albumeissa ei muuta näkynytkään kuin Eve kehdossa, Eve pinnasängyssä, Eve syöttötuolissa, Eve kylpyammeessa, Eve pelaamassa jalkapalloa Jack-sedän kanssa, Eve istumassa Jane-tädin matkalaukussa. Täti ja setä olivat todella omistautuneet hänelle niiden kahden vuoden ajan. Sitten oli taas tullut isä. Even ensimmäinen selkeä muisto oli se, kun hänet patistettiin autosta uuteen kotiin asumaan isän, Bellan ja Carrie-vauvan kanssa.
Nykyään heitä oli kotona kuusi: Eve, isä, Bella, Carrie sekä Laura ja Fiona, jotka olivat kumpikin liian pieniä ymmärtämään mistään mitään. Silloin kun Eve halusi riidellä isän kanssa, hän käski Carrien viedä pikkutytöt puistoon. Bella nyt ei muutenkaan tiennyt, mitä ympärillä tapahtui, makasi vain kylpyammeessa ja valitti migreeniä. Kun Evellä oli huono päivä, he sulkeutuivat isän kanssa eteisen isoon vaatekomeroon ja huusivat niin, että seinät raikuivat ja naapurit valittivat, että ikkunat särkyisivät pian. Eve kulutti äänensä loppuun kesälomalla. Kouluvuoden aikana hän oli aina hiljaa.

Tämä on avutonta, kirjoitti Eve. Tässä loukossa ei ole muuta odotettavaa kuin että täältä pääsee pois. Kaksi viikkoa. Kaksi! Kysynpä vain, mitä ajattelin lähtiessäni mukaan. Olisi pitänyt hankkia jälki-istuntoa ja jäädä Pimennon eukon kanssa koululle. Sano minun sanoneen, joku kuolee ennen tämän jupakan loppua.
Toisaalta, paistaa se päivä välillä risukasaankin. Se Dirk saattaa olla tapaamisen arvoinen tyyppi. Paha vain, että hän säikkyy jokaista liikettäni -

Ei ehkä säikkyisi, jos olisit vähemmän häijy. Eve läimäytti oikealla kädellään otsaansa. Hän oli menettänyt kirjoituskätensä hallinnan. Ah ja voi, miksi omantunnon piti olla tuollainen aamuvirkku?

Älä sinä puutu tähän. Minä hoidan asiani itse, hän kirjoitti.
Takuuvarmasti. Tuolla taktiikalla et ikinä pääse siihen poikaan kiinni.
- Ja minähän saan mitä haluan! Eve hillitsi väkisin halun raapustaa muutama ylimääräinen huutomerkki viimeisen lauseen perään. Sitten hän jatkoi: Vai pystytkö itse parempaan?
Anna viikko, kirjoitti omatunto, niin näytän, että hän on meidän. Annat vain minun päättää.
Kohtuutonta! Eve huomautti. Korkeintaan silloin kun hän on paikalla.
Sovittu, omatunto kiirehti sievillä tyyppikirjaimillaan.
Sovittu. Eve kirjoitti viimeisen sanan tahallaan mahdollisimman suttuisesti.
Et saa tuosta itsekään selvää, omatunto kirjoitti.
Vaiti.

Juuri silloin Sokeaskin talon karhunpään muotoinen ovikello alkoi ulvoa kaiken yleisen hälinän yli. “Tüüüür!” se huusi.
“Ich geh’!” huikkasi Eve ja pinkoi aulaan ennen kuin kukaan ehti sanoa poikkipuolista sanaa. Hän repi oven auki melkein väkivoimin. Kun se raottui, hän sutaisi pikaisesti hiuksensa taakse ja kurkisti ulos pakkaseen. Siellä seisoi Dirk Jäger, joka hymyili sitä leppoisaa, järkkymätöntä hymyään. Hänellä oli yllään varmaan ainakin kolme paksua collegepuseroa eikä takkia ollenkaan. Eveäkin hymyilytti.

Vodkamartini:
Jes, seuraava luku. Tämä ei ollut ehkä siitä tapahtumarikkaimmasta päästä, mutta silti mielenkiintoinen ja jollain kierolla tavalla huvittava. Voin jotenkin samaistua Eveen niin loistavasti, varsinkin siihen mitä hän ajattelee tuosta Sokeaskin talosta. Lähtisi järki minultakin  :o Eve on jotenkin tuon kaiken angstinsa keskellä todella mielenkiintoinen hahmo. Harmittavaa kun kaikki hahmohakemukset hävisivät vanhan finin mukana niin ei pääse lukemaan noita hahmojen kuvauksia.  >:(


--- Lainaus ---Oli kuinka tahansa, poika vaikutti olevan tässä sekopääkylässä ainoa, joka osasi olla hiljaa silloin, kun sille oli tarvetta, ja Eve jos kuka arvosti sitä. Jos hänen nyt piti noudattaa Kalkaroksen ehdotusta ja hankkia ystäviä, hän kyllä tiesi, kenen kanssa ryhtyisi toteuttamaan suunnitelmaa. Ehkä he voisivat viettää yhdessä aikaa istumalla hiljaa ja paheksumalla kotkottavia sveitsiläisiä. Kun Even vielä onnistuisi pyyhkiä se sietämättömän rasittava hymy pojan kasvoilta, kaikki olisi hyvin.
--- Lainaus päättyy ---

Tuosta pätkästä minä pidin. :D Se oli jotenkin niin loistava, en tiennyt että pitäisikö itkeä vai nauraa.  8) Dirk on vain niin Dirk. Sinä vain jotenkin osaat, ei sitä voi mitenkään muuten selittää.  :o

Kalkaros jäi tässä luvussa aika, hmmm, pinnalliseksi. Tai siis, häneen ei oikein päässyt samaistumaan. Kuitenkin, en ole koskaan aiemmin kyennyt kuvittelemaan Kalkaroksen tekemässä mitään niin inhimillistä kuin kahvin juonti. Tässä se nähtiin, sekin on mahdollista :D


--- Lainaus ---“Minäkö?” Vladimir naurahti. “Minä lähden kahden tunnin kuluttua. Sain loppulukukaudeksi stipendin Spenderiin Espanjaan.”
--- Lainaus päättyy ---


Mikäköhän on Vladimirin pohjimmainen syy lähteä Spenderiin...

Mutta juu, seuraavaa lukua odotellessa.  :o

Millijoona:
Ekaksi on pakko sanoa, että kuin tuon kolmannen luvun tuosa uudelleen, ja älysin sitten, että Markus oli hyvin, hyvin... Markus. Ihan ällistyttävän Markusmainen, etten nyt sanoisi.

Mutsiisjoo, edellisestä luvusta. Evekin oli hyvin paljon itsensä. Eli angstinen, hitusen itsetuhoinen, itsensä kanssa riitelevä tyttö. Nyt kun tarkemmin ajatelen, hän taitaa ollakin vähän masentunutkin. Mutta miksi ihmeessä Vladimir kertoi tuon jutun Evelle, ihmettelenpä vaan. No, ehkä Sokeaskin harpun talo oli lähinnä...? Tai ehkä hän vain luuli, että Eve oikeasti kertoisi muille.

Ravenin lähestymisyritykset tulivat vähän yllätyksenä. En osaa kuvitella Ravenia sellaisena tyyppinä, joka tykkäisi jostain tytöstä sillä tavalla. Mutta kaikistahan paljastuu aina välillä jotain uutta, joten kait se on ihan mahdollista.

Vodkis, (saako muuten käyttää?) me kaikki (tai ainakin ne, jotka ovat lukeneet Kasvottomat) tiedämme, että mikä on Vladimir Espanjaan menon perimmäinen syy :D . Eikös?

Elfalas:
Vodkis; Jeh, angstailen yhä sitä Seveä. Millähän minä saisin noita opettajia paremmin esille täällä?
Mj; Veikkaanpa että Vladimir vain kerta kaikkiaan teki virhearvion Even suhteen. n____n' Sitä sattuu. Eve on kai lempikertojani tässä.

Edellisestä luvusta vielä sellainen hupaisa yksityiskohta, että jouduin keskeyttämään kirjoittamisen naurukohtauksen takia tuossa aamiaiskohdassa: juuri kun Sokeaskin kääkkä ilmestyi oviaukkoon urputtamaan, Media Player alkoi huutaa notta caaaaan yoou feeeel teh loooove tonight...

Okei. Luku numero viisi. Tässä vaiheessa sellainen varoitus, etten minä ole vieläkään saanut mitään aikaiseksi, ja kuudes luku minulla enää on valmiiksi kirjoitettuna. Toivottavasti pääsen viikon aikana vauhtiin, muuten meiltä loppuu julkaistava. O___o Tässä luvussa sählätään rinteessä, ulkomaalaiset ovat typeriä ja vuoristosissit jyräävät. Hah.

5.
Valkoiset liekit


Päästyään eroon alkukankeudesta, ilkeistä vanhoista eukoista ja pröystäilevistä serkuista Markuskin tunsi hiukkasen vapautuvansa. Kokouksen osanottajat olivat lähes poikkeuksetta vallan pystyvää sakkia, ja jos kaipasi juttuseuraa, kielitaitoinen löysi haluamansa miltä suunnalta hyvänsä. Markukselta sujuivat saksa, ranska ja englanti, ja oikeastaan hän oli vasta alkanut löytää jonkinlaista jutunjuurta Itävallan ainokaisen osallistujan kanssa, kun ilta oli yllättänyt.
Englantilaiset puolestaan olivat ensimmäistä kertaa rinteessä.
Päivä oli hyvin tavanomainen Mintzin seudulla. Kylä sijaitsi sopivasti sillä puolella vuorta, että mereltä puhaltava tuuli kuivui huippujen yli puhaltaessaan. Siispä nimenomaan Mintz oli lähiseudun lämpimin paikka - mikä tietysti näin helmikuussa tarkoitti alangon väen näkökulmasta melko vilpoista. Tänään tuulet olivat tyyntyneet ja antaneet tilaa paukkupakkasille, ja aikansa ilmaa maisteltuaan Sokeaskin vanhatäti oli julistanut lumivyöryvaaran olevan toistaiseksi mitättömän pieni. Ilmoitus oli kiirinyt pian koko kylään, ja riemu-uutisen innoittamina kokouksen osanottajatkin olivat yhteisesti sopineet vapaasta aamupäivästä ja lähteneet koko joukolla ulos. Aurinko paistoi täydeltä terältä, lumihanki heijasti päivänsäteitä yhtenä valtavana peilinä ja Euroopan pimeimmistä kolkista saapuneet vieraat valittelivat silmiään. Joku onneton oli jo lumisokeuden iskettyä joutunut lähtemään takaisin kylään.

Markuksen piti olla yksin vastuussa koko Tylypahkan nelihenkisestä osanottajajoukosta. Hänestä tuntui, ettei hänen katseensa yltänyt aivan kaikkialle, mutta kaikeksi onneksi Dirk oli päättänyt ottaa osan taakasta. Kaikki neljä olivat nimittäin suksilla ensimmäistä kertaa elämässään; pelkästään monojen saaminen vieraiden jalkoihin oli ollut puolen tunnin urakka. He seisoivat kaikki rivissä rinteen yläpäässä, Essy, MacKenzie ja Adrianna - sekä Eve hieman erillään muista - ja itse kunkin suhtautuminen uusiin kuluvälineisiin oli hiukan omalaatuinen. Yksi murjotti, toinen intoili ja kolmas valitti suureen ääneen, että hänen mononsa olivat liian suuret. Mutta yksi seikka heitä kaikkia yhdisti: kukaan heistä ei käsittänyt, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Markus oli jo pujotellut hieman alemmaksi ja viuhtoi nyt innokkaasti käsimerkkejä Dirkille.

“Onko täällä aina näin kylmä?” huikkasi Essy. Ääni kaikui vaarallisen oloisesti kivenlohkareista lähettyvillä ja sai Markuksen hypähtämään varpailleen valmiina pakoon. Muistettuaan, että lumivyöryvaara oli toistaiseksi kumottu, hän kuitenkin tyyntyi.
“Päivän mittaan ilma lämpenee”, hän huusi takaisin. “Sokeaskin täti lupaa koko päiväksi hyvää säätä. Yön jäljiltä on vielä vähän vilpoista - kuulithan kuinka nurkat paukkuivat viime yönä - mutta odotapa vain, kunhan nuo lohkareet tuossa pääsevät kiinni rytmiin. Iltapäivästä on varmasti jo kuuma. Ja varsinkin kun -”
“Ollaanko me täällä koko päivä?” keskeytti MacKenzie. Markus vaikeni hämmentyneenä huomatessaan, että toinen oli hänen kahden viime lauseensa ajan yrittänyt saada puheenvuoroa. Toisinaan Markukselle sanottiin, että hän puhui liikaa, ja sveitsiläiset olivat kuuleman mukaan itsessäänkin valtavan puheliaita. Ehkä hän sitten oli sosiaalisempi kuin mitä uskoi olevansa. Hän karisti äkkiä huolet harteiltaan ja jatkoi juttuaan:
“Niin pitkään kuin sää sallii! Me tulemme tänne toisinaan heti aamulla ja palaamme vasta kun tulee hämärää. Illalla ei saa enää lasketella, Sokeaski sen kieltää, koska pimeässä voi törmätä ihan mihin tahansa!”
“Kuten mihin?” tahtoi Essy tietää.
“No”, Markus lausahti, “kiviin. Ja kaikkeen.”

Essy ei kai kuullut viimeistä, mutta moiselle ei ollut aikaakaan, sillä MacKenzie oli omasta mielestään jo valmis lähtemään liikkeelle. Hän välttyi pomppimasta lumipallona rinnettä alas vain, koska Dirk nappasi häntä viime hetkellä kauluksesta ja nosti takaisin pystyyn. Adrianna kavahti taaksepäin väistäessään toisen huitovia käsiä, luisui suksillaan ja kupsahti polvilleen lumeen. Eve iski sauvansa ristiin eteensä ja nojautui niihin koko painollaan. Oli ihme, etteivät ne katkenneet.
“Mennään!” huusi Markus pelastaakseen tilanteen. “Seuratkaa minua!”
Vieraat seurasivat kuka mitenkin. Markus johdatti heidät ensimmäiseksi helpoimmalle merkitylle reitille. Se oli loiva rinne, tavallisesti hiihtolatuna käytetty, ja samalla oivallinen paikka harjoitella laskettelun perusasioita. Valitettavasti perusasioiden perusteetkin tuntuivat olevan tältä joukolta hukassa. Adrianna jäi kyydistä heti alkuvaiheessa. Essy sen sijaan jaksoi Dirkin opastamana ponnistella eteenpäin huikeat kymmenen metriä, ennen kuin osui lumen alla piilotelleeseen hyppyriin ja kiepsahti puolivoltilla ympäri. Ensimmäinen yritys oli lopulta pakko keskeyttää, kun MacKenzie toteutti lumipallofantasiansa ja pyöri hurjaa vauhtia muun porukan edelle. Dirk ja Markus joutuivat pysäyttämään muut keskelle reittiä ja taluttamaan eksyneen lampaan takaisin.

Eve oli oma lukunsa. Edellisillan jälkeen tämä oli käynyt läpi täydellisen muutoksen, ikään kuin hän olisi ollut aivan eri tyttö. Siinä kun hän oli vielä illalla panostanut kaiken tarmonsa yrmeään mulkoiluun, nyt hän nauroi ja jutteli lakkaamatta. Sen kymmenen metrin aikana, jonka Essy pysyi pystyssä, hän onnistui kaatumaan vähintään kuusi kertaa. Siitä huolimatta hän ei antanut periksi, vaan nousi joka kerta hihittäen pystyyn. Dirk oli kai lupautunut hänelle henkilökohtaiseksi ohjaajaksi, sillä poika pujotteli kaiken aikaa rauhalliseen tahtiin Even rinnalla ladellen ohjeita vakaaseen sävyyn. Näytti siltä, että Eve halusi tosiaan oppia laskettelemaan. Ehkä se johtui saksalaisista sukujuurista. Saksalaisethan halusivat aina Alpeille lomailemaan, tai niin ainakin Markus oli kuullut. Niin, ne joilla todella oli lomia.
“Se menee hyvin!” Markus huikkasi heidän kokoonnuttuaan puoleenväliin reittiä. “Te pärjäätte upeasti vaikka olette ensimmäistä kertaa suksilla. Vielä vähän harjoitusta, niin teistä tulee mestareita!”
“Just joo”, puuskahti Adrianna, joka ei oikeastaan ollut koko aamuna muuta sanonutkaan.
“Ihan totta, kyllä sinä pärjäät”, Eve sanoi ja taputti toista hyväksyvästi olalle. Moisesta eleestä Adrianna ällistyi niin, että meni kerta kaikkiaan mykäksi. Eve ja Dirk nauroivat, Markus heidän mukanaan.
“Milloin on lounas?” kysyi Essy. Hänen poskensa punoittivat siihen malliin, että todennäköisesti hän tiedusteli koko asiaa vain siksi, että pelkäsi lounasajan tulevan liian pian. Markus vei kätensä selkänsä taakse ja pisti peukalonsa pystyyn niin, että Dirk näki sen. Tämähän sujui loistavasti!

Yritys numero kaksi. Tällä kertaa Dirk paineli etunenässä Even kanssa, sillä tämä oli ehtinyt omaksua perustavimman tiedon ja opetteli nyt ohjaamaan liikkeitään. Markus sen sijaan luisteli perässä huudellen jälkijunassa laahaajille sellaisia kommentteja kuin: “Nojaa oikealle! Vasemmalle! Auraa!”
“Mitä se tarkoittaa?” kiljui Essy.
Markus ei ehtinyt vastata, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä MacKenzie ajautui liian kauas ladulta ja heitti täysvoltin lumipenkkaan. Huolestuneena Markus kaarsi lähemmäksi, ja hetken suksien kanssa tapeltuaan Essykin kompuroi perään.
“Kävikö pahasti?” Markus huhuili. Hangessa ei näkynyt liikettäkään, vaikkakin sieltä, mistä pisti esiin yksinäinen suksenkärki, kuului hentoa vaikerrusta.
“MacKenzie?” kutsui Essy luokkatoveriaan. “Hitto, tule pois sieltä!”
“Täällä näin!” kuului lumesta äkkiä, ja samassa MacKenzien valkoisen puuterin kuorruttama hiihtopipo pisti esiin hangesta kuin harvinaisen suuri ja punainen sieni. Hän ehti haukata henkeä pari kertaa, ennen kuin purskahti nauruun.
“Tässä mättää nyt joku ja pahasti”, Essy huomautti puoliksi vakavissaan.

“Tarvitaanko täällä apua?”
MacKenzie kavahti taaksepäin niin, että lensi melkein toisen voltin ympäri. Essy puolestaan kääntyi nopeasti, huitaisi huolimattomasti sauvallaan ja suojasi toisella käsivarrellaan aurinkolasejaan, kun pieni pilvi kimaltelevaa lumipuuteria pölähti vasten hänen kasvojaan. Oliivi-ihoinen kreikkalainen, Danae Dimitrakopoulou, lähestyi hallitussa kaaressa, jarrutti esimerkillisesti ja jäi rennosti nojaamaan sauvoihinsa. Hänellä oli suuret, oranssit laskettelulasit ja laaja villapipo, johon kaikki hänen hiuksensa hädin tuskin mahtuivat. Oikeastaan hän näytti Markuksen silmiin jonkinlaiselta pallopäiseltä lumihirviöltä omituisen värisine hipiöineen.
Danae antoi katseensa kiertää porukassa. Dirk ja Eve olivat taas unohtuneet kauemmaksi; viimeksi mainittu paineli jo hurjaa vauhtia latua pitkin ensimmäisen hiihdellessä rennosti perässä. MacKenzie oli taas kivunnut pystyyn ja irrotteli nyt parhaansa mukaan takkinsa nauhoja sauvoistaan. Adrianna oli heti tilaisuuden tullen lyyhistynyt maahan suksiensa päälle. Hän joutui tekemään kovasti töitä yleensä pysyäkseen paikallaan. Essy sen sijaan, ikuinen energiapakkaus kun oli, hyppeli paikallaan kuin sanoen: “Mennään jo, mennään jo!”

Danae naurahti. “Surullista”, hän lausahti puoliksi hyväntahtoisesti, puoliksi säälivästi. “Sinä Markus et taida olla paras mahdollinen opettaja.”
“Älä nyt sentään”, Markus sanoi, “olen minä kehittynyt viime vuodesta aika lailla!”
“Olisinpa ollut näkemässä!” puuskahti Danae. Markusta kismitti. Hänen runosuonensa toitotti ehtymistään, ja hänen kasvonsa punertuivat. Sillä välin Danae jatkoi muille: “Markus ei suoraan sanottuna ole parhaita laskijoitamme. Hävisi viime kisoissa Vivianillekin!”
“Se lapsi on yli-inhimillinen”, pisti Markus väliin.
“Niinpä juuri”, sanoi Danae. “Kuulkaas, minä näytän teille mallia. Tuo teidän kaverinne tuolla on kohta reitin päässä, emmekä me halua jäädä jälkeen, emmehän?”
Essy näytti siltä kuin olisi aikonut huomauttaa, ettei halunnut tulla nimitetyksi toisen tytön kaveriksi, mutta pudisti sitten viime hetkellä päätään. “Aletaan mennä!” hän huudahti, ja MacKenzie seurasi esimerkkiä. Danae lykkäsi itsensä hallittuun vauhtiin ja suihki tiehensä. Essy ja MacKenzie sutivat perään minkä kerkesivät, kömpelösti vaikkakin vielä entistäkin innokkaammin.
Markus tuhahti vahingoniloisena nähdessään MacKenzien tuiskahtavan taas kerran nenälleen. Tuollaisia ulkopuoliset aina olivat. Ylimielisiä. Luulivat olevansa muiden yläpuolella, koska olivat nähneet maailmaa. Mutta harvapa heistä oli selviytynyt myrskystä tai lumivyörystä, tai jahdannut karanneita vuohia Alppien rinteillä!

Vain Adrianna oli jäänyt jälkeen. Ei kai ollut uskaltanut liittyä seuraan, kun oli vasta tottunut Markukseenkin. Markus katseli häntä arvostelevasti, samanlaisin silmin kuin ulkomaalaisia yleensä, mutta tästä tytöstä hän ei löytänyt samoja vikoja. Hän oli hiljaa. Nöyrä, jos sillä tavalla oli sopivaa sanoa. Hän piilotteli aina otsatukkansa takana, niin ettei silmiä näkynyt. Sokeaskin eukko olisi pitänyt siitä; hän nyt likipitäen vaati, että tytöt palmikoivat hiuksensa ja peittivät kasvonsa huiveilla niin kuin kuuleman mukaan jossain kaukana idässä. Hänessä mahtoi olla jokin vikana. Siksi kai muutkin jättivät hänet aina taakseen.

“Hei”, sanoi Markus kumartuen lähemmäs Adriannaa, “oletko sinä ihan kunnossa? Olet kamalan hiljainen.”
“Ei minulla ole hätää”, Adrianna vastasi katse suksien kärjissä. Markus kumartui entisestään niin että lopulta tähysteli toisen kasvoja alhaalta käsin. Tyttö säpsähti ja suoristautui.
“Loukkasitko itsesi?” Markus jatkoi.
“En.”
“Kaaduit aika pahan näköisesti. Ihan totta, ei minullekaan ole ikinä käynyt noin, ja minä olen loppujen lopuksi aika avuton. Etkö tosiaan murtanut mitään?” Markuksen epäilyä vahvisti entisestään se, että toinen painoi kyynärpäätään rintaansa vasten kuin olisi kaivannut kantosidettä.
“Minulla on vain kurja tuuri.”
“Mitä se tarkoittaa? Puhu selvemmin, en saa selkoa murteestasi…”
“Huono onni.”
Markus pudisteli päätään. “Eikä ole. Mistä sinä semmoista?”
Adrianna puistelehti päästä varpaisiin niin, että sukset tuskin pysyivät jaloissa. Hän näytti tuskaiselta sanoessaan: “Mursin käteni viime vuonna, okei?”
“Okei, okei”, Markus myönteli. Molemmat olivat hetken hiljaa. Adrianna katseli johonkin kaukaisuuteen, tähysi maisemaa vuoren juurella. Lumi oli kuorruttanut kaikki Hopeahampaan käkkäräiset, puolikaljut männyt, ja alppijärvikin oli jäässä. Ei mitään elämää. Nähtävää ei kerta kaikkiaan ollut.
“Täällä on aika kaunista”, Adrianna lopulta kuiskasi.
“Niin kai”, Markus huoahti, “tai tylsää. Joskus kaipaan täältä jonnekin… Tai niin. Ei sen väliä.”

Jälleen hiljaisuus. Markus alkoi äkkiä tuntea olonsa vaivautuneeksi. Hänessä itsessään taisi olla jokin vialla. Kotioloissa hän puhui lakkaamatta, pikkusiskokin valitti alituiseen, ettei hän ollut sekuntiakaan vaiti. Ulkomaalaisten seurassa asiat olivat toisin. Hän ei vain… keksinyt sanottavaa. Eikä se kielestä voinut johtua. Omasta mielestään hän osasi hyvin englantia, ja päivä päivältä paremmin! Markus oli elänyt koko ikänsä kylässä, jossa ei koskaan tapahtunut mitään, eikä hän kerta kaikkiaan kestänyt omituisuuksia.
“Haluatko vielä kokeilla laskemista?” hän kysyi lopulta.
“Okei”, sanoi Adrianna hiljaa.
Ennen kuin ehti kokea painetta vastata, Markus töytäisi itsensä liikkeelle rinnettä pitkin. Adrianna toikkaroi perässä vaivalloisen oloisesti, pysytellen niin kaukana jyrkänteen reunasta kuin suinkin mahdollista. Danae, johtotähti, pinkoi jo kaukana, toiset jäljessään kuin pienet ankanpojat.

Pakkanen kiristyi päivän mittaan, mutta kuten Markus oli ennustanut, laskettelijakokelaat lämpenivät sitä mukaa kun pääsivät mukaan rinteen menoon. Ensimmäiseksi jutun idean oivalsi Eve, josta oli muodonmuutoksen myötä tullut kokeilunhaluinen ja innokas nuori neiti. Kaatuessaan hän vain nauroi ja nousi uudelleen. Kohta hän jo näytti mallia muille, huuteli riemukkaasti ohjeita Essylle ja MacKenzielle, jotka tosin syystä tuntemattomasta tuntuivat yhä karsastavan häntä. Tämä äkillinen menestys tuntui kuitenkin herättävän Essyssä jonkinlaista kilpailunhalua, sillä vain muutamaa minuuttia sen jälkeen, kun Dirk oli uskaltanut jättää valvottavansa oman onnensa nojaan, Essy jo viiletti Danaen perässä loivinta varsinaista rinnettä pitkin. Kaikesta huonosta onnestaan huolimatta Adriannakin onnistui jo välttämään rumimmat kivenlohkareet ja pysyi pystyssäkin harjoittelulle pyhitetyn ladun päästä päähän. MacKenzie oli ainoa, joka ei tahtonut saada hiihtämisestä minkäänlaista otetta. Kerran toisensa jälkeen hän pomppi miniatyyrikokoisen lumivyöryn mukana Adriannan ohitse. Toisinaan hän onnistui tönäisemään mennessään jotakuta muuta aloittelijaa, mikä aiheutti varsinaisen kaatumisten ja erikielisten kirousten ketjureaktion.

Kun aurinko oli korkeimmillaan, Markus keräsi katraansa yhteen paikkaan, kutsui pitkin hampain seuraan myös Danaen ja ilmoitti: “Nyt pidetään lounastauko!”
“Eikä! Minä tahdon vielä rinteeseen!” valitti MacKenzie.
“Sinä tapatat vielä jonkun tuota menoa”, sanoivat Essy ja Danae yhteen ääneen, ja tällä kertaa Markuksen oli pakko purra kieltään, jottei olisi äitynyt epäkohteliaaksi. Eve onnistui tyynnyttämään joukon parilla sanaleikillä, joita Markus ja Dirk eivät käsittäneet, ja sitten he kaikki istuutuivat tukevalle kallionkielekkeelle, jonka Markus tiesi turvalliseksi, koska oli itse mutustellut siinä eväitään pikkutirriäisestä saakka. Dirk kävi noutamassa laavulta muutaman puupöllin ja Markus sytytti ne taikasauvallaan. Kohta pikku nuotio leimusi ja juustovoileivät sekä aamuisen zöpflin tähteet ruskistuivat poksahdellen sen liekeissä.
“Hitot tämän pakkasen kanssa”, Essy marisi puolitosissaan, “täällä kerta kaikkiaan jäätyy.”
Danae hymyili. “Siihen tottuu”, hän sanoi. “Uskokaa minua. Minä olen sentään vielä paljon lämpimämmästä maasta kuin te.”
“Ja kyllä täällä kesällä on oikein lämmintä”, uskaltautui Markus lisäämään. Tytöt katsahtivat häntä varoittavasti: Älä puutu asioihin, joista et mitään ymmärrä.

Juuri silloin se taas alkoi. Ääni kiiri korkealta puurajan yläpuolelta, tällä kertaa lännestä kylään nähden. He olivat taas vaihtaneet asemaa yön aikana. Markus kirosi mielessään; ääni voimistui vaarallisiin mittoihin saakka, suuren tynnyrin kokoisen rummun tam, tam, tam, joka kaikui seinämistä ja sai koko vuoren tärisemään. Hän tavoitti Dirkin katsetta. Tämä oli yhtä lailla haudanvakava siinä kun muut lähinnä pyörittelivät päitään.
Markus nousi. “Täytyy palata takaisin.”
“Ei!” MacKenzie protestoi, mutta Danae vaimensi hänet tyrkkäämällä hänelle toisen juustoleivän.
Dirkin hymy oli hyytynyt. “Vie sinä kaikki kylään. Minä menen ilmoittamaan Sokeaskille”, hän sanoi, veti päällimmäisen paitansa hupun päänsä yli, nappasi sukset kainaloonsa ja konkkasi matkoihinsa. Danae oli jo sammuttanut nuotion ja alkanut kerätä tavaroita.

Kello näytti yhtä, kun Markus ja englantilaiset saapuivat kylään. He jättivät hyvästit Danaelle, joka halusi palata Markuksen Janina-tädin kotiin vaihtamaan vaatteita, ja rymistelivät sitten lumisina sisään Schwarzin uuden sukutalon eteiseen. Tylypahkalaiset jaksoivat vielä olla riehakkaita, höpöttivät keskenään kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta Markus oli käynyt vaitonaisemmaksi. Pakkanen ulkona oli ehtinyt jähmettää hänen huulensa, ja hän joutui hörppimään viinimarjamehua melko pitkään ennen kuin kielenkannat taas kirposivat. Essy valitti suureen ääneen, ettei ollut kaakaota, ja Eve muistutti kylmästi, että kaakaojauhe saattoi olla näissä korkeuksissa melkoinen ylellisyystuote. Markuksen sveitsiläinen ylpeyskään ei estänyt kertomasta, että Sokeaskin eukko nouti kaakaota jostakin määrittelemättömästä paikasta ja panttasi sitä itsellään niin, ettei tippaakaan valunut Sokeaskin sukutalon ulkopuolelle. Tämän kuultuaan Essy aloitti kiivaan saarnan kylän hierarkian turhuudesta, MacKenzie säesti hilpeillä hihkaisuilla ja Adrianna vetäytyi nurkkaan mukinsa kanssa. Eve piteli korviaan.
“Wo ist denn Dirk geblieben?” hän kailotti lopulta Essyn ja MacKenzien metakan yli.
“Meni kai kotiin”, vastasi Markus, “minun vanhempani eivät halua häntä sisään taloon, joten ei kai hänellä oikein muutakaan vaihtoehtoa ole.”
“Miksi hitossa?” Eve puuskahti.
Markus kohautti hartioitaan. “Jägerit tulevat… muualta. Puhuvat ranskaa. Sellaista ei katsota oikein hyvällä silmällä täällä Mintzissä.”
Eve katsoi Markusta rauhallisin silmin, kiihkottomasti, jopa tylsästi. Aikaisempi ystävällisyys oli tiessään - ehkä hän oli suivaantunut, kun oli joutunut lähtemään rinteestä kesken kaiken. “Tiesittekö”, hän sanoi hitaasti, vailla sävyä, “että te olette kaikki idiootteja?” Sitten hän kääntyi mielenosoituksellisesti ja harppoi Adriannan seuraksi nurkkaan jättäen Markuksen tuijottamaan typertyneenä eteensä.

“Markus, hei Markus, Markus”, hoki Essy ravistellen Markuksen olkapäätä, “kerro nyt lopultakin - mikä se ääni oikein on? Se rummutus! Miksi kaikki alkavat käyttäytyä ihan tärähtäneesti joka kerta kun maa vähän järähtelee?”
Juuri silloin lattia vavahti. Markus sävähti automaattisesti puolittain pystyyn, valmiina juoksemaan ovelle. Sitten hän seisahtui pariksi sekunniksi kuuntelemaan; ryminä kantautui kauempaa. Ehkä toiselta puolelta kylää. Taas huti.
“Mitä tuo on?” Essy tiukkasi äkäisesti. MacKenzie oli työntänyt naamansa ihan lähelle ja odotti kieli pitkällä vastausta.
“Lumivyöry”, murahti Markus ja sysäsi molemmat kauemmaksi. Essy ei kuitenkaan päästänyt häntä, vaan piteli tiukasti kiinni hänen kauluksestaan.
“Ja se liittyy asiaan..?”
“Hyvä on.” Markus huokasi syvään ja suoristi selkänsä. “Niin kauan kuin olen elänyt, se ääni on ollut varoitus. Sen jälkeen tapahtuu aina jotakin pahaa. Tulipalo. Lumivyöry. Sortuma. Vanhukset sanovat aina, että huipulla asuu jonkinlaisia henkiä, räyhähenkiä tavallaan, ja että niiden on pakko ilmoittaa itsestään aina silloin tällöin. Tai sitten ne yrittävät varoittaa meitä. Niille ei mahda mitään - täytyy vain palata suojaan ja toivoa, että kaikki järjestyy.”
Essy tuhahti. “Onko kukaan koskaan oikeasti käynyt siellä ylhäällä? Sanokaa minun sanoneen, siellä piilottelee vain joukko vuoristosissejä. He ovat varmaan paenneet kylästä - enkä kyllä ihmettele.”
“Mutta miten minkään maailman vuoristosissit voisivat halutessaan aloittaa lumivyöryn?” Markus risti kätensä rinnalleen ja katsoi Essyä pitkään. Tämä tuijotti tiiviisti takaisin muutaman sekunnin ajan. Sitten hän pudisti päätään ja käänsi katseensa pois. Toisella kädellään hän siveli pirtin paksua hirsiseinää.
“Tämä talo vaikuttaa melko uudelta”, hän sanoi.
“Niin”, totesi Markus poissaolevasti, “se on vasta rakennettu.” Hän muisti liekit, muisti savun ja tuhkan, oman kodin mustuneet rauniot, sukulaisten kuvien kirkunan joka oli kuulunut Janina-tädin talolle saakka. Ja hän muisti äänen. Sinä yönä heidän koko elämänsä oli palanut maan tasalle, ja kaiken yllä oli kaikunut sama itsepintainen tam, tam, tam.

He istuivat Schwarzin olohuoneessa pitkälle iltapäivään. Neljän maissa itse kukin lähti omaan majapaikkaansa vaihtamaan vaatteita ja selittelemään valvojille, millä tekosyyllä olivat lintsanneet kokoustehtävistä koko iltapäivän. Markus söi illallista vanhempiensa ja sisarensa seurassa seitsemän maissa. Sen jälkeen hän ajatteli vielä pistäytyä akatemialla tarkistamassa, että kaikki oli kunnossa. Seitsemäsluokkalaisten opetuskin oli loppunut pari tuntia aikaisemmin.
Siinä, missä tie kääntyi akatemiarakennuksen suuntaan, Markus pysähtyi hetkiseksi. Askeleet tuskin erottuivat, lumen narske oli suorastaan mitättömän hiljaista, kuin hiiri olisi kävellyt, mutta varjon nähdessään Markus seisahtui siihen paikkaan. Hän jäi pitkäksi aikaa katsomaan tummanpunaiseen viittaan kääriytynyttä hahmoa, joka harppoi kipakoin askelin vastakkaiseen suuntaan, rinnettä ylöspäin, kallioluolien suuntaan. Kuka kulkija olikaan, hän ei huomannut Markusta ollenkaan. Jotenkin tämän askelluksessa oli jotakin etäisesti tuttua, vaikkei kasvonpiirteitä pimeässä erottunutkaan! Markus seisoi paikallaan kunnes hänen jalkojaan alkoi paleltaa. Vasta sitten hän kopisteli kenkänsä ja astui koulurakennukseen. Kokouksen osanottajat pitivät parhaillaan loppupiiriä, kertasivat päivän tapahtumia. Markus istui Tylypahkan edustajien seuraan - mutta Eve ei ollut siellä.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu